PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [Y] Little Moments

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Lumikki
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 120
Join date : 02.05.2014
Ikä : 24

ViestiAihe: [Y] Little Moments   Ti Helmi 03, 2015 11:00 pm

Yksinpeli, joka koostuu pienistä kohtauksista Sophien elämässä joulun/vuodenvaihteen aikaan.


18.12.2014


Puppy kiirehti hänen edellään, kompuroiden puunjuuriin ja omiin jalkoihinsa. Koira oli noin puolitoista vuotta vanha ja Sophie alkoi olla vahvasti sitä mieltä, että se ei tulisi koskaan osoittamaan järkiintymisen merkkejä. Kaksi muuta koiraa Sophie oli jättänyt kotiin enon kanssa, eivätkä ne ilman tätä olisi mihinkään lähteneetkään. Mutta Puppyn hän sai omia ja se olikin ollut mainiota seuraa hänelle tänä syksynä.
Sophie ymmärsi hyvin, että kaikilla muilla oli kiire. Hän oli tottunut siihen, ettei Marya näkynyt kotona kuin juhlapyhinä ja pitkinä viikonloppuina, sillä opiskelupaikan saatuaan sisko oli kotiutunut Oxfordiin Sophien mielestä vähän liiankin hyvin. Susan, hänen paras ystävänä koulusta, päivitteli säännöllisin väliajoin Skypessä tai puhelimessa sitä, ettei ollut vielä onnistunut lentämään pohjoiseen ja takaisin. Sophie jankutti takaisin, että ymmärsi pyytävänsä liikoja, kun kutsui ystävänsä kesken lukukauden viikoksi kylään. Hän oli harhautunut vaihtamaan muutaman sanan myös pelkkien tuttujen kanssa, mutta ne keskustelut olivat aina käyneet kiusallisiksi muutamassa minuutissa. Tallilla tietysti oli seuraa, mutta välistä Sophie kaipasi ystäviä, jotka tunsivat hänet tarpeeksi hyvin, eivätkä kaivanneet turhia selityksiä.

Kaiken tämän jälkeen Sophie tiesi, mutta ei vieläkään suostunut myöntämään, että enon luokse eristäytyminen olisi ollut huono idea. Jos hän sortuisi liikaan itsesääliin, kaikki voisi hajota palasiksi. Oli parempi teeskennellä, että kaikki oli hyvin. Hänellä oli hevonen, mikä sen parempaa. Kyllä täällä seuraa riitti. Hän oli harkinnut opettelevansa ajamaan vain, jotta ei joutuisi kinuamaan kyytiä Hexhamiin ja takaisin joka viikko. Hän oli ottanut tavaksi käydä siellä teellä säännöllisin väliajoin. Yleistyneet herkutteluhetket olisivat voineet kostautua ikävänä painonnousuna, jos hän ei olisi purkanut turhautumistaan tennikseen. Ilman kunnon treeniä hänen taitonsa olivat ruosteessa ja ilman osaavaa pelikaveria hän ei kehittynyt, mutta ajankuluksi laji kävi hyvin.

Hän saapui metsän laitaan ja vihelsi Puppyn vierelleen – se oli ollut jo puolimatkassa keittiöpuutarhan portille. Koira suorastaan lensi takaisin hänen luokseen ja yritti pompata häntä vasten, mutta Sophie väisti. Täällä oli märkää ja niin paljon kuin hän koirasta pitikin, ei häntä huvittanut
kuraantua aivan täysin. Ulkona alkoi jo vähän hämärtää, kun hän pääsi keittiön ovelle ja livahti koiran kanssa sisään.

Tämä oli se keittiö, joka taloon oli alun perin rakennettu. Se oli tietenkin remontoitu sen jälkeen useaan otteeseen, kunnes lopulta se oli jäänyt lähes kokonaan pois käytöstä. Kai siellä vielä olisi pystynyt ruokaa laittamaan, mutta nykyään se toimi lähinnä ylisuurena ruoka- ja keittiötarvike varastona. Ovi entiseen tarjoiluhuoneeseen, joka oli sittemmin remontoitu moderniksi keittiöksi, oli auki ja Sophie ehti juuri ja juuri pudottautua polvilleen saadakseen sinne viipottavan koiran otteeseensa. Puppy ymmärsi hänet väärin ja alkoi innoissaan kiehnätä häntä vasten yrittäen suukottaa Sophieta kasvoihin.

”Puppy, ei, EI.”

Koira lopetti ja Sophie kurotti ottamaan oven vierestä rätin, jolla pyyhkiä sen tassut, vaikka tulos olikin olematon. Nyt hänellä oli märkä koira, märkä rätti ja märät vaatteet.

”Sophie-neiti?” Allen oli astunut esiin keittiöiden väliseen oviaukkoon.
”Minä. En kai häiritse?”
”Ette tietenkään. Olin juuri laittamassa teetä, äitinne saapui juuri.”

Hovimestari ei ehtinyt pidemmälle, kun Sophie oli jo jaloillaan ja puolimatkassa vanhan keittiön ovelle. Puppy huomasi, että jotain oli tekeillä ja alkoi haukahdella iloisesti.

”Kiitos, Allen! Teetä neljälle, menen edeltä kirjastoon!” hän huikkasi peräänsä. Hän tiesi, että muut olisivat kirjastossa, entisessä salissa, jossa oli jo sukupolvien ajan vietetty eniten yhteistä aikaa perheen kesken. Sophie melkein juoksi käytävää pitkin ja eteishallin poikki kirjaston ovelle koiran kiiruhtaessa hänen vierellään. Sydän pamppaili rinnassa innostuksesta ja ikävästä. Hän oli hillinnyt ikävää parhaansa mukaan tähän asti, koska oli tiennyt, ettei näkisi Marya ja äitiä kuin vasta nyt. Hän oli teeskennellyt mainiosti jo ties kuinka pitkään, että viihtyi vain enon seurassa – mutta nyt ei tarvinnut enää. Hän työnsi raskaan tammioven auki ja tupsahti huoneeseen keskeyttäen äidin ja enon käymän keskustelun.


”Sophie!”

Äiti oli noussut halaamaan häntä ja Sophie halasi innoissaan vastaan. Äidillä oli tuttua hajuvettä; sitä, jota hän aina antoi tälle pullollisen joululahjaksi. Toivottavasti vanha pullo oli loppumaisillaan, sillä uusi odotti jo pakattuna hänen kaapissaan.

”Voi, että on ihana nähdä sinua. Olethan pärjännyt? Syönyt hyvin? Sinä syöt välillä niin huonosti.”
Sophie irrottautui halauksesta ja hymyili äidille. Hän joutui räpäyttämään silmiään pari kertaa, sillä padottu ikävä uhkasi purkautua kyynelryöppynä. Kerrankin kysely ei ärsyttänyt häntä, liekö johtunut tämä tunteellisuus nurkan takana odottavasta joulusta.

”Hyvin, hyvin. Ainahan minä syön. Ei täällä anneta olla syömättäkään.” Sophie nauroi. Eno nauroi myös. Hän istui rentona sohvalla, koirat jaloissaan. Äiti näytti toruvalta, mutta Sophie huomasi pienen hymyn nykivän tämän suunpieliä. Sophie tähysti äidin olan yli pidemmälle huoneeseen. Yksi puuttui vielä, eikä ollut Maryn tapaista piileskellä kirjahyllyjen takana. Sophie itse olisi voinutkin, tai eno, mutta Mary oli aivan liian järkevä sellaiseen.

”Missä Mary on?” hän kysyi hyväntuulisesti, mutta hiukan hämmentyneesti äidiltään. Tämä avasi suunsa vastatakseen, mutta käänsikin sitten päätään tavoittaakseen veljensä katseen. Andrew Harland kohautti olkiaan väistääkseen tämän velvollisuuden. Äiti kääntyi takaisin Sophieen päin kulmat kurtussa:

”Mary sanoi soittaneensa sinulle. Kun et vastannut, hän laittoi sinulle viestin. Etkö saanut sitä?”

”Minkä viestin?”

”Mihin sinä olet kännykkäsi piilottanut?”

”Olin aamun tallilla ja äsken ulkona. Kännykkä unohtui varmaan tallilaukkuun.”

Nyt hän ainakin oli täysin pihalla. Miksi Mary hänelle tekstiviestejä lähetteli, kun olisi voinut sanoa asiansa hänelle kasvotusten. Sophie ei yhtään pitänyt siitä, mihin suuntaan tämä keskustelu oli menossa ja hänen äänestään oli kadonnut lämmin sävy. Äidin ilme oli säälivä, mikä ärsytti Sophieta vielä enemmän.

”Voi, Sophie-rakas, Mary päätti viime tingassa tulla vasta myöhemmin.”

”Mitä?” Sophie huudahti. ”Mutta ei tässä ole kuin viikko jouluun, jos sitäkään! Miksei Mary voinut tulla nyt, jos hänen lomansa alkoi jo?”

Äiti huokaisi:
”Muistatko Maryn miesystävän? Tämä oli keksinyt pyytää Maryä perheensä luokse jouluksi yllätyksenä. En tied-”

”JOULUKSI?” hän huusi sen. ”Kuka urpo pyytää tyttöystäväänsä jättämään omat suunnitelmansa viime tingassa jouluna?”

”Sophie - ”

”Kai Mary tulee myöhemmin. Seuraavalla lennolla tai jotain? Kai hän jätti sen?”

”Sophie.” äidin ääni oli ankara, eno sulautui parhaansa mukaan sohvaan ja Puppy seurasi Sophien jokaista ilmettä hyvin huolestuneen näköisenä. Sophie sulki suunsa, mutta laittoi kätensä puuskaan ja jäi odottamaan jotain järkevää selitystä. Sitä ei tullut.

”Okei”, hän totesi mahdollisimman hillitysti, vaikka ääni tärisikin.

”Sophie, istuhan alas, niin vaihdamme yhdessä kuulumisia äitisi kanssa. Selvitetään tämä Mary-asia sitten myöhemmin. Varmasti Maryllä oli hyvä syy.”, eno puuttui Sophien purkaukseen. Mies ei todellakaan ollut parhaimmillaan kiistatilanteissa, mutta sentään hän yritti. Hänen siskonsa loi häneen kiitollisen katseen.

”En. Eiköhän hänen syynsä ole ihan selvä.” Sophie mulkoili enoaan ja äitiään kuin olisi ollut heidän vikansa, että isosisko oli toiminut oman mielensä mukaan. ”Ei tee mieli teetä. Tule, Puppy.”

Hän kääntyi kannoillaan ja harppoi ovelle, josta Allen oli juuri tulossa sisään teetarjottimen kanssa. Tarjottimella oli vain kolme kuppia. Kaikki muut olivat siis tienneet, eikä kukaan ollut vaivautunut ilmoittamaan hänelle. Sophie teki parhaansa ehtiäkseen mahdollisimman pitkälle huoneesta ennen kuin hän alkoi itkeä.

_________________
SophieAllison
Takaisin alkuun Siirry alas
Lumikki
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 120
Join date : 02.05.2014
Ikä : 24

ViestiAihe: Vs: [Y] Little Moments   Ti Helmi 03, 2015 11:01 pm

21.12.2014


”Sophie?”

Se oli Mary. Sophie oli jo ponkaista pystyyn kuluneen sohvan nurkasta, mutta hillitsi itsensä ja keskittyi tuijottamaan seinää suu mutrussa, kädet puuskassa sohvalle nostettuja jalkoja vasten. Ehkä isosisko nyt huomaisi, kuinka ikävää oli, kun ei saanut huomiota perheenjäseniltään. Puppy kurkisti ovesta sisään Maryn sitä sulkiessa ja tämä päästi sen sisään. Koira hyppäsi muitta mutkitta Sophien viereen sohvalle.

”Arvasin että olet täällä. Et kai sinä vaan mökötä?” Mary kysyi varovasti.
”En.” Sophien äänensävy ei kuulostanut vakuuttavalta edes hänen omiin korviinsa.
”Sophie, sinä olet kohta 20 vuotta vanha, et sinä voi enää vetää hernettä nenään ihan kaikesta.”
”Vedän vaikka kymmenen, jos huvittaa. Eikä se sinua häiritse, kun et ikinä ole täällä.”

Mary ei vastannut. Sophie arvasi, ettei Mary ollut loukkaantunut, sillä tällä oli ärsyttävä taipumus jättää hänen kiukuttelunsa omaan arvoonsa. Ei sillä että hän olisi kiukutellut. Hän ei missään nimessä kiukutellut. Mary oli oikeassa, hän oli aikuinen ja hänellä oli siksi oikeus elää omaa elämäänsä ihan miten huvitti. Ei, Sophie ei tietenkään ollut mököttänyt kuluneiden kahden päivän aikana, vaikka se siltä näyttikin, kun hän piiloutui huuli mutrussa hänen ja Maryn lapsina ristimään ”salahuoneeseen”. Todellisuudessa se oli ylisuuri komero, johon he olivat pieninä kinunneet sohvan ja leluja. Lelut oli aikaa sitten piilotettu muualle ja tytöt olivat yhteisvoimin sisustaneet huonetta milloin mitenkin. Nyt siellä ei ollut upottavan sohvan lisäksi enää kuin matto, pieni kirjahylly ja vanha pieni televisio, jota ei ikinä käytetty.

”No, nyt olen, ota tai jätä. Minulle riittää yksi kiukuttelija per juhlapyhä.” Mary totesi topakasti, viittasi Puppyn alas pieneltä sohvalta ja istui itse sen paikalle. Hän ei katsonut Sophieen päin, vaan tuijotti ulos pikkiriikkisestä ikkunasta, jonka joku oli keksinyt tunkea vastakkaiselle seinänpätkälle. Sophie vilkaisi siskoaan ja antoi katseensa viipyä ulkotakissa, jota toinen ei ollut vielä riisunut. He eivät olleet puhuneet sen jälkeen, kun hän oli pari iltaa sitten soittanut Marylle vaatien tämän pikaista saapumista Wooley Parkiin, oli sää, olotila tai ihmissuhdestatus mikä tahansa – ei välttämättä siinä järjestyksessä.

”Kuka muu sinulle muka kiukuttelee?” uteliaisuus vei voiton.

Maryn katsoi häntä kuin idioottia, mutta Sophie huomasi, että tämän silmät näyttivät punoittavan hieman.

”Miksi se sinulle kiukuttelee? Antoiko se sinulle jotain tyhmää lahjaksi ja otti nokkiinsa, kun et tykännyt?”

Nyt Mary nauroi.
”No en tiedä. Tuskin se mistään lahjoista kiukuttelee, kun ei niitä ennen ylihuomista edes avata.”
”No miksi sitten?”
”Kunhan riideltiin. Sophie, hei, ei mitään hätää.”

Sophie aikoi sanoa, ettei hän ollut ehtinyt varsinaisesti huolestua siskon ihmissuhdestatuksen pysyvyydestä, mutta päätti, että taisi sittenkin olla parempi antaa itsestään hieman myötätuntoisempi kuva näin joulun alla. Pelkkää uteliaisuuttaan hän oli kysellyt. Mary osasi kyllä pitää huolen itsestään, eikä Sophie halunnut millään uskoa, että siskon ja tämän poikaystävän juttu olisi mitään satunnaista tapailua ihmeellisempää.

”Pääasia, että olet täällä nyt.”

Sophie laski jalkansa lattialle ja Puppy hyppäsi hänen syliinsä. Se yritti löytää itselleen tilaa siskosten välistä, hännän huiskiessa Sophieta naamaan. Tämä nauroi ja työnsi koiraa pois päältään. Maryäkin nauratti. Kun Puppy vihdoin tajusi, ettei tilaa tosiaan ollut, se lysähti heidän molempien syliin makaamaan.

”Onko tämä aina ollut näin iso?”
”Ei aavistustakaan. Yhtä pöljä se on ainakin aina ollut.”

_________________
SophieAllison
Takaisin alkuun Siirry alas
Lumikki
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 120
Join date : 02.05.2014
Ikä : 24

ViestiAihe: Vs: [Y] Little Moments   Ti Helmi 03, 2015 11:03 pm

24.12.2014


Kolme koiraa kurkki sisälle pienemmän ruokasalin oviaukosta. Niillä ei ollut lupaa tulla sisälle huoneeseen ja tätä sääntöä noudatettiin, vaikka notkuva joulupöytä saikin ne lipomaan kieliään ja työntämään kuononsa mahdollisimman pitkälle huoneeseen. Tassut pysyivät siistissä rivissä kynnyksellä, joten mitään sääntöjä ei rikottu. Pöydässä keskustelu eteni rauhalliseen tahtiin, tosin hyppien välillä aiheesta kukkaruukkuun. Hetki sitten oli Sophien äiti antanut selonteon tuttujen talvihäistä, tällä hetkellä Lordi Harland kartoitti siskonsa vanhemman tyttären elämää.

”Kauanko sinulla on enää opiskelua jäljellä?”
”Riittäähän siinä vielä tekemistä vaikka kuinka.” Mary vastasi huokaisten. Sophie arvasi siskonsa ajattelevan tenttikirjapinoa, joka tällä oli huoneessaan odottamassa. Siskon täytyi olla vähän tärähtänyt, kun opiskeli lomallakin.
”Turha siis kinuta sinua tänne useammin.” eno sanoi hymyillen. Mary vilkaisi Sophieen päin hiukan epäröiden ennen kuin vastasi:
”No katsotaan. Täytyy myöntää, että minulla on ollut huono omatunto siitä, etten ole käynyt täällä useammin.”

Sophie kohotti siskon tunnustukselle kulmiaan hieman skeptisesti, mutta äiti tavoitti hänen katseensa ennen kuin tyttö ehti kommentoida asiaa. Yksi varoittava katse riitti ja sai Sophien keskittymään taas ruokaansa. Äiti sen sijaan piti parhaana vaihtaa puheenaihetta:

”Olet niin aktiivinen, että sinun on varmasti vaikea jakaa aikaa kaikelle. Saithan jo sovittua Hugh’n kanssa? En haluaisi millään uskoa, että niin mukava nuori mies viitsii kiukutella sinulle näin pitkään.”
”Kaikki on oikein hyvin, ongelmat ratkaistu. Puhutaan siitä myöhemmin, jooko?”

Sophielta ei jäänyt huomaamatta Maryn aikuisille antama varoittava katse, vaikka muut luulivatkin hänen keskittyvän ruokaansa. Mitähän salaisuuksia häneltä nyt piiloteltiin? Kuopuksille ei ikinä kerrottu mitään ja rooli tuntui pysyvän, vaikka hän kasvaisi kuinka. Sophie irvisti Puppylle huoneen poikki. Koira lipoi huuliaan. Jos emännälle ei käynyt jouluruoka, niin se voisi uhrautua tämän puolesta.

”Puhutaan mieluummin siitä, mitä tänne kuuluu”, Mary vaihtoi aihetta ja hörppäsi lasistaan vettä.
”Mehän olemme jo kertoneet kaiken. Minä ainakin. Sophie saattaa vielä salata suuriakin seikkailuja.”
”E-en. Minä olen kertonut kaiken.”
”Et tulevaisuudensuunnitelmistasi”, Mary huomautti.

Sophie laski viinilasinsa pöydälle ja mulkaisi Marya. Kiitos sisko, juuri tätä tarvitsin, hän ajatteli. Uusi vuosi lähestyi uhkaavasti ja Sophien oli siihen mennessä onnistunut välttää kaikki hänen tulevaisuuttaan käsittelevät keskustelut. Joulupöytä oli osoittautunut ansaksi, sillä tästä tilanteesta oli täysin mahdoton livahtaa muualle piiloon. Sentään nyt oli tarjolla ruokaa, mikä oli pieni lohtu.

”Totta. Sophie, oletko yhtään ajatellut, mitä haluat tehdä? Aiotko hakea opiskelemaan kuten Mary?” äiti kysyi.

”Minä…” opiskelu tarkoitti äidille Oxbridgeä, vaikka niihin olisi pitänyt hakea jo ajat sitten, jos mieli syksyksi sisään, vaikka saattoihan niihin suhteillakin päästä sisään. ”Minä haluaisin pitää Flaithrín… En voi kadota mitenkään hirveän kauas täältä.”

Hän kääntyi enoonsa päin tukea hakemaan, eikä antanut äidin lievästi paheksuvan ilmeen häiritä.

”Onkohan se ihan viisasta, kulta? Tietenkin saat pitää hevosen, mutta enosi on jo kertonut, että sinulla on täällä välillä aika yksinäistä.”

Senkin petturi, Sophie oli laskenut sen varaan, että eno halusi pitää hänet täällä.

”En edes tiedä mitä opiskelisin.”
”No… Voithan sinä ratsastaakin.” Ehdotus tuli enolta.
”Ratsastaa? Minähän ratsastan nykyään koko ajan.”
”Mutta vain omaksi huviksesi. Mitä mieltä olet, Catherine, jos Sophie ottaisi ratsastamisen vähän enemmän tosissaan, riittäisikö se?”

”Riittäisi, mutta epäilen, ettet saa häntä suostumaan.” Äiti loi terävän katseen nuorempaan tyttäreensä. Sophie puolestaan kääntyi Maryyn päin apua saadakseen, mutta tämä istui hiljaa ja näytti leikkivän, että istui huoneessa yksin. Mary oli paljon kunnianhimoisempi ja voitontahtoisempi kuin Sophie, mutta tältä oli jäänyt kisahevonen saamatta. Ilman Maryn lupaa hän ei ryhtyisi mihinkään.

_________________
SophieAllison
Takaisin alkuun Siirry alas
Lumikki
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 120
Join date : 02.05.2014
Ikä : 24

ViestiAihe: Vs: [Y] Little Moments   Ti Helmi 03, 2015 11:04 pm

27.12.2014


”Ta-daa! Eikö ole ihana?”

Sophie avasi hevosensa karsinan oven ja astui sisään. Flaithrí katseli hämmästyneenä, kun ovelle jäi ihmettelemään kaksi tuntematonta kaksijalkaista. Se tunki Sophien ohi karsinan ovelle, jotta pääsi tutustumaan heihin.

”Sanokaa nyt sille edes hei.”

Murtuikohan ammattimaisinkin hevosenomistaja nelijalkaistaan esitellessään ikuiseksi ponitytöksi? Harrasteratsastaja ainakin murtui, sillä Sophien äänensävy oli vaativa. Hänen hevosensa oli paras ja koska noilla oli mennyt sata vuotta päästä tänne sitä katsomaan, tarvitsi se nyt kaiken mahdollisen huomion korkojen kera.

”No sanotaan, sanotaan.” Mary naurahti ja kurotti rapsuttamaan hevosta. Flaithrí oli kuitenkin jo siirtänyt huomionsa Sophien äitiin, jonka toinen käsi oli piilossa taskussa. Mitä siellä oli, ja kelpasiko se hevoselle? Asia tarkastettiin.

”Äiti! Mitä sinä annoit sille?” Sophie reagoi liian myöhään ja herkku äidin taskusta oli jo ehtinyt kadota Flaithrín suuhun. Hevonen kääntyi Sophieen päin odottavasti.

”Et sinä minulta mitään saa, kyllä sinä sen tiedät.” Sophie tuhahti ja työnsi hevosen pään pois luotaan. Flaithrí pärskähti loukkaantuneena ja kääntyi takaisin Sophien äidin puoleen. Tuon taskuissa saattoi olla lisää herkkuja, pitihän asia tarkistaa.

”Äiti!”
”Sophie, anna olla.” Mary pisti väliin naurua pidätellen. ”Ei se yhdestä herkusta pilalle mene. Kuinka paljon sinä olet niitä tälle syöttänyt?”

Sophie ei ollut uskoa korviaan ja mulkoili siskoaan närkästyneenä. Hän olisi väittänyt vastaan, jos olisi voinut, ja jos ei olisi tajunnut Maryn pilailevan. Sitä paitsi hän häviäisi tämän kiistan, sillä hän oli murtunut useamman kerran.

”No, Sophie, näytättekö meille mitä te kaksi osaatte?” tyttöjen äiti kysyi.
”Joo, näytän. Mary, sinä voit auttaa tämän kuntoon laittamisessa.”
”Ja annat siskosi ratsastaa.”
”Tietty!”
”Ei kiitos, minun ratsastustaitoni ovat niin ruosteessa, että tuskin pääsen selkään.” Mary vältteli, mutta Sophie oli jo tarttunut häntä kiinni takin hihasta. Hän jätti äidin vahtimaan hevosta ja raahasi isosiskoaan päättäväisesti kohti varustehuonetta.

_________________
SophieAllison
Takaisin alkuun Siirry alas
Lumikki
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 120
Join date : 02.05.2014
Ikä : 24

ViestiAihe: Vs: [Y] Little Moments   Ti Helmi 03, 2015 11:05 pm

4.1.2015


”Ei äiti ole niin paha, en tajua miten sinä et tule toimeen hänen kanssaan.”

”Se määräilee koko ajan.”

”Eikä määräile. Olen asunut pidempään äidin kanssa kuin sinä, ei se mitään määräile.”

”Onko sinun pakko lähteä?” Sophie toivoi näyttävänsä säälittävältä. Oli ollut ihana saada Mary hetkeksi kotiin hänen luokseen. Hänen puolestaan sisko teki lähtöä ihan turhan pian. Äiti aikoi sen sijaan jäädä, ei koko kevääksi, mutta ilmeisesti ainakin kuun loppuun saakka.

”On. Minä haluan joskus valmistuakin.” oli Maryn napakka vastaus. Tämä keskustelu oli käyty pelkästään tämän aamun aikana kolme kertaa.


”Miksi sinä ylipäätään opiskelet? Ei sinun tarvitse.” Sophie oli kysynyt ennenkin, mutta ei uskonut koskaan saaneensa vastaukseksi koko totuutta. Lentokentän lähtöselvitys ei välttämättä ollut oikea aika tälle keskustelulle, mutta Sophien oli pakko yrittää. Mary katsoi häntä hetken ja näytti itsekin pohtivan vastausta. Sitten hän hymyili kevyesti ja vastasi:

”Koska tulisin varmaan hulluksi, jos istuisin aina vaan kotona. Muista käyttäytyä.”

_________________
SophieAllison
Takaisin alkuun Siirry alas
Lumikki
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 120
Join date : 02.05.2014
Ikä : 24

ViestiAihe: Vs: [Y] Little Moments   Ti Helmi 03, 2015 11:06 pm

[i]15.1.2015
[/i


Sophie tuijotti tietokoneruutua kolmatta tuntia. Äiti oli viikko sitten pakottanut hänet kehittämään jonkinlaisen tulevaisuudensuunnitelman. He olivat istuneet aamuhuoneessa vähintään tunnin, kiistelleet toistensa mielipiteistä ja lopulta päässeet jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen. Sophien oli ollut pakko myöntää, että kaipasi itselleen lisää seuraa. Hän oli luvannut hakea opiskelemaan ja joutunut vastuuseen lupauksestaan, kun äiti oli samana iltana vaatinut häntä käymään läpi eri yliopisto-ohjelmia. Oxfordin haku ensi vuodelle oli vasta syyskuussa, mutta äiti oli sitä mieltä, että Sophien oli hyvä pohtia asiaa jo nyt. Toisen välivuoden Sophie saisi luvan viettää Lontoossa, jonka lähelle hänen hevosensakin muuttaisi. Toinen vaihtoehto oli viettää kunnon välivuosi ulkomailla, mutta se olisi todennäköisesti tarkoittanut Flaithrín jättämistä Englantiin.

Sophiella ei ollut aikomustakaan palata Lontooseen. Flaithrí pysyisi täällä ja niin hänkin, vaikka hän joutuisi tekemään mitä. Hänen vahvuutensa olivat saksa ja historia, joten tutkinnon sisältö oli helppo valinta. Samoja aineita saattoi opiskella lähempänäkin, Sophie ajatteli ja selasi sadannen kerran Newcastlen yliopiston sivuja. Hänellä oli kaikki valmiina, vaikka suositusten saaminen vanhoilta opettajilta näin viime tingassa oli vaatinut hänen parhaat suostuttelutaitonsa.

Jokin kopsahti hänen työpöytänsä jalkaan ja Sophie kurkisti pöydän alle. Kulunut tennispallo nökötti viattoman näköisenä pöydän jalan vieressä. Sophien sängyltä kuului vaativa haukahdus. Hän poimi pallon ja nakkasi sen olkansa yli sänkyä kohti. Kopsahduksesta päätellen pallo osui seinäpaneeliin. Koska pallo ei kuitenkaan iskenyt häntä seuraavassa hetkessä takaraivoon, Sophie päätteli Puppyn saaneen sen kiinni. Hän kääntyi tuolillaan, mutta koira oli jo ehtinyt hänen viereensä. Palloa se tarjosi hänelle käteen miljoonatta kertaa viimeisten kahden tunnin aikana.

”Ei me nyt leikitä. Minähän sanoin jo, että teen muuta.”

Hän oli kyllä jo kirjoittanut hakemuksen. Hän oli lähettänytkin sen. Mutta tämä ei missään nimessä saanut mennä pieleen, joten Sophie oli päätynyt odottamaan kello kuuteen ennen kuin uskaltaisi luottaa siihen, ettei tätä voinut perua. Enää minuutti. Sophie oli päätynyt siihen ratkaisuun, että kertoisi äidilleen vasta, kun oli päässyt sisään. Hän ei edes huomannut rapsuttavansa Puppya korvan takaa, vaan keskittyi tuijottamaan kelloa silmä kovana. Noin. Kello oli kuusi, hakuaika oli päättynyt.

Sophie tarkasti vielä viimeisen kerran, että hakemus oli varmasti lähtenyt matkaan ja nousi sitten tuoliltaan. Puppy oli jo tiputtanut pallon, mutta poimi sen nyt uudestaan suuhunsa häntä heiluen. Sophie ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota, vaan lysähti nyt sängylleen. Koira hyppäsi perässä. Se tiputti pallon Sophien kasvojen viereen, mutta jäi itse seisomaan.

”Tuletko minulle vahtikoiraksi, kun muutan? Etsitään meille joku kiva koti.”
Ei vastausta. Puppy tökkäsi palloa kuonollaan ja se osui Sophiea kasvoihin.
”Yäk, Puppy… Äh, leikitään sitten, urpo.”

Hän nakkasi pallon toiselle puolelle huonetta. Koira ryntäsi sen perään astuen siinä sivussa hänen päälleen. Sophielle tuli mieleen, ettei hänen huoneensa välttämättä soveltunut tähän leikkiin.

_________________
SophieAllison
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: [Y] Little Moments   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
[Y] Little Moments
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Muu maailma-
Siirry: