PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Elämän valttikortit

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2457
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Elämän valttikortit   La Loka 11, 2014 4:26 pm

Pikaviestinpeli, jossa seikkailee sekalainen seurakunta Riitasoinnun ja Silkin hahmoja puuhaamassa kuka mitäkin.
-----

Maanantai, 13. lokakuuta, iltapäivä

Maanantait eivät ikinä olleet hyviä päiviä. Tänään tavallistakin vähemmän, sillä hän oli joutunut jäämään töihin sunnuntai-iltana tavallista pidempään. Hän oli soittanut ennen työvuoronsa alkamista tallille ja onnistunut kuin onnistunutkin sopimaan, että aloittaisi työnsä vasta kymmeneltä. Sekin oli tuntunut liian aikaiselta herätykseltä, mutta kahvin voimin hän oli selvinnyt. Lounastauon jälkeen hän tavallisesti suostutteli jonkun hoitamaan päivätallinsa ja lähti kotiin, mutta tänään olisi liikutettava Tuggy. Mihinköhän maastoporukkaan hän voisi lyöttäytyä mukaan? Ei ainakaan tammojen seuraan, vaikka Tuggy tuntui kyllä ratsastettaessa unohtavan kauniimmat seuralaisensa. Oliver tuijotti listaa. Nopeita, energisiä kilpahevosia oli vaikka millä mitalla… Monti! Sehän oli poni. Eiköhän Tuggy sen tahdissa pysyisi.
Mies vaihtoi tummanruskeisiin ratsastushousuihin ja kuluneisiin saappaisiin, sulki viininpunaisen työtakin vetoketjun ja lähti hakemaan Tuggyn varusteita. Hän oli jo harjannut ratsunsa, joten loppu hoituisi nopeasti.
"Ray", Oliver huikkasi nähdessään ratsuttajan tallin käytävällä. "Oletko lähdössä Montilla maastoon?" Pitkä, leveäharteinen mies vielä varmisti, vaikka listassa niin lukikin. Maanantaisin yhdeltä maastoon oli lähdössä lähes koko tallin väki.
"Lähden nimittäin Tuggylla ja miehekäs seura voisi olla hyvästä", mies selitti matalalla äänellään. Eiköhän jokainen tallilla edes hetken pyörinyt tuntenut Tuggyn tavan rynnätä tammojen luokse pienimmänkin tilaisuuden koittaessa. Oliverin vaaleat hiukset harottivat vähän joka suuntaan työnteon jäljiltä, taisipa niistä sojottaa muutama heinänkorsikin. Kiitos siitä kuului lähinnä Tuggylle.

Ray ei löytänyt maanantaista mitään vikaa. Se oli ihan mukava päivä, silloin hän oli eniten hereillä, kun ei nuokkunut kokoaikaa. Hän oli menossa hakemaan seuraavaa ratsastettavaansa sisälle. Montin kanssa pitäisi mennä maastoon. Ne olivat tavallaan jopa Rayn päivien kohokohtia, maastoretket Olafilla ja Montilla. Clooneyn kanssa oli ihanaa työstää kentällä ja tuntea hevosen kehittyvän, Moneypennyn edistymisen näki pyöröaitauksessa ja tavallisessa, rauhallisessa käsittelyssä. Montissa taas ei ollut työstettävää, samoin kuin ei Miu Miussakaan, joten noiden orien kanssa hän saattoi rentoutua ja keskittyä itseensä. Ja Olafinkin kanssa, mutta se ei ollut työtä.
"Joo, olen menossa hakemaan. Ja.. Ymmärrän. Oletko ihan varma etten ota sittenkin Tuggyn mieliksi Moneypennyä?" Ray virnisti leveästi ja lähti ulos, hakemaan pientä ponia. Se oli vähän levoton, muutettuaan vasta uuteen tarhaan. Näköetäisyydelle tammojen kanssa.
"Tules, Romeo. Et sinä niitä tyttöjä saa vaikka yrittäisitkin." Mies nauroi ja taputti tummanrautiaan ponin kaulaa, sen stepatessa kevyesti vierellä. Koskaan Monti ei ryöstäisi tai vetäisi taluttaessa, joten se purki kaiken takapään hienoiseen siksakmaiseen seilaamiseen. Siinä kaikki. Herrasponi. Hän talutti Montin pesukarsinaan, huuhteli sen hieman kuraiset jalat ja otti loimen pois, ennen kuin pääsi harjaamaan ja varustamaan hevosta. Varmuuden vuoksi Ray laittoi putsit, hän haaveili parista maastoesteestä, ihan kokeiluksi.

"Olen varma", Oliver sanoi pieni asiakaspalvelijan hymy huulillaan. Ehei, hän ei kaivannut enempää ylimääräistä ohjelmaa Tuggyn kanssa. Mies suuntasi noutamaan hevosen mahdollisimman vaatimattomia varusteita; ruskeaa estepainotteista yleissatulaa, jossa oli tällä kertaa tummanpunainen huopa sekä englantilaisia suitsia. Huomiseksi pitäisi muistaa vaihtaa ruskea-kinuskinen huopa, sillä omistaja saapuisi ratsastamaan hevostaan, ja tuntui jostakin syystä kavahtavan punaisia huopiaan. Miksiköhän oli edes ostanut sellaisia, jos ei niitä suostunut käyttämään… No, se ei ollut hänen ongelmansa. Mies kirjasi nopeasti kännykän muistiinpanoihin huovan vaihtamisen. Muutoin se unohtuisi, aivan varmasti.
Tuggy seisoi paikoillaan karsinassa, kun hän nosti satulan selkään, kiristi vyön ja tarjosi kuolaimia. Ori oli niin hyvätapainen, ettei hän voinut kuin kiittää onneaan. Kaikilla ei ollut käynyt samanlainen tuuri vastuuhevosten kanssa kuin hänellä. Olihan Tuggynkin kanssa omat haasteensa, erityisesti silloin, kun tammoja oli lähellä, mutta tällaisina hetkinä tummanruunikko ori oli oikein ihana.
"Menen maneesiin odottamaan", Oliver huikkasi ja lähti taluttamaan suurta, monia kilpahevosia raskasrakenteisempaa oria perässään. Hän ei edes yrittänyt nousta tallipihalla selkään, sillä Tuggyn mielestä tammat tarhoissa olivat paljon kiinnostavampia. Niinpä oli helpoin nousta selkään maneesissa, jossa ei ollut ylimääräisiä häiriötekijöitä. Tuggy seisoi kuuliaisesti paikoillaan, kun Oliver kampesi itsensä aavistuksen kömpelösti suuren hevosen selkään. Hän ei ollut ratsastanut vuosiin, ennen kuin oli aloittanut täällä, joten taidot olivat hieman ruosteessa. Kyllä ne sieltä vielä löytyisivät, tai ainakin niin hän vakuutteli itselleen hakiessaan jalustimet jalkoihinsa ja lähtiessään käynnissä kiertämään maneesia odottaessaan, että maastoseurakin olisi valmis lähtemään.

Raiden nautti ratsuponin kanssa touhuamisesta, vaikka joskus olikin nöyryyttävää ratsastaa sillä. Monti kuitenkin toimi unelman lailla ja hypätessä oli todella pippurinen tapaus, josta löytyi pomppua. Jos hän vain toi tummanrautiaan oikein esteelle, se hyppäsi upeasti ja todella, todella suurella potentiaalilla. Hän varusti Montin estesatulalla, vaaleanpunaisele huovalla, samoin vaaleanpunaisilla suojilla. Sen varustaminen oli helppoa ja hän suuntasi samoin maneesiin. Siellä tuo ponnisti selkään ja vilkaisi Oliveria.
"Mennäänkö sitten?"

"Mennään", mies vastasi nähdessään pienen ponin saapuvan. Pitkähkö mies ratsasti suuren hevosen maneesin ovelle, joka oli onneksi helppo liu'uttaa auki myös hevosen selästä. Tummanruunikko ori kulki niskastaan joustaen ulos ovesta ja Oliver odotti, että poniratsukkokin pääsisi ulos ennen kuin sulki oven heidän perässään.
"Oliko jotain toivesuuntaa?" Oliver kysyi kannustaessaan Tuggyn liikkeelle. Ori kulki tasaisin, tahdikkain askelin ja hienosti tasapainossa. Joku vielä erehtyisi luulemaan, että Oliver todella osasi ratsastaa. Mies istui selässä aavistuksen epämukavana. Satula ei vielä tuntunut niin kotoisalta vuosien tauon jälkeen. Tuggy hörisi tammoille ja meinasi pysähtyä vokottelemaan seuraa aidan yli, mutta terävä napautus kantapäillä sai orin pärskähtämään ja jatkamaan matkaa tarhojen lomasta maastoja kohden.

"Jos mennään parille maastoesteelle? Monti kaipaisi mielestäni vaihtelua rataesteille ja rohkaisua. Sillä ei mennyt hyvin viikonloppuna kisoissa." Ray kysäisi Oliverilta hymyillen, silittäen ponin kaulaa. Se asteli rauhallisesti maneesista ulos, pärskähtäen innosta kun pääsi ulkoilmaan. Mies hymyili sille, Montin askel sai heti aivan uutta pirteyttä kun se pääsi ulos maneesista.
"No niin poika, rauhoituppas nyt, ei tarvitse heti olla niin olevinaan." Hän vain nauroi ja ohjasi Montin oikeaan suuntaan. Helppo tukki ja bankkeri pensasesteella houkuttelivat.

"Selvä", Oliver vastasi vaikka tiesikin, ettei hyppäisi yhtäkään estettä rouva Cliftonin miljoonien arvoisella siitosorilla. Ehkä nainen oli hieman liioitellut. Ei kai yksi hevonen voisi miljoonia maksaa?
"Se kilpailee esteillä?" Oliver varmisti päättelynsä kohteliaalla äänensävyllä. Hän ei ehkä osannut luopua asiakaspalvelijan kohteliaasta hymystä, mutta eipä siitä haittaakaan ollut. Tuggy kulki tasaisesti tarhojen ohi, pysähtyen aina silloin tällöin hirnumaan ja kurkottelemaan kaulaansa aitojen yli, mutta ratsastajan paikoin karkeatkin avut saivat oriin liikettä. Oliver kiitti luojaa siitä, että hänen ratsastamillaan hevosilla oli maailman mukavimmat askellajit. Hän erottui kilparatsastajien joukosta taitamattomuudellaan jo ihan riittämiin ilman, että pomppisi ravissa hallitsemattomasti.

"Kilpailee, erään teinitytön kanssa. Tyttö on siis omistaja. Viime viikonloppuna ei mennyt hyvin, kuten ei muutenkaan lähiaikoina. Tyttöä ei kiinnosta ja... Monti kärsii siitä. Se yrittää, mutta mikään ei ole koskaan tarpeeksi." Hän selitti Oliverille. Ei hänelle ollut ongelma puhua asioista niinkuin ne olivat, kaikki tallilla tiesivät Amandan olevan raivostunut he hemmoteltu, ärsyttävä pentu. Hän itse ei pitänyt tytöstä, mutta tavallaan taas uskoi että tuolla oli suurempia syitä taustalla. Ei kukaan ollut niin inhottava syyttä.

"Voi sitä", Oliver sanoi. Tuggyn omistaja oli suorastaan sietämätön siinä missä Amanda oli ärsyttävä. Oliverkin oli ehtinyt törmätä rasittavaan pentuun, mutta pitänyt ajatuksensa viisaasti ominaan.
"Ravataanko?" Oliver ehdotti kun polku sukelsi metsään. Tuggykin unohti tammat ja keskittyi jälleen liikkumaan tasapainoisesti kaulaansa kaartaen. Upea ori oli onneksi helppo ratsastettava. Hän ei olisi kestänyt varjoja säikkyvää hevosta vastuullaan.
"Keitä kaikkia muita ratsastitkaan?" Mies kysyi kulmiaan kurtistaen. Hänellä meni toivottomasti sekaisin, kenen vastuulla mikäkin hevonen oli, ratsuttajista puhumattakaan. Onneksi hänen tarvitsi vain tietää omat vastuuhevosensa sekä tallitiiminsä hevoset.

Ray nyökkäsi ja kannusti Montin raviin. Se nosteli jalkojaan pirteästi ja ravasi hyvin epäponimaisesti, pitkällä askeleella ja venytti kaulaansa Ray ei vaatinut siltä maastossa mitään, siellä oltiin vapaita kuin taivaan linnut. Kentällä sitten työstettiin ja hiottiin suorituksia. Täällä hä kaipasi orilta vain rentoa ja varmaa askellusta. Sitä jos mitä piti hieman harjoitella.
"Clooneyta, Moneypennyä, Montia ja Miu Miuta."

Oliver kannusti vastauksen saatuaan Tuggyn raviin. Orin tasainen, rytmikäs askel oli omistajan sanojen mukaan luonnostaan täydellisen pituinen ja tempoltaan hyvä. Lisäksi rouva Clifton oli selittänyt jotakin etulavan irtonaisuudesta ja polven liikeradoista, mutta hän ei ollut oikein pysynyt mukana niissä selityksissä. Kuulemma tärkeintä oli, ettei hän pyrkisi kokoamaan liikettä kiskomalla ohjista. Sen verran hän osasi tehdä. Niinpä Tuggy sai ravata lähes löysällä ohjalla, mutta ori kantoi itsensä kauniisti. Ihmeellinen perfektionisti.
"Selvä", mies vastasi kuultuaan hevosista. Monti oli ainoa, jonka hän tiesi: se kuului hänen talliryhmänsä vastuulle, joten hänen aamutalliensa aikaan hän hoiti ponin ruuat ja vei sen ulos. Muut hevoset olivat vain etäisesti tai muiden puheista tuttuja.
"Mikä Montissa on parasta?" Oliver kysyi pitääkseen keskustelun hengissä. Kai hänen oli sen verran tehtävä, vaikka hiljainen maastolenkki olisi kyllä kelvannut hänelle. Vaan eipä puheesta haittaakaan ollut, niin kauan kuin keskustelu pysyisi työasioissa - tai ainakin hänen elämästään ulkona.

Montin kanssa oli helppo kulkea. Rayta lähinnä ahdisti jos maastossa hevonen kulki muodossa. Se oli paikka jossa pidettiin hauskaa ja irroteltiin. Ei mitään muuta. Derby-kenttä olisi ehkä asia erikseen, mutta siellä mies ei todellakaan vieraillut turhan usein. Hän maiskautti kerran ja Monti pidensi hieman askeltaan, näyttäen tyytyväiseltä.
".. Se on esteillä mahtava pikkusähikäinen." Ray vastasi pienen miettimisen jälkeen. Esteillä tummanrautias oli ehdottomasti parhaimmillaan.
"Mitä hevosia sinulla on vastuullasi?"

Oliver ei olisi edes osannut ratsastaa hevosta muotoon, puhumattakaan siitä, että osaisi ratsastaa kaula kaarella kulkevan orin venyttämään päätään alas. Ehei, hän oli täysin tyytyväinen menoon näin. Orin pehmeä, tasainen askel oli niin mukava, että hän oli laiska keventämään, jääden välillä vain nauttimaan kyydistä, ennen kuin jälleen pakotti itsensä nousemaan jalustimille askelten tahdissa.
"Tuggy, Mascarpone, Flurry ja Aleksei, joiden lisäksi ratsastan pari kertaa viikossa eläinlääkärin Lionheartia", Oliver kertoi vaivautuen jopa puhumaan hevosista niiden omistajien suosimilla nimillä. Tuggyn korvat kääntyilivät kuuntelemaan ratsastajaa, ennen kuin ori jälleen höristi niitä kuunnellakseen jotakin edempää. Ei siellä mitään tainnut olla, mutta hevonen vain liikkui korvat hörössä innokkaan oloisena kerrasta toiseen.

Ray ei huomannut tuttuja nimiä siellä, joten hymähti vain hyväksyvästi. Pienen poniorin korvat sojottivat eteenpäin, laukkapolku lähestyi, sen huomasi ponin askelluksesta.
"Laukataanko vähän? Sitten edessä on pian ne maastoesteet. otan vain pari hyppyä kokeiluksi." Ray kysäisi, nostaen pian laukan. Monti lähti askeleeseen energisesti ja nosti hieman päätään, mutta ei häiritsevästi. Tuggy pysyisi peräsä reippaassa ravissakin kyllä.

"Laukataan vain", Oliver vastasi. Mies istui tyytyväisesti tasaiseen raviin ja antoi Montin nostaa laukan edellä. Vasta, kun poni oli ehtinyt laukata kymmenisen metrin päähän, mies antoi rauhallisesti odottaneelle Tuggylle laukka-avut. Ori siirtyi pehmeästi laukkaan. Hän ei halunnut ajautua liian lähelle ponia, joka lähtisi hyppäämään maastoesteitä, ettei vahingossakaan joutuisi vetoon ja päätyisi esteille Tuggynkin kanssa. Rouva Clifton nylkisi hänet elävältä, jos hän tekisi jotain sellaista. Rouva Clifton todennäköisesti nylkisi hänet elävältä nytkin, jos tietäisi, että hän oli lähtenyt Tuggyn kanssa maastoon vasta yhdeltä. Laukkaava ori ei kiirehtinyt mihinkään, vaan liikkui tasaisella askeleella, jonka pituus oli rouva Cliftonin mukaan täydelliset 366cm. Oliver ei ymmärtänyt naisen perfektionismia, mutta se helpotti ymmärtämään, miksi Tuggy oli niin… tarkka. Kaikki tehtiin juuri niin kuin aina ennenkin, ihan sama mitä ratsastaja puuhasi. Oliver epäili, ettei saisi Tuggya lyhentämään laukka-askeltaan, vaikka laittaisi kaikki taitonsa peliin.

Lyhyt mies keräsi painetta Montiin, kiristämällä kevyesti ohjastuntumaa. Poni kasasi askeliaan, samalla kun askeleeseen tuli lisää korkeutta. Raiden katsoi että Monti oli kuulolla, päästäen orin sitten lähestymään helppoa tukkiestettä. Montin askelluksessa tuntui pientä epäröintiä, mutta se loikkasi esteen yli reippaasti pienellä kannustuksella.
"Hyvä poika, hienoa!" Ray hellitti toisen kätensä silittämään orin kaulaa, ohjaten sen kohti helppoa ja matalaa porttihyppyä. Monti epäröi enemmän, Ray käänsi sen ympyrälle ja toi esteelle uudelleen. Mies istua syvälle satulaan ja Monti hyppäsi hienosti. Se oli hienosti ensikertalaiselta.

Oliver ohjasi Tuggyn viereiselle derbykentälle, jonka laidalla oli muutama matalampi hyppy. Hän ei hyppäisi niitä, vaan antoi hevosen laukata tasaisella, muutoin tyhjällä nurmikentällä tasapitkällä, rauhallisella laukka-askeleellaan. Mies pidätti tummanruunikon orin raviin ja ravasi muutaman laajan ympyrän koettaen keskittyä muistelemaan, mitä kaikkea ympyrällä piti tehdä. Tuggy osasi enemmän kuin ratsastajansa, joten se tarjosi jo valmiiksi pientä asetusta, vaikka taipumaan ei varsinaisesti ryhtynytkään. Oliver oli ihan tyytyväinen. Eiköhän se näyttänyt riittävän hyvältä. Mies hidasti käyntiin ja muisteli, miten pohkeenväistö meni. Kai siinä piti pidättää ja jotenkin työntää hevosta sivuun? Hän koitti. Tuggy nosti laukan. Ohops. Ei ainakaan näin. Hän antoi hevosen laukata laajan ympyrän, ennen kuin otti takaisin käyntiin. Uusi yritys, kohta. Kunhan hän ensin keksisi, miten hevonen toimi. Sääli, kun hänellä ei ollut mitään pientä manuaalia mukanaan.

Ray ohjasi poniorin vielä uudelle hypylle siitä tukistä. Sitten Monti sai laukata muutaman ympyrän, ennen kuin hän alkoi hidastaa ponia raville. Monti tarjosi innoissaan itse ravissa pientä pohkeenväistöä.
"Vohou, rauhoitus nyt. Ei makeaa mahan täydeltä Monti." Ray kohotti katseensa Oliveriin, joka yritti selvästi jonkinlaisia koulukiemuroita Tuggyn kanssa.
"Mennäänkö?"

"Mennään vain", mies vastasi nostettuaan uudestaan vahingossa laukan. Tämän takia hän maastoili hevosilla. Hän ei muistanut kuollakseenkaan, miten koulukiemurat toimivat. Hän osasi siirtyä askellajista toiseen ja kääntää hevosta muutoinkin kuin pelkästä ohjasta kiskomalla, mutta kaikki muu oli vuosien saatossa unohtunut. Onneksi maastossa moisia ei tarvinnut miettiä.
"Se näytti hyppäävän ihan hyvin", Oliver sanoi Tuggyn ravatessa kaula kaarella polkua kohti. Hänen oli myönnettävä, että ori sai ratsastajansa näyttämään tuhat kertaa paremmalta kuin Oliver todella oli. Ehkä hänen pitäisi joskus jäädä seuraamaan, miten Tuggy liikkui rouva Cliftonin kanssa… Ei. Hänen olisi mentävä kotiin ja pidettävä huolta siskostaan. Pelkkä ajatus siitä, että hän ei olisi tänään kotona, kun sisko palaisi koulusta, sai syyllisyyden nostamaan päätään. Miksi hän ei ollut herännyt aamulla aikaisemmin? Miksi hän oli asettanut oman mukavuutensa siskonsa edelle? Hän oli epäonnistunut isoveljenä.

"Ihmeellisen hyvin, olen ymmärtänyt että Monti ei ole koskaan hypännyt maastoesteitä." Ray myönsi, johdattaen kaksikkoa kohti tallia rennolla ravilla. Se sai hetken jäähdytellä lihaksiaan ravissa, ennen kuin hän otti Montiin kiinni ja siirsi ponin istunnalla käyntiin. Tuo katsoi hymyillen Oliverin puoleen.
"Oletko ratsastanut kauan?"

Oliver nyökkäili aavistuksen hajamielinen hymy huulillaan. Mies kävi jo mielessään läpi iltansa ohjelmaa. Hänen ei onneksi tarvitsisi mennä baarille ennen keskiviikkoa, mutta tänään olisi oltava aikaisin pedissä. Ehkä hän voisi siitä huolimatta ladata jonkin elokuvan, jonka he voisivat yhdessä siskon kanssa katsoa sohvalla löhöten. Ellei Rose ollut liian kiireinen koulutöidensä parissa. Hän toivoi, että olisi osannut auttaa siskoa, mutta hänen koulutuksensa oli paljon alempana kuin pikkusiskon. Yleensä se meni niin päin, että terävä sisko opetti aavistuksen typerää isoveljeään.
"Ratsastin nuorempana, mutta en ole moneen vuoteen ollut hevosen selässä satunnaisia kertoja lukuunottamatta", Oliver vastasi vaivautumatta valehtelemaan siitä. Kaipa se näkyi hänen ratsastuksestaankin. Hän ei voisi uskotella olevansa taitava ratsastaja, kun kaikki joilla oli silmät päässä, näkivät ettei se ollut totta.

"Ai? No, etköhän sinä nopeasti opi. Ilmeisesti Tuggy on ainakin osaava hevonen ja voisi olla todella hyvä opettaja." Hän sanoi hymyillen ja istui Montin selässä rentona, nauttien Rosingsin maisemista. Turhan pian talli jo näkyi horisontissa, eivätpä he pitkälle sitten olleetkaan menneet.
"Miki meno maastoesteille tuntuu aina pidemmältä kuin palaaminen?" Ray kysäisi enemmän ehkä itseltään kuin keneltäkään muulta. Tallin pihassa hän vilkaisi Oliveria jalkauduttuaan.
"Mennään ihmeessä toistekin maastoon." Hän maastoili mielellään jopa juron Pauluksen kanssa, kunhan ei joutunut vain maastoilemaan Zoen kanssa. Mies talutti Montin talliin ja jätti sen työntekijän käsiin, kiirehtien sitten kahville, kun kerrankin sellaiselle ehti.
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2457
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: Elämän valttikortit   La Loka 11, 2014 4:28 pm

"Enköhän", Oliver vastasi nyökäten. Ei hän oikeastaan ollut täällä oppimassa. Jos hän saisi muualta töitä, hän vaihtaisi hetkeäkään epäröimättä. Tallityöt olivat raskaita ja vaativat pitkää päivää, jotta hän saattoi elättää itsensä ja sisarensa. Muualta sai parempaa palkkaa vähemmällä työllä. Sääli, ettei hänellä ollut ollut muita vaihtoehtoja. Tietenkin hän nautti hevosista, mutta ne eivät olleet mikään suuri intohimon kohde hänelle.
"Koska odotat innolla esteitä", mies vastasi vinon virneen kera. Hän taputti käynnissä kulkevan orin kaulaa, koettaen liu'uttaa sille pidempää ohjaa. Tuggy laski turpaansa muutaman sentin, mutta ei venyttänyt kaulaansa pitkäksi. Ei sitten. Oliver keräsi ohjat kevyelle tuntumalle. Hevonen hirnui tervehdyksiä tammoille kun he kulkivat tarhojen ohi. Joku tammoista vastasi, mutta suurin osa tuntui lähinnä keskittyvän viimeisen vihreän ruohon hamuamiseen maasta.
"Toki", mies vastasi toisen ehdotukseen ja kampesi itsensä aavistuksen kömpelösti alas Tuggyn selästä. Jalat tömähtivät ikävän lujaa kivettyyn tallipihaan. Olisi pitänyt joustaa enemmän polvista. Mies nosti jalustimet ylös ja lähti taluttamaan oria talliin. Seuraavana olisi edessä päivätalli. Oliver vilkaisi kelloaan riisuttuaan Tuggyn varusteista. Hupsista. Hän oli hieman jäljessä aikataulusta, jälleen kerran. No, kunhan hän hoitaisi työnsä ripeästi, hän voisi lähteä kotiin.
Päivätallin ajoissa hoitanut Lucy istui yläkerran oleskeluhuoneessa odottaessaan, että hänen vastuuhevosensa saisivat syötyä ruokansa ja hän voisi viedä ne ulos. Sen jälkeen olisi hänen työpäivänsä ohi. Tyttö lämmitteli koleassa syysilmassa kylmenneitä käsiään kuumaa, höyryävää kahvikuppia vasten, suoden Raylle pienen hymyn, kun näki miehen saapuvan.
"Keitin tuoretta kahvia. Ota toki itsellesikin kupillinen. Miten työpäivä on sujunut?" Tyttö kysyi vilkaisten refleksinomaisesti kelloaan. Huokaus. Miksi hänellä oli niin paljon aikaa? Aivan, koska Ivory ei ollut enää täällä.

Ray hymyili oleskelutilassa olevalle Lucylle leveästi.
"Aaa, kiitos! Olet enkeli." Mies sanoi sen kummempia asiaa miettimättä. LUcy oli mukava, hän voisi huoletta kutsua tuota enkelikseen, koska sai tuoretta kahvia.
"Ihan hyvin, olin äsken maastossa Montilla. Hyppäsin pari estettä, se hyppäsi upeasti, kun ottaa huomioon ettei se oli edes nähnyt maastoesteitä ennen. Miten sinun päiväsi?"

Lucy hymyili pienesti miehen sanoille. Vai että oikein enkeli? Olihan se mukavaa vaihtelua Jamien rusakkotyttöön.
"Mukavaa, se vaikuttaa oikein kivalta ponilta", tyttö kommentoi toisen kertomusta. "Kävin aamulla maastossa Pradalla ja sen jälkeen olen lähinnä siivoillut tallilla", tyttö sanoi harteitaan kohauttaen. "Ihan tavallinen päivä siis."

"Se on oikein mukava." Ray istahti alas ja venytteli niskaansa, laskien kahvikupin pöydälle. Seuraavaksi häntä odottaisi Moneypenny. Voi luoja. Edellisellä kerralla tamma oli ollut itse demoni, se ei ollut halunnut rentoutua ollenkaan ja tuntui tulleen vain vihaisemmaksi. Tänään mies oli päättänyt vain taluttaa sitä ja syötellä herkkuja tuolle.

Lucy hörppäsi jälleen kahvistaan. Hän joisi kuppinsa tyhjäksi, lähtisi talliin ja veisi hevoset ulos. Sen jälkeen olisi hyvä suunnata asunnolle. Hänellä ei ollut yhtäkään kuvaa Ivorysta, mutta onneksi Sawyer oli korjannut sen tilanteen piirtämällä hänelle kauniin lyijykynätyön Ivorysta. Hän oli myös hakenut netistä hevosen kilpakuvia, mutta huomasi silti, että yksinkertainen piirustus toi paremmin ilmi Ivoryn nöyrää luonnetta. Se oli hänen aarteensa näinä päivinä.
"Työskenteletkö seuraavaksi Moneypennyn kanssa?" Lucy kysyi pakottaen äänensä rauhalliseksi. Moneypenny sai hänet aina hermoilemaan, vähän samaan tapaan kuin Papillon, Hook ja Defy. Onneksi hän oli päässyt eroon Papillonista. Jotakin hyvää tässäkin tilanteessa oli.

Ray ei nähnyt tammaa kamalana asiana. Hän huokaisi hiljaa ja siemaisi kahvistaan. Hän ei vieläkään tiennyt miten paljon Lucy ikävöi papurikonkimoa hevosta.
"Kyllä, tai no... menen taluttamaan sitä liinan kanssa ja annan syödä ruohoa sekä herkkuja. Suuri harjoituksemme tänään. Haluan nähdä sen rentona hevosena, jota voin taluttaa ja koskea."

Lucy toivoi, että Moneypenny joko osaisi käyttäytyä tai sitten Ray tajuaisi mennä aidatulle alueelle taluttelemaan tammaa, sillä irti ryntäilevä tamma olisi yksi painajainen. Tyttö huokaisi hiljaa ja vilkaisi kahvikuppiaan. Se oli edelleen puolillaan, mutta ajatukset olivat jälleen vaeltaneet papurikonkimoon ruunaan, eikä kahvi maistunut enää yhtään niin hyvältä. Tyttö pakotti mukin huulilleen ja joi katkeraa juomaa kaksi pakotettua kulausta.
"Toivottavasti harjoituksenne sujuu hyvin", tyttö sanoi. "Minä lähden viemään hevosia ulos ja lähden sitten viettämään vapaata iltaa. Hauskaa loppupäivää." Lucy nousi jaloilleen, joi kuppinsa tyhjäksi ja pyöräytti sen nopeasti puhtaaksi tiskiharjalla. Tyttö heilautti kättään hyvästiksi suunnatessaan portaita alas.
Zoe oli palannut kahvitauoltaan, jonka oli viettänyt punarautiasta tammaansa harjaten. Seuraavaksi olisi tarkoitus nousta satulaan, mutta sitä ennen hän oli jäänyt norkoilemaan muutaman karsinan päähän Moneypennystä rapsuttelemaan kaltereiden lomasta Paddyn otsaa. Ruuna hörisi pehmeästi ja hetken Zoe harkitsi, että siirtyisi karsinan puolelle. Silloin tosin kestäisi kauemmin, että hän varustaisi tammansa… Voi huokaus. Miksi Paddy oli niin suloinen, että sitä teki mieli rapsutella joka välissä?

"Toivotaan. Koita jaksaa ja rentoudu illalla." Hän sanoi hymyillen ja jäi vielä sinne sisälle juomaan kahviansa kaikessa rauhassa. Hänellä ei ollut kiire, ei ollenkaan. Juotuaan kahvinsa hän lähti alas, leipää kaikki taskut täynnä. Hän otti naruriimun ja juoksutusliinan, vetäen mustia hanskoja käsiinsä. Tuo vihelsi Moneypennylle hiljaa, saaden tamman nostamaan päänsä.
"Hei tyttö.." Ray astui karsinaan rauhallisesti, leipää kädessään.

Zoe katsoi lähestyvää ratsuttajaa kylmin silmin. Siinä lahjomassa hevosta leivällä. Voi luoja. Onneksi hän osasi ratsuttaa oman hevosensa itse, koska Raylta ei olisi todellakaan kysellyt neuvoja.
"Mitä ajattelit tehdä sen kanssa?" Zoe kysyi kylmällä, laiskalla äänellä, venyttäen jokaista sanaansa aavistuksen, kuin olisi todella tylsistynyt edes kysymään sellaisia. Nainen rapsutteli edelleen kättään hamuavan papurikonkimon päätä. Ihana Paddy. Sääli, että se asui näin lähellä Moneypennyä, jonka kanssa työskentelevä Ray kävi hänen hermoilleen vain olemalla olemassa.

Ray vilkaisi Zoeta, kuullessaan tuon kylmän ja selvästi halveksuvan äänen. Että se nainen otti häntä hermoon.
"Keskittyä perusasioihin. Rauhallisuuteen ja molemminpuoliseen luottamukseen. Luoda sille stresittömän ympäristön." Yllättävän helposti hän sai pujotettua tammalle riimun, toimien sen kanssa liioitellunkin hitaasti ja rauhallisesti, kehuen hiljaisella ja rauhallisella äänellä, tamman ollessa rauhallinen. Pari kertaa se nosti etusiaan maasta kun hän kiinniti liinan ja tuttuun tapaansa tuli vauhdilla karsinasta ulos. Mitään sanomatta Zoelle, hän lähti tallista ulos ja taluttamaan poukkivaa tammaakohti maastopolkuja.

"Onnea yritykseen", Zoe naurahti äänensävyllä joka kertoi, ettei nainen uskonut toisen mahdollisuuksiin. Siihen oli syynsä, miksi Moneypennyä talutettiin Choven kanssa. Choven ehdoton johtajuus sai pienemmän tamman hermoilemaan vähemmän. Onnea vain yritykseen saada hermoheikko hevonen rentoutumaan yksinään ympäristössä, jossa mikä tahansa saattoi osoittautua hevosia syöväksi hirviöksi.
"Eiköhän ole aika laittaa Mia kuntoon", nainen mutisi itselleen jättäen aavistuksen pettyneeltä näyttävän papurikonkimon karsinaan odottamaan valmentajaa, joka kaiketi ratsastaisi sillä koulutreenin piakkoin. Ainakin häntä oli pyydetty jättämään ruuna sisään.
Sawyerin työpäivä oli virallisesti ottaen päättynyt jo reilu vartti sitten, mutta nainen seisoi heinäladossa ja nosteli paaleja tottuneesti kärryjen kyytiin. Hän veisi ne tallin heinävarastoon. Nainen heitti juuri heinäpaalin edellisten päälle ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan, kun ilmaa halkoi hevosen kauhistunut hirnunta. Nopeasti muutkin hevoset hermostuivat ja kuorolaulanta oli valmis. Sen yli kuului kuitenkin terävä, korkea kiljunta, joka vakuutti jopa hevosista vain vähän tietävän Sawyerin siitä, ettei kaikki ollut kunnossa. Nainen ryntäsi ulos heinäladosta ja lähti äänen suuntaan pitkin, aavistuksen kömpelöin askelin. Typerä proteesi oli jälleen tiellä. Pyöröaitauksen takaiseen oritarhaan viety poniori oli maassa… Eipäs, vaan aidassa, kahden alimman lankun välissä jumissa. Hevosen kiljunta oli saanut myös tallista kartanoa kohti kävelemään lähteneen Lucyn kääntymään kannoillaan ja ryntäämään Sawyerin jäljessä tarhaa kohti.
"Hae sorkkarauta!" Sawyer karjaisi Lucylle, joka kiepahti kannoillaan ympäri ja lähti hakemaan pyydettyä työkalua. Entinen kersantti tuijotti hevosta, joka hirnui kivusta. Se kuulosti enemmän kiljunnalta, sillä se oli terävää ja korkeaa. Miten noin pienestä hevosesta saattoi lähteä tuollainen ääni?

Ray oli jäädä säikähtävän täysiveritamman alle. Hän oli huomannut Montin ravailevan tarhassaan hieman hölmistyneenä, aivan kuin sillä olisi liikaa virtaa. Moneypenny säikähti korkeaa huutoa. Ray huomasi yhden tarhan olevan tyhjä, joten talutti tamman sinne, päästäen sen irti. Penny laukkasi pitkin tarhaa vauhkona, sekin aisti ettei kaikki ollut hyvin. Ray puikahti aidan puomien välistä pois, juosten juoksutusliina käsissään äänen luo. Herranjumala. He eivät koskaan saisi Montia irti siitä! Ensinäkin, miten se oli saanut itsensä siihen?
"Voi vitun vittu..! Miten helvetissä se edes----" Ray valitsi pikavalinnasta Evelynin numeron, heittäen Sawyerille liinan, viittoen kiinnittämään sen poniorin riimuun. Jos suinkaan saisi. Monti taisi huutaa enemmän kuin riehua, ehkä sekin ymmärsi että jos se riuhtoisi, se ei auttaisi.

Sawyer ei välittänyt toisen puheesta.
"Se näyttää liukastuneen", lihaksikas nainen sanoi ja osoitti maata, jossa näkyi selkeät urat siinä, missä orin kaviot olivat kyntäneet tarhan pohjaa. Hän oli oppinut tekemään moisia huomioita maastossa. Entinen kersantti otti liinan vastaan ja tuijotti hölmönä huutavaa ponioria. Hän ei ainakaan tunkisi laittamaan sitä hevosen päähän. Lucy saisi hoitaa sen, kunhan pian palaisi sorkkaraudan kanssa, niin hän voisi vääntää laudan irti ja vapauttaa ponin sen tukalasta tilanteesta.
"Evelyn", nainen vastasi jälleen tottuneesti puhelimeensa, jota tasapainotteli hartian ja korvansa välissä. Ratsailla oli hankala puhua puhelimeen, mutta soittaja oli nopean vilkaisun perusteella ollut Ray, joten oli paras vastata.

Rayn ääni värisi tavattoman paljon, kun hän aloitti puhumisensa puhelimeen.
"Pyöröaitauksen takana, Monti liukastui tarhassa ja jäi aitaan jumiin. Tule heti kun pääset. Sawyer saa sen varmaan irti mutta... Tule." Hän piti siitä ponista ja tilanne näytti pahalta. Omistaja häntä ei käynyt sääliksi, eläin vain. Ray nappasi liinan armeijasta tulleelta naiselta ja kävi varoen kiinnittämässä sen hevosen riimuun.

"Olen siellä muutamassa minuutissa. Älkää liikuttako sitä, jos saatte sen irti aidasta", Evelyn sanoi, sulki puhelun ja sulloi kännykän taskuunsa. Hän kiepautti Lionheartin ympäri ja kannusti orinsa neliin pellon laitaa pitkin. Hän oikaisisi vähän, niin hän pääsisi tielle ja ehtisi tallille nopeasti.
Lucy juoksi tarhan ääreen ja ojensi äänettä sorkkaraudan Sawyerille. Sawyer asetti sorkkaraudan tottuneesti aidan laudan ja tolpan väliin, vääntäen vaivattoman näköisesti työkalua, kunnes lauta irtosi poksahtaen kiinnityksistään. Hän siirtyi ponin toiselle puolelle ja väänsi alemman laudan irti senkin puolen tolpasta. Hän viittoi Lucya tarttumaan lautaan ja vetämään sen ponin alta pois. Kaksikko työskenteli nopeasti ja tehokkaasti. Monti laskeutui maahan kyljelleen makuulle raskaasti hengittäen heti, kun laudan tarjoama tuki katosi alta. Hevonen ei näyttänyt siltä, että pääsisi jaloilleen hetkeen. Etujalat vapisivat, mutta takajalat eivät tuntuneet liikkuvan kuin satunnaisin värähdyksin.
Sawyer kuuli kavioiden rytmikkään rummutuksen ja kääntyi katsomaan tallille johtavan tien suuntaan. Kullanhohtoinen ori nelisti tietä pitkin ratsastaja kaulalleen kumartuneena. Ori lähes istui alas liukuessaan pysähdyksiin pyöröaitauksen tuntumassa. Evelyn hyppäsi alas paljaasta selästä ja ojensi ohjat vastaan kävelevälle Sawyerille vastahakoisesti. Nyt ei ollut aikaa kiukutella siitä, kuka hoitaisi hänen hevosensa.
"Kävelytä se huolella maneesissa ja kylmää sen jalat", hän ohjeisti nopeasti. "Lucy!" Eläinlääkäri huudahti harppoessaan tarhaa kohden. Tyttö lähti heti liikkeelle. "Nouda musta laukkuni kaapista, ole kiltti. Siellä on lääketarpeita", hän sanoi. Tyttö nyökkäsi ja juoksi talliin kädet aavistuksen täristen. Meteli oli saanut Zoenkin astumaan ulos tallista. Evelyn vilkaisi olkansa yli helpottuneena.
"Zoe, jäähdyttele Lionheart ja kylmää sen jalat huolella. Sen jälkeen käytä linimenttiä ja kääri villapintelit, kiitos", eläinlääkäri jakeli ohjeita. "Sawyer, tule auttamaan tänne." Zoe otti ohjat ja lähti talliin aavistuksen myrtyneen oloisena. Sawyer sen sijaan palasi tyytyväisesti takaisin. Ainakaan kultainen pelle ei ollut hänen vastuullaan. Evelyn kumartui orin selkäpuolelle.
"Ray, kerro kaikki, mitä tiedät siitä, mitä tapahtui", Evelyn sanoi suunnaten kysymyksen ratsuttajalle. Toinen oli varmasti huomannut asioita, mitä hevosiin tottumaton Sawyer ei ollut tajunnut. "Vapisiko sen jalat seisoessa?"

Ray miltei nautti salaa siitä, miten nyrtyneeltä Zoe näytti siinä kun joutui viemään Lionheartin hoidettavaksi, vaikka hetki sille oli enemmän kuin väärä. Ray oli kumartunut hevosen viereen ja piteli sen päätä sylissään. Pieni mies silitteli ponin poskea, hän huomasi miten se tuntui hikoilevan paniikistaan.
"En tajua mitä tapahtui... Olin menossa kävelemään Pennyn kanssa ja näin Montin ravailevan mutta.. Sillä on nurmihokitkin, ei sen pitäisi liukastua noin." Vielä pari tuntia sitten hän oli viilettänyt Montilla maastossa esteiden yli. Hän välitti ehkä liikaa hevosista joiden kanssa työskenteli mutta ei pieni terhakka ori ollut ansainnut tätä.
"Penny meinasi jyrätä yli ku Monti huusi, se ääni... Kuulosti kuin se olisi vähintään tehnyt kuolemaa." Hän ei ollut koskaan kuullut hevosen huutavan niin. Ei edes silloin kun laukkahevonen kaatui kesken kilpailun jalan hajotessa alle.
"Milloin? En ole nähnyt sitä seisaallaan tämän jälkeen, se vain kaatui kyljelleen kun Sayer irrotti laudan. Se oli pari tuntia sitten ihan normaali, kävin sillä maastossa lenkin. Ei mitään outoa."

Evelyn nyökkäili katsoessaan hevosen jalkoja. Sillä oli muutama naarmu jaloissaan. Iho oli paikoitellen kuoriutunut laudan repimänä, mutta ne olivat pieniä haavoja. Enemmän häntä huoletti selkä. Takajalat näyttivät liian rennoilta tilanteen huomioonottaen. Lucy juoksi hengästyneenä paikalle ja ohjensi mustaa laukkua eläinlääkärille. Evelyn penkoi sieltä ruiskuja ja lääkeaineita.
"Lucy, käy ilmoittamassa Effielle, että omistajille on soitettava heti. Heidän on paras tulla itse paikalle, mikäli pystyvät", Evelyn sanoi. Lucy vain nyökkäsi, kääntyi kannoillaan ja ryntäsi jälleen tallia kohden.
"Puudutan sen selän. Jos vika on lihaksistossa, joka on jumissa ja kipeä kaatumisesta, se nousee hetkessä jaloilleen, mutta pelkään, ettei niin ole", Evelyn sanoi rehellisesti. Hän painoi neulan hevosen ihoon tottunein ottein. Nainen vilkaisi Rayta. "Tällaisia asioita sattuu hevosten kanssa. Välillä ne kolhivat itseään ihan vain ollessaan itsekseen, eikä kukaan voisi estää sitä."

Ray kuunteli tilannetta lamaantuneena. Kyllä hän tiesi että niitä sattui. Viimeksi hän oli säikähtänyt näin, että tunsi oksennuksen nousevan kurkkuun ja sydämen pamppailevan rinnasta ulos, kun hänen suosikkitammansa oli murtanut jalkansa laukkaharjoituksissa. Hän ei ikinä unohtaisi papurikonkimon tamman kaatumista polviensa varaan ja sitä tuskaa sen silmissä. Tella oli toipunut, sillä saattoi ratsastaa ja jopa hypätä, mutta kilpakäyttöä se ei koskaan kestäisi ja oikea etunen tulisi aina olemaan sen herkkä kohta. Mutta selkä. Hän tiesi mitä saattoi käydä jos hevonen loukkasi selkänsä.
"Tiedän kyllä." Ray puri huultaan ja toiveikkaanan nousi seisomaan, odottaen että Monti nousisi. Ei, se jäi makaamaan maahan, selvästi kärsivänä.
"Se ei vain... Toivoin että sillä ratsastaisi vielä joskus joku pikkutyttö joka palvoisi sitä. Että se saisi mitä ansaitsee. ja nyt lopetan tunteilun tähän."

"Minäkin toivon sitä", Evelyn vastasi ja katsoi ponia. Hän tunnusteli hellin sormin selkää. Se ei ollut murtunut, hän ei tuntenut mitään epämääräistä, mutta selkäydin saattoi siitä huolimatta olla ottanut liikaa osumaa. Nainen siirtyi hevosen sään kohdalle ja vaativasti työnsi hevosta, jotta se kääntyisi vatsalleen ja pyrkisi jaloilleen. Turha toivo. Monti makasi paikoillaan hengittäen kiihtyneesti ja pinnallisesti.
"Sawyer, hae jokin kestävä pressu tai muu vastaava, jolla voimme vetää ponia", Evelyn huokaisi. Tallityöntekijä lähti heinälatoon ja palasi hetkeä myöhemmin kestävän, vanhan pressun kanssa. Eläinlääkäri levitti sen maahan ponin viereen.
"Käännetään se toiselle kyljelleen tähän pressun päälle."

Ray nyökkäsi, pidellen liinasta. Häntä kadutti se avautumisensa, mutta sitä hän toivoi. Ei se ollut se mitä häneltä odotettiin hevosihmisenä, ammattilaisena. Mutta suhde oli erilainen, kun hän otti aina hevoset yksilöinä ja loi niihin omanlaisensa siteen. Hän arvosti sillä hetkellä Sawyerin kykyä pysyä tyynenä ja Evelyn kai oli eläinlääkärinä nähnyt jo kaiken. Hän nyökkäsi, auttaen varovasti ponin kääntämisessä. Se ei ollut helppoa, mutta onnistui. Minuutit tuntuivat ikuisuudelta.

Sawyer ei hätkähtänyt tällaista. Hän oli nähnyt pahempaa, joten yksi poni maassa ei vielä tuntunut missään. Nainen auttoi kääntämään ponin pressulle, Evelynin tarkkaillessa jatkuvasti ponia kuin se saattaisi minä hetkenä hyvänsä kuolla kupsahtaa.
"Paras viedä se talliin. Toivottavasti Effie sai omistajat kiinni ja he pääsevät tulemaan", eläinlääkäri pohti. Hän kuunteli ponin sydän- ja hengitysäänet, nyökäten Sawyerille, joka alkoi hakea pressusta tukevaa otetta.
"Se on rauhoitettu, joten ei todennäköisesti reagoi mitenkään liikuttamiseensa. Koetetaan olla varovaisia ja välttää ylimääräistä nykimistä", Evelyn sanoi asettuessaan pressun keskivaiheille. Sawyer oli ominut yhden kulman ja toinen jäisi Raylle. Onneksi kyseessä oli poni eikä raskasrakenteinen, suurikokoinen hevonen. Matka tallille ei silti koskaan ollut tuntunut näin pitkältä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2457
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: Elämän valttikortit   La Loka 11, 2014 4:29 pm

Jos kyseessä olisi ollut vaikkapa Tuggy tai Huzzle, tähän olisi tarvittu jo traktori vetämään. He saisivat kolmisin kyllä siirrtyksi sen, mutta Ray yhtyi Sawyerin mielipiteeseen, jota kumpikaan sanonut ääneen. Matka talliin ei ollut ikinä, ikinä tuntunut näin pitkältä. Kun he pääsivät talliin, Ray kuuli tutun äänen. Mutta siinä oli uutta, itkuinen ja herkkä säröisyys. Tuottiko Amanda edes kyyneliä.
"EI! Äiti, en suostu! En ole hiljaa, et voi tehdä sitä sille, kyllä se tulee kuntoon!" Amanda huusi naiselle, joka oli epäilemättä hänen äitinsä. Perin konservatiivisen näköinen nainen, joka näytti siltä ettei tuota kiinnostanut seistä tallilla. Amandalla taas oli koulupuku, jossa tuo näytti enemmän kuin oudolta.

He saivat kiskottua ponin karsinaan ja Sawyer onnistui muiden avustuksella poistamaan myös pressun tummanrautiaan hevosen alta. Evelyn asteli heti sen jälkeen naisen luokse, joka vaikutti omistajalta, ja ojensi kätensä esittäytyäkseen kunnolla. Hän oli huomannut, että kertomalla nimensä, ihmiset luottivat hänen arvioonsa hevosten kunnosta huomattavasti helpommin.
"Evelyn Hills, eläinlääkäri. Montin tilanne vaikuttaa todella huonolta", nainen sanoi tilannetta sen enempää kaunistelematta. "Se on tällä hetkellä rauhoitettuna, mutta aiemminkaan se ei pyrkinyt jaloilleen. Epäilen, että se on loukannut selkäytimensä jäädessään puristuksiin aidan lankkujen väliin."

Amanda tuijotti äitiään tiukasti, sanomatta mitään.
"Voiko siitä tulla vielä kelvollinen?"
"Ei sillä ole väliä! Haluan vain... Että se on hengissä!" Nainen pyöräytti silmiään teinitytölle. Juuri sillähetkellä Ray ei tiennyt, kumpaa halusi humauttaa. Tyttöä vai tuon äitiä. Äiti ei selvästi välittänyt tyttärensä ahdingosta ja suhtautui kylmästi, toisaalta taas, mitä Amanda vinkui, kun ei ollut ennenkään ponista välittänyt.

"Sen mahdollisuudet ovat todella pienet", Evelyn myönsi raskaasti huokaisten. "Parhaimmillaankin edessä olisi kuukausia karsinalepoa, mutta voi olla, ettei se siitä huolimatta koskaan saavuttaisi jalkojensa riittävää hallintaa pystyäkseen edes ravaamaan itsekseen, ratsastajasta puhumattakaan", nainen kertoi vilkaisten teinityttöä sydän raskaana. Tämä olisi suuri ja painava päätös.
"Voimme antaa sille kolme päivää aikaa päästä jaloilleen. Jos se ei siihen mennessä ole noussut seisomaan, ei ole mitään järkeä pitkittää sen tuskaa."

"Sen voi lopettaa heti."
"EI!" Ray olisi sillä hetkellä ehkä lyödä enemmän äitiä, joka ei lohduttanut lastaan, sanoi vain kylmän konemaisesti että hevosen saattoi lopettaa heti.
"... Anteeksi kun sekaannun, mutta eikö Amanda omista Montin?" Hän sai vastaukseksi nyökkäyksen, Amanda Aycock oli merkitty ponin omistajaksi sen papereiden oston yhteydessä. Tytön ollessa pieni siellä perässä oli ollut tuon isä muodon vuoksi, mutta ei enää pariin vuoteen.
"Niin, eli minä saan päättää! Äiti, kiltti, ei.." Se taisi yllättää kaikki. Ensinnäkin, Amanda itki niin että mustat meikit valuivat poskille ja toisekseen, tuo aneli. Kukaan tallilla ei varmasti ollut koskaan kuullut stä.

Evelyn vain seurasi hiljaisena muiden puhetta. Hänellä ei ollut oikeutta sekaantua siihen muuta kuin silloin, kun häneltä kysyttiin ammattimaista mielipidettä. Sawyer oli onnistuneesti livahtanut pois paikalta, todennäköisesti jatkamaan aiemman puuhansa parissa heinäladossa. Evelyn vain odotti, mihin tulokseen muut päätyisivät.
"Kuten sanoin, voimme antaa kolme päivää. Se antaa teillekin aikaa miettiä tämä päätös kunnolla läpi", hän sanoi tytön anellessa äidiltään kyyneleet poskille virraten. Kurkkua kuristi nähdä toinen niin suuren epätoivon keskellä. Vaikka hän ei Amandasta erityisemmin pitänytkään, ei hän silti olisi toivonut tällaista toiselle.

Ray ei kestänyt sitä kinaamista ja lähti hakemaan Moneypennyä pois hätätarhasta. Lopulta tyttö turhautui äitiinsä ja meni poninsa karsinalle. Wendy Aycock tuijotti Evelyniä.
"Ei häntä muutenkaan kiinnosta enää ratsastaa, en ymmärrä miksi hän nyt käyttäytyy noin sopimattomasti." Nainen käytti sanaa sopimaton puhuessaan murrosikäisen tyttärensä tunteenpurkauksesta. Ei liennyt ihme mistä Amanda oli oppinut tunteettoman ja jähmeän käytöksensä. Karsinalla Amanda astui sinne varovasti ja polvistui ponin viereen, nostaen sen pään syliinsä. Varoen tyttö rapsutteli sen poskea ja katui sillä hetkellä kaikkia. Hän saisi Montin kuntoon, pakko saada. Pakko, jotta hän voisi hyvittää sille kaiken.

"Ajatus ponin menettämisestä tuntuu varmasti pahalta kaikesta huolimatta", Evelyn vastasi kohteliaalla äänensävyllä. "Mikäli teillä ei ole mitään sitä vastaan, antaisin Montille muutaman päivän aikaa koettaa päästä jaloilleen. Jos se ei pääse itse ylös siihen mennessä, tiedätte, että olette tehneet kaikkenne."

"Miten vain. Jos tuo huuto sillä loppuu." Hän kohautti olkiaan välinpitämättömästi ja asteli ulos tupakalle. Amanda tajusi kaiken pahan juuri siinä hetkessä. Viimeksi lauantaina hän oli kiukutellut tummanrautiaalle siitä ettei se kulkenut kuten hän halusi. Nyt se tuntui pahalta, se olisi voinut jäädä Montin viimeiseksi kokemuksi hänestä.
"Anteeksi poika..."

Evelyn nyökkäsi suupieli värähtäen. Kaikenlaisiin ihmisiin sitä törmäsikin tällä alalla. Nainen vilkaisi ponin karsinaan, mutta päätti jättää tytön hetkeksi rauhaan. Tässä oli ihan riittävästi sulateltavaa muutoinkin. Sawyer palasi kärryn kanssa, joka oli täynnä heinäpaaleja. Evelyn pysäytti naisen käytävälle ja ohjeisti lyhyesti, miten karsina pitäisi vuorata paaleilla, ettei poni loukkaisi itseään pahemmin noustessaan ylös.
"Amanda", Evelyn sanoi pehmeästi. Ei surevalle tytölle voinut olla vihainen, vaikka yleensä Amanda oli kerrassaan sietämätön. "Sinun on hetkeksi väistettävä, jotta voimme laittaa karsinan parempaan kuntoon Montille."

Tummatukkainen tyttö vilkaisi Evelyniä, hänkin kuuli ne ohjeet. Tuolla oli päällään mustat ballerinat, valkoiset polvisukat, ruudullinen hame ja laivastonsininen jakku, varustettuna hienon yksityiskoulun logolla.
"... Voin tehdä sen. "

"Selvä", Evelyn vastasi. Sawyer nosteli heinäpaaleja karsinan ovelle tottuneesti. Ne olivat suuria, painavia paaleja, mutta kyllä niitä sai liikutelluksi. Tallityöntekijä jäi auttamaan Amandaa, mutta eläinlääkäri suuntasi etsimään kullanhohtoista oriaan, jonka Zoe oli juuri saanut pesukarsinaan. Evelyn ei kuitenkaan vapauttanut tallityöntekijää märästä tehtävästään, vaan jätti hetken palominon orin valkeaa läsipäätä rapsuteltuaan tallityöntekijän kylmäämään sukkien peittämiä jalkoja. Arnika odotti lattialla sitä hetkeä, kun kylmäys olisi suoritettu. Sen jälkeen voisi hyvin kääriä lämpimät pintelit jalkaan. Evelyn toivoi, ettei hevonen huomenna enää osoittaisi mitään oireita jaloissaan. Ainakaan nyt ne eivät vaikuttaneet lämpimiltä tai turvonneilta. Ehkä hän oli vain vainoharhainen oman hevosensa kohdalla. Eläinlääkäri palasi Montin karsinalle, katsoen huolestunein silmin tummaa ponia. Voi hevosparka.
"Talli tiedottaa sinulle pienestäkin muutoksesta Montin tilassa", Evelyn ilmoitti Amandalle. "Minä tarkkailen sen vointia monta kertaa päivässä ja pidän huolen, että sen hyväksi tehdään kaikki mahdollinen."

Amanda nosteli paaleja karsinaan Evelynin ohjeiden mukaan, itku kurkussaan. Hän halusi nukkuakin karsinassa juuri sillä hetkellä, olla jättämättä sitä hetkeksikään. Entä jos joku ei huomaisi muutosta sen tilassa?
"Lopetat sen jos lähden." Hän oli ihan varma että nainen oli äitinsä puolella. kaikki täällä vihasivat häntä, kyllä Amanda sen tiesi. Ei hän ollut tyhmä.

"En lopeta", Evelyn vakuutti. "Olen eläinlääkäri. Minä teen, miten omistajat käskevät. Sinä kielsit minua lopettamasta sitä, joten minä en lopeta sitä, ellei se ole aivan välttämätöntä hevosen kannalta", hän selitti. Hän oli töissä täällä. Hänelle ei maksettu siitä, että hän teki päätöksiä muuta kuin silloin, kun oli hätätilanne. Juuri nyt niin ei ollut. Monti hengitti itse eikä ollut suurissa tuskissa kiitos tujujen särkylääkkeiden.

"... Tiedän kyllä että et kuuntele jotakin teiniä. Ja että kaikki inhoavat minua. En minä ole niin tyhmä." Amanda tokaisi jo hieman omaan tyyliinsä Evelynille, muttei puoliksikaan niin ilkeästi kuin normaalisti. Häntä vain pelotti että nainen toimisi kuten äitinsä käski, tuohan maksaisi kuitenkin Evelynin laskun.

"Minä en mielelläni lopeta yhtäkään eläintä, jos se vain voidaan välttää. Mikäli Monti ei kolmen päivän kuluessa pääse jaloilleen, ei ole enää mitään tehtävissä, mutta niin kauan teen kaikkeni varmistaakseni, että kolmantena aamuna se seisoo tukevasti omilla jaloillaan", Evelyn vastasi välittämättä toisen aavistuksen ilkeästä sävystä. Sellaiset oppi työntämään taka-alalle, kun työskenteli huolestuneiden hevosihmisten kanssa päivästä toiseen. Jossakin vaiheessa tuli aina hetki, kun omistajat kokivat sopivaksi purkaa pahaa oloaan eläinlääkäriin, joka vain pyrki auttamaan, vaikka joutuikin usein toimimaan huonojen uutisten lähettiläänä.

"Sinä et tapa sitä." Hän sihahti ja astui takaisin karsinaan, kevyt kuivatusloimi käsissään. Monti oli hikoillut kivussaan, joten tyttö laski sen ponin päälle. Sitten hän nosti taas pään syliinsä, rapsutellen poskea. Hitto....

"Mikäli se alkaa pyrkiä jaloilleen, sinun on heti poistuttava karsinasta", Evelyn sanoi, vaikkei uskonutkaan että poni vielä tunteihin yrittäisi yhtään mitään. Oli silti parempi varoittaa jo nyt. Poni kaatuilisi ja saattaisi liiskata hyvää tarkoittavan teinitytön vahingossa. Eläinlääkäri suuntasi katsomaan Lionheartia, joka paraikaa kääri auki etujalkaansa käärittyä pinteliä. Zoe näytti vihaiselta komentaessaan hevosta.
"Minä hoidan sen loppuun", Evelyn sanoi. Zoe nyökkäsi terävästi ja marssi pois paikalta vauhdikkaasti. Evelyn kumartui korjaamaan orin tuhoamaan villapinteliä. "Anna sen olla jalassasi, hölmö. Se auttaa sinua", hän jutteli matalasti orilleen ennen kuin heitti ohuen loimen sen märkään selkään ja lähti taluttamaan hevosta karsinaan. Hän sitoi orin riimunnarun karsinan kalteriin. Muutoin se riisuisi pintelinsä hetkessä. Nyt hevonen ei yltäisi niihin, ainakaan toivottavasti.
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2457
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: Elämän valttikortit   La Loka 11, 2014 4:31 pm

Ray palasi piakkoin Moneypennyn kanssa sisälle, ryminällä. Penny oli aivan tolaltaan kaikesta siitä ja sitä ei voisi jättää ulos, todellakaan. Saatuaan tamman karsinaan, mies veti oven kiinni ja nojasi selällään siihen. Luoja, hän tarvitsi nyt maastolenkin Olafin kanssa unohtaakseen kaiken.
"Hei, Evelyn... Mitä teet tämän jälkeen?"

Evelyn havahtui ajatuksistaan Rayn puhutellessa häntä.
"Enpä oikeastaan mitään. Haluan tarkkailla Montia seuraavan tunnin tai pari, ja haluan myös varmistaa, että Lionheartin jalat ovat kunnossa, joten jään tallille pyörimään varmaan kahdeksaan asti", nainen vastasi huokaisten. Ehkä hän voisi jatkaa Defyn kanssa siitä, mihin Bea oli jäänyt päivätallin jälkeisessä käsittelysessiossaan. Hän ei tosin tiennyt, pärjäisikö tammalle yksinään nyt, kun ei viitsinyt ottaa Lionheartia mukaan. Tutun orin läsnäolo rauhoitti epäluottavaista, pilattua, aggressiivista tammaa yllättävän paljon.

".. Haluatko apua jossakin? En ole menossa kotiin vielä, mutta en... Jaksa ratsastaa Olafilla. Joten jos on jotakin, missä voisit tarvita apua." Hän sanoi hiljaa ja raapi niskaansa. Hän oli selvästi maassa. Sen lisäksi että henkilökohtainen elämä heitti häränpyllyä sillä hetkellä, yksi vastuuhevosista loukkaantui pahasti.

"Defyn kanssa kaikki apu kelpaa", nainen huokaisi. "Bea, tallityöntekijä, liikutti sitä jo aiemmin, mutta ajattelin silti koettaa onneani. Se on se tummanruunikko tamma, joka on kauimmaisessa tarhassa ja aiheuttaa enemmän vammoja kuin herättää ihastusta", Evelyn kertoi siltä varalta ettei pelkkä tamman nimi vielä soittanut mitään kelloja. Monet tiesivät hevosen vain surullisen kuuluisalta maineelta hyökätä kaiken liikkuvan kimppuun. Sawyerkin taisi kutsua tammaa Riivatuksi.
"Ajattelin jälleen kerran työskentelyä pyöröaitauksessa, mutta Defyn saaminen sinne ei ole kovin helppoa."

Ray pureskeli kynsiään kuunnellessään toisen puhetta. Hän ei muistanut ollenkaan, ei kuulostanut tutulta.
"Defy? Kerro toki lisää siitä. En ole kuullutkaan."

"Voin kertoa kun suuntaamme hakemaan sitä tarhasta", Evelyn vastasi huokaisten. Hän meni hakemaan tamman riimunnarun, jonka päässä oli messinkistä ketjua ja kääntyi sitten astellakseen ulos tallista. "Se on varsin vinksahtanut tapaus", hän aloitti päätään pudistellen.
"Pitkä tarina lyhyesti kerrottuna, se on entinen kilpahevoseni, joka on sen jälkeen käynyt läpi hieman liikaa eikä luota enää yhteenkään ihmiseen. Jos se kokee olonsa ahdistetuksi, se käy päälle. Se tekee ihan mitä tahansa päästäkseen kauas ihmisestä", Evelyn kertoi lyhyesti. Hän jätti tarkoituksella kaiken muun kertomatta. Tarinasta olisi tullut aivan liian pitkä, jos hän olisi alkanut selittää sitä, mitä uskoi hevoselle tapahtuneen tai kuka Mark oikein tarkalleen ottaen oli.

Ray kuunteli tarkkaan ja nyökytteli kuunnellen. Hän ymmärsi, oli hevosia jotka vihasivat ihmisiä.
"Oletko ajatellut työstäväsi sitä tarhassa ensin? Niin et joutuisi stressaamaan sitä siirrolla pyöröön. Sen tarhakaverit voi varmasti viedä hetkeksi sisälle tai tyhjään tarhaan."

"Ei sillä ole tarhakavereita", Evelyn naurahti aavistuksen synkästi. "Ei kukaan uskaltaisi hakea hevostaan tarhasta, jossa on Defy", nainen huokaisi päätään pudistellen. Hänen kaunis, upea tummanruunikkonsa, pilalla. Rikkinäisenä. Tamma seisoi tarhansa keskellä pää korkealla ja olemus jännittyneenä. Se näki ja kuuli lähestyvät ihmiset, eikä ollut lainkaan innoissaan ajatuksesta.
"Tarha on liian iso sen kanssa työskentelyyn. Defy pyrkii niin kauas ihmisestä kuin mahdollista. Tarhassa välimatkoista tulee liian suuria", hän huokaisi ja pysähtyi hetkeksi aidalle katsomaan rakasta tammaansa, jonka silmissä tuntui välähtävän syytös. Ehkä hän vain kuvitteli, mutta hän koki hevosenkin syyttävän häntä, kuten Evelyn itse oli kuukausia tehnyt alkoholin avustamana.
"Aukaise meille portti, kun tulemme lähemmäs", Evelyn pyysi ja livahti portista sisään. Hän veti syvään henkeä ja lähti kävelemään tammaa kohti rauhallisin askelin katse maassa. Defy puhalteli ilmaa sieraimistaan kaikki lihakset jännittyneinä. Nainen pysähtyi, kun hevonen oli päästänyt hänet kolmen metrin päähän. Evelyn ojensi varovaisesti kättään. Defy pärskähti korvat luimussa ja heitteli päätään. Evelyn hengitti syvään ja astui varovaisesti lähemmäs. Tamma käänsi takaosaansa sivuun hermostuneena. Nainen puhui matalalla, rauhoittelevalla äänellä ja kuin ihmeen kaupalla sai napattua päätään heittelevän tamman kiinni. Heti sen jälkeen hän peruutti niin kauas kuin riimunnaru antoi myöten ja lähti kävelemään porttia kohden. Tamma tanssahteli hänen perässään korvat luimussa ja häntäänsä viuhtoen. Siitä säteili epäluottamus ja suoranainen viha kaikkia ihmisiä kohtaan.
"Tässä on Defy", hän sanoi päästyään lähemmäs porttia. Nainen kiinnitti pitkän juoksutusliinan hevosen riimuun, kun se hetkeksi keskittyi tuijottamaan tuntematonta miestä. Evelyn kurkotti ojentamaan liinaa Raylle. "Siltä varalta, että se meinaa rynnätä ylitseni", hän selitti luovuttaneen oloisena. Defy oli yrittänyt tehdä sen moneen kertaan. Siksi hän talutti tammaa yleensä orinsa seurassa.

Ray ei itse olisi kuljettanut sellaista hevosta turhaan, saatika päästäisi sitä irti pyöröaitaukseen. Hän otti liinan käteensä ja seurasi naista. Heillä molemmilla taisi olla traumansa.

Tällä kertaa matka sujui paremmin. Defy vaelsi riimunnarun mitan päässä naisen takana ja liikkui lyhyin, paikoin lähes sivuttaisin askelin taluttajiensa perässä. Evelyn ohjasi tamman pyöröaitaukseen ja laski sen irti molemmista naruista. Tamma laukkasi heti pienen aitauksen toiselle puolelle.
"Kiitos Ray", hän kiitti toista. "Jos haluat, voit jäädä tarkkailemaan. Etkö sinäkin työskentele paljon maastakäsin ratsastamiesi hevosten kanssa? Jonkun toisen näkemyksestä voisi olla apua."

Ray ei olisi mennytkään pois. Hän ei jättäisi Evelyniä.yksin noinkin arvaamattoman olennon kanssa.
"Melko paljon. Suuri projektini on opettaa Clooney kulkemaan pressun yli. Ja kysyisit Alexin mielipidettä." Hän sanoi sen huomaamattaan aavistuksen liian lämpimästi.

"Olen ajatellut että kysyisin", Evelyn vastasi. "Ei vain ole vielä sattunut sopivaa hetkeä", hän myönsi astellessaan pyöröaitauksen keskelle. Defy käänsi päänsä keskikohtaa kohti, mutta Evelynin heilauttaessa kättään, tamma pukitti raivokkaasti ympyrältä ulospäin ja säntäsi laukkaan kuin joku olisi lyönyt sitä kettingillä. Nainen seisoi itsevarmana keskellä ja seurasi tamman liikkeitä tottuneesti. Hän oli työskennellyt pyöröaitauksessa Defyn kanssa silloin, kun hevonen oli ollut täysjärkinen. Hän oli käyttänyt pyöröaitausta myös kouluttaessaan kaksi villinä pyydettyä mustangia, joten teoriassa hän tiesi, mitä teki ajaessaan tammaa eteenpäin. Hän ei vain ollut ikinä käsitellyt näin rikkinäistä hevosta. Sääli, ettei Defy taipunut yhtä nopeasti kuin monet muut, vaan nainen joutui kerrasta toiseen vaihtamaan suuntaa ja ajamaan hevosta liikkeelle.
"Se ei käy pyöröaitauksessa päälle, mitä tekee missä tahansa muualla", Evelyn selitti samalla kun vahti hevosta ja pyysi sitä jälleen liikkeelle pelkällä omalla kehonkielellään. "Mutta ei se myöskään anna periksi helpolla."

Ray kohotti kulmaansa. Erikoista ettei se käynyt päälle juuri siellä.
"Alex neuvoo hevosasioissa koska tahansa." Hän vakuutteli Evelynille ja katseli vauhkoa tammaa. Epäilemättä se oli joskus ollut upea hevonen. Ray kuuli rekan ajavan pihaan ja kääntyi katsomaan vierasparkkiin ajanutta rekkaa. Sieltä astui ulos kaksi tuttua kasvoa, jotka tervehtivät miestä hymyillen.
"Mitä te täällä teette?" Ray uteli entisiltä kollegoiltaan. Hän oli karannut hetkeksi ja palatessaan pyöröaitaukselle, mies näytti voivan pahoin.

Evelyn nyökkäsi ja joutui keskittymään tarkasti hevoseen, jota pyöritti ympäri pyöröaitausta. Hän ei edes kunnolla tiedostanut rekan saapumista, mutta ihmetteli hieman miehen yllättävää katoamista. Rayn palatessa Evelynin teki mieli kysyä Raylta, mitä oli meneillään, kun toinen näytti tavallista kalpeammalta, mutta nainen päätyi seuraamaan hevosta. Se laski päätään alemmas ja käänsi sisäkorvaansa sivulle. Evelyn lähes pidätti hengitystään seuratessaan Defyn etenemistä vielä muutaman kierroksen. Tamma alkoi hamuta ilmaa, milloin Evelyn lopetti hevosen seuraamisen. Hän käänsi selkänsä ruunikolle ja toivoi, että tällä kertaa Defy lähestyisi edes askeleen enemmän kuin viimeksi. Hän lähes pidätti hengitystään toivoessaan mahdotonta. Nainen kuuli askeleet, jotka hevonen otti ja tunsi sen epäröinnin, kun se pysähtyi muutaman askeleen päähän, kuten ennenkin. Evelyn oli jo kääntymässä ja ajamassa tummanruunikkoa tammaa uudestaan kiertämään kehää, kun tamma lähti liikkeelle. Evelyn tunsi lämpimän puhalluksen ilmaa niskassaan. Kyyneleet kihosivat silmiin. Hän ei ollut päässyt näin lähelle Defyä sen jälkeen kun oli myynyt sen.
Nainen kääntyi hitaasti hevosta kohden, joka käänteli korviaan aavistuksen epävarmana. Evelyn kohotti kätensä ja ojensi sen tamman päätä kohden. Hän jätti kätensä kymmenen sentin päähän jalosta nenäpiistä, jota oli oppinut ihailemaan vuosien varrella. Defy mietti hetken, mutta kurkotti lopulta painamaan päänsä ojennettua kämmentä vasten. Evelyn antoi kyynelten valua silmistään. Se oli uskomaton hetki. Hän ei ollut uskonut, että enää koskaan saattaisi kokea tämän. Nainen kohotti hitaasti toisenkin kätensä hevosen poskelle ja hieroi kaunista, jalopiirteistä päätä pehmein, hellin liikkein.
"Lähdetään laitumelle", hän sanoi hiljaa ja lähti kävelemään porttia kohden. Tamma seurasi hänen perässään. Nainen tarttui riimunnaruun, kytki sen riimuun tottuneesti ja aukaisi portin hevonen rennompana perässään. Heti, kun pyöröaitaus jäi taakse, Defy jännittyi, mutta se ei enää taistellut ihmistä vastaan. Se kulki naisen perässä, aavistuksen taaempana, mutta se kulki nätisti.
"Mitä tapahtui?" Evelyn kysyi pyyhkäisten kyyneleet poskiltaan. Hän oli huomannut Rayn muuttuneen olemuksen ja koki parhaaksi kysyä sitä nyt, kun ei joutunut keskittymään täysillä Defyyn.

Ray ei sanonut mitään. Hän seurasi Evelynin ja Defyn tekemisiä, hymyillen itsekin kun hevonen antoi periksi. Sellainen oli aina liikuttavaa ja kaunista katsoa, kun ihminen ja hevonen löysivät edes osan yhteistä säveltään.
"Sehän meni upeasti." Hän otti liinan, kävellen sen kanssa kauempana kaksikosta. Hän havahtui Evelynin sanoihin.
"... Todella pitkä juttu ja en silti tiedä mitä täällä tapahtuu." Autossa oli ollut Poby, tuttu läsipää ruuna. Ja Tella. Hänen rakas pieni hölmönsä, muut eivät olleet osanneet kertoa miksi.

"Se meni paremmin, kuin uskalsin toivoakaan", Evelyn myönsi ääni värähtäen. Tästä olisi vielä pitkä matka mihinkään, mutta tämä oli jo alku. Ehkä he seuraavan kuukauden aikana pääsisivät niin pitkälle, että hän saisi lähestyä tammaa muuallakin. Tämän iltainen antoi kuitenkin voimia ja uskoa. Se olisi mahdollista. Tie luottamuksen rakentamiseen kaltoinkohdellun eläimen ja ihmisten välille olisi pitkä ja kivinen, mutta se olisi mahdollinen.
"Kerro se lyhyemmin?" Nainen ehdotti pieni hymy huulillaan. Olihan hänkin lyhentänyt Defyn tarinaa varsin rajulla kädellä.

"Harmi ettei videokamera ole ikinä mukana kun tuollaisiaa tapahtuu. Vain silloin kun tippuu hevosen selästä tai saa mahdollisesti kengästä." Ray koetti keventää hieman tunnelmaa, vaikka Evelynin tunnelma tuskin kaipasi keventämistä. Eiköhän nainen voinut upeasti jo valmiiksi, olihan tuolla nyt mennyt upeasti Defyn kanssa.
"Trailerissa oli elämäni nainen jonka jouduin jättämään taakseni kun lopetin jockeyn hommat. Ja en todellakaan tiedä mitä Adrian Lowsleyn siitostamma ja harrasteratsu tekevät täällä."

Siitä Evelyn oli samaa mieltä. Täällä hänellä ei ikinä ollut videokameraa käden ulottuvilla, eikä kännykälläkään tullut napsittua kuvia. Kotopuolessa valokuvaamisesta innostunut veli oli aina pitänyt huolen siitä, että kaikki tilanteet ikuistettiin. Nainen aukaisi tarhan portin ja talutti aavistuksen tanssahtelevan tamman sisään. Hevonen ei kavahtanut kauemmas, kun hän irrotti riimunnarun, mutta heti päästyään vapaaksi, se kääntyi kannoillaan ja laukkasi tarhansa kauimmaiseen nurkkaan. Huomenna he aloittaisivat jälleen alusta, mutta nyt hän uskoi itsekin siihen, että pystyisi auttamaan entistä kilpahevostaan.
"Ehkä niiden saapumiselle löytyy selitys", Evelyn sanoi, vaikkei juuri sillä hetkellä sellaista keksinyt. Näiden tietojen pohjalta oli vaikea lähteä kehittelemään selitystä hevosten saapumiselle. "Onhan täällä muitakin siitoshevosia, niin Fairchildien kuin muidenkin omistamia. Ehkä harrasteratsu on lähinnä seurana, ettei siitostamma joudu maisemanvaihdoksen lisäksi asustamaan yksinään."

"...  Adrian ei koskaan päästäisi Tellaa silmistään. Sen emä on huippuvanhemmista ja isä huippu Amerikassa. Siihen on joku painava syy, miksi hän olisi tuonut tamman tänne." Ray näytti mietteliäältä ja samalla hän halusi rynnätä kimon luo, syöttää sen lihavaksi herkuilla ja rapsutella. Mies kuitenkin vain jäi katselimaan Defyä ja sen laukkaa toiseen päätyyn tarhaa.
"Kaunis se on. Kyllä se vielä siitä. Sinä jos kuka saat hevosen asettumaan."

"Joskus painavaksi syyksi riittää mahdollisuus tarjota hevoselle jotakin, mitä sillä ei ollut aiemmin", Evelyn sanoi harteitaan kevyesti kohauttaen. Rosings Park tarjosi monia asioita, joita laukkatallilla ei varmasti ollut tarjota. Ehkä omistaja oli ajatellut siitostamman kaipaavan vaihtelua, tai toivonut hevoselle kehittävää liikutusta, tai… Vaihtoehtoja oli lukuisia.
"Kiitos", nainen kiitti pehmeästi. "Toivotaan parasta. Se on jo kärsinyt liikaa ihmisten käsissä."

"Hän ei toisi sitä näin kauas. Ja olisi kertonut minulle, luultavasti hän haluaisi minun ratsastavan sitä. Olin kuitenkin Tellan jockey silloin ja ratsutin sen. Hän on _neuroottinen_ sen oikeasta etusesta. Tellan kilpaura päättyi sen murtumiseen harjoituksissa." Hän huokaisi syvään ja kallisti päätään katsellessaan Defyä. Nyt hän ei halunnut mennä enää talliin, ollenkaan.

"Siinä tapauksessa kuulostaa kieltämättä omituiselta. Ehkä sinun kannattaisi soittaa hänelle ja kysyä, miksi Tella on täällä?" Evelyn ehdotti. "He saivat parannettua hevosen niin hyvin, että sillä saattaa ratsastaa? Rohkea veto", nainen totesi tarttuen tietenkin kuulemaansa loukkaantumiseen. Hän oli eläinlääkäri, häntä kiinnosti moiset seikat. Harva edes yritti korjata jalkansa murtanutta hevosta, vaikka se olisi miten arvokas ja upea eläin, joten totta kai hän halusi kuulla Tellasta enemmän.

"... En tahdo. En halua ottaa Lowsleyn perheeseen mitään yhteyttä." MIksi hän ei halunnut ottaa yhteyttä poikansa isoisään, oli jo tarina erikseen. Yleensä mies kyseli koska hän palaisi takaisin töihin hänelle, ymmärtämättä ettei Raiden tahtonut sitä enää. Ehkä olisi halunnut, mutta ei voisi enää.
"Se toipui harrastehevoseksi, jolla voi jopa hypätä silloin tällöin."

"No, toivottavasti Tellan mysteeri ratkeaa jossakin välissä", Evelyn sanoi painostamatta toista sen enempää selittämään, miksei halunnut pitää mitään yhteyttä tamman omistajiin. Nainen nyökkäsi kuunnellessaan selitystä Tellan nykyisestä kunnosta. Se kuulosti hienolta.
"Upea parantuminen, siis", hän totesi hyväksyvästi. Hevoset olivat verrattain huonoja parantumaan mistään ja yleensä jalkojen kohdalla onnistuivat vain rikkomaan itsensä toipumisaikana entistä pahemmin. Ilmeisesti Tella oli hyvä, ihana poikkeus tähän sääntöön.

Neiti Riitasointu: "se toipui hyvin. Se sai tosin parasta mahdollista hoitoa ja omistajansa neuroottisen huolenpidon. Se oli todella kallis ostos emänsä kanssa, siksi sitä ei ollut varaa menettää." Hän selitti naiselle, tuijottaen Rosings Parkin tallia, tuntien miten kurkkua kuristi.
"... Hitto, en saa rauhaa tältä. Ja se musta ruuna, se on... Benjaminin äidin derbyratsu."

"Upea kuulla, että se oli riskin arvoinen. On aina parempi, jos hevonen kuntoutuu", Evelyn totesi nyökytellen. Hän ei tiennyt, mitä itse olisi tehnyt vastaavassa tilanteessa, tai vaikkapa Lionheartin kohdalla. Hän haluaisi päästää hevosen tuskistaan, mutta samalla hän haluaisi tehdä kaikkensa, jotta se tulisi kuntoon. Onneksi hän ei ollut ainakaan vielä joutunut pohtimaan tällaisia kullanhohtoisen orinsa kanssa, vaikka se vähän säheltäjä olikin.
"Ainoa tapa saada selkeys tilanteeseen on soittaa jollekulle, joka tietää asiasta", nainen sanoi pehmeästi. Hän ei aikonut takertua saamaansa tietoon Benjaminin äidistä, sillä se oli toissijaista, vaikka suurempi kuva alkoihin hahmottua tiedonmurusista. Siitä huolimatta, se ei ollut hänen asiansa. Mies kertoisi enemmän, jos haluaisi, mutta hän ei painostaisi. Tilanne taisi muutenkin jo olla varsin tulenarka, eikä hän halunnut kaataa bensiiniä liekkeihin.

Ei se ollut tulenarka, vaan se sai Raidenin pelkäämään pahinta. Lopulta tuo kohotti katseensa Evelyniin.
".... Lukeeko jossakin nettisivulla tai vastaavalla ratsuttajien nimiä?" Se oli outo kysymys, mutta hän oli lähtönsä jälkeen saanut Janicelta ruikuusviestejä, uhkauksia ja kaikkia mahdollisia.
"Benjaminin äiti on sairas. Alkoholisti, alkoi juoda pojan syntymän jälkeen."

"Valmentajien nimet ovat, mutta en usko, että ratsuttajia löytäisi nettisivuilta. Mutta soittamalla on helppo saada tietoonsa kaikkien tallin työntekijöiden nimet", nainen pohti. Valmentajia käytettiin houkuttelemaan asiakkaita, mutta tuskinpa ratsuttajien nimistä netissä olisi mitään hyötyä. Puhelimella tosin sai mitä vain tietoonsa.
"Epäiletkö, että hän olisi tullut tänne hevosten kanssa?" Evelyn kysyi. Alkoholisti-sana kirpaisi turhan läheltä, mutta nainen pudisteli ajatuksen pois mielestään. Hän ei ollut alkoholisti, hän vain joi… paljon. Ainakin välillä. Nyt hän ei ollut hetkeen koskenut alkoholiin, mikä oli varmasti loistava päätös. Saisi nähdä, kauanko se pitäisi, ennen kuin jokin pettymys Defyn kanssa kaipaisi jälleen lohdutusta pullon suusta.

Ray nyökkäsi, niin hän oli epäillytkin. Olisiko Janice voinut selvittää missä hän oli. Hän huokaisi raskaasti ja pureskeli kynsiään hermostuneena.
"... Janice on... epätasapainoinen loukattuna. Hän ei nähnyt asiaa samoin. Hänestä hylkäsin hänet ja varastin lapsen häneltä. Lapsen, josta hän ei kyennyt huolehtimaan tai edes humalassa halunnut huolehtia. Ja kävi humalassa minuun käsiksi. Ja... Eron jälkeen sain lukuisia itkuviestejä, uhkauksia .... Kaikkea mahdollista."

Evelyn kuunteli kääntäen katseensa kokonaan mieheen. Tämä kuulosti sellaiselta asialta, joka vaati naisen kaiken huomion, eikä vain puolittaista samalla kun hän ihaili tammaansa. Kasvoilla välähti järkytys, kun hän kuuli, mitä kaikkea Ray ja pienen pieni Benjamin olivat joutuneet käymään läpi.
"Kamalaa, että jouduitte tuollaiseen tilanteeseen Benjaminin kanssa", nainen sanoi ääni värähtäen. Pelkkä ajatus siitä, että joku hänen rakastamansa löisi häntä… Ei. Se olisi liian kammottavaa edes ajateltavaksi. "Toivotaan, että Tellan saapumiselle on jokin muu selitys."

Ray pudisteli päätään ja kyntensä sijaan pureskeli etusormeaan. Se väkivalta oli hänelle herkkä paikka, koska hän koki sen kolaukseksi egolleen. Hän nimittäin oli Janicea miltei kymmenen senttiä lyhyempi, sekin teki jo kipeää. Puhumattakaan siitä miten sitten se väkivalta, vaikka olikin jäänyt pieneksi.
"Poika ei onneksi muista mitään tai hänelle ei koskaan käynyt mitään pahaa. Mitä nyt joskus sai huutaa kotiintulooni asti ruokaa kun äitinsä oli sammunut tai ei vain halunnut huomata että lapsella oli nälkä. Ei helvetti, sekoan kohta, ei hän voi olla täällä..."

"Älä sekoa", nainen sanoi pehmeästi ja astui eteenpäin tarttuakseen miehen käsivarteen. "Kaikki selviää kyllä. Ehkä hän ei ole täällä. Ehkä Tella tuotiin tänne, koska sen omistajat halusivat yllättää sinut iloisesti. Et ole yksin, tämä on sinun työpaikkasi ja Slaley on sinun kotisi. Vaikka hän olisikin täällä, ei hän enää pääsisi sotkeutumaan sinun tai Benjaminin elämään", Evelyn koetti lohduttaa.

Ray vilkaisi Evelyniä. Niin, nainen ei vielä tiennyt että hän oli muuttamassa.
"... En asu Slaleyssa viikonlopun jälkeen. Vaelluksella sain tietää että vuokraisäntäni sai sydänkohtauksen ja he muuttavat pois. Minun olisi pitänyt ostaa talo johon ei ole varaa joten. Muutan Hexhaamiin Benjin kanssa, omaan asuntoon, mutta paljon halvempaan kuin tuo. Mutta silti, en vain..  Osaa rauhoittua."

Muutto? Aika raskas yllätys, kun työmatkakin piteni, mutta syyt muutolle olivat selkeät.
"Jos tarvitset muuttoapua, olen käytettävissä", nainen lupasi. Hän kyllä auttaisi missä vain voisi. Mielellään vaikka palkkaisi toiselle muuttofirman hoitamaan kaiken, ettei Ray joutuisi ottamaan ylimääräistä vapaata muuton takia.
"On ihan ymmärrettävää mennä tolaltaan tällaisen takia. Kukaan ei syytä sinua. Nyt vain keräät itsesi ja luotat siihen, että tilanne kyllä ratkeaa tavalla tai toisella."

Ray nyökkäsi ja pudisteli päätään, hän oli palkannut muuttofirman tekemään sen puolestaan. Ainakin hän saisi pestä kätensä kantamisesta ja muusta kamalasta, vaikka se maksoikin ihan liikaa.
"En vain... Me emme voi sietää toisiamme. Ja en kestä jos se juoppo ratsastaa kultapienelläni."


Viimeinen muokkaaja, Silkki pvm La Loka 11, 2014 4:34 pm, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2457
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: Elämän valttikortit   La Loka 11, 2014 4:32 pm

"Sen tunteen minäkin tiedän", Evelyn sanoi ja vilkaisi synkästi Defyä. "Mark Castillo, jolle myin Defyn vuosia sitten, on entinen poikaystäväni", nainen huokaisi. Oli tuskaa katsoa videoita miehen ja tamman kisataipaleesta. Hän olisi kuulunut tummanruunikon selkään, ei voitontahtoinen, laskelmoiva mies, joka oli pilannut tamman.
"Mekään emme rehellisesti ottaen ole puheväleissä", Evelyn totesi. He kyllä huusivat kilvan toisilleen, mutta puhumisesta ei tullut yhtään mitään. "Mutta vielä ei kannata maalata piruja seinälle. Ehkä Benjaminin äiti ei tullut Tellan mukana tänne." Se oli pieni ja katoava mahdollisuus, mutta se oli ainoa joka enää oli olemassa. Toinen vaihtoehto olisi vain opetella elämään ajatuksen kanssa, että menneisyys oli palannut kummittelemaan nykyhetkeen.

Ray sekoaisi päästään. Janice mustamaalaisi hänet kaikille ja tekisi kaikkensa pilatakseen sen mitä hän oli nyt saanut rakennetuksi. Voi helvetti.
"Ai? Tiedät siis tunteen kun ainoa tapa kommunikoida on olla hiljaa tai huutaa kilpaa naama punaisena." Harva varmasti osasi kuvitella miehen huutamassa kenellekään, mutta naisen läsnäolo sai hänet sekoamaan.
"Pitäisi lähteä Olafin kanssa maastoon. Nyt en halua edes ajatella mitä tuolla on vastassa."

"Se on ainoa tapa, jolla minä ja Mark kommunikoimme", Evelyn myönsi katse tiiviisti tummanruunikossa. Se oli ainoa yhdistävä tekijä hänen ja Markin välillä enää näinä päivinä. Ja ajatella, että vuosikymmen takaperin he olivat olleet niin rakastuneita. Hän oli ollut nuori ja typerä, kun oli myynyt hevosensa eteenpäin ihmiselle, joka oli niin julma kaikille läheisilleen.
"Jos aiot maastoon, kannattaa lähteä reippaasti, että ehdit takaisin ennen iltatallia, tai Olaf jää pian ilman iltaruokiaan", Evelyn sanoi keventääkseen tunnelmaa. Vielä ei ollut pimeää, mutta päivä alkoi selkeästi kääntyä iltaan. Taivaskin alkoi hitaasti punertaa auringonlaskun sadoissa eri sävyissä. "Minunkin pitäisi vielä tarkistaa Monti. Haluan myös katsoa Lionheartin jalkoja, se kun on hiukan herkkä niiden kanssa. Silloinkin, kun kolhuilta on vältytty, se kerää helposti nestettä jalkoihinsa."

Mies naurahti toisen sanoille Olafin iltaruoista.
"En taida mennä tänään, seisokoot ja lihotkoot. Se ei suostuisi lähtemään jos tajuaisi jäävänsä ilman evästä." Ray naurahti ja otti askelia kohti tallia, vilkuillen hymynkare huulillaan Evelyniä.
"Montista tuli mieleen, olenko ainoa joka yllättyi Amandan reaktiosta?"

Niin, eipä kai yksikään hevonen haluaisi jäädä ilman iltapalaa.
"Ei Olaf vielä ole lihava. Tulen kyllä potkimaan sinuun liikettä siinä vaiheessa kun se näyttää samalta kuin Romeo", eläinlääkäri vakuutti virnistäen. Tallin ylipainoinen friisiläinen olisi herättänyt sääliä jokaisessa, ellei se olisi ollut niin kamala luonteeltaan.
"Ihmiset reagoivat odottamattomasti tilanteissa, joita eivät ole koskaan ajatelleet kohtaavansa", Evelyn sanoi pohdiskellen. Hän oli törmännyt samaan ilmiöön aiemminkin töidensä parissa. "Ei se silti tarkoita, ettenkö olisi yllättynyt positiivisesti Amandan reaktiosta. Hän taitaa todella pitää ponistaan, vaikka yleensä tuntuu väittävän kaikkea muuta."

"Vielä. Vielä, sillä syömistahdilla se kohta on." Ei Olaf helposti pääsisi lihoamaan, kun hän kuitenkin tarkkaili sitä ja kiinnitti siihen huomiota. Romeota ei selvästi tarkkailtu, hän naurahti. Kyllä hän siitä oli jotakin kuullut. Se oli aika pyöreä, kieltämättä.
"Olen nähnyt sitä mutta en ihan tuossa mittakaavassa tuollaiselta ihmiseltä. Ja anteeksi mutta en ihmettele jos tyttö on kylmä ja ylimielinen, äitinsä vaikutti... Todella rakastavalta ja sellaista."

Evelyn vain hymyili. Ei hän uskonut, että Ray päästäisi hevostaan lihomaan niin paljoa. Toisin kuin Romeon omistaja, Ray ymmärsi hevostaan ja tiesi, ettei liika ruokinta olisi sille hyväksi.
"Äidin reaktiota minäkin ihmettelin kaikista eniten", Evelyn totesi. "Se oli suorastaan sopimatonta", hän jatkoi vilkaisten ympärilleen, kun tallirakennus lähestyi. Olisi oltava varovainen sanojensa kanssa, ettei Amandan äiti kuulisi ja päättäisi vaihtaa eläinlääkäriä. Moni muu eläinlääkäri ei olisi antanut Montille muutamaa päivää aikaa. Moni olisi lopettanut ponin jo nyt, koska sen tulevaisuus näytti äärimmäisen synkältä. Ei se ollut hevosen elämää, jos ei saattanut juosta vapaana.

"Ei kukaan reagoi niin jos teinityttö itkee ja huutaa. Silloin... Lohdutetaan lasta." Hän mutisi ja lopetti aiheesta puhumisen. Tallissa selvisi että Amanda oli sentään mennyt kotiin, mutta vasta hetki sitten. Ray katseli karsinassaan heiniä syövää mustaa ruunaa miltei kauhusta jähmettyneenä. Pobylla oli lempeä katse, kuten aina. Se sai miehen hymyilemään. Hän askeli tammakäytävälle ja nähdessään tutun kimon, kuului myös tuttu, varsamainen hörinä. Se edelleen muisti hänet?

Evelyn suuntasi ensin vilkaisemaan Montia, joka makoili edelleen karsinassaan. Se nosti päätään kuullessaan oven aukeavan, joten rauhoittava aine oli jo poistunut suurimmilta osin sen elimistöstä. Nainen kävi rauhallisesti tarkistamassa ponin olon, ennen kuin sulki karsinanoven huolella ja lähti katsomaan omaa oriaan, joka parhaimmillaan koetti huomaamattomasti järkeillä solmuaan auki.
"Hei hölmö", nainen tervehti hevosta, joka lopetti riimunnarun hamuamisen kuin pahanteosta kiinni jäänyt lapsi ja hörisi omistajalleen. Evelyn kumartui käärimään pinteleitä auki ja tunnustelemaan jalkoja.
Lucy seisoi tammakäytävällä tuijottaen jälleen kerran saapunutta papurikonkimoa. Hän oli lapsellisen naiivisti innostunut nähdessään trailerin, mutta jo yksi vilkaisu hevoseen oli riittänyt kertomaan, ettei saapuja ollut edelleenkään Ivory. Miksi hän enää edes odotti? Hevosen myymisestä oli jo ties kuinka kauan aikaa. 36 päivää, jos oltiin tarkkoja. Hän oli laskenut.
"Ai moi", tyttö sanoi Raylle, kun näki toisen lähestyvän. Hevonen tervehti miestä hörinällä. Ehkä kimo oli joku Rayn entinen kilparatsu. Täysiveriseltä se ainakin näytti. Lucy valmistautui jo katoamaan paikalta, nyt kun oli nähnyt läheltä papurikonkimon, joka tallille oli tuotu. Hän olisi ilomielin vaihtanut jokaisen tallin kimon Paddya lukuunottamatta mahdollisuuteen saada Ivory takaisin. Paddyn ei auttanut lähteä, tai Zoe murhaisi hänet yön pimeydessä.

"Hei Lucy." Ray sanoi poisseolevasti ja nojautui katselemaan tammaa hymy huulillaan. Tella pyörähti karsinassaan pari kertaa ympäri ja heilutteli päätään, höristen kärsimättömästi.
"... Lucy, tiedätkö sinä ketä nämä hevoset toi? Tämän tamman ja sen mustan täysiveriruunan?"

"E-en", tyttö sotkeutui sanoihinsa säikähtäessään. Olisiko hänen pitänyt tietää? Hän oli vain nähnyt trailerin ja asettunut tallin ovensuuhun katsomaan, laskeutuisiko ramppia pitkin hänen unelmiensa puoliverinen. Nähtyään hevoset, hän oli kadonnut yläkertaan selvittämään, voisiko tehdä Kamirin iltatallin, kun kerran pyöri yhä tallilla. Hetken itseään kerättyään tyttö oli palannut tallikäytävälle katsomaan karsinassaan seisovaa papurikonkimoa. Miksi se ei voinut olla hänen Ivorynsa?
"Tunnetko nämä hevoset?" Hän kysyi nielaisten.

Mies nyökkäsi ja huokaisi hiljaa. Hän avasi karsinan oven, nauran matalasti sille kuinka kimo tamma nyppi taskujen kohtia hänen takissaan. Ray oli pakahtua onnesta katsellessaan omalaatuisen ja varsamaisen hevosen touhuja.
"Tunnen. Musta on ruuna, Agoura Phobia eli Poby. Harrastehevonen, perin keskinkertainen ellei jopa surkea pari lähtöä juossut entinen laukkuri. Tämä kullanmuru taas on Amerikasta tuotu Parraquez Just Stand Still eli Tella. Tamma jolla voitin viimeksi Triple Crownin. Nykyään siitostamma ja harrasteratsu."

Lucy nyökkäili kuunnellessaan toisen puhetta. Entisiä laukkaratsuja, siis. Tella oli ilmeisesti todellinen huippu, vaikka Lucy ei ollut erityisemmin laukkaurheilua seurannut. Triple Crown kuulosti kuitenkin tutulta kilpailulta, joten kaipa sen voittaminen oli suuri juttu.
"On varmaan ihanaa, kun se on täällä", tyttö totesi surullisen katkerana. Olisipa Ivorykin. Hänen rakas vastuuhevosensa, ihana papurikonkimo, kömpelö mutta kaikkensa antava, nöyrä puoliveriruuna. Miksi se oli myyty? Tyttö vain tuijotti tuntemattoman hevosen karsinaan. Miksi muut saivat takaisin aiemmat kilpahevosensa, mutta hänelle ei suotu sitä iloa, että hän edes näkisi muutaman kuvan Ivorysta tai kuulisi, miten sillä meni? Maailma oli epäreilu.

"En tiedä tuleeko sen mukana huonoja asioita. Ja minulle ei ole puhuttu vastuuhevosesta tai ratsastettavasta joten tuskin saan ratsastaa sillä tai liiemmin hoitaa sitä." Se oli lähinnä kidutusta nähdä tamma siinä hyörimässä ja pärskymässä, kun ei tiennyt mitä tapahtuisi.
"vaikka on ihanaa edes nähdä se." Ray tuli ulos karsinasta ja vilkaisi tyttöä.
"... Ikävöitkö vieläkin Ivorya?"

Tyttö nyökkäsi. Niin, ehkä toinen ei pääsisi Tellan selkään, mutta ainakin Ray näkisi, että tammasta pidettäisiin hyvää huolta. Ray voisi käydä tervehtimässä sitä, rapsutella silloin tällöin ja varmistaa, että Tellan oli hyvä olla. Se oli jo enemmän kuin mitä hänellä oli. Bethany oli sentään ymmärtänyt, ettei Rainin kanssa sattunut onnettomuus ollut ollut hänen syytään, joten Rain oli edelleen hänen vastuullaan, mutta välit serkkuun olivat siitä huolimatta aavistuksen kireämmät. Sekin oli oma taakkansa kannettavaksi.
"Ikävöin sitä aina", tyttö sanoi hiljaa ja räpytteli kyyneliä silmistään. "Anteeksi. Lähden hakemaan hevosia sisään iltatallia varten." Lucy lähti kiireisin askelin pois ja pyyhki silmäkulmistaan kyyneliä. Hän ei itkisi enää ikinä töissä. Hän oli vannonut niin jo monta kertaa, mutta typerät kyyneleet eivät kuunnelleet hänen tahtoaan.

Raiden olisi halannut tyttöä jos olisi ehtinyt, mutta tuo päätti karata hakemaan hevosia. Yhtälailla hän oli - perin miehekkäänä miehenä - itkenyt kun jätti lempitammansa pakon edessä. Hän päätti että oli aika mennä kotiin, vaikka päässä pyöri ja hän oli huolissaan Montin lisäksi siitä, mitä nyt seuraisi.
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2457
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: Elämän valttikortit   La Loka 11, 2014 4:36 pm

Tiistai, 14. lokakuuta, iltapäivä - seuraava päivä

Lucy oli tullut töihin vasta kymmeneksi, mikä oli mukavaa vaihtelua tiistaiaamuun. Hän oli siivonnut tallia ja tarhoja koko aamupäivän, kunnes oli ollut lounastauon vuoro. Nyt hän siirteli pastaa haluttomana muovikulhon puolelta toiselle. Ei ollut nälkä. Tai oikeastaan oli, mutta ei tehnyt mieli syödä. Ajatukset karkasivat Ivoryyn. Ihana papurikonkimo oli jossakin kaukana, eikä hän tiennyt siitä enää mitään. Entä jos Ivorylle oli käynyt jotakin? Huokaisten tyttö laittoi kannen pastakipon päälle ja vei ruuan jääkaappiin. Ehkä hän söisi sen myöhemmin. Seuraavaksi olisi edessä Rainin liikutus, eli lähinnä hän kävelyttäisi rauhallista ruunaa ympäröivässä maastossa. Se riittäisi hevoselle, joka vasta paranteli itseään koiran hyökkäyksestä. Ajatuksissaan kulkien tyttö laskeutui portaat tallin puolelle ja vilkaisi kelloaan. Varttia vaille yksi. Päivissä tuntui olevan liikaa tunteja, kun ei ollut muita kunnolla liikutusta vaativia hevosia kuin jääräpäinen ponimummo. Lucy huomasi varustehuoneessa pyörivän Zoen, joka haki parhaillaan Daran varusteita kouluratsastusta varten ja pysähtyi niille sijoilleen. Lucy ei halunnut tunkea varustehuoneeseen yhtä aikaa ilkeän työkaverinsa kanssa.

Iltapäivällä talliin asteli vaaleahiuksinen, aivan uusi nainen. Tuon silmiä varjosti ikuiset mustat silmänaluset, ne tuskin lähtisivät ikinä vaikka nainen oli lopettanut juomisen. Hän asteli varustehuoneeseen ja alkoi katseellaan etsiä hevosensa varusteita ja kaapistaan tavaroita. Hän ei ollut itse järjestänyt niitä, vaan hevoset tuoneet isänsä työntekijät.
"Mikä niille miehille on niin helvetin vaikeaa tehdä asiat oikein.." Janice sähisi itsekseen kun etsi oikeaa harjapakkia, lopulta sen löytäen. Hän otti suojat ja katseli varusteita, vilkaisten sitten työntekijää. Sattumalta hän oli huomannut matkalla tallissa listan, jossa oli entisen miehensä työvuorot. Se oli saanut hänet jo raivon partaalle.
"Anteeksi, tietäisitkö mistä mahdan löytää Agoura Phobian satulan? En ymmärrä mihin ne sen eilen laittoivat, kun käskin laittaa kaiken paikoilleen. Vaikka eipä tämän tallinkaan miehet taida olla viisaampia."

Zoe ei suonut kahtakaan vilkaisua uudelle naiselle. Varmaan niiden eilen tuotujen täysiveristen omistaja. Nainen kuitenkin pysähtyi liikkeissään, kun toinen puhutteli häntä. Zoe nosti Daran satulan tukevammin lantiotaan vasten ja käveli tottuneesti satuloiden täyttämällä seinustalla oikean satulan kohdalle.
"Tässä", työntekijä sanoi. "Satulatelineisiin kirjataan hevostenne nimet tämän päivän aikana", hän sanoi jatkon varalta. Kyllä täältä löytäisi kaiken, kunhan vain tottuisi tuijottamaan varusteseinää, jolla oli yli sata satulaa.
"Ilmoittakaa toki, mikäli kaipaatte vielä jotakin", Zoe sanoi napaten Daran suitset olkapäälleen. Hän tasapainotteli suojia satulan päällä yksinkertaisesti siitä syystä, ettei aikonut kävellä kahta kertaa varustehuoneelle.

"Kiitos." Janice sanoi, hymyilemättä, mutta kiitti kuitenkin tuota avustaan. Vaikka sitähän varten työntekijät olivat täällä. Tietäisiköhän uo nainen asioista enemmän, jos hän kysyisi?
"Kauanko Tobias Wonchester on ollut töissä täällä? Se kääpiö, kuulemma ratsuttajana?"

Zoe ei itsekään hymyillyt usein, joten ei hämmentynyt toisen ilmeettömyyttä. Kysymys sen sijaan yllätti. Miksi toista kiinnosti ratsuttajan työskentely?
"Hän on ollut täällä puolitoista kuukautta", Zoe vastasi. Hänen työtään oli vastailla omistajien kysymyksiin, olivat ne miten typeriä tahansa. "Mikäli kaipaatte ratsuttajaa hevosillenne, tallilta löytyy varmasti joku sopiva", hän vakuutti. Hän ei voinut suoraan sanoa, että Ray oli yksi idiootti joka ei osannut mitään, sillä se antaisi huonon kuvan tallista, mutta mikään ei estäisi häntä suosittelemasta muita ratsuttajia.

"Ai, niinkin kauan. Mitähän se idiootti kuvittelee saavansa aikaan hienojen puoliveristen kanssa." Janice ärisi enemmän itsekseen ja kumartui ottamaan harjapakin lattialta. Eihän se mies osannut edes ratsastaa, miten saattoi ratsuttaa? Janice ei voinut myöntää, että Ray oli itseasiassa auttanut hänenkin ruunansa uudelleen ratsutuksessa ja ratsuttanut hänen isänsä Triple Crown-voittajan.
"Munaton paska."

Zoe pakotti pitämään kasvonsa peruslukemilla. Onneksi hän oli yleisestikin ottaen ilmeetön ihminen, sillä Janicen sanat huvittivat. Ilmeisesti toinen tunsi Rayn ja tiesi myös senkin, ettei toisesta ollut tähän työhön. Sääli, ettei hän työnsä takia voinut liittyä loukkauskuoroon.
"Hän työskentelee ponin, kahden entisen laukkurin ja yhden eläkeläisen kanssa", Zoe sen sijaan saattoi sanoa. Eiköhän se kertonut ihan riittävästi. Joukossa ei ollut yhtäkään hienoa puoliveristä; yksi upea täysiverinen kylläkin. Miu Miu oli legenda.
"Poni tosin loukkaantui eilen. Hän työskentelee pian Moneypennyn kanssa, mikäli noudattaa aikataulua", nainen kertoi hyvillään. Jos halusi nauraa ratsuttajalle, kannatti ehdottomasti seurata miehen harjoituksia Moneypennyn kanssa. Kauankohan menisi, ennen kuin Fairchilditkin toteaisivat, ettei mies saanut mitään aikaan hermoheikon tamman kanssa. Zoe ei malttanut odottaa sitä päivää.
"Olen Zoe Winter, töissä tallityöntekijänä vaikka olenkin opiskellut pätevyyden myös ratsuttajaksi", nainen esittäytyi. Hän olisi tarjonnut kättään, mutta tasapainottelu varusteiden kanssa ei jättänyt vapaita käsiä.

"... Oikeasti? Ponin? Eikö se jo riitä että hän raahasi sieltä Siperiasta sen läskipallon?" Kun he olivat olleet yhdessä, Janice oli rakastanut Olafia. Hän oli siitäkin katkera, että suloinen keesipää oli viety häneltä. Hän vain halusi helpottaa omaa suruaan mustamaalaamalla ja haukkumalla miestä, mahdollisesti pilata tuon elämän. Se olisi mukavaa, olihan tuokin pilannut hänen.
"Ai hän on töissä? Moneypenny... Olen kuullut sen nimisestä täysiverisestä, onko se minkä luulen sen olevan? Hermoheikko?" Tottakai laukkatallin omistajan tytär tietäisi tällaiset skandaalihevoset.
"Janice Lowsley, Pobyn ja Tellan omistaja." No ei varsinaisesti mutta täällä hän oli lähin henkilö joka vastasi kyseisistä täysiverisistä.

Zoe juhli sisäisesti. Ha! Siitäs saisi se tärkeilevä, osaamaton työtoveri. Saisi nähdä, kauanko kestäisi ennen kuin hevosenomistajat vetäisivät ratsunsa Raylta pois. Jos Janice puhui aina tähän sävyyn miehestä, siinä ei menisi kauaakaan.
"Moneypenny kilpaili sekaestelaukoissa", hän kertoi. "Se yritti hypätä jockeynsa päälle selälleen", nainen vahvisti toisen epäilyt hermoheikkoudesta. "Se on uudelleenkoulutuksessa ratsuksi." Siinä kestäisi. Vuosia, jos Rayn tahdista saattoi mitään päätellä.
"Mukava tutustua, neiti Lowsley", hän sanoi nyökäten. "Mikäli teillä ei ole muuta, minun on jatkettava päivän ohjelmaa ja ratsastettava yksi puoliverinen kentällä", Zoe sanoi pieni hymy huulillaan. Ajatus siitä, miten Janice näpäyttelisi Rayta jatkuvasti loukkauksineen eikä ratsuttaja voisi laukoa mitään takaisin työnsä menettämisen pelossa sai Zoen hyvälle tuulelle.

Janice nyökkäsi, hän muisti tapauksen. Olisiko ollut jopa samoissa kilpailuissa kuin Ray oli ratsastanut aikanaan? Saattoi olla, mutta sitä hän ei kyennyt nyt muistamaan ollenkaan. Alkoholismin huonoja puolia, muisti huononi todella.
"Muistan sen hevosen kyllä. Täysi hullu." Hän totesi ja nyökkäsi Zoelle.
"Oli mukava tavata." Hän jätti varusteet niille sijoilleen ja lähti etsimään entistä kihlattuaan ja sitä täysiveritammaa. Hyvässä lykyssä se tamma talloisi tuon.

Zoe suuntasi laittamaan Daraa valmiiksi. He treenaisivat jälleen kerran koulua kentällä. Saisi nähdä, jaksaisiko musta ori keskittyä sitäkään vähään kuin yleensä. Lucy oli lähtenyt tallista Rainin kanssa. Tällä hetkellä ruuna hamusi viimeisiä vihreitä ruohonkorsia maasta pyöröaitauksen ulkopuolella. Sawyer korjasi edellisenä päivänä hajottamaansa aitaa, johon Monti oli jäänyt jumiin. Tasaiset kolahdukset, joita vasaralla lyönti sai aikaan ei saanut lehmänkirjavaa irlannincobia heilauttamaan korvaansakaan. Hevonen seisoskeli rentona narun päässä, mutta lepuutti loukkaamaansa takajalkaa. Se ei kuitenkaan eläinlääkärin mielestä ollut huolestuttavaa, joten Lucy ei murehtinut liikoja.

Ray olisi halunnut huutaa, kun näki pahimman painajaisensa nojaamassa pyöröaitausta vasten, kyttäämässä miten hän työsktenteli Moneypennyn kanssa. Hän pyysi tuota jopa poistuman, mutta se ei tuntunut menevän perille. Miehen ahdinko alkoi näkyä ja hän sujahti ulos aitauksesta. Sawyer varmasti kuuli kiristyvän keskustelun ja sen miten Janice sätti miestä ilman kunnon syytä ties millä sanoilla.

Lucy seurasi tilannetta pyöröaitauksella kauempaa. Hän näki miehen kiristyvän kehonkielen ja ahdingon, mutta ei uskaltanut lähteä lähemmäs. Hän kuuli silloin tällöin muutaman sanan puheesta, jota tuuli kantoi hänen korviinsa. Sawyer sen sijaan kuuli kaiken, mutta ei reagoinut eleelläkään. Nainen vain nakutti lautaa kiinni aidantolppaan ja varmisti sen pitävyyden reippaalla repäisyllä. Lauta piti. Nainen onnitteli ääneti itseään hienosti hoidetusta työstä. Ehkä hän voisi nyt palata auttamaan tallin laajennusta. Se oli mukavan fyysistä puuhaa, rakentaminen siis. Siinä pääsi näkemään oman kätensä jäljen selkeästi. Nainen pakkasi työkalujaan kaikessa rauhassa, kuunnellen tarkkaavaisena keskustelua, jonka sävy oli kireä ja varsin vihamielinen. Pitäisiköhän hänen käydä pelastamassa Ray asiakkaan kynsistä? Äh, eiköhän mies osannut pitää itsekin itsestään huolta.

Ray olisi osannut, mutta hänen piti varoa sanomasta vääriä asioita, ettei Janice menisi kantelemaan Fairchildeille ja hän saisi potkuja.
"Sinä et ole kun pieni, munaton---"
"Janice, anna olla. Sinä teit sen aivan itse ja minä en päättänyt lopullisesti viedä Benjaminia sinulta, vaan tuomari. Eikä pojan tarvitse katsella sellaista." Ray selitti kireänä, miltei näyttäen siltä että tappaisi tuon naisen kohta. kasvoja punoitti eikä hän osannut rauhoittua. Sitten Janice tönäisi häntä kevyesti, mutta riittävästi, jotta ratsuttaja otti pari askelta taaksepäin.
"Lopeta. Minun tai tarvitse sietää tuota töissä. Ole kiltti ja poistu. Anna minun olla." Kuka tahansa, joka puuttuis tilanteeseen, olisi sillä hetkellä miehen enkeli.

Sawyer totesi saaneensa liikaakin tietoa Rayn menneisyydestä. Ehkä olisi parempi häipyä ja vauhdilla. Kun nainen kuitenkin tönäisi miestä, Sawyer laski kottikärryn kahvat käsistään ja harppoi pitkin, vaivattomin askelin kaksikon luokse. Naisen poskea halkova hopeainen arpi vain korosti kasvojen ilmeetöntä kurinalaisuutta.
"Onko kaikki kunnossa, Ray?" Entinen kersantti kysyi seistessään selkä suorana kaksikon lähellä. Sawyer katsoi kenties ensimmäistä kertaa työkaveriaan silmiin, sillä yleensä pitkä nainen tuijotti muista ohi kuten armeijassa oli opetettu. Hitaasti Sawyer käänsi huomionsa naiseen. Siniharmaat silmät olivat tulkitsemattomat, kuten nainen yleensäkin. Hän ei antanut tunteidensa näkyä päällepäin.

Mies vilkaisi työtoveriaan ja nyökkäsi, haroen hiuksiaan stressaantuneena. Tottakai hän oli kunnossa, ei Janice ollut kuin tönäissyt. Hän ei vain halunnut puida heidän likapyykkiään toissä, mistään syystä.
"On on. Neiti Lowsley ei van ymmärrä että töissä ei tule puida likapyykkejä julkisesti. Mieluiten ei ollenkaan." Hän sanoi hiljaa. Nainen kohautti olkiaan ja mulkaisi sitä arpinaamaa. Hän lähti paikalta puhisten ja Ray siirsi katseensa Sawyeriin.
"Kiitos, hän ei olisi lopettanut ikinä."

Sawyer katsoi poistuvan naisen perään. Tuota pitäisi vissiin vahtia tavallistakin tarkemmin.
"Ei mitään", nainen totesi vastaukseksi Rayn kiitoksiin ja palasi noutamaan kottikärryjä, jotka työnsi heinäladolle. Entinen kersantti ei ollut taitava sosiaalisissa tilanteissa, varsinkaan silloin, kun keskustelukumppani vaikutti yhtä stressaantuneelta kuin Ray. Se sai hänetkin hermoilemaan. Parempi siis kadota paikalta.
"Onko tuo niiden uusien täysiveristen omistaja?" Lucy kysyi hiljaa Rainin löntystäessä laiskasti hänen perässään pyöröaitausta kohden. Tyttö oli nähnyt naisen vilaukselta satulahuoneessa eikä ollut keksinyt muutakaan selitystä sille, kuka Janice oli.
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2457
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: Elämän valttikortit   La Loka 11, 2014 4:37 pm

Ray nojasi aitaukseen ja katseli Moneypennyä. Se seisoi jännittyneenä aitauksessa, aistien hänen jännityksensä ja pelkonsa. Miten ihmeessä hän saisi itsensä taas siihen tilaan, että voisi toimia sen kanssa. Tuo vilkaisi Rainia ja hymyili sille, se tuntui toipuvan hyvin. Hyvä.
"... Omistajan tytär itseasiassa."

Lucy nyökkäsi. Selvä. Ei se hänelle ollut niin tarkkaa. Hän vain halusi yhdistää ihmisten kasvot hevosiin, jotta tiesi, kenen hevosia milloinkin joutui hakemaan ja käsittelemään. Nyt hän tiesi, ketä tuo nainen kaipaisi, jos puhuisi hevosistaan.
"Moneypenny ei näytä kovin hyvältä", tyttö huokaisi hiljaa. Pieni täysiverinen oli kaikkea muuta kuin rento tai yhteistyöhaluinen. Se näytti valmiilta ponnistamaan räjähtävään neliin pienimmästäkin eleestä. Olisipa Chove jossakin lähellä. Fairchildien nuori täysiverinen rauhoitti Moneypennyä pelkällä läsnäolollaan.

Ray nyökytteli itsekseen ja hautasi kasvot toiseen käteensä, huokaisten raskaasti. Kaikki pyöri päässä, mutta hän ei voisi keskeyttää Pennyn kanssa tähän, sen kanssa pitäisi työskennellä kunnolla. Hänen pitäisi kerätä itsensä.
"... Ei, se... Tottakai siihen vaikuttaa tuollainen ja se ei myöskään pitänyt Sawyerin vasaroinnista, kyllä se tästä... Minä vain.. Kerään itseni."

Lucy nyökkäsi hieman säikähtäneenä.
"Olet tehnyt sen kanssa hienosti töitä", hän vakuutti nopeasti. Ei hän ollut halunnut syyllistää toista Moneypennyn tämänhetkisestä mielialasta. Tamma saattoi pahimpina päivinä olla tuollainen ihan ilman syytäkin. Ei se ollut Rayn syytä. Tietenkään hevosen kanssa ei olisi helppoa työskennellä, jos ajatukset olivat muualla, mutta ei Ray ollut tehnyt mitään väärää pienen mutta pippurisen tamman kanssa.

"Ei sen kanssa päästä enää samaan tilaan mitä yleensä mutta.. Nyt se on kyllä paha." Ray myönsi ja ktseli tammaa hiljaisena, hymyillen sille hellästi. Tamma käänteli korviaan hermostuneena, näyttäen siltä että kohta se lähtisi ja juoksisi vaikka sen aidan läpi. Voi pientä hevosta.
"... Kuinka paljon kuulit? Rehellisesti, Lucy."

Lucy katseli täysiveristä. Sääli, kun se oli niin hermostunut. Se voisi olla upea ratsu jollekulle, kunhan rauhottuisi vähän.
"Vain muutaman sanan", tyttö vakuutti nopeasti. Hän oli tehnyt parhaansa ollakseen kuuntelematta muiden asioista, kun eivät ne häntä koskettaneet. "Lähinnä jotakin loukkauksia", tyttö myönsi värähtäen. Niitä Janicella oli riittänyt.

Ray vilkaisi tyttöä ja kääntyi sitten tuon puoleen, hymyillen hellästi. Ehkä hänen pitäisi selittää, mistä se johtui että Janice asteli haukkumaan häntä munattomaksi paskapääksi.
"Janice on entinen kihlattuni. Ja meillä on yhteinen poika, jonka kanssa lähdin karkuun hänen masennustaan ja juopotteluaan. Ja hän ei ole sinut asian kanssa."

Lucyn silmät laajenivat, mutta tyttö pakotti itsensä pitämään suunsa suljettuna. Nyt ei ollut sopiva hetki tuijottaa toista leuka polvien tasolla.
"Okei", tyttö sanoi hiljaa ja kääntyi Rainin puoleen. "Minun pitänee jatkaa Rainin kanssa. Ehkä uskallamme kävellä vähän kauemmas", hän sanoi nöyrästi hymyillen. Evelyn oli vakuuttanut, ettei ravipätkätkään haittaisi Rainia, mutta hän ei siitä huolimatta uskaltanut liikuttaa irlannincobia yhtään enempää kuin oli välttämätöntä. Hän harkitsi siirtyvänsä kentälle, mutta suurella pääkentällä liikkui musta puoliveriori, jonka selässä oli Zoe. Yhtäkkiä ajatus kentällä taluttelusta ei tuntunut yhtään niin mukavalta. Maastoon siis.

"Kävelkää rento lenkki ja anna sen syödä ruohoa. Se auttaa varmaan Rainin parantumista eniten." Mies sanoi hymyillen ja kallisti päätään tammalle, jonka kanssa sujahti sinne pyöröön. Hän voisi nyt työstää hevosta, kun sai ajatukset kasaan. Hän heilautti kättään vain aavistuksen, mikä sai hevosen ampaisemaan loikasta raviin. Hän nosti päätään ja korskui äänekkäästi. Tämä hänen pitäisi saada rauhalliseksi...

"Joo", Lucy mutisi ja lähti kävelemään Rainin kanssa kauemmas. Hän voisi onneksi lähteä jo heti päivätallin jälkeen puoli neljältä asunnolleen ja viettää vapaata iltaa eilisen venyneen illan sijaan. Tyttö heilautti kättään Evelynille, jonka näki kävelevän pellonviertä tallia kohden. Eläinlääkäri kulki usein kävellen, tälläkin kertaa koira jalkojen vierellä jolkotellen. Tyttö jatkoi rauhallista kulkuaan metsikköön laiska hevonen perässään. He pysähtyivät usein syömään, ja Lucy antoi itselleen luvan surra Ivorya. Hän olisi voinut olla muiden seurana kentällä Ivoryn kanssa, jos ruuna vain olisi täällä. Milloinkohan hän oppisi ajattelemaan päiviensä aikatauluja ilman kuvitelmia Ivoryn liikutuksista? Niitä ei enää koskaan olisi, joten oli väärin kiusata itseään ajatuksilla siitä, mitä olisi voinut olla.
Evelyn asettui pyöröaitauksen laidalle tunnistaessaan pienen täysiverisen, joka kiersi aitausta pää korkealla. Nainen ei sanonut mitään antaakseen Raylle aikaa ja mahdollisuuden keskittyä hevoseen. Eläinlääkäri seurasi kaikessa rauhassa Moneypennyn ja Rayn työskentelyä. Fuego huiteli jo omilla teillään Fairchildien koiralauman mukana.

Ray antoi pienen tumman täysiverisen ravata ympyrää pää korkealla ja omaan tahtiinsa. Se saisi rauhoittua itsekseen, hän ei vaatisi sitä pysähtymään. Hevonen saisi oman aikansa, hän antoi aina kaiken aikansa maailmassa tammalle. Mikään ei mennyt sen edelle kun hän teki töitä sen kanssa. Lopulta ravi alkoi olla rauhallisempaa ja se laski päätään. Silloin Ray heilautti kättään sen edessä, pyytäen äänellä hidastamaan. Moneypenny pysähtyi ja peruutti, nostaen päätään. Hyvä on, hän antoi sen taas edetä omaan tahtiinsa. Aikansa hän sai hevosta pyöritellä aitauksessa, kunnes se oli sopivan rauhallinen. Hän otti tamman rauhallisesti kiinni.
"Hei Evelyn. Miten Monti?"

"Aiemmin päivällä se makoili eikä pyrkinyt ylös, joten huonolta näyttää", nainen sanoi. "Saa nähdä, miltä se näyttää nyt. Haluaisin sen edes yrittävän jaloilleen. Sekin olisi parempi kuin pelkkä makoilu", Evelyn pohdiskeli katse mustanruunikossa hevosessa. Pieni, tulinen täysiverinen näytti rennommalta kuin itsekseen, mutta ei missään nimessä niin rennolta kuin monesti Rayn käsittelyn jäljiltä. Ilmeisesti tänään oli taas yksi niistä päivistä, kun varjotkin saivat pienen tamman hermoilemaan.

Ray irvisti harmistuneena.
"... Amanda kuulemma kävi täällä aamulla ennen kuin meni kouluun, voidakseen syöttää aamurehut sille kädestä." Hän oli nähnyt tytön lähtevän äitinsä kanssa ja selvitellyt asiaa suuren hämmennyksensä keskellä. Hän huokaisi syvään ja katsoi Pennyä, avaten portin varovasti.
"Huonoista uutisista puheenollen, asia oli niinkuin pelkäsin. Sawyer sai pelastaa minut ryöpytykseltä aiemmin tänään."

"Zoe kertoi", Evelyn vastasi. Aamutallin tehnyt työntekijä oli vinkannut Amandan käynnistä, kun hän oli ollut tutkimassa Montia kymmenen maissa. "Se oli hienosti tehty Amandalta", nainen totesi rennosti aitaan nojaten. Hän pudisteli päätään Rayn sanoille pahoillaan siitä, että toinen oli joutunut kestämään sellaista.
"Voi ei", Evelyn huokaisi. "Oletko kunnossa?"

"Se oli hullua. Meinasin pyörtyä kun kuulin" Mies naurahti hiljaa, vaikka hänkin selvästi kunnioitti tyttöä. Kai tuossa oli jotakin kunnollista, mutta hän ei ihmetellyt kylmyyttä, kun otti huomioon tytön vanhemmat. Tai sen äidin, jonka hän oli tavannut.
"Olen, hän vain sätti munattomaksi paskaksi, lapsenryöstäjäksi, etten osaa ratsuttaa, mitä vittua kuvittelen tekeväni... Ja tönäisi. Siinä Sawyer tuli väliin. Sen takia Penny on tolaltaan, hän tuli riehumaan tähän aitauksen viereen."

Evelyn kuunteli kätensä nyrkkiin puristaen syytöksiä, joita Janice oli laukonut. Inhottavaa, suorastaan raivostuttavaa. Miten toinen kehtasi? Jos hän tuntisi Rayta yhtään paremmin, olisi nainen marssinut läimäisemään Janicen poskea Rayn puolesta. Hänen ei tarvinnut varoa työpaikkaansa eikä mielistellä asiakkaita. Eläinlääkäriä tarvittiin aina jossakin.
"Asiatonta, täysin asiatonta. Pidän huolen, että talli kuulee siitä, ettei täällä saa työrauhaa. Hänellä ei ole mitään asiaa sinun lähellesi silloin kun työskentelet hevosten kanssa", nainen totesi lähes kylmällä sävyllä. Häneltä ei riittänyt sääliä ihmisille, jotka purkivat omaa pahaa oloaan muihin. Hän oli sentään aina purkanut sitä vain itseensä, ajelehtien itsesäälin syvimmissä kuiluissa samalla kun hukutti murheitaan alkoholiin.

Ray kohotti kulmaansa Evelynin reaktiolle. Hän oli tietty jutellut naisen kanssa enemmän ja tuli hyvin toimeen eläinlääkärin kanssa. Hän hymyili hiljaa ja kohotti kevyesti kulmaansa. Tuntui hyvältä että joku tuntui puolustavan häntä noin, vaikka Sawyerin väliintulosta hän oli yllättynyt myös positiivisesti. Pitkästä aikaa melkein tuntui kuin olisi ollut ystäviä tai sen kaltaisia.
"Sitä yritin sanoa mutta hän ei oikein ollut vastaanottavainen. Penny oli loistava kun hain sen tarhasta mutta se hermostui keskustelustamme. Tai huutamisesta, pikemminkin." Ray myönsi hieman nolona menettäneensä malttinsa. Hän ei vain halunnut puhua nisistä julkisesti.

"Hän on varmasti vastaanottavaisempi, kun tallimestari tai tallinomistaja kertoo, ettei tuollaista käytöstä suvaita", Evelyn sanoi synkästi. Hän oli viimeaikoina pitänyt paljonkin yhteyttä Kamiriin, milloin valittaakseen, milloin keskustellakseen hevosen tilanteesta. Hän oli pitänyt huolen, ettei Sawyerin aiempi tempaus jäänyt unohduksiin. Hän ei edelleenkään antanut tallityöntekijän koskea Lionheartiin, jos vain pystyi välttelemään sitä.
"Penny rauhoittuu kyllä, ja ei muista koko välikohtausta enää huomenna", nainen lohdutti. Sääli, että toisen sen päiväinen työ oli mennyt hukkaan Janicen takia.

"Epäilen. Hän luultavasti keksii minusta mielenkiintoisia asioita." Mistä hän tietäisi jos Janice vakuuttelisi Kamirin tai Effien siitä, että hän oli ammattitaidoton ja vaikkapa pahoinpiteli hevosia, huumasi niitä tai teki muuta vastuutonta? Mistä hän sen voisi tietää, mitä se hullu nainen keksisi tehdä!
"Niin... Niin kai. Penny parka. Huomenna taidan mennä sen kanssa maastokävelylle. Ehtisitkö tulemaan mukaan? Voisit taluttaa tia ratsastaa Olafia. se on niin rauhallinen. Haluaisin kokeilla."

"Keksikööt, ei häntä kukaan usko", nainen vakuutti rohkaisevan hymyn kera. Hän ei uskonut, että tallinomistaja tai Kamir erehtyisi uskomaan uuden asiakkaan väitteitä, varsinkin kun olisi selvää, että ratsuttajalla ja asiakkaalla oli yhteistä menneisyyttä.
"Ehdin varmasti", nainen vakuutti. Ei hän mitään niin tärkeää päivisin tehnyt. Hän ehtisi helposti liikuttaa Lionheartin vaikka kävisikin kävelemässä Moneypennyn ja Olafin kanssa. Sitä paitsi, se voisi olla oikein mukava lenkki, jos Moneypenny vain rentoutuisi edes hetkeksi.

Ray oli ennenkin käyttänyt Olafia stressaantuneiden hevosten kanssa ja se oli auttanut. Hän luotti ruunaansa täysin tässä. Vaikka tietty, he voisivat mennä nytkin. Olafin saisi napattua matkan varrelta.
"Tai voisimme mennä nytkin. En haluaisi lopettaa tähän, koska pävä meni osittain pilalle. Tiedän että saan sen rennommaksikin. Olaf on matkan varrella tarhassa."

"Onnistuu", Evelyn vastasi ja astahti kauemmas pyöröaitaukselta. "Käyn viemässä laukun talliin ja nappaan samalla Olafin riimunnarun mukaan. Palaan pian", nainen sanoi ja lähti reippain askelin tallille. Hän sulloi huolettomasti olalla roikottamansa laukun Lionheartin varustekaappiin ja nappasi ohikulkiessaan Olafin narun mukaansa. Hän nyökkäsi tervehdykseksi ohikulkevalle Oliverille, muttei jäänyt juttelemaan kiirehtiessään takaisin pyöröaitaukselle. Nainen palasi Rayn ja Moneypennyn luokse.
"Eiköhän mennä sitten", hän naurahti ja otti suunnan Olafin tarhaa kohden. Suloinen pystyharja erottui puoliveristen joukosta helposti.

Pystyharjainen ruuna oli yllätys yllätys havittelemassa ruohoa aivan puomian välistä. Se kohotti päätään kun kuuli Rayn hiljaisen vislauksen ja tuijotti ihmistään selvästi ilahtuneena. Se ei epäröinyt ollenkaan antaa kiinni Evelynille ja asteli hyvin rauhallisesti miehen perässä. Se korskahti hiljaa ja katseli Pennyä uteliaana. Mies lähti taluttamaan tammaa edeltä, sen stepatessa ja nykiessä päätään ylös, mutta ei enempää.
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2457
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: Elämän valttikortit   La Loka 11, 2014 4:38 pm

Evelyn otti hyvätapaisen hevosen kiinni ja lähti taluttamaan sitä Moneypennyn perässä pois tallialueelta. Hän rapsutteli vuonohevosen poskea pieni hymy huulillaan kulkiessaan tamman jäljessä. Hyvätapainen Olaf ei tuntunut hätkähtelevän edellämenijän tanssahtelua tai hermostuneisuutta, vaan jatkoi rauhallisen laiskasti taluttajansa rinnalla.
"Olafin harja on todella hauska näin läheltä", Evelyn naurahti antaessaan sormiensa hapuilla jäykkiä jouhia, jotka sojottivat pystyssä. Mikäköhän evoluution oikku sekin oli. Hauskalta se ainakin näytti. Olaf pärskähti kuin vahvistaakseen sanat. Sen harja oli kerrassaan upea.

"Se on hauska. Pidän rodusta sen harjan ja ylipäätään sen... Ominaisuuksien takia. Se on oivallinen käyttöhevonen." Hän sanoi nauraen ja rapsutteli Pennyn kaulaa. Hän pysähtyi ja tiesi Olafin pysähtyvän heti ruokailemaan. Tamma ei olisi suostunut siihen, vaan käänteli korviaan ja pyöritteli silmiään.

"Se vaikuttaa siltä", Evelyn myönteli ja pysähtyessään antoi Olafille pidempää narua, jotta ruuna voisi syödä sydämensä kyllyydestä. "Sillä on vahva, hyvä kaula ja erinomaiset jalat. Veikkaan, ettei sillä ole koskaan ollut ongelmia jalkojensa kanssa", nainen jutteli hevosta tarkkaillessaan. Hän kiinnitti heti huomiota rakenteen yksityiskohtiin; jalkojen asentoon, niveliin, lavan viistouteen, selän pituuteen, kaikkeen mahdolliseen. Sellaista se oli, kun oli lukenut liiankin kanssa hevosten rakenteesta ja osasi nimetä jokaisen luun pienimmänkin ulokkeen latinaksi.

"Ei ole, se on muutenkin todella terve. Oivallinen harrasteratsu ja vielä täysipäinenkin." Ray katseli hetken ruunaansa ylpeänä. Olaf pärskähti ja upotti turpansa maahan, hamuten huulillaan jostakin vielä syötäväksi kelpaavaa ruohoa. Lopulta hän käänsi katseensa Moneypennyyn, seisten tamman etulavan vieressä.
"Penny... Penny, ei hätää." Hän jutteli usein stressaavalle hevoselle, osittain peittääkseen muun hälyn maailmasta. Se tuntui auttavan useimpia, Pennyynkin tehosi usein hetken viiveellä.

Nainen nyökkäili. Hän uskoi toisen sanoihin, sillä rakenteensa puolesta Olafissa ei ollut vikaa. Hän oli nähnyt monia hevosia, joiden jalat olivat huonoissa asennoissa tai selkä notkolla, mutta Olaf näytti kerrassaan terveeltä hevoselta, jolla oli monta upeaa vuotta edessään. Hän rapsutteli hevosen kaulaa ja säkää, katsellen kaikessa rauhassa Rayn työskentelyä Moneypennyn kanssa. Hän ei halunnut häiritä juttelemalla niitä näitä, joten keskittyi rapsuttelemaan Olafia ja nauttimaan hetken rauhasta. Hänen pitäisi opetella jälleen kerran etsimään päivästä aina muutama rauhallinen, hiljainen hetki, jolloin hän vain rauhottuisi olemaan, eikä koettaisi ratkaista kaikkia maailman ongelmia.

Samaa mies yritti tehdä ja teki sen usein oman ruunansa kanssa. Penny alkoi asettua ja laski päätään. Ray silitteli sen kaulaa ja hymyili sille.
"Hieno tyttö, noin... Ei ole hätää. kaikki on hyvin." Hän haluaisi sen rentoutuvan jopa laiduntamaa. Se olisi upeaa. kyllä hän silti voisi jutella Evelynin kanssa.
"Miten sinulla menee?"

Evelyn rapsutteli Olafin säkää pieni hymy huulillaan. Oli ihana vain olla, ilman mitään pakottavaa tarvetta rynnätä johonkin tai hoitaa jotakin. Rauhalliset hetket olivat harvassa, vaikka hän ei tarkalleen ottaen tehnyt mitään päivänsä aikana, ellei jotain eilisen kaltaisia katastrofeja iskenyt. Onneksi hänen ei tarvinnut oikeasti elättää itseään ammatillaan. Hänhän olisi joutunut tekemään kunnon työpäiviä!
"Oikein hyvin", nainen naurahti ja kulki hevosen toiselle puolen silittelemään vahvaa kaulaa. "Fuego on varmaan jossain tekemässä pahojaan, mutta ehkä joku tallityöntekijöistä laittaa sen ruotuun, jos se liiaksi innostuu", hän hymähti ajatellessaan punertavaa koiraansa, joka kiisi jossakin tallin ympäristössä. Eiköhän se löytyisi, kunhan hän vain kutsuisi. Nyt ei viitsinyt koettaa, ettei Moneypenny ottaisi ylimääräisiä kierroksia koirien lähestymisestä. Fuego varmaan toisi mukanaan ainakin Fairchildien Foxyn ja Nemon, sillä kolmikon energialle ei tuntunut olevan loppua.

"Hmm, se on hyvä että koira saa purkaa energiaansa." Ray naurahti ja hymyili toiselle hellästi. Alicekin pitäisi ehkä joskus ottaa tänne. Se osasi varoa hevosia ja osasi käyttäytyä, niin tuskin se mitään pahaa saisi aikaan täällä. Saisi vain riehua muiden koirien kanssa.
"No hyvä."

"On kyllä. Fuegolla on energiaa liiankin kanssa. Hyvä kun se saa täällä purkaa sitä", nainen hymisi tyytyväisenä. Fuego oli todellinen loppumattoman energian lähde, tosin viimeaikoina koirat olivat onnistuneet väsyttämään toinen toisensa. Ehkä hänellä olisi aina pitänytkin olla kaksi koiraa yhden sijaan. Onneksi nyt oli Klausin Roo, jonka läsnäolosta oli jo tullut niin tuttua, että nainen kohteli koiraa kuin omaansa. Kaikkea sitä tapahtuikin.
"Tuli valvottua viimeyönä turhankin pitkään", Evelyn sanoi peittäen haukotuksen kämmeneensä. "Yritin saada yhteyden mahdollisimman moneen työ- ja opiskelukaveriini kyselläkseni, onko heille koskaan tullut eteen vastaavaa tapausta kuin Monti. Aika monen tuomio oli karu", hän huokaisi. Oli hänkin ammattilainen, kun ei osannut jättää töitään työpaikalle, vaan kantoi ne mukanaan kotiin asti. "Sen jälkeen jäin juttelemaan veljieni kanssa ja yllättäen tajusin, että aurinko ehtisi nousta ennen kuin pääsisin petiin, jos jäisin vielä kuuntelemaan yhdenkin tarinan kotopuolesta."

"Voi ei, et saisi valvoa niin." Ray naurahti ja piilotti huolestuneen katseensa sinne Moneypennyn kaulaan. Häntä harmitti ja muisti miten oli hymyillyt ja nauranut poniorin selässä vain hieman ennen kuin se oli kaatunut tarhassa ja loukannut itsensä. Hän nyökytteli ja kohotti katseensa Evelyniin.
"Toivotaan että se pääsee jaloilleen."

"Yleensä olen aikaisin nukkumassa", Evelyn naurahti. Erityisesti silloin, jos pääsi käpertymään Klausin kainaloon. Miehen vieressä oli hyvä nukkua. Leveä parisänky tuntui tyhjältä ja kylmältä ilman toisen läsnäoloa. Onneksi hän ei koskaan ollut täysin yksin, sillä Fuego oli aina hänen seuranaan.
"Toivotaan", nainen totesi. "Sen tilanne ei ole huono", hän vielä sanoi. Ei se ollut hyväkään, mutta se olisi voinut olla monta kertaa huonompi.

"Yleensä? Äh, olen kateellinen. Minä en osaa mennä ajoissa sänkyyn, kun yö on ainoa hetki kun saan olla oikeastaan rauhassa. Joten en malta käyttä sitä kokonaan nukkumiseen." Mies selitti toiselle ja mietiskeli tallissa olevaa ponia. Välillä hän toivoi että kaikki järjestyisi. Kaikki tuntui usvaiselta ja leijuvalta, hän saattoi vain kuvitella miltä Amandasta tuntui.
"... Mutta silti se on todella huono. Evelyn, minua ei tarvitse suojella. Mieti sitä miten Amanda reagoi lopetukseen. Ja keneltä hän saa lohtua? Ei keneltäkään."

Evelyn naurahti toisen sanoille. Niin, yksinhuoltajana ei varmasti ollut liikaa rauhallisia hetkiä vain itselleen. Nainen kuitenkin vakavoitui ponista puhuttaessa. Hän oli miettinyt sitä edellisenä iltana ja yönä ottaessaan yhteyttä kaikkiin, joiden yhteystiedot vain sai käsiinsä.
"Juuri sen takia valvon yöni ja kyselen, etsin tietoa ja kokemuksia, jotta tiedän, mitä odottaa Montilta", hän sanoi. "Amanda tulee joka tapauksessa tarvitsemaan lohtua ja tukea, vaikka Montia ei jouduttaisikaan lopettamaan. Montilla on edessään kuukausien, ehkä jopa vuosien kuntoutus, eikä se silti välttämättä koskaan saavuta riittävästi jalkojensa hallintaa voidakseen kantaa ratsastajaa selässään. Amanda voi joutua luopumaan kaikesta tuntemastaan, vaikka poni jäisi henkiin."

Ray nyökkäsi. Hän toivoi että se kuntoutuisi edes eläväksi olennoksi, tyttö kaikesta päätellen haluaisi pitää sen luonaan, vakka ponista olisi vain syömään ruohoa ja olemaan yleinen lellittelyn kohde.
"Niin. Mietin vain edelleen, mistä hän saa sitä? Isänsä on tuskin yhtään sympaattisempi kuin äiti ja äiti muistutti omaani, ainoa vain että oma äitini oli kylmyyden päälle vielä usein humalassa tai aineissa."

"Se on kysymys, joka sinun on esitettävä hänelle. Minä olen ammattini puolesta tukemassa, mutta Amanda katsoo minua aina ensin eläinlääkärinä. Olen huonojen uutisten tuoja", Evelyn naurahti synkällä äänellä. Hän pudisteli päätään. "Amanda tarvitsee tukea. Hänen on itse löydettävä verkostonsa, joka auttaa ja tukee häntä, jäi Monti henkiin tai ei."

".... Haluanko todella mennä puhumaan hänelle? minä olen se jota hän syyttää siitä että poni ei toimi ja olen puuttunut siihen miten hän toimii." Ray totesi huolestuneena. Jotakin tytölle olisi saatava.

"Hän syyttää tällä hetkellä kaikkia, mutta se menee ohi jossakin vaiheessa, ainakin toivottavasti", nainen sanoi kokemuksen tuomalla varmuudella. Hän oli ennenkin kohdannut tällaisia reaktioita. Ensin huudettiin ja raivottiin koko maailmalle, mutta kun pahin viha elämän arvaamatonta epäoikeudenmukaisuutta kohtaan oli saatu kulutettua loppuun, ihmiset alkoivat etsiä ratkaisuja. Silloin ei enää raivottu.
"Ehkä voi olla parasta vain olla hiljaa sivulla. Jos hän kaipaa apua, sitä täytyy tarjota, mutta en usko että hän suhtautuisi kovinkaan lämpimästi ylimääräisiin kyselyihin voinnistaan."

Hän vain kuunteli naisen puhetta ja nyökkäsi. Niin se kai oli ja piti toivoa että tyttö tokenisi.
"Totta puhut. Toivotaan. Minä en vain... On outoa ajatellä että eilen tähän aikaan hyppäsin sillä maastoesteitä."

"Elämä on arvaamatonta", Evelyn totesi ja hengitti syvään. Nainen taputti Olafin kaulaa. "Mitä luulet, pukittaisiko se minut alas, jos hyppäisin paljaaseen selkään?" Evelyn vitsaili kääntääkseen puheen muualle loukkaantuneesta ponista. Siitä puhuminen ei auttaisi ketään. Se mikä oli tapahtunut, oli jo tapahtunut eivätkä he voisi muuttaa tilannetta vaikka miten toivoisivat.

Ray nauroi Evelynin kysymykselle. Olaf, pukittaisi? Ei.
"Ei. Siellä voi pyöriä vaikka väkkärää.ja poni seisoo kunnes toisin käsketään." Ray oli kouluttanut hevosestaan idioottivarman. Olaf nyki paremmille apajille, vilkaisten Evelyniä aivan kuin olisi käskenyt naista liikkumaan. Ray havahtui tuntiessaan huulten hamuamista kyynärvarressaan. Siniharmaat silmät vilkaisivat tammaa ja suu kaartui hymyyn. Mies ei liikahtanut, oli kuin ei olisi huomannut täysiverisen osoittavan uteliaisuutta häntä kohtaan.

"Niinhän sinä luulet", Evelyn virnisti vinosti. "Minä saisin sen muistamaan villit varsa-aikansa", hän nauroi avoimesti. Ei hän oikeasti mitään sellaista reaktiota saanut aikaan hevosissa. Jamie sai. Hän kyllä sai Lionheartin kaltaisista ratsastajan mielialoille herkistä hevosista irti mitä vain, mutta Olaf ei kuulunut siihen kastiin. Tosin eipä hän ollut tavannut toista yhtä herkkää kuin Lionheart. Nainen silitti vuonohevosen kaulaa ja tutki jälleen harjaa sormillaan. Se tuntui hassulta, kun oli niin jäykkä. Voi Olaf. Siitä oli tullut nyt varsinainen tutkimuskohde, sillä Evelyn ei ollut koskaan ennen nähnyt vuonohevosta. Eipä hevonen tuntunut välittävän hamutessaan ruohoa tyytyväisenä.

Vuonohevosta ei todellakaan kiinnostanut. Ray naurahti hiljaa ja nosti varottavasti kätensä hieromaan Moneypennyn ryntäitä. Siitä se tuntui pitävän.
"olen kokeillut. Menin riimulla ja pyörin selässä ja se lähti liikkeelle aina vasta kun pyysin. Vaikka kerran istuin väärin päin." Hän virnisti perään ilkikurisesti.

"Minä seison monesti Lionheartin selässä", nainen vastasi virnistäen. "Kokeilimme joskus matalia esteitäkin niin. Lionheart innostui niin, että pukitti minut hypyn jälkeen komealla voltilla alas. Veli sai sen videolle", hän naurahti vino virne yhä kasvoillaan. Hän oli kokeillut vaikka mitä pelleilyä hevosensa kanssa. Lionheart oli hänen sirkuspellensä, showhevosensa, jonka kanssa saattoi tehdä mitä vain typerää ja vastuutonta pelleilyn nimissä.
"Moneypenny näyttää jo paljon paremmalta", Evelyn sanoi hyväntuulisena. Tamma todella näytti rentoutuneen saadessaan vain olla häiriöttömässä ympäristössä rauhallisen Olafin kanssa.

Ray kohotti kulmaansa. Vai sellaista vastuutonta pelleilyä Evelyn harrasti vapaa-ajallaan. Hänkin hyppäsi joskus ilman satulaa ja ohjia, ilman käsiä ja ties mitä. Mutta ei sentään seisten selässä.
"kohta voisi lähteä takaisin... Tämä on jo paljon."

Voi, hän harrasti vaikka mitä paljon vastuuttomampaa. Kuten alkoholin liikakulutusta ja laittomien aineiden piikittämistä suoraan suoneen. Sitä hän ei tosin ollut tehnyt aikoihin. Alkoholia oli kulunut senkin edestä.
"Uskon", Evelyn vastasi. Moneypenny oli hermoheikko hevonen, joten tällainenkin rentoutuminen oli jo paljon. Pieniä askelia yksi kerrallaan, ja jonakin päivänä heillä olisi käsissään kaunis, täysipäinen täysiverinen, jolla maastoilla. "Olaf, olisi aika jättää päivällinen siihen ja lähteä talliin", nainen naurahti vuonohevoselle, joka tuntui liimaavan turpansa maahan ja repivän ruohoa uudistuneella tarmolla. Hän nykäisi kevyesti riimusta. Vuonohevonen pärskähti mutta lähti seuraamaan taluttajaansa.

Evelynin sanat saivat selvästi irokeesipään päättämään että söisi. Moneypenny käveli miltein kuin normaali hevonen, oli siinä pieni pinkeys läsnä. Hän jätti tamman takaisin tarhaan, antaen pari palaa porkkanaa kaiken päätteeksi.

Olafkin pääsi tarhaansa, vaikka olikin matkalla useampaan kertaan sitä mieltä että siinä oli hyvä hetki pysähtyä syömään matkaevästä. Evelyn päästi vuonohevosen irti tarhaan ja asteli Rayn luokse.
"Minä taidan suunnata Montin luokse, niin ehdin vilkaista sitä ennen päivätallia", nainen sanoi ja otti suunnan tallia kohden. Kentällä työskentelevä musta ori näytti lähes kouluratsulta esittäessään rytmikästä pohkeenväistöä Zoen ratsastamana. Evelyn ei jäänyt katselemaan ratsastusta sen enempää, vaan suuntasi Montin karsinalle. Poni kohotti päätään, kun ovi aukesi.
"Hei Monti", Evelyn sanoi pehmeästi ponille. "Saat kohta päiväruokasi."
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2457
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: Elämän valttikortit   La Loka 11, 2014 4:40 pm

Amanda oli tallilla, laittamassa Montin päiväruokia. Hän ruokkisi ponin taas itse ja juottaisi sen. Tuo tuli karsinalle ja tuijotti Evelyniä hiljaa ämpärit molemmissa käsissään. Hän sujahti karsinaan naisen ohi. Tummanrautias jopa hörähti todella laimeasti kun tajusi rapisevan ämpärin.
"Hölmö syöppö..." Tummatukka mutisi ja antoi hevosen nojata kaulaansa häneen. Niin se söi tytön kädestä hamuillen rehunsa. Nyt Monti nousi jopa enemmän kyljelleen, makaamatta raajat aivan suorina.

Evelyn seurasi hevosen liikettä. Se selkeästi pyrki kääntymään hitaasti vatsalleen, mutta ei tällä kertaa jaksanut tehdä sitä. Evelyn oli nähnyt ponin kääntyvän vatsansa kautta kyljeltä toiselle useamminkin. Hevonen vaihteli puolta, etteivät jalat puutuisi. Selkä oli edelleen arka ja kipeä, mutta muutoin Monti näytti paremmalta. Jalkojen naarmutkin olivat välttyneet tulehdukselta, ainakin tähän asti.
"Se näyttää jo paremmalta", Evelyn sanoi ponia katsellessaan. "Ruokahalu on aina todella hyvä merkki." Nainen ei halunnut antaa liikaa toivoa, joten ei jatkanut sen pidemmälle. Hän ei halunnut väittää ponin tulevan kuntoon, kun ei ollut hänen vallassaan päättää, mitä tulevaisuudessa tapahtuisi.

Monti söi kyllä varoen ja hitaasti, mutta piti tarkasti huolen siitä ettei sen herkkuruokaa tippuisi kalpeista käsistä lattialle.
"sen on pakko. Olen sen sille velkaa." Tyttö tokaisi yllättäen vastaukseksi. Hän oli riidellyt vanhempiensa kanssa paljon Montin kohtalosta. Amanda sililitteli hellästi hevosen kaulaa ja rapsutteli korvan takaa.
"Hyvä poika... Nousisit niin saisit juotua paremmin.." Nyt Montia sai lähinnä juotettua käsin parin litran kauhasta tai jättämällä vadin sen ulottuville.

Evelyn ei antanut yllätyksensä näkyä kasvoiltaan.
"Sille tarjotaan parasta mahdollista hoitoa. Loppu on siitä itsestä kiinni", Evelyn sanoi hyväksyvästi. Kaikki hevosenomistajat eivät olisi istuneet karsinan purujen keskellä voidakseen syöttää kourallinen kerrallaan hevoselleen heinää. Amanda istui poninsa luona, mikä kertoi paljon.

Amanda koki syyllisyyttä kaikesta. Viimeisen vuoden hän oli laiminlyönyt Montia ja kiukutellut sille turhasta. Hän halusi hyvittää sen ponille, eikä voisi tehdä sitä jos se kuolisi nyt. Tajusiko ori sen vai säikähtikö se todella kun joku hevonen potkaisi karsinansa ovea, mutta se nousi hätäisesti puolittain, saaden Amandan nousemaan kompuroiden ylös. Takapää oli edelleen maassa, mutta etujalat suorina ja muutoin irti maasta.

Evelyn siirtyi ovensuusta karsinan sisäpuolelle tarttuakseen Amandaa hartiasta. Hän halusi tytön ulos karsinasta saman tien, sillä jaloilleen pyrkivä poni oli vaarallinen. Monti voisi kaatua omistajansa päälle hakiessaan tasapainoaan. Nainen vilkaisi Montia, joka asetteli etujalkojaan paremmin.
"Se yrittää jaloilleen", hän sanoi seuraten ponia tarkkaavaisesti katseellaan. "Se tulee kaatumaan monta kertaa ja vaikka se pääsisikin ylös, se ei välttämättä jaksa seistä kauaa. Älä mene karsinaan, ellei se asetu uudestaan makuulteen, ettei se vahingossakaan kaadu päällesi."

Monti näytti säikähtäneeltä, kun ei ollutkaan helppoa nousta. Ori heitti päätään ja kampesi miltei väkisin itsensä ylös, otti pari äärettömän hallitsematonta ristiaskelta, asettuen takaisin makaamaan, nyt tosin kyljelleen. Silmät pyörivät hevosen päässä ja Amanda tuijotti sitä suu auki.

Evelyn seurasi tarkkaavaisesti ponin jalkoja. Takajalat vapisivat rasituksesta, kun hevonen yritti päästä jaloilleen. Ponin asetuttua uudelleen makaamaan, nainen kääntyi katsomaan suurisilmäistä Amandaa.
"Tuo on jo todella hyvä merkki", hän lohdutti. Oli varmasti kamalaa seurata oman hevosen taistelua seisomisesta. "Se saa tarvittaessa jalkansa alleen, pystyy liikuttamaan niitä ja yrittää jaloilleen. Se ei ole antanut periksi, joten älä anna sinäkään."

"... Ne haluaa silti lopettaa sen. Siitä ei kuulemma ole kuin riesaksi."
Tyttö puraisi huultaan ja katseli silmät vetisinä Montia. Tuo kääntyi kannoillaan ja meni rehuvarastoon, sinne missä oli ponin omat rehusäkit. Siellä oli siirappia, sillä Monti vihasi madotusta ja otti suunkautta lääkkeensä vain jos ne sekoitti siirappiin. Nyt hän antaisi sitä sille pienen lirauksen ihan muuten vain. Litran kauha kädessään tyttö sujahti karsinaan, Monti terävöityi pelkästään sen pienen siirappinokareen hajusta.
"Hieno poika, nyt saat sitä ilman mitään pahoja lääkkeitä."

Siihen hän ei voinut sanoa mitään. Ei ollut hänen tehtävänsä antaa tyhjiä lupauksia siitä, mitä hevosesta voisi tulla. Se oli riesa, ehdottomasti, mutta siitä voisi olla antamaan paljon enemmän kuin mitä sen hoitaminen vaatisi. Hevosen omistaminen oli aina riesa, mutta sitä pidettiin kannattavana, koska hevosesta sai niin paljon riemua elämäänsä. Toivottavasti Montinkin kohdalla kävisi niin. Nainen hymyili pehmeästi siirapille, jota tyttö kävi hakemassa. Amanda oli selkeästi päättänyt, että Montin olosta tehtäisiin mahdollisimman mukavaa.
"Monti on hyvissä käsissä", nainen totesi hyväksyvästi ennen kuin kääntyi ja lähti katsomaan juuri sisään tuotua palominoa oriaan. Sen jalat olivat kunnossa, edelleenkin, mutta hän oli vainoharhaisena hevosenomistajana aina tarkistamassa niitä.

Amandan vanhempien mielestä kaikki, joka ei voinut edistyä ja pärjätä, oli riesaksi. Siksi nuo halusivat vain hyödyttömän ponin käsistään, jotta he voisivat keskustella tyttönsä kanssa uuden, kunnon hevosen ostamisesta. Tyttö ei vain halunnut luovuttaa, hän ei ollut liian iso, sille, joten heillä voisi olla vielä vuosia edessään, kunhan hevonen paranisi. Hän mulkaisi talliin tupsahtanutta ruskeahiuksista naista, joka vilkaisi säälien Montia karsinassaan, ennen kuin jatkoi askellusta Arizonan karsinalle. Gabrielle toi harjapakin ja varusteet ruunan karsinalle, lähtien sitten hakemaan pilkullista ruunaa sisälle.

Evelyn jätti orinsa odottamaan päiväruokiaan karsinaan ja suuntasi yläkerran oleskelutilaan. Tallityöntekijät jakelivat ruokia karsinoissa odottaville hevosille. Osa piti meteliä, mutta toiset odottivat hiljaisina heiniään ja hyökkäsivät ruokien kimppuun kuin olisivat nälkäkuoleman partaalla. Oliver harjasi muutaman karsinan päässä heiniään syövää irlannintyöhevosta kiireellä. Rouva Clifton oli ilmoittanut saapuvansa puoli viideksi. Kerrankin hänellä oli yli tunnin varoitusaika, mutta hän ei ollut niin nopea letittämään orin harjaa ja häntää kuin rouva Clifton tuntui olettavan.
"Hei", mies tervehti kirjavan hevosen kanssa puuhailevaa Gabriellea. Toivottavasti toinen ei kaipaisi apua, koska hänellä ei ollut ylimääräisiä käsiä.

Gabrielle hymyili miehelle tervehdykseksi ja vilkaisi mitä tuo oli tekemässä. Näytti kiireiseltä.
"Hei. Tuota... Kaipaatko apua?" Ratsastaa hän ei osannut, mutta varmasti tehdä kaikki mahdolliset letit ja nutturat hevosille. Jollakin sitä oli pitänyt sisäoppilaitoksessa huvitella.

"Ei, en tietenkään", tallityöntekijä vastasi petollisen kevyesti yrittäessään selvitellä harjan takkuja paljain sormin. Kyllä hän selviäisi. Saisi pian potkut töistään, jos ei selviäisi niistä itsekseen, eikä hänellä ollut varaa saada potkuja.
"Olen Oliver Gray, tallityöntekijä, ja Tuggy on vastuuhevoseni", hän päätti esittäytyä, vaikkei voinutkaan kätellä toista. Oliver pyyhkäisi kätensä farkkuihinsa ja kävi uudella tarmolla harjan kimppuun. Onneksi hän oli selvittänyt sen eilenkin takuista, joten tänään ei ollut kuin muutama takku, jotka piti saada auki. "Sen omistaja saapuu piakkoin ratsastamaan sitä."

Gabrielle kallisti evyesti päätään. Olikohan tuo nyt aivan varma? Äänensävy kertoi toista elekielestä puhumattakaan.
"Pitäisikö sinun letittää se? Voisin auttaa." Gabrielle tarjosi vielä, päättäen jättää tämän viimeiseksi tarjouksekseen.

"Pitäisi", Oliver myönsi. "Eikä se ole oikein vahvuusaluettani", mies sanoi kiusallisesti niskaansa hieraisten. Ei hänen sopisi pyytää apua asiakkaalta, mutta toisaalta, kun Gabrielle itse sitä tarjosi…
"Apu kelpaisi kyllä", hän sanoi jättäen omasta mielestään varsin nerokkaasti päätöksen tekemisen Gabriellelle. Kukaan ei voisi väittää, että hän oli pyytänyt apua. Hänhän oli vain täyttänyt asiakkaan toiveen päästämällä toisen letittämään mustaa harjaa, joka oli vihdoinkin takuista vapaa. Mies siirtyi hännän pariin. Sen hän sentään osasi letittää. Tuggy repi heinäverkosta heinänkorsia hyvällä ruokahalulla.

Gabrielle naurahti ja astui karsinaan. Hänellä ei ollut kiire Arizonan kanssa ja sekin söisi, joten saipahan syödä rauhassa. Hän astui hevosen kaulan viereen, otti kamman huultensa väliin, ja alkoi jakaa harjaa kamman ja kumilenkkien avulla sopivan kokoisiin tupsuihin hyvin tottuneesti.

Oliver vilkuili toisen puuhia. Miten nainen sai letittämisen näyttämään noin helpolta? Hänellä meni ikä ja terveys, kun hän yritti jakaa harjaa tupsuihin, ja siitä huolimatta jokainen tupsu oli eri kokoinen edellisen kanssa. Johonkin jäi aina hapsottamaan jouhia, jotka eivät olleet päätyneet yhteenkään tupsuun ja… Ei, letittäminen ei ollut häntä varten. Sisarensa hiuksia hän osasi letittää, mutta hevosen harja oli hankalampi.
"Mitä ajattelitte tehdä Arizonan kanssa?" Oliver kysäisi keskustelua viritelläkseen. Mies letitti häntää tottunein ottein. Se muistutti enemmän lettejä, joita hän oli tehnyt siskolleenkin.

Gabriellen sormet olivat näppärät ja hän oli useammin kuin kerran ollut kavereidensa kisahoitajana ja tehnyt tämän nuorena, joten se tuli suoraan selkärangasta.
"Mennä vain kentällä, kokeilla... Jotakin. En ole mikään huippuratsastaja." Nainen naurahti ja alkoi letittää tasaisia tupsuja siisteiksi ja sopivan tiukoiksi leteiksi.

Mies pujotti letin kuminauhaan ja taputti Tuggyn lautasta. Hän oli suoriutunut yhdestä osiosta, ja Gabriellen avustuksella näytti suoriutuvan harjastakin vaivattomasti. Mies kumartui harjaamaan hevosen takajalkoja puhtaiksi puruista ja ulkona kerätyistä roskista. Valkoisissa sukissa pieninkin lika näkyi liian helposti, jos häneltä kysyttiin.
"En minäkään, siksi rouva Clifton tulee ratsastamaan Tuggyn", Oliver vastasi matalalla äänellään. Pitkä mies joutui todella kyyristelemään jalkojen parissa, mutta siihen tottui, kun joutui puhdistamaan hevosten kavioita päivästä toiseen. Onneksi Tuggy kannatteli itse jalkaansa mallikelpoisesti, eikä nojannut koko painollaan Oliveriin, kuten monet muut tykkäsivät tehdä.

"Hmm, minä vain vuokraan Arizonaa. Ihmettelen että herra Chilton antoi sen vuokralle minulle." Hän naurahti ja huomasi pian letittäneensä Tuggyn harjan. Tuo taputti hevosen kaulaa hymyillen ja vilkaisi Oliveria.
"Toivottavasti tämä auttaa sinua." Hän sanoi hymyillen ja astui karsinasta ulos, siirtyen Arizonan luo. hevonen oli tässä välissä tuotu jo sisälle ja hän alkoi varustaa hevosta rauhallisesti, se oli näemmä harjattu juuri. Kaviot silti hän kurkisti ja suitsi lopuksi hevosen tavallisilla nivelsuitsilla, vaikka lännensatula olikin selässä. Gabrielle talusi hevosen tallipihalle ja lähti sitten kohti itäkenttää. Hän vilkaisi maastoon mutta pudisteli päätään. Ehei.
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2457
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: Elämän valttikortit   La Loka 11, 2014 4:42 pm

"Auttaa, todella paljon. Kiitos", Oliver sanoi ja harjasi hevosen tehokkaasti loppuun. Vilkaisu kelloon kertoi, että aikaa oli kerrankin riittävästi. Mies kiirehti satulahuoneeseen, muistaen juuri sillä hetkellä, että orin satulassa oli edelleen punainen huopa. Tallityöntekijä vaihtoi tilalle ruskean huovan, jota rouva Clifton suosi harjoitellessaan ja palasi varusteiden kera tallille.
"Hauskaa ratsastusta", mies toivotti käytävällä kirjavan ruunan ratsastajalle ja pujahti Tuggyn karsinaan. Hän varusti orin nopeasti ja jätti sitten karsinaan seisomaan ja odottamaan omistajaansa, joka saapuisi näillä minuuteilla. Oliver olisi vapaa lähtemään kotiinsa, ja hän todellakin käyttäisi mahdollisuutensa.
Rouva Clifton asteli orinsa karsinalle vaalean beigeissä ratsastushousuissa ja tummanruskeassa tweedtakissa. Nainen rapsutti hetken hevosensa otsaa. Kerrankin hän saattoi olla tyytyväinen hevosensa ulkomuotoon. Harjakin oli tyylikkäästi letitettynä. Upeaa. Nainen talutti hevosen ulos suunnaten itäkentälle, jolla oli nähnyt vain yhden ratsukon. Sinne mahtuisi siis kerrassaan loistavasti. Laiha rouva tervehti toista ratsukkoa nyökkäyksellä, ennen kuin nousi satulaan vuosikymmenten suomalla vaivattomuudella. Tuggy seisoi kuuliaisesti paikallaan. Se oli upea eläin.

Gabrielle antoi Arizonan astella käynnissä löysin ohjin, kuten aina. Kiltti ruuna tarjosi ohjastuntuman hieman kiristyessä lännenratsastuksesta tuttu muoto, josta nainen ei juurikaan ymmärtänyt. Hän vilkaisi vaikuttavan näköistä ratsukkoa ja nyökkäsi tervehdykseksi. Verryteltyään hän pyysi Arizonalta ravia ja ruuna nosti rennon ravinsa, jossa oli helppo istua alhaalla, joten hön ei edes vaivautunut keventömään.

Tuggy kaarsi kaulaansa heti, kun rouva Clifton alkoi kerätä ohjia tuntumalle. Nainen ei kuitenkaan hämääntynyt siitä, vaan alkoi ratsastaa oria huolella taivutettuna ympyröillä, jotta saisi takaosankin kunnolla mukaan. Ori liikkui tasapainoisesti ja laittoi parastaan. Ratsastaja lähes suri sitä, että oli perunut valmennuksen. Ori olisi päässyt loistamaan estevalmennuksessa. Hän siirsi hevosen raviin ja työsti sitä jälleen kerran volteilla ja ympyröillä. Tuggy kaarsi kaulaansa ja ryhdistäytyi liikkuessaan, mikä sai suuren hevosen näyttämään varsin vaikuttavalta. Sen takia rouva Clifton rakasti irlannintyöhevosia. Ne olivat oikein jalostettuina luonteeltaan täysipäisiä, luotettavia ja nöyriä, mutta niillä oli upeat liikkeet, joilla hurmata tuomarit missä tahansa. Silloin tällöin jakkutakkinen ratsastaja loi kylmän silmäyksen toisen suuntaan. Tuotako kutsuttiin täällä ratsastamiseksi? Lännenvarusteet ja kaikki. Voi luoja.

Arizona esitteli toisaalla parhaita puoliaan varmana ja kilttinä harrastehevosena, tuoden varmuutta epävarmalle ratsastajalleen. Gabrielle uskalsi jopa irrottaa toisen kätensä ohjista ja kokeilla Alexin neuvomaa yhden käden ratsastusta. Hän sai Arizonan toimimaan mielestään ihan hyvin ja hymyili pienesti siellä appaloosaristeytyksen selässä. Hän teki voltteja ja ymyröitä, kokeillen erilaisia lännenratsastuksen liikkeitä, joita Alex oli opettanut ajan saatossa. Niillä sai mukavasti mielenkiintoa ratsastukseensa.

Rouva Clifton ei aikonut suoda yhtäkään ylimääräistä ajatusta lännenratsastajalle samalla kentällä. Niin kauan kuin toinen pysyisi täplikkään hevosensa kanssa poissa heidän tieltään, kaikki sujuisi kyllä. Perfektionistina hän ei ollut tyytyväinen volttiin, joka näytti lähes täydelliseltä. Hänen mielestään Tuggyn turpa oli osoittanut aavistuksen ulospäin, joten he jäivät työstämään voltteja tavallista pidemmäksi ajaksi.
"Laukkaan muutaman kierroksen uralla", rouva Clifton ilmoitti toiselle ratsukolle. Eiköhän Gabrielle tajunnut vihjeen ja osaisi pysytellä poissa tieltä. Tuggy nosti laukan hallitusti ja laukkasi uraa pitkin rytmikkäin, tasapitkin askelin. Rouva Clifton laski mielessään laukan tahtia ja rytmiä. Se oli selkeästi kolmitahtinen askellaji, eikä Tuggy kertaakaan haparoinut liikkeissään. Täydellistä.

Gabrielle kokeili juuri side passia, kun nainen sanoi laukkaavansa. Hän antoi siis ruunan kulkea käynnissä sisemmällä uralla, kokeillen sidepassia siellä molempiin suuntiin, sekä ravista yhden käden pysähdystä. Hän alkoi luottaa aivan uudella tavalla Arizonaan, kun hevonen kerrasta toiseen teki parhaansa hänen kanssaan ja kulki kiltisti.

Rouva Cliftonia ei oikeastaan kiinnostanut, mitä toinen teki. Lännenratsastus oli niille, jotka eivät osanneet ratsastaa. Hunter-luokat olivat hänen kaltaisilleen, jotka halusivat tavoitella tähtiä ja pyrkiä täydellisyyteen.
"Hieno poika", nainen kehui hevostaan vahvalla irkkuaksentilla. Hän taputti Tuggyn kaulaa orin hidastaessa kuuliaisesti käyntiin. Upea tummanruunikko oli yksi hänen hevosuransa kirkkaimpia tähtiä. Ori oli jalostuskäytössäkin haluttua tavaraa. Hän ei malttanut odottaa että näkisi, mitä tarkoinvalittujen täysiveritammojen varsoista tulisi. Esteratojen tähtiä, hän uskalsi toivoa.

Gabrielle halusi takaisin omaan rauhaansa ratsatamaan ja muisti että maneesissa ei ainakaan ollut valmennusta nyt, joten hän jalkautui, taluttaen Arizonan ulos kentältä ja sitten maneesille. Hän ei halunnut olla noin hyvin ratsastavan ihmisen lähettyvillä, lienikö se totta että nainen tuijotti paheksuen vai ei. Hän avasi maneesin oven ja kurkkasi sisälle, oliko siellä ketään. Toivottavasti ei tai sitten edes joku mukava.

Zoe oli luottanut siihen, että maneesi pysyisi tyhjänä tähän aikaan päivästä, kun ulkonakin oli hyvä sää, mutta mitä ilmeisimmin oli väärässä, sillä kuuli maneesin oven aukeavan. Liinassa ravaava punarautias tamma kohotti heti päätään ja käänteli korviaan odottaessaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
"Seis, Mia", nainen käski hevosta ja kohotti kätensä, mikä toimi merkkinä pysähtyä. Mia seisahtui ja Zoe käveli tamman pään luokse.
"Kyllä tänne mahtuu", hän sanoi toisen kurkistaessa ovelta. Vaikka hän ei ollutkaan enää virallisesti töissä, ei hän voinut omia maneesia omaan käyttöönsä. Kyllä jättikokoiseen maneesiin sopisi ratsukko heidän lisäkseenkin. Nainen silitti punarautiaan tammansa kaulaa. Hän oli juoksuttanut hevosta hetken molempiin suuntiin tarkoituksenaan saada se rennoksi, ennen kuin hän nousisi selkään. Ehkä olisi hyvä odotella vielä hetki, niin Mia ehtisi tottua toiseen ratsukkoon eikä säikkyisi sitä, kun hän kiipeäisi tammansa selkään.

Tuota hän ei ollutkaan koskaan tavannut. Gabrielle päätti että ottaisi maneesissa muutamat laukat ja ravaisi, hän kävelyttäisi hevosen sitten loppuun maastossa.
"En viivy tässä kauaa." Hän totesi pahoittelevaan sävyyn ja meni toiseen päähän työskentelemään laukassa.

"Viipykää toki", Zoe sanoi palaten tammansa pariin. Nuori hevonen käänteli korviaan epävarmana, mutta kuunteli omistajansa pehmeää, matalaa ääntä. Hevonen rentoutui hitaasti. Zoe irrotti juoksutusliinan hevosen suitsista, laski hitaasti jalustimet ja nousi selkään liioitellun rauhallisin liikkein. Mia seisoi paikoillaan ja odotti merkkiä liikkua. Zoe taputti hevosen kaulaa.
"Hieno tyttö", hän kehui nuorta tammaansa ja kevyin avuin pyysi sitä ottamaan askeleen eteenpäin. Mia käveli hieman epävarmoin askelin tunnustellessaan painoa selässään. Se ei enää säikkynyt ratsastajaa, mutta se ei myöskään tiennyt, mitä siltä odotettiin. Senpä takia tamma näytti hieman jännittyneeltä ja epävarmalta kulkiessaan eteenpäin uralla.
"Miltä Arizona tuntuu?" Zoe päätti kysyä. Hän sentään tiesi Sawyerin vastuuhevosen nimeltä, vaikka samaa ei voinutkaan sanoa entisestä kersantista. "Se näyttää rennolta."

Gabrielle ei ehtinyt kiinnittää kaksikkoon huomiota, yrittäessään saada pysähdystä suoraan laukasta, kuin Alex oli sen neuvonut. Hän ei osannut täydellisesti, Arizona kyllä osasi ja korjasikin hyvin ratsastajansa virheitä. Hän siirsi ruunan raville ja lopulta käyntiin, hengittääkseen itse hetken.
"Se on mukava ja varma. Hyvä harjoitella tauon jälkeen. Onko tamma omasi?"

"Kyllä, se on omani, nelivuotias angloarabi", Zoe kertoi hevosestaan pieni ylpeä hymy huulillaan. Hän taputti Mian kaulaa, mikä tuntui valavan itsevarmuutta nuoreen hevoseen. "Se vasta opettelee kantamaan ratsastajaa selässään. Nämä ovat ensimmäisiä kertoja, kun istun sen selässä", hän kertoi tamman kulkiessa hetki hetkeltä tasaisemmin. Hevonen laski päätään ja käänteli korviaan kuuntelemaan ratsastajan ääntä. Zoe jatkoi hevosen kaulan silittämistä. Mia vaati jatkuvasti tukea ja rohkaisua, sen hän oli huomannut. Kaunis punarautias oli silti edelleen Zoen mielestä hyvä ostos. Tamma oli yhteistyöhaluinen ja oppi nopeasti, vaikka kaipasikin paljon toistoja voidakseen rentoutua.

"Kaunis." Gabrielle sanoi hevosta katsellessaan. Se oli todellakin kaunis hevonen, varmasti siitä tulisi hyvä, jos tämä oli ensimmäisiä kertoja kun sillä ratsastettiin. Ainakin se suhtautui painoon selässään hyvin. Gabrielle oli kerran todistanut nuoren ruunan pukkirodeota ratsastaja selässään. Se oli näyttänyt pelottavalta. Hän rapsutti sormillaan Arizonan säkää ja mietti laukkaisiko vielä vai kävelisikö. Ruunalle tuntui olevan ihan sama.

"Kiitos", Zoe kiitti kehuista. Hänen hevosensa oli kaunis ja upea, ei hän muutoin olisi sitä ostanut. Hän ratsasti Miaa pehmeällä ohjastuntumalla, vähän samaan tapaan kuin ratsasti Paddya, tosin Mian kanssa ohjaa saattoi käyttää enemmän. Nuori hevonen oli herkkä, mutta samalla se tarvitsi tukea ohjasta. Se tarvitsi ratsastajaa kertomaan, mitä tehdä ja miten tehdä se. Zoe käänsi hevosen suurelle ympyrälle. Nuori hevonen kulki melko suorana - sille tuotti edelleen hankaluuksia säilyttää tasapainonsa tiukoissa käännöksissä ratsastaja selässään -, mutta ratsastaja ei vaatinut siltä enempää. Zoe kannusti hevosen raviin pohkeiden ja äänen avulla. Mia lähti liikkeelle ja Zoe kevensi tasaisesti. Jälleen tamma jännittyi ravaamaan pää korkealla, mutta muutaman kierroksen jälkeen rentoutui laskemaan turpaansa alemmas. Zoe kehui hevosta taputuksilla, samalla kun jutteli sille matalasti.
"Oletko viihtynyt tallilla?"

Gabrielle jätti Arizonan sittenkin käyntiin. Heillä ratsastaja olisi kaivannut jonkinlaista boost campia sekä jotakuta vaatimaan häneltä jotakin. Arizona taas antoi hänelle varmuutta toimiessaan kuuliaisesti. Silti hän ei vieläkään uskaltanut ulos kentän tai maneesin suojista ratsain.
"Ihan hyvin, vaikka enhän minä täällä oikein muuta tee kuin ratsasta Arizonan."

Zoe käänsi hevosta eri kokoisille ympyröille, jotka monesti venyivät hieman johonkin suuntaan Mian tasapainon pettäessä. Tamma kääntyi välillä liian jyrkästi ja välillä liian loivasti, eikä aina tiennyt, miten jyrkkää käännöstä ratsastaja pyysi. Hevonen kuitenkin oppi joka välissä lisää.
"Hyvä että olette viihtyneet", hän vakuutti. Kai Gabriellelle piti antaa hyvä kuva, toinen kun vuokrasi valmentajan hevosta. Ainakaan Gabrielle ei tuntunut kuvittelevan liikoja omista taidoistaan.

Nainen päinvastoin lähinnä aliarvioi niitä. Hän osasi vikeltääkin, mutta ei ikinä suostuisi siihen näin "vanhana", kun itsesuojelua oli tullut lisää. Kyllä hän tiesi ettei oikein sopinut tänne kuin varallisuutensa puolesta.
"Ensin kyllä epäröin, en ole koskaan ollut kilparatsastaja ja mietin että mihin nurkkaan voisin mennä Arin kanssa."

"On täällä paljon muitakin kuin vain kilparatsastajia", Zoe totesi hidastaessaan tammansa käyntiin. Miaa joutui vielä paljon ratsastamaan ohjalla ja pohkeilla, mutta se oppisi hiljalleen myös painoapuja. "Minäkään en ole varsinaisesti koskaan kilpaillut, mutta Mian kanssa tilanne muuttunee", nainen jutteli valmistellen pysäytystä. Mia pysähtyi epäröiden, mutta se oli tehnyt mitä siltä pyydettiin, joten Zoe kehui sitä. Olihan se hieman vino eikä seissyt tasapainoisesti neljällä jalallaan, mutta se seisoi paikoillaan. Tässä vaiheessa ratsutusta se riitti.

"Olen huomannut sen nyt, vaikka onhan täällä sitten taas huippuja ja heidän hevosiaan." Gabriellen ystävä oli ollut seota kun hän oli kertonut että heidän tapahtumassaan ratsastaisi Theodore Morland. Hän ei ollut edes tiennyt miehen olleen niin hyvä. Hän pyysi Arizonalta pysähdyksen ja takaosakäännöksen. Hevonen suoritti sen mielellään.

"Toki täällä on heitäkin", Zoe vastasi ajatellen herra Edgerlyä ja Paddy Blueta. Mistä puheen ollen, hänen pitäisi käydä kyselemässä valmentaja O'Connorilta, miltä Paddy oli tuntunut. Herra Edgerly oli jättänyt hevosensa heidän hoitoonsa viikoksi, eikä hän pettäisi omistajan odotuksia. Nainen kannusti Mian liikkeelle ja toisti pysähdyksiä ja liikkeellelähtöjä, kunnes Mia pysähtyi suorana ja jalat tasaisesti maassa. Tamma sai paljon kehuja ja pyynnön ravata jälleen hieman. Eiköhän heidän harjoittelunsa ollut siinä.
"Näytätte hyvältä Arizonan kanssa", nainen kehaisi hidastaessaan Mian käyntiin. Tamma puhalteli ilmaa sieraimistaan tyytyväisenä.

Gabrielle naurahti hieman. Ainakaan hän ei vaatisi suloiselta ruunalta liikoja. Hän istui painavammin alas, saaden hevosen käyntiin jo vaivatta. Ensimmäisillä kerroilla hän oli kaivannut ohjan tukea.
"Kiitos. Vaikka Arizona sen kaiken työn tekee." Nainen silitti ruunaa ja hymyili sen rennolle mutta eteenpäin vievälle käynnille. Hevonen oli kaikin puolin miellyttävä ja lännenratsastus hauskaa. Mukavaa vaihtelua.

Zoe onnitteli päänsä sisällä itseään siitä, että oli onnistuneesti pitänyt ajatuksensa ominaan. Valmentajan hevosen vuokraajalle ei sopinut sanoa mitään vähääkään ilkeän sävyistä, varsinkin kun hän oli tallin työntekijä.
"Niinhän ne tekevät", hän sanoi pienen hymyn kera ja taputti Mian kaulaa. Tamma pysähtyi pyynnöstä keskelle kenttää. Zoe odotti hetken ennen kuin liukui varovaisesti hevosen kylkeä pitkin alas. Hän nosti jalustimet ylös ja löysäsi satulavyön tamman odottaessa kiltisti paikoillaan. Siitä hyvästä Mia sai porkkananpalan, jonka punarautias tamma rouskutti tyytyväisesti.
"Me palaamme talliin. Tämä on vielä niin pieni, ettei kestä pitkää treeniä", Zoe sanoi ottaen suunnan maneesin tallipäätyä kohden. Ihana Mia. Treeni oli mennyt paremmin kuin hän oli uskaltanut odottaakaan.

Gabrielle jäi vielä maneesiin kävelemään Zoen mentyä. Lopulta hänkin jalkautui ja talutti Arizonan takaisin talliin, riisuakseen varusteet. He tekisivät silti sen pienen kävelylenkin maastossa ruunan kanssa. Nainen kaipai hiljaisuutta ja omaa rauhaa heille, edes hetkeksi.
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Elämän valttikortit   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Elämän valttikortit
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Pikaviestinpelit-
Siirry: