Parisuhdelaatuaikaa?

// Riisi ja Artemis, kiitos : DD SISÄLTÖ ON TAAS KERRAN SÄÄDYTÖNTÄ. K18, kiitos. //

William oli käyttänyt viime aikoina paljon aikaa anoreksiasta ja yleisimmistä mielenhäiriöistä lukemiseen. Mies oli oppinut paljon - niin hyvässä kuin huonossakin mielessä. Toisaalta hän tiesi nyt enemmän kuin aiemmin, mutta toisaalta taas.. Noh, koko ajan huolestutti, että entä jos hän tekisi pahasti väärin jotain? Tämänkin päivän operaatio oli kyllä kohtuullisen huolestuttava. Hän oli aamulla Ellien lähdettyä kouluun lähtenyt kaupoille ja asettautunut sitten kotona keittiöön. Keittiössä mies oli saanut aikaiseksi kanasalaattia, sekä porkkanaraastetta ja keitettyjä perunoita. Näiden pitäisi olla kuulemma ihan hyviä ruokia laihduttajille. Ja vaikka tarkoitus ei ollutkaan saada jo valmiiksi hoikkaa Artemista entistä laihemmaksi, olisivat nämä varmastikin parempi vaihtoehto kuin ei ruokaa ollenkaan. Olettaen siis, että hän saisi miehen syömään.

Parkkeerattuaan autonsa William asteli määrätietoisesti Artemiksen asunnon ovelle ja painoi ovikelloa. Hän ei oikein tiennyt toivoiko miehen olevan kotona vai ei. Soittamisessa ei ollut mitään järkeä, Artemis olisi vain ehtinyt ennakoida että jotain oli taas vaihteeksi tapahtumassa. William naputteli rasioiden kylkeä sormenpäillään, odotellen että tultiinko ovea avaamaan. Hän oli pukeutunut taas kerran siististi kauluspaitaan ja suoriin housuihin, mutta kravattia ei sentään ollut tällä kertaa kaulassa. Lukulasit tosin löytyivät nenälle unohtuneina.

Artemiksen harmiksi William alkoi oppia, miten häntä tuli käsitellä. Tuupata hänen mukavuusalueena ulkopuolelle röyhkeästi, kunnolla käskyttämällä tai riitelemällä sai usein tahtonsa läpi. Artemis istui olohouneessa lukemassa ja poltti sähkötupakkaa, käsi oli edelleen vähän huonossa hapessa, mutta kyllä se joli jo toimiva. Mies oli aamulla käynyt ratsastamassa Hookin, saaden loppupäivän tallivapaata aikaa kun tänään ei ollut valmennuksia ollenkaan. Onneksi, häntä laiskotti tänään sen verran, ettei olisi jaksanut. Lenkille voisi kyllä mennä. Kahvimuki oli lasinalusen päällä olohuoneen pöydällä, se oli tosin tyhjentynyt vartti sitten. Mies oli hitaasti alkanut jälleen kuihtua kasaan.

Ovikellon sointi sai kulmat kurtistumaan. Mies nousi ylös ja sähkötupakka huulten välissä asteli avaamaan oven. Ensimmäisenä Williamia tervehti siis hauskan vaniljainen tuoksuinen savu, sitten vasta talon isäntä itse.
".. Aiotko ottaa tavaksi?"
Artemis kysyi aavistuksen nihkeään sävyyn, purren huultaan. No, jos William jo oli tuossa, ei hän voisi tuota uloskaan heittää. Williamin ulos heittäminen elämästään ei ollut osoittautunut helpoksi, joten tuskin asunnon oven sulkeminen nenän edestä olisi sen helpompaa. Hän huokaisi ja päästi toisen sisälle.
"Mitä?"
Aina yhtä hienovarainen ja pehmeä.

Oven sulkeminen ei todellakaan olisi pysäyttänyt tätä varsin itsepäiseksi osoittautunutta miestä. Ensimmäiseen kysymykseen William vastasi vain leveästi hymyillen. Sanallinen vastaus olisi ollut myöntävä ja se olisi hyvin potentiaalisesti käynyt mustatukkaisen hermoille. Artemis tuntui laihtuvan silmissä, mutta siitä herra päätti olla kommentoimatta toistaiseksi yhtään mitään.

"Syödään. Yhdessä." William vastasi kysymykseen päästyään sisälle. Jos tuon olisi sanonut vielä oven ulkopuolella seistessään, se hyvinkin todennäköisesti olisi pamahtanut kiinni ja tehnyt tästäkin päivästä tarpeettoman hankalan. "Toin ruokaa."

Syödään? Heiheihei! Nyt! Artemis tuntui jäätyvän niille sijoilleen ja mulkaisevan Williamia vähintäänkin murhaavasti. Mustatukan olemus ei varsinaisesti hehkunut lämmintä vastaanottoa ajatukselle yhteisestä ruokahetkestä tai ylipäätään ruokahetkestä.
"Ei ole nälkä, syön myöhemmin."
NNiin hän sanoi aina. Todellakin aina. Ei ollut kertaa kun Artemis ei vastaisi niin.
"Kiitos kuitenkin."
Aseella saisi uhata, että hän söisi jonkunn nähden. Sitä ihmettä ei ollut tapahtunut vuosikausiin.

William oli ollut täysin varautunut reaktioon jonka tiesi Artemikselta saavansa, joten ilmekään ei värähtänyt tuon kieltäytyessä yllättävänkin kohteliaasti. "En oo vielä kertaakaan kuullu että sun olis nälkä." Brunette kohautti olkiaan, potkaisi kengät jalastaan ja asteli keittiöön. Hän ei todellakaan aikonut ottaa kieltäytymisiä vastaan, ehei. Keittiössä mies laski pakasterasiat pöydälle, vilkaisten sitten ympärilleen. "Otatko ite vai laitanko sulle lautaselle valmiiks?" Muita vaihtoehtojahan ei tänään tunnettu.

Artemis ynnäsi nopeasti päässään asioita yhteen ja asteli laiskoin askelin ottamaan itse ruokaa lautaselle. Ainakin hän saisi annostella sen silloin itse. Perunat jäivät ottamatta, mies noukki lautaselle kanasalaattia ja porkkanaraastetta, syrjien kuitenkin salaatissa olevia fetoja rankalla kädellä. Nopeasti, ennen kuin William ehtisi lisätä mitään hänen säälittävään annokseensa, mies asteli sen kanssa pöydän ääreen. Ei hän harrastanut myöskään salaatinkastikkeita sun muita. Mies puraisi huultaan. nyt pitäisi vain muistaa miten syötiin ihmisten seurassa.

Williamin todellakin olisi tehnyt mieli läntätä lisää ruokaa Artemiksen lautaselle tai vähintään kommentoida siitä, kuinka onnettoman säälittävä tuon annos oli. Mutta tämä oli kuitenkin jo askel hyvään suuntaan, eikö niin? Näinpä mies oli hiljaa ja otti itselleen ruokaa, siirtyen sitten myös pöydän ääreen. "Kävitkö jo tallilla tänään?" Nuorempi tiedusteli, pitäen katseensa tiukasti ruoka-annoksessaan. Jostain hän oli lukenut, että syömishäiriöisiä ahdisti erityisen paljon syöminen silloin kun joku katsoi. William tökki haarukalla ruokaansa, päätyen sitten lopulta laittamaan vähän salaattia suuhunsa asti. Katse karkasi käymään Artemiksessa. Mitäköhän tästä nyt oikeasti mahtaisi tulla?

Ei tästä tulisi mitään. Kaksi vuotiaalle ruusukaalisoseen syöttäminen olisi helpompaa tai eskarilaiselle keitettyjen porkkanoiden, kuin Artemiksen saaminen syömään. Mies vain tyhjensi vesilasiaan melkoista tahtia, ruoka edelleen koskemattomana siinä lautasella. Lopulta hän myöntyi tökkimään sitä ympäriinsä, nieleskellen tyhjää. Se tilanne aiheutti aikuisessa miehessä halun paeta paikalta.
"Kävin."
Lyhyt vastaus helppoon kysymykseen. Williamille olisi turha selittää miten upeasti Meykenhoek oli hypännyt 160 senttistä kolmiosaista sarjaa, ei tuo kuitenkaan ymmärtäisi. Artemis nousi ottamaan lisää vettä, tuntien keuhkojen rutistuvan kasaan. Oli taas se aika, kun hän ei osannut selvitä yksinkertaisesta ja pienestä annoksesta ruokaa. Kukaan tuskin koskaan uskoisi, että hän oli saanut itselleen tämänkään verran painoa, jos näkisi syömisen nnyt. Vielä puoli vuotta sitten hän oli voinut syödä paistettua kanaa ja kasviksia huoletta, ehkä jopa jollakin kastikkeella. Nyt? Ehei.

William oli kokenut tähänastisen varsin hyvänä etenemisenä, mutta nyt oli selkeästi tullut varsin hankala seinä vastaan. Kulmat painuivat aavistuksen kurttuun miehen pähkäillessä, miten hän nyt saisi toisen jatkamaan. Ihan vihoviimeisenä keinonaan hän käyttäisi sitä, että antaisi Artemiksen olla jos tuo edes maistaisi. Mutta ainakaan ihan vielä hän ei ollut valmis luovuttamaan. "Tomu pitää ilmeisesti vapaata tänään, Ellie oli vähän puhunut että voisi mennä johonkin kaverille koulun jälkeen." Sanoista selvästi kuului läpi pieni uhkaus siitä, että Williamilla oli hyvää aikaa käyttää koko päivä täällä jos tarve vaati. Brunette jäi taas pyörittelemään haarukalla salaattiaan. Hän ei haluaisi päätyä siihen tilanteeseen, jossa olisi itse saanut kaiken syötyä, mutta Artemis ei olisi vielä edes koskenut omaan ruokaansa.

Artemis pureskeli huultaan, tuijotellen sitä lautasta. Salaattia ja raastetta oli yhteensä sen verran että normaali ihminen olisi ottanut lisäksi lämmintä ruokaa. Silti sen saaminen alas tuntui... Mahdottomalta. Hän lihoaisi. Vaikka hän oli jo lihava, joten mitä väliä? Ei, oli sillä väliä. Kaikki nauraisivat lihavalle esteratsastajalle. Mies vaikutti vajonneen johonkin omaan transsiinsa, tuijotellessaan ahdistuneena sitä lautasta.

Ahdistus oikein paistoi vanhemmasta miehestä läpi tuon tuijottaessa ruoka-annostaan. William puri kevyesti huultaan, pohtien mitä tehdä. "Artemis? Ootko kunnossa?" Mies päätyi avaamaan suutaan. Hän ei halunnut aiheuttaa toiselle paniikkikohtausta tai mitään muuta sellaista. Hän ei todellakaan ymmärtänyt miten kenenkään mielestä syöminen saattoi olla vaikeaa, muttei tietenkään sanoisi asiasta mitään. Ei siitä kovin kauaa ollut kun hän olisi tässä tilanteessa mitä todennäköisimmin suuttunut Artemikselle siitä ettei tuo syönyt, mutta nyt hän tiesi sen verran paremmin, että tajusi vähän höllätä.

Vanhempi mies otti haarukan käteensä ja otti siihen vähän porkkanaa, palan kanaa ja salaatinpalan. Silti sen saaminen suuhun toisen läsnäollessa ahdisti aivan äärettömän paljon. Artemis ei syönyt seurassa, koskaan.
"... Jos et halua istua siinä koko päivää, niin pääset helpommalla kun annat mun syödä yksin."
Hän mutisi toiselle. Se oli tavallaan jopa noloa, miten hankalaksi hän heittäytyi. Normaalisit hän kykeni välttämään kaikki tällaiset tilanteet, mutta Williamin pirulainen ei antanut sitä mahdollisuutta.

William meinasi suoraasn suostua, mutta jäi sitten pohtimaan asiaa vähän tarkemmin. "Syötkö sää, jos mää lähden tästä? Vai kippaatko vaan ruoat pois?" Mies kysyi varsin suoraan. Hänellä ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö Artemis saattaisi tuosta vain kipata ruokansa pois. Tokihan hän halusi luottaa siihen, että mies lappaisi ottamansa annoksen kitusiinsa, mutta.. niin.

"Ei sun tarvi mennä kuin oven toiselle puolelle, kuulet jos avaan roskiksen."
Mies murahti itsekseen ja siirteli taas sitä salaattia lautasella. Se ei olisi mahdotonta syödä, ihan normaalia ruokaa hänelle, mutta se seura. Hän tunsi olonsa kamalaksi porsaaksi aina kun söi muiden nähden. Kahvia ja vettä saattoi juoda, muuta oikeastaan ei. Smoothietkin häilyivät jo sikailun rajamailla.

William ei halunnut jäädä vääntämäänasiasta sen enempää, kun toinen kerta tarjosi ihan sopuisaa vaihtoehtoa. Kyllä hänkin voisi vähän antaa myöten asioissa. "Okei." Brunette nousi pöydän äärestä ja siirtyi oven toiselle puolelle, jääden sitten nojailemaan oveen. Hellurei, eipä ollut tälläistä tultu tehtyä aiemmin. Syömishäiriöiset elivät kyllä varsin ihmeellisessä maailmassa. William otti puhelimen taskustaan ja näpytteli sitä odotellessaan. "Kerro kun saan tulla takas." Mies lausahti, olettaen että Artemis kyllä saisi siitä selvää oven läpi.

Vaikka William lähti huoneesta, meni Artemiksella hetki, ennen kuin hän sai haarukallistakaan alas. Lopulta mies sai aikaiseksi syödä. Hitaasti, mutta... Söi. Ja se oli jopa ihan hyvää. Ainoa huono puoli siinä oli, että kun söi pitkän tauon jälkeen enemmän kuin smoothien, ei osannut päättää tuliko vain kovempi nälkä vai tuliko pienestä todella täyteen. Saatuaan syödyksi Artemin veti tupakan huulilleen, ynähtäen toiselle jotakin merkiksi siitä, että suuri urotyö oli tehty.

William alkoi jo vaihdella painoa jalalta toiselle odotellessaan. Ei tuska, kauanko aikuinen ihminen pystyi käyttämään aikaa noin pienen ruokamäärän syömiseen? Lopulta hän sai luvan palata ja senhän hän teki. William istuutui alas ja otti sitten haarukan käteensä - kyllä hän halusi saada itsekin syötyä vähän. "Kiitos." Mies lausahti, käyttäen katsettaan Artemiksen kasvoilla. Touhu oli sujunut hämmentävän helposti. Artemis ei tosin näyttänyt millään tavalla siltä, että olisi nauttinut olostaan.

Pidempi ei nauttinutkaan. Kokemus oli lähinnä nöyryyttävä muistutus omista ongelmista, enemmän kuin mitään muuta. Hän kohautti olkiaan toisen kiitokselle ja meni olohuoneeseen polttamaan. Oli hömmentävää miten paljon hän käytti aikaa sähköinen savuke huulilla.

William söi kaikessa rauhassa loppuun, keräsi tavarat pois ja huokaisi syvään. Artemis söi edes jotain, ei saisi mennä nalkuttamaan. Brunette keräsi kaikessa rauhassa itsensä kasaan ja siirtyi olohuoneen puolelle - Artemis kun ei ollut kieltänyt häntä seuraamasta sinne. Olisi ehkä tosin hyvä ollut miettiä vähän jotain mistä voisi puhua tai mitä voisi tehdä. Vaivaantuneen hiljaisuuden rikkominen ei ollut mitenkään hirvittävän helppoa, jos se pääsi kunnolla laskeutumaan.

Ei todellakaan. Artemista painoi jälleem syöminen, oikeim ahdisti kunnolla. Mies ei silti nähnyt ettei ollut täysin terve. Hän ehkä tiedosti, mutta ei koskaaan myöntäisi.

William vaihtoi hetken aikaa painoa jalalta toiselle, pohtien kuumeisesti mitä tehdä tai sanoa. Jotain olisi pakko, tai tämä menisi siihen että pitkän hiljaisuuden jälkeen hän vain poistuisi paikalta. Toisaalta se voisi olla reiluin ja helpoin vaihtoehto, mutta.. ei. William käveli pidemmän miehen luo ja kosketti tuon olkavartta. Sanoja hän ei osannut muodostaa, joten piti nyt sitten koittaa lähestyä tällä tavoin.

Oliko heidän kanssakäymisessään oikein mikään rentoa ja helppoa? Ei. Saatika sitten reilua. Mies huokaisi syvään ja vilkaisi Williamia tuon koskiessa, antaen kulmansa kohota kevyesti.
"... Hmm?"
Artemis oli niin huono viestimään sanattomasti.

Okei, häneen reagoitiin. Se oli kai ihan hyvä. Etenkin, kun reaktio ei ollut puolustautuva tai hyökkäävä. Ehkä kyseenalaista, jos jotakin. "Mitä?" William tiedusteli pehmeästi samalla kun siveli tuon olkavartta. Käsi lähti kyllä varsin pian koskettelemaan Artemiksen kaulansivua. Ei hän seksiä ollut ajatellut kun oli tänne tullut, eikä varsinaisesti ajatellut vielä nytkään, mutta fyysinen kanssakäyminen nyt vain tuntui olevan mustatukkaisen miehen kanssa se helpoin tapa viettää aikaa yhdessä.

Artemis kohautti olkiaan. Ei hän tiennyt että mitä. Mies huokaisi syvään ja oli vähän hämmentynyt.
".. Mistä keksit ilmestyä tänne ruokaa mukanas?"

William ei heti keksinyt mitään hyvää selitystä, joten hän päätti viivytellä vastaamista kysymyksellä. "Kui?" Sormenpäät kulkeutuivat pyörittelemään mustia hiuskiehkuroita. Mitäköhän tapahtuisi, jos hän vain iloisesti ohittaisi jokaisen kysymyksen jonka Artemis onnistuisi kehittämään?