PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Let's go and live our lives!

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Sarpa
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1151
Join date : 28.12.2014
Ikä : 20

ViestiAihe: Let's go and live our lives!   Ma Tammi 19, 2015 2:12 pm

Pikaviestinpelejä Silkin & Sarpan hahmojen välillä

Didi ja Oliver tapaavat Hexhamissa tammikuisena iltapäivänä

Didi hölkkäsi rentoutuneena pitkin Hexhamiin vievää katua, ohittaen koulun ja kaksi pirteästi juttelevaa koululaista. Ilma oli viileä mutta se ei ollut pidätellyt häntä. Hän oli ollut lenkillä viimeksi kaksi viikkoa sitten ja tauko tuntui jaloissa. Ulkona oli kirkasta ja kaunista ja maassa hieman loskaa. Vetelät lumenrippeet lotisivat vedenkestävissä juoksukengissä ja Didin poskia koristi pieni puna, joskaan hän ei tuntenut itseään lainkaan väsähtäneeksi juostuaan jo puoli tuntia.

Oliver oli lähtenyt kävelylle lähinnä siksi, että kotona oli ollut liian hiljaista ja tylsää. Rose oli lähtenyt kaverilleen tekemään läksyjä ja lukemaan kokeeseen, jonka aihealueesta hän ei ymmärtänyt mitään. Niinpä nuori mies oli päättänyt lähteä kävelemään pitkin Hexhamin katuja. Hän oli harkinnut kaupassakäyntiä, mutta päättänyt jättää sen huomiselle. He voisivat käydä yhdessä Rosen kanssa, niin sisko saisi sanoa mielipiteensä viikon ruokalistasta. Mies kietoi mustaa, kulunutta nahkatakkia paremmin ympärilleen talvisen päivän koleutta vastaan. Farkkujen lahkeet kastuivat loskassa talsiessa, mutta se ei haitannut pitkää ja raamikasta miestä lainkaan. Hän kurtisti kulmiaan nähdessään lenkkeilijän. Kuka hullu juoksi tällaisessa säässä? No, tuo nainen, joka -hetkinen!- näytti tutulta. Hänellä oli hyvä kasvomuisti, mutta nimet katosivat helposti mielestä. Hän ei muistanut koskaan tarjoilleensa alkoholia Didille, joten ehkä toinen oli tutunoloinen tallilta.
"Hei", Oliver tervehti reippaasti, laiska hymy huulille kohoten. Kyllä hän vielä keksisi toisen nimen ja sen, miksi Didi näytti tutulta. Olihan hän oppinut Effienkin nimen, vaikka pitkään oli puhunut pelkästä hallintovastaavasta (tai maanisesta punapäästä).

Didillä oli päällään ihana musta-valko-sininen takki, joka lämmitti ohuesta kankaasta huolimatta. Korviensa suojana hän piti mustaa, hieman kimmeltävää kudottua pantaa, jota tuli käytettyä myös tallilla. Siihen oli ommeltuna tunnetun hevostarvikemerkin, Wegan, logo. Jalassa olivat luottolenkkeilyhousut, perusmustat sellaiset ja hyvin istuvat. Kengät olivat kokonaan kirkkaan siniset ja istuivat Didin pieneen jalkaan, ettei hän olisi ikinä kuvitellut löytävänsä niin hyviä juoksukenkiä. Nainen oli juosta nahkatakkiin pukeutuneen miehen ohi, mutta katsoi tätä hetken kulmiaan kurtistaen pienesti. Hän oli tutun näköinen. Kun mies moikkasi häntä, Didi hämmentyi ja pysähtyi tuon eteen. "Hei", hän sanoi takaisin huolimatta hienoisesta ihmetyksestä, muistamatta missä oli nähnyt tuon.

Naisen ilmeestä päätellen hän ei ollut painunut toisen mieleen yhtään sen paremmin kuin hän muisti Didin. Oliver virnisti huvittunut pilke sinisissä silmissään. Kerrankin näin päin. Yleensä häntä tervehdittiin nimellä ja kyseltiin vastuuhevosten kuulumisia kun hän vasta yritti muistella, mikä keskustelukumppanin nimi oli.
"Olen Oliver, Rosings Parkista", hän päätti helpottaa naisen ihmettelyä samalla kun toivoi, että saisi samantyylisen vastauksen takaisin, tai hän joutuisi arvailemaan nimeä vielä kuukauden päästäkin. "Etkö sinäkin ole sieltä?" Hän varmisti leveä hymy parransängen peittämillä kasvoillaan.

Mikä siinä oli, että kaikki miehet olivat aina niin pitkiä. Jälleen hän katseli juttukumppania ylöspäin. Täytyihän maailmassa olla 160cm pitkiä miehiäkin. Oliver Rosings Parkista selvitti paljon. Hän muisti joskus kuulleensa nimeä huudettavan tallin käytävällä ja muisti nähneensä kyseisen vaaleahiuksisen miehen siellä. "Olen Didi", hän vastasi takaisinpäin. Oliver ei ollut tervehtinyt häntäkään nimeltä, joten nainen oletti ettei hänkään muistanut nimiä. "Ja myöskin Rosings Parkista", hän lisäsi osaamatta kertoa tarkemmin. Totuushan oli, ettei häntä näkynyt niin paljoa tallilla, vaan ennemmin kartanolla. Didi sukaisi mustia hiuksiaan, jotka olivat siistillä poninhännällä. Käsissään hänellä oli tummanruskeat ohuet kangashanskat ja ne sähköistivät hieman kihartuvia hiuksia.

Pitkä mies ei suotta kumarrellut, vaikka juttukaveri niin perin lyhyt olikin. Sen sijaan mies katseli vino hymy huulillaan naisen esittäytymistä. Didi, aivan. Hän oli varmasti kuullut jonkun puhuvan Didistä, mutta epäili, ettei muistaisi toisen nimeä enää huomenna, jos sattuisi tallilla naiseen törmäämään. Tallin naiset tuntuivat olevan toinen toistaan kauniimpia, joten sekään ei auttanut muistamaan nimiä.
"Niin ajattelinkin", mies vastasi matalalla äänellään, huvittuneisuus selkeästi pinnassa. "Asutko täällä, vai miten olet päätynyt Hexhamiin?" Oliver uteli, sillä niin perin moni tallin työntekijöistä tuntui asuvan Rosings Parkin mailla, että oli yllättävämpää, jos joku ilmoitti kotinsa olevan niiden ulkopuolella.

"Itseasiassa asuin aikaisemmin Hexhamissa, mutten enää", Didi kertoi. Olikohan muutosta nyt vajaa kuukausi? "Asun Fairchildien kartanossa", hän tarkensi ja ajatteli huonettaan ison lukaalin nurkassa. Hän piti huoneestaan, työstään ja sen tuomista eduista mutta kaipasi toki vanhaan asuntoonsa, jonka sisustuksesta piti ja jonka pikku parvekkeelta oli mukavat näkymät. Nyt mukava yksiö oli kirjaimellisesti yksin ja odotti sopivaa vuokralaista. Hänen pitäisi varmaankin aktivoitua sellaisen etsimisessä - varmasti kuka tahansa haluaisi asua siinä talossa.

"Okei", Oliver vastasi hymyillen. Niinpä, kaikki asuivat Rosings Parkin kartanolla. Hän oli monesti harkinnut sitä, mutta jättänyt sen ajatuksen tasolle. Hänen siskonsa koulu oli täällä, ja nykyisestä vuokra-asunnosta pääsi näppärästi kulkemaan kävellen tai vanhalla pyörällä kouluun joka aamu. Jos he asuisivat kartanolla, hänen pitäisi ajaa Rose joka aamu kouluun tai toivoa, että sisko pääsisi bussilla. Ehei. Parempi vain, jos he sinnittelisivät Hexhamissa. Hän voisi tehdä kahta työtä ja toivoa parasta.
"Minä asun täällä", hän päätti vahvistaa, vaikka kaipa se oli selvää, kun häneen ei kartanon puolella usein törmännytkään.

Didi nyökkäsi, kun Oliver kertoi asuvansa täällä. Hänen työnsä edellytti paikallaoloa hyvinkin usein ja Hexhamissa asuminen olisi tehnyt siitä vaivalloista. Oli paljon järkevämpää asua kartanossa. Kaikenlisäksi Lilyllä oli nyt korvaamattomia koirakavereita, jotka pitivät sen pentumaiset sekoilut hallinnassa ja antoivat Didille aikaa tehdä töitään, silloin kun ne oleilivat keskenään. "Mitä sinä teet Rosingsissa?" nainen kysyi uteliaana vaihtaen painoa toiselta jalalta toiselle, laskeutuen vielä vähän lyhyemmäksi.

Oliver ei tunnistanut edes Fairchildien koiria, puhumattakaan että olisi kiinnittänyt huomiota pieneen pentuun. Hän muisti juuri ja juuri, että Fairchildien harmaan jätin nimi oli Angus, ja senkin hän oli oppinut vain koska kiltti Lucy, joka lupasi aina hoitaa hänen päivätallinsa, jos hän vain pyysi, rakasti suurta koiraa niin kovin.
"Olen tallityöntekijä", hän kertoi. "Lähinnä siis tallin puolella pyörin, hoidan hevosia ja ratsastan maastossa", mies selitti harteitaan kohauttaen. Hän korjasi aitoja, kantoi heinäpaaleja, auttoi siivoamaan ja piti huolta asiakkaista, jotka olivat hukassa omien hevostensa kanssa.

Tallityöntekijän meriitti ei yllättänyt Didiä, niitähän suurella tallilla suurimmaksi osaksi olikin. Työ vaikutti mukavalta, vaikkakin rankalta, ja työntekijöiltä vaadittiin paljon. Työssä oli kuitenkin paljon hyviä etuja, kuten Oliverin mainitsema maastoilu. "Minä olen Fairchildien taloudenhoitaja", Didi mainitsi miehen kertomuksen perään. Useimmat yllättyivät tästä tiedosta, sillä työ oli sellainen minkä harva olisi ottanut vastaan. Didi kuitenkin nautti työnsä tuloksista, eli puhtaista huoneista ja järjestellyistä hyllyistä. Koirat olivat myös tyytyväisiä saamaansa ylimäääräiseen huomioon ja usein myös Noreen.

"No siinä riittää työtä", Oliver naurahti ajatellen suurta kartanoa, jolla oli käynyt pyörähtämässä muutaman kerran. Jos sen yritti pitää siistinä, niin siinähän saisi tehdä töitä vuorokauden ympäri.
"Ei meilläkään tylsää tule", mies tosin lisäsi hetken pohdittuaan. Vaikka hevoset käyttäytyisivätkin hyvin, omistajista ei aina voinut sanoa samaa. Työt eivät tekemällä loppuneet tallinkaan puolella.

Didi hymyili Oliverille, "totta tosiaan." Pölyä löytyi aina vähän mistäkin nurkasta ja hän pyrki siivoamaan kunnolla yhden huoneen kerrallaan, jotta voisi joku päivä katsoa taloa tyytyväisenä. Vielä jonakin päivänä... "Uskon sen", Didi tokaisi. Hevosten kanssa työskentely oli tavallaan loputonta saman toistamista, mutta ajattelevat eläimet toivat päivän rutiineihin usein sattumanvaraisia yllätyksiä - joskus myös inhottavia sellaisia. "Olitko menossa jonnekin?" Didi kysyi yhtäkkiä hieman huolehtien, ettei vain pidätellyt miestä jonkin tärkeän asian edestä. Vaikka hän pitikin uusiin ihmisiin tutustumisesta, ei hän viitsinyt vaivata heitä, jos heillä oli parempaakin tekemistä.

Eiköhän jokainen tallilla edes hieman aikaa viettänyt tiennyt, ettei rutiineihin kannattanut luottaa liiaksi. Hevoset keksivät ylimääräistä ohjelmaa pyytämättäkin, ja silloin tilanteeseen oli vain sopeuduttava.
"En, kunhan kävelin. Lähdin venyttelemään jalkojani kun ei kotona ollut mitään ihmeellisempää tekemistä", mies selitti harteitaan kohauttaen. Ainahan hän olisi voinut siivota, mutta tänään ajatus ei ollut tuntunut lainkaan mielenkiintoiselta. Hän voisi siivota huomenna tai jonakin päivänä, kun saisi yllättävän motivaatiopuuskan lattioiden imuroimiseen vanhalla imurilla, joka tuntui sotkevan enemmän kuin siivosi.

"Aah, hyvä", Didi tokaisi. Hän tunsi lihastensa kylmenevän ja värisi. "Käveltäisiinkö?" hän kysyi ja voisi lähteä miehen osoittamaan suuntaan. Hänellä oli harvemmin tarkasti määriteltyä juoksulenkkiä, tälläkin kertaa hän oli ajanut Minillään puolimatkaan Hexhamia, jättänyt auton parkkiin ja lähtenyt vain juoksemaan eteenpäin. Tämän hän oli tehnyt saadakseen vaihdosta hieman maisemiin ja oli ajatellut myös tankkaavansa hieman ruoka- ja juomavarastojaan täällä Hexhamissa, missä ruokakauppojen valikoimat olivat huomattavasti laajempia.

"Toki", mies myöntyi ja lähti rauhallisesti liikkeelle. Ei hänellä mihinkään kiire ollut, joten hän saattoi liikkua rauhallisin, joskin pitkin askelin. "Oletko pitänyt työstäsi?" Oliver kysäisi aidon kiinnostuneena. Hän ei ymmärtänyt, miksi joku nauttisi huoneiden siivoamisesta mutta toisaalta, ei hän ollut ymmärtänyt tallitöidenkään hohtoa ennen kuin oli aloittanut Rosings Parkissa. Totuuden nimissä hän edelleen kyseenalaisti päätöksensä silloin tällöin, mutta muutakaan työtä ei ollut tarjolla, joten tallitöitä oli vain tehtävä.

Didi oli tyytyväinen, kun pääsi jälleen liikkeelle. Hän reippaili Oliverin vierellä ja kaipasi takaisin juoksemaan, vaikkapa pyrähtämään mahdollisimman nopeasti. Nyt hän kuitenkin pysyi kävelyvauhdissa miehen vierellä, ihan vain kohteliaisuudesta. Hänellä oli tänään aikaa. "Pidän kyllä", Didi vakuutti. "Se on mukavaa, rauhallista ja siinä on kivoja etuja", kuten esimerkiksi hevoset, joista Didi ei saanut koskaan tarpeekseen. Hän saattoi vain kävellä tallille koirien kanssa tauolla ja katsella laiduntavia hevosia. Joskus hän kaipasi takaisin asuntoon muttei tiennyt mihin työhön menisi, sillä baariin hän ei takaisin menisi.

"Se on hyvä", Oliver vastasi. Hänkin viihtyi työssään, mutta siitä kiitos kuului suurimmalta osin työkavereille. Kun oli hyvä porukka, ei lantojen kärrääminen kottikärrylläkään tuntunut niin turhauttavalta.
"Oletko hevosihmisiä?" Miehen oli pakko kysyä. Kai jokainen, joka Rosings Parkiin hakeutui, oli edes jollakin tasolla hevosista kiinnostunut? Olkoonkin, että toinen oli taloudenhoitaja.

"Kaipa minut voisi hevosihmiseksi laskea", Didi naurahti. Halusi ainakin itse, mutta oli tuskin sitä, mitä Oliver saattoi kuvitella. Hän oli ratsastanut kaksi kertaa saavuttuaan Rosingsiin ja ne olivat olleet hänen toisena työpäivänään - Pradalla ja Hemingwaylla. Hän oli hevosihminen sillä mittapuulla, että katseli hevosia haikaillen ja nousi selkään vanhojen aikojen kannustamana silloin tällöin. "En kuitenkaan omista hevosta, tai vuokraa", tuo myönsi hieman surkeana. "Haluaisin kyllä, muttei minulla ole varaa..." hän lisäsi. Hän nosti nopealla vetäisyllä otsapantaa hieman korkeammalle. "Entä sinä?"

Oliver laski jokaisen hevosihmiseksi, joka oli edes kerran istunut hevosen selässä ja viihtyi nelijalkaisten kauramoottoreiden lähellä. Jos hevosihmisen rajat määriteltäisiin ratsastustaidoissa tai hevosten ymmärtämisessä, ei hänkään olisi hevosihminen.
"Ehei, minä vain ratsastan Tuggya töiden puolesta", Oliver ilmoitti päätään pudistellen. Hänellä ei ollut varaa edes koiraan, jota sisko niin kovasti olisi kaivannut, puhumattakaan hevosesta. Ei hän kaipaisi omaa hevosta. Hän oli ihan tyytyväinen näin.
"Ratsastin nuorempana, mutta sen jälkeen on jäänyt vähemmälle, ennen kuin aloitin Rosings Parkissa. Maastoilu sopii siis minulle loistavasti."

Didi muisti Tuggy-nimisen hevosen Rosingsista ja hymyili Oliverille. "Tuggy on komean oloinen hevonen, varmasti mukava", hän sanoi. Didi tahtoi ratsastamaan jälleen Pradalla. Poni oli ollut aivan karmivan vaikea ja itsepäinen mutta ehdottomasti sellainen poni, jonka kanssa Didi voisi haastaa itseään vaihteeksi. Hän piti maastoilusta mutta rakasti sitäkin enemmän haasteita ja niiden kautta saatua kehittymistä. "Minäkin ratsastin nuorena - ratsastin, kisasin ja hoidin ponia nimeltä Ricardi." Ricardi oli ollut hänelle korvaamaton mutta eteenpäinkin täytyi aina jossain vaiheessa siirtyä. "Saavuttuani Rosingsiin olen ratsastanut muutaman kerran." Kadun, jonka vartta he kävelivät, päälle kaartui suuri puu, jonka oksilta tippui sulanutta lunta.

"Se on vähän luupää, mutta ihan mukava", Oliver naurahti ajatellen orin päättäväisyyttä suunnata tervehtimään Fairchildien tammoja joka ikinen kerta, kun hevosen toi sisään talliin. Hän oli oppinut joko kiertämään käytävän päätyovista tai sitten peruuttamaan sisään, sillä muutoin mikään ei tuntunut hillitsevän hevosen intoa rynnätä hieromaan tuttavuutta tammojen kanssa.
"Siellä ainakin riittää hevosia, joita ratsastaa", mies myhäili ajatellen tallin karsinoiden asukkeja, joita oli aivan liikaa, jotta hän tunnistaisi niistä jokaisen. Hän ei ollut ikinä kilpaillut, eikä oikein ymmärtänyt kilpailuista mitään, joten antoi keskustelun vaieta siltä osin. Hän jutteli kyllä mielellään hevosista ja töistään, mutta hän ei tiennyt mitään kilpaluokista tai muista ratsastuksen hienoista termeistä.

Didi nauroi Oliverin mukana Tuggyn luupäisyydelle. Nainen tiesi omakohtaisesta kokemuksesta, että jotkut hevoset saattoivat olla aika itsepäisiä ja jotkut jopa tyhmänrohkeita. Hevoset olivat kuitenin ihania eläimiä, sillä niitä ei voinut määrittää yhden ominaisuuden perusteella. Aina oli jotain muutakin kuin vaikkapa pelkkä päälle näkyvä ilkeys. "Niin kyllä on", Didi sanoi. "Noreen on sanonut minulle, että saisin ratsastaa poniaan Pradaa enemmänkin", hän tokaisi lopuksi. Joku toinen ponin paremmin tunteva olisi varmastikin epäillyt tällaista mahdollisuutta mutta Didi oli sanonut tytölle kyllä. Hän tarttuisi mahdollisuuteen, sillä se saattaisi olla hänen ainoansa. Ponitamma oli muutenkin vaikuttanut lupaavalta.

Prada, Prada… Aivan, se kiukkuinen ponimummo, joka ei millään antanut kiinni laitumelta. Kyllähän Oliver Pradan tiesi!
"Sehän on kiva", mies vastasi hymyillen. Hän oli tyytyväinen siihen, ettei ratsastanut kuin Tuggya, sillä ori oli sopivan tasainen ja vaivaton ratsastettava. Ponin kanssa tappeleminen ei sopisi hänelle. Onneksi hän oli toivottomasti liian suuri ratsastamaan pientä punaista ponimummoa.
"Ainakin pääset ratsastamaan silloin kun haluat", hän sanoi ystävällisesti. Kyllä hänkin nautti maastoratsastuksista, joten kukapa hän oli tuomitsemaan niitä, jota työpäiviensä päätteeksi etsivät rentoutumista hevosen selästä.

"Totta", Didi totesi Oliverin huomautukselle. Ainakin hän oletti Noreenin tarjouksen olevan sen tyylinen, että saattaisi ratsastaa sillä tulevaisuudessa enemmänkin. Nainen pyöräytti kylmässä jäykistyviä olkiaan ensin toiseen suuntaan ja sitten toiseen. Ulkoilutakki kahisi liikkeen mukana ja Didi vetäisi korkealle ylettyvän kauluksen kiinni. Nainen katseli kenkiään ja potkaisi läiskyvää loskaa miettien, mitä ostaisi itselleen kaupasta. Hän katsahti sijaintiaan, olihan hän lenkkeilyt tätä reittiä hirveän usein jo aikaisemmin. Lähin järkevä ruokakauppa taisi löytyä Hexhamin keskustan puolelta. Didin selässä riippuva reppu oli musta ja pieni mutta Didin yksinelämä ei vaatinut paljoa osteltavaa. "Yritetään löytää joku ruokakauppa, minun täytyy käydä ostamassa ruokaa", hän tokaisi vieressä kulkevalle miehelle ja hymyili tuttuun tapaansa.

Oliver otti ehdotuksen vastaan nyökäten. Hän vilkaisi ympärilleen.
"Lähin ruokakauppa on Kingsgate", hän ilmoitti tietämättä oikein, kuinka hyvin Didi tunsi Hexhamin. Suuri, kohtuullisin hinnoin varustettu supermarketti oli kaupungin tällä laidalla, joten matkakaan ei olisi liian pitkä. Oliver tunsi kaupungin kuin omat taskunsa, sillä vaelteli näitä katuja useinkin joko kävellen kun auto ei käynnistynyt, tai sitten auton lämmöstä nauttien.
"Ajattelitko juosta koko matkan täältä Rosings Parkiin ostoksien kera?" Miehen oli pakko kysyä huvittuneisuutta äänessään. Ei kai kukaan hullu ylipäätään juoksisi tallilta Hexhamiin ja takaisin, puhumattakaan siitä, että tekisi sen ruokakassien kanssa.

"Aa totta, niin onkin", Didi totesi muistaen paikan ja katseli ympärilleen. Linnut pyrähtelivät kadun viereisessä kaljussa puskassa ja lauloivat kiihkeästi. Hexhamissa vieraillessaan, mitä tapahtui liian harvoin, muistot tulvivat naisen mieleen. Hexhamissa oli koettu paljon, vaikka kaikesta onkin jo aikaa. Hän oli asunut Hexhamissa 5 vuotta. Oliverin seuraava kysymys sai naisen nauramaan heleästi. "Älä ajattele, ettenkö pystyisi siihen", Didi moitti miestä. Juoksihan hän maratoonejakin. Matkaan menisi aikaa mutta hän pystyisi siihen. "Mutta ei, parkkeerasin autoni puolimatkaan ja juoksin sieltä tänne."

Oliver nauroi moitteille, joita sai. Didi kuulosti hälyyttävän paljon hänen siskoltaan sanoessaan noin. Rosekin tuntui ottavan hänen huvittuneet kommenttinsa taustatyön määrästä yhtä esseetä varten lähinnä haasteena. Hän kurkotti tuttavallisesti tönäisemään lyhyemmän hartiaa suurella kädellään.
"Se kuulostaa jo fiksummalta", Oliver sanoi matalan naurunsa lomasta vallaton hymy huulillaan. Didi oli varsin rento tapaus, ei lainkaan niin jäykkä kuin hän olisi taloudenhoitajalta odottanut. Ehkä syynä oli sekin, etteivät he törmänneet töidensä puolesta vaan silloin, kun molemmat olivat vapaalla.

Didi nautti ihmisten naurattamisesta. Yleensäkin se, että ihmiset viihtyivät teki hänet itsensäkin onnellisemmaksi. Tuttavallinen tönäisy sai Didin hymyilemään leveästi Oliverille. "Niin varmaankin", toinen tokaisi. "Juoksen maratooneja, katsos", hän selitti aikaisempaa setvimistä pitkien matkojen juoksemisesta. Hän ei yleensä kehuskellut harrastuksillaan mutta oli ylpeä kestävyydestään. Nainen jätti mainitsematta, että oli juossut viimeisen vuoden aikana vain puolimaratooneja. Oliver vaikutti Didistä oikein mukavalta tyypiltä ja hänen pitäisi varmaankin eksyä tallille useammin, jotta tapaisi mukavia ihmisiä ja ystävystyisi useampien kanssa.

"Olet vielä hullumpi kuin ajattelinkaan", Oliver vastasi päätään pudistellen, kun toinen kertoi harrastuksestaan. Hän ei ymmärtänyt edes sitä, kun ihmiset lähtivät hymyssäsuin lenkille, puhumattakaan maratonin juoksemisesta. Hullun hommaa, jos häneltä kysyttiin. Didi oli ilmeisesti pudonnut päälleen turhan usein pienenä, kun oli suostunut siivoamaan järjettömän kokoista kartanoa ja juoksi maratooneja.
"Kai vielä unelmoit suuresta täysiverisestä, joka uhmaa fysiikan lakeja hyppäämällä järjettömän kokoisia esteitä?" Miehen oli pakko kysyä huvittuneisuutta äänessään. Häntä ei saisi tallin kuumien täysiveristen selkään millään. Lionheart oli ollut riittävän vauhdikas hänelle, ja muiden puheiden perusteella täysiverinen ori oli yksi rotunsa rauhallisimmista.

"No kiitti vaan", Didi naurahti syytettynä. Oli hänen vuoronsa pukata vierustoveria. "Juokseminen on ihanaa", hän totesi topakkana. "Ja en unelmoi", hän sanoi. Didi ei ollut koskaan pitänyt isoista hevosista, koonsa puolesta varmaankin lähinnä. "Unelmoin omasta welshponista, jonka kanssa voisin alkaa kisaamaan mutta senkään kanssa minun ei täytyisi hypätä 'järjettömän kokoisia esteitä'" Ponit olivat Didin juttu.

Oliver vain virnuili joutuessaan tönityksi. Jos hän olisi tuntenut Didin yhtään paremmin, olisi tämä ollut se hetki, kun hän olisi napannut toisesta kiinni ja nostanut ilmaan, mutta hetken harkinnan jälkeen moinen ei vaikuttanut enää yhtään niin hyvältä idealta.
"Hyvä. On sinussa jokin järjenhippunen vielä tallella", mies vastasi. Ei enempää vallattomia hevosia Rosings Parkiin, kiitos. Hänelle riitti tämän hetkiset murheenkryynit varsin mainiosti. Puheet poneista saivat miehen hymähtämään huvittuneena. Niin, Didi voisi hyvinkin ratsastaa poneja kokonsa puolesta.
"Tallillahan on poneja. Eikö niistä joku kelpaisi?" Oliver virnuili ajatellen lähinnä jääräpäistä ponimummoa. Pradassa olisi varmasti niin paljon ponia toiselle, ettei Didi enää kauaa harkitsisi oman ponin ostamista.

Didi naureskeli Oliverille. Hänhän oli täysin järkevä nainen, akateemisesti koulutettu ja kaikinpuolin hyvä ihminen. Hänessä oli varmasti enemmän järjenhippusia kuin monissa muissa tuntemissaan ihmisissä! "Onhan siellä kyllä, mutta oman omistamisessa on ihan erilainen viehätyksensä." Didikin ajatteli Pradaa. "Mutta kyllä minä Pradankin kanssa viihtyisin, jos meistä tuleekin nyt treenipari."

"Siinä mun täytyy uskoa pelkästään sun sanoja", Oliver naurahti. Hänellä ei ollut kokemusta hevosen omistamisesta. Tuggy oli hänen pitkäaikaisin hevoskontaktinsa, mikä kertoi varmasti aivan riittämiin. Hän ei tiennyt mitään hevosen omistamisen viehätyksestä, sillä hän näki vain sen nurjemman puolen: loputtoman siivoamisen, säässä kuin säässä tarhoille kävelemisen ja ne kerrat, kun mikään ei mennyt suunnitelmien mukaan.
"Pradalle se tekisi varmasti hyvää. Se poni on ikuisella laiharilla", mies hymähti huvittuneesti päätään pudistellen. Miksei ponimummo saanut olla pyöreä? Hän ei ymmärtänyt hevosihmisten logiikkaa.

Eihän Ricardikaan hänen omistuksessaan ollut ollut, mutta oli tuntunut niin omalta ponilta, kuin vain mahdollista. Hän oli ollut monta vuotta ponin ainoa ratsastaja ja muulloinkin yksi harvoista valituista. Hänen nimensä ei lukenut papereissa mutta hän kisasi Ricardilla, hoiti sitä, puhdisti sen varusteita ja siivosi sen jälkiä. "Aa, voi parkaa", Didi sanoi hymähtäen. Vai ikuisella laihdutuskuurilla, miksiköhän niin? He olivat tällä hetkellä ainoita kävelemässä katua pitkin lukuunottamatta yhtä ohi ajavaa autoa. Hän piti tällaisista syrjemmistä kaupungeista, liian isot paikat kuten Lontoo ahdistivat häntä. Oli mukavaa, kun naapurista ja kotikadulta ei aina kuulunut liikenteen ääniä, ryminää ja melskettä.

"Mitäs syö kuin kaksimetrinen hevonen", mies naurahti. Pradan laihdutuskuuri tuntui jatkuvan ikuisuuksiin vain sen takia, että poni söi kuin suuri ja ahkerasti töitä tekevä aktiivinen kilpahevonen, vaikka oli vain pieni eläkettä viettävä ponimummo. Prada tosin piti kovaa kuria laitumellakin, eivätkä edes kaksi kertaa ponin kokoiset hevoset uskaltaneet kyseenalaistaa ponimummon arvoasemaa, joten vanhuus ei tammaa vielä painanut.
"Haittaako, jos soitan yhden puhelun?" Oliver päätti kysäistä. Tästä kävelisi vielä hetken supermarketille, joten nyt olisi sopiva hetki ilmoittaa siskolle, että viikon ruokalista päätettäisiin nyt ja jos siihen halusi vaikuttaa, olisi paras raahautua Kingsgatelle.

Didi nauroi jälleen Oliverin heitolle. Hän vaikutti kyllä hauskalta tyypiltä. Didi ei ollut ehtinyt perehtyä Pradan syömistottumuksiin mutta ne näyttivät olevan miehen puheiden perusteella pahemman kerran vinksallaan. Ponit olivat välillä hupaisia. "Ei haittaa yhtään", Didi sanoi miehelle tämän kysyessä jostakin puhelusta. Puhukoot aivan rauhassa. Nainen oli kävellyt koko matkan reippaasti ja nosteli nyt jalkojaan korkealle jumppamielessä. Urheilemaanhan hän oli tullut. Sen suurempia liikkeitä hän ei kadunvarressa ruvennut suorittamaan mutta lihaksien venyttely tuntui mukavalta.

Oliver nyökkäsi ja kaivoi varsin alkeellisen puhelimen taskustaan. Hän painoi pikavalintaa ja odotti hetken, kunnes kuuli sisarensa vastaavan.
"Suunnitelmien muutos", mies aloitti huvittuneisuutta äänessään. Hän ei ehtinyt jatkaa kun Rose oli jo sanaillut takaisin, mikä sai Oliverin naurahtamaan. "Ei, en ole karkaamassa yöhön valkealla hevosella prinsessan kera. Aion mennä ruokakauppaan. Jos haluat vaikuttaa ostoskorin sisältöön, raahaudu Kingsgatelle", mies selitti leveä hymy huulillaan. Rosen myöntävän vastauksen jälkeen hän sulki puhelun ja sujautti kapineen taskuunsa, vilkaisten Didin omituista kävelytyyliä.
"Kuntoiluintosi on suorastaan häiritsevää", mies virnisti hyväntuulisena. "Osaatko koskaan ottaa rennosti ja laiskotella? Viettää vaikka kokonaisen päivän sohvalla huonoja saippuasarjoja katsellen?"

Didi kuunteli kiinnostuneena huvittavaa keskustelua. Valkoisella hevosella prinsessan kanssa karauttaminen ei kuulostanut itseasiassa niin pahalta, tai no, naisen versiossa prinssin kanssa. Hän halusi tietää häiritsevän paljon, kenen kanssa Oliver oli puhunut - oliko kyseessä puoliso, lapsi vai sisarus? Nainen ei ollut oikeastaan edes varma siitä, kuinka vanha Oliver oli. Pituus hämäsi häntä usein. Mies ei voinut olla häntä vanhempi ainakaan. "Kenen kanssa puhuit?" Didi kysyi ujostellen, olematta varma oliko kysymys sovelias. Hän saattaisi kuitenkin nähdä puhelun toisen puoliskon, joten ehkäpä sillä ei ollut niin väliä. "Ja kyllä minä osaan", Didi vakuutti nauraen. "Rakastan löhöilyäkin mutta tulin tänne urheilemaan, joten silloin minä urheilen."

Oliver yllättyi Didin kysymyksestä, mutta päätti vastata siihen rehellisesti. Hänen sisarestaan tiedettiin tallillakin, joten ei ollut mitään syytä, miksei hän voisi kertoa Didillekin, kenen kanssa oli keskustellut.
"Pikkusiskoni kanssa, joka oli olevinaan todella hauska", hän myönsi vinosti virnistäen. He kiusoittelivat toinen toistaan tämän tästä: Rose siksi, että hän työskenteli ammatissa, jossa naisia pyöri ympärillä enemmän kuin hänellä oli sormia, vaan silti hän palasi joka ilta kotiin kiltisti nukkumaanmenoaikoihin mennessä (paitsi, jos teki yövuoron baarissa) ja hän siksi, että Rose opiskeli tunnollisesti tunteja päivittäin. Oikeastaan, syitä oli yhtä monta kuin vuodessa päiviä, mutta jostakin keksittiin aina kiusoittelunaiheita.
"Ihailtavaa päättäväisyytä", mies hymähti leveä hymy yhä huulillaan. Tänään oli ollut niin perin loistava päivä, että hymy tuntui jähmettyneen ikuisiksi ajoiksi hänen kasvoilleen.

Kun naikkonen kuuli Oliverin puhuneen vain siskonsa kanssa tämä nyökkäsi. Niimpä tietenkin. Miehen sisko vaikutti samanlaiselta persoonalta kuin Oliver itse. Hän oli perheensä ainoa lapsi eikä ollut koskaan kokenut sisarusten piinaa tai vastoin rakkauttakaan. Hänellä oli kuitenkin ollut paljon hyviä ystäviä, joten asia ei ollut koskaan haitannut häntä. "No kiitos ihailustasi", Didi tokaisi hymyillen. Päättäväinen oli todellakin yksi hänen vahvoista piirteistään. Hän ei jättänyt mitään koskaan kesken ja teki kaiken huolellisesti ja parhaimpansa mukaan. He saapuivat Kingsgaten supermarketille.

_________________
- Our hoofbeats were many, but our hearts beat as one.
Didi & Miranda & Bailey & Liam & Dakota & Elis & Josephine & Abigail & Matthew & Maryam & Daphne & Niamh | (aikajanat)
Takaisin alkuun Siirry alas
Sarpa
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1151
Join date : 28.12.2014
Ikä : 20

ViestiAihe: Vs: Let's go and live our lives!   Ma Tammi 19, 2015 2:14 pm

jatkuu...

Oliver vilkutti reippaasti nähdessään supermarketin ovien edessä seisovan tytön. Vaaleatukkaisen tytön kasvoille levisi valoisa hymy, ja Rose kiirehti lähes juoksuaskelin veljensä luokse.
"Et maininnut, että sinulla on seuraa", Rose naljaili heti ensitöikseen ja tönäisi veljensä rintakehää nyrkillä. "Olen Rose, tämän virnupöllön sisko", tyttö esittäytyi reippaasti ja tökkäsi Oliverin rintakehää sormellaan uudemman kerran. Tytön pitkät kultakutrit olivat sivuletillä ja Rosella oli päällään yksinkertainen tummansininen takki, jonka Oliver oli ostanut lahjaksi jouluna.
"Käyttäydys nyt, kakara", Oliver muistutti naurahtaen ja nappasi Rosen otteeseensa. Toinen käsi tytön harteilla hän nyökkäsi kaupan ovia kohden. "Eiköhän mennä etsimään evästä." Rose karkasi veljensä otteesta ja muodosti Didistä fyysisen esteen heidän väliinsä kiepahtaessaan kävelemään naisen toiselle puolen.

Supermarketin edessä he tapasivat Roseksi esittäytyneen pirtsakan Oliverin siskon. Didi oli ollut oikeassa siitä, että he tosiaan olivat hyvin samanlaisia. "Hauska tavata Rose, olen Didi", hän sanoi nuorelle tytölle kohteliaasti. Tytön tullessa hänen toiselle puolelleen Didi ei mukissut vaan lähti kaksikon kanssa ruokaostoksille. Mitäköhän hänen pitikään ostaa?

"Oletko sinäkin Rosings Parkissa töissä?" Rose kysyi uteliaana napaten ostoskorin käteensä. Hän ojensi toisen Oliverille ja tarjosi yhtä myös Didille. Oliver pudisteli huvittunut hymy kasvoillaan päätään. Rose oli ihan mahdoton. Viimeksi kun he olivat törmänneet tallilta tuttuun Jimenaan puistossa, oli sisko kysellyt häneltä koko loppupäivän, tiesikö hän, oliko Jimena sinkku ja muistutellut, miten perin kaunis työkaveri olikaan. Jokin Rosen silmien velmussa pilkkeessä kertoi veljelle, että tänä iltana edessä olisi samanlainen kiusanteko siskon puolelta.

Didi otti Rosen tarjoaman ostoskorin ja vastasi tälle, "Kyllä. Huolehdin tallinomistajien talosta ja koirista." Niin yksinkertaisesti sanottuna. Oliveria selvästi huvitti moiset kyselemiset mutta Didi oli tottunut tällaiseen. Hän oli nuorena ollut töissä lastentarhoissa ja avustamassa ala-asteellakin, lapset olivat yleisesti ottaen hauskoja juttelukavereita - vaikka Rose olikin tietysti vanhempi. Didi muisteli kaikkea tarvitsemaansa... jotakin herkkua, Lilylle ruokaa, yksi maito ja ainekset lihapataan. Ainiin, ja riisiä. Hän nappaili aineksia hyllyiltä ja laski ne koriinsa.

Oliver keskittyi keräämään halpoja mutta monipuolisia ruokatarpeita, kohottaen joskus kysyvästi kulmaansa Roselle. Seitsemäntoista vanha neito pudisteli välillä päätään ja välillä nyökkäili innoissaan näytetyille paketeille.
"Kuulostaa hauskalta työltä", Rose totesi hymyillen. Aurinkoinen tyttö oli varsin mutkaton, mitä sosialisoitumiseen tuli, eikä turhia arastellut. "Minä opiskelen vielä sixth formissa, mutta aion hakea yliopistoon ensi syksyksi", tyttö kertoi vuorostaan itsestään. "Haluan opiskella lääkäriksi", hän lisäsi, mikä sai Oliverin röyhistämään rintaansa ylpeänä. Hänen siskonsa oli kerrassaan upea ihminen.
"Hän on turhankin fiksu omaksi parhaakseen", Oliver kommentoi väliin lisätessään alennuksessa olevaa, pian vanhaksi menevää lihaa ostoskoriin.

Didi käveli samaa tahtia parivaljakon kanssa ja otti vaalealta kaupan hyllyltä kaksi pientä pakettia erimuotoisia pastoja, kun Rose kertoi tulevaisuuden suunnitelmistaan. "Kuulostaa oikein mainiolta suunnitelmalta", ja hymyili lempeästi tytölle, "lääkäreille on aina tarvetta." Kuka tahansa ei suunnitellut lukevansa lääkäriksi, joten Didi oletti Rosen olevan taitava. Oliverin ylpeä kommentti siskonsa viisaudesta vahvisti oletukset. "Voiko olla turhankin fiksu?" hän kysäisi leikillään. Didin mielestä viisaus oli hieno piirre ihmisessä - aivot narikassa kulkeminen tuotti harvoin hyviä tuloksia elämässä. Viimeisenä he saapuivat kylmähyllyille, joilta Didi nappasi mukaansa ruokakerman ja maitopurkin. Hänellä taisi olla nyt kaikki tarvitsemansa.

"Voi olla", Oliver sanoi samaan aikaan kun Rose vastasi kieltävästi. Sisarukset suuntasivat huvittuneet katseet toisilleen. "Siinä vaiheessa on liian fiksu, kun lukee koulukirjojaan ja turhautuu, koska siellä on väärää tietoa, jota kukaan muu ei edes huomaisi."
"Jonkun pitää korjata ne virheet, tai kaikki oppivat väärin", Rose vastusti virnuillen. Tyttö näki paljon vaivaa koulunsa eteen, joten oliko se ihmekään, jos Rose tuntui tietävän asioista enemmän kuin oppikirjat yhteensä. Oliver oli silti tyytyväisempi näin. Mieluummin hänen siskonsa opiskeli kuin riivattuna, kuin ravaisi kotibileistä toisiin.
"Oliver ei oikeasti ole niin tyhmä kuin miltä vaikuttaa", Rose lisäsi velmusti ja nappasi pari maitotölkkiä koriinsa. Veli vain hymähti huvittuneena, ja suuntasi paljonpuhuvan katseen Didille.
"Onneksi hevoset eivät kysele, osaanko algebraa."

Didi naurahti sisarusten eriäville mielipideille. "Olen kyllä tällä kertaa samaa mieltä siskosi kanssa Oliver", hän sanoi yhä nauraen ja kohentaen otettaan jo hieman painavasta ostoskoristaan. "Minäkin olin koulussa samanlainen kuin sinä, Rose", hän totesi ja muisteli mukavia kouluaikoja. Hän oli rakastanut opiskelua ja lukemista. Nykyään monet asiat olivat unohtaneet. "En minä ole kyllä saanut Oliverista kovin tyhmää vaikutelmaa", hän vastasi Rosen lisäykselle hymyillen miehelle. Sitten hän nauroi toiselle, "eivät onneksi."

Oliver vain pudisteli huvittuneena päätään ja otti suunnan kassoja kohden. Matkalla hän tosin nappasi suklaalevyn mukaan. Rose hymyili leveästi. Veli oli jälleen kerran valinnut hänen lempisuklaataan, vaikka Oliver ei niin kovin siitä pitänytkään. Hänellä oli maailman paras isoveli.
"Oho, oletko onnistunut kerrankin antamaan itsestäsi fiksun kuvan?" Siskon oli pakko naljailla veljelleen. Kyllä hänkin tiesi, ettei Oliver ollut puupää, vaikka yleensä siltä vaikuttikin huolimattomuutensa ja unohtelunsa takia.
"Oles nyt jo hiljaa", Oliver myhäili huvittuneena ja kurkotti tönäisemään siskoaan. Rosen heleä nauru sai miehen hymyilemään, kun hän alkoi nostella ostoksia kassahihnalle. Tyttö siirtyi tottuneesti pakkaamaan ostoksia kasseihin, jotka oli tuonut kotoa tätä varten. Oliver maksoi ostokset yrittäen olla värähtämättä, kun syötti korttinsa lukulaitteeseen. Sääli kun ruokatarpeista ei voinut tinkiä tämän enempää.

Didi katseli sisarusten keskinäistä naljailua ja ensimmäistä kertaa elämässään toivoi omaavan itsekin sisaruksia. Hän meni toisten taakse samaan jonoon ja latasi ostoksensa hihnalle. Maksettuaan myöskin kortilla, hän meni laittamaan ostoksiaan reppuunsa, jonka pienempään taskuun ensin siirsi tummanpunaisen lompakkonsa. Viimeisenä repun päällimmäiseksi hän pakkasi keksipaketin, jonka oli ostanut tylsien iltojen napostelua varten. "Noniin", hän sanoi heilauttaessaan täyden reppunsa selkäänsä.

Mies pakkasi ripeästi loput ostokset ja siirtyi sitten sivummalle odottamaan, että Didikin saisi omat ostoksensa pakattua. Rose kantoi yhtä kauppakassia siinä missä Oliverin leveillä harteilla oli kaksi. He ostivat aina paljon ruokia kerralla, niin ei tarvinnut ravata kaupassa joka välissä ja heräteostokset jäivät vähemmälle.
"Oletko aivan varma siitä, että juokseminen autolle on hyvä idea?" Oliver kysäisi huvittuneena. Ihme urheiluhullu tuokin nainen oli. Mikä ihmisiä oikein vaivasi?

"No...olen", Didi sanoi kokeillen repun painoa. Oli hän rankemmastakin selvinnyt. Tietenkään loskainen maa ei ollut ihanteellinen juoksupohja muttei pahin mahdollinen. Ainakaan maa ei ollut jäässä. Hän käveli marketin liukuovista ulos kädet repun olkaimilla.

"Omatpahan on hautajaisesi", Oliver naurahti. Kai joku voisi nauttiakin urheilusta, mutta hän ei ymmärtänyt juoksemista. Hän piti lihaskuntotreenistä, painavien tavaroiden nostelemisesta ja sen sellaisesta, mutta juokseminen oli kamalaa. Siinä hengästyi ja tylsistyi. Ei hänen harrastuksensa sitten lainkaan.
"Eiköhän me vielä Rosings Parkissa törmäillä. Hauskaa illanjatkoa", Oliver toivotti hymyillen. Rose heilautti kättään hyvästiksi iloinen hymy huulillaan.

"En minä kuole. Ja nähdään Rosings Parkissa!" hän nauroi ja vilkutti parivaljakolle hymyillen iloisesti tavattuaan uusia ystäviä. Juokseminen oli hänestä vapauttavaa mutta hän ymmärsi miksei se ollut useimpien juttu. Päästyään marketin parkkipaikalta kadun vierustalle hän lähti hölkkäämään tyytyväisenä.

_________________
- Our hoofbeats were many, but our hearts beat as one.
Didi & Miranda & Bailey & Liam & Dakota & Elis & Josephine & Abigail & Matthew & Maryam & Daphne & Niamh | (aikajanat)
Takaisin alkuun Siirry alas
Sarpa
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1151
Join date : 28.12.2014
Ikä : 20

ViestiAihe: Vs: Let's go and live our lives!   To Tammi 29, 2015 5:10 pm

Brock kengittää Zoen Mia-tamman

Zoe vilkuili kelloaan hermostuneena juostessaan riimunnaru kourassaan tarhoja kohti. Hän oli myöhässä aikataulustaan, sillä Paddyn harjaamisessa oli yllättäen vierähtänyt pidempään kuin hän oli odottanut, sillä ruunan rapsuttelu oli jälleen kerran vienyt voiton tehokkaasta harjaamisesta. Hän oli sopinut kengitysajan Mialle, eikä aikonut saapua sinne myöhässä, joten nyt hän sai juosta hakemaan tammaansa. Punarautias oli sotkenut itsensä tyylikkäästi tarhan mutaan, joten nainen juoksutti hevosen suoraan pesukarsinaan. Punarautias angloarabi käänteli siroja korviaan ihmeissään. Mihin nyt oli niin kamala hoppu, että piti ihan ravata taluttajan vierellä? Hevonen nosteli jalkojaan tyytymättömänä, kun hän suihkutti haaleaa vettä puhdistaakseen mutaiset jalat. Valkoiset sukat paljastuivat kuran alta, ja vaikka niitä ei puhtaan valkoisiksi tällä pesulla saanutkaan, ainakin hevonen näytti edustavalta, kun hän riisui sadeloimen ja talutti tamman käytävälle. Kengättä elänyt tamma oli tottunut vuolemiseen, mutta Zoe jännitti kenties hevostakin enemmän, miten Mia suhtautuisi kenkiin. Hän toivoi, ettei tamma kovin pitkään niitä ihmettelisi, tai hänen työstään tulisi entistäkin vaikeampaa.
"Ollaanpa sitten nätisti", Zoe mumisi hevoselleen napsauttaessaan käytävän molemminpuoliset narut kiinni tamman tummansiniseen riimuun.

Brock oli aiemmin päivällä muistanut, että tänään häntä odotti Rosings Parkissa kengitysreissu. Mies oli jättänyt hieman vastahakoisesti puutyöt verstaaseen ja körötellyt avolavallaan komean tallin pihaan. Pihakeinu naapurille eteni mukavasti, eiköhän se odottaisi siis. Vaikka hän olikin työreissulla mies oletti, että kengitettävän hevonen ei olisi niin nopeasti odottamassa etteikö hän voisi käydä tervehtimässä Abea toisella puolen tallia. Rapsutettuaan karvaista clydesdalea kalterin väli Brock lähti kävelemään toiselle käytävälle laukku olalla katsomaan, josko kengitettävä hevonen olisi siellä. Kulmalta tullessaan hän löysi käytävälle köytettynä pienen tamman, tai sen takapuolen. Hieman viheltäen Brock kiersi tamman oikealle puolelle ja tervehti omistajaa, "Hei, Zoe Winter, oletan?" hän sanoi kysyvästi ja kätteli rempseästi ja hieman hymyillen, "Brock Avery, päivän kengittäjänne."

"Kyllä", Zoe vastasi ja pyyhkäisi kostean kätensä ohimennen tummansinisiin ratsastushousuihin. Hän kätteli reippaasti kengittäjäksi esittäytyneen miehen. "Tässä on Mia. Sillä ei ole koskaan ollut kenkiä", hän kertoi hevosen valkeaa otsaa silitellen. Tamma seisoi rauhassa paikallaan, mutta käänteli korviaan miehen suuntaan selkeästi uteliaana. Hän väisti hevosen toiselle puolen, jotta Mia saattoi kääntää päätään sen verran kuin köydet antoivat myöten ja katsella Brockia tummilla silmillään.

Brock nyökkäsi naiselle ja katseli sitten tammaa, johon puhe siirtyi. Miaksi esitelty pikkutamma katseli häntä kiinnostuneena. "Ensikertalainen siis..." tämä pohti ääneen ja päätti tarjota ison kätensä tamman haisteltavaksi. Olisi tärkeää antaa kengittäjistä hyvä ensivaikutelma tällaiselle ensimmäistä kertaa kengitettävälle. Jos hevonen hyväksyisi hänet Brock siirtyisi taputtamaan sitä kaulalle. "On tärkeää, että sille ei jää huonoja kokemuksia. Ei sillä etten hieman tekisi tuttavuutta jokaisen kengitettävän kanssa." Brockille oli tärkeää, että hevosen oli hyvä olla.

"Kyllä. Vuolemiseen se on tottunut, mutta voi olla, että sen kärsivällisyys loppuu kesken, kun homma ei olekaan heti hoidettuna", Zoe vastasi Brockin pohdintoihin. Mia hamusi tarjottua kättä silkkisillä huulillaan ja hörähti saadessaan taputuksia. Nainen kuunteli nyökkäillen miehen puhetta ja selvitteli hajamielisesti punarautiaan harjaa.
"Minä kuulin", nainen sanoi äänellä, josta kuulsi läpi huvittuneisuus, vaikka hymyä ilmeettömillä kasvoilla ei näkynytkään. "Halusin kengittäjän, joka tietää mitä tekee ja ottaa hevosen huomioon. Kaikki suosittelivat sinua, joten", hän kohautti harteitaan lauseensa päätteeksi.

Miestä lämmittivät hevosenomistajan mukavat kehut, niitä kuuli liian harvoin nykyään. "No kiitos", hän sanoi lämpimästi ja kävi läpi tammaa vieden kättään sen selälle. Tamma ei tuntunut kovin jännittyneeltä, kengitys sujuisi varmasti aivan hyvin. "Onko tammalla ollut ongelmia jalkojen tai kavioiden kanssa?" tämä kysyi rutiinikysymykset katsoen Mia-tamman omistajaa arvioivasti. Hän vaikutti asiansa osaavalta naiselta. "Entä milloin se on viimeksi vuoltu?" Katse kävi siroissa sukallisissa jaloissa.

"Siitä on vierähtänyt jo pidempään", Zoe myönsi muistamatta tarkkaan, kuinka monta viikkoa siitä nyt olikaan. Useampi, kuitenkin. "Mia on pikkuhiljaa alkanut liikkua enemmän, joten kaviotkin ovat kuluneet nopeampaa tahtia", nainen selitti. Hän oli tarkkaillut hevosensa kavioita usein, sillä halusi välttää pienimmänkin mahdollisuuden jalkavammojen syntyyn. Zoe oli tullut siihen tulokseen, että tämä oli täydellinen väli kengittää hevonen, sillä kaviot eivät olleet vielä kuluneet liikaa, mutta ne selkeästi kuluivat jo sen verran, että kengille olisi tarvetta.

"Selvä", Brock sanoi toiselle ja silitti tamman kaulaa, minkä jälkeen kiepsautti itsensä narun toiselle puolelle. "Eiköhän sitten ruveta töihin - tammasi vaikuttaa aika sävyisältä, ettei tässä ole varmaan ongelmia." Brock oli kengittänyt jos minkälaisia monstereita, joista yksi oli jopa viitsinyt alkaa pukittamaan tallin käytävällä. Hän ei hätäilisi, jos tamma haluaisi hieman lepuutella jalkojaan jossakin välissä. Mies laski ison laukkunsa käytävän reunalle ja otti sieltä esiin nahkaisen essun, jonka sitoi tummien työhousujensa päälle. Sen muutamassa taskussa oli puukkoa, viilaa ja pihdit. Vasara, kaikenlaiset kengät ja raspi olivat laukussa. Mies toimi ripeästi mutta rauhallisin ottein, ettei utelias tamma hätääntyisi oudoista asioista. Auton avolavalla häntä odottaisi isompi alasin, jos sitä vaadittaisiin. Brock siirtyi Mian viereen puettuaan työvarusteet ylleen ja vei kätensä tamman oikeaa etujalkaa pitkin. Nostettuaan siron jalan Brock asetti sen tukevasti jalkojensa väliin ja tunnusteli kengätöntä pientä kaviota. Kavio oli hyvässä kunnossa mutta vaatisi hieman vuolemista. Mies työskenteli hiljaa ja keskittyi, kun vuoli ja muotoili kaviota tarkoin ottein.

Zoe nyökkäsi aavistus ylpeyttä silmissään. Hänen tammansa oli hieno nuori hevonen. Kaikesta kokemattomuudestaan huolimatta Mia oli osoittautunut varsin mukavaksi hevoseksi käsitellä oudoissakin tilanteissa. Tamman ensimmäinen reaktio ei ollut kovinkaan dramaattinen, mikäli hevoselle vain antoi hetken aikaa. Mia katseli kengittäjän puuhia rauhallisesti. Zoe siirtyi silittämään hevosen otsaa, mikä sai tamman sulkemaan silmänsä hetkeksi, ennen kuin punarautias muisti, että paikalla oli joku hassu uusi tyyppi. Nainen ei kehdannut häiritä kengittäjän työskentelyä, mutta seurasi tarkkaavaisesti, mitä Brock teki. Hän oli ehkä kuullut pelkkää hyvää kengittäjästä, mutta se ei tarkoittanut, etteikö hän vahtisi silmä kovana, mitä toinen teki.

Työn vauhtiin pääsi niin mukavasti, kun hevonen oli kengätön. Siistittyään kavion sisäpintaa niin, että se oli tasainen ja vaalea kavioaines tuli lian alta näkyviin hän raspasi pintaa rauhallisesti. Tamman rauhallisuus teki Brockiin vaikutuksen. "Sehän sietää tätä oikein mainiosti", tuo tokaisi siirtäen tamman kavion etusuuntaan raspaten sitten myös hieman ulkopintaa. "Noniin..." hän mutisi, tunnusteli vielä kavion muotoa ja antoi tamman laskea jalkansa sitten hetkeksi selatessaan tummanharmaan, likaisen laukun kenkävarastoja. Hän löysi etsimänsä kengän ja nosti Mian jalan takaisin reisilleen. Hän sovitti kenkää jalkaan ja totesi sen olevan liian leveä. Laskien taas tamman jalan hän nosti laukustaan pienen alustan, jonka päällä takoisi kenkää oikeaan muotoon. Ottaessaan vasaran käteen hän tajusi katsoa tamman reaktiota kolinaan, olisi hyvin mahdollista että tuo olisi herkkä äänille.

Zoe oli tyytyväinen näkemäänsä. Brock kohteli hevosta hyvin ja selkeästi tiesi, mitä teki, sillä miehen otteet olivat lempeät mutta varmat. Nainen oli vakuuttunut siitä, että oli valinnut oikean kengittäjän tammalleen.
"Olen tehnyt sen kanssa paljon töitä", Zoe tyytyi vastaamaan miehen tokaisuun. He olivat harjoitelleen hevosen kanssa jalkojen nostoa ja kannattelua päivittäin, sillä kun Mia oli saapunut hänelle, oli tamma ollut huono nostamaan jalkojaan. Nykyään Mia nosti koipensa pienestäkin vihjeestä ja kannatteli jalkaa pitkiäkin aikoja ylhäällä, jos hän vain pyysi. Nainen oli epäillyt, että kengitys toisi tilanteeseen oman haasteensa ja saisi hevosen hermoilemaan, mutta niin ei tuntunut käyvän, sillä tamma seisoi nätisti paikoillaan eikä sätkyillyt yhtään mihinkään.
"Se ei ole erityisen ääniherkkä", Zoe vastasi huomatessaan kengittäjän vilkaisun. Siitä huolimatta nainen päätti tarttua tamman riimuun ja rapsutella hevosen otsaa matalasti hymisten. Mia rentoutui omistajansa rinnalla, eikä jaksanut säpsähdellä äänille enää kahden ensimmäisen kolauksen jälkeen. Tamma oli niin hieno, ettei ollut tosikaan.

Brock oli mielissään siitä, että Zoe oli vastuullinen omistaja ja oli oikeasti käyttänyt aikaa ja vaivaa tamman koulutukseen ja totutteluun. "No, hyvä niin", tuo sanoi kolauttaessaan vasaralla napakasti kolmatta kerran kenkää. Josko se nyt sopisi. Mies asetti kengän etujalan kaviolle ja kävi läpi reunamia. Hienoa, nyt se istui kuin nenä päähän. Varmistettuaan, että kaikki oli suorassa ja kavion pinta tasainen Brock otti naulat ja vasaran, ja nakkasi ripein iskuin kengän paikalleen ja napsi pois naulojen päät. Tamma halusi jalkansa jo pois mutta joutui pitämään sitä paikallaan, jotta Brock voisi viimeistellä kavion. Hän siisti naulankannat ja kavion ulkopinnan ja laski sitten tamman jalan. "Yksi tehty, kolme jäljellä", hän päivitti mustahiuksiselle omistajanaiselle ja lisäsi sitten, "miellyttääkö jälki?" siirtyessään saman puolen takakavioon samalla rutiinilla.

Zoe olisi voinut tarkentaa, että oli käyttänyt niin paljon aikaa tamman koulutukseen voidakseen myydä "täydellisen aloittelevan kilparatsun", mutta jätti tarkentamatta. Monet tuntuivat suhtautuvan perin nurjasti siihen, miten hän oli ostanut hevosen vain myydäkseen sen koulutettuna ja ratsutettuna valmiina kisahevosen alkuna eteenpäin.
"Miellyttää", Zoe totesi nyökäten. Hän olisi keskeyttänyt työn, jos ei olisi pitänyt jäljestä, mutta hän oli joutunut yllättymään positiivisesti. Brock oli lunastanut kaikki odotukset, joita hän oli rakentanut kuulemiensa kehujen pohjalta. Jos mies jatkaisi samalla tavalla, päätyisi toinen ylittämään ne reippaasti. Nainen jatkoi tamman kaulan ja otsan rapsuttelua, jotta hevonen jaksaisi keskittyä eikä alkaisi hermoilla turhia.
"Olet ilmeisesti tehnyt tätä jo pitkään?" Nainen päätti kysäistä. Ei kai tuollaista ammattitaitoa hetkessä opittu.

Hyvä, että Zoea miellytti, sillä Brock oli myös tyytyväinen ensimmäiseen kavioon. Hän oli oppinut tarkaksi kengittäjäksi aikaisempien töidensä ansiosta, sillä maatiloilla ja metsällä vaadittiin tiukkaa kuria jotta kaikki onnistui eikä onnettomuuksia sattunut. Mies ei ollut vakavamielinen persoona muutoin mutta suhtautui työhönsä aina tietyllä asiallisuudella. Hevosten jalat olivat korvaamattomia ja niistä täytyi pitää hyvää huolta, hänen päänsä menisi pölkylle, jos hevoset kipeytyisivät huonoista kengistä. "Onhan tätä tullut tehtyä muutamat vuodet", mies vastasi tullessaan kilauttelemaan takakengän kaviota parempaan, kapeampaan muotoon. Hän hieraisi partaansa kokeillessaan kenkää tamman takakavioon ja päätti sitten naulata sen paikoilleen. Yleensä Brock oli tottunut kengittämään hevosia omassa rauhassaan ja tammalle seuraa pitävä omistajanainen teki asiasta hieman monimutkaisempaa, sillä nyt hänen piti myös jutella ihmiselle samalla. Nainen antoi Brockille kuitenkin hyvän työrauhan, joten muutama sananen sinne tänne ei haitannut suuremmin. Pahimpia olivat ihmiset, jotka kesken kengityksen tulivat tyrkyttämään kaikenlaista hevoseensa liittyvää ja luulivat, että hänellä olisi keskittymiskapasiteettia siihen kengityksen ohella.

Zoe nyökkäsi ja hiljeni jälleen seuraamaan miehen puuhasteluja. Hän ei aikonut häiritä liian monilla ylimääräisillä kysymyksillä, muttei myöskään tahtonut jättää tammaansa yksin. Hän halusi tehdä kaikkensa, jotta hevosen ensimmäinen kokemus kengittämisestä olisi mahdollisimman positiivinen. Ylenpalttinen rapsuttelu ja satunnaiset herkut tuntuivat takaavan sen, että seuraavallakin kerralla Mia käyttäytyisi siivosti kengittäjän käsittelyssä. Hankalille hevosille oli aina vaikeampi löytää kengittäjiä, jotka jaksaisivat jatkaa kengittämistä kerrasta toiseen, eikä hän missään nimessä halunnut vaihtaa kengittäjää joka kerralle. Mia saisi luvan käyttäytyä siivosti, jotta Brock suostuisi tulemaan uudemmankin kerran.

Brock siirtyi vuolemaan oikeaa etujalan kaviota. Iso koura piti vuolemisessa käytettävää puukkoa ja otti samoin tavoin ylimääräiset sarveisosat kaviosta, kuten kahdelta toiseltakin kaviolta. Mian vetäessä jalkaa pois miehen reisien välistä tuo lopetti vuolemisen ja rauhoitteli tammaa, "whooa ihan rauhassa", ja jatkoi sitten kavionpinnan tasaamista. Hän ei ollut sellainen kengittäjä kuin opettajansa oli ollut. Monet hänen opiskelijaystävistään olivat olleet kovapäisempiä ja herkästi ärtyviä, hevostenkin seurassa. Hän ei järkyttäisi hevosta kovakouraisuudella, vaikka halusikin pitää kavion paikallaan. Yleensä rauhallinen toimintatyyli toimi ja jos ei toiminut Brock käytti kengitykseen sitten vain hieman enemmän aikaa ja vaivaa rauhoittaen hevosta joko eläinlääkärin piikin avulla tai omistajan huomion tuomalla rauhalla. Niin vaikeita tapauksia Brock ei ollut vielä kengittänyt etteikö aiemmin mainitut tavat auttaneet.

Zoe seurasi puuhia kaikessa rauhassa ja antoi kengittäjälle tilaa tehdä työnsä. Hän vahti Brockin puuhia, mutta nyt se oli enemmän puolihuolimatonta vilkuilua silloin tällöin. Kengittäjä ei ollut vielä tuhonnut hänen pienen tammansa jalkoja, joten tuskin tekisi sitä toisellakaan puolella. Brock osasi hommansa, mikä oli varsin tyynnyttävä tieto. Miakin käyttäytyi paremmin kuin hän oli osannut odottaa, sillä muutamaa säpsähtelyä ja jalan kiskomista lukuunottamatta tamma seisoi paikoillaan ja antoi Brockin tehdä työnsä. Hänen hevosensa oli kerrassaan upea tapaus. Zoen pitäisi ehdottomasti keskustella herra Edgerlyn kanssa siitä, kuka Paddya oli tähän asti kengittänyt. Brock olisi hyvä vaihtoehto jumalaiselle kilpahevoselle, siitä hän oli varma. Miehen lempeän varmat otteet sopisivat papurikonkimolle ruunalle mitä parhaimmin ja Paddy ansaitsi vain parasta. Toki Miakin tarvitsi osaavaa, hyvää hoitoa, mutta Paddyn kohdalla hän ei joutunut murehtimaan rahasta. Mian elättäminen oli hänen vastuullaan, joten jostakin oli aina joustettava.

Brock työsti toisenkin etukavion, naputti kengän paikalleen ja taputti tammaa lautaselle nostaessaan viimeisen kavion käsittelyynsä. Aiemmin mainituksi tullut kärsivällisyydenpuute löytyi kun viimeistä vietiin ja Brockin työskentelyä hidasti loppumaton vääntelehtiminen. "Noh, noh", tuo jutteli tammalle jaksamatta nuhdella toista enempää. Tämä oli sen ensimmäinen kengityskerta, tottakai se olisi vaikeaa seistä jalka nostettuna paikallaan. Kengityksessä oli se hyvä puoli, että Brock joutui aina välillä laskemaan jalan maahan ja menemään takomaan kengän muotoa. Se antoi pikkutammalle varmasti tarvitun levähdyksen ja teki odottamisesta helpompaa. Siistittyään oikean kavion naulankannat ja raspattuaan kavion pinnan tasaiseksi ja sameasti kuultavaksi hän tarkasti vielä kavion tasaisuuden ja laski jalan sitten maahan. Uusi komea kenkä laskeutui maata vasten sukattomassa jalassa. "Se oli siinä, neljä kunnon kenkää tiukasti jalassa", Brock sanoi tyytyväisenä Zoelle, joka piti vankkumatonta seuraa hevoselleen. Noustuaan selkää hieman rasittavasta kyykystä hän sipaisi paljaat kätensä nahkaessussa ja vetäisi kätensä nutturalle sidottujen hiusten läpi.

Zoe piteli hevosen päätä ja komensi tarpeen vaatiessa tiukemminkin, jotta Mia seisoisi kiltisti. Hevonen lopetti jalkansa nykimisen raskaasti puhahtaen, mistä hyvästä nainen syötti omenalohkoja nuorelle tammalleen. Mia hamusi kättä vielä pitkään sen jälkeenkin, kun herkut oli jo syöty. Nainen päästi irti Mian riimusta kun Brock huomautti homman tulleen tehdyksi.
"Kiitos", nainen vastasi nyökäten. Hän oli tyytyväinen miehen tapaan käsitellä hevosta ja hoitaa työnsä. Hän ehdottomasti yrittäisi houkutella Brockin uudestaankin kengittämään Mian. "Toivotaan vielä, että Mia antaa niiden olla jalassaan", hän myhäili silitellen punarautiaan tamman kaulaa. Hän ei uskonut, että hevonen riekkuisi niin kauheasti, että hukkaisi kenkänsä, mutta koskaan ei voinut olla liian varma.
"Haluatko maksun käteisellä, vai voinko siirtää rahat tililtä?" Zoe kysäisi vaihtaen painoaan jalalta toiselle. Rahasta ei ikinä ollut mukava puhua, lähinnä siksi, ettei hän uskonut hänellä koskaan olevan sitä tarpeeksi, jottei tarvitsisi laskea jokaisen kuukausen budjettia.

"Ole hyvä", Brock sanoi hieman hymyillen mustahiuksiselle naiselle. "Toivotaan", hän vielä lisäsi vaikka uskoikin kenkien pysyvän ihan moitteetta jalassa. "Ihan mielelläni tulen korjaamaan ne takaisin paikalleen, jos tarve vaatii." Brock tulisi varmasti apuun ja otti mielellään tietysti myös palkkaa tekemästään mieluisasta työstä. "Tosiaan, voit rauhassa siirtää rahat tililleni, jos haluat. Sen puolesta olen aika vapaamielinen", ja hymähti. Rahan käsittely ei ollut hänen vahvuuksiaan mutta tilillä ne säilyivät hyvässä kuosissa eivätkä uponneet mielijohteisiin ostoksiin. Brock otti työhousujensa taskusta valkoisen käyntikortin, jonka Hannah-sisko oli suunnitellut. Siinä oli mustalla siistillä tekstillä 'Brock Avery - puuseppä & kengittäjä' ja alla puhelinnumero ja sähköposti. Koristeena oikeassa alakulmassa pieni vasarankuva. Hän kirjoitti sen toiselle puolelle tilinumeronsa ja ojensi sen sitten Zoelle, "Tässä, ole hyvä." Hinnasta he olivat sopineet jo puhelimessa ja se oli siedettävät 43 puntaa. Brock ei viitsinyt pyytää työstään liikaa, sillä ei kokenut olevansa muita alan ammattilaisia parempi. Isoista puutöistä hän pyysi sitten kohtuullisempaa hintaa, jotta selvisi hyvin yksinkertaisesta elämäntyylistään.

"Toivotaan, ettei vaadi", Zoe hymähti huvittuneena. "Vaikka hyvää työtä teitkin, olisi mukavaa, jos Mia ei oppisi moisille tavoille." Hän ei tosiaankaan jaksaisi jatkuvasti pähkäillä, oliko tammalla kaikki kengät jalassa ja mistä saada joku nakuttamaan ne kiinni, jos tamma oli kenkänsä hukannut. Hevosten kanssa kaikki oli mahdollista.
"Selvä. Siirrän ne tilille heti kunhan pääsen kotiin", nainen vakuutti ottaessaan käyntikortin vastaan. Hän maksaisi mieluummin kengityksen heti alta pois, niin lasku ei jäisi odottamaan ja pääsisi unohtumaan. Brockin pyytämä summa sopi hänen lompakolleenkin. Hän oli odottanut tuplahintaa, ehkä hieman enemmänkin, kun kyseessä oli ensimmäinen kengitys, joten miehen hinta oli todellakin sopiva. Hän voisi kuin voisikin syödä jotakin muuta kuin makaroonia tällä viikolla.

"Se olisi kyllä harmi", tuo naurahti. "Ja mahtavaa", hän lisäsi vastatakseen toisen innokkaaseen maksutahtiin. Hän ei ollut tottunut ottamaan mitään erityislisiä. Joskus rahoja sai halvasta hinnasta huolimatta odotella kovin kauan, joten oli mukavaa vaihtelua tietää, että rahat ilmestyisivät nopeasti käyttöön. Vaikka miehen elämäntapa oli varsin askeettinen rahaa kului kuitenkin elämiseen. Neljän kissan ruoat eivät ostaneet itse itseään! "Olisiko sinulla vielä muuta?" mies kysyi kohteliaisuuttaan, vaikkei ollut varma osaisiko auttaa muussa kuin kengitysasioissa. Mia-tamman silmät tapittivat ja Brock kurottautui rapsuttamaan sitä kehuiksi. Aika urhea pikku tamma kyllä.

Zoe hymyili kengittäjälle. Paulus olisi varmaankin törmännyt seinään jäädessään tuijottamaan moista ilmettä, sillä harvoin naisen kasvoille kohosi aito hymy, vaan nyt sellainen koreili pehmentämässä kasvoja. Hän oli tyytyväinen siihen, miten kengittäjä oli käsitellyt Miaa ja aikoi kertoa hienovaraisesti muillekin, miten ammattitaitoisen kengittäjän he olivat Rosings Parkiin saaneet.
"Eipä oikeastaan", Zoe vastasi miettien, oliko unohtanut jotakin. Ei kai. Ehkä. Ei mitään tullut mieleen. Mian hän oli halunnut kengitetyksi, ja nyt tammalla oli kengät jalassaan. Saisi nähdä, miten tamma kävelisi moisten kanssa. Kunhan nyt ei vallan sekoaisi.
"Kiitos kovasti tästä. Soittelen, kun se tarvitsee uudestaan apuasi", nainen totesi. Hän tosiaankin soittaisi, sillä näin ammattitaitoista kengittäjää hän ei helpolla löytäisi toista.

Brock olisi varmasti myös ihmetellyt tuota mukavaa hymyä, joka hänelle suotiin, jos olisi tuntenut Zoen paremmin. Nyt hän oli kuitenkin vain oikein tyytyväinen ammatinvalintaansa, hän oli varmaankin vihdoin löytänyt alan, jolla viitsisi pysyä pidempäänkin. Maatalousalalle oli ollut vaikea sopeutua, jos hänellä olisi ollut varaa hän olisi jäänyt sille tielle mutta perustanut oman tilansa. Se ei kuitenkaan ollut ollut vaihtoehtona, josko olisi enää muutoinkaan. Metsurinhommissa hän oli joutunut työkoneiden rattiin ja työ oli muutoinkin ollut tylsää ja typerää, hän oli löytänyt mukavempaa tekemistä puutöistä. Kengittäjänä hän sai olla fyysisessä työssä, alkuperäisien välineiden kanssa ja olla vuorovaikutuksessa hevosten ja ihmisten kanssa. Kolmas kerta taisi todellakin sanoa toden? "Ole hyvä vain, kunhan teen työtäni", hän hymisi Zoelle ja nyökkäsi. "Toivottavasti tammasi tottuu kenkiin", hän tokaisi vielä siirtäessään nahkaessunsa isoon laukkuun, kuten myös sekavasti tallin lattialle levitetyt tavarat.

Zoe rapsutteli tammansa kaulaa ja nyökkäsi kengittäjälle. Niinpä niin, vaan hyvin Brock oli työnsä tehnyt. Pitäisikö siitä mainita erikseen? Ehkä. Vaikka olihan hän jo sanonut, että soittaisi uudestaankin, joten eikö se riittänyt kehuksi? Ehkä ei.
"Uskon, että se tottuu", Zoe vastasi hevosen kaulaa taputtaen. "Teit hyvää työtä, joten en ymmärrä, miksei se tottuisi", nainen lisäsi nyökäten. Se oli ehkä vilpittömin kehu, minkä Zoe oli koko Rosingsissa asumisensa aikana sanonut. Tai no, kyllä hän Paddya kehui vilpittömin mielin, mutta Paddy olikin omistajansa kera poikkeustapaus.

Brock oli tyytyväinen. Tämän jälkeen hän voisi lähteä maastoon, palata sitten kotiin kissojen ja puutöiden luo ja huomenna tulla kengittämään tänne toisen tapauksen. Abellekin oli löytynyt innokas nuori vuokraajatyttönen, jonka kanssa Abe voisi löytää taas ryhdikkyytensä. Tuntui mukavalta, että hyvälle ratsulle löytyi tavoitteellisempaakin tekemistä - välillä miestä epäilytti se, ettei voinut tuoda ruunasta kaikkea sen potentiaalia ulos. Nyt sitä ei tarvinnut enää huolehtia. "No... kiitos, arvostan", mies sanoi. Hän ei tainnut ollut kovin hyvä ottamaan kehuja vastaan vaikka niistä tulikin hyvälle mielelle. Saatuaan suljettua laukun läpän raavas mies nosti painavan laukun olalleen kengät sen sisällä kilisten. "Jos se oli siinä minä taidan siirtyä tuonne hevoseni puoleen", hän sanoi. Mielensä teki jo hiekkateille laukkaamaan.

Zoe silitteli hevostaan ja lahjoi sitä muutamalla porkkananpalalla, jotka oli säästänyt tätä varten. Hän nyökkäsi kengittäjälle, eihän hän suinkaan halunnut toista täällä pidätellä. Mies oli hoitanut työnsä ihailtavan hyvin, joten hän saattoi hyvillä mielin päästää miehen vapaalle ja viihteelle.
"Kiitoksia. Hauskaa päivänjatkoa", nainen toivotti irrottaen tammansa käytävältä. Hän aikoi viedä Mian juoksutettavaksi pyöröaitaukseen, jotta hän näkisi, miten hevonen suhtautui kenkiinsä. Tarhaan hän ei nuorta tammaa päästäisi, jos hevonen sekoaisi sukkiinsa jo pyöröaitauksessa.

"Mukavaa loppupäivää sinullekin", Brock huikkasi ja lähti viemään laukkuaan autolleen. Sille saapuessaan hän heitti laukun takapenkille ja lähti sitten hoitamaan Abea.

_________________
- Our hoofbeats were many, but our hearts beat as one.
Didi & Miranda & Bailey & Liam & Dakota & Elis & Josephine & Abigail & Matthew & Maryam & Daphne & Niamh | (aikajanat)
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Let's go and live our lives!   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Let's go and live our lives!
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Pikaviestinpelit-
Siirry: