PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Ei haukku haavaa tee

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2457
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Ei haukku haavaa tee   Su Syys 28, 2014 9:49 pm

Pikaviestinpeli, jossa Ray ja Lucy lähtevät illalla maastoon osaamatta aavistaa, ettei tuttu maastolenkki menekään ihan suunnitelmien mukaan. Evelyn soitetaan paikalle pitämään huolta säikähtäneistä nelijalkaisista siinä missä kaksijalkaisistakin.
-----

Torstai, 9. lokakuuta, ilta

Lucy oli saanut työpäivänsä pakettiin neljältä ja lähtenyt huoneeseensa kartanolle. Hän oli ajatellut viettävänsä torstai-illan jonkun hyvän kirjan parissa, mutta tuskin hän oli ehtinyt käydä suihkussa, kun suunnitelmat jo muuttuivat. Lucy huokaisi, puki päälleen ratsastusvaatteet - joissa liikkuminen oli tullut tuskallisen tutuksi viimeviikkoisen vaelluksen aikana -, ja lähti takaisin tallille. Bethany oli ilmoittanut, ettei ehtisi ratsastustunnille Rainin kanssa tänään, joten ruunalle voisi tehdä hyvää päästä maastoon. Se lankesi luonnollisesti hänen vastuulleen, sillä hän ei osannut sanoa ei.
Tyttö kävi hakemassa laitumelle viedyn irlannincobin ja talutti sen pesukarsinaan. Sää suosi heitä tänään. Hän varusti hevosen nopeasti. Mustat nahkavarusteet olivat hyvässä kunnossa ja lila satulahuopa ei näyttänyt vielä likaiselta. Hän ei vaihtanut sitä, vaan nosti yleissatulan irlannincobin leveään selkään ja kiristi satulavyön. Rain seisoi kuuliaisesti paikallaan, kuten aina ennenkin. Ruuna otti kuolaimet vastaan tottuneesti ja hän saattoi kiinnittää suitsien soljet näppärin sormin.
Lucy suuntasi takaisin varustehuoneelle ja etsi käsiinsä heijastimia. Hän laittoi yhdet heijastimet hevosen jalkoihin, solmi heijastinnauhan rusetille ruunan häntään ja sujautti teipillä kiinnitettävät heijastimet suitsien poskiremmeihin. Hän veti takkinsa vetoketjun kiinni ja puki päälleen heijastinliivin. Hän ei ottaisi riskejä alati pimenevässä illassa. Tyttö vilkaisi kelloaan. Varttia vaille kuusi. Taivas alkoi jo punertaa, sillä aurinko laskisi puolen tunnin sisään, mutta sää oli muutoin oikein otollinen. Syksyinen tuuli ei ollut pureva, eikä sade piiskannut heitä. Oikeastaan, tästä maastolenkistä voisi tulla oikein mukava. Lucy tarttui Rainin mustiin suitsiin ja lähti taluttamaan laiskaa irlannincobia ulos tallista.

Ray oli ratsastanut jo kaiken muun, mitä hänelle oli merkitty. Nyt oli vuorossa laatuaikaa oman hevosen kanssa. Olaf söi karsinassaan heiniä tyytyväisenä, kun lyhyehkö mie saapui talliin, huomaten Lucyn. Hän ei ollut tähän kollegaansa tutustunut kovin paljon, mutta tuo vaikutti ujolta. Ehkä hän ei vaikuttisi uhkaavalta. Heijastimisia? Huolisikohan tuo maastoseuraa?
"Hei, kelpaisiko maastoon seura? Emme ole tainneet jutella edes kunnolla, Raiden Wonchester, uusi ratsuttaja." Hä tarjosi kättään naista kohti automaattisesti. Mies hymyili puhuessaan ja puhui kilttiin sävyyn, vaikuttamatta ylimieliseltä. Hän oli rento ja se heijastui olemuksestakin.
"Sinulla on hevonen näköjään jo valmis mutta jos maltat odottaa viisi minuuttia, niin saan Olafin kuntoon. En jaksaisi mennä kentällä mutta pimeällä ei ole hyvä maastoilla yksin."

Lucy säpsähti kuullessaan miehen äänen. Hän tuijotti hetken ojennettua kättä, ennen kuin tajusi tarttua siihen.
"Lucy", hän vastasi, "Collins. Tallityöntekijä", hän sopersi äkkiä jatkoksi kun tajusi jälleen kerran puhuneensa erittäin lyhyesti. Tyttö näytti rusakolta ajovaloissa jähmetyttyään keskelle tallikäytävää silmät suurina ja kasvot aavistuksen kalpeampina. Hän toki oli nähnyt ratsuttajan ennenkin, mutta ei hän ollut puhunut ylemmälleen.
"Tietenkin", hän sai sanottua. Tyttö tiesi, että maastossa olisi parempi liikkua yhdessä, vaikka ujouttaan olisikin mieluummin mennyt yksin. Ei hän nyt uskaltanut ratsuttajalle vastaan väittää, joten seuraan olisi totuttava. "Odotan tallipihalla", tyttö sanoi hiljaisella äänellään ja jatkoi matkaansa käytävää tukkimasta. Tallipihalla hän tarkisti vielä kerran, että kaikki heijastimet olivat kunnolla kiinni. Bethany oli ostanut vanhempiensa painostuksesta ratsastusloimen, joka oli tehty heijastinkankaasta, mutta Lucy ei ollut ottanut sitä vielä käyttöön. Ei ulkona niin kylmä ollut. Rainparka kuolisi kuumuuteen, jos hän pukisi hevoselle loimen maastolenkkiä varten. Olihan heillä lukuisia muita heijastimia. Tyttö kiristi satulavyön, laski jalustimet ja nousi selkään. Lehmänkirjava ruuna roikotti päätään kuin olisi edelleen unessa. Rain ei kuulunut tallin reippaimpien joukkoon, mutta se ei haitannut arkaa tyttöä. Mieluummin hän ratsasti pomminvarmaa laiskimusta kuin varjoja säikkyvää energiapakkausta.

Ray väläytti rohkaisevan hymyn tuolle toiselle, joka näytti nurkkaan ajetulta eläimeltä. Ei hän purisi, Raiden oli kiltti mies, mutta se taisi olla tyhmää erikseen mainita. Ehkä hän antaisi tuolle nuorelle naiselle mahdollisuuden todeta sen itse.
"En siis halua tuppautua." Tuo sanoi vielä mutta tyttö lähti pian taluttamaan tinkeriä jo tallipihaan, joten vastaavasti Ray kiirehti laittamaan Olafin kuntoon. Ruuna oli klipattu jo ensimmäisen kerran ennen vaellusta ja nyt sen jälkee hän oli siistinyt klippauksen. Norjalainen hevonen kasvatti nimittäin sellaisen talviturkin, että se pärjäsi Englannin talvessakin klipattuna, aivan kauheimmilla keleillä kevyesti loimitettuna. Westernsatula, sen huopa ja heijastinloimi. Suojiin hän laittoi heijastintarrat, suitsien poskihihnoihin myös ja oman kypärän ympärillä oli heijastinnauha. He ainakin näkyisivät muille liikkujille. Ray talutti Olafin tallista ja nousi ketterästi selkään.
"Saat päättää reitin, en vielä ihan osaa näitä maastoja. Ja kiitos kun huolit mukaan."

Lucy odotti kaikessa rauhassa, että hauskan näköinen pikkuheppa saapui ratsuttajan kanssa. Hän oli kyllä huomannut uuden pystyharjaisen asukin, mutta ei ollut kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Hän odotti edelleen joka päivä, että pihaan kaartava traileri toisi mukanaan papurikonkimo Ivory Jiven, joka oli myyty pois. Hän ymmärsi olevansa lapsellinen ja typerä toivoessaan moista, mutta hän ei voinut sille mitään. Jokaikinen aamu hän saapui töihin toivoen, että hevonen olisi yön aikana maagisesti ilmiintynyt karsinaansa. Jokaikinen aamu hän sai pettyä.
"Ajattelin reittiä teitä pitkin", Lucy vastasi toisen kehotukseen päättää reitti. Hän ei halunnut eksymään pimeille nummille. Mieluummin teitä pitkin vaikka Slaleyn suuntaan. Hän luotti heijastimiin. Autoilijat näkisivät heidät kyllä. Tyttö kannusti Rainin käyntiin ja otti suunnaksi tien, jota pitkin kaikki autoilijat aina saapuivat tallille. Hän keräsi ohjia tuntumalle, vaikka tiesikin, ettei Rain keksisi mitään typerää. Irlannincob oli maastovarma sanan kaikissa merkityksissä. Hevonen oli vain hieman säpsähtänyt, kun salama oli iskenyt heidän lähelleen. Se jos mikä puhui puolestaan.
"Oletko viihtynyt täällä?" Lucy päätti kysyä. Hän joutui hetken keräämään rohkeutta, mutta uskalsi lopulta puhua äänellä, jonka saattoi kuulla. Rain kulki rauhallisesti eteenpäin tien laitaa. Lucy huomasi rentoutuvansa hieman. Tutun hevosen selässä kaikki oli aina paremmin.

Ray nyökkäsi ruunansa selästä, naksauttaen terävästi kieltä kitalakea vasten. Olaf siirtyi siitä käyntiin, askeltaen pää kohtalaisen alhaalla ja kaula pitkänä. Hallakolla hevosella oli avo-ohjat sidepull suitsissaan ja se sai kävellä tienvartta pitkin ohjin. Se ei tekisi mitään, varsasta lähtien Ray oli totuttanut sen kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan. Siksi mies nauttikin näistä maastolenkeistä Englanni nummilla hevosellaan ja niin tuntui pieni hevonenkin nauttivan, sydämensä kyllyydestä.
"Ihan hyvin, suurimmaksi osaksi ihmiset tuntuvat mukavilta. Paria kolmea poikkeusta lukuunottamatta..." Erityisen mukavaksi hän koki Alex Chiltonin, mutta piti suunsa kiinni siitä visusti. Kenenkään ei tarvitsisi tietää, että hän elätteli erinäisiä ajatuksia ja toiveita tuon suunnalle. Onneksi kukaan ei tainnutkaan tietää, kai. Ehkä, luultavasti ei. Siinä oli kyllä hieman liikaa ehkää hänen makuunsa. Viimeinen lausahdus oli viittaus lähinnä siihen Zoeksi kutsuttuun, joka omisti sen kauniin, lupaavan tamman.
"Oletko ollut täällä kauankin töissä?"

Lucy nyökkäsi. Hyvä. Hän piti Fairchildeistä ja todella toivoi, ettei toisten tarvitsisi koko ajan murehtia siitä, mistä löytyisi tarpeeksi työntekijöitä. Oli hyvä, jos ratsuttaja viihtyi täällä.
"Huhtikuun lopulta", Lucy vastasi nielaisten. "Eli vajaan puoli vuotta", hän laski. Olipa aika mennyt nopeasti. Tuntui, että hän oli vastikään aloittanut työnsä. Vastahan hän oli ensimmäisen kerran osallistunut Ivorylla valmennukseen… ei, hän ei saisi ajatella papurikonkimoa ruunaa tai alkaisi pian itkeä.
"Keitä kaikkia ratsastatkaan?" Tyttö uskalsi kysyä lähinnä pitääkseen keskustelun hengissä. Hän ei muistanut, oliko siitä ollut puhetta jossakin. Hän tuskin muistaisi tätäkään keskustelua enää huomenna. Sellaista se oli, kun suurin osa keskittymisestä oli suunnattu myydyn ruunan suremiseen.

Se selitti ehkä omalta osaltaan sen, että toinen oli aran oloinen. Saattoihan se olla perusluonnettakin, mutta jos tuo Lucy oli vain hidas kotiutumaan? Mistä hän tiesi, tyttö kuitenkin vaikutti mukavalta ja asialliselta ihmiseltä, jolla oli jalat maassa. Ray ei tiennyt mitään tytön surusta, olisi voinut yrittää jopa lohduttaa, jos olisi tiennyt. Hän kaipasi itsekin kohtalaisen usein Tellaa, joka oli ollut yksi hänen suurimpia rakkauksiaan täysiveristen parissa työskennellessä, sekä yksi parhaita laukkureita, joita oli ratsastanut. Norjaan taas oli jäänyt Olafin emä, pikkuruinen, juuri sentilleen ponirajan ylittävä tamma Ulovlig's Änka. Tammalla hän oli vetänyt monet vaellukset. Sitäkin oli ikävä.
"Miu Miuta, Moneypennyä, Clooneyta, Hemmingwayta ja sitä uutta ponioria, Montia. Oletko nähnyt miten se tyttö ratsastaa?" Hän oli edelleen järkyttynyt näkemästään episodista.

Tietenkin Lucy oli nähnyt. Vaelluksella oli ollut aikaa nähdä muiden ratsastusta, kuten myös tallilla. Hänen työtään oli osallistua valmennuksiin avustajana. Se tarkoitti, että hän teki mitä ratsastajat tai valmentaja käskivät, samalla kun seurasi muiden ratsastusta.
"Olen", hän vahvisti. Hän oli todistanut tytön ratsastusta useamminkin. Hän olisi ollut iloinen, jos olisi voinut sanoa, että Amanda oli ainoa laatuaan, mutta valitettavasti niin ei ollut. Hän oli nähnyt useita ratsastajia, jotka eivät tienneet yhtään, mitä tekivät ja päätyivät vain satuttamaan hevosiaan. Hänen serkkunsa oli pitkään ollut yksi niistä. Rain kaikessa kärsivällisyydessään oli antanut anteeksi jokaisen nykäisyn ohjista, potkun kannuksista ja iskun raipasta.
"Miu on ihana", hän sanoi tarjoten pientä, aavistuksen onttoa hymyä Raylle. Hän oli ratsastanut Miuta muutaman kerran. Ei ihme, että se oli legenda.

"Joskus hän ratsastaa ihan hyvin, mutta sen huomaa että poni saa kärsiä jos ratsastajalla on huono päivä. Ja hänellä tuntuu olevan niitä aina." Ray tiesi että Monti teki kaiken mitä pyydettiin ja enemmänkin. Hän ei ollut koskaan nähnyt Amandaa maastossa, hän hoiti aina sen puolen ratsastukseksta. Lisäksi hän hyppäsi ja ratsasti koulua sillä. Vaelluksella oli jopa joutunut vaihtamaan hevosia Amandan kanssa ja tyttö taisi edelleen vihoitella siitä. Mutta heillä olisi mennyt loppupäivä, jos hermostunut Amanda ja Monti olisivat jatkaneet yhdessä. Olaf kun ei hermostunut mistään ja jos tuo olisi käyttänyt kovia apuja hänen ruunaansa, Ray olisi pistänyt tytön palasiksi Skotlannin nummille.
"Se on. Sen kanssa on voinut keskittyä taas laadukkaampaan istuntaan ja koulutyöskentelyyn." Rayn ryhti oli rento nyt, mutta ei huono. Kouluradoille se ei kuitenkaan olisi kelvannut.
"Jos en istu liian rennosti englantilaiseen tyyliin niin sitten olen jumiutunut ajatukseen että tarkoituksena on nelistää rataa ympäri. Se vaatii taas vähän hiomista."

Lucy nyökkäili. Hän oli huomannut saman, vaikka ei ollutkaan erityisemmin keskittynyt Amandaan. Hän oli tottunut haukkumaan ratsastajia ja omistajia Pauluksen kanssa, joten tuntui oudolta puhua tuohon sävyyn ratsuttajan kanssa. Mutta työntekijöiden oli pidettävä yhtä, joten hän nyökkäili miehen puheen mukana.
"Olet työskennellyt jockeyna?" Lucy kysyi aavistuksen yllättyneenä. Nyt kun hän pysähtyi ajattelemaan, se kuulosti ihan järkeenkäyvältä vaihtoehdolta lyhyelle miehelle. Ehkä siitä oli joskus ollut puhettakin. Hän ei vain muistanut. Hän keskittyi suurimman osan ajasta siihen, että mietti, missä Ivory oli ja pidettiinkö siitä yhtä hyvää huolta kuin Rosings Parkissa oli pidetty.
"Minä en ole koskaan edes nähnyt laukkakisoja", tyttö myönsi posket aavistuksen punehtuen. Hän ei ollut tehnyt elämässään yhtään mitään, jos muilta kysyttiin. Hän oli elänyt tylsää, tavallista elämää, joka oli kaukana muiden tapahtumarikkaista vuosista.

Hassua ettei hän juuri vaelluksellakaan ollut jutellut Lucyn kanssa. Kitin parina olo oli pitänyt kiireisenä ja lopun aikaa hän oli vahtinut sitten Amandaa tai yrittänyt hivuttautua Alexin seuraan muiden huomaamatta. Se uinti ensimmäisenä iltana sai edelleen hymyn huulilla. Hah, hullu... No, olihan mies vähän, se piti myöntää. Eikä hän haukkunut, puhui totta. Tytön asenteessa oli suurin ongelma ja hermoissa myös. Taidoissa ei sinänsä ollut vikaa.
"Sellaisenakin."
Hän keräsi hieman ohjia käteensä, pitäen kiinni vain yhdellä kädellä. Olaf pärskähti ja heilutteli päätään, tuntuen odottavan ravia. Ray silitti vapaalla kädellään ruunan kaulaa. Ainakin hänen hevosensa tuntui onnelliselta kun sillä ratsasti, eikä Amanda tuntunut traumatisoineen sitä. Hän oli vahtinut silti kuin haukka kaksikkoa.
"No, harva täällä työskentelevä niitä on varmaan seurannut."
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2457
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: Ei haukku haavaa tee   Su Syys 28, 2014 9:50 pm

Lucy olisi voinut korjata, että heillä oli yksi aktiivinen laukkaratsu jockeynsa kera joukossaan, mutta piti suunsa kiinni. Ei ollut hänen asiansa korjata ratsuttajan sanoja. Tyttö tyytyi vain nyökkäämään.
"Ravataanko?" Hän kysäisi ja mikäli Ray oli samaa mieltä, herätteli hevosensa muutamalla puolipidätteellä. Rain vaati pari napautusta raipalla ennen kuin ravasi puhtaasti ja rytmikkäästi, mutta ainakin hevonen liikkui. Lucy tiesi, että Bethanylta hevonen vaati vieläkin enemmän. Hän oli ratsastanut laiskimusta pitkään, joten Rainkin tiesi, ettei turhaan kannattanut jarrutella. Hän vaatisi hevoselta liikettä.
"Oletko omistanut hevosesi kauan?" Lucy kysyi samalla kun edelleen työsti ratsunsa ravia. Rain liikkui matalalla, raskaalla askeleella, eikä todellakaan pyrkinyt kiihdyttämään vauhtiaan. Tyttö naputteli pohkeillaan ja muistutti silloin tällöin raipalla, että tarkoitus oli liikkua eteenpäin, ei jumittaa paikallaan.

Noh, vaikka Lucy olisi korjannutkin, ei se yksi ihminen olisi hänen mielipidettään muuttanut. Sitten heitä olisi ollut kaksi ja ratsastajia sekä hevosia oli kuitenkin yli kymmenkertainen määrä. Jotkut tuntuivat väheksyvänkin häntä sen takia, mutta mies ei välittänyt. Se että hänet oli ratsastuskokeen jälkeen palkattu tänne, kertoi hänelle riittävästi.
"Sopii kyllä." Olaf nosti pirteän, silti rennon ravin, jota se ravasi juuri sitä tahtia kuin Ray halusi. Hän sai maastossakin säädeltyä ruunansa askelta loistavasti.
"Varsasta asti. Se lähti mukanani Norjasta juuri vieroitettuna orivarsana. onko sinulla omaa hevosta?"

Lucy nyökkäsi jälleen. Hänestä tuntui, että siinä oli kaikki, mitä hän oli viime viikkoina tehnyt. Vaan mitäpä sitä turhia puhumaan, kun elämästä oli viety kaikki aurinko pois Ivoryn myötä. Hänellä ei ollut syytä hymyyn ja pirteään keskusteluun, eikä intoa tutustua uusiin ihmisiin sitäkään vähää kuin yleensä. Hän joutui nytkin keskittymään joka hetki siihen, että piti ajatuksensa poissa Ivorysta. Kasvoilla oli pieni, väkinäinen hymynpoikanen.
"Sepä mukavaa", tyttö vastasi ontolla äänellä kertomukseen hevosesta. Häneltä ei riittänyt aitoa lämpöä, iloa ja ystävyyttä muille. Hyvä kun hän saattoi silloin tällöin hymyillä ystäviensä seurassa unohtaessaan muutamaksi sekunniksi tyhjän karsinan tallissa. Hän oli osannut odottaa seuraavaa kysymystä. Jostakin syystä muut tuntuivat aina kyselevän samaa. Näyttikö hän siltä, että voisi omistaa hevosen? Hyvä kun hän sai Rainin ravaamaan.
"Ei", tyttö pudisti päätään. "Rain on serkkuni hevonen, ratsastan sitä tänään kun serkku ei ehtinyt ratsastustunnille", hän selitti ja taputti lehmänkirjavan ratsunsa kaulaa.

Ray huomasi sen onton äänen ja väkinäisyyden. Oliko hän sittenkin tuppautunut seuraan vai oliko tytöllä jokin hätänä? Ja ennen kaikkea, olisiko liikaa kysyä että mikä tuota mahdollisesti painoi.
"Ai... Tuota..." 13 vuotta vanhempi mies aloitti lauseensa varoen sanojaan ja miettien mitä voisi sanoa. Pian hän päätti jatkaa nöyrään sävyyn.
"... Onko kaikki hyvin? Anteeksi kun kyselen mutta vaikutat hieman... Masentuneelta."

Lucy hätkähti. Ei varmaan olisi pitänyt yllättyä, että joku muukin äityisi utelemaan moista. Hän oli ehkä luottanut liiaksi englantilaiseen hillittyyn tyyliin, jossa puolitutuilta ei kyselty mitään henkilökohtaisuuksiin menevää.
"On, kaikki on ihan hyvin", Lucy vastasi äänellä, joka oli ristiriidassa sanojen kanssa. Hän huokaisi hiljaa. Hän oli kerrassaan surkea valehtelija. "Vastuuhevoseni myytiin", tyttö lopulta sanoi hiljaa. Hän painui entistä huonoryhtisemmäksi satulassa ja kiinnitti katseensa kauas edelle. Hän ei suostuisi vilkaisemaankaan toista. Omaa typeryyttään, kun oli kiintynyt muiden omistamaan hevoseen. Olisi vain pitänyt pitää tietty ammattimainen etäisyys. Hänen työtään oli ainoastaan hoitaa hevosia, ei rakastaa niitä.

Raiden oli viettänyt elämänsä alkutaipaleen kaukana keskiluokan pidättäytyneisyydestä ja murrosiän mentyä lähtenyt Norjaan, jossa oli kohteliasta kysyä jos jollakulla oli huono olo. Hän oli jo tyytymässä selkeään valheeseen, kun Lucy sanoi vastuuhevosensa tulleen myydyksi. Se selitti.
"... Ymmärrän. Se tuntuu pahalta, luopua pakon edessä ystävästä." Ei mieskään pitänyt ammattimaista etäisyyttä. Hevoset ja niiden kanssa työskentely olivat hänen työtään. Se sujui luontevammin ja paremmin, jos tunsi hevosen ja oli vahva side siihen. Eikä ketään voinut moittia kiintymisestä.
".. Ei sitä tarvitse hävetä. Haluatko puhua siitä?"

Ymmärtää? Kukaan ei voinut ymmärtää, millaista oli menettää unelmien hevonen! Kiukku kuoli yhtä nopeasti kuin oli syntynytkin. Mistä hän tiesi, mitä toinen oli aikanaan käynyt läpi. Vaan juuri nyt sillä ei ollut merkitystä, ei kun kyseessä oli hän ja ihana, kultainen Ivory.
"En", tyttö vastasi päätään pudistellen. Hän ei halunnut puhua yhtään mistään. "Tässä olisi hyvä pätkä laukalle", Lucy huomautti, istui Rainin mustaan yleissatulaan ja kannusti ratsunsa nostamaan laukan. Ruunan askellus oli tahmeaa, joten jälleen kerran ratsastaja turvautui raippaansa. Rain puhalsi ilmaa kuuluvasti sieraimistaan, mutta askellaji muuttui puhtaammaksi ja oli jo tunnistettavissa kolmitahtiseksi. Lucy taputti ruunan kaulaa. Se ei ollut Ivory, mutta se oli kaikki, mitä hänellä oli.

Hän ei sanonut tietävänsä tunteen tai olleensa tismalleen samassa tilanteessa. Vain ymmärtävänsä. Enempää Ray ei tungetellut asian suhteen. Hän seuraili Lucyn ratsastusta. Tuo ratsasti laiskahkoa tinkeriä hyvin, Rain taisi Hemsin kanssa olla omalla tasollaan kaikessa laiskuudessaan.
"laukka." Olaf nosti reippaahkon laukan käskystä ja hyvin pienestä pohkeesta, heittäen pari riemupukkia ilmaan.
"woah, oles nyt" Ray istui.alhaalla satulassa, ohjat nyt molemmissa käsissä, kuten kuuluisi ollakin.

Lucy kannusti Rainia istunnallaan jatkuvasti, sillä tunsi hevosen. Jos sen jättäisi itsekseen, se pudottaisi raville. Hän naputteli silloin tällöin pohkeillaan koettaen unohtaa kaiken muun kuin ihanan hevosen allaan. Vaan Raininkin ratsastaminen oli alkanut maistua puulta. Hevosta sai aina käskeä eteen, eikä hän olisi millään jaksanut. Tyttö huomasi kerrasta toiseen vertaavansa ihanaa irlannincobia nöyrään puoliveriseen. Lienee sanomattakin selvää, että Rain hävisi vertailun kerrasta toiseen. Mikään ei voittanut Ivorya.
Tyttö kohotti kätensä varoitukseksi. Hän aikoi hidastaa ravin kautta käynnille, sillä tien mutka lähestyi. Hän ei aikonut laukata mutkaan, jossa ei nähnyt lähestyvää liikennettä. Onneksi tie oli hiljainen tähän aikaan illasta, mutta hän ei ottanut riskejä. Rain hidasti käyntiin liikkuen jo reippaammin eteen. Hevonen alkoi heräillä, eikä enää vaatinut jokaisen askeleen läpi ratsastamista. Laiska ruuna oli löytänyt oman moottorinsa edes hetkeksi.
"Haittaako, jos käymme Slaleyssa asti?" Lucy kysyi ohjatessaan hevosta tien pientareella eteenpäin. Kylään vielä olisi matkaa, mutta parempi kysyä jo etukäteen. Hän kaipasi suklaata, eikä sitä löytynyt kaapeista, ellei joku ollut käynyt kaupassa sen jälkeen kun hän oli lähtenyt takaisin tallille. Hän ei uskonut siihen, joten Slaleyn pieni kyläkauppa oli ainoa vaihtoehto. Tyttö ei lainaisi tallin autoa Hexhamin reissua varten vain jotta voisi ostaa suklaata. Se olisi jo liian säälittävää.

Ray sai sitä vasten istua rauhassa tekemättä mitään. Kunhan oli kyydissä ja huolehti ettei hallakko laukkaisi Rainista ohi. Hän siirsi ruunansa ravin kautta käyntiin kun Lucy varoittaessa siitä kätensä liikkeellä.
"kyllä se käy" Ray myöntyi ja antoi Olafille lisää ohjaa.

Lucy nyökkäsi ja painoi katseensa hevosen kaksiväriseen harjaan. Hän jatkoi käynnissä tien mutkaisen osuuden ohi ennen kuin kannusti hevosen jälleen raviin. Kylä alkoi lähestyä, minkä huomasi siitäkin, että heitä vastaan tuli auto pitkät valot kirkkaina loistaen. Lucy kohotti toisen kätensä varjostamaan valoja. Auto hidasti vauhtiaan ohittaessaan hevoset. Autoilijat olivat tottuneet ratsukoihin, eivätkä kaahanneet ohi kuin kaistapäät, vaikka niitäkin mahtui aina joukkoon.
"Asut siis Slaleyssa?" Tyttö varmisti muistaen kuulleensa moisen tiedon jossakin. Tai ehkä hän vain kuvitteli kuulleensa. Kaikki työntekijät tuntuivat asuvan joko kartanolla tai sitten Slaleyssa. "Mitä olet pitänyt kylästä?" Hän uteli. Hän oli asunut aikanaan pikkukylässä, hyvin samankaltaisessa kun Slaley, ennen kuin oli muuttanut sairaan äitinsä kanssa Newcastleen. Nyt hän oli onneksi päässyt takaisin maaseudun rauhaan, kun oli muuttanut Rosings Parkin kartanolle aloittaessaan työnsä.

"Mmmh, joo, asun. " Ray varmisti toisen muistikivat, taputtaen samalla hevosensa kaulaa. Vuonohevosen askel oli tasaisen rauhallista, Olafilla tuntui olevan kaikki hyvin nyt. Se ei pelännyt edes pimeää, se tiesi että ratsastaja suojelisi sitä. Auto ei ollut ruunalle myöskään mitään pelättävää.
"Onhan se ihan mukava paikka, vähän tosin pieni mutta vuokra on halpa." Mies virnisti hieman, vaikka ei sitä pimeässä nähnytkään niin hyvin. Halpa vuokra oli erittäin hyvä kannustin hänelle.

"Hyvä että olet viihtynyt", Lucy vastasi. Hän rakasti pientä kylää, mutta hän ei asunutkaan siellä. Hän vain kävi satunnaisesti hevosten kanssa lähiympäristössä ja siinä se. Tyttö hidasti Rainin käyntiin, kun ensimmäiset talot lähestyivät. Autoja ei liikkunut kuin muutama, mutta hän ei aikonut vahingossa ratsastaa jonkun lapsen yli pimeässä kylässä. Tyttö ohjasi Rainin tottuneesti kylän ainoalle pikkukaupalle ja laskeutui selästä.
"Haluatko jotakin?" Tyttö kysyi vilkaisten aavistuksen epävarmana ratsastusseuraansa. Hän nosti mustat nahkaohjat tinkerin kaulan yli ja asteli kaupan ovea kohden.

Ray jalkautui Olafin selästä, pitääkseen Rainista kiinni. Vaikka tuskinpa tuo laiska eläin olisi mihinkään lähtenyt, hän vain varmisti. Mies pudisti päätään ja odotteli hevosten kanssa ulkosalla. Siellä pimeni todella nopeasti, mutta se ei haittaisi. Tiet olivat valaistuja ja heillä oli paljon heijastimia. Hän rapsutteli hevosia ja jutteli niille. Koko ajan oli tunne että jotain oli unohtunut tai jokin... Jokin kaiversi.

Lucy kiskoi Rainin perässään ovelle, pudistaen päätään miehen tarjoukselle pitää hevosia.
"Mrs Blythe?" Tyttö kutsui ovelta. "Ottaisin suklaata", tyttö huikkasi sisään. Hetkeä myöhemmin ulos asteli herttainen vanha rouva suklaan ja pussillisen omenalohkoja kanssa. Rain höristi korviaan. Vanhempi rouva jutteli tutulle hevoselle innokkaasti ja syötti omenalohkoja Rainille. Lucy hymyili ja aukaisi suklaalevyn, tarjoten siitä Rayllekin.
"Kukas tämä on?" Kaupan rouva kyseli kääntäessään huomionsa Olafin ja Rayn puoleen. Lucy vilkaisi miestä ja totesi toisen olevan aivan kykenevä esittäytymään itsekin, joten hän saattoi keskittyä syömään suklaataan pala kerrallaan.

Ray kohautti olkiaan naisen vetäessä hevosen ovlle perässään. Ihme kun ei mukaansa kauppaan ottanut, hänkin kävi välillä sisällä asti Alicen kanssa, eikai yksi hevonenkaan maailmaa olisi kaatanut. Hyvä on, ehkä olisi, se huvitti häntä. Mies naurahti kun huomasi Rainin hörisevän omenoille. Olaf tuntui haistavan ne, sillä se otti pari askelta eteenpäin korvat hörössä ja turpa ojossa naista khoti. Ray otti pari paplaa suklaata, hymyillen.
"Kiitos Lucy." Hän vilkaisi poniaan kuultuaan kysymyksen, astellen hieman lähemmäs.
"Tobias Wonchester, asun Airlingtonien yläkerrassa vähän matkan päässä. Tämä pallomaha on Olaf. Hauska tavata."

Herttainen rouva syötti omenoita hevosille hymy huulillaan. Lucykin söi tyytyväisenä suklaataan.
"Mukava tavata. Vai että Olaf... kuinka hauska nimi", rouva sanoi ja kurkotti rapsuttamaan vuoniksen otsaa. Nainen tarjoili omenalohkoja molemmille hevosille niitä näitä jutellen. Lucy sulloi puolikkaan suklaalevyn taskuunsa ja ojensi kolikoita Blythelle, joka otti rahat suklaasta vastaan hymyillen. Ihana vanha rouva tuntui aina ihastuvan, kun he toivat hevosia kylään.
"Ivorya ei ole hetkeen näkynyt, onko se kunnossa?" Rouva kysyi ojentaessaan viimeistä omenalohkoa Rainille. Irlannincob hamusi huulillaan tyhjää kämmentä vielä hetken, ennen kuin alistui siihen, ettei enempää herkkuja ollut tiedossa.
"Ivory on kunnossa", Lucy vastasi nopeasti, nosti Rainin ohjat ruunan kaulalle ja ponnisti selkään. "Mutta kello on jo paljon, meidän on parempi palata tallille. Hevoset kiittävät omenoista, Mrs Blythe", tyttö sanoi ja käänsi jo lehmänkirjavaa takaisin kylätielle. Hän ei halunnut jäädä keskustelemaan nöyrästä puoliverisestä kaupan omistajan kanssa.
"Mrs Blythe tykkää hevosista, joten käymme silloin tällöin moikkaamassa häntä ratsain", Lucy selitti hiljaa kun ratsasti kylätietä pitkin. Rain tuntui jälleen nukahtaneen. Sellainen vaikutus herkuilla oli.

Ray naurahti ja kiitti naista hymyillen kehuista. Ruuna otti omenalohkoja kohteliaasti kädestä, varoen vanhan naisen sormia. Se oli kiltti ja hyvin varovainen herkkujen kanssa. Ray kuunteli sivummassa, huomaten miten Lucy reagoi siihen kun rouva kyseli tuon vastuuhevosesta. Ivory... Ei sanonut mitään. Hän nousi kiireellä Olafin selkään, että pysyisi naisen vauhdissa. Tuo huikkasi heipat ja kiitokset omenoista rouvalle, kääntäen hevosen Rainin perään.
"Kiva tietää." Hän sanoi hymyillen, Olaf tuntui piristyneen omenista. Hän ei osannut sanoa mitään, Lucy tuntui niin nyrtyneeltä siitä että hevonen oli myyty. Ja hän ymmärsi, tottakai eläviin olentoihin kiintyi.
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2457
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: Ei haukku haavaa tee   Su Syys 28, 2014 9:52 pm

Tyttö nyökkäsi ja puri päättäväisesti huultaan. Tätäkö hänen elämänsä olisi tästä eteenpäin? Puolitututkin kyselemässä Ivorysta? Hän ei tiennyt, miten kestäisi sen. Hän halusi vain unohtaa. Miksei hän voinut unohtaa? Tyttö vajosi ajatuksiinsa kannustaessaan Rainin raviin, kun kylätie päättyi. Hän ohjasi hevosta tottuneesti tienpiennarta pitkin. Toki he olisivat voineet oikaista peltojen läpi, mutta hän tunsi olevansa enemmän turvassa kun kulki autotiellä. Siellä ei voisi eksyä, ei olisi kuoppia joita ei huomaisi ajoissa ja no, ylipäätään näkyvyys oli aavistuksen parempi kuin aluskasvillisuuden valtaamalla pellolla.
"Minkä ikäinen Olaf on?" Tyttö uskaltautui kysymään muistettuaan, että vuonohevonen oli ollut Raylla varsasta lähtien. Mahtoi olla hassua omistaa hevonen niin pienestä pitäen. Puska rasahti tien laidalla. Rain tuskin heilautti korvaansa äänen suuntaan. Hevosen askel sai maan tömisemään, kun ruuna ravasi eteenpäin hämärässä. Lucy vilkaisi puskan suuntaan aavistuksen varuillaan. Onneksi Rain oli pomminvarma ratsu. Moni muu olisi hypännyt kuusi metriä ilmaan tuollaisen takia. Lucy muisteli synkästi Hookia, jolta oli pudonnut jatkuvasti juuri tällaisten asioiden takia.

Ray pyyso hevoselta ravia. Se kipitti Rainin laiskan tahdin perässä, maastossa Olafin askelluksen kanssa hän ei ollut niin tarkka. Kentällä hän ei olisi antanut sen tikittää sillälailla vaan vaatinut liikettä.
"13 jo." Siitä saattoi hieman laskea miten vaha Ray oli itse, jos hän oli ottanut hevosen varsana ja oletettavasti kouluttanutkin sen itse jolloin piti olla hieman kokemusta hevosista ja sen sellaista. Hän tavallaan kaipasi niihin aikoihin kun Olaf oli ollut raisu villivarsa, sen kanssa oli käyty rodeo hetkiä lävitse monenmonta, ennen kuin se oli hyväksynyt painoa selkäänsä. Tai oli se suostunut kantamaan painoa, mutta kun päätti että riitti, se myös oli halunnut siitä heti eroon. Vuonohevonen vilkaisi pusikkoa, rauhoittuen Rayn jutellessa sille ja jatkoi askellustaan.

Lucy nyökkäsi ymmärtäneensä.
"Se on ollut sin--" Tyttö aloitti, mutta lause jäi kesken, kun puska rasahti uudelleen ja näkyviin loikkasi suuri, tumma koira. Tytön lause ei katkennut eläimen yllättävään ilmestymiseen vaan siihen, että hän tunnisti koiran.
"Varo!" Hän parkaisi kauhuissaan kun koira loikkasi haukkuen ojan yli ja ryntäsi suoraan hevosia kohti. Rain nosti päätään terävästi joko ratsastajan huudon tai lähestyvän koiran takia ja otti muutaman kiireisemmän raviaskeleen. Lucy kannusti hevosta paniikinsekaisesti eteenpäin. Tuo oli sama koira, joka oli käynyt Anguksen kimppuun kesällä. Tuosta koirasta ei voinut mennä takuuseen, ja jos pimeässä välkähtävistä valkoisista hampaista saattoi mitään päätellä, koiralla ei ollut ystävällisiä aikeita tälläkään kertaa.

Ray oli vastaamassakin jo, kun Lucyn lause jäi kesken. Olaf oli tottunut myös koiriin, mutta Lucyn varoitus sai hänet ajamaan ruunaa eteenpäin. Olaf heitti päätään ylös, pärskähtäen ja loikkasi laukalle. Kuka hemmetti piti vihaista koiraa vapaana!? Tuo vilkaisi Rainia, jolla ei selvästikään ollut turhan suuri kiire eteenpäin, koirasta huolimatta. Ray otti tukea satulan nupista, yrittäen läpsäistä avo-ohjalla tinkeriä takamukselle, jotta siihen saataisiin liikettä. Olaf kun oli jo laukkaamassa hyvää vauhtia pois.

Lucy kannusti hevosta iskemällä sitä toistuvasti raipalla. Nyt ei ollut aikaa pehmeyteen. Rain nosti laukan ja Rayn läpsäisyn myötä kiihdytti vauhtiaan. Lucy vilkaisi olkansa yli taakseen. Koiraa ei näkynyt. Tyttö ei kuitenkaan hidastanut, vaan koetti kannustaa tinkeriä ottamaan edelle päässyttä vuonohevosta kiinni.
Rainin kova, kimeä hirnahdus sai veren hyytymään tytön suonissa. Tinker kompuroi askelissaan ja pukitti raivokkaasti monta kertaa putkeen. Tyttö takertui paksuun harjaan koettaen silkalla tahdonvoimalla roikkua ratsunsa kyydissä. Hän ei ollut tottunut pukitteleviin hevosiin eikä ollut osannut varautua Rainin loikkiin. Jalustimet hakkasivat hevosen kylkiä ja Rain kompuroi uudelleen liikkeissään. Lucy putosi selästä ja kieri ojan aluskasvillisuuden joukkoon. Tinker jatkoi toista takajalkaansa aristaen tietä eteenpäin.

Ray pidätti Olafia hieman, hän ei haluaisi nyt kadottaa Lucya näköpiiristään. Jos se hirnahdus sai tytön veret hyytymään, Raidenin veret jäätyivät suoniin. Hän oli huolehtiva ihminen ja tuntui jotenkin epäonnistuneensa. Tuo pysäytti Olafin niin että vuonohevonen melkein istui alas, kääntäen sen ympäri. Rain pyyhkäisi ontuen kaksikon ohi. Hän punnitsi hetken, hevonen vai ratsastaja. Ray laukkasi sinne mihin Lucy oli tippunut, siirtäen Olafin rviin kymmenkunta metriä ennen kuin he olisivat tytön kohdalla.
"Sattuiko pahasti? Kestätkö odotta jos haen Rainin?" Ei hän voisi kauan antaa hevosen juosta vapaana.

"Ei", Lucy henkäisi. "Hae Rain", hän kehotti edelleen hengitystään tasaten. Hän pyrki vapisevin jaloin ylös ojasta ja katsoi kauhuissaan mutkaa kohti laukkaavan Rainin suuntaan. Se nyt vielä puuttuisikin, että hevonen jäisi auton alle. Tyttö vilkaisi toiseen suuntaan. Tiellä näkyi tumma möykky, joka uikutti matalasti. Häneltä ei riittänyt sääliä koiralle, joka oli ilmeisesti ottanut osumaa irlannincobin suurista, kengitetyistä kavioista. Tyttö kaivoi puhelimen taskustaan vapisevin sormin. Hänen olisi soitettava jollekin. Mutta kenelle? Tallille, eläinlääkärille, serkulle? Hän tuijotti avuttomana puhelimensa ruutua ja lähti ontumaan tietä eteenpäin. Lonkka oli kolahtanut ikävästi kiveen.

Ray kannusti Olafin laukkaan, seuraten Rainia. Se ontui eteenpäin ensin laukalla, onneksi se alkoi pian hidastaa. Ilmeisesti se ajatteli olevansa tarpeeksi kaukana vaarasta. Hän ravasi Olafilla ruunan viereen.
"Shh, raauha... Rain, rauhassa..." Ray nappasi tinkerin poskihihnasta kiinni, saaden ohjat lopulta käsiinsä. Käynnissä tuo käänsi kaksikon kohti Lucya.
"Soita Evelynille!"

Tyttö huokaisi helpotuksesta, kun Ray sai Rainin kiinni. Onneksi hevonen antoi helpolla kiinni. Miehen huuto sai tytön kirimään vauhtiaan. Lucy juoksi hevosten luokse välittämättä kivusta, joka säteili jostakin lantion kohdilta. Siihen tulisi varmaan nätti mustelma. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä. Jos Ray käski soittaa tallin eläinlääkärille, Rainille oli käynyt jotakin. Tyttö taputti ruunan kaulaa vapisevin käsin ja kumartui tutkimaan takajalkaa, jota suuri eläin lepuutti. Hän ei nähnyt mitään, mutta tunsi jotakin lämmintä ja märkää kädessään. Katsoessaan kättään, hän jähmettyi jälleen kerran. Rain vuosi verta. Ei ruuna voinut vuotaa verta, ei, ei, tätä ei voinut tapahtua. Tyttö käsitteli puhelinta kömpelöin, vapisevin sormin, mutta onnistui kuin ihmeen kaupalla valitsemaan eläinlääkärin numeron.
"Evelyn", nainen vastasi aavistuksen hengästyneenä juostuaan asuntonsa toisesta kerroksesta alas vastaamaan soivaan puhelimeen. Lucy selitti ääni vapisten tilanteen. Evelyn esitti lukuisia kysymyksiä, mutta lopulta ohjeisti Lucyn taluttamaan hevosen tallille lyhyintä mahdollista reittiä.
"Mennään", tyttö sanoi ja otti Rainin ohjat, lähtien taluttamaan hevosta tallia kohden. Onneksi matkaa ei ollut paljoa, ja kun he oikaisisivat kartanon pihan halki, matka lyhenisi entisestään. Täällä pimeässä ei ollut valoa, jossa jalkaa olisi pystynyt tutkimaan, joten parempi suunnata tallille. Lucy vakuutteli itselleen, että hevonen tulisi täysin kuntoon. Hemingwaykin oli tullut kuntoon, ja ruuna oli sentään jäänyt auton alle. Kaikki tulisi kuntoon. Evelyn hoitaisi Rainin kuntoon. Tytön kasvot olivat kalpeat ja käsi tärisi, kun hän jatkoi tietä eteenpäin.
"Kiitos, kun otit sen kiinni", tyttö sanoi nielaisten palaa kurkustaan.

Ray oli myös huolissaan siitä koirasta. Kun puhelu Evelynin kanssa päättyi, Ray jalkautui Olafin selästä, ojentaen avo-ohjat Lucyn käteen.
"... Sido Rain nuppiin. Tulen perästä. Kannan koiran sinne. Ei sitäkään voi tuohon jättää kitumaan. ja tottakai otin, ei tarvitse kiittää." Se säälittävä uikutus ei vain antanut hänelle rauhaa. Ray peitti koiran silmät huivillaan ja nosti sen syliinsä. Se ei ihmisille ollut vihainen, hevosia se ilmeisesti pelkäsi. Hän tunsi lämpimän ja märän nesteen tunkevan paitansa läpi. Ei se pieni koira ollut, mutta kyllä sen hitaasti kantoi Rosingsiin. Hän tuli hyvän matkaa perässä, viedenn koiran tyhjään karsinaan. Evelyn saisi katsoa sitäkin, jos se pitäisi lopettaa. Laskettuaan elukan karsinaan, hän lähti etsimään Lucya.

Lucy olisi halunnut huutaa Raylle, että jättäisi koiran sinne, mihin se oli jäänyt. Koirasta ei ollut ollut mitään hyötyä kenellekään. Se oli raadellut Anguksen ja nyt hyökännyt ratsukoiden kimppuun. Se oli arvaamaton eläin. Maailma olisi parempi paikka ilman sitä. Tyttö ei kuitenkaan uskaltanut väittää vastaan, joten otti Olafin ohjat ja talutti hevosia tallia kohden synkkänä.
He saapuivat tallille samaan aikaan eläinlääkärin kanssa. Lucy sulki Olafin karsinaan ja vei Rainin pesukarsinaan. Hevonen pääsi nopeasti varusteistaan ja he huutoivat haalealla vedellä jalkaa. Evelyn tutki aavistuksen vapisevan hevosen jalkaa kasvot ilmeettöminä. Lucy puri huultaan samalla kun silitteli ruunan päätä käsi täristen.
"Se ei osunut jänteisiin tai niveliin", Evelyn ilmoitti puuduttaen hevosen jalkaa paikallispuudutteella. "Mutta tämä on ommeltava", hän jatkoi. Lucy nyökkäsi kyyneleet silmissä kimmeltäen. Hän oli rikkonut serkkunsa hevosen, iki-ihanan Rainin, joka ei koskaan tehnyt kenellekään mitään pahaa. Ruuna oli vain ollut hidasliikkeinen kuten aina. Hänen olisi pitänyt käskeä enemmän. Hän oli pettänyt hevosen.

Ray löysi naiset pesukarsinalta, tullen paikalle paita verisenä. Hän huolestui hieman siitä Evelynin ilmeettömyydestä. Hän vilkaisi molempia ja sitten Rainia, ojentaen sille kädestään kuivaa leipää, jota piti aina Olafin harjapakissa.
"Urhea poika... Kävikö sille pahasti? Ja Evelyn, tyhjässä karsinassa on se koira. Taisi ottaa osumaa Rainin kaviosta. En ole eläinlääkäri mutta.... Taisi osua pahasti." Hän sanoi hiljaa. Raylta riitti sympatiaa kaikille, ei hän voisi ketään jättää kitumaan, vaikka eläin olisi ilkeä. Mies ei uskonut siihen että koira oli tahallaan ilkeä, sille oli sattunut hevosten kanssa jotakin pahaa ja ansaitsi tulla yhtälailla katsotuksi ja päästetyksi tuskistaan, jos kävi pahasti.

"Muutama ruhjeinen, ilkeämpi haava, jota ei pysty ompelemaan sekä tämä yksi pitkä haava, jonka voin tikata umpeen saman tien", Evelyn vastasi Lucyn puolesta, sillä tyttö näytti siltä, ettei tuosta saisi sanaakaan irti. Rain otti tarjotun leivän vastaan, mutta ei näyttänyt innostuvan siitä erityisemmin, vaikka söikin sen. Ruuna tärisi ja sen silmänvalkuaiset vilkkuivat edelleen. Lucy hieroi hevosen otsaa ja mutisi jotakin käsittämätöntä hiljaisella äänellä.
"Se tulee kyllä kuntoon", Evelyn lohdutti, penkoi tavaroitaan ja ompeli haavan umpeen tottunein liikkein. Hän siveli avoimet haavat vielä kerran antibioottisella. Hän tiesi, että hevosen rokotukset olivat kunnossa, joten ei huolehtinut niistä. "Se tarvitsee antibiootteja huomisesta eteenpäin." Lucy nyökkäsi. Eläinlääkäri siirtyi sivummalle ja astui Rayta kohden.
"Näytä, missä se koira on", hän pyysi mieheltä. Lucy irroitti Rainin ja lähti taluttamaan jalkaansa varovan irlannincobin karsinaa kohden. Tyttö haluaisi nähdä, miltä koira, joka oli aiheuttanut niin paljon pahaa, näytti läheltä nähtynä.

"... No hyvä ettei pahempaa." Ray vilkaisi Lucya, joka näytti olevan paniikissa. Hän ei edes oivaltanut tekevänsä mitään väärää, kun astui lähemmäs ja laski kätensä tytön olalle, hymyillen vaisusti, mutta lohduttava katsse siniharmaissa silmissään.
"Teit kaikkesi ja Rain tulee kuntoon. Kaikki on hyvin Lucy. Sattuiko sinuun pahasti, täytyykö sinun päästä lääkäriin?" Mies puhu rauhallisesti ja pehmeällä äänellä, rauhoitellen nuorta naista. Hän oli tottunut huolehtimaan muista, sen huomasi. Hän ei osaisi antaa Lucyn huolehtia vain hevosesta, jonkun pitäisi huolehtia myös ratsastajasta. Hn nyökkäsi ja lähti kohti karsinaa, josta kuului hiljainen ininä.
"Siinä."

Lucy ravisti käden olaltaan tottuneesti. Hän oli oppinut väistelemään muiden rohkaisevia eleitä viime viikkojen aikana. Hyväähän muut tarkoittivat, mutta hän ei kaivannut ketään lähelleen. Eikö kukaan tajunnut, että hän vain aiheutti ongelmia?
"Ei, olen kunnossa", tyttö vastasi vapisevalla äänellä, vei Rainin karsinaan ja suuntasi katsomaan koiraa, jonka tummaa kuonoa koristi musta kuonokoppa. Evelyn ei aikonut ottaa mitään riskejä. Hän oli nähnyt tämän koiran hampaiden jäljet ihmisenkin kädessä.
"Kylkiluu tai ehkä parikin säpäleinä", Evelyn sanoi tunnustellessaan koiraa. Nainen oli työntänyt sivuun ajatuksensa siitä, ansaitsiko koira hoitoa vai ei. Hän oli eläinlääkäri. Hänen työtään oli varmistaa, että eläinten oli hyvä olla. Hän kaivoi laukustaan laitteen, joka luki mikrosiruja. Hän kävi läpi koiran niskan, kaulan ja koko selän sekä kyljet, mutta laite ei piipannut.
"Sitä ei ole sirutettu, eikä korvissa ole tatuointeja. Valitettavasti ei ole mitään keinoa selvittää koiran omistajaa", nainen pahoitteli. Lucy puri huultaan niin lujaa, että maistoi rautaisen veren suussaan. "Sen voisi viedä klinikalle ja tutkia kokonaan, mutta epäilen, että se lopetettaisiin joka tapauksessa. Se on jo todistettavasti käynyt toisen koiran, ihmisen sekä hevosen kimppuun."

Ray jätti sen siihen. Hyvä on, Lucy ei haunnut ottaa vastaan apua ta huolenpitoa. Olkoot, mies ei loukkaantunut siitä. Hän ymmärsi shokin kyllä. Hän hymyili tuolle nopeasti. Ray ei olisi ehkä kanniskellut koiraa niin iloisesti, jos olii tiennyt saman eläimen käyneen ihmiseen kiinni. Hän kuunteli Evelyniä, nyökäten. Omistajaa ei löytyisi, ehkä karannut tai jonkun Slaleyläisen koira.
"... Lopeta se siihen. Voin laittaa Slaleyssa ilmoituksia. Kuitenkin se varmaan on jonkun siellä asuvan. Ei tuo ole koiran elämää, olla noin vihainen. Vai?"

"Uskon, että se on Slaleystä, mutta en ole koskaan nähnyt sitä kenenkään seurassa siellä. Voi olla, että se on harhaillut jostakin kauempaa", Evelyn vastasi harteitaan kohauttaen. Hän ei tiennyt, mikä koiran elämäntarina oli, mutta tiesi, mitä halusi tehdä. Hän olisi mielellään vienyt koiran paikallisen eläintensuojeluyhdistyksen hoiviin, mutta tiesi, ettei eläinsuojilla olisi tarpeeksi aikaa ja varoja koiran kuntoutukseen. Oli parempi päästää eläin tuskistaan. Nainen kaivoi laukustaan pullon ja mittasi ainetta ruiskuun tottuneesti. Hän pisti ruiskulla eläintä, jonka ininä hiljeni hitaasti. Nainen mittasi toista ainetta ruiskuun ja vilkaistuaan olkansa yli yleisöään, pisti koiraa.
Lucy vain tuijotti kädet nyrkkiin puristettuna. Olisipa tämä koira lopetettu jo silloin, kun se oli käynyt Anguksen ja väliin menneen Pauluksen kimppuun. Irlanninsusikoira oli onneksi selvinnyt hyökkäyksestä. Lucy toivoi, että Rain parantuisi yhtä hyvin. Evelyn kuunteli koiran sydämenlyöntejä.
"Se on päässyt parempaan paikkaan. Kiitos, kun toit sen tänne, Ray", eläinlääkäri sanoi kun ei enää kuullut sykettä. Nainen nousi karsinan lattialta, irrotti kuonokopan ja pyyhki puruja polvistaan. Hän kääntyi Lucyn puoleen ja ojensi kätensä taputtamaan tytön hartiaa. "Rain tulee kuntoon."
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2457
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: Ei haukku haavaa tee   Su Syys 28, 2014 9:53 pm

Ray nyökkäs ja päätti lähtea riisumaan Olafia. Hän riisui hevosen varusteet rauhassa, vieden pesupaikalle.Ruuna oli hionnut siitä äkillisestä jännityksestä ja säntäilystä laukassa. Hän viilensi ruunan jalkoja letkulla kärsivällisesti, sellainen meno ei tehnyt hyvää jaloille. Olaf oli myös hieman kierroksilla edelleen, kuunnellen tavallista tarkkaavaisemmin ympäristöään.
"Rauha poika, ei hätää... Kaikki on hyvin." Hän ei voinut katsoa edes vieraan koiran lopettamista, oli siksi paennut paikalta. Oman eläimen kanssa saattaisi rakkaudesta olla loppuun asti, mutta ei hän halunnut nähdä. Tuo oli kyykyssä Olafin etujalkojen vieressä, huomaten ruunan polkeneen takakavioilla etujaloilleen. Huokaus.

Evelyn sulki karsinan oven jättäen koiran sinne. Hän soittaisi jonkun hakemaan sen pois. Lucy palasi Rainin karsinalle, livahti sisään ja valui istumaan ruunan vierelle äänettömästi itkien. Hänen täytyisi soittaa Bethanylle ja kertoa, mitä oli tapahtunut, mutta sitä ennen hän antoi itselleen luvan itkeä.
"Onko Olaf kunnossa?" Evelyn kysyi pakattuaan tavaransa laukkuun. Nainen rapsutti vuonohevosen päätä. "Voin vilkaista senkin läpi, jos haluat. En laskuta tällaisista", hän vakuutti pehmeästi.

Ray havahtui ääneen, pyöritellen päässään miten se olisi voinut olla hänen ruunansa. Olaf tuskin olisi osannut potkaista koiraa, kun se oli tottunut siihen että koirat olivat ystäviä eivätkä käyneet päälle. Silloin olisi voinut tulla pahempaa jälkeä. Nyt hänen pitäisi tuoda Alice käymään ja katsoa ettei Olafille jäänyt traumoja... Tuo vilkaisi Evelyniin hymyillen vaisusti.
"On se." Hän ehti sanoa, ennen kuin nainen sanoi ettei laskuttaisi. Tuntui silti ilkeältä vaivata toista.
"Voit toki katsoa jos haluat. Etuvuohiset se polki takasillaan kiireessä, yksi kenkä irtosi... Muuten se on kunnossa. Ei ole pakko katsoa, en halua vaivata." Ray vaikutti häpeilevältä. Niin, mitä hän tekisi jos Olaf sairastuisi? Hän huokaisi syvään, syöttäen ruunalle leivänpalan, jota hallakko jäi rouskuttelemaan tyytyväisenä.

Evelyn hymyili pienesti.
"Minä vilkaisen, niin ei tarvitse hermoilla myöhemminkään", hän lausahti ja taputti ruunan kaulaa kumartuessaan tutkimaan jalkoja. Hän teki nopeasti samat päätelmät kuin Raykin, joten saattoi suoristautua ja peruuttaa takaisin käytävälle.
"Olet oikeassa, ei sille mitään sen kummempaa käynyt", nainen sanoi rapsuttaen jälleen vuonohevosen otsaa. "Se on kunnossa ja Rain tulee kuntoon. Et olisi voinut tapahtuneelle mitään, joten älä jää miettimään sitä, mitä olisi voinut tapahtua", hän vielä sanoi tarkoituksenaan rohkaista toista hevosenomistajaa. Hän hermoili aina, jos Lionheartille kävi jotakin.
"Onneksi ei käynyt pahemmin."

"kiitos paljon." Hän vilkaisi Evelyniä. Hän kaipasi jotakuta juuri nyt juttuseuraksi. Miehen kurkkua kuristi. Mitä jos olisi tullut auto ja törmäys? Miten benjaminin olisi käynyt jos hän makasi sairaalassa. Vesiletku käsissä alkoi täristä, hänell tuli shokki vasta nyt. Ei hän tilanteessa tai edes heti en jälkeen tajunnut kun huolehti Olafista, Lucysta, Rainista ja siitä koirasta.. Unohtaen jälleen itsensä.
"... Onneksi ei..." Hänen oli pakko sulkea hana ja sulkea silmänsä hetkeksi. Häntä alkoi oksettaa ja pyörryttää. Mitä helvettiä hän oli rehellisesti sanottuna ajatellut, kun säntäili sillälailla hevosella pitkin tietä!?

Evelyn huomasi vesiletkun tärinän ja kurkotti yrittäen tarttua lempeästi miehen käsivarresta. Ilmeisesti toinen oli järkyttynyt tapahtumista siinä missä hiljaiseksi mennyt Lucykin. Ei sillä, Lucy oli aina hiljainen, jos Evelyniltä kysyttiin. Pauluksen mielipide olisi varmasti ollut toinen.
"Kaikki on ihan hyvin nyt", nainen vakuutti rauhallisella äänellä. "Mitään pahaa ei tapahtunut", hän vielä jatkoi rauhoitellakseen miestä, joka oli selkeästi säikähtänyt.
"Sinä olet kunnossa, hevosesi on kunnossa, kaikki järjestyy kyllä", Evelyn sanoi ja puristi kannustavasti toisen käsivartta, mikäli mies ei ollut jo karistanut hänen otettaan irti.

Ray oli fyysinen ihminen joten ei hän säikähtänyt kosketusta tai karistanut kättä irti.Hän vain.. Ei osannut nyt rauhoittua. Tupakkaa. Vanha tupakka-addiktio nosti päätään. Polttikohan Evelyn?
"Olisi voinut. Sinkoilin tiellä hevosella kuin idiootti. Sieltä olisi voinut tulla auto, ajaa minut kumoon ja sitten mitä olisi käynyt Be---" Hän sulki suunsa kun tajusi pajattavansa ihan liikaa. Miehen silmät kiiltelivät hieman. Se ajatus oli ahdistava. Benjamin tarvitsi edes toista vanhempaansa.

"Mutta niin ei käynyt. Se on tärkeintä", Evelyn vastasi miehen rauhattomaan selitykseen. Hän ei jäänyt utelemaan, kuka tämä Be-alkuinen oli, sillä ei kokenut sen kuuluvan hänelle. Toinen oli varmasti jättänyt lauseensa kesken syystä.
"Hoidetaan Olaf loppuun, niin se pääsee karsinaan odottamaan iltaruokia", nainen sanoi lempeästi ja tarttui hikiviilaan kuivatakseen edes pahimmat vedet hevosesta. "Entä jos et olisi ottanut Rainia kiinni? Entä jos se olisi juossut suuremmalle tielle ja aiheuttanut pahan kolarin? Saatoit pelastaa paitsi hevosen, myös monen muun ihmisen hengen", Evelyn jatkoi. Lucyn puheiden perusteella Ray oli toiminut upeasti.

Ei hän silloin ollut miettinyt mitään, se oli ollut refleksi. Ettei Rainille kävisi mitään. Jälkikäteen ajateltuna hän oli ollut täysi idiootti. Hän halusi kotiin, kahvia ja halata poikaansa kunnolla. Ainoa vain, ettei kukaan tulisi illalla halaamaan häntä. Se masensi ajatuksena häntä. Ray vilkaisi Evelyniä silmät kiiltäen. Alexillekaan kehtaisi soittaa. Tuntui ettei ollut ystäviä täällä.Hän kaipasi ystävää, mutta ei nyt puolituntemattomalle voisi alkaa puhua, ei se onnistuisi. Lisäksi, Evelynkin tunsi Alexin, hän ei voisi puhua heidän tilanteestaan, vaikka olisi siitäkin halunnut avautua. Jollekulle muullekin kuin siskolleen ja veljelleen.
"Voisitko... Sinä? Oksettaa. Ja satutko tupakoimaan?"

"Tietenkin voin", Evelyn vastasi ymmärtäväisesti. Hän kyllä pitäisi huolta pienestä hevosesta. "Valitettavasti en polta. Istu hetkeksi alas, jos heikottaa", nainen ehdotti liikkuessaan rennosti hevosen ympärillä. Hän halusi hevosen karsinaan, jossa se voisi odottaa ruokiaan.
"Jos haluat jutella, minä olen tässä", hän sanoi hetkeä myöhemmin taputtaen Olafin kaulaa, kun vuonohevonen oli seissyt niin kuuliaisesti paikoillaan. "Minulle voi myös aina soittaa. Numero löytyy ilmoitustaululta", nainen jatkoi. Hän irrotti Olafin pesukarsinasta valmiina taluttamaan pystyharjan karsinaan.
"Minä tiedän, miten tärkeää on, että täältä löytää ystäviä. Muutinhan sentään maailman toiselta puolelta."

Ray valui istumaan seinän viereen, huokaisten syvään. Silmänsä hän painoi hetkeksi kiinni, rentoutuen hetkeksi. Koko keho tuntui tärisevän. Hän pudisteli päätään,pörröttäen hiuksiaan. Koskaan hän ei ollut säikähtänyt näin jockeyna ollessaan, vaikka oli pudonnut nelistävän hevosen selästä. Mutta nyt hän pelkäsi.
"... Ei, se vain.... Kaikki on ihan.." Hän änkytti ja soperteli puoliksi itsekseen, puoliksi Evelynille. Ja täältä pitäisi vielä ajaa kotiin. Ei voinut olla todellista. Hän oli ollut täällä pian kuukauden pävät töissä kuitenkin ja oli sosiaaliselta elämältään nolla.
"Anteeksi kun vaivasin."

"Ei ole mitään syytä pyytää anteeksi", Evelyn vastasi nopeasti. "Ei tästä ollut vaivaa", hän vakuutti ja talutti Olafin karsinaan. Nainen palasti Rayn luokse, katsoen hetken maassa istuvaa miestä pää kallellaan. Amerikkalaisena hänen ensimmäinen reaktionsa olisi istua toisen viereen ja jutella niitä näitä, mutta puoli vuotta Englannissa olivat opettaneet, ettei täällä suhtauduttu lämmöllä liialliseen ystävällisyyteen.
"Näyttää siltä, että kaipaisit juttukaveria", nainen sanoi ja päätti lopulta istahtaa toisen viereen. Englantilaiset tekivät elämästä turhan vaikeaa olemalla niin kovin hillittyjä ja tarkkoja henkilökohtaisesta tilastaan.

Ei Raiden ollut. Häntä ei oltu oikeastaan kasvatettu ja sitten kun hän oli alkanut oppia tapoja, hän olikin ollut jo Norjassa, jossa mentaliteetti oli aivan erilainen kuin täällä. Tuo vilkaisi Evelyniä ja katsoi ulos. Hän ei välittäisi että Zoe näkisi hänet tai joku kuulisi?
"... mennäänkö ulos?" Hän nousi hitaasti ja asteli ulos. Lyhyt ratsuttaja veti ilmaa keuhkoihinsa, katsoen Evelyniä hiljaa.
"Olet ihan oikeassa, en tunne täältä juuri ketään ja.. No, en välittäisi että Zoe näkee minut poru kurkussa tallissa. Pelästyin vain, että jotakin pahaa olisi oikeasti voinut tapahtua. En säikähtänyt koskaan näin vaikka tipuin laukkaradalla, mutta... Tilanne on eri."

Evelyn nyökkäsi ja nousi jaloilleen. Hän seurasi toisen perässä ulos. Nainen ei oikein tiennyt, mitä ajatella toisen sanoista tallityöntekijästä, mutta päätti jättää asian sikseen. Hän ei tuntenut tallityöntekijöitä niin hyvin. Loppujen lopuksi ei vaatinut paljoa vaikuttaa mukavalta silloin kun hän oli läsnä. Hän oli huomannut muiden tallityöntekijöiden kylmän suhtautumisen työkaveriinsa. Ehkä hän ei ollut vain kuvitellut sitä, vaan Zoe oli oikeasti tehnyt jotakin, millä oli ansainnut tallin työntekijöiden vihat niskoilleen.
"Sinulla on lupa säikähtää. Tilanne ei missään nimessä ollut tavanomainen", hän lohdutti toista. "Jos utelu ei haittaa, niin miksi tilanne on eri nyt kuin silloin, kun kilpailit?" Nainen kysyi varovaisesti. Hän halusi ymmärtää, mistä toisen säikähdys juonsi juurensa, jotta voisi lohduttaa paremmin. Nyt hän tunsi olonsa tuskallisen avuttomaksi kun vain hapuili pimeässä eteenpäin, arvaillen sopivia sanoja.

Eihän se ollutkaan normaali tilanne tai sellaiseen joutunut usein, mutta idea oli siinä, että loukkaantumisen riski oli tavallaan suurempi kun tippui risuestelaukoissa kyydistä, saati normaalilla maastoreissulla. Hän vilkaisi Evelyniä, kukaan paitsi Alex ei tiennyt Benjaminista ja ilmeisesti oli pysynytkin niin.
"... Kukaan ei tiedä mutta... Minulla on poika, puolitoistavuotias. Asumme kaksin Slaleyssa ja... Hänen takiaan. Äiti ei ole kelvollinen huolehimaan hänestä ja en tiedä mitä Benjaminille tapahtuisi jos minulle kävisi jotakin. Siksi se on eri asia. Silloin minulla ei ollut lasta, joka tarvitsi minua."

Evelyn kuunteli hiljaisena. Poika? Toinen oli yksinhuoltajaisä? Se selitti niin paljon toisen reaktiosta. Jos hän kauhistui ajatusta eläintensä kohtalosta, mikäli hänelle kävisi jotain, toisen säikähdys oli täysin ymmärrettävää ja varmasti moninkertaista. Hetken hän vain oli hiljaa, kun mietti mitä sanoisi.
"Sinä pystyt pitämään huolta pojastasi tänään, huomenna ja kymmenen vuoden päästä", nainen sanoi, vaikkei oikeasti pystynytkään sellaista lupaamaan. Hevosten kanssa sattui ja tapahtui. "Benjamin on turvassa kanssasi. Ja jos sinulle joskus tapahtuisi jotain, olen varma, että joku pitäisi kyllä pojastasi huolta. Mutta sinulle ei tapahdu mitään pahaa, joten sinun on turha murehtia poikasi kohtalosta. Tulet olemaan hänen rinnallaan joka askeleen, jonka hän ottaa elämässään seuraavien vuosikymmenten aikana", Evelyn jatkoi. Hän aukaisi käsiään kuin ehdottaen halia miehelle. Ehkä hali voisi olla tarpeen, kun toinen vaikutti niin ravistellulta illan tapahtumista.

Ray alkoi hieman tasaantua. Kyllä hän tiesi ettei Evelyn voinut luvata sellaista, mutta se lohdutti kun joku sanoi sen. Tuo vilkaisi naista ja harvinaisen epäilemättä halasi tuota. Ollakseen englantilainen.
"... Kukaan ei sitten tiedä. Ei Effie, Kamir, Corinne... Kukaan." Ja hän toivoi että se pysyisi niin. Hän ei maininnut Alexista mitään, lähinnä koska sekin oli salaisuus. Heidän salaisuutensa.

Evelyn halasi miestä takaisin amerikkalaisella vilpittömyydellä. Hän oli tottunut tervehtimään lähes tuntemattomia ihmisiä halaamalla, joten Rayta oli harvinaisen helppo halata. Lisäksi toinen ei ollut tuskaisen pitkä. Sekin oli varsin mukavaa. Nainen hymyili pehmeästi ja puristi vielä kevyesti toisen käsivartta. Kaikki järjestyisi kyllä.
"Kukaan ei kuule minulta", hän vakuutti. Hän pitäisi toisen salaisuuden siihen asti, että mies päättäisi itse kertoa asioistaan muille. Hän oli luottanut monia omia salaisuuksiaan muiden kannettavaksi, joten oli mukavaa vaihtelua huolehtia toisten salaisuuksista. "Mikäli koskaan tarvitset apua poikasi kanssa, minulle voi aina soittaa", hän sanoi pieni hymy huulillaan. Lapset olivat aina olleet lähellä hänen sydäntään.
"Valmis lähtemään kotiin?"

Ray vilkaisi autoaan. Pakko se olisi, Benjamin odotti isäänsä jo kotiin. Ehkä hän pyytäisi Carrien viikonloppuna käymään.
"kiitos tarjouksesta.. Voi olla että joskus kaipaan apua." Ray hymyili naiselle ja avasi autonsa lukon. Vanha rämä, mokoma.
"kiitos vielä kaikesta. Selviäähän Lucy varmasti?" Ja taas hän huolehti muista.

Evelyn hymyili ja nyökkäsi. Hän katsoisi mielellään pienen pojan perään jos Ray joskus kaipaisi muutamaa tuntia omaa aikaa.
"Selviää, varmasti", hän rauhoitteli toista. "Paulus ja muut tallityöntekijät pitävät hänestä huolta", Evelyn sanoi. "Halaa poikaasi oikein kunnolla kun pääset kotiin. Öitä Ray!" Hän toivotti ja vilkutti toiselle, ennen kuin palasi talliin. Lucya ei näkynyt, joten ehkä toinen oli livahtanut sivuovesta ja lähtenyt kartanolle. Evelyn kävi vilkaisemassa Rainia vielä kertaalleen. Kyllä tinkeri tulisi kuntoon. Nainen nappasi laukun mukaansa, rapsutti kullanhohtoista oriaan, joka odotti karsinassa iltaruokiaan ja lähti sitten kotia kohden.
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Ei haukku haavaa tee   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Ei haukku haavaa tee
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Pikaviestinpelit-
Siirry: