[P] Hurts to see you like this.

Freeman Hospital, perjantai 27.2.2015

Deirdre oli saanut kamalia uutisia. Isän kuolemasta oli kaksi viikkoa ja nyt tämä. Pikkuveli oli sairaalassa, tiputuksessa. Aliravitsemus. Hetken kaiveltuaan hän oli löytänyt sen Williamin numeron, soittaen siihen. Samalla hän rukoili sen olevan oikea William.

William oli jäänyt elämään varsin rutiiniin väännettyä arkea Artemiksen lempattua hänet. Joka päivä toistui samat asiat samoihin aikoihin. Näin ajatukset oli helpompi pitää kasassa. Nytkin mies istui koneensa ääressä naputtelemassa sähköpostitse selostusta uusimman projektinsa etenemisestä töihin. Puhelimen soittoääni katkaisi miehen ajatuksenjuoksun ja tuo nappasi luurin, katsoen sitä hetken kulmat kurtussa. Vieras numero. "Mitchell." Mies vastasi asialliseen sävyyn.

Nainen nieleskeli hetken. Tuttu ääni.
"Deirdre Cavanaugh. Anteeksi kun häiritsen. Halusin vain soittaa ja kysyä tiedätkö jo Artysta." Miten veli oli taas siinä kunnossa.

Ensimmäinen reaktio oli pieni vaivaantuminen, kun nainen linjan toisessa päässä esitteli itsensä ehkä harmittavankin tutuksi henkilöksi. Tuon sanat tosin saivat Williamin hyvinkin hämillään. "Tiedänkö mitä?" Hämmennys varmasti kuului äänestä läpi. Hän ei ollut kuullut miehestä mitään sen jälkeen kun tuo oli hänen luotaan silloin lähtenyt.

Niin hän oli vähän pelännyt. Deirdre nikotteli hieman. "En... Ajattelin vain jos... Voisit olla hänen kanssaan. Hänellä on ollut taas vähän.. Vaikeaa. Isä kuoli kaksi viikkoa sitten. Arty otti sen raskaasti."

William oli hyvän aikaa hiljaa kuultuaan neidin sanat. Häntä ahdisti suunnattomasti, kun yhtään ajatteli miltä siitä kärttyisesti miehenmokomasta mahtoi nyt tuntua. Mutta.. ei hän oikein ollut asemassa, jossa voisi vain mennä tuon luo. Eihän? Hän halusi kyllä. Eivät tunteet olleet tässä ajassa mihinkään hävinneet. "...otan osaa." Brunette sai sanotuksi, ollen sitten taas pienen hetken hiljaa ennen kun sai jatkettua. "En kyllä tiedä, haluaako Artemis minua lähelleen." Etenkään tämmöisenä aikana, kun tukea kuului saada joltain läheiseltä.

William ei siis tiennyt ja kaksikko ei ollut väleissä.
"... Hän on sairaalassa Newcastlessa. Letkuruokinnassa." Hän sai lopulta sanottua sen ääneen. Pikkuveli oli taas kadonnut olemattomiin ja hän ei voisi jättää surevaa äitiä yksin kaiken keskelle.
"Ollut kolme päivää. Enkä voi jättää äitiämme yksin Irlantiin. Arty otti sen raskaasti, hän ei... Hän tapasi isän viimeksi kolme vuotta sitten, jouluna. Kai hän... Rankaisi itseään."

Mikäli mies ei olisi jo valmiiksi ollut istuaallaan, olisi häneltä varmastikin nyt pettäneet jalat alta. "...selvä. Menen sinne." Mies takelteli. Hän pystyisi ainakin raportoimaan Artemiksen kunnon Deirdrelle, jos ei muuta.

"Ei ole pakko. Hän vain.... Tarvitsee ihmistä enemmän kuin aikoihin ja... Haluaisin tietää onko hän kunnossa."Nainen sanoi hiljaa ja mietti hetken.
"Kiitos. Ilmoitathan jos menet?"

William vilkaisi kellon suuntaan. Tässä pitäisi olla vielä hyvän aikaa ennen kuin Ellie pääsisi koulusta. "Lähden sinne nyt heti." Mies ilmoitti. Ei hän kestäisi istuskella kotona räpeltämässä töitä kuultuaan tuollaista. "Soitan, kun olen nähnyt hänet." William lupasi samalla kun nousi tuoliltaan ja asteli vetämään ulkovaatteita päälleen.

"Tekstiviestikin riittää. Mitä haluat. Kiitos." Nainen lopetti puhelun siihen. Sairaalassa Artemis vaihteeksi nukkui. Entisten ongelmiensa takia hoitoon laitettu mies oli menettänyt tajunsa kaupassa ja siten ylipäätään päätynyt sairaalaan.

Puhelun päätyttyä Williamiin oli tullut läjäpäin lisää vauhtia. Aivot kävivät pahasti kierroksilla koko sen ajan mitä miehellä meni ajomatkaan.

Sairaalan parkkipaikalle kurvattuaan William joutui hetkeksi pysähtymään kasatakseen ajatuksensa. Hänellä oli rutkasti kokemusta sairaalassa vierailemisesta, mutta täysin erilaisissa merkeissä. Saatuaan itsensä vähän paremmin kasaan, harppoi mies sisälle rakennukseen. "Anteeksi, olisikohan mahdollista saada tietää missä huoneessa majoittuu Artemis Cavanaugh?" Mies tiedusteli selvästi huolestuneena päästyään tiskille asti. Mahdettiinkohan täällä edes kertoa, kun hän ei ollut tuon lähisukulainen?

Hoitaja oli jo saanut eilen puhelun Deirdreltä, joka oli antanut Williamille vierailuluvan.
"Osasta 3, kerroksessa viisi ja huone 513." Nainen vastasi rauhallisesti. Luurangon kaltaiseksi laihtunut mies nukkui edellee, saatuaan unilääkkeillä unta.

William kiitti pikaisesti ja lähti sitten paikantamaan oikeaa huonetta. Sairaalassa oli mukavan selkeät ohjeet missä mitäkin oli, joten siinä ei mahdottoman kauaa mennyt. Oikean oven takana seistessään William pohti hetken mitä hittoa voisi miehelle edes sanoa. Ei varmaan oikeastaan mitään. Kuulumisten kyselykään ei oikein kävisi, Artemis oli niin helvetin huono vastaamaan asiallisesti mihinkään. Lopulta mies kuitenkin koputti kevyesti oveen, ennen kuin avasi sen ja astui sisään.

Artemis ei herännyt koputukseen. Hänellä oli yhden hengen huone, perin ankea kuten sairaalahuoneet aina. Mies nukkui kaikessa rauhassa, melkoisen pienenä ja ja seesteisenä. Kerrankin laiha mies näytti... Rauhalliselta.

William sulki oven perässään ja käveli hitain askelin sängyn viereen. Artemis näytti oikeasti aika kamalalta. Tosin ainakaan tuo ei aloittanut tätä tapaamista suhtautumalla nuorempaansa mitenkään erityisen hyökkäävästi, kun kerta nukkui. Hetken emmittyään William vei kätensä silittämään laihan miehen hiuksia.
Mies havahtui siihen. Tuolla oli kanyylit molemmissa käsissään, toisella oli tippa paikallaan. Vihreät silmät raottuivat unilääkkeiden tekemän tokkuran takia hitaasti. William. Mitähän helvettiä tuo täällä teki.

Williamin kasvoille levisi vähintäänkin vaivaantunut ilme Artemiksen avatessa silmiään. "..hei." Mies kuitenkin tervehti pehmeästi. Hän olisi halunnut tiedustella Artemiksen olosta ja jaksamisesta ja vaikka mistä, mutta ei löytänyt oikeita sanoja siihen.

Artemis avasi suunsa, mutta sulki sen saman tien. Ei hänellä ollut järkeviä sanoja. Jostakin William oli kuullut ja koska oli tuossa, luultavasti joltakulta sukulaiselta. Eli Deirdreltä, sisko oli ainoa vaihtoehto. Mies nielaisi ja katseli kattoa tai vastapäistä seinää.

Nuorempi huokaisi kärsivästi. "...voisitko sä ees kattoo mua kohti?" Tuntui pahalta, kun toinen reagoi häneen näin. Tosin sen nyt ei olisi pitänyt yllättää mitenkään. Eihän hänen kuuluisi olla täällä. Artemis ei varmasti halunnut häntä tänne. Miksi olisi halunnut?

Vihreät silmät vilkaisivat toista. Hän muisti vähän liiankin hyvin sen kaiken ja ei ollut kovin ylpeä siitä, miten oli lähtenyt. Äänikin oli tavallista voipuneempi. Siitä puuttui se uhma ja kiukku, mikä Artemiksen äänessä yleensä oli. Mies vain.... Oli olemassa. Hyvin pienesti.

William ei ollut missään kohtaa ottanut kättään pois toisen hiuksista. Se tuntui luonnolliselta ja niin kauan kun Artemis ei sitä suoraan kieltänyt, hän koki sen hyväksytyksi. "...joo." Nuorempi nyökkäsi pienesti. Hän olisi halunnut kysyä miksei Artemis ollut kertonut hänelle mitään, mutta.. kyllä hän sen tajusi. He eivät käytännössä olleet väleissä. "Vaivaako sua se että oon täällä?"

Artemis kohautti olkiaan laiskasti. Ei häntä oikeastaan kiinnostanut oliko täällä joku vai ei, mutta tietty Williamin ilmestyminen lämmitti häntä. Olihan se ihan.. Mukavaa. Ei häntä haitannut että tuo oli siinä, mutta hän ei myöskään olettanut että tuo olisi tullut siihen.

Noh, ainakaan häntä ei häädetty pois tästä. Tietenkin olisi tehnyt ihan hyvää itseluottamukselle kuulla että hänen läsnäolostaan oikeastaan ihan pidettiin, mutta niin hyvää tuuria ei nyt ollut matkassa. William istuutui sängyn laidalle. Artemis näytti järkyttävän huonokuntoiselta, mutta hänen teki silti mieli suudella tuota. Sellainen ei kuitenkaan olisi sallittua, joten William tyytyi vain olemaan. Kaipaus kyllä näkyi ilmeestä, kun mies skatseli Artemiksen laihoja kasvoja.

Hän huokaisi syvään. Artemis oli todella kärttyinen kunhan kunnolla heräisi, hän ei saanut polttaa sähkötupakkaansa huoneessa tai käydä tupakalla. Mies oli suorastaan hermoja raastava. Aivan älyttömän raivostuttava.
"... Hae mun sähkötupakka.." Hän pyysi varovasti.

William näytti hetken epäröivältä kuutuaan tuon pyynnön. Kulmat painuivat kurttuun, olikohan sellaisen käyttö sallittua sairaalan tiloissa? Ei varmaan, mutta.. "Missä se on?"

Artemis osoitti tipasta vapaalla ködellä naulakossa roikkuvaa bleiseriä.
"ton taskussa."

Mies veti kätensä pois toisen hiuksista ja siirtyi naulakon vierelle, alkaen kaivaa vaatekappaleen taskuja. Saatuaan vekottimen käsiinsä William palasi sängyn vierelle ja ojensi sen Artemikselle. "..olisit voinu kertoa mulle jotain." Ääni oli aavistuksen katkera. Kyllä hän tiesi, ettei toisella ollut mitään velvoitetta kertoa asioistaan. Etenkään enää nyt.

Artemis veti syvään henkeä ja miltei tunsi kuinka nikotiini piristi. Mies oli niin riippuvainen nikotiinistaan...
"En kertonut Deirdrellekään. Se sai kuulla äidiltä, jolle soitettiin sairaalasta." Jos ne nyt yhtään lohduttaisi, ettei hän kertonut edes sukulaisilleen ongelmistaan.

William istui takaisin sängyn reunalle, nyökäten pienesti Artemiksen vastaukselle. Noh, ei mitenkään hirvittävän yllättävää. Oli noin miljoona asiaa joista hän olisi halunnut kysyä tai puhua, kuten nyt vaikka se että mitä miehen isälle oli tarkalleen tapahtunut, oliko se oikeasti syy siihen että Artemis oli nyt tässä kunnossa.. Ja sitten läjäpäin itsekkäämpiä asioita, joista puhuminen ei ihan oikeasti ollut sopivaa nyt. "Millanen olo sulla on?" William päätyi tiedustelemaan. Hänelle oli ihan sama kertoisiko mies henkisestä vai fyysisestä jaksamisestaan, kunhan saisi puhuttua tuon kanssa nyt jostain.

"Ne ei päästä mua ulos tästä huoneesta. Pelkää vissiin että karkaan." Artemis ei jaksanut puhua nii muodollisesti kuin yleensä, hän oli todella väsynyt eikä osannut kiinnittää asiaan huomiota. Hirveä olo.

William hymyili pienesti. "No, karkaisitko sä?" Ihan rehellisesti, jos häneltä kysyttäisiin, niin kyllä hän sanoisi että Artemis ihan oikeasti saattaisi jopa karata. Mies vain yksinkertaisesti vaikutti sellaiselta tyypiltä.

"... Totta helvetissä. En saa edes polttaa. Kuulemma se vie ruokahaluni." Ihan kuin sitä muutenkaan oli, ei hän syömällä ollut päätynyt tippaan ja letkuruokintaan osittain.
Nuorempi naurahti pehmeästi.

"Ja nyt ton kerrot, kun just annoin sulle tupakan." William pyöräytti silmiään. Noh, ihan tuon perusteella hän ei olisi vielä viemässä mieheltä tuon helpotusta. Artemis kun ei söisi kuitenkaan, se ei vain toiminut niin.

"En tietenkään kerro sitä ennen sen antamista. En ole tyhmä." Artemis murahti toiselle, nauttien siitä vaniljanmakuisesta savusta. Jos nyt hoitaja kävelisi sinne, hän saisi kuulla kunniansa.

William hymähti, yhä ennemminkin huvittuneena kuin mitään muuta. Hän oli huolestunut toisen olotilasta ja hänestä tuntui pahalta nähdä tuo tässä kunnossa. Mutta toinen oli juuri menettänyt isänsä, hän ei ihan oikeasti halunnut suuttua mistään. "Olisin kyllä varmaan sortunut antamaan sen sulle vaikka olisitkin kertonut."

"Sulla on itsesuojeluvaisto." Artemis vilkaisi toista hieman hölmönä.
"... Miksi olet täällä?"

William hieman hätkähti esitettyä kysymystä. Eikö tuo nyt olisi ollut vähän loogisempi kysyä vaikka heti silloin kun hän tuli? Tosin ehkä Artemis alkoi vasta nyt olla tarpeeksi hereillä pohtiakseen asiaa kunnolla. "...miten niin miksi?" Mies koitti palauttaa hymyä kasvoilleen, onnistumatta siinä kovinkaan loistavasti.

"... Deirdre soitti sinulle, mutta miksi olet täällä? Hän käski tarkistamaan ja raportoimaan?" Ei hän olettanut Williamin tulleen omasta vapaasta tahdostaan.

"Pyysi." William korjasi. "Mutta tulin koska halusin." Hän ei ollut varma siitä kannattiko tuota lisätä, mutta hän nyt kumminkin teki niin.

"Miksi?" Artemis oli uteliaalla tuulella, eikä jaksaisi ite puhua. Ei juuri nyt. Häntä väsytti kaikki.

Ilme meni varsin vaivaantuneeksi. No ei kai tuota nyt niin hirvittävän vaikeaa ollut tajuta.. William pohti useampaa eri tapaa sanoa asia, osaan niihin jopa liittyi seksuaalisempia asioita, mutta päätyi lopulta sitten ihan hillittyyn versioon: "Ei mun tunteet kadonnu tosta vaan vaikka lemppasitkin mut." Okei, se oli ehkä vähän epäreilusti sanottu, mutta ainakin mies onnistui sanomaan sen niin ettei se kuulostanut millään tapaa syyttelevältä.

Artemis nielaisi. Niin, William oli huolissaan. Olihan se kai ihan loogista, ehkä. Huokaus. Syvä huokaus. Eikä hän osannut vastata siihen mitään.

Toisen varsin hiljainen reaktio oli suorastaan kidutusta. Vaivaantunut hiljaisuus ehti laskeutua eikä Williamkaan sitä nyt tähän hätään osannut mitenkään rikkoa. Ei helvetti nyt taas.. "Sori. Ei ollu reilua muistuttaa tosta." Kasvoille väkisin väännetty hymy ei peitellyt läheskään kaikkea kurjasta olotilasta, joka mielen oli taas vallannut. Ei saatana kun hän oli itsekäs. Toinen oli juuri menettänyt tärkeän ihmisen ja hän kehtasi murehtia tästä.

Artemis huokaisi syvään. Oli tämäkin. Hän ei nyt jaksaisi puida tätä, eikä oikeastaan mitään. Tosin nyt lääketokkurassa hän voisi vaikka myöntää vain paenneensa vastuuta toisen onnesta, ei suinkaan ahdistunut tunteista. Mutta kun ei kukaan voinut välittää hänestä.

Artemis vaikutti äärettömän haluttomalta sen suhteen, että olisi muka suorittanut minkäänlaisia aivotoimintoja tätä aihetta koskien. "En oikeesti oleta sulta mitään." William sai sanotuksi. Niin. Ei olettanut. Eikä hän oikeastaan ollut uskaltanut missään kohtaa edes kunnolla toivoa että toinen suhtautuisi asiaan välinpitämättömyyttä kummemmin.

"Ei se... William en mä niiden takia." Hän mutisi laiskasti ja katseli taas kattoon, kiskoen savukettaan. Ei hän tämän enempää puhuisi.

William oli aikonut antaa asian olla, mutta Artemiksen kommentti aiheutti aika vakavan tarpeen puhua tästä. "....et sä minkä takia mitä?"

"Lähtenyt." Okei, tämän verran hän voisi vielä tarkentaa. Sitten ei enempää, oikeasti. Ehei.

Kulmat painuivat kurttuun. Ei, hän ei todellakaan nyt ymmärtänyt. "Minkä takia sä sit lähdit?" Halusikohan hän edes kuulla vastausta?

Artemis kohautti olkiaan. Pitäisiköhän nyt vetää lisää unilääkkeita ja sammua siihen...

"Artemis.." Äänestä kuului vahvalti läpi se kuinka William kärsi tästä. "Minkä takia?" Eihän nyt ihan oikeasti toinen voinut sanoa jotain ja jättää sitten asiaa epäselväksi.

".... Ei sillä väliä. Mutta en sen takia." Hän murahti. Ei Artemiksesta ollut puhumaan tunteista toiselle, todellakaan.

"....mulle sillä ihan oikeesti on väliä." Paljon enemmän kun mitä hän osaisi edes kuvailla. Ei hän halunnut jankuttaa, mutta tietämättömyys sattui.

Artemis huokaisi syvään. Oliko pakko juuri nyt? Ei hän jaksaisi tätä.. Ei nyt.
"William... Ole kiltti."

Nuorempi katseli hetken toisen kasvoja sanomatta mitään. Mitä helvettiä nyt oikeasti? Ei asiaa voinut auki näin jättää. Tuollaisesta alkoi vain kyteä toivo siitä, että ehkä tässä sittenkin voisi olla luvassa edes paluuta siihen mitä heillä oli ollut, vaikkei sitten mitään sen enempiä. "...kai sä tajuat, että alan päässäni arvailla omiani ja saatan ruveta elätteleen jotain toiveita, jos jätät mut itekseni pohtiin?" Katse kääntyi lattiaan. "Tappaisit nyt vaan kaikki turhat kuvitelmat multa." Olisi helpompi päästä tästäkin yli ja jatkaa elämää.

Vihreät silmät vain vilkaisivat toista. Hän ei sanonut mitään, katse taisi kertoa tarpeeksi. Eivät ne turhia olleet.

William ei edes tiennyt olisiko hän juuri nyt halunnut itkeä vai paiskoa tavaroita, vai ehkä molempia noista. Tässä mielentilassaan hän ei osannut yhtään arvioida sitä mitä toinen mahdollisesti ajatteli. Hän oli kuvitellut että oli päässyt sinuiksi koko asian kanssa. Rauhassa vaan päivästä toiseen kotona. Mahdollisimman tehokkaasti Artemiksesta muistuttavia asioita vältellen. Mutta tämä päivä oli tuhonnut koko jutun. Mies nousi levottomana seisomaan ja alkoi vaihtaa painoa jalalta toiselle. "Haluatko että lähden?"

Artemis käänsi katseensa pois. Juuri niin.
"... Sanoinko niin?" Hän totesi toiselle. kyllä William saisi mennä, jos ei kestäisi häntä.
"Mene vain. Minä sanoin että kadut vielä ja satutan sinua."

William kääntyi katsomaan taas Artemista. "..en mä sitä tarkottanu." Mies sanoi nopeasti. "Mää vaan.. Kun siis.." Brunette takelteli, koittaen löytää oikeat sanat. "Et viimeksikään halunnu olla mun kanssa samassa tilassa sen jälkeen kun olin puhunu tommosista." Ja nyt Artemis ei oikein ollut siinä kunnossa että olisi voinut lähteä, niin eikö siinä kohtaa ollut loogista että William poistuisi, jos toinen ei tuntenut oloaan mukavaksi ollessaan hänen kanssaan samassa tilassa?
"minä tarkoitin juuri sitä."

Artemis huokaisi. Ei hän halunnut viimeksikään lähteä, mutta se nyt vain.. Ei Artemis sopinut kenellekään, hän ei halunnut ketään lähelleen. Ei niin lähelle kuin William halusi päästä, tai siis, halusi hän, mutta ei koskaan uskaltaisi.

William hämmentyi toisen sanoista taas sen verran, että malttoi seistä aloillaan. Mies istuutui takaisin alas ja pitäytyi hiljaa, koittaen ymmärtää mitä helvettiä Artemis taas tarkoitti. "...antaisin melkein mitä vaan et tajuaisin mitä sun päässäs nyt liikkuu." Nuorempi sanoi suoraan. Artemiksen antamat viestit kun olivat yhtä isoa sekasotkua, ainakin hänen näkökulmastaan.

Tummatukkainen koikeli yritti hieman nousta parempaan istuma-asentoon. Mokoma mies, ajaisi hänet hulluksi.
"Jos siellä ei liiku mitään."

William kääntyi sen verran sivuttain, että pystyi katsomaan Artemista kunnolla. Kasvoilla oleili pohtiva ilme. Ei, hän ei vain yksinkertaisesti saanut koottua tätä palapeliä. Ei sitten millään. Ehkä mustatukkainen vain oli niin pöllyssä, että puhui mitä sattui. "Kyllä siellä jotain liikkuu." William tyytyi toteamaan.

"... Aika paljon tyhjää kyllä." Artemis mutisi, laskien sähkösavukkeen pöydälle. Koko huone tuoksui vaniljalta ja pian sinne tulikin hoitaja tarjottimen kanssa. Nainen nyrpisti nenäänsä ja vilkaisi savuketta pöydällä, mutta ei sanonut mitään.
"Jos kokeilisit syödä tänään, kun sait vieraitakin." Tuo sanoi miehelle hymyillen.
"...Mpphf." Artemis ei olisi siitä niin varma. Ruokahalua ei ollut, hän ei halunnut syödä Williamin nähden ja häin vain makasi. Ei hän tarvinnut ravintoa!

William huokaisi, muttei jaksanut vääntää asiasta enempää. Aiemmin hän oli ollut siinä uskossa että mitään mahdollisuuksia ei ollut, nyt hänellä ei ollut harmainta aavistusta. Huoneeseen saapuvalle hoitajalle brunette hymyili ystävällisesti. Hän omasi sentään käytöstavat, toisin kuin hänen arvoisa ihastuksensa.

Artemis katseli muualle. Nainen seisoi hetken, katseli jos odottaisi että mies alkaisi syömään. Ehei, ei alkanut. Hoitaja huokaisi ja nousi.
"Tulen tunnin päästä hakemaan tarjottimen." Hoitajan mentyä Artemis huokaisi kyllästyneenä. Miksei sitä voinut ottaa yt?

Hoitajan poistuttua William kiinnitti täyden huomionsa taas Artemikseen. "..jos edes maistaisit?" Nuorempi ehdotti varovasti. Täällähän oltiin nimenomaan sen takia, ettei Artemis ollut syönyt. Pois pääsemistä ei nopeuttaisi se että tuo jatkaisi samaa rataa.

"Se on pahaa." Ei, hän ei syönyt sairaalan mössöjä. Jos Artemis suostui syömään, hän ei tuhlaisi niitä kaloreita johonkin puolivalmismössöön.

"No mikä olis hyvää?" William tiedusteli sävyyn, joka vihjasi aika vahvasti että jotain olisi paree vastata.

Artemis mietti hetken. Jos hän söisi jotain, niin mitä hän sitten haluaisi syödä?
"..... Kai joku kana tai kala... Kanasalaatti? Lohi ja höyryvihannekset?" Kevyitä ruokia, mutta... Niihin hän voisi edes uhrata pureksimisen vaivan ja kalorit.

William oli varsin hyvillään siitä, että hänelle vastattiin. "Jostain ravintolasta, vai teenkö minä?" Tosin jos William laittaisi ruokaa, niin silloin Artemiksen ruokailuhetki olisi vasta seuraavana päivänä.

"...Ei sun tarvi." Artemis kiirehti vastaamaan. Ei Williamin tarvitsisi todellakaan kokata hänelle, eiei!

"Mä haluan." William totesi hyvin yksiselitteisesti. Se oli jotain, mitä hän voisi tehdä. Ei hän mikään huippukokki ollut, mutta lapsen kanssa asuminen teki sen, että oppi laittamaan simppeleitä ruokia jotka maittaisivat.
"... Ei tarvi." Ei hän halunnut vaivata Williamia olemassa olollaan. Sen... Jutun lopettamisen idea oli ollut juuri siinä, ettei hän halunnut aiheuttaa toiselle pahaa mieltä tai aiheuttaa vaivaa olemassaolollaan.

William huokaisi. Niin kovin hankalaan mieheen hän oli onnistunut tutustumaan. "Haluan." Hän toisti oman kantansa asiaan. "En enää täks päiväks sulle pysty varmaan mitään tuomaan, mut tuon huomenna."

".... Haluat?" Mies näytti hölmistyneeltä. Eihän tuossa ollut järkeä. Ei niin minkäänlaista järkeä. Hän huokaisi hiljaa, valuen takaisin istumaan. Hän inhosi letkuruokintaa, mutta enemmän inhosi sairaalan ruokia.

William pyöräytti silmiään. "No ei kai se nyt niin ihmeellistä ole?" Ei hänen itsensä mielestä ainakaan. Hän haluaisi kuitenkin tulla käymään uudestaan ja etenkään minkään kanasalaatin tekeminen ei olisi kovinkaan vaivalloista.

"... Ai." Artemis päätti sitten vaieta. Ei hän sanoisi mitään toiselle enää aiheesta. Mutta hänelle se oli suuri asia.

Tuo aihe oli kai sitten käsitelty loppuun. Tosin Williamin mielestä ruokakeskustelussa oltiin päästy ihan hyvään lopputulokseen, kun Artemis ei ollut mitenkään toivottoman voimakkaasti vastustanut ajatusta siitä että nuorempi laittaisi ruokaa. William kurotti kätensä koskettelemaan taas Artemiksen hiuksia. Siitä oli tullut ehkä jopa aavistuksen ikävä tapa jo.

Mustatukka ei vetänyt päätään pois, kun todellisuudessa hän kaipasi. Hellyyttä ja vain sitä kosketusta, vailla seksuaalisia vihjeitä.

Oli oikeastaan hyvinkin palkitsevaa, että Artemis ei vieläkään torjunut kosketusta. Toisaalta se taas aiheutti Williamin onnettoman yksinkertaisessa mielessä vain lisää kysymyksiä siitä, mitä helvettiä heidän välillään oli tällä hetkellä menossa. Mies koitti kuitenkin lakaista moiset murheet mielensä perukoille, sillä hänellä oli ajankohtaisempikin ongelma. Miten tuoda ilmi se, että hän oli todella pahoillaan menetyksestä, jonka toinen oli kokenut? "Artemis.." Jospa vaikka aloittaisi taas herättelemällä tuon huomion.

Vanhempi havahtui ajatuksistaan, nostaen tuohon helmistyneenä. Mitä? William halusi? nyt hän ei ymmärtänyt oikein. Huulilta pääsi syvä huokaus jälleen.

Artemiksen kiinnittäessä huomionsa häneen, kuten oli tarkoituskin, William ei enää yllättäen tiennytkään yhtään mitä sanoa. Mies koitti hymyillä, saaden kasvoilleen aikaiseksi lähinnä surkean ilmeen. "Otan osaa." William sai sanotuksi. Tuntui jotenkin todella hölmöltä sanoa noin. "Jos missään kohtaa susta tuntuu et haluat puhua siitä..." Loppu jäi sanomatta. Miten hitossa hän muka muotoilisi fiksusti, että olisi tuon käytettävissä? Ei Artemis varmaan edes osaisi käydä asiaa läpi keskustelemalla.

"Ei se oo iso juttu." Hän sanoi itsekseen ja huokaisi syvään. Ei hän haluaisi kuulla mitään sellaisesta, eikä puhua isästään.

Nuoremman kulmat painuivat tiukasti kurttuun. "Miten niin ei?" Totta helvetissä oli iso juttu, kun Artemis oli mitä ilmeisimmin sen takia ajanut itsensä tähän kuntoon. Ja Williamia henkilökohtaisesti ahdisti suunnattomasti ajatus läheisen ihmisen menetyksestä. Sitä oli koettu ihan tarpeeksi.

Artemista ahdisti se, että hän oli työntänyt itse perheensä pois ja ei ollut käynyt Irlannissa vuosiin. Kolmeen vuoteen. Ja nyt hän ei enää näkisi isäänsä. Paitsi arkussa, jos haluaisi. Hän ei halunnut, mies ei aikonut lähteä hautajaisiinkaan. Se tuntui epäreilulta omaa isää kohtaan.  
"Ei se ole. Emme olleet läheisiä ja en edes nähnyt häntä viime vuosina."

William oli hiljaa ja vain katseli toista tutkailevaan sävyyn. "Okei." Tuo kuittasi ymmärtäneensä. "Onko hautajaiset jo pidetty?" Brunette jatkoi kyselemistä, kun häntä ei kerta suoraan kielletty tekemästä niin.

"Ei." Artemis pureskeli huultaan. Ensi lauantaina. Hoitaja oli sitä mieltä että hän pääsisi, mutta Artemis ei halunnut mennä.

"Milloin ne pidetään? Pääsetkö lähtemään sinne?" Brunette tiedusteli, silitellen yhä toisen hiuksia.

"Ensi lauantaina." Hän jätti vastaamatta siihen, pääsisikö vai ei.

William oli hetken hiljaa. "Pääsetkö lähtemään sinne?" Mies toisti kysymyksensä, johon toinen oli jättänyt vastaamatta. William näytti taas kerran varsin kärsivältä. "...ai." Hän ei varmastikaan kyllä ymmärtäisi, mikäli mies kertoisi totuuden. Ei hautajaisia pitäisi jättää väliin, ei mistään hinnasta. "Koska pääset kotiin?"

".... Ens keskiviikkona,ehkä." Ei hän voisi siitä valehdella, William huomaisi kyllä jos hän ei olisi sairaalassa enää. Vittu.

Ilme nuoremman kasvoilla muuttui vähintäänkin kyseenalaistavaksi. "...mikset sä sit mee?" Brunette kysyi totisena.

"Ei ole varmaa pääsenkö." Artemis ei halunnut nähdä äitiä ja Deirdreä sellaisena. Hän oli nyt jopa ratsastuskiellossa hetken, pari viikkoa. Miestä ärsytti sekin.

Williamille  selitys ei todellakaan mennyt tuollaisenaan läpi, mutta ei hän jaksanut vääntää asiasta tämän enempää. Artemis kun ei vaihteeksi vaikuttanut millään tapaa yhteistyöhaluiselta höpisijältä. "Okei." Nuorempi tyytyi kuittaamaan. "Pitäiskö mun tulla hakeen sut sitten sillon kun sut kotiutetaan?" Brunette vaihtoi tyynesti aihetta.

Artemis nielaisi kuuluvasti. Miksi William tulisi? Nyt tuo oli vielä vähemmän velvollinen kuin aiemmin.
"Ei tarvitse."

Nuorempi katseli toista varsin kyseenalaistavaan sävyyn. "Etkö sää vaan halua vaivata vai mikä tää 'ei tarvi' juttu on?" Eihän tuollaisia kuulunut murehtia tässä tilanteessa. Se sitten tietenkin olisi eri asia, jos Artemis ei yksinkertaisesti halunnut olla hänen kanssaan tekemisissä yhtään enempää kuin mitä oli pakko.

Se oli sitäkin. Mies halusi vaivata muita mahdollisimman vähän, eikä osannut muutenkaAn ottaa apua vastaan.
"En"

William huokaisi raskaasti. "Ei siitä ihan oikeesti oo vaivaa." Mies koitti vakuutella. Hän ei haluaisi taas vedota siihen, että tekisi mielellään näitä pieniä asioita koska piti toisesta.

Artemis kohautti olkiaan, antaen olla. Mies nousi vähän istumaan, huimasi. Se nenästä menevä letku ärsytti ja hän poti halua repiä sen irti, mutta jätti sen silti rauhaan.

William huolestui välittömästi toisen liikkuessa taas. "Eikö sun kannattais olla paikoillas?"
"... Herran jumala mä vaan istun." Artemis totesi toiselle. Oli hankalaa olla paikoillaan, kun oli tottunut liikkumaan todella paljon.

William väänteli kasvoilleen lähinnä ehkä lapsellisella tavalla vakavan ilmeen. "No anteeksi että huolestuin." Vaikka sanat saattoivat muuta vihjatakin, äänestä kyllä luulisi kuulevan läpi, ettei hän loukkaantunut moisesta.

Artemis näytti istuessaan kamalalta. Miehen kasvot olivat kolkot ja posket painuneet tavallista enemmän sisään. Kehosta huomasi että hän oli alkanut pudottaa niitä pieniä lihaksiaankin, kädet näyttivät naurettavan surkastuneilta.

Brunette koitti parhaansa mukaan olla kommentoimatta mitään siitä miltä toinen näytti. Tokihan hän heti Artemiksen nähtyään noteerannut kuinka kamalassa kunnossa tuo oli, mutta.. Tuskinpa kauhistelu tuon oloa helpottaisi. "Oli muuten oikeesti aika kamalaa, kun sain kuulla että oot sairaalassa." William totesi hiljaa.

Mies kohautti olkiaan. Ei kai se nyt niin tavatonta ollut. Tai ainakin ehkä odotettavissa jossakin vaiheessa.
"Lähti taju kaupassa."

William huokaisi. Noh, toisen elämäntyylillä oli oikeastaan lähinnä ihme, että tuo oli pärjännyt niinkin pitkään. Mieli olisi tehnyt huomauttaa, että taju lähti koska tuo ei ollut huolehtinut itsestään kuten ihmisen kuuluu, mutta siitä olisi saattanut alkaa varsin viehättävä riita. "Tarkottaako se, ettei mun kuuluis huolestua?" Hänen mielestään ihan jo siinä olisi syytä, kun toinen pyörtyi. Vaikka ei tarvitsisi edes lähteä sairaalaan sen jälkeen.

"Miten haluat sen ottaa." Hän huokaisi syvään, kohauttaen olkiaan. Ei häntä oikeasti kiinnostanut miten toinen otti asian, koska William huolestuisi joka tapauksessa.
Eli hän saisi kaikessa rauhassa huolestua, hyvä. William kohdisti katseensa kunnolla Artemiksen kasvoille, lähinnä silmiin. "Saanko mää suudella sua?" Mahdollisesti ihan vain aavistuksen epäasiallista.

Mitä helvettiä? Artemiksen huulilta karkasi epäuskoinen naurahdus, hän oletti miehen pilailevan ja sanat jäivät omaan arvoonsa. William oli kyllä outo...
Kulmat painuivat kurttuun ja mies parhaansa mukaan koitti näyttää vakavalta. "Olen hei tosissani." Totta helvetissä oli. Artemis oli antanut niin epämääräisiä signaaleja heidän tämänhetkisistä väleistään, että kai tämä oli sitten laskettavissa jonkinlaiseksi vesien testaamiseksi?

Toinen kulma kohosi kevyesti. Tosissaan? Mitä tuohon nyt voisi sanoa? Pelkkä kyllä olisi liian helppoa, suudelma ei taas kyllä ainakaan pahentaisi oloa.
"Oletko ennenkään kysynyt."

Ilme meni hetkellisesti suorastaan epäuskoiseksi. Tuo taisi olla lähimpänä lupaa mitä toinen oli hänelle ikinä antanut. Ja hän ihan rehellisesti oli odottanut kieltävää vastausta. Niin epämääräistä kuin se olikin, Williamia ihan rehellisesti jännitti kun hän kumartui toisen eteen ja painoi kevyesti huulensa Artemiksen huulia vasten.

Vanhempi onnistui hyvin ignooraamaan tuon epäuskoisen ilmeen, onneksi. Hän ei todellakaan ollut kiinnostunut sillä hetkellä aiheesta tai halunnut keskittyä Williamin ilmeeseen. Vihreät silmät painuivat kiinni, miehen jopa vastatessa siihen suudelmaam varoen.

Alunperin mies oli ajatellut antavansa ehkä vain pienen suukon ja vetäytyvänsä sitten, mutta toisen vastatessa ei ollutkaan enää mitään halua vetäytyä. William pyrki parhaansa mukaan pehmeyteen ja maltillisuuteen, mikä oli ehkä aavistuksen epätyypillistä, kun otti huomioon että he eivät juurikaan olleet ylipäänsä harjoittaneet tämmöistä. Etenkään epäseksuaalisissa tilanteissa. Artemis tuntui kylmältä ja kuivalta, mutta nuorempi koitti parhaansa mukaan olla ajattelematta asiaa.

Artemis todellakin oli kylmä ja näivettynyt, miehen ruumiinlämpö taisi olla aina normaalia alhaisempi, mutta nyt naurettavan alhainen. Mies huokaisi syvään, vetätyen lopulta hieman kauemmas. Happea. Tuntui että sen letkun takia hengittäminen oli tuskaa. Joko se oli oikeasti tai sitten hänestä vain tuntui siltä. Se tosiaan tuntui oudolta, kun otti huomioon sen miten vähän he olivat lähekkäin ilman odotuksia seksistä.

William suoristautui, jääden yhä kuitenkin sängynlaidalle istumaan. Okei, se oli omituista. Mukavaa, mutta omituista. Koskahan hän oli viimeksi suudellut ihan vain läheisyyden vuoksi? Vuosia sitten, vissiin. Noh, tämän ainakin muistaisi hetken aikaa. Ihan joka päivä kun ei kuitenkaan suudeltu letkuissa olevaa anorektista miestä.

Artemis vajosi takaisin lakanoihin, syvään huokaisten. Olo oli.. Outo, karmea. Hänellä oikeasti jopa oli hieman nälkä, mutta se erittäin epämääräisen oloinen jauheliha-perunamuusi laatikko ei oikein saanut miestä syttymään.

"Onko jotain, mitä voisin tehä just nyt että sun olis mukavampi olla täällä?" William päätti kysyä. Ihan sama olisiko kyse hiusten silittelystä, selkähieronnasta tai vaikka sitten ruoan hankkimisesta, hän ihan mielellään tekisi kunhan se olisi jollakin tapaa järkevää tai mahdollista. Se tosin oli tietenkin vähän epävarmaa, osaisiko Artemis pyytää mitään.

Artemis ei koskaan pyytänyt muilta mitään. Mies katseli taas vähän muualle poissaolevana. Ajatukset olivat eksyneet hautajaisiin, pitäisi lähettää edes kukkia haudalle tai vastaavaa.

Hetken William odotti hiljaa, mutta kun minkäänlaista elettä vastaamiseen ei kuulunut, mies koitti taas herätellä tuon huomiota itseensä. "Artemis, haluatko jotain?"

Vanhempi näytti selvästi havahtuvan jostakin omasta haavemaailmastaan, pudistellen päätään.
"Ei, en tarvitse mitään. Ihan hyvä näin." Pitäisi soittaa johonkin kotikaupungin kukkakauppaan ja pyytää toimitus. Voi elämä, ei hän olisi millään jaksanut ajatella sellaista juuri nyt

William näytti ehkä jopa aavistuksen pettyneeltä, kun ei mitään päässyt Artemiksen vuoksi tekemään. "Okei." Mies huokasi. Ehkä hänen kohta pitäisi lähteä tältä päivää. Vierailu oli tuottanut enemmän kuin tarpeeksi pohdittavaa taas.

Artemista alkoi taas väsyttää. Mies oli niin vetämätön, kun ei juurikaan syönyt mitään ja oli siinä kunnossa. Hän tiesi että tästä olisi taas noustava, mutta miten. Se oli se suuri kysymys, johon hän ei keksinyt vastausta. Syyllisyys kaiversi ja hän halusi rankaista itseään siitä hyvästä.

"Mun pitäis varmaan ruveta lähteen." William sanoi, kosketti vielä pikaisesti Artemiksen hiuksia ja nousi sitten sängyltä. "Tuun huomenna." Mies vielä muistutti toista. "Jos päätät haluta jotain muuta kun kanasalaattia niin koita saada mulle viestiä ajoissa."

Williamin sanat saivat pienen epätoivon aikaan. Täällä oli tappavan tylsää. Artemis kurotti osoittamaan sitä bleiseriä.
"... Tuotko mun asunnolta mun tabletin? Avaimet on taskussa."

Pieni hymy löysi tiensä miehen kasvoille. "Joo." Oli se kumma, kuinka noin pieni pyyntö sai aikaan näin hyvän olon. William siirtyi kaivelemaan naulakossa olevan bleiserin taskuja, löytäen avaimet kohtuullisen helposti. "Nähdään." Brunette sanoi ja poistui huoneesta aavistuksen haluttomasti.

Williamin mentyä Artemis nukahti hyvin pian. Se oli väsyttänyt, vaikka mies ei käytännössä ollut tehnyt mitään muutta kuin vähän puhunut.

Freeman Hospital, lauantai 28.2.2015

William ei ollut juurikaan saanut nukutuksi yöllä. Huolestutti, ahdisti, jännitti... ja kaiken sen keskellä eli ikävä kipinä toivoa, joka koitti kannustaa miestä yrittämään saada aikaiseksi jotain muutakin kuin vähän sinne päin olevat välit Artemiksen kanssa. Aamu meni käytännössä siinä, että mies koitti seurailla aivan liian tehokkaan tyttärensä touhuja. Lopulta mies oli saanut neidin suostuteltua lähtemään vierailulle kaverilleen. Ellie tuskin kun olisi kovinkaan haluttua seuraa Artemiksen sairaalahuoneeseen.
Tytön poistuttua jaloista, oli William kaikessa rauhassa laittanut ruokaa. Kanasalaattia, sitähän hän oli lupaillut. Artemiksen pyytämän tabletin William oli hakenut jo eilen paluumatkalla, ettei vain unohtaisi sitä. Se olisi aika noloa. Saatuaan kaiken kasaan ja päästyään taas autoilemaan, kävi mies vielä läpi eilistä. Artemis oli kyllä ihan rehellisesti surkea tuomaan ei-negatiivisia mielipiteitään julki. Miten hitossa hänen pitäisi miestä muka ymmärtää? Raskas huokaus pääsi miehen huulilta tuon parkkeeratessa autonsa sairaalan parkkipaikalle. Askeleet veivät hänet jo turhankin tottuneesti sisälle ja tiskin kautta Artemiksen huoneelle. Ihan jo kohteliaisuussyistä William koputti oveen, ennen kuin avasi sen.

Artemis ei ollut tehnyt mitään ihmeellistä. Hän vain kuoli tylsyyteen itsekseen ja yritti olla äyskimättä hoitajille. Kuten joka päivä, tänäänkin psykiatri kävi katsomassa ja juttelemassa miehen kanssa. Tai siis, yritti jutella perin epätoivoisesti. Williamin tullessa hän taas nukkui, heräämättä vielä koputukseen.

William sulki oven hiljaa perässään ja käveli Artemiksen sängyn luo, istuen taas sen reunalle. Tokihan hän olisi voinut tuolillekin istua, mutta.. Näin hän kai koki olevansa lähempänä. Mies koski milteipä laiskasti toisen hiuksiin. "Hei.." Brunette herätteli tuota kevyesti. Jos Artemis nukkuisi sen verran syvään ettei tuohon heräisi, hän voisi ihan hyvin jäädä odottelemaankin.

Mustatukkainen havahtui siihen läheltä kuuluvaan ääneen ja kosketukseen. Tavallaan tähän voisi ehkä tottua. Ei, ei saisi. William ei olisi erilainen kuin muut. Satuttaisi kuitenkin.
"... Huomenta."

William ainakin voisi tottua tähän. Tosin mieluummin tietenkin kotonaan, eikä suinkaan sairaalassa. "Huomenta." Mies tervehti takaisin. "Toin sulle ruokaa." Nuorempi silitteli toisen hiuksia ja katseli tuon kasvoja. Artemis ei näyttänyt oikeastaan yhtään paremmalta.

Eikai hän nyt päivässä paranisikaan. Mies huokaisi ja kohottautui hieman pystympään.
"Kiitos." Se kuului harvoin näiltä huulilta.

Nuorempi hymyili rehellisen onnellisena saamalleen kiitokselle. "Ja toin sun tabletin." Mies muisti myös mainita. "Millanen päivä sulla on ollu?"

Artemis yritti hymyillä, mutta yritys oli kevyen kiusaantunut. Hän ei hymyillyt usein.
".. Mitä luulet?"

William ehti jopa hämmästyä nähdessään toisen ilmeen. Olikohan tuo nyt oikeasti jotain hymyntapaista? Hän ei ollut nähnyt toisen hymyilevän, ei kertaakaan. "..tylsä?" Todennäköisesti.

"Kyllä. Olen lähinnä nukkunut. En voi muutakaan." Mies ynähti luovuttaneena. Hän ei viihtynyt ihmisten kanssa mutta näin eristyksissä hänkin alkoi kaivata seuraa.

"Onko sua lääkäri tai kukaan käyny kattomassa?" Tässä taka-ajatuksena tietenkin oli se, että mies halusi tarkemmat tiedot Artemiksen voinnista. Brunette alkoi kaivella Artemikselle tuomaansa ruokaa esille laukustaan.

"On... Psykiatri ja lääkäri ja hoitaja ja koko helvetin sairaala." Mies nurisi aavistuksen tyytymättömänä. Oli tämäkin ärsyttävää.
"Pääsen keskiviikkona kotiin."

Kaiken rehellisyyden nimissä ei ollut mitenkään yllättävää, että miestä kävi psykiatrikin katsomassa. Kai se oli aika peruskamaa näissä tilanteissa? "Mitäs psykiatri?" William tiedusteli. Toki hän mieluummin keskustelisi siitä että tuo pääsisi kotiin, mutta tämäkin oli asia mistä hän haluaisi tietää. Se sitten oli eri juttu kertoisiko Artemis hänelle.

"Terapiaa. Kolmesti viikossa. Ravintoterapeutille, lässyn lää." Mies totesi vähän kyllästyneenä. Niin tuttua.

William katsoi toista ehkä jopa aavistuksen arvioiden. "Meinaatko käydä?" Jotenkin hän ei uskonut siihen.

"Pakko." Jos hän ei kävisi, hänet raahattaisiin pakkohoitoon, kun mies oli itse vaaraksi itselleen käytöksellään.

William nyökkäsi. Noh, tuo oli varmaan ihan hyvä, kun otti huomioon missä kunnossa mies oli nyt. Nuorempi ojensi haarukan kera rasiaan pakattua kanasalaattia Artemikselle. "Tossa."

Ihme ja kumma mies otti sen salaatin. Todettuaan ettei se uinut kastikkeessa tai kana ollut uppopaistettua, tuo vilkaisi Williamia. Okei. Hän oli iso poika. Nyt. Hän voisi syödä toisen nähden ilman valtavaa syyllisyyttä. Varovasti hän närkkäisi yhden salaatin lehden suuhunsa.

William oli jo sen verran ehtinyt lukea asiasta, että ymmärsi ainakin vähän siitä minkälaiset asiat tekivät syömistä entistä hankalampaa. Näinpä mies koitti keskittyä katselemaan kaikkea muuta huoneessa. Kuten vaikka.. kattoa. Varsin siisti katto oli. Varsin tylsä myös.

Artemiksella meni aikaa tökkiä ruokaa ympäri lautasta, mutta kyllä hän hitaasti sai syötyäkin. Hyvin hitaasti.

Nuorempi ei oikein tiennyt mitä ajatella toisen syömisestä. Toisaalta.. noh, tuo söi. Vaikka hän oli tässä läsnä. Se oli hyvä asia, eikö ollutkin? William koitti kovasti malttaa odottaa, vaikka se vähän hankalaa olikin. Ei hän ollut tottunut tämmöiseen. "Onko se ok, jos haen sut keskiviikkona?" Ehkä tuosta voisi puhua?

Artemis oli närkkinyt ehkä neljänneksen, kun William avasi suunsa.
"Kai se... On ok."

William ynähti hyväksyvästi ja nyökkäsi. Olikohan tässä nyt kyse oikeasta edistyksestä, vai oliko Artemis vain pöllyissä tai vain niin yksinäinen täällä, että lämpeni edes tämän verran nuoremmalleen? Liikaa tästä ei kuitenkaan ehkä kannattaisi innostua. Katse hakeutui vaivihkaa Artemiksen suuntaan.

Kyse saattoi olla kaikkien Williamin veikkaamien yhdistelmästä ja vielä siitä, että hän kuitenkin piti toisesta. Hän sai syödyksi puolet,kun koki olevansa todella täynnä. Ehkä loput myöhemmin, päivälliseksi?

"Puhuitteko te mitään erityistä sen psykiatrin kanssa?" William koitti esittää kysymyksensä kuin ohi mennen pääteltyään toisen olevan valmis ruokailunsa kanssa, mutta ei onnistunut siinä kovinkaan hyvin.

"... Ei... se kyseli aiemmista asioista ja kertoi terapiasta ja siitä ravitsemusterapeutista." Ja oli suoraan sanonut että kerran vielä tässä kunnossa ja mies ei ehkä enää selviäisi hengissä.

Oli ehkä ihan fiksua jättää mainitsematta se, että Artemiksen henki voisi olla uhattuna tämmöisen pelleilyn johdosta. Tai tietenkin William tiesi että tämä oli vaarallista, mutta olisihan se nyt ihan eri asia kun sen oikeasti kuulisi faktana. "Millasista aiemmista asioista?"

"Erinäisistä asioista." Artemis vältteli kertomasta suoraan samaa, minkä William oli jo siskoltaan kuullut

Mustatukkainen ei yllättäen vaikuttanut erityisen halukkaalta puhumaan asiasta sen tarkemmin. "Mites lääkäri?" Mies jatkoi tiedusteluaan toisen kuntoon liittyen.

"Kyselee kaikenlaista, haluaa tehdä kaikenlaisia kokeita." Hänestä oli otettu varmaan enemmän näytteitä ja kokeita kuin keskiverto laboratorio rotasta elämänsä aikana.

"Minkälaisia kokeita?" William kysyi tarkennusta varsin huonokuntoisen miehen antamaan vastaukseen.

"Verikokeita, sydänkäyriä... Varmaan kaiken mahdollisen ja mahdottoman." Hän huokaisi syvään ja haroi kevyesti hiuksiaan. Hän halusi eroon siitä saatanan letkusta.

Sellaisten kokeiden tekeminen olisi varmastikin vain hyvästä. Saisi vähän tolkkua miehen kuntoon. "Okei." William kuittasi pienesti hymyillen. "Syötkö sää sen lopun safkan vielä tässä järkevän ajan sisään, vai vienkö sen pois?" Brunette tajusi tiedustella. Eihän sitä sopisi jättää lämpimään pilaantumaan, jos toinen ei sitä haluaisikaan.

"... Voisin syödä sen loppuun myöhemmin." Artemis huokaisi hiljaa. Se oli ollut hyvää, mutta syötyään kauan vähän tai huonosti niin tuli hyvin pienestä täyteen. Ja ehkä hoitaja ei valittaisi, jos hän voisi sanoa syöneensä ja syövänsä vielä tänään.

Okei, edistystä oli todellakin tapahtunut. Luultavasti. William nyökkäsi ja kaivoi sitten laukustaan Artemiksen asunnolta hakemansa tabletin. "Mihin pistän tän? Ja haluutko et annan sun avaimet jo nyt takasin, vai pidänkö ne vielä siltä varalta että tarvit jotain muutakin kotoas?"

"... Pidä vain." Artemis myönsi ja otti tabletin, laskien sen sänkynsä reunalle. yt olisi ainakin jonkinlaista viihdykettä.

Ehkä ei pitäisi olla näin onnellinen siitä, että sai pitää toisen avainta vähän pidempään.. Mutta eipä hän sille mitään voinut. Noh, onneksi hän ei sentään aikonut mennä penkomaan toisen asuntoa. Eihän sellainen käynyt mielessäkään. Paitsi ehkä ihan vähän. Mutta ei hän sitä silti tekisi. Luultavasti.

Artemis saattaisi ehkä hermostua, koska hän huomaisi varmasti sen että asunnossa olisi käyty. Hän jos kuka huomaisi. Mies avasi tabletin ja meni tarkistamaan sähköpostiaan. Hän odotteli vastausta eräästä nuoresta orista, jota eräs sponsori oli tarjonut hänelle.

William katseli kiinnostuneena mustatukkaisen puuhia. "Mitä katot?" Kai se nyt oli edes jotain vähän olennaista, että se piti nyt katsoa eikä voinut odottaa siihen että hän oli lähtenyt. Tai sitten hän vain kuvitteli itsestään liikoja.

"Sähköpostia, odotan vastausta yhdestä hevosesta jota minulle tarjottiin." Artemis mielellään ottaisi nuoren hevosen projektikseen, koska Hookilla voisi nyt kisata, eikä hän haluaisi toista omaa hevosta. Ori oli näyttänyt videolla lupaavalta.

"Sitä tarjottiin, erään sponsorini omistama ori. Se näytti lupaavalta ja on nuori, kahden vuoden päästä se olisi ehkä kilpailuissa vasta." Artemis pohti toiselle, etsiytyen katsomaan uudelleen videota jossa läsipäinen sysirautias, suuri ori liikkui näyttävin askelin. Hieno hevonen.

Ilme Williamin kasvoilla oli varmasti näkemisen arvoinen. "...nuori?" Mies halusi tarkennusta siihen mitähän semmoinen voisi oikeasti tarkoittaa.

"nelivuotias, lupaava hevonen hyvistä vanhemmista. Sen isä on entinen kilpahevoseni, se josta näytin Ellielle videon." Artemis innostui aina puhumaan, kun puhe oli hevosista.

Williamille puhuessa innostuminen saattoi olla ehkä vähän pahasta tässä tilanteessa. "..eikös noin nuori voi olla aika.." Mies jäi hetkeksi hakemaan oikeaa sanaa. "...villi?"

"Jos se isäänsä tulee niin energinen, mutta ei ollenkaan mahdoton tai huonotapainen." Artemis totesi rauhallisesti, huokaisten hiljaa.

Tältä erää tuo onnistui pitämään Williamin rauhallisena. Eri asia voisi olla sitten jos Artemis sen ottaisi ja William joskus näkisi hevosen jotain riekkumisen tapaista toteuttavan. "Okei." Brunette nyökkäsi. "Onko se nyt sitten sellanen josta tykkäisit?" Eihän hän näistä mitään ymmärtänyt.

Artemiksen kasvoille kohosi oikea hymy. Hevosista puhuessa hän osasi oikeasti hymyillä.
"En tiedä, se selviäisi kokeilemalla. Mutta se kuulostaa siltä, että voisin pitää siitä todella."

William tunsi olonsa suorastaan vähän hölmöksi, kun sydän tuntui hyppäävän volttia Artemiksen hymyillessä - vaikka hymyn aiheuttikin hevospuhe. "Aiot siis ainakin kokeilla sitä?" Näin hän tuon puheista käsitti.

Ei hänen hymynsä ollut leveä ja se oli vino, enemmänkin puolikas pieni virne, kuin hellä ja kiltti hymy.
"Aion. Kunhan saan nousta hevosen selkään."

"Koska saat mennä taas selkään?" William kysyi. Tämä nyt selvästi oli aihe josta toinen ihan mielellään ilmeisesti puhui, niin kai tästä voisi sitten puhua?

"Riippuu vähän. Kuukauden päästä viimeistään. Aktiivisesti." Artemista ahdisti kuka hoitaisi Hookia tämän ajan.

Nuorempi nyökkäsi. Artemis mahtoi odottaa sitä, kun otti huomioon millainen tuo tuppasi olemaan. "Pääset varmaan alottamaan valmennusten pitämiset jo ennen sitä?"  Ehkä hänen pitäisi tuupata Ellie jossain kohtaa vielä uudestaan Artemiksen valmennukseen, vaikka viime kerta olikin ollut vähän.. noh. Epämääräinen.

"En varmaan, ainakaan kuin muutamia satunnaisia. En ainakaan saa raahailla esteitä ympäriinsä. En kuulemma saisi kamalasti olla liikkeessä. Eivät luota muhun. Kuulemma." Mies naurahti laiskasti, ihme etteivät luottaneet. Hän kotiutuisi tarkkojen ohjeiden (siis käskyjen) kera.

Ihan rehellisesti Williamkaan ei oikein luottanut Artemikseen näissä asioissa. Mutta oliko se nyt sitten ihme? Toinen ei ollut esitellyt kummempaa mielenkiintoa huolehtiakseen itsestään. "Mitä aiot sit tehä kun sut kotiutetaan, muttet pääse viel töihin?"

"Sekoan ehkä päästäni. En tiedä mitä teen." Artemis myönsi toiselle laiskasti. Mitä sitä muutakaan kun ei oikein ollut muuta kuin hevoset elämässä

"Vietät aikaa mun kanssa." William totesi ajattelematta kummemmin. Äärettömän huono idea monellakin eri tapaa. Niin monta eri asiaa voisi mennä väärin.

Niin monella tapaa väärin. Ja he tappelisivat niin paljon.
"Aiot vahtia, niinkö?"

William puuskahti turhautuneena. "En." No ehkä vähän sitäkin.. "Haluaisin ihan vaan viettää aikaa sun kanssa." Koska mies piti toisesta. Hänen mielestään oli varsin loogista haluta viettää aikaa tuon kanssa - vaikka se sitten olisikin stressin ja huutamisen täytteistä.

Se olisi, Artemis osasi olla niin vaikea ja erityisesti vaikeaselkoinen ihminen.
"Kai muistat mitä sanoin sulle silloin?"

"Millon?" Noh, Artemiksen puheet olivat olleet paljolti samaa tiukkaa kaavaa seurailevia, mutta hän päätti silti kysyä tarkennusta.

"Silloin kun lähdin sun luota." Vanhempi totesi tyynesti. Hän oli edelleen samaa miltä.

Rintakehää puristi. Okei, tuo ei ehkä ollut se ajankohta mitä hän olisi halunnut muistella. "Sillon sanottiin aika paljon, mihinköhän tarkalleen mahdat viitata?" Brunette sai tehdä ihan tosissaan töitä, että ääni pysyi tasaisena.

"... Muistat kyllä. Sen kuulee." Arty mutisi. Hän ei mielellään toistaisi. Ja vaikka oli samaa mieltä, se ei tarkoittanut että hän halusi toimia sen mukaan.

William oli hetken hiljaa, keräillen itseään kasaan. Voi vittu nyt tuon miehen kanssa, ihan oikeasti. "Mää en aio tällä kertaa vaan antaa olla." Nuorempi totesi. Hän ei ollut läheskään niin haavoittuvassa tilassa kuin viimeksi, nyt voisi ehkä oikeasti pistää hanttiinkin. "Mitä sää nyt ihan oikeesti haluat?"

Sen Artemis kyllä uskoi. William oli helvetin itsepäinen. Ja mitä hän halusi? Olla tulematta satutetuksi, olla  toiselle hyvä ja tarpeeksi - mitä ei hänen luonteensa hurmaavuudela koskaan saisi aikaan - ja olympiavoiton. Siinä ne tärkeimmät.

Kasvoille muotoitui varsin määrätietoinen ilme miehen jäädessä odottamaan vastausta. Hänet oli lempattu jo kerran, mutta Artemis oli edellisenä päivänä vähän antanut ymmärtää, että ehkä tämä ei nyt kuitenkaan ollu ihan niin loppu kuin mitä tuo oli aiemmin sanonut. Vaikka nyt mustatukkainen kovasti näemmä taas koitti olla sitä mieltä, ettei heillä olisi minkäänlaista jatkoa luvassa.

Mieli olisi tehnyt huokaista turhautuneena ja pyöritellä silmiään, mutta William onnistui joten kuten pitämään saman ilmeen kasvoillaan kun äskenkin. "Mitä sää haluat?"

Artemis ei pääsisi tätä edes pakoon. Mies kohautti vastaukseksi olkiaan. Kuten hymyily, ei tunteista puhuminenkaan ollut helppoa.

Artemis ei selvästikään aikonut antaa tuon parempaa vastausta noin laajan alueen kattavaan kysymykseen. "Haluatko sää eroon musta?" Näin, helpotetaanpa vähän. Tai ehkä vaikeutetaan, vaikea sanoa.

Artemis nielaisi. Hän halusi Williamin eroon itsestään, ei hän Williamista.
"En sanonut noin."

"Eli et." William tulkitsi Artemiksen vastauksen noin. Kai tässä alkoi olla taas sitä pakottamisen makua, mutta tuota luisevaa miestä ei oikein saanut muutoinkaan toimimaan. "Älä sitten työnnä mua pois koko ajan."

Artemis ei sanonut mitään. Ei se kaivannut lisättävää.
"... En halua ihmisiä lähelle."

Ehei, tuo ei todellakaan riittäisi siihen että William luovuttaisi tällä kertaa. Johan tuo oli kuultu ennenkin. "Koska et halua että sua satutetaan, niinkö?" Kai tuo oli looginen päätelmä, kun otti huomioon miehen menneisyyden.

Artemis vilkaisi toista miltei hätääntyneenä. Miten paljon William edes oikeastaan tiesi hänestä?
"Mistä niin päättelet?"

"En tiä." No kyllä hän tiesi, mutta ei halunnut vääntää toisen kanssa siitä. "Pitääkö se paikkansa vai onko siihen joku muu syy?"

"... Paljonko oikein tiedät?" Artemis ei aikoisi kertoa toiselle ennen kuin tietäisi että miten paljon William tiesi.

Oliko tästä nyt oikeasti pakko vääntää... "Mitä tarkotat?" William kysyi. Tokihan hän oli kuullut Deirdreltä yhtä sun toista, lukenut asioita netistä ja Artemiksen käytöksen pohjalta yrittänyt tehdä omia päätelmiään, mutta.. ei hän kokenut tietävänsä oikein mitään.

"Mitä Deirdre kertoi?" Hän halusi tietää. Mies ei halunnut vahingossa kertoa enempää kuin olisi pakko.

"Yleisesti vaan sun menneisyydestä." William koitti kiertää asian näin. Hän halusi edes jonkinlaisen vastauksen irti Artemiksesta.

"Mitä siitä?" Artemis ei aikoisi kertoa. Hän halusi ihmisten tietävän hänestä mahdollisimman vähän.

"No että sua on kiusattu nuorempana." Tämähän meni loistavasti, kun kumpikaan ei halunnut jakaa tietojaan toiselle.

"... Ja että mulla on anoreksia ja että yritin tappaa itseni?" Ei Deirdre olisi jättänyt sitä vain siihen, kyllä Arty tunsi siskonsa. Valitettavan hyvin.

"Juu, noista kuulin myös." William sanoi hiljaa, antamatta kuitenkaan mitään tarkennusta siihen oliko kuullut naiselta enemmänkin vai ei.

Artemis alkoi hermostua. "William, helvetti, ne mun asioita, kerro nyt saatana!"

Normaaleissa olosuhteissa Artemiksen hermotsuminen olisi todennäköisesti provosoinut nuorempaa, mutta nyt tuo onnistui olosuhteiden pakosta pitämään hermonsa kasassa. "Etkö sä vois vaan vastata mun kysymykseen?"

"En." Artemis murahti ja vaipui takaisin makaavaan asentoon, huokaisten syvään. Ärsytti. Hän halusi tietää.

Ei tästä kai sitten ollut tietä pois. "Se kerto mulle sun anoreksiasta, itsemurhayrityksestä, hoidoista, kiusatuks tulemisesta.. ja sit siitä, ettet luota kehenkään etkä halua päästää ketään niin et ne voi satuttaa sua." William piti äänensä parhaansa mukaan tasaisena. Tämä ei ollut helpoimpia aiheita joista puhua.

Mustatukkainen mies huokaisi syvään.
"... Kyllä, se johtuu siitä. Haluun olla yksin koska en halua enää koskaan antaa kenellekään sellaista mahdollisuutta. Piste."

Eeehei, tässä ei todellakaan ollut pistettä. Aihetta ei oltu käsitelty loppuun. "Et siis halua välittää musta?" William kysyi vakavana.

Artemis ei sanonut niin. Hän sanoi ettei halunnut päästää lähelleen ketään. William otti kaiken hankalasti.
"No vaikka sitten niin."

Kyllä, William osasi olla erittäin hankala aina aika ajoin. "Välitätkö musta?" Ei tämä kai hirveän reilua ollut, mutta minkäs sille mahtoi kun toinen osasi olla varsin yhteistyöhaluton.

Sellainen suora kysymys sai Artemiksen yskimään. Ei. Hän ei osannut ilmaista tunteita niin suoraan vaan raivostuttavasti kierrellen ja kaarrellen. Noh, nyt William sai hänet ainakin hiljaiseksi.

William ei halunnut turvautua olettamuksiin, mutta tässä tilanteessa se oli kai vähän pakko. "Eli välität?"

"En vastannut." Artemis totesi tyyneen sävyyn, vaikka pokerinaamaa oli enää vaikea pitää. Helvetin William.

"Siis välität." Nyt se ei ollut enää kysymys, vaan ihan yksinkertainen toteamus. Olikohan väärin olla tästä onnellinen?

Artemis vaikeni jälleen. Hän oli niin huono tässä... Mies ei osannut puhua asioista ollenkaan, jos ne sivusivat tunteita. yt hän vain oli hiljaa ja vältteli Williamin katsetta.

Nyt kun tuohon asiaan oli saatu varmistus, voisi William käydä sen varsinaisen ongelman kimppuun. "Mitä sä uskot mun tekevän, että satuttaisin sua?"

Sitä mitä kaikki tekivät? Antoivat toivoa jotakin, nauttia ehkä hetken ja sitten jättivät yksin, pettivät... Mitä milloinkin. Artemis ei ollut kyllä valmis käymään tätä keskustelua.

William odotti vastausta hetken aikaa, mutta päätteli sitten ettei ollut sitä saamassa. Mies huokasi raskaasti. "Olin suhteessa saman henkilön kanssa viistoista vuotta. En kertaakaan tehnyt mitään kyseenalaista. Uskon, että olen aika luotettava." Ei hän koittanut sanoa että haluaisi aloittaa suhteen Artemiksen kanssa, mutta.. niin.

Artemis käänsi katseensa kokonaan pois toisesta miehestä. Niin. Hän ei tiennyt Williamista mitään, mutta oli päätellyt tuon vaimon kuolleen, koska Ellie oli aina miehen luona, eikä koskaan käynyt äidillään. Mies vain puraisi huultaan, sanomatta sanaakaan.

"Voisitko sanoa jotain?" William pyysi rauhallisesti. Hänellä ei ollut mitään hajua siitä mitä koitti tässä muka ajaa takaa, mutta se ei kuitenkaan oikein lämmittänyt sydäntä, että toinen ei sanonut mitään.

"En voi sanoa mitään mitä haluat kuulla." Hän ei voinut sanoa ääneen että välitti, että haluaisi ehkä kokeilla suhdetta... Artemis ei osannut sanoa sellaisia, eikä hänestä olisi niihin. Lisäksi hän tiesi olevansa aivan sietämätön, osittain tahallaan ja osittain koska ei osannut muuta.

Nuorempi puri huultaan. "Mitä mää sun mielestä haluan kuulla?" Hän toivoi saavansa edes jotain tolkkua toisen ajatuksista.

"... että välitän." Hän murahti lopulta. Mies järkeili sen niin että nyt hän ei sanonut sitä suoraan. Kai. Ehkä.

Tässä kohtaa brunettea ehkä jopa vähän huvitti tämä tilanne. "No sen kyllä halusin kuulla, kiitos." Mies sanoi sellaiseen tapaan, että siitä hyvinkin helposti voisi arvata että hänen mielestään tuo oli jo ollut ihan kunnollinen tunnustus.

Artemis oli kuin ei olisi kuullutkaan toisen sanoja. Ei hän myöntänyt mitään. Sanoi vain sen että mitä oletti toisen haluavan kuulla.
"En silti muuta mieltäni siitä mitä sanoin silloin."

"Ei se mitään." Brunette totesi yllättävänkin tyynesti. Hän oli saanut rutkasti lisää itseluottamusta ihan jo tästä keskustelusta. "En tosin oo menossa mihinkään." Jep, tässä hän aikoi olla. Kuin takiainen.

Williamissa todellakin oli takiaisem vikaa ja paljon. Ehkä se oli hyväkin, joku pakotti Artemiksen tuntemaan. Jotakin. Ja ylittämään rajojaan.
"En oleta että suostut seurustelemaan mun kanssani." William päätti vielä lisätä. Sana 'seurustelu' tuntui jotenkin niin vieraalta. Eihän hän ollut seurustellut nyt.. hyvin pitkään aikaan.

Artemis ei ollut koskaan seurustellut. Hän huokaisi syvään. Helvetin William.

Pieneksi hetkeksi mies ehti jo vakuutella itsensä siitä, että enempää ei kannattaisi enää sanoa. "..mut tietty se ois vissiin sit se mitä haluaisin." Mies avasi suunsa. Ei hän ihan oikeasti olettanut, että Artemis myöntyisi tuohon. Ikinä. Tällä hetkellä tuntui oikein riittävältä, että hän saisi jatkaa jonkinlaista fyysistä suhdetta tuon kanssa.

Aivan kuin Artemis sanoisi tuohon mitään. Eeheiheei. Ei todellakaan.
"... Se ei muuta mitään. Musta ei ole sellaiseen."

"Kuten sanoin, en oleta sellaista." Mies kiirehti sanomaan. Ei tässä ihan oikeasti ollut tarkoitus painostaa toista suhteeseen. Puhumaan ja jonkinlaisiin väleihin tosin kyllä vähän painostettiin. "Mutta miksei olisi?"

"Ei vain ole." Mustatukka tokaisi nyreästi. Hän oli sanomassa jotakin kun hoitaja tuli huoneeseen vaihtamaan tippapussia. Nainen vilkaisi hämmentyneenä puoliksi syötyä kanasalaattia, sitten Williamia. Vaihdettuaan pussin nainen pyysi nuorempaa miestä käytävään.

Brunettea vähintäänkin harmitti että heidän keskustelunsa keskeytettiin. Hän olisi halunnut hiostaa toisesta vielä lisää asioita irti, mutta ei mahtanut mitään. William hieman hämmentyi hoitajan pyytäessä häntä pois Artemiksen kuuluvilta, mutta totteli teki kuitenkin työtä käskettyä. Mitähän hittoa?

Nainen vilkaisi käytävässä oven raosta vielä miestä, ennen kuin sulki oven.
"... Sinäkö toit hänelle ruokaa ja sait syömään?" Nainen kuulosti selvästi hämmentyneeltä.

William ei nyt oikein osannut päättää oliko se nyt sitten paha asia, että hän oli tuonut Artemikselle jotain. "Juu." Mies myönsi tekonsa - mitäpä sitä peittelemään, vaikka siinä sitten jotain väärää olisikin ollut.

"... Hän ei ole suostunut syömään mitään. Miten sait hänet syömään?" Ei se paha asia ollut. Jotta he voisivat ikinä kotiuttaa miehen, pitäisi heidän tietää tuon syövän.

Vasta tässä kohtaa miehelle valkeni asia. "Tota.. en tiiä?" Mies kohautti olkiaan. "Toin vaan jotain sellasta, minkä se pöljä ehkä kelpuuttaa." Ja kieltäytyi antamasta muita vaihtoehtoja kuin syömisen, mutta sitä ei ehkä kannattanut mainita.

Hoitaja huokaisi raskaasti.
"Hän on pahassa kunnossa. Keho ei kestä enää kolmatta kertaa tuollaista äkillistä laihtumista sairaalloisen laihaksi. Se pettää. Hänen täytyisi saada itsensä kuntoon. Ilmeisesti hän asuu yksin?" Artemiksella ei käynyt muita vieraita, joten William oli ainoa tietolähde.

Toisaalta William olisi ollut paljon onnellisempi ilman tuota tietoa, mutta toisaalta taas.. kyllä hän halusi Artemiksen kunnosta tietää. "Asuu, juu." Mies nyökkäsi hitaasti. Kukaan ei olisi sen idiootin syömisiä vahtimassa.

"... Onko hänellä sukulaisia tai läheisiä täällä. Olemme puhuneet siskolle ja äidille mutta käsittääkseni he eivät asu sellaisen välin päässä, että voisivat vahtia sitä etttä hän noudattaa ohjeita." Nainen kohautti kevyesti olkiaan.

Mies pudisti päätään. Hänen tietääkseen Artemiksella ei ollut ketään tällä suunnalla. "Minä oon kaiketi ainut järkevän matkan päässä asuva." Siitähän mustatukkainen mies vasta riemastuisikin, kun William pistettäisiin vastuuseen tuon hyvinvoinnista.

Hoitajalla oli epäilyksensä kaksikon suhteesta, mutta ei viitsinyt kysyä suoraan.
"... Kykenisitkö vahtimaan että hän söisi suunnitelman mukaan, jonka hän saa?"

William selvitti pienesti kurkkuaan. Okei, tuota.. Joo. Hänet saatettaisiin tappaa. "Voin ainakin yrittää."

"Annamme sen sinullekin kun se saadaan kasaan. Siinä on ruokaehdotuksia, ateria-ajat ja joitakin vähimmäisvaatimuksia. Me näemme jos hän ei noudata sitä, mutta emme voi ajaa kotiin valvomaam sen noudattamista.

Brunette nyökkäsi. "Selvä." Mitenhän hän oikeasti siitä mahtaisi selvitä? Ei hän pystyisi miehen tekemisiä valvomaan, ellei oikeasti seuraisi tuota kuin varjo. Ja se ei oikein käynyt laatuun. Se tietenkin helpottaisi, jos hän pystyisi pakottamaan Artemiksen vaikkapa kuukaudeksi luokseen asumaan. Mutta helvetinkin jäädyttäminen olisi helpompaa kuin tuo.

"...Kiitos. en häiritse enempää. Ja hänen lääkärinsä haluaa varmasti jutella." Hoitaja poistui muihin hommiinsa.

Mihinköhän sitä nyt taas oli lupauduttu.. William pohti hetken asiaa vielä itsekseen, ennen kuin palasi takaisin huoneeseen. Kaiketi hän kävisi keskustelemassa miehen lääkärin kanssa ennen kuin lähtisi kotiin tänään. "Pärjäätkö, jos alan lähteä kotiin tältä päivää?" Käytyjen keskusteluiden jälkeen Artemis saattaisi kyllä olla suorastaan helpottunut, kun pääsisi Williamista eroon.

Artemis vilkaisi toista ja nyökkäsi. Pärjäisi enemmän kuin hyvin. Hän ei halunnut toisen utelevan enempää

"Tuun varmaan taas huomenna." Mies lausahti ja keräsi tavaransa. Ehkä Artemis osaisi sanoa, jos ei haluaisi toista seuraansa. "Tee mulle palvelus ja mieti asioita yön yli." William vielä lisäsi. Hän ei halunnut että toinen koittaisi vain unohtaa käydyn keskustelun. Sitähän muuten vielä jatkettaisiin.. Tämän jälkeen William poistui huoneesta ja lähti etsimään Artemiksen hoidosta vastaavaa lääkäriä.

Artemis todellakin yrittäisi unohtaa, eikä varmasti aikoisi jatkaa sitä. William sai inhottavasti kyllä usein pyörtämään päätökset. Hän ei sanonut mitäään, vaikeni vain. Hemmetti tuota miestä.

Freeman Hospital, sunnuntai 1.3.2015

William ei ollut saanut täksi päiväksi tytärtään mihinkään hoitoon tai kyläilemään, joten oli joutunut ottamaan tuon mukaansa. Artemis ei varmastikaan osaisi arvostaa asiaa, joten Ellien mies jätti sairaalan odotustilaan piirtelemään ja puuhaamaan muuta enemmän tai vähemmän älykästä. Tyttö osaisi kyllä tämän verran pitää huolen itsestään. Ja kun vielä muisti mainita henkilökunnalle, että neiti olisi siinä itsekseen vierailun ajan ja saisi lähteä vasta Williamin mukana pois, niin hätää ei pitäisi olla.

Mies oli tänäänkin laittanut Artemikselle ruokaa. Uunikalaa kasvisten kera. Saisi luvan kelvata. Vaikka tämä oli vasta kolmas kerta Artemiksen luona, mies asteli tuon huoneelle varsin tottunein elein, koputti oveen ja astui sisään.

Kerrankin Artemis oli jo hereillä, hymyillen toiselle. Oli tämäkin kun toinen tunnollisesti toi ruokaa sairaalaan. Hän tervehti toista vaivautuneella hymyllä.

Ainakaan mustatukkainen ei mitenkään mahdottoman kauhistuneelta näyttänyt hänet nähdessään. "Moi." William tervehti varsin asiallisesti ja käveli toisen sängyn luo. Tällä kertaa hän tosin istuutui tuolille tuon sängyn viereen, niin ei tarvitsisi koko ajan kääntyillä ja vääntyillä että voisi katsoa tuota. Mies kaivoi ensimmäisenä toiselle tuomansa sapuskan laukustaan, ojentaen sitä tuolle. Nyt se oli vielä lämmintä.

Artemis otti sen ruuan kiltisti ja avasi rasian. Mieli teki itkeä onnesta. Hän ei osannut tehdä kalaa, joten söi yleensä vain kanaa. Joskus harvoin nautaa. Kun siitäkin hän teki usein pahaa. Hän söi silti hieman takkuillen, johtuen Williamin läsnäolosta.

William koitti parhaansa mukaan olla tuijottamatta kun Artemis söi, mutta tietenkään se ei hirvittävän helppoa ollut. Mieli oli ollut väärällään pohdintaa siitä kuinka negatiivisen vastaanoton hän saisi tänään, mutta Artemis ei ainakaan kovin vihainen tainnut hänelle olle.

Artemis ei tiennyt että toinen olisi hänen vahtinsa. Siitä se johtui, lähinnä. Mies tökki kalaa ja kasviksia pitkin lautastaan laiskasti.

Vahtimisasia pitäisi ehkä ottaa puheeksi, ennen kuin lähtiessä joku lääkäri tai hoitaja töksäyttäisi sen. Sitä autoriitaa hän ei todellakaan kaivannut. Ehkä pitäisi koittaa nätisti kertoa asiasta jo tänään, niin Artemis ehtisi pari päivää ihan vain leppymään tässä välissä? Nyt elettiin kuitenkin jo sunnuntaita.

William nielaisi pienesti ja valmisteli itseään asian käymiseen läpi. "Mua muuten pyydettiin oleen vastuussa susta." Mies koitti todeta asian mahdollisimman rennosti. "Suostuin." Ehkä Artemikseltakin olisi pitänyt pyytää jonkinlainen mielipide ennen suostumista, mutta...

Artemis ei onneksi enää syönyt. Mies olisi tukehtunut.
"Mitä? En minä tarvitse lapsenvahtia!" Hän murahti toiselle. Eieiei, ei lapsenvahtia hänelle. Ei.

Jotenkin William ei yhtään yllättynyt siitä, että Artemis suhtautui varsin negatiivisesti asiaan. "Huolehdin vaan, että sulla on kaikki kunnossa." William pyrki pitämään äänensä rauhallisena. Kun Artemis käyttäytyi noin, tuo todellakin olisi kaivannut lapsenvahtia.

".... Kaikki on hyvin." Maailman suurin vale, ihan totta.

"Ja olet sairaalassa ihan vain aikasi kuluksi." Tässä kohtaa pientä kireyttä kuului jo äänestä läpi. Artemiksella ei kaikki todellakaan ollut ihan hyvin.

".... No en nyt ihan niinkään mutta ei se niin tarkkaa ole." Artemis puuskahti nyrtyneenä toiselle. Mokoma. Miten tuo edes aikoi vahtia häntä kun asui eri osoitteessa?

"No kyllä se on." William pyöräytti silmiään. Ja mietteisiinsä Artemis kyllä saisi vastauksen, joka todennäköisesti miellytti vielä vähemmän kuin tieto siitä että William hönkisi tuon niskaan joka helvetin päivä. "Joten, muutatko väliaikaisesti mun luokse, vai tuunko mää sun luokse?"

Artemiksen luonahan ei asuisi ketään ylimääräistä ja Williamillahan oli lapsi!
"Ei kumminkaan."

William pyöräytti turhautuneena silmiään. "Päätä toinen." Hänen työskentelynsä vähän kärsisi siitä, jos pitäisi ajella edestakaisin ja hoitaa sekä omaa lasta että aikuisen kokoista ja ikäistä kersaa, jonka kanssa saattoi aina välillä olla ihan vain vähän hankalaa työskennellä. Niinpä hänen kannaltaan ihan oikeasti olisi helpointa, että voisi vain asettua toiseen paikkaan.

"Ei tarvitse. William en tarvitse 24 tuntia vuorokaudessa valvontaa." Hän huokaisi syvään. Ei hän osaisi asua jonkun muun kanssa saatika jonkun muun luona.

"No montakohan tuntia sitten?" William silmäili toista tiukasti. Hän ei lämmennyt ajatukselle siitä, että toinen olisi keskenään ja voisi tehdä mitä tykkäisi.

"... Tunnin?" Artemis ehdotti yllättävän varovasti, johtuen Williamin nyrtyneestä äänensävystä. Voi pyhä pietari jos nyt pitäisi tällaisiakin vielä.

"Joo ei." Todellakaan ei. Eihän tuo riittäisi alkuunkaan. Siinä ehtisi saamaan yhden päivän aterioista Artemiksen naaman eteen, muttei todellakaan pystynyt pitämään silmällä sitä että tuo varmasti myös söisi sen.

"Mun asuntoon ei tuoda lasta ja mä en osaa asua kenenkään muun kotona." Mies selitti nopeasti. Ja halusiko William edes kokeilla, kauanko Artyn hermot kestäisivät Ellietä? Tuskin.

"Paska argumentti, Ellie voi ihan käyttää aikaa isovanhempiensa kanssa välillä." William ilmaisi oman kantansa asiaan. Ehei, tästä ei todellakaan päästy pois noin helpolla.
Voi paska. Hän oli ikäänkuin luottanut tähän Ellie-korttiin.

"Tota..." Artemikselta alkoivat selvästi keinot loppua.

"Eli se on sovittu." Keskustelut tuntuivat aina välillä kovin yksipuolisilta, kun William tyynesti päätti asioista Artemiksen puolesta. "Annan sulle tilaa ja rauhaa sit jos näyttää siltä että kaikki menee hyvin."

Eli jos hän olisi viikon kunnolla, William häipyisi?
"... Niin vissii." Arty nurisi laiskasti. Että osasikin ärsyttää.

Noh, ainakin toinen oli myöntynyt tähän. Tosin mahdollisesti paljolti siksikin, että William oli jo näin etukäteen lupaillut ettei piinaisi tuota kauempaa kuin mitä olisi tarve. "Onko se oikeesti noin kamalaa, että joudut katteleen mua?" Mies kysyi nyt jo ehkä vähän huvittuneena.

"... En pidä ihmisistä asunnossani." Muut sotkivat hänen mielestään liikaa eivätkä ymmärtäneet hänen tapojaan.

"Lupaan, etten runkkaa sun keittiössäs." Nuorempi kohatti olkiaan laiskasti. Ei helvetti. Koskahan toisen saisi edes kellistää sänkyyn? Olettaen, ettei tuo hirttäisi Williamia ensimmäisenä päivänä.

"...." Artemis mulkaisi toista pahasti. Se että hän halusi pitää asiat tietyllä tapaa, ei tarkoittanut tuota. Todellakaan.
"Urpo."

William naurahti pehmeästi mustatukkaisen suhtautumiselle. "Selität mulle vaan miten haluat asiat siellä pitää, niin pyrin olemaan mieliksi." Tosin tähänastinen näyttö käytöstavoista oli aika olematonta. Jotenkin kummasti oli aina päädytty makuuhuoneeseen ja William iloisesti epäjärjesti minkä kerkesi.

".. Kunhan et vain koske juuri mihinkään." Silloin Artemiksem ei tarvitsisi harmaantua ennen aikaisesti toisen takia. Niin, aivan. Hän otti pöydältä lompakkonsa, siellä oli lapulla hiusvärin nimi ja tuo ojensi toiselle rahan. Jos hän ei kotiuduttuaan värjäisi hiuksiaan, alkaisi oma oranssinpunertava puskea läpi.
"Jos viitsisit hakea tuollasen hiusvärin mulle keskiviikoksi."

William otti hieman hämmentyneenä lapun ja rahat vastaan, tutkaillen lappua hetken. "Okei." Brunette lopulta totesi ja kohautti olkiaan, pistäen sitten paperiasiat taskuunsa talteen. "Ja mitä koskemiseen tulee, taidan tyytyä pitään näppini lähinnä sussa." Ja tietty ruoanlaittovälineissä.

Artemis oli kuin ei olisi kuullut niitä Williamin sanoja. Perverssi. Ihmeellinen perverssi. Vaikka eipä hän ollut vastaan laittanut juurikaan.

Toisaalta oli milteipä pettymys, ettei vanhempi reagoinut mitenkään Williamin johonkin törkyisen flirtin tapaiseen. Toisaalta se ei sitten taas ollut kyllä mitenkään ihmeellistä. "Ootko miettiny sitä mitä eilen puhuttiin?" Brunette tiedusteli nyt taas selvästi vakavammin.

"Mitä?" Artemis osasi olla niin hankala ja turhauttava. Hän oli  kuin ei olisi tiennyt mistään mitään.

"Tiedät ihan hyvin että mitä." Brunette totesi ehkä taas aavistuksen turhaantuneena. Oliko normaali vastaus liikaa vaadittu? Hän ei halunnut taas aloittaa tätä vääntöä.

"En ole." Vale. Niinkin paljon että oli nukkunut levottomasti, lääkkeistä huolimatta.

William näytti huomattavan happamalta kuultuaan toisen vastauksen. "Taidat olla." Mies totesi tyynesti. Jos tuo olisi vastannut suoraan ettei ollut sen sijaan että olisi ensin esittänyt täysin tietämätöntä sen suhteen mistä edes puhuttiin, olisi vastaus ehkä saattanut jopa mennä läpi.

"... Mitä siitä?" Mies nurisi hiljaa. Häntä ärsytti todella paljon juuri sillä hetkellä. tuo kurottautui ottamaan pöydällä olevan kivennäisvesipullon ja joi siitä. Pitkän kitinän jälkeen hän oli sitäkin saanut.

"No en tiä." William pyöräytti silmiään. "Ehkä vaikka sitä, että mitä ajattelet asioista nyt kun olet ehtinyt niitä taas miettimään?" Toivottavasti hän ei nyt ainakaan kuulisi eilistä vahvempaa kieltäytymistä kaikkeen.

"... Mitä pitäisi ajatella?" Artemis tokaisi toiselle laiskasti, oikein ymmärtämättä mitä tuo halusi taas kuulla. Oliko asioita pakko jankata?

Nuorempi huokaisi varsin luovuttaneena. Kaiketi vastaus jäisi sitten saamatta. "Ei kai mitään, sitten." Mies totesi olkiaan kohauttaen. Vaimon kanssa oli ollut niin helppoa, kun tunteista puhuminen oli ollut.. noh, luonnollista. Artemiksesta ei tuntunut saavan oikein mitään irti.

Mies ei ollut sellainen joka puhui tunteista. Hän ei halunnut, eikä ainakaan jaksanut keskittyä sellaiseen, saatika osannut puhua siitä. Hän huomasi tabletin piippaavan viestistä ja luki sen. Sisko jälleen kerran kyseli, tulisiko hän hautajaisiin ja tulisiko joku hänen kanssaan.

"Joku työjuttu?" William tiedusteli Artemiksen katsoessa tablettiaan. Eihän se hänelle kuuluisi, mutta puhumattomuus vaivasi ja ajaisi hänet varmasti taas lähtemään jos mitään keskustelua ei olisi.

"...Deirdre." Mies vastasi laiskasti. Hän oli sopinut ensi viikolle sen orin koeratsastuksen Lontooseen ja odotti sitä innolla.
"Mitäs se?" William jatkoi kyselyään. Mikäli hän olisi tiennyt koeratsastuksesta, olisi keskustelun aihe ollut vallan toinen.

".... Kyselee Irlantiin." Hän myönsi varovaisesti ja syvään huokaisten. Ei huvittanut mennä. Ei hänellä olisi edes ketään kenet ottaisi mukaan ja sisko ilmeisesti oletti että oli.

William katsoi pienen hetken Artemista, ennen kuin päätti vastata. "Jos vaikka menisit?"

"En halua mennä. Se tuntuu loukkaukselta ilmestyä sinne kolme vuotta myöhemmin. En käynyt isän eläessä, miksi menisin katsomaan kun hänet haudataan?"Siinä oli tavallaan idea, mutta Artemis tiesi ettei hän kestäisi yksin sitä. Ja halusiko hän ketään mukaan todistamaan ehkä sitä kuinka itkisi yksin hotellihuoneessa? Ei.

"Jos et halua mennä itse hautajaisiin mukaan, niin jos sitten vaikka edes katsomaan perhettäsi?" William ehdotti. Hän olisi tietenkin heti tarjoutumassa että voisi lähteä mukaan, jos Artemis millään tapaa vihjaisi kaipaavansa matkaseuraa.

"Jos menisin, menisin vain hautajaisiin. En halua käydä vanhempieni luona." Vanhemmat asuivat edelleen samassa talossa ja Artemis ei voinut olla siinä saamatta paniikkikohtausta enää nykyään. Yläkerran vessa, jossa hän oli ollut viittä vaille ampua itsensä, aiheutti erityisen kamalan olon. Ja hän ei halunnut tavata äitiä muualla kuin hautajaisissa, koska sitten nainen alkaisi keskittyä liiaksi poikasan riutuneeseen olemukseen.

"No mene sitten sinne hautajaisiin." Williamin mielestä se olisi sellainen asia, joka oikeasti pitäisi tehdä. "Hoidanko sulle liput sinne ja takas?"

"... William, en ole menossa." Artemis ärähti toiselle. Hän ei halunnut mennä yksin ja taas seurakin ahdisti omalla tavallaan. Äsh!

Ilme nuoremman kasvoilla oli varsin tulkitsematon. "Jos kuitenkin?" Hän ei yksinkertaisesti voinut ymmärtää miksei toinen suostunut menemään.
"En halua mennä yksin ja en halua ketään mukaanikaan, joten en mene, miksi et ymmärrä?" Hän alkoi kohta todella hermostua.

William koitti, taas kerra, pysyä rauhallisena. "En vaan pysty ymmärtämään, miksei joku menisi läheisen hautajaisiin." Ilme oli hyvinkin vakava.

"... En. William, en." Ellei William vain varaisi lippuja heille ja ajattaisi häntä lentokentälle ja istuisi miehen vieressä koneessa, hän ei menisi.

Brunette näytti jollakin epämääräisellä tavalla suorastaan musertuneelta Artemiksen kieltäytymisen vuoksi. Siihen tämä mitä todennäköisimmin tulisi päätymään, Williamhan muuten veisi toisen vaikka väkisin.

Artemis vilkaisi kalenteria tabletista, vilkaisten sitten Williamia.
"...Älä näytä tuolta. Sanoin ei."

"Miltä?" Katse harhaili jossain päin lattiaa miehen keräillessä itseään. Hautajaisia ei ollut muutenkaan kiva ajatella, joten niistä vääntäminen oli aivan erityisen kurjaa. Ehkä hänen pitäisi vain soittaa Deirdrelle ja puhua tuon kanssa asiasta..

"Tuolta." Artemis ei osannut selittää sitä, mutta William näytti tuolta aina kun aikoi seuraavaksi tehdä jotakin, mikä ajaisi hänet mukavuusalueensa ulkopuolelle ja raivon partaalle.

Hieman kyseenalaistava katse nousi Artemikseen. "Miksen saa näyttää tältä?" Hän ei tosin ollut edes ihan varma, mitä Artemis mahtoi tarkoittaa.

"Koska näytät tuolta aina kun aiot tehdä jotakin mistä en pitä tai pistää minut tekemään jotakin sellaista." Hän nurisi ja alkoi ilokseen katsella videota sysirautiaasta, elastisella ja näyttävällä askeleella liikkuvasta orista. Se näytti hyvältä.

"Ai." William kohautti olkiaan. No, niin hän kyllä aikoi. Tosin ei kyllä sanallisesti tässä ja nyt, vaan epäsuoraan toisen selän takana. Hän todellakin ostaisi tuolle liput.. ja kai sitten itselleenkin? Jotain sen suuntaista Artemis oli puhunut, ettei halunnut mennä yksin.

Artemis ei kestäisi sitä yksin ja sitten kukaan ei olisi avhtimassa, että hän todella menisi. Mies voisi olla juuri niin raukka. Tyytyväinen ilme kohosi kasvoille kun hän katseli videolla hyppäävää hevosta. Hyvä tekniikka ja tasaiset hypyt, ainakin irtona.

"Mitä sää sieltä katot?" Brunette päätyi tiedustelemaan, kun toinen iloisesti kiinnitti huomionsa tablettiin, vaikka tässä muka vielä jostain oltiin keskusteltu.

"Videota Weltuntergangista. Menen kokeilemaan sitä Lontooseen ensi viikolla." Neljä vuotias ori ei ollut hassumman näköinen ja hän todella toivoi siitä olevan kilpuriksi hänelle. Hieman tasaisemmaksi kuin Meykenhoek.

Ilme vääntäytyi välittömästi huomattavan epäluuloiseksi. "Onko sun lääkäris antanu luvan tommoseen?" Eikös tuolta oltu kielletty ylimääräinen liikkuminen?

"Käyn vain kokeilemassa, en tekemässä joka päivä puolentoista tunnin treeniä." Mies kuulosti kyllästyneeltä. Ei hän nyt ihan niin kintaalla viittaisi kaikille kielloille. Ehkä.

William puuskahti turhautuneena. "Oon sitten tulossa mukaan." Tuo ilmoitti. Asiahan ei olisi keskusteltavissa.

"... a." Artemis sulki suunsa. Olkoot.

Se mitä William heiltä varovasti halusi oli seurustelusuhde, mutta heidän välinsä taisivat lähinnä olla uhmaikäisen kersan ja parhaansa mukaan järjissään pysymistä yrittävän vanhemman. "Minä päivänä?"

"Keskiviikkona." William ei saisi miehen päätä käännettyä, ainoa ilo jota viikkoihin oli odotettavissa.

"...siis nyt keskiviikkona? Kun pääset ulos sairaalasta?" Olikohan toinen nyt ihan oikeasti päästään vialla?

"Ensi viikolla." Kuunteliko William yhtään? Lontooseen matkasikin jo viisi tuntia.

"Ensi viikko voi olla aika monitulkintainen, kun viikko ei ole vielä vaihtunut." Nuorempi huokaisi. "Miten meinasit mennä sinne?"

"Autolla." Artemis vastasi rehellisesti. Ei hän lentääkään jaksaisi. Artemis ei oikein välittänyt lentämisestä.

"Ja meinasit ajaa ite?" Kyseenalaistus oikein tihkui äänestä.

"... Niin?" Artemis ei nyt nähnyt ongelmaa, ajaessaan hän sentään istui aloillaan ja...!

William kyllä näki tässä ongelman. "Se on hei pitkä matka. Mitä jos pyörryt?" Artemis kun tuskin huolehtisi syömisistään tuollaisena päivänä.

"..." ja taas William keksi Artemiksen suunnitelmasta jotakin, mikä sai miehen hiljaiseksi.
"En pyörry."

Nuorempi pyöräytti silmiään. No siinpä vasta loistava suunnitelma, miten hän ei ollut tullut ajatelleeksi tuota? "Saat olla pyörtymättä siinä repsikan penkillä." Brunette huokaisi. Kai hän sitten ajaisi, kun oli kerta mukaan lähdössä. Hän ehtisi säätää työjuttuja koneella sitten sen aikaa mitä toinen puuhaisi hevosen kanssa.

".... Ei sun tarvi tulla." Artemis ähisi itsekseen. Hän tiesi mitä mieltä William olisi nuoren orim ratsastettavaksi ottamisesta.

"Tulen silti." William totesi varsin yksiselitteisesti. Hän ei nähnyt tässä mitään muutakaan vaihtoehtoa. Paitsi jos tietäisi millainen nuori hevonen oikeasti voisi ollakaan, hän ei suostuisi missään tapauksessa Artemista reissuun päästämään.

Artemis pyöräytti silmiään.
"Mutta entä Ellie?" Hän ainakin yritti olla huolissaan tytöstä.

"Jos se sua huolettaa, niin otan sen mukaan." Okei, tuo oli ehkä jo vähän uhkaus. Ellie tosin varmasti olisi vähintäänkin innoissaan moisesta reissusta, mutta tuollaiselle kokoonpanolla autoon ahtautuminen useaksi tunniksi päättyisi kyllä murhaan. Todellisuudessa William aikoi, taas kerran, tuupata tytön isovanhempiensa riesaksi.

" tarkoitin jos sinä asut luonani,kuna häntä vahtii." Lastahan ei tuotaisi Artemiksen asuntoon. Sekin johtaisi murhaan.

"Anoppi." William kohautti olkiaan. Hänen mielestään aika yksinkertainen vastaus.

"...." Artemis ei jaksamut kysyä Ellien äidin kohtalosta. Ilmeisesti kuollut, anoppi tuskin muutoin olisi väleissä vävynsä kanssa.
"Ei häntä tarvitse sen takia vaivata."

"Kylläpä sää nyt koitat kiemurrella tästä taas pois." Nuorempi puuskahti. Eiköhän Artemis puhunut moisia ihan vaan koska ei halunnut Williamia riesakseen. "Eiköhän se mummeli oo vaan ilonen kun saa vähän eloa taloon. Appiukkokaan ei pistä pahakseen." Kyllähän nuo halusivat Ellien kanssa olla ja touhuta.

"Mietin vain. Onko se Ellielle reilua asua pari viikkoa isovanhempien kanssa..:" Hän yritti nyt saada toisen olemaan edes vain viikon. Sitten hän ei ehkä sekoaisi päästään.

"Sun täytyy varmaan sitten noudattaa niitä ohjeita aivan erityisen hyvin, kun kerta olet noin huolestunut Ellien hyvinvoinnista." Artemiksestahan se olisi kiinni paljonko William joutuisi käyttämään aikaa tuon kanssa.

"Mitä kuvittelet että aion tehdä?" Hän kysyi toiselta viattomana, aivan kuin aina tekisi kaiken pilkulleen.

"Mulla on hämmästyttävän tarkka mielikuva siitä, kuinka hipsit tallille ennen kuin se on sallittua, käyt lenkillä tai muuten liikut ja syöt vähemmän ja erilaista ruokaa kuin mitä ohjeessa sanotaan." Sen pohjalta mitä hän oli lukenut, anorektiset eivät vain yksinkertaisesti parantuneet sormia napsauttamalla tai ohjeita laatimalla.

".. Ai niinkö.. Etkö luota minuun?" Ei hän itsekään luottaisi, ei Williamia voisi todellakaan siitä syyttää. Artemis oli kaikessa raivostuttavuudessaan hankala ja myös välttelisi ohjeiden noudatusta.

"Tämän asian suhteen?" William naurahti. "Ei, en luota." Ehkä tuota ei pitäisi myöntää niin avoimesti, ties miten Artemis ottaisi sen.

"... On siinäkin kannustusjoukko." Hän murisi toiselle hiljaa ja hieraisi otsaansa. Oli siinäkin hänellä yksi. Mies katseli kattoa, päättäen jättää tämän tähän.

"Luotan heti kun annat jotain perusteita sellaiseen." Brunette kohautti olkiaan. Todellisuudessa menisi varmasti aika pitkään, ennen kuin mies tuohon luottaisi syömisen suhteen. Täällä käyminen oli jotenkin outoa. Vaikka suurimmilta osin he lähinnä rähisivät toisilleen milloin mistäkin, niin he puhuivat. Ihan oikeasti puhuivat. Se oli jotenkin.. omituista. Tosin kun tähän mennessä suhde oli ollut seksuaalinen, niin ei kai se nyt ihme ollut ettei hän ollut tottunut tähän.

Artemista se puhuminen painoi yhtälailla. Koska hän pääsisi omaan rauhaansa ja asiat palaisivat normaaleiksi - eli siihen kun hän oli lähtenyt tai siihen kun he vain naisivat? Apua.

William vilkaisi kelloa. Ellie oli ollut jo hyvän aikaa keskenään odottelemassa. Tyttö ei edes tiennyt ketä mies oli täällä katsomassa. "Mun pitäis varmaan alkaa taas lähteä. Ellie on mukana ja alkaa varmaan kyllästyä ootteluun."

Artemis jäätyi hieman. Ellie oli mukana? No sepä söpöä. Ei ollut.
"... Joo ehkä." Mies myönsi kevyen ahdistuneena.

Mustatukkainen ei selvästikään ilahtunut tiedosta. "Tuonko sulle huomenna jotain erityistä?" Brunette päätti vielä tiedustella ennen lähtöään. Mielelläänhän hän toisi jotain mistä toinen pitäisi - ja tulossahan hän oli.

"... Ei sinun tarvitse tulla." Uskokoon tai ei, mutta se että Ellie odotteli hänen takanaan sairaalan aulassa, ei innostanut Artemista siitä että toinen kävi täällä. Ei tämä ollut sopiva paikka lapselle.

William huokaisi raskaasti. "Se on vaan tänään." Tuo koitti vakuutella Artemista siitä, ettei tämä nyt oikeasti ollut niin kamalaa. "Ellie on huomenna koulussa." Eli ei ollut pelkoa siitä, että neiti olisi tullut mukana.

"Silti." Ei William ollut mikään omaishoitaja, vaikka sellaiseksi tuot taidettiin yrittää saada. Huokaus.

"No päätän sitten itse mitä laitan sulle huomiseksi." Nuorempi totesi ja nousi seisomaan. "Nähdään." William hymyili pienesti ja poistui huoneesta. Välittömästi käytävän puolelle päästyään tuo kaivoi puhelimen taskustaan ja kaivoi esille Deirdren numeron. Vihreää luuria painettuaan mies nosti puhelimen korvalleen. Jos hän sattuisi saamaan yhteyden naiseen, niin ei hän kyllä haluaisi Ellien kuuluvilla puhua.

Hankala mies. Artemis ei sanonut mitään, ähkäisi vain raskaasti. Williamin puheluun vastasi hyvin nopeasti irlantilaisittain puhuva naisääni.
"Deirdre Cavanaugh." Ei nainen kuitenkaan ollut tallentanut Williamin numeroa mihinkään.

William ei kauaakaan ehtinyt odottaa, kun jo aavistuksen tutuksi käynyt ääni vastasi linjan toisesta päästä. "Hei, tässä William Mitchell." Mies koitti pyrkiä jonkinlaiseen kohteliaisuuteen. Mitenhän hän nyt sitten oikeastaan puhuisikaan asiastaan.. "Artemis kertoi että hautajaiset ovat lauantaina, muttei suostu puhumaan niistä sen tarkemmin." Mies aloitti. Mitenhän kysyttiin nätisti, että onko ok raahata joku vasten tahtoaan tuollaiseen?

Deirdre tunnisti miehen äänen jo.
"Hän ei ole ilmoittanut tulevansa, joten... Oletan ettei hän tule." Nainen myönsi. Siinä kai syy miksi tuo ei suostunut puhumaan niistä tarkemmin.

William oli hetken hiljaa, miettien miten sanoisi tämän jotenkin päin järkevästi. Hän ei tuntenut naista niin hyvin, että osaisi sanoa mikä oli tuon mielestä hyväksyttävää. "Meinasin kyllä varata meille liput koneeseen, että tultaisiin." Mies totesi varovasti. "Artemis ei ole suostunut, mutta.. niin." Se ei ollut hänelle mikään este.

Nainen oli hetken hiljaa.
"... Tekisitkö sen?" Ei hän kuulostanut ollenkaan pahastuneelta. Nainen ei vain koskaan olisi olettanut, että kukaan uskaltaisi tuollalailla pakottaa Artemista mihinkään.
"Tilaisuus kirkolla alkaa lauantaina kahdelta, teidän olisi ehkä hyvä tulla perjantaina."

Hänen harkitsemansa teko sai suorastaan tukea, joten olo ei ollut enää lainkaan niin epävarma kuin vielä hetki sitten. "Joo." Mies totesi. "Oltaisiin siellä varmaan sitten perjantaista sunnuntaihin?" Ääni oli lähinnä pohtiva. Ei hän oikein halunnut lähteä repimään Artemista takaisin välittömästi hautajaisten jälkeen. Mutta ei hän myöskään voinut itse määräänsä enempää olla pois töidensä ääreltä.

"Se olisi ihan hyvä ja eihän tänne lennä kauan, joten voitte hyvin saapua perjantai-iltana. Artemis ei kuitenkaan halua käydä kotona vaan haluaa olla hotellilla." Deirdre myönteli puhelimessa perin liikuttuneen kuuloisena.
"Ja lähetä minulle kuitit matkakuluistasi, maksan ne. Riittää että tuot Artemiksen tänne."

William meni ehkä jopa aavistuksen hämilleen. "Ei tarvitse, kyllä minä ne maksan." Sen verran töitä hän kuitenkin teki (ja tienasi kirjoillaan vielä ekstraa), ettei reissun maksaminen ollut mitenkään ongelma. Eihän sitä rahaa joka suunnasta ylimääräistä pursunnut, mutta silti.

"Ei kyse ole siitä rahasta, vaan siitä että se riittää, että haluatt ehdä näin. Kiltti. Teet meille jo niin monta palvelusta." Se oli iha totta, tässä tilanteessa Williamin apu oli korvaamatonta.

Tämä keskustelu oli vähän erikoinen. Häntä kiiteltiin siitä, että hän aikoi väkisin raahata aikuisen miehen paikkaan jonne tuo ei halunnut mennä. "Tuota.. Okei." Mies selvitti kurkkuaan. "Voitko muuten lähettää minulle tiedot jostain hotellista mihin olisi ehkä fiksuinta mennä, niin voin varata meille huoneen?" Automaattisestihan hän oletti, että Artemis sietäisi hänet samassa huoneessa. Todellisuudessa siitä saattaisi tulla aika kiitettävästi vääntöä.

"Minä lähetän. Kiitos William. Me... Äidillä on ikävä häntä." Heidän äitinsä todella kaipasi keskimmäistä poikaa, kolme vuotta oli pitkä aika ja nyt perhe olisi kaivannut mustatukkaista enemmän kuin koskaan.

William kiitti hieman hämillään. "Minun täytyy nyt mennä, mutta ollaan yhteyksissä." Tuo totesi, suunnaten sitten etsimään lastaan odotustilasta. Noh, hän oli saanut perheen hyväksynnän Artemiksen pakottamiseen. Ei sitten muuta kuin tuumasta toimeen..

Deirdre lopetti puhelun kiitettyään miestä vielä noin viidesti. Hän oli niin onneinen tästä.