PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] Luhmühlen 2014

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
Siirry sivulle : Edellinen  1, 2
KirjoittajaViesti
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1141
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] Luhmühlen 2014   Su Syys 07, 2014 12:09 pm

Torstai, 12. kesäkuuta, 22:14 - Ja vielä jalalla koreasti

Kayla huokasi, kun Jamie maksoi hänen juomansa, mutta kiitti kuitenkin. Hän päätti vielä jonain päivänä ujuttaa rahat takaisin miehelle tavalla tai toisella. Täytyisi vain keksiä tapa sellaiseen.
Kikattava seurue tuntui toistaiseksi vesiselvästä Kaylasta tavattoman ärsyttävältä, vaikka hän yritti epätoivoisesti piilottaa tuntemuksensa vaivautuneen virnistyksen taakse.
"En. Haluatko sinä?" hän naurahti.

Jamie kohautti olkiaan ja otti hörpyn kylmästä pullostaan.
"Sinä riität minulle, merihirviöiseni", hän vakuutti hymyillen ja kallisti päätään nojaten kevyesti baaritiskiin.

Saipa nähdä, kuinka kauan nuo kanaemot mielestään riittivät toisilleen, Kayla pohti vilkuillen aina silloin tällöin polttariseurueen suuntaan kuin odottaen noiden hyökkäävän hetkenä minä hyvänsä heidän luokseen. Nainen otti kulauksen juomastaan ja siirtyi Jamien viereen.
"Oletko varma?" nainen kysyi. "Ehkä saisit heidän kanssaan tiputanssin mestaruuskilpailut aikaiseksi."

"Etkö sinä halua tanssia kanssani?" mies kysyi loukkaantunutta esittäen.

"Kuka niin sanoi?" Kayla kohotti kulmiaan ja naurahti sitten. "Kunhan et välttämättä halua tiputanssia."

"Mikä vika tiputanssissa on?" Jamie ihmetteli kulmat koholla, tyhjensi tummanvihreän lasipullonsa ja jätti sen baaritiskille suunnatessaan varsin autiolle tanssilattialle.

Kayla hörppäili juomaansa ja vastasi Jamien ihmettelyyn salaperäisellä katseella ja olkien kohautuksella. Hän vilkuili hämmentyneenä miehen perään, kun tuo suuntasi melko tyhjälle tanssilattialle, mutta seurasi kuitenkin. Eihän kukaan häntä tuntenut täällä ja muut ihmiset olivat pian liian humalassa osatakseen ihmetellä heidän tekemisiään. Tanssimaanhan tänne oli tultu. Nainen joi juomansa loppuun tanssilattialla ja jätti tyhjän lasin viereiseen pöytään.
"Saamme kai kohta seuraa", hän korotti ääntään musiikin yli sen verran, että hänen tarkoittamansa polttariseurue ei sitä kuitenkaan kuulisi.

"Voi olla", Jamie vastasi ja suuntasi uneliaan tiskijukan luo selostamaan toivettaan. Sen läpisaaminen kesti hetken ja vaati demonstraation, mutta mies sai tahtonsa läpi ja tiputanssi kajahti soimaan. Jamie asettui keskelle tanssilattiaa, otti vakavan esiintymisilmeen ja ryhtyi tanssimaan.

"Jamie!" Kayla parahti hämmentyneen naurunsa lomasta ja katsoi ympärilleen, kun mies alkoi tanssia ilmeisesti toivomaansa kappaletta. Pitihän se arvata, että Jamie saisi järjettömän tahtonsa läpi.
Yksin miehen ei nähtävästi tarvinnut heilua, sillä kaksi humalaista naista tanssilattian kupeessa liittyivät tanssiin, jos sitä tanssiksi saattoi kutsua.

Jamie väläytti seuralaisilleen valovoimaisen hymyn ja keskitti sitten intensiivisen totisen katseen Kaylaan, kun taputti käsiään, läpytteli kanansiipiä ja ketkutti takapuoltaan kohti lattiaa ja takaisin.

Kayla seurasi Jamien tiputanssia huvittuneena hetken, mutta päätti lopulta matkia miehen esiintymistä ja osallistua tanssiin samalla intensiivisellä totisuudella. Nainen tosin sai pidettyä itsensä vakavana vain noin kymmenen sekuntia.

Mieskin hymyili, kun kyllästynyt tiskijukka vaihtoi takaisin edelliseen musiikkitarjontaan. Se ei varsinaisesti ollut Jamien suosikkilistalla, mutta menetteli. Laulaja luritteli ranskaa.
"Tiedätkö, mistä kappaleessa sanotaan?" hän kysyi Kaylalta.

Kayla helpottui, kun tiskijukka päästi baarikansan pahimmasta piinasta ja vaihtoi musiikin. Nainen katsoi Jamieta päätään kallistaen, kun tuo kyseli kappaleen sanoituksista.
"Ei aavistustakaan. Tiedätkö sinä?"

"Mais oui, totta kai", Jamie vastasi ja näytti keskittyvän kuuntelemaan, "hän laulaa sydänsurustaan. Hän tapasi tavattoman sievän merihirviön ja heillä oli kauniita päiviä auringossa, mutta sitten merihirviö söi itsekkäästi kaiken suklaan."

"Vai niin", Kayla naurahti. "Yritätkö sanoa, että haluat suklaata?"

"En, käänsin vain sinulle sanoitusta. Se on hyvin surullinen kappale, älä pilkkaa sitä", Jamie torui.

Kayla esitti myötätuntoista ja yritti taputtaa Jamien olkapäätä lohduttavasti.
"Juo lisää tai syö suklaata, ettet kokonaan masennu kappaleesta."

"Sydämesi on kiveä, nainen."

"Eikä ole! Perustele."

"Kuinka saatat kuunnella näin sydäntäriipaisevaa teosta ja suhtautua siihen tuollaisella, skeptisellä kylmyydellä?"

Kayla mutristi huuliaan ja loi Jamieen surumielisen katseen.
"Onko parempi?"

"Ei", mies huokasi, nosti kädet lanteilleen ja pudisteli päätään.

"Mikä sinulle sitten kelpaa?"

"Voisit esittää minulle pienen tanssin."

"Miksi? Eikö tämän pitänyt olla surullinen hetki, koska merihirviö söi kaiken suklaan?" Kayla kohotti toista kulmaansa.

"Siksi piristykselle olisikin tarvetta."

Kayla hakeutui hieman lähemmäs miestä ja hymyili tuolle.
"Otatpa merihirviöiden tempaukset raskaasti", hän kiusasi ja yritti hipaista Jamien poskea.

"Niin otan", Jamie huokasi haikeasti.

Nainen hymyili hieman ja liikutti kehoaan musiikin tahtiin yökerhoissa harjaantuneella sulavuudella ja esitti Jamien pyytämän pienen tanssin. Hän pyörähti ympäri kerran ja kääntyi takaisin miehen puoleen virnistäen.
"Ehkä sinun pitäisi lakata uskomasta taruolentoihin", Kayla ehdotti.

"Katoaisitko sinä sitten?" mies kohotti kulmiaan ja taputti äänettömällä teatraalisuudella käsiään esitykselle.

"En tiedä. Olenko vain sinun mielikuvituksesi tuotetta?"

"Jaa'a", Jamie vastasi, "tanssi sinä sydämesi kyllyydestä niin haen toisen oluen."

"Et sinä niin pääse minusta eroon", Kayla naurahti ja suuntasi tilaamaan itselleen drinkin.

"Mikä sääli", mies voihkaisi hörpätessään lasipullostaan.

Kayla kohotti kulmiaan Jamielle melkein paheksuvasti ja väisti ohi hoippuvaa keski-ikäistä naista samalla kun yritti hörpätä juomaansa.
"Maistuuko?"

Jamie kohautti olkiaan ja vilkaisi rannekelloaan.
"Pitäisikö sinut laittaa vähän tanssimaan, ennen kuin pitää palata hotellille?"

Kayla huokasi päätään pudistellen.
"Jos minut ihan pitää laittaa tanssimaan, niin sinä tulet mukaan", hän ilmoitti ja yritti vetää Jamien tanssilattialle kädestä pitäen.

Mies seurasi.
"Haluatko uuden tiputanssin?"

"En ihan välttämättä. Onko se bravuurisi?" Kayla kysyi tanssiessaan täysin tuntematonta kappaletta.

"Tarvitseeko sitä edes kysyä?"

Kayla kohautti olkiaan.
"Haluatko lähteä?" hän kysyi hetken päästä.

"Sitten, kun et jaksa enää tanssia."

"Sitä saat odotella aika kauan. Voimme me lähteä minun puolestani heti kun vain haluat", nainen totesi.

"Ei meillä vielä kiire ole", Jamie vastasi ja hörppäsi pullostaan.

"Oletko varma?"

Mies nyökkäsi ja tyhjensi pullon jättäen sen tiskille. Hän suuntasi takaisin silmiään alistuneesti pyöräyttävän tiskijukan suuntaan ehdottamaan jotain hieman paremmin tanssittavaa musiikkia.

Kayla katseli Jamien perään hieman kysyvänä siemaillessaan drinkkiään ja odotellessaan pohti minkä musiikkimaailman helmen mies saisi tällä kertaa soimaan.

Jamie toivoi jiveen sopivaa, vanhaa rokkia ja houkutteli naista tanssimaan kanssaan.

Kayla tyhjensi lasinsa ja vei sen tiskille, jonka jälkeen palasi takaisin Jamien luokse ja hymyili soivalle musiikille. Miehen ei tarvinnut houkutella häntä kovinkaan kauan tanssimaan, sillä Kayla vastasi pyyntöön liikoja miettimättä.

Ballroomtanssia harrastanut mies jaksoi pistää jalalla koreasti melkein keskiyöhön saakka. Päivän vaihtuessa seuraavaan, hän ehdotti heidän palaavan hotellille.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1141
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] Luhmühlen 2014   Su Syys 07, 2014 12:10 pm

Torstai, 12. kesäkuuta - Toisella puolella

Sillä välin toisella puolella kisa-aluetta Zoe oli saapunut tallialueelle tismalleen samaan aikaan kuin edellisinäkin päivinä. Hän oli halunnut säilyttää täsmällisen aikataulun hevosen kanssa, joka tuntui ymmärtävän kellonajoista enemmän kuin toiset ihmiset. Niinpä Paddy sai aamuruokansa eteensä täsmälleen samalla minuutilla kuin aiempinakin aamuina, pääsi sen jälkeen kävelylle samaan paikkaan kisa-alueen ulkopuolelle ja saatuaan venytellä koipiaan, sai hevonen nauttia pitkästä harjauksesta karsinassaan. Ruuna vaikutti tyytyväiseltä riiputtaessaan alahuultaan rentona, kun Zoe harjasi pitkin vedoin hevosen selkää.
"Huomenna pääset tositoimiin, poikakulta", Zoe kertoi hevoselle, jonka karva kiilteli puhtauttaan. Nainen vilkaisi kelloaan. Vielä ei tarvinnut laittaa varusteita hevosen selkään, sillä herra Edgerly saapuisi vasta kohtapuoliin. Zoe jatkoi puhtaana pidetyn hevosen harjaamista vain koska tiesi Paddyn nauttivan siitä niin tavattomasti. Kello ja lähestyvä kiire unohtui sinä samana hetkenä, kun hän palasi takaisin hevosen parissa puuhailuun. Oli helppo unohtaa kiireiseen kilpailupäivään heräävä kisa-alue, kun oli sulkeutuneena hiljaiseen karsinaan vanhan tallirakennuksen päädyssä.
Papurikko sulki silmänsä ja urahti nautinnollisesti, kun nainen löysi juuri sopivan kohdan sään tyvestä ja ryhtyi kirputtamaan sitä pieni hymy huulillaan. Hetken ruuna vain nautti huolenpidosta ennen kuin käänsi päätään ja kirputti hampaillaan hoitajansa hartiaa. Zoe hymyili lämpimästi. Harvinaista kyllä, komea papurikko sai yleensä niin vakavailmeisen naisenkin hymyilemään. Ihmeiden aika ei ollut ohitse.

"Huomenta, Winter", äänettömästi karsinan ovensuuhun ilmestynyt Charles tervehti. Mies oli käynyt edelliset kaksi viikkoa ratsastamassa hevosta joka toinen ilta matkustaen epämiellyttävän keskiluokkaisella junalla maiden välillä ja saapunut edellisenä iltana pysyvästi Belgiaan kisojen ajaksi. Hän asui samassa viiden tähden hotellissa kuin hevosenhoitajansa, joskin hän sen kattohuoneistossa. Hän yritti karistaa hulluksi käyneen maailman tuottamat työkiireet harteiltaan ja keskittyä vain Paddyyn ja edessä oleviin kisoihin. Hevonen oli niin valmis ja hyvinvoiva kuin oli mahdollista, paljolti kiitos Winterin. Naisesta oli tullut suorastaan korvaamaton, mikä oli aina huolestuttavaa, sillä palvelusväkeä ei enää omistettu samalla tavalla kuin aikaisemmin. Niinpä Charles teki parhaansa, jotta Winterillä ei olisi syytä haluta vaihtaa työpaikkaa. Paddy raotti silmiään ja hörähti miehelle käheällä, tunnusomaisella tavallaan, ja hän kurotti kätensä rapsuttamaan hevosen otsaa, mutta ei pyytänyt naista keskeyttämään hevosen hemmottelua.

Zoe oli jo tottunut äänettömiin saapumisiin mitä yllättävimpinä hetkinä. Onneksi hän ei ollut säikyimmästä päästä, vaan saattoi vain kääntyä katsomaan karsinan ovea kohden. Paddyn käheä tervehdys oli aina yhtä ihana, kun ruuna niin selkeästi rakasti omistajaansa.
"Voin laittaa sen teille valmiiksi, mikäli niin toivotte, herra Edgerly", Zoe vastasi jatkaen edelleen hevosen sään kirputtamista. Paddy tuntui nauttivan huomiosta, jota se sai yllättäen kahdelta suunnalta. Hevonen oli yksi suuri halinalle.
"Neuvottelin myös kenttäjaosta vastaavan virkailijan kanssa", nainen ilmoitti. Neuvottelu oli ollut enemmänkin uhkailua, valitusta ja tiukkaa kritiikkiä, mutta hän oli saanut tahtonsa läpi, joten muulla ei ollut väliä. Neuvottelu kuulosti kauniimmalta kuin se, että hän oli terrorisoinut tahtonsa läpi, vaikka loppujen lopuksi samasta asiasta oli kyse. "Kauimmainen kenttä on varattuna pelkästään teille heti, kun he saavat eläinlääkärintarkastukset suoritettua tänään saapuneille ratsukoille. Sen pitäisi tapahtua puolen tunnin sisään." Mitä tahansa Paddylle. Vaikka sitten tyhjä kenttä, jolla ei olisi ketään muuta häiritsemässä harjoittelua.

Charles hymyili hienoisesti ja nojasi karsinan ovenpieleen. Hänen ei tarvinnut edes osata pyytää, kun Winter jo toimitti.
"Sillä ei ole kiirettä. En halua riistää Paddya töihin, kun se viihtyy näin hyvin", hän vastasi melkein lämpimästi ja katseli nautiskelevaa hevosta hellästi. Hevonen oli rento ja hyvinvoiva, kenttätyöskentely voisi odottaa. Hän maksaisi kyllä kentän varauksesta.

"Kuten tahdotte", Zoe vastasi kiintynyt hymy huulillaan. Paddyn hoitaminen oli suuri kunnia, mutta sen lisäksi se oli äärimmäisen opettavaista ja palkitsevaa. Hän tunsi ylpeyttä saadessaan hevosen yhtä rennoksi kuin se oli nyt. Se ei ollut aina itsestäänselvää herkästi hermostuvan ruunan kanssa. Niin kivisydämisenä kuin naista usein pidettiinkin, Paddy oli ehdottomasti onnistunut löytämään pehmeän kohdan kivisydämestä ja kotiutunut sinne hyvin. Zoe piti Paddysta. Ei tietenkään samalla tavalla kuin se idiootti, joka pyöri ihanan, suloisen Nimbuksen ympärillä päivästä toiseen tai kuten se hiirulainen, joka teki kaiken hitaammin hoitaessaan Ivorya, jotta voisi nauttia hevosen seurasta kauemmin. Sellainen oli typerää. Hän piti Paddysta, joten hoiti Paddya rakkaudella. Häntä ei kuitenkaan kukaan näkisi katsomassa kaihoisasti laitumelle laukkaavan ruunan perään tai unelmoimassa, millaista Paddyn omistaminen olisi. Hän oli aivan liian kokenut sellaiseen. Paddy oli yksi hienoimmista hevosista, joiden parissa hän oli ikinä työskennellyt. Siinä se.
"Paddy söi aamuruokansa tänään niin hyvällä ruokahalulla, että olisi varmaan syönyt enemmänkin", Zoe kehaisi hevosta harjatessaan sen kylkeä pitkin vedoin. Ruunan ruokahalu oli niin ailahtelevaa, että tällaisista aamuista sopi iloita.

"Hienoa", Charles vastasi ja taputti hevosen kaulaa astuen sisään karsinaan. Oli aina helpottavaa kuulla, että oikkuileva ruuna oli syönyt. Hän oli viettänyt liian monta yötä sen seurana, syöttänyt sitä kädestä vain saadakseen sen syömään jotakin. Kiinan ja Japanin kierros eivät olleet sopineet hevoselle lainkaan. Onneksi Rosings Park tuntui sopivan: hevonen tarvitsi maastoja, raikasta ilmaa ja rauhaa.
"Mitä olet ollut mieltä maastoesteradasta?" hän kysyi työntekijältä, jonka mielipidettä arvosti kasvavissa määrin.

Zoe mietti hetken. Maastoesterata oli osoittautunut varsin monipuoliseksi ja mitä hän oli ratsastajilta kuullut, löytyi sieltä useampiakin vaativia kohtia. Kun otti huomioon edellisen päivän kaatosateen, rata ei voinut olla loistavassa kunnossa.
"Mikäli tänään tai huomenna sataa, joudutte valitettavasti ratsastamaan mutaisella pohjalla", nainen totesi arvioivasti. "Rata on myös osoittautunut yllättävän haastavaksi jo alemmillakin tasoilla. Vesiesteellä on nähty lukuisia kaatumisia tai lähes-kaatumisia. Trakehnerhauta tulee mitä varmimmin osaksi teidän rataanne. Eräs keväällä täällä kilpaillut kertoi, että kolmestakymmenestä kilpailijasta vain seitsemän selvisi sen yli ilman rangaistusta. Viisi putosi kokonaan pois ja loput ottivat rangaistuksen kieltäytymisestä", Zoe kertoi. Hän oli käyttänyt vapaa-aikansa haastattelemalla kilparatsastajia, jotka kertoivat mielellään muiden epäonnistumisista aiemmissa kilpailuissa.
"Rata on rakennettu vaikeaksi, mutta en usko, että matkan varrella on yhtäkään estettä, josta te ette selviäisi."

Mies nyökkäili vakavana. Kommentit sopivat yhteen hänen onkimansa tiedon kanssa.
"Varmista, että Paddyn varusteet ovat kunnossa, sen hokit ovat tukevasti kiinni ja se on huolella rasvattu. Haluan minimoida onnettomuuksien mahdollisuudet."

"Totta kai, herra Edgerly", Zoe lupasi. Hän käyttäisi tämän päivän joka tapauksessa varusteiden tarkistamiseen ja puhdistamiseen, jotta kilpailupäivinä ei tarvitsisi murehtia suitsien puhtaudesta tai satulavyön kestämisestä. Paddy ei loukkaantuisi, jos se olisi hänestä kiinni. Hän rasvaisi hevosen ja kiinnittäisi hokit huolella ennen maastoesteitä.

Charles silitteli hevosen päätä hetken hiljaisuudessa. Se vaikutti siltä, että nukahtaisi, silmät ummessa ja välillä matalasti kurahtaen.
"Oletko viihtynyt täällä, Winter?" mies kysyi pohtien oliko tehnyt tarpeeksi.

Zoe vilkaisi hämmentyneesti Paddyn päätä silittelevää miestä. Oliko hän viihtynyt? Mikä kysymys tuo nyt edes oli? Tietenkin hän oli viihtynyt. Kisamatkoille lähteminen oli aina arvan heittoa, joskus joutui viettämään viikon auton penkillä nukkuen ja ratsastajan orjana toimien, joskus taas sai mahdollisuuden tutustua uusiin ihmisiin, hevosiin ja maihin samalla kun söi ja nukkui hyvin. Tämä reissu kuului ehdottomasti jälkimmäiseen kategoriaan.
"Tietenkin olen viihtynyt, herra Edgerly. Hotelli on äärimmäisen hieno ja vuokra-auto mahdollistaa kulkemisen miten parhaaksi näen", nainen vastasi tyytyväisesti. Hänellä ei ollut pienintäkään valitettavaa omista asuinoloistaan, vaikka Paddyn puolesta olikin valittanut yhdestä jos toisesta seikasta kilpailujen järjestäjille. Hän oli tuttu näky toimistoissa, eikä kukaan oikeastaan halunnut enää palvella häntä, mutta hän ei ollut tullut tänne hankkimaan ystäviä virkailijoista. Hän oli tullut pitämään huolta Paddysta, ja sen hän tekisi, vaikka joutuisi riitelemään jokaisen työntekijän kanssa.
"Paddykin on viihtynyt, ja se on tärkeintä."

Charles nyökkäsi, taputti hevosen kaulaa ja lähti hakemaan hevosen varusteita. Hän voisi varustaa ratsunsa itse.
"Voit pitää tauon, mikäli haluat", hän tarjosi palatessaan koulusatula ja suitset käsivarrellaan ja Olympicin valkomustat suojat toisessa kädessään.

"Käyn tarkistamassa, mikä on kentän tilanne", Zoe vastasi sen sijaan. Hän mitään taukoja tarvinnut. Juurihan hän oli viettänyt tauoksi laskettavaa aikaa rapsuttamalla Paddya. Nainen poistui karsinasta ja suuntasi tottuneesti tallista ulos päästyään kohti kisa-alueen laidalla olevaa rauhallisinta kenttää. Se oli kaukana katsojien hälinästä, ratsukoiden lämmittelyistä ja kilpailun tohinasta, joten se oli huonoista vaihtoehdoista paras paikka Paddyn treenaamista varten.

Miehen suupieli nytkähti, ja hän varusti aavistuksen loukkaantuneena silmänsä aukaisevaa hevosta kiireettä. Hän rapsutti Paddyn turpaa, kun se käänsi päätään häntä kohti kuin ihmetellen, minne rapsutus katosi. Charles tarkasti samalla jokaisen neliösentin hevosesta vammojen varalta, mutta ei - tietenkään - löytänyt sellaisia. Hän saattoi tässä vaiheessa jo luottaa siihen, että Winter kertoisi hänelle, jos hevoselle tapahtuisi jotain. Mies tarkasti suojat, satulavyön ja suitsien remmit, ennen kuin painoi kypärän päähänsä ja lähti vaatimustason juuri ja juuri täyttävästä tallista hevonen perässään rennoin askelin astellen. Se rentous karisisi kentällä, mutta Charles oli onnellinen, että Paddy osasi rentoutua näin vieraalla kisapaikalla.

Kentällä ei näkynyt ratsukoita tai eläinlääkäreitä suorittamassa tarkastuksia, mutta siellä oli puomeja, joilla oli mitä ilmeisimmin rajattu kujia, joita pitkin hevosia oli talutettu. Zoe pyöräytti silmiään ja huokaisi. Niinpä tietysti. Nainen tarttui toimeen ja alkoi kantaa puomeja kolme kerrallaan kentän laidoille, pois kouluharjoitusten tieltä. Hän sai juuri raivatuksi kentän, kun näki lähestyvän miehen ja hevosen. Yksi työntekijöistä, joka oli mitä ilmeisimmin matkalla ilmoittamaan hänelle, ettei kenttä ollut vapaassa käytössä, kääntyi kannoillaan tunnistaessaan joko kuuluisan hevosen kuuluisine omistajineen tai sitten hoitajan, joka oli jäänyt mieleen valittamalla enemmän kuin muut tallin asukkaat yhteensä. Zoe aukaisi kentän portin miehelle ja hevoselle, sulkien sen kaikessa rauhassa kaksikon jälkeen.

Mies tarkasti satulavyön, keinautti itsensä satulaan ja lähti verryttelemään löysällä ohjalla. Paddy liikkui energisesti ja sillä oli hyvä päivä, mutta sen liikkeissä näkyi hermostusta. Se oli herkkä kisapaikkojen ja ihmisten mielialalle ja ilmapiirille: nyt hevonen oli innokas ennemmin kuin stressaantunut, mutta Charles tunsi heti, ettei sen askeleessa ollut samaa sulavaa pehmeyttä kuin parhaina päivinä kotona - ja perfektionisti ei voinut vain unohtaa sitä. Niinpä hän yritti ratsastaa hevosta rennoksi ja pehmeäksi, ennen kuin edes yrittäisi huomisen päivän rataa. Se sujui hevoselta hyvin, mutta Charles ei ollut koskaan ollut tyytyväinen hyvään - hän vaati erinomaisuutta. Reilun puolen tunnin jälkeen Paddy liikkui edelleen vain aavistuksen nykivästi. Tuomari tuskin tajuaisi sitä, sillä hevonen oli kaunis ja karismaattinen, mutta Charles tiesi, ettei se ollut parasta, mitä hevosella oli tarjota. Se ei kuitenkaan pehmenisi tästä enää tällä ratsastuskerralla, joten mies aloitti radan. Sisääntulo kootussa laukassa oli rytmikäs, pysähdys täsmällinen ja hevosen ravi eleganttia, vaikka Charles arveli myös Winterin näkevän, että hevosen korvat kääntyilivät ja sen askel ei tanssinut aivan yhtä sulavasti kuin oli mahdollista. Väistöt ja taivutukset olivat huoliteltuja, vaikka hevonen ei malttanutkaan keskittyä niihin täysin. Laukka pyöri tahdissa; laukanvaihdot tapahtuivat täsmälleen oikean merkin kohdalla. Charles tiesi, että tällainen rata tarjoaisi heille sijoituksen, mutta se ei ollut koskaan riittänyt hänelle.

Zoe seurasi, kuinka kokenut mies ratsasti hevostaan pehmeämmäksi ja rennommaksi. Hän painoi kaiken mieleensä, sillä kuka tiesi, milloin tiedosta olisi hyötyä hänelle itselleen. Hän ratsasti onneksi maastossa Paddylla, joten hänen riesanaan oli vain harvoin hermostunut eläin. Silti, tiedosta ei koskaan voinut olla haittaa.
Rata näytti upealta. Se oli teknisesti niin täydellinen kuin kahdelta elävältä, inhimilliseltä olennolta saattoi odottaa. Suoritukset tapahtuivat oikeilla kohdilla, hevonen liikkui kauniisti ja säilytti tahdin, eikä missään ollut moitittavaa. Hän oli varma, että tuomarit olisivat myytyjä, mutta hän näki sen saman, minkä epäili kalvavan herra Edgerlyn mieltä. Paddy ei ollut parhaimmillaan. Se teki hienoa työtä, noudatti annettuja apuja ja liikkui kauniisti, mutta se olisi voinut tehdä vielä hienompaa työtä, olla vielä herkempi ja liikkua vieläkin pehmeämmin.
Mutta aina ei voinut tehdä täydellistä suoritusta, ja mikäli yön aikana ei tapahtuisi ihmettä, joka poistaisi kaiken stressin ja hermostuneisuuden hevosen elimistöstä, tämä olisi sellainen rata, joka tuomareiden silmille annettaisiin huomenna. Se olisi rata, josta voisi hyvinkin saada 90% pisteet, mutta nekään pisteet eivät lohduttaisi, kun tiesi, että hevosesta löytyisi vielä 5% lisää potentiaalia, jota ei vain saatu valjastettua käyttöön.

Charles antoi hevosen kävellä hetken pitkällä ohjalla.
"Taidan lähteä maastoon", hän huokasi seisauttaessaan ruunan tasajaloin Winterin viereen ja soi naiselle puolittaisen hymynhäiveen, "ehkä se tuulettaa meitä molempia. Sinun ei tarvitse odottaa meitä."

"Selvä, herra Edgerly. Hauskaa maastoilua", hän toivotti aukaisten jälleen portin ratsukolle. Hän ilmoitti tallille palatessaan jollekin kiireisen näköiselle työntekijälle, joka oli suuntaamassa toimistolle, että kenttä oli jälleen vapaassa käytössä, mistä hyvästä sai hiljaista nurinaa siitä, miten nämä asiat eivät kuuluneet juuri sille työntekijälle. Ei häntä kiinnostanut, kenelle ne kuuluivat. Hän oli välittänyt viestin eteenpäin, kuten oli pyydetty, ja olisi työntekijöiden keskeinen ongelma, kuka oli vastuussa mistäkin. Häntä ei moinen kiinnostanut, hän etsi vain kilpailualueen logolla varustettuihin takkeihin tai paitoihin pukeutuneita miehiä ja naisia.

Charles palasi noin puolitoista tuntia myöhemmin. Hän oli ratsastanut rauhallisen, kiireettömän maaston hyväntuulisella, kiinnostuneella hevosella, tutkinut aurinkoisia metsäpolkuja ja kävellyt hevosen vierellä osan matkasta. Tallilla hän riisui hevosen varusteista, huuhtoi sen ja huolehti hevosen arvokkaista jaloista huolellisesti, minkä jälkeen vietti pitkän aikaa harjaten ja hemmotellen hevosta, joka näytti erittäin tyytyväiseltä saamaansa kohteluun.

Zoe oli palannut hotellille, käynyt suihkussa ja syönyt vatsansa täyteen. Hän oli kuitenkin kyllästynyt oloonsa hotellilla hyvinkin nopeasti ja hypännyt jälleen vuokra-autonsa rattiin palatakseen kisa-alueelle. Matka taittui jo rutiininomaisesti, hän löysi helposti parkkipaikan ja taittoi matkan karsinoille kepein askelin. Häntä oli kehotettu olemaan odottamatta maastoilijoita, jotka olivat varmasti jo palanneet, joten hän tuhlasi hetken aikaa kiertelemällä ympäri kisa-aluetta. Hän kuuli mielenkiintoisia keskustelunpätkiä, joita jäi kuuntelemaan pidemmäksikin aikaa saadakseen hyvän kokonaiskuvan. Jonkun valmentaja tunsi jonkun hevosenomistajan, joka tunsi tämän vuoden ratasuunnittelijan, joka oli vihjannut, että maastoesteillä päästäisiin vihdoin näkemään portaat, joissa viimeinen laskeutuminen olisi veteen.
Zoe palasi tallille ja arvasi, että herra Edgerly oli harjaamassa hevostaan, sillä Paddyn päätä ei näkynyt kurkkimassa käytävälle. Nainen suuntasi tarkastamaan hevosen varusteita. Hän voisi yhtä hyvin pestä ne nyt, niin omistaja saisi viettää juuri niin paljon aikaa rakkaan hevosensa kanssa kuin halusi ilman hänen läsnäoloaan, ja silti hän olisi riittävän lähellä hoitamaan hommia, jos herra Edgerly jotakin tekemistä hänelle keksisi. Näppärää. Hän tarttui suitsiin ja aloitti urakkansa tarkistamalla jokaisen soljen ja nahkahihnan kunnon. Kilpailupäivinä ei mikään saisi pettää.

Charles harvoin puhui hevoselleen. Hän ei ollut koskaan ollut erityisen puhelias, ja hänen ja Paddyn välillä vallitsi sanaton yhteisymmärrys. Välillä hänen teki mieli kysyä, halusiko Paddy tätä: kärsikö hevonen kisamatkoista, aktiivisesta valmennuksesta ja maisemanmuutoksista? Olisiko se onnellisempi oleskellessaan laitumella ja käydessään pitkillä maastolenkeillä vailla paineita kisamenestyksestä? Charlesin maailmassa niillä, joilla oli kyky tehdä jotain, oli myös velvollisuus tehdä niin. Hänen kasvatuksensa ei painottanut hyväntekeväisyyttä ja maailmanparannusta, mutta periaate oli sama. Jos ihminen - tai hevonen - oli lahjakas, verrattoman, korvaamattoman lahjakas, sillä yksilöllä oli velvollisuus jakaa lahjansa maailman kanssa. Mies halusi uskoa, että Paddy rakasti edelleen kilpailemista, että se syttyi kuullessaan yleisön hurrauksen, sen hermot olivat terästä kilpakentällä ja se halusi voittaa yhtä palavasti kuin hän. Hevonen lepuutti turpaansa hänen olkapäällään, silmät ummessa ja puhahteli lämmintä ilmaa hänen niskaansa, kun Charles rapsutteli hevosen säkää ja harjantyveä. Hän ei halunnut lähteä, mutta Ukrainan kriisi tuotti jälleen ylitöitä ja ne vain kasautuisivat, ellei hän kävisi käsiksi. Raskaasti huoahtaen hän jätti hevosen torkkumaan ja etsi Winterin käsiinsä.
"Lähden tältä päivältä. Tulen huomenna ajoissa", mies infosi väsyneen näköisenä, juoksuttaen sormia tuuhean, valkean tukan läpi.

Zoe puhdisti suitset, satulat ja suojat, tarkisti satulahuopien puhtauden ja kävi läpi kaikki varusteet vielä kertaalleen. Kaikki olisi valmista huomista varten. Paddyn varusteet olivat kunnossa ja puhtaat, ne kyllä kestäisivät kilpailujen läpi. Kunhan hevonen ja ratsastaja vain kestäisivät.
Nainen mietti joskus, kuinka raskasta tällainen elämä oli kilpailijoille. Hänkin muisti ajan, jonka oli kiertänyt lähinnä kilpailuista toisiin eri kilpailijoiden mukana. Hevoset näyttivät väsyneiltä ja jännittyneiltä, ihmiset olivat hermostuneita ja stressaantuneita, ja sitä kutsuttiin hauskanpidoksi. Toki, olihan se varmasti hauskaa niiden viiden minuutin aikana, jolloin saattoi ratsastaa hienon kouluohjelman, tai niiden 80 sekunnin aikana, jolloin hyppäsi puhtaan esteradan, tai jopa sen kymmenen minuutin ajan, kun saattoi laukata maaston halki kiinteältä esteeltä toiselle. Mutta muutoin? Stressiä, kiirettä, kireitä hermoja ja loputonta ahdistuneisuutta.
Ehkä hänen näkemyksensä oli yksipuolinen, rajoittui siihen, mitä hän näki hevosenhoitajana. Hän oli se, joka näki ratsastajat huonoimmillaan, kun taas valmentajat näkivät valmennettavansa parhaimmillaan. Ehkä totuus kilpailuiden hektisyydestä oli toisenlainen, ja hän vain katsoi koko touhua väärästä perspektiivistä. Vaan nähdessään väsyneenoloisen herra Edgerlyn, hän ei voinut kuin kysyä itseltään, oliko hän sittenkin oikeassa.
"Minä olen täällä", Zoe vakuutti. Missä muuallakaan hän olisi? Siinä hienossa hotellissa, jonka herra Edgerly oli niin avokätisesti hänelle kustantanut? Ei, hänen paikkansa oli täällä, Paddyn luona. Se oli hänen työtään, ja siinä hän oli hyvä.

Charles katseli ahertavaa hevosenhoitajaa hetken.
"Nuku sinäkin hetki", hän ehdotti huvittunut sävy äänessään, "Paddy voi hyvin." Sitten mies lähti hotellille tekemään kasautuvia töitä.

Zoe nukkuisi yöllä sen, mitä nukkuisi, mutta päivät olivat työntekoa varten. Hän oli vastuussa vain yhdestä hevosesta, ja vaikka vieraassa paikassa oleminen toikin enemmän työtä, oli hänellä silti liikaa aikaa. Hän oli tottunut pitämään huolta useasta hevosesta päivän aikana, joten oliko se ihmekään, jos hän vaelteli katsomassa eri luokkia, keskustelemassa ratsastajien kanssa ja lahjomassa tai uhkailemassa parempia oloja Paddylle. Ei hänellä ollut parempaakaan tekemistä. Hän veisi hevosen vielä myöhemmin ulos kävelemään ja nauttimaan raittiista ulkoilmasta, mutta nyt oli aika antaa Paddyn olla hetki rauhassa ja yksinään. Ehkä hän voisi käydä katsastamassa kenttien tilannetta, kartoittaa hieman liikkeellä olevia hevosia ja kuka tietää, ehkä urkkia lisää tietoa ohi suunsa puhuvilta ratsastajilta.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1141
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] Luhmühlen 2014   La Syys 20, 2014 11:15 pm

Perjantai, 13. kesäkuuta, 10:15 - Tyylitajua

Perjantaiaamuna Charles saapui kisa-alueelle hyvissä ajoin. Mies tarkasti hevosensa tilan, vaikka ei epäillytkään, että löytäisi niin mitään valitettavaa Winterin työstä; hän taputti torkkuvan ruunan lapaa ja tunsi tutun vihlaisun, kun näki vain näykityn heinäverkon. Paddy ei kuitenkaan vaikuttanut olevan pahan päivän kourissa, sillä kookas papurikko oli oma itsensä, kiinnostunut ja läsnä. Ehkä hevonen oli stressaantunut sanan posiviitivisessa mielessä, vaistosi kisapäivän koittaneen ja odotti sitä innolla. Charles toivoi totisesti niin lähtiessään kiertämään kisa-aluetta ja vaihtamaan muutaman sanan Emerson Digbyn kanssa. Hän veisi hevosen maastoon ennen koulurataa, mutta varustaisi sen mieluummin itse. Winter olisi siis aamupäivän vapaalla.

Zoe oli herännyt aikaisin ja suunnannut heti tarkastamaan Paddyn kunnon. Hevonen ei ollut syönyt, mutta näytti muutoin olevan täydessä terässä. Hän oli noudattanut heidän aamurutiinejaan, eli käynyt hevosen kanssa kävelyllä kisa-alueen ulkopuolella ja harjannut sen jälkeen hevosta karsinalla. Hän oli siirtynyt puhdistamaan kiiltäviä varusteita, kun kuuli Charlesin askeleet käytävältä. Nainen ei suotta häirinnyt miestä, vaan antoi omistajan vaellella mielensä mukaan samalla kun varmisti, että Paddyn kaikki varusteet olivat valmiina ja täydellisessä kunnossa. Hän oli tehnyt saman tarkistuksen eilen, mutta koskaan ei voinut olla liian varovainen. Hän oli harkinnut lähtevänsä katsomaan, mitä Papillonille kuului, mutta jäi viimehetkillä varusteiden pariin. Hän odottaisi, että herra Edgerly lähtisi liikkeelle hevosellaan ennen kuin menisi katsomaan, miltä muiden kilpailijoiden lämmittely vaikutti.

Charles palasi Paddyn luo pari tuntia ennen vuoroaan koululuokassa. Mies varusti papurikon, ehdotti Winterille rentoutumista ja vaikka koululuokan alun seuraamista, ennen kuin lähti rakkaan ruunan kanssa maastoon. Se rentouttaisi hevosta ja toivon mukaan lisäisi elämäniloista karismaa sen liikkeisiin kouluosuutta varten. Häneltä saattaisi jäädä näkemättä Paddya ennen ratsastavan Papillon Rougen suoritus, joten mies luotti Winterin kertovan hänelle, miten edellisillä ratsukoilla oli sujunut kouluosuudella, kun heidän vuoronsa lähestyisi.

Zoe odotti sen hetken, että mies ja Paddy lähtivät maastoja kohden, ennen kuin lähes juoksi koulukentän laidalle. Hän asettui katsomon laitaan, josta näki sekä kentän että portin, josta hevoset saapuivat. Hän kiinnitti erityistä huomiota ratsastajien ilmeisiin ja valmentajien eleisiin. Niistä sai yleensä paljon irti. Nainen ei antanut keskittymisensä herpaantua, kun ensimmäinen ratsukko siirtyi radalle. Musta hevonen oli hieman kankea, mutta pieniä virheitä lukuunottamatta teki ihan hyvän suorituksen. Seuraavasta hevosesta ei voinut sanoa samaa; pohkeenväistö oli korkeintaan kolmonen ja siirtymiset näyttivät kerrasta toiseen yhtä tahdittomilta ja kerrassaan rumilta. Hevonen ja ratsastaja tuntuivat tapaavan ensimmäistä kertaa radalla. Kolmantena radalle lähtenyt hevonen teki ihan hyvän suorituksen - jos tämä olisi ollut kolmen tähden kilpailu. Neljäs oli kerrassaan upea, jos epäonnistunutta laukannostoa ei otettu huomioon. Hän uppoutui ratsukoiden suorituksiin ja keskittyi painamaan mieleensä tärkeimmät seikat. Hän ei ollut vielä nähnyt yhtäkään suoritusta, jota Paddy ja herra Edgerly eivät voisi päihittää. Saisi nähdä, nostaisiko Papillon panoksia. Zoe vilkuili jatkuvasti lämmittelykentän suuntaan, jotta näkisi heti, kun Paddy palaisi ja voisi palata hevosen luokse tarkistamaan, että ruuna oli valmis suoritukseensa.

"Hei Zoe", Effie tervehti siirtyen muutaman askeleen päähän työkaverista. Papillonin vuoro lähestyi, joten he olivat saattaneet siirtyä koulukentän laidalla katselemaan edeltäviä suorituksia. Aamu oli ollut mukavan järjestelmällinen. Bogaert saapuisi luultavasti myöhemmin illan Grand Prix'tä varten, mutta Effie oli letittänyt ja puunannut andalusialaisen valmiiksi ja auttanut sitten Lucya Papillonin kanssa niin paljon kuin oli mahdollista. Pieni ruunikko tuntui vaistoavan kisapäivän ja oli ollut suorastaan verenhimoinen. Nainen vilkaisi olkansa yli, josko Lucyakin näkyisi jo vai oliko tyttö vielä auttamassa Emersonia tamman lämmittelyssä.
"Onko Paddy Blue hyvässä vireessä?" hän kysyi ja perääntyi askeleen aidalta, kun koulurataa suorittanut, hermostunut raudikko sai hepulin ja näytti aikovan tulla aidasta läpi.

"Hei", Zoe vastasi kääntämättä katsettaan rataa suorittavasta hevosesta. "Uskoisin niin", hän jatkoi. Hän ei voinut tietää varmasti, kun ei ollut nähnyt hevosta liikkeellä, mutta jos aamun käytöksestä saattoi mitään päätellä, olisi huonomminkin voinut olla. Ainakin hevonen oli ollut rauhallinen mutta innokas karsinassa.
Lucy saapui käsivarttaan hieroen. Viirahtanut diiva oli päässyt puremaan kun hän oli auttanut Emersonia satulavyön kanssa.
"Heidän vuoronsa on seuraavana", Lucy vastasi irvistäen kun suoristi kättään. Samperin Papillon. Paras tehdä vuosisadan rata, kun hän oli joutunut uhraamaan käsivartensa sitä varten.

Effie soi Lucylle myötätuntoisen katseen. Papillon ei ollut helppo hevonen. Hän asettui jälleen lähemmäs, kun raudikko poistui radalta, ratsastaja lannistuneena pettymyksestä, ja tähyili pientä, tähtipäistä ruunikkoa. Se oli tyylikäs kouluvarusteissa, mutta siitä väreilevä raivokas energia sopi paremmin esteiden ylitykseen kuin hillittyyn, hallittuun ja kauniiseen kouluratsastukseen. Emerson sai kuitenkin hevosen saapumaan kouluradalle rytmikkäässä, kootussa laukassa ja seisahtumaan neljälle jalalle; tamman ravi oli tarmokasta ja taivutukset sekä väistöt tyylipuhtaita, vaikka sitten aavistuksen kiirehdittyjä. Papillonin käynti oli samaa kategoriaa, teknisesti puhdasta, mutta askeleet olivat pieniä ja niin keveitä, että hevonen näytti olevan pyrähtämäisillään lentoon. Laukannostossa se teki juuri niin, pyrähti energiseen, tarmokkaaseen laukkaan, jossa kantoi itsensä arvokkaasti, musta, letitetty häntä hulmuten ja niska pehmeästi peräänantoon kaartuneena. Laukanvaihdot olivat kuin kipakalta ballerinalta ja saivat hiekan pöllähtelemään. Hevonen laukkasi rytmikkäästi alas keskihalkaisijaa, takajalat maanpintaa kiukkuisesti potkien ja seisahtui viimeiseen tervehdykseen. Suoritus oli varsin puhdas teknisiltä aspekteiltaan, mutta oli aina tuomareista kiinni, mitä nämä pitivät hevosen… Persoonallisesta tyylistä.

Zoe seurasi arvioivin silmin Papillonin rataa. Teknisesti rata oli huipputasoa, mutta hän ei ollut lainkaan varma, että tuomarit arvostaisivat hevosen raivokasta energisyyttä radalla. Lucy ei murehtinut sellaisia, sillä hän näki vain virheettömyyttä vastuuhevosensa liikkeissä koulukentällä. Hän ei ollutkaan ammattilainen, mitä tuomarointiin tuli, ja muutoinkin aivan liian kiltti sanomaan, jos jokin meni metsään. Zoe seurasi Lucyn perässä Papillonin luokse, onnitteli lyhyesti Emersonia ja suuntasi sen jälkeen etsimään Paddya. Lucy lähestyi aavistuksen epävarmasti hevosta, joka oli jo onnistuneesti maistanut hänen käsivarttaan. Emerson, hoida kauhukakarasi itse, Lucy ajatteli pakottaessaan hymyn huulilleen. Hän vilkaisi Papillonia kehuessaan lämpimästi Emersonia hienosta suorituksesta.

Emerson, joka jakoi filosofian siitä, ettei ollut kilttiä sanoa pahasti, hymyili väsyneellä kiitollisuudella ja valui alas tanssahtelevan hannoverin selästä. Se töni miehen olkaa turvallaan kuin lapsi, joka kyseli vanhemmiltaan, olivatko nämä nähneet hänen hienon suorituksensa, ja mies taputteli sitä. Hän vapautti Lucyn seuraamaan muita ratoja, sillä käsitteli tammaa mielellään itse. Ja Papillonin Lucyyn suomasta katseesta päätellen, tamma piti miehen mieluummin ihan vain itsellään, kiitosta vain. Effie odotteli Lucya ja etsi heille mukavia paikkoja katsomosta. Paddy Bluen rataan olisi vielä parikymmentä suoritusta.

Sekä Paddy Blue että sen ratsastaja olivat palanneet pitkältä maastoretkeltä. Ruuna seisoi vapaana käytävällä ja katseli maailman pää pystyssä ja korvat hörössä, eloisa, innostunut pilke tummissa silmissään, kun Charles tarkasti kouluvarusteiden remmejä ja letitetyn, valkoisen harjan siisteyttä. Mies oli vaihtanut moitteettoman valkeisiin ratsastushousuihin, kiiltäviin, mustiin saappaisiin ja imartelevaan, mustaan kouluratsastustakkiin. Hän taputti hevosen kaulaa tarkastaessaan sen tahrattoman ulkomuodon ja valmistautui sitten lähtemään lämmittelykentälle.

Lucy suuntasi helpottuneena Effien luokse katsomoon vasenta kättään ravistellen. Purema kiukutteli yhä, ja hän saattoi jo tuntea mustelman, joka levisi kädessä. Se näyttäisi kerrassaan hurmaavalta illalla.
Zoe palasi Paddyn karsinalle juuri parahiksi näkemään hevosen moitteettoman kunnon. Paddy ja herra Edgerly näyttivät valmiilta siirtymään lämmittelykentälle ja sen jälkeen valloittamaan koko katsomon ja tuomariston. Mahtavaa, kerrassaan mahtavaa. Hän halusi hevosen olevan parhaimmillaan tänään, huomenna ja ylihuomenna.
"Miltä Paddy tuntui?" Nainen kysyi valmiina kävelemään ratsukon rinnalla lämmittelykentälle. Hän voisi siinä sivussa kertoa kaiken oleellisen aiemmista radoista, vaikka eipä niistä paljoa kerrottavaa ollut. Paddy voisi päihittää kaikki kepeästi. Papillonin radan hän kertoisi tarkkaavaisemmin, olihan ratsukko sentään samalta tallilta.

"Omalta itseltään", Charles vastasi ja rapsutti sormiaan hamuavan papurikon turpaa heidän kävellessään. Hän nousisi selkään myöhemmin. Hevonen oli huolellisesti verrytelty maastossa eikä se tarvitsisi pitkää lämmittelyä ahtaalla lämmittelykentällä. Muille hänen vastauksensa oli kai ärsyttävän kryptinen, mutta Winter varmasti tiesi, millainen Paddy oli aidoimillaan ja parhaimmillaan. Ruuna askelsi vaivattomalla rentoudella kahden ihmisensä välissä, mutta sen katseesta ja valppaista korvista näki heti, että hevonen oli täysin valmiina toimintaan. Mies kuunteli kiinnostuneena luottohoitajansa kuvausta edellisistä suorituksista, ja kiitti tätä vaivannäöstä noustessaan satulaan lämmittelykentän edustalla ja ratsastaessaan sitten ratsukoiden joukkoon kertaamaan peruutusta, siirtymisiä ja väistöjä, joissa takaosa ei saisi jäädä jälkeen. Hän aktivoisi hevosen takaosan lämmittelyssä ja hakisi lentävää joustoa sen liikkeisiin ennen radalle siirtymistä.

Zoen kasvoille kohosi lämmin, aito hymy. Mahtavaa. Paddy valloittaisi koko yleisön puhtaalla karismaattisuudellaan heti, kun pääsisi radalle. Nainen jäi lämmittelykentän laidalle odottamaan, että olisi Paddyn vuoro siirtyä radalle. Hän halusi olla läsnä siltä varalta, että herra Edgerly tarvitsisi jotakin, ja no, tarjoutuihan samalla tilaisuus katsoa Paddya lämmittelemässä. Hevonen tuntui jo nyt säteilevän ympärilleen karismaa, joka nousisi kymmenenteen potenssiin, kun ruuna pääsisi yleisön eteen.
"Saa nähdä, mitä mieltä tuomarit olivat Papillonin suorituksesta", Lucy sanoi Effielle, kun jälleen uusi ratsukko siirtyi radalle. Musta hevonen vaikutti hermostuneelta, mutta ratsastajan valppaus ja varmuus sai hevosen rentoutumaan jokaisen liikkeen myötä enemmän. Laukkatyöskentelyn aikaan hevonen pääsi jo esittelemään upeita, lennokkaita liikkeitä, joita sieti katsoa. Lucy ei malttanut odottaa, että Paddy pääsisi radalle. Hän ei voinut uskoa, että oli näin lähellä sitä hetkeä, kun saisi nähdä paikan päällä upean ruunan suorituksen.

Lucyn malttamattomuus heijastui myös Effiessä, joka oli adoptoinut Paddy Bluen yhdessä Britannian kanssa. Se oli 2000-luvun Milton. Nainen asettui penkkinsä laidalle, kun Charles Edgerly kuulutettiin vuoroon ja tumma, lihaksikas papurikko oli vuorossa. Ruuna laukkasi koottuna sisään radalle; sen askeleet olivat samaan aikaan vaivattoman keveitä ja niin voimakkaita, että olisivat voineet lyödä lommoja kenttään. Hevonen kantoi itsensä arvokkaalla eleganssilla, suipot korvat hörössä ja sielukkaat silmät kirkkaina. Sen ratsastaja istui eleettömänä ja tyynenä satulassa, ja Charlesin höyhenkeveät avut pääsivät oikeuksiinsa, sillä hevonen näytti lukevan miehen ajatuksia. Vain Winter tiesi, ettei hevosen lentävä, suuri ravi ollut lainkaan niin helppoa istua kuin miltä se radalla näytti: lisätyssä ravissa yleisölle esiintyvä hevonen liiteli kentän poikki kookkaat kaviot hiekkaa vain hipoen. Ratsukon tiet olivat virheettömiä ja siirtymiset tapahtuivat tismalleen merkin kohdalla, saumattomina osana kokonaisuutta. Ensimmäisessä väistössä takaosa seurasi hiuksenhienosti jäljessä, sillä Paddystä väreilevä elämä kieli siitä, että se janosi menoa; suorituksen myötä takaosakin ehti mukaan avotaivutukseen. Käynnissä hevonen oli samaan aikaan rento ja eteenpäinpyrkivä, mutta peruutusta se inhosi edelleen. Charles ja Paddy kävivät ratsukkoa tuntemattomalle näkymätöntä taistelua viiden askeleen peruutuksen kanssa, mutta mies sai pidettyä hevosen suorassa. Se nosti energisen, ratsastajan kokoaman laukan paikoiltaan ja huiski lumivalkealla hännällä tanssiessaan sisäkkäisiä serpentiinejä. Sen laukanvaihdot olivat mallikirjakelpoisia, ja papurikko laukkasi pitkin keskihalkaisijaa viimeiseen tervehdykseen seisahtuen täsmälleen neljälle jalalleen. Charles hyvästeli tuomariston ja taputti sitten hevosen tummaa kaulaa englantilaisten hillityllä huomaamattomuudella kiitoksena, kun antoi hevosen askeltaa rennoin, matkaavoittavin askelin ulos kentältä.

Zoe liittyi kaikessa hiljaisuudessa työkavereidensa joukkoon täynnä ylpeyttä. Hän tiesi jo nyt, että Paddyn rata jättäisi kaiken muun varjoonsa. Ruuna oli parhaimmillaan. Hän ei voinut kuin ihailla, kun ratsukko osoitti hänen epäilyksensä todeksi ja ylitti siitä huolimatta kaikki odotukset kirkkaasti. Paddyn karismaattinen esitys ei jättänyt ketään kylmäksi. Miten olisi voinutkaan, kun hevonen oli täydellisyyden perikuva?
Lucy istui hiljaa paikoillaan suu auki ja leuka suurin piirtein lattian tasolla. Miten hevonen saattoi liikkua noin? Vielä hevonen, joka kilpaili kenttäkilpailuissa, ei pelkästään kouluradoilla? Hän ei ollut uskoa silmiään katsoessaan ratsukon vaivatonta yhteistyötä. Siinä missä Zoe tiesi totuuden Paddyn ravista ja näki peruutuksen läpi jatkuvan taistelun, Lucy ei osannut etsiä sellaisia keskittyessään ihailemaan ruunaa.
Zoe lähti ottamaan hevosta vastaan. Lucy vilkaisi Effien suuntaan silmät selällään, ennen kuin nousi jaloilleen ja seurasi Zoea kauempaa. Hän halusi päästä lähelle tätä maagista hevosta, joka oli hurmannut jokaisen katsojansa vaivattomalla suorituksellaan.
"Upea suoritus, herra Edgerly. Paddy todella oli oma itsensä", Zoe onnitteli lämpimästi nähdessään ratsukon. "Väistöt sujuivat jo huomattavasti paremmin ja peruutus näytti varmasti täydelliseltä kaikkien muiden silmiin." Paddy oli ansainnut oikein pitkän hellittelyhetken tästä hyvästä. Hevonen oli ollut kerrassaan upea, suorastaan täydellinen. Ylpeys hevosesta säteili Zoesta kauas, mikä yhdistettynä Charles Edgerlyn kunnioitusta herättävään olemukseen taisi olla syy sille, miksi Lucy tyytyi ihailemaan Paddya kauempaa eikä lähestynyt ratsukkoa. Hänen onnittelunsa kuulostaisivat vain kömpelöiltä yrityksiltä päästä lähemmäs Englannin ylpeydenaihetta, kaunista papurikonkimoa.

Charles nauroi, kun Winter kommentoi hevosen peruutusta (mikä miehen tunteville oli suorastaan ennenkuulumatonta). Hoitaja oli virkistävän suorasanainen. Miehestä huokui samanlaista ylpeyttä kuin hevosen hoitajasta, ja hän nyökkäsi kohteliaalla etäisyydellä satunnaisille onnittelijoille antaessaan ruunan kävellä kohti heidän omaa tallialuettaan: se ansaitsisi paluun rauhaan ennen huomista koitosta.
"Kiitos, Winter", hän vastasi huvittuneena ja taputti pitkin ohjin kävelevän irlantilaisen kaulaa. Paddy itse oli täysin tiedoton herättämästään ihastuksesta, haki vain hellyyttä toiselta suosikki-ihmisiltään, kun tämä oli niin kätevästi vierellä. Hehkuvasilmäinen Effie ilmaantui Lucyn viereen ja katseli ratsukon perään vain aavistuksen kateellisena Zoelle. Hänkään ei kehdannut tunkea herra Edgerlyn huomioon; esittäytyminen olisi ehkä asiallisempaa hoitaa tallilla. Nainen vilkaisi lannistuen kelloaan, kun he jäivät menestyksen onnellisen kuplan ulkopuolelle. Heitä varmaan kaivattaisiin pian töissä.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1141
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] Luhmühlen 2014   La Syys 20, 2014 11:18 pm

Perjantai, 13. kesäkuuta - Karvasta ja haikeaa

Miehen nauru sai Zoen rikkomaan askeltensa tahdin. Herra Edgerly osasi nauraa? Yllättävää. Paddyn töniessä häntä turvallaan, hymyili Zoe hevoselle ja alkoi silittää sen poskea ja kaulaa. Papurikonkimo ansaitsi kaiken hellyyden, mitä sille voitaisiin suoda. Ruuna oli tehnyt upean suorituksen. Mikäli aiempien ratojen suorituksista saattoi vetää johtopäätöksiä, kenelläkään muulla ei olisi mahdollisuuksiakaan päihittää Paddyn suoritusta.
"Onko jotakin, mitä voin tehdä hyväksenne, herra Edgerly?" Zoe kysyi tallialueen lähestyessä.
Lucy vilkaisi Effietä silmät loistaen ja lähti valumaan heidän hevostensa karsinoita kohden. Luhmühlenin kouluosiota oli ollut ilo seurata. Kunpa illan Grand Prix tarjoaisi mahdollisuuden seurata yhtä upeaa suoritusta toiselta heidän tallinsa asukkaalta. Hän pääsisi ensimmäistä kertaa todistamaan GP-tason koulurataa paikan päältä. Se sai jännityksen kutittamaan vatsanpohjassa.

Charles ei tiennyt, kumpaa Winter arvostaisi enemmän: vapaa-aikaa vai hevosen hoitamista. Mies laskeutui satulasta tallin lähestyessä ja käveli sisään hevosen kanssa.
"Mikäli haluat, voit lähteä päivälliselle tai katsomaan kisa-aluetta", hän aloitti avatessaan satulavyötä, "mutta voit myös auttaa Paddyn hoidossa." Ruuna hemmoteltaisiin vielä turmiolle, mutta Charlesilla ei ollut sydäntä kieltää siltä hellyyttä.
"Sinä voit varmaan lähteä ratsastamaan Ivoryn, ennen illan Grand Prix'tä?" Effie kysyi ja seurasi Lucyn mukana heidän hevostensa kisakarsinoille ja kurkisti Noxin karsinaan nähdäkseen oliko Bogaert jo paikalla ja tarvittaisiinko häntä.

Zoe hymyili. Oliko tuossa edes mitään kysymystä? Hän oli lähtenyt tänne töihin, ei pitämään vapaita. Hän ehtisi nauttia vapaa-ajastaan ihan riittämiin iltaisin hotellillaan maatessaan äärimmäisen pehmeässä sängyssä ja katsoessaan toinen toistaan typerämpiä televisio-ohjelmia.
"Jään tänne", nainen vastasi yksinkertaisesti ja tarjoutui ottamaan satulan kantoonsa, jotta voisi palauttaa sen oikealle paikalleen.
"Varmaan joo", Lucy vastasi hieroen jälleen käsivarttaan. Onneksi Ivory ei vaatinut jatkuvia pidätteitä toisin kuin vaikka Slippers, joten käden kankeus ja kipeys ei haittaisi ratsastusta. Tyttö pujahti papurikonkimon karsinaan ja rapsutti hevosta tyytyväisesti. Hetken hän vain helli hevosta, mutta siirtyi lopulta noutamaan harjat ja hetkeä myöhemmin varusteet, jotta voisi lähteä liikuttamaan hevosta. Ruuna oli saanut edes osan kadottamastaan energiasta takaisin yön ja päivän levon aikana, mutta liikkeissä näkyi yhä väsymystä. He eivät tekisi pitkää reissua.

Charles nyökkäsi yllättymättä. Nainen oli joko toivoton työnarkomaani tai oikeasti niin omistautunut hevoselle, että halusi tehdä töitä sen kanssa vaikkei olisi ollut tarvetta. Hän toivoi luonnollisesti jälkimmäistä, mutta kunnioitti Winterin työmoraalia oli sen taustalla mitä tahansa. Mies jäi harjaamaan hevosta; Winter voisi huolehtia varusteet paikalleen ja huoltaa sitten hevosen jalat.
"Sille tekee varmaan hyvää kävellä", Effie arveli muistellen, kuinka kipeä hevonen oli ollut edellisen päivän esteluokan jäljiltä. Hän taputti andalusialaisen hopeanharmaata poskea, vaikkei ylpeä ori siitä sen suurempia perustanut.

Zoe vei varusteet paikoilleen ja palasi hoivaamaan hevosen jalkoja kokemuksen suomalla tarkkuudella ja vaivattomuudella. Pieni, ylpeä hymy pysyi sinnikkäästi kasvoilla kun hän touhusi hevosen ympärillä. Paddy todella oli ainutlaatuinen hevonen. Oli suuri kunnia, että juuri hän oli päässyt hoitamaan hevosta ja sekä liikuttamaan sitä. Vaikka eihän Paddyn menestys ollut hänen ansiotaan, vaan herra Edgerlyn taitojen ja vuosien treenaamisen, mutta hän oli saanut jakaa menestyksen ratsukon kanssa.
"En minä edes kehtaisi pyytää siltä muuta", Lucy vastasi. Hän taputti hevosen kaulaa. "Me käymme vähän kävelemässä ja palaamme sitten", hän lupasi sulkiessaan suitsien solkia näppärin sormin. "Pärjäätkö sillä aikaa itseksesi?" Tyttö vielä kysäisi vilkaisten merkitsevästi Papillonin karsinan suuntaan, veti kypärän päähänsä ja valmistautui nousemaan kauniin hevosen selkään. Hän olisi mielellään vain taluttanut hevosta, mutta tiesi, ettei silloin vaatisi hevoselta riittävän reipasta käyntiä ja takaosan mukaanottamista, eikä moinen laiska tallustus auttaisi palautumista ja lihasjumien poistamista lainkaan.

Kun Paddy oli harjattu, huollettu ja hemmoteltu, Charles jätti sen Winterin osaavaan hoivaan. Nainen voisi kävelytellä hevosta tai syöttää sille herkkuja, jos halusi. Mies olisi mielellään tehnyt niin itse, mutta kahden täysipäiväisen elämän välille venytettynä hänellä ei ollut aikaa. Hänellä ei koskaan ollut aikaa, mutta onneksi hevosen luottaminen Winterin käsiin oli päivä päivältä kivuttomampaa.
"Pärjään kyllä", Effie vakuutti. Bogaert saapuisi varmaan pian, ja hän halusi olla paikalla vastaanottamassa päivän viimeistä kilpailijaa heidän talliltaan. Emerson oli jäähdytellyt Papillonin huolellisesti, ja ruunikko tamma oli melkein rauhallinen karsinassaan; Jamie oli käynyt päivän aikana ratsastamassa sekä Socksin että Slippersin, joten myös Fairchildien velipuolet pysyivät ongelmitta tilapäisissä karsinoissaan. Ehkä hän pesisi varusteita odotellessaan, vaikka Noxin varustus Grand Prix'tä varten oli melkein steriili kaikesta kiillotuksesta.

Zoe lähti Paddyn kanssa pitkälle, rauhalliselle kävelylle, jolla antoi hevosen pysähtyä tutkimaan vehreää nurmea aina kun ruuna halusi. He eivät ehkä kävelleet kauas, mutta he nauttivat kisa-alueen ulkopuolisesta hiljaisuudesta sitäkin pidempään samalla kun nainen jakeli hellyydenosoituksia kauniille ruunalle, joka tuntui nauttivan jokaisesta rapsutuksesta ja silityksestä.
Lucy kannusti Ivorya astelemaan reippain askelin pehmeällä hiekkatiellä. Ruuna käytti takaosaansa aavistuksen paremmin siinä vaiheessa, kun he kääntyivät takaisin ja palasivat käynnissä tallia kohden. Ivory ei tuntunut enää niin kankealta, vaan pystyi (ja jaksoi) kävellä rauhallisin, rennoin askelin. Olihan hevonen tavallista kömpelömpi, mutta sen saattoi laittaa väsymyksen piikkiin. Tyttö palasi tallialueelle ja laskeutui selästä, talutti Ivoryn karsinaan ja riisui varusteet, ennen kuin etsi Effietä katseellaan lähinnä selvittääkseen, missä vaiheessa he olivat.

Klaus oli viettänyt perjantain seuraamalla muiden suorituksia. Hän aikoi ottaa Noxin käsittelyyn vasta lämmittelyyn, sillä uskoi heidän onnistumiseensa. Kimo oli moitteeton kilparatsu, sillä se keskittyi radalla uskomattoman hyvin. Hän tiesi karsinassa vastassa olevan tulisen andalusialaisen temperamentin ja sen, että lämmittely saattaisi olla yhtä kaaosta. Hän toivoi, että ori parantaisi radalle ja esiintyisi yhtä mallikkaasti kuin edelliselläkin radalla. Mies oli löytänyt paikkansa katsomosta ja odotti melkein innolla vanhan valmennettavansa, Charles Edgerlyn suoritusta. Hän muisti edelleen sen 13-vuotiaan pojan, joka oli osallistunut pariinkin valmennukseen Klausin ollessa vasta teini-ikäinen ja pitäessään vasta muutamia harvoja valmennuksiaan tiellään ammattiratsastajaksi. Hän näki papurikonkimon ja sen tyylipuhtaan ratsastajan odottavan vuoroaan, joka koittaisi ihan pian. Klaus uskoi täysin kaksikon suoritukseen, sillä tiesi herra Edgerlyn panostuksen ja Paddy Bluen potentiaalin. Silti jännitti toisen puolesta, ja hetkeksi hän ehti unohtaa että olisi itsekin ratsastusvuorossa vielä myöhemmin.
Kuten oletettua, Charles Edgerly ja upea kimonsa Paddy selviytyivät radasta Klausin silmissä varsin kiitettävästi. Hän ei lakannut ihailemasta irlantilaisen energistä kulkua, joka monelle tuomarille varmasti oli hieman liikaa. Hänestä Edgerly oli kuitenkin valinnut kilparatsunsa hyvin, sillä kouluosuus ei ollut kaikki kaikessa vaikka sekin oli mennyt upeasti. Mies otti hiljakseen suunnakseen karsinarivistön, missä tutut turvat vastaanottaisivat hänet vain kuviteltavin hörähdyksin. Hän mietti äsken näkemäänsä suoritusta ja toivoi, että näyttäisi Noxin kanssa GP-radalla vähintään yhtä hyvältä. Kunpa karsinassa odottaisi seesteinen ratsu, jonka varustaminen olisi helppoa ja joka ei uhkaisi syöstä häntä satulasta radalla tai sitä ennen.

Kun Grand Prix-luokka lähestyi, Effie harjasi hopeanvalkean andalusialaisen jälleen kerran ja hetken hän olisi voinut vannoa hevosen pyöräyttävän silmiään hänelle, kun hän korjata tökki muhkean harjan letitystä vielä moitteettomammaksi, tökki sitä yhtä karannutta jouhea kulmat raivoisassa kurtussa takaisin ruotuun. Hän varusti hevosen suojilla lämmittelyä varten ja toi mustan koulusatulan hohtavan valkoisella huovalla sekä mustat kankisuitset hopeisin, valossa välkähtelevin suojin karsinan viereen odottamaan ratsastajan saapumista. Hän tarjoutui myös varustamaan hevosen, mutta Bogaert oli tähän asti tehnyt sitä mielellään itse.

Karsinarivistö oli hiljainen, mutta ainakin Effie oli paikalla. Klaus nyökkäsi jännittyneen tervehdyksen hoitajalle ja askelsi rentoutta tavoitellen paikalle parhaissa kisavaatteissaan. Hän oli valmis nousemaan upean kouluratsun selkään ja valloittamaan tuomarit, vaikka se tietenkin vähän vatsanpohjaa kutitteli.
”Miltä se vaikuttaa?” hän kysyi Effieltä ja tarjosi kättään oven takana murjottavaa kimoa kohti. Se ojensi turpaansa ja haisteli sieraimet laajoina ratsastajansa kättä. Ilmeisesti ori oli virkeä kuten aina ennenkin.

"Valmiilta voittamaan", Effie vastasi diplomaattisella positiivisuudella. Hevonen oli yhtä ylhäisen ylimielinen kuin ennenkin ja sieti hoitajan puuhia juuri ja juuri, mielenosoituksellisesti puhisten ja tömistellen, piiskasi ihmisen päätä hännällään ja uhkaili purevansa tai muksauttavansa kaviolla.
"Varustanko sen puolestanne?"

Klaus mutisi jotakin Effien kuvaukseen hevosesta. Hän ei uskonut heidän hyvän onnensa jatkuvan enää. Intermediaire oli vielä mennyt, mutta Grand Prix –luokassa oli paljon parempia ratsukoita ja taso oli todella kova.
”Älä suotta”, Klaus kieltäytyi tarjouksesta ja astui karsinaan nostettuaan satulan syliinsä. Hän heitti satulan pyörimistä liikehtimisestä päätellen suunnittelevan orin selkään ja kiinnitti satulavyön kokemuksen tuomalla varmuudella ja nopeudella. Kimo heitteli päätään ylös protestoidakseen ja kuvitteli kai välttyvänsä näin suitsilta. Harmi, että se oli niin pienikokoinen.
”No, luonnetta tällä ainakin on”, Klaus kommentoi ratsunsa toilailuja Effielle ja puki orille suitsen yrittäen samalla välttyä likaamasta valkoisia housujaan ja puhdasta, mustaa takkiaan. Onneksi kimo oli puunattu viimeisen päälle hienoksi eikä siitä lähtisi pölyä tai karvaa hänen vaatteisiinsa kun tavallisina harjoittelupäivinä, jolloin ori oli kierinyt parhaassa tapauksessa mudassa.

Nainen naurahti ja keräsi reppuunsa neuroottisen kontrollifriikin tavoille ominaisena varavarusteita, vesipullon, kartan, kisaohjelman ja jopa ensiapupaketin ja avasi sitten karsinanoven kaksikolle, jotta voisi seurata näitä lämmittelykentälle.

Klaus talutti ulos andalusialaisen, joka näytti astuneen ulos karsinasta ensimmäistä kertaa. Sen pää hipoi pilviä, sieraimet laajenivat ja silmät mulkoilivat ympäristöä kuin se olisi valmistautunut pakoon. Hölmö, joskin varsin näyttävä hevonen. Klaus huokaisi ja pudisteli päätään taluttaessaan sitä kauemmas karsinasta. Nox tanssi hänen vierellään ja jähmettyi välillä patsaaksi nähdessään jotakin kiinnostavaa. Mikä pelle.
”Mitähän tästäkin tulee”, Klaus puheli lähinnä itselleen ja hevoselle, kun kiristi satulavyötä. Hän sai kimon pysymään paikallaan sen aikaa, että ponnahti tuon selkään. Siitä eteenpäin se oli sitten menoa. Nox liikkui eteen, taakse, sivulle, eikä malttanut millään seistä. Onneksi Klaus oli saanut jalustimet jalkoihinsa eikä osannut pelätä hevosen karkaavan käsistään. Ja vaikka olisikin karannut, kyllä hän kai aina kyydissä pysyisi.
”Tarvitsemme aimoannoksen tuuria, että tällä hevosella edes sijoitutaan tänään”, hän sanoi Effielle selvästi epäileväisenä. Ori ei osoittanut merkkiäkään tottelevaisuudesta – se reagoi jokaiseen apuun aivan liian herkästi ja yliampuvasti. Otekin ohjasta, ja hevonen peruutti vauhdikkaasti. Klaus pysyi rauhallisena, vaikka oli varma, että he eivät ikinä selviäisi rataa edes hyväksytysti läpi.

"Olen varma, että teette upean suorituksen", Effie vakuutti jääden lämmittelykentän laidalle valmiina avustamaan tarvittaessa. Muut olisivat varmaan katsomossa seuraamassa maanosan komeimpia kouluratsuja.

Jännitys tuntui luissa ja ytimissä asti. Räjähdysherkkä Nox värisi hänen allaan valmiina tekemään loistosuorituksen – tai niin Klaus ainakin toivoi. Se puhalsi ilmaa sieraimistaan ja kaartui mitä kauniimmille kaarille esitelläkseen kukkoilunomaisesti itseään. Mantrana Klaus hoki itselleen mielessään ohjeita onnistumiseen, muista ryhti, herkät ja tarkat avut, anna hevosen tehdä työ. Hän luotti ratsuun ja rapsutti sen kaulaa siirtäessään hevosen odottamaan vuoroaan. Kaikki menisi hienosti, hän tunsi sen. Lämmittely oli valanut enemmän luottoa onnistumiseen. Selkään noustessaan Klaus oli ollut varma, että ori painelisi läpi kouluaitojen ensimmäisessä lisäyksessä ja se olisi siinä. Ehkä kaikki oli vain kilpailusuoritukseen valmistautuvan karismaattisen ratsun voimien keräystä. Senhän piti esiintyä edukseen ja näyttäytyä parhaimmillaan.

Musiikki soi, mutta Klaus ei kuullut sitä. Yleisön hiljainen puheensorina ei sekään tavoittanut häntä. Hän keskittyi täysin suoritukseen, siihen, että sai hevosen näyttämään parhaat puolensa ja että istui tyylikkäästi selässä. Hänen ei tarvinnut etsiä ryhtiä, sillä se hänellä oli luonnostaan. Nox tuntui tietävän täysin mitä teki, toimi pienin ja huomaamattomin avuin kuljettaessaan ratsastajaansa tehtävästä toiseen. Laukanvaihdot: yksi, kaksi, kolme. Kaikki yhdeksän puhtaasti ja virheettömästi joka toisella askelella. Rata alkoi olla lopussa. Ratsastaja oli tyytyväinen rataan, vaikka laukannostot olivatkin energisiä eivätkä niin pehmeitä kuin olisi toivonut. Lisäykset olivat kuin hevonen olisi lentänyt, tai siltä se selkään tuntui. Nox oli upea ratsastaa, vaikka vaatikin välillä paljon.

Hevosen takajalat pyrkivät pitkälle hohtavan valkoisen vatsan alle Klausin pyytäessä vielä viimeistä laukkapiruettia. He selviäisivät, he voittaisivat. Hän hoki sitä itselleen, eikä antanut epävarmuudelle sijaa. Nox luotti ratsastajaan ja itseensä niin, että hoitaisi homman kotiin. Jos Klaus menettäisi uskonsa suoritukseen, saattaisi hevonenkin menettää. Ratsukko kulki kootussa passagessa keskihalkaisijalle. Pehmeä, tasajalkainen pysähdys ja tervehdys. Se oli siinä. Klausin huulille nousi onnistumisen jälkeinen hymy kun hän salli hevosen siirtyä käynnissä radalta. Hän antoi ohjaa hevoselle, mutta vain niin, ettei se pääsisi yllättämään. Kimo venytti kaulaansa alas, mutta mukautui pian rentoon käyntiin ja hörisi ohittaessaan seuraavana starttaavan tamman. Klaus uskoi radan menneen ihan mutkattomasti, vaikka toisaalta olikin varma, että hevosen energisyys voisi viedä pisteitä nimenomaan innokkaiden siirtymisten vuoksi. Hän ajatteli jäähdytellä hevosen pienellä maastolenkillä, sillä sitä hionnut ori kaipasi. Se oli suorituksen jälkeen hieman kuuma, mutta ehdottomasti rauhallisempi kuin aiemmin. Kaikki energia oli mennyt rataan, mikä ei Noxin kohdalla ollut yllätys. Se osasi esiintyä.


Lucy oli siirtynyt katsomoon hyvissä ajoin todistamaan toinen toistaan upeampia suorituksia. Hän vilkuili kelloaan ja tunsi tutun jännityksen nostavan jälleen päätään. Nox saapuisi radalle pian. Heidän tallinsa ylpeys saapuisi valloittamaan koulukentät. Hän nielaisi, kun hopeanhohtoinen andalusialainen tanssi näkyviin. Tyttö ei edes huomannut istuvansa epämukavasti aivan penkin reunalla, sillä keskittyi seuraamaan ihailevin silmin orin ja ratsastajan yhteistyötä. Klaus todella tiesi, miten andalusialaisen sai esiintymään edukseen. Nox tuntui valloittavan koko yleisön pelkällä karismaattisella olemuksellaan. Tyttö pidätti hengitystään laukanvaihdoissa, mutta turhaan: Nox suoriutui niistäkin hukkaamatta rytmiä tai sekoamatta askelissaan. Upeaa. Kerrassaan upeaa.
Hän puhalsi ilmaa kuuluvasti ulos keuhkoistaan siinä vaiheessa kun hevonen sai pitkät ohjat ja lähti ulos kentältä. Klaus ja Nox olivat tehneet upean suorituksen. Hän jäi odottamaan katsomoon vielä hetkeksi, keräsi ajatuksiaan ja koetti palata takaisin tähän hetkeen, tähän maailmaan. Andalusialaisen upea suoritus oli vienyt hänet johonkin toiseen ulottuvuuteen, tai siltä se ainakin tuntui, joten ehkä oli sallittua istua hetki penkillä huonoryhtisenä ja tasata hengitystä. Lopulta tyttö nousi jaloilleen ja suuntasi karsinoita kohden leveä hymy kasvoillaan. Kävi miten kävi, Nox ja Klaus olivat tehneet upean suorituksen. Ehkä hän uskaltaisi onnitella taitavaa ratsastajaa myöhemmin. Nyt hän halusi lähinnä nähdä, että hevoset olivat kunnossa sekä tietenkin rapsuttaa Ivorya. Hevonen oli ansainnut ylimääräisiä rapsutuksia olemalla oma rakastettava itsensä. Papillonin varusteetkin pitäisi tarkastaa, ties kuinka monetta kertaa, jotta ne olisivat huomenna varmasti kunnossa.

Effie oli seurannut suoritusta samanlaisin ajatuksin kuin työkaverinsa: tämän tason kouluratsastus sai ajan katoamaan, jopa häneltä. Ratsukon poistuessa radalta, naisen jalkoihin tuli vipinää, kun hän hyppi alas katsomosta.
"Kaunis suoritus", nainen kehui odottaessaan ratsukkoa radan sisäänkäynnin ulkopuolella, asiallisen asiakaspalvelijan ryhdissä ja vain aavistuksen hengästyneenä.
"Haluaisitteko, että otan hevosen?" hän tiedusteli.

Klaus nyökkäsi hymyillen vastaan tulleelle työntekijälle. Effie oli aina valmiina, hän ihaili tuon tarmoa ja työmoraalia. Jälleen kerran mies sai huomata tulleensa teititellyksi lukuisista pyynnöistään huolimatta. Tuntuihan se hyvältä, mutta ei hän halunnut asettaa itseään toisen yläpuolelle. Effiehän se teki kaiken työn, ei hän. Tuo puunasi hevosen, varusti sen hänelle tarvittaessa ja huolehti sen hyvinvoinnista. Hän vain välillä nousi selkään ja ratsasti hetken.
”Hengähdä välillä. Kävelytän sen maastossa ja tuon sitten hellään huomaasi”, mies sanoi pehmeästi ja hymyili. Effie todella osasi toimia hevosten kanssa ja hän nosti hattua nuorelle naiselle. Harvoilla sen ikäisillä oli aikaa ja kiinnostusta toimia orjan työhönkin rinnastetussa, epäkiitollisessa tallityöntekijän pestissä. Hän halusi tehdä hevosen kanssa mahdollisimman paljon, jotta oppisi tuntemaan sen paremmin. Nox pureskeli kuolaimia ja ojenteli kaulaansa, jotta saisi poimittua maasta ruohotupsun.

"Hyvä on", Effie vastasi ja otti askeleen taaksepäin kuin merkkinä siitä, että valmentaja voisi lähteä rauhassa. Hän olisi halunnut vastata Klausin hymyyn: hän olisi halunnut keskustella miehen kanssa enemmän, tutustua tähän muunakin kuin nimenä tallin listoilla, mutta hän oli tallityöntekijä. Hän oli niin kaukana miehen alapuolella tallin hierarkiassa, että se oli ajatuksena ahdistava. Koko työ oli alkanut tuntua ahdistavalta. Effie ei ollut koskaan aikaisemmin ajatellut itseään palvelusväkenä.
"Mukavaa kävelyä", hän toivotti vielä hillitysti, ettei olisi huutanut ulos patoutuvaa turhaumustaan ja lähti harppomaan kohti kisakarsinoita. Hän voisi purkaa patoumiaan raivokkaaseen karsinoiden puhdistukseen.

Klaus palasi Noxia taluttaen karsinoille. Hevonen venytteli kaulaansa ja sen turpa melkein kosketti maata ajoittain. Klaus antoi ohjien roikkua ja piti kiinni ihan niiden päästä, jotta hevosella olisi mahdollisuus venyttää päätään pitkälle. Enää Nox ei antanut aihetta odottaa typeriä syöksyjä milloin mihinkin, joten hän luotti ratsunsa kulkevan pidemmälläkin hihnalla. Mies oli käynyt vartin käyntimaaston ja sen jälkeen vielä taluttanut hevosta joitakin minuutteja. Kimo oli tyytyväisen oloinen ja kostea kaula oli kuivunut. Klaus pysäytti hevosen karsinoiden eteen ja nosti satulan sen selästä telineeseen odottamaan. Hän ei tiennyt, kuinka rata oli mennyt, mutta edelliskerrasta innostuneena ehkä herätteli toiveita palkintosijasta. Luokka oli tosin paljon tasokkaampi.
”Hieno poika”, hän jutteli Noxille kun ori kurottautui juomaan ämpäristä karsinan edessä. Se olisi porkkanansa ansainnut.

Effie tupsahti varustehuoneesta punavaaleat hiukset tarmokkuuden tähden hapsottaen, kun tajusi Klausin palanneen. Hän oli järjestänyt kaikki varustearkut uudelleen, kahdesti.
"Mikäli haluatte mennä seuraamaan luokan loppua, voin tuoda hevosen kilpa-alueelle palkintojenjakoa varten", hän ehdotti ja yritti sukia itseään siistimpään muotoon.


”Älä ole niin varma, että olemme palkinnoilla”, Klaus hymähti olematta liian vakava. Hän ei halunnut luottaa valkeaan unelmaan turhan paljon, sillä putoaisi pilvilinnoistaan kuitenkin. Hän nyökkäsi kiitokseksi Effielle ja tarjosi ohjia. Nox oli oikea kullannuppu, väsynyt ja rauhallinen. Vaikka suoritus ei ollutkaan ollut fyysisesti kovin raskas hyväkuntoiselle urheiluhevoselle, oli se vaatinut tarkkaa harkintaa ja kuuliaisuutta. Klaus taputti orin kaulaa vielä ennen kuin suuntasi katsomoon seuraamaan luokan viimeisiä ratsukoita. Suoritukset olivat toinen toistaan parempia, mikä samalla sai Klausin masentumaan ja toisaalta motivoi kehittämään itseään. Oliko Nox tanssinut areenalla, kuten sillä hetkellä epätodellisen upeasti esiintyvä ruunikko? Hän ei tiennyt ja toivoi kovasti, että pisteet riittäisivät edes kelvolliseen suoritukseen.

Kun palkintojenjako lähestyi, Effie varusti hevosen uudelleen ja tarkasti, että neljä kavioa kiiltelivät, jouhet olivat esimerkillisesti letitetyt ja hevosen hopeanvalkea karva kiilteli jopa epäimartelevan pressukaton alla. Hän pyyhki orin turvan ja silmänympärykset, napsaisi hävyttömän korvakarvan ojennukseen kynsisaksilla ja talutti sitten kouluratsun kisakentän vierelle kuullakseen tulokset. Klaus oli uskomaton ratsastaja, ja Nox lahjakas hevonen: tuomarienkin oli pakko huomata se.

Klaus oli poistunut katsomosta ja käyskenteli kentän viereisellä ruohikkoalueella. Hän odotti tuloksia malttamattomana ja viimein kuulutus kieli siitä, että tulokset paljastettaisiin. Mies puristi kätensä nyrkkiin jännityksestä. Hän huomasi talleilta saapuvan Effien ja upean Noxin ja otti muutaman askelen noita kohden. Sitten hän jäi taas kuuntelemaan.
Klaus ja Nox olivat sijoittuneet kolmanneksitoista. Se oli todella hyvin verrattuna siihen, miten paljon luokassa oli osallistujia, mutta aiemman voiton jälkeen se ei tuntunut miltään. Klaus tiesi, ettei sillä tuloksella ollut asiaa palkintojenjakoon, joten hän päätyi tallustamaan hartiat painuneina hevosen ja Effien luokse. Hän yritti hymyillä, mutta se oli vähän surullista.
”Se oli siinä sitten”, hän sanoi olkiaan kohauttaen ja nosti kätensä silittääkseen orin otsaa. Kunpa hän olisi ollut vähän parempi. Hevosta ei kannattanut syyttää, sillä Nox oli todella tehnyt parhaansa. Sinä päivänä se ei kuitenkaan riittänyt.
”Kiitos, Effie, vaivannäöstäsi”, mies nyökkäsi ja jäi rapsuttelemaan kimoa kaulantyvestä.
”Nyt kaikki sormet ristiin Emersonille ja Charlesille.” Hän ei voinut tehdä enää mitään, ja viikko oli hänen osaltaan siinä. Tietenkin hän tulisi kannustamaan kenttäkilpailujen tähtiä ja liikuttamaan Noxia kevyesti. Se oli leponsa ansainnut.

"Se oli upea suoritus", Effie vastasi närkästyneenä tuloksesta, "ja mikäli olen oikein ymmärtänyt, ettekö ole kilpailleet lähinnä esteratsastuksessa ennen tätä?"

”Olet oikeassa”, Klaus nyökkäsi Effielle. Olihan hän startannut pienempiä koulukilpailuja, mutta se ura oli melkoisen lyhyt aiempaan verrattuna. Ehkä hän oli jo liian vanha sellaiseen – antaisi nuorempien ratsastaa, kun nuo kuitenkin olivat parempia. Nox oli avannut hänelle oven kouluratsastuksen maailmaan, mutta hän ei tiennyt, oliko hänestä siihen kuitenkaan. Mieli paranisi kyllä pian, mutta hän oli uskonut parempaan lopputulokseen. Piti kai sitä vähän synkistellä ensin.
”Nox teki parhaansa. Tänään se ei riittänyt.” Huokaus. Hän ei halunnut näyttää typerää katkeruuttaan, sillä kilpailu oli ollut reilua. Paremmat voittivat, niin se vain meni. Klausin kilpailuinto oli herännyt ja sitten taas luhistunut. Pettymyksiä vain olisi parempi alkaa sietää.

Effie hillitsi halunsa huitaista miestä ohjasperillä. Nyt vähän ryhtiä!
"Te teitte upean suorituksen, ja pääsitte sijalle kolmetoista. Teidän kokemuksellanne ja yhteistyön lyhyydellä tämän hevosen kanssa, se on uskomattoman hieno saavutus", hän ilmoitti sävyllä, joka ei suvainnut vastaväitteitä. Hän tiesi olevansa oikeassa.

Klausin pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni. Ruikuttaa nyt sillä tavalla kuin pikkupoika! Hän hymyili Effielle, vaikka se ei vieläkään ollut iloinen. Ainakin nuori nainen yritti piristää häntä. Mielessään Klaus tiesi, että Effie oli oikeassa.
”Niin on”, hän nyökkäsi lyhyesti. Ilta kaipasi alkoholia.

"Ettekö te myös voittaneet Intermediaire-luokkanne, todella kokeneita ja lahjakkaita ratsukoita vastaan?" Effie muistutti taluttaessaan hevosta karsinoita kohti.

Klaus tunsi, miten Effie yritti potkia häntä ylös suosta. Mies oli siitä varsin kiitollinen, vaikka sillä hetkellä olo olikin kuin traktorin alle jääneellä. Matka karsinoille taittui aivan liian hitaasti. Hänen teki mieli jo palata hotellille.
”Se oli hieno hetki”, hän nyökkäsi ja taputti Noxin kaulaa. Harmi, ettei hän ollut harjoitella kauempaa. Sellaisen hevosen selkään ei ketä tahansa päästetä. Olikohan hän pettänyt Corinne Fairchildin odotukset? Entä Alejandro Moralesin? Hän halusi jatkaa Noxin ratsastamista, mutta ei voinut kuin miettiä, olisiko joku siinä häntä parempi.
”Tiedän, että yrität piristää”, Klaus sanoi ja kääntyi katsomaan Effietä.
”Arvostan sitä, ja lupaan olla paremmalla päällä huomenna.” Hän sai aikaiseksi hymyn, joka enteili jo parempaa. Pettymyksiä tuli ja meni, mutta hänen olisi pitänyt vain kulkea kohti uusia kilpailuja ja mahdollisuuksia.

Effie olisi sanonut yrittävänsä saada miehen näkemään todellisuuden. Hänen asiansa ei olisi ollut ylipäätään puhua valmentajalle tähän sävyyn. Hänen oli purtava kieltään ollakseen jatkamasta tai mumisemasta kiusaantunutta anteeksipyyntöä. Hän vihasi sitä, että joutui tuntemaan olevansa jonkun toisen alapuolella, ettei voinut keskustella tasaveroisena ihmisenä.
"Nauttikaa menestyksestänne. Sija 13 ensimmäisessä, kansainvälisessä Grand Prix'ssä on juhlimisen arvoinen", hän lisäsi voimatta estää itseään, "voin hoitaa hevosen, mikäli haluaisitte liittyä muiden seuraan."

Klaus naurahti nyt jo hieman iloisemmin. Effien sinnikkyys huvitti häntä, ja samalla tuon pisteet kohosivat hänen silmissään. Nuori nainen oli mahtava, ja tuolla olisi kelpo elämä edessään. Effie ei koskaan torpedoisi tulevaisuuttaan, kuten Klaus oli tehnyt – ja menettänyt vuosia elämästään. Nyt hän oli jälleen heittämässä kaiken sen uuden elämänsä mahdollisuudet jorpakkoon vain siksi, että ei ollut sijoittunut. Mitä väliä? Effie oli oikeassa sanoessaan sitä menestykseksi.
”Sinun pitäisi juhlia kanssani”, hän töksäytti hieman yllättäen ja pelkäsi jo, että toinen pelästyisi. Mies kuitenkin hymyili.
”Teet niin paljon töitä. Tekisi sinulle hyvää.”

Effie naurahti hermostuneesti. Hän tunsi kuristuvansa asemaansa: mitä hänen oli lupa sanoa? Hän vaihtoi painoa jalalta toiselle ja katsahti miestä avuttomasti. Hän olisi halunnut tutustua Klausiin - ja voida kutsua miestä Klausiksi. Hän olisi halunnut vastata myöntävästi, tai edes vitsailla asiasta.
"Kiitos", hän vastasi ja painoi vastahakoisesti katseensa, "minua taidetaan vielä tarvita hevosten kanssa. Viettäkää hauska ilta, herra Bogaert." Hän lähti jatkamaan matkaa Noxin kanssa.

”Harmi. Joku toinen kerta sitten”, Klaus sanoi ja tunsi taas välimatkan kasvavan. Effie vaikutti kiinnostavalta ja osaavalta ihmiseltä. Hän piti tuon työmoraalista ja tavasta käsitellä hevosia. Ehkä joku päivä nainen kutsuisi häntä etunimellä, kuten hän oli pyytänyt. Asiasta jankuttaminen ei kuulunut miehen tapoihin, joten hän hyväksyi hiljaa teitittelyn. Klaus nosti kättään hyvästiksi ja etsi puhelimensa soittaakseen taksin. Kai hän voisi palata hotellille yksinkin. Ei hänestä ollut seuraksi kenellekään, sen hän tiesi itsekin – paitsi kotona odottavalle Evelynille. Ehkä hän voisi soittaa ja kertoa kuulumiset ennen kuin hukkuisi pulloon.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1141
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] Luhmühlen 2014   La Syys 20, 2014 11:22 pm

Lauantai, 14. kesäkuuta, aamupäivä - Ylös, alas ja ylösalaisin

Zoe oli saapunut kilpailualueelle ajoissa voidakseen varmistaa, ettei yksikään rutiini rikkoutuisi, vaikka maastoesteiden kilpailupäivä olikin koittanut. Paddyn eilispäiväinen koulurata oli valanut uskoa naiseen. Hän ymmärsi jälleen, ties kuinka monetta kertaa hevoseen tutustuttuaan, miksi ruuna oli lajinsa huipulla. Paddy oli yksinkertaisesti upea hevonen. Hän antoi papurikonkimon hamuta pehmein huulin kättään samalla kun selvitti harjaa valoisassa karsinassa. Ei harjaan ollut takkuja päässyt montaa syntymään, siitä hän oli pitänyt huolta selvittäessään sitä edellisenä päivänä. Papurikonkimo näytti tyytyväiseltä oloonsa. Hän uskoi, että ruuna oli valmis päivän koetukseen.
"Tänään pääset hyppäämään, poikakulta", hän jutteli hevoselle pehmeällä, matalalla äänellä. "Älä kolhi itseäsi", hän vielä huomautti kuin voiden siten varmistaa, ettei ruuna tekisi virheitä, jotka voisivat satuttaa sitä. Hän halusi hevosen kunnossa takaisin. Hän oli tarkistanut varusteet moneen kertaan edellisenä päivänä. Nyt kaikki oli valmista. Hän varustaisi hevosen, kunhan aika koittaisi ja päästäisi ruunan tekemään sitä, mihin se oli ratsastajansa kanssa luotu.

Hevosen ratsastaja saapui ajoissa, jokseenkin väsyneen näköisenä. Kalpeiden silmien alla oli tummat varjot, ja valkea tukka oli työnnetty puolihuolimattomasti taakse, otsalta pois. Charles oli joutunut valvomaan melkein aamutunneille saakka setviessään kriisiä Euroopan toisella laidalla: miksi ihmiset eivät voineet miettiä ennen tekojaan? Hänen ei kuitenkaan tarvinnut stressata hevosestaan, sillä se oli mitä parhaissa käsissä Winterin kanssa. Mies pysähtyi karsinan eteen päivän kisa-asussa ja silitti hevosen nenäpiitä sen hörähtäessä matalan, käheän tervehdyksen.
"Huomenta, Winter. Onko aamu sujunut suunnitelmien mukaan?"

"Huomenta, herra Edgerly", Zoe vastasi tervehdykseen. Paddyn käheä hörähdys sai naisen suupielet aina kääntymään ylöspäin. Upea hevonen tervehti omistajaansa. Mikä voisikaan olla parempi merkki voittoisasta päivästä?
"Oikein mallikkaasti. Paddy vaikuttaa valmiilta koetukseen", hän totesi jättäen varsin viisaasti ottamatta kantaa väsyneeltä näyttävään ratsastajaan. Ei hänen tarvinnut tietää, mitä mies oli puuhannut. Hän oli pitänyt hevosesta huolta, kuten oli sovittu, ja siihen jäi hänen vastuunsa.
"Voin varustaa sen saman tien, mikäli tahdotte jo suunnata lämmittelemään?" Zoe ehdotti kysyvällä sävyllä. Ei kai toisella vielä kiire voinut olla? Yksi vilkaisu kelloon rauhoitti kilpailujen aiheuttaman stressin terävöittämää mieltä. Ei, he olivat täydellisesti aikataulussa. Kaikki sujuisi kyllä. "Ellette halua varustaa Paddya itse?" Hän vielä varmisti ennen kuin livahtaisi karsinasta noutamaan varusteita. Herra Edgerlystä ei aina tiennyt. Mies nautti hevosensa kanssa puuhailemisesta niin kovin, ettei hän halunnut olla tiellä, jos toinen haluaisikin viettää laatuaikaa ratsunsa kanssa ennen suoritusta.

"Minä voin varustaa sen", Charles vastasi astuen karsinaan ja antaen hevosen painaa päänsä hänen rintaansa vasten.
"Voit pitää taukoa ja mennä katsomaan vaikka suoritusten alkua", hän tarjosi.

Zoe nyökkäsi. Selvä, hän pysyisi poissa tieltä. Ehkä hän voisi mennä seuraamaan ensimmäisiä suorituksia ja selvittää siinä sivussa, missä kunnossa rata oli tänään. Hän halusi olla hyödyksi, ja jos ei kerran olisi varustamassa hevosta, voisi hän olla selvittämässä muita olosuhteita.
"Kiitos, herra Edgerly. Pidän puhelimen kuulolla, mikäli kaipaatte minua", hän vakuutti ennen kuin kääntyi lähteäkseen. Joskus oli annettava ratsastajille aikaa olla itsekseen hevosen parissa, eikä hän halunnut missään nimessä tunkea häiritsemään sellaisia hetkiä. Zoe keksisi jotakin hyödyllistä puuhaa itselleen. Hän keksi aina.

Paddyn lämmittely hoitui tutun rutiinin tapaan maastossa. Se rentoutti hevosta ja sai sen aina paremmalle tuulelle, toisin kuin ruuhkainen kenttä. Reipas kävely valmisteli hevosen huollettua lihaksistoa odottavaan koitokseen, ja kun Charles valmistautui lähtemään päivän ensimmäiselle maasto-osuudelle, Paddy liikahteli kärsimättömänä, pitkät korvat keskittyneesti pystyssä ja raivoisa tuli tummissa silmissään. Se tiesi, mikä päivä tänään oli. Ratsukon valmistautuessa suorituksiin, Effie pysähtyi päättäväisesti Zoen viereen. Naisesta ei koskaan tiennyt saisiko osakseen asiallista keskustelua, avuliaita neuvoja vai armotonta halveksuntaa.
"Huomenta, Zoe", Effie tervehti, "onko Paddy Bluelta odotettavissa lupaava suoritus tänään?"

Zoe oli viihdyttänyt itseään juttelemalla muille hevosenhoitajille. Jotkut olivat käyneet tutustumassa radan pohjaan aamuaikaisella ja kertoivat suostuttelun jälkeen hänellekin, miltä rata oli vaikuttanut. Vaan kaikelle oli aikansa, ja nyt oli Paddyn vuoro lähteä ensimmäiselle osuudelle. Vierelle saapuva työkaveri vaikutti jälleen kerran päättäväiseltä olemaan ystävällinen. Zoe ei oikein tiennyt, oliko toinen niin jääräpäinen, koska halusi osoittaa jotakin vai eikö toinen vain tajunnut, ettei häntä kiinnostanut viettää aikaa muiden työkavereidensa kanssa. Hän ei uskonut, että Effietä oikeasti kiinnostaisi tutustua häneen. Hän oli tehnyt selväksi, ettei häntä kiinnostanut tutustua muihin.
"Huomenta", hän vastasi rauhallisesti. "Jos minulla olisi tapana lyödä vetoa, löisin kuukauden palkkani Paddyn puolesta", hän totesi pilkahdus huvittuneisuutta silmissään. Tietenkin Paddylta sopi odottaa lupaavaa suoritusta. Hevonen oli uskomaton. Vaan toisaalta, niin oli moni muukin kilpailuun osallistuva hevonen. Papillonkin oli hieno, taitava kilpahevonen, ei hän sitä voinut kieltää.
"Miltä muut hevoset vaikuttavat? Ovatko Socks ja Ivory palautuneet jo hyvin?" Hän kysyi saadakseen ajan kulumaan.

"Socks on oma, eloisa itsensä, mutta Ivory on edelleen jäykkä ja vaikuttaa melko nuutuneelta", Effie kertoi lannistumatta Zoen kylmyydestä. Se, että työkaveri oli sietämätön asennevammassaan, ei oikeuttaisi häntä käyttäytymään epäkohteliaaksi. Hän vilkaisi olkansa yli, josko Lucya näkyisi jo. Emerson oli tullut ajoissa paikalle, mutta tapansa mukaan huolehti Papillonista mieluiten itse.

Zoe nyökkäsi. Hän oli osannut odottaa sitä. Ivoryparka.
"Ette voi tehdä sen eteen mitään muuta kuin valvoa, että se syö ja juo ja pääsee liikkumaan kevyesti", hän sanoi hieman tavallista pehmeämmin. Hän oli aina kysellyt itseltään, mitä vielä voisi tehdä, kun näki uupuneen hevosen. Valitettavasti hevosia ei saanut palautumaan rasituksesta millään taikasanalla. "Hyvä että Socks on kuitenkin täysissä voimissaan."
Lucy oli oli pysähtynyt hetkeksi nähdessään Effien vieressä seisovan Zoen. Tyttö oli siirtänyt painoa jalalta toiselle ja lopulta nielaisten kiihdyttänyt takaisin aiempaan kävelyvauhtiinsa. Ei auttanut vältellä työkaveria loputtomiin. Sitä paitsi, Zoe oli käyttäytynyt ihmisiksi kilpailualueella.
"Moi", hän tervehti molempia työkavereitaan asettuessaan Effien rinnalle. "Joko Paddy on liikkeellä?"

Effie tervehti Lucya hymyllä. Hänellä oli huono omatunto edellisestä illasta - ja koko kisamatkasta: Lucy, ihana, suloinen Lucy, osasi nauttia ainutlaatuisesta kisamatkasta ja sen tunnelmasta, ja hän vain rypi omassa masennuksessaan. Hän toivoi, ettei pilannut Lucyn matkaa olemalla niin poissaoleva ja levoton.
"Sen pitäisi olla valmiina lähtemään maastoesteradalle hetkenä minä hyvänsä", Effie sanoi ja vilkaisi kelloaan.
"Mikä olisi paras paikka seurata rataa?" hän kysyi Zoelta.

Lucy vastasi Effien hymyyn iloisesti yrittäen parhaansa mukaan unohtaa Zoen olemassaolon. Hän oli aina liiankin tietoinen itsestään työkaverin lähettyvillä ja hermoili ihan turhia. Hän halusi nauttia tästä kisamatkasta, ei pelätä työkaveriaan.
"Mahtavaa", tyttö vastasi Effielle, jääden katse maassa odottamaan Zoen vastausta.
"Riippuu, mitä haluatte nähdä. Vesiesteen lähettyviltä näkee kai useammankin esteen, joten sinne on kerääntynyt väkeä. Myös keväällä ongelmia tuottanut trakehnerhauta radan loppupuoliskolla on herättänyt kiinnostusta", nainen vastasi vilkaisten huvittuneena kengänkärkiään tuijottelevaa tyttöä. Oliko hän oikeasti noin pelottava? Ei voinut olla todellista. Lucy oli kerrassaan omituinen.

"Ehkä meidän pitäisi mennä vesiesteelle", Effie pohti ja katsahti Lucya ottaakseen myös ystävänsä mielipiteen huomioon. Oli erikoista tajuta, että hän todella piti tyttöä ystävänään, ei vain työkaverina. Hän nyökkäsi kohteliaasti Zoelle ja viittoi Lucya seuraamaan mukanaan reippain harppauksin. Kisatunnelma sai hänenkin jalkansa vipattamaan, kun maailman parhaimmistoon lukeutuvat kenttähevoset kiisivät radalla hurjaa vauhtia ja lensivät yli massiivisten esteiden. Kun hän pääsi vesiesteiden luo, niitä ylitti juuri hieman romuluinen ruunikko kokemuksen tuomalla varmuudella. Sillä välin Charles ratsasti Paddyn lähtökarsinaan, missä ilmeetön ratsastaja ja keskittynyt hevonen tuijottivat läpitunkevasti taivaanrantaan, jokainen lihas valmiustilassa, lähtömerkkiä odottaen.

Lucy nyökkäsi ja lähti seuraamaan Effietä. Heti, kun Zoe jäi kauemmas, tytön kasvoille levisi innostunut hymy, ryhti parani ja askeleeseen tuli enemmän keveyttä. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi todistamaan tätä kilpailua. Maailman parhaat kenttähevoset, ylittämässä esteitä vauhdilla, joka tuntui jo tasaisella maallakin rikkovan fysiikan lakeja. Vau. Tästä tulisi upea, upea päivä!
"Mahtavaa", hän henkäisi nähdessään ruunikon ylittävän vesiesteitä tottuneesti. Muutkin paikalle kerääntyneet katsojat elivät tilanteessa mukana. Toiset huusivat kannustuksiaan, toiset henkäisivät ihastuneina, toiset arvioivat hevosia keskenään. Lucy vain katsoi ja ihasteli silmät suurina. Ratsastajat olivat kuin joltakin toiselta planeetalta taitojensa kanssa, hevosista puhumattakaan. Samat hevoset, jotka olivat eilen loistaneet kouluradalla, laittoivat nyt parastaan tyystin toisenlaisessa kilpalajissa. Upeaa. Mahtavaa. Loistavaa.


Effie toivoi, että olisi voinut seurata sankarihevosensa kisaa samanlaisella etuoikeudella kuin oli Socksia ja Slipsiä, mutta hän ei kehdannut pyytää Charles Edgerlyä jakamaan kypäräkameransa kuvaa vieraan tallityöntekijän kanssa. Niinpä hän ei voinut kuin odottaa, tähytä saapuvia ratsukkoja ja odottaa tummaa papurikkoa.

Paddy syöksyi vauhtiin lähtömerkistä. Se tiesi nyt olevan tosi kyseessä, ja Charles saattoi tuntea siitä sykkivän, raivoisan voitontahdon. Ruuna nelisti pitkin, matkaavoittavin ja vaivattomin askelin; maisema ympärillä oli vain kesäistä virtaa. Mies seisoi tukevasti jalustimilla, hevosen liikkeitä myötäillen ja ohjastuntuma tuskin huomattavissa. Paddy hyökyi energiaa ja menohalua, mutta vaikka hevonen lensi radalla täyttä vauhtia, Charles näki lähestyvät esteet kuin hidastettuna. Hänen hevosensa kuunteli pientä apua: se vaihtoi muutamalla asteella kurssia vasempaan, se kokosi askeltaan tarvittavan asteen. Mies laski askeleet esteitä lähestyttäessä, ja kookas irlantilainen heitti itsensä voimalla yli hurjista tukeista, pöydistä ja aidoista. Se lähestyi tarkkuusesteitä kuin pikajuna, sujahti yli lippuja hipomatta ja oli jo kiitänyt seuraavan mutkan taa. Charles myötäsi hevosta keskittyneellä eleettömyydellä sarjaesteillä: hän valitsi vain aavistuksen kaarevat, mutkittelevat tiet, jotka mahdollistivat hevosen valtavan askeleen mahtumisen esteiden väliin kokonaisina, laukan rytmiä rikkomatta. Mies antoi hevosen venyttää itsensä täyteen mittaan, täyteen vauhtiin radan esteettömillä osuuksilla. Tuulen jylinä katosi hiljaisuuteen, jota hakkaava pulssi rytmitti. Näillä radoilla Charles muisti, miksi rakasti ratsastusta niin palavasti.

Sieltä se saapui! Effie tarrasi vaistomaisesti Lucyn käsivarteen, kun odotettu ratsukko tuli näkyviin. Paddy Blue lensi. Sen mustat jalat näyttivät tuskin koskevan maahan. Hevonen höristi korviaan, lensi yli massiivisen tukin ja laskeutui tasapainoisesti veteen. Sen tuoma vastus ei näyttänyt hidastavan ruunaa, joka heitti hopeisia pisaroita korkealle ilmaan mennessään. Rytmikkäät askeleet, ylös vedestä, yli esteen, ja se oli poissa.

Charles antoi hevosen määrätä tahdin, kun rata lähestyi loppuaan. Se halusi lentää, ja mies toivoi, että oli oikeassa salliessaan sen. Kumppani hänen allaan väreili voimaa, ja vaikka sen kaula oli kostea, pitkä askel oli edelleen vaivaton. Ruuna heitti itsensä päättäväisesti yli trakehnerhaudasta, joka oli saanut puoli tusinaa ratsukkoa kieltämään. Se liikkui raivokkaalla tarmolla eteen, mutta mies ylitti viimeisenkin esteen pikkutarkalla huolella, ratsasti etukäteen määrittelemänsä tiet, joihin hevosen askel mahtui keskeytymättä ja auttoi hevosta kokoamaan itseään tarpeeksi, jotta hypyt olivat turvallisia. Hän ylitti maaliviivan ilmeettömän tyynenä, pidätteli korskuvaa ja päätään heittelevää hevosta ja pudottautui sitten satulasta sen vierelle. Hän taputti ruunan kaulaa hillitysti, mutta sydän ylpeydestä pakahtumaisillaan.

Lucy vain tuijotti lähestyvää hevosta, edes tajuamatta, että Effie oli tarrannut hänen käsivarteensa. Hän ei ollut uskoa silmiään. Hän oli nähnyt jo useamman ratsukon näillä esteillä, mutta Paddy Blue näytti erilaiselta. Hevonen näytti olevan yhtä ratsastajansa kanssa liitäessään vaivattomasti massiivisten esteiden yli. Ratsukko näytti saapuneen unesta maan päälle. Eihän tuollainen voinut olla totta. Hevosen kadottua näkyvistä tyttö kääntyi katsomaan Effietä silmät suurina ja innostuksesta loistaen. Hän ei uskonut koskaan nähneensä mitään upeampaa. Olisikohan Papillon yhtä tajunnanräjäyttävä radalla? Tyttö lähti ajatukset täysin muualla vaeltamaan kohti radan maalia.
Zoe hehkui ylpeyttä. Paddyn rata oli upea, kerrassaan upea. Hän oli asettunut trakehnerhaudan tuntumaan ja ehtinyt todistaa edellisen ratsukon epäonnistumista. Hän luotti Paddyyn ja herra Edgerlyyn. He eivät epäonnistuisi. Hän pidätti hengitystään, kun kuuli hevosen rytmikkäiden askelten töminän. Paddy saapui. Hevonen laukkasi kuin pysäyttämätön voima. Se oli täynnä tahtoa ja tulta heittäessään itsensä pelotta yli esteestä, joka oli koitunut jälleen monen ratsukon epäonnistumisen aiheeksi. Zoe ei voinut kuin hymyillä leveästi juostessaan maalilinjaa kohden. Hänen vastuuhevosensa oli jälleen kerran osoittanut, miksi oli voittanut olympiakultaa.
"En usko, että kukaan voi suoriutua radasta paremmin kuin te teitte Paddyn kanssa, herra Edgerly", Zoe sanoi aavistuksen hengästyneenä palattuaan hevosen ja ratsastajan luokse. Leveä hymy oli täynnä vaivoin pidäteltyä ylpeyttä ja työkavereille tutuksi tullut kylmä katse oli pelkkää kunnioitusta tulvillaan. Hän todella työskenteli mielettömän ratsukon parissa.

Charles vastasi kohteliaalla nyökkäyksellä ja häivähdyksellä hymyä. Hyviin tapoihin ei kuulunut kerskua eikä kannattanut nuolaista ennen kuin tipahti - mutta mies oli yhtä ylpeä hevosestaan kuin sen hoitaja. Paddy oli ainutlaatuinen hevonen. Hän taputti ruunan kaulaa uudelleen, nosti satulan sen selästä ja ojensi sen automaattisesti Winterille. Mies kävelyttäisi hevosen itse.
"Kiitos, Winter", Charles vapautti hoitajan ja lähti kävelemään hevosen rinnalla kauemmas kisasta.

Zoe otti satulan vastaan hymy hyytymättä. Hän näytti todennäköisesti idiootilta virnuillessaan siinä satula sylissään, mutta hän ei jaksanut välittää. Hän oli päässyt todistamaan paikan päältä, kuinka upea Paddy oli. Jos tämä rata ei pääsisi uutisiin, mikään ei pääsisi.
Lucy vilkaisi kelloaan. Hän hymyili aavistuksen nolona Effielle.
"Monelta Papillonin oli tarkoitus lähteä?" Tyttö kysäisi huultaan purren. Hän oli autuaasti unohtanut vastuuhevosensa ihaillessaan olympiavoittajaa, joka oli näyttänyt paikan päällä entistä upeammalta kuin koskaan television ruudulta. Hän ei saattanut uskoa onneaan. Hän, Lucy, oli päässyt katsomaan Paddy Blueta radalla. Mieletöntä!

"Puolen tunnin kuluttua", Effie vastasi samankaltaisissa tunnelmissa kuin Lucy, räpytellen hämillisenä silmiään, kun muisti rannekellonsa ja tajusi katsoa sitä. Hän toivoi, että olisi ollut katsomassa Miltonia, mutta ehkä Paddy Blue olisi kansan uusi lemmikki. Ruunalla oli sekä lahjoja että karismaa enemmän kuin riittävästi.
"Toivo--", hän aloitti ja henkäisi, kun vesiesteelle tullut hevonen kielsi yllättäen ja lennätti ratsastajan ottamaan viileän kylvyn rusehtavassa, kavioiden mylläämässä lammessa.
"Toivottavasti heillä menee hyvin", hän korjasi, kun ratsastaja kömpi kasvot helottaen jaloilleen ja pyydysti lauhkean hevosensa.
"Minä toivon samaa", Jamien ääni ilmoitti naurahtaen heidän takaansa. Suihkunraikas mies seisahtui heidän taakseen ja yritti kietaista käsivartensa tyttöjen hartioiden ympärille.
"Haluatteko jatkaa tässä esteellä vai siirrytäänkö vaikka trakehnerille?"

Lucy nyökkäsi. Okei, puoli tuntia, pitäisiköhän hänen lähteä katso- hui kamala! Ratsastaja päätyi veteen hevosen kiellettyä. Heidän kisansa olisivat siinä. Harmillista, mutta onneksi ei ollut käynyt pahemmin. Tyttö nielaisi ja nyökkäsi olevansa samaa mieltä Effien kanssa. Jamien ääni sai hänet hätkähtämään. Missä vaiheessa mies oli saapunut?
"Eikö trakehner ole tuottanut kaikille ongelmia?" Lucy kysyi epäröiden. Hän ei haluaisi nähdä enää yhtäkään epäonnistunutta hyppyä ja putoavaa ratsastajaa. Hänen sydänparkansa ei koskaan palautuisi ennalleen, jos hän säikkyisi kerrasta toiseen. Vaan toisaalta, hän haluaisi nähdä, kuinka Papillon liitelisi esteen yli kipakalla tyylillään.
"Äh, mennään vaan. Pidän vaikka silmät kiinni siihen asti, että on Papillonin vuoro", tyttö totesi naurahtaen lauseensa loppuun. Ehkä hän selviäisi. Sattuihan näitä vesiesteelläkin, joten… Ei trakehner voisi niin paha olla. Ja olisihan se sääli jättää käyttämättä mahdollisuus nähdä toisen tyyppinen este. Hän ei oikein tiennyt, miksi edes joutui vakuuttelemaan itseään niin paljon. Ehkä se vain oli kilpailun tuomaa jännitystä. Hän halusi kaikkien pärjäävän loistavasti, vaikka tiesikin, ettei voittajia voisi olla kuin yksi.

Jamie asettui luontevasti heidän seurueensa keskelle massiivisen trakehnerhaudan ympäristöön, mutta jopa hän piti kohteliasta etäisyyttä keskittyneesti ratsukkoja seuraavaan Corinne Fairchildiin. Kävelykeppiin nojaavan naisen elekieli janosi osaksi suoritusta, lentämään hevosen selkään, mutta oli parempi teeskennellä, ettei nähnyt yksityiseksi tarkoitettua tunnetta. Mies piti käsivarsiaan edelleen lämpimästi suosikkitallityttöjensä hartioilla, ja jakoi näille välillä tarinoita esteelle saapuvista ratsastajista, joista osa päätti kiertää esteen suosiolla, osa hevosista kielsi, osa kompuroi ja osa hyppäsi tyylikkäästi yli. Viimeisestä kategoriasta ei löytynyt laisinkaan yhtä hauskoja tarinoita. Mies vilkaisi kelloaan, ja jakoi sitten puhelimensa näytöltä Emersonin suorituksen: hän nauroi vapautuneesti, kun kamerakuva heilahteli. Papillon taisi osoittaa mieltään, sillä keinahdukset muistuttivat pikkutamman kipakoita pukkeja. Se pyöri ympyrää lähtökarsinassa, ja hyökkäsi sitten matkaan pienet korvat tiukasti luimussa ja maisema ympärillä viuhuen. Papillonilla oli hämmästyttävää hyppyvoimaa, ja tamma heitti itsensä raivolla yli esteiden, pukitteli niiden jälkeen ja nosteli jalkojaan koomisen korkealle vedessä. Ilmeisesti ruskea vesi inhotti sitä, mutta ei hidastanut tahtia. Pienilaukkainen tamma eteni vauhdilla, mutta Effie laski, että sen aika saattaisi jäädä hitaammaksi kuin valtavin askelin edenneen Paddy Bluen. Nainen ei tiennyt, kummalle hänen olisi toivottava menestystä: ihailemalleen hevoselle vai mitä mukavimmalle, epäitsekkäimmälle ratsastajalle.
Jamie nosti katseensa näytöstä, kun kiivas rummutus kertoi Papillonin saapuvan. Hänkään ei ollut varma mitä tapahtui. Ehkä tamma liukastui, ehkä se arvioi esteen takaisen laskeutumisen väärin, ehkä sitä ei voinut selittää. Tamma ponnisti hurjaan hyppyyn ja liiteli yli haudan, korvat luimussa ja vimmaisa kiilu silmissään. Mutta sen jalat eivät pitäneetkään. Hevonen iskeytyi rajusti maahan ja heittelehti useamman kerran ympäri, ennen kuin pysähtyi kyljelleen. Se kompuroi ylös terävästi korskuen, toista etujalkaa arastellen ja päätään viskellen, polkaisi takajaloillaan velttona maassa retkottavaa ratsastajaa ja tanssi kauemmas.

Lucy oli kuunnellut Jamien tarinoita samalla kun tuntui eläytyvän jokaisen ratsukon suoritukseen trakehnerhaudalla voimakkaasti. Hän henkäisi kauhuissaan, kun hevoset kompuroivat, virnisti voittoisasti, kun hevonen selviytyi esteestä ja inahti surullisesti, kun hevonen kielsi. Kun Papillonin vuoro vihdoin koitti, hän oli jo onnistunut keräämään sisälleen niin paljon jännitystä, että pelkäsi pian räjähtävänsä. Hän seurasi silmä tarkkana, kuinka ratsukko lähti liikkeelle. Papillonin raivoisa tyyli herätti hänessä sekä kauhua että kunnioitusta. Emerson oli hullu ratsastaessaan tuollaista hevosta. Kavioiden kiivas rummutus sai tytön havahtumaan ja kohottamana katseensa pieneen tammaan.
Ja siinä samassa kaikki, mitä hän oli aiemmin nähnyt esteellä, tuntui toisarvoiselta. Yksikään kielto, kompurointi tai ratsastajan pudottaminen ei ollut saanut häntä säikähtämään niin pahasti, ettei ääntäkään kuulunut. Tyttö vain tuijotti paikoilleen jähmettyneenä kuinka hurjaan hyppyyn lähtenyt hevonen ei laskeutunutkaan jaloilleen, vaan heittelehti maassa ja päätyi kyljelleen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja suu roikkui avonaisena, kun hän tuijotti ratsukkoa kauhistuneena. Aika tuntui pysähtyneen. Mitä oli oikein tapahtunut? Vasta kun Papillon tanssahteli kauemmas jalkaansa aristaen, tyttö tuntui havahtuvan. Hän vilkaisi kauhuissaan työkavereitaan, ennen kuin otti haparoivan askeleen eteenpäin. Hän lähes kaatui, kun ei oikein tiennyt, miten liikkua, mutta ilmeisesti liikahdus riitti karistamaan paikoilleen jähmettäneen kauhun. Ajattelematta sen kummempia hän lähestyi vastuuhevostaan rauhallisesti puhuen. Ehkä ensimmäistä kertaa koko työnsä aikana hän ei pelännyt tammaa. Hän ei kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, että tämä ei voinut olla totta. Mutta tuntiessaan nahkaiset ohjat otteessaan, hän tiesi sen olevan yhtä totta kuin Paddyn aikaisempi suoritus. Avuttomana tyttö kääntyi etsimään katseellaan työkavereita. Mitä hänen pitäisi tehdä? Mitä hän voisi tehdä? Miksi ihmeessä hän oli edes ottanut loukkaantuneen tamman kiinni? Hänen kätensä tärisivät ja sydän takoi kiivaasti rinnassa, mutta hän piteli kiinni ohjista kuin hukkuva pelastusrenkaasta.

Jamie oli hyökännyt aidan ali, huitaissut ärhäkästi kisatoimihenkilöt kauemmas ja polvistunut Emersonin viereen. Maassa retkottavan miehen kasvot olivat tuskasta kalpeat. Jamie näytti raivostuneelta avuttomuuteensa: hän ei voinut edes tarttua ystäväänsä kädestä, sillä ei tiennyt, kuinka pahasti tämä oli loukkaantunut.
"Älä huolehdi, kaikki järjestyy", hän toisteli enemmän itselleen kuin Emersonille, joka ei tuntunut olevan aivan läsnä, "minä pidän Papillonista huolta." Hän vilkaisi olkansa yli, ja koska Lucy piteli hevosta, hän pysyi polvistuneena ystävänsä viereen niin kauan, että apu ehti paikalle ja Emerson nostettiin varovasti paareille ja siitä ambulanssiin.
"Pidä siitä huolta", Jamie melkein karjahti Lucylle, ja kiipesi sitten mukaan ambulanssiin. Hän ei jättäisi ystäväänsä. Effiekin pujottautui aidan alta ambulanssin lähdettyä ja tuli auttamaan Lucya vauhkon hevosen siirtämisessä pois radalta ja kohti eläinlääkäriä.

Lucy ei edes rekisteröinyt kunnolla Jamien sanoja, sillä keskittyi pitelemään tamman ohjista kiinni. Hän oli varma, ettei olisi pärjännyt tammalle, jos se olisi käyttänyt kunnolla kaikkia jalkojaan, mutta nyt hän saattoi edes jotenkuten hallita vauhkoa eläintä ja ohjata sitä eläinlääkäriä kohden. Effien saapuessa avuksi tyttö huokaisi helpottuneena. Ehkä hän oli tehnyt oikein tarttuessaan tamman ohjiin, vaikka hetken idea olikin tuntunut pähkähullulta. Tyttö talutti kalpeana hevosta toiselta puolen sen päätä ja koetti samalla vilkuilla jalkaa, jota hevonen aristi. Toivottavasti siinä ei ollut mitään sen pahempaan. Ainakaan hän ei nähnyt törröttäviä luita, joten hän saattoi yhä toivoa, että hevonen oli vain kolauttanut jalkansa. Lucy puhui jatkuvasti Papillonille matalalla, rauhallisella äänellä, mutta joka kerta, kun tyttö koetti kysyä tai ylipäätään sanoa jotakin Effielle, hän kadotti äänensä kokonaan ja jäi aukomaan suutaan typeränä. Niinpä tyttö vain jatkoi vauhkolle, loukkaantuneelle eläimelle puhumista, kun kerran sen osasi.

Kisapäivän loisto ja hulina unohtui illan kuluessa. Papillon kuljetettiin kuvattavaksi, ja Corinne lähti hevosen matkaan vastaamaan sitä koskevista päätöksistä. Tamma oli aristellut jalkaansa, ja avannut kai hokeillaan vatsaansa rumia reikiä, yhden suoraan satulavyön kylkeen. Effie oli kalvennut rajusti tajutessaan hevosesta tipahtelevan veren, mutta Corinne oli vakuuttanut, etteivät ne uhanneet hevosen henkeä. Niinpä Effielle ja Lucylle ei jäänyt muuta tehtävää kuin pitää huolta karsinoille jääneistä hevosista ja odottaa uutisia, hevosesta ja ratsastajasta. Papillonista kuului yhdeksän maissa: luut olivat ehjiä, mutta tamma oli saattanut venäyttää lapansa tai jalkansa. Jamie soitti hieman ennen keskiyötä, kun Effie värjötteli hevoskuljetusauton avoimessa oviaukossa hengittäen raikkaampaa yöilmaa, ja kertoi Emersonin olevan edelleen leikkauksessa. Mies oli murtanut solisluunsa ja olkaluunsa sekä runnonut olkapäänsä sijoiltaan, mutta kiireellisempää hoitoa vaativat sisäiset vammat.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1141
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] Luhmühlen 2014   La Syys 27, 2014 9:00 pm

Sunnuntai 15. kesäkuuta, iltapäivä - Pähkinöinä

Zoe tuijotti aamuun heräilevää kilpailualuetta. He olivat Paddyn kanssa lähteneet kävelylle alueen laitamille, kuten kaikkina aamuina tätäkin ennen. Hän silitti hevosen kaulaa, kun ruuna hamusi vihreää ruohoa. Ruokahalu oli hyvä merkki. Hän oli kuullut Papillonin ja Emersonin onnettomuudesta, tietenkin, sillä se tuntui olevan kaikkien huulilla. Nainen oli onnellinen siitä, että Paddy oli selviytynyt maastoesteiltä ilman kolhun kolhua.
"Eiköhän palata talliin, poikakulta. Tänään on suuri päivä", hän sanoi hevoselle, nykäisi kevyesti riimusta ja sai tumman papurikonkimon seuraamaan kuuliaisesti perässään takaisin tallille. Zoe tiesi, että hänen pitäisi olla enemmän huolissaan Papillonista, mutta hän ei ollut. Hän oli siirtänyt ajatuksen sivuun. Hän ehtisi surra huippuhevosen loukkaantumista myöhemminkin. Nyt hänen olisi keskityttävä täysillä siihen, että Paddy lähtisi tänään radalle ajoissa ja asianmukaisesti hoidettuna. Ei enempää loukkaantumisia näihin kisoihin, ei heidän tallilleen.
Zoe talutti ruunan karsinaan ja riisui riimun jääden hetkeksi silittämään ruunan korvia. Paddy tuntui nauttivan siitä, joten hän voisi hyvin uhrata muutaman minuutin siihen. Nainen painoi suukon hevosen valkean läsin peittämälle otsalle. Oli aika ryhdistäytyä. Hän lähti hakemaan hevosen puhtaaksi kiillottamiaan varusteita.

Charlesin kisatunnelma ei ollut ratkaisevana päivänä yhtä korkealla kuin se tavallisesti oli silloin, kun hänen hevosensa johti kisaa hienolla pistetilillä. Emerson Digby oli yksi hänen katoavaa lajiaan, ja hieno mies. Mies myös ansaitsi hänen kunnioituksensa jaksamalla sitä kaistapäistä pikkutammaa. Charles oli hankkinut tietoonsa, että hevonen ja palasiksi mennyt ratsastaja toipuisivat levolla. Se oli onni, vaikka hän tiesi, miltä sellainen kilpatauko omalla kohdalla olisi tuntunut. Lähestyessään Paddyn karsinaa hän tunsi tutun syyllisyyden piston: oliko oikein vaatia Paddylta ratoja, jotka voisivat vammauttaa tai jopa tappaa sen? Joka kerta hän kävi saman monologin päänsä sisällä ja päätyi samaan lopputulokseen. Ruunan tuttu, käheä hörähdys tervehti miestä käytävälle, ja hän pysähtyi silittämään sen samettista, mustan ja vaaleanpunaisen kuvioimaa turpaa, ennen kuin jatkoi matkaansa hakemaan hevosen harjat. Siinä ei ollut Winterin hoidossa hippustakaan pölyä, mutta harjaus auttoi häntä orientoitumaan päivään.
"Huomenta, Winter", hän tervehti tutulla rutiinilla, "onko päivä näyttänyt hyvältä?"

Zoe tarkisti satulavyön solkia, kun kuuli tutun tervehdyksen. Nainen kääntyi miehen puoleen.
"Hyvää huomenta, herra Edgerly", hän vastasi ja nosti satulan kantoonsa. Se voisi odottaa karsinan luona siihen asti, että Paddy omistajineen olisi valmis. "On, oikein hyvältä. Paddy vaikuttaa olevan valmis lähtemään kotiin ruusukkeen kera", Zoe sanoi. Hän asteli karsinoille ja katsoi kaunista ruunaa, josta piti päivä päivältä enemmän. Herra Edgerlyllä oli upea hevonen käsissään, se oli selvää. Hän ei tiennyt, mitä hänen tulisi sanoa Papillonia ja Emersonia koskien, joten nainen päätti vain olla hiljaa. Hän puhui, kun häntä puhuteltiin.
"Se on syönyt kunnolla ja vaikuttaa palautuneen eilisestä niin hyvin kuin vain voi olettaa", hän päätyi vielä kertomaan hevosesta, huolimatta siitä, että omistaja olisi varmasti huomannut samat asiat itsekin viimeistään siinä vaiheessa, kun nousisi ruunan selkään.

Charles nyökkäsi keskittyneesti siitä huolimatta. Hän arvosti Winteriä päivä päivältä enemmän.
"Kiitos, Winter. Mikset menisi vaikka seuraamaan luokkaamme? Ehkä voisit antaa minulle vinkkejä", hän hymyili tuskin huomattavasti ja ilmaisi luvan poistua ryhtyessään harjaamaan hevosta. Se höristi korviaan ja joskus tarjosi omistajalleen varattua hörähdystä myös hoitajalleen. Charles ei tiennyt ollako tyytyväinen vai mustasukkainen sen kuullessaan.
Mies ratsastaisi tänään viimeisenä, mutta oli tullut hyvissä ajoin, sillä halusi lämmitellä Paddyn hyvin ja rentouttaa sitä. Maasto-osuus oli sen vahvuus, sillä kentällä se saattoi hermoilla, minkä takia Charles mieluiten lämmitteli lähtemällä maastoon. Sekä hevosen että itsensä takia: hän ei nauttinut ruuhkaisista lämmittelykentistä, joilla muiden ratsastajien ei voinut olettaa tuntevan sääntöjä. Kerran kykenemättömän tytön hevonen oli tullut väistövelvollisena heidän eteensä, ja hevonen potkaissut Paddylle vekin ruununrajaan. Hän ei ollut ollut iloinen. Hän harjasi ja varusti hevosen ajatuksissaan, ja lähti sitten kävelemään rennoin, pitkin askelin liikkuvalla irlantilaisella pois kisa-alueelta.

Zoe nyökkäsi. Hän ymmärsi kehoituksen poistua sen kuullessaan, joten lähti kenttää kohden. Hän voisi seurata luokkaa, vaikka ei uskonutkaan että pystyisi tarjoamaan mitään vinkkejä herra Edgerlylle. Hän ei ollut huippuratsastaja, eikä missään nimessä esteillä vahvimmillaan. Mutta hän yrittäisi, koska hänestä voisi olla hyötyä. Sitä varten hän täällä oli.
Ratsukot olivat maailman huipulla kenttäratsastuksessa, mutta eivät missään nimessä estekenttien tähtiä. Jokaisella oli vahvuutensa, ja tällä hetkellä radalla puomeja kolauttelevan mustan hevosen vahvuus oli jossakin muualla kuin estekentillä. Ehkä hevonen oli edelleen uupunut edellispäiväisestä suorituksestaan, sillä vain kolmella esteellä puomit jäivät paikoilleen. Ratsastaja ei näyttänyt tyytyväiseltä poistuessaan radalta, mutta hän ei ihmetellyt sitä. Kukapa voisi olla tyytyväinen tuollaisen radan jälkeen. Vaan ainakin hevonen oli poistunut radalta ehjänä. Kunpa Paddykin pystyisi siihen. Jos loukkaantunut hevonen olisi ollut kuka tahansa muu kuin Papillon, olisi hän huoletta syyttänyt ratsastajaa virheestä, mutta hän tiesi, ettei Emerson ollut huono. Papillon ja Emerson kisasivat tällä tasolla syystä. Hän oli yöllä sängyssä kieriessään tullut siihen tulokseen, että onnettomuus oli ollut yllättävä ja selittämätön. Se olisi voinut tapahtua kenelle tahansa. Ajatus oli saanut hänet nousemaan sängystä ja kiskomaan takkia päälleen, ennen kuin hän oli vakuuttanut itselleen, että Paddy oli kunnossa karsinassaan.
Yleisön suosionosoitukset saivat hänet havahtumaan ajatuksistaan. Kentälle ratsasti mies tummanrautiaalla tammalla, joka tanssahteli kevein, vaivattomin askelin. Hän jäi seuraamaan, kuinka tamma liiti vaivattomasti esteeltä toiselle ratsastajansa kanssa täydellisessä yhteisymmärryksessä. Ei ihme, että yleisö oli villiintynyt. Tämä oli ilmeisesti joku paikallinen ratsastaja, jos satulahuopaa koristavasta lipunkuvasta saattoi mitään päätellä.

Kun oma vuoro lähestyi, Charles alentui liittymään lämmittelijöiden joukkoon ja hyppäsi Paddylla virittäytymisen tähden harjoitusesteen kahdesti. Ruuna kuumui hypätessään, mutta ei sallinut lainkaan tiukempaa otetta kuolaimesta, mikä teki sen ratsastamisesta haastavaa. Hevonen tanssahteli sivuttain käydessään tahtojen taistelua ratsastajan kanssa. Ympärillä pyörivät hevoset ja vallitseva, levoton, odottava, jännittynyt kisailmapiiri vaikuttivat siihen, ja saivat hevosen pälyilemään sen ohi kulkevia ratsukkoja. Charlesin vaatiessa mallikirjakelpoista avotaivutusta, hevosen huomio palasi takaisin ratsastajaan. Ensimmäinen harjoitusesteen ylitys oli jättänyt miehen tyytymättömäksi, sillä hevonen oli halunnut esteelle nopeammin kuin hän: niinpä oli hiottava sen kuuliaisuutta rajoitetussa ajassa ennen omaa vuoroa. Toinen hyppy sai miehen taputtamaan hevosen kaulaa.
Tulisilmäinen ja korskahteleva Paddy ravasi esteradalle peräänannossa, valkea häntä liehuen ja tummat korvat kääntyillen. Charles oli oma eleetön, hillitty itsensä mittaillessaan aikaisemmin kävelemäänsä rataa. Toisella sijalla ollut tummanrautias tamma oli tehnyt loistokkaan suorituksen ja kirinyt hänen johtoasemaansa. Mies taputti kevyesti hevosen kaulaa, kun se seisahtui tasajaloin, ja nosti sitten laukan. Paddyn askeleessa oli nälkäistä menohalua ja se heitti päätään, kun Charles pidätti sitä istunnallaan, ennen kuin suuntasi suorassa linjassa ensimmäiselle esteelle. Miehen esteradat vaikuttivat kiireettömiltä; hän näytti valikoivan jokaisen askeleen ja määritteli ponnistuskohdat kuin hyvän viinin, vaikka hevosen tempo oli todellisuudessa nopea: hän istui hiljaa satulassa ja valitsi kaarevia teitä kuin näkymättömillä raiteilla, jotta Paddyn valtava, matkaavoittava askel mahtui häiriintymättä esteiden väliin. Ruuna hyppäsi kauniilla tekniikalla, pehmeässä kaaressa, runkoaan vaivattomasti venyttäen ja tasapainoisesti laskeutuen; se lisäsi näyttävästi laukkaansa esteiden välillä ja viuhtaisi häntäänsä, kun ratsastaja harasi vastaan nopeudessa. Mies nousi automatisoituna kevyeen istuntaan, myötäsi ohjalla ja kokosi hevosen askeleessa sarjaesteiden välissä. Ratsukko ylitti maaliviivan samalla tyyneydellä; radalla Charles sai upota omaan maailmaansa, niin intensiiviseen keskittymiseen, että ympärillä oli vain hiljaisuutta. Hän oli melkein pettynyt suorituksen loppuessa ja joutuessaan palaamaan ihmisten pariin. Ratsukko oli säilyttänyt asemansa, ja Charles taputti hillitysti hevosen kaulaa, hipaisi kohteliaasti kypäränsä lippaa ja ratsasti sitten ulos radalta.

Zoe suoristautui paikallaan, kun näki Paddyn tanssahtelevan radalle. Hevonen tuntui olevan puhdasta karismaa, mutta ehkä hän ei ollut kaikista puolueettomin niin sanomaan. Hän pitäisi aina Paddyn suoritusta himpun verran parempana kuin yhdenkään toisen hevosen, ihan vain siksi, että hän pääsi hoitamaan komeaa ruunaa. Nainen keskittyi hengittämään tasaisesti, kun Paddy lähti radalle. Hän istui aivan penkkinsä etureunalla ja jännitti muun yleisön mukana.
Hän ei voinut kuin ihailla ratsukon yhteistyötä. Hän jos kuka tiesi, ettei Paddy ollut helppo ratsastettava, mutta herra Edgerly sai hevosen näyttämään automaatilta ohjatessaan ratsua esteeltä toiselle harkituin, huomaamattomin avuin. Mies ja hevonen näyttivät olevan yhtä. Paddy ylitti esteitä kauniilla tyylillään, joka ei jättänyt ketään kylmäksi. Zoe odotti henkeään pidätellen, miten sarja sujuisi, mutta olisihan hänen pitänyt jo tietää, ettei Paddy ja herra Edgerly lankeaisi moiseen ansaan. Tummanpapurikko ruuna ylitti esteet puomeja hipaisemattakaan ja laukkasi maaliin. Zoe hymyili. Paddy oli upea hevonen. Nainen lähti laskeutumaan yleisöstä ja hakeutui hevosen luokse.
"Upea suoritus, herra Edgerly", nainen kehui. Hän taputti ruunan kaulaa suupielet pieneen hymyyn kääntyneinä. Paddy oli uskomaton hevonen.

"Kiitos", Charles vastasi melkein poissaolevasti, jopa aavistuksen haikeaan sävyyn ja jalkautui hevosen selästä. Hän rakasti kilpailemista, pakkomielteisenä perfektionistina suorituksen täydellisyyteen hiomista ja hevosensa lahjojen jakamista maailmalle, mutta kun kisa oli ohi, se jätti jälkeensä tyhjää, niin ylpeä kuin mies olikin vaatimattomasta irlantilaisestaan. He suuntaisivat syyskuun alussa Burghleyyn, mutta siihen oli kuukausia, joiden aikana hänen olisi jälleen tasapainoteltava kahden elämän välissä vailla aikaa tai energiaa olla sataprosenttisesti mukana kummassakaan. Luoja, hän vihasi sitä. Paddy hamusi hoitajaansa: hevonen oli palannut leijonasta karitsaksi. Mies setvi hajamielisesti ruunan siististi nypittyä harjaa odottaessaan radan muuttamista palkintojenjakoon sopivaksi. Hän nousi sitten uudelleen satulaan, herätteli hevosen ja ravasi takaisin areenalle lunastamaan Luhmühlenin neljän tähden voiton. Yleisön suosio sai hevosen esiintymään, ja sen yllättävä, massiivinen riemupukki kunniakierroksella oli suistaa Charlesin satulasta. Yllätetty mies nauroi ääneen, kokosi hevosen alleen ja olisi silittänyt sen kaulaa, ellei olisi pidellyt Winterille varaamansa, loisteliasta kukkapuskaa toisessa kädessään.

Zoe katseli ylpeänä hevosta, joka oli yksi niistä syistä, miksi hän jaksoi pätemättömiä työkavereitaan päivästä toiseen. Hän antoi hevosen hamuta käsivarttaan samalla kun varmisti, että ruuna näytti täydelliseltä palkintojenjakoa varten. Hän seurasi ylpeänä, kuinka hevoselle myönnettiin sen arvoinen palkinto. Paddy oli ollut paras, eikä kukaan voisi väittää muuta. Hevosesta säteilevä riemu sai naisen hymyilemään leveästi. Tällaisina hetkinä hän ymmärsi, miksi kilparatsastajat rakastivat tätä. Kilpailujen jännitys, hektinen elämäntyyli ja kiire tuntuivat tämän pienen hetken ajan kaiken sen arvoiselta. Lukemattomien toistettujen harjoitusten, oppimisen ja opettamisen jälkeen, he olivat tässä. Kyllähän silloin saattoi ymmärtää, miksi joku halusi elää näin. Hän jäi odottamaan, että ratsukko palaisi, vaikka epäilikin, että herra Edgerly viettäisi mielellään aikaa kaksin hevosensa kanssa. Hän jäi kuitenkin odottamaan käskyä lähteä vapaalle, sillä muutoin ei sitä tekisi. Paddy ansaitsisi loputtomiin rapsutuksia upeasta suorituksestaan ja ansaitusta voitostaan.

Charles hieroi otsaansa kukkapakettia pitelevällä kädellä, kun nolostus poltteli. Olisipa ollut arvokas loppu kisalle pudota kunniakierroksella. Kiitos, kaveri, mies huokasi voimatta muuta kuin rakastaa hevosta vielä hieman enemmän. Hän valui uudelleen alas selästä tavoitettuaan hoitajan ja ojensi tälle tuomansa kukat. Sitten mies löysäsi hevosen satulavyön ja lähti kävelemään kiireettä sen rinnalla kohti tallia. Kisat olivat ohi.
"Paddy kuljetetaan huomenna takaisin Englantiin. Olet vapaa lähtemään vapaalle illaksi, jos haluat", hän tarjosi. Hän voisi hoitaa hevosen tänään ja ottaa myöhemmän junan takaisin Lontooseen, tyhjään, pimeään kaupunkiasuntoonssa, jossa häntä odotti täpötäysi sähköpostilaatikko ja pino paperitöitä.

Zoe otti ojennetun kukkakimpun vastaan ajatellen, että pitäisi niitä vain sen hetken, että herra Edgerly saisi rapsutettua hevostaan, mutta ilmeisesti mies ei kaivannut kukkiaan takaisin. Nainen tuijotti niitä hieman hölmistyneenä. Mitä hänen oli tarkoitus tehdä niillä? Ne olivat Paddyn ja herra Edgerlyn voittokukat.
"Kiitos tarjouksesta, herra Edgerly. On ollut ilo olla mukana tällä matkalla", Zoe kiitti vilpittömästi. Hän oli nauttinut olostaan yllättävänkin paljon. Kilpamatkoissa oli omat hyvät puolensa, joita ei päässyt muualla kokemaan. Nainen peitti huvittuneisuutensa tottuneesti. Hänkö vapaalla illan? Hän ei ollut lainkaan varma, että edes ymmärsi, mitä sellainen tarkoitti. Hän ei lähtisi juhlimaan keskustaan, kuten monet muut varmasti tekisivät. Hän kävisi tarkistamassa Paddyn kunnon vielä myöhemmin ja sen jälkeen koettaisi keksiä itselleen tekemistä hotellilla. Tekemistä, johon ei liittynyt tanssiminen, alkoholin nauttiminen ja vieraaseen kaupunkiin eksyminen.

"On ollut ilo saada sinut mukaan tälle matkalle", mies vastasi kohteliaasti takaisin, ja tallilla riisui hevosen varusteista, huuhtoi sen ja harjasi papurikkokuvioista karvaa sitten, kunnes käsivarsia kivisti. Kun ei ollut enää syytä odottaa, Charles alistui kohtaloonsa ja hyvästeli hevosen. Winterillä oli kaikki tarvittava info lentokuljetuksesta takaisin kotiin.
"Näemme todennäköisesti ensi viikonloppuna. Pidä minut ajantasalla Paddyn toipumisessa", mies sanoi ja epäröi sitten hetken tiedostaessaan, että kuulosti jälleen kovin viralliselta ja käskevältä, "ja vietä mukava ilta."

Zoe kävi läpi Paddyn varusteita tarjotakseen omistajalle aikaa olla hevosen kanssa kahden kesken. Huomenna kaikki olisi jo valmiiksi pakattuna, mikä säästäisi aikaa huomattavasti. Hän palasi tallikäytävälle ja nyökkäsi herra Edgerlylle. Hän pitäisi huolta Paddysta ja tiedottaisi kaikesta omistajalle.
"Pidän, herra Edgerly. Onnittelut voitostanne ja turvallista kotimatkaa", hän vastasi. Nainen suuntasi hevosen karsinalle, vilkaisi ratsua ja palasi varusteiden pariin. Hän voisi rapsutella hevosta myöhemmin. Juuri nyt ruuna näytti tyytyväiseltä elämäänsä, joten hän ei hennonnut mennä häiritsemään.

Sillä välin Effie hyvästeli haikein mielin kisa-aluetta, kisatunnelmaa ja sitä euforiaa, jonka oli saanut heidän tallinsa hevosen, hänen ihastuksensa, Paddy Bluen voittaessa itsevarmalla, näennäisen vaivattomalla suorituksella. Mutta nyt heidän piti raahata varustearkut autoon, lastata hevosia, siistiä vuokrakarsinoitaan ja palata kotitallin arkeen. Effietä masensi, kun hän palasi toimistoilta hoitamassa uloskirjautumista ja näki kisakarsinoiden edustalla varustettavat hevoset. He ottaisivat Papillon-rukan kyytiin klinikalta ja ajaisivat pitkälle aamuyöhön. Jamie jäisi Belgiaan sairaalassa olevan Emersonin tueksi. Toivottavasti Klaus ei nukahtaisi rattiin.

Lucy tunsi edelleen olevansa jossakin toisessa ulottuvuudessa. Paddy Blue oli voittanut ja hän oli ollut paikan päällä todistamassa sitä. Heidän tallinsa ratsukot olivat edustaneet tallia oikein hyvin, vaikka Papillonin kohtalo varjostikin heitä kaikkia. Onneksi hevonen ja ratsastaja tulisivat kuntoon. Tyttö oli jäänyt siistimään karsinoita ja varustamaan hevosia kuljetusta varten. Varustearkut olivat jo autossa, nyt enää puuttui nelijalkaiset ja Effie, joka oli lähtenyt hoitamaan uloskirjautumista. Hän taputti Ivoryn kaulaa varmistaessaan, että hevosen loimi oli kunnolla kiinni. Hän oli valmis hyvästelemään kisapaikan tunnelman, mutta samalla tiesi kaipaavansa sitä päästyään takaisin kotiin. Hän oli nauttinut olostaan, elänyt jokaisen hetken täysillä ja eläytynyt hevosten suorituksiin. Sitä jännitystä ei helpolla pääsisi kotioloissa tuntemaan. Vaan kotona odottivat loput hevoset, ihana Angus ja muut ystävät. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi kertomaan Paulukselle, mitä kaikkea he olivat nähneet ja tehneet. Tyttö auttoi lastaamaan hevosia vilkaisten aavistuksen synkeänä tyhjää paikkaa, johon Papillon haettaisiin klinikalta. Tammaparka. Niin kamala kuin diivaileva pikkutamma osasikin olla, ei hän olisi koskaan toivonut ratsukolle sellaista kohtaloa.

Ilta alkoi jo hämärtää, kun kaikki hevoset olivat vihdoin autossa, ja rekka aloitti unettavan hyrinänsä. Effie käpertyi tutulle paikalleen nurkapenkille, vaikkei voinutkaan vielä rentoutua tietäessään, että vielä pysähdyttäsiin lastaamaan Papillonia. Hän rakasti yleensä automatkoja, vaikka tämän suunta olikin lannistavampi: hänestä oli ihanaa tuudittautua uneen rekan lämpimässä jyrinässä. Nyt hän tosin luultavasti vahtisi kauhuissaan kuskin vireystilaa, kun kaksi kuskia olivat jääneet kyydistä. Ehkä etupenkillä jalka ojennettuna matkustava Corinne Fairchild pitäisi myös heidän turvallisuudestaan huolta. Teräksinen nainen laskeutui klinikalla autosta ja talutti keppinsä varassa ontuen yhtä lailla etujalkaansa ontuvan, tokkuraisen pienen ruunikon autoon. Kai hän ymmärsi muita paremmin, Effie pohti rekan ottaessa suunnan kohti kanaalia ja Englantia, ennen kuin vajosi uneen.

Lucy tuijotteli ikkunasta ohikiitävää maisemaa eläen ajatuksissaan yhä uudestaan kisamatkan parhaita hetkiä. Paddy Bluen upeita suorituksia ja ruunan voittoa, Noxin vaivatonta tanssahtelua kouluradalla, Socksin ja Jamien päätä huimaavaa esterataa. Yhteisiä hetkiä hevosia hoitaessa, Ivoryn rapsuttelua, öitä rekassa. Kaikki oli ollut uutta ja ihmeellistä, mutta erittäin innostavaa. Hän oli nauttinut tästä matkasta niin paljon. Kun Papillonkin oli kyydissä, tyttö pakottautui rauhoittumaan. Hän ei voisi innostaa itseään enää yhtään enempää, tai päätyisi valvomaan koko matkan. Kun he palaisivat tallille, olisi oltava skarppina, joten nyt oli paras rauhoittua ja käyttää matkan tarjoama mahdollisuus nukkumiselle. Luoja tiesi, ettei hän ollut nukkunut pitkiä yöunia kisamatkan aikana. Tyttö sulki silmänsä ja nukahti pieni hymy huulillaan. Kunpa kisamatkoja olisi useammin!

Sen pituinen se.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: [P] Luhmühlen 2014   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] Luhmühlen 2014
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 2 / 2Siirry sivulle : Edellinen  1, 2

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Muu maailma-
Siirry: