Jos metsään haluat mennä nyt

Sarpa ja Miranda tänne, kiitos

Joses nautti melko harvinaisesta vapaapäivästä. Ei niin, että vapaapäivät itsessään olisivat olleet harvinaisia, olihan niitä säännöllisesti, mutta tästä päivästä teki erikoisen se, että mies oli vienyt tyttärensä yökylään ystävänsä luo, jolla oli Mian ikäiset kaksoset. Siinä olikin ystävällä miehensä kanssa tekemistä, kun paimentaisi kolmea 5-vuotiasta tenavaa. Mia oli vähän kitissyt vastaan, kun Joses oli alkanut tehdä lähtöä, mutta vähä aikaa sitten oli tullut viesti, että lapset leikkivät innoissaan yhdessä ja Mia oli mukana menossa ihan täysillä, ilman ikävöintiä. Se oli helpotus, Mia kun ei tähän mennessä ollut ollut kamalan paljon erossa isästään. Kouluun lähtö oli ollut vaikeaa, mutta nykyään tytöllä meni siellä ilmeisen hyvin eikä isää enää tullut ikävöityä koko ajan.

Vapaapäivänsä kunniaksi Joses oli nukkunut pitkään, kun siihen oli kerrankin kunnon mahdollisuus. Sen jälkeen hän oli ottanut Mossin mukaansa ja lähtenyt metsään aikeenaan tehdä pitkä lenkki. Moss oli innokas ja ryntäili vapaana sinne tänne. Joses luotti koiraan, vaikka tiesi, että monet ihmiset pelkäsivät rottweilereita ja pitivät niitä epäluotettavina. Moss oli kookas ja näyttävä koira, joka omasi voimakkaan suojeluvietin, mutta se oli myös hyvin koulutettu ja totteli Josesta kaikissa tilanteissa. Tai ainakaan toistaiseksi ei ollut tullut vastaan tilannetta, jossa koira ei olisi kuunnellut käskyjä. Siksi Joses uskalsi pitää Mossia vapaana, vaikka tiesikin, että samoilla poluilla kulki usein myös ratsukoita. Ei Moss kenenkään hevosen kimppuun kävisi. Toki Joses oli ottanut hihnan mukaan, mutta ei viitsinyt metsässä kahlita energistä koiraa, joka selvästi nautti saadessaam juoksennella vapaana.

Ilma oli viileähkö, mutta kerrankin taivaalta ei satanut vanhoja akkoja ja tiskirättejä, joten lenkki venyi vähitellen venymistään, kun sekä koira, että isäntä nauttivat raittiista ulkoilmasta ja reippaasta kävelystä.

Miranda päätti tänään päästää Cindyn vähällä ja lähteä maastoon sen kanssa. Alunperin naisen piti satuloida Cindy, sen jälkeen hän aikoi köpötellä ilman satulaa selästä käsin. Lopulta hän oli kuitenkin päätynyt vain taluttamaan tammaa vierellä - ei selästä käsin olisi mikään onnistunut ilman satulaa. Vaikka tamma olikin niin hurjan hyvä nykyään Miranda oli mennyt sillä vasta kerran ilman satulaa ja silloinkin homma oli päättynyt siihen, kun hän oli kaatunut selästä alas sivuloikan ansiosta. Ja he olivat kuitenkin olleet hyvällä säällä suojaisella kentällä. Ehkäpä he tyytyisivät satulaan vielä muutaman vuoden ajan.

Cindyllä oli päällään tuttu ja turvallinen vaaleanvioletti fleeceloimi ja jaloissa naisellisen vaaleanpunaiset pintelit. Päässä sillä oli vaaleanpinkki riimu. Pastellinen värimaailma sopi myös taluttavan naisen olemukseen, sillä pörheitä karamelliväreillä värjättyä hiuksia peitti tummanpunainen pipo ja päällä oleva takki oli tummanvioletti. Miranda taisi olla hieman takertunut värikoodeihinsa mutta minkäs sille teki. Vielä hän ei ollut kyllästynyt.
He siirtyivät hieman syrjemmille maastopoluille mielellään ja Cindy kulki, ainakin vielä, leppoisasti alahuuli lurpallaan naisen vierellä. Kyllä täältä vielä löytyisi sille säikähdeltävää. Ihanan virkistävä ilma reipasti Mirandaa ja sai hänet pyytämään tammaa hetkellisesti reippaampaan askellukseen. Tamman keinuva askel ei paljoa pidentynyt sillä toinen pysyi isoin askelin helposti Mirandan harppovissakin askeleissa mukana. Tällaisista rennoista hetkistä kauniissa maisemissa Miranda nautti, elämä tuntui niin helpolta.

Joses oli keskittynyt omiin ajatuksiinsa, Moss oli joussut vähän matkan päähän jonkun rudakon jälkiä tutkimaan. Sitä katsellessaan Joses pohti kuinka onnekas oli saadessaan asua Rosings Parkissa. Täällä hänen itsensä, Mian ja Mossin oli hyvä. Tosin Mia voisi jokusen vuoden päästä olla eri mieltä, kun kaverit alkaisivat kiinnostaa isää enemmän. Tytön teini-ikää Joses ei halunnut edes ajatella. Hieman tuntui, että siinä vaiheessa tuo alkaisi viimeistään kinuta muuttoa Newcastleen. Tosin siihen oli vielä vähintään seitsemän vuotta aikaa, joten ehkä he jo siinä vaiheessa asuisivatkin muualla.

Joses havahtui ajatuksistaan kuullessaan Mossin murisevan. Mies kohotti katseensa ja näki naisen hevosen kanssa.
"Moss, sivu!"
Joses komensi. Koira totteli ja siirtyi paikalleen hänen vasemman reitensä viereen, tuijottaen tosin lähestyvää paria selvästi epäillen. Joses otti Mossia pannasta kiinni ja veti sen sivumpaan.
"Ei hätää, ei tämä mitään tee"
Hän vakuutti naiselle, katsellen hieman huvittuneena yltäpäältä pastellin sävyihin puettua hevosta.

Miranda havahtui siihen, kun Cindy lähtikin peruuttamaan puhisten eteenpäin menon sijasta. Edessä seisoi vapaana oleva, muriseva koira. Miranda ei pelännyt isojakaan koiria, vaikka murina tekikin toki edessä näkyvästä rottweilerista vihamielisen. Cindy oli kuitenkin säikähtänyt koiraa ja tahtoi karkuun. Se peruutti pää korkealla ja Miranda pidätteli sitä punainen riimunnaru kädessään. "Shhhh Cindy älä nyt sekoa", tuo jutteli hevoselle saaden sen pysähtymään. Samassa tiukka miesääni käski koiran hiljaiseksi ja vierelleen. Cindy rauhoittui koiran hiljennyttyä ja he pääsivät liikkeelle. Miranda katseli miestä, joka omisti koiran ja oli saanut sen hallintaan.

Miranda uskoi tuon vakuuttelut ja saapui hevonen narun päässä heidän kohdalleen. Cindy katsoi korvat hörössä epäluuloista koiraa ja tapitti sitä erivärisillä silmillään peruuttaen hieman kauemmas sen liikkuessa. "Ei se mitään, Cindy ei ole vain tottunut koiriin", nainen sanoi koiraa pitelevälle miehelle hieman hymyillen. Hänellä oli kauniit siniset silmät.

Moss oli vaikuttava näky ja toki myöskin pelottava silloin, kun halusi olla. Joses ei sen kanssa kulkiessaan lainkaan ihmetellyt, kun ihmiset väistivät kauemmas eikä hän myöskään ihmetellyt miksi pastellisävyihin puettu hevonen lähti perääntymään koiran nähdessään. Tästä syystä oli tärkeää, että Moss oli hyvin koulutettu eikä ryhtynyt riekkumaan, kun joku tuli vastaan.

Joses piteli Mossin pannasta tiukasti kiinni naisen tullessa hevosensa kanssa lähemmäs. Koira oli lakannut murisemasta, mutta arvioi selvästi edelleen mahtoiko lähestyvästä parivaljakosta olla sille tai sen isännälle vaaraa. Joses hymyili naiselle pahoitellen.
"Anteeksi, olin ihan ajatuksissani enkä tajunnut heti, että joku tulee vastaan. Mutta Moss on ihan kiltti, se on vain vähän epäluuloinen vieraita kohtaan"
Hän vakuutti. Kotona Moss oli todellinen sylipallero, Miankin se oli antanut pienempänä vaikka ratsastaa selässään, jos tyttö oli halunnut.

"Tuletko sinäkin Rosingsista?"
Joses kysyi naiselta katsellen tuota uteliaana.

Miranda taputti Cindyä rauhallisesti kaulalle. "Ei tuo koira tee sulle mitään", hän supsutteli pehmeästi hymyillen Cindylle ja katseli sen tarkkaavaista sinistä silmää. Tamma ei päästänyt koiraa silmistään vaikkei enää kavahtanutkaan kauemmas.

"Koira totteli sinua kuuliaisesti, ei se haittaa yhtään", Miranda sanoi toiselle tarkoittaen sitä. Hän olisi varmaankin moikannut koiraa, ellei toisessa kädessä olisi ollut nuori tamma. Miranda oli aina pitänyt koirista vaikkei ollutkaan päätynyt ostamaan omaa. Monesti se oli tosin käynyt mielessä iltaisin koiranpentukuvia selatessa. Nyt vastuulla oli kuitenkin nuori hevonen, joten elämään ei tainnut mahtua enempää eläinlapsia. Aikaa ja tilaa löytyisi kyllä tulevaisuudessakin.

"Tulen kyllä", Miranda sanoi hymyillen miehelle. "Cindy asustelee siellä", hän lisäsi ja oli tyytyväinen uuteen talliin. Tamma oli viihtynyt siellä hirmu hyvin.
"Sanoit 'sinäkin', oletko myös sieltä?" Miranda kysäisi ja katseli miestä huomaten perhostatuoinnin korvan alla. Hän ei ollut nähnyt miestä talleilla mutta ehkäpä hänen olisi pitänyt.

Joses taputti Mossin kaulaa, kun koira edelleen tapitti hevosta. Ikään, kuin se ei olisi mokomia nähnyt elämässään ihan tarpeeksi.

"En pitäisi tällaista koiraa, jossei se tottelisi"
Joses sanoi hymyillen naiselle. Ei lapsen kanssa samassa taloudessa olisi voinut pitää Mossin kokoista koiraa, jos se olisi ollut tottelematon tai aggressiivinen, kuten valitettavan monet rottweilerit olivat, vaikkeivat olisi saaneet rotumääritelmän mukaan olla.

Joses hymyili myös naiselle ja katseli tuon hevosta. Hän ei ollut tainnut nähdä sitä aiemmin, tosin eipä mies kaikkia Rosingsin hevosia tuntenut, lähinnä hän muisti kunnolla vain ne, joista oli itse vastuussa. Eikä hän ollut nähnyt hevosen omistajaakaan, tuon hän olisi kyllä muistanut.
"Olen töissä Rosingsissa ja asun siellä myöskin. Nimeni on Joses"

Cindyn kuopaistessa maata ylidramaattisesti korvat luimussa Miranda käski sitä nopeasti ja tiukasti. Ei nyt rupeaisi tällaisessa tilanteessa pelleilemään. Sitä ei huvittanut seisoskella. Vaikka mies, jolle Miranda jutteli vaikutti mukavalta häntä huvitti hypätä tammansa selkään ja lähteä laukkaamaan sen kanssa takana olevalle pellolle. Siitä Cindy olisi pitänyt ja niin hänkin. Ehkäpä hän voisi hakea kypärän ja satulan tallista ja tulla takaisin...

"Niin", hän vastasi miehelle hänen kertoessaan koirasta.
Mies esittäytyi Josesiksi ja Miranda nyökkäsi hänelle, "Miranda. Olenkin kuullut, että kartanolla on työntekijöille asuntoja, jotenkin todella ihana juttu." Asua nyt alle kilometrin päässä tallista ja varmasti tallin laadusta poikkeamatta hyvissä tiloissa. Oma suloinen talo oli mukava mutta ajatus mukavasta kävelylenkistä aamulla poikkeamaan tallilla kuulosti myös mahtavalta. Miranda ei ollut kuitenkaan aikeissa jättää mukavaa työtään kampaamolla, hän viihtyi siellä liian hyvin eikä hänellä välttämättä pysyisi mielenkiinto työhön tallilla. "Minä asun Slaleyssä sellaisessa mukavassa kivimökissä", Miranda tokaisi. "Vaikka niitähän siellä onkin jonoksi asti", hän nauroi perään.

Hevosen tavoin myöksin Moss vaikutti siltä, ettei siitä ollut mukavaa seistä aloillaan, kun oli päässyt vapaana juoksemisen makuun. Joses kiinnitti tukevan nahkahihnan koiran pantaan ja kohottautui seisomaan kunnolla suorassa, pidellen kiinni hihnasta, ettei Moss lähtisi ryntäilemään mihinkään. Joses ei halunnut tilannetta, jossa koira saisi hevosen pillastumaan.

Mirandaksi esittäytyneen naisen sanat saivat Joseksen hymyilemään hänelle varsin luonnollista, aurinkoista hymyä.
"Olen samaa mieltä, tämä on loistava paikka asua. Lähellä on hyvät lenkkeilymaastot ja on mukavan rauhallista"
Hän sanoi tyytyväisenä. Mirandan kertoessa omasta asumismuodotaan Joses nyökkäsi ja nauroi itsekin tuon viimeiselle huomautukselle.
"Niinpä niin, Slaleyssä noita kivimökkejä riittää. Viihdytkö siellä?"

"Kyllä vain", Miranda vastasi toisen hymyyn ujosti, "hevosen kanssa kehtaa kulkea." Vaikka Cindy olikin niin mahtava, että sen kanssa kehtaisi kulkea missä vaan. Siitä oli kehittynyt hieno hevonen eikä sen huvittava tammamainen luonne ollut kadonnut mihinkään. Saatuaan enemmän itseluottamusta siitä oli varmaankin tullut röyhkeämpi ja diivamaisempi mutta ei sillä niin väliä.

"Viihdyn, Slaley on mukavan pieni paikka asua ja talli on niin lähellä. Töihin ajaa helposti", Miranda tokaisi.
Mirandan teki mieli sanoa, että hänellä oli yksinäistä. Kolkko, vaikkakin hyvin lämmitetty, kivitalo oli niin hiljainen hänen saapuessaan kotiin illalla. Iso sänky oli niin tyhjä. Jääkaappikin oli tyhjä, sillä Mirandan säännölliset ruokailutottumukset olivat jos nyt eivät olemattomat mutta epämääräiset. Naapureistakaan ei ollut mihinkään. Ei hän kuitenkaan voinut ruveta marmattamaan tuntemattomalle. Tai omissa kuvitelmissaan kyllä muttei kyennyt siihen, sillä ei halunnut karkottaa mukavaa miestä pois.

Cindy kurkotti varovaisesti haistamaan Mossia ja nosti päänsä pienesti vinkaisten, kun koira vastasi haisteluun. Sitten se palasi takaisin turpa edellä, joskin hieman etäämmälle. Miranda hymyili tammalle kohentaen pipoaan.

"Minulla ei omaa hevosta ole, mutta liikutettavien kanssa on kyllä mukavaa käydä maastossakin. Mutta kyllähän noin kauniin hevosen kanssa kehtaa kulkea missä tahansa"
Joses kehui Mirandan hevosta hymyillen. Ei niin, etteikö nainen itse olisi ollut kaunis, mutta sitä mies ei kehdannut sanoa tällä tavalla päin naamaa. Kunhan mielessään ajatteli asiaa itsekseen.

Oikeastaan Miranda olisi hyvinkin voinut puhua Josekselle yksinäisyydestään, hän olisi ymmärtänyt oikein hyvin. Mies kun oli itsekin usein yksinäinen, kun aikuinen seura jäi melko vähiin. Sellaista se oli yksinhuoltajalla.
"Olen joskus harkinnut muuttoa Slaleyhin, mutta taidan toistaiseksi viihtyä edelleen täällä. Säästää matka- ja asumiskuluissa mukavasti"
Joses kertoi ja katseli, kun Moss ja Cindy haistelivat toisiaan. Moss ei enää murissut vaan vaikutti nyt enemmänkin kiinnostuneelta ja uteliaalta.

Nainen kuunteli miehen puhetta kiinnostuneena. Hän ei ollut tajunnut, että työntekijät saivat liikuttaa tallin hevosia.
Joseksen kehut Cindylle saivat hänet hämilleen, vaikka kohdistuivatkin hevoseen. "Mukavaa, että pääset silti ratsastamaan. Ja kehtaa todella." Katse kävi miehen silmien jälkeen tammassa ja pää painautui sen tukevaan kaulaan. Tamma piti läheisyydestä niin, ettei koskaan lähtenyt hänen luotaan poispäin. Sen luotto naista kohtaan oli ihmeellisen ihanaa ja aina, kun heillä oli herkkä hetki Miranda tunsi itsensä niin siunatuksi.

Yhä painautuen mustaan sileäkarvaiseen kaulaan, jossa oli nykyään jo lihaksia, Miranda katseli Mossia. "Mmm...", hän myötäili miehen puheita uppoutuen hetkeksi ajatuksiinsa tamman lämmössä. Hänen ei ollut tarvinnut huolehtia rahasta pitkään aikaan. Se oli ollut mukavaa mutta talon ostaminen oli saanut hänet ymmärtämään kuinka helposti raha saattoi kadota. Sen jälkeen hän oli ollut raha-asioissa säntillinen vaikka elikin hyvin vapaata elämää.

"Olitteko menossa johonkin tiettyyn suuntaan?" Miranda kyseli miettien sitä, mitä hän päättäisi tehdä Cindyn kanssa. Hän juttelisi mieluusti enemmänkin Josesin kanssa mutta tamman pitäisi päästä kävelemään. "Voisimme kävellä, minusta tuntuu että voisit pitää Mossia vapaanakin." Hän luotti tammaansa joskus sokeasti mutta tiesi kyllä hevosensa ja se ei olisi seisonut näin pitkään nätisti jos pelkäisi koiraa oikeasti.

Joseksen tehtäviin kuului useammankin hevosen liikuttaminen tiettyinä päivinä, monen muun asian lisäksi. Mies oli tosin vähän huolissaan oliko hänen liikuttamisestaan paljonkaan iloa, hän kun ei ollut mikään huippuratsastaja. No, kai se pääasia oli, että hevoset saivat liikuntaa silloinkin, kun omistajat eivät itse ratsastaneet niillä.
"Minustakin on mukavaa saada ratsastaa, vaikken olekaan siinä mitenkään erikoinen. Ehkä kuitenkin vähitellen kehityn"
Joses sanoi hymyillen.

Mirandan painautuessa hevosensa kaulaa vasten Joses pohti hetken oliko onnistunut sanomaan jotain, mistä nainen meni hämilleen. Moss oli todennut, ettei Cindy ollut vaarallinen ja nuuski jo jotakin kiinnostavampaa maassa. Joses kohautti olkapäitään Mirandan kysymykselle.
"En oikestaan, kunhan kävelimme"
Hän vastasi ja hän hymyili iloisesti, kun nainen ehdotti, että he voisivat kävellä yhdessä. Hänkin juttelisi tuon kanssa mieluusti enemmänkin, oli aina mukavaa saada vaiheeksi aikuista seuraa ja Miranda vaikutti oikein kivalta.
"Kävellään ihmeessä. Moss on kyllä ihan kiltisti nyt, kun on todennut, ettei hevosesi ole vaaraksi"
Joses sanoi ja laski koiran irti. Se ei kiinnittänyt mitään huomiota enää Cindyyn vaan seurasi kiinnostavaksi havaitsemaansa hajua eteenpäin.

"Varmasti kehityt", Miranda kannusti. "Ratsastusta voi oppia vain tekemällä", hän totesi vielä omasta kokemuksestaan. Hän oli monet kerrat epäillyt itseään, pettynyt, onnistunut ja voittanut pelkonsa. Onneksi hän oli käynyt mutkaisen polun, sillä tunsi ettei häntä voisi enää järkyttää mikään mitä tuli ratsastukseen.

"Minä ratsastan Cindyä melkein joka päivä", Miranda lisäsi vielä. Kun mies selvästi hyväksyi hänen ideansa mielellään Miranda lähti kävelemään Cindy vierellään. Hevonen säpsähti hieman narun päässä, kun koira lähti tepastelemaan omia reittejään mutta rauhoittui nopeasti. Miranda silitti sen kaulaa hieman. "Cindy ei olisi vaaraksi kenellekkään", Miranda sanoi nauraen. "Se on niin säälittävä ettei sitä voisi säikähtää, vaikka sillä olisi tammamaisempikin päivä. Jos se satuttaa jotakin niin ehkä itseään..." Sillä oli vielä niin paljon energiaa, että tarhassa tuli sähellettyä. Yleensä tuloksena oli vain astetta likaisempi hevonen, ehkäpä pari taisteluarpea.

"Olen parhaani mukaan yrittänyt oppia, että liikuttamisesta olisi jotain hyötyäkin. Joskus vain hieman hävettää katsoa, miten hevosten omistajat ratsastavat niillä ja sitten itse menen kentällä ihan miten sattuu"
Joses naurahti. Oli hän jo kehittynyt aika paljon siitä, millainen oli Rosingsiin tullessaan, mutta ei hän vieläkään oikein luottanut taitoihinsa. Keneltäkään ei tosin ollut tullut valituksia, joten kai hän ihan hyvää työtä teki.

Joses lähti kävelemään Mirandan vierellä ja kuunteli naisen sanoja, hymyillen tuolle ja katsellen hevosta tuon vierellä. Oma hevonen oli varmaan mukava, mutta hänellä ei olisi koskaan ollut moiseen varaa. Oli onni saada ratsastaa muiden hevosilla.
"Moss on luonteeltaan hieman epäröivä uusien asioiden suhteen. Ihmiset ihmettelevät usein kuinka uskallan pitää sitä vapaana"
Hän sanoi katsellessaan koiraansa, joka käveli nyt aivan rauhassa ja touhotti omiaan, kuin hevosta ei olisi ollutkaan.
"Kuinka vanha Cindy on?"
Joses uteli sitten. Ilmeisesti melko nuori, Mirandan puheesta päätellen.

Miranda tiesi, että tallilla oli paljon eritasoisia hevosia ja ratsastajia. Varmasti Joseksellekin siis löytyi hevosia, joiden kanssa kokemattomampikin ratsastaja olisi turvassa ja pystyisi ratsastamaan rennommin. "Jos sinulle ei ole siitä mitään sanottu niin tuskin se haittaa. Haluat kuitenkin kehittyä niin se on kai tärkeintä", Miranda vastasi.

"Eivät varmaan sen jälkeen kun näkevät miten hyvin se tottelee sua", Miranda kehaisi ja vetäisi lempeällä otteella tamman pään maasta sen yrittäessä karata tienvierustalle syömään näivettynyttä ruohoa. Ei se siitä mitään irti saisi. "Cindy on kohta 6-vuotias", Miranda vastasi miehelle laskettuaan nopeasti päässään kuinka monta kuukautta tamman syntymäpäivään vielä oli. Toukokuun alussa hänen hieno tyttönsä olisi jo kuusi, aika kyllä riensi. "Minun pikku projektitamma", hän leperteli toiselle, ja jatkoi sitten juttelua Joseksen kanssa, "Ostin sen puoli vuotta sitten naiselta, joka ei voinut enää ratsastaa sillä ja jatkaa sen koulutusta."
Jos tammaa olisi koulutettu kokoajan sen kanssa voisi jo kisata vaikka mitä. Oli vain hirveä harmi, että niin lupaava tamma oli jäänyt laidunlomalle omistajan loukkaantumisen takia ja koulutukseen oli tullut aukko. Se oli tosin kuroutumassa kiinni, sillä tamma yritti aina niin kovasti ja Mirandakin oli alkanut ottamaan neidin kanssa apua vastaan.

"Minkä ikäinen Moss sitten on?" Miranda kysyi arvioiden, ei se turhan nuorelta näyttänyt kun oli niin komeakin. Mirandan katse palautui puhuessa aina katselemaan miehen kasvoja ja silmiä.

"Toki tahdon kehittyä, olen aina pitänyt hevosista. Omaan minulla ei olisi varaa, mutta onneksi on kuitenkin mahdollista työskennellä niiden parissa", Joses sanoi kiitollisena siitä, että oli saanut tämän työpaikan. Se oli ollut melkoinen onnenpotku.

Joses vilkaisi tyytyväisenä Mossin suuntaan.
"Niin... Sekään ei tosin vakuuta kaikkia, jotkut jaksavat hyvästä koulutuksesta huolimatta ihmetellä, miksi pidän tuollaista 'tappajakoiraa', etenkin pienen lapsen kanssa", hän sanoi tullen samalla sivulauseeksi möläyttäneeksi myös Mian olemassaolosta. Sitä mies ei tosin edes ajatellut, hänelle tyttö oli niin tavallinen asia, ettei tuon mainitsemista tullut ajatelleeksi.
"Projekti?", Joses kysyi Mirandan sanojen perään. Oliko Cindyllä siis vielä koulutus kesken vai mitä tuo tarkoitti projektilla?

"Moss on 4-vuotias", Joses kertoi ja jäi myös katselemaan Mirandaa. Kuinkahan vanha nainen itse mahtoi olla? Olisiko epäkohteliasta kysyä sitä?

Mirandaa ärsytti kapeakatseiset niuhottajat, tässä tapauksessa hieman vahvemman näköistä koiraa arvostelevat ihmiset, jotka eivät osanneet niellä rumia puheitaan vaan suolsivat asiansa päin toisten naamoja ajattelematta asiaa ensin aivoillaan. Miehen kommentin loppulisäys sai kuitenkin Mirandan ulos kärkkäistä ajatuksistaan ja häkeltymään.
"Ööh...pieni lapsi?" hän sanoi yllättyneenä yrittäen piilottaa järkytyksensä ja sulatella asiaa. Tarkoittiko Joses, että hänellä oli lapsi? Oliko hän naimisissakin? Naista nolotti, että hän oli kehdannut edes yrittää kiinnostua toisesta, jos mies olikin jo suhteessa ja kera lapsenkin.

"Juu siis...Cindy on vielä keskeneräinen ratsuna", Miranda sanoi koettaessaan koota ajatuksiaan. "On vielä paljon opittavaa."

(uh, lyhyellä mennään :D)

Joses hieman hämmentyi, kun Miranda kysyi lapsesta. Hupsista... Mies naurahti hieman hämillään ja nyökkäsi sitten.
"Niin tosiaan, minä asun 5 vuotiaan tyttäreni kanssa", Joses kertoi. Mieli olisi tehnyt painottaa, että he asuivat kahdestaan, mutta se oli kai ollut omituista mainita erikseen. Sormustahan Joseksen sormessa ei tietenkään ollut, hän oli luopunut siitä vaimonsa kuoleman jälkeen.

"Siitä tulee varmasti hieno ratsu", Joses sanoi vilkaisten Mirandan hevosta. Sitten hän katsahti naista ja hymyili vähän nolosti.
"Anteeksi, että töksäytin sen lapsi-asian tuolla tavalla... Olen niin tottunut hänen olemassaoloonsa, etten ajatelut sen kummemmin"

"Ah, okei. Oletko naimisissakin?" Miranda kysyi töksäyttäen. Hän pelkäsi, että vastaus olisi myöntävä, sillä hänen mielikuvissaan lapsi ja puoliso tulivat samassa paketissa. Nainen ei myöskään tavoittanut vasemman käden nimetöntä, josta olisi voinut tarkistaa. 5-vuotias tytär jäi myös mietityttämään Mirandaa. Hän ei ollut koskaan ollut lasten kanssa tekemisissä ja mietti sitä, millainen oli itse ollut 5-vuotiaana. Hän oli ollut suurisuinen ja huomionhaluinen, silloin jo ulospäinsuuntautunut. Täti oli tainnut kertoa tarinaa siitä, kuinka hän oli ostoskeskuksessa kommentoinut ohikävelijöiden asuja turhan kovaan ääneen. Lapsuuden ajattelu vei mietteet kipeämpien ajatusten puoleen, mikä sai naisen lopettamaan. Hän suuntasikin ajatukset jälleen Josesiin. Hän ei ollut ensivaikutelmaltaan isämainen.

"Ei se mitään", Miranda sanoi lempeästi. Ei hän ollut itsekään varmaan reagoinut kovin hyvällä tavalla ja tajusi sen nyt. "Mikä hänen nimensä on?"

Joses hätkähti Mirandan kysymystä hieman, vaikka se olikin ihan tavallinen kysymys tässä tilanteessa. Mies pudisti päätään.
"Olen ollut, mutta vaimoni kuoli kaksi vuotta sitten odottaessaan toista lastamme", hän kertoi rehellisesti. Raskaus oli ollut vaikea alusta asti ja Iris oli ollut jatkuvasti hyvin väsynyt sekä kivuissaan. Joses oli monet kerrat miettinyt, että jos vain olisi voinut, hän olisi perunut koko raskauden, joka oli muutenkin ollut enemmänkin vahinko, kuin tarkoituksellinen. Mutta turha sitä oli enää ajatella, ei mennyttä voisi muuttaa.

Joses katsoi Mirandaa ja hymyili tuolle.
"Hän on Mia", mies kertoi ja hänen hymynsä muuttui lämpimämmäksi, kun hän ajatteli tytärtään. Mia oli kai sitten 5 vuotiaan Mirandan vastakohta. Tuo oli kyllä reipas ja iloinen lapsi, mutta ei suurisuinen ja viihtyi yksinkin, vaikka olikin todella kiintynyt isäänsä. Joses myönsi itse olevansa joskus vähän turhan suojelevainen tytärtään kohtaan.

Mirandan teki mieli huokaista, kun sai kuulla, ettei Joses ollut naimisissa. Paljastunut syy sai kuitenkin naisen kasvoille surumielisen ilmeen. "Kamala kuulla", hän sanoi osaamatta tehdä asian eteen muutakaan. Hän oli yllättynyt, että mies kykeni kertomaan niin raskaan asian niin suorasukaisesti. Hän ei kykenisi puhumaan asioistaan tuolla lailla, ainakaan nyt.

Mia oli Mirandan mielestä kaunis nimi. Ei ehkä sellainen, minkä hän olisi valinnut omalle lapselleen mutta hyvä silti. Hän ei ollut koskaan osannut ajatella saavansa omaa perhettä, sillä oli aiemmin kokenut sen olevan niin kaukainen ajatus. Hetkittäin hän huomasi kuitenkin miettivänsä sitä, miltä tuntuisi olla äiti. Ainakaan hän ei koskaan olisi samanlainen äiti, kuin omansa.
"Kaunis nimi", Miranda puki ajatuksensa sanoiksi ja vastasi miehen hymyyn.

Cindy kulki hänen vierellään pää matalalla. Ison pään eriväriset silmät katselivat tarkkaavaisena ympäristöä puolelta toiselle ja tiukasti hörössä olevat korvat joskus myös koiraa. Kun se laskeutui haistelemaan maata Miranda jatkoi matkaansa ja hölläsi riimunnarua. Jäätyään jälkeen tamma ravasi heidät leppoisalla askeleella kiinni ja pöristeli sieraimet suurena. Tällainen rento oleskelu oli ihanaa vastapainoa kaikenaikaiselle tiukalle treenille.

No, Joses oli elänyt asian kanssa jo sen verran pitkään, että kai siihen oli jo tottunut. Olihan se ollut rankkaa, mutta Mian takia oli ollut pakko jaksaa eteenpäin ja keskittyä elämiseen. Ajoittain mies oli ylpeäkin itsestään, kun oli onnistunut siinä eikä romahtanut taakan alle. Työtä se kyllä oli vaatinut ja paljon.

Joseskaan ei itseasiassa ollut alunperin ajatellut, että hänestä tulisi isä, mutta sitten Mia oli ilmoittanut tulostaan ja alusta asti oli ollut selvää, että lapsi pidettäisiin. Nykyään hän ei olisi voinut kuvitellakaan elämää ilman tytärtään. Mies hymyili uudestaan Mirandan kehuessa nimeä.
"Kiitos, pidän siitä kovasti itsekin", Joses naurahti.

Heidän jatkaessaan matkaa Joses seurasi mitä Moss teki. Koira harhautui välillä kauemmas, mutta palasi aina takaisin näköpiiriin.
"Asutko sinä siellä kivimökissäsi yksinäsi?", Joses kysyi sitten Mirandalta. Olihan tuokin kysynyt oliko hän naimisissa, joten kai hänkin sai olla utelias, että mahtoiko tuo mahdollisesti asua jonkun kanssa.

Miranda ei osannut tottua ajatukseen, ettei hän ollut puheväleissä vanhempiensa kanssa. Hän osasi huolehtia itsestään muttei tavannut sukulaisiaan, hyvä kun saattoi nähdä enoa tai serkkuja muutaman kerran vuodessa. Pyhät vietettiin ystävien seurassa, ei koskaan sukulaisilla. Tiettyyn pisteeseen asti se oli riittänytkin mutta nykyään oma perhe olisi ollut mukava - hänen äitinsä luokse hän ei kuitenkaan voisi palata, hän ei pystyisi eikä haluaisi.

"Asun yksin, yhdessä vaiheessa asuin siinä ystäväni kanssa", Miranda totesi Josekselle ja kierteli riimunnarua kätensä ympärillä. Hänellä oli asunut ystävä kämppiksenä päälle vuoden ajan, kunnes hän oli muuttanut miesystävänsä kanssa yhteen. Siitä lähtien yläkerran punainen makuuhuone oli täyttynyt Mirandan turhalla tavaralla ja vaatekaapit uusilla ostoksilla, joita hän tuli käyttäneeksi vain satunnaisissa tilaisuuksissa. Hän oli aikonut etsiä uuden asukkaan seurakseen mutta vierasti ajatusta tuntemattomasta eikä kukaan hänen ystävänsä tarvinnut asuinpaikkaa pienestä kylästä tällä hetkellä. Niimpä kivitalo kaikui kolkkona hänen saapuessa illalla kotiin töistä.

Cindyn kävellessä liian lähellä häntä Miranda yritti tuupata sitä kevyesti kauemmas, jotta hänen jalkansa eivät päätyisi lapiokavioiden runtelemaksi. Tammasta käsky oli turhanpäiväinen ja se päätyi tuuppaamaan naista takaisin. Miranda horjahti hieman tuuppauksesta miehen suuntaan mutta korjasi tasapainonsa nopeasti. "Piru vieköön poni", Miranda tiuskaisi mustalle hevoselle ja tuuppasi sitä nyt tiukemmin kauemmas ja tällä kertaa tamma pysyi kauempana vaikkakin luimistellen. Sitten Miranda korjasi piponsa asentoa ja vilkaisi pahoittelevasti hymyillen miehen suuntaan. "Sori, se on vähän tuollainen pelle. Se on oikeasti kiltti ja ihana mutta kiusaa mua kokoajan." Cindy oli häntä kohtaan ihan erilainen kuin vieraita kohtaan. Hänelle se uskasi uhmailla ja leikitellä, näprätä Mirandan tavaroita ja häseltää. Vieraiden kanssa se oli varautunut ja säikkyi kaikenlaisia erikoisia asioita.

Joses pohti hetken aikaa ja katseli Mirandaa, joka oli mennyt selvästi hieman haikean oloiseksi. Olikohan tämä arka aihe toiselle?
"Se on kai yksinäistä?", Joses sanoi kuitenkin, vaikka pohtikin, olisiko ollut parempi vaihtaa aihetta. Tosin kai he ymmärsivät toisiaan tässä asiassa, tunsihan mieskin itsensä ajoittain hyvin yksinäiseksi, vaikka ei varsinaisesti yksin asunutkaan. Oli se kuitenkin eri asia asua 5 vuotiaan lapsen, kuin toisen aikuisen kanssa.
"Minulla on näinkin välillä yksinäistä, vaikka en periaatteessa asukaan yksin", mies myönsi perään.

Cindyn tuupatessa Mirandaa Josesta kohti mies oli hetken valmiina ottamaan naisesta kiinni, jos tuo sattuisi kaatumaan. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut eikä toinen edes osunut häneen. Joses vastasi Mirandan hymyyn.
"Ei se mitään, ymmärrän kyllä. Se on niin nuori vielä", hän naurahti.
"Eihän sinuun sattunut?"