PääsivuHakuRekisteröidyKirjaudu sisään

Jaa | 
 

 [Y] Like a handprint on my heart

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Silkki
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1896
Join date : 18.04.2014
Ikä : 22

ViestiAihe: [Y] Like a handprint on my heart   Su Syys 14, 2014 10:00 am

Yksinpeli, jossa Evelyn kohtaa muuttuneen Defying Gravityn, eikä suhtaudu siihen hyvin.
---
Torstai, 31. heinäkuuta, iltapäivä

Hän hymyili kulkiessaan käynnissä tallia kohden. Maastoretki Lionheartilla oli ollut loistava veto: he olivat ratsastaneet järvelle, jossa olivat helposti kuluttaneet tunnin jos toisenkin ja palanneet takaisin kiertotietä nummien halki. Ori oli herättänyt hilpeyttä lapsissa, jotka olivat kiertäneet järven rantaa pitkin päästäkseen ihailemaan kullanhohtoista oria. Evelyn oli nauranut ja jutellut lasten kanssa, näyttänyt Lionheartin temppuja ja antanut innokkaimpien istua hetken palominon paljaassa, märässä selässä. Lapset kertoivat tulevansa uimaan joka päivä kesälomalla, mutta surivat kovasti sitä, kun eivät olleet aiemmin nähneet Lionheartia. Evelyn kertoikin olevansa täällä vasta ensimmäisiä kertoja, mikä oli johtanut siihen, että lapset olivat vaatineet hyväntuulista naista uimaan kanssaan.

Lopulta he olivat lähteneet Lionheartin kanssa takaisin. Hellyydenkipeä hevonen oli nauttinut lasten huomiosta ja yleisöstä, jolle esittää temppujaan. Ori oli puhissut innoissaan suurimman osan paluumatkastakin, mutta lopulta reippaat nummilaukat olivat saaneet hevosen unohtamaan uimisen ja ihmislapset. Nyt hevonen kulki tasaisin, pehmein askelin metsän halki. Puiden lomasta näkyi jo tallirakennuksia. Evelyn ohjasi hevosensa jättimäisen, tyhjänä olevan itälaitumen ja kahden pienemmän laitumen välistä kohti pyöröaitausta ja tallia. Yleensä suurella laitumella näkyi eläkeläisiä pienen punaisen ponin johtamina, mutta nyt niin ei ollut, kun kaikki hevoset nauttivat pienen valtion kokoisista kesälaitumistaan.

Lionheart kohotti yllättäen päätään höristen innoissaan. Evelyn hymähti.
"Kyllä, pääset tämän jälkeen kavereidesi joukkoon laitumelle", nainen sanoi rapsuttaen hevosen kaulaa. Lionheart ei tuntunut edes huomaavan ratsastajaansa tuijottaessaan pää korkealla ja korvat hörössä etuoikealla olevaan oritarhaan. Evelyn ei uhrannut kahta ajatusta tarhaa asuttavalle tummanruunikolle, joka oli hiekkainen kaikesta piehtaroimisesta. Se oli varmaankin yksi kesän aikana saapuneista uusista oreista, joita riitti. Hän ei ollut vielä vaivautunut opettelemaan kaikkien nimiä.
Lionheart hirnui kuin tervehtien vanhaa ystävää, mikä sai Evelynin kurtistamaan kulmiaan. Ori piti hevosista, mutta ei se tuntemattomia tervehtinyt niin lämpimästi. Hevonen otti muutaman raviaskeleen tarhaa kohden päätään innokkaasti nyökytellen. Tummanruunikko kääntyi ympäri tarhassaan ja katsoi hetken suoraan palominoa oria kohden. Hetkeä myöhemmin suklaanruskeissa silmissä välähti tunnistaminen: tamma vastasi tervehdykseen hirnumalla kuuluvasti ja laukkasi tarhansa aidalle pää korkealla ja korviaan höristäen.

Lionheart kurkotteli aidan yli päällään tervehtiäkseen tarhattua toveriaan. Evelyn antoi ohjien roikkua löysinä, kun palomino tervehti hevosta tunkien turpaansa tammaa vastaan. Nainen vain tuijotti hevosten kanssakäymistä päässä raksuttaen. Hän ei keksinyt yhtäkään oria, jota hevonen tervehtisi näin innokkaasti. Ehkä tummanruunikko oli samalta hevosenkouluttajalta kuin Lionheart, sillä täysiverinen se ei ainakaan ollut.
Tummanruunikko hörisi lämpimästi ja puski päätään oria vastaan, hamuten pehmeästi hevosen otsaa ja valkeaa harjaa. Evelyn hymyili. Ilmeisesti Lionheartilla oli enemmän ystäviä kuin hän oli edes kuvitellut. Tummanruunikko nykäisi orin valkeaa otsatukkaa hirnahtaen haastavasti, kuin valmistautuen hurjaan kilpajuoksuun palominon kanssa. Evelyn tunnisti hirnahduksen.

Nainen tuijotti tammaa vakuuttaen samalla itselleen, että oli vain erehtynyt ja kuvitteli kaiken. Hevonen näytti tutulta, mutta ei se voinut olla Defying Gravity. Hänen Defynsä. Tamma peruutti muutaman askeleen ja heitteli päätään puolelta toiselle. Evelynin hymy ylsi korviin asti.
"Defy", hän sanoi hiljaa, ihmeissään siitä, että kaikkien näiden vuosien jälkeen, hänen entinen estetykkinsä oli löytänyt tiensä samalle tallille hänen kanssaan. Maailma oli pieni, todella, todella pieni. "Hei tulisielu", hän naurahti matalasti ilon kyyneleet silmissä kimmeltäen. Siitä oli niin kauan, kun hän oli viimeksi nähnyt hevosen. Yli kolme vuotta!
Tummanruunikko tuntui vasta nyt tajuavan, että Lionheartin mukana oli saapunut myös ihminen. Hevonen nosti päätään ylemmäs ja jännitti kaikki lihaksensa. Se puhalteli ilmaa sieraimet suurina samalla kun käänteli korviaan epävarmana. Tamma halusi luimia, hyökätä aidalle ja ajaa ihmisen pois, mutta pehmeä ääni kuulosti tutulta ja turvalliselta. Tamma otti epäröivän askeleen ihmistä kohden.
"Muistatko vielä minua?" Evelyn kyseli kääntäen Lionheartin sivuttain aidan viereen. Hän ojensi kättään aidan yli tammaa kohden. Defy pysähtyi epäröiden turpa muutaman kymmenen sentin päässä ojennetusta kämmenestä.

"Mitä helvettiä luulet tekeväsi? Se on-" Kuului terävä, käskevä kivahdus pyöröaitauksen suunnalta, mutta lause katkesi kesken, kun huutaja tunnisti naisen. Evelyn säpsähti ja laski kätensä kääntyen katsomaan äänen suuntaan. Tamma hirnahti vihaisesti ja nousi takajaloilleen, huitoen etukavioillaan hetken aitaa kohden, ennen kuin kääntyi ympäri ja kiihdytti tarhan toiseen päätyyn. Lionheart peruutti pärskyen ja puhisten kauemmas aidasta yllättyneenä kaverin voimakkaasta reaktiosta. Evelyn käänsi kaulaansa tarhan suuntaan kurkottelevan orin lähestyvää ihmistä kohden, joka kulki kainalosauvojen avustuksella.

Hetken he vain tuijottivat toisiaan paikoillaan seisten. Mies nojasi raskaasti sauvoihinsa katsoessaan hevosen selässä ryhdikkäänä istuvaa naista, jonka katse oli täynnä kysymyksiä ja järkytystä. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan, vaikka hiljaisuus muuttui nopeasti painostavaksi. Lionheartin pärskähdys sai heidät molemmat säpsähtämään ja rikkomaan katsekontaktin.
"En tiennyt, että olitte Englannissa Defyn kanssa", Evelyn aloitti katse tarhan nurkassa seisovaan tammaan suunnattuna.
"En tiennyt, että olitte täällä tuon kanssa", Mark vastasi viitaten ranteensa heilautuksella palominoon oriin. Mies ei ollut vaivautunut opettelemaan hevosen nimeä, vaikka olikin nähnyt orin useamman kerran. Se oli joku Evelynin hyväntekeväisyysprojekti, joku onneton, jonka nainen oli hyväsydämisyyttään ottanut siipiensä suojaan. Ei sellaisten nimiä tarvinnut opetella.
"Olemme olleet täällä jo huhtikuusta Lionheartin kanssa", Evelyn vastasi korostaen hevosensa nimeä. Hän tunsi vastassa olevan miehen liiankin hyvin ja huomasi edelleen osaavansa lukea pienistä ilmeistä kasvoilla, mitä mies oli mieltä tietyistä asioista.
"Ihme kun en ole kuullut siitä. Ovatko lehdet vihdoin kyllästyneet sinuun?" Mies vastasi piikitellen. Evelynin ilme kiristyi. Markin hymy leveni.
"Olen pysytellyt poissa valokeilasta", nainen vastasi kireällä äänellä. Hän muisti ajan, jolloin oli aktiivisesti hakenut lehdistön huomiota. Siitä oli onneksi jo vierähtänyt vuosikymmen, mutta mies muisti hänet siitä huolimatta sellaisena. He eivät olleet turhaan pitäneet yhteyttä enää vuosiin.

Hiljaisuus laskeutui jälleen. Evelyn vilkaisi uudelleen Defyn suuntaan.
"Kilpailetteko edelleen?" Hän kysyi koettaen karistaa kylmän tunteen sisältään. Jokin tammassa tuntui niin erilaiselta. Tapa, jolla hevonen seisoi tarhansa kauimmaisessa nurkassa, takaosa ihmistä kohden, kiinnostumatta siitä, mitä he tekivät. Hän ymmärsi, ettei tamma enää ravaisi tervehtimään häntä, mutta miksei hevonen osoittanut mitään mielenkiintoa omistajaansa kohtaan?
"Joo", Mark vastasi aavistuksen synkästi. "Kunhan jalkani parantuu, palaamme taas kilparadoille", hän totesi viitaten kädellään nilkkansa suuntaan. "Putosin selästä."
"Pikaisia paranemisia", Evelyn sanoi hajamielisesti, koittaen edelleen keksiä, mikä hevosessa oli niin erilaista. "Voinko käydä tervehtimässä sitä?" Hän kysyi laskeutuen jo valmiiksi Lionheartin selästä. Mark nyökkäsi hieman epävarmasti, joten Evelyn ojensi Lionheartin ohjat miehelle vakuuttaen, että ori oli erittäin hyvätapainen. Hän aukaisi portin ja livahti sisään tarhaan, jossa tummanruunikko seisoi.

"Hei Defy", hän tervehti uudestaan matalalla äänellä kävellessään tammaa kohti. Hevonen kääntyi ympäri, mutta ei lähtenyt liikkeelle. "Mitä kuuluu? Siitä onkin aikaa, kun viimeksi tapasimme. Oletko voittanut paljon kilpailuja sen jälkeen?" Evelyn jutusteli lähestyessään käsi ojennettuna hevosta. Tamma seisoi epävarmana paikallaan, käännellen korviaan vuoroin puheen suuntaan ja vuoroin luimuun. Hevonen näytti jännittyneen paikalleen, joten Evelynkin pysähtyi keskelle tarhaa antaakseen Defylle aikaa lähestyä häntä itse.
"Onko sinusta pidetty hyvää huolta? Näytät ainakin hyvältä, tammaseni", Evelyn jatkoi katse hevosta lukien. Tamma vaihtoi painoa jalalta toiselle, otti yhden epäröivän askeleen lähemmäs, pysähtyi, peruutti ja lähti uudestaan lähestymään. Olipa Defy epävarma. Jännittikö se uutta paikkaan niin kovin?
"Mitä luulet, saisinkohan ratsastaa sinulla joku päivä?" Evelyn pohti ääneen hevosen lähestyessä hitain, varovaisin askelin. Välillä tamma korskahti ja pysähtyi, mutta jatkoi sitten matkaansa, kunnes pysähtyi turpa vajaan kymmenen sentin päässä ojennetusta kädestä. Evelyn tunsi, kuinka tamma puhalsi lämmintä ilmaa sieraimistaan. Hän otti pienen askeleen eteenpäin koskettaakseen pehmeää turpaa.

Monta asiaa tapahtui yhtä aikaa. Defy nousi takajaloilleen korvat luimuun painuen ja huitoi uhkaavasti etukavioillaan naista kohden. Evelyn peruutti vauhdilla ja kompuroi jalkoihinsa. Nainen kaatui selälleen hiekkaan muutaman metrin päähän hurjistuneesta tammasta. Lionheart repäisi itsensä irti Markin otteesta ja laukkasi aidalle. Defy laskeutui neljälle jalalle ja kiihdytti korvat luimussa Evelyniä kohti, joka koetti päästä jaloilleen samalla kun pyrki aidan tarjoamaan turvaan. Evelyn sujahti aidan lankkujen välistä Lionheartin jalkoihin. Defy ryntäsi aidalle silmänvalkuaiset vilkkuen ja korvat näkymättömissä harjan alla. Lionheart hirnui terävästi ja luimi takaisin, näykkäisten ilmaa aidan yllä kuin varoituksena tammalle.
Evelynin sydän hakkasi. Hän haukkoi henkeä silmät kauhusta laajentuneina. Defyn käännyttyä ympäri ja palattua tarhauksen kauimpaiseen nurkkaan, Lionheart laski huolestuneena päänsä ihmisensä luokse ja hörisi pehmeästi kuin kysyen, oliko kaikki kunnossa. Evelyn kohotti vapisevan käden hevosen otsalle. Lionheart puhalsi lämmintä ilmaa naisen kasvoille.

Mark vain tuijotti kauempaa, kuinka entinen tyttöystävä lähestulkoon jäi entisen estehevosensa jalkoihin. Hän katsoi, kuinka kullanhohtoinen ori syöksyi puolustamaan omistajaansa, vaikka väliin jäi korkea aita. Hän ei tiennyt, mitä ajatella, kun ori painoi päänsä tarkistaakseen, että Evelyn oli kunnossa. Yksikään hänen hevosistaan ei olisi ikinä tehnyt niin. Sanomatta sanaakaan mies paransi otettaan kainalosauvoista ja lähti konkkaamaan tallia kohden. Evelyn pärjätkööt itse. Hänellä oli asiaa tallimestarille hevosen liikutusta koskien.

Hitaasti nainen tunsi, kuinka sydämenlyönnit tasaantuivat ja ilma virtasi keuhkoihin vähemmällä vaivalla. Nainen painoi päänsä Lionheartin otsaa vasten hakien turvaa hevosestaan, joka puhalteli ilmaa pehmeästi. Hän oli kunnossa. Siinä hetkessä, kun hän oli nähnyt Defyn nousevan takajaloilleen ja tuntenut ilmavirrasta, kuinka lähellä toinen etusista oli käynyt hänen otsaansa, hän oli tiennyt, ettei tamma enää ollut sama hevonen, jonka hän oli myynyt Markille. Suklaanruskeissa silmissä oli välähtänyt niin paljon vihaa, pelkoa ja epäluottamusta, ettei hän ollut koskaan ennen nähnyt yhdenkään eläimen silmissä sellaista.
Evelyn nousi jaloilleen ottaen tukea aidasta. Hän tarttui Lionheartin ohjiin ja lähti taluttamaan oria tallia kohden ajatukset laukaten. Jokaisen askeleen myötä sydän tuntui raskaammalta. Hän oli myynyt eteenpäin tamman, joka olisi aikoinaan antanut henkensä hänen puolestaan epäröimättä. Nyt samainen tamma oli ollut aikeissa riistää sen häneltä. Kaikki oli muuttunut, eikä missään tapauksessa parempaan suuntaan.
Takaisin alkuun Siirry alas
Linjoilla
Silkki
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1896
Join date : 18.04.2014
Ikä : 22

ViestiAihe: Vs: [Y] Like a handprint on my heart   Su Syys 14, 2014 9:43 pm

Saman päivän iltana

Evelyn oli palannut kotiinsa ajatuksiinsa vaipuneena. Hän oli päästänyt koiransa aidatulle takapihalle riehumaan, tehnyt nopeasti ruokaa ja istahtanut sen jälkeen olohuoneeseen macbookinsa kanssa. Hopeisen läppärin ruudulla pyöri video estekilpailuista kesäkuun lopusta. Tummanruunikko tamma saapui terävin askelin radalle. Hevosen olemus oli jännittynyt, mutta ei hyvällä tavalla. Tammasta välittyi hermostunut, negatiivinen energialataus ruudunkin läpi. Jopa kilpailun selostaja sanoi, ettei tamma näyttänyt olevan parhaimmillaan.
Evelyn seuraisi hiljaisella kauhulla, miten tamma ylitti esteen toisensa jälkeen. Hevosen korvat olivat luimussa, häntä viuhtoi kiukkuisesti ja Mark joutui todella työskentelemään, että tamma pysyi pohkeiden välissä. Hevonen tuntui pyrkivän minne tahansa paitsi esteelle. Kun tamma hyppäsi, se ponnisti korkealle, ylittäen esteet niin korkealta, että sai 160-senttisen radan näyttämään metrin korkuiselta. Hevonen heitteli päätään ja taisteli ratsastajaansa vastaan jokaisella välillä.
Tamma onnistui karkaamaan vasenta pohjetta ja valumaan vasemmalle kaarroksessa, mikä johti siihen, että lähestymisestä trippelille tuli suorastaan mahdoton. Ratsastajansa painostuksen alla tamma kuitenkin lähti hyppyyn. Evelyn pidätti henkeään. Hevosen kaviot koskettivat maata, puomit olivat ylhäällä - ja seuraavassa hetkessä ratsastaja makasi hiekassa, jalka kiinni jalustimessa. Hevonen laukkasi monta kymmentä metriä ratsastajaa perässään repien, kunnes mies sai potkaistua jalkansa irti. Defy laukkasi ympäri areenaa päätään heitellen ja kaatoi yhden jos toisen työntekijöistä, jotka koettivat ottaa sitä kiinni. Ratsastaja nostettiin pystyasentoon ja autettiin pois areenalta, sillä jalka ei tuntunut kantavan painoa.

Evelyn siirtyi aiempiin videoihin. Hän keskittyi katsomaan hevosta, jonka elekieli muuttui jokaisen kilpailun myötä pehmeämmäksi. Mitä kauemmas hän meni, sitä useammin tamman korvat olivat hörössä ja se tanssahteli kentälle pehmein, innokkain askelin. Kolmen vuoden takaisissa videoissa hän näki saman hevosen, jonka oli myynyt eteenpäin, vaan viimeisen vuoden sisään tamma tuntui muuttuvan vain vihaisemmaksi jokaisen kerran myötä, kun se tuotiin areenalle.
Evelyn katsoi, miten hevonen hyppäsi. Hän kävi läpi videoita tunteja, tuijottaen ja koettaen ymmärtää, mitä hän näki. Mikä Defylle oli käynyt? Kuolaimet vaihtuivat nivelistä olympioihin, ohjat kiristyivät, martingaalille tuli enemmän tarvetta, kannuksia joutui käyttämään vahvemmin ja raippaa useammin. Hevonen näytti menettävän kiinnostuksensa esteitä kohtaan. Oliko se satuttanut itsensä? Pelkäsikö se jotakin? Evelyn katsoi videon toisensa perään. Ei, hevonen oli vain vihainen, epävarma ja haluton työskentelemään yhdessä miehen kanssa.
Hän katsoi, kuinka tummanruunikko ylitti lämmittelyalueella matalan, tuskin metrin korkuisen pystyn suurella loikalla. Hevonen nosti jalkojaan naurettavan korkealle, painaen etujalat lähes täysin kiinni satulavyöhön. Vatsapanssarille todella oli tarvetta. Evelyn palasi muutaman sekunnin taaemmas ja katsoi hypyn uudestaan. Ja uudestaan ja uudestaan.

Silloin hän tajusi. Hevonen nosti jalkojaan naurettavan korkealle, varoi iskemästä niitä mihinkään, muuttui yhä varovaisemmaksi, epävarmemmaksi ja vihaisemmaksi esteradoilla… Hän tarttui puhelimeensa välittämättä siitä, kuinka ruudulla välähtävä kellonaika oli lähempänä keskiyötä.
"Tiedätkö, mitä kello on?" Mies mutisi kärttyisästi vastaukseksi, kun puhelin oli soinut monta kertaa.
"Herkkyyshuumeita. Käytät herkkyyshuumeita", Evelyn sihahti hampaidensa välistä. Mark oli pitkään hiljaa.
"Mitä olet tällä kertaa vetänyt?" Mies vastasi kylmästi. Evelyn pakotti itsensä pysymään rauhallisena, vaikka hän halusi huutaa puhelimeen. Hän ei saisi tarttua miehen pilkkaan, tai Mark onnistuisi johdattamaan keskustelun jälleen kerran aivan toisille urille. Mies oli taitava siinä.
"Käytät herkkyyshuumeita Defyn kanssa. Sen takia se on niin vihainen ja epävarma, eikä luota kehenkään", Evelyn syytti vain vaivoin pidäteltyä vihaa äänessään. Jos Mark olisi ollut siinä, käden ulottuvilla, hän olisi lyönyt miestä turpaan. Useasti.
"Mistä niin päättelet?" Mark kysyi laiskasti. Mies alkoi ilmeisesti heräillä keskusteluun ja tajuta, ettei Evelyn antaisi asian niin vain pudota. Helvetin nainen, joka tunki nenänsä kaikkialle. Mies halusi kirota ääneen, mutta pakotti pitämään äänensävynsä kylmänä ja laiskana, venyttäen jokaista sanaa.
"Minä vain tiedän."
"Onnea sen todistamiseen", mies vastasi kylmästi ja katkaisi puhelun. Saatana. Nyt hänellä olisi entinen tyttöystävänsä, joka oli hevosen entinen omistaja ja kaiken kukkuraksi eläinlääkäri kyttäämässä tekemisiään. Jos sana leviäisi kilpailupiireissä, hänen uransa olisi ohitse. Kukaan ei myisi hänelle hyviä hevosia. Mark hautasi kasvot tyynyyn. Hänen olisi tehtävä jotakin. Evelyn olisi saatava pois hänen kimpustaan.

Hän mietti kymmenen minuuttia, hioi puhetta täydelliseksi päässään ja soitti sen jälkeen samaan numeroon, josta Evelyn oli hänelle soittanut. Kylmä, ilkeä virne oli miehen kasvoilla, mutta hän pakotti sen pois kuulostaakseen vakuuttavammalta. Evelyn näkisi hänestä läpi, jos olisi paikalla, mutta nainen oli itse aloittanut kaiken puhelimen välityksellä. Nyt se kääntyisi naista itseään vastaan. Mitäs oli niin utelias ja tunki nenänsä paikkoihin, joihin se ei kuulunut.
"Mikään, mitä sanot, ei muuta tilannetta", Evelyn vastasi puheluun. Markin silmissä välähti kylmä tyytyväisyys. Naisen ääni värähti paljastavasti. Niin kovin kuin Evelyn koettikin esittää kovaa, Mark oli valmis lyömään vetoa toisesta jalastaan, että Evelyn oli itkenyt puheluiden välissä.
"Kuuntele silti", Mark vetosi pehmeällä, suostuttelevalla äänensävyllä, josta puuttui kylmyys kokonaan. Mies oli taitava peittämään tunteitaan, ja vieläkin taitavampi manipuloimaan muiden reaktioita itseensä. "Haluan selittää."

Mies tiesi voittaneensa, kun Evelyn ei katkaissut heti puhelua. Hän sai jalkansa oven väliin. Nyt hän voisi vapaasti ruokkia naisen epäluottamusta ja epävarmuutta tarkoin valituilla sanoilla. Evelyn oli sulaa vahaa hänen käsissään, täysin muotoiltavana hänen tahtonsa mukaan, kuten kymmenen vuotta aiemmin. Hän sepitti tarinaa, kuinka Defy oli surrut omistajanvaihdosta. Se oli ensimmäinen vaihe, jolla hän hitaasti saisi Evelynin syyttämään itseään. Syyllisyys nakertaisi naista, sumentaen ajatukset, jotka muutoin saattaisivat havahduttaa naisen tajuamaan, mitä Mark teki.
Jokaisen kertomuksen myötä hän syysäsi enemmän painoa naisen hartioille kannettavaksi. Tarinat olivat toinen toistaan järjettömämpiä, mutta itseään jo valmiiksi syyttävä Evelyn ei tajunnut sitä. Mies ruokki epävarmuutta tarkoilla sanankäänteillä, ohimenevillä sivuhuomautuksilla, jotka jäivät nakertamaan alitajuntaa. Kuullessaan, kuinka nainen veti vavahtaen henkeä, miehen huulille levisi julma, kylmä hymy. Nainen oli lyyhistymässä taakkansa alle. Mark piti pienen tauon, kuin antaen Evelynille aikaa koota itseään, mutta tosiasiassa hän vain odotti täydellistä hetkeä antaa viimeinen, painoista raskain naisen kannettavaksi.
"Defy tarvitsi sinua, mutta et ollut missään lähettyvillä. Petit sen luottamuksen, Evelyn", mies sanoi petollista pehmeyttä äänessään. Hän kuuli, kuinka nainen nyyhkäisi lohduttomasti, ennen kuin puhelu katkesi. Mark hymyili julmasti. Hänen uransa oli turvattu. Kukaan ei enää ottaisi Evelynin syytöksiä vakavasti. Hän tiesi, miten helppoa Evelynin työntäminen rajan yli oli. Hän oli varma, ettei nainen tällä kertaa löytäisi tietään takaisin. Pohjalle oli helppo pudota, mutta sieltä kiipeäminen vaatisi paljon enemmän. Hän oli työntänyt Evelynin loputtomaan pimeyteen ilman pienintäkään valoa. Naisella ei hetkeen olisi aikaa murehtia häntä tai Defyä, kun Evelyn koettaisi painia omien painajaistensa kanssa. He olisivat jo kaukana poissa tamman kanssa, ennen kuin Evelyn edes tajuaisi ryhdistäytyä. Jos tajuaisi. Täällä naisella ei ollut perheensä suomaa tukiverkostoa, joka oli useammin kuin kerran auttanut naisen jaloilleen.
Hän ei tuntenut syyllisyyttä ajatellessaan, miten oli lähettänyt naisen jälleen synkkään syöksykierteeseen vailla toivoa pelastuksesta. Hän oli vain käyttänyt samoja heikkouksia, jotka Evelynillä oli ollut vuosia aiemmin kääntääkseen uhkaavan tilanteen itselleen edulliseksi. Naisen olisi kannattanut pysyä poissa ja jättää Defy omiin oloihinsa, niin hänen ei olisi tarvinnut turvautua tällaiseen. Mutta nainen oli ollut uhka, joka oli eliminoitava. Enää Evelynistä ei olisi tekemään mitään, mistä voisi olla harmia hänen uralleen, sillä nainen olisi liian kiireinen potiessaan syyllisyyttä rakastamansa hevosen kohtalosta.

Evelyn tuijotti läppärin ruudulle pysäytettyä kuvaa hyppäävästä tammasta kyyneleet poskille virraten.
"Anna anteeksi, Defy, anna anteeksi", hän kuiskasi yhä uudelleen ja uudelleen halatessaan polviaan ja heijatessaan itseään eteen ja taakse. Nainen kurotti painamaan läppärin kannen kiinni, nousi haparoiden jaloilleen ja suuntasi olohuoneen pitkälle hyllykölle, jonka valkean kaapinoven takaa löytyi tuttu neliskanttinen pullo. Evelyn aukaisi viskipullon korkin nopein, terävin liikkein ja joi kerralla monta kulausta polttavaa juomaa. Hän istui sohvalle hukuttaen tehokkaasti ajatuksensa, surunsa ja kaiken itseluottamuksensa alkoholiin, joka tarjosi hetkeksi lempeän unohduksen kovalla hinnalla, jota hänellä ei olisi varaa maksaa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Linjoilla
 
[Y] Like a handprint on my heart
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Rosings Park: Talliympäristö-
Siirry: