PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] Luhmühlen 2014

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
Siirry sivulle : 1, 2  Seuraava
KirjoittajaViesti
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1141
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: [P] Luhmühlen 2014   Su Heinä 27, 2014 9:26 am

Pikaviestinpeli: Rosings Park osallistuu sankoin joukoin FEI:n Luhmühleniin, jotka fiktion tähden järjestettiin tänä vuonna Belgiassa. Corinne Fairchild, Klaus Bogaert, James Ellis, Emerson Digby, Kayla Williams, Effie Hepburn ja Lucy Collins matkustavat paikalle kuuden hevosen kanssa, ja Charles Edgerly hevosenhoitajansa Zoe Winterin kanssa saapuvat, luonnollisesti, aavistuksen tyylikkäämmin.

LUHMÜHLEN 2014

Lauantai, 7. kesäkuuta, 02:02 - Aika lähteä

Aamuyö oli hämärä kesälläkin ja sai yönsä sujuvasti valvoneen Klausin haukottelemaan. Hän oli saapunut tallille ajoissa, sillä tiesi miten tarkka Corinne olisi siitä, että he pääsisivät ajoissa lähtemään ja kaikki olisi kunnossa. Hän luotti siihen, että Noxin lastauskuntoon laittaminen ja lastaaminen tapahtuisi tallityöntekijöiden toimesta, vaan oli silti halukas seuraamaan kilparatsunsa lähtöä. Eiköhän hän keksisi jotakin pitääkseen itsensä hereillä. Oli hänen onnensa, että hän oli lupautunut ajamaan rekkaa vasta Belgian puolella. Mitä siitäkin tulisi, että hän riskeeraisi väsyneenä rattiin noustessaan hevosten ja itsensä lisäksi kuuden muun ihmisen hengen. Toivottavasti auton rauhallinen hurina ja vasta tuntien päästä päivään heräävä, yöllä varsin vähäinen muu liikenne antaisivat hänelle mahdollisuuden nukkua matkalla. Hän ei odottanut kovin innoissaan tuntien matkaa autossa muiden kanssa, mutta kilpailuja hän odotti enemmän kuin innoissaan. Hän oli jo edellispäivänä tuonut kilpailuvarusteensa tallille, jotta hän saattoi kävellä öisen Slaleyn läpi vain kevyt rinkka mukanaan. Siellä oli lähinnä hänen muita vaatteitaan ja tavaroitaan.

”Huomenta”, Klaus tervehti jo paikalla olevia astuttuaan talliin. Hän nosti kätensä peittääkseen haukotuksen ja laski rinkan käytävän reunalle varmistaen, ettei se vaan olisi kenenkään tiellä. Askeleet tuskin kuuluivat muiden touhujen lomasta, kun hän asteli edemmäs orikäytävää ja pysähtyi taputtamaan käytävällä seisovaa Paradox Noxia.
”Mitä poika?” hän sanoi hiljaa ja silitti orin otsaa.
”Sinulla ei ole käsitystäkään, mihin olemme menossa, eihän?” hän jatkoi puhuen edelleen hevoselle, jolta ei odottanutkaan vastausta. Se oli varmasti vain ihmeissään siitä, miksi tallilla oli ihmisiä siihen aikaan yöstä.

Kayla sen sijaan oli hukannut kaiken järjestelmällisyytensä ja vasta edellisenä iltana aloittanut pakkaamisen muutenkin aivan liian lyhyen uniajan kustannuksella. Hän oli ahtanut lähes koko omaisuutensa muutamaa ratsastusvarustetta lukuunottamatta valtavaan kassiinsa ja painunut nukkumaan liian myöhään. Nainen tosin oli varma, että oli yöllä kierinyt lähes maratonin mittaisen matkan pyörittyään levottomassa horrostilassa edestakaisin leveällä sängyllään ja samalla käärittyään lakanatkin tehokkaasti epämääräiseksi mytyksi. Tuskin sitä saattoi edes nukkumiseksi kutsua.

Olisihan nainen saanut nukkua vielä muutaman minuutin pidempään, mutta hän ehdottomasti halusi osallistua hevosensa valmisteluihin ja siksi oli saapunut lähtöpaikalle jo suht hyvissä ajoin. Tallilla ja sen ympäristössä oli omituisen vilkasta siihen nähden, ettei vielä ollut edes aamu. Pisamaiset kasvot väsymyksestä kalpeina hän laahusti talliin ja vaikutti ajoittain siltä, että hänen olallaan roikkuva kassi olisi hetkenä minä hyvänsä voinut viedä voiton ja kaataa kantajansa kumoon. Mutta Kayla oli päättänyt pysyä hereillä ja tolpillaan, vaikka unettomilla öillä oli aina yhtä kammottava vaikutus häneen.
"Huomenta", Kayla yritti kuulostaa hyväntuuliselta, mutta lopputulos oli kaikkea muuta.

Lucy oli näyttänyt aavettakin kalpeammalta koko päivän, sillä kisamatka oli tehnyt hänet huonovointiseksi. Häntä jännitti aivan kamalasti, jos totta puhuttiin. Mitä lähemmäs lähtöä tultiin, sitä hermostuneempi hänestä tuli. Hän oli aivan varma, ettei saisi Papillonia lastattua, eikä ainakaan saisi Pacolle riimua päähän. Ehkä neiti Williams olisi paikalla ja haluaisi itse hoitaa hevosensa. Aina sopi toivoa. Kaiken kaikkiaan hän oli koko päivän ajan kuvitellut, mikä kaikki voisi mennä vikaan, mikä ei ollut ollenkaan rauhoittanut hermostunutta mieltä.
Jännitys helpotti vasta, kun koitti aika toimia. Lucy oli tarkistanut moneen kertaan päivän aikana, että hevosten kuljetusvarusteet olivat tallessa ja moitteettomassa kunnossa, joten oli helpottavaa vihdoin laittaa mustat kuljetussuojat Ivoryn vaaleisiin jalkoihin. Komea ruuna hörisi lämpimästi saadessaan ylimääräisiä rapsutuksia. Lucy hymyili pienesti peittäen haukotuksensa kädellään. Kyllä hän selviäisi.

"Hei", Lucy vastasi hiljaisella äänellään Klausin tervehdykseen poistuessaan Ivoryn karsinasta. Papurikonkimo ruuna oli valmis lastattavaksi. Tyttö käveli reippain askelin Papillonin karsinan suuntaan. Herra Digby puuhasteli jo hevosensa parissa, joten oli turvallista olettaa, että Papillonkin olisi pian valmiina. Lucy huokaisi helpotuksesta. Hän oli välttynyt Papillonin valmistelulta. Pienikin voitto oli riemuitsemisen arvoinen.
"Effie, ketkä lastataan ensin?" Tyttö kysäisi toiselta tallityöntekijältä, joka oli lähdössä mukaan. Onneksi Zoe ei ollut tulossa heidän kanssaan samalla kyydillä. Lucy painoi katseensa maahan. Kuka hän oli tuomitsemaan työkaveriaan? Niin, ehkä oli vain parempi keskittyä Ivoryyn, joka työnsi turpaansa karsinan kaltereiden välistä huomiota vaatiessaan.

102. Nyt 103. Effie oli tarkastanut sekä kolmen omalla että Lucyn vastuulla olevien hevosten varustearkut muutaman kerran, ja pyöri terävin, stressaantunein askelin varustehuoneen ja tallipihan väliä. Mukulakivetylle tallipihalle peruutettu kuusipaikkainen kuljetusauto odotti kumipäällystetty ramppi avoinna hevosia. Harsomainen sade pyyhki kesäyön pimeyttä, sai pihan kiiltelemään ja Effien värisemään. 104: hän tarkasti hevosten varustearkkujen sekä varavarusteiden olevan massiivisen rekan säilytyslokeroissa samoin kuin ratsastajien matkalaukkujen ja hiipi sitten takaisin talliin välttäen jo rekan etupenkillä odottavan ja vahvoja kipulääkkeitä napsivan Corinne Fairchildin huomion. Jamie oli yllättäen myöhässä eikä Effie halunnut puolustella miestä.

"Slippers, Socks, Paco, Nox, Ivory ja Papillon", hän luetteli Lucylle kiitäessään ohi kuulostaen aavistuksen automaattivastaajalta. Naisen silmien alla oli mustat varjot ja pöllömäisen suurissa silmissä tavallistakin maanisempi katse: Paulus oli vältellyt Effietä edellisen viikon. Hän pyyhälsi hakemaan hohtavaan oranssiin verhotun Slippersin ja tarkasti samalla, että Socks oli valmiina kuninkaallisessa laivastonsinisessä ja käytävällä odottava Nox kullalla kirjotussa mustassa.
"Mennäänpäs sitten", hän mumisi lähinnä itselleen, kun valtava irlantilainen retuutti hänet perässään märälle tallipihalle ja muutaman vauhdikkaan, hyppyjä sisältävän voltin jälkeen ylös ramppia. Nainen hölkkäsi takaisin talliin jomottavaa olkapäätä hieroen hakemaan Socksin.

Klaus hymähti Lucylle lyhyen tervehdyksen, kun tuo palasi käytävälle Ivoryn karsinasta. Hänen katseensa vaelsi paikalle saapuneeseen Kaylaan, joka näytti siltä, ettei todellakaan kaivannut juttukaveria. Mies oli oikein iloinen, ettei joku heti tullut vaihtamaan kuulumisia. Hän ei ollut hyvä small talkissa eikä aikonut sellaista edes yrittää jos ei ollut pakko. Kaikessa ystävällisyydessään hän kuitenkin lähti mukaan muiden keskusteluun jos niin odotettiin.

Effie viiletti ohitse ennen kuin hän ehti edes huomata. Tuo näytti ammattilaiselta, tiesihän Klaus tytön pakkomielteen aikatauluihin ja suunnitelmallisuuteen. Ei siis mikään ihme, että tuo antoi Lucyn kysymykseen nopean ja tarkan vastauksen.
”Voin tuoda Noxin”, hän tarjoutui ja enempää miettimättä irrotti kimon käytävältä ja tarttui sen riimunnaruun. Hän seurasi Effietä ja Socksia, vaikka vallan hyvin muisti Pacon kuuluvan vielä ennen Noxia autoon. Mikä heidän olisi ulkonakaan seistessä. Nox aisti jännittyneen tunnelman ja yritti parhaansa tanssahdella isona pelottavana orina narun päässä. Klaus, joka oli tottunut siihen, asteli rauhallisin askelin hevosen rinnalla ja piti jämäkästi kiinni narusta. Se siitä vielä puuttuisi, että se karkaisi.

Kayla näytti laittavan Pacoa valmiiksi, minkä vuoksi Lucy huokaisi helpotuksesta rapsuttaessaan Ivoryn turpaa. Effien maanisuus oli aavistuksen pelottavaa, joten ujo tyttö pysytteli poissa sinne tänne sinkoilevan tallityöntekijän tieltä. Selvä, eli Paco olisi hänen hevosistaan ensimmäinen, joka vietäisiin sisään. Veisiköhän Kayla itse hevosensa? Hän saattoi vain toivoa sitä, sillä tiesi joutuvansa käyttämään kaikki taitonsa Papillonin kanssa, ellei kultainen Emerson tekisi sitäkin hänen puolestaan. Siihen ei kuitenkaan saanut luottaa, sillä hän oli työntekijä ja hevosten lastaaminen oli hänen työtään, joten hän tekisi sen jos omistajat eivät haluaisi.
Hän tarkisti Ivoryn varusteet vielä kertaalleen, ennen kuin suuntasi Pacon luokse. Hän ei tiennyt, miten hevonen käyttäytyisi lastatessa, joten oli vain helpottunut, kun ei-niin-pirteän näköinen Kayla lähti taluttamaan hevostaan Socksin perään. Lucy palasi Ivoryn luokse.
"Pääset matkalle", Lucy sanoi hiljaa hevoselle lähtiessään taluttamaan hyvätapaista ruunaa rinnallaan traileria kohti. Hän luotti papurikonkimon hevosen kokemukseen. Ivory nousisi trailerin ramppia pitkin rauhallisin askelin, tai ainakin niin hän toivoi. Yksi Papillon oli ihan tarpeeksi hänelle. Oikeastaan liikaakin, mutta hän nielaisi epävarmuutensa ja tarttui tiukemmin Ivoryn riimuunnaruun. Nyt ei saanut jännittää turhia.

Kiitos Papillonin, Jamie ehti ajoissa paikalle. Miehen tummanruskea, laineikas tukka seisoi unisesti pystyssä ja tummat silmät olivat tokkuraiset, mutta hymyn rento itsevarmuus ei haparoinut edes Corinnen viiltävän katseen alla. Joskin Jamie siirtyi rekan takaosalle vikkelin jaloin heittämään kassinsa muiden joukkoon ja läimäisemään Emersonia toverillisesti olalle, kun mies piteli villisti korskuen ja koristen hyppivää ja säikkyvää Papillonia. Tamma oli matkustanut satoja kertoja elämässään, mutta silti se jaksoi pistää näytöksen pystyyn joka kerta. Se oli ihailtavaa. Effie tarkasti 112 kertaa kaiken olevan mukana ja asettui sitten autoon, käpertyen vakiopaikalleen perimmäiseen nurkkaan. Jännitys kipristeli vatsassa: hän rakasti kisamatkoja - ja Luhmühlen! Se voisi lyödä laudalta jopa Floridan amerikkalaishenkisen suuruuden.
Jamien autettua pösilö hannover ylös ramppia, lastaussilta nostettiin, ihmiset pinoutuivat autoon ja matka kohti Belgiaa saattoi alkaa tyynen Emersonin turvallisesti ohjaamana. Aamukolmen viileys oli tuudittanut useamman matkustajan uneen, mutta Jamie käytti hereilläoloaikansa yrittäen ujuttaa mahdollisimman paljon erinäisiä asioita vieressään nukkuvan Kaylan vaatteiden sisään.

Kun Nox oli turvallisesti lastattu, Klaus haki rinkkansa tallista ja heitti sen auton säilytystilaan. Hän seurasi vielä loput hevoset sisään, kunnes valui muiden perässä autoon. Hän ei voinut estää leveää haukotusta, jonka mukana jonkinlainen ontto ääni pääsi kurkusta. Oli siinä kanssa kilparatsastaja. Hän venytteli hieman istuuduttuaan, eikä voinut kuin miettiä miten tuskaista monen tunnin autossa matkustaminen oli. Auto oli hieno, suuri ja hyvin suunniteltu, joten he kaikki sopivat sinne onneksi mainiosti. Olisi ollut kurjaa istua jalat jonkun suussa, hän kun ei ollut lyhimmästä päästä.
”Kuinka moni nukku yönsä?” hän kysyi rikkoakseen itseään häiritsevän hiljaisuuden. Miksi kukaan ei puhunut mitään? Kayla näytti nukahtaneen välittömästi autoon istuttuaan ja niin olisi kai hänenkin pitänyt. Tilanne oli aivan liian ahdistava, jotta hän olisi osannut sulkea silmänsä. Kai se vaati hetken totuttelua, että muutama silmäpari saattoikin hänen untaan vahtia. Klaus silmäili epäillen Jamien touhuja. Tuo näytti oikein innoissaan pujottelevan tavaroita Kaylan vaatteiden alle. Mielenkiintoista, aikuistuisiko mies ikinä?
”Ellis, mitä luulet Kaylan sanovan tuohon kun herää?” Hän kysyi luoden hyväntahtoisen, pienen virneen toisen suuntaan. Väsymys antoi syyn huvittua kaikesta, myös Jamien typeryyksistä.

Lucy oli valmis kiittämään kaikkia jumalia, kun Emerson lastasi Jamien avustuksella Papillonin. Hän varmisti vielä kerran, että hänen kolmella vastuuhevosellaan oli kaikki mukana, vaikka tiesi Effien tarkistaneen samat varusteet jo lukuisia kertoja. Tyttö kiipesi auton kyytiin, hakeutuen vaistomaisesti Effien viereen. Effie oli tuttu ja turvallinen, ja varmasti paljon kivempaa matkaseuraa kuin Jamie. Lucy oli päättänyt, ettei nukahtaisi ennen Jamieta, siltä varalta, että mies keksisi jotakin hänen päänsä menoksi, mutta silmäluomet alkoivat painaa ihan liikaa. Onneksi Jamie näytti keskittyneen Kaylan kiusaamiseen, joten ehkä hän olisi turvassa, vaikka vähän torkkuisikin. Hetkeksi sivuun väistynyt jännitys palasi kipristelemään vatsanpohjalle, kun tyttö mietti, millaista kisamatkalla voisi olla, eikä väsymyskään tuntunut enää niin pahalta. Hän oli kuullut tarinoita, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän oli mukana. Hän oli tottunut katsomaan huippuratsukoita televisiosta ja jännittämään vauhdikkaita estekilpailuja pehmeältä kotisohvalta popcorn-kulhon kanssa, joten kaikki kulissien takana tapahtuva oli hänelle aivan uutta ja ihmeellistä. Tyttö ei malttanut odottaa, että pääsisi sisään kilpailujen ihmeelliseen maailmaan työntekijänä. Hän ei uskaltanut katsoa suoraan ketään silmiin vaikka seurasikin keskustelua, joten tyttö piti katseensa rekan lattiassa Emersonin ajaessa rauhallisesti hiekkateitä pitkin.

Ellis vastasi Klausille viattomalla, lammasmaisella hymyllä.
"Luultavasti hän arvostaa suuresti huumorintajuni hienostuneisuutta", hän vastasi ja pujotti housuihinsa trailerissa touhuamisessa takertuneen heinänkorren naisen hiuksiin. Klausin viereisessä nurkassa Effie oli pujottanut kengät jalastaan ja vetänyt punaoranssiraidallisiin villasukkiin verhotut jalat penkilleen; hän oli käpertynyt mustaa, viileää ikkunaa vasten ja katseli poissaolevin, välillä kiinni lupsahtavin silmin Klausin ohi eteenpäin.

”Luultavasti”, Klaus nyökytteli vaikka ei uskonut hetkeäkään, että Kayla ottaisi leikkiä sen vaatimalla rentoudella. Ei sillä, että hänkään ottaisi. Jos Jamie tekisi vastaavaa hänelle, hän saattaisi vaikka lyödä tuota tai vähintään sadatella ääneen. Hän ei ollut sellaisten pilojen ystävä, mutta toisille tehtyinä nekin olivat hauskoja. Hän pudisteli päätään kevyt hymy huulillaan ja siirsi katseensa nyt suoraan eteenpäin, auton sivuikkunasta ulos. Ulkona näytti aamuun sopivan viileältä, hän saattoi muistaa tallipihalla sataneen tihkun ihollaan. Toivottavasti kilpailupäivä olisi kauniimpi, tosin sää Belgiassa olisi taatusti Englannin säätä parempi – ainakin teoriassa. Ajatus kotimaahan paluusta hirvitti, mutta niin kauan kun hän ei törmäisi tuttuihin, hän olisi turvassa. Toisaalta hän tiesi millaisen haloon hänen vankilasta vapautumisensa oli aiheuttanut muutamia vuosia aiemmin. Ehkä kukaan ei enää muistaisi sitä ja hän saattaisi olla kuten kuka tahansa tavallinen kansalainen.

Jamien vastaus sai Lucyn naurahtamaan hiljaa. Varmasti. Kukapa ei arvostaisi heinänkorsia hiuksissa ja ties mitä muuta, mitä Jamie oli ehtinyt pujottaa Kaylan vaatteiden sisään. Kaylaparka. Hetken tyttö mietti, uskaltaisiko herättää Kaylan, jotta toinen voisi komentaa Jamieta, mutta ei löytänyt sisältään rohkeutta sellaiseen. Effiekään ei näyttänyt puuttuvan tilanteeseen, joten ehkä oli vain parempi olla hiljaa ja huomaamaton.
Lucy vilkaisi varovaisesti Klausin suuntaan, mutta palautti katseensa nopeasti lattialle. Valmentaja-kilparatsastaja oli pelottava mies, eikä hän aikonut liittyä miesten keskusteluun. Huomaamaton. Olet huomaamaton, hän vakuutti itselleen ja otti varovaisesti kengät pois jalastaan. Matka olisi pitkä, joten yhtä hyvin voisi tehdä olonsa mahdollisimman mukavaksi.
"Jamie, anna Kaylan nukkua", Lucy sanoi hiljaa vilkaistessaan naisen yli Jamieta. "Ei kukaan halua herätä täynnä heinänkorsia ja muuta roinaa", tyttö jatkoi varovaisesti. Heti saatuaan puhuttua, ujo tyttö painoi katseensa lattiaan. Olisi pitänyt vain pysyä hiljaa.

"Olettepa te hauskaa seuraa", Jamie huokasi kulmaansa kohottaen ja siirtyi sitten tyhjälle penkille auton laitaan, johon saattoi asettautua mukavammin. Ihmeen tosikot. Tästä matkasta tulisi kertakaikkisen hulvaton.

Klaus siirsi katseensa Lucyyn tuon puhuessa. Hiljainen tallityöntekijäkin sai sanottua jotakin, uskomatonta. Hän ei halunnut ajatella pahaa kenestäkään, mutta Lucy oli jopa hänen mittapuullaan turhan ujo ja hiljainen tehdäkseen työtään hyvin. Hän uskoi, että tytöllä oli kokemusta hevosista ja tuo taisi niiden hoidon, vaan silti hän kaipasi tuohon vähän sisältöä. Ehkä kiireiset päivät kilpailuissa karistaisivat turhan ujouden.
Mies venytti pitkiä jalkojaan auton lattiaa pitkin ja sulki silmänsä. Olisi turha taistella unta vastaan. Hän risti kätensä rinnalleen ja vaikka saattoi näyttää nukkuvalta, oli hän edelleen hereillä. Olisi hankala luottaa muihin niin, että antaisi itsensä nukahtaa. Klaus tiesi sen olevan typerää ja hullua, mutta asia oli hänelle todella vaikea. Välillä hänen oli avattava silmänsä vain tarkistaakseen, että kaikki olivat paikoillaan eikä kukaan ollut esimerkiksi ampuma-aseen kanssa uhkaamassa hänen henkeään. Naurettavia mielikuvia, mutta minkä sille mahtoi.

Lucy hymyili pienesti Jamielle. Ei hän ollut kuullut, että kisamatkalle lähtijöiden odotettiin olevan Jamien mittapuulla hauskaa seuraa. Taas yksi vaatimus, jota hän ei täyttänyt. Olikohan kukaan muu kuin Jamie hauska miehen omalla, nurinkurisella mittapuulla mitattuna?
"Minä en ole ikinä ylittänyt kanaalia", Lucy totesi hiljaa vilkaistessaan ikkunasta ulos. Vielä menisi monta tuntia, ennen kuin he olisivat lähelläkään maasta lähtemistä, mutta ajatus oli yllättäen tullut hänen mieleensä ja hän oli sanonut sen ennen kuin oli ehtinyt hiljentää itsensä. Hän vilkaisi pahoitellen ympärilleen. Kaikki taisivat yrittää nukkua. Ehkä hänenkin pitäisi, vaikka jännitys tekikin siitä vaikeaa.

"Vau", Jamie vastasi poissaolevasti ja selasi himmeästi hohtavaa tablettia auton pimeydessä. Ohjaamon puolelta kantautui vaimeana radion hyminä, ja rekan hurina oli tuudittanut Effien uneen. Naisen oli yleensä vaikea nukkua - kiitos Pauluksen, Colinin ja Jamien, jotka huvittuvat itseään tekemällä hänelle käytännönpiloja - mutta hän oli valvonut niin paljon matkaa hermoillessaan, että ei kyennyt pysymään hereillä. Rekka huristi pimeydessä kohti etelää; Jamie siirtyisi rattiin parin tunnin kuluttua ja Emerson saisi nukkua.

Lucyn kokemattomuus ei yllättänyt Klausia. Ei sillä, että hän olisi matkustellut paljoakaan. Oli hän kulkenut Eurooppaa ristiin rastiin edellisessä elämässään (kuten hänellä oli tapana nimittää aikaa ennen vankilaa) mutta ei ollut osannut nauttia matkustamisesta sellaisenaan. Hänellä oli aina ollut syy matkustaa – milloin hän oli lähtenyt avaamaan uutta pankkitiliä, milloin ryöstämään hyvältä kuulostanutta kultasepänliikettä. Hän ei muistellut mieluusti menneisyyttään ja pudisteli ajatukset pois päästään. Hän oli avannut silmänsä ja katseli hetken Lucya, minkä jälkeen poissaolevaa Jamieta.
”Pidät Belgiasta, lupaan sen”, Klaus sanoi yllättyen itsekin lämpimästä sävystä äänessään. Miksi hän keskusteli tytön kanssa, sitä hän ei tiennyt. Ehkä viipyilevä uni, joka antoi odottaa itseään, pakotti hänet keksimään jotakin tekemistä.

Klausin sanat saivat Lucyn painamaan katseensa lattialle, mutta pieni hymy kohosi huulille siitä huolimatta. Hän joutui hetken keräämään rohkeuttaan, sillä miehelle puhuminen tuntui vaikealta. Hänen olisi pitänyt pysyä hiljaa, niin kaikki olisi ollut helpompaa.
"Varmasti pidän", Lucy sai sanottua tarpeeksi kuuluvalla äänellä, jotta Klaus voisi kuulla hänet. Tytön hiljainen, arka ääni hukkui helposti taustameteliin, vaikka nyt olikin rauhallista ja lähes hiljaista. Lucy peitti makean haukotuksen kämmeneensä, vilkaisi epäluuloisesti Jamieta ja asettui sen jälkeen paremmin istuimelle silmänsä sulkien.

Jamie pysyi valveilla elektroniikkansa valossa, sillä tiesi, ettei heräisi jos antaisi itsensä nukahtaa. Kun Emerson pysähtyi tankkaamaan puolivälissä matkaa Lontooseen, Jamie siirtyi rekan rattiin ja Emerson nousi matkustamoon nukkumaan. Auton lämmin, hämärä hiljaisuus teki siitä helppoa. Jamie ratin takana ajo jatkui.

Aamu alkoi sarastaa. Klaus oli torkahtanut ja havahtui hereille kai jonkin liikenteen äänen takia. Hän huomasi kuskin vaihtuneen, kun eläväisen ja huumorintajultaan hieman kieroutuneen Jamien tilalla istui rauhallinen ja sillä hetkellä unessa oleva Emerson. Hän huomasi jälleen haukottelevansa. Peltojen takaa nouseva punertava aurinko värjäsi kaiken kauniiksi. Maisemat valuivat ohi eikä hän ehtinyt painaa mieleensä yhtäkään yksityiskohtaa. Englannin maaseutu ei tarjonnut hänelle mitään uutta. Takapenkki näytti olevan unessa ja hänkin ummisti silmänsä uudelleen. Valon määrän lisääntyessä hän joutui valitettavasti sanomaan hyvästit syvälle unelle.

Lucy nukkui pienellä kerällä tyytyväisenä. Hän ei ollut edes havahtunut kuskin vaihtuessa, eikä osoittanut heräämisen merkkejä nytkään, vaikka aamu sarastikin jo. Hän oli jännittänyt matkaa niin paljon, että unet viime öiltä olivat jääneet vähäisiksi. Ei yksi automatka niitä korvaisi, mutta ainakin hän sai nukuttua edes vähän. Hän venytteli havahtuessaan hereille ja katsoi ympärilleen. Kaikki näyttivät torkkuvan enemmän tai vähemmän, joten hänkin pysytteli hiljaa, vaikka ei uskonut enää nukahtavansa. Jokainen kilometri vei heitä lähemmäs kisapaikkaa, eikä hän voinut hillitä jännitystään. Kasvot aavistuksen tavallista kalpeampina tyttö tuijotti ulos ikkunasta, koettaen kuvitella, millaista elämä kisapaikalla olisi. Kiireistä, aivan varmasti, mutta mitä muuta? Jännittävää, vauhdikasta, tunnerikasta? Hän ei tiennyt, vaan pian olisi kokemuksen rikkaampi.
"Huomenta", tyttö sanoi kun muut alkoivat heräillä takapenkillä. Emersonia hän ei osannut pelätä samalla tavalla kuin muita hevosenomistajia tai Klausia, joten Papillonin omistaja sai osakseen pienen hymyn siinä missä Effiekin, kunhan toinen heräisi.

Effie oli havahtunut muidenkin heräillessä, mutta nojasi ohimoaan ikkunaan ja katseli poissaolevana tyhjyyteen. Tuttu ahdistus kiersi hänen sisuksiaan solmuun ja hän käytti massiivisen tahdonvoimansa pitääkseen ajatuksensa poissa siitä. Edes hetken uni oli ollut tervetullutta, sillä hänellä oli tunne, ettei hän nukkuisi seuraavaan viikkoon.
"Good morning, good morning - we've danced the whole night through, good morning, good morning to you", helisi radiossa, kiitos Jamien. Rekka mateli eteenpäin auton lähestyessä Lontoota ja soluttautuessa vähitellen heräävään aamuruuhkaan.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian


Viimeinen muokkaaja, Kirke pvm Ke Kesä 22, 2016 5:38 pm, muokattu 2 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1141
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] Luhmühlen 2014   Su Heinä 27, 2014 9:28 am

Sunnuntai, 8. kesäkuuta, 08:59 - Kanaalin yli

Klaus avasi silmänsä jälleen, kun kuuli Lucyn hiljaisen tervehdyksen. Hän ei yrityksistään huolimatta tavoittanut tytön katsetta, joten antoi olla. Kevyt nyökkäys varmasti riitti vastahuomeneksi. Hän ei tiennyt mitä kello oli, eikä ehkä halunnutkaan tietää. Eläisi nyt sen hetken ajantajuttomana. Kiire tulisi sitten viimeistään kilpailua ennen.
”Pysyykö Ellis hereillä?” Klaus kysyi suunnaten sanansa kuskin suuntaan. Hän ei ehdoin tahdoin hinkunut ajamaan, mutta mikäli Jamie ei enää jaksaisi, hän suostuisi kyllä vaihtamaan. Kunhan hän saisi itsensä kunnolla hereille, hän uskoisi kuljettajantaitoihinsa hieman enemmän. Siitä oli aikaa, kun hän oli ajanut niin suurta kulkuvälinettä. Eiköhän hän pärjäisi.

Kayla ei ollut varma, mihin oli herännyt, luultavasti muiden matkustajien puheeseen tai aamuliikenteen ääniin. Tai kenties siihen, että oli nukahtanut heti autoon istuuduttuaan riisumatta edes tummansinistä rentoa ratsastustakkiaan. Vaikka se kovin mukava olikin, oli se hieman liioiteltu asuste auton lämpötilaan nähden, eikä edes avonainen vetoketju auttanut asiaa. Tokkurainen nainen suoristautui järkevään istuma-asentoon ja hieroi kasvojaan unisena. Hänen kätensä osui johonkin terävään, ja hän veti pörröisiin hiuksiinsa takertuneen heinänkorren pois päästään. Kayla kurtisti kulmiaan jokseenkin aamuäreän oloisena ja nakkasi heinän pois, kunnes tajusi vaatteidensa olevan täynnä jos jonkinnäköistä tavaraa - kynä, roskia ja vaikka mitä.
"Mitä nyt taas?" nainen päästi suustaan ei-niin-iloisen hyvän huomenen toivotuksen.
Kayla ei jaksanut väsymykseltään eritellä mitä kaikkea muun muassa hänen paitansa sisälsi, vaan hän tyhjensi vaatteensa parhaansa mukaan ja loi epäuskoisen katseen muihin matkustajiin. Katse oli suora kysymys. Kenelläköhän oli ollut hauskaa? Klaus - hyvänen aika, ei kai sentään. Lucy tuskin uskaltaisi moiseen puuhaan ryhtyä. Effie ei varmasti sortuisi sellaiseen. Kayla ei keksinyt muuta vaihtoehtoa kuin parhaillaan kuskina toimivan Jamien, tai sitten jonkun muun päässä oli vain vinksahtanut pahemman kerran. Nainen katsahti Klausiin, joka tiedusteli parhaillaan kuskin vireystasoa.
"Eiköhän herra Ellis ole ihan tarpeeksi virkeä", hän mumahti silkkaa piilomerkitystä äänessään riisuessaan takkiaan ja yritti samalla keksiä, oliko jokin yllätys jäänyt vielä huomaamatta.

Lucy piti katseensa tiiviisti rekan lattiassa, kun Kayla heräili. Hän ei halunnut vahingossakaan joutua vedetyksi mukaan Jamien hölmöilyyn. Onneksi Kayla taisi itsekin päätellä syyllisen, jos Klausille annetun vastauksen äänensävystä saattoi mitään tulkita. Tyttö vilkaisi Effietä miettien, uskaltaisiko sanoa jotakin. Hän päätyi istumaan kaikessa hiljaisuudessa ja antamaan muille aikaa heräillä ja keskustella keskenään. Vaikka rekassa tarkenikin ihan hyvin, ei hän halunnut riisua harmaata, käytössä kulunutta huppariaan, sillä tunsi olonsa turvallisemmaksi voidessaan piiloutua hupparinsa sisään. Huppua tyttö ei sentään nostanut vaaleille, pörrössä oleville hiuksilleen, vaikka muuten koettikin tekeytyä niin huomaamattomaksi kuin mahdollista.

Jamie väläytti Kaylalle viehättävimmän, aseistariisuvimman hymynsä taustapeilin kautta rekan jyristessä liikennevaloissa Lontoon laidalla. Kello näytti aamuyhdeksää ja liikenneruuhka hivutti heitä lähemmäs kanaalia.
"Pitäisikö pysähtyä aamupalalle?" mies kysyi ja vilkutti rekan viereen pysähtyvän pikkuauton matkustajalle korkeuksista. Joku hevosista kolisteli trailerissa: ne olisi tarkoitus purkaa verryttelemään kanaalilla.

Klaus nyökkäsi päällään kuskia, kun Kayla näytti etsivän syytä tavaroille vaatteidensa sisällä. Hän ei voinut estää pientä vahingoniloista hymyä nousemasta kasvoilleen. Naisen reaktio oli hyvinkin oletettu, hän ei ollut hetkeäkään epäillyt että tuo hyväksyisi Jamien pikkujekun noin vain. Mies venytteli jalkojaan ja vaikka saikin istua miten tahtoi, alkoi tuntien istuminen tuntua jo jäsenissä. Hän ei ollut enää mikään nuori, joka jaksoi sellaista.
Jamien kysymys sai hänet katsomaan kysyvästi muita. Hän haukotteli.
”Kahvi voisi tehdä ihan hyvää”, mies viimein vastasi ja toivoi pysähdystä myös hetken jaloittelun vuoksi.

Kayla tavoitti Jamien hymyn peilistä ja kohotti kulmiaan merkitsevästi.
"No oliko hauskaa?" Kayla tivasi onnistumatta kuulostamaan niin kipakalta kuin olisi halunnut.
Hän sai vain vaivoin estettyä pienen huvittuneen hymyn kohoamisen kyllästyneille kasvoilleen. Mikä idiootti Jamie sitten osasi olla! Ei tuo voinut yhdellä hymyllä hyvittää urpoiluaan. Hetken kuluttua Kayla oli melkein varma, ettei hänen vaatteidensa kätköissä ollut enää piilotettuna ylimääräistä tavaraa ja nainen saattoi huokaista helpotuksesta. Kaylan olisi tehnyt mieli heittää kiusanhenkeä jollain esineellä, mutta päätti jättää sen väliin. Ehkä Corinnen läsnäolo hieman laannutti hänen kostovimmaansa toistaiseksi.

Kaylan vaaleanruskeat hiukset olivat hankautuneet penkkiä vasten ja muodostaneet melkoisen takkukasan, jota nainen yritti yhä tokkuraisena, silmät sirrillään ja kulmat kurtussa haroa selväksi. Jamie ehdotti aamupalaa ja Klaus myönsi kaipaavansa kahvia, Kayla vain vilkaisi kuljettajan suuntaan ja kohautti olkiaan samalla kun päästi epämääräisen myöntävän äännähdyksen.
Joku hevosista yritti tulla seinästä läpi ja tunnelma oli muutenkin mielenkiintoinen.
"Pysähdytään vaan", Kayla muotoili aiemman alkuasukasmaisen murahduksensa sanoiksi.

Lucy odotti, että kaikki muut olivat saaneet sanottua mielipiteensä, ennen kuin aukaisi oman suunsa. Ketään tuskin yllätti, että ujo tyttö myötäili muiden sanoja.
"Aamupala kelpaa kyllä", tyttö totesi. Kaylan selvitellessä omia hiuksiaan, Lucykin alkoi tasoitella omia, joka suuntaan hapsottavia hiuksiaan. Miten lyhyet hiukset saattoivatkin mennä näin pörröön lyhyellä matkalla?

"Olit vastustamaton", Jamie vastasi Kaylalle lämpimästi, vaikkei häntä tässä seurassa arvostettukaan. Hän kaarsi rekan pujotellen huoltoaseman pihaan, sammutti moottorin ja hyppäsi ulos autosta.
"Mikäli ei halua lähteä itse ostoksille, toiveita saa esittää", hän huikkasi venytellen märällä parkkipaikalla avoimen oven vierellä. Hiljaisille hän toisi aamiaista pyytämättäkin.

Klaus oli ensimmäisten joukossa ulkona autosta. Hän venytteli särkeviä jäseniään ja avasi hiuksensa heilutellen niitä sitten vähän paremmiksi. Samalla kun mies alkoi sitoa hiuksia uudestaan kiinni, hän asteli reippain askelin kohti huoltoaseman myymälää. Milloinhan he söisivät seuraavan kerran? Pärjäisikö hän nyt pelkällä kahvilla? Hän päättyi miettimään ostoksiaan vasta, kun näkisi tarjonnan. Ehkä jotakin hedelmää, mikäli ne näyttäisivät lainkaan syömäkelpoisilta. Hän oli tottunut siihen, että huoltoasemien tarjonta oli vähintään surkeaa.
”Otammeko hevosia jaloittelemaan?” Klaus kysyi joltakin lähellä olevalta, joka osaisi vastata. Tietenkin he ottaisivat, mutta hän haki kysymyksellään aikaa tai paikkaa, missä kyseinen aktiviteetti suoritettaisiin. Huoltoaseman piha tuskin oli paras paikka purkaa kuuden hevosen autoa, joten hän oletti sen tapahtuvan vasta myöhemmin. Kai kuitenkin ennen kanaalia?

Kayla hymähti Jamien sanoille. Varmasti oikein vastustamaton nukkuessaan kuin mikäkin krapulainen. Turhauduttuaan hiuksiinsa Kayla päätyi sukimaan ne korkealle sotkuiselle nutturalle ennen kuin kömpi ulos autosta jo hieman paremmalla mielellä. Kasvoilla oli jo hitusen väriä ja elämä alkoi vihdoin voittaa. Hän kiskoi takin uudelleen päälleen violetin ihonmyötäisen toppinsa seuraksi ja tarkisti, että lompakko ja puhelin olivat yhä tallessa.
"Varmaan kanaaliin mennessä", Kayla vastasi Klausin kysymykseen, tosin omassakin toteamuksessaan oli kysyvä sävy. Huoltoaseman pihalla loikkivat ja säikkyvät hevoset eivät ehkä olleet ihan paras vaihtoehto, vaikka metelistä päätellen jollekin hevosista olisi selvästi kelvannut myös kuppi kahvia.

Kanaali varmistui hevosten ulkoilutuspaikaksi. Jamie seurasi uneliasta Effietä kohti huoltoasemaa, hyppäsi kopauttaen kantapäitään yhteen ja nykäisi naisen punavaaleaa ponihäntää ennen kuin katosi huoltoaseman hiljaisen myymälän sisään. Mies poimi ovensuusta korin ja ryhtyi kasaamaan sinne matkaeväitä; Effie seisahtui kylmäkaappien eteen pohtimaan, haluaisiko Corinne laadukasta jääkahvia vai laadultaan epämääräistä, mutta tuoretta ja kuumaa kassan laidalla olevasta laitteesta. Jamie pysähtyi naisen viereen ja veti hyllyltä puoli tusinaa jääkahvipulloa pursuavaan koriinsa, keksipakettien, karkkipussien, sipsipurkkien, limsapullojen ja suklaan seuraksi.

Klaus seurasi päätään pudistellen leikkisää Jamieta ja Effietä. Hän katsoi huvittuneena, miten Jamie kasasi korinsa pullolleen herkkuja eikä voinut kuin miettiä, kuka saattoi syödä sellaista aamulla – tai ylipäänsä koskaan. Hän etsiytyi epämääräisen hedelmäosaston luo ja pyöritteli omenoita ja banaaneja käsissään hyvän aikaa. Lopulta hän päätyi ottamaan kaksi banaania ja muutaman appelsiinin. Kai niillä selviäisi. Mies käveli muodon vuoksi myymälän ympäri katsellen hyllyjen tuotteita vaikka hänellä ei ollut aikomustakaan ostaa niistä mitään. Oluthyllyllä hän oli pysähtyä, mutta muisti matkan luonteen ja ymmärsi ettei Corinne arvostaisi, jos hän olisi humalassa. Vaikka mitä se naiselle kuului, mitä hän teki. Olihan hän jo aikuinen, eivätkä kilpailutkaan olleet vielä sinä päivänä. Ostoksiinsa tyytyväisenä Klaus asteli kassalle, laski hedelmät likaiselle liukuhihnalle ja kaatoi itselleen kupin kahvia. Hän maksoi ostoksensa nyrpeälle teinipojalle kassan takana, pakkasi hedelmänsä paperipussiin ja lähti autolle varoen läikyttämästä kahviaan. Se ei ollut odotusten vastaisesti erityisen kuumaa enää, mutta kelpaisi kyllä. Mies jäi auton ulkopuolelle juomaan kahviaan ja nauttimaan hetken jaloittelutauosta.

Kayla asteli itselleen epätyypillisen töksähtelevin laiskoin askelin muiden vanavedessä huoltoaseman myymälään jaksamatta edes yrittää harppoa esimerkiksi Klausin vauhdissa. Lihakset tuntuivat jäykiltä huonossa asennossa nukkumisen jäljiltä ja niska oli kipeä.
Jamie oli jo ehtinyt villiintyä hyllyjen välissä ja näytti lappavan koriinsa toinen toistaan epäterveellisempää sisältöä. Kayla oli erittäin huono syömään aamuisin, mutta jotain olisi silti saatava alas. Hän kuljeskeli hyllyjen välissä ja Jamien ohi astellessaan päätti suorittaa katalan kostonsa ja ainakin yritti sujauttaa hyllyltä löytämänsä järkyttävän ruman siivekkään koriste-esineen Jamien koriin. Miksi tuollaisia täällä myytiin, sitä Kayla ei tiennyt, mutta hän virnisti leikkisästi suunnistaessaan hakemaan itselleen valmiin salaatin ja hieman epämääräisen leivän, joilla pärjäisi ainakin hetken aikaa.

Jamie seisahtui tiskillä purkaessaan korin sisältöä pöydälle, kun jokin mystinen esine tarttui käteen. Hänellä oli tunne, että hän ei ollut valinnut sitä. Vai oliko? Hänellä oli aimo annos univajetta. Mies pyöritteli siivekästä, luultavasti kädettömän ja sokean pikkulapsen muotoilemaa esinettä käsissään kulmat kurtussa, kohautti olkiaan ja osti sen sitten herkkuvuoren ohella. Se voisi olla koskettava lahja jollekulle. Mies palasi autolle useampaa kahvia ja pakattuja kerrosvoileipiä kantavan Effien perässä ja romautti herkkukassin ohjaamon ja matkustamon välille kaikkien ulottuville.
Effie asettui takaisin nurkkaansa annettuaan Corinnelle jääkahvin ja mahdollisuuden valita haluamansa leivän, ja teki sitten samoin Lucylle. Emerson tarjoutui siirtymään takaisin rattiin, ja Jamie liittyi matkustamon seuraan. Kun kaikki palaisivat autoon, rekka suuntaisi kohti kanaalia.

Auto alkoi jälleen täyttyä ja Klaus katsoi parhaakseen nousta kyytiin. Kun kuski oli valittu, ja hän tarjoutumisestaan huolimatta sai vielä nauttia matkustajan olosta, hän löysi paikkansa samalta penkiltä, missä oli alkumatkankin kulkenut. Mies oli tyhjentänyt puolikuppia kahvia pihalla ja malttoi nyt laskea haalenneen juoman kädestään autossa kätevästi olevaan juomatelineeseen. Hän katseli Jamien ostamaa herkkukasaa ja kieltäytyi kaikessa hiljaisuudessa siitä. Hän alkoi keskittyneesti lyhyillä kynsillään avata appelsiinia, joka roiskui makeankirpeää nestettä vähän sinne tänne. Työläs hedelmä olisi sen arvoinen.

Kayla otti vielä pullon kivennäisvettä ennen kuin maksoi ostoksensa Jamien jälkeen ja parhaan, lähes olemattoman taitonsa mukaan esti itseään virnuilemasta ja paljastumasta siipiolennon alkuperäiseksi ottovanhemmaksi. Huono yritys, mutta nainen sai sentään osan tahattomasta hyväntuulisuudestaan osoitettua myyjälle. Hän päätti ottaa kassalta vielä pahvimukillisen kahvia ja maksoi kahvinsa pikkuhiluilla, joita oli kanniskellut ties kuinka kauan lompakossaan. Salaatti ja vesipullo kainalossaan, leipä kädessään ja kahvikuppi toisessa kädessään Kayla suuntasi takaisin rekan luokse ja kiipesi matkustamoon onnistuen ihmeen kaupalla olemaan läikyttämättä kahvia sinne tänne. Nainen istahti paikalleen juomaan kahviaan viimeisten joukossa ja matka sai jälleen jatkua.

Kaylan vieressä istuva Jamie kumartui eteenpäin kassilleen ja poimi sieltä epämuodostuneen siipiolennon, jonka ojensi sitten Kaylalle.
"Ostin sinulle tämän muistoksi tästä matkasta", hän sanoi hurmaavasti hymyillen, "se muistutti minua sinusta."

Jamien kaivaessa kassista ilmeisesti jotakin kiinnostavaa, Klaus ei tiennyt olisiko hänen pitänyt piiloutua jonnekin. Hurjapäinen kilparatsastaja olisi saattanut kaivaa esille vaikka pommin, eihän sitä tiennyt. Nähdessään jonkin omituisen vain typerille turisteille myytävän matkamuiston, levisi hieman ihmettelevä hymy kasvoille. Kayla oli varmasti kovin otettu, jos se, mitä Jamie sitten ikinä käsissään pitkin, muistutti tuosta. Klaus ei huomannut yhdennäköisyyttä, mutta ehkä tilanteessa oli jotakin, mistä hän ei tiennyt.
”Et sentään ujuttanut lahjaasi paidankauluksesta”, hän tuhahti huvittuneena ja jatkoi appelsiininsa kuorimista.

Kayla joi haaleaa kahviaan ja käänsi epäilevän katseensa Jamieen, kun tuo kaivoi kassista jotain. Tuttu siipikaverihan se siinä. Nainen katsoi nyt olentoa tarkemmin eikä saanut väsynyttä naurua enää pidäteltyä, vaan oli purskauttaa kahvit syliinsä. Mikähän tuo ötökkä edes oli? Jokin hymyilevän lumiukon, balettitanssijan ja sudenkorennon risteytys?
"Voi, kaunis ele. Mikä se on?" Kayla kysyi imarreltua esittäen ja otti ötökän vastaan, kun oli saanut itsehillintänsä taas toimimaan.
Hän vilkaisi Klausia hymyillen.
"Ehkä Jamiekin alkaa kehittyä lahjojen antamisessa. Harjoittelu tekee mestarin", nainen totesi.

"Luulen, että se on jokin merihirviön sukulainen", Jamie pohti nojautuen tuttavallisesti lähemmäs viehkeää seuralaistaan ja hymysi lämpimästi. Rekka lähestyi kanaalia, ja Emerson etsi sopivaa parkkipaikkaa, jossa hevosia voisi purkaa jaloittelemaan.

Lucy otti vastaan tarjotun leivän ja jääkahvin, nyökäten kiitokseksi Effielle. Tyttö söi leipäänsä kaikessa hiljaisuudessa, hymyillen pienesti kuunnellessaan muiden keskustelua. Ei Lucy halunnut liittyä mukaan, kun ei kerran keksinyt mitään sanomisen arvoista, mutta seurasi silti mielellään, mistä muut puhuivat. Hän katsoi uteliaasti Jamien Kaylalle antamaa siivekästä olentoa, voimatta mitään pienelle naurahdukselleen. Olipa Jamie muistoesineen löytänyt! Kanaalin lähestyminen sai Lucyn tuijottamaan ulos ikkunasta, kun tyttö yritti nähdä kaiken näkemisen arvoisen lasin läpi. Hän ei ollut koskaan edes nähnyt kanaalia, ja nyt oli ylittämässä sen. Vau. Hevosten purkaminen sai jännityksen sekaisen kauhun heräämään hänen sisällään. Papillon ei varmasti haluaisi tulla ulos rekasta, ja sen jälkeen se ei haluaisi mennä takaisin sisään. Ehkä Emerson olisi yhtä innokas kuin aiemminkin ja taluttaisi tallin diivan itse. Toivossa oli hyvä elää.

Kayla muisti taas Lucyn läsnäolon tytön naurahdettua luultavasti siipiolennon kauneudelle.
"Mikä yhdistää tätä, merihirviötä ja minua?" Kayla kysyi mietteliäänä katsoen lähemmäs nojautunutta Jamieta kiinnostuneena kuin olisi esittänyt jonkin elämää suuremman kysymyksen.
Hetken olentoa tutkittuaan hän jätti sen viereensä penkille hymyilemään maalattua kestohymyään. Nainen päätti hankkiutua eroon turhan viileästä kahvista ja kumosi sen jämät kurkkuunsa parilla kulauksella ja joi vettä päälle. Onneksi he kohta taas pääsisivät ulkoilemaan.

Jamie vastasi nojautumalla lähemmäs ja hymyilemällä salaperäistä, tärkeää hymyä. Hän yritti näpäyttää hellästi Kaylan nenänpäätä, ja suoristautui sitten rekan kaartaessa massiivisen parkkipaikan harvempaan laitaan. Mies loikkasi ulos auton pysähtyessä ja ryhtyi avaamaan sivuramppia muiden laskeutuessa ulos hänen perässään: kuusi ihmistä kuudelle hevoselle saisi urakan toivottavasti hoidettua aikataulussa. Emerson siirtyi takarampille hakemaan kahelin tammansa, ja Jamie tarjoutui ottamaan autoa kolistelleen Slippersin ja antoi Effien verrytellä helpommin käsiteltävää Socksia.

Klaus katseli huvittuneena Jamien flirttiä ja päätyi keskittymään appelsiiniinsa ennen kuin he pysähtyisivät. Hän sai syödä sen aika kiireellä, kun Emerson sitten käänsi auton parkkipaikalle. Hän pyyhki käsiään yhteen ja joi kahvinsa pohjat (vallan herkullista sitrushedelmän jälkeen) siirtyen sitten muiden mukana pihalle. Oli sanomattakin selvää, että hän ottaisi Noxin ulos ja saattoi vain toivoa, että vieras ympäristö ei saisi tuota ihan sekaisin. Nox oli tunnettu siitä, ettei vallan yksinään suostunut olemaan tallipihan ulkopuolella, mutta nyt sillä oli edes seuraa. Hän talutti korskahtelevan ja korkein askelin eteenpäin tanssahtelevan hevosen ulos takaramppia pitkin. Nox teki suuri sivuttaisloikkia mutta Klausin onnistui välttämään kipakat kavioniskut miehen liikkuessa yllättävän sulavasti hevosen mukana. Hän talutti oria eteenpäin, jotta tuo voisi hyppimisen sijaan keskittyä johonkin muuhun. Noxin kävellessä hetkittäin reippaasti, mutta pelleilemättä, hän saattoi vilkaista miten muut selvisivät matkasta todennäköisesti melko hermostuneiden hevosten kanssa.

Tänään oli selkeästi Lucyn onnenpäivä, sillä Emerson hoiti tammansa jälleen kerran itse. Tyttö suuntasi pieni, tyytyväinen hymy kalpeilla kasvoillaan Ivoryn luokse. Ihana ruuna oli yhtä kultainen kuin aina ennenkin eikä aiheuttanut mitään suurta kohtausta laskeutuessaan kumipeitteistä ramppia pitkin. Ruuna venytteli molempia takajalkojaan heti päästyään tasaiselle maalle, mikä sai Lucyn naurahtamaan. Ihana hevonen. Ivory ei näyttänyt hermoilevan yhtä pahasti kuin muut hevoset, mistä Lucy oli kiitollinen. Ruuna kuunteli korvat hörössä ympäristön ääniä kävellessään reippain askelin taluttajansa rinnalla ja hirnui aina silloin tällöin hevostovereilleen. Papurikonkimon hevosen pää oli korkealla, kun se koetti nähdä, kuulla ja haistaa kaiken, mitä ympäristöllä oli tarjottavanaan. Lucy vilkaisi muita pieni hymy huulillaan, keskittyen rapsuttamaan taluttamansa hevosen poskea.

Hymyillen Kayla pudisteli päätään Jamielle ja pian miehen poistuttua hypähti myöskin ulos autosta ja meni hakemaan Pacon jaloittelemaan. Ori hörisi kuuluvasti, kun se haisteli vieraan paikan ilmaa korvat uteliaasti hörössä. Silmänvalkuaiset vilkkuivat, kun puoliverinen yritti ahmia mahdollisimman paljon asioita kerrallaan näkökenttäänsä. Kayla tunsi hevosensa lihasten jännittyneisyyden sileän karvapeitteen alla, kun hän silitti orin tummaa kaulaa ja puheli tuolle mukavia. Paco seurasi omistajaansa nätisti ulos, mutta muiden hevosten tepastelu ja loikkiminen sai senkin varmuuden vuoksi ottamaan muutaman raviaskeleen, pari loikkaa sivulle sekä pari hätäistä laukka-askelta paikoillaan aiheuttaen valtavan kolinan ja metelin kavioidensa lipsuessa sinne tänne. Kayla otti tukevamman talutusotteen läheltä orin turpaa ja varmoin ottein käänsi hötkyilevän hevosen itsensä ympärille. Muutaman paikoillaan pyörityn ympyrän jälkeen Paco tyytyi jäämään hypähtelevään käyntiin ja Kayla saattoi vihdoin talutella sitä jonkinlaisessa järjestyksessä.

Taivas oli harmaa, mutta aamupäivä melkein hiostavan lämmin kuin ukonilman alla. Ilma oli raskas liikenteen ja kaupungin melusta, ja kauempana parkkipaikalla risteili paikkaa hakeavia autoja. Slippers hyppäsi rekasta mahtavalla loikalla ja jatkoi vauhdikkain loikin pitkin parkkipaikkaa Jamie vierellään juosten. Valtavan irlantilaisen kengät iskivät kipinää asfaltista ja se heitteli päätään lohikäärmemäisesti korskuen. Jamie taputteli sen kaulaa ja jutteli hevoselle rentoon sävyyn houkutellen sen huomiota itseensä. Slippersin kavioiden iskut yhdistettynä Papillonin kiivaaseen, kaoottiseen steppaukseen alkoivat kuulostaa aavistuksen flamencolta; tamma pörisi sieraimet suurina ja silmänvalkuaiset vilkkuen pyöriessään omistajansa ympärillä.
Erittäin helpottunut Effie peruutti Socksin sivuramppia pitkin ulos ja piteli kullanrautiaan orin narua tiukasti kävelyttäessään sitä syrjemmälle muista hevosista. Se kulki innokkain, hypähtelevin askelin korvat vilkkaasti kääntyillen ja pärskähteli touhukkaasti: Effie silitti pikaisesti sen ohutta, silkkistä karvaa ja vilkaisi sivusilmällä omaa vastuuhevostaan, joka kohoili parhaillaan puolittain takajalkojensa varaan ja pyörähteli miehen ympärillä. Jos Jamie tunsi saman kauhistuneen möykyn vatsassaan kuin hän tällaisissa tilanteissa, hän ei huomannut sitä. Effie sai jälleen kysyä itseltään, mitä oikein teki elämällään.

Hevoset näyttivät juuri nyt sen energian, mitä kilpakentillä tarvittiin. Ne olivat pakotilassa, hermostuneita ja niin tarkkaavaisia kaupungin melusaasteessa, että niistä näki niiden potentiaalin. Nox pyöri muutaman kerran vielä Klausin ympäri, kunnes seisahtui ja kuopi maata etukaviollaan. Se katseli muiden hevosten touhuja korvat villisti kääntyillen ja pää pystyssä. Onneksi yksikään hevonen ei, ainakaan vielä, ollut lähtenyt käsistä. Slippers tosin oli hyvin lähellä sitä, mutta Jamie hallitsi hevosen taidolla.
”Varsin pirteitä”, Klaus kommentoi hymähtäen, kun oli saanut Noxin jälleen kävelemään kanssaan. Hän ei malttanut odottaa, miten hevoset käyttäytyisivät vieraalla tallilla. Jokin sai hänet kuitenkin uskomaan, että kaikki menisi hyvin.

Lucyn kasvot kalpenivat entisestään, kun tyttö näki Slippersin riehumisen. Jamie ei näyttänyt yllättyneeltä tai edes kauhistuneelta, mikä vakuutti Lucyn siitä, että miehessä oli jotakin pahasti vialla. Hän ei olisi ikinä uskaltanut pysytellä korskuvan ja pystyyn pomppivan hevosen rinnalla. Onneksi Ivory ei innostunut harrastamaan moista, vaan nautti saamistaan rapsutuksista kävellessään siivosti taluttajansa rinnalla. Ivory otti satunnaisia sivuaskelia ja puhahteli nähdessään jotakin tavallistakin kiinnostavampaa, mutta muutoin ruuna käyttäytyi moitteettomasti. Lucy hengitti syvään, vakuuttaen itselleen, että osaisi ja pärjäisi kyllä, vaikka joutuisikin kisapaikalla hoitamaan kolmea hevosta. Hän pärjäsi kotitallilla viiden hevosen kanssa, joten siihen verrattuna kolme oli lasten leikkiä. Tyttö vilkaisi levottomasti steppaavaa Papillonia. Tai sitten ei. Miksi kaikki hevoset eivät voineet olla yhtä kultaisia kuin papurikonkimo ruuna, joka hieroi poskeaan mustan kuljetussuojan peittämää etujalkaansa vasten? Lucy tyytyi nyökkäämään Klausille, kun mies kommentoi hevosten käytöstä. Hän ei uskaltanut katsoa miehen suuntaan kuin hetken, mutta se riitti tarjoamaan pienen, lähes huomaamattoman hymyn. Sen jälkeen oli hyvä kääntyä taas Ivoryn puoleen ja jatkaa kävelemistä hevosen silkkistä kaulaa silittäen.

Paco puhisi ja korskahteli, kun muut ympärillä olevat hevoset pitivät omaa sirkustaan. Tilanne oli jännittävä ja ajomatka oli ollut pitkä, mutta oliko tilanteessa jotain erityisen kammottavaa, mitä ori ei ollut huomannut? Olisiko senkin pitänyt hyppiä tasajalkaa? Jälleen se otti muutaman raviaskeleen ja yllytti itsensä hörisemään ja hirnumaan hevoskavereilleen. Pienikokoinen nainen joutui tönäisemään hevosen lapaa kyynärpäällään, kun ori yritti epähuomiossa ravata hänen ylitseen. Saatuaan Pacon huomion itselleen Kayla sai sen väistämään muutaman askeleen kauemmas ihan vain kävelemällä sitä kohti. Nainen huokaisi ja talutteli reippaassa tahdissa hevostaan, joka otti milloin mistäkin syytä kiihdyttää vauhtia tai tarjota ravia, laukkaa tai pohkeenväistöä. Onneksi Paco oli sen verran herkkähipiäinen, ettei se ikimaailmassa ryhtyisi samanlaisiin puuhiin kuin esimerkiksi Slippers, jos ihminen roikkui narun päässä.

Effie vilkuili kelloaan ja hevosten kierreltyä parkkipaikalla tasan viisitoista minuuttia, nyökkäsi Emersonille. Mies sai ravuuttaa Papillonia useammalla voltilla, ennen kuin tamma laski edes kavioitaan lastaussillalle ja loikki siitä uudelleen alas kuin kauris. Emersoninilla oli joko loputtomasti kärsivällisyyttä tai mies oli erittäin siedättynyt kahjon tammansa temppuihin, sillä hän jaksoi yrittää uudelleen ja uudelleen hermostumatta. Kävelytystauko venyi puoleen tuntiin, ennen kuin Papillon oli Slippersin paikalla auton etuosassa, ja Lucy saattoi viedä Ivoryn sisään. Effie odotti, että Nox ja Paco olisivat autossa, ennen kuin kävelytti tanssahtelevan ja innoissaan narua nykivän orin autoon; hän oli kiitollinen sen aktiivisesta kisaurasta, joka oli opettanut hevosesta mutkattoman matkustajan. Slippers jätettiin viimeiseksi, jotta ori saisi purkaa energiaansa mahdollisimman kauan ja lastattiin päätyyn, jotta sen saisi ensimmäisenä ulos; Jamie juoksutti sen ylös ramppia ja sitoi tömistelevän hevosen vikkelästi kiinni.
Ja niin matka saattoi jatkua, joskin hitaasti, kun rekka hankittiin autojunan kyytiin.

Klaus talutti Noxia vielä muutaman kierroksen, kun Effie oli antanut merkin viedä ensimmäinen hevonen sisälle. Papillonilla kesti niin kauan mennä takaisin autoon, että Nox ehti jaloitella kunnolla ja Klaus sai viedä rauhalliseksi muuttuneen orin takaisin autoon. Kimo käveli lastaussiltaa pitkin rauhassa, ottaen vasta viimeisillä hetkillä muutaman ripeämmän askeleen sisälle. Mies kiinnitti sen paikalleen ja silitti vielä lyhyesti orin kaulaa. Nox pärskähti kai matkaa odottaen. Sillä, kuten muillakin, olisi vielä matkaa jäljellä. Klaus nousi auton kyytiin ja joi tyhjäksi puolet puolilitraisesta, matkaa varten varatusta vesipullostaan. Ilma oli hiostava ja lämmin, eikä aamuisesta viileydestä ollut enää tietoakaan.

Lucy hölkkäsi Ivoryn rinnalla odotellessaan, että Papillon suostuisi nousemaan rekkaan. Papurikonkimo ruuna ravasi tyytyväisen oloisena edes takaisin muutaman kerran, ennen kuin Lucy jatkoi liikkumista rauhallisesti kävellen. Papillonin vihdoin noustua rekkaan, saattoi hän suunnata ruunan kanssa ramppia ylös. Ivory kulki nätisti paikalleen ja Lucy sitoi hevosen huolellisesti kiinni. Ivorya ei matkustaminen tuntunut hetkauttavan lainkaan.
Tyttö asettui samalle penkille kuin aiemminkin, mutta katseli nyt varovaisen innokkaana ulos ikkunoista. Hän ei malttanut odottaa, että autojuna kuljettaisi heidät tunnelia pitkin toiselle puolen kanaalia.

Kayla seurasi lastausoperaation aloitusta talutellessaan Pacoa ympäriinsä. Show oli aina samanlainen, kun tietyt hevoset olivat matkassa mukana. Ennemmin tai myöhemmin joku aiheuttaisi sähläystä. Vihdoin Kayla sai vuoron taluttaa puoliverisensä lastaussiltaa pitkin takaisin paikalleen. Paco oli onneksi helppo lastattava, ja nainen suoriutuikin operaatiosta nopeasti. Saatuaan hevosen paikoilleen hän palasi takaisin autoon ja etsiytyi samalle penkille kuin aikaisemminkin. Nälkä alkoi jo tuntua, joten Kayla ryhtyi syömään vastikään ostamaansa leipää aikansa kuluksi.

Junamatkan aikana Klaus pääsi jo valmiiksi kuskin paikalle, ja Emerson siirtyi sivupenkille, jolla valmentaja oli istunut aikaisemmin. Jamie otti rennosti Kaylan vieressä, ja Effie päätyi keskustelemaan Emersonin kanssa; he olivat tutustuneet Cambridgessä, ja Emerson välitti tuttujen kuulumisia. Effie yritti olla kiemurtelematta vaivaantuneena, kun entinen elämä uhkasi hiipiä takaisin, etenkin Harryn myötä.
Kun juna saapuisi Brysseliin, Klaus voisi jättää Jamien autovuokraamoon ja suunnata sitten ajo-ohjeiden mukaan noin puolen tunnin päässä kaupungista sijaitsevalle kisapaikalle.

Klaus ajoi hevosauton tarkasti ulos junasta ja jatkoi matkaa verkkaisesti etenevän liikenteen mukana. Hän tiesi kyllä suurin piirtein, minne he olivat menossa, mutta kartturinpaikalla istuva Corinne helpotti huomattavasti. Ohjeiden mukaisesti Klaus jätti Jamien autovuokraamolle, kunnes saattoi lähteä ajamaan isompaa tietä kohti kisakeskusta. Hän ei tiennyt mitä odottaa, sillä vaikka oli joskus vieraillut paikassa, siitä oli vuosia aikaa. Nuo olivat ehtineet pistää uusiksi koko keskuksen, joten hän saattoi vain arvailla kuinka upeat puitteet monipäiväisillä kilpailuilla oli.
”Onneksi ei ole ruuhkaa”, hän sanoi kun ajoi isoa autoa kovaa vauhtia lähes tyhjällä tiellä. Siitä oli aikaa, kun hän oli ajanut vastaavanlaista autoa, joten rattiin hyppääminen oli kevyesti hirvittänyt. Nyt se kuitenkin tuntui lastenleikiltä, sillä auto kulki niin hienosti ettei hän olisi voinut edes kuvitella. Mikä ongelma hänelle sen kanssa voisi tulla? Kisakeskus näkyi jo pitkälle ja hän osasi suunnistaa sinne kun vain seurasi muita hevosautoja ja edessä siintävää monen maneesin ja tallin kokonaisuutta. Liikenteenohjaus tallialueella toimi ja heille osoitettiin paikka auton parkkeeraukselle. Klaus ajoi sen pellolle, jossa rivissä oli jo useita muita hevosautoja, isoja ja pieniä. Hän sammutti auton ja hyppäsi kyydistä onnellisena siitä, ettei ollut aiheuttanut mitään suurempaa kohtausta ajotaidoillaan.

Lucy kaivoi kännykän taskustaan, kun muut syventyivät keskusteluun. Hän näpytteli nopean, lyhyen viestin serkulleen, jossa muistutti, että Bethanyn olisi käytävä tallilla joka toinen päivä liikuttamassa Rainia nyt kun hän ei ollut sitä tekemässä. Hän oli puhunut serkulleen tästä monesti ennen matkaa, mutta epäili edelleen, ettei Bethany siltikään kävisi tallilla, jos hän ei muistuttaisi vielä kerran. Rainparka. Onneksi ruuna sai sentään nauttia laitumella olosta, eikä joutunut seisomaan karsinassa päivästä toiseen.
Kisakeskuksen lähestyessä Lucy tunsi jännityksen sekaisen innostuksen kuplivan sisällään. Hän oli oikeasti mukana kisamatkalla ulkomailla, näkemässä monipäiväisten kilpailujen kulissien taakse. Auton pysähtyessä tyttö siirtyi muiden mukana ulos, antaen katseensa vaeltaa hevosautojen rivejä pitkin. Vau. Olipa heitä paljon paikalla. Kilpailujen suuruus ei ollut valjennut hänelle aiemmin, vaikka tietenkin hän oli lukenut edellisvuosien kilpailuista. Nyt, nähdessään alueen jatkuvan silmänkantamattomiin, saattoi hän vain ihailla hiljaa ympäristöään, joka oli täynnä ääniä ja elämää.

Corinne laskeutui arvokkaasti, mutta tuskaisesti autosta ja hieroi vaivihkaa lonkkaansa ja reittään, jotka sykkivät viiltävää kipua. Hän lähetti Effien hoitamaan hevosten karsinapaikkojen hakemista, ja tämä katosi vilinään. Aurinko häikäisi pilvettömältä taivaalta ja ilma tuntui väreilevän. Lukemattomien tallirakennusten ympärille oli noussut loputtomannäköisiä rivejä katettuja kisakarsinarivistöjä; heidän hevosensa muuttaisivat seuraavaksi viikoksi jonnekin päin niitä. Charles Edgerlyn paikalle lennätetty Paddy Blue puolestaan asuisi rauhallisimman tallirakennuksen syrjäisimmässä osassa, ja Zoe Winter oli palkattu hevosen yksityiseksi, täyspäiväiseksi hoitajaksi. Slippers potki kuljetusrekan seinää, mutta hevosia ei kannattaisi purkaa, ennen kuin olisi paikka, minne viedä ne.
"Jamie käy varmistamassa hotellivarauksemme", Corinne sanoi Klausille vilkaistuaan ratsastajansa viestiä. Lucy ja Effie eläisivät oikeaa hevosenhoitajan elämää, ja nukkuisivat rekassa.

Klaus seurasi Effien kiireisiä askelia. Hän nojautui auton pölyiseen seinään ja seurasi ympärillä pyörivää vilskettä. Hevosia otettiin autoista, kävelytettiin talleille, niiden päitä kurkisteli varta vasten kilpailua varten kyhätyistä karsinoista. Hän tunsi jo nyt kilpailutunnelman, perhoset vatsassaan, hevosten kavioiden tömähtelyn kentän pehmeää hiekkaa vasten, ajoittaiset hirnahdukset ja pärskähdykset. Se oli huumaavaa.
Corinnen sanat saivat Klausin nyökkäämään. Hän oli jo tyystin unohtanut heidän yöpyvän hotellissa. Hän ei ollut suonut ajatustakaan majoittumiselle, tai ylipäätään sille, että he tosiaan olisivat siellä monta päivää. Sillä hetkellä hän riemuitsi vain kilpailuista.
”Luotat tehtävän Jamielle?” hän heitti viitsimättä pelleillä liikaa. Corinne tuskin arvostaisi jos hän heittäytyisi yhtä hulluksi kuin Jamie.

Lucy olisi halunnut kadota Effien mukana, mutta toinen oli liian nopealiikkeinen, joten ujon tytön oli tyydyttävä osaansa pelottavan rouva Fairchildin ja ei-niin-pelottavan Klausin seurassa. Tyttö keskittyi katselemaan ympärilleen, varoen kuitenkaan harhailemasta liian kauas. Hän ei halunnut eksyä heti ensitöikseen kisamatkalla. Tyttö vilkaisi varovasti Corinnea naisen puhuessa, mutta ei sanonut mitään, sillä sanat eivät olleet hänelle. Hän tiesi nukkuvansa rekassa Effien kanssa, mikä ei kuulostanut ollenkaan kamalalta vaihtoehdolta. Kuljetusrekasta kuuluvat kolahdukset saivat Lucyn säpsähtämään. Hän ei tiennyt, syyttääkkö äänistä energistä Slippersiä vai diivamaista Papillonia, vai kenties molempia, mutta toivoi kovasti, että karsinapaikat olisivat lähimmästä päädystä kisakarsinarivistöjä ja että Effie palaisi nopeasti, jotta hevoset saataisiin pian purettua.

Effie palasi hölkäten, posket punoittaen kuumuudesta ja stressistä, mutta tuttu, aavistuksen maaninen kiilto silmissään. Hänellä oli kansiollinen paperia sylissään: hän oli hankkinut kisavastaavan allekirjoituksen kaikkiin järjestelypapereihin ja väitellyt heille kuusi karsinapaikkaa kisakarsinoiden uloimmaista ja siten rauhallisimmasta päädystä, mahdollisimman läheltä parkkipaikkoja.
"Saamme karsinoihin purua, heinää ja vettä C2-varastosta", hän infosi lähinnä Lucylle, ojensi kansion Klausia kulma koholla katsovalle Corinnelle ja nyki Lucyn mukaansa valmistamaan karsinoita. Nainen kiemurteli ulos pitkähihaisesta puserostaan, sillä hän oli kuumissaan jo nyt eikä halunnut ajatella, mikä lämpötila olisi heidän kantaessaan olkipaaleja, heinäverkkoja ja loputtomasti vesiämpäreitä valtavan kisa-alueen poikki.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian


Viimeinen muokkaaja, Kirke pvm Su Heinä 27, 2014 9:44 am, muokattu 2 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1141
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] Luhmühlen 2014   Su Heinä 27, 2014 9:31 am

Sunnuntai, 8. kesäkuuta, 15:52 - Kisatunnelma

Klausin katse seurasi Effien täsmällistä toimintaa ja sitten tyttöjen perässä, kun nuo lähtivät valmistelemaan karsinoita. Hän vilkaisi rannekelloaan. Aurinko porotti turhan kuumana. Hän irrottautui autosta ja pyyhki pölyä paljaasta käsivarrestaan. Hän ei ollut huomaavinaan Corinnen epäilevää katsetta ja kiinnittikin huomionsa viereistä autoa purkavaan kaksikkoon. Nainen ja mies puhuivat selvää Belgian hollantia ja hän saattoi ymmärtää joka sanan. Oli uskomatonta, miten hyvin kielen muisti, vaikkei sitä ollut puhunut kuin itsekseen viimeisinä vuosina. Häneltä saattoi silloin tällöin päästä ponnekkaat kirosanat hollanniksi tai saksaksi, mutta muuten englanti toimi hänen ainoana kielenään sillä hetkellä. Ajatuksissa kielet risteilivät joskus jopa sekaisin. Viereisestä autosta peruutti vauhdikkaasti ruunikko tamma, joka jo rakenteensa puolesta kieli estehevosesta. Näyttävä ilmestys, Klausin oli myönnettävä. Tulisivatpa Effie ja Lucy pian.

Lucy oli onnellinen, kun Effie palasi jälleen kerran täysin kartalla siitä, mitä tapahtuisi seuraavaksi. Olikohan Effie ikinä tilanteessa, jossa ei tiennyt, mitä tehdä? Tuskinpa. Lucy lähti reippaasti Effien mukaan, jännittynyt hymy huulillaan. Hän riisui hupparinsa suunnatessaan Effien perässä kisa-alueen halki. Karsinoiden valmistelussa vierähtäisi tovi jos toinenkin, vaikka he miten laittaisivat vauhtia liikkeisiinsä. Niin tuppasi käymään, kun joutui ravaamaan edes takaisin varaston ja karsinoiden väliä, mutta kyllä he saisivat kaiken hoidettua. Kunhan karsinoissa olisi kuivikkeet, voisi hevosia jo alkaa purkaa, niin Slippersin ei tarvitsisi potkia tietään rekan seinästä läpi. Vai olisikohan kuitenkin nopeampi laittaa ensin karsinat vesiä ja heiniä myöten valmiiksi ja vasta sitten purkaa hevoset? Lucy nielaisi tuntiessaan olonsa typeräksi. Hän ei tiennyt. Onneksi oli Effie, joka tiesi. Hän voisi vain seurata toisen antamaa esimerkkiä ja tehdä parhaansa pysyäkseen Effien vauhdissa levittäessään kuivikkeita karsinoiden pohjalle.

Effie hölkkäsi kartta kädessään kohti ilmoitettua varastoa heidän karsinakorttelilleen, ja ilmeestä päätellen päässä kävi kova raksutus hänen miettiessään miten hoitaa hevosten asettuminen karsinoihin. Jos he veisivät hevoset hänen silmäänsä aavistuksen huteriin karsinoihin ja lähtisivät hakemaan varusteita, voisivatko hevoset riehua ja teloa itsensä tai murtautua ulos karsinoistaan? Hevosia voisi olla hyvä myös taluttaa ja verrytellä uudelleen; mutta ehkä se olisi paras tehdä Jamien palattua.
Hän nappasi heille kottikärryn varaston laidasta ja täytti sen kuin tetriksen pelikentän ensin täytetyillä heinäverkoilla, jotka hän oli napannut mukaansa rekan säilytyslokerosta, ja pinosi niiden päälle kolme massiivista olkipaalia. Lucy sai pidellä niitä pystyssä, kun hän työnsi kottikärryjä. Olkipaalit levisivät maapohjaisiin karsinoihin nopeasti, kun niihin pureutui tiikerin raivolla. Kun kaikissa kuudessa oli olkipohja, Effie ripusti heinäverkot paikoilleen ja viittasi Lucyakin tutkimaan karsinat huolella mahdollisen terävien ruuvien, naulojen tai muiden vikojen varalta.
"Luuletko, että meidän kannattaisi hakea hevosten vesi nyt samantien?" hän kysyi ja lähti työntämään kottikärryjä takaisin varastolle. Niihin saisi mahtumaan useamman vesiämpärin kerralla.

Jamie hölkkäsi hyväntuulisena kuljetusrekan luo tyttöjen ollessa valmistamassa karsinoita. Hän oli vuokrannut kirkkaanpunaisen henkilöauton, joka odotti nyt kauempana parkkipaikalla, ja varmistanut seurueen neljän hotellihuoneen varauksen: Corinnen, Klausin, hänen ja Emersonin sekä Kaylan ja Henrietan.
"Mikä meno?" hän kysyi pyyhkäisten niskaansa.

Naapuriauton hevoseen ja ihmisiin keskittyminen järkkyi, kun Klaus kuuli Jamien askeleet. Hän kääntyi katsomaan palannutta kilparatsastajaa ja tervehti tuota kevyellä nyökkäyksellä. Ilmeisesti kaikki oli sujunut hyvin, ainakin tuon hyväntuulisesta ilmeestä päätellen.
”Villi, suorastaan”, hän vastasi mitäänsanomattomasti Jamielle ja potkaisi kengänkärjellään pellon matalaksi nyhdettyä heinää.
”Selvisitkö tehtävästä?” mies vielä kysyi antaen sanoissaan ymmärtää, että oli kuullut tuon tekemisistä.

Lucy ei uskonutkaan, miten nopeasti he saivat karsinoihin olkipeitteen. Ilmeisesti Effie todella tiesi mitä teki, eikä joutunut haparoimaan liikkeidensä kanssa, kuten Lucy oli harmikseen huomannut, että itse teki. Hän mietti jokaisen tekonsa kahteen kertaan, ennen kuin liikahti, minkä takia joutui todella pitämään kiirettä, ettei jäänyt hidastamaan Effietä. Hän tutki karsinat huolellisesti, mutta ei löytänyt mitään vaaralliseksi luokiteltavaa, josta olisi pitänyt valittaa eteenpäin. Effien kysymys sai Lucyn vilkaisemaan karsinoita nopeasti. Hevoset olivat matkustaneet pitkään, ja olivat varmasti janoisia, joten ehkä oli vain parempi hakea vettä nyt eikä sitten, kun hevoset olisivat jo potkimassa karsinoiden huteria seiniä.
"Joo, ehkä se on parasta niin", Lucy vastasi ja otti suunnan takaisin varastolle. Hän alkoi täyttää ämpäreitä nopeasti, asetellen niitä varovaisesti kottikärryihin. Mahtuisikohan tuohon väliin vielä yksi? Ehkä, jos oikein tunkisi… Noin. Kuorma oli valmis. Hän ei aikonut edes kysyä Effieltä mitään, vaan tarttui kottikärryyn ja lähti työntämään vesiämpäreitä karsinoita kohti. Effie oli kuljettanut olkipaalit, joten nyt oli hänen vuoronsa tehdä raskaampi osa.

"Juuri ja juuri", Jamie vastasi aavistuksen kuivasti Klausille, jolla ei tuntunut olevan niin minkäänlaista huumorintajua sen perusteella, miten mies suhtautui häneen, komedian mestariin. Rekasta kuului kolinaa, joten mies avasi takasillan ja kiipesi hakemaan Slippersin ulos, ennen kuin ori menettäisi malttinsa. Se jähmettyi tuijottamaan vilinää, vilskettä ja viehkeitä naishevosia, joita talutettiin siellä täällä.
"Varmaan loputkin voi hakea ulos", mies veikkasi, ojensi orin narun Corinnelle ja haki käsivarttaan hellästi hamuavan raudikon ulos vaihtaen sitten hevosia työnantajansa kanssa; Socks oli hyvätapaisempi ja helpompi pideltävä, joten liikuntarajoitteisen naisen olisi miellyttävämpi seistä sen kanssa. Emerson haki Papillonin purkamaan tarmoaan, ja Corinne päätyi pitelemään myös leppoisaa Ivorya tallityöntekijöiden vielä viipyessä.

Effie täytti kaksi tukevaa ämpärillistä lisää ja kantoi ne karsinoille kottikärryjä työntävän Lucyn rinnalla. Hän tarkasti karsinat vielä kerran, mukaanlukien pressukaton kiinnityksen, aavistuksen närkästyneen näköisenä, ja hölkkäsi sitten takaisin kuljetusautolle.

Jamien vastauksen äänensävy sai jostakin syystä Klausin suupielet kohoamaan. Hän seurasi, kuinka auto alkoi tyhjetä yksi hevonen kerrallaan. Noxin vuorolla hän kiipesi autoon, irrotti hieman hermostuneen oloisen orin ja lähestulkoon juoksi sen perässä ulos autosta. Kimon sieraimet olivat laajentuneet ja se heitteli päätään ja hypähteli takajaloilleen vain siksi että saisi olla pääosassa. Klaus yritti saada hevosta liikkeelle ja se hypähteli kaikin jaloin eteenpäin hypähdellen huvittavan hurjana hetken aikaa. Suunta oli sentään se, jonka Klaus oli asettanut. Nox pysähtyi yllättäen ja kovin terhakkaana katseli ympärilleen haistellen ilmaa. Se päästi kimakan hirnahduksen ja nousi jälleen kevyesti takajaloilleen iskien etukaviot sitten maahan. Se taisi tarvita vain liikuntaa.

Lucy nosti ämpärit kottikärryjen kyydistä, katsoi vielä kerran karsinat läpi ja hölkkäsi sen jälkeen varastolle palauttamaan lainatut kottikärryt. Hän juoksi kuljetusautolle parahiksi näkemään, kuinka hevoset oli saatu onnistuneesti purettua. Tyttö asteli Corinnen luokse katse maahan painettuna aavistuksen hengästyneenä ja otti vastaan Ivoryn riimunnarun. Hän siirtyi sivummalle hyvätapaisen ruunan kanssa ja silitti hevosen päätä pehmein sormin odottaessaan, että he lähtisivät karsinoiden suuntaan. Kovakuntoiset kilpahevoset tuntuivat olevan täynnä virtaa pitkän matkan jälkeen, ja jopa leppoisa Ivory heitteli päätään puhisten ja pärskähdellen tanssahdellessaan muutaman askeleen verran taluttajansa ympärillä.

Corinne ohjasti ratsastajia taluttelemaan hevosiaan niin, että ne saisivat purettua patoutunutta energiaa ja verryteltyä lihaksiaan pitkän seisomisen ja tasapainoilun jäljiltä. Jamie talutti tanssivaa, loikkivaa ja ihmisen ympärille rynnivää irlantilaista kauemmas kohti vähemmän liikennöityä parkkipaikkapeltoa, ja muut todennäköisesti seurasivat perässä.
"Lucy", nainen kutsui tavanomaisella vaikeastitulkittavalla terävyydellä ja ojensi tälle myös eloisasti tanssahtelevan Socksin narun, "älä päästä sitä karkuun." Se oli käsky: Socks oli naisen silmäterä. Hän olisi taluttanut sitä itse, mutta lonkkaan koski niin, että hän oli pakko istua alas. Nainen oli lähettänyt Effien hoitamaan loppuja valmisteluja, joten he olivat yhtä taluttajaa vailla.

Kayla oli havahtunut vasta kilpailupaikalle päästyään siihen todellisuuteen, että hän todellakin oli menossa kilpailuihin. Ensimmäisiin lähes vakavasti otettaviin kilpailuihin sen kohtalokkaan Hollannissa järjestetyn Grand Prix'n jälkeen, jossa hän oli lähes tappanut itsensä ja hevosensa. Hänen oli oltava päästään sekaisin, ei tälle muuta selitystä ollut. Nainen oli katsellut viimeisen päälle valmisteltua ympäristöä, ympärillä säntäileviä ihmisiä, hirnuvia ja stressaantuneita hevosia, ja aiemmin saavutettu rento mielentilakin oli sitä myötä kadonnut olemattomiin.
Kayla havahtui vasta, kun muut alkoivat kävelyttää hevosiaan, ja hänkin suuntasi hakemaan Pacon hoiviinsa. Ori oli yhtä hermostunut kuin omistajansa, mutta sen hermostuneisuus vaikutti positiiviselta. Se aavisti, mitä oli tulossa ja se halusi päästä jo työskentelemään. Puoliverinen hörähteli jokaiselle vastaan tulevalle hevoselle ja tanssahteli ja pyörähteli sinne tänne kuin mikäkin itseään esittelevä kehonrakentaja. Kaylalla oli täysi työ pitää hevosen kulkusuunta oikeana, kun Paco tuntui riuhtovan jokaiseen ilmansuuntaan vahingossa, ollen vain niin kiinnostunut ympäristöstään ettei malttanut keskittyä taluttajaansa. Jamie talutti parhaillaan liikutettavaansa kauemmas hälinästä ja nainen näki parhaaksi seurata noita.

Lucy säpsähti kuullessaan oman nimensä Corinnen suusta. Tyttö nielaisi ottaessaan Socksin riimunnarun vastaan.
"En tietenkään, rouva Fairchild", tyttö vakuutti nopeasti, koettaen löytää arkaan ääneensä edes hieman itsevarmuutta. Corinne oli hänen pomonsa, joten nyt olisi esiinnyttävä edukseen jos mieli jatkaa töitä kilpailujen jälkeenkin. Socks oli virkeä tanssahdellessaan eloisasti Lucyn toisella puolella, mutta ei sentään tehnyt mitään sen typerämpää. Tyttö talutti molemmat hevoset Jamien ja Kaylan perässä sivummalle, puristaen Socksin riimunnarua rystyset valkoisina. Hän ei päästäisi hevosta irti vaikka henki lähtisi. Ivory kulki rauhallisesti hänen toisella puolellaan, hamuten pehmeillä huulillaan taluttajansa paljasta käsivartta. Tyttö hymyili ruunan hellyydelle. Ihana hevonen, toden totta.

"Ja ajatella, tässä on vasta noviisi- ja nuorten luokkien kilpailijoita", Jamie virnisti katsellessaan tohinaa. Ihmis- ja hevospaljous moninkertaistuisi muutaman päivän kuluttua, kun vaativien luokkien ja Luhmühlen CCI****-kisan osallistujat saapuisivat. Mies kävelytti reuhtovaa hevosta ohjaten sen liike-energiaa ympärilleen ja haluamaansa suuntaan sen sijaan, että yrittäisi rajoittaa sitä: köydenvedossa ihminen jäi aina toiseksi hevoselle, saati sitten Slippersin kaltaiselle jätille.
Kun hevosia oli kävelytetty puolisen tuntia, ne vietiin väliaikaisiin kisakarsinoihinsa yhden loputtomassa rivissä seisovan karsinarivin päätyyn. Nox sai reunimmaisen karsinan, Socks ja Slippers sen viereiset, Ivory, Papillon ja Paco seuraavat.

Ne jätettiin asettumaan, kun Effie toi toimistoilta toisen nipun paperia: kisa-aikatauluja, osallistujaluetteloita ja lähtöjärjestyksiä. Läkähdyttävä ilma seisoi ja väreili, joten kun hevosilla ei ollut hätää, ratsastajat päättivät lähteä hotellille asettumaan. Effie ja Lucy jäivät kaksin kuhisevalle kisapaikalle kuuden hevosen ja kuuman rekan kanssa. Jopa Effie näytti aavistuksen orvolta. Slippers potkaisi vesiämpärinsä kumoon kuin osoittaakseen, että tylsää ei tulisi.

Lucy ei voinut kuin ihmetellä ympärillään olevaa kuhinaa. Hevosia oli ihan järjetön määrä, ja jos Jamieen oli luottamista, tässä ei ollut kuin vasta murto-osa kaikista nelijalkaisista, joita kilpailujen aikana nähtäisiin. Lucy ei ollut osannut edes kuvitella mitään näin suurta kuullessaan kisamatkasta.
Hevosten asetuttua karsinoihinsa, tyttö vilkaisi Effietä kiireen ja melskeen keskellä. Hevosia talutettiin siellä täällä, heiniä kuljetettiin edes takaisin, joku onnistui kaatamaan kottikärrykuormallisen olkia ja jonkun hevonen kaipasi kengittäjää. Vilinä ja vilske oli jotakin, mihin Lucy ei ollut koskaan tottunut, mutta ehkä nyt oli aika.
"Mitäs sitten?" Lucy kysyi noudettuaan Slippersin kumoaman ämpärin. Orille olisi paras hakea lisää vettä, se nyt oli selvää, mutta entäs sitten? Seisoisivatko he karsinoiden edessä ja vahtisivat hevosia, vai menisivätkö he rekalle käymään läpi aikatauluja vai puhdistaisivatko he uudelleen varusteita, jotka oli kiillotettu jo tallilla kilpailuja varten? Mitä kisoissa tehtiin silloin, kun ei oikeasti vielä kisattu? Lucy ei ollut hetkeen tuntenut oloaan niin eksyneeksi.

"Ehkä voisimme hakea varustearkut rekasta", Effie totesi ja katsahti terävästi harmaita hiuksia tuottavaa oria, joka näytti tyytyväiseltä tuottamaansa harmiin ja pyöriskeli karsinassaan, "vaadin meille myös seitsemännen karsinan varusteita varten. Voimme kantaa varusteet sinne ja pitää sen lukittuna." Hän joutui pyyhkimään niskaansa kuumasta.
"Ja sitten meidän kannattaisi varmaan käydä tutustumassa kisa-alueeseen, jotta emme eksy joutuessamme oikeasti juoksemaan täällä."

"Näppärää", Lucy totesi kuullessaan Effien vaatimukset ylimääräisestä karsinasta. Hänelle ei olisi ikipäivänä tullut mieleenkään vaatia mitään sellaista, mutta senpä takia heillä oli Effie. Eli seuraavaksi varusteet. Tyttö vilkaisi ämpäriä kädessään. Ehkä Slippers voisi odottaa sen hetken ilman vettä. Oppisipahan olemaan ämpäriä kaatelematta. Tai sitten ei oppisi. Jokin orissa vain antoi sellaisen kuvan Lucylle.
"Tämä alue näyttää hirvittävän isolta", Lucy totesi muistellessaan kaikkea, mitä oli jo nyt ehtinyt nähdä. Täällä oli kamalasti kaikkea, se oli selvää. Hän opettelisi alueen kartan ulkoa ja juoksisi tänään niin paljon edes takaisin kuin mahdollista, jottei vahingossakaan eksyisi kisapäivänä.
"Oletko ennen ollut näin isoissa kisoissa mukana?"

"En ole varma, oliko World Cupin osakilpailu ja Grand Prix Floridan Wellingtonissa näitä kisoja suurempi vai pienempi tapahtuma", Effie vastasi kävellessään Lucyn vierellä takaisin rekalle ja puhisten sitten painavia varustearkkuja raahaten takaisin karsinoita kohti, "mutta nämä näyttävät valtavilta kisoilta. Kisa-alue on jo pienen valtion kokoinen. Meidän pitää etsiä hyvä pesupaikka ja käydä katsomassa millä kentillä meidän hevostemme on tarkoitus kisata…"

Lucy kuunteli silmät loistaen, kun Effie puhui Floridan kisareissusta. Vau. Floridassa asti? Se matka oli kestänyt ikuisuuden, se oli selvää. Varustearkut painoivat kuin synti, mutta onneksi heidän hevostensa karsinat olivat aivan parkkipaikkojen lähettyvillä. Se nyt vielä olisikin puuttunut, että heidän olisi tarvinnut kuljettaa varustearkkuja koko kisa-alueen halki.
"Kiirettä pitää, siis", Lucy totesi saatuaan varustearkun ylimääräiseen karsinaan. "Onko sinulla alueen karttaa paperilla vai pelkästään päässäsi?" Tyttö kysyi miettiessään, miten he muutoin ikinä löytäisivät oikeita kenttiä. Hän ainakin halusi nähdä, millä suunnalla kentät oikeasti olivat, jotta voisi olla varma, että osaisi kulkea sinne kisapäivänäkin. Effien loistava muisti ei koskaan lakannut hämmästyttämästä Lucya. Olisipa hänelläkin Effien aivot.

"On", Effie vastasi ja ojensi huolellisesti taitellun paperin taskustaan Lucylle heidän raahatessaan seuraavaa arkkua.
"Oletko ollut ennen mukana kisamatkalla?"

Lucy vilkaisi karttaa nopeasti. Alue oli todella, todella suuri! Hän taitteli paperin varovaisesti samoja taitoksia pitkin ja sujautti taskuunsa, jotta voisi auttaa varustearkun kanssa. Hän katsoisi karttaa uudelleen, kun he saisivat arkun karsinaan.
"En", tyttö myönsi. "En ole ennen ollut kisoissa edes yleisössä, jos pieniä paikallisia kisoja ei lasketa", Lucy jatkoi alahuultaan puraisten. Hän tunsi olonsa pieneksi lapseksi, joka koetti omaksua kaiken uuden yhdellä silmäyksellä katsellessaan ympärilleen kisapaikan vilskeessä.
"En tiedä yhtään, mitä odottaa. Paitsi kiirettä, tietenkin."

"Se on ihan realistinen odotus", Effie naurahti ja nojasi hetken karsinan seinään pressun varjossa, kun he saivat kolmannen arkun perille.
"Pitäisikö käydä tässä välissä täyttämässä Slipsin ämpäri ja sitten etsimässä pesupaikka?"

"Pieni lepo käsivarsille kelpaa", Lucy totesi, nappasi tyhjän ämpärin ja suunnisti varastoa kohti. Sinne hän ainakin löysi, jos muutoin meinaisi eksyä. Varustearkkujen kantaminen oli ollut yllättävän raskasta, joten hetken kävely pesupaikkaa etsiessä olisi tervetullutta.
"Tiedätkö mitään muista osallistujista?" Lucy kysäisi täyttäessään ämpäriä raikkaalla vedellä. Hän oli uteliaisuudesta googlannut satunnaisia osallistujia, ihaillen niin hevosten kuin ratsastajien saavutuksia. Mitä enemmän hän oli lukenut loputtoman pitkiltä tuntuvia litanioita hevosten saavutuksista suurissa kilpailuissa, sitä enemmän hän oli pohtinut, oliko heidän hevosillaan mitään mahdollisuuksia. Kaikki epävarmuus oli kuitenkin poistunut, kun hän oli nähnyt yhtä pitkät, tai joidenkin kohdalla pidemmätkin, listat heidän mukana kulkevien hevosten voitoista. Heillä oli huippuhevosia käsissään, joten he voisivat hyvinkin palata tallille ruusukkeiden kera.

"Niitä tulee olemaan satoja", Effie vastasi ja seurasi C2-varastolle. Hevosten juottamisesta tulisi tuskaista, sillä varastolle oli matkaa ja ämpärit painoivat. Rosings Parkin juottoautomaatit taisivat olla luksusta.
"Katselin lähinnä Classics-sarjan johtavia nimiä. Emerson ja herra Edgerly osallistuvat sen viimeiseen osakilpailuun, ja Paddy Blue taitaa olla pistetilin kärjessä", hän pohti Slippersin saatua uutta vettä ja juodessa sitä äänekkäin kulauksin, joiden jälkeen räiskytteli sitä päätään ravistellen ympäri karsinaa. Hänen ääneensä nousi aina innostunut sävy, kun hän puhui Paddysta: Lontoon olympiavoittaja oli hänen ihastuksensa. Hevonen, ei mies, kuten Colin tuntui luulevan.

Lucy kuunteli tarkkaavaisesti, kun Effie puhui tallin omista tähdistä. Paddy Blue oli upea hevonen, ja Lucy melkein toivoi, että Paddy voittaisi täälläkin. Ehkä Emerson ja Papillon voisivat tulla toisiksi, niin Lucyn ei tarvitsisi potea tunnontuskaa suosiessaan Paddya oman vastuuhevosensa yli. Hän oli aikanaan seurannut olympialaisia televisiosta, jännittänyt miljoonien muiden mukana ja iloinnut voittajasta, voimatta edes kuvitella, että jonakin päivänä saisi silittää olympiavoittajan pehmeää turpaa.
"Toivotaan siis heille kaikkea parasta", Lucy totesi innostuneena. Onneksi heidän hevosensa kilpailivat niin monissa eri luokissa ja sarjoissa, että sijoittuneita voisi olla monia.
"Seuraavana pesupaikka, eikö?" Lucy varmisti kaivaessaan karttaa taskustaan. Ehkä sieltä löytyisi jokin merkki, jolla kaikki alueen pesupaikat oli merkitty. Aina sopi toivoa. Tyttö tuijotti paperia pitkään kulmat kurtussa, löytäen lopulta heidän karsinansa kartalta. Ehkä. Vai olikohan paperi edes oikein päin hänen käsissään? Tyttö oli ihan toivoton karttojen kanssa, joten lannistuneena ojensi paperin Effielle. Käyttäkööt se aivojaan, jolle niitä oli siunaantunut.

Effie osoitti epämääräisesti merkittyä paikkaa kolmen karsinarivistön päässä heidän karsinoistaan ja johdatti Lucyn sinne väistäen hermostuneesti potkivaa ruunikkoa, itkuisesti puhelimeen huutavaa teinityttöä ja pölyhuiskulta näyttävää koiraa taluttavaa perhettä, jotka näyttivät olevan päiväkävelyllä kisa-alueella. Hän jäi jonottamaan standardejaan täyttämättömän pesukarsinan (kaksi vesiletkua, sadekaivo ja pressukatto) vierelle. Kun unelias, hikinen raudikko lähti, hän avasi jäisen kylmän veden ja suihkutti sillä itseään. Aaaaahhh.
"Huomenna on Slippersin noviisiluokka ja ylihuomenna alkavat CCI**-kisat, joihin Socks ja Ivory osallistuvat. Niiden jälkeen on Luhmühlen ja sen kanssa samaan aikaan tulevat olemaan myös koulu- ja estekisat, joihin Nox ja Paco osallistuvat."

Lucy painoi paikan mieleensä. Hän vain tarvitsi hetken aikaa hahmottaakseen ympäristönsä, ennen kuin voisi suunnistaa täällä paikasta toiseen. Onneksi Effie tiesi, minne mennä, ja tyttö saattoi vain seurata perästä. Lucy nappasi toisen vesiletkun käteensä ja pesi kasvonsa jäätävällä vedellä. Kylläpä se virkisti! Vaatteet märkinä tyttö virnisti Effielle, joka kertoi kisojen aikatauluista. Paljon tapahtuisi lyhyessä ajassa.
"Huomenna tulee siis olemaan vähiten kiire, kun vain yksi hevonen kilpailee", Lucy totesi tyytyväinen hymy huulillaan. Olipa tänään lämmin päivä. "Paitsi että se on Slippers, joka varmasti järjestää puuhaa kolmen hevosen edestä", tyttö naurahti.

"Totta", Effie vastasi ja suihkutti vielä hetken jäistä vettä niskaansa, ennen kuin malttoi jatkaa matkaa ilmoitettuja kenttiä kohti alueen toiselle puolelle, "ja muut harjoittelevat hevosillaan. Kannattaa varautua siihen, että sinun tulee olla kolmessa paikassa yhtä aikaa ja ihmiset purkavat hermostuksensa sinuun."

Lucy seurasi Effien perässä kenttiä kohti. Hän katseli silmät suurina ympärilleen, rekisteröiden vain osittain Effien sanat. Tämä paikkahan oli valtava!
"Kolmessa paikassa yhtä aikaa, selvä", Lucy naurahti vilkaistessaan Effietä. Tästä viikosta tulisi ikimuistoinen, siitä tyttö oli aivan varma.
"Kai Jamie on edes täällä ajoissa?" Tyttö kysäisi naurua äänessään hetken kuluttua. Hän oli melko varma, että Jamie oli useammin myöhässä töistä kuin ajoissa.

Effie katseli vilkasta lämmittelykenttää, jolla vallitsi totaalinen kaaos.
"Hän on harvoin teknisesti myöhässä, saapuu vain viime tipassa. Eiköhän hän saavu ajoissa - rouva Fairchild on paikalla", hän vastasi ja katseli hikistä papurikkoa, joka oli potkaista säntäilevää ruunikkoa turpaan.

"Totta", Lucy totesi aavistuksen helpottuneena. Hän ei halunnut joutua murehtimaan Jamien ehtimisestä vielä kaiken muun lisäksikin. Lämmittelykenttä näytti niin kaoottiselta, että Lucy ei ainakaan olisi vienyt hevostaan tuollaiseen sekasotkuun liikkumaan.
"Näyttääkö lämmittelyt aina tuolta?" Tyttö kysyi hiljaa katsellessaan kauhuissaan kentän sekasortoa. Hän yritti kuvitella suuren, energisen Slippersin muiden sekaan, mutta ei onnistunut keksimään, miten sekopäinen ratsastaja ja innostunut hevonen mahtuisivat kentälle aiheuttamatta vaaratilanteita itselleen ja toisille ratsukoille.

"Tämä on noviisien lämmittelykenttä", Effie selosti. Vaativien luokkien kentillä vallitsi usein kuri ja järjestys.
"Mitä haluat nähdä seuraavaksi?" hän kysyi ja katsahti säälivästi läsipäistä raudikkoa, jonka ratsastaja viuhtoi selässä, mutta hevonen vain peruutti korvat luimussa.

Effien äänensävystä päätellen muilla kentillä meno oli paremman näköistä. Hyvä niin. Musta hevonen nousi pystyyn kentän kulmassa ja lähti pukitellen kohti kentän keskustaa. Lucy tuijotti hevosen vauhkoontunutta menoa. Ilmeisesti jokin kentän kulmalla oli ollut todella pelottavaa. Tyttö ei tiennyt, mitä haluaisi nähdä. Kaiken, oli todenmukainen vastaus, mutta tuskin vastaus, jota Effie odotti.
"Mikä on sinun suosikkipaikkasi kisa-alueilla?" Lucy päätti kysyä, kun ei osannut ehdottaa mitään, minne heidän kannattaisi seuraavaksi suunnata.

"En osaa sanoa. Hienon kisan ollessa menossa, katsomo - muuten ehkä syrjäisin laita, josta voi palata kisahulinaan, mutta ei ole sen armoilla. Ehkä meidän pitäisi palata katsomaan hevosia. En osaa aivan luottaa paikan järjestäjien, hmm, valintoihin."

Lucy tunsi olonsa pesusieneksi, joka imi kaiken tarjotun tiedon ja kokemukset itseensä. Hän ei tiennyt, mitä odottaa, joten kuunteli mielellään Effien kokemuksia.
"Mennään vain", tyttö sanoi ja lähti suuntaamaan karsinoille päin. Hän vilkaisi Effietä kuin varmistaen, että oli kääntynyt oikeaan suuntaan.
"Aikovatko Jamie ja muut ratsastaa hevosia vielä tänään?"

"En tiedä muista, mutta Jamie ja Emerson ovat tulossa ratsastamaan. Ehkä myös Bogaert", Effie vastasi heidän kävellessään kisa-alueen toisesta päästä kohti parkkipaikkoja ja hevosiaan; pressut kahisivat ja väliaikaiskarsinoista pisti esiin hevosten päitä, "neiti Thorpe tulee paikalle vasta huomenna tai ylihuomenna. Sinä voisit varmaan ainakin talutella Ivorya tänään."

Lucya ei olisi lainkaan haitannut, vaikka Ivoryn omistaja olisi tullut paikalle vasta viimeisenä mahdollisena hetkenä. Miten saattoikin olla, että kultaisimmalla hevosella oli yksi rasittavimmista omistajista? Lucy saattoi jo kuvitella, miten paljon joutuisi juoksemaan edes takaisin Thorpen oikkujen mukaan.
"Se voisi tehdä Ivorylle ihan hyvää", Lucy myötäili Effien sanoja. Hevonen saisi verrytellä jalkojaan kaikessa rauhassa, jotta olisi täydessä iskussa kun omistaja saapuisi ratsastamaan sitä. Lucy väisti karsinasta kurkottelevaa ruunikkoa, jonka korvat olivat luimussa. Hevonen koetti ilmeisesti haukata palan kaikista ohikulkijoista - tai epäonnisesta naapuristaan, joka erehtyi kurkottelemaan liian pitkälle. Onneksi heidän hevosensa eivät alentuisi tekemään tuollaista… Paitsi ehkä Papillon. Pitäisiköhän Papillonilla olla oma varoituskyltti karsinan huterassa ovessa? Lucya huvitti koko ajatus.
"Luuletko, että ehdimme huomenna seuraamaan edes osaa Slippersin suorituksista?"

"Toivottavasti", Effie vastasi ja tunsi jännityksen nipistyksen vatsassaan. Hän tunsi oudon, lämpimän ailahduksen rinnassaan tajutessaan, kuinka kiintynyt oli hevosiinsa ja kuinka oli otettu osaksi tallikuviota. Hän huokasi helpotuksesta, kun kaikki kuusi olivat karsinoissaan ilmeisen terveinä. Slippers tosin oli potkaissut jälleen ämpärinsä nurin. Nainen huokasi ja mulkaisi irlantilaista synkästi. Retale.
"Ehkä meidän pitäisi hakea loput varusteet."

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian


Viimeinen muokkaaja, Kirke pvm Su Heinä 27, 2014 9:45 am, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1141
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] Luhmühlen 2014   Su Heinä 27, 2014 9:33 am

Sunnuntai, 8. kesäkuuta, 18:03 - Pikku apulaiset

"Et pidä ämpäristä, tuli selväksi", Lucy huokaisi Slippersille nähdessään kaadetun ämpärin. "Tätä menoa saamme vaihtaa sen kuivikkeet kolmesti päivässä", tyttö pohti. Ehkä Slippersille pitäisi tuoda vain vajaa ämpärillinen vettä, niin ori ei voisi sotkea niin paljoa, vaikka innostuisikin potkimaan ämpäriään.
"Joo, haetaan vaan", Lucy myöntyi ottaen suunnaksi rekan. Eivät varusteet itse itseään siirtäisi, joten parempi vain hoitaa työt alta pois.

"Jos sen ämpärin saisi jotenkin sidottua korkeammalle", Effie pohti ja puri hampaat yhteen, kun käsivarsia kivisti. Varustearkut painoivat kuin synti; niissä oli pyörät kuin matkalaukuissa, mutta epätasaisella, pehmeällä maaperällä ne olivat yhtä tyhjän kanssa.
"Sitten voisimme siivota rekan ja laittaa ehkä omat tavaramme järjestykseen. En ole vielä aivan varma, miten meidän peseytymisemme ja ruokailumme järjestetään", hän jatkoi aavistuksen ärtyneenä.

"Voimme aina koittaa", Lucy totesi harteitaan kohauttaen. Jos mikään muu ei auttaisi, olisi hevoselle vain tarjottava vettä aina tasaisin väliajoin ilman että orilla olisi ämpäriä karsinassaan. Siitä tulisi hirveästi lisää töitä, joten toivottavasti Slippers jättäisi ämpärin rauhaan kun olisi saanut purettua edes vähän energiaansa. Varustearkku ei tuntunut liikkuvan mihinkään suuntaan ilman nostamista, joten hammasta purren tyttö nosti painavaa arkkua, jotta se liikkuisi karsinalle.
"Ehkä se selviää, kun muut palaavat", Lucy ehdotti kun varustearkku oli saatu karsinaan. "Rekka kaipaa siivoamista, joten ehkä siitä on hyvä aloittaa", tyttö jatkoi miettiessään hevosten -ja ihmistenkin- sotkemaan rekkaa. Pitkän matkan aikana hevoset olivat varmasti heitelleet heiniään joka puolelle tylsistyessään. Työt eivät tekemällä loppuisi.

Kun kaikki kuusi, tukevasti lukittua varustekaappia olivat lukitussa kisakarsinassa, Effie lukitsi myös hevosten karsinoiden ovet munalukoilla. Se tuntui turvallisimmalta vaihtoehdolta vieraita kuhisevalla alueella. Rekka oli tukahduttavan kuuma seistyään auringossa eikä aurinko osoittanut merkkejä hellittämisestä.
"Jos lakaisemme ensin ja sitten pesemme hevostilat" hän pohti ääneen ja irrotti märkiä hiussuortuvia ihostaan. Luoja, kun osasi olla tukala olo.
"Nukumme varmaankin makuupusseissa matkustamossa. Ainakin Jamie hankki meille säkillisen herkkuja."

Rekka oli kuumempi kuin Lucy oli osannut odottaa. Tyttö pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja nyökkäsi Effielle.
"Lasketaanko molemmat rampit, niin ehkä ilma kiertäisi edes vähän rekan sisällä?" Lucy kysäisi, ajatellen kauhulla, millaista olisi lakaista heinänkorsia pois umpinaisesta rekasta, jossa ilma seisoi kuumana ja läkähdyttävänä. Pienikin tuulenvire helpottaisi.
"Olemmekohan ainoat, jotka nukkuvat kuljetusautossa?" Lucy pohti ääneen vilkaistessaan ympärilleen. Olisikohan naapuriautoissa väkeä yöllä? Nukkuivatko ihmiset usein kisapaikoilla autoissaan vai oliko se vain Rosings Parkin tallityöntekijöiden etuoikeus? No, ainakin heillä oli naposteltavaa, kiitos Jamien.

Effie nyökkäsi ja avasi myös sivurampin. Hän toivoi vilvoittavaa tuulta, mutta jos sellainen puhalsi jossain, ei täällä kuljetusautojen ja rekkojen välissä. Lakaisu sai olla Lucyn työ, ja hän kaivoi säilytyslokerosta laatikon puhdistusaineitaan, joilla ryhtyi pesemään hevostiloja steriileiksi.
"Tuskin. Ainakin myöhemmin viikolla täällä luultavasti yöpyy muitakin hevosenhoitajia", hän pohti suihkiessaan desinfiointiainetta seiniin ja pyyhkien rätillä perästä.

Lucy lakaisi heinänkorsia ja hiekkaa kuljetusauton lattialta ramppia kohden. Hän pyyhkäisi kämmenselällään otsaansa. Tulipa tässä kuuma. Slippers ja Papillon olivat ilmeisesti heitelleet heiniä kilpaa, sillä heinänkorsia tuntui löytyvän päätykarsinoista kaikista eniten. Voi hölmöjä.
"Mitä Slippers tekee lopun aikaa?" Lucy pohti ääneen. "Kilpailujensa jälkeen, tarkoitan. Ratsastaako Jamie sitä silti päivittäin, vai keskittyykö pelkästään Socksiin?" Jonkun oli pakko liikuttaa Slippersiä, eihän ori pysyisi huteranoloisessa tilapäiskarsinassaan montaa päivää ilman mahdollisuutta purkaa energiaansa. Oli hankala kuvitella, että Effieltä riittäisi aikaa kaiken muun ohella vielä tarjoamaan Slippersille tarpeeksi liikuntaa. Toisaalta, Effie oli supernainen, joten ehkä toinen pystyisi siihen. Lucy ei ainakaan olisi pystynyt, siitä tyttö oli ihan varma.

"Jamie ratsastaa sitä", Effie vastasi ja nautti puhtaasta jäljestä, jota he jättivät jälkeensä, "sitä ja Socksia. Me luultavasti talutamme hevosia, pesemme, varustamme ja ruokimme niitä sekä siivoamme niiden jälkiä. He varmaan tulevat pian, joten ehkä voimme pistää töpinäksi."

Lucy nyökkäsi, ja lakaisi viimeiset heinänkorret ulos rekasta.
"Eli Slippers, Socks ja Papillon on ainakin laitettava valmiiksi", tyttö pohti ääneen. "Kumpaakohan Jamie ratsastaa ensin? Slippersiä?" Lucy jatkoi pohdiskellen. Tyttö oli päättänyt tehdä parhaansa, jotta olisi edes puoliksi yhtä kärryillä tapahtumista kuin Effie, mikä vaati lukuisia kysymyksiä ja sitäkin enemmän pohdiskelua ääneen.

"Luultavasti Socksia, mutta he saattavat varustaa hevoset itse. Emerson ainakin hoitaa Papillonia mieluiten itse", Effie selitti ja hevostilojen ollessa puhtaita, siirtyi matkustamoon, jonka oven ja ikkunat avasi. Penkit nousisivat ylös kuin elokuvateatterissa, joten heidän makuupussinsa mahtuisivat hyvin lattialle. Nainen ryhtyi pesemään sitä, ja murehti, ettei voinut irrottaa penkkejä ja hakata niitä puhtaaksi ulkona.

Jos Emerson jatkaisi yhtä innokkaasti Papillonin hoitamista kuin tähän asti, Lucy pääsisi eroon suurimmasta epävarmuutta aiheuttavasta tekijästä. Tyttö tiesi pärjäävänsä Ivoryn kanssa ja uskoi löytävänsä yhteisen sävelen myös Pacon kanssa, mutta Papillon pelotti Lucya aina ihan vähän, vaikka tyttö miten yritti työntää pelon sivuun.
"Sepä mukavaa", Lucy sanoi vilpittömän iloisena. Se helpottaisi heidän työtään, jos ratsastajat laittaisivat hevosensa itse valmiiksi. Tyttö jatkoi matkustamon puhdistamista pieni jännittynyt hymy huulillaan.
"Entä jos Slippers voittaa huomenna?" Lucy kysyi yllättäen. Jännitys palasi taas kertaheitolla. Hän halusi jo nähdä, kuinka suuri valkoinen ori kiitäisi esteiltä toiselle kuin siivet selkäänsä saanut pegasos.

"Se olisi mahtavaa", Effie naurahti haikeasti - hän halusi hevostensa menestyvän eikä vain siksi, että epäili aina tehneensä jotain väärin niiden kanssa, "mutta Slips osallistuu kenttäkisoihin, joihin kuuluu myös koulukoe - se ei ole sen vahvuus." Eikä kyllä Jamienkaan. Onneksi ori oli täällä hakemassa kokemusta ruusukkeiden sijaan, joten kenenkään ei tarvitsisi pettyä, jos suoritus menisi penkin alle.
"Miten luulet vastuuhevostesi pärjäävän?"

Aivan, totta, Lucy oli kokonaan unohtanut Slippersin kaoottisuuden koulukentillä, eikä Jamiekaan pannut paljoa paremmaksi. No, ainakin ori saisi lentää esteeltä toiselle ja loistaa niin maastoesteillä kuin rataesteilläkin. Mitäpä yhdestä koulusuorituksesta.
"Papillon pärjää varmasti hyvin", Lucy totesi. Tamma oli kilparatsu henkeen ja vereen, eikä varmasti suostuisi keskinkertaiseen suoritukseen. "Ivorysta en ole ihan niin varma", tyttö myönsi. Hän tiesi hevosen kömpelyyden, joten olisi paljon ratamestarin tekemästä radasta kiinni, pärjäisikö hevonen rataesteillä. Tiukat käännökset eivät olleet ruunan vahvuus.
"Toivon tietenkin, että kaikki kuusi hevosta pärjäisivät hyvin", tyttö vielä sanoi pieni hymy huulillaan.

"Onko sinulla suosikkia?" Effie kysyi ja suostui antamaan matkustamolle hyväksytyn leiman siisteyden suhteen. Hän pakkasi siivoustarvikkeet takaisin laatikkoonsa ja työnsi sen säilytyslokeroon, istahtaen sitten rekan kumipäällysteiselle sivurampille. Hän taputti paikkaa vieressään.

Lucy siirtyi Effien viereen istumaan pieni hymy huulillaan.
"Toivon, että Ivory ylittäisi kaikkien odotukset", tyttö aloitti, "mutta jos suosikki pitäisi valita niin Paddy Blue", Lucy myönsi hiljaa naurahtaen. Hän muisti yhä olympialaisia katsoessaan tuntemansa jännityksen ja ilon, joten toivoi voivansa elää saman uudelleen - ja tällä kertaa ihan oikeasti kisapaikalla, ei vain television ääressä.

"Se on hieno hevonen", Effie myönsi ja siristi silmiään kirkkaassa valossa, "ja niin on Ivorykin. Se on varmaan kaikkien suosikki hoitaa." Hän veti oman, armeijallisesti pakatun matkakassinsa rekasta ja levitti aurinkorasvaa käsivarsiinsa ja kasvoilleen tarjoten purkkia myös Lucylle.

"En ihmettele", Lucy totesi ja otti ojennetun purkin vastaan. Hän levitti nopeasti aurinkorasvaa ja antoi sitten purkin takaisin. "Kiitos." Hän ei ollut edes tajunnut, että Belgiassa voisi olla niin aurinkoista, että siinä palaisi, kun kotopuolessa aurinkoiset päivät olivat harvassa.
"Onko sinulla suosikkia?"

"Paddy Bluen lisäksi Socks ja Slippers, totta kai", hän vastasi huvittunut häivähdys suupielessään. Effie vilkaisi kelloaan.
"Haluatko käydä hakemassa jäätelöt kahviosta? Se on naurettavan ylihinnoiteltu, mutta ehkä jäätelö on sen arvoista."

Lucy virnisti. Hän oli arvannut Effien vastauksen. Kukapa ei kannustaisi olympiavoittajaa, sekä omia vastuuhevosiaan, jos ne olivat yhtä ihania kuin koiramainen Socks ja sählä Slippers? Totuuden nimissä hänkin kannusti Papillonia tamman temppuiluista huolimatta, mutta Ivory oli ykkönen, kuten aina.
"Käydään vain", tyttö myöntyi hymy huulillaan. Tässä näytti olevan ihan hyvin aikaa, kun ratsastajia ei vielä näkynyt. Ehkä he olivat olleet odotettua tehokkaampia.

Effie pujotteli kisa-alueen poikki kohti päämaneesin ohessa olevaa kahviota. Matka tuntui kunnon lenkiltä ja perille päästyään hänellä oli vielä kuumempi kuin aikaisemmin. Hän valikoi hedelmäisen tikkujäätelön ja sen saatuaan ehdotti heidän kävelevän hiljakseen takaisin eri reittiä kuin aikaisemmin ja katselevan tohinaa. Suurimmilla kentillä oli menossa noviisien esteluokkia.

Lucy seurasi Effien rinnalla kahvioon, valitsi suklaajäätelön ja nyökkäsi Effien ehdotukselle. Hän katseli ympärilleen silmät suurina, seuraten komean punaruunikon hevosen liitoa esteeltä toiselle. Hevonen näytti lentävän ylittäessään vaivattomasti noviisiluokan esteitä ratsastaja selässään.
"Vau", tyttö huokaisi kun ratsastaja tuuletti puhtaan radan jälkeen ja ratsasti päätään heittelevän hevosen ulos kilpakentältä. "Osaisinpa minäkin hypätä", tyttö sanoi pieni haikea hymy huulillaan, kun seuraava ratsukko siirtyi kentälle.

Effie kohotti kulmaansa merkitsevästi. Mitä Lucy ei osaisi hevosten kanssa? Hän nautiskeli jäätelöstään ja väisti sivuttain tanssivaa raudikkoa, jonka omistaja näytti aavistuksen vihertävältä.
"Oletko varma, ettet osaa?"

"Olen", tyttö naurahti. "Olen hypännyt kolme kertaa elämässäni", Lucy myönsi. "Ja oikeastaan niistäkin kaksi kertaa lähinnä roikuin ponin harjassa, kun se hyppäsi kavalettien yli", tyttö kertoi huvittuneena pieni hymy huulillaan. Hän oli hypännyt kerran Rainilla, kun Bethany oli painostanut, mutta sekin oli ollut kaukana kauniista. Esteet eivät olleet koskaan kiinnostaneet häntä niin paljoa, koska hän oli pelännyt ajatusta vauhdista ja korkeista hypyistä, mutta nyt kun hän näki paikan päällä, miten hevoset ja ratsastajat suorastaan lensivät… ehkä hänen pitäisi antaa esteille mahdollisuus. Ja päästä eroon hölmöstä pelostaan maastoesteitä kohtaan.

"Ehkä meidän pitäisi palata, jos ratsastajat ovat vaikka ilmestyneet", Effie huokasi kelloaan vilkaisten ja nopeutti askeliaan. Jäätelö oli melkein kadonnut.

"Joo", Lucy myöntyi, mutta vilkaisi vielä kerran radalle siirtynyttä laukkaavaa kimoa, joka kielsi sarjaesteen toisella osalla. Tyttö söi jäätelönsä loppuun kävellessään reippaasti autoa kohti. Hän alkoi pikkuhiljaa hahmottaa ympäristöään, ja tiesi, mistä suunnasta löysi mitäkin. Ehkä hän selviäisi tästä reissusta eksymättä. Tai sitten ei.

Jamieta ei näkynyt vielä, kun he saavuttivat omien hevostensa karsinat, joten Effie lähti hakemaan kolmatta vesiämpärillistä Slippersille. Socks ja Ivory tönivät toisiaan turvillaan, Nox mökötti pylly ovea kohti karsinansa nurkassa ja Papillon nakersi ovensa reunaa viiraantunut ilme silmissään. Nainen palasi ämpärin kanssa, ja turpansa siihen ahnaasti upottava hevonen kasteli hänet pärskytellessään.
"Hei hurmurit", Jamie tervehti ilmestyessään viereisen karsinarivistön takaa Emerson ja Bogaert todennäköisesti vanavedessään. Vaatimaton hotelli Brysselin keskustan reunalla oli siisti ja miellyttävän viileä verrattuna ulkoilmaan; Jamie oli heittänyt kassinsa sängyn viereen ja ollut valmis lähtemään takaisin hevosten luo.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian


Viimeinen muokkaaja, Kirke pvm Su Heinä 27, 2014 9:47 am, muokattu 2 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1141
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] Luhmühlen 2014   Su Heinä 27, 2014 9:35 am

Sunnuntai, 8. kesäkuuta, 18:59 - Magellanit maastossa

Klaus asteli Jamien jalanjäljissä karsinoille. Hän tervehti hoitajia vaan ei voinut estää kulkuaan suoraan Noxin luokse. Pylly karsinanovea kohti seisova hevonen luimisteli välinpitämättömänä eikä miehen hiljainen maanittelu saanut sitä vakuuttumaan siitä, että kannattaisi kääntyä. Itsepäinen otus.
”Missä varusteet ovat?” hän heitti kysymyksen Effien ja Lucyn suuntaan. Hän oli innoissaan lähdössä ratsastamaan, ainakin puitteet olivat kunnossa. Hän näki hevosia mihin vain katsoi ja noviisiluokkien osallistujat ratsastivat edes takaisin tallialuetta. Mikä tunnelma!

Lucy jäi katsomaan hevosten perään, kun Effie suuntasi ämpärin kanssa varastolle. Tyttö silitteli hajamielisesti Slippersin poskea ja hymyili Socksin ja Ivoryn puuhille. Höpsöjä eläimiä. Papillon oli selkeästi päättänyt syödä ovensa päästäkseen vapauteen, mikä sai Lucyn pudistamaan päätään. Voi tammaa. Lucy väisti sivummalle, kun Effie palasi vesiämpärin kanssa ja nauroi hyväntuulisesti, kun Slippers kasteli Effien.
"Slippershän on ajattelevainen, kun tarjosi sinulle viilennystä", Lucy naurahti hymy huulillaan. Hän oli asettunut Socksin ja Ivoryn luokse, rapsutellen molempien hevosten päitä. Hellyydenkipeät hevoset tuntuivat nauttivan huomiosta, oli se miten pientä tahansa.
"Tuossa karsinassa", Lucy vastasi Klausille kuuluvalla äänellä, hetkeksi ujoutensa unohtaneena. Effien seurassa oli ollut helppo rentoutua ja vain nauttia hetkestä, joten hymy viipyi yhä tytön huulilla, kun hän osoitti karsinaa, johon varustearkut oli raahattu.

Effie irrotti lukot karsinoiden ovista ja pinosi ne varustehuoneeseen. Jamie rutisti häntä yhdellä käsivarrella tullessaan kaivelemaan Socksin varustearkkua tavalla, joka sai naisen neuroottisuuden oireilemaan silmäkulman nykimisenä. Emerson teki samaa Papillonin tarvikkeille.
"Haluaisitteko minun varustavan Noxin?" Effie kysyi Bogaertilta, jota ei vieläkään osannut kutsua Klausiksi, varsinkaan seurassa.

”Älä suotta, enköhän minä selviä”, Klaus naurahti Effielle ja hymyili. Hän seurasi Lucyn sanoja ja kahta muuta ratsastajaa seitsemänteen karsinaan, missä hevosten tavarat olivat säntillisessä järjestyksessä. Effien neuroottisuudesta huolimatta hän nappasi hajamielisenä muutaman harjan ja kaviokoukun, joiden kanssa siirtyi Noxin karsinalle. Hevonen oli havahtunut lukon avaamiseen ja katseli nyt sangen kyllästyneen oloisena tapahtumia korvat taaksepäin sojottaen. Klaus naurahti kärttyisen näköiselle hevoselle ja astui tuon karsinaan harjoineen. Hän luotti tarpeeksi hevoseen, jotta saattoi alkaa harjata tuota, vaikka hevonen olikin irti. Karsinanoven hän sentään oli sulkenut ulkopuolelta.
”Tiedättekö, missä voimme ratsastaa?” hän huikkasi karsinasta työntekijöille ja toivoi, että nuo olivat alueesta enemmän kartalla kuin hän.

Lucy katseli, kun miehet tunkivat varustearkuille ja jättivät jälkeensä kaaoksen. Effieparka. Lucy odotti kaikessa rauhassa Ivorya rapsutellen, että muut saisivat päätettyä, mitä tekisivät. Hän laittaisi hevosia valmiiksi, jos joku niin halusi, mutta Emerson suuntasi suoraan tammansa luokse. Selvä, Papillonia ei tarvitsisi varustaa, ja jos Jamien innosta penkoa Socksin tavaroita saattoi päätellä yhtään mitään, ei Socksiakaan tarvitsisi laittaa kuntoon. Lucy jäi seisoskelemaan Ivoryn pään viereen, rapsuttaen karsinassa hörisevää hevosta hymy huulillaan. Kilpailujen jännittynyt ilmapiiri alkoi pikkuhiljaa tarttua tyttöönkin, joka huomasi odottavansa innolla huomisia kisoja.

"Varmistin, että itäisin kenttä - K4 - on vapaana muiden kuin tänään kilpailevien käyttöön", Effie infosi. Hän oli vaatinut hämillistä kisapaikkavastaavaa allekirjoittamaan jokaisen infon ja dokumentin, kuten sen, mitkä heidän karsinansa olivat, mitä tiloja he saivat käyttää ja mistä kisapaikka oli vastuussa. Hän oli ehkä kyyninen, mutta muuten näiden ei voisi olettaa olevan vastuussa mistään.
"Voimme näyttää tien sinne", hän lisäsi.
"Me olemme menossa maastoon", Socksia rennoin vedoin harjaava Jamie huikkasi omasta karsinastaan. Se oli puolivillainen kutsu myös Klausille.

Klaus mutisi ymmärryksen merkiksi vaikka ei ymmärtänyt yhtään, missä K4 kenttä sijaitsi. Jamien sanat kuuluivat seinän takaa selvästi – karsina ei tainnut olla kovin tukevaa tekoa. Maastoon? Hän kun oli kuvitellut ratsastavansa Noxin kanssa kouluharjoituksen kentällä. Sellaisena kuumana päivänä, kun unta oli saanut viimeksi aikoja sitten, maasto kuulosti kyllä hyvältä.
”Maasto ei kuulosta yhtään pahalta. Ehkä voin sen jälkeen ottaa muutaman avotaivutuksen”, hän sanoi virnistäen, vaikka kukaan ei sitä nähnyt hänen putsatessa hienosti paikallaan seisovan hevosen kavioita. Hänen teki mieli kuittailla muille siitä, ettei noilla ollut hajuakaan avotaivutuksista, mutta jätti sen omaan tietoonsa. Kenttä- ja esteratsastajille nyt vain välillä oli kettuiltava.

Nox oli tarpeeksi puhdas varustettavaksi ja Klaus etsi varustekarsinasta satulan, suitset ja varmuuden vuoksi vielä suojat. Hän ei halunnut ottaa riskejä niin lähellä kilpailua. Karsinaan päästyään mies heilautti satulan luimistelevan kimon selkään ja jo ennen satulavyön kiinnitystä veti suitset luimukorvalle. Nox näytti hämmentyneen niin nopeasta varustelusta, mutta jaksoi pullistella satulavyölle. Klaus jätti sen vielä löysälle ja kun oli saanut suojat hevosen jalkoihin, hän kurkkasi karsinan oven yli.
”Joko voidaan mennä?” hän kysyi jo avatessaan karsinan ovea. Mitä haittaakaan siitä olisi, jos hän ottaisi hevosen ulos. Nox oli eri mieltä ja ryntäsi karsinasta ilmeisen energisenä ja pyöri hetken vierellä olevan miehen ympäri. Hölmö yritti kai esittää pelkäävänsä jotakin, mutta todellisesta pelosta ei näkynyt hevosen kehonkielessä merkkiäkään.

Lucy rapsutteli Ivoryn päätä ja hymyili tyytyväisesti kuunnellessaan muiden keskustelua. Hän muisti kentän sijainnin ja uskoi löytävänsä sinne eksymättä, jos joutuisi oppaaksi. Jamie aikoi lähteä maastoon, mikä oli ehkä ihan hyväkin valinta, kun otti huomioon, millaista kentällä voisi pahimmillaan olla. Ehkä se ei olisi yhtä täynnä kuin kaoottinen lämmittelykenttä, mutta tuskinpa se silti aivan rauhallinen olisi. Vaan mikäpä kisapaikalla olisi rauhallista. Ivory pärskähti ja nyökkäili päällään. Ilmeisesti papurikonkimokin halusi liikkeelle, ja ihmetteli, missä sen harjaaja oli.
"Myöhemmin käydään kävelemässä", Lucy lupasi hiljaa hevoselle, jonka poskea silitti pehmein sormin. Nox oli seissyt mielestään ihan tarpeeksi pitkään karsinassa, kun ryntäsi ulos niin vauhdilla. Lucy peruutti vaistomaisesti Ivoryn karsinan ovea päin kuin väistääkseen pyörivää hevosta. Ivory hamusi tytön pörröisiä hiuksia tyytyväisesti pärskähtäen, mikä sai Lucyn naurahtamaan ja unohtamaan säikähdyksensä.

Jamie oli nostanut tummanruskean, nahantuoksuisen satulan vaalealla lampaankarvaromaanilla ja tummansinisellä, tikatulla satulahuovalla Socksin kullanruskeaan selkään, kiinnittänyt laadukkaat, tummanruskeat suojat orin kolmen sukan koristamiin jalkoihin ja suitsittanut sen samansävyisin meksikolaisin suitsin, joihin hevonen pujotti malttamattomana päänsä. Papillon toimi lähinnä päinvastoin, mutta rakkaus oikukasta, pientä hevosta kohtaan ei haparoinut Emersonin silmistä. Ratsukko seurasi muita ulos karsinasta hetkeä myöhemmin.
"Täällä on varmaan ihan mukavia maastoja", Jamie pohti heilautettuaan itsensä tottuneesti tanssivan ja kuolainta malttamattomana imeskelevän orin selkään. Hän nautti uusien maastojen tutkimisesta hevosella, ja Socks jakoi ratsastajansa mentaliteetin. Papillon lähti Socksin takaviistossa liikkeelle musta häntä viuhtoen ja terävästi pärskyen.
Effie jäi katsomaan ratsukkojen perään korviavihlovasti ja varsin syyttävästi hirnuvan Slippersin kaulaa taputellen.

Nox malttoi viimein seistä paikallaan sen aikaa, että Klaus näppärästi kiristi satulavyön ja nousi ratsaille. Hän keräili ohjia tuntumalle ja antoi sivuttain tanssivalle orille avut kulkea eteenpäin muiden perässä. Se suorastaan syöksähti edellä kulkevan tamman perään ja tuntui ihan senkin vuoksi esiintyvän ratsastajakin selässään. Hallitsematon, hevosen itse keksimä askellaji vei tanssien Klausia. Ori tuntui haluavan Papillonin lähelle, mutta varmoin ottein Klaus yritti saada sen keskittymään apuihinsa ja siirtymään kauemmas. Hän ei halunnut saada potkua kiukkuiselta tammalta ja vielä vähemmän halusi, että Nox joutuisi moisen kohtalon eteen.
”Tiedätkö mihin olet menossa?” hän kysyi joukkoa johtavalta Jamielta. Hän ei itse olisi osannut johdattaa heitä minnekään, mutta ehkä toisella oli synnynnäinen suuntavaisto.

"Seikkailuun, Bogaert-hyvä", Jamie vastasi velmusti virnistäen ja ratsasti tanssahtelevaa ja ympärilleen uteliaasti kuikuilevaa Socksia löysällä ohjalla. Muut hevoset, kuulutukset, trailerit, ihmiset, koirat saivat Socksin höristelemään ja kääntelemään korviaan ja hivuttautumaan lähemmäs uusia asioita. Papillon suhtautui niihin melodramaattisen diiva extraordinairen tavoin: pärskyi, korskui, muljautteli silmiään ja steppasi kuin Michael Flatley. Emerson oli tottunut sen oikkuihin ja taputteli tamman kaulaa kannustaen sitä pohkein eteen, sillä yksi Papillonin suosikkiliikkeistä oli heittää päänsä ylös hurjasti pöristen ja silmät pyörien ja peruuttaa sitten niin vauhdikkaasti, että oli kaatua selälleen.
Jamie johdatti kolmen ratsukon seurueen kisa-alueen läpi ja vähitellen aurinkoisen, kapean asfalttitien ympärillä levittäytyvät pellot eivät enää olleet täynnä kisakarsinarivistöjä ja trailereita, vaan kellanvehreä heinä huojahteli olemattomassa tuulessa. Asfaltti väreili lämmössä ja Jamie tähysi ympärilleen loputtoman tasaiselta ja alavalta näyttävässä maastossa. Kun hän huomasi tummempaa rosoa idässä, mies ryhdistäytyi kuin tutkimusmatkailija ja kääntyi seuraavasta risteyksestä metsää kohti.

Klaus pyöritteli päätään huvittuneena Jamien sanoille. Hän oli aivan liian kireä tuon seuraan, selvästi, kun mietti jotakin niin maallista kuin oikeaa tietä maastoon. Hän päätti kuitenkin rentoutua ja seurata hevoskaksikkoa innoissaan hörisevän Noxin selässä. Kimo oli edelleen kiinnostunut edellä kulkevasti Papillonista, mutta katseli myös ympärilleen. Kisa-alue oli täynnä hevosia, ihmisiä ja liikehdintää, mikä innosti kouluratsua suuresti. Sen askel oli korkea ja innokas, mutta ainakin se oli hallinnassa, eikä poukkoillut ympäriinsä.
Aukea pelto sai Noxin ottamaan muutaman leikkisän laukka-askeleen. Se oli selvästi valmis purkamaan kaiken autossa ja karsinassa seisomisesta johtuvan energian. Klaus antoi sille enemmän ohjaa, nyt kun tilaa oli enemmän, ja antoi hevosen kävellä reippain, hypähtelevin askelin eteenpäin.
”Maasto oli hyvä idea, Nox ei ikinä olisi keskittynyt kentällä mihinkään”, Klaus naurahti hyväksyvästi Jamielle ja istui syvälle satulaan, kun kimo otti jälleen muutaman laukka-askeleen.

"Älä kuulosta niin yllättyneeltä. Olen hieno ihminen", Jamie vastasi olkansa yli ja käsimerkillä ilmoitti nostavansa ravin. Tie, jolle olivat kääntyneet, oli pieni, hiljainen ja hiekkapohjainen. Socks pyrähti innokkaasti vauhtiin pidentäen askeltaan ja painaen päätään kaulaa venytellen. Papillon seurasi lyhyin, terävin raviaskelin ja pälyili epäluuloisesti, joskin melkein odottavasti ympärilleen kuin etsien seuraavaa tekosyytä säikkyä.

Hymähdys nousi Klausin huulille. Ainakin Jamielta ei puuttunut itsevarmuutta. Hän huomioi tuon raviin siirtymismerkin ja otti hetken välimatkaa ennen kuin antoi malttamattomalle Noxille luvan ravata. Se lähti suuriaskeliseen, villiin raviin yrittäen ryöstää laukkaan. Kimon pää oli korkealla taivaissa kun se yritti välttää kuolainta ja päästä kovempaa. Klaus kevensi tasaisesti ja yritti painollaankin hillitä hevosen vauhtia. Kun Noxin pää painui alemmas ja se tyytyi kohtaloonsa – ravaamaan turvallisen välimatkan päässä Papillonista – Klaus silitti sen kaulaa ja antoi sille ohjaa.

Jamie pidätti Socksin takaisin käyntiin parinsadan metrin päässä, kun tie kaventui ja pieneni vanhan omakotitalon kohdalla ja ihanan varjoisa metsä levittäytyi heidän edessään. Ori hidasti askellajia vastentahtoisesti, heitellen päätään ja heitellen takajalkojeen lempeässä protestissa. Papillon teki villin ojasyöksyn, joka sai Emersonin menettämään jalustimen, mutta mies onnistui pysymään satulassa ja houkutteli tamman takaisin tielle.
"Sukelletaan tuonne", Jamie ehdotti. Varjo ja vanhojen puiden alla vallitseva viileys vetivät puoleensa. Socks loikkasi luottavaisesti pusikkoisen ojan yli metsään.

Nox hidasti käyntiin vasta, kun Klaus ohjasi sen pienelle ympyrälle. Se korskui ja heitteli päätään, mutta tyytyi hitaampaan askellajiin. Hän katseli heille sopivaa ylityskohtaa ja kun Papillon oli päässyt ojan yli, oli heidän vuoronsa. Klaus ohjasi hevosen ojan luo, vaan Nox päätti pistää jarrut pohjaan siihen paikkaan. Se hypähteli vasemmalle ja oikealle yrittäen selvästi välttää pusikkoa. Kaverit hävisivät ojan toiselle puolen ja kun Klaus neljännen kerran käänsi hevosen ympyrältä Jamien valitsemalle reitille, Nox otti hurjasti liioitellut loikan ojan ylitse ja sai Klausin horjahtamaan satulassa. Hän löysi tasapainonsa pian ja jatkoi perän pitäjänä toivoen, että pääsisi nelistämään Noxilla jonnekin enimmät energiat pois.

Socks tanssahteli edempänä puiden varjossa ja Jamie kumartui matalien oksien tieltä. Papillon näytti suorastaan tähtäävän niihin, ja Emerson manasi vaimeasti suistuessaan melkein satulasta.
"Älä valita, ystävä kallis", Jamie nauroi ja heilautti kättään sormi ojossa eteen, "polku näkyvissä, ohoi!" Metsän varjo oli hänelle tervetullutta. Hevoset hikosivat pelkästä auringossa ravaamisesta, ja vanhojen ystävien t-paidat liimautuivat selkään.
"Ymmärtääkseni olet täältä kotoisin?" Emerson tiedusteli ystävällisesti Klausilta ja hieroi käsivarttaan, joka sai osuman tukevasta oksasta. Papillon oli vastahakoinen pysymään polulla, sillä vaikka puiden korkeiden, tuuheiden latvustojen läpi satunnaisesti siivilöityvä valo sai metsän näyttämään satumaiselta, tamman mielestä se oli täynnä hurjia hirviöitä.

Puiden tuoma varjo tarjosi viilennystä, se Klausin oli myönnettävä. Jamien reittivalinta oli osoittautunut oikein hyväksi, vaikka hän ei sitä suurin sanamuodoin kehuisikaan ääneen. Nox tuntui jälleen kulkevan rauhallisemmin ja Klaus sai keskittyä oksien väistelyyn. Hän havahtui Emersonin kysymykseen, joka yllätti hänet.
”Niin olen”, hän myönsi ja katseli hieman epäillen miestä. Hän toivoi, että kysymys oli puhtaasta uteliaisuudesta, eikä tuo ollut kaivanut mitään epäilyttävää hänen menneisyydestään.
”Silti Englanti tuntuu enemmän kodilta. Minulla ei ole täältä kovin hyviä muistoja.”

"Oh", mies näytti hieman hämilliseltä, "ajattelin vain, jos sinulla olisi ollut suositeltavana hyviä ravintol--" juttu katkesi miehen manatessa jälleen ääneen, kun Papillon vingahti, pukitti rajusti ja sukelsi polulta. Emersonin rintakehä tarttui matalaan oksaan ja repäisi miehen satulasta, mutta tämä kieltäytyi irrottamasta otettaan ohjista tietäen, että hevonen katoaisi kuin pieru Saharaan, jos hän tekisi niin. Papillon oli pyllähtää istumaan matkan katketessa ja tepasteli sitten omistajansa ympärillä, kun tämä kampesi jaloilleen.
"Se oli komeaa", Jamie tarjosi edempää polulta, johon seisautti energisen Socksin.

”Oletko kunnossa?” Klaus kysyi pidättäen vahvasti Papillonin ratsastajan alas suistumista säikähtänyttä oria allaan. Hän sai Noxin hallintaan ja estettyä tuota hypähtelemästä Emersonin päälle. Kun mies nousi ylös omin jaloin, Klaus sai jo osittaisen vastauksen kysymykseensä – ainakaan toinen ei ollut pahasti loukkaantunut. Kaikeksi onneksi Papillon näytti olevan myös kunnossa ja pysynyt ohjissa roikkuvan Emersonin käsissä.
”Onneksi Papillon ei päässyt karkuun”, Klaus huokaisi hiljaa ja ei voinut olla virnistämättä itsekseen Jamien kommentille. Kun Emerson oli oletettavasti päässyt takaisin ratsunsa selkään, Klaus saattoi muistella, mitä tuo olikaan sanonut ennen tapahtunutta.
”En tiedä, ovatko muistamani ravintolat enää pystyssä”, hän pahoitteli.
”Ainahan se voidaan tarkistaa. Ja tarvittaessa lähden mukaanne tulkkaamaan ruokalistaa”, hän sanoi hymähtäen. Suurin osa Brysselin ravintoloista tarjosi ruokalistan myös englanniksi turisteja ajatellen. Parhaat paikat tosin olivat niitä, joihin turistit eivät löytäneet.

"Sinä…" Emerson mutisi tammalle, joka höristi nyt pieniä korviaan kuin mitään ei olisi tapahtunut ja tonki miehen t-paidan helmoja herkkutaskuja etsien.
"Se olisi hienoa", hän vastasi Klausille ja ponnahti pyörivän hevosen selkään tarkastettuaan sen jalat vammojen varalta. Ratsukot saattoivat jatkaa matkaa metsässä, joka levittäytyi kartalla massiivisena, vehreänä peittona.
"Pitäisikö suunnata etelään? Kokeilla vaikka kiertää kisa-alue", Jamie pohti ääneen edeltä, vilkaisi ylös oksistojen peittämälle taivaalle ja lähti sitten polulta varvikon sekaan. Socks tanssi korkein askelin eteenpäin, ja Emerson näytti aavistuksen kireältä pidätellessään korviaan kääntelevää ruunikkoa.

Klaus kohautti olkiaan Jamien pohdinnalle, vaikka tuo ei varsinaisesti kysynyt mitään. Hänen suuntavaistonsa ei kertonut missä oli etelä, vaan hän oli kadonnut kartalta jo heidän poistuttua kisakarsinoilta. Onneksi heillä oli mukana tuollainen suunnistaja, hän ajatteli huvittuneen hymyn noustessa kasvoille. Hän ei voinut uskoa, että Jamie oikeasti tiesi heidän koordinaattinsa. Eiköhän tuo mennyt eteenpäin pelkän arpovan vaistonsa avulla. Eikä siinä olisi ollut mitään pahaa.
Nox kulki kerrankin kauniisti ja seurasi edellä kulkevia hevosia vahtien visusti polulla olevia esteitä. Se käytti keskittymiskykynsä astuakseen yli oksien ja kivien, eikä kolhinut jalkojaan lainkaan. Uskomatonta, miten aiemmin niin hermostunut ja kärsimätön hevonen toimi epätasaisessa maastossa ihan erilailla.

Jamie noudatti karkeaa suuntavaistoa: he olivat lähteneet tallilta suuntaan, joka oli kartalla ollut pohjoinen, kääntyneet oikealle ja nyt olivat kääntyneet uudelleen oikealle. He saattaisivat olla matkalla Katmanduun, mutta eikö se juuri tehnyt tästä jännittävää? Puiden lomasta alkoi pilkottaa valoa, ja hetken kuluttua hevoset pöllähtivät asfaltoidun autotien laitaan. Sen toisella puolen kulki jalkakäytävä, jota omakotitalot ja suuremmat kaupat reunustivat. Hevosten turpien edessä oli liike nimeltä "Induscabel". Jamien olisi tehnyt mieli mennä katsomaan, mitä se myi, mutta hän tyytyi ravaamaan kaviot kopsuen autotien yli turvallisessa välissä ja jatkamaan jalkakäytävää oikealle, jolloin heidän pitäisi olla matkalla takaisin tallin suuntaan. Papillon teeskenteli, ettei ollut koskaan nähnyt autoa, ja sai ratsastajansa hikoilemaan tuskanhikeä.

Noxin kaviot kopisivat maata vasten, kun he ravasivat tien ylitse. Liikenne oli vähäistä, mutta nekin vähät autot saivat Papillonin hyppimään. Tamman käytös heijastui hieman myös Noxiin, joka yritti hyvissä väleissä hypähdellä sivulle halutulta tieltä. Klaus sai muutaman kerran antaa hevoselle kunnolla pohkeita, jotta tuo lopettaisi pelleilynsä eikä satuttaisi itseään tai suistaisi häntä satulasta. Nox nakkeli niskojaan osoittaen ärtymystä miehen kovempiin apuihin. Se kuitenkin toimi ja sai hevosen keskittymään muuhunkin kuin Papillonin imitointiin. Nox hypähti suurella loikalla autotieltä kävelytielle esittäen, että edessä oli ollut suurikin este. Ravi oli kaikkea muuta kuin tasaista ja upeaa, ja heidät olisi sellaisen esittämisellä ajettu pois kouluaitojen sisältä. Toivottavasti kimo käyttäytyisi vähemmän dramaattisesti, kun kilpailun aika tulisi.

Socks kopsutteli innostuneena jalkakäytävää ja sai hämmentyneitä katseita autoilijoilta. Papillon kulki vähemmän tasaisesti ja kuulosti lähennä rytmihäiriöltä, joten Jamie lähti uudelleen tien yli, kun sen vastakkaisella laidalla avautui ruohottunut, loivasti nouseva pelto. Se olisi ainakin ystävällisempi hevosten jaloille eikä pellon laidassa ratsastaminen voisi tuhota epätodennäköistä satoakaan.  Socks ylitti tien muutamalla pitkällä raviaskeleella, ja Papillon seurasi kolmella villillä laukkahypyllä; ainakin pehmeä, joskin kuumuuden kuivattama maa hiljensi levottoman kopinan. Matka saattoi jatkua ruohottunutta, aavistuksen kuhmuraista pellonlaitaa. Tamma hyppeli edelleen autojen mennessä ohi, ja Emerson huokasi tuskastuneena: miten tamma hyppäsi kilparadalla epäröimättä autojen yli?

Nox intoili tienylityksestä mutta pysytteli ravissa ja pärskähteli mennessään. Se taisteli jälleen kuolainta vastaan heitellen päätään, mutta viimeisen ratsuna pääsi sekin lopulta tien ylitse. Pelto näytti Klausin silmään oikein hyvältä alustalta matkan jatkamiseen. Hän antoi hevoselle puolipidätteitä ja yritti hillitä sen vauhtia istunnalla. Nox halusi vain kilpailla muita vastaan ja oli selvästi kyllästynyt peränpitäjän paikkaan. Miten hän oli ikinä saanut sellaisen virtaa pursuavan koneen alleen? Kotona hevonen käyttäytyi paljon mallikkaammin, tosin hän ei sillä maastoillutkaan usein.
”Papillon taitaa olla vähän innoissaan”, hän kommentoi hymyssä suin Emersonille ja toivoi, että tuo ottaisi sen vain viattomana heittona, mitä se olikin. Tammassa riitti potkua.

"Aavistuksen", Emerson vastasi ja yritti saada sivuttain tanssivaa ja ravaavaa tammaa keskittymään huolimattomaan pohkeenväistöön autojen, lehtien, varjojen ja mörköjen sijasta. Jamie vilkaisi olkansa yli ja antoi Socksin ravata rennosti ruohottunutta pellonlaitaa, joka jatkui tien vierellä katketen hetkittäin vain pariin pieneen tiehen. Socks ylitti matalat ojat reippaalla hypähdyksellä, ja Papillon loikkasi kuin Puissancessa. Lenkki ei ollut erityisen pitkä, ja pian oikealle kääntyi peltojen reunustama, väreilevä asfalttitie, jonka varressa kisakeskus oli.
"Haluatteko palata tallille?" Jamie kysyi.

Ojanylitys aiheutti Noxille jälleen harmaita hiuksia ja se hypähteli hetken sivuttain kieltäytyen hyppäämästä. Hevonen kavahti matalasti takajaloilleen ja yritti selvästi tapella ratsastajan tahtoa vastaan – se olisi niin paljon mieluummin kiertänyt ojan tai jatkanut toiseen suuntaan. Hetken suostuttelun ja vaativien apujen jälkeen Klaus kuitenkin sai orin mielen kääntymään. Hän sai tosissaan pidellä kiinni hevosen harjasta, kun se loikkasi ojan ylitse mieltään näyttäen ja yritti ryöstää saman tien laukkaan. Hän pidätti hevosta hyvän aikaa ja käänsi sitä pienelle ympyrälle, jotta se ei karkaisi käsistä. Jamien ehdotus alkoi kuulostaa ihan lupaavalta, vaikka puhumastaan kenttätyöskentelystä hän ei enää ollut niin varma.
”Luulen että Nox on saanut maastoilusta tarpeekseen”, hän sanoi kevyen huvittunut sävy äänessään. Hän tiesi, ettei hevosella maastoiltu yleensäkään, joten se lenkki riittäisi varmasti vuoden maastoilutarpeisiin. Nox kipitti tikkaavaa ravia Papillonin perässä ja yritti parhaansa keimailla tuolle minkä ehti. Klausin pidättävät avut tekivät siitä kuitenkin harmillisen haastavaa ja saivat Noxin heittämään takapäätään ärsyyntyneenä. Miksi se ei vain saanut leikkiä ihastuttavan tamman kanssa?

Emersonkin halusi palata tallille, sillä Papillon kävi ylikierroksilla ja yritti tehdä ojasyöksyjä, liikkui sivuttain ja potki välillä häntä viuhtoen, kun ratsastaja esti sen esiintymisen. Jamie mukautui ja antoi Socksin kävellä tallia kohti. Ori kulki energisesti ja tarkkaili uteliaasti ympäristöään; mies taputteli hellästi sen kaulaa. Kisapaikan tungos ja illan myötä hiipuva hälinä imaisivat heidät pian uudelleen sisäänsä. Emerson laskeutui Papillonin selästä jo hyvän matkaa ennen kisakarsinoita, jotta saattoi pidellä hevosta paremmin.

Tallialue oli edelleen yhtä kiehtova kilpailutunnelman vuoksi, kuin aiemminkin. Klaus huomasi Noxin rauhoittuneen huomattavasti, kun he olivat jälleen kotia edes kaukaisesti muistuttavassa paikassa. Sen askel oli paljon rennompi vaikka edelleen eteenpäinpyrkivä ja arvaamaton. Kimo otti käynnin seassa muutamia innokkaita raviaskelia, mutta hidasti kuuliaasti pyydettäessä. Klaus antoi vähän ohjaa ja sai Noxin laskemaan päätään. Se kaipaisi enemmän liikuntaa, mutta ehkä seuraavana päivänä. Onneksi kilpailut eivät olleet vielä. Emersonin esimerkkiä seuraten Klaus nousi myös Noxin selästä, jotta saisi kävelyttää tuota hetken aikaa. Se paitsi antoi hevoselle turvallisemman tunteen, lepuutti myös tuon selkää. Hän löysäsi kävellessä orin satulavyötä kahdella reiällä ja seurasi letkassa muita. Vaikka hänen kilparatsunsa käyttäytyikin turhan innokkaasti, hän luotti sen ryhdistäytyvän kilpailupäivään mennessä. Lyhyestä ja kevyestä lenkistä huolimatta hevosen kaula oli märkä hiestä, vaikka energiaa ei tuntunut lähteneen lainkaan. Pitkä matka seisten oli tietenkin padonnut hevoseen energiaa monen tunnin edestä – kotona se sai olla ulkona ja käyttää voimiaan tarhassa poukkoiluun.

Jamie riisui irlantilaisen varusteet tottuneella rutiinilla, tarkasti sen jalat ja kengät ja talutti sitten Effien ohjaamalle pesupaikalle huuhtomaan hevosen viileällä vedellä. Emerson seurasi pian perästä häntäänsä viuhtovan Papillonin kanssa. Kun hevoset olivat turvallisesti pressukattoisissa karsinoissaan, päivän kisat olivat ohi ja väenpaljous haihtunut. Kisakarsinoissa oli hevosia huomista noviisikenttäkisaa sekä seuraavan viikon kisoja odottamassa, muita heidän laillaan ajoissa tulleita, mutta kisa-alue oli hiljennyt. Jotkut ratsastivat kentillä valmentajien katseen alla, mutta muuten väki oli karsiutunut komeasti pukeutuneista kilparatsastajista ja päiväkävelijöistä lähinnä hevosenhoitajiin.
"Voin heittää teidät takaisin keskustaan, jos haluatte", Jamie sanoi silitellen Socksin päätä, "minun pitää ratsastaa vielä Slips."

Klaus riisui nopeasti Noxin varusteet ja siirtyi muiden jälkeen huuhtelemaan hionneen hevosen vedellä. Hän sulki karsinan oven ja huokaisi. Olihan ollut ratsastus. Nox nyrpisteli jotakin korviaan luimistellen vaan heti Klausin siirryttyä kauemmas, se tuli ovelle ja kurkotteli korvat hörössä pitkälle kai ruuan toivossa. Hupsu ori. Mies nyökkäsi Jamielle.
”Lähdetkö silläkin maastoon?” hän kysyi tietäen, millaista menoa olisi tiedossa.
”Mikäli menet kentälle, jään mielelläni katsomaan.” Muiden ratsastajien seuraaminen opetti itsellekin paljon. Hevoset olivat toki erilaisia, mutta vinkit olivat aina tervetulleita.
”Paitsi jos Emerson tahtoo jo syömään, kun lupasin lähteä mukaan”, hän hymähti ja loi kysyvän katseen toiseen.

"Kentälle", Jamie vastasi vinosti hymyillen. Ori kisasi huomenna, oli hallitsematon atomipommi ja keskellä vierasta maastoa, joka ei sopinut kiitolaukkaan. Hän taputti hevosen valkoista päätä ja ryhtyi sukimaan sitä, vaikka Effie olikin heidän poissaollessaan harjannut hevosen. Emerson ei pahastunut Jamien odottamista, ja siirtyi luultavasti Klausin mukana K4-kentän laidalle, kun Slippers oli varustettu samanlaisin varustein kuin velipuolensa ja tanssi korskuen Jamien mukana kentälle. Siellä oli kaksi ratsukkoa hänen lisäkseen: vanhempi nainen vaahtoilevan, tumman kouluratsun kanssa ja nuorempi tyttö säpsyvän, hirvenkaulaisen raudikon kanssa.
Slips pyöri ympyrää ja ampaisi raviin, kun Jamie ponnahti jalustimen varassa ilmaan. Mies heilautti itsensä satulaan, haki kevyen tuntuman ja antoi hevosen siirtyä laukkaan. Sen kanssa oli turha yrittää tehdä yhtään mitään, kun se pursusi ylettömästi energiaa. Niinpä hän antoi hevosen laukata hiekkaa pöllyttäen ympäri ja ympäri ja ympäri kenttää vaihtaen välillä suuntaa ja tehden ympyröitä ja kahdeksikkoja. Laukanvaihdot sortuivat suurimman osan ajasta raville, mutta kun laukka vaihtui komealla, puhtaalla vaihdolla, Jamie taputti vuolaasti hikoilevan hevosen kaulaa.
"Oletko kilpaillut ennen Noxilla?" Emerson kysyi Klausilta nojatessaan aitaan ja katsellessaan hiekkapilveä, jonka irlantilaisen lapiomaiset kaviot nostattivat.

Klaus nyökkäsi vallan ymmärtäväisesti Jamielle. Kenttä olisi kaikkien turvallisuuden kannalta paras vaihtoehto. Hän tiesi Slippersin potentiaalin, jos se vain malttaisi keskittyä hetkeäkään. Hevonen oli tunnettu riehakkaasta vauhdistaan ja keskittymishäiriöstään. Hän siirtyi kentän laidalle Emersonin kanssa ja nojaili aitaan saattamatta istahtaa kyhättyyn katsomoon. Istumista oli tullut sille päivälle jo ihan tarpeeksi. Hänen katseensa seurasi muita ratsukkoja vaan sivusilmällä, kun Slippers paahtoi menemään kentällä Jamie kyydissä. Ainakin se valitsi suuntansa Jamien apujen mukaan.
Emersonin kysymys palautti hänet takaisin kentän laidalle ja hän käänsi katseensa tuon suuntaan.
”Muutaman kerran. Mutta vain Englannissa ja pienemmissä luokissa. Tämä on ihan eri juttu”, hän naurahti selvää hermostusta äänessään. Pitihän hänen myöntää, että häntä jännitti.
”Sinun kokemuksesi Papillonin kanssa on ihan toista luokkaa. Mikä on ikimuistoisin kilpailunne?”

"En osaisi valita", Emerson naurahti niskaansa hieraisten ja kuulosti rakastuneelta. Jamie usein pilaili hänen kustannuksellaan, mutta Emerson oli vakuuttunut, että ei tarvinnut muita naisia kuin Papillonin elämässään; luoja tiesi, että siinä oli naista kylliksi.
"Ehkä ensimmäinen kilpailumme, kun tajusin millainen timantti minulla oli tai ehkä edellisen vuoden Burghleyn pronssi", mies pohti. Jamie kannusti Slippersiä eteen ja kolmen kierroksen jälkeen hevonen siirtyi itse raviin, lähinnä kiitos kuumuuden. Mies taputti sen kaulaa ja ryhtyi töihin: hän ratsasti runsaasti voltteja ja ympyröitä molempiin suuntiin, teki pysähdyksiä, askellajinvaihtoja ja peruutuksia.
"Mikä on ollut sinun ikimuistoisin kilpailusi?" Emerson heitti kysymyksen takaisin.

”Ensimmäinen kansainvälinen kilpailuni Lontoossa. Viimeistään silloin tiesin, että haluan omistaa elämäni hevosille”, hän sanoi unohtaen mainita pikkuseikan, että oli syrjäyttänyt hevoset elämästään vain reilu vuosi tuon kilpailun jälkeen. Tosiasiassa ikimuistoisin kilpailu oli varmasti ollut se, missä hän loukkaantui, mutta hänen muistinsa oli hyvin hatara siltä ajalta. Oli varmempaa sanoa toisiksi ikimuistoisin.
”Hyppäsin saksalaisella puoliverisellä, joka kyllä ylitti kaikki odotukset. Emme sijoittuneet, mutta se oli kokemuksena todella vaikuttava.”

Emerson nyökkäili ja peitti hymyn, kun vaahdosta kirjavan kouluhevosen ratsastaja näytti pöyristyneeltä Slippersin puhaltaessa ohi ohja löysällä. Se painoi päätään kaulaansa venytellen ravaten suuria ympyröitä, ja Jamie näytti puhelevan sille. Pysähdykset tapahtuivat pienellä viiveellä, liikkellelähdöt olivat aavistuksen rajuja ja mieluummin raviin kuin käyntiin. Ori oli hikinen ja väsynyt, mutta sen liikkeistä ei puuttunut räjähtävää voimaa ja potkua. Niiden harmoninen hallinta ei vain ollut hiottua. Jamie istui syvälle satulaan, hengitti syvään ja nojasi asteen taakse, mutta vasta myötäävä muistutus ohjasta sai hevosen pysähtymään päätään nakaten. Se oli kuin ratsastajansa: tiesi täyden vauhdin olevan hauskinta.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian


Viimeinen muokkaaja, Kirke pvm Su Heinä 27, 2014 9:48 am, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1141
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] Luhmühlen 2014   Su Heinä 27, 2014 9:36 am

Sunnuntai, 8. kesäkuuta, 21:49 - Belgialaista olutta ja suklaata

Kayla oli jo ehtinyt asettua hotellihuoneeseensa ja levittää tavaroitaan sinne tänne pitäen kuitenkin huolen, että hänen huonekaverilleenkin löytyisi yhä tilaa, kun tuo saapuisi. Nainen oli käynyt suihkussa ja kuivannut pitkät hiuksensa tuuheaksi pehkoksi, joka laskeutui tasaisesti kummankin hartian etupuolelle. Kuultuaan, että he olivat lähdössä ulos syömään oli Kayla päättänyt panostaa asiaan sen verran, että oli meikannut kalpeille pisamaposkilleen sekä vaaleille silmäripsilleen hieman väriä ja vaihtanut toppinsa tilalle aavistuksen siistimmän mustan vastineensa. Lopulta nainen oli kyllästynyt peilailemaan, ja hän oli muita odotellessaan häipynyt hotellin aulaan tutkimaan pöydällä lojuvia lehtiä.

Tallilta paluun jälkeen Klaus oli käynyt hyvin ansaitussa suihkussa. Hän oli pohtinut jo moneen otteeseen, mikä hullu hän oli kun suostui lähtemään syömään muiden seuraksi. Hänen viimeisimmästä ravintolakäynnistään oli aikaa, eikä hän osannut siellä koskaan mitään tilata. Kaikki listalla oleva kuulosti hänen mielestään epäilyttävältä, vaikka hän miten yritti sulkea ajatuksen pois. Sillä hetkellä nälkä tosin oli valtava, joten ehkä se innostaisi häntä ottamaan jotakin tavallisesti karvat pystyyn nostattavan pelottavaa. Hän pukeutui siistiin, mustaan kauluspaitaan, jonka ylimmät napit jätti rennosti auki. Toivottavasti ilta olisi päivää viileämpi. Jalkaan hän veti siistit farkut, jotka tuntuivat ihanan väljiltä ratsastushousujen jälkeen. Hän oli tottunut ihonmyötäisiin vaatteisiin, eivätkä senhetkiset olleet millään lailla huomattavan tiukat vaikka kuitenkin istuvat. Jalkaan mies veti tummanruskeat nahkaiset kävelykengät. Kai hän kelpaisi. Mies oli antanut hiustensa kuivua vapaasti ja ne asettuivat pesun jälkeen tuuheina ihan tarpeeksi siististi kasvoja kehystämään.
Klaus varmisti vielä kerran, että puhelin, lompakko ja huoneen avainkortti löytyivät taskuista. Hän sulki huoneensa oven tarkasti ja asteli sitten rennoin askelin hissiin ja ajoi sillä hotellin aulaan. Kayla näytti jo saapuneen. Hän tervehti naista pienen hymyn kera ja yritti unohtaa epäilyksensä ravintolaillalliselle lähdöstä.
”Olisin jo valmis yöpuulle”, hän naurahti seisahtuessaan naisen lähelle. Haukotusta oli hankala pidätellä. Olihan heillä ollut pitkä päivä, eikä kuumuus auttanut asiaa.

Slippersin harjoitus päättyi muutamaan kelvolliseen suoritukseen, ja Jamie jäähdytteli hevosta kävelemällä pari kierrosta, ennen kuin tajusi seuralaistensa jo kaipaavan syömään ja jätti jäähdyttelyn Effien vastuulle. Hän oli erittäin kiitollinen pitkästä, jääkylmästä suihkusta pitkän, pitkän, erittäin kuuman ja hiostavan päivän jäljiltä. Hän ja Emerson laskeutuivat hotellin aulaan Klausin ja Kaylan seuraan kymmenisen minuuttia Klausin saapumisen jälkeen; Jamie hyvinistuvassa, valkoisessa t-paidassa ja Emerson asiallisessa, vaalearaitaisessa kauluspaidassa.
"Corinne ei liity seuraan", Jamie selvitti ja hymyili erityislaatuisesti Kaylalle, "minne haluatte mennä?"

Ympärillä parveilevat outoa kieltä puhuvat ihmiset eivät saaneet Kaylan oloa järin kotoisaksi, ja senpä takia hän ilahtuikin saadessaan tuttua seuraa. Lapsekkaan vilpitön ystävällinen hymy levisi Kaylan kasvoille ja hän tervehti Klausia laskien selailemansa lehden takaisin pöydälle.
"Minä myös. Viime yön unet jäivät väliin", Kayla vastasi raukeaan sävyyn ja asteli lähemmäs Klausia. "Miten meni tallilla?" hän kysyi.

Viimein Jamie ja Emerson liittyivät myös heidän seuraansa, ja Kayla vastasi Jamien hymyyn hieman hämillään. Hän nyökkäsi, vaikka ei ollut suuremmin olettanutkaan Corinnen liittyvän heidän seuraansa. Nainen suoristi mustan käsilaukkunsa hihnaa ja kaipasi pehmeitä mukavia tennareitaan, jotka oli täksi illaksi vaihtanut ballerinoihin. Rentoihin vaatteisiin tottunut Kayla ei ollut halunnut riskeerata henkeään laittamalla korkokenkiä jalkaansa, mutta nämäkin kengät tuntuivat myös melkein yhtä teennäiseltä.
"Onko kellään tietoa siitä, mihin kannattaisi mennä?"

”Hurjapää-Jamie vei meidät maastoon. Nox ei maastoile edes kotona asiallisesti. Päättele”, Klaus virnisti Kaylalle sangen aidosti muistellessaan villihköä maastoretkeä.
”Papillon diivaili ja Nox seurasi ihastuksensa esimerkkiä.” Eiköhän se kertonut tarpeeksi. Kunhan seuraavina päivinä menisi paremmin.

Mies tervehti nyökäten Jamieta ja Emersonia. Hän kuunteli kysymyksiä ruokapaikasta ja uskoi voivansa ehkä osallistua siihen keskusteluun. Olihan hänellä todennäköisesti muita enemmän kokemusta kaupungista.
”Mikäli laatuolut kiinnostaa, muitakin kuin minua, olisi mielessäni yksi paikka”, Klaus sanoi hymähtäen hieman. Hän tiesi ravintolan tarjoavan sesongin mukaan vaihtuvan menun belgialaista ruokaa ja täydellisen valikoiman pienpanimo-oluita kaikista merkittävistä maista. Paikka oli tyyris, oli myönnettävä, mutta eivätköhän he kaikki saattaisi sen yhden illan verran nauttia laadukkaasta palvelusta ja ruuasta (ja juomasta). Ravintola sijaitsi ihan Brysselin keskusta-alueella, Fontainas aukiolla.
”Tarjoillaan siellä ruokaakin, belgialaisen keittiön tapaan, sesongin mukaan. Ehdotan, että ottaisimme taksin keskustaan.”

"Kuulostaa hyvältä", Jamie vastasi ja hymyili lammasmaisesti nimitykselleen. Hän mietti kuvitteliko vain vai oliko Klaus kuin vanhempi versio Pauluksesta. Heidän suunnatessaan ulos, hän siirtyi kuin vaivihkaa Kaylan viereen. Kun Emerson keskittyi etsimään heille taksia nelikon kävellessä lämmintä, laskevan auringon kultaamaa kävelykatua eteenpäin, mies kumartui naisen puoleen.
"Näytät tavattoman sievältä", hän ilmoitti harvinaisen vilpittömään sävyyn.

Kayla irvisti Klausin kertomukselle hurjasta maastoreissusta, mutta naurahti sitten myötätuntoisesti. Jamie oli taitava metsästämään sekasortoa ja Nox ja Papillon maastossa eivät kuulostaneet luotettavimmalta kaksikolta.
"Eiköhän se ole sitten sovittu", Kayla vahvisti ravintolaehdotuksen sopivan hänellekin. Ruoka- ja juomavalikoimasta tuskin löytyisi valittamisen aihetta ainakaan Klausin mainospuheen perusteella.
Kayla lähti miesten mukana kadulle ja hän antoi uteliaana katseensa kiertää jalankulkijoissa ja katua reunustavissa rakennuksissa. Jamien lähestyminen keskeytti kuitenkin naisen haaveilut. Kayla katsoi miehen tummanruskeisiin silmiin hieman liian pitkään ennen kuin sai sanaa suustaan.
"Kiitos", hän vastasi ohuella äänellä häkeltyneenä saamistaan kehuista ja kiitti myös onneaan siitä, ettei ollut erityisen taipuvainen punastumaan. Kyseessä oli vain Jamie ja Jamie flirttaili kaikille, eikö vain? He olivat tunteneet ties kuinka kauan, ei miehellä saanut olla näin omituista vaikutusta häneen!
"Ei sinussakaan moittimista ole", nainen sai sanottua hymyillen ja yritti pysyä rennon asiallisena ihan vain muiden seuralaistensa vuoksi.
"Kuinka pitkä matka meillä on keskustaan?" kuului ovela aiheen vaihto.

Klaus kulki Jamien ja Kaylan edellä mutta suureksi harmikseen kuuli noiden puheet. Hän pyöräytti silmiään kaksikon flirtille ja pudisteli omassa yksinäisyydessään päätään. Mies olisi varmasti toiminut aivan samoin Evelynin kanssa, mutta nainen ei ollut paikalla. Hän oli hieman surkeanakin siitä, ettei saanut jakaa niin upeaa kokemusta tärkeän henkilön kanssa. Kaylan seuraava kysymys tuntui koskevan heistä jokaista. Hän mietti hetken.
”Vajaa viisi kilometriä”, hän heitti arvauksen väistäessään kovaäänisesti riitelevää belgialaispariskuntaa. Nuo eivät tuntuneet näkevän muuta kuin ilmeisen ärsyttävät toisensa, joten kaikki kadulla kulkijat olivat vaarassa jäädä alle. Kaikkea sitä näki.

"Näin kauniina iltana voisi varmasti kävelläkin", Jamie totesi irrottamatta katsettaan Kaylan kasvoista. Hän hymyili poikamaisella tavallaan, yritti hipaista kevyesti naisen alaselkää ja suoristautui sitten kävelemään säädyllisemmin. Emerson lakkasi tähyämästä taksia ja vilkaisi varmuuden vuoksi olkansa yli Jamieta ja Kaylaa, sillä Jamiella oli taipumusta viattomiin käytännönpiloihin. Kayla tuntui houkuttelevan niitä esiin tavallista voimakkaammin.
"Kävely voisi olla mukava", mies myöntyi.

Jamien huomionosoitukset tuntuivat mukavalta, mutta Kayla suhtautui silti hieman varauksella kiinnostukseen, jota sai osakseen. Olihan mies jo kertaalleen tunkenut hänen vaatteensa täyteen esineitä. Nainen hymyili vielä Jamielle jostain syystä hieman ujoa hymyä ja sen jälkeen nyökkäsi. Kävely näin nätillä säällä menettelisi, ja liikuntahan oli aina hyvästä. Etenkin nyt, kun Kayla oli kärsinyt viimeisten parin viikon ajan harvinaisen sitkeästä lihasjumista vasemmassa lonkassa ja reidessään, mikä hieman hankaloitti ratsastamista. Leikattu jalka todennäköisesti aiheuttaisi hänelle ongelmia vielä pitkään. Onneksi Kaylalla oli vielä mukavasti aikaa valmistautua omaan kilpailuunsa ja toivoa, että pääsisi eroon puujalastaan.
"Kuinka luottavaisin mielin odotatte kilpailuja?" nainen päätti kysyä seurueeltaan virittääkseen keskustelua samalla, kun he astelivat katua eteenpäin.

Kävely kuulosti ihan hyvältä idealta ja sai hyväksyntänsä myös Klausilta. Liikunta ei ollut koskaan pahaksi ja tulisipa verryteltyä lihaksia ratsastuksen jälkeen. Hän vältteli katsomasta Jamien ja Kaylan suuntaan, sillä ei voinut olla varma mitä epäsiveettömyyksiä joutuisi todistamaan. Niinpä hän piti katseensa visusti jalkakäytävässä muutaman metrin edellään. Katse nousi ajoittain vain muistelemaan aikaa, kun hän oli viimeksi kulkenut niitä katuja.
”Uskon, että Nox esiintyy edukseen”, Klaus nyökkäsi ja vilkaisi nopeasti Kaylaa. Ainakin tuolla riitti vielä mielenkiintoa keskustella muidenkin, kuin Jamien kanssa.
”Itsestäni en olisi niin varma.” Huvittunut hymyn häiven käväisi miehen huulilla. Häntä jännitti, syystäkin, sillä koulukilpailut olivat hänelle suhteellisen uusi tuttavuus ja Noxin kaltainen hieno ”lainahevonen” nosti panoksia. Hänen olisi suoriuduttava, jotta Corinne ja herra Morales olisivat tyytyväisiä hevosen ratsastajaan. Klaus pelkäsi edelleen valmentajanpestinsä menettämistä, joten oli syystäkin varpaillaan.

"Luotan Papilloniin", Emerson vastasi vaatimattomasti, ja Jamie oli harvinaisen hiljainen. Hän ei luottanut siihen, että esiintyisi edukseen tai saisi hevosiakaan tekemään niin. Hän ei odottanut innolla pettymyksen tuottamusta, etenkään Corinnelle. Hän luotti Socksin lahjakkuuteen esteradalla, ja tiesi sen puoliveljen pursuavan potentiaalia, mutta yhtälailla tiesi lyöneensä laimin kouluratsastukseen panostusta. Kuinka pahasti se tulisi näkymään? Olisiko hänen pitänyt olla kurinalaisempi ratsastaja? Nolaisiko hän Corinnen? Mies kuitenkin tyytyi hymyilemään ja taputti veljellisesti Emersonin olkaa.
"Syystäkin. Pärjäätte varmasti loistavasti", Jamie vakuutti lämpimästi ja kääntyi sitten Kaylan puoleen, "kuinka luottavaisin mielin sinä odotat kilpailuasi?"

Kayla hymähti hieman paheksuvasti Klausin epävarmuudelle oman suoriutumisensa suhteen. Totta puhuen nainen ei tiennyt Klausin ratsastusmenneisyydestä juuri mitään, mutta oli saanut kuvan, että mies kyllä osasi asiansa.
"Älä nyt mollaa itseäsi", Kayla tokaisi napakasti, mutta ystävällinen hymy huulillaan. No, nainen ei ehkä ollut paras henkilö puhumaan itsensä aliarvioimisen huonoista puolista, kun teki sitä jatkuvasti itsekin.
Tämä taisikin olla vaatimattomien ratsastajien kokoontumishetki, sillä Emersonkin ilmoitti vain luottavansa hevoseensa. Kayla nyökkäsi ja kummasteli Jamien vaitonaisuutta. Mies oli jo aikaisemmin ilmoittanut olevansa epävarma kouluosuudesta, kenties kyse oli samasta asiasta edelleen. Nainen ei kuitenkaan ottanut asiakseen udella tilanteesta, vaan kohautti olkiaan Jamien tiedustellessa hänen odotuksiaan kilpailun suhteen.
"Hieman epäluottavaisin mielin, mutta emmeköhän me hengissä selviä", Kayla sanoi mietteliäänä, mutta onnistui yllätyksekseen kuulostamaan jopa melko positiiviselta.

Kaylan tiukka vastalause nauratti Klausia. Ei hän nyt kai tosissaan ollut, mutta ei suoraan sanoen ollut täysin itsevarma onnistumisestaan.
”Minulla on ainakin kaikki luotto teihin”, Klaus sanoi osoittaen sanansa Kaylalle. Hän oli toki varma myös muiden menestymisestä, mutta yllättäen Kayla oli se, jolle hän soisi hyvän sijoituksen eniten. Hän oli kuitenkin valmentanut tuota ja Pacoa ja tiesi miten paljon taitoa ja osaamista ratsukosta löytyi.
”Odotan innolla estekilpailujen seuraamista. Niissä on ihan oma hohtonsa”, hän hymähti. Kouluratsastus oli näyttävää, mutta pidemmän päälle puuduttavaa ja Klaus katsoisi niistä vain jo aiemmin listoilta merkitsemänsä ratsukot, jos niitäkään. Esteratsastuksessa jännitys oli läsnä koko ajan, myös yleisössä.

"Onkohan tuo oikotie?" Jamie kysyi ja nyökkäsi kohti vehreää puistoaluetta seuraavassa risteyksessä. Ja vaikkei olisi, sentään se kylpi kultaisessa laskevan auringon valossa ja tuoksui kesältä.
"Ehkä voit ottaa siivekkään muistoesineen talismaaniksi", hän ehdotti Kaylalle.

Kayla sai kuin saikin hieman lohtua Klausin sanoista. Olihan se mukavaa, että joku ainakin sanoi luottavansa heidän suoriutumiseensa. Paco luotti siihen sataprosenttisesti, mutta hevosen mielipide ei aina juuri lohduttanut, jos ratsastaja oli sulava kuin linnunpelätin. No niin, taas sitä positiivista ajattelua, josta Kayla oli niin kovin tunnettu.
"Onhan niissä hohtonsa kyllä", nainen vahvisti Klausin sanat, muttei lisännyt sitä, että hänen pienessä mielessään se hohto oli vääntynyt karuksi irvikuvaksi siitä aiemmasta loistavasta tunteesta, jonka kilpailutilanne oli Kaylassakin herättänyt. Nykyään se lähinnä vain ahdisti.
Nainen katsahti Jamien osoittamaan suuntaan ja sen jälkeen Klausiin kuin odottaen heidän turistioppaaltaan vahvistusta asiaan.
"Sitä pitää harkita", Kayla naurahti muistaessaan taas siivekkään olennon, jonka olinpaikka tosin ei ollut enää täysin selvillä.

”En mene vannomaan, mutta mennään sieltä”, Klaus nyökkäsi Jamien sanoille ja katsoi auringon kultaamaa puistoa. Ei se ainakaan paljon reitiltä poikkeaisi. Hän oli kävellyt sen läpi niin monta kertaa, vaan oli ehtinyt jo unohtaa. Bryssel toi mieleen hataria, repaleisia muistoja, joita hänen oli mahdoton koota kokonaiseksi. Hän muisti syöneensä piknikiä siinä puistossa ensimmäisen ”tyttöystävänsä” kanssa 15-vuotiaana. Hänen kaikki suhteensa – ne vähät – olivat kaatuneet hänen aktiiviseen hevosharrastukseensa. Ei ollut hänen vikansa, että menestyäkseen alalla hänen piti harjoitella päivittäin.
Jamien sanat Kaylalle saivat Klausin pudistelemaan jälleen päätään huvittuneena. Hän ei halunnut enää koskaan nähdä sitä siivekästä kummajaista, varsinaista taiteen irvikuvaa, jonka Jamie oli hankkinut Kaylalle.

"Miksi päätit vaihtaa Belgian Englantiin?" Jamie kysyi Klausilta ja siristi silmiään viistossa valossa. Kesäinen kaupunki oli viihtyisä ja tarjosi huomattavasti enemmän kuin sateinen, olemattoman pieni Slaley. Myös matka oli lyhyempi hevosurheilun huipulle kuin Pohjois-Englannista.

Kayla antoi katseensa kuljeskella auringon värjäämässä puistossa ja ihmetteli leppoisaa olotilaansa. Mikäs tässä mukavassa seurassa kaukana työkiireistä ollessa. Täytyi kai nauttia tästä hyväntuulisuudesta vielä, sillä hän olisi varmasti kuin kiukkuinen lohikäärme keskiviikkoon mennessä, kun estekilpailut lähestyivät. Kun Jamie esitti kysymyksensä heräsi Kaylankin mielenkiinto Klausin maisemanvaihdosta kohtaan. Ei nainen ollut tullut edes ajatelleeksi asiaa aiemmin.

”Minusta ei enää pidetty täällä”, Klaus naurahti ja tunsi vihlaisun sisällään. Vaikka hän yritti ottaa asian huumorilla, hänen sanansa olivat täyttä totta. Hän ei ollut kokenut enää saavansa olla rauhassa.
”Kaipasin rauhaa ja maisemanvaihdosta”, hän täydensi ja toivoi, että kysymykset olisivat siinä. Se olisi varmasti liikaa vaadittu ja jälleen kerran illalliselle lähteminen alkoi vaikuttaa huonolta idealta. Hänen menneisyytensä ahdisti häntä ja ajatus siitä, että muut Rosings Parkissa olisivat siitä tietoisia, ajoi häntä sisälle kuoreensa. Avara puistokin alkoi tuntua turhan ahtaalta.
”Englanti on minulle enemmän koti kuin Bryssel oli koskaan”, hän hymyili yrittäen vakuuttaa muut siitä, että muuttoon ei liittynyt mitään ihmeellistä. Olihan hän asunut Brysselissä yli 30 vuotta, mutta silti näki tulevaisuutensa jossakin ihan muualla.

Jamie kohotti kulmiaan.
"Kuulostaa siltä, että tuohon liittyy mielenkiintoinen tarina."

Klausin ympäripyöreät vastaukset kielivät siitä, ettei aihe kuulunut miehen suosikkeihin. Nainen katsahti Jamieta ja toivoi hiljaa itsekseen, ettei tuo vahingossa painostaisi toista kertomaan asioita, joista ei tahtonut puhua.

Odottiko Jamie ihan todella, että hän kertoisi hämärästä menneisyydestään yhtään mitään?
”Ettei Ellisin mielikuvitus nyt laukkaisi liikaa”, hän sanoi varsin kuivasti vaikka ei tarkoittanutkaan. Klaus vältteli katseellaan muita ja antoi ymmärtää, että se puheenaihe oli jo loppuun kulutettu. Hän potkaisi puiston hiekkaa kengänkärjellään.
”Olisipa kilpailupäivinä hieman viileämpi ilma”, mies heitti vain puhuakseen jotain. Sää, tuo typerän, tarpeettoman small talkin yleisin aihe. Nerokasta.

Jamie ei tiennyt mitään kuivakan Klausin hämärästä menneisyydestä, mutta epämääräiset vastaukset ja aiheen tyly vaihdos herättivät hänen uteliaisuutensa. Millainen menneisyys saisi kokonaisen kaupungin tai maan kokemaan jonkun vastenmieliseksi? Tai ehkä valmentajalla oli hieman turhan iso ego.
"Älä huoli, eiköhän se kohta pääty jonkinmoiseen ukkosmyrskyyn", hän vastasi vinosti.

Kayla seurasi Klausin ja Jamien sanailua aluksi hieman vaivautuneena tietämättä miten reagoida ja loi katseensa läheisen talon kellertävään seinään kuin olisi ollut näkevinään siellä jotain mielenkiintoista. Jamien ukkosmyrskykommentti valitettavasti teki tilanteesta jollain tapaa koomisen. Kayla yritti peittää virnistyksensä katselemalla yhä muualle.
"Toivotaan, että viilenee", nainen jatkoi väkinäistä keskustelua saavutettuaan itsehillintänsä.

Jamien kuittailu ei saavuttanut Klausin korvia. Hänen askelluksensa oli muuttunut jäykäksi ja eleet kielivät sisällä myllertävästä myrskystä. Hän ei edes tiennyt, miten visusti halusi säilyttää menneisyytensä haamut omana tietonaan. Miten hän oli saattanutkin muuttua niin kiukkuiseksi? Tietenkin omat typeryydet harmittivat, sillä hän oli yrittänyt unohtaa ne ja aloittaa uuden elämän Slaleyssa. Tätä menoa hän saisi sanoa sille elämälle hyvästit. Matkaa ravintolaan oli vielä ja Klaus mietti mielessään kiperästi tekosyitä palata hotellille.

"Miten Paco suhtautuu ukkoseen?" Jamie kysyi kääntäen huomionsa takaisin Kaylaan ja taputti lohduttavasti irvistävän Emersonin olkapäätä: Papillon otti ilon irti rajuilmoista. Raskaana riippuva, painostava kuumuus ja taivaanrannassa kerääntyvät pilvet lupailivat rajua ukonilmaa parin päivän sisään. Huterat kisakarsinat pressukatoilla eivät olleet paras vaihtoehto hermoileville hevosille.

Kayla oli helpottunut keskustelun käännyttyä pois Klausin asioista, sillä mies ei vaikuttanut enää kovin yhteistyöhaluiselta. Kiukkuiset ihmiset olivat pelottavia, ja nainen tarkasteli Klausin elekieltä suurilla silmillään aavistuksen huolestuneena. No, olkoon.
"Paco yleensä kyllästyy säikkymiseen heti kun hieman hengästyy riehuessaan, mutta en itse asiassa tiedä mitä käy jos ukkonen tulee kunnolla päälle", Kayla esitti epävarman vastauksensa ja katsoi taivaalle. "Näyttää siltä, että saamme asiasta ihan käytännön esimerkin pian."

Muiden keskustelu ei kiinnostanut Klausia. Hän kuunteli sitä sivukorvalla vain tietääkseen, mikäli häntä puhuteltaisiin. Kukaan ei varmaan enää sanoisi hänelle mitään. Mitäs oli ollut niin tyly uteliaalle Jamielle, sai kärsiä mahdollisesta epäsuosiostaan ihan yksin. Se oli täysin hänen mokansa, eikä hän voinut vierittää syitä kenenkään niskoille. Eihän Jamie millään voinut tietää, millainen menneisyys  Klausilla oli.
Mies nosti katseensa tummiin pilviin taivaanrannassa, vain todetakseen muiden epäilyt tulevasta ukkosesta todennäköisesti oikeaksi. Hän ei tiennyt olisiko tuleva myrsky rajumpi, kuin hänen päänsä sisällä myllertävät ajatukset. Miten hän selviäisi illallisesta?

"Effie ja Lucy varmaan saavat sen selville", Jamie hymyili vinosti ja tarjosi osaaottavan katseen Emersonille. Naiset olivat oikukkaita olentoja.
"Missä päin illan ravintola on?" hän kysyi heidän lähestyessään keskustaa.

Kayla irvisti. Miten hauskaa työntekijöillä olikaan oltava, kun ukkosta pelkääviä hevosia vain sinkoili sinne tänne ja yritti tulla karsinoista läpi.
"Onneksi edes yksi meistä on kartalla, muuten tästä tulisi pitkä reissu", nainen sanoi ikään kuin lausahduksen olisi ollut tarkoitus jotenkin lohduttaa Klausia.

”Seuraavasta vasemmalle ja kahden korttelin päästä olemme aukiolla”, Klaus kaiveli muistiaan ja onnistui heittämään lyhyen, pahoittelevan hymyn Jamielle. Hän saattoi vain toivoa, että paikassa olisi tilaa heidän pienelle seurueelleen. Turistit eivät viime tietojen mukaan olleet vielä löytäneet paikkaa omakseen, joten se jos mikä tarjoaisi aitoa brysseliläistä tunnelmaa.
”En luottaisi omaan suuntavaistooni, mutta pakko sanoa, ettei kaupunki ole muuttunut ollenkaan.”

"Hienoa", Jamie vastasi. Päivä oli ollut pitkä, joten päivällinen oli tervetullut. Hän olisi myös mielellään testannut muutamaa olutta, mutta joutuisi jättämään välistä kilpaillessaan seuraavana päivänä. Hän hillitsi halunsa kiertää käsivartensa Kaylan hartioille.
"Onko se tuo?" hän kysyi heidän saavuttuaan mainitulle aukiolle.

Kaupunki oli tehnyt Kaylaan vaikutuksen jo näin lyhyellä silmäyksellä, eikä hän osannut enää katua sitä, että oli lähtenyt matkaan vastoin koko itsesuojeluvaistoaan. He luultavasti alkoivat olla jo aika lähellä määränpäätään ja hyvä niin, sillä naisen kenkiä ei ollut tarkoitettu pitkiin vaelluksiin.
"Alkaa kyllä olla nälkä. En ole syönyt tänään oikein mitään", hän lausahti aiemman painostavan tunnelman haihduttua jo hieman.

Klaus nyökkäsi Jamielle. Ravintolan terassi avautui suoraan heidän silmiensä edessä. Se näytti ulkoapäin perinteiseltä belgialaiselta pubin ja ravintolan yhdistelmältä ja oli myönnettävä, että sitä se oli. Ravintola oli noussut tärkeämmäksi erityisesti viime vuosina ja terassilla näkyi enemmän ruokailevia kuin olueen keskittyviä seurueita. Klaus otti asiakseen saada heidät sisälle ja asteli nelikon edellä ovesta sisään. Kiireisen oloinen mutta ystävällinen tarjoilija otti heidät vastaan ja muutaman hollanninkielisen sanan vaihdon jälkeen heille tarjottiin pöytää sisältä.
”Haluatteko syödä sisällä vai ulkona?” Klaus varmisti, jolloin tarjoilijakin tajusi vaihtaa kielen kansainvälisempään. Se siitä tulkinhommasta.

"Ulkona on hyvä", Jamie vastasi ja asettui heille tarjottuun pöytään terassilla. Hän puhui jonkin verran ranskaa sekä saksaa, joita käytettiin runsaasti Belgiassa, mutta antoi vapaasti Klausin toimia tulkkina. Hän varastaisi mielellään Kaylan myöhemmin mukaansa, eroon tympeällä asenteella ja olemattomalla mielenkiintoisuudella varustetusta valmentajasta, joka oli ollut hänelle tyly koko matkan ajan. Emersonkin kelpaisi: hän yritti edelleen etsiä ystävälleen naisystävän.
"Näyttääpä herkulliselta", hän kommentoi ruokalistaa.

"Syödään ulkona", Kayla myöntyi ja istuutui tuolille Jamien viereen.
Nainen tarttui ruokalistaan ja ryhtyi selailemaan sitä. Miksi hänen piti olla niin tavattoman surkea tekemään päätöksiä? Valikoima näytti todella houkuttelevalta.
"Niin näyttää. Mitäs meidän asiantuntijamme suosittelee?" nainen esitti kysymyksensä Klausille huolettomaan sävyyn, kun tarjoilija oli kiiruhtanut käymään viereisessä pöydässä ennen kuin tulisi kyselemään heiltä juoma- ja ruokatilauksia.
Eihän Kayla ollut riippuvainen Klausin mielipiteistä, mutta koska oli huomannut, että Jamien ja Klausin kemiat eivät ihan täysin sopineet yhteen, hän halusi pitää tunnelman mukavana puhumalla noille molemmille. Piikitelkööt toisiaan keskenään, se ei saisi naista käyttäytymään samoin.

Klaus keskittyi ruokalistaansa ja vältteli muiden katseita. Hän ei voinut kuitenkaan olla huomioimatta Kaylan sanoja, jotka saivat katseen nousemaan toisen silmiin. Vain hetkeksi.
” Westvletereniä”, hän ehdotti harvinaista belgialaista tummaa olutta ja antoi kevyen virneen nousta silmiin. Hän todella oli sen tarpeessa. Tosin oli vain tuurista kiinni, oliko ravintolassa tarjolla sitä. Mikä vain alkoholipitoinen kelpaisi hänelle sillä hetkellä.
”Simpukoita? Juustopiirakkaa?” hän ehdotti valitsemalla muutaman satunnaisen ruokalajin listalta. Hän itse oli kallistumassa paistettuun päivän kalaan hunajaisilla uunivihanneksilla. Se kuulosti vähiten pelottavalta. Ajatus seurassa syömisestä sai koko päivän ajan kerrytetyn nälän katoamaan.

Emerson halusi kokeilla sekä Klausin suosittelemaa olutta, yhtä, ja kokin suosittelemaa ruokaa. Jamie päätyi maukkaimman kuuloiseen pihviin ja tyytyi veteen; hän ei kaivannut krapulaa kisapäivälle eikä riskeerata Corinnen tietävän, että hän olisi edes maistellut olutta. Siihen olisi runsaasti aikaa sen jälkeen, kun Socks ja Slippers olivat kisansa kisanneet.
Jamie kumartui uteliaana Kaylan menun puoleen katsomaan mitä nainen halusi tilata, ja teki avuliaita ehdotuksia osoittamalla kummallisimman kuuloisia annoksia erikoisissa yhdistelmissä.

Kayla hymyili Klausin ehdotuksille ja mietti sitten omaa juomavalintaansa. Hänellä ei kuitenkaan tulisi olemaan mitään kovin ihmeellistä tiedossa vielä muutamaan päivään, joten miksipä ei maistaisi yhtä tai kahta lasillista jotakin hänelle uutta laatua. Vaikka nainen kykeni mainiosti juomaan myös olutta, ei hän ollut varma osaisiko arvostaa erikoisoluiden hienouksia, tai huomata niitä ollenkaan. Toisaalta Belgiassa olisi varmaan kannattanut kokeilla juurikin olutta. Vaikeita valintoja. Nainen kuitenkin uskaltautui kokeilemaan Klausin ehdottamaa olutta ja valitsi Jamien villeistä ehdotuksista huolimatta ruokalistalta jonkinlaisen kalapadan.
"Ethän vain ole harkinnut uraa tarjoilijana? Ruokaehdotuksesi ovat kovin mielenkiintoisia", Kayla sanoi Jamielle ja yritti taputtaa tuon poskea hellästi.

Klaus saneli tilauksensa tarjoilijalle suurta epäilystä mielessään. Olut maistuisi kyllä vaan ruuasta hän ei tiennyt. Hän päättyi ottamaan vasta suosittelemaansa olutta, jota kaikeksi onneksi löytyi. Munkkiluostarin panimon olutta myytiin sitä nykyä vain muutamia eriä ulos, joten oli ihme, että sitä oli jäljellä. Hän näytti hieman orvolta ilman ruokalistaansa ja päätyi hypistelemään pöytäliinaa sylissään. Onneksi juomatilaus toimitettiin nopeasti ja hän saattoi keskittyä siihen, minkä varsin hyvin osasi.
”Mitä pidätte?” hän tiedusteli Emersonin ja Kaylan mielipidettä juomasta jättäen Jamien sujuvasti ulkopuolelle. Mitäs oli tilannut tylsästi vettä.

Emerson nyökkäili tyytyväisenä ja maisteli olutta kiireettä. Jamie oli varsin tyytyväinen ulkopuolella, kiitos Kaylan hellän poskitaputuksen. Hän vastasi naisen oletettavasti retoriseen kysymykseen velmulla hymyllä ja siemaili jäävettä suurina kulauksina. Päivä oli ollut pitkä ja hiostavan kuuma. Hän antoi kolmikon keskustella oluestaan rauhassa ja keskittyi katselemaan aukiolla kulkevia ihmisiä, vehreitä istutuksia ja arkkitehtuuria. Hän ei tiennyt helpottiko matkustelu hänen levottomuuttaan vai lisäsikö sitä. Jos hänellä ei olisi ollut Socksia, Slippersiä ja Chovea, hän olisi jatkanut matkaa pari vuotta sitten.

Kayla maistoi olutta varovasti ja tunnusteli sen makua hetken ennen kuin nyökkäsi. Ei nainen voinut edelleenkään väittää suuresti nauttivansa oluista, mutta kyllähän tämä kelpasi.
"Maistuu kyllä", hän vastasi Klausin tiedusteluun. "Onko tämä siis suosikkisi?" Kayla kysyi vielä keksimättä muutakaan puheenaihetta. Jamie keskittyi katselemaan muualle, eikä nainen halunnut hiljaisuutta muutenkin jäyhään ilmapiiriin.

Klaus pudisteli päätään hymyillen.
”Ei suosikkini. Harvinaista herkkua, en ole juonut tätä vuosiin.” Oluessa maistui historia, nuoruus, raha ja vapaus. Hän oli osannut vielä nauttia oluita kohtuudella, kun oli erkaantunut hevosmaailmasta ja aikaa ei opiskelun lisäksi jäänyt paljon muulle kuin ulkona juomiselle. Hänelle belgialaiset oluet olivat paitsi juopumiseen, myös hyvin muistojen terästämiseen.
”Hyvää tämä on, en minä sitä”, hän hymähti vielä ja keskittyi sitten tuoppinsa kumoamiseen. Pitkän päivän ja hetkittäisten ahdistavien tilanteiden jälkeen oli hyvä vähän rentoutua. Hänelle alkoholi oli elinehto, vaikkei hän sitä myöntäisikään. Olut maistui hyvältä ja virvoitti lämpimässä auringonlaskussa.
”Eiköhän oteta kilpailuiden kunniaksi?” hän ehdotti kohottaen kysyvästi tuoppiaan. Olihan se melko ainutlaatuista, että juuri he neljä olivat kokoontuneet yhtään sinä sunnuntaisena iltana mielet täynnä odotusta. Ei varmaan ollut salaisuus, että jokainen heistä toivoi hyvää kilpailusuoritusta omissa sarjoissaan.

Jamiekin kohotti puolityhjän vesilasinsa, vaikka varmaan Pauluksen kanssa liittoutunut Klaus olisi mielellään sulkenut hänet uudelleen keskustelun ulkopuolelle. Hän kilautti lasiaan yhteen muiden kanssa ja nyökkäili onnelle ja kisamenestykselle. Hän kiitti tarjoilijaa vetoavalla hymyllä, kun heidän ruokansa saapui ja sukelsi nautiskellen kiinni ruokaansa.

Kayla nyökkäili Klausin sanoille, kohotti lasinsa kilistääkseen muiden kanssa ja otti kulauksen juomastaan. Naisen hyvä mielentila palasi osittain, ehkä siksi, että sentään Klaus oli tehnyt eleen nostattaakseen tunnelmaa hieman.
"Tsemppiä vain kaikille", pisamanaama toivotti ja melko pian heidän ruokansa onneksi saapuivatkin.
Kayla kiitti tarjoilijaa ja ryhtyi syömään annostaan, kun kaikki olivat saaneet lautaset eteensä. Hän ei ollut tiennyt mitä odottaa, mutta ruoka olikin oikein maukasta.
"Miltäs ruoka vaikuttaa?" Kayla kyseli hetken kuluttua vilkaisten seuralaisiaan.

Klaus tyhjensi oluttaan vauhdilla kippistelyn jälkeen. Ruoka saapui heille aivan liian pian ja hän löysi itsensä tuijottamasta taidokkaasti koottua lautasellista tuoreita, paistettuja vihanneksia ja herkullisen höyryävää kalaa. Mies nielaisi. Tilanne paheni sillä, että hänellä oli seuraa. Hän tarttui epäröivästi haarukkaan ja veitseen, alkaen paloitella annostaan verkkaisesti pienempiin palasiin. Hän ei saanut syötyä palaakaan, tuttu ahdistus nousi mieleen. Ruoka näytti ja tuoksui herkulliselta. Nälkäkin oli, joten hetken pohdittuaan Klaus sai vietyä suuhunsa palan hunajaista porkkanaa. Hän vilkaisi muita kulmiensa alta kuin varmistaen, ettei kukaan katsonut epäillen hänen näykkimistään. Olipa typerää, aikuinen mies eikä osannut edes syödä. Hän muisti Evelynin lupaaman päivällisen ja toivoi, että saisi syötyä siellä edes kohteliaisuuden nimissä. Porkkana maistui porkkanalta, ja siihen käytetyt mausteet sopivat hyvin kokonaisuuteen. Hän puolitti jo pienityn palan kalaa. Vähän kerrallaan hänen onnistui tuhota annostaan vaikka sen syöminen kokonaisuudessaan tulisi olemaan isolle miehelle suuri haaste. Tuoppi oli jo tyhjä ja hän tilasi itselleen vehnäoluen. Ruokailuhan alkoi sujumaan vallan mainiosti.
”Maistuvaa”, Klaus sanoi hakien Kaylalta itsevarmuutta. Tilanne oli omituinen, mutta yllättävää kyllä, hän ei tuntenut pakottavaa tarvetta juosta pois.

"Erinomaista", Jamie vastasi ja Emerson myönteli paloitellen annostaan virheettömillä pöytätavoilla. Jamie nojasi rennosti taakse tuolissaan ja söi kiireettä, joskin miehekkäällä nopeudella. Puolikypsä pihvi katosi, samoin kuin uusi lasillinen jäävettä. Hänen teki mieli tutkia kaupunkia, ehkä tanssia… Tai mennä uimaan jonnekin. Hän ei voisi kukkua koko yötä, vaikka tunsikin olevansa melkein tuskallisen hereillä, koska kilpailisi seuraavana päivänä.

Klausin outo käytös kiinnitti Kaylan huomion, mutta nainen oli kohteliaasti tuijottamatta ja vain vilkaisi nopeasti miehen toimia ennen kuin jatkoi oman annoksensa tuhoamista. Oliko ruuassa jokin vikana, kun mies kävi sitä läpi niin varovaisin ottein? Kenties kaikkien onneksi Klaus ei herättänyt edes Kaylan kiusoitteluhalua, jota esimerkiksi huonojen pilojen mestari Jamie hänessä houkutteli usein esiin. Bogaertissa oli jotain, jonka takia Kayla piti hänestä, mutta toisaalta jokin pakotti pysymään asiallisen välimatkan päässä miehestä. Ainakin muille ruoka näytti maistuvan.
"Mitä olitte ajatelleet ruuan jälkeen?"

Uusikin olut hupeni hyvää vauhtia, mutta Klaus ei sitä huomannut. Hän ei laskenut ja se oli hänelle niin normaalia, ettei edes pieni humaltuminen soittanut hälytyskelloja. Ruoka upposi sitä paremmin, mitä vähemmän hän ehti miettiä sitä. Ehkä siksi hän yritti keskittyä johonkin muuhun kuin siihen, että söi juuri jotakin hänelle niin epäominaista – vaikka se sitten olikin olut.
Kaylan kysymys sai hänet vilkuilemaan muita kysyvästi. Hän oli ajatellut mennä ajoissa hotellille ja mönkiä pehmeän peiton alle. Uni todella kelpaisi. Hän oli ollut hereillä jo aivan liian kauan jaksaakseen mitään muuta. Vai oliko?
”Rehellisesti sanoen ajattelin mennä nukkumaan”, hän sanoi hieman naurahtaen mutta antoi muille mahdollisuuden kääntää päänsä.

"Mitä sinä haluaisit tehdä?" Jamie kysyi Kaylalta antaakseen naiselle tilaa kertoa oma mielipiteensä ennen muiden ylivaltaa.

"En tiedä mitä täällä voi tehdä, mutta olisi hauska kierrellä tai käydä jossain iltaa viettämässä", Kayla totesi hymyillen viattomasti. "Tietenkin, jos muut haluavat mennä nukkumaan niin en valita, uni tekisi minullekin hyvää. Onhan minun helppo ehdotella tällaisia, kun käytännössä lomailen vielä muutaman päivän."
Nätti keli tosiaan houkutteli Kaylaakin, vaan ehtisihän kaupunkia nähdä myöhemminkin. Nainen ei ollut juonut läheskään yhtä nopeasti kuin Klaus, mutta oli sentään saanut lasiaan jo hieman tyhjemmäksi. Oli varmasti koko seurueen kannalta mukavampaa, että Kayla ei ollut erityisen innokas alkoholin kuluttaja, sillä viinapäätä hänellä ei ollut juuri lainkaan. Ruoka-annos hupeni ihan kiitettävällä tahdilla, vaikka kevyt lämmin tuulenvire yrittikin silloin tällöin työntää Kaylan vaaleanruskeita hiuksia suuhun.

"Ei kai pienessä kaupunkikierroksessa haittaa ole", Emerson pohti ja vilkaisi Klausia, joka olisi varmasti hieno opas Kaylalle. Eiköhän viikon mittaisella kisareissulla olisi aikaa muinakin iltoina, jos opas oli väsynyt.

Klaus tunsi itsensä selvästi vanhemmaksi ehdottaessaan jotain niin hölmöä kuin nukkumista. Tietenkin muut halusivat ulos, olivathan he vieraassa kaupungissa kaukana kotoa. Hän nyökkäsi Kaylan ja Emersonin sanoille.
”..mutta teidän ideanne kuulostaa paljon paremmalta”, hän virnisti jatkaen aiempaa lausettaan ontuen. Hän lähtisi mielellään muiden mukaan, mikäli nuo hänet huolisivat. Oli myönnettävä, että hän olisi voinut hoitaa tutustumisen jo Rosings Parkissa paljon paremmin. Nyt hän tunsi olonsa hieman ulkopuoliseksi.

Kayla virnisti, kun Klaus myöntyi sittenkin kaupunkikierrokseen - mitä moinen sitten pitikään sisällään. Hän vilkaisi Jamien suuntaan, joka ei ollut kysymyksensä jälkeen ottanut kantaa asiaan.
"Mitä sinä ajattelit?" nainen kysyi vieressään istuvalta mieheltä.

Jamie väläytti puolittaisen hymyn.
"Minulla on pitkä päivä huomenna, joten taidan vetäytyä hotellille. Nauttikaa kaupungista, Klaus osaa varmasti näyttää teille sen parhaat puolet", hän tarjosi vilpittömästi ja tyhjensi vesilasinsa.

Klaus käänsi katseensa vaitonaisen Jamien puoleen. Mikäli tuo tutustuisi kaupunkiin mieluummin Kaylan kanssa kahden, tai vaikka ottaisi Emersoninkin kolmanneksi pyöräksi, hän väistäisi suosiolla. Olisi turhaa vihoitella tallin suosiossa kylpevälle Jamielle. Kun tuo sitten kertoi vetäytyvänsä ennemmin hotellille, hän yllättyi. Mikä mieheen oli mennyt? Hän oli ymmärtänyt tuon nauttivan naisseurasta enemmän kuin mielellään. Olihan työ pyörinyt Kaylankin ympärillä koko matkan ajan.
”Älä ole tylsä”, hän yritti vielä houkutella toista mukaan ja loi pitkästä aikaa aidosti ystävällisen hymyn miehelle.
”Sinä olet vielä nuori, kyllä kai sitä nyt jaksat yhden kaupunkikierroksen.”

"Älä ole tylsä" -toteamus käväisi Kaylankin mielessä, mutta Klaus ehti sanoa sanat ensin.
Yllättävää. Kayla hämmentyi jälleen ja ihmetellen kurtisti kulmiaan pienesti. Mitä täällä tapahtui? Mistä lähtien Klaus oli ollut innokkaampi osallistumaan illan viettämiseen kuin Jamie?
"Ei hotellille meneminen ole vaihtoehto vielä tähän aikaan", nainen huomautti täsmälleen samalla äänensävyllä kuin olisi puhunut henkilölle, joka oli juuri tekemäisillään jotain luvattoman typerää.

Jamie vastasi hymyllä ja laski katseensa hetkeksi lasiinsa.
"Minun olisi syytä kerrata vielä huomista ohjelmaa. Älkää huoliko, ehdin vielä mukaan joku toinen ilta", hän vakuutti, "nauttikaa ihmeessä näin kauniista illasta."

Jamien sanat saivat Klausin kohottamaan olkiaan. Ei kai miestä voisi pakottaakaan. Ei häntä haitannut viettää aikaa kolmistaan Kaylan ja Emersonin kanssa – mikäli nuokaan enää halusivat lähteä. Jamien sanat kuulostivat tekosyyltä. Eiköhän ohjelma ollut syvällä takaraivossa, olihan sitä varmasti harjoiteltu paljon. Kerrata ehtisi seuraavanakin päivänä. Ei hän voinut tietää, miksi toinen todella kieltäytyi illanvietosta. Tuon tavat ennen kilpailuja olivat hänelle tuntemattomat.
”Onhan tässä aikaa”, hän sanoi ja tyhjensi toisen tuoppinsa. Lautanen oli syöty melkein tyhjäksi, vain muutamia paloja vihanneksia ja osa kalaa olivat jääneet viilenemään. Jokin oli sanonut, että lautasen tyhjäksi syöminen toisi mukanaan jotain pahaa.

Kayla harmistui Jamien vastahakoisuudesta, eikä onnistunut sitä ihan täysin peittämään. Ensimmäinen ilta kisapaikalla, olihan se nyt hyvä syy viettää iltaa edes hetki, vaikka täytyisikin saada yöllä nukuttua! Nainen siemaili lasinsa tyhjäksi siinä ajassa, kun Klaus oli kiskaissut kurkustaan alas jo kaksi lasillista.
"Noh, olisit vähän aikaa edes", hän ehdotti vielä ja taputti tuttavallisesti Jamien reittä samalla kun hymyili tuolle suostuttelevinta hymyä, jonka osasi.

Jamie vastasi velmulla hymyllä ja pyrki taputtamaan Kaylan päälakea yhtä tuttavallisesti.
"Älä huoli, kyllä Klaus ja Emerson pitävät sinusta huolta." Mies jätti pöydälle anteliaan nipun seteleitä ja nousi ylös.
"Kiitos illallisseurasta - nähdään huomenna!" Hän toivotti, puristi Emersonin olkaa ja lähti kävelemään takaisin hotellille. Hän oli tuntenut olonsa jotenkin kutsumattomaksi koko matkan ajan, kuin keittiöön vilahtaneen rotan, joskin todella halusi kerrata ohjelmaa. Hän ei ollut tottunut epävarmuuteen, ja se sai hänet levottomaksi. Hän ei halunnut pettää Corinnea. Hän ajaisi vielä tallille katsomaan hevosia ja ehkä ratsastamaan Slippersin uudelleen.
"Minne haluatte mennä?" Emerson kysyi.

Klaus hyvästeli Jamien nyökäten ja seurasi hetken tuota katseellaan. Mihin lie mies oli menossa niin kiireellä, tuntui ehkä välttelevän heitä. Hän antoi asian olla, ehkä se selviäisi myöhemmin tai Jamie voisi avautua vaikka ollessaan kahden Kaylan kanssa. Hän pyysi laskun heille ja maksoi reilusti tipaten oman osuutensa. Vaihtorahoilla hän ei tekisi mitään. Emersonin kysymyksen jälkeen hän katsoi kysyvästi Kaylaa. Hänelle kaupunki oli suhteellisen tuttu, ja hänen halunsa suuntautuisi pubiin, mikä mukana ei olisi ihmisiä, jotka ehkä arvostaisivat jotakin muuta.

Kaylaa ärsytti, koska hän ei ollut onnistunut tekemään tulkintaa Jamien poistumisen todellisesta syystä, eikä hän näin ollen onnistunut heittämään miehelle kovin iloisia hyvästejäkään vaan sen sijaan katsoi tuota kulmat hieman koholla ja nyökkäsi vain. Omituista käytöstä Jamielta, tosin omituinen käytös taisikin olla tämän illan sana. Nainen jätti pienen osan annoksestaan syömättä. Hän oli jo kylläinen, mutta ruokahalukin päätti piiloutua. Hyvä niin, ettei Kayla ahtaisi itseään liian täyteen. Hän vilkaisi laskua ja laittoi pöydälle oman osuutensa päivittelemättä suht tyyristä hintaa.
Emersonin kysymys herätti Kaylan ajatuksistaan ja sai naisen irrottamaan otteensa hiussuortuvastaan, joka oli kuin huomaamatta eksynyt hänen sormiensa väliin hiveltäväksi. Hermostunutta puuhastelua parhaimmillaan. Niin, minne he halusivat mennä?
"Pakko myöntää, etten tiedä kaupungista mitään. Onko täällä jotain erityistä nähtävää? Istuskelu jossain tietyssä paikassa käy myös, sillä en kauhean pitkään vaellukseen välttämättä viitsisi ryhtyä", Kayla kertoi oman kantansa ja hymyili hiukan.

Brysselissäkö nähtävää? Siellä asuneena turistinähtävyydet eivät jaksaneet kiinnostaa Klausia eikä hän oikeastaan niistä edes mitään tiennyt vaikka tiesikin niitä olevan. Kai sitä tuli sokeaksi sille, mikä oli lähellä.
”Ehdotan että suuntaamme hotellia kohti ja pysähdymme matkalla juomaan yhdet tai vaikka jäätelölle. Voin näyttää myös puolille öin auki olevan suklaapuodin”, Klaus hymähti tietäen naisten yleensä pitävän suklaasta. Bryssel tunnettiin suklaistaan, joten ehkä se oli näkemisen arvoinen.

Kayla virnisti Klausille. Vai suklaapuoti, joka oli auki puolille öin. Nainen oli laittanut merkille, että olut oli kelvannut Klausille hyvin ja oletti jäätelö- ja suklaaehdotusten olevan lähinnä häntä, typerää turistia varten keksittyä ohjelmaa. Houkuttelevalta tosin kuulosti, sillä eihän Kayla ollut ikinä käynyt minkään sortin suklaapuodissa.
"Käydään ihmeessä juomassa yhdet. Se suklaapuotikin kuulostaa kivalta", nainen myöntyi jonkin ihmeellisen sosiaalisuusvimman vallassa. Tämä oli outoa, sillä viime kuukaudet lukuun ottamatta muutamaa satunnaista päivää hän oli viettänyt visusti kuoreensa vetäytyneenä. Lievä kilpailustressi saattoi vaikuttaa häneen näin, mutta pahemmalla stressillä tulisi olemaan päinvastainen vaikutus. Tai ehkä nyt oli kyseessä vain se yksi nautittu olut.
"Mennäänkö?" Kayla ehdotti lähtemistä, kun laskut oli maksettu.

Klaus nousi pöydästä naisen sanojen jälkeen ja toivoi muiden seuraavan. Hän käveli ravintolan terassilta kadulle ja johdatti Kaylan ja Emersonin arkkitehtuurisesti viehättäviä katuja pitkin kilometrien päässä seisovaa hotellia kohti. Vauhti pysyi maltillisena, sillä tuskin kukaan heistä jaksoi heti ruuan jälkeen kiirehtiä.
”Miten on, Kayla, millainen paikka sinua kiinnostaisi?” hän kysyi kun he kulkivat ohi useamman erityylisen ravintolan ja pubin. Mikäli naisen teki mieli maailman parasta suklaata, he voisivat pysähtyä ensin käymään puodissa.

Kayla lähti pienentyneen seurueensa kanssa liikkeelle.
"Ihan jokin sopivan rauhallinen ja siisti paikka", Kayla lausui mietteliäänä. "Ellei sinulla ole jotain tiettyä mielessäsi."
Kaikennäköistä pubia mahtui kadun varrelle, mutta mikä olisi käymisen arvoinen?
"Missä se mainitsemasi suklaapuoti mahtoi olla?" hän kysyi sitten.

”Sinne on vielä vähän matkaa”, Klaus kertoi Kaylan kysymykselle herkkupuodista. Hän toivoi ettei tuo pahastuisi, jos he vierailisivat ensin yksillä. Mies nyökäytti päätään kohti erästä baaria ja loi kysyvän katseen kaksikkoon. Hän johdatti heidät kuppilaan, joka ei ollut julkisivultaan erityisen ihmeellinen. Ehkä juuri siksi paikallisten suosima pubi oli rauhallinen ja siisti, sillä turistit eksyivät sinne harvoin. Sunnuntai oli muutenkin hiljaista aikaa ja astetta modernimman juomaravintolan sisustus veti puoleensa lähinnä asiallisia miehiä ja naisia, mitä nyt nopealla silmäyksellä yksi kantajuoppo nurkasta välttämättä löytyi.
”Kävisikö tämä?” hän kysyi vilkaisten mukanaan olevaan kaksikkoon. Heitä tervehdittiin ranskaksi ja Klaus tervehti takaisin. Hänen ranskankielentaitonsa oli vähän ruosteessa, sillä kotona tai koulussa sitä ei ollut puhuttu, vaan hän oli oppinut kielen alkeet kavereiltaan vasta varhaisteininä. Hän ei koskaan ollut oppinut puhumaan sitä hyvin, mutta oli pärjännyt. Nyt tuntui, ettei siitäkään opista ollut jäänyt mitään mieleen.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian


Viimeinen muokkaaja, Kirke pvm Su Heinä 27, 2014 9:51 am, muokattu 2 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1141
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] Luhmühlen 2014   Su Heinä 27, 2014 9:40 am

Sunnuntai, 8. kesäkuuta, 22:52 - Ritari valkoisella ratsulla

Jamie palasi illasta kisatalleille, missä Effie ja Lucy olivat saaneet hevoset yöpuulle, järjestäneet varustehuoneena toimivan karsinan Effien standardien mukaan ja hakeneet noin 22 uutta vesiämpärillistä. Ämpärin kippaaminen oli ilmeisesti muodissa, kiitos Slippersin, tai hevoset vaistosivat hiostavana seisovan ilman takana värjövän rajuilman ja olivat siksi levottomia.
Effie istui kuljetusauton avonaisella, kumipintaisella sivurampilla polvet koukistettuna eteensä ja katseli rauhoittunutta aluetta siitä raosta, mitä kuljetusautojen välistä näki, kun Jamie saapui. Miehellä oli mukanaan ilmeisen painava ruokakaupan kassi, nelipakkaus Pepsiä sekä kaksi vienosti höyryävää pizzalaatikkoa käsivarrellaan.
"Hei ihanaiset, maistuisiko iltapala?"

Lucyn käsivarsia kivisti kaikesta päivän aikana tehdystä työstä. Hän ei ollut edes tajunnut, miten rankkaa vesiämpäreiden kuljettaminen oli ennen kuin koko toimenpide oli tullut niin tutuksi, ettei vaatinut enää yhtään ajattelua. Kunpa hevoset vain osaisivat olla edes hetken ämpäreitä potkimatta, mutta se taisi olla liikaa toivottu. Ehkä piti vain toivoa, että ämpärit kestäisivät kolahdukset hajoamatta. Tyttö istui rampilla Effien vieressä väsynyt hymy huulillaan, kun Jamie saapui. Lucy kurtisti hieman kulmiaan. Miksi Jamie palasi talleille tähän aikaan yksinään?
"Hei Jamie", tyttö sanoi väsyneesti. "Todellakin maistuu", hän totesi uupunut hymy leveämpänä. Kyllä ruoka aina maittoi, mutta erityisesti raskaan päivän jälkeen.

Effie soi miehelle helpottuneen, kiitollisen hymyn. Hän oli jo pelännyt, että he todella olivat sellaisia itsestäänselvyyksiä, että heidät oli unohdettu tänne vain muutama limsapullo, sipsipussi ja suklaalevy seuranaan.
"Olkaa hyvä", mies ojensi laatikot, "otin kaksi pepperonia, toivottavasti se sopii." Effie raotti kantta ja oli tuupertua ihanaan tuoksuun. Rapea pohja ja miedosti mausteisia pepperoniviipaleita kultaisella juustopedillä.
"Kiitos", hän huokasi ja taittoi pizzastaan palan. Jamie laski loput tuomisensa sisälle autoon.
"Toin teille mehua, pari vesipulloa, hedelmiä ja pari pakettia täytettyjä voileipiä. Syökää rauhassa, menen vielä ratsastamaan Slipsiä", mies infosi ja puikkelehti kuljetusautojen välistä tallia kohti saatuaan Effieltä avaimet.

Lucy otti vastaan ojennetun laatikon kiitollinen hymy huulillaan. Taivaallinen tuoksu sai vatsan kurisemaan. Tyttö otti palan käteensä ja söi lämmintä pizzaa tyytyväinen ilme kasvoillaan. Hän oli niin nälkäinen, että olisi todennäköisesti syönyt mitä tahansa, mitä olisi tarjottu, mutta juustoisa pepperonipizza oli ehdottomasti yksi parhaista vaihtoehdoista.
"Kiitos Jamie", Lucy sanoi, kun mies luetteli kaikkea, mitä oli tuonut heitä varten. Jamiehan oli ollut oikein ajattelevainen. Tyttö hymyili tyytyväisesti syödessään pizzaansa.
"Niin herkullista", Lucy huokaisi tarttuessaan seuraavaan palaan. "Meillähän on kohta tarpeeksi ruokaa koko viikoksi", tyttö totesi ajatellessaan aiemmin autolle jätettyjä herkkuja ja nyt tuotuja syötäviä. Luojalle kiitos Jamiesta.

"Mmm", Effie vastasi hajamielisesti tuskin kuulematta, mitä Lucy sanoi. Pitkä, kuuma ja fyysisesti raskas päivä oli saanut olon heikoksi ja voimattomaksi: oli ihme, minkä eron suolainen, täyttävä ja vaikka sitten hieman epäterveellinen ruoka sai aikaan.
"Haluatko Pepsiä?" hän kysyi ja tarjosi pulloa. Ehkä heillä tulisi olemaan vielä mukavaa täällä.
"Slippers on ainoa, joka kisaa huomenna, mutta varmaan muut ovat tulossa ratsastamaan", hän pohti aloitellessaan toista palaa.

"Joo, kiitos", Lucy vastasi ja otti tarjotun pullon vastaan. Ruoka ja juoma todella maittoi, eikä hänellä ollut pienintäkään valittamisen aihetta. Paitsi tietenkin se, että hevoset voisivat olla kaatelematta ämpäreitään...
"Eli kiireinen päivä edessä?" Tyttö haki vahvistusta epäilyilleen. "Toivottavasti muutkin haluavat nähdä Slippersin suoritukset", Lucy jatkoi. Hän todella halusi nähdä, miten Slippers ja Jamie suoriutuisivat, mutta se ei olisi mahdollista, jos joku muista keksisi juoksuttaa työntekijöitä ympäri kisa-aluetta. Onneksi Emerson ei harrastaisi sellaista kuin äärimmäisessä hädässä, eikä Kayla tai Klauskaan sellaista tekisi vain omaksi huvikseen. Valitettavasti kultaisen Ivoryn omistajasta ei voinut sanoa samaa.

"Mahdollisesti", Effie arveli, mutta ei ollut varma: aika moni ratsastaja oli kiinnostuneempi omasta suorituksestaan kuin muiden, ja Slippers kisaisi aamulla koululuokassa, päivällä maasto-osuudella ja iltapäivällä rataesteillä.
"Klaus, Kayla, Emerson ja Corinne varmaan tulevat Jamien mukana aamulla. Ymmärtääkseni Henrietta lentää paikalle vasta iltapäivällä. Ivory, Socks ja Nox aloittavat kisansa sitten ylihuomenna", hän jatkoi muistellen lukemiaan infoja ihmisten menemisistä ja tulemisista.

Lucy kuunteli tarkkaavaisesti, mitä Effie kertoi muiden aikatauluista. Onneksi Effie muisti kaiken. Hän ei saattanut kuin ihailla toisen tapaa pysyä kärryillä kaikesta joka päivä, joka sekunti. Lucylle riitti, että hän yritti muistaa toisen kertomia asioita.
"Tästä se sitten lähtee", tyttö totesi hermostunutta innostusta äänessään ja söi pizzaansa ripeällä tahdilla. Kisaviikko oli vasta alkamassa, joten nyt olisi todellisen tulikokeen aika.

Effie oli ahtanut itseensä niin paljon ruokaa kuin saattoi, joten nosti loput illallisestaan matkustamoon.
"Haluatko lähteä katsomaan Slipsin menoa?"

"Joo, mennään vaan", Lucy myöntyi hyväntuulisesti. Aiempi uupumus oli siirtynyt sivuun lämpimän ruuan myötä, joten tyttö nousi ripeäsi jaloilleen ja kantoi loput ruuista matkustamoon.
"Sama kenttä kuin päivällä?" Tyttö varmisti lähtiessään suunnistamaan kuljetusautojen loputtomien rivien halki suuria ratsastuskenttiä kohti.

"Luultavasti", Effie vastasi. Matka kisa-alueen halki oli helpompi kuin aikaisemmin, sillä tungos oli poissa ja vain muutama hevosenhoitaja talutteli hevosiaan ja jokunen ratsasti illan aavistuksen viileämmässä säässä. Jamie oli saanut kentän itselleen ja ravasi loputtoman energisellä, hikoilevalla ja levottomalla hevosella ympyröitä ja kahdeksikkoja. Se heitteli päätään, otti sivuaskelia ja järsi kuolainta. Jamie näytti tavallisesta poiketen varsin ahdistuneelta, joskin väläytti tytöille hymyn nämä nähdessään.

Lucy huomasi ilokseen, että pysyi koko ajan kartalla siitä, missä he menivät. Ehkä kisa-alue oli valtavasta koosta huolimattaan ihan mahdollinen suunnistettava. Tyttö näki jo kaukaa suuren, valkoisen hevosen, joka ei voinut olla kukaan muu kuin Slippers. Jamieparka.
"Sillä näyttää olevan paljon virtaa", Lucy sanoi hiljaa suupielestään Effielle, mutta väläytti kannustavan hymyn Jamielle. Tai ainakin hän toivoi, että lämmin, luottavainen hymy olisi miehestä kannustava, sillä Jamie vaikutti tavallista vaisummalta, joten ehkä pieni tsemppaus tulisi tarpeeseen.

Jamie nosti laukan, ja ori heitti kaksi mahtavaa pukkia, puri kuolainta ja yritti kiihdyttää tahtia tehden välillä riehakkaita hyppyjä. Mies pysäytti hevosen heidän vierelleen parin kierroksen jälkeen ja pyyhkäisi hikeä niskastaan.
"Se on jostain syystä aivan vauhkona. Ehkä matka, uusi paikka ja ukkonen sekoittavat sen pasmoja", hän manasi, "onko ideoita?"

Lucy nielaisi katsoessaan valkean hevosen menoa. Kaksikon meno oli yleensäkin riehakasta, mutta Jamien kasvoilta puuttui tavanomainen poikamainen virne. Tyttö vilkaisi avuttomasti Effietä, kun Jamie pysäytti Slippersin ja kysyi ideoita. Hänellä ei ollut kokemusta vauhkoista hevosista, koska moinen sana ei kuvannut Rainia missään tilanteessa. Slippersiä ei voisi juoksuttaa väsyksiin, kun huomenna olisi tarkoitus kilpailla. Tyttö vilkaisi ympärilleen kuin etsien ketä tahansa, joka voisi auttaa. Jopa Zoe olisi tervetullut lisä, jos toisella olisi jotakin sanottavaa, joka auttaisi Slippersin kanssa. Lucy todella halusi valkoisen jätin laittavan parastaan huomenna.

Effiekin pudisti neuvottomana päätään. Hän koki olevansa viimeinen ihminen neuvomaan hevosen kanssa, sillä hänellä ei ollut siihen mitään kontrollia. Mies oli jo ratsastanut orilla rankan, väsyttävän treenin aikaisemmin, ja hikoilusta päätellen hevosella ei enää ollut ylettömästi ylimääräistä energiaa, mutta Jamie taisi osua oikeaan siinä, että maisemanmuutos ja rajuilmaa edeltävä läkähdyttävyys saivat hevosen käymään levottomilla ylikierroksilla.
"Kai antaisin sen vain purkaa energiaansa", hän ehdotti epävarmasti (ja inhosi tunnetta). Jamie nyökkäsi, väläytti vaisun hymyn ja kannusti paikallaan steppailleen jättiläisen uudelleen liikkeelle. Hiekka pöllysi sen porhaltaessa menemään.

Lucy nyökkäsi, kun Effie ehdotti epävarmasti, että hevosen oli paras antaa purkaa energiansa. Ei ongelmaan kai muuta ratkaisua ollutkaan, joten tyttö tuki työkaveriaan. Lucy seurasi kaikessa hiljaisuudessa, kuinka hevonen porhalsi kentän halki hiekkaa pöllyttäen. Huomennahan se nähtäisiin, oliko Slippersin energiavarasto todella niin loppumaton kuin miltä vaikutti.
Zoe oli lähtenyt kiertelemään kisa-aluetta, sillä Paddy oli maastossa herra Edgerlyn kanssa, eikä hänellä ollut mitään hyödyllistä tekemistä tallilla. Hän oli tottuneesti suunnistanut kentille, sillä halusi nähdä liikutuksessa olevat hevoset. Nainen oli katsonut kriittisin silmin kentällä matalaa jumppasarjaa hyppäävää ratsukkoa ja todennut nopeasti, ettei ruunikosta hevosesta olisi vastusta Paddyn kaltaisille huippuratsuille. Zoen huomio kiinnittyi suureen valkoiseen hevoseen kauemmalla kentällä, sillä jokin hevosen liikkeissä tuntui tutulta. Se painoi sellaisella vauhdilla eteenpäin, että kuka hullu siellä selässä oli? Uteliaasti Zoe lähestyi kenttää, lähes huokaisten, kun näki kaksi liiankin tuttua kasvoa kentän laidalla. Olisihan se pitänyt arvata, että ainoastaan Jamie ratsastaisi näin vastuuttomasti kilpailujen alla tallityttöjen katsellessa kentän laidalta ihailevin silmin.
"Eikö Slippersin ole tarkoitus kilpailla huomenna?" Zoe kysyi matalalla äänellään vaivautumatta tervehtimään ketään. "Treenistä päätellen ei siltä näytä." Naisen ääni oli lähes välinpitämätön, mutta silmät seurasivat tarkkaavaisesti ratsukon menoa. Hevonen oli aivan liian levoton ja hikinen viimeisen illan treeniä ajatellen, mutta sellaista se oli, kun arvokkaan kilpahevosen antoi pätemättömien lasten hoiviin. Jamie osasi ratsastaa, mutta samaa ei valitettavasti voinut sanoa Effiestä ja Lucysta.

"On", Effie huokasi tajutessaan, kuka tulija oli ja soi naiselle mahdollisimman ystävällisen hymyn, "luojan kiitos olet täällä korjaamassa virheemme." Slippers nelisti uraa pitkin, voimakkain askelin ja pukitti välillä Jamien yrittäessä pidätellä sitä. Mies antoi sille ohjaa ja tyytyi vain istumaan hevosta häiritsemättä, antaisi sen hidastaa sitten, kun mieli teki. Orilla oli taipumusta vain innostua pidätteistä.

Lucy astui vaistomaisesti puolikkaan askeleen kauemmas Zoesta, kiitollisena siitä, että toinen oli asettunut Effien toiselle puolelle. Tytön katse painui maahan, eikä hän sanonut mitään, vaikka jokin sisällä huusikin, että hänen pitäisi tukea Effietä edes jotenkin.
"Mm", Zoe hymähti Effielle irroittamatta silmiään Slippersistä. Huulet puristuivat tiukaksi viivaksi ja kulmat kurtistuivat, kun Jamie antoi vauhdikkaalle hevoselle enemmän ohjaa.
"Jos väsytät sen tänään, se ei voi huomenna pärjätä luokassaan, tai edes selvitä radasta", Zoe totesi kuuluvalla äänellä. Hän oli nähnyt muita hevosia harjoittelemassa ja onnistunut selvittelemään muutaman lupaavan noviisiluokassa kilpailevan hevosen nimetkin. Slippers tarvitsisi kaiken voimansa ja energiansa huomiselle, jotta orilla olisi mitään mahdollisuuksia suoriutua radoista hyväksytysti.
"Se on levoton, ei ylienerginen. Pysäytä se ja ratsasta rauhalliseksi", Zoe jatkoi kuin asia olisi sillä selvä. Hänen mielessään se olikin, mutta ongelma taisi olla se, ettei Slippers ollut samaa mieltä. "Jos se ei kuuntele pidätteitä, käännä se ympyrälle. Muutoin se juoksee siihen asti, etteivät jalat enää kanna, ja tiedämme molemmat, ettei se siitä palaudu tarpeeksi nopeasti selviytyäkseen huomisesta." Naisen äänestä puuttui kylmä ja kopea sävy kun Zoe puhui Jamielle, mutta katseessa oli edelleen tuttua halveksuntaa. Hänelle oli yksi lysti, pärjäisikö Slippers kisoissa vai ei niin kauan kuin hevonen säilyisi ehjänä, mutta väsyneet, rasittuneet hevoset olivat juuri ne hevoset, jotka ensimmäisinä hajottivat itsensä.

"Todellako?" Jamie kysyi vinosti hymyillen hevosen laukatessa ohi ja kaarsi sen ympyrälle, "pitääpä pitää mielessä." Hän mietti, mitä parhaillaan teki, ellei ratsastanut hevosta rauhalliseksi. Hänen kilpailukokemuksensa mukaan Slippers oli mahdoton hallita, jos se pursusi energiaa kisapäivänä. Slippers paineli vielä kaksi kierrosta, ennen kuin käänsi korvansa kohti ratsastajaa ja hidasti lentävän ravin kautta käyntiin. Mies taputti hellästi sen kaulaa ja rapsutteli hevosen säkää antaen sen kävellä löysällä ohjalla, joskin ohjaten hevosta volteille ja ympyröille.
"Ehkä sinun pitäisi vaatia rouva Fairchildilta, että hän antaa sinulle Jamien paikan", Effie ehdotti Zoelle.

Zoe ei antanut mitään painoarvoa Jamien vinoille hymyille. Hän vain sanoi sen, minkä näki todeksi silmiensä edessä. Hänen mielestään Jamie ei ratsastanut oria rauhalliseksi vaan väsyneeksi, ja siinä oli suuri ero. Rauhallinen hevonen saattoi pursuta energiaa, mutta käytti sen ratsastajan ohjeiden mukaan. Väsynyt hevonen vain oli. Slippers oli ehkä energisempi kuin monet muut hevoset, mutta sekin vaati aikaa palautumiselle. No, huomennahan se nähtäisiin. Kunhan nelijalkainen vain olisi huomenillalla edelleen nelijalkainen, ei muulla ollut väliä Zoen mielestä.
"Minä en kilpaile", Zoe vastasi harteitaan kohauttaen, suunnaten Effielle alentuvan katseen. Eikö toinen sen vertaa ymmärtänyt? Hänen mielestään kilpailut olivat turhaa ajanhukkaa. Toki ne parhaimmillaan antoivat hienon mahdollisuuden näyttää maailmalle, mihin oma hevonen pystyi, mutta ei niistä muuta hyötyä ollut. Olihan niissä oma tunnelmansa, mutta ei hän ollut koskaan unelmoinut urasta radoilla. Hän rakasti sitä työtä, joka nosti hevosia radoille, sillä se oli oikeaa työtä. Kokematonkin ratsastaja pärjäisi radoilla, jos hevosen pohjatyö oli tehty hyvin, mutta vain ammattilainen saattoi tehdä sen työn hevosen kanssa. Jamie tosin oli työskennellyt Slippersin kanssa pitkään ja nähnyt orin kilpailuissa, joten hän olisi luullut, että mies olisi tiennyt paremmin kuin ratsastaa hevosta hikiseksi viimeisenä iltana.
"Mutta minä olen nähnyt kilpailuja tarpeeksi tietääkseni, että on lukuisia taktiikoita valmistautua kilpailupäivään. Hevosen loppuunkuluttaminen edeltävänä iltana on yksi niistä, vaan se harvoin johtaa hyviin suorituksiin kolmiosaisilla radoilla. Pelkillä koulu- tai estekentillä ehkä, mutta Slippers joutuu huomenna tekemään raskaamman päivän kuin mitä se yleensä tekee usean päivän aikana. Se tarvitsee kaiken energian, mitä siltä vaan löytyy eikä yhtäkään jumiutunutta tai väsynyttä lihasta."

"Onneksi sinä tiedät enemmän kuin kukaan muu", Effie huokasi ja keskittyi katselemaan lumivalkeaa hevosta, joka näytti kaikkea paitsi loppuunkulutetulta. Mutta totta kai Zoe tunsi paremmin hevosen, jota ei ollut koskaan ratsastanut saati edes käsitellyt. Slippers näytti kuuntelevan nyt Jamieta: sen levoton energia oli kulutettu ja jäljellä oli kyky kuunnella. Orin pitkässä askeleessa oli potkua ja se venytteli nautinnollisesti kaulaansa hikoilusta huolimatta. Hevonen oli hyvässä kunnossa ja vaikka sen kouluttaminen kouluratsastuksen kiemuroihin tai edes ratsastajan kuuntelemiseen oli hidasta, mitä fyysiseen jaksamiseen tuli, sitä riitti välillä liikaakin.

Zoe ei vaivautunut vastaamaan Effielle. Tietenkin hän tiesi enemmän kuin Lucy, joka näytti löytäneen jotain todella mielenkiintoista kenkiensä kärjistä, kun ei kerran saanut katsettaan niistä irti. Hän todennäköisesti tiesi vähemmän kuin supermuistilla varustettu nainen vierellään, mutta hän oli kokenut enemmän. Kokemus peittosi kirjaviisauden kun hevosista oli kyse, senhän kaikki tiesivät. Zoe vain pudisteli päätään katsoessaan hikisen hevosen menoa. Ehkä hänen olisi paras palata tallille ennen kuin hankkisi päänsäryn katsoessaan, kuinka kolmikko tuhosi lupaavan orin mahdollisuudet seuraavan päivän kilpailuissa.
"Kannattaa venytellä se tänään huolellisesti", Zoe totesi siirtyessään kauemmas aidasta. Häntä ei oikeastaan edes kiinnostanut, osasiko kukaan kolmikosta venytellä kilpahevosia. Hänellä oli Paddy, josta hän pitäisi parempaa huolta kuin yhdestäkään toisesta hevosesta kisa-alueella pidettiin, eikä hän todellakaan uhraisi aikaansa siihen, että pitäisi huolta muiden vastuuhevosista.
Lucy nielaisi vilkaistessaan poistuvan Zoen perään. Hän puri huultaan ja vilkaisi Slippersin suuntaan huolissaan. Jamie näytti saaneen hevosen hallintaan ja kuulolle, joten ehkä Jamie oli ollut oikeassa alun alkaenkin. Vaan miehen kysymys ideoista kummitteli edelleen tytön mielessä. Ehkä Jamie ei ollut turhan varma omasta tavastaan valmistautua kilpailuihin. Äh, mitä hän oikein ajatteli? Kyllä muut varmasti tiesivät, mitä tekivät. Hän oli ainoa, joka ei tiennyt, minkä Zoen lyhyt vierailu oli palauttanut kiusallisen vahvasti mieleen.

Kun Slippers oli kuiva loppuverryttelystä, Jamie lähti ratsastamaan sitä takaisin karsinoita kohti Effie ja luultavasti myös Lucy vierellään. Effie taputti hoidokkinsa lihaksikasta lapaa harppoessaan sen pitkän askeleen vierellä.
"Toivottavasti se on tällä mielialalla huomenna", nainen pohti ja Jamie hymyili väsyneesti, vaikka ei ollut kovin varma. Orilla oli ennenkin ollut maaginen kyky ladata akkunsa yön yli, ja jos ilma olisi yhtä hiostava, se saattaisi poukkoilla kuin hallitsematon superpallo. Mies valui satulasta pesukarsinalla, ja riisui satulan sekä suojat ojentaen ne Effielle, kun ryhtyi huuhtomaan ja pesemään hevosta, joka pärskähteli, töni miestä toverillisesti ja hamusi vettä letkusta räiskytellen sitä ympärilleen. Effie lähti viemään varusteita karsinoille ja hakemaan hikiviilaa, viilentävää linimenttiä jalkoihin ja hikiloimea. Hän pesisi varusteet vielä huomiseksi.

Lucy seurasi muita pesukarsinalle vaitonaisena. Hän taputti hevosen poskea, kun ori töni päällään häntä muutamaan kertaan. Tyttö astahti kauemmas seuraamaan sivusta, kuinka muut puuhasivat tottuneesti suuren hevosen ympärillä. Hän nielaisi huultaan purren. Päivä oli vaikuttanut niin lupaavalta, suorastaan ihanalta, ja sitten ilta oli pilannut kaiken. Hän vilkaisi Jamieta toivoen jälleen kerran, että voisi olla yhtä itsevarma hevosten kanssa kuin mies tuntui olevan. Olikohan mitään, mikä hätkäyttäisi hurjapäistä kilparatsastajaa?
"Näytä huomenna kaikille, jooko?" Lucy pyysi hiljaa Slippersiltä astuessaan lähemmäs rapsuttamaan hevosen poskea. Kunpa ori vain olisi huomenna kuulolla heti ensimmäisestä hetkestä lähtien eikä väsyisi ennen iltaa.

Jamie hieroi vahvoin liikkein orin kaulaa ja selkää suihkuttaessaan vettä toisella. Kamir oli opettanut hänelle hevoshierontaa ja vaikkei hän pitänyt itseään pätevänä, toivoi alkeistakin olevan apua. Hän hymyili Lucylle.
"Se saattaa olla vielä hieman liian kokematon sijoittuakseen", hän totesi, "mutta kokemusta tulimmekin hakemaan."

Lucy tietenkin toivoi, että Slippers sijoittuisi, mutta hänkin tiesi, että siitä oli turha edes unelmoida. Zoen pahaenteisten sanojen varjossa hän oli todennut, että olisi tyytyväinen niin kauan kuin Slippers palaisi terveenä illalla väliaikaiseen karsinaansa. Hyvä suoritus olisi vain plussaa.
"Kyllä se pärjää", Lucy sanoi pieni hymy huulillaan. "Se on Slippers. Se yllättää vielä kaikki", tyttö totesi hiljaisella äänellään. Ei hän odottanut orille ruusuketta vaan suoritusta, josta voisi olla ylpeä. Kyllä Slippers siihen pystyisi jos vain malttaisi keskittyä - ja todella jaksaisi rankat kolmiosaiset kisat.

Effie ryhtyi kuivaamaan hevosta hikiviilalla, ja Jamie kylmäsi sen jalkoja. Kiireettömän huoltotuokion jälkeen ori pääsi takaisin karsinaansa, missä se ensi töikseen joi muutaman syvän kulauksen vesiämpäristään, tarttui sen laitaan hampaillaan ja heitti sen komeassa kaaressa nurin. Effie huokasi ja nojasi otsansa karsinan kaltereihin.
"Kiusankappale", hän mutisi ja Jamie nauroi taputtaen naisen olkaa.
"Pitäkään hauska ilta, tulen aamulla."

Lucy katsoi Slippersiä, joka jälleen kerran kaatoi vetensä. Hän livahti karsinaan ja nappasi ämpärin mukaansa, kiitäen nopeasti täyttämään sitä. Tyttö koetti työntää ikävät ajatukset omasta huonoudestaan sivuun ja keskittyä siihen, mitä osasi tehdä. Sääli, että se vaikutti olevan lähinnä vesiämpärin täyttämistä.
"Pärjäävätkö ne koko yön yksinään, vai käydäänkö katsomassa niitä muutaman tunnin välein?" Lucy kysyi palatessaan täytetyn ämpärin kanssa. Hän laski ämpärin orin karsinaan ja toivoi, että Slippers antaisi sen olla edes muutaman tunnin paikoillaan. Heillä olisi muutoin edessä pitkä yö.

"Voimme käydä katsomassa niitä vaikka yhdeltä ja neljältä", Effie vastasi ja kävi ämpärin kimppuun vuorella paalinarua. Vartin insinöörityön ja aherruksen jälkeen ämpäri oli tukevasti kiinni karsinan kulmassa. Ori upotti turpansa veteen, nakersi ämpärin reunaa ja kyllästyi sitten, kun se ei lähtenyt lentoon.
"Parempi katsoa kuin katua", nainen totesi ja irvisti lattealle kliseelle varmistettuaan, että hevoset olivat syöneet iltaruokansa ja voivat hyvin. Hän lähti takaisin kuljetusautolle.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1141
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] Luhmühlen 2014   Su Heinä 27, 2014 9:57 am

Maanantai, 9. kesäkuuta, 06:47 - Aamuiset ahertajat

He olivat käyneet yöllä täyttämässä hevosten vesiämpäreitä ja tarkistamassa, että hevoset olivat kunnossa. Raskaana roikkuva, ukkosta edeltävä ilma ei tuntunut väistyneen yön aikana, vaan ilma tuntui edelleen yhtä painostavalta kuin aiemminkin. Siitä huolimatta Lucy heräsi pirteänä aikaisin aamulla. Slippers pääsisi näyttämään taitonsa tänään. Tyttö haukotteli ja venytteli noustessaan jaloilleen. Jännitys kipristeli vatsassa. He olivat heränneet aikaisin, jotta ehtisivät varmasti tehdä kaiken - vaikka kolmeen kertaan.
"Huomenta", tyttö sanoi vilkaistessaan Effien suuntaan. Olikohan toinen nukkunut yhtään?

"Huomenta", Effie vastasi vähän vähemmän pirteänä. Silmien alla oli mustat varjot ja liikkeissä jäykkyyttä matkustamon lattialla nukutun yön jälkeen, mutta katse oli yhtä terävä kuin ennenkin. Jokainen ikkuna ja ovi oli ollut auki (minkä seurauksena hänen oli ollut vaikeaa nukahtaa turvallisesti), mutta silti oli tukahduttavan kuuma. Hän tarjosi Lucylle aamupalaa Jamien tuomasta kassillisesta, tyytyi itse lämpimään mehuun ja lähti sitten luultavasti yhtä matkaa tytön kanssa ruokkimaan hevosia. Sen jälkeen he voisivat etsiä peseytymispaikkaa.

Lucy pudisti päätään tarjoukselle aamupalasta ja nappasi vain lämpimän vesipullon käteensä. Hän joi muutamalla kulauksella pienen pullon tyhjäksi, seuraten läkähdyttävässä ilmassa Effietä talleja kohti. Hevoset näyttivät voivan ihan hyvin, jos hermostuneisuutta ei ottanut huomioon. Koko tallialue tuntui väreilevän hermostunutta energiaa kenties ukonilmasta, kenties kilpailuista johtuen. Papillon järsi jälleen karsinansa ovea. Ihme, kun se ei ollut jo syönyt tietään siitä läpi.
"Saat ihan juuri aamupalaa, jätä se ovi siis rauhaan", Lucy sanoi tammalle kulkiessaan karsinan ohi. Papillon luimisti korviaan ja järsi ovea kahta kauheammalla kiireellä.

Effie silitti Socksin kullanruskeaa päätä kipatessaan orille aamupalaa, pyöräytti silmiään uhkaavasti hyppivälle ja luimivalle Noxille ja tarkkaili vainoharhaisella Slippersiä, joka näytti olevan täysin kunnossa levotonta askellusta lukuun ottamatta. Ruokahalu ainakin oli moitteeton.
"Miltä ne näyttävät?" hän kysyi Lucylta tarkoittaen tytön hevosia.

Lucy antoi ensimmäisenä aamupalan Papillonille, joka hetken ovea järsittyään siirtyi syömään hyvällä ruokahalulla. Tamma näytti olevan kaikin tavoin kunnossa. Sama sopi myös Pacoon sekä Ivoryyn. Papurikonkimo ruuna hörisi tyytyväisenä saadessaan rapsutuksia aamupalan lisäksi.
"Hyvältä. Hiukan hermostuneilta, ehkä, mutta muutoin hyvältä", Lucy vastasi Effielle vilkaisten Papillonin suuntaan. Painostava ilma varmasti sai kenet tahansa hieman levottomaksi, mutta tamma vei tyypilliseen tapaansa esityksen kokonaan uudelle asteelle. Ivory sentään näytti omalta rauhalliselta, nöyrältä itseltään syödessään tyytyväisenä aamupalaansa.
"Mistäköhän löydämme peseytymispaikan", Lucy pohti ääneen katsoessaan hevosten ruokailua. Paita tuntui jo nyt liimautuvan kiinni selkään, vaikka päivä oli tuskin edes alkanut.

"En tiedä. Ehkä joistakin tallirakennuksista on pukuhuoneet, joiden ohessa on suihkut", Effie pohti pyyhkäisten niskaansa ja haettuaan autolta kassinsa, lähti suunnistamaan talleja kohti. Hän toivoi, että edes yhdessä olisi samanlainen ratkaisu kuin Rosings Parkissa ja he saisivat mielellään jääkylmän suihkun.
"Oh, Paddy Blue", hän totesi hiippaillessaan äänettömin askelin pitkin lähimpänä heitä olevan, vanhan, mutta arvokkaan tallirakennuksen käytävää. Papurikko kohotti päätään tulijat kuullessaan, ja Effie pysähtyi ihailemaan sen paksua, valkoista harjaa ja älykkäitä, tummia silmiä, ennen kuin jatkoi matkaa peremmälle.

Lucy seurasi Effien perässä kassi olallaan. Nähdessään tutun hevosen, Lucyn huulille kohosi pieni hymy. Paddy näytti asuvan mukavasti. Tyttö vilkaisi varovaisesti ympärilleen, kun Effie pysähtyi ihailemaan hevosta. Onneksi kukaan -Zoe- ei käskenyt heitä laputtamaan matkoihinsa, sillä talli oli hiljainen ja lähes autio ihmisistä. Lucy seurasi Effien perässä kohti tallirakennuksen pukuhuoneita toivoen, että siellä todella olisi hyvät suihkut eikä kauheasti jonoa. Tosin tässä vaiheessa viikkoa paikalla oli vasta murto-osa niistä hoitajista, joita täällä tulisi olemaan, joten ehkä tänään saisi vielä suihkun ilman jonottamista. Mitä lähemmäs suuria kisoja tultaisiin, sitä epätodennäköisempää se olisi, ellei heräisi keskellä yötä suihkuun.

Effie löysi pienen pukuhuoneen tallin ylisiltä ja helpottui huomatessaan sen ohessa myös yhden suihkun, jonka hygieniataso ei tosin täyttänyt hänen vaatimuksiaan. Sen olisi kuitenkin pakko kelvata nyt, sillä hän ei voisi kulkea päivää tuntien olonsa näin lähmäiseksi kuumuuden, pitkän matkustamisen ja raskaan fyysisen työn jälkeen. Hän ei tiennyt, oliko suihku varsinaisesti heidän käytössään, mutta hän ei välittänyt. Hän ansaitsi kylmän, raikkaan suihkun.
"Haluatko mennä ensin?" hän kysyi kuiskaten Lucylta.

Lucy tunsi olonsa varkaaksi, joka hiippaili jonkun kodin huoneissa. Hän vilkuili jatkuvasti olkansa yli odottaen hetkeä, jolloin joku löytäisi heidät ja käskisi pois talleilta. Suihku olisi sen arvoista.
"Mene vain sinä ensin", Lucy vastasi yhtä hiljaisella kuiskauksella ja katsoi ympärilleen pukuhuoneessa. Olipa se pieni verrattuna Rosings Parkin suorastaan ylellisiin tiloihin.

Effie tanssahteli paikoillaan hermostuneena, aikoi väittää vastaan, mutta myöntyi sitten.
"Pidä sinä vahtia", hän kuiskasi, tukahdutti stressistä ja väsymyksestä levottoman kikatuksen ja nieli inhonsa tilan siisteystasoa kohtaan. Hän riuhtaisi vaatteensa pois, nappasi shampoon ja saippuan ja hyökkäsi jäisen suihkun alle. Hän ei edes yrittänyt vääntää sitä lämpimämmälle, vaikka vesi oli salvata hengityksen, ja viuhtoi kuin pieni tornado.
"Sinun vuorosi", hän ilmoitti kymmenen minuutin kuluttua kiskoessaan jalkaansa pellavaisia, beesejä caprihousuja ja niskaan sidottavaa, oranssivalkoraitaista toppia, jonka oli ostanut Floridan kisamatkalla. Hän ei hikoilisi päivää paksuissa ratsastushousuissa, kun ei olisi menossa lähellekään satulaa.

Lucy teki kuten oli käsketty ja partio ovella. Ketään ei näkynyt, vaan kukapa tähän aikaan olisi tullut ihmettelemään tallin pienenpientä pukuhuonetta. Tyttö riisuutui nopeasti ja peseytyi ripeästi kylmän veden alla. Vesi oli virkistävää, vaikka tuntuikin olevan lähes jäässä, mutta se sai kelvata. Eipähän tulisi heti uudestaan kylmä. Effien esimerkkiä noudattaen Lucy pukeutui luonnonvalkoisiin shortseihin ja vaaleansiniseen toppiin, jotka näyttivät parhaat päivänsä nähneiltä, niin kuin kaikki Lucyn vaatteet.
"Sepäs oli virkistävää", tyttö totesi sulloessaan tavarat takaisin kassiin ja lähtiessään liikkeelle. "Toivottavasti ukkonen antaa odottaa itseään iltaan asti", Lucy jatkoi ajatellessaan kauhulla, mitä kisoista tulisi, jos ne jouduttaisiin pitämään ukkosmyrskyn kanssa yhtä aikaa. Hevosparat. Ehkä ihan hyvä, ettei Hook ollut mukana.

Jalat keittyisivät tukevissa, rautakärkisissä ratsastuskengissä, mutta ainakin muuten hengittävät, kevyet vaatteet eivät aiheuttaisi lämpöhalvausta. Lucynkin ollessa valmis, Effie heitti laukun olalleen, vastusti halua jäädä pesemään suihku ja hiipi takaisin talliin. Hän vilkaisi uudelleen kookasta papurikkoa, joka tuijotti jännittyneenä kaukaisuuteen heinäverkko koskemattomana, ja palasi sitten lämpenevään auringonpaisteeseen. Kello oli vasta kaksikymmentä yli seitsemän aamulla, mutta kisapaikka näytti jo heräävän eloon. Slippersin kisapäivä alkaisi kouluosuudella yhdeksältä, joten Jamie saapuisi varmaan pian muita ratsastajia mukanaan. Kisat priorisoitiin harjoitusten ohi, joten hän pääsisi seuraamaan orin kisausta. Luulisi Lucynkin pääsevän, sillä Emerson hoisi hevosensa itse, Henrietta saapuisi vasta iltapäivällä ja luulisi Kaylankin pärjäävän ilman hoitajaa päivän, varsinkin kun Paco kisaisi vasta viikon lopulla.
Hevoset nyhtivät heinää verkoistaan, joten Effie päätti ryhtyä pesemään vielä kerran Slippersin jo tahrattomia varusteita, ennen kuin pesisi itse hevosen ja varmistaisi sen olevan juuri niin edustava kuin oli mahdollista.

Lucy vilkuili kelloa hermostuneena ja jännittyneenä odottaessaan, että Jamie ja muut saapuisivat. Effien käydessä jälleen kerran Slippersin varusteiden kimppuun, Lucy siirtyi Ivoryn karsinalle rapsuttamaan ruunan päätä. Papillon oli onnistunut ovea järsiessään kaatamaan vetensä, joten huokaisten tyttö livahti karsinaan ja nappasi tyhjän, kovia kolhuja kestäneen ämpärin käteensä. Hän vilkaisi muiden karsinoihin, sillä voisi samalla vaivalla tuoda lopuillekin vettä. Naruviritelmä Slippersin karsinassa oli toiminut, sillä valkoisella jätillä oli edelleen vettä esillä. Lucy haki reippaasti Papillonille juotavaa siinä odotellessaan, että aamu etenisi.
"Mitenköhän Slippers suhtautuu kilpailupaikan tohinaan?" Lucy pohti katsoessaan suurta oria. Lämmittelykentällä olisi paljon muitakin ratsukoita, eikä aikaa olisi loputtomiin. Kunpa ori osaisi kerrankin keskittyä heti ensimmäisestä askeleesta alkaen.

"Yleensä se ei välitä erityisemmin", Effie vastasi tarkastaen, että sekä tummanruskean koulu- että estesatulan nahka kiilteli pehmeänä ja hyväntuoksuisena ja suitsien messinkiset metalliosat välkehtivät valossa, "mutta se ei ole yleensä matkustanut näin pitkään tai ollut näin isolla paikalla - eikä näin hiostavassa ilmassa. Floridassa asuimme pienellä tallilla kaukana kisahälinästä, mutta itse kisapaikka sai sen silti hieman tolaltaan. Voi olla, että etenkin tuo uhkaava ukonilma saa sen levottomaksi." Effie pyyhki myös punaisen satiininauhan, jonka sitoisi orin häntään ja kiillotti samalla estesatulan punaiset alumiinijalustimet.

"Toivotaan, että se rauhoittuu kun pääsee liikkeelle", Lucy sanoi rapsuttaessaan Ivoryn niskaa. Ruuna hörisi tyytyväisenä silmät suljettuina, kun sai ihmisen huomiota. "Mihin tuota nauhaa käytetään?" Tyttö kysyi varovaisesti huomatessaan Effien käsittelemän punaisen satiininauhan. Hän muisti nähneensä niitä joillakin hevosilla edellisenä päivänä, kun he olivat kulkeneet kenttien ohi, mutta ei ollut koskaan pysähtynyt miettimään, mitä niillä tehtiin. Effieltä hän sentään uskalsi kysyä tuntematta oloaan aivan idiootiksi.

"Varoittamaan muita hevosia siitä, että hevonen potkii", Effie vastasi toivoen osuvansa oikeaan, "Slippers ei varsinaisesti potki, mutta muiden on turvallisempaa varoa sitä joka tapauksessa." Orilla oli taipumusta ruveta haastamaan muille oreille väärällä hetkellä eikä hevonen aina aivan kunnioittanut muiden henkilökohtaista tilaa. Effie keräsi kouluvarusteet yhteen, siistiin pinoon tarkastettuaan, ettei valkoisessa huovassa ollut pölyä ja estevarusteet toiseen, ja siirtyi sitten orin karsinalle.
"Haluaisitko auttaa?" hän kysyi ja otti hevosen ulos, jotta näkisi sen paremmin kuin pressun varjostamassa karsinassa. Heidän pitäisi siivotakin.
"Heiheihei", hän älähti orin ravatessa pää korkealla ja punkiessa lapa edellä päälle, "minä olen tässä, luupää." Effie töni hevosta kyynärpäällä lapaan saadakseen sen tajuamaan läsnäolonsa, ja kun Slips laski massiivisen päänsä, rapsutti orin poskea sydän lepattaen.

Oh, se kävi järkeen. Lucy ei ollut koskaan uhrannut ajatustakaan sille, miten tuntemattomat hevoset ja ratsastajat mahtuivat samoille kentille ilman potkimista, mutta tämä selitti paljon. Aina saattoi oppia uutta.
"Tietenkin", tyttö lupautui nopeasti, kun Effie talutti suuren hevosen ulos karsinasta. Slippers näytti sykkivän energiaa tunkiessaan Effietä päin, joten ainakaan väsyneenä sitä ei voinut pitää. Kunhan se vielä jaksaisi keskittyä, niin kaikki järjestyisi kyllä.
"Pestäänkö se?" Lucy kysyi katsoessaan kunnioituksen sekaisella kauhulla suurta oria, joka oli kovassa kunnossa. Voimakkaat lihakset värähtelivät ohuen ihon alla, kun Slippers seisoi siinä yhtä sählänä kuin aina ennenkin, vaan ainakaan se ei enää puskenut Effien päälle.

"En ole varma", Effie sanoi neuvottomana. Hän oli lukenut kaikenlaista, mutta ei tiennyt kannattiko hevosta pestä juuri ennen kisoja. Se voisi olla märkä. Haittaisiko se? Hän nyppäsi pari oljenkortta irti tasoitetusta, kintereen alle ulottuvasta hännästä, jota hevonen viuhtoi tuijotellen karsinarivistön välistä näkyvää virtaa hevosia ja ihmisiä.
"En tiedä, mitä sille kannattaisi tehdä." Kaikki valmistelut oli tehty jo hyvissä ajoin eikä orin ohuessa, silkkisessä karvassa ollut edes likaa.

Lucy oli yllättynyt, ettei Effie tiennyt vastausta. Hän oli olettanut, että nainen tiesi kaiken. Tyttö mietti nopeasti, vilkaisten arvioivasti valkoista hevosta. Slippers ei näyttänyt likaiselta tai hikiseltä, joten ehkä sen peseminen ennen suoritusta oli turhaa.
"Ehkä se kannattaisi harjata. Sehän kai jotekin vilkastuttaa verenkiertoa tai jotain", Lucy ehdotti ääni vaipuen jokaisen sanan myötä. Ei hän tiennyt, hän vain arvaili ja koetti epätoivoisesti muistella, mitä kaikkea oli lukenut kilpailuihin valmistautumisesta. "Kostealla pyyhkeellä pyyhkimällä saa karvan kiiltämään tavallistakin enemmän", tyttö sanoi muistaessaan kirjasta lukemansa niksin. Sillä sai kaiken pölyn irti hevosesta, joten karva kiilsi luonnollisena ja puhtaana.

"Hienoa", Effie huokasi helpottuneena ja yritti sysätä syrjään epäonnistumisen tunteen. Hän piteli narua lujasti ja tutki hevosen jalat ja -kaviot olettaen, että Lucy voisi sukia ja pyyhkiä hevosta hänen apunaan. Ori töytäisi häntä päällään melkein lennättäen hänet nurin.

Lucy tarttui pehmeään harjaan, joka oli Effien ansiosta erittäin puhdas ja siirtyi sukimaan hevosen lihaksikasta selkää. Harjattuaan selän ja kyljet, tyttö vaihtoi kosteaan pyyhkeeseen, jolla puhdisti karvaa viimeisistäkin pölyhiukkasista. Lucy vilkaisi arvioivasti heidän työnsä jälkeä. Ehkä Slippers näytti puhtaammalta. Tai sitten ei. Ainakin valkoisen hevosen karva kiilteli kauniisti aamuauringossa.
"Jos nämä olisivat kilpailut siitä, kenellä on eniten lihasmassaa ja kiiltävin karva, Slippers voittaisi varmasti", Lucy totesi puolikas hymy huulillaan Effietä vilkaisten.

"Voi olla", Effie vastasi, joskaan ei saanut hymynhäiveeseensä erityisen innokasta sävyä. Hän taputti orin kaulaa ja tarjoutui pyyhkimään sen pään. Turpa näytti tummalta valkeaan karvaan kontrastoituna, ja ilmeikkäissä silmissä paloi. Hevonen käänteli korviaan ja päästi syvän, orimaisen hirnahduksen, joka sai Effien korvat soimaan.
"Mitä poika!" Jamie huudahti kävellessään heitä kohti karsinarivistön reunaa ja päästyään hevosen lähelle, rutisi sen päätä ja taputteli kaulaa. Ori tanssahteli paikoillaan, ja Effie ojensi narun mielihyvin miehelle. Muita ratsastajia sekä kävelykeppiinsä raskaasti nojaava Corinne saapuivat muutama minuutti Jamien perästä. Effie ryhtyi varustamaan hevosta koulukoitokseen ja mietti, missä välissä heidän olisi paras siivota. Ehkä illalla orin kisan jälkeen?

Lucy astahti kauemmas, kun Jamie saapui halailemaan kisaratsuaan. Tyttö siirtyi jälleen Ivoryn rinnalle, sillä ruunan rauhallisuus tuntui rauhoittavan häntäkin. Corinnen saapuminen sai Lucyn nielaisemaan jälleen kerran. Naisessa vain oli jotakin, mikä sai hänet aina hermoilemaan tavallistakin enemmän. Tyttö auttoi Effietä parhaansa mukaan Slippersin varustamisessa, mutta halusi pysyä poissa tieltä, sillä Effie varmasti tiesi mitä teki. Niinpä Lucy lähinnä seurasi sivusta ja tarjosi auttavaa kättä aina kun siltä näytti. Hän vilkaisi karsinoita, miettien niiden siivousta. Hän saattaisi ehtiä siivota niitä pitkin päivää, sillä aikaa kun muut liikuttaisivat hevosiaan ja Effie puuhailisi Slippersin kanssa, mutta ehkä olisi paras odottaa iltaan asti. Veden kantamisessakin menisi aikaa, varsinkin jos Papillonkin oli keksinyt, miten hauskaa ämpärin kaataminen oli.

Effie tunsi olonsa kaikkea paitsi itsevarmaksi. Hän sovitti lampaankarvaiset suojat orin jalkoihin lämmittelyn ajaksi, tarkasti tummanruskeiden englantilaissuitsien remmien kiinnityksen ja valkoisen kouluhuovan suoruuden, ennen kuin piteli hevosta Jamien vaihtaessa vaatteita varustekarsinassa.
"Miltä näyttää?" mies kysyi hämillisesti virnistäen palatessaan hetken kuluttua valkoisissa ratsastushousuissa, Effien kiillottamissa saappaissa ja imartelevassa, mustassa takissa. Nainen vastasi hymyllä, joka sai osaaottavan sävyn kuumuuden osuessa Jamieenkin. Mies nousi hevosen selkään ja suuntasi kohti lämmittelyaluetta.
"Jäätkö tänne vai tuletko mukaan?" hän kysyi Lucylta Corinnen lähdettyä hevosen perään. Effie keräsi reppuun vesipulloja, harjan, rätin ja hetken mielijohteesta myös orin varaohjat.

Lucy ei ollut uskoa silmiään, kun Jamie nousi Slippersin selkään. Hetken ajan kaksikko näytti olevan niin väärässä paikassa seistessään täällä väliaikaisten karsinoiden katveessa. Slippers näytti pesunkestävältä kouluratsulta eikä Jamie jäänyt yhtään sen huonommaksi.
"Mukaan, jos minua ei tarvita täällä", tyttö sanoi, vilkaisten jälleen ympärilleen. Hän ei keksinyt, mihin häntä voitaisiin tarvita juuri nyt, joten lähti Effien mukaan kohti lämmittelykenttää. Jännitys kutitteli vatsanpohjassa. Slippers pääsisi pian, no jos ei loistamaan, niin ainakin hankkimaan kokemusta.

Lämmittelykenttä ei onneksi ollut vielä tupatentäysi, vaikka oli jo ahdas. Jamie antoi orin kulkea löysällä ohjalla ja ratsasti sillä volttejä, ympyröitä, pysähdyksiä ja peruutuksia yrittäen saada ympäristöään pälyilevän hevosen rentoutumaan ja keskittymään häneen. Slippers puhalteli ilmaa sieraimet suurina ja tuijotteli muita hevosia lennokkaasti tanssien. Effie jäi aidalle turvallisen välimatkan päähän Corinnesta.
"Haluatko vettä?" hän kysyi Lucylta auringon polttaessa ihoa.

Lucy oli kerrankin ajatellut pidemmälle ja ottanut aurinkorasvaa mukaan. Tyttö levitti rasvaa käsivarsiinsa ja hartioilleen, epäillen, että palaisi tässä auringossa muutoin hetkessä. Hän tarjosi rasvapurkkia Effiellekin. Slippers vei tytön huomion nopeasti. Suuri valkoinen jätti erottui ruunikoiden ja rautiaiden joukosta vaivattomasti.
"Kiitos", tyttö kiitti ottaessaan vesipullon vastaan. Tässä todella tuli jano. Voisivatkohan he ottaa kylmän suihkun hevosten pesupaikalla palatessaan Slippersin kanssa? Hellevaatteista huolimatta lämpötila alkoi uhkaavasti kohota, eikä ilman painostavuus auttanut lainkaan. Olisi nyt edes tuullut kunnolla.

Effie otti purkin kiittäen vastaan ja levitti sitä ensin kasvoilleen ja sitten olkapäiltä käsiin. Jossain kuulosti jyrisevän matalasti. Slippers heitteli päätään ja otti sivuaskelia Jamien pyytäessä sitä peruuttamaan ja ravasi hiekkaa pöllyttäen liikkeellelähdössä. Mies sai pidätellä sitä aikansa, jotta se palaisi käyntiin. Effie pureskeli alahuultaan.
"Voi kun ei olisi näin kuuma", hän mutisi, vaikka tiesi sen olevan turhaa.

Lucy toivoi tismalleen samaa kuin Effiekin. Kuumuus ei ollut kenellekään hyväksi, sillä se sai niin hevoset kuin ratsastajat turhautumaan nopeasti. Yksi ruunikoista pukitti ratsastajansa kentän hiekkaan komealla kaarella, mutta tuskin hevonen oli ehtinyt kolmea askelta ottaa, kun hoitaja oli jo napannut ratsun kiinni ja kilpailija nousi uudestaan satulaan. Lucy vain toivoi, ettei Slippers keksisi tehdä mitään vastaavaa ratansa aikana.
"Kunpa ukkonen ei ehtisi päälle", Lucy sanoi huolestuneella äänellä vilkaisten taivaanrantaan kuin voisi siten päätellä, ehtisikö ukkonen tänne vai ei. Slippersparka, joutui kilpailemaan tässä häsellyksessä ja kerrassaan kamalassa säässä.

"Melkein toivon, että ehtisi", Effie vastasi, "jos se viilentäisi säätä. Slippers ei yleensä ole moksikaan hurjastakaan rajuilmasta. Luulen tämän hiostavan ilman häiritsevän sitä enemmän. Ori tanssi sivuttain, heitti päätään ja yritti ryöstää laukkaan ruunikon pukittaessa. Jamie pidätteli sitä posket kuumasta ja ponnistuksesta punoittaen. Nainen vilkaisi kelloaan.
"Heidän luokkansa on alkanut hetki sitten. Ei mene kovin kauaa, että on heidän vuoronsa."

Lucy nyökkäsi ymmärtäneensä, kun Effie pohti säätä. Ehkä ukkosmyrsky olisi parempi vaihtoehto kuin tämä sää - paitsi jos levoton hevonen säikkyisi jyrinää. Kunhan ilma viilenisi ennen maastoesteitä, niin kaikki olisi hyvin.
"Pitäisikö meidän siirtyä kentän toiselle laidalle, niin olisimme lähempänä kisakenttää?" Lucy kysäisi vilkaisten huolestuneena Slippersiä, joka näytti tanssahtelevan lähes hallitsemattomasti Jamien alla. Hevonen tuntui huokuvan raakaa voimaa liikkuessaan eteen, sivulle ja taakse.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1141
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] Luhmühlen 2014   Su Heinä 27, 2014 9:58 am

Maanantai, 9. kesäkuuta, 09:31 - Nuorten hevosten noviisiluokka

"Voi olla", Effie pohti ja lähti Corinnen ja Lucyn mukana kisakentän suuntaan. He saattoivat etsiä pian paikat kisakatsomosta, sillä orin vuoro lähestyi. Effie kävi vielä juuri ennen hevosen suoritusta irrottamassa suojat hevosen jaloista, tarjoamassa Jamielle vettä ja pyyhkimässä hevosen kostutetulla rätillä uudelleen. Jos ei muuta, ori näytti tavattoman komealta tanssiessaan sisään kouluradalle harjoitusravissa, joka tosin muistutti korkeudeltaan ja voimaltaan enemmän hieman kaoottista passagea. Tervehdyksen pysähdys viivästyi ja kiemurteli sivuttain, mutta sentään ratsukko pääsi jatkamaan ravissa vain parin sekunnin viiveellä. Hiekka pöllysi ympyrällä hevosen liikkuessa voimmakkaasti ylös, kun Jamie ei antanut sen puskea eteenpäin. Kevyt keskiravi näytti sentään melkein oikealta, joskaan Effie ei voinut luottaa arvostelukykyynsä. Käynnissä ratsastajalla ja hevosella oli rankkoja erimielisyyksiä, sillä Slippers ei halunnut kävellä ja sen askellus oli korkeaa ja nykivää, kun se viskoi päätään ylös ja polki takajaloillaan, että nostatti pienen hiekkamyrskyn. Harjoitusravin jälkeinen laukannosto harjoituslaukkaan sisälsi kaksi jättimäistä pukkia, ja laukka muistutti enemmän lisättyä askeleen koosta, korkeudesta ja lennosta päätellen. Effie saattoi arvata, kuinka paljon Jamie joutui ratsastamaan hevosta, vaikka yritti pitää itsensä samalla mahdollisimman rentona ja liikkumattomana. Seuraava harjoituslaukan osuus oli aivan yhtä vauhdikas eikä hevonen olisi millään suostunut hidastamaan ohjelman lähestyessä loppuaan. Viimeisessä harjoitusravissa hevosen etujalat ottivat välillä laukka-askelia, ja vaadittava pysähdys heitti hevosen takaosan sivuttain. Jamie tervehti vailla normaalia velmua itsevarmuuttaan ja käveli ulos radalta kiemurtelevalla ja ohjaa vasten puskevalla hevosella. Pisteet eivät olleet kehuttavat.
Corinne näytti ilmeettömältä.

Lucy seurasi Slippersin ohjelmaa sekä kunnioitusta että kauhua katseessaan. Slippers ja Jamie tuntuivat olevan eri mieltä lähes kaikesta, mistä radalla saattoi olla eri mieltä. Ori näytti ajoittain oikein hyvältä, mutta sitten kyllästyi jälleen ja alkoi puskea enemmän ohjalle. Jamieparka. Mies todella yritti, se Lucyn oli myönnettävä, mutta tänään ei vain ollut Slippersin päivä kouluradalla. Ehkä maastoesteillä sujuisi jo paremmin, kun hevonen saisi mennä lujaa ja käyttää voimaansa ja energiaansa juuri niin paljon kuin halusi.
"Mennäänkö?" Lucy kysyi varovaisesti Effieltä haluamatta vilkaistakaan Corinnen suuntaan. Jopa hänen silmiinsä rata oli näyttänyt kaoottiselta, joten Corinne oli varmasti pettynyt lupaavan orin suoritukseen. Seuraavaksi sitten Slippersin hoito ja valmistelu seuraavaa koitosta kohtaan. Siihen tosin taisi mennä vielä hetki, joten ehkä hevonen olisi jäähdyteltävä kunnolla tässä välissä.

"Joo", Effie vastasi ja hilpaisi vauhdikkaasti alas katsomosta tavoittaakseen orin matkalla takaisin karsinarivistöille. Jokin Jamien olemuksessa näytti melkein lohduttomalta, vaikka mies väläyttikin tytöille lämpimän hymyn.
"Hei muusat", hän huokasi ja valui alas orin selästä kiemurrellen ulos mustasta takista Effien taluttaessa hevosta, "sehän meni aivan helkkarin loistavasti." Hevonen vietiin suoraan pesukarsinaan, missä Effie nosti satulan hevosen selästä ja ojensi sen Lucylle, kun Jamie lähti vaihtamaan vaatteita. Nainen ryhtyi suihkuttamaan puhaltelevaa hevosta.
"Hae se pino, mikä on Slippersin varustekaapin päällä. Estesatula, lampaankarvaromaani ja tummansininen huopa, panssarivyö, rintaremmi ilman ohjiin tulevia remmejä, tummanruskeat Olympic-suojat ja se oranssi teippi, voidepurkki, hokit ja hokkiavain sekä meksikolaissuitset. Okei?"

Lucyn teki mieli halata Jamieta, joka näytti maansa myyneeltä hymystä huolimatta. Tyttö otti vastaan Effien ojentaman satulan, kuunteli tarkkaavaisesti ohjeet ja nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. Hän suuntasi vauhdilla karsinalle, toistaen litaniaa mielessään kuin mottoa. Satula, romaani, huopa, vyö, rintaremmi, suojat, teippi, voide, hokit, hokkiavain, suitset. Satula, romaani, huopa…
"Suojat?" Tyttö katsoi ympärille hetken paniikkia tuntien, ennen kuin huomasi tutut tummanruskeat suojat kasasta sivuun kierineinä. Noin. Nyt hänellä oli kaikki. Ainakaan varustekaapin lähettyville ei jäänyt muuta, eikä hän muistanut Effien maininneen enää muita tavaroita.
"Tässä", hän sanoi palatessaan syli täynnä Slippersin varusteita. Satula vei aina paljon tilaa, mutta onneksi muut tavarat sai tasapainoteltua estesatulan korkean kaaren päällä.

"Kiitos", Effie kiitti ja tarjosi tanssivan hevosen ohjia Lucylle samalla kun poimi varusteita tältä. Hän kiinnitti ensin päällimmäisinä pinossa olleet suojat orin jatkuvasti kohoileviin jalkoihin ja teippasi ne tukevasti satulavyön sekä rintaremmin joustojen sävyisellä oranssilla, jotta ne eivät valuisi edes vesiesteillä, ja otti sen jälkeen satulan, jonka liu'utti orin selkään viereisen karsinarivin ystävälliseltä tytöltä lainaamallaan jakkaralla tasapainotellen. Hän kiinnitti satulavyön ja rintaremmin paikoilleen ja testasi niiden pitävyyden, vaikka vyötä kiristettäisiin myöhemmin.
"Näytätpä komealta", hän kehui hevosta, joka heilutteli päätään ja kihnutti polveaan. Hän vaihtoi hevoselle suitset toivoen, ettei se keksisi sitä hetkeä pillastua ja painella tiehensä, mutta se ei selvästi nähnyt hetkeään, vaan seisoi suurinpiirtein aloillaan. Ori oli melkein valmis ja samanlaisella nopeudella kuin formulatiimissä. Vielä hokit. Helkkari.
"Saatko sitä keskittymään sinuun, kun laitan näitä?" hän kysyi ja toivoi isompia käsivarsia, sillä hevosen kaviot olivat kuin lapiot eikä sillä ollut mitään kiinnostusta pitää jalkaansa ylhäällä paria sekuntia kauempaa.

Lucy piteli hevosen ohjia, kun Effie puuhasi orin ympärillä kuin pieni pyörremyrsky. Slippers sai nopeasti uudet varusteet päälleen, näyttäen valmiilta astumaan seuraavaan koetukseensa. Kyllä orista vielä saataisi maastoesteille kelpaava kilpuri. Ainakin hevonen näytti rentoutuneen aiemmasta, kun kihnutti polveaan.
"Voin yrittää", Lucy lupasi, kun Effie pyysi apua. Hän naksutteli kielellään kunnes Slippers nosti päätään ja rapsutti sen jälkeen suuren hevosen valkeaa päätä jutellen matalasti orille niitä näitä. Hevosen korvat kääntyilivät sen koettaessa päättää, kumpi oli mielenkiintoisempaa - hiljaisen tytön puheet vai Effien puuhailu jalkojen parissa. Ori päätyi kuitenkin pohtimaan sitä niin pitkäksi aikaa, että Lucy toivoi tempun toimineen ja Effien ehtineen saada hokitkin melkein kuntoon.

Jamie saapui seuraan, nyt mustan takin ja jäykän paidan tummansiniseen t-paitaan vaihtaneena. Hänellä oli olkapäällään turvaliivi odottamassa vuoroaan. Effie rutisti miestä ja antoi tämän sitten viimeistellä hokit. Ilmeisesti hevosen tapa nykiä jalkojaan ei häirinnyt virtuoosin metodista hokinkiristysliikettä, ja Slippers oli pian valmis.
"Kiitos tytöt", mies huokasi taputellen päätään nostavan ja jälleen tanssahtelevan hevosen kaulaa, "parasta lähteä kohti maastoesterataa. Jos se vaikka vähän rauhottuisi matkalla." Hän talutti hevosen ulos pesukatoksesta ja heilautti itsensä selkään. Effie läimäisi otsaansa ja lähti juosten takaisin hevosauton suuntaan.

Lucy nyökkäsi ja tarjosi kannustavan hymyn Jamielle.
"Aivan varmasti. Pärjäätte loistavasti", tyttö totesi katsoessaan kuinka Jamie nousi kevyesti suuren jättiläisen selkään. Effien yllättävä ryntääminen hevosautolle sai Lucyn hämmentymään. Mitäköhän nyt taas tapahtui? Hän päätyi siistimään pesupaikan ja viemään kaikki heidän tavaransa takaisin varustekarsinalle, ennen kuin tajusi, ettei tiennyt ollenkaan, mihin seuraavaksi kannatti mennä. Hän jäi orpona pyörimään heidän hevostensa karsinoiden eteen, miettien, löytäisikö Effien edelleen autolta vai oliko nainen jo juossut seuraavaan paikkaan. Löytäisiköhän hän itse maastoesteradalle?

Effie palasi puuskuttaen.
"Hain Slippersin kisanumeron, kypäräkameran ja meidän eväämme", hän hönkäisi ja viittoi Lucya juoksemaan kanssaan hevosen perään.
"Jos emme pian syö jotain suolaista, tuuperrumme vielä", hän selitti, "ja Corinne haluaa nähdä radan ratsastettuna, joten siksi kypäräkamera."

Aha, se selittikin paljon. Lucy juoksi Effien perässä ja toivoi, että he saisivat hevosen ratsastajineen nopeasti kiinni. Kypäräkamera kuulosti mielenkiintoiselta. Antaisikohan Corinne heidänkin katsoa radan ratsastajan perspektiivistä? Se olisi lähimpänä maastoesteiden ratsastusta, jota Lucy olisi koskaan ollut.
"Luuletko, että ehdimme asettua katsomaan jotakin tiettyä estettä?" Lucy kysyi Effieltä miettiessään, voisiko olla mahdollista nähdä edes jokin suora maastoesteradasta, vai joko heidän olisi palattava tallille. Hän todella toivoi, että saisi nähdä Slippersin radalla, joka oli varmasti suuren hevosen vahvuus.

"Pitäisi ehtiä", Effie sanoi hengästyen kuumasta. He tavoittivat reippaasti voltteja kävelevän Slippersin puolivälissä matkaa maastoesteradalle, ja Jamie kiinnitti kameraa kypäräänsä, kun Effie näpersi hevosen kisanumeroita paikalleen.
"Meitä kuitenkin tarvitaan lähdössä", hän totesi katsoessaan hevosen tanssahtelua. Se järsi kuolainta suu vaahdossa ja tuijotti kiinteästi eteenpäin valppaat korvat ääniä haravoiden. Samana päivänä oli käynnissä myös FEI:n alainen CIC*, jonka kuulutukset sekoittuvat yhteen heidän kisansa kanssa ja saivat hevosen steppaamaan kisatunnelmaa.

Slippers näytti uhkuvan raakaa voimaa, jolla heittää itsensä pelottomasti esteen kuin esteen yli. Lucy vain toivoi, että hevonen pysyisi ratsastajan käsissä, eikä käyttäisi huomattavaa energiaansa johonkin turhaan ja tyhjänpäiväiseen, tai pahimmillaan vaaralliseen.
"Selvä", tyttö vain totesi jatkaessaan matkaa lähtöpaikkaa kohti. Hän ei tiennyt, jännittikö Jamie kilpailuja, mutta ainakin mies näytti suorastaan tyyneltä kameransa kanssa. Kunhan rata menisi paremmin kuin aamupäivän kaoottinen koulurata, olisi kaikki paremmin. Jamiellekin tekisi hyvää ratsastaa hyvä suoritus, niin koulurata ei jäisi painamaan liian pitkäksi aikaa.

"Corinne on vesiesteen luona", Effie totesi aavistuksen pettyneenä. Se oli niin kaukana, että he saisivat juosta kuin hengen hädässä päästäkseen sinne ajoissa ja välittömästi hevosen mentyä takaisin, jotta olisivat ottamassa sitä vastaan.
"Pyydä häntä jakamaan videostream sinulle", Jamie kommentoi sukien hevosen valkeaa, tasaiseksi nypittyä harjaa. Hänen mielialansa oli maassa surkeasta koulusuorituksesta, mutta maastoesteitä hän ei koskaan jännittänyt. Syytä tosin oli useasti. Effie tuijotti miestä tyhjästi, joten mies viittoili Lucya taluttamaan hevosta, kun otti Effien puhelimen ja näppäili sitä.

Effien pettynyt äänensävy kertoi tarpeeksi. He eivät ehtisi vesiesteelle ajoissa. Ehkä jokin toinen, lähempänä oleva este saisi kelvata? Jamien kommentointi meni Lucylta muutoin ohi, mutta tyttö tajusi tarttua Slippersin ohjiin ja taluttaa suurta hevosta, kun mies puuhasi omiaan.
"Pidä hauskaa, Slippers", tyttö naurahti orille, joka näytti keskittyvän kaikkeen ympärillään. Hevosella oli selkeästi virtaa ja intoa, joten eiköhän Jamie osaisi ohjata sen oikeaan suuntaan - eli aina seuraavalle esteelle. Koulusuoritus voisi jäädä unholaan heti kun valkoinen jätti osoittaisi taitonsa maastoesteradalla.

"Noin", Jamie totesi ja ojensi puhelimen takaisin, "voisit kyllä päivittää modernimpaan malliin. Pidä se sovellus auki, ja kypärävideo näkyy myös teille. Minä lähden tästä hissuttelupätkän alkupisteelle. Nähdään  maastoesteiden lähtöalueella!" Effie heilautti kättään ja jatkoi reippaassa tahdissa kohti paikkaa, mistä maastoesterata lähtisi. Ehkä he ehtisivät vaikka syödä leivät. Hän tarjosi sellaista repusta Lucylle.

Jos Jamien sanoihin oli luottamista, he näkisivät radan ratsastajan perspektiivistä. Hui. Sehän olisi pelottavampaa kuin sivusta katsominen. Eväät kelpasivat tytölle, joka ei ollut edes tajunnut, miten nälkäinen oli jo. Leipä katosi nopeasti.
"Toivottavasti kaikki menee nappiin", tyttö totesi jännitystä jälleen äänessään. Sydän tuntui lyövän niin tiheästi, ettei yksittäisiä lyöntejä erottanut.

"Toivottavasti", Effie toisti ja vilkuili kelloaan heidän saavuttuaan maastoesteiden lähtöalueelle. Kauempana edessä oli puisista aidoista kyhätty, kolmiseinäinen lähtökarsina. Se sai Slippersin yleensä käymään aavistuksen kuumana, joten heitä tarvittaisiin.
"Ehdimme varmaan katsomaan sarjaa tuonne metsään, jos juoksemme", hän pohti katsoen taskuunsa taiteltua ratakarttaa.

"Juostaan siis lujaa", Lucy totesi vilkaistessaan metsän suuntaan. Hän todella toivoi, että Slippers menisi lähtökarsinaan asiallisesti eikä sähläisi mitään ylimääräistä, jotta ori saisi parhaan mahdollisen lähdön eikä teloisi ketään heistä siinä sivussa. Nyt ei auttanut kuin odottaa valkeaa oria ja Jamieta, jotka varmasti saapuisivat pian lähtöalueelle.

Valkea ori ja ratsastaja ilmestyivät lähtöalueelle, ja jäivät eläinlääkärin "kymmenen minuutin laatikkoon". Lähtökarsinasta lähetettiin matkaan hermostunut, pitkäjalkainen ruunikko, jonka ratsastajan ärhäkästi kannustava ääni kuului vielä pitkän matkan päästä. Sitten oli heidän vuoronsa. Slippersin korvat kohosivat pystyyn, kun se näki minne oli matkalla ja askeleen tuli keveyttä. Effie tarttui hevosta toisesta ohjasta ja viittoi Lucya tekemään samoin toisella puolella. Lähtösummeri piipitti, ja he ohjasivat hevosen karsinaan. Se tärisi ja etujalat kohoilivat maasta tukahdutetusta innosta ja energiasta. Takajalat nostivat maasta pölyä polkiessaan sitä kiivaasti. Kun lähtömerkki soi, Effie hyppäsi kauemmas irrottaen otteensa ja ori lähti. Se ponnahti matkaan sellaisella voimalla, että rullasi lähtökarsinan nurmikkoa ja heitti sateen maapaakkuja ja ruohoa heidän niskaansa, kun katosi räjähtävällä nopeudella pitkin ruohoista, metsäisten saarekkeiden täplittämää peltoa, jolle oli pystytetty muutamia, jykeviä esteitä.
"Sinne meni", Effie henkäisi ja tuijotti puhelimensa näyttöä, jolla maisema viuhui ohi vihreänä virtana ja tuuli sai äänentoiston suhisemaan ja särisemään. Jamien ääni kuului vaimeana taustalla, kun mies yritti saada oria hidastamaan ja rauhoittumaan. Nainen ei irrottanut katsettaan hölkätessään koilliseen kohti metsää, jonka kautta ratsukko tulisi paluumatkallaan.

Lucy piteli Slippersiä toiselta puolen kiinni, odottaen sitä hetkeä, kun saisi päästää irti. Hevonen ei tuottanut pettymystä ampaistessaan vauhtiin ilman pienintäkään epäröintiä. Slippers tuntui todella ottavan kaiken ilon irti vauhdikkaasta maastoesteradasta.
"Kunhan vain tulisi takaisinkin", Lucy naurahti hyväntuulisesti jännitystä äänessään. Hevonen oli lähtenyt sellaisella vauhdilla ettei ollut tosikaan. Tyttö hölkkäsi metsää kohti, vilkuillen Effien puhelimen näyttöä aina silloin tällöin. Jamien vaimea ääni kuulosti vääristyneeltä kaikesta ilmavirrasta, jota kameran mikki poimi, vaan kyllä sen silti Jamieksi tunnisti. Hevosen kaviot rummuttivat tasaisesti maata, mikä poisti huolta Lucyn mielestä. Slippers ehkä meni lujaa, mutta ainakin se oli jättänyt pukittelemisen kouluradalle - tai sitten hän huokaisi helpotuksesta liian aikaisin.

Tuuli ulvoi korvissa, kun Slippers nelisti eteenpäin kuin höyryjuna vailla merkkejä väsymyksestä. Kuumuus ja yleinen levottomuus sai sen hikoilemaan, mutta märkää karvaa lukuun ottamatta se näytti vain lentävän vaivattomasti eteenpäin. Ori tosin iski maata raa'alla voimalla. Luokan esteet olivat niin matalia ja helppoja, että hevonen näytti välillä vain astuvan niiden yli nelin lomassa.
"Soo jaa, rauhassa vain, hyvä, hyvä, soo jaa, hiljaa poika, soo jaa", Jamien mantrasi pehmeästi ja yritti pitää oman hengityksensä rauhallisena. He menivät liian lujaa, ja saisivat virhepisteitä siitä hyvästä. Hän pidätteli hevosta, mutta liian tiukka pidäte sai hevosen heittelemään päätään, rikkomaan nelin rytmin ja pukittamaan ärhäkästi. Jos hän tappelisi hevosen kanssa läpi radan, se olisi väsynyt, turhautunut eikä hyvää, innostavaa kokemusta rikkaampi. Niinpä hän yritti hillitä hevosta kevyin puolipidättein ja rauhoittavin sanoin. Maisema viuhui ohi, kun orin kaviot nielivät maata ja se lennähti keveästi yli tukkien, ojien ja risuesteiden. Mies tunsi pakahduttavaa ylpeyttä: ori ei pelännyt mitään. Se suhtautui jokaiseen elämänsä esteeseen riehakaalla innolla ja päättäväisyydellä, kuin este olisi vain haaste ylitettäväksi, oli kyseessä sitten kaatunut tukki, migreeninkirjava puomihirviö tai kerran Corinnelta pimennossa pidetyllä maastoretkellä, lintuharrastajan pikkuauto nummen laidassa.
Hevonen olisi halunnut ylittää vaativampien luokkien korkeita, järkälemäisiä ja teknisesti vaativia esteitä, ja Jamie sai harata kaikin voimin vastaan pitääkseen sen heidän rataansa kuuluvalla reitillä. Ori saapui loivaa rinnettä vesiesteelle korvat hörössä, rytmikkäästi pärskähdellen ja syöksyi rusehtavaan veteen hetkeäkään epäröimättä. Vastarannalla se loikkasi komealla ilmavaralla yli ojan vastakkaiselle puolelle pystytetyn, jykevän tukkipinon, pukitti komeasti elämänriemusta ja jatkoi tarmolla eteenpäin. Jamie taputti sen kaulaa ja yritti jälleen pidätellä sen menoa. Erityisesti sen painaessa kohti estettä, joka ei kuulunut heidän reitilleen. Hevonen kiisi täpärästi sen ohi, ja sai Jamien manaamaan, kun kolautti tarkkuusestettä jäljittelevän hypyn lippua takaosallaan.
"Rauhoitu nyt vähän", hän mumisi. Metsän varjo täplitti polun auringonvalolla, ja mies siristi silmiään muuttuneessa valossa. Ori painoi päätään, pukitti pari kertaa ja jatkoi loivasta kurvista sarjaesteelle.

Effie oli seurannut silmä kovana puhelimen näyttöä ja toivonut olevansa itse satulassa. Hänen päänsä napsahti ylös, kun maa jytisi ja hän tajusi orin olevan heidän esteellään. Ja sieltä se pyyhälsi, hänen siivetön pegasoksensa, joka lensi matalien esteiden yli niin suurella voimalla, että sovitti vain yhden pikaisen askeleen esteiden väliin ja oli poissa. Nainen henkäisi, painoi katseensa takaisin puhelimeen ja tajusi alkaa hölkätä takaisin tulosuuntaan, kohti maalialuetta.

"Hyvä poika, rauhassa vain", Jamie mumisi edelleen, joskin aavistuksen ironisempaan sävyyn, sillä hevosen virtaa ei tuntunut vievän mikään. Mies seisoi jalustimilla orin sään yllä ja myötäsi pehmeästi ohjasta sen tykittäessä yli viimeisten, hevosenkin mielestä naurettavien hyppyjen ja haratessa vastaan maalisuoralla, kun mies pidätteli sitä. Pukki, hyppy eteen, pukki, hyppy sivuun ja hieman hitaampaa neliä maaliin. He tulivat silti perille roimasti etuajassa, ja saivat maksaa sen virhepistein. Jamie huokasi taputellen hevosen kaulaa. Ainakin hevonen näytti nauttineen. Se tanssi kaula kaarella ja huiski hännällään, kun mies pudottautui satulasta ja lähti taluttamaan hevosta seuraavaa koitosta kohti. Effie, luultavasti Lucy mukanaan, liittyi hetken kuluttua seuraan.

Lucy oli tuijottanut puhelimen näyttöä Effien rinnalla ja vetänyt välillä terävästi henkeä. Hypyt näyttivät vaivattomilta, helpoilta ja lähes huomaamattomilta, mutta orin vauhti sai ujon tytön säikkymään. Hän ei olisi uskaltanut istua satulassa juuri nyt, joten oli vain tyytyväinen, kun tiesi Jamien nauttivan vauhdikkaammasta menosta. Hän olisi ollut kauhusta kankeana. Jamien rauhoittelevat sanat hukkuivat tuulen pauhuun ja kavioiden jyminään, mikä havahdutti Lucyn katsomaan metsään. Jyminä kuului lähempää, ei enää vain puhelimen kaiuttimista, ja niin Lucy näki valkean jättiläisen kiitävän heidän esteensä ohi. Vau. Slippers näytti kasvattaneen siivet painaessaan esteiden yli vaivattomassa, matkaavoittavassa nelissä, eikä Lucy voinut kuin henkäistä ihastuksesta. Mieletön hevonen, se Slippers oli.
"Mieletöntä", tyttö sai sanottua hölkätessään takaisinpäin Effien rinnalla. Valkoinen ori oli edennyt sellaisella voimalla, että se jätti sanattomaksi. Upeaa, kerrassaan upeaa. Tietenkin virhepisteet harmittivat, mutta ainakin hevonen oli nauttinut olostaan, jos Slippersin tanssista kaula kaarella saattoi mitään päätellä. Hevonen näytti tyytyväiseltä itseensä, joten ehkä tämä laskettaisiin hyväksi suoritukseksi.
"Siltä ei ainakaan vauhtia puuttunut", Lucy hymähti huvittuneesti. "Toivottavasti se ottaa radalla rauhallisemmin", tyttö jatkoi pieni hymy huulillaan. Slippers tuskin kokisi yllättävää mielentilanmuutosta ennen esterataa, mutta aina saattoi toivoa. Se oli selvää, että äskeisellä vauhdilla hevonen ei mahtuisi mitenkään päin esteradalle.

"Luulisin niin", Jamie sanoi kävellen Slipsin vieressä ja silitellen rakastavasti hevosen hikistä kaulaa. Se pärskähteli ja hamusi välillä miehen kättä, "se on aika väsynyt. En usko, että tämän luokan esterata on sille erityisen rankka tai vaativa koetus, joten sen voimien pitäisi riittää. Olisi ollut parempi mennä äskeinen osuus rauhassa, mutta Slippers tappeli jokaista pidätettä vastaan. Se olisi ollut lopussa, jos olisin tapellut sen kanssa." Effie käveli nyökkäillen Jamien vierellä ja taputti välillä kuumaa, kosteaa kylkeä. Hänestä hevonen oli ollut häikäisevä.

Lucy nyökkäili kulkiessaan Slippersin rinnalla. Niin, Jamie oli varmasti oikeassa. Parempi toivoa, sillä Slippers oli jo tehnyt paljon vaativaa, rankkaa työtä tänään, joten voimat olisivat varmasti vähissä. Kunhan rata ei sisältäisi tiukkoja käännöksiä, selviytyisi ori siitä varmasti kunnialla. Saisi nähdä, millaisen radan ratamestari oli tällä kertaa rakentanut.
"Se näytti nauttivan, ja eikö se ollut koko kokemuksen hankkimisen idea?" Lucy kysyi vilkaisten valkeaa hevosta pieni hymy huulillaan. Slippersille jäisi hyvät muistot näistä kisoista, joten eiköhän se korvaisi pienet virheet koulu- ja maastoesteosuuksilla.

"Toivottavasti", Jamie naurahti jäähdytellessään hevosta ja pysähtyessään kisa-alueen laidalla juottamaan sitä vesipisteessä, kun hevonen oli lakannut puhaltamasta yhtä rankasti. Effie hölkkäsi hakemaan tarvittavia varustemuutoksia esteosuutta varten, kuten hokkiavainta nyt tarpeettomia hokkeja varten sekä korvahuppua.
"Corinnekin uskoo, että Slippers on omiaan Puissanceen."

Lucykin uskoi, että Slippersistä tulisi vielä jotakin suurta. Mitä, siitä hän ei ollut aivan varma, mutta ori pystyisi vielä näyttämään heille kaikille. Effie lähti noutamaan tarvittavia tavaroita, joten Lucy jäi odottelemaan hevosen ja Jamien kanssa naisen palaamista. Päivä oli sujunut yllättävän kivuttomasti tähän asti, vaikka kiirettä olikin pitänyt - vaan ainakin hän oli ehtinyt nähdä Slippersin suoritukset, mikä oli kerrassaan loistavaa.
"Kyllä te hyvin pärjäätte", Lucy totesi katsoessaan pieni hymy huulillaan Slippersiä. Ori näytti valmiilta mihin tahansa koetukseen väsymyksestään huolimatta. Jos vertasi muihin kilpakumppaneihin, Slippers näytti edelleen olevan täynnä energiaa. Osa lähistöllä kävelevistä hevosista roikotti päätään matalalla ja liikkui raskain askelin, siinä missä Slippers tanssahteli ja puhalsi ilmaa sieraimet suurina. Eiköhän ori pärjäisi kerrassaan loistavasti.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1141
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] Luhmühlen 2014   Su Heinä 27, 2014 10:02 am

Maanantai, 9. kesäkuuta, 13:46 - Nuorten hevosten noviisiluokka

Jamie taputteli hevosen lapaa kävelyttäessään sitä kiireettömillä, laajoilla ympyröillä ja volteille siirtyessään vähitellen estekenttää kohti. Effie tuli heitä vastaan ja formulatiimi pääsi jälleen toimiin. Hän ojensi kilpanumerot Lucylle, hokkiavaimen Jamielle ja ryhtyi itse ujuttamaan satulahuopaan sopivaa korvahuppua orin päähän asetettuaan pehmeät pumpulitupot sen korviin. Ehkä se keskittyisi paremmin Jamieen, kun ei kuulisi kaikkea kisapaikan hälinää.
"Onnea matkaan", hän totesi ja rutisti miestä puolittain, kun tämän oli aika lähteä tutustumaan esterataan. Effie jäi kävelyttämään Slippersiä.
"Voit mennä katsomoon, jos haluat", hän tarjosi Lucylle, "Corinne on varmaan siellä."

Lucy kiinnitti ojennetut kilpanumerot ja katsoi sitten, kuinka Slippers sai korvahupun päähänsä. Ori näytti valmiilta seuraavaan koitokseen Jamien suunnatessa tutustumaan rataan.
"Voin minä odottaakin", Lucy vastasi ääni värähtäen. Ajatus Corinnen kanssa kahdestaan istumisesta katsomossa tuntui pelottavalta. Turvallisempaa pysytellä Effien lähellä ja auttaa Slippersin kanssa sen verran mitä saattoi. Eihän tässä enää kauaa menisi.

Effien suupieli nytkähti kuin hän olisi arvannut syyn Lucyn jäämiselle. Hän kävelytti hevosta odotellessaan Jamieta, joka oli palatessaan käynyt vaihtamassa hionneen t-paidan ja turvaliivin siistiin valkoiseen kauluspaitaan ja tummansiniseen ratsastustakkiin. Mies nousi uudelleen sähköistyvän orin selkään, kosketti kypäränsä lippaa häivähdys tuttua, hävyttömästi keimailevaa itsevarmuutta eleissään ja ratsasti ruuhkaiselle lämmittelykentälle, missä muutamalla harjoitusesteellä näytti vallitsevan enemmän tai vähemmän hallittu kaaos. Slippersin mahtava koko, hiekkaa nostattavat jalat ja hännässä hulmuava, punainen rusetti aurasivat ratsukolle tietä. Effie katseli sitä ylpeänä ja nykäisi sitten Lucyn mukaansa katsomoon. Corinne selasi poissaolevana lähtöjärjestystä ja näytti muistelevan ratsukkojen taustaa. Effie istahti naisen viereen ja keskittyi katsomaan radalla laukkaavaa vaaleanrautiasta tammaa, joka ei näyttänyt aivan jaksavan nostaa jalkojaan ja kolautteli puomeja.

Lucy siirtyi Effien mukana katsomoon, toivoen kovasti, että Slippers voisi tehdä Corinnen ylpeäksi radalla. Ainakaan tällä hetkellä hyppäävä tamma ei tarjonnut pienintäkään haastetta mahtavan kokoiselle, puhdasta voimaa uhkuvalle orille. Slippers ei taatusti kolauttelisi puomeja tuohon tyyliin. Tamma oli joko todella väsynyt tai todella tylsistynyt, mutta yhtä kaikki, suoritus oli huono. Jos muut luokassa jatkaisivat samalla linjalla, olisi Slippersillä hyvä tilaisuus päästä loistamaan edes yhdellä osa-alueella, kun kerran liika nopeus oli vienyt pisteitä maastoesteillä. Lucy oli jo sanomassa jotakin Effielle, mutta muisti viime hetkillä Corinnen läsnäolon ja tyytyi istumaan hiljaa penkkinsä etureunalla silmät radalle liimattuina ja odottamaan, koska valkoinen jättiläinen saapuisi.

Ja sieltä se saapui, tanssien sisään kentälle samanhenkisellä lennolla kuin aikaisemmin koulukentällä, mutta nyt ilman ratsastajan rajoitteita. Hevonen näytti jälleen hikiseltä eikä kaukaisuudessa jyrisevä ukkonen ollut hellittänyt hevosten levottomuutta, mutta Slippers polki hiekkaa voimakkain jaloin ja katseli esteitä korvat eloisasti kääntyillen. Jamie nosti sillä laukan, mikä sisälsi jälleen komean pukin, mutta ei ryöstöä ja laukkasi hevosella loivan ympyrän radalla pelatessaan aikaa aloitukseen, jotta hevonen ymmärtäisi missä oli ja mitä tapahtuisi seuraavaksi. Miehelle, joka hyppäsi säännöllisesti (ja varsin menestyksekkäästi Grand Prix-tason 160-ratoja, ehkä noin metrin korkuiset, jos sitäkään, esteet varsin lempein lähestymisin eivät näyttäneet erityisen pelottavilta. Hän kokosi hevosen laukkaa ja kaarsi sen sitten ensimmäiselle esteelle. Slippers painoi ohjalle tavalliseen tapaansa, joskaan ei yhtä omapäisesti kuin ennen, kai kiitos raskaan ja pitkän päivän. Se ylitti esteen vaivattomalla, korkealla hypyllä, kauniissa kaaressa ja laskeutui puhtaasti. Sen laukka radalla oli edelleen askeleeltaan valtavaa ja vauhdiltaan sellaista, että Jamien täytyi tuntea olevansa ralliautoilija luoviessaan jättiläistä esteiden lomassa - mutta täällä Jamie oli kotonaan eikä vauhdista rangaistu virhepistein. Hiekka pöllysi hevosen kääntyillessä esteeltä toiselle ja pölypilvet eivät laskeutuneet edellisellä ponnistuspaikalla, kun ori ylitti jo seuraavaa. Se heitteli railakkaasti takapäätään okserin jälkeen ja suuntasi pää pystyssä ja korvat hörössä kohti sarjatestettä. Jamie kelasi ohjaa kuin flexiä, kokosi hevosen kahdessa askeleessa, antoi sen jälleen pidentää askeltaan laskeutumisessa, jotta esteiden väliin sopi yksi orin massiivinen laukka-askel ja ylitti toisen sarjan. Korkeammat esteet, ahtaammat lähestymiset ja tiukemmat käännökset olisivat osoittaneet hevosen kokemattomuuden, mutta tällä areenalla he omistivat tilan. Effie säteili Jamien ravatessa hikisellä hevosella ulos puhtaan radan ja tähän mennessä parhaan ajan jäljiltä, ja muisti sitten olevansa hevosen hoitaja ja hilpaisi alas katsomosta.

Lucy pidätti hengitystään, kun Slippers kääntyi ensimmäiselle esteelle. Valkoisen jätin askel oli suunnattoman suuri, laukka massiivista ja into tarttuvaa, kun hevonen kiisi esteeltä toiselle jättäen jälkeensä pölypilviä ja koskemattomia puomeja. Slippers omisti koko areenan ylittäessään esteitä vaivattomasti kuin vasta lämmittelisi - mitä totuuden nimissä hevonen tuntui tekevän. Vaan rata oli puhdas ja nopea, lähes täydellinen, joten Lucy ei voinut kuin taputtaa käsiään ennen kuin kiisi Effien perässä hevosen luokse.
"Uskomaton suoritus", Lucy sanoi leveä hymy huulillaan. Hän tunsi ylpeyttä hevosesta, jota Jamien kärsivällinen ratsastus ja Effien tarkka ja tunnollinen hoito oli valmistellut tätä päivää varten. Molemmat olivat tehneet uskomatonta työtä, jonka näki katsoessaan suurta oria, joka oli suoriutunut pitkästä, raskaasta päivästä kerrassaan upeasti.

Effie taputti tanssahtelevan hevosen kaulaa äärettömän helpottuneena siitä, ettei Zoe ollut oikeassa. Tietenkin Slippers oli väsynyt, vaikka vain hevosen tunteva näki sen selvästi, mutta se oli vahingoittumaton ja tehnyt omaan käytökseensä nähden hienon suorituksen. Jamie oli jalkautunut selästä ja nosti satulan syliinsä Effien taluttaessa hevosta kohti talleja.
"Kiitos", Jamie hymyili ja kurottui puristamaan Lucyn olkaa lämpimästi, "jollakulla tulee varmasti vielä nopeampi aika kuin meillä. En uskaltanut ottaa mutkia suoriksi. Veikkasin Corinnen arvostavan puhdasta rataa enemmän. Teistä oli valtava apu, kiitos ihanaiset."

Ei Lucya kiinnostanut, suoriutuisiko joku toinen radasta paremmin. Häntä kiinnosti ainoastaan se, että Slippers oli tehnyt hienon suorituksen. Muiden suorituksilla ei ollut mitään merkitystä, ne eivät tekisi orin radasta yhtään sen parempaa tai huonompaa.
"Kiitos", Lucy kiitti Jamieta lämmin hymy huulillaan, kun toinen niin kovin kehui heidän työtään olanpuristuksen ohella. Jamie oli kerrassaan loistava tyyppi.
"Kunhan ollaan saatu Slippers kuntoon, puhdistetaanko karsinat?" Lucy kysyi Effieltä pieni hymy yhä huulillaan. Hän oli oikeasti ollut juuri todistamassa, kuinka Slippers esitteli parhaita puoliaan eri osuuksilla. Vau. Kerrassaan uskomatonta.

"Joo", Effie vastasi aavistuksen latteasti todellisuuden romahtaessa niskaan. Ratsastajat olivat ratsastaneet hevosensa ja tulosten jälkeen Jamie jamuut lähtisivät Brysseliin juhlimaan tai viettämään iltaa, ja he jäisivät hikiseen kuumuuteen siivoamaan karsinoita, kantamaan vesiämpäreitä ja valvomaan, että hevoset olivat kunnossa. Hän otti satulan Jamien suihkuttaessa hevosta ja rapsutteli sen otsaa. Nyt Slipperskin painoi päätään ja sulki silmiään kylmän veden viilentäessä kuumina pumpanneita lihaksia.

Lucya ajatus karsinoiden siivoamisesta ei painanut vielä yhtä paljon kuin se näytti Effietä tekevän. Hän oli edelleen iloinen ja kuin muissa maailmoissa Slippersin radan nähtyään. Hän tarjoutui ottamaan satulan Effieltä ja kiikuttamaan sen jo varustekarsinaan. Slippers näytti rauhoittuneen nauttimaan viileästä vedestä. Tyttökin seisoisi mielellään oikein kylmän suihkun alla juuri nyt. Päivä oli ollut kuuma. Ehkä he voisivat hiippailla Effien kanssa tallin pukuhuoneeseen karsinat siivottuaan ja käydä nopeasti kylmässä, virkistävässä suihkussa.

Corinne liittyi seuraan pesukarsinalla salamyhkäisen äänettömällä tavallaan ja oli säikäyttää Effien perinpohjaisesti avatessaan suunsa yhtäkkiä naisen takana.
"Tulitte sijalle 16", hän ilmoitti Jamielle, joka nyökkäsi vakavana, olkapäät painuen. Corinne otti hevosen ohjat Effieltä, ja hevonen nosti korviaan hörähtäen pehmeästi ja painoi turpansa naisen käteen. Hän silitti hevosta hetken ja laski sitten kätensä miehen olalle tavalla, joka kirkasti Jamien olemusta.
"Menemme takaisin kaupunkiin. Voit hakea hevosenhoitajille ruokaa samalla, kun tulet Henrietan kanssa takaisin", hän kertoi ja Jamie nyökkäili, sillä jostain syystä hänelle ei tullut pieneen mieleenkään väittää vastaan. Effie saattoi hengittää jälleen, kun nainen poistui parkkipaikkaa kohti.
"Kävelytä sitä", Jamie pyysi vilkaisten kelloaan. Hän olisi vienyt orin itse pitkälle kävelylenkille, mutta muut odottivat jo autolla ja Henrietta hotellilla. Effie jäi yksin hevosen kanssa ja tunsi mielialansa vajoavan hiljaa. Hänen kunnianhimonsa mukautui, kun hän seurasi loisteliaita kisasuorituksia tai ratsasti upeita hevosia villillä nummella, mutta aina silloin tällöin raja menestyneiden hevosihmisten ja hevosenhoitajien välillä tuli tuskallisen selväksi eikä hän voinut olla miettimättä, mitä oikein teki elämällään.

Lucy säikähti Corinnen yllättävää, äänetöntä saapumista ja hakeutui vaistomaisesti lähemmäs Effietä ja kauemmas Corinnesta. Tyttö odotti kaikessa hiljaisuudessa, kunnes Corinne oli poistunut paikalta.
"Jäänkö taluttamaan sitä kanssasi, vai suuntaanko jo puhdistamaan karsinoita?" Tyttö kysyi Effieltä kun muut olivat poistuneet. Hän voisi jäädä seuraksi tai puhdistaa karsinoita, kummin vain Effie halusi. Heillä oli aikaa, mutta tekemättömät työt tuntuivat aina ahdistavan työkaveria, joten ehkä oli hyvä tarjoutua hoitamaan ne alta pois sillä aikaa kun Effie jäähdyttelisi kovan työn tehnyttä oria.

"Sinä voit siivota omat karsinasi, jos haluat", Effie ehdotti ja rapsutti irlantilaisen korvantaustaa, "jos Jamie ja neiti Thorpe saapuvat poissaollessani, olet vapaana avustamaan - ja ehkä saat ruokasi lämpimänä." Nainen väläytti vaisusti ironisen hymyn ja lähti taluttamaan hevosta kisa-alueen laitaa kohti. Se oli sen verran väsynyt, että tuskin jaksaisi teloa häntä.

Lucy nyökkäsi Effielle.
"Aloitan omistani, mutta jos ehdin, teen sinunkin siinä sivussa", tyttö vakuutti ja hymyili pienesti Effielle. Toinen näytti aavistuksen vaisulta, joten ehkä oli parempi antaa asian olla. Liika kysely ei varmasti parantaisi tilannetta. Lucy suuntasi hakemaan kottikärryjä ja talikkoa, ennen kuin suuntasi ensin Ivoryn karsinalle. Ivory seisoisi kiltisti paikallaan, kun karsinaa puhdistaisi, joten siitä oli hyvä aloittaa. Papillonin kanssa saisi olla valppaampana tai tamma veisi pian palan karsinansa siivoajasta.

Effie näytti kauhistuneelta.
"Älä!" hän parahti Lucyn perään ja toivoi, ettei tyttö tekisi hänen töitään. Ori käveli pitkin askelin ja Effie sai välillä ottaa kaksi pysyäkseen sen kaulan kohdalla. Hän ei voinut olla tähyilemättä näkisikö Paddy Blueta.

Kyllähän Paddy Bluen saattoi nähdä, jos vain osasi katsoa oikeaan suuntaan, sillä Zoe oli lähtenyt pitkälle kävelylle ruunan kanssa. Hevonen oli jo rauhallisempi kuin ensimmäisinä päivinä, vaikka välillä sattuikin huonompia päiviä, jolloin Paddy piti nälkälakkoa. Aika oli täydellinen pitkälle, rauhoittavalle kävelylle, joten Zoe oli napannut riimunnarun kouriinsa ja suunnannut hevosen kanssa kisa-alueen laitamille, jossa oli rauhallista ja mukavaa. He kulkivat hitain, päämäärättömin askelin naisen rapsutellessa hevosen niskaa. Satunnaisesti he pysähtyivät, kun Zoe jäi rapsuttamaan hevosen säkää ja sai vastineeksi Paddylta rapsutusta hartialleen. Paddy vaikutti jo rauhallisemmalta, mikä lohdutti Zoen mieltä. Hevonen oli ollut kuin yliviritetty jousi aamulla ja kiertänyt karsinassaan ympyrää heinät koskemattomina. Ehkä kisapaikan hulina oli saanut ruunan hermoilemaan tavallistakin enemmän - tai sitten tähdet olivat vain olleet väärässä asennossa. Koskaan ei voinut tietää aivan varmasti.

Ja siinähän se oli. Effie ihaili länttä kohti lipuvan valon kultaista leikkiä hevosen lihaksikkailla, tummanpapurikkokuvioisilla kyljillä ja kuinka lumivalkeat, paksut jouhet kiilsivät hevosen liikkuessa. Joko hevonen oli luonnostaan jumalainen tai Zoe osasi asiansa. Slippers hirnahti miehekkäästi lähestyessään toista hevosta turvallisella etäisyydellä, ja Effiekin päätti olla ystävällinen.
"Hei. Paddy Blue näyttää upealta", hän kehui ja totesi, ettei osannut olla sanomatta hevosen koko nimeä.

Slippersin hirnahdus havahdutti Zoen katsomaan tarkemmin ympärilleen. Alue ei ollut enää yhtä hiljainen kuin hetki sitten, kun suuri valkoinen ori lähestyi Effien kanssa. Paddy tervehti lajitoveria rauhallisella hirnahduksella, mutta ei tuntunut muutoin kiinnittävän huomiota nuoreen oriin.
"Hei", Zoe tervehti takaisin. "Se on upea", hän myönsi ripaus ylpeyttä äänessään. Ruuna ei tuntunut tajuavan, että siitä puhuttiin niin mahtavin sanankääntein, vaan ihmetteli, miksei sitä enää rapsutettu. Zoe jatkoi sään kirputtamista, mikä sai hevosen sulkemaan silmänsä ja roikottamaan alahuultaan tyytyväisenä.
"Kuulin, että esteosuus meni hyvin. Onnittelut", Zoe totesi vilkaistessaan Effien suuntaan. Hän oli kuullut paljon muutakin, kuten sen, että kouluosuus oli ollut täysi katastrofi, mutta jätti sen sanomatta ääneen. He edustivat samaa tallia näissä kisoissa, joten toisten epäonnistumisista ei sopinut iloita.

"Slippers tuli sijalle 16", Effie vastasi ja antoi orin kiertää ympyrän itsensä ympäri pää pystyssä ja sieraimet suurina, "se kävi kuumana kouluosuudella ja sai virhepisteitä liiasta nopeudesta maastoesteillä, mutta rataesteillä se tuli kolmanneksi." Häntä inhotti naisen yleensä ylimielinen, väheksyvä ja jopa halveksiva asenne heitä kohtaan eikä hän halunnut käyttää omaa energiaansa sen vatvomiseen, joten päätti yrittää olla ystävällisempi.
"Olisiko sinulla neuvoja sen palautumiseen?"

Kuudestoista sija ei ollut huono suoritus. Ei se ollut hyvä, mutta ei huonokaan. Zoe nyökkäsi kuullessaan enemmän kilpailujen kulusta. Hän oli osannut päätellä sen verran. Slippers ei näyttänyt kouluratsulta sitten lainkaan.
"Sillä on aikaa kasvaa ja kehittyä", nainen päätyi toteamaan kannustaessaan Paddya jälleen liikkeelle. Hevonen asteli hitain, rauhallisin askelin päätään roikottaen. Hevosen oli hyvä olla, mikä oli ehkä ainoa syy, miksi Zoekin vaivautui käyttäytymään edes asiallisesti työkaverinsa seurassa. Effien kysymys oli hivenen yllättävä, mikä saikin naisen suuntaamaan epäuskoisen katseen toista kohden. Oikeasti? Hän oli odottanut Slippersin taidoilla ilakoivaa, itseään ylistävää tallityttöä, mutta saikin fiksun ja lähes ystävällisen Effien. Ehkä hän oli arvioinut työkaverinsa väärin, vaan pätemättömiä ne silti olivat, vaikka joskus osaisivatkin käyttää päätään.
"Paljon kevyttä liikuntaa. Tänään vain rauhallinen, pitkä kävelylenkki, mutta loppuviikon ajan paljon kevyitä, rauhallisia lenkkejä. Välttäkää suuria nopeuksia ja raskasta työskentelyä. Vaikka se miten tuntuisi olevan täynnä virtaa, sen glykogeenivarastot eivät ole vielä palautuneet", Zoe vastasi asiallisesti, koettaen päätellä, miten paljon Effie jo tiesi ennestään ja kuinka paljon infoa tuli uutena tietona. "Liian rankka paluu treeniohjelmaan saa sen käyttämään lihasten valkuaisainevarastoja energian raaka-aineena, mikä ei ole hyvä asia vaan vaikuttaa negatiivisesti suorituskykyyn. Pitäkää huolta nestetasapainosta ja valvokaa, että se syö ruokansa kunnolla, niin se palautuu alta aika yksikön. Nestetasapaino on tällä hetkellä tärkein asia ja kenties ainoa, mitä voitte kevyen liikunnan lisäksi tehdä sen palautumisen eteen."

Effien pää imi tietoa keskittyneesti. Hänen täytyisi kirjoittaa tieto ylös heti kuin mahdollista ja lukea sitä, sillä hänen muistinsa tuntui tatuoivan itseensä kaiken, mitä hän näki ja luki. Auditiivinen prosessointi ei ollut yhtä vahvaa. Hänen itsetuntonsa ei ollut korkealla, ja hän vastusti halua punastua, kun Zoe tuijotti häntä epäuskoisesti. Ehkä hän ei todella kuulunut tänne. Hän nyökkäili kuunnellessaan kattavaa ohjeistusta ja työnsi epähuomiossa liian lähelle astuvaa hevosta kauemmas itsestään. Hän ei ollut lukenut glykogeenivarastoista tai lihasten valkuaisainevarastoista; hän oli vain noudattanut tallimestarin, rouva Fairchildin ja ratsastajien ohjeita, ja tunsi kauhua tajutessaan, kuinka vähän varmasti todella tiesi. Paljon kevyttä liikuntaa, nestetasapaino ja ruokahalu.
"Kiitos", hän sanoi vilpittömästi ja vilkaisi kaihoisasti ihastustaan, joka näytti haistelevan Zoen taskuja. Hetken hän harkitsi ehdottavansa yhteistä kävelylenkkiä, mutta oli paras olla leikkimättä tulella.
"Arvostan kokemustasi ja neuvojasi", hän lisäsi ja käänsi Slipsin sitten vastakkaiseen suuntaan, ennen kuin Zoe yrittäisi tieten tahtoen polkea hänet maanrakoon.

Effie näytti ottavan tiedot vastaan lähes vilpittömän kiitollisena, mikä hämmensi hieman Zoea. Hän ei ollut tottunut moiseen käytökseen työkavereiltaan missään paikassa, mutta kaikista vähiten täällä. Ehkä hänen työkaverinsa olivat pätemättömiä, hevosista mitään tietämättömiä idiootteja, mutta ehkä he myös halusivat oppia. Se ei vielä tekisi heistä hänen mielestään hyviä tai päteviä työntekijöitä, mutta se olisi jo askel oikeaan suuntaan.
"Ole hyvä", Zoe totesi lievä ihmettelevä sävy äänessään. Hän ei oikein tiennyt, miten suhtautua vilpittömiin kiitoksiin, kun niitä tarjosi Effie. "Hauskaa illanjatkoa", nainen vielä toivotti Slipsin käännyttyä poispäin. Hän rapsutti Paddyn otsaa. Höpsö hevonen hamusi herkkupaloja taskusta.
"Syö ensin ruokasi, poika", Zoe hymähti jatkaessaan rauhallista kävelyä alueen laitamia pitkin. Paddy Blue hörisi papurikkokuvioitu karva värähdellen, kun vahvat lihakset siirsivät hevosta vaivattomin askelin eteenpäin.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1141
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] Luhmühlen 2014   Su Heinä 27, 2014 10:05 am

Maanantai, 9. kesäkuuta, 19:42 - Kultaa ja hopeaa

Tällä kertaa Jamie toi mukanaan kaksi hampurilaisateriaa jättikokoisilla pirtelöillä sekä lisää tarpeita aamu- ja iltapalakassilliseen, sekä Henrietta Thorpen, joka näytti siltä kuin olisi astunut alas Voguen ratsastuspainoksen sivuilta mintunraikkaana ja hyvinlevänneenä. Pitkä, vaalea tukka oli huolitellulla ranskalaisella letillä eikä karvakaan uskaltautunut laskeutua upouusille, harmaaruudullisille ratsastushousuille. Nainen taputti välinpitämättömän oloisesti Ivoryn turpaa ja vilkaisi hevosta nähdäkseen oliko se valmiiksi varustettu.

Lucy oli saanut siivottua karsinat ja harjattua Ivoryn siinä vaiheessa, kun Jamie saapui Henrietan kanssa. Tyttö haki nopeasti ruunan varusteet ja laittoi hevosen valmiiksi ratsastajalle, joka ei näyttänyt ollenkaan siltä, että oli oikeasti tullut ratsastamaan. Milloin ratsastuksesta oli tullut muotishow?
"Kiitos Jamie", tyttö huokaisi kiitollisena nähdessään ruuat. Hän ei uskaltaisi käydä ateriansa kimppuun ennen kuin Henrietta olisi todennut Ivoryn sopivaksi ratsastusta varten, sillä neidillä oli paha tapa juoksuttaa tallityöntekijöitä oikkujensa mukaan. Mistäs sitä ikinä tiesi, vaikka tänään ei satulahuovan väri miellyttäisi.

Se sai luvan kelvata. Jamie suki Socksia ja jutteli hevoselle, joka hörisi ja äänestä päätellen steppasi ja häselsi karsinassaan.
"Ei mene kauaa", hän huikkasi Henrietalle, joka ei näyttänyt edes näkevän Lucya, rapsutti vain enemmän tai vähemmän todellista likaa ruunan mustista suitsista ja veti sen sitten ulos karsinasta tarkasteltavakseen. Kriittinen, anteeksiantamaton silmä skannasi hevosta ja huomasi laitumella tulleen ruvan vaaleanharmaalla lautasella, mitä jäi tutkimaan uhkaavan oloisena. Ivory hamusi naisen käsivartta hellästi höristen, mutta Henrietta työnsi sen pään kauemmas. Jamie oli saanut heilautettua koulusatulan orin selkään, suojat jalkoihin ja suitset päähän, ja saattoi lähteä ylhäisen seuralaisena kanssa kentälle. Koulutreeni ei houkutellut varsinkaan aamuisen jäljiltä.
"Syö Lucy, ennen kuin ruoka on kylmää", hän kehoitti ponnistaen eloisasti tanssahtelevan kullanrautiaan selkään.

Lucy oli tottunut näkymättömyyteen, joten Henrietan puuhat eivät haitanneet häntä lainkaan. Hän odotti, kunnes molemmat ratsukot poistuivat paikalta, ja hyökkäsi sen jälkeen hampurilaisaterian kimppuun. Se oli enää haaleaa, mutta maistui taivaalliselta pitkän päivän jäljiltä. Kunpa Effie tulisi pian, niin naisen ei tarvitsisi syödä aivan kylmää ruokaa. Tyttö tarkkaili hevosia istuessaan maassa karsinoiden edessä ruoka sylissään. Papillon järsi jälleen karsinansa ovea, mutta muut näyttivät käyttäytyvän oikein mallikkaasti. Onneksi karsinat olivat vain väliaikaisia, niin Papillonin tuhoamisvimmalla ei ollut mitään oikeaa, harmillista vaikutusta alueen ulkonäköön.

Effie palasi hyvän aikaa ratsukkojen katoamisen jälkeen, olemukseltaan tavallista vaisumpana ja sujautti orin karsinaan, missä se joi pitkiä kulauksia, ennen kuin haukkasi heinäverkostaan. Kai nestetasapaino pysyisi kunnossa, jos hevonen joisi ja saisi sille tarkoitettuja ravintolisiä ja muita ruokinnallisia apuja.
"Jamie ja neiti Thorpe taitavat olla ratsastamassa?" hän kysyi sukaisten ponihännältä aina karkaavaa, punavaaleaa tukkaa korviensa taakse. Kuumuus tuntui inhottavalta.

Lucy ehti syödä koko ateriansa ja juoda suurimman osan pirtelöstään, ennen kuin Effie palasi vaisuna. Tytön teki mieli kysyä, mitä oikein oli tapahtunut, muuta hän puri huultaan.
"Joo", hän sen sijaan vastasi esitettyyn kysymykseen. "Tässä olisi ruokaa sinulle", Lucy sanoi ojentaen Effien ateriaa naiselle. "Jamie toi taas lisää syötävää autolle." Tyttö vilkaisi hevosten puoleen ja kuuli tutun kolahduksen. Papillon töni jälleen vesiämpäriään keksiessään itselleen muuta puuhaa, kun oven järsiminen oli käynyt tylsäksi.

"Oh. Kiitos", Effie huokasi ja vilkaisi karsinoita, "siivositko minunkin karsinani?"

Tyttö punastui pienesti Effien kysyessä karsinoista.
"Tuota… joo", Lucy myönsi varovaisesti. "Mutta olet vapaa tekemään sen uudestaan, jos haluat. Voin hakea talikon ja kottikärryt valmiiksi sillä aikaa kun syöt", hän lupasi nopeasti tietäen, kuinka tarkka Effie oli siitä, että kaikki oli hoidettu kunnolla.

Effie vilkaisi tyttöä järkyttyneenä.
"En minä epäile työsi jälkeä. Sinun ei vain pitäisi joutua tekemään minun töitäni. Minä siivoan huomenna kaikki karsinat sitten. Voin myös hoitaa hevosten iltaruokinnan, jos haluaisit mennä jo lepäämään."

"Sinä hoidit Slippersiä ja minulla oli ylimääräistä aikaa. Ei se ollut mitään", tyttö totesi heilauttaen kättään väheksyvästi. Kolme karsinaa sinne tai tänne, ei se tuntunut missään. "Minä odotan, että Jamie palaa ratsastamasta", Lucy totesi pieni hymy huulillaan. Oikeasti hän odotti Ivoryn palaamista, mutta ei halunnut puhua ruunan omistajasta, jolle oli kuin ilmaa. Hän halusi hoitaa Ivoryn, kunhan Henrietta olisi saanut tarpeekseen ratsastamisesta.
"Slippers näyttää hyvältä", Lucy sanoi vilkaistessaan hevosen suuntaan. Ainakaan se ei roikottanut päätään ja näyttänyt yhtä pystyyn kuolleelta kuin muutama muu hevonen samoilla karsinarivistöillä. Lucy oli nähnyt ruunikon, joka oli lähes kaatunut kävellessään pesukarsinalta omaan karsinaansa. Siihen verrattuna Slippers näytti puhtaalta energialta seistessään karsinassaan.

Effie ei ollut lainkaan samaa mieltä ja tunsi olevansa velkaa Lucylle. Hän tunsi muutenkin olevansa jollain tavalla kelvoton hevosenhoitaja, koska ei a) tiennyt selvästikään tarpeeksi b) tuntenut kuuluvansa tänne ja c) oli kiittämätön kunniastaan olla täällä. Sen lisäksi hän ei pystynyt hoitamaan töitään, joita simpanssikin olisi osannut tehdä. Hän ei halunnut alkaa vääntää asiasta: hän tekisi vastapalveluksen huomenna.
"Haluatko mennä katsomaan heidän ratsastustaan?" hän kysyi ja vilkaisi kylmää roskaruokakassia.

"Haluatko sinä?" Lucy päätyi kysymään vastakysymyksen. Hänestä tuntui, että he olivat kiitäneet paikasta toiseen koko päivän hänen toiveidensa mukaan. Hän oli halunnut nähdä kouluradan, hän oli halunnut päästä katsomaan, kuinka Slippers kiisi maastoesteeltä toiselle ja hän oli myös kysynyt esteradan seuraamismahdollisuuksista. Hän ymmärsi täydellisesti, jos Effie halusi istua alas ja vain olla. Vaan jos Effie haluaisi lähteä kentälle, seuraisi Lucy mielellään mukana. Jamien ratsastusta oli aina ilo seurata, erityisesti kultaisen Socksin kanssa ja Ivory oli ihana hevonen, jota kelpasi katsoa. Hän seuraisi mielellään Henrietan valmistautumista koitokseen.

"Mennään vain", Effie sanoi ja totesi, että voisi syödä kylmää ruokaa myöhemminkin. Hänen oli normaalistikin vaikeaa vain istua ja olla, mutta tässä riittämättömässä mielentilassa se oli mahdotonta. Jalat painoivat kuin lyijy ja päätä vihloi liiasta auringosta, liian vähästä ruoasta ja unesta sekä loputtomasta stressistä, mutta ehkä hän ansaitsikin tuntea olonsa kurjaksi. Socks ja Ivory jakoivat kentän lihaksikkaan, läsipäisen ruunikon kanssa, jolla näytti olevan päinvastainen ongelma Slippersin kanssa. Socks ravasi ympyröitä niin keveännäköisin askelin, että sen kaviot näyttivät vain hipaisevan hiekkaa sitä koskettaessaan. Se kaarsi kaulaansa ja käytti takaosaansa huomattavasti tehokkaammin kuin joitakin kuukausia aikaisemmin: Bogaertin valmennus sekä hevosen että ratsukon kanssa oli selvästi toiminut, vaikka tyylipuhdas kouluratsu ori ei vieläkään ollut. Jamiesta väreili siihen leikkisää, riehakasta energiaa, joka sai pikkutarkat liikkeet haparoimaan haitarilla. Henrietta istui vaivatta Ivoryn pehmeässä harjoitusravissa ja yritti saada kankeaa hevosta taipumaan oikeaan avotaivutukseen tai pohkeenväistöön. Hevonen kompastui hiekkaa pölläyttäen ja oli suistaa naisen selästään, mutta hevosensa tumpulointiin tottunut vaaleaverikkö suoristi itsensä, napautti ruunaa raipalla pohkeen taakse herättääkseen sen transsista ja vaati siltä enemmän.

Lucy nyökkäsi ja lähti kenttää kohti Effien kanssa. Socks näytti huomattavan paljon paremmalta kuin aiemmin, minkä tyttö laittoi heti merkille. Ivory oli oma kömpelö itsensä, mikä sai pienen, kiintyneen hymyn nousemaan tytön huulille. Ruuna todella yritti, mutta siitä ei ollut kouluratsuksi sillä tasolla, mitä Henrietta odotti. Kunnon lämmittelyllä ja pitkällä työskentelyllä hevosen sai kyllä liikkumaan oikeinpäin ja nätisti taipuneena, mutta se vaati pitkäjänteistä työskentelyä - eikä kilpailuissa ollut mahdollisuutta lämmitellä niin kauaa.
"Socks näyttää todella hyvältä", Lucy sanoi hiljaa katsoessaan leikkisää oria. Jamien omintakeinen tyyli houkutella hevosista esiin hullunhauskoja tempauksia ja riehakasta energiaa puri selkeästi Socksiinkin.
"Kunpa Ivory olisi kouluosuudella paremmin tasapainossa kilpailupäivänä", tyttö sanoi hieman harmistuneena, kun hevonen haparoi ravin tahdin kanssa koettaessaan parhaansa mukaan taipua Henrietan vaatimaan avotaivutukseen. Voi ruunaparkaa. Se todella yritti, mutta ei vain ollut yhtä notkea kuin toiset lajitoverinsa.

"Totta", Effie myönsi ja puraisi alahuultaan, kun Socks heitti jopa Slippersiä komeamman pukin miehen nostaessa laukkaa. Sen askel oli lentävä ja vaivaton, joskin kovin kuriton, sillä takajalat eivät halunneet pysyä maassa, jos vauhdin piti olla hallittu ja rytmikäs. Jamie näytti vilkaisevan tuskastuneena taivasta ja yrittävän houkutella hevosesta hieman vakavamman vaiheen. Henrietta oli palannut Ivoryn kanssa voltteihin ja peruutuksiin. Nainen näytti turhautuneelta.

Socks näytti tuskastuneen hallittuun menoon ja etsivän tyypillistä Jamiemaista rataa - eli vauhtia ja komeita pukkeja. Jamie ei näyttänyt innostuneelta, kun kullanhohtoinen hevonen pelleili, mikä sai Lucyn mutristamaan huuliaan. Eikö edes tämä yksi koulurata voisi sujua Jamielta?
"Oi voi", tyttö huokaisi katsoessaan molempien ratsukoiden menoa. Kumpikaan ratsastajista ei vaikuttanut tyytyväiseltä, tosin eri syistä. Ivory koetti taipua volteille, mutta rikkoi niissäkin ravin rytmiä heti kun Henrietta pyysi selkeämpää taivutusta. Hevosparka. Peruuttaessaan Ivory haparoi askeltensa kanssa ja sai turhautuneen äännähdyksen karkaamaan Henrietan huulilta. Lucyn hymy hyytyi ja hän veti syvään henkeä. Ilmeisesti nämä kisat eivät olleet Rosings Parkin voittojuhlia varten.

Effie tiesi, että kovalla työllä neiti Thorpe oli koulinut Ivorysta jopa mukiinmenevän kilparatsun myös koulukentän puolella ja tämäkin treeni voisi päättyä onnistuneeseen koulurataan, mutta se vaati aikaa ja ponnistelua, jota hevoselta ei kannattanut vaatia kisaa edeltävänä iltana. Pitkä seisominen ensin kuljetusautossa ja sitten karsinassa olivat selvästi tehneet takapakkia hevoselle. Niinpä nainen näytti keskittyvän perusasioihin, jotka toivonmukaan notkeuttaisivat hevosta ja auttaisivat sitä siirtämään tarpeeksi painoa takaosalle, jotta se muistaisi sen olemassaolon. Tähän mennessä hevonen oli kompuroinut ja haparoinut siinä määrin, ettei sitä ehkä tapahtuisi. Effie toivoi menestystä, sillä niin ihana kuin hevonen olikin, se ei kuulunut yhteen ratsastajan kanssa, jonka kunnianhimo ja taitotaso tarvitsivat vaativilla tasoilla loistavan kilparatsun - ja Ivory löytäisi todennäköisemmin hienon uuden kodin, jos sillä olisi näyttöä näin komeilta kisakentiltä. Hän arveli neiti Thorpen suhtautuvan hevoseen kylmästi etääntyäkseen siitä tarpeeksi, jotta sen myyminen olisi helpompaa, sillä kuka ei voisi rakastaa loputtoman kärsivällistä, nöyrää ja hellää Ivorya?
Laskevassa auringossa kullanhehkuinen ori puolestaan kulki kuin elohopea eikä kompuroinnista ollut tietoakaan, vaikka se liikkui fysiikkaa uhmaavalla akrobatialla. Jamie ratsasti ympyröitä ja voltteja, teki siirtymisiä aina pysähdykseen asti pitääkseen hevosen mielenkiinnon itsessään, mutta se ei silti olisi halunnut keskittyä astumaan ristiin, kun voisi riemuita ratsastajansa kanssa.

Lucy seurasi Ivorya toivoen todella, että hevonen notkistuisi huomiseen mennessä. Ivory ansaitsi hienoja suorituksia arvostetuista kilpailuista, sillä hevonen oli jokaisen ratsastajan unelma jos kompuroinnin jätti huomiotta. Kärsivällisellä työllä ja vaatimalla hevoselta aavistuksen vähemmän, saisi Ivorysta loistavan kenttäratsun matalammille radoille. Se olisi täydellinen hevonen jollekin nuorelle ja kokemattomalle kilparatsastajalle, mutta kukaan ei ostaisi hevosta, josta ei olisi kunnollisia näyttöjä suurista kilpailuista.
"Jos Socks kehittäisi huomiseen mennessä vastustuskyvyn Jamien tavalle houkutella siitä esiin riehakkuutta, ne voisivat sijoittua", Lucy sanoi hiljaa Effielle seurattuaan hetken kullanhohtoisen hevosen työskentelyä. Socks ei ainakaan kompuroisi omiin jalkoihinsa, mutta liikuttaisiko se niitä huomenna Jamien pyyntöjen mukaan? Nyt ei näyttänyt siltä. Harmin paikka. Jamie ansaitsisi hyviä kokemuksia kouluradoiltakin, vaikka varmasti pääsisivät Socksin kanssa toden teolla loistamaan rataesteillä. Siitä Lucylla ei ollut pienintäkään epäilystä.

Effie nyökkäili myötäillen. Jamie ja Socks olivat tottuneet uhmaamaan painovoimaa ja kilpailemaan aikaa vastaan hurjilla esteradoilla ja osallistuneet välillä myös maastoesteille, mutta kouluratsastus ei ollut kummankaan suosikkiala ja sitä oli vaikea peittää. Hevonen, joka suostui keskittymään Klaus Bogaertin vaatiessa siltä koulukiemuroita, oli niin samanlainen ratsastajansa kanssa, että vaistosi tämän intohimon puutteen. Ja Sockshan tiesi, mitä he molemmat rakastivat yli kaiken. Yhden onnistuneen avoväistön jälkeen mies taputti hevosen kaulaa, antoi sille ohjaa ja siirtyi pitkiin loppuverryttelyihin. Hevonen ei ollut hikinen, mutta Jamie halusi antaa sen lihaksille mahdollisuuden liikkua kunnolla. Hän olisi pyytänyt tyttöjä taluttelemaan hevosta, mutta missä välissä näillä olisi aikaa viedä hevosia kävelylenkeille, kun jokin oli aina kiireellisempää? Toinenkin ratsukko siirtyi loppuverryttelyihin, ja vaikka Ivory oli selvästi notkistunut aloituksesta, Henrietta ei näyttänyt tyytyväiseltä, katseli vain poissaolevasti kauempana olevalle kentälle, jossa joku ratsasti sellaisella hevosella, mikä hänen alleen olisi selvästi kuulunut.

Lucy seurasi ratsukoiden loppuverryttelyä poissaolevan näköisenä. Paljon ehtisi vielä tapahtua ennen huomisia kisoja, joten ehkä kaikki voisi vielä päättyä hyvin. Mistä sitä ikinä tiesi, vaikka yön aikana molemmat hevoset tajuaisivat, miten iso juttu tämä kilpailu oli ja tsemppaisivat huomiseksi. Aina sai toivoa. Se ei maksanut mitään.
"Toivottavasti huomenna sujuu paremmin", Lucy sanoi hiljaa, jotta ratsastajat eivät kuulisi sitä. Molemmat olivat tehneet hienoa työtä, mutta onni ei ollut tänään ollut heidän puolellaan. Huominen voisi muuttaa kaiken paremmaksi, tai sitten he jatkaisivat samojen ongelmien kanssa painimistä huomennakin. Mistäpä sitä ikinä tiesi.

"Toivottavasti", Effie vastasi seuratessaan hevosia tallille, kun ratsastajat päättivät harjoitukset siltä päivältä. Huomenna alkaisi sekä FEI:n CCI** että CCI***-luokkien kouluosuus, ja samana iltana olisi tarjolla edistyneempiä koululuokkia, joihin Nox osallistuisi. Päivä olisi toivottavasti helpompi kuin tämä, sillä kolme hevosta suorittaisivat yhden radan yhdessä paikassa. He ehtisivät varmaan jopa katsoa kaikki kolme suoritusta. Henrietta jätti Ivoryn karsinaan taputettuaan sitä pikaisesti lavalle, loi hevoseen pettyneen, tyhjän katseen ja siirtyi sitten juttelemaan huomattavasti eloisampaan, kevyempään ja varsin hurmaavaan sävyyn Socksia huoltavan Jamien kanssa. Effie ryhtyi jakamaan hevosille iltaruokia olettaen, että Lucy hoitaisi mielellään hoitohevosensa.

Lucy siirtyi karsinaan purkamaan Ivorya varusteista, kun Henrietta siirtyi Jamien luokse. Tyttö riisui satulan ja suitset, vieden ne paikoilleen varustekarsinaan. Hän palasi harjojen kanssa Ivoryn luokse, silittäen hetken hevosen otsaa. Voi ruunaa. Hevonen ei ollut edes hikinen kevyestä treenistään, mutta seisoi tyytyväisenä paikallaan, kun pääsi harjattavaksi. Saatuaan Ivoryn yökuntoon, tyttö palasi varustekarsinaan tarkistamaan ties kuinka monenteen kertaan, että kaikki tavarat olivat paikoillaan ja moitteettomassa kunnossa. Ehkä Effien maanisuus oli tarttuvaa laatua.

Jamie heilautti tytöille kättään lähtiessään Henrietan kanssa, kun Socks oli viimeisen päälle hoidettuna karsinassaan ja rohmusi ämpäristä lämmintä iltaruokaa. Effie kuunteli hevosten rytmikästä rouskusta ja antoi vihdoin periksi itselleen istahtaen varustekarsinassa arkun päälle ja näykkien kylmää, aavistuksen etovaa hampurilaista, joka kuitenkin paransi oloa huomattavasti. Hän kävi mielessään läpi Socksin ja Noxin varusteita ja niiden kuntoa.
"Onko sinulla siinä neiti Thorpen huomiset varusteet?" hän kysyi Lucylta, "hänellä on kuulemma taipumusta muuttaa mieltään ja asettaa jotkin asiat itsestäänselvyyksiksi, Bean mukaan."

"On", tyttö vastasi ääni aavistuksen värähtäen. Mitä enemmän hän kuuli Henrietan edesottamuksista, sitä enemmän häntä hirvitti olla vastuussa Ivorysta kisoissa. Kotopuolessa maailma ei kaatunut siihen, että Ivorylla oli väärän värinen satulahuopa, mutta kisoissa se voisi hyvinkin olla maailman - tai ainakin Lucyn työn - loppu.
"Toivottavasti niin ei käy huomenna", Lucy sanoi nielaisten. Hän oli kiillottanut suitset ja satulan useaan kertaan ja tarkistanut varusteiden moitteettoman kunnon. Valkoinen kisahuopa oli puhdas ja missään ei ollut mitään ylimääräistä likaa. Kunhan Henriettakin olisi sitä mieltä eikä keksisi mitään ylimääräistä Lucyn pään menoksi. Hän ei halunnut huomiselle yhtäkään negatiivista yllätystä.

Effie kohotti katsettaan.
"Ymmärtääkseni hän haluaa kouluosuudelle valkoisen huovan, koulusatulan ja kankisuitset - viimeisen päälle kiillotettuna, sekä Olympicin mustat suojat lämmittelyyn, mutta vain sinne. Parissa edellisessä kenttäkisassa hän halusi maasto-osuudelle myös valkoisen huovan ja samat suojat, mutta meksikolaissuitset olympiakuolaimella, romaanin, martingaalin sekä pinkit alumiinijalustimensa ja ehdottomasti samansävyistä teippiä suojiin. Vain esteosuudella hän on halunnut käyttää värillisiä varusteitaan ja näiden kisojen tasosta päätellen veikkaisin väriksi violettia, sillä se on vakavastiotettavampi kuin vaaleanpunainen, joten satulahuopaan sopivat suojat ja korvahuppu. Niillä sinun pitäisi pärjätä, luulisin."

Lucy kuunteli pitkiä ohjeita varusteiden väreistä ja kaikesta muusta, joka ei suoraan sanottuna tuntunut olevan millään tasolla merkityksellistä. Se, oliko jalustimet pinkit vai hopeiset ei muuttanut mitään. Tuomarit eivät antaneet pisteitä siitä, olivatko jalustimet pinkit vai siniset vai kirkkaan keltaiset, vaan tuomarit antoivat pisteet siitä, miten hyvin ratsukko suoriutui annetuista tehtävistä. Jotenkin oli vaikea kuvitella, että jalustimien väri parantaisi suoritusta.
"Okei, kiitos", tyttö nielaisi ja nyökkäili painaessaan asioita mieleensä. Hän ei aikoisi unohtaa näitä. Oikeastaan, voisi olla hyvä hetki asetella tavaroita jo teeman mukaan, vaikka esteosuuteenkin olisi reilusti aikaa. Violettia, siis. Ja pinkkiä maastoesteille. Tästä tulisi pitkä viikko.
"Onneksi huomenna on vasta kouluosuus", tyttö totesi hiljaa. Hänellä olisi aikaa onnistua -tai epäonnistua- moneen kertaan ennen kuin tarvitsisi arvuutella esteosuuden varusteiden sävyjä.

"Totta", Effie vastasi, mutta eri syystä. Tämä päivä oli ollut kaaosta, vailla hetkeä istua tai alas tai tarkastaa, olivatko työt tehty tai kaikki mukana. Hän oli niin tottunut oikukkaiden hevosenomistajien pikkutarkkuuteen, joka heijasteli hänen omaansa monen muun asian suhteen, ettei osannut arvata Lucyn suhtautumista aiheeseen. Hevoset olivat syöneet ja siirtyneet nyhtämään heinäverkkojaan.
"Voimme varmaan lähteä autolle."

"Eiköhän siis mennä", tyttö totesi ja kampesi itsensä jaloilleen. Ei olisi saanut istua varustearkun päälle, sillä nyt tuntui raskaalta liikuttaa painavia jalkoja. Päivä oli ollut pitkä. "Miten voikin väsyttää näin paljon", tyttö mutisi peittäessään haukotuksen kämmeneensä. Hän kaipasi jo kunnon yöunia.
"Heräämmekö taas yhdeltä ja neljältä katsomaan hevosia ja täyttämään ämpäreitä?" Lucy kysäisi auton lähestyessä. Hän ei halunnut edes kuvitella, miten kuuma autossa olisi. Kunpa yöllä sataisi ja ukkostaisi oikein kunnolla, niin että seuraavina päivinä ei enää olisi tällaista raskasta, painostavaa ja hiostavaa ilmaa.

"Minä voin nousta", Effie tarjoutui ja sukaisi hiuksiaan. Hän voisi käydä vielä suihkussa, sillä tunsi olonsa tavattoman nihkeäksi.

"Jos sinä nouset yhdeltä ja minä neljältä?" Lucy ehdotti. "Tai toisin päin, minulle se on ihan sama."

"Nuku sinä vain, minä heräilen joka tapauksessa ja toisen meistä pitäisi olla virkeä huomenna", hän väläytti puolittaisen hymyn vajotessaan istumaan matkustamon penkille, jonka laski alas seinältä. Kuumuus ja enemmän tai vähemmän vainoharhainen turvattomuuden tunne pitäisivät hänet hereillä. Hän tarkasti Jamien tuomiset mielissään ja keräsi uudelleen suihkutavaransa toivoen, että joku olisi tajunnut infota heille, jos peseytymiseen oli tarjolla parempikin paikka. Tällä hetkellä jopa se epämääräinen koppi kelpasi, sillä hän halusi vain vajota pitkäkseen ja jäädä siihen.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1141
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] Luhmühlen 2014   Su Elo 17, 2014 11:43 pm

Tiistai, 10. kesäkuuta, 10:47 - Hermot kireällä

Tiistai oli koittanut. Tummat pilvet ja kaukainen jyrinä enteilivät rajuilmaa, eikä se tehnyt Klausin olosta ollenkaan parempaa. Hänen kätensä hikosivat, jännitti, kun Jamie ajoi heitä kohti kisakeskusta. Hän oli halunnut lähteä mukaan jo aikaisin, vaikka oma luokka olisikin vasta illalla. Täytyihän hänen nähdä muiden suoritukset sekä valmistautua koitokseen. Mikäli ukkonen iskisi päälle sinä päivänä rankkasateineen, se tekisi hänen tehtävästään entistä haastavamman. Oli tarpeeksi paha, että ilma oli painostava ja kuuma, eikä Nox edellispäivien kokemusten perusteella pitänyt sellaisesta ilmasta lainkaan. Upeaa. Kunhan hän selvittäisi ratansa kunnialla, hän olisi tyytyväinen. Sijoituksella ei niin ollut väliä, vaikka hän tiesi sen vaikuttavan paljon Corinnen mielialaan. Onneksi tuolla oli muitakin ratsukoita arvosteltavanaan.
”Onko kukaan seurannut sääennusteita, tuleeko ukkonen päälle tänään?” hän kysyi autossa olevilta epäilevänä. Vielä ei satanut, mutta se oli vain ajan kysymys. Hän ei vallan paljon pitänyt myrskyistä silloin, kun piti ratsastaa tarkkaa ja hallittua koulurataa.

"Mahdollisesti", Jamie vastasi pitäen katseensa aamupäivän liikenteessä, "mutta säätiedotukset eivät ole osuneet kohdalleen ennenkään." Hän tunsi olonsa suhteellisen tyhjäksi, sillä oli jo pettänyt Corinnen odotukset sekä itsensä ja monen mielestä ehkä Slippersinkin, joten hänen valtavasti arvostamansa valmentaja tuskin odottaisi häneltä mitään. Hän toivoi vain, ettei Socks heittäytyisi pahemmaksi kuin Slippers, jonka energiaa, riehakkuutta ja raisua käytöstä hän rakasti niin, ettei ollut saanut loppumaan. Auton vauhti hidastui, kun se kiemurteli täyttyvälle parkkialueelle ja haki omaa paikkaa. Ikkunasta poissaolevasti ulos tuijottava Henrietta näytti jakavan Klausin jännityksen; Emerson oli tarjoutunut ratsastamaan vasta illalla, jotta yksi automatka riitti.
Tallilla autolaisia odotettiin jo: Effie, tummemmat varjot silmiensä alla, mutta suihkunraikkaana ja moneen kertaan tarkistetun valmiina, istui varustearkulla pressun varjostamassa ja silti tunkkaisen kuumassa varustekarsinassa. Hevoset oli laitettu viimeisen päälle hienoksi, varusteet olivat puhtaita ja sopivasti esillä ja jopa karsinat oli siivottu valmiiksi.

Lucy istui jännittyneenä varustearkulla Effietä vastapäätä ja koetti keskittyä hengittämään tasaisesti. Hän oli tarkistanut Ivoryn varusteet aamulla niin moneen kertaan, että oli jo seonnut laskuissa. Ainakin varusteet kiiltelivät puhtauttaan ja olivat tallessa. Suihkunraikkaus tuntui katoavan nopeasti painostavassa ilmassa ja jälleen kerran tyttö nousi hermostuneesti jaloilleen, käveli Ivoryn karsinalle ja tuijotti arvioivasti nöyrää ruunaa. Hevonen näytti täysin valmiilta koitokseensa, mutta hän oli silti varma, että Henrietta löytäisi jotakin valitettavaa. Ivoryn vaalea karva kiilteli varjoisassa karsinassakin kaiken puunauksen jälkeen. Lucy hengitti syvään ja palasi varustekarsinalle, tarjoten pienen, hermostuneen ja pahoittelevan hymyn Effielle. Toisella menisi varmaan kohta hermo hänen ravaamiseensa, mutta tyttö ei pystynyt rauhoittumaan. Ivory kilpailisi tänään ja olisi hänen vastuullaan hoitaa hevonen ajoissa kilparadoille.

Jännittyneisyys meinasi tarttua Kaylaankin, vaikka hänen koitoksensa olisi vasta huomattavan paljon myöhemmin kuin muilla autossa olijoilla. Toki tuleva kilpailu kutkutteli vatsanpohjassa ja aiheutti toisinaan pakokauhunomaisia hetkellisiä ahdistuskohtauksia, mutta sekin tunne pysyi vielä hallinnassa toistaiseksi. Kayla oli lähtenyt muiden mukana kisakeskukselle nähdäkseen toisten suoritukset ja liikuttaakseen hevosensa, joka oli ollut täynnä intoa koko kisapaikalla viettämänsä ajan. Se sekoaisi, jos ei pääsisi riittävästi liikkeelle.
Klausin kysymys mahdollisesti tulevasta ukkosmyrskystä sai Kaylan nielaisemaan ja vilkaisemaan taivaalle. Olisi niin tyypillistä, että ukkonen pamahtaisi päälle tänään ja pysyisi siinä viikon. No, ehkä se ei ollut mahdollista, mutta niin siinä varmasti kävisi silti, ja taivas varmaan räjähtäisi palasiksi, kun hänen ja Pacon kilpailuvuoro koittaisi.
"Mielenkiintoinen päivä tulossa, jos niin käy", nainen totesi sormeillen punaisen t-paitansa helmasta karkuteille lähtenyttä lankaa ajatuksissaan.

Rajuilmoja ennakoivat sääennusteet osuivat harvoin täysin oikeaan, siitä Klausilla oli tarpeeksi kokemusta. Hän mumisi jotakin ymmärryksen merkiksi ja oli hiljaa koko matkan parkkipaikalle. Kayla ja Henrietta näyttivät jännittävän myös, mikä toisaalta antoi Klausille toivoa. Ehkä pieni jännitys oli hyvästä.
”Millainen Socks oli eilen?” Klaus uteli hyväntahtoisesti Jamielta, kun hän nousi autosta ja he lähtivät astelemaan karsinoille. Hän toivoi, että tuolla menisi hyvin, sillä oli kuullut Slippersin kanssa mukana olleesta epäonnesta. Klaus oli itse treenannut Socksin kanssa koulua ja tiesi, ettei se ollut orin bravuuri. Se pystyi kyllä hyvään suoritukseen kun keskittyi, mutta sellaisen hetken löytäminen olisikin sitten yhtä arpomista.

"Oma itsensä", Jamie vastasi ja väläytti valmentajalle vaisun hymyn, "täynnä hyväntuulisia pukkeja ja leikkimieltä. Miltä Nox tuntui?" Nyt hevos- ja ihmismäärä näytti kolminkertaistuneen verrattuna heidän tuloonsa, ja kisakarsinoille kävelevä seurue sai väistellä ratsukkoja, taluttajia ja tiedottomia katsojia, jotka eivät tuntuneet tajuavan olevansa tiellä. Mies suuntasi raudikon karsinalle ja hautasi hörähtävän pään syliinsä. Socks töni miestä leikkisästi rintaan ja hamusi vaaleansinistä t-paitaa; Ivory kurotti myös hopeanpapurikon päänsä karsinastaan korvat ystävällisesti hörössä ja hamusi sitä poissaolevalla pikaisuudella taputtavan naisen kaulaa. Henrietta odotti selvästi, että hevonen varustettaisiin ilman erillistä pyyntöä. Jamie haki Socksin varusteet itse, sillä vietti mielellään hevosen kanssa aikaa, etenkin kisoissa.
"Oletteko menossa ratsastamaan Noxilla? Haluaisitteko minun varustavan sen?" Effie kysyi kohteliaasti Klausilta.

Lucy siirtyi käytävälle kuullessaan ratsastajien tutut äänet. Hän oli valmis ottamaan vastaan ohjeita ja käskyjä, joita Henrietalla varmasti riitti. Henrietan tapauksessa tosin äänettömyyskin oli käsky, joten Lucy palasi nopeasti varustekarsinaan ja nappasi Ivoryn varusteet mukaansa. Hän siirtyi karsinalle pää painuneena ja vältteli katsomasta ketään silmiin. Satulavyön kiristäminen tuntui mahdottomuudelta, kun kädet tärisivät eikä hän meinannut millään saada vyön solkea osumaan oikeaan kohtaan. Lopulta vyö oli kiinni ja hän saattoi huokaista äänettömästi helpotuksesta. Ivoryn mustat suojat oli helppo saada rauhallisesti seisovan ruunan jalkoihin, mutta kankisuitsien soljet pelottivat jo valmiiksi hermostunutta tyttöä. Hän oli varma, ettei saisi niitä kiinni, jos ei nyt saisi otetta itsestään. Hän vilkaisi käytävälle, sulki silmänsä ja hengitti syvään. Päättäväisenä hän tarjosi kuolaimia Ivorylle, joka otti ne vastaan nöyränä. Saatuaan hevosen suitsitettua, hän vilkaisi kokonaisuutta. Valkoinen huopa oli puhdas, koulusatula ja suitset kiilsivät eikä suojissa ollut mitään vikaa. Hevonen näytti niin valmiilta kilpailemaan kuin vain oli mahdollista.
"Haluatteko, että varustan Pacon teille nyt vai menettekö vasta myöhemmin ratsastamaan?" Lucy kysyi Kaylalta hermostuneella äänellä. Häntä todella jännitti Henrietan ja Ivoryn sekä Jamien ja Socksin puolesta. Ja varmaan myöhemmin Klausin ja Noxin puolesta. Hän odotti koko ajan, koska Henrietan ääni kuuluisi ja vaatisi jotakin korjattavaksi Ivoryn kanssa, mutta toivoi, ettei kuulisi sitä lainkaan.

Kayla seurasi kisapaikan hälinää astellessaan muiden mukana karsinoille ja pysytteli poissa ohi kiiruhtavien ihmisten ja hevosten jaloista. Painostava ilma teki tunnelmasta epämiellyttävän raskaan, mutta Pacon leppoisa tervehdys karsinasta piristi hieman. Kayla luovi tiensä orin luokse ja silitti lempeästi tuon kaulaa, korvia ja turpaa kunnes puoliverinen ravisti päätään ja tönäisi naista turvallaan olkapäähän, jonka jälkeen yritti syödä omistajansa käsivarrella roikkuvan ratsastuskypärän.
Lucyn kysymys havahdutti Kaylan ja hän kääntyi tytön puoleen.
"Haluaisin nähdä kaikkien tuttujen suoritukset. Paljonko tässä on aikaa ennen kuin jotain merkittävää tapahtuu?" Kayla kysyi ja tunnusteli mustien ratsastushousujensa tyhjiä taskuja. Hemmetti. "Jätin puhelimeni hotellille, joten olen tänään aivan hukassa", nainen totesi ja työnsi kärsivällisesti Pacon pään kauemmas, kun se tarttui hampaillaan Kaylan paitaan.

Jamien sanat saivat Klausin nyökkäilemään. Hän ymmärsi, mitä tuo tarkoitti. Socks osasi olla välillä vähän turhan riehakas kouluratsuksi.
”Hermostuu tästä säästä. Toivottavasti sataisi, se viilentäisi ilmaa”, hän heitti ilmoille pyynnön sormensa ristien. Kimo oli taitava ja loistaisi radalla, jos saisi rauhan ahdistavalta helteeltä. Hän ei halunnut yhtäkään unohtunutta laukanvaihtoa, rikottua piaffea tai epäonnistunutta piruettia, ja tekisi kaikkensa, jotta andalusialainen edustaisi tallia parhaimmalla mahdollisella tavalla.
He olivat saapuneet karsinoille ihmispaljouden läpi ja mies vilkaisi pää karsinan takaseinää kohti jurottavaa ratsuaan. Sen häntä viuhtoi paarmoja ja muita jättimäisiä hyönteisiä kärttyisenä. Niinpä tietenkin. Klaus soi tervehdykseksi hymyn niin Effielle kuin Lucyllekin. Nox näytti kiiltävän jo valmiiksi, eikä hän voinut kuin ihailla työntekijöiden ahkeruutta.
”Ajattelin mennä, mutta varustan sen itse. Kiitos tarjouksesta, Effie”, hän vastasi kohteliaasti vaikka ei tiennyt, tulisiko ratsastuksesta mitään painostavassa aamupäivässä. Hän edelleen toivoi sadetta, vaan ei oman suorituksensa aikana. Klaus naksutteli kieltään kimolle ja yritti saada sen kiinnostumaan itsestään.
”Hei, poika. Oletko valmis radalle?” hän puheli karsinan oven yli ja sai kuin saikin itsepintaisen hevosen kääntymään. Se luimi epäilevänä ratsastajalleen, kun työnsi päänsä ulos näyttämättä lainkaan yhteistyöhaluiselta. Mahtavaa. Klaus piti oven vielä kiinni, haki satulan ja suitset ja pujottautui varusteiden kera karsinaan. Hän heitti satulan hännällään huitovan hevosen selkään ja puki suitset päätä nostelevalle hevoselle suuremmitta ongelmitta.
”Oliko tälle suojia?” hän kysyi ja toivoi, että Effie rientäisi heittämään ne hänelle. Hän kun oli hermostuneen ja muuten varustetun hevosen armoilla karsinassa. Nox töni päällään karsinan ovea ja oli jo valmis lähtemään.

"Kyllä", Effie vastasi ja oli jo kadonnut varustehuoneeseen, mistä palasi noin viidentoista sekunnin kuluttua putipuhtaat, mustat Olympicin laatusuojat mukanaan. Hän ojensi ne miehelle, joskin tarjosi elekielellä laittavansa ne itse. Socksin vuoro luokassa olisi vasta myöhemmin, joten Jamie jätti orin vielä karsinaan ja otti Slippersin sen sijaan narussa mukaansa kävelemään. Kävely rauhoitti hänen hermojaan ja antoi energiselle hevoselle mahdollisuuden verrytellä. Henrietta, joka ratsastaisi jo vähän puolenpäivän jälkeen, suuntasi lämmittelykentälle rauhallisen, mutta kiinnostuneesti ympärilleen katselevan puoliverisen selässä. Lucyn suuntaan luodusta katseesta päätellen tallityöntekijän kuului seurata mukana, sillä naiselle voisi tulla jano, yksi Ivoryn leteistä voisi aueta ja suojat pitäisi riisua sekä tomu pyyhkiä pois.

"Neiti Thorpe ja Ivory suuntaavat lämmittelemään kohtapuoliin", Lucy vastasi ja näki silmäkulmastaan, kuinka Henrietta lähti liikkeelle. "Minun on mentävä, anteeksi", tyttö lähes uikahti ja lähti poistuvan ratsukon perään, jotta olisi valmis auttamaan kaikilla tavoilla. Toivottavasti Kayla ja Paco pärjäisivät. Hän kiirehti kisapaikan melskeen halki raivaamaan tietä ratsukolle, joka pääsi lämmittelykentälle ilman mitään kommelluksia. Onneksi Ivory oli niin viisas kaveri. Lucylla oli mukanaan reppu, johon hän oli pakannut jo illalla tavaroita, joita voisi tarvita kentän laidalla. Lähinnä repussa siis oli harjoja, ylimääräisiä kuminauhoja, vesipulloja ja riepu, jolla voisi vielä varmistaa, että radalle suuntaava hevonen kiiltelisi auringossa. Nyt ei auttanut kuin toivoa, että Ivory olisi jo notkeampi kuin edellisenä iltana.

Kayla hymyili Lucylle ja nyökkäsi, kun tuo ilmoitti poistuvansa. Tytön hermostuneisuudessa oli jotakin suloista. Nainen kietoi hiuksensa pikaisesti nutturalle ja astui sisälle Pacon karsinaan. Ori vaikutti hyväntuuliselta, tosin hieman levottomalta ja aina silloin tällöin se hätkähteli ympäristön ääniä. Sellainen ei ollut hälinään tottuneelle hevoselle tyypillistä. Ehkä kilpailustressi ja pitkä tauko tällaisesta vaivasi sitä. Paco otti hampaillaan kiinni Kaylan housujen taskun reunasta kuin tarkistaakseen oliko sille varattu herkkuja ja Kayla tökkäsi kevyesti sen ylähuulta etusormellaan.
"Älä ole ahne. Pääset urheilemaan", nainen jutusteli hevoselleen ja kävi sivelemällä läpi puoliverisen karvapeitteen ja huomasi sen olevan täysin sileä. Käsi liukui kuin silkin päällä. Loistavaa. Hänen ei siis tarvinnut harjata Pacoa ennen ratsastamaan lähtemistä.
Kayla nappasi orin varusteet ja tottuneesti heilautti satulan selkään, laittoi suitset päähän ja suojat jalkoihin vaikka Paco yritti aktiivisesti osallistua varustamiseen ottamalla hihnoja ja solkia hampaisiinsa ja yrittämällä heittää suojia ulos karsinasta. Kun ori oli varustettu, talutti Kayla sen ulos. Ukkonen jyrähteli jossain kauempana ja sai orin höristelemään korviaan.

Klaus tarttui suojiin hymyillen kiitokseksi ja kumartui sitten pukemaan niitä jalkojaan nostelevalle kimolle. Hän sai taisteltua suojat jalkoihin ja piti niitä tuiki tärkeänä juuri sillä hetkellä. Nox vielä kolhisi itsensä. Hän veti kypärän päähänsä ja avasi sitten karsinanoven taluttaakseen hermoheikosti käyttäytyvän ratsunsa ulos. Kimo ampaisi pihalle kuin ei olisi vapautta nähnyt vuosiin ja mulkoili pää korkealla tallipihan tapahtumia. Se taisi liioitella itsekin omaa hermostuneisuuttaan ja oli hyvä, että Klaus edes pysyi vahvan hevosen perässä. Hän sai pysäytettyä sen vähän matkan päähän, ja vaikka ori välillä ottikin villejä sivuaskelia, hän oli tyytyväinen siihen sillä hetkellä.
”Taitaa olla helle vähän liikaa tälle”, hän kommentoi suomatta ajatustakaan sille, kuunteliko kukaan.
”Effie, onkohan meille jossakin harjoituskenttä vai suuntaammeko maastoon?” hän uteli yrittäen saada ratsunsa aloilleen siksi aikaa, että kiristi tuon satulavyön ja laski jalustimet. Nox, joka ei yleensä ollut säikky, tuntui hypähtävän pienintäkin liikettä vilkkaalla pihalla. Klaus ei odottanut kovin suuria siltä enää. Kiireinen kisakeskus vilisi ratsastajia, hevosia, hoitajia ja yleisöä. Hän ymmärsi myös kilpailujen alkaessa tosissaan, että harjoitustilaa olisi jossakin kaukana lämmittely- ja kisaradoilta. Uskomatonta, että sellainen kaaos olisi ollut jonkun hallinnassa.

"Kenttä K4 on ymmärtääkseni käytettävissä koko kisojen ajan", Effie vastasi ja vilkaisi kelloaan, "sama kenttä siis, jota olemme käyttäneet täällä, kisa-alueen laidalla. Mikäli olette kiinnostuneita, neiti Thorpe ja Ivory kilpailevat noin 45 minuutin kuluttua pääkoulukentällä vanhaa tallia vastapäätä, tuossa suunnassa. Jamie ja Socks ovat vuorossa kello kahden maissa." Hän tarjosi infon sekä Williamsille että Bogaertille ja vilkaisi ympärilleen kuin miettien, mitä oli ollut tekemässä. Sillä välin Ivory oli päässyt ruuhkaiselle, paahtavan kuumalle lämmittelykentälle, missä ryhtyi tunnolliseen voltti-, peruutus- ja taivutustyöskentelyyn.

Lucy seurasi Ivoryn ja Henrietan lämmittelyä tarkkaavaisesti. Hän tunsi ylpeyttä ja tyytyväisyyttä aina kun Ivory taipui kauniisti voltilla ja tukahdutti pettyneen äännähdyksensä, kun hevonen kompuroi omiin jalkoihinsa. Voi toista. Ivory todella yritti tehdä kaikkensa ja Henrietta ratsasti ruunaa kauniisti. Hän pysytteli valppaana kentän laidalla, jotta voisi tarpeen vaatiessa tarjota ratsastajalle vettä tai muutoin täyttää Henrietan pienimmätkin oikut. Jännitys kupli vatsassa. Mitenköhän kisat menisivät?

"Millaiset mahdollisuudet ovat esteiden hyppimisen kannalta?" Kayla osoitti kysymyksensä Effien suuntaan taiteillessaan kypärää päähänsä ja joutui samalla ottamaan tiukemman otteen ohjista, kun hörisevä Paco oli lähdössä kiinnostavan tamman perään.
Joillain kisapaikoilla harjoittelumahdollisuudet olivat todella onnettomat tiettyyn aikaan vuorokaudesta, mutta tämä paikka oli toistaiseksi vielä mysteeri. Paco pyörähteli jokaiseen ilmansuuntaan ja sen korvatkin pyörivät villiin tahtiin yrittäen pyydystää ilmasta kaiken saatavilla olevan informaation. Noxin sekoilu yllytti oria entistä enemmän jatkamaan häiriökäyttäytymistään. Kayla päätti pysäyttää Pacon, kiristi satulavyön ja kiipesi hieman jäykän oloisesti selkään hallitakseen hevosen paremmin.

”Hyvä tietää, kiitos Effie”, Klaus sanoi ja kiipesi reippaasti tanssahtelevan ratsun selkään. Hänellä olisi siis 45 minuuttia aikaa saada selville, mitä kouluhevosen päässä liikkui. Hän oli todella kiinnostunut näkemään Henrietan sekä Jamien suoritukset. Nox ei kuunnellut lainkaan kuolainta, mutta kääntyi kiirehtiessään painoavuilla ja pohkeilla ympyrälle.
”Kayla, liitytkö seuraan?” hän kysyi naiselta ja toivoi pikaista vastausta, sillä tikittävä aikapommi hänen allaan ei jaksaisi seisoksia koko päivää. Hän ei tiennyt, olisiko K4-kentällä hyppäämismahdollisuutta sinä päivänä. Hän antoi Noxin tepastella sivuttain ohjat rennosti hieman pidempinä ja pyrki ohjailemaan sitä pois muiden tieltä. Hän sai paheksuvia katseita kurittoman hevosen vuoksi, mutta ei välittänyt niistä.

"Kentän vierellä pitäisi olla tarpeet yhteen tai kahteen harjoitusesteeseen", Effie vastasi, "ne tosin olisi luultavasti koottava itse." Hän vilkaisi uudelleen kelloaan ja mietti, voisiko lähteä avustamaan esteiden kanssa vai pitäisikö hänen olla täällä valmiina avustamaan Jamieta, sillä kisaava hevonen oli etusijalla. Ehkä hänellä olisi 45 minuuttia aikaa käyttää kahteen harjoittelevaan ratsastajaan, katsoa Henrietan suoritus ja keskittyä sitten Jamieen. Hän näpäytti karsinaa viiraantuneena jyystävää Papillonia turvalle ja nappasi vakioreppunsa, joka sisälsi varavarusteita, vettä ja hevosten siistimistarvikkeita.
"Voin tulla kokoamaan esteitä teille", hän tarjoutui ja lähti kohti oikeaa kenttää. Esteratsuille olisi tarjottava mahdollisuus harjoitteluun; sitä luvattiin karsinapaikan hinnassa, eikö?
Corinne Fairchild ilmestyi ääneti Lucyn viereen aidalle katselemaan Ivorya ja Henriettaa. Ruuna kompastui hiekkaa pölläyttäen pohkeenväistössä ja oli tehdä niin uudelleen nostaessaan pysähdyksestä laukkaa, mutta nainen napautti sen kaulaa raipalla ja hevonen sähköistyi hypähtäen, mutta nosteli jalkojaan korkeammalle.
"Miltä se on tuntunut ratsastaa?" Corinne kysyi Lucylta matalasti, katsomatta varsinaisesti työntekijäänsä, vaan seuraten hopeanpapurikkoa ruunaa kellanvihreällä haukankatseellaan.

Lucy ei tiennyt, miten Corinne pystyi liikkumaan niin äänettömästi, mutta tyttö säpsähti huomatessaan valmentajan ja pomonsa yllättäen rinnallaan. Tyttö nielaisi ja keskittyi jälleen papurikonkimoon hevoseen, jolle laukannosto tuntui tuottavan hankaluuksia. Corinnen kysymys oli hankala eikä Lucy oikeastaan halunnut vastata siihen, mutta ei hän voisi tuppisuuna siinä seistäkään. Tyttö keräsi rohkeutensa ja pakottautui muodostamaan edes muutaman kokonaisen lauseen työnantajalleen vastaukseksi.
"Miellyttämisenhaluiselta mutta kömpelöltä", tyttö myönsi varovaisesti. Ei kai hän voinut mitään muutakaan sanoa, tai kuulostaisi ylimieliseltä. Henrietta oli häntä monin verroin parempi ratsastaja, mutta hevosen kömpelyydelle ei kukaan voinut mitään. "Pitkä matka ei varmasti parantanut tilannetta", Lucy huokaisi hiljaa. Hän kun oli niin toivonut, että tänään olisi Ivoryn päivä näyttää kyntensä kouluradoilla.
"Sääli, sillä se on todella uskomaton hevonen."

Kayla nyökkäsi Klausille vastaukseksi ja vilkaisi miehen alla teutaroivaa hevosta aavistuksen epäilevänä. Mitähän tästä tulisi.
"Mennään", nainen vahvisti, mikäli nyökkäys oli jäänyt huomaamatta.
Effien sanat antoivat toivoa edes jonkinlaisesta harjoittelumahdollisuudesta, sillä olihan yksi tai kaksi harjoitusestettä parempi vaihtoehto kuin ei mitään. Kayla hymyili Effielle ja painoavuilla ja kevyellä pohkeella pysäytti peruuttamaan lähteneen Pacon ennen kuin se törmäsi keneenkään.
"Se olisi ystävällistä, kunhan et aiheuta itsellesi liikaa kiirettä", Kayla totesi kohteliaasti tietäen, että työntekijät eivät saaneet laiminlyödä kilpailevien hevosten huoltamista muiden töidensä takia.
Kayla ohjasi Pacon reippaassa käynnissä kohti mainittua harjoittelukenttää ja yritti olla välittämättä ratsunsa levottomista pakkoliikkeistä.

Klausilla oli kaikki työ pitää sekoileva ratsunsa poissa muiden tieltä. Se alkoi jo näyttää vaaralliselta, kun loikkasi yllättäen toista hevosta kohti korvat luimussa ja oli suistaa Klausin satulasta. Hän keräsi ohjia paremmin käteen ja siirsi hieman kovakouraisestikin kimon pois toisen ratsukon väylältä. Vähiten hän halusi nyt aiheuttaa vaaratilanteita muille. Nox pureskeli kuolainta hermostuneena eikä laskenut päätään tuumaakaan. Se katseli ympärilleen korvat viuhtoen jokaiseen ilmansuuntaan vuorotellen. Kunpa he olisivat jo kentällä ja hän voisi ratsastaa muutaman kierroksen laukkaa. Hän uskoi saavansa hevosen paremmin kuriin, jos työstäisi sitä vauhdikkaammassa askellajissa hetken.
”Ja tälläkö pitäisi onnistua piaffe ja laukkapiruetit?” hän heitti huvittuneena Kaylalle ja Effielle vaikka olikin todellisuudessa hyvin hermostunut tulevasta koitoksesta.
”Epäilen suuresti.”

Effie vastasi hymyllä, joskin tarkkaili kiukkuilevaa kimoa huolellisesti, ettei jäänyt sen alle. Hän seurasi hevosia mainitsemalleen kentälle, jolla useampi ratsukko harjoitteli ja suuntasi sitten kentän laidalla olevia kahta estetolppaa ja kahta puomia kohti. Saisi niistä jonkinlaisia hyppyjä Pacolle. Hän ryhtyi kasaamaan niistä sopivaa harjoitusestettä Kaylan toivomaan malliin ja paikkaan.
Corinne nyökkäili Lucyn sanoille ja pysäytti välillä ohi ravaavan Ivoryn antaen neuvoja Henrietalle.

Lucy kuunteli tarkkaavaisesti Corinnen Henrietalle antamat ohjeet, sillä epäili, että niistä voisi olla apua hänellekin. Ei niistä ainakaan haittaa voinut olla. Hän seurasi katseellaan lämmittelevää ratsukkoa ja vilkuili kelloa, odottaen jännittyneenä, että suuri hetki koittaisi ja Ivoryn olisi vuoro siirtyä radalle. Ainakin Henrietalla oli kunnolla aikaa lämmitellä hevosta suoritusta varten. Ehkä Ivorykin notkistuisi ja pääsisi radalla todella näyttämään taitonsa. Aina sopi unelmoida.

Kayla katseli Noxin riehumista pelonsekaisin tuntein, vaikkei myöntänyt oikeastaan itselleenkään olevansa hivenen huolissaan. Hän virnisti Klausin sanoille hieman epäröiden, kun ohjasi vihdoin tanssahtelevan Pacon kentälle ja siirsi tuon lennokkaaseen raviin. Nainen pyysi Effietä kokoamaan lämmittelymittaisen pystyesteen hurjan laajasta estekalustosta yrittäessään herätellä innokasta ratsuaan tähän hetkeen. Aina välillä ori koki asiakseen esitellä pohkeenväistöä niin, että se oli törmätä johonkin toiseen ratsukkoon, mutta muuten se pysyi melko hyvin hallussa.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1141
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] Luhmühlen 2014   Su Elo 17, 2014 11:45 pm

Tiistai, 10. kesäkuuta, 11:26 - Menneisyyden kaivelua

Kentällä oli paljon muita ratsukoita, mutta Klaus ei antanut sen haitata. Hän uskoi saavansa Noxin hallintaansa niin, ettei häiritsisi muita – tai ainakin sitä saattoi toivoa kokeneelta kilparatsulta. Kimo korskahti terävästi ja nosti päätään portilla, kun kauempana jyrähti. Se näytti selvästi mielipiteensä vallitsevasta säätilasta ja ratsastajansa arvatenkin hermostuneesta olemuksesta. Klaus ohjasi sen kentälle sopivassa välissä ja ei ehtinyt edes ajatella laukkaa, kun kimo jo lähti etupää korkealle hypähdellen laukkaamaan ohjaa vastaan. Varsinainen kouluratsu. Klaus pidätti hevosta kaikin voimin käyttäen hyväkseen tiivistä istuntaa ja ohjaa, mutta Nox ei ottanut asettuakseen ja valitsi nyt sivuttaisen loikkimisen uran sijaan. Se esitti mahdollisimman hurjaa ja ryösti ratsastajaltaan tuon apuja kuuntelematta. Lopulta Klaus otti toisen taktiikan ja kannusti hevosta eteenpäin. Se syöksähti hieman odottamattomasti laukkaan uralle, mutta tuntui heti paljon paremmalta. Kimo kuunteli nyt kääntäviä apuja herkemmin eikä enää kannatellut päätän mielenosoituksellisesti taivaissa. Kaunista sen meno ei todellakaan ollut, mutta asiallisempaa ja hillitympää. Klaus istui satulassa kiinni pidättäen näin energistä ratsuaan, joka ei tuntunut välittävän tuon taivaallista pidättävistä painoavuista. Kolme kierrosta he sinnittelivät muiden joukossa laukkaa, kunnes se alkoi pyöriä ja Nox jopa osoitti malttia asettua satunnaisilla volteilla. Klaus tunsi tuskanhien valuvan otsallaan, kun hän yritti keskittyä hevosen oikeinpäin ratsastukseen. Hän siirsi hieman rauhoittuneen hevosen korkean ravin kautta käyntiin ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Kunpa vastaava ei tapahtuisi kilpailussa.

Kayla yritti olla puristamatta mustia nahkaohjia rystyset valkoisina ja sen sijaan pitämään ohjasotteen sekä pohkeet kevyinä, jottei ärsyttäisi Pacoa. Pälyillessään jatkuvasti Noxin suuntaan oli naisella hankaluuksia pitää oma tasapainonsa vaativan hevosen mielestä tarpeeksi vakaana, ja aina silloin tällöin ori otti pari turhautunutta sivuaskelta kentän keskelle. Kayla ratsasti oria ympyröillä ja kaarevilla urilla melko rytmikkäässä ravissa. Ukkosen jyrähtelyt saivat Pacon nostelemaan päätään ja naisella oli täysi työ pitää sen mielenkiinto yllä puhumattakaan hallitusta kootusta ravista. Hän ei jaksanut edes yrittää saada hevostaan kulkemaan hienosti. Kaikki muut kentällä pyörivät olivat ilmeisesti jonkin sortin kouluratsuja, mutta hehän saisivat mennä juuri niin estehevosmaisen kaoottisesti kuin halusivat. Tämän kerran.
Verryteltyään molempiin suuntiin ravissa ja saatuaan ravin näyttämään edes jollain mittapuulla kelvolliselta Kayla istui satulaan ja puolipidätteen kautta pyysi Pacon laukkaan. Ori loikkasi oitis reippaaseen kolmitahtiseen askellajiin ja nainen pidätti sen askelta lyhyemmäksi. Korskahdellen ja vaahtoa tiputellen ryntäilleen Paco malttoi vain vaivoin pysyä hallitussa laukassa, kun Kayla ohjasi sen pari kertaa lämmittelyesteen yli.

Noxin käynti alkoi hiljalleen muistuttaa koottua käyntiä ja Klaus laski sen mieluusti raviin. Hän kokosi ravia volteilla ja kaarevilla urilla käyttäen apuna sekä myötä- että vastataivutusta. Hevosen askel oli lentävä, mutta nyt hallittu, ja Klaus saattoi pyytää siltä lisättyä ravia pelkäämättä välitöntä laukkaan ryöstöä. Nox antoi nyt esiintymiskokemuksensa ja –halunsa näkyä eikä se esitellyt hurjapäisyyttään paitsi ukkosen jyristessä, jolloin sen onnistui jälleen vilautella silmänvalkuaisiaan ja nostaa päänsä taivaisiin. Kyllä he selviäisivät. Klaus keskittyi nyt käymään läpi asioita, joita illan radalla harjoiteltaisiin. Hän pyysi passagea, joka sujui kuin luonnostaan tanssimaan oppineelta hevoselta. Piaffe vaati muutaman harjoituskerran, mutta sekin sujui radan vaatimat 10 askelta paikallaan. Liikkeet tuntuivat olevan Noxille helppoja ja Klaus alkoi luottaa siihen paremmin. Hän istui satulassa tiiviisti ja yritti ratsastaa liikkeet mahdollisimman pieni avuin, mitä tiesi tuomariston arvostavan. Noxin pää asettui lähes hetkessä luotilinjalle ja sen paino siirtyi takaosalle. Upea hevonen. Kimo esitti kelvollista sulkutaivutusta, jonka jälkeen sai kevyet avut kehotuksena laukata. Se ryntäsi eteenpäin turhan villillä askeleella, mutta kokosi itseään sekunneissa ja kulki myös keskilaukan pyydetysti. Klausilla oli kaikki luotto hevoseen, ja hän uskoi myös itse selviävänsä. Taitava Grand Prix-tason hevonen oli tuttu näky kouluradoilla, mikä hieman arvelutti Klausia. Hän pelkäsi näyttävänsä hevosen huonosti ja taitamattomasti, sillä siltä odotettiin paljon. Hän jatkoi laukan työstöä, sulkutaivutuksia, piruetteja ja vaihtoja. Intermediaire II-rata tuntui Noxin kanssa lastenleikiltä, kunhan vain ukkonen otettaisiin pois. Se sai selvästi herkän hevosen vauhkoontumaan hetkittäin, kun jyrinä läheni entisestään.

Paco ylitti lämmittelyesteen leikiten, eikä ratsukolla tietenkään yksittäisen esteen kanssa ongelmia ollutkaan. Laukattuaan muutaman rauhoitteluympyrän Kayla pyysi Effietä korottamaan estettä ensin 120 ja sen jälkeen 140 senttimetriin. Välillä tuntui kuin Pacon jalat eivät olisi koskettaneet kentän pintaa lainkaan, sillä laukka vaikutti harvinaisen ilmavalta ja lennokkaalta. Ehkä ori esitteli itseään muille kentällä harjoitteleville hevosille kaartaessaan kaulaansa silloin tällöin ja nostellen jalkojaan liioitellun korkealle, mutta Kayla oli joka tapauksessa melko varma, että he herättivät hillittyjen ratsukoiden seassa huomiota siinä missä Nox oli äsken kerännyt huomion itselleen. Rosings Park jälleen oikein loistavasti edustettuna.
Paco korskahteli ja sen korvat osoittivat suoraan esteelle, jolle Kayla sen ohjasi. Kokenut esteratsu ylitti esteen hyvällä tekniikalla kerta toisensa jälkeen, eikä Kaylallakaan ollut hankaluuksia päästä hyppyihin mukaan. Paco vain olisi halunnut hyppyjen välissä leikkiä laukkaratsua suoralla uralla ja protestoi päätään heittelemällä ja hypähtelemällä, kun ratsastaja ei ollutkaan samaa mieltä. Kayla huomasi jo itsekin pian säikähtelevänsä jyrähdyksiä, jotka olivat voimistuneet sen verran, että niitä oli mahdotonta olla havaitsematta. Hän veti syvään henkeä ja toivoi, ettei tartuttaisi hermoheikkouttaan hevoseensa.

Klaus suoritti ahtaalla kentällä laukanvaihtoja joka toisella askelella. Hän teki töitä enemmän kuin aikoihin yrittäen saada huomaamattomat avut läpi. Nox oli painostavan ilman ja lähestyvän jyrinän vuoksi arvaamaton, ja se unohti muutaman laukanvaihdon vain säikkyäkseen ukkosta ja päätyi hypähtelemään takajaloilleen. Se tuntui käyvän ylikierroksilla, jotka olisi hyvä saada pois ennen illan rataa. Klaus tunsi piston kyljessään pidättäessään hevostaan istunnallaan. Hyvä merkki, oliko hän tulossa vanhaksi? Mies suoritti vielä muutamia laukanvaihtoja joka askeleella, mutta ei tarpeeksi pitkää sarjaa rataa ajatellen. Se olisi vain tuurista kiinni, osuisiko rajuilma päälle vai ei. Hän tiesi, että Nox osaisi. Se jatkoi matkaa pyydetysti kootussa passagessa, kunnes Klaus pidätti sen käyntiin ja siirtyi uran sisäpuolelle aikeenaan poistua kentältä pian. Hän oli huomioinut kuulutuksista, että Henrietan luokka oli alkamassa. Kayla näytti hyppäävän Pacolla kuin vanha tekijä, vaikka rata olisi tietenkin ihan eri asia kuin yksittäiset esteet.
”Haluatko lähteä katsomaan Henrietan rataa?” Klaus ehdotti toivoen, että hevosen selästä saattaisi seurata suoritusta kilpakentällä. He voisivat ehkä ottaa loppukäyntejä maastossa, mikäli se Kaylalle kävisi. Nox näytti väsyneeltä jatkuvaan hermoiluun ja hikoili jopa ilman lämpötilaan nähden reilusti. Tällä kertaa se kuitenkin kuunteli pidätteitä ja apuja asiallisesti ja Klaus oli jopa tyytyväinen sen työskentelyyn. Hän ei halunnut väsyttää oria liikaa, mutta sen tuntien se olisi kilpakunnossa illalla.

Kayla hyppäsi Pacolla esteen vielä muutaman kerran, teki välissä laukkaympyröitä, siirtymisiä ja kevyitä kokoamisia saadakseen hevosta kuulolle paremmin. Aina välillä ori loikkasi ylimääräisen voimakkaan hypyn lähes tasajalkaa ilmaan kuullessaan jyrähdyksiä, mutta sitä ja korskumista lukuun ottamatta se käyttäytyi melkein kuin järkevä hevonen. Lopuksi ratsukko eteni vielä muutaman kierroksen melko hallitun näköisessä tehokkaassa ravissa ja Paco pysyi kuulolla, kohtalaisessa muodossa ja turpa kohti maata aina jyrähdysten välissä.
Loppuverryttelyiden jälkeen Kayla istui kiinni satulaan ja puolipidätteen myötä siirsi pehmein avun orin käyntiin. Klauskin näytti ajoittaneen harjoittelunsa samoin. Ehkä he ehtisivät katsomaan kilpailua, vaikka Kaylalla ei ollutkaan havaintoa kellonajasta. Kuulutusten perusteella pian olisi kuitenkin aika siirtyä paikalle.
"Ehdottomasti", nainen vastasi Klausille ja katsahti estettä, jota ei halunnut jättää keskelle kenttää muiden kompasteltavaksi.
Onneksi joku työntekijä tarjoutui purkamaan esteen ja viemään tavarat paikoilleen, ja Kayla kiitti tuota hymyillen. Nainen ohjasi virkeän Pacon ulos kentältä ja ori otti muutaman raviaskeleen uuden jyrähdyksen kajahtaessa ilmoille.
"Miltä Nox vaikuttaa?" Kayla kysyi, olettaen Klausin osaavan arvioida tilannetta muutenkin kuin hevosen säikkymisen perusteella.

Klaus siirtyi kentältä Kaylan mukana ja silitti hikisen hevosensa kaulaa. Se oli yrittänyt kyllä parhaansa, eikä se kai voinut mitään ahdistavalle ilmalle ja ukkoselle. Hän hymyili Kaylalle yrittäen valaa uskoa itseensä ja hevoseensa, mutta se jäi hieman vajaaksi.
”Hermostuneelta”, hän naurahti ja sama hermostuneisuus kuului äänestä.
”Mikäli ukkonen tulee lähemmäs tai radan aikana jyrisee, olemme mennyttä”, hän huokaisi totuudenmukaisesti ja antoi kimon kulkea hieman pidemmällä ohjalla pitäen kuitenkin huolen siitä, että se pysyi hänen hallinnassaan. Jyrinä kuului nyt vaimeampana ja sai Noxin vain kääntelemään korviaan.
”Miltä Paco tuntui? Se ainakin näytti hyvältä.”

Kayla ei meinannut keksiä mitään lohduttavaa sanottavaa Klausin manattua ukkosen vaikutusta heidän tulevaan suoritukseensa. Nox oli lievästi sanottuna hermoillut harjoituskentällä ja nainen olisi myös sanonut samaa, mikäli hänen ja Pacon kisapäivänään ukkostaisi. Tai ei, hän olisi lukkiutunut hotellihuoneeseensa ja joku olisi saanut raahata hänet paikalle väkisin ja nostaa hevosen selkään.
"Toivottavasti ukkonen pysyy kauempana", nainen totesi, kun jyrinä antoi jo pieniä toiveita siitä mahdollisuudesta.

"Ihan hyvältä. Saa tosin nähdä, miten käy radan kanssa kisapäivänä", Kayla vastasi tyypilliseen tapaansa sopivan kriittisesti.
Nainen ohjasi korviaan ja häntäänsä joka suuntaan viuhtovan Pacon ihmisjoukon läpi kohti kenttää, jolla Henrietan oli tarkoitus kilpailla. Kuulutusten perusteella heille tulisi valtava kiire, mikäli aikoisivat ehtiä viedä hevoset karsinoihinsa ensin, joten ehkä he voisivat vilkuilla suoritusta hevosten selästä. Heidän ajoituksensa olikin juuri sopiva, sillä Henriettaa edeltävä ratsukko oli pian päättämässä rataansa.

Effie liittyi Lucyn seuraan, kun Ivoryn vuoro lähestyi. Corinne oli siirtynyt jo katsomoon, aavistuksen ärtynyt sävy keppiin raskaasti nojaavassa onnahtelussaan, sillä ylpeä, itsenäinen nainen kaipasi aikaa, jona ei tarvinnut ylimääräistä aikaa päästäkseen määränpähäänsä. Henrietta oli halunnut jo suojat pois ratsunsa jaloista ja ero lämmittelyn alkuun oli selvä: Ivory käytti takaosaansa ja kantoi itseään arvokkaasti. Se liikkui pehmein, rytmikkäin askelin ja kulki vaaditut tiet huolellisesti. Se ei vieläkään taipunut niin notkeasti kuin Henrietta olisi halunnut ja kompastui välillä, mutta ei yhtä rankasti kuin aikaisemmin.
"Mennäänkö katsomoon?" Effie kysyi, kun Henriettaa edeltävä ratsukko viimeisteli rataa ja etsi sitten heille paikat katsomon laidalta.

Ivory ravasi sisään kootussa ravissa ja seisahtui kuulaisesti millilleen oikeaan kohtaan. Henrietta esitti mallikirjamaisen tervehdyksen, ja piti hevosen valmiustilassa pienin avuin. Se lähti sujuvasti uudelleen koottuun raviin ja jatkoi sitä tasaista tahtia; vaadittu avotaivutus jäi aavistuksen jäykäksi ja ruuna kompastui kerran kulkiessaan kentän poikki puolikkaista volteista muodostuvalla uralla. Seuraava avotaivutus oli jo kauniimpi, ja hevosen kaula hikosi hioastavassa säässä. Henrietan posket punehtuivat ponnistuksesta, sillä vaikka nainen käytti pieniä apuja, ruunan ratsastaminen tähän suoritukseen vaati valtavaa panostusta. Se kompastui uudelleen tehdessään takaosakäännöstä, mutta ratsastaja ei antanut sen pilata muuten mallikelpoista käännöstä. Ruunan ravi oli kaunista: vaikkei papurikon askel ollut erityisen näyttävä, se oli pehmeä ja yhteistyö ratsastajan kanssa harmonista. Ratsastaja käytti kannuksiaan aavistuksen tavallista voimakkaammin laukannostossa, ja hevonen hypähti koottuun laukkaan sotkeutumatta jalkoihinsa. Iso laukka kuljetti hevosta vauhdikkaasti radan ympäri, ja Henrietta rytmitti kiemurauran vastalaukkaa päättäväisin pohkein. Takaosakäännös toiseen suuntaan samoin kuin laukkakuvion toisto suijuivat jälleen edellistä kauniimmin, ja rata päättyi aavistuksen töksähtävään pysähdykseen, mutta tasajaloin. Ratsastaja tervehti ja antoi ruunan kävellä ulos radalta.

Klaus vain nyökkäsi. Hän toivoi, että ukkonen pysyisi kaukana, tai menisi ohitse ennen hänen rataansa. Nox nauttisi sateen viilentävästä vaikutuksesta, mutta ei yltäisi parhaimpaansa jos jyrinä jatkuisi. Hän ei halunnut edes kuvitella, mitä lähelle iskevät, taivasta halkovat ja paukkuvat salamat tekisivät herkälle hevoselle.
”Minä uskon teihin”, hän valoi toivoa toiseen ratsukkoon ja kiritti reipasaskelista Noxia jo ennestään tajutessaan, että he meinasivat myöhästyä. Kayla näytti ajattelevan samaa. Hän seisautti Noxin kentän laidalle, missä he eivät olisi kenenkään tiellä, mutta näkisivät radalle. Ivory näkyi odottavan Henrietan kanssa vuoroaan. Klaus pyöritti vihlovaa rannettaan ja ravisti kättään. Se olikin juuri oikea päivä vanhan vaivan alkaa vihoitella. Onneksi kouluradalla arvostettiin huomaamattomia apuja, ja hän voisi vaikka ratsastaa yhdellä kädellä osan rataa. Valitettavasti hänen vahvempi kätensä oli nyt poissa pelistä, mutta eiköhän se palautuisi illaksi. Hän ei halunnut uhrata ajatusta sille, että joutuisi ratsastamaan puolikuntoisena.
Henrietan radan seuraaminen oli kuin hän olisi itse ollut radalla. Klaus ei edes huomannut jännittävänsä tallikaverin puolesta, kunnes Nox alkoi astella edestakaisin ratsastajansa jännittyneen istunnan ja jäykän ohjasotteen takia. Mies vilkaisi ratsuaan, rentoutui ja keskittyi jälleen toisen rataan. Ivory liikkui ajoittain varsin kelvollisesti, vaikka hän olisikin kaivannut rataan enemmän näyttävyyttä. Onneksi kyse oli kuitenkin kenttäkilpailun kouluosuudesta, joten ratsukolla olisi mahdollisuus saada enemmän pisteitä muualta. Sitä paitsi hän ei tiennyt tuomareiden arvostelun tarkkuudesta – Henrietta ja Ivory olivat suoriutuneet kuitenkin ilman suuria virheitä.
”Ei huono”, hän kommentoi Kaylalle ja ei voinut olla huomaamatta pettymyksen varjoa Henrietan kasvoilla.
”Loppukäynnit maastossa?” hän ehdotti kysyvästi.

Kayla hymyili Klausin lohduttaville sanoille ja antoi Pacon kävellä niin reippaasti kuin se halusi, kunhan pysyi käynnissä eikä törmäillyt keneenkään. He ehtivät kuin ehtivätkin ajoissa paikalle. Nainen pysäytti hevosensa pienen matkan päähän Noxista. Henrietta oli taitava, Ivory oli hieno ja kulki ihan kiitettävästi, mutta parannettavaakin varmasti olisi etenkin ratsastajan ilmeestä päätellen. Ivoryhan ei ollut kaikista ketterimmästä päästä, mutta hevonen suoriutui radasta silti kohtuullisesti. Nainen nyökytteli huomaamattaan, kun ratsukko poistui radalta ja käänsi katseensa Klausiin.
"Ihan hieno suoritus", hän myönsi myös. "Maastokäynnit kuulostavat hyvältä, vai mitä Paco?" nainen taputti jo kärsimättömänä paikoillaan steppaavan puoliverisen kaulaa hymyillen ja vilkuili ympärilleen ihmisvilinässä.
"Mihin suuntaan?" nainen kysyi virnistäen ja pyysi orin käyntiin.

Klaus näytti kädellään suunnan ja sai Noxin siirtymään sinne päin jo painolla. Kimo pärskähteli ja kulki ihmisjoukossa kuin kotonaan, eikä harjoitusta edeltävästä arvaamattomasta hevosesta ollut tietoakaan. Kuumuus häiritsi hevosta edelleen, tietenkin, mutta se oli kaikin puolin mukavampi ja varmempi ratsastaa nyt. Klaus ohjasi heidät hiekkatielle poispäin tallialueelta ja suuntasi sitten matalan ojan kautta pellolle. Se kasvoi villiintynyttä ruohoa, ja kaikesta päätellen oli yleisesti ratsastuskäytössä. Hän antoi Noxin venytellä kaulaansa ja kulkea vapaammalla ohjalla. Tummat pilvet eivät olleet hävinneet horisontista vaan pyörivät kisakeskuksen ympärillä uhkaavina. Kohta sataisi.
”Jännittääkö kilpailu?” hän kysyi arvellen, että Kayla ei ollut niin rauhallinen miltä päällepäin vaikutti. Toki tuon rata olisi vasta torstaina, joten olihan siinä vielä aikaa jännittää. Hän mietti omaa rataansa ja päätti käydä sen läpi varmuuden vuoksi vielä kerran ilman hevosta, kun pääsisi hotellille. Hän halusi käydä nopeasti suihkussa ennen koitosta ja kerätä itseään, sillä hän koki kilpailun vaativan todella suurta henkistä panostusta. Häntä ahdisti jo valmiiksi ajatella Corinnen viileää silmäparia analysoimassa herkeämättä jokaista virhettä.

Pacokin tuntui rauhoittuvan, kun se pääsi taas liikkeelle. Ori askelsi pitkällä rennolla askeleella Klausin ohjeistamaan suuntaan ja roikotti päätään sen verran, mitä puolipitkät ohjat antoivat myöten. Silloin tällöin se nosti päätään katsoakseen jotain kiinnostavaa tai höristäkseen tammoille, mutta pienellä muistutuksella Kayla sai sen takaisin kuulolle. Mikä hurmuri sekin oli olevinaan. Onneksi he pääsivät pian kauemmas kisapaikan vilinästä ja Paco päätti hypätä liioitellun korkealta matalan ojan yli pellolle, vaikka olisi vallan mainiosti päässyt sen yli pienemmälläkin vaivalla. Kayla puuskahti huvittuneena. Pöhkö.
Nainen kohautti olkiaan Klausin kysymykselle, mutta ilmeestä paistoi, että kyllä Kayla tiesi jännittävänsä tulevaa koitosta. Samalla hän tiesi hieman aliarvioineensa hänen ja Pacon tämänhetkistä tasoa. Vaikka he eivät olleet kansainvälisissä 160:n luokissa kilpailleetkaan onnettomuuden jälkeen, olisivat he ehkä jotenkin siellä pärjänneet. Avointen ovien Grand Prix oli sen osoittanut, mutta toisaalta Kayla ei halunnut tulla nolaamaan itseään näin ison yleisön eteen uudelleen. Jos vaikka jotain kävisi.
"Ei vielä kauheasti. Hieman kyllä", Kayla vastasi jokseenkin varovaisella äänellä heidän kävellessään pellolla. "Keskity omaan suoritukseesi. Nox on aivan varmasti elementissään tänään", nainen totesi ystävälliseen sävyyn.

Klausilla oli täysi usko Kaylan ja Pacon suoritukseen. Hän oli nähnyt valmentaessaan, että noista löytyi se jokin, mikä teki ratsukosta täydellisen estekentälle. Hän näki hevosessa ja ratsastajassa potentiaalia ja kun Kayla unohtaisi liian varovaisuuden radalla, noilla olisi mahdollisuudet mihin tahansa.
”Minä todella toivon niin”, Klaus hymähti Kaylalle. Hän tiesi Noxin loistavan kilpakentillä, tiesi tuon halun näyttää ja esiintyä yleisölle. Sillä hetkellä se olisi ainut, joka voisi pelastaa heidät, jos aiemmin esitetystä hätäisestä harjoituksesta mitään saattoi ennustaa. Kimolla oli kaikki tarvittava vaikka luokan voittoon, ja se oli yksi syy miksi Klaus niin jännitti. Kaikki olisi siis kiinni hänestä ja olosuhteista.
Mies antoi hevosen venytellä kaulaansa ja se ehti napata muutaman ruohotupon maasta. Herkutelkoon nyt. Kotona hevoset viihtyivät vuorokauden ympäri laitumilla, joten oli kai suotava Noxille se ilo, että se saisi vähän edes tuoretta ruohoa. Hän uskoi Effien ja Lucyn kyllä kävelyttävän hevosia, jolloin niille ehkä tarjoutui vastaava mahdollisuus.
”Melkein toivoisin, että osallistuisin estekilpailuun. Saisi vielä pari päivää aikaa valmistautua, eikä kukaan tarkkailisi istuntaasi ja apujen käyttöäsi. Tällä hetkellä se tuntuisi unelmalta”, hän naurahti tietämättä, miten paljon Kayla oli kuullut tai arvaillut hänen estekammostaan. Ei hän siitä puhunut kenellekään, mutta olihan se nyt omituista, että mies valmensi esteitä mutta ratsasti koulua. Osasyy tietenkin oli hänen kätensä, joka ei ollut toipunut vuosien takaisesta onnettomuudesta takaisin ennalleen. Lämmin sää tuskin teki sille kovin hyvää sekään.

Pacokin yritti kurotella nyhtämään ruohotupsuja maasta ja hetken mietittyään päätti Kayla vastoin tapojaan antaa sen tehdä niin kerran. Saisihan kuolaimet puhtaaksi kun ne pesi heti, joten suotakoon orille se ilo tämän kerran. Tyytyväisenä Paco rouskutteli tuoretta heinää ja aukoi suutaan, kun heinänkorsi jäi ikävästi kuolainrenkaaseen kiinni. Kun Paco nosti päätään, Kayla kurotti ottamaan takertuneen viherkasvin irti hevosen suupielestä.
"Miksi et kisaa esteillä?" hän päätti hetken mielijohteesta kysyä ja katsoi Klausia kysyvänä, kun mies kerran otti asian puheeksi.
Eihän nainen tiennyt Klausista juuri muuta kuin sen, että tuo oli pitänyt hänelle estevalmennuksia. Ilmeisesti mies oli loistava kouluratsastuksessakin ja tämä yhdistelmä hämmensi Kaylaa silloin, kun hän muisti sitä ajatella. Tai kenties Klaus vain oli jokin monilahjakkuus, jolla oli varaa valita, minkä lajin kilpailuihin osallistuisi.


Ja sieltä se sitten tuli. Kysymys, johon Klausilla ei ollut järkevää vastausta, tai ainakaan sellaista, jonka hän haluaisi kertoa sellaisenaan.
”Kilpailin nuorempana esteillä, mutta loukkasin selkäni ja lääkäri piti minut ikuiseen ratsastuskieltoon”, hän vastasi todenmukaisesti vaikka asian vaatimaa vakavuutta.
”En ihan noudattanut ohjetta”, hän virnisti voimatta sille mitään. Ajatus oli huvittava. Hän oli hylännyt ratsastuksen kokonaan loukkaantumisen jälkeen, mutta aloitettuaan ’uuden elämän’ tuomionsa jälkeen, hän oli päättänyt aloittaa sen uudelleen. Hyvin se oli alkanutkin. Hän oli kiitollinen nuorena käydyistä kouluvalmennuksista, sillä se oli ollut luonnollinen siirtymä estekammon kummitellessa vielä takaraivossa.
”Selkä on kuitenkin jo kunnossa, mitä nyt välillä säteilee kipua käteeni”, Klaus kertoi avoimesti ja nosti oikeaa kättään.
”Kuten esimerkiksi nyt. Mutta ei se ole mitään vakavaa. Viihdyn nykyään paremmin sileällä.” Klaus ei tiennyt miten vakuuttava oli, mutta mikäli Kayla jotakin osasi päätellä, tuo tuskin kysyisi kiperämpiä kysymyksiä. Häntä hävetti oma kauhu esteille palaamisesta, ja vaikka Klaus oli ottanut pieniä askelia esteratoja kohti, hän ei vielä ollut valmis hyppäämään korkeita. Edelleen hän kuitenkin haaveili siitä, että saisi alleen estetykin, jolla lentäisi yli 160-senttisen radan. Sellaiseen oli vielä matkaa.

Kayla katsahti Klausiin hieman yllättyneenä, kun mies kertoi ratsastustaustoistaan. No, ilmankos tuo osasi myös esteratsastusta.
"Harmi kuulla", nainen vastasi vilkaisten mustien ratsastushanskojen verhoamiin käsiinsä vaikeana.
Hän tunsi jostain syystä aina huonoa omatuntoa, kun joku kertoi onnettomuuden katkaisseen kilpauransa. Corinne osasi jäätävyydellään, varmasti täysin tahattomasti, saada Kaylan tuntemaan olonsa kiittämättömäksi, kun oli kehdannut selviytyä omasta onnettomuudestaan takaisin esteradoille. Evelynilläkin oli jokin polvivaiva ja Klaus kertoi nyt loukanneensa selkänsä. Kayla oli ollut mielettömän onnekas, mutta ei kai osannut arvostaa sitä tilanteen vaatimalla tavalla. Naista kylmäsi oudolla tavalla, eikä se johtunut lämpötilasta.
Hän vilkaisi Klausin näyttämää kättä ja yritti olla ryhtymättä jälleen fysioterapeutiksi. Hermovauriot olivat aina ikäviä, mutta mies oli tehnyt ratkaisunsa jatkaa kouluratsastuksen parissa ja hyvä niin.
"Mahtavaa, että kykenet ratsastamaan sentään sileällä. Kunhan kuuntelet omaa kuntoasi myös", Kayla totesi ennemminkin ystävällisesti kuin äidillisesti saaden kevyen hymyn huulilleen. "Pitäisikö palata kohta?" hän ehdotti, kun he olivat jo jonkin matkaa kävelleet pellolla.

Klaus ei ollut hyvä ottamaan vastaan pahoitteluja menneestä. Hän oli jo päässyt siitä yli, vaikka olikin vuosia kantanut kaunaa milloin ratasuunnittelijalle, milloin hevoselle, milloin kuolemantuomiona pitämänsä diagnoosin antaneelle lääkärille. Lopulta hän oli hyväksynyt, ainakin päällisin puolin, että se oli harmillinen onnettomuus eikä siitä saattanut syyttää ketään. Esteratsastus ja ratsastaminen noin yleensäkin olivat vaarallisia lajeja, joissa sattui kaikkea. Olivathan he Kaylan kanssa elävät esimerkit siitä.
”Selviän kyllä”, hän vähätteli fysioterapeutin neuvoja. Hän tiesi, että Kayla oli ammattinsa puolesta varmasti tarkka niissä asioissa. Hän ei ollut käynyt kuntoutuksessa, kuin ensimmäiset kaksi vuotta onnettomuuden jälkeen. Ei siitä enää mitään hyötyä olisikaan.
Nox nappasi ruohotupsun suuhunsa ja vaikutti varsin tyytyväiseltä oloonsa kiireen ulkopuolella. Klaus nyökkäsi naisen sanoille ja kiskoi hevosen pään heinän seasta. Hän käänsi sen ja lähti kohti tallia toisen ratsukon kanssa. Paluu kisakeskuksen välittömään läheisyyteen vain vahvisti Klausin jännitystä, mitä hän yritti peitellä sekä hevoselta että ratsastusseuraltaan.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1141
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] Luhmühlen 2014   Su Elo 17, 2014 11:49 pm

Tiistai, 10. kesäkuuta, 11:51 - Koulun penkille

Lucy oli sullonut suojat reppuunsa ja katsoi pieni ylpeä hymy huulillaan hevosta, joka näytti löytäneen tasapainonsa lämmittelyn kuluessa. Effien ehdotus sai hermostuneen nyökkäyksen vastaukseksi, mutta tyttö lähti toisen perässä katsomoon. Heti, kun Ivory tuli radalle, Lucy unohti kaiken muun. Tyttö tuijotti hevosta tarkkaavaisesti, painaen mieleensä jokaisen liikkeen, jonka ruuna suoritti. Hevonen kantoi itsensä tavattoman kauniisti ja esitti hienoa, rytmikästä ravia, joka sai Lucyn sydämen pakahtumaan ylpeydestä. Ivory oli kerrassaan upea hevonen.
"Se näyttää niin hyvältä", tyttö sai kuiskattua Ivoryn laukatessa kootusti radalla. Hän ei tiennyt, mitä muut olivat odottaneet hevoselta, mutta hänen silmiinsä rata oli näyttänyt kerrassaan upealta. Henrietta todella tiesi miten ratsastaa kaunista papurikonkimoaan.
"Vau", tyttö huokaisi noustessaan kuin horroksessa ylös katsomosta. Hän kiisi nopeasti hevosen luokse valmiina noudattamaan pienintäkin pyyntöä, jonka Henrietta antaisi. Tuollaisen radan jälkeen pieni komentelu oli ihan sallittua. Lucy oli todennäköisesti kaikista puolueellisin tuomari, jonka saattoi löytää, sillä hän oli jättänyt ruunan muutamat kompastelut täysin huomiotta ja keskittynyt ainoastaan kauniiseen, tarkkaan rataan, jonka ratsukko oli tehnyt.

Effie hymyili ymmärtävästi Lucylle, sillä Ivory taisi olla tälle sitä, mitä hän tunsi katsellessaan Paddya, nelistäessään Chovella tai hypätessään Funksilla hyvänä hetkenä (jona se ei vienyt häntä tai pukittanut alas selästään).
"Se oli kaunis rata", hän myönsi. Hän ei voinut kutsua itseään asiantuntijaksi, mutta hän ei ollut nähnyt suuria virheitä ja omaan tasoonsa nähden Ivory oli tehnyt loisteliaan suorituksen. Effie oli tottunut ihailemaan Socksin, Slippersin ja Choven tapaa liikkua puhtaalla karismalla ja vaivattomalla lennolla, joskin hän oli puolueellinen, sokea tuomari, ja seuraamaan esimerkiksi Noxin harjoittelua, joten Ivoryn pehmeä, harmoninen liike oli ollut hyvin erilainen vertailussa, mutta ehkä kouluratsastus oli sitä: pehmeää harmoniaa hevosen ja ratsastajan välillä. Hän seurasi tyttöä alas katsomosta ja Henrietan luo; nainen oli jalkautunut hikisen ruunan selästä ja silitettyään sen poskea melkein hellästi, hän loi siihen surumielisen katseen, ennen kuin ojensi ohjat Lucylle hevosen jäähdyttelyä ja riisumista varten.

Lucy oli yhtä hymyä ottaessaan ojennetut ohjat vastaan. Ivory oli tehnyt hienon suorituksen. Henrietta sai osakseen lämpimän hymyn ja kunnioittavan katseen, mikä oli paljon Lucylta, sillä tyttö harvoin uskalsi katsoa hevosenomistajaa silmiin. Tyttö silitti hevosen poskea onnellinen, leveä hymy huulillaan.
"Olit ihan mahtava", hän kertoi hevoselle lähtiessään taluttamaan sitä. He lähtisivät pitkälle, rauhalliselle loppukävelylle kauas kisahälinästä. Ehkä hän voisi riisua hevosen varusteista tallilla ja suorittaa kävelyt riimun kanssa, niin hevosenkin olisi mukavampi kun ei olisi kaiken maailman hihnoja ja metallihärpäkkeitä haittaamassa elämää. Ivory oli aivan liian hyvätapainen tehdäkseen mitään tyhmää.
"Toivottavasti Socksilla menee yhtä hyvin", tyttö toivoi silittäessään kävellessään hevosen poskea. Tungoksessa sai yllättävän helposti tilaa, kun ihmiset näkivät saapuvan hevosen. Harva katsoja halusi jäädä hevosen alle.

"Toivottavasti", Effie myönsi ja seurasi hevosta kisakarsinoille. Hän antoi Lucyn touhuta ruunan kanssa rauhassa, sillä arveli tytön haluavan pitää kiltin ruunan kokonaan itsellään ainakin hetken. Niinpä hän tarkasti muiden hevosten olon toruen Papillonia tuhovimmasta uudelleen, ja ryhtyi sitten auttamaan Jamieta Socksin kanssa. Ori sai tummanruskean koulusatulan valkoisella huovalla sekä tummanruskeat englantilaissuitset nivelkuolaimella, sillä Jamie ei halunnut käyttää kankia tai kovempia varusteita: mies jakoi Corinnen filosofian siitä, että ratsastajan piti kyetä ratsastamaan vaikka varusteita, ei niiden takia. Effie kiinnitti suojat orin tanssahteleviin jalkoihin ja piteli hevosta, kun Jamie nousi sen selkään. Miehen vuoroon oli vielä reilu tunti aikaa, joten Jamie suuntasi irlantilaisensa kanssa maastoon. Se rentouttaisi ja piristäisi heitä molempia. Ehkä oman itsensä ytimessä oleva Socks antaisi parastaan myös kouluradalla.
"Miten sujuu?" Effie siirtyi kysymään Lucylta.

Lucy riisui hikisen hevosen varusteista ennätysajassa, sillä halusi käyttää kaiken mahdollisen ajan hevosen kanssa kävelemiseen. Ruuna oli ansainnut oikein kunnolliset loppukäynnit niin hienon suorituksen jälkeen. Hän puki hikiloimea nöyrälle hevoselle Effien palatessa heidän luokseen.
"Hyvin, ajattelin juuri lähteä kävelemään sen kanssa kauemmas kisapaikan metelistä", tyttö myönsi pidellen löysästi kiinni riimunnarusta. "Haluatko tulla mukaan?" Hän kysyi pieni hymy huulillaan. Seura kelpasi aina, jos Effiellä ei ollut parempaa tekemistä. Hän pitäisi huolta kellosta, että ehtisi ajoissa palata takaisin voidakseen hoitaa Ivoryn ennen Socksin rataa.

Effie vilkaisi karsinoissaan olevia hevosia. Ehkä Bogaert ja Williamskin selviäisisivät hetken itse.
"Toki", hän myöntyi ja taputti ruunan vaaleanharmaata kaulaa lähtiessään kaksikon mukaan.
"Onko se suosikkihevosesi?"

Lucy hymyili aavistuksen syyllisesti.
"On", hän myönsi hiljaa. Syyllisyys kalvoi, koska itsestäänselvän vastauksen olisi pitänyt olla Rain, joka oli hänelle joka tavalla tutumpi kuin Ivory. Vaan silti papurikonkimo ruuna oli siirtynyt kärkeen suuren sydämensä kanssa.
"Toivottavasti se ei koskaan lähde Rosings Parkista", hän huokaisi silittäen kävelevän hevosen poskea.

"Toivotaan niin", Effie myönsi ja katseli kisapaikan hulinaa. Kaksi suurta, kansainvälistä kenttäkisaluokkaa samana päivänä toivat väkeä ja he saivat luovia päästäkseen tungoksesta kauemmas. Onneksi Ivory oli niin hyvätapainen, ettei reuhtonut ja tempoillut, kuten Nox oli tehnyt.
"Ei neiti Thorpe ole ainakaan vielä kelpuuttanut yhtään tarjousta hevosestaan."

Lucy ei ollut edes tiennyt, että hevonen oli myynnissä, mutta Effien sanoista päätellen niin oli. Tyttö tukahdutti kauhun, joka nosti päätään jossakin syvällä mielen perukoilla. Ei Henrietta myisi Ivorya. Ivory oli aivan liian kultainen ja varmasti rakas omistajalleenkin.
"Se näytti uskomattomalta radalla", Lucy vaihtoi puheenaihetta, jotta ei säikyttelisi itseään yhtään enempää. "Sen kömpelyys oli kuin pois pyyhkäistyä. Ehkä Socks opetti sille tempun tai pari yön aikana", tyttö naurahti hyväntuulisesti. Socks liikkui aina niin notkeasti, ettei orin kanssa ainakaan tarvinnut pelätä kompurointia. Innostumista ja pukkeja enemmänkin.

"Se teki todella hyvän radan. Neiti Thorpe haluaisi kilpailla CCI****:ssä sekä Grand Prix 160:ssä eikä hän voi edetä enempää Ivoryn kanssa, joten hän on jo pitkään etsinyt uutta hevosta, vaikka joutuisi sitä ennen myymään nykyisensä", Effie selosti ja tunsi hälisevän kisatunnelman hiipivän vatsanpohjaansa. Socks, esiinny eduksesi! Slippers oli esitellyt velipuolien kajahtanutta puolta tarpeeksi.

Effien sanat saivat Lucyn vatsan heittämään kuperkeikkaa. Henrietta oli etsinyt uutta hevosta jo pitkään? Se ei ikinä tarkoittanut mitään hyvää. Toivottavasti Henrietan vaatimukset olivat niin korkeat, ettei yksikään hevonen täyttäisi niitä, jotta Ivory voisi jäädä Rosings Parkiin.
"Toivottavasti hän löytää mitä etsii", Lucy sanoi hiljaa, vaikka oikeasti toivoikin, ettei Henrietta koskaan myisi Ivorya. Ajatus aamutallista ilman Ivoryn tuttavallista hörähdystä tuntui autiolta. Ivory kuului Rosings Parkiin. Ei sitä voisi viedä pois.
"Niin korkean tason kilpahevosia ei tosin taida olla paljoa myynnissä", Lucy jatkoi hetken pohdittuaan. Oli vaikea kuvitella, miksi joku myisi huippuhevosen. Huipulle ei päässyt ilman kovaa työtä, joten kuka sellaisesta luopuisi hetken mielijohteesta? Ellei sitten otettu huomioon onnettomuuksia, joiden jäljiltä hevoset oli pakko myydä pois. Mutta onneksi sellaisiakaan ei tapahtunut paljoa.

"Totta", Effie myötäili ja vilkaisi varmuuden vuoksi kelloaan. Pian olisi syytä kääntyä takaisin ja etsiytyä takaisin kouluradan suuntaan. Naisen oli vaikeaa arvailla, kuinka Socksilla sujuisi: ori vakuutti aina hänet tavallaan liikkua, mutta vakuuttaisiko se tuomarit?
"Miten arvelet Socksin pärjäävän?" hän kysyi tytöltä, joka oli itse varsin vakuuttava kouluratsastaja.

Lucy pohti hetken vastaustaan. Socksilla oli kaikki mahdollisuudet suoriutua radasta loistavin pistein. Jamielta ei ainakaan yritystä puuttuisi eilisen epäonnistumisen jälkeen, joten jos Socks vain keskittyisi eikä antaisi painostavan ilman pilata suoritustaan, voisi se saada ennätyksellisen korkeat pisteet.
"Jos se malttaa keskittyä kilpailun hälinästä ja säästä huolimatta, se pärjää loistavasti", Lucy vastasi lopulta. "Se osaa paljon, jos vain keskittyy Jamieen eikä anna ulkopuolisten asioiden vaikuttaa suoritukseensa. Jamie saa sen varmasti esiintymään edukseen", tyttö jatkoi luottavaisesti. Hän halusi ajatella mahdollisimman positiivisesti Socksin suorituksesta. Ivorykin oli pärjännyt loistavasti. Miksei siis Sockskin voisi tehdä elämänsä koulurataa?

Se oli suuri jos. Kun kaksikko palasi kuumuudessa aavistuksen tavallista tunkkaisemmille kisakarsinoille, joiden pressukatto tuntui sulkevan lämmön sisään, Effie tarkasti siellä seisoskelevien hevosten vesitilanteen ja pyöräytti silmiään Papillonille, joka oli kipeästi lenkin tarpeessa. Ratsastajat varmaan palaisivat hotellille Jamien radan jälkeen ainakin viemään Henrietan ja hakemaan Emersonin; tämäkin varmaan näkisi Noxin ja Klausin suorituksen illasta.
"Lähdetäänkö jo katsomoon?" Effie kysyi taputtaen Slippersin massiivista, valkoista päätä.

Lucy vei Ivoryn karsinaan, pyyhkäisi nopeasti hevosen selän harjalla ja jätti ruunan juomaan vettä ämpäristä. Ruuna näytti tyytyväiseltä oloonsa, joten ilmeisesti pitkä kävelylenkki oli tehnyt tehtävänsä. Kunpa se olisi huomenna yhtä hyvässä vireessä kuin tänään ja laittaisi parastaan radalla.
"Lähdetään vain", Lucy myöntyi ja sulki huolellisesti Ivoryn oven. Hän vei harjan paikalleen ja suuntasi sen jälkeen katsomoa kohden toivoen, että Socks laittaisi parastaan kouluradalla ja näyttäisi, miten hieno ori se todella oli.

Socksin omistaja ja suurin ihailija odotti jo kouluradan katsomossa, missä oli seurannut päivän ratoja kriittisellä haukankatseella. Jostain syystä kukaan ei tuntunut asettuvan ehdoin tahdoin Corinne Fairchildin viereen, kai naisesta väreilevä aura oli jokseenkin kauhistuttava. Effiekin löysi heille paikat katsomon laidalta, mistä olisi nopea päästä alas ja ottamaan hevosta vastaan. Hän saattoi myös seurata sivusilmällä esimiehensä reaktioita, niin huomaamattomia kuin ne olivatkin. Oria ennen olisi vielä puoli tusinaa ratsukkoa.

Lucy istui Effien viereen ja katsoi radalle siirtyvää rautiasta hevosta, joka kulki oikein kauniissa kootussa ravissa. Tuskin ratsukko oli ehtinyt edes kiertää kenttää kerran ympäri, kun hevonen yllättäen rikkoi laukalle loikaten vauhkona ulos matalien kouluaitojen rajaamasta kisakentästä. Ratsastaja näytti valmiilta itkemään hypätessään alas hevosen selästä ja ojentaessaan ohjat hoitajalle. Heidän kisansa olivat siinä.
"Toivottavasti Socks ei keksi mitään tuollaista", Lucy sanoi aavistuksen surullisena. Oli aina sääli, kun jonkun kisat katkesivat johonkin, mikä ei ollut ratsukon itsensä käsissä. Hevonen oli säikähtänyt jotakin ja loikannut ulos radalta. Jos se olisi loikannut sisäänpäin, olisi ratsukko saanut vain virhepisteitä. Huonoa tuuria siis.

"Toivottavasti", Effie toisti ties kuinka monennetta kertaa sinä päivänä ja veti syvään henkeä, kun heidän odottamansa ratsukko oli vuorossa. Kullanrautias ori tanssi sisään kouluradalle. Se näytti olevan läsnä jokaisella solullaan ja katseli eteenpäin silmät kirkkaina ja suipot korvat hörössä; kaviot vain hipaisivat hiekkaa ja nostivat pienen hiekkapilven jäljessään. Irlantilainen pulppusi elämää Jamien pohkeiden välissä eikä ollut varmaa, oliko se jotain, mitä tuomarit arvostivat. Ratsukko pysähtyi, ja Effie odotti henkeään pidätellen ottaisiko Socks leikkisiä sivuaskelia Jamien tervehtiessä, mutta neljä kaviota pysyivät maassa ja jatkoivat näkymättömästä merkistä tanssivaa, vaivatonta ravia. Hevonen taipui notkeasti avotaivutukseen, mutta tahti oli aavistuksen kiirehditty. Ori liiteli radan ympäri ja seisahtui rytmikkään, energisen käynnin jäljiltä suhteellisen vauhdikkaaseen, mutta askellukseltaan oikeaan takaosakäännökseen, ennen kuin palasi raviin. Hevosen lihaksikas kaula taipui ja turpa painui rennosti alemmas; ori painoi ohjaa aavistuksen etupainotteisena liikkeellelähdöissä, mutta otti takaosansa mukaan muutaman askeleen kuluessa. Effiestä se näytti olevan kuin kotonaan ja, kuten hän oli arvellut monesti aikaisemminkin, lukevan miehen ajatuksia.
Hevosen tiet radalla olivat huolitellut, ja siirtymiset tapahtuivat täsmälleen merkin kohdalla. Se taipui kauniisti puolikaarilla, ja heitti sitten mahtavan pukin laukannostossa. Se jäi onneksi radan ainoaksi: raudikon laukka pyöri kolmitahtisena ja näytti vielä kevyemmältä kuin ravi, kuin irlantilainen olisi voinut siirtyä lentoon seuraavalla askeleella. Kolmikaarinen ura ja sen vastalaukka sujuivat vailla virheaskelia, myös toiseen suuntaan ja radan viimeinen ravi kuljetti ratsukon puolikaarella pysähdykseen. Kolme valkeaa ja yksi kuparinkultainen seisahtuivat merkille, Jamie tervehti ja lähti radalta pitkällä ohjalla. Socks venytteli kaulaansa ja tanssahteli eloisin sivuaskelin ulos portista.

Lucy tuijotti Socksia herpaantumatta. Ori näytti olevan elementissään tanssahdellessaan vaivattomasti liikkeestä toiseen. Upeaa, upeaa! Socks näytti pesunkestävältä kouluratsulta, mitä Lucy ei voinut kuin ihailla. Treeni oli selkeästi tuottanut tulosta eikä pää pystyssä kulkevasta estehevosesta ollut tietoakaan. Tyttö ei voinut kuin virnistää, kun Socks pukitti. Hetken hän oli jo ajatellut, että Jamie oli vaihtanut hevosen johonkin toiseen.
"Se meni loistavasti", tyttö sanoi kun ratsukko suuntasi ulos radalta. Hän lähti oletettavasti Effien perässä alas ottamaan hevosta vastaan. "Socks todella näytti, miten hieno ori se on."

"Totta", Effie vilkaisi Corinnea. Nainen näytti olevan samaa mieltä. Hän nappasi reppunsa ja hölkkäsi alas katsomosta ja saavutti ratsukon vähän matkaa radan ulkopuolella. Jamie oli valunut alas satulasta ja halasi hörähtelevän ja pärskivän orin päätä. Kun tytöt saapuivat, mies yritti rutistaa ensin Effietä ja sitten Lucya spontaanien poskisuukkojen kera, ennen kuin keskittyi jälleen rakastamaansa hevoseen.
"Hyvin tehty", Effie kehui ja mies näytti helpottuneelta; vaisu epävarmuus oli haihtunut, ja Jamie näytti olevan jälleen onnellinen. Hän nosti satulan hevosen selästä ja taputteli sen kaulaa taukoamatta heidän suunnatessaan kohti karsinarivistöjä.

Lucy nauroi, kun Jamie jakeli halauksia ja poskisuudelmia selkeästi riemuissaan radasta. Kyllä tuollaisesta suorituksesta saikin olla ylpeä! Hän halasi miestä takaisin iloinen, ylpeä hymy huulillaan.
"Näytitte upealta", Lucy yhtyi Effien kehuihin lämpimästi hymyillen. Vau mikä suoritus! Socks oli todella päässyt loistamaan Jamien kanssa. Corinnekin oli varmasti ylpeä orista. Kukapa ei olisi? Hän ainakin suorastaan loisti ylpeyttä hevosesta, vaikka eihän hän ollut tehnyt mitään Socksin menestyksen eteen. Kunpa Paulus olisi nähnyt hevosen huikean suorituksen! He olivat edustaneet Rosings Parkia kerrassaan upeasti kenttäkilpailujen kouluosuudella, joka ei ollut kummankaan niihin osallistuneen hevosen vahvimpia puolia.

Effie auttoi Socksin huollossa lähinnä viemällä hevosen varusteita ja tuomalla uusia, sillä Jamie halusi itse pestä oria ja syöttää sille omenanpaloja. Miehen oli vaikea jättää hevosta kiitollisuudenpuuskassaan - hän ei tiennyt, mitä olisi tapahtunut, jos Socksin rata olisi sujunut samoin kuin Slipsin - mutta Henrietta odotti jo lähtöä takaisin hotellille, ja Papillon tarvitsi selvästi liikuntaa. Jos hän lähtisi nyt, hän ehtisi varmaan ratsastaa Slipsin ennen Noxin ja Klausin luokkaa. Raskaasti huoahtaen Jamie luovutti pestyn orin Effien ja Lucyn kävelytettäväksi, ja lähti parkkipaikalle Henrietta mukanaan.
"Tarvitsen jäätelöä", Effie totesi, kun hermostus hellitti vihdoin, ja lähti taluttamaan eloisaa hevosta kohti ylihinnoiteltua tallikahviota, josta he olivat hakeneet jäätelöä myös tullessaan.

Lucy pyöri apuna ja komensi tuloksetta tuhoamisvimmaista Papillonia. Tamma oli onnistunut järsimään komean kokoisen palan ovestaan irti päivän aikana. Onneksi hevonen oli vain väliaikaiskarsinassa tai Corinne olisi pian saanut laskun mukaansa. Jamien ja Henrietan lähdettyä Lucy vilkaisi hevosten vedet, ennen kuin lähti Effien mukana kahviota kohden.
"Kunpa yöllä ukkostaisi, niin huomenna ei olisi näin painostavaa ilmaa maasto-osuudella", Lucy pohti luoviessaan tietään ihmisjoukon halki kahviota kohden.

"Hmm. En ole varma toivonko tuota", Effie pohti ja houkutteli hevosen peräänsä ihmisjoukon halki. Hän ei voinut olla tuntematta ylpeyttä tavasta, jolla laivastonsiniseen hikiloimeen verhottua hevosta katseltiin.
"En tiedä, haluanko olla täällä kaksin, jos rajuilma iskee ja hevoset hermostuvat. Hakisitko meille jäätelöt?" hän kysyi Lucylta ja tarjosi rahaa, tai vaihtoehtoisesti Socksin riimunnarua.


"Totta", Lucy vastasi. Hän ei ollut edes ajatellut, mitä siitä tulisi, jos he joutuisivat kahden kesken rauhoittelemaan kuutta hermostunutta eläintä. "Hae sinä, minä pidän Socksia", tyttö jatkoi ja otti tarjotun riimunnarun käteensä. Hän silitteli hevosen silkkistä kaulaa kehuen sitä vuolain sanoin päivän suorituksesta. Jotkut ohikulkijat pysähtyivät ihailemaan upeaa oria, sillä kullanhohtoinen väri käänsi katseita.

Effie palasi hetken kuluttua mukanaan neljä jäätelöä: mansikkatuutti, suklaakuorrutteinen tikku, oranssi mehujää sekä minttusuklaatikku. Hän tarjosi kahden valintaa Lucylle ja veti saaliin kauemmas uteliaasti päätään ojentelevasta orista. Tällaisina hetkinä hän tunsi olevansa tyytyväinen, ja sitä kai onnellisuus oli?
"Voi taivas, tämä on hyvää", hän mumisi pureuduttuaan toiseen jäljelläolevaan jäätelöön ja aloitettuaan kiireettömän paluumatkan heidän kisakarsinoitaan kohti.

Effie oli ilmeisesti todella kaivannut jäätelöä, kun toi mukanaan neljä vaihtoehtoa. Lucy nappasi hymyillen kaksi jäätelöä ja lähti kävelemään hitaasti takaisinpäin Socksin kanssa.
"Osaat aina valita hyviä jäätelöitä", Lucy vastasi nauttien kylmästä herkustaan. Tällaisena kuumana, hiostavana päivänä jäätelö oli taivaan lahja. Kunpa autossa olisi pieni pakastin, jossa he voisivat säilöä jäätelöitä, niin ei tarvitsisi ostaa kahvion ylihintaisia tuotteita.

Effie tuhahti kriittisesti. Hän oli loistava jäätelöasiantuntija ja osasi koota jos jonkinmoisia jäätelöunelmia, mutta ylihintainen pikkukahvio tarjosi todella köyhiä valikoimia. Hän antoi hedelmäisen mehujään sulaa kielelleen ja se tuntui viilentävän myös polttelevaa ihoa. Nainen vilkuili jälleen kelloaan tuskin tapaa tiedostamatta; Jamie palaisi varmaan pian Emersonin kanssa ja ehkä kaksikko lähtisi hevosillaan maastoon, jos ehtisi ennen Klausin vähitellen lähestyvää luokkaa.

Lucy vilkaisi taluttamaansa hevosta, kun kisakarsinat lähestyivät. Socks näytti varsin tyytyväiseltä oloonsa, joten ehkä hevonen oli saanut käveltyä tarpeeksi. Hän tunsi tutun jännityksen hiipivän jälleen sisälleen. Noxin ja Klausin luokka lähestyi väjäämättä. Kohta heiltä olisi taas yksi hevonen ja ratsastaja radalla laittamassa kaiken likoon. Tänään oli ollut hyvä päivä kouluratojen suhteen. Ehkä sama onni kantaisi Noxin ja Klausinkin voittoon - tai edes sijoille.
"Papillon", Lucy torui nähdessään tamman jälleen kerran ovensa kimpussa. "Voisitko kerrankin käyttäytyä kuin hevonen sen sijaan että leikit tuholaista?" Tamma vastasi luimimalla korviaan ja järsimällä oveaan entistä rajummin hullunkiilto silmissään.

Effie pyöritteli sille silmiään, mutta sama kai päti ihmisiinkin: mielipuolista paljastui neroja ja taiteilijoita. Hän oli istahtanut ylösalaisin käännetylle ämpärille karsinoiden eteen syömään minttusuklaajäätelöä ja kuuntelemaan kaukaista jyrinää, kun Jamie ja Emerson saapuivat. Tuholainen höristi korviaan ja pukkasi omistajaansa syyttävästi rintaan, kun tämä alkoi laittaa tammaa kuntoon, ja hyväntuulinen Jamie ojensi Effielle ja Lucylle tällä kertaa kassillisen kiinalaista noutoruokaa, mikä sai Effien silmät kirkastumaan. Molemmat miehet varustivat itse hevosensa laskien lempein piikein leikkiä toisistaan, joten tytöt saivat pitää ansaittua taukoa, jonka aikana Effie tosin kertasi mielessään, että kaikki oli tehty ja Noxin kisavarusteet olivat varmasti tahrattomina odottamassa.

Lucy oli kiitollinen, kun Emerson saapui viihdyttämään tuholaishevostaan. Ehkä Papillon jättäisi tuhoamisen sikseen kun pääsisi vähän liikkumaan. Lucy kiitti Jamieta ja kävi ruuan kimppuun tarmolla. Hän ei ollut edes huomannut, miten nälkäinen oli ollut, eikä pohjalle syödyt jäätelötkään olleet vieneet nälkää kokonaan pois.
"Tämä on hyvää", Lucy totesi syömisen lomassa. Hän uskoi Effien käyvän päässään läpi Noxin varusteita, joten ei halunnut häiritä sen enempää. Kiitollisena siitä, ettei hänellä ollut edessä muuta enää tänään, Lucy keskittyi ruokaansa ja taukoon, joka tuli tarpeeseen. Huomenna olisi taas kiireinen päivä edessä, kun hevoset suuntaisivat maastoesteradalle, mutta sitä ennen oli vielä yksi kouluohjelma jännitettävänä.

Effie nautiskeli jäätelöstään kiireettä, sillä sää pitäisi ruoan tarpeeksi lämpimänä ja jos ei, hän tuskin pahastuisi oltuaan kuumissaan koko päivän. Hän toivoi sadetta, vaikkei tiennyt kuinka pitäviä pressukatot olisivat: saisiko rankkasade ne romahtamaan sisään? Rajuilma voisi repiä koko katon irti tai ainakin ravistella heppoisia karsinoita. Hän ei halunnut kuvitella, mitä siitä voisi seurata, sillä Nox ja Papillon villitsisivät muutkin vauhkoksi eikä hän halunnut kertoa Corinnelle, että naisen tähtihevoselta oli jalka poikki. Hän heilautti kättään, kun jättiläismäinen irlantilainen ja pienenpieni hannover lähtivät vierivieressä kohti kisa-alueen laitaa: Jamie ratsastaisi vain kevyen, verryttävän lenkin Slippersillä ja Emerson halusi rauhoitella Papillonia, jolla tässä säässä ja mielentilassa ei rankasta harjoituksesta tulisi mitään muuta kuin ruumiita.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1141
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] Luhmühlen 2014   Su Elo 17, 2014 11:51 pm

Tiistai, 10. kesäkuuta, 16:56 - Oppia mestarilta

Päivä oli alkanut kääntyä iltaan. Ilma oli edelleen paahteisen painostava, ja kisakeskuksen ympärillä pyörivät pilvet enteilivät myrskyä. Oli vain ajan kysymys, koska taivas repeäisi ja salamat halkoisivat tallipihaa. Klaus oli käynyt suihkussa ja pukeutunut valkoisiin kisahousuihin, paitaan ja silkkiplastoniin. Hän kantoi käsivarrellaan tukahduttavan kuumaa mustaa frakkiaan, jonka taskussa olivat valkoiset hansikkaat. Mustat nahkasaappaat oli vasta kiillotettu ja rasvattu, mutta pölyävä piha oli saanut ne jo harmahtaviksi. Kannukset roikkuivat hänen kädessään silinterin kera, kun mies käveli karsinoita kohti mieli täynnä jännitystä. Hän oli karannut muilta valmistautumaan yksinäisyyteensä, vaikka tallialueella ei missään ollut mahdollisuutta olla yksin. Ihmisiä oli enemmän kuin edellispäivänä ja Klaus tunsi jännitystä mihin menikin. Hän käveli tutuille karsinoille ja pysähtyi Noxin karsinanoven eteen. Hän katseli kilparatsuaan kuin olisi arvioinut sitä. Kyllä he selviäisivät.

Effie oli viettänyt illan kiillottamalla kimon Andalusian ihmeen yhä uudelleen ja uudelleen. Sen hopeinen karva kiilteli jopa karsinan hämärässä, tumma turpa loi dramaattista kontrastia ja kaviot oli öljytty; vuohiskarvat, ruununrajat sekä korvakarvat oli siistitty pienillä kynsisaksilla. Muhkeat, hopeiset jouhet oli pesty ja nyt ne laskeutuivat silkkisinä lainena. Effie oli letittänyt orin paksua, pitkää harjaa niin kauan, ettei yksikään jouhi uskaltan törröttää siististä kampauksesta sekä letittänyt hännän yläosan tavalla, joka jätti hevosen takajalat näkyviin, mutta ei häirinnyt hännän aaltoilua. Varusteet olivat saaneet vielä perusteellisemman käsittelyn, sillä ne eivät osoittaneet kärsimättömän aggression merkkejä. Nainen oli varustanut hevosen valmiiksi ja seisoi sivulla valmentajan katsellessa kilparatsuaan.
"Voinko vielä auttaa jotenkin?" hän tiedusteli hiljaa kuin arkaillen miehen ajatuksenjuoksun katkaisua.

Klaus hätkähti huomatessaan Effien. Miten hän ei ollut huomioinut tuota aiemmin? Säikähdyksestä vakavoitunut ilme suli jännittyneeseen hymyyn. Hän vilkaisi vielä hevosta.
”Eiköhän tämä ole minun käsissäni tästä eteenpäin. Kiitos”, hän nyökkäsi vältellen suoraa katsekontaktia. Klaus oli omissa ajatuksissaan, vaikka miten yritti päästä takaisin siihen hetkeen. Hän kävi läpi rataa uudelleen ja uudelleen, laski mielessään piaffen askelia ja laukanvaihtoja, arveli sopivaa laukanpituutta ja omaa asentoaan. Mikäli hän tekisi jonkin aloittelijan virheen, hän ei antaisi itselleen anteeksi. Noxilla oli kaikki täydellisen radan salaisuudet tiedossaan, kun Klaus vain pysyisi poissa tieltä.
”Miltä se on vaikuttanut?” hän kysyi Effieltä häivähdys epävarmuutta äänessään. Nox oli ollut lähes painajaismaisen raskas ratsastaa aiemmin, eikä herkkä hevonen ollut reagoinut hyvin sen hetkisen säätilaan. Klaus pelkäsi, että se jatkaisi hermoiluaan edelleen. Mikäli Nox käyttäytyisi, rajuilma iskisi päälle juuri heidän ratansa aikana ja lähelle iskevä salama saisi hevosen ryntäämään radalta ulos. Hylkäys olisi todella suuri pettymys ulkomaille matkustaneelle ratsukolle eikä varmasti vähiten Corinnelle. Klaus oli kuullut Jamien hyvin menneestä radasta, eikä hän todellakaan halunnut jäädä huonoksi kakkoseksi tuon rinnalla. Hänellä sentään olisi allaan henkeen ja vereen kouluratsu.

"Levottomalta", Effie vastasi totuudenmukaisesti ja kuunteli jyrinää, joka tuntui tiivistävän painostavaa ilmaa entisestään. Papillon potkaisi välillä karsinansa seinää, ja jos joku tuli yleisöksi, esitti näytöksen diivan päiväkirjoista, mutta Fairchildien orit eivät näyttäneet kärsivän säästä. Slipperskin oli rauhallinen Jamien lenkin jäljiltä; mies itse oli siirtynyt jo muutaman muun kanssa seuraamaan illan koululuokkia. Effie oli pysynyt karsinoilla avustamassa. Hän toivoi, että Bea olisi ollut orin seurana, vaikkei tiennyt olisiko pelkkänä kisahoitajana oleminen pettymys sen jälkeen, kun nainen oli itsekin kilpaillut hevosen kanssa. Voisiko Moralesia syyttää ammattivalmentajan valitsemisesta hevosensa kilparatsastajaksi?

Klaus huokaisi. Sitä hän oli odottanutkin, eikä tiennyt, miksi oli toivonut jotakin muuta. Nox oli kuitenkin tunnettu näyttävyydestään radalla sekä siitä, että hevonen todella tiesi, milloin kuului esiintyä parhaimmillaan. Klaus laski tavarat käsistään yhden varustekarsinassa olevan arkun päälle ja alkoi kiinnittää kannuksia jalkoihinsa. Hän tuskin oli vielä myöhässä, eikä halunnutkaan kuluttaa orin kaikkea energiaa.
”Viime hetken vinkkejä?” mies kysyi Effieltä, sillä tuo oli tuntenut hevosen kauemmin. Hän nousi seisomaan saatuaan kannukset saappaisiinsa ja veti sitten takin päällensä. Hän pyöritteli silinteriä käsissään ennen kuin painoi sen taakse kiinnitetyille hiuksilleen. Klaus asteli Noxin karsinalle ja avasi oven. Hän silitti hevosen otsaa, ja sai vain todeta, että turhia hellyydenosoituksia se ei kaivannut. Nox oli jo valmis lähtemään ja pysyi hädin tuskin karsinassa.

"Muista hengittää", Effie tarjosi puolittain hymyillen ja nosti vakiorepun selkäänsä. Hän seuraisi ratsukon mukana varmuuden vuoksi ja etsiytyisi vasta myöhemmin katsomoon. Katsomon keskivaiheilla istuva Jamie oli asettunut Corinnen viereen ja hörppäsi jääkahvia. Hän oli alkanut arvostaa kouluratsastusta enemmän todettuaan, kuinka huonosti oli ollut valmistautunut sitä vasten, mutta ei silti nähnyt siinä samaa hohtoa kuin esteradalla.
"Miltä näyttää?" hän kuiskasi toiselle vieruskaverilleen ja nyökkäsi kohti kouluradalla ravaavaa, pitkäkaulaista ruunikkoa.

Hengittää? Hyvä ohje. Klaus veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja puhalsi hitaasti ulos. Se ihme kyllä auttoi. Hän otti Noxin ulos karsinasta ja ponnisti selkään tarkistettuaan satulavyön kireyden. Kimo askelsi sivuttain hetken, mutta tyytyi kävelemään päätään välillä viskoen kohti kenttää. Klaus tarkisti ryhtiään, ojensi jalkojaan pidemmiksi ja etsi hansikkaat käsiinsä. Hän siirtyi lämmittelyalueelle nyökäten lyhyen kiitoksen Effielle ja lähti uralle ravissa, jota alkoi hiljalleen koota. Nox toimi paljon paremmin, oli myönnettävä, mutta ei siitä kotona helposti löytyvää pehmeyttä nähnyt. Askel oli ajoittain jännittynyt, vaikka se alkoikin volttien, siirtymisten ja aktiivisen asetuksen ja taivutuksen kautta kulkeakin paremmin. Jokainen kaukainen jyrähdys sai Noxin korvat painumaan niskaa pitkin, mutta toistaiseksi se tyytyi vain näyttämään, ettei pitänyt säästä. Se huitoi hännällään välillä, minkä Klaus olisi halunnut kitkeä kokonaan pois. Hevosen tulisi olla pehmeä, kuuliainen, kevyt ja tarkkaavainen ratsastajan avuille. Kimo nosti laukan toivotulla pehmeydellä ja toimi alusta alkaen kolmitahtisessa askellajissa vaaditusti. Sen sulkutaivutukset olivat lennokkaita ja tahdikkaita, ja hevonen pysyi toivotussa muodossa. Klaus pyrki huomaamattomiin apuihin, joka räjähdysherkällä hevosella ei ollut kovin vaikeaa. Ainoastaan pidätteiden kanssa hän joutui alkuun taistelemaan, sillä menohaluja olisi riittänyt. Hän kävi läpi kaiken radalla vaaditun tiivistettynä ja siirtyi lämmittelyn jälkeen odottamaan vuoroaan. Nox tuntui aistivan h-hetken lähestyvän, sillä se muuttui yllättäen melko hiljaiseksi ja aiemmin esiintynyttä kuolaimen kolistelua ei enää ollut havaittavissa. Kimo pysähtyi täydellisesti tasajaloin ja suoritti suoran peruutuksen. Klaus muisti taas Effien ohjeen hengittää ja hän teki muutaman hengitysharjoituksen ihan vain varmuuden vuoksi. Radalla hän ei varmasti muistaisi enää.

Kayla oli hyvin ehtinyt siistiytyä ja vaihtaa Pacon kuolaaman ja karvoittaman t-paitansa puhtaaseen tummansiniseen toppiin, mutta tunsi väljästä vaatetuksestaan huolimatta silti olevansa kuumissaan. Päätäkin jomotti kenties matalapaineen, kenties stressin vuoksi. No, ehkä he pian kastuisivat ja saisivat kaivattua viilennystä. Nainen oli harvinaisen järkevää logiikkaa noudattaen viettänyt puhtaiden vaatteidensa kanssa vielä hetken Pacon kanssa ja lopulta, jonkin verran ennen Klausin ja Noxin vuoroa etsiytynyt katsomoon Jamien, Corinnen ja kenties muiden luokse seuraamaan koulukilpailuja. Hän oli vakuutellut Klausille Noxin pärjäävän hyvin, vaikka olikin hieman huolissaan hevosen aiemmasta levottomuudesta, ja halusi ehdottomasti nähdä noiden suorituksen. Kayla todella, todella toivoi, että upea kimo näyttäisi parastaan kouluratsastuksen saralla eikä sirkustemppujen, joita oli nähty harjoituskentällä ihan tarpeeksi.

Lucy oli asettunut istumaan katsomon laidalle, lähelle poistumistietä, ja piti paikkaa Effielle. Katsomo oli paljon täydempi kuin päivällä, mitä tyttö ei ihmetellyt lainkaan. Päivällä liikkeellä olivat olleet kenttäratsut, mutta nyt oli kouluhevosten vuoro loistaa. Täällä tuskin nähtäisiin pää taivaissa kulkevia hevosia tai ratsastajia, joiden avut näkyivät katsomon kaukaisimpaan nurkkaan asti. Lucy odotti jo jännittyneenä Noxin ja Klausin vuoroa. Hän oli seurannut aiempia ratoja mielenkiinnolla, painaen mieliinsä hevosten suorituksien heikkouksia ja vahvuuksia. Tyttö uskoi Rosings Parkin valmentajan mahdollisuuksiin täydellisesti. Nox pärjäisi varmasti, kunhan sää suosisi. Jyrähtelyistä päätellen niin ei ollut. No, ehkä hevonen laittaisi siitä huolimatta parastaan radalla. Nox oli kuuleman mukaan melkoinen esiintyjä. Hän halusi nähdä ja kokea andalusialaisen ihmeellisen karisman kaikessa loistossaan. Pane parastasi, Nox! Klausin kykyihin hän luotti. Mies kyllä osasi, jos hevonen vain muistaisi esiintyä edukseen.

Effie liittyi Lucyn seuraan, kun Bogaertin vuoro lähestyi ja nosti repun syliinsä. Hän uskoi valmentajan esiintyvän edukseen, säästä viis. Ehkä olosuhteet olisivat paremmat perjantaina, jona Nox kisaisi todellisella tasollaan: ehkä tämä oli ennemmin harjoitus kuin todellinen kilpailu. Hän vilkaisi ylemmäs katsomoon, missä Corinne, Jamie, Kayla ja Emerson istuivat ja sysäsi syrjään ahdistuksen, jolla oli ärsyttävä tapa nostaa päätään, kun sitä vähiten kaipasi.
"Jännittääkö?" hän kysyi työkaveriltaan, jolla tuntui olevan kyky eläytyä jokaisen heidän ratsukkonsa hermostukseen.

Klaus pyyhki tuskanhikeä kasvoiltaan ja siirtyi kentälle, kun hänen vuoronsa koitti. Hän päätti kiertää kouluradan ennen radalle astumista, sillä se oli mahdollista. Pitihän Noxin nähdä, mitä radan missäkin kulmassa odotti. Hän ei tekisi sitä virhettä, että jättäisi radan esittelemättä ja Nox säikähtäisi jotakin typerää. Sellaisesta ei tosin ollut merkkiäkään, sillä hevonen ravasi keskittyneesti koko radan ympäri hämmentymättä mistään. Klaus tunsi yleisön katseet itsessään, vaikka oli vain tutuistaan huolissaan. Hän ei halunnut tuottaa pettymystä.
Klaus nosti laukan ja antoi sen pyöriä kootusti hetken ennen kuin suuntasi radalle. Ratsukko tuli radalle tyylikkäässä kootussa laukassa, ja hän saattoi vain ihailla osaavan hevosen suoraa linjaa tervehdykseen, missä pysähdys sujui pehmeästi, kuten kuuluikin. Ratsukko jatkoi matkaa kootussa ravissa ja esitti lennokkaan lisätyn ravin sekä näyttävät sulkutaivutukset.
Klaus keskittyi täysin omaan suoritukseensa ja oli jo ehtinyt unohtaa koko yleisön. Hän piti apunsa niin pieninä kuin suinkin uskalsi, jotta hevonen varmasti suoriutui tehtävät loppuun saakka. Nox esitteli korkeaa askeltaan lähes leijuvassa passagessa, mistä siirtyminen piaffeen sujui sulavasti. Klaus erehtyi apuineen hieman ja piaffen 10 askelta liikkuivat aavistuksen liikaa eteenpäin. Hän toivoi, ettei saisi turhia vähennyksiä siitä. Samoin lisätty käynti tuntui selästä käsin liian malttamattomalta, mutta sen sijaan laukkaohjelma sujui hyvin. Piruetit olivat ehdoton kohokohta Klausin mielestä, sillä Nox keskittyi niihin uskomattoman upeasti askel askeleelta.
Sen askel oli läpi laukkaosuuden näyttävä ja korkea, mutta eteenpäinpyrkivyys kuitenkin säilyi. Laukanvaihdot olivat askeleelleen tarkat, eikä juuri silloin alkava harva tihkusade hetkauttanut oria suuntaan tai toiseen. Klaus ei olisi voinut olla tyytyväisempi, kun pysäytti Noxin passagesta tasajaloin lopputervehdykseen. Vasta silloin, kun saattoi todella rentoutua, hän muisti yleisön. Hän antoi Noxille ohjaa ja ratsukko siirtyi vapaassa käynnissä ulos radalta. Aivot tuntuivat yhdeltä mössöltä eikä hän tuntunut muistavan suorituksestaan mitään enää silloin, kun hän ohjasi kevyesti hionneen orin kentältä pois. Olo oli jollakin tavalla tyhjä, mutta mies tajusi silti hymyillä tyytyväisyyttään. Hän taputti valkoista kaulaa ja pyyhkäisi otsaansa. Se oli ohi. Hän ei tiennyt yhtään, kuinka oli mennyt, mutta eiköhän se selviäisi pian. Tärkeintä oli, että hän oli selvinnyt radalta omasta mielestään ilman anteeksiantamattomia virheitä.

Ai että jännittikö? Tietenkin jännitti! Hän osasi jännittää ratsukoiden puolesta silloinkin, kun katsoi kilpailuja televisiosta eikä tiennyt mitään ratsukosta, ennen kuin näki sen ruudulla. Silti hän jännitti, joten totta kai hän jännitti Noxin ja Klausin suoritusta.
"Jännittää", Lucy myönsi kääntäen katseensa jälleen radalle. Ratsukko pysähtyi lopputervehdykseen. Klaus ja Nox saapuisivat seuraavina. Lucy sulki silmänsä, veti syvään henkeä ja koetti rauhoittua. Hänen pitäisi muistaa hengittää Noxin suorituksen läpi. Sieltähän valkoinen taituri jo liiteli radalle. Lucy ei voinut kuin ihailla hevosen ja ratsastajan yhteistyötä. Nox näytti lukevan Klausin ajatuksia. Lucy huomasi vasta laukkapiruettien jälkeen pidättäneensä hengitystään ja tyhjensi keuhkonsa yhdellä pitkällä puhalluksella. Nyt hän ymmärsi, mitä sillä tarkoitettiin, kun hevosen karismaattinen esitys salpasi hengityksen. Ratsukon poistuessa radalta hän kääntyi Effien puoleen.
"Vau", tyttö onnistui henkäisemään noustessaan ylös ja suunnatessaan vastaanottamaan hevosta. Tai no, oikeastaan Effie vastaanotti hoidokkinsa ja hän vain seurasi mukana, koska halusi päästä onnittelemaan ratsukkoa. Tai ehkä vain Noxia, sillä Klaus oli edelleen tytön mielestä aavistuksen pelottava.

Lopulta Klausin ja Noxin vuoro koitti ja Kayla seurasi ratsukkoa huomio herpaantumatta. Heidän aikaisempi maastokävelyreissunsa ja sen aikana käyty keskustelu oli saanut naisen entistä enemmän toivomaan parasta mahdollista suoritusta Bogaertilta ja miehen ratsulta. Noxin käyttäytyminen kentälle saapuessa näytti lupaavalta, ja toiveikkaan jännittyneenä Kayla nojasi kyynärpäillä polviinsa ja laski leukansa kämmeniään vasten peittäen osan kasvoistaan, kun ratsukko aloitti ratansa.
Lukuisten radalla nähtyjen onnistuneiden suoritusten jälkeen nainen uskalsi jo hengittää ja suoristautui säädyllisempään istuma-asentoon vilkaisten seuralaisiaan. Kaylan oli pakko myöntää, ettei hän osannut erottaa suorituksesta mainittavia virheitä, jos niitä oli. Pienet virheliikkeet oudoissa kouluratsastusliikkeistä menivät ohi kovaa ja korkealta. Nox näytti upealta ja aiemmasta säikkymisestä ei näkynyt merkkiäkään. Ratsukko suoriutui loistavasti alusta loppuun, ja viimeisen passagen jälkeen urakka oli suoritettu.
"Oliko tuo sama hevonen kuin harjoituskentällä? Hieno suoritus, eikö?" Kayla päästi suustaan naurahtaen helpottuneena.

"Kieltämättä", Jamie vastasi Kaylan ihaillessa Bogaertin suoritusta. Kyllä se kiitoksensa ansaitsi ja vaikka miestä hieman tympi kehua omituisen tylyä valmentajaa, hänkin myönsi ratsukon lahjakkuuden. Hän tunnusti myös avoimesti, ettei olisi mitenkään selvinnyt omasta kouluosuudestaan ilman Bogaertin työtä sekä hänen että Socksin kanssa. Hän kääntyi takaisin Kaylan puoleen andalusialaisen lähtiessä radalta.
"Oletko harkinnut kouluratsastusta?"

Kayla katseli, kun Klaus ja Nox poistuivat radalta ja ratsastaja vaikutti jopa ihan tyytyväiseltä suoritukseen, mikä ei kai ollut miehelle kovin tyypillistä. Sitten hän kääntyi katsomaan Jamieta. Kouluratsastusta? Nainen tiesi, että he olivat Pacon kanssa laiminlyöneet kouluratsastusta aivan liian rankasti molempien kiinnostuksen puutteen vuoksi ja hän kantoi huonoa omaatuntoa siitäkin, joten kysymys oli yllättävä.
"En itse asiassa. Kuinka niin? Olisi mukavaa osata sitä kunnolla, mutta ei siitä vain tule mitään", Kayla vähätteli itseään.
"Miten sinulla meni loppuilta silloin ravintolan jälkeen?"

Jamie jos joku ymmärsi kouluratsastuksen laiminlyönnin, sillä hän ei edelleenkään olisi jaksanut innostua pohkeenväistön vääntämisestä ja ravin kokoamisesta. Hänen harmikseen Corinne rakasti kenttäratsastusta ja omisti hänen elämänsä hevosen, joten hänen oli mukauduttava.
"Kysyin vain", hän hymyili olkiaan kohauttaen ja nyökkäsi kohti koulukenttää, jota he tuijottivat, tai ainakin loput yleisöstä tuijotti, sillä hän katseli vieressään istuvaa naista.
"Hyvin, kai. Toin tytöille ruokaa ja ratsastin vielä Slippersiä, ei sillä, että se olisi koulurataamme pelastanut. Entä teillä?"

Kayla nojasi kämmeniään istumansa penkin reunaa vasten tarkasteli Jamieta päätään kallistaen.
"Oliko stressiä?" hän kysyi kevyen herttaisesti hymyillen, viitaten sanoillaan Jamien äkilliseen lähtöön heti syötyään.
"Emme olleet kovin myöhään, mutta ihan mukavaa oli", Kayla vastasi kysymykseen olettaen, ettei tuota ehkä kovin paljon kiinnostanut kuulla selostusta siitä, mitä he olivat Klausin kanssa rupatelleet tuoppien ääressä.

"No, kenellekään ei jäänyt epäselväksi, että minä en ole kouluratsastaja", Jamie vastasi aavistuksen mustaan sävyyn ja katsahti radalla ravaavaa puoliveristä, ennen kuin väläytti naiselle hymyn. Bogaert ja Kayla tuntuivat olevan hyvissä väleissä. Ainakin joku miellytti sitä hapannaamaa.
"Oletko viihtynyt Belgiassa?"

Kayla kurtisti kulmiaan ihmetellen Jamien oudon sävyistä toteamusta.
"Mitä tuo tarkoitti?" hän hymähti ääneen ihmettelynsä irroittamatta katsettaan miehestä.
Lopulta Kaylakin katsoi hetken kentälle, muttei oikeastaan jaksanut kiinnostua siellä pyörivästä ratsukosta. Jotain ne tekivät. Kuumuus sai Kaylan posket punoittamaan kevyesti ja nainen pyyhkäisi hiuksia pois kasvoiltaan hiostamasta.
"Ihan mielenkiintoisen oloinen paikka, mitä nyt olen ehtinyt nähdä tähän mennessä", hän lausahti vastaukseksi.

Jamie kohautti olkiaan. Eikö hänen katastrofinsa Slippersin kanssa todistanut sen kohtalaisen tehokkaasti? Hän yritti ravistaa itsensä pettymyksestä, sillä tämän päivän olisi pitänyt korvata se, vaikka heidän menestyksensä sitten kuuluisi Bogaertilla. Noin sadasta CCI**-kisan osallistujasta Socks oli sijalla 14, ja Henrietta oli kohonnut kolmanneksi Ivoryllaan - tämän pitäisi olla hyvä päivä.
"Onko jotain, mitä haluaisit tehdä täällä ollessasi?"

Kayla hymähti ja harkitsi hetken tönäisevänsä Jamieta kylkeen, mutta päätyikin mahdollisesti puristamaan tuon toista hartiaa kevyesti. Mikä tuotakin miestä nyt riivasi?
"Tänäänhän meni hyvin, eikö vain?" hän muistutti sävyyn, johon ei ollut syytä väittää vastaan.
Kayla mietti hetken vastausta aktiviteettikysymykseen, mutta kohautti sitten olkiaan kuten Jamiekin oli tehnyt.
"Selvitä hengissä kilpailusta nyt ensin", hän aloitti mietteliäänä. "Jos niin käy, niin sitten... jotain hauskaa. Entä sinä?" hän päästi lopuksi suustaan ja virnisti hieman.

"Etköhän sinä selviä. Se luokka tulee olemaan lastenleikkiä", mies puhahti silmiään pyöräyttäen ja soi naiselle toispuoleisen hymyn. Eikö Kayla ollut lyönyt hänet ja Socksin?
"Ja mikä on hauskaa?"

"Ei kannata olla liian varma", Kayla naurahti, mutta Jamie oli tavallaan ihan oikeassa. Ei siinä, että Kaylasta mikään olisi lastenleikkiä, mutta Kaylan itseluottamus pitäisi heidät Pacon kanssa pohjamudissa vielä pitkään, jos jotain muutosta ei tapahtuisi. Hän uskoi yhä vakaasti, että avointen ovien kilpailuissa kyse oli ollut jostain käsittämättömästä tuurista eikä muusta.
"Hauskan pitäminen, mikäpä muukaan?" Kayla vastasi tarkoituksella ärsyttävän ympäripyöreästi. "Pitäisi sinun se tietää."

Effie laskeutui katsomosta ja saapui ottamaan vastaan ratsukkoa, varmuuden vuoksi. Valmentaja saattoi haluta hoitaa hevosen itse, joskin naisen kokemuksen mukaan mitä kovempi kilpailu, korkeampi taso ja maineikkaampi nimi, sitä enemmän ratsastaja turvautui itsestäänselvänä pidettävään apuun. Hän väläytti Lucylle hymyn ja keskittyi sitten työhönsä.
"Onneksi olkoon, se oli kaunis suoritus", hän kehui tavoitettuaan Noxin ja Bogaertin eikä voinut olla yllättynyt. Mitä muuta tämän tason kouluratsulta saattoi odottaa kuin täydellisyyttä?
"Haluaisitteko minun jäähdyttelevän hevosen puolestanne?"

Klaus vastasi Effien onnitteluun pienellä hymyillä eikä hetkeen osannut sanoa mitään. Hän laskeutui hevosen selästä ja riisui hanskansa. Ainakin ne pysyisivät siisteinä seuraavaan luokkaan, joka olisi vasta parin päivän päästä. Nox seisoi arvonsa tuntevana Klausin vieressä eikä näyttänyt merkkiäkään hermostuneisuudesta. Se näytti suorastaan ylpeältä.
”Kävelytän Noxin mielelläni itse”, Klaus sanoi ja vilkaisi taivasta. Hetkittäin tuli muutamia pisaroita, mutta rankkasadetta ei näkynyt. Hyvä niin.
”Menikö se yhtä hyvin kuin luulen?” hän varmisti varovasti uskaltamatta vielä odottaa mitään.

Lucy oli seissyt hiljaa sivummalla, kun Effie oli kehunut Klausia ja kysellyt Noxin hoidosta. Tyttö ihaili komeaa oria, joka näytti tietävän tarkalleen, kuinka hienon suorituksen oli tehnyt. Klausin kysyessä varmistusta radalleen, tyttö löysi vihdoin äänensä.
"Se meni upeasti", tyttö vastasi kerrankin kuuluvalla äänellä. "Mikäli tuomaristo ei ollut aivan sokea, saatte useammastakin kohdasta täydet pisteet", Lucy vielä sanoi ennen kuin hiljeni tuijottamaan kenkiensä kärkiä. Mikä hän oli valmentajan rataa arvioimaan? Ehkä olisi vain pitänyt pysyä hiljaa.

Effiekin nyökkäsi.
"Se oli hieno suoritus", hän varmisti ja taputti kevyesti kimon hopeanharmaata poskea.
"Löydätte minut siis karsinoilta, mikäli kaipaatte avustusta", hän jatkoi miehen ilmoitettua kävelyttävänsä ratsunsa itse. Päivä tuntui lentäneen ohi samaan aikaan kuin junnasi paikallaan turhauttavin tauoin, joilla ei voinut tehdä muuta kuin odottaa: nyt oli vuorossa jälleen yksi sellainen. Oli liian aikaista ruokkia hevosiakaan.

Klaus oli sulaa vahaa kuullessaan Lucyn ja Effien kehut. Hän saattoi vain hymyillä tytöille kiitollisena kaikesta avusta ja kannustuksesta. Nox oli loistanut, eikä se ollut pelkästään hänen ansiotaan.
”Kiitos”, hän sanoi vielä ennen kuin suuntasi orin kanssa kauemmas ihmisvilinästä. Kimo kulki juuri niin arvokkaana kun saattoi ja Klausin ei tarvinnut tehdä paljon muuta kuin kulkea sen vieressä. Hän talutteli hevosta mielellään ja tunsi lujaa hakkaavan sydämensä rauhoittuvan vasta, kun he saapuivat ruohikkoalueelle pois kiireiseltä tallialueelta. Hän salli hevosen kurotella ruohotupsuja suuhunsa, se oli tehnyt hyvän työn ja ansaitsi palkkion siitä. Hän ei tiennyt, olisiko menossa palkintojenjakoon, mutta ehkä hevosen kuolaimet ehdittäisiin päällisin puolin siistiä ennen sitä. Hän puheli matalasti orille odottamattakaan, että tuo ymmärtäisi. Hänen teki mieli soittaa Evelynille ja kertoa heti hyvin menneestä radasta. Sillä hetkellä puhelin oli kuitenkin jossakin ihan muualla, joten hän joutui käyttämään sen energiansa hevoselle puhumiseen.
Aikansa taluteltuaan, kun hevonen alkoi kuivua, Klaus suuntasi heidän kulkunsa takaisin tallille. Hän talutti orin karsinoiden luo ja tarjosi sen ohjia Effielle.
”Tiedätkö milloin luokka loppuu ja tulokset julkistetaan?” hän kysyi miettien, kannattiko hevonen huuhdella ja laittaa karsinaan odottamaan mahdollista palkintojenjakoa. Hän ei halunnut edes ajatella, pääsisikö sinne vai ei.

Lucy seurasi Effien perässä karsinoille, lähtien saman tien täyttämään Ivoryn ämpäriä. Ruuna oli juonut sen lähes tyhjäksi, joten parempi hakea uutta, raikasta vettä tilalle. Papillon oli sentään antanut ämpärinsä olla oikein päin, joten tamma ei heti tarvinnut lisää juotavaa.
"Mikä päivä", Lucy sanoi Effielle palattuaan täyden ämpärin kanssa Ivoryn karsinalle. Hän oli nähnyt toinen toistaan upeampia kouluratoja, saanut elää kilpailujen sykkivässä sydämessä, saanut jännittää ja riemuita. Vähemmästäkin väsyi, mutta hän oli vielä täysin pirteä ja hyvällä tuulella. Tyttö vilkaisi Ivorya, haki kaikessa hiljaisuudessa ruunan harjat ja alkoi harjata puhdasta hevosta jälleen kerran. Ruunakin tuntui nauttivan, kun pääsi harjattavaksi.

"Mmm", Effie vastasi ottaessaan orin ohjat vastaan. Lähes unettomat yöt hiostavassa kuumuudessa kävivät raskaiksi erityisesti, kun päivät olivat pitkiä ja stressaavia ja ne oli vietettävä jaloillaan edestakaisin juosten. Sää toivottavasti viilenisi nyt, tosin heidän tuurillaan hurjana rajuilmana yön aikana, kun he olivat kaksin höttöisissä karsinoissa asuvien hevosten kanssa.
"Kilpailitte luokan loppupäässä, joten luultavasti tulokset tulevat tunnin sisällä", nainen pohti ja tarkasti, että satulavyö oli löysätty, ennen kuin antoi orin juoda ämpäristään.

Klaus nyökkäsi työntekijälle. Hän riisui takkinsa ja silinterin ja asetti ne toivoakseen sellaisen arkun päälle, jota ei ihan heti tarvittaisi. Oli kuuma, ja toivottavasti sade viilentäisi ilmaa pian. Hän istuutui arkun päälle ja mietti suoritusta. Se oli hämärän peitossa suurin piirtein koko ajalta, mikä saattoi selittyä jännittämisellä ja stressillä. Hän oli melko varma, että oli onnistunut. Vaikka Nox se oli tehnyt suurimman työn ja toivottavasti hurmannut tuomarit.
”Taluttelenko sitä vielä?” Klaus kysyi Effieltä tietämättä oikein, mitä tehdä. Hän toivoi, että Corinne oli pitänyt näkemästään. Hän ehtisi ehkä katsomaan vielä lopun omasta luokastaan.

Lucy harjasi Ivorya pitkin, rauhallisin vedoin kuunnellessaan Effien ja Klausin keskustelua. Hän ei halunnut ottaa siihen mitään osaa, kun ei uskonut voivansa tarjota mitään sellaista sanottavaa, jolla olisi jotain väliä. Niinpä tyttö jatkoi harjaamista kaikessa hiljaisuudessa, pysähtyen aina silloin tällöin rapsuttamaan ihanan hevosen säkää, ryntäitä tai niskaa. Ivory hörisi tyytyväisenä. Ainakin ruuna oli rento ja rauhallinen, mikä oli hyvä asia, jos ukkosmyrsky uhkasi lähestyä. Ehkä heillä olisikin vain viisi karsinoista ulos ryntäävää hevosta käsissään. Tosin siinäkin oli viisi liikaa.

"Minä voin huolehtia hevosesta", Effie vakuutti ja taputti hevosen kaulaa. Hänellä oli tunne, että sitä kaivattaisiin vielä palkintojenjaossa, joten hän voisi pyyhkiä hiekan sen jaloista, kuivata hien ja korjata karanneet jouhet takaisin paikoilleen. Mikä tahansa hevonen, joka oli hänen vastuullaan, tulisi näyttämään upealta yleisön edessä. Moraleskin olisi varmasti vaikuttunut saamastaan videosta, ja Effie halusi tehdä parhaansa, jotta orin omistaja kokisi tekevänsä oikean päätöksen pitäessään sitä tallilla toipuessaan. Bogaert oli ollut hyvä valinta hevosen ratsastajaksi.
"Lucy, lähdetkö kanssani taluttelemaan hevosia?" Effie kysyi ja nyökkäsi papurikkoa kohti. Papillon kaipasi liikuntaa enemmän, mutta hän ei raaskinut pyytää tyttöä ottamaan kajahtanutta hannoverilaista, varsinkaan kun hänen kätensä olisivat täynnä andalusialaisen kanssa. He voisivat kierrellä koulukentän lähistöllä, mistä kuulisivat tulokset ja voisivat tuoda Noxin sopivasti paikalle.

"Totta kai", Lucy vastasi nopeasti, palautti harjat oikeille paikoilleen ja nappasi riimunnarun mukaan. Hän vilkaisi aavistuksen syyllisesti Papillonia kohti, epäröi hetken tamman karsinan edessä ja suuntasi sitten Ivoryn luokse. Tyttö selitti ratkaisua itselleen sillä, ettei halunnut tuholaista riehaannuttamaan Noxia. Ivory olisi sopivan rauhallinen talutuskumppani, joten se ei ainakaan villitsisi andalusialaista. Ehkä hän voisi kävellä Papillonin kanssa myöhemmin. Joo. Hän tekisi niin.
"Olen varma, että Nox pääsee vielä tänä iltana tuolle kentälle", Lucy totesi, kun he olivat päässeet liikkeelle. Ivory kulki rauhallisin, rennoin askelin eikä vaikuttanut erityisen väsyneeltä päivän koulusuorituksestaan. Hyvä niin, sillä huomenna olisi edessä todellinen kestävyyskoe.

"Luultavasti", Effie vastasi ja pyyhki hevosta kostealla pyyhkeellä taluttaessaan sitä kiireettä kohti kisa-alueen päätyä, jossa pääkoulukenttä oli. Se otti miehekkäitä sivuaskelia korskahdellen, kun taivas jyrisi ja puhalteli ilmaa espanjalaisista sieraimistaan, kun näki muita hevosia. Nainen antoi hevosen seisahtua ruohoiselle kaistaleelle, missä viimeisteli tuhdin harjan letitystä.
"Haluaisitko sinä kisata täällä?" hän kysyi hetken mielijohteesta. Lucy vaikutti melkein tuskastuttavan tyytyväiseltä ja nöyrältä osaansa. Mikä hänessä oli vikana, kun hän ei osannut vain nauttia olostaan?

Lucy vilkaisi Effietä kuin kajahtanutta. Hän, kisaamassa? Olikohan Effie saanut auringonpistoksen?
"En minä ikinä uskaltaisi", tyttö totesi. "En mitenkään pystyisi ratsastamaan, jos jokaista liikettäni arvioisi vakavailmeiset tuomarit ja sadat katsojat", Lucy jatkoi. Hänelle valmennukseenkin osallistuminen oli suuren tsemppauksen takana, vaikka siellä oli parhaimmillaan ehkä viisi silmäparia todistamassa hänen kamppailuaan hevosen kanssa. Miten hän ikinä voisi ratsastaa yleisön ja tuomareiden edessä? Ei mitenkään.
"Entä sinä?"

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1141
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] Luhmühlen 2014   Su Elo 17, 2014 11:52 pm

Tiistai, 10. kesäkuuta, 19:23 - Menestystä ja kunniaa

Effie katsahti Lucya mietteliäästi kuin pohtien oliko tyttö tosiaan vaatimaton vai vähättelikö vain taas taitojaan. Arkuus taisi kyllä olla totista totta. Kun tyttö käänsi kysymyksen häneen, hän kohautti olkiaan. Hän oli luullut niin jättäessään Cambridgen, mutta ei ollut enää varma. Hän ei ollut tarpeeksi lahjakas ratsastaja, ja vaikka olisi, tänne pääseminen olisi pitkän, raskaan ja loputtoman taistelun tulosta. Ehkä hänellä ei myöskään ollut ratsastajien kykyä luottaa siihen, että kaikki järjestyisi kyllä, sillä hän tunsi sekä fysiikan lait että hevosonnettomuuksien tilastot liian hyvin voidakseen olla murehtimatta.
"Viimeinen ratsukko taitaa poistua radalta", hän totesi aihetta vaihtaen ja kävelytti oria lähemmäs, jotta he varmasti olisivat paikalla palkintojenjakoa varten. Nyt oli vain odotettava tuloksia.

Lucy ihmetteli Effien olkienkohautusta, joka taisi olla ainoa vastaus, jonka toinen aikoi kysymykseen antaa. Mikäköhän Effietä riivasi? No, anti olla, nyt oli muutakin tekemistä, sillä kuten Effie oli valppaasti huomannut, viimeinen ratsukko todella poistui radalta. Pian he kuulisivat tulokset.
"Kävi miten kävi, hyvän suorituksen he ainakin tekivät", Lucy totesi siirtyessään Noxin perässä lähemmäs kenttää. Ivory hamuili hänen käsivarttaan ja hartiaansa, mikä sai tytön hymyilemään ja silittämään eläimen sileää poskea. Ihana ruuna.

Klaus oli seurannut viimeisiä kilpailijoita jännityksellä kentän laidalla. Hän näki kaikissa jotakin sellaista, mitä uskoi omasta suorituksestaan puuttuneen. Oikean käden sormia kihelmöi ajatuksesta. Viimeinen ratsukko, taitava saksalainen ratsastajatar tummanruunikolla hannoverilaisellaan oli suoriutunut todella hyvin. Kun tuo lähti radalta, Klaus tunsi puristavansa käsiään nyrkkiin. Hän puri huultaan ja toivoi, että tulokset julkistettaisiin pian.
Mies kuunteli tarkkaavaisesti kovaäänisistä kuuluvia tuloksia, jotka kertoivat hänen suoriutuneen hyvin. Klausin ja Noxin saama tulos 77,821 % oli suoritus, joka olisi ollut varsin kelvollinen olympialaisiin – mikäli luokka olisi ollut Grand Prix eikä kevyempi Intermediaire II. Toiseksi, mikäli hän oli ollut tarkkaavainen, he olivat voittaneet. Klaus ei ollut uskoa korviaan, kun seitsemän sijoittunutta kutsuttiin palkintojenjakoon 15 minuutin päästä. Hän etsi katseellaan lumivalkeaa ratsuaan sekä sitä taluttavaa Effietä ja lähti hieman kiireisinkin askelin noiden luokse. Ivory ja Lucy näyttivät olevan myös paikalla.
”Kuulitteko?” hän kysyi hieman sekavana tytöiltä eikä tiennyt, pysyisikö enää pystyssä. Hän oli voittanut? Ilmeisesti tuomarit olivat olleet varsin tiukkoja, sillä sellaisessa kilpailussa olisi voinut odottaa yli 80 % -tuloksiakin. Klaus astui Noxin kaulan luo ja taputti sen kiiltävää karvaa. He olivat valmiita ottamaan vastaan maineen ja kunnian, mitä palkintojenjakoon astuminen tarkoitti. Suoritukseen ei olisi voinut olla tyytyväisempi, sillä sinä päivänä, siinä hetkessä, se oli riittänyt himoittuun ykkössijaan.

Effie ojensi andalusialaisen ohjat hymyn kera.
"Onneksi olkoon! Se oli upea rata", hän kehui vilpittömästi ja taputti orin lihaksikasta, hopeanvalkeaa kaulaa. Jos mies otti hevosen, hän siirtyi mukana lähemmäs kouluareenaa, jotta näkisi varmasti palkintojenjaon. Ylpeys omasta tallista ja sen väestä vahvisti hänen ryhtiään. Ehkä hän voisi joku päivä olla ylpeä omistakin suorituksistaan.

"Hieno suoritus. Onneksi olkoon!" Lucy yhtyi kehuihin ja hymyili lämpimästi Klausille. Hän oli niin ylpeä heidän tallistaan että oli pakahtua. Klaus ja Nox olivat todella näyttäneet, mihin Rosings Parkin väestä oli. Tyttö siirtyi sivummalle Ivoryn kanssa ja rapsutteli ruunan otsaa ylpeä hymy huulillaan. Kerrassaan upeaa. He eivät palaisi tältä reissulta tyhjin käsin: he palaisivat voittajina! Tytön innostus oli kerrassaan liikuttavaa, mutta onneksi sitä ei ollut todistamassa muut kuin lempeä ruuna, joka hörisi tyytyväisenä saadessaan ylimääräisiä hellyydenosoituksia.

Kayla seurasi kuulutuksia, jotka kertoivat heille kilpailun tuloksista. Klaus ja Nox olivat tehneet hienon radan, mutta kuten nainen oli jo aikaisemminkin havainnut, ei hän osannut arvioida tuloksia sen tarkemmin näkemänsä perusteella. Nuo olivat kuin olivatkin voittaneet luokkansa ja Kayla ei voinut kuin ihailla hymyillen. Kaikkihan asettivat hänelle valtavat paineet tulevassa lasten luokaksi mieltämässään estekilpailussa.

Klaus tarttui hänelle ojennettuihin ohjiin ja soi lämpimän, onnellisen hymyn Effielle. Heillä oli mennyt hyvin, suorastaan loistavasti, sen hän nyt uskoi. Olihan Paradox Nox Grand Prix –radoilla jo aiemmin loistanut konkari, jota oli kunnia ratsastaa. Kimo tiesi mitä teki ja se teki sen kaiken niin näyttävästi, että ratsastajan rooli suorituksessa oli minimaalinen. Kunhan ei häseltänyt liikaa. Klaus heilautti itsensä orin selkään ja lähti maltillisessa käynnissä kohti kenttää.
”Menisipä GP-luokka yhtä hyvin”, Klaus maalaili toiveitaan Effielle puristaessaan ohjia käsissään. Häntä jännitti edelleen, ehkä yleisön eteen meneminen, mutta se helpottaisi kyllä kunniakierroksen jälkeen. Kun hän saisi hevosen karsinaan ja pääsisi itse vapaalle, kaikki huolet olisivat kuin pois pyyhkäistyt.

"Se menee varmasti vielä upeammin", Effie vakuutti vankalla luottamuksella ja lähetti ratsukon vastaanottamaan palkintoaan. Hän yhtyi suosionosoituksiin muiden mukana ja mietti, kuinka hevosta tulisi hemmotella tänä iltana. Hän ei halunnut ajatella, kuinka he kaksi jäisivät tänne hoitamaan hevosia, kun muut lähtisivät varmasti juhlimaan Brysseliin. Miksi hän ei voinut vain nauttia mahtavasta matkasta?

Lucy rapsutteli Ivorya ja näki silloin tällöin vilahduksen kentän tapahtumista. Ivory hörisi tyytyväisenä, kun hän löysi kutiavan kohdan hevosen sään vierestä.
"Sinäkin suoriuduit radastasi upeasti", tyttö kertoi ruunalle pehmeällä äänellä. Papurikonkimo puhalsi lempeästi ilmaa hänen niskaansa ja hamuili huulillaan tytön hartiaa. Lucy hymyili odottaessaan, että kunniakierros olisi ohi. He voisivat palata yhdessä Effien ja Noxin kanssa takaisin karsinoille. Toivottavasti Papillon ei ollut syönyt tietään ovesta läpi. Hänen pitäisi taluttaa sitäkin vielä tänään.

Klaus ratsasti upeudestaan vallan hyvin tietoisen Noxin radalle saaden hurjat suosionosoitukset muiden sijoittuneiden kanssa. Hän pidätteli selvästi yleisön mylvinnästä innostunutta oria ja sai sen seisomaan paikallaan sen hetken, kun palkintoja jaettiin. Tottunut kilpahevonen ei hätkähtänyt ruusuketta eikä liioin Klausin vastaanottamaa pokaalia tai hevosen omistajalle myöhemmin luovutettavaa kirjekuorta, jossa oli maininta rahapalkinnosta. Mies nosti pokaalin yleisön nähtäville ja tuuletti, vaikka se olikin vastoin hänen yleistä rauhallista luonnettaan. Nox steppasi sivuaskelia hänen allaan, mutta se ei edes haitannut. Pokaali toisessa kädessä ja ohjat toisessa hän kannusti hevosensa korkeaan laukkaan kunniakierrokselle ja ratsasti sen lopulta ulos kentältä. Hän etsi Effien katseellaan ja ohjasti Noxin nyt käynnissä tytön luokse. Hän laskeutui orin selästä ja ojensi ohjia työntekijälle.
”Osaatko sanoa, mistä löydän Corinnen?” hän kysyi nostaen kädessään olevaa kirjekuorta. Nainen todennäköisesti voisi toimittaa sen herra Moralesille. Pokaalin Klaus luovuttaisi mielellään tallille, mikäli Rosings Parkissa olisi sille tilaa. Ei hän kotiinsakaan sitä tarvitsisi. Ruusuke kuuluisi luonnollisesti myös herra Moralesille rahojen lisäksi.
”En ole voittanut tällaisia kilpailuja pitkään aikaan. En muistanut, miten hyvältä se tuntuu.”

"Onneksi olkoon", Effie onnitteli uudelleen ja otti vastaan kunniakierroksesta vielä kierroksilla käyvän orin ohjat. Hän viettäisi varmaan iltansa kävelyttämällä hevosia.
"Corinne istui ymmärtääkseni katsomon viidennessä rivissä, paikalla 23 vasemmalta, mikäli lähestyt katsomoa tästä suunnasta", hän infosi ja kohotti kulmiaan kysymykseen: kaipasiko valmentaja muuta vai tulisiko hänen viedä hevonen pois? Jamie, Emerson ja miesten avun lyhytsanaisesti torjuva Corinne olivat tekemässä lähtöä katsomosta. Oli aika palata kaupunkiin.

Lucy palasi Ivoryn kanssa lähemmäs, kun Nox poistui kentältä. Tyttö hymyili onnellisena taluttaessaan lauhkeaa hevosta. Hän jäi odottamaan hieman sivummalle, että Effie ja Klaus saisivat puhuttua puhumisensa, ennen kuin nyökkäsi kysyvästi karsinarivistöjä kohden. Nox varmasti haluaisi kävellä, joten ehkä he lähtisivät Ivoryn kanssa seuraksi. Tai sitten hän kävisi hakemassa jyrsijäksi muuttuneen tamman karsinoilta Noxin kaveriksi. Niin tai näin, suunta olisi kuitenkin sama.
"Upea suoritus heiltä", Lucy sanoi Effielle lähtiessään ujuttautumaan väkijoukon lomasta rauhallisen Ivoryn kanssa karsinoita kohti. "Herra Morales on varmasti ylpeä."

Kayla teki muiden mukana lähtöä katsomosta. Hän halusi päästä onnittelemaan Klausia, mutta se ei onnistuisi silmänräpäyksessä, sillä katsomosta poistuvat tai siellä muuten vain päämäärättömästi pyörivät ihmiset olivat tukkineet kulkureitin hetkeksi. Tyypillistä. Odotellessaan nainen yritti viilentää oloaan löyhyttelemällä ilmaa, mutta ei se mitään auttanut. Onneksi lämpötila oli sentään edes hieman pudonnut siitä, mitä se oli ollut päivällä. Tuskaisuus kai johtui ilman kosteudesta.

”Kiitos”, Klaus nyökkäsi lyhyesti ja toivoi, että Effie ymmärsi siitä hänen olevan varsin tyytyväinen, mikäli tyttö kävelyttäisi hevosen ja hoitaisi sen karsinaansa. Hän näki katsomosta juuri poistuvan porukan ja siirtyi Effien ja Noxin tieltä noita kohti. Olisi kai asiallista antaa nuoren naisen hoitaa työnsä häiritsemättä enempiä. Mies jäi odottamaan katsomosta saapuvia tuttuja ja tasaili olotilaansa. Olisi kai sallittua hymyillä kuin Hangon keksi, mutta hän ei silti halunnut vaikuttaa idiootilta muiden silmissä. Jännitys oli kadonnut, ja jäljelle oli jäänyt hieman tyhjä olo. Sitä suoritusta varten he olivat harjoitelleet monia tunteja, ja nyt se oli ohi. Tietenkin edessä olisi vielä rutkasti lahjakkaampia ja taitavampia ratsukoita vastaan käytävä Grand Prix –luokka, mutta se tuntui kovin kaukaiselta ajatukselta.

"Onneksi olkoon! Minne haluat juhlimaan?" Jamie kysyi Bogaertilta laskeutuessaan katsomosta. Myös muut onnittelivat sydämellisesti voittajaa. Sillä välin Effie oli lähtenyt viemään Noxia kisakarsinoille varusteiden riisumista ja pesua varten; sitten sitä lähdettäisiin kävelyttämään.

”Kiitos, Ellis”, Klaus vastasi aidosti ja hymyili onnellista hymyään toiselle ratsastajalle.
”Teilläkin meni hienosti, onnea tuleviin koitoksiin”, hän hymähti ja kiitteli muitakin onnitteluista. Hän oli varsin otettu siitä, miten lämpimän vastaanoton sai. Sillä hetkellä hän ei katunut hetkeäkään, että oli lähtenyt mukaan entiseen kotikaupunkiinsa, josta hän ei tosin voinut montaa lämmintä muistoa viime vuosilta löytää.
”Minne vain, ei sillä väliä”, mies vastasi hyväntuulisena kysymykseen juhlapaikan valinnasta. Hän pärjäisi vaikka hotellin baarilla, sillä hän halusi vain pullon olutta – tai ehkä kaksi, mutta sillä nyt ei ollut merkitystä. Klaus ei ollut tottunut käymään erityisesti hienoissa yökerhoissa, vaan suuntasi yleensä lähimpään pubiin.
”Lähdettekö mukaan?” hän kysyi kaikilta olettaen, että seuraavana päivänä ratsastavien ei niin tehnyt mieli juhlia kovinkaan rankasti.

"Onneksi olkoon, Klaus", Kaylakin onnitteli ratsastajaa kevyen pisamaisilla kasvoillaan aidon iloinen hymy, mutta piti asiallisen välimatkan mieheen.
"Tietenkin tätä pitää juhlia", nainen sanoi ja vilkaisi Jamieta, jonka viereen oli katsomosta laskeutunut. Ei kai Klausia voinut yksin passittaa juhlimaan omaa voittoaan.
"Olemmeko kohtapuolin lähdössä?"

"Lähdetään vain", Jamie myöntyi ja tarjoutui johdattamaan hilpeän seurueen kisa-alueen poikki parkkipaikalle. Hän vilkaisi välillä syrjäkarein Kaylaan ja jos tavoitti naisen katseen, väläytti tälle hymynhäiveen. Hän ajoi seurueen takaisin hotellille, kun Effie ja Lucy jäivät hoitamaan hevosia, ja ehti käymään yksillä seurueen kanssa. Hänen juomansa tosin oli cocacolaa, sillä hän saattoi tuntea Corinnen silmät takaraivossaan, vaikka nainen olikin vetäytynyt huoneeseensa heidän palattuaan hotellille. Jamie kuitenkin palasi illasta Henrietan kanssa vielä ratsastamaan kisahevosensa uudelleen, ennen seuraavan päivän koitosta ja antoi muiden jäädä juhlimaan: kevyt, verryttävä treeni ja muutama, helppo harjoitushyppy sekä maastokävely. Hän halusi olla hyvin valmistautunut, vaikka saikin vihdoin ja viimein kilpailla omalla vahvuusalueellaan. Tämä oli ongelma toisten omistamilla hevosilla kilpailussa. Hän olisi vienyt Socksin esteratsastuksen kiistattomalle huipulle, mutta Corinne halusi kenttäratsastuksen tähtäimeksi, joten minkäs teit. Kuka tiesi, vaikka ori voittaisi vielä molempien lajien puolella legendaksi riittävän maineen.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1141
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] Luhmühlen 2014   Ma Elo 18, 2014 2:41 pm

Keskiviikko, 11. kesäkuuta, 10:22 - Kylpyä vailla

Keskiviikko alkoi matalalla jyrinällä, ja vaikka ukkonen oli pyörinyt ympäristössä, hevoset voivat hyvin. Papillon heittäytyi hysteeriseksi, kun ihminen katsoi hevosen suuntaan, mutta kun tamman jätti omiin oloihinsa, se nyhti kyllästyneenä heinää verkostaan ja tuijotti tyhjyyteen varsin tyynenä. Nox hikoili kevyesti hiostavassa ilmassa ja kavahti silloin tällöin ukkosta, mutta Socks, Slippers ja Ivory olivat aivan kotonaan. Effie ja Lucy olivat ehtineet viettää aamun ruokkimalla, harjaamalla ja siivoamalla hevosia sekä itseään; kun kilpailevien hevosten varusteetkin oli tarkastettu ties kuinka monetta kertaa, Effiekin saattoi istahtaa alas ja järsiä poissaolevasti omenaa. Hän inhosi itseään kyvyttömyydestään vain olla ja nauttia, arvostaa saamaansa hienoa tilaisuutta - miksei hän voinut olla kuin Lucy? Kalvava ahdistus ei suostunut jättämään häntä rauhaan, ja vaikka hän kuinka muistutti itseään, että rakasti hevosia, kisatunnelmaa, tätä maailmaa, hän ei osannut asettua siihen. Häpeäisit.

Lucy oli nopeasti oppinut, ettei turhaan katsonut Papillonin suuntaan, vaan piti katseensa lattiassa tai vastapäisessä karsinan seinässä. Tyttö oli myös oppinut, kuinka tarkistaa varusteet moneen kertaan vaikuttamatta neuroottiselta. Kaikkea sitä tulikin opittua kisamatkalla. Lucy pörrötti vaaleita hiuksiaan ja hengitti syvään. Kaikki järjestyisi kyllä. Ivoryn varusteet olivat moitteettomassa kunnossa ja tallessa, hevonen oli rauhallinen ja näytti valmiilta päivän koitokseen. Olisipa hän ollut yhtä rauhallinen, mutta tyttö oli täynnä vaivoin pidäteltyä intoa, energiaa ja jännitystä istahtaessaan alas Effien lähettyville.
"Toivottavasti ne selviävät radasta virheettä", Lucy sanoi vilkaisten hevosten suuntaan. Socks ja Ivory olivat molemmat pärjänneet tähän asti hyvin, joten niillä oli kaikki mahdollisuudet käsissään. Esteradalla Socks loistaisi varmasti, joten jos tänään kaikki sujuisi hyvin, olisi Socksilla mahdollisuuksia vielä ties mihin. Ja Ivory, kultainen Ivory tekisi aina parhaansa.

"Toivossa on hyvä elää", Effie vastasi ajatuksiinsa uppoutuneena ja katseli karsinoissaan seisovia hevosia. Hän hypähti jaloilleen kuin sähköiskun saaneena, kun Jamie ja Henrietta ilmestyivät karsinoiden välistä; hänestä tuntui kuin hänet olisi saatu kiinni laiskottelusta.
"Lahjuksia", Jamie ilmoitti ja ojensi tytöille pussin, joka sisälsi kaksi pienehköä rasiaa Ben&Jerry's jäätelöä. Hän suuntasi rapsuttamaan Socksin otsaa ja astui sitten Slippersin karsinaan. Socks kisaisi vasta iltapäivällä, joten mies ratsastaisi Slippersin ensin: ori tulisi hulluksi, ellei saisi tarpeeksi liikuntaa. Henrietta lähtisi puolestaan lämmittelemään melkein välittömästi, sillä hänen vuoronsa olisi jälleen puolenpäivän maissa ja Ivory kaipasi runsasta lämmittelyä. Nainen taputti hevosen hopeanpapurikkoa kaulaa ja syventyi tekstiviestiin odottaessaan, että Lucy varustaisi hevosen. Effie pyöritteli peukaloitaan neuvottomana: entä hän?

Lucy nyökkäsi. Niin todella oli. Kaverin vaisu olemus sai tytönkin hetkeksi hiljaiseksi ja mietteliääksi, mutta pohdinnat katkesivat ratsastajien saapumiseen. Tyttö suuntasi varustekarsinalle ja otti Ivoryn varusteet kantoonsa. Effien näyttäessä neuvottomalta, hän nyökkäsi Ivorya kohti: kyllä apu kelpasi, jos Effie tekemistä kaipasi. Hän livahti ruunan karsinaan ja nosti ensimmäisenä satulan puhtaaseen, vastaharjattuun selkään.

Effie liittyi hieman epäröiden seuraan, sillä kaikille oli selvää, että Ivory oli Lucyn hevonen. Hän kumartui kiinnittämään mustia Olympicin suojia ja neopreenibootseja ruunan jalkoihin ja teippasi ne sitten tiukasti vaaleanpunaisella teipillä. Mikäli Lucylla oli tekemistä hevosen kanssa, hän aloitti hokkien ruuvaamisen sen kenkiin. Ivory oli ihastuttava hevonen huoltaa, sillä toisin kuin käytännössä kaikki muut hevoset, joihin hän oli tallilla koskenut, ruuna ei potkinut, nykinyt jalkojaan, temponut niitä kädestä, liikkunut koko ajan edestakaisin tai edes lysäyttänyt koko painoaan ihmisen päälle. Effie saattoi nostaa jalan reisiensä väliin ja käyttää molempia käsiä hokkien kiinnitykseen. Se oli upeaa!

Lucy hymyili Effielle. Häntä ei haitannut jakaa Ivorya hetkeksi. Hän ehtisi rapsutella hevosta kunhan se olisi ensin suoriutunut radasta. Henriettakin varmasti halusi hevosen mahdollisimman nopeasti lämmittelyyn, joten Effien apu oli oikein tervetullutta. Hokkien kiinnitys oli edelleen hieman uutta ja ihmeellistä hänelle, joten onneksi Effie tarttui toimeen tottuneesti. Tyttö saattoi vain tarkistaa suitsien solkia ja vyön kireyttä, kunnes oli tyytyväinen. Ivory näytti oikein edustuskelpoiselta seistessään kisakuntoon varustettuna karsinassaan. Hän tarkisti vielä kertaalleen suitsien soljet, ohjat ja satulavyön sekä jalustinhihnat, ennen kuin saattoi luottaa siihen, etteivät varusteet pettäisi kesken kaiken. Tyttö ojensi ohjat lähistöllä odottavalle Henrietalle, mikäli Effie oli saanut hokit kiinnitettyä.

Henrietta otti ohjat vastaan katse puhelimessa, työnsi sen huokaisten taskuunsa ja heilautti itsensä ruunan selkään kiinnitämättä sen suurempaa huomiota tallityttöihin. Jamie oli lähtenyt samassa ajassa Slippersin kanssa rauhalliselle maastoretkelle - tai niin rauhalliselle kuin orilta sai odottaa.
"Voit mennä seuraamaan heidän lämmittelyään?" Effie ehdotti Lucylle. Henrietta varmaan odottikin jotakuta avustamaan tarvittaessa. Effie jäi tallille valvomaan hevosia ja odottamaan Jamieta.

"Joo, menen", tyttö vastasi pirteästi, suuntasi varustekarsinalle ja tunki reppuunsa varaohjat ja teippirullan. Repussa oli jo ennestään tavaraa, mutta kyllä sinne mahtui tunkemalla loputkin. Hän poistui lämmittelykentän suuntaan, vilkaisten vielä kerran olkansa yli Effietä. Mikäköhän toisella oli? Ehkä se ei ollut hänen asiansa udella. Tyttö keskittyi luovimaan tiensä kentän laidalle näkyvälle paikalle, jotta Henrietta huomaisi hänet, mikäli tarvitsisi apua jonkin asian kanssa. Ivory, näytä kaikille, kuinka upea olet.

Henrietalla ei riittänyt suurta kärsivällisyyttä ruunalle, joka oli eilisen kouluponnistuksen jäljiltä suhteellisen jumissa ja hieman nukuksissakin. Papurikko kompasteli jalkoihinsa ja sen voltit menivät hieman pitkiksi. Naisen elekieli ilmaisi turhaumusta ja hän painosti hevosta antamaan enemmän. Onneksi tänään ei sentään arvioitasi sen eleganttia harmoniaa tai kuuliaisuutta. Hän viittoili Lucya pystyttämään heille harjoitusesteitä, kun Ivory oli lämmennyt tarpeeksi liikkuakseen normaalisti.

Lucy oli seurannut lämmittelyä aavistuksen surumielisenä. Voi Ivoryparkaa. Ruuna todella yritti, mutta se ei taipunut yhtä näppärästi kuin muut lajitoverinsa. Hän suuntasi kentälle ja raahasi estetolpat paikoilleen. Hän pystytti kaksi estettä kahden askeleen välillä kentän pitkälle sivulle ja joutui hetken etsimään lisää estetarpeita. Lämmittelykentän toiselta laidalta löytyi vielä tarpeeksi tolppia ja puomeja kahta estettä varten, jotka Lucy kokosi Henrietan ohjeiden mukaan jääden seisomaan kentän laidalle valmiina nostamaan esteiden korkeutta, kun hevonen vetristyisi.

Ivory hyppäsi kuuliaisesti esteiden yli, höristi korviaan ja myötäsi päällään. Se kolautti puomia takajaloillaan, ja kun Henrietta keskittyi ratsastamaan koulua, aktivoimaan hevosen takaosaa ja keventämään etuosaa, esteille tuli eloisa ruunikko, joka kalisti kuolainta ja räiski valkeaa vaahtoa pitkin rintaansa. Kun Henrieta vuoro alkoi lähestyä, nainen näytti aavistuksen hermostuneelta. Ivory hyppäsi taas ja oli pudota turvalleen kompastuessaan; nainen putosi sen kaulalle ja läväytti ruunaa raipalla. Henrietta ei lähtenyt suuntaamaan kenttäosuuden lämmittelevälle alkuosalle luottavaisin mielin. Effie ilmestyi Lucyn luo; Jamie oli palannut ja ryhtynyt varustamaan Socksia lämmittelyä varten.
"Miten lämmittely meni?"

Lucy huokaisi hiljaa.
"Ei kovin hyvin", tyttö myönsi. "Ivory oli tavallistakin kankeampi ja kompuroi koko viikon edestä." Voi hevosparkaa. Ruuna oli varmasti tehnyt parhaansa, mutta sitä ei ollut tarkoitettu näin vaativan luokan kilpailuihin. Kolmipäiväiset kisat taisivat olla sille liikaa tällä tasolla. Ehkä Ivoryn pitäisi keskittyä pelkkiin esteisiin.
"Palasiko Jamie yhtenä kappaleena?" Lucy kysäisi.

"Palasi", Effie vastasi ja mietti, olisiko Henrietan pitänyt ratsastaa edellisenä iltana parempi treeni. Nainen oli lähtenyt ruunalla maastoon hetkeksi ja palannut puhelimessa puhuen. Ivory-raasu tarvitsi perusteellisen verryttelyn, jotta liikkuisi kunnolla. Voisiko ruunalla olla fysiologista vikaa? Hän käveli kiireettä kohti maastoesterataa, jonne Ivory saapuisi suoriuduttuaan alun osuuksista.
"Pitäisikö meidän mennä katsomaan vesiesteelle? Eiköhän Henrietta selviydy hetken ilman avustajaakin."

"En olisi niin varma", Lucy huokaisi kahden vaiheilla. Hän todella halusi katsomaan vesiesteelle, mutta ei halunnut, että saisi sen jälkeen kuulla Corinnelta, kuinka Henrietta oli valittanut hänen työskentelystään. "Äh, mennään vain. Kyllä hän selviää", tyttö päätti lopulta. Ei hänestä paljoa apua edes olisi, kun hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, mitä hänen pitäisi tehdä - ja eihän tässä enää oikeastaan tekemistä ollutkaan.

"Jos sinua huolestuttaa, minä voin kyllä jäädä odottamaan häntä", Effie tarjosi ja tähysi suuntaan, josta kilpailijat tulivat eläinlääkärin tarkastukseen ja kymmenen minuutin boksiin.
Lucy vilkaisi Effietä yllättyneenä.

"Ei, jos joku jää, se olen minä", tyttö vastasi. Ivory oli hänen vastuullaan, joten hän jäisi. Effie oli kiltti tarjoutuessaan, mutta se oli turhaa. Hänen vastuuhevosensa, hänen työnsä. Effie voisi suunnata yleisöön elämään jännityksen hetkiä kilpailijoiden kanssa.
"Kunpa kaikki sujuisi hyvin."

"Toivotaan", Effie vastasi, "ehkä ehdimme juosta vesiesteelle, vaikka odottaisimme Henriettaa. Jos oikaisemme metsän poikki tai liftaamme kyydin."

"Ehkä", Lucy totesi kulkiessaan kymmenen minuutin boksia kohti. Olikohan sillä joskus ollut jokin muu nimi, joka oli vain unohtunut vuosien saatossa? Miksi hän edes pohti tällaisia? Aivan, häiritäkseen itseään ajattelemasta kilpailua, joka sai jännityksen kutittelemaan vatsanpohjassa.

Kun Ivory saapui, se näytti löytäneen jalkansa ja puhisi pää pystyssä ja korvat hörössä. Ruuna oli kevyesti hikinen, mutta läpäisi eläinlääkärin tarkastuksen ja pääsi odottamaan lähtöään. Henrietta halusi muutaman hörpyn vesipullostaan, mutta sen jälkeen keskittyi vain hevoseensa, ja Effie ja Lucy saattoivat hyökätä kohti vesiestettä. Effie huitoi pysähdyksiin kisatoimitsijan auton tai golf-kärryn ja vetosi heille kyydin sen takalaidalla tasapainotellen.

Ivory näytti paremmalta kuin lämmittelyssä, mikä helpotti Lucyn mieltä. Ruuna pärjäisi kerrassaan loistavasti. Ruuna oli upea, se laittaisi parastaan ja näyttäisi kaikille, miten hieno hevonen se oli. Tyttö sulloi vesipullon laukkuunsa ja ryntäsi Effien mukana vesiesteen suuntaan. Kyyti kieltämättä helpotti, sillä nyt he eivät joutuneet juoksemaan pää kolmantena jalkana vaan ehtivät vesiesteelle kerrassaan loistavasti ennen Ivoryn vuoroa. Hän kuunteli kuulutuksia ja odotti, koska tuttu hevonen laukkaisi näkyviin ja hyppäisi veteen. Toivottavasti se löytäisi jalansijan vedestä eikä kaatuisi turvalleen. Lucy toivoi kaikkea hyvää ihanalle hevoselle ja taitavalle ratsastajalle.

Effie työntyi väkijoukon lomasta hyvälle paikalle, mistä he näkisivät vesiesteen. CCI**-kisoissa esteet eivät olleet erityisen pelottavia tai korkeita, mutta radalla oli silti todistettu jo kielto sekä kaksi putoamista kyseisellä esteellä. Ja sieltä Ivory saapui, hyvässä ajassa. Ruuna oli hikinen ja veti ilmaa sieraimet suurina, mutta korvat hörössä ja eteenpäinpyrkivänä. Ukkonen jyrähteli lähempänä, mutta hevonen ei hermoillut sitä. Se lähestyi luottavaisesti pientä hyppyä veteen, loikkasi Henrietan kehoituksesta ja laskeutui turpa edellä. Ruuna kompuroi pää veden alla, turpa varmaan pohjaa kyntäen eteenpäin, takajalat ilmaa potkien ja näyttäen siltä, että kaatuisi takuuvarmasti selälleen. Henrietta riippui kiinni satulassa, jalustimet irti jaloistaan ja veti voimiensa takaa hevosen päätä ylös. Rusehtava vesi roiskui korkealle. Effie oli läimäissyt kädet suunsa eteen ja antoi niiden pudota epäuskoisina, kun hevosen pää nousi vedestä, etujalat löysivät maata ja takaosa laskeutui matalaan lammikkoon. Henrietta hoputti ruunaa eteenpäin jalustimet lepattaen ja surkuhupaisan näköisenä vettä valuen, säikähtänyt ja hölmistynyt Ivory nosti uudelleen laukan, ylitti seuraavan esteen ja katosi ylös loivasti viettävää nurmikenttää, kun ratsastaja haki jalat uudelleen jalustimiin. Effie vilkaisi sanattomana Lucya.

Lucysta tuntui, että hän ei ollut hengittänyt lainkaan koko sinä aikana, kun Ivory lähestyi estettä, ponnisti, liiteli ilman halki ja näytti päätyvän selälleen veteen. Vasta kun hevonen ylitti seuraavan esteen, tyttö veti kuuluvasti ilmaa keuhkoihinsa tuijottaen silmät selällään papurikonkimon ruunan perään. Hän ei tiennyt, ollako ylpeä Ivoryn nopeasta palautumisesta vai kauhistunut siitä, miten lähellä hevonen oli ollut kaatumista. Niin tai näin, ainakin hevonen jatkaisi kilpailua.
"Ivoryparka", tyttö sai henkäistyä. Vesi ei todellakaan ollut ruunan vahvuus, niin kovin kuin papurikonkimo hevonen sitä rakastikin.
"Palataanko takaisin?" Lucy kysäisi ja nyökkäsi jonnekin maalilinjan suuntaan. Kädet tärisivät aavistuksen juuri todistetusta lähellä olleesta onnettomuudesta. Onneksi Henrietta oli niin taitava ratsastaja. Kokemattomampi olisi varmasti pudonnut selästä, mutta Henrietta oli onnistunut tarjoamaan Ivorylle tukea, joka auttoi hevosen takaisin jaloilleen. Olipa Henrietta ihmisenä millainen tahansa, ratsastajana nainen oli ainakin erittäin hyvä.

"Joo", Effie vastasi tuijottaen edelleen väreilevää, myllättyä ruskeaa vettä ja lähti kävelemään ripeästi takaisin kohti maalilinjaa. Hän vilkaisi kelloaan.
"Ainakin heillä pitäisi olla ihan hyvä aika", hän pohti ääneen.

Lucy nyökkäsi. Aika ratsukolla olisi ainakin kohdallaan, kunhan he nyt selviäisivät ilman enempiä kommelluksia maaliin saakka.
"Totta", tyttö myötäili. "Onneksi Socks on parempi veden kanssa. Minusta tuntuu, että olen jo nähnyt tarpeeksi vauhtia ja vaarallisia tilanteita vesiesteellä", Lucy hymähti vilkaisten käsiään, joiden tärinä laantui hitaasti, mitä kauemmas vesieste jäi.

"Onneksi", nainen myönsi ja hölkkäsi avoimemmassa maastossa, jotta he ehtisivät ajoissa maaliin ottamaan ratsukkoa vastaan. Hän nojasi melko hengästyneenä polviinsa, kun Ivory nelisti näkyviin, ja Henrietta nojautui sen kaulalle hoputtaen ruunaa antamaan vielä vähän enemmän. Se puuskutti, kun he ylittivät maaliviivan ja nainen pidätti sen ravin kautta käyntiin, laskeutui selästä ja löysäsi satulavyön lykäten sitten satulan Lucyn syliin. Hän tarkasti hevosen pikaisesti ja työnsi sitten sen ohjat hoitajalle.
"Jäähdyttele se - ja tee se huolella, ja huolehdi palautumisesta."

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1141
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] Luhmühlen 2014   Ma Elo 18, 2014 2:43 pm

Keskiviikko, 11. kesäkuuta, 12:13 - Kullalle hopeaa

Lucy hölkkäsi Effien rinnalla maaliviivalle, eikä ehtinyt tasata hengitystään kunnolla kun Henrietta jo lykkäsi satulan hänelle. Tyttö siirsi satulan vasemmalle kädelleen ja tarttui ojennettuihin ohjiin.
"Totta kai", tyttö vastasi ja lähti taluttamaan hevosta. Ivory puuskutti edelleen, mutta hitaasti hevosen hengitys tasaantui eivätkä kyljet enää kohoilleet niin selkeästi. Ruuna oli hikinen ja märkä vesiesteen kommelluksestaan, mutta näytti muutoin olevan hyvässä kunnossa. Hän vilkaisi Effietä.
"Milloin on Socksin vuoro?" Hän kysäisi vilkaisten kelloaan. Hän epäili, ettei ehtisi katsomaan Socksin suoritusta, mutta hän uhraisi mielellään katselukokemuksen voidakseen pitää huolta hopeanhohtoisesta hevosesta, joka oli tehnyt hienon työn tänään. Vaan kyllähän oman tallin kilpailijoita pitäisi päästä kannustamaan. No, hän katsoisi, mitä kello näyttäisi siinä vaiheessa, kun Ivory olisi jäähdytelty ja pesty huolella.

"Sen vuoro on noin puolentoista tunnin kuluttua", Effie vastasi ja vaati satulan itselleen, jotta Lucy voisi keskittyä hevoseen, "ehdimme kyllä katsomaan sitäkin, jos olemme tehokkaita." Hän lähti kävelemään takaisin kisa-aluetta ja kisakarsinoita kohti: ruuna jäähtyisi kohtuu hyvin jo matkalla.

Lucy luovutti satulan kiitollisen hymyn kera. Hän rapsutti vapaaksi saamalla kädellään hevosen hikistä kaulaa ja taputti ruunaa. Se oli upea.
"Ollaan siis tehokkaita", tyttö totesi pienesti virnistäen. Hän ei antaisi tehokkuuden vaarantaa Ivoryn jäähdyttelyä ja hoitoa, mutta niin kauan kuin hevonen saisi ansaitsemansa huolenpidon, hän voisi pitää kiirettä. Kyllä he ehtisivät Socksin radan katsomaan. Puolitoista tuntia oli hyvin aikaa.
"Mitä luulet, mikä radan esteistä osoittautuu Socksille vaikeimmaksi?" Lucy kysäisi. He olivat nähneet esteitä matkalla ja kuulleet ohimennen puhetta muista ongelmakohdista. Ilmeisesti vesieste ei ollut ainoa hankaluuksia ratsukoille aiheuttanut este. Hän kuitenkin luotti siihen, että Fairchildien tähtiori selvittäisi kaikki esteet, vaikka jokin vaatisikin tavallista enemmän hevoselta, joka oli täynnä potentiaalia.

"Jos siellä on tarkkuutta vaativia hyppyjä", Effie pohti, "mutta tällä tasolla esteet taitavat olla suhteellisen helppoja, joten en usko, että sillä on muuta ongelmaa kuin ehkä liika vauhti kohdassa, jossa se saattaisi ohittaa vahingossa hypyn." Hän taputti hevosen kuumaa kylkeä ja vilkaisi sivusilmällä sen käyntiä. Pitkä, raskas suoritus oli vaatinut veronsa ja hevonen oli väsynyt. Se tarvitsisi aikamoista verrytystä, jotta olisi jälleen kunnossa huomenna.
"Haluatko kysyä Zoelta neuvoa sen palauttelemiseen?" Effie kysyi heidän lähestyessään kisa-aluetta ja tallia, jossa Paddy Blue asui.

"Aivan", Lucy myönteli ajatellessaan kullanhohtoista hevosta, joka suorastaan lentäisi esteeltä toiselle kaistapäisen ratsastajansa kanssa. Oli helppo kuvitella Socks ohittamaan kapea tarkkuuseste ainoastaan siksi, että sillä oli liikaa vauhtia lähestymisessä. Toivottavasti niin ei kävisi.
"Minä… Okei, joo", tyttö huokaisi. Hän halusi sanoa, ettei uskaltaisi, mutta yksi vilkaisu väsyneeseen hevoseen riitti kääntämään hänen päänsä. Hän teki tämän Ivoryn vuoksi, vaan mitäpä hän ei tekisi ihanan ruunan vuoksi?
Zoe seisoi Paddyn karsinan ulkopuolella rapsuttamassa komean ruunan otsaa, kun tutut äänet saivat naisen kiinnostumaan siitä, mitä tallin ulko-ovien suunnalla tapahtui. Hän suuntasi ovelle aavistuksen uteliaana. Mitäköhän Effie ja Lucy täällä tekivät? Olivatkohan ne eksyneet? Tuskinpa. Eivät kai ne niin huonoja voineet olla, vaikka pätemättömiä olivatkin.
"Ivory näyttää nukkuvan seisaallaan", Zoe kommentoi nähdessään hevosen. "Oletan, että se on palaamassa radalta." Muutoin heräisi kysymys siitä, mitä ihmettä työkaverit olivat hevoselle tehneet.

"Niin on", Effie myönsi ja piti päänsä pystyssä muistuttaen itseään, ettei Zoen asenteesta ja tylyydestä hermostuminen tuottanut mitään hyödyllistä. Saattoihan olla, että nainen olisi mukavampi, jos tuntisi olevansa tervetullut ja arvostettu. Hän nyökäytti päällään Lucylle, kehoittaen tyttöä kysymään neuvoa, jos halusi.

Lucy nielaisi ja vastusti halua painaa katseensa kengän kärkiinsä. Tyttö haki turvaa hevosesta vierellään upottaen sormensa ruunan harjaan.
"Joo, se on väsynyt. Miten sen palautumista voisi edistää?" Lucy kysyi hermostuneena ja joutui todella keräämään olematonta rohkeuttaan, että saattoi pitää katseensa Zoen silmissä. Tummatukkainen nainen näytti hetken yllättyneeltä, ennen kuin tuttu vakava ilme peitti kaiken muun. Zoe selitti lyhyesti kaiken tarpeellisen palautumisesta: nestetasapainosta, kevyestä liikunnasta ja sopivasta ruokinnasta. Lucy painoi kaiken mieleensä nyökkäillen puheen keskellä ymmärryksen merkiksi. Hän pitäisi huolta Ivorysta.
"Kiitos, Zoe", Lucy kiitti vilpittömästi taputtaen hevosen kaulaa saatuaan ensin sormensa irti valkeasta harjasta. "Me palaamme karsinoille hoitamaan Ivorya", tyttö sai vielä sanottua ennen kuin käänsi hevosen ja lähti liikkeelle. Hänen yllätyksekseen Zoe seurasi muutaman askeleen taaempana. Lucy ei uskaltanut kysyä mitään, mutta vilkaisi Effietä hämmentyneenä. Mitäköhän työkaveri oikein meinasi?
Zoen ajatukset olivat yksi suuri sekasotku, josta hänkään ei oikein saanut selvää. Nainen vakuutti itselleen, että seurasi Effietä ja Lucya vain voidakseen korjata, kun kaksikko eittämättä toimisi väärin, mutta tiesi itsekin, ettei se ollut totta. Hän oli oikeastaan utelias ja halusi nähdä, miten pätemättömät työkaverit pärjäsivät kilpailuiden kiireisessä ilmapiirissä. Paddy oli ansainnut lepohetkensä karsinassa, joten häntä ei hetkeen kaivattu siellä. Täydellinen mahdollisuus nähdä työkaverit tekemässä töitä, joita eivät selkeästi osanneet tehdä. Toisaalta, he olivat kysyneet apua, mikä oli ollut yllättävää. Hän ei ollut osannut odottaa sitä lainkaan. Ehkä työkaverit eivät olleet ihan niin idiootteja kuin miltä vaikuttivat.

"Onko herra Edgerly jo tullut Belgiaan?" Effie tiedusteli kohteliaasti tajutessaan, että Zoe seurasi heitä kohti vähemmän etuoikeutetusti majailevia hevosia. Hän oli nähnyt miehen Paddyn kanssa heidän tultuaan, mutta Corinne oli ilmaissut, että herra Edgerly kävi edelleen Lontoossa töissä, vaikka Paddy olikin muuttanut kisapaikalle viikkoa muita aikaisemmin.

"Hän saapuu tänään", Zoe vastasi lyhyen ytimekkäästi, vaan vastasipa kuitenkin. Yhtä hyvin hän olisi voinut jättää vastaamatta, sillä herra Edgerlyn aikataulu ei kuulunut muille. Hän tiesi siitä, koska se oli välttämätöntä Paddyn hoidon kannalta, mutta mitäpä Effie tai Lucy tiedolla tekisi. Niin, ei yhtään mitään.
"Paddy on kovassa kunnossa", hän kehaisi vastuuhevostaan, vilkaisten heti sanojensa perään Ivorya aavistuksen säälivästi. Helppo rata, ja hevonen oli noin poikki. Voi toista. Henrietta vaati hevoselta aivan liikaa, jos häneltä kysyttiin. Ivorysta ei ollut huipulle, joten turha edes yrittää. Myisi hevosensa pois ja ostaisi paremman. Ei Ivoryn omistamisessa ollut mitään järkeä.
"Miltä Papillon on vaikuttanut?" Zoe kysäisi molemmilta, mutta epäili, että saisi vastauksen Effieltä. Hän ei ollut edes yllättynyt, kun huomasi Lucyn jälleen tuijottavan maata samalla kiinnostuksella kuin mitä hän oli suonut koulussa ratsutukselle.

"Omalta itseltään", Effie vastasi niin ystävällisesti kuin osasi, "Papillon nauttii huomiosta ja esiintymisestä. Se on kokenut kisahevonen, joten se suoriutuu varmaan tasaisesti." He saapuivat kisakarsinoille, ja Effie kantoi ruunan satulan varustekarsinaan. Socks oli poissa, samoin Jamie. Slippers kolisteli karsinassaan hyvinvoivana, Nox näytti yrmeältä ja Papillon tuijotti tulijoita puolioven yli tuttu, samaan aikaan älykäs ja viiraantunut katse silmissään. Se korskahti terävästi ja pureskeli sitten seinään köytetyn vesiämpärin laitaa.

Zoe nyökkäsi. Effien vastaus kuulosti juuri niin ympäripyöreältä, että hevonen oli joko riehunut joka päivä tai seissyt apaattisena karsinassaan, eikä kumpikaan niistä ollut hyvä vaihtoehto ennen kisoja. Nainen jäi seisomaan taka-alalle katsellen, kuinka Lucy talutti Ivoryn karsinaan, riisui suojat ja bootsit sekä vaihtoi suitset riimuun. Jos hän olisi ollut ystävällisempi tai pitänyt työkavereitaan vaivan arvoisena, olisi hän tarjoutunut auttamaan hokkien irrottamisessa tai muussa puuhassa, mutta nyt vain odotti arvioivasti kaikkea katsellen, että karsinoilla tulisi valmista ja he siirtyisivät pesukarsinalle.
"Slippers näyttää palautuneen hyvin", Zoe lausahti. Se kuulosti jo lähes kehulta, kun se tuli Zoen suusta, vaikka äänensävy oli yhtä vaikeasti tulkittava kuin ennenkin. Siitä puuttui kylmyys ja katseesta halveksunta, mutta hyväksyntää oli turha etsiä. Zoe vain totesi sen, minkä näki omin silmin, eikä aikonut tehdä siitä sen suurempaa numeroa. Ylpistyisivät vielä, mokomat pätemättömät typerykset.

Effie vilkaisi kelloaan, kun Ivory oli pesulla. Heillä olisi vielä kohtuullisesti aikaa ehtiä seuraamaan Socksin rataa.
"Oletko tulossa katsomaan Socksin ja Jamien maastoradan?" hän kysyi Zoelta, jonka läsnäolo tuntui epätodelliselta.

Zoe mietti hetken. Haluaisiko hän nähdä kaistapäisen ratsastajan ottamassa turhia riskejä liiankin arvokkaalla hevosella? Ei todellakaan. Vaan Jamie oli osoittanut kerrasta toiseen, että selvisi lähes mahdottomista tilanteista joko taidon tai tuurin avulla. Zoen oli myönnettävä Jamien taidot hevosten kanssa, joten ehkä rata olisi näkemisen arvoinen.
"Mikä ettei", Zoe vastasi. "Oletan, että he ovat jo lämmittelemässä?" Hän ei ollut nähnyt Socksia karsinoilla, joten se oli ainoa looginen selitys hevosen puuttumiselle. Lucy sai Ivoryn pestyä ja talutti ruunan karsinaan, varmistaen, että ruunalle oli tarjolla raikasta vettä reilusti. Tyttö palasi muiden seuraan hiljaisena, mikä ärsytti Zoea suunnattomasti. Olisi nyt uskaltanut sanoa joskus edes jotakin! Aluksi oli ollut mukavaa, kun oli ollut joku, jota käskyttää ja juoksuttaa mielen mukaan, mutta pikkuhiljaa Lucyn hiljainen avuttomuus alkoi käydä hermoille. Osasiko toinen tehdä mitään itse, vai seurasiko tyttö aina Pauluksen tai Effien jalanjäljissä? Kuinkakohan kauan hän voisi verbaalisesti töniä ja tökkiä Lucya, ennen kuin tyttö uskaltaisi väittää vastaan? Hänelle oli jäänyt se vaikutelma, ettei moista rajaa koskaan tulisi vastaan. Avuton hiirulainen.

"Minne kohtaan rataa haluaisitte mennä katsomaan?" Effie kysyi ja heidän kävellessään kohti rataa, naputteli puhelintaan asettaen valmiiksi lähetystä miehen GoPro-kypäräkamerasta, jonka kautta Corinne saattoi elää kilparatsastusta.

Zoe kulki hiljaa, odottaen pitkään, että Lucy vastaisi Effien kysymykseen. Kun tyttö ei lopultakaan sanonut mitään, Zoe pyöräytti silmiään.
"Te tunnette radan paremmin kuin minä, mutta olen kuullut, että kolmen esteen yhdistelmä juuri ennen metsäosuutta on aiheuttanut harmaita hiuksia monille ratsastajille", Zoe vastasi. Tallin ohi oli kulkenut niin katsojia kuin ratsastajia, jotka kirosivat tukin, alashypyn ja kapean tarkkuusesteen yhdistelmää. Ilmeisesti yksi jos toinenkin hevonen oli ohittanut tarkkuusesteen alashypyn jälkeen joko ratsastajan huolimattomuudesta tai sitten siksi, että oli jo tukilla hypännyt vinoon. Hypyt olivat matalia tässä luokassa, mutta tarkkuusesteet tarjosivat haastetta niin hevosille kuin ratsastajillekin. Ei ihme, että Zoe piti niistä enemmän kuin massiivisista haudoista tai korkeista risuesteistä.
"Vesiestekään ei olisi huono vaihtoehto", Zoe jatkoi. Lucy otti ensimmäistä kertaa osaa keskusteluun pudistamalla päätään. Ei vesiesteelle. Tyttö oli saanut siitä jo tarpeekseen Ivoryn kanssa.

"Voisimme siis mennä katsomaan kolmen esteen yhdistelmää", Effie tarttui solidaarisesti ehdotukseen. Jamie ymmärtäisi heidän halunsa nähdä radan ja pärjäisi ilman hoitajaa; mies oli kisannut ikänsä ja tuntui jakavan mystisen sielunyhteyden raudikkonsa kanssa.

Zoe nyökkäsi jälleen. Hän oli varma, että Socks selvittäisi tukit, haudat ja muut esteet tottuneesti, eikä hätkähtäisi pienestä, vaikka jotkin esteet olivat kuuleman mukaan rakennettu hurjan näköisiksi. Radan ongelmakohdat olivat lähinnä vesieste ja tämä sarja, muutoin rata oli muutamia yksittäisiä sähellyksiä lukuunottamatta sujunut ratsukoilta hyvin. Joku ratsukko oli törmännyt puuhun metsäosuudella, mikä oli saanut Zoen huokaisemaan. Kaikenlaisia ratsukoita sitä päästettiin näinkin tasokkaisiin kilpailuihin.
Lucy kulki hiljaa Effien rinnalla ja koetti olla huomaamatta Effien toisella puolella kävelevää Zoea. Tyttö vilkaisi varovaisesti edessä häämöttäviä esteitä. Ne näyttivät kamalilta. Zoen mielestä esteet näyttivät oikein taidokkaasti rakennetuilta ja kerrassaan loistavilta mittaamaan ratsastajien taitoja ja hevosten kykyjä. Zoella ja Lucylla oli selkeästi täysin erilaiset arviointiperusteet esteille.

Effie vilkuili kelloaan. He pääsivät kerrankin oikeaan paikkaan ajoissa ja ilman hengästyttävää kiirettä. Hän tunsi vatsanpohjassaan perhosia katsoessaan esteitä, ja pohti, millaista niitä olisi hypätä. Hänen hevosensa varmaan kieltäisi hyvällä maalaisjärjellä, mutta ei Socks. Ratsastaja ja hevonen jakoivat saman, kaistapäisen elämänfilosofian ja tuntuivat luottavan toisiinsa varauksetta. Hän hätkähti, kun GoPro räpsähti henkiin, ja tarjosi näkymää myös molemmilla puolillaan oleville kollegoilla. Jamien ilkikurinen hymy häivähti kamerassa, ennen kuin mies kiinnitti kameran kypäräänsä. Aurinko kultasi orin rautiaan, Effien huolellisesti nyppimän harjan, jota kevyt tuuli puhalteli. Suipot korvat kääntyilivät ratsastajaa kohti, kun Jamie ratsasti tanssahtelevan hevosen lähtökarsinaan. Sen pärskähdykset ja Jamien kannustavan juttelun saattoi kuulla vaimeina äänentoistosta. Hevonen heitteli päätään ja puri kuolainta odottaessaan lähtömerkkiä, se asteli edestakaisin ja sivulle, mutta ei rikkonut ratsastajan pyyntöä ja astunut ulos karsinasta ennen merkkiä. Jamie nousi jalustimille ja nojautui hevosen kaulalle, kun merkki tuli, ja irlantilainen pyyhkäisi vauhtiin. Ensimmäinen tukkieste tuli vastaan nopeasti ja jäi sitäkin nopeammin taakse. Tuuli suhisi ja maisema sulautui vihreäksi viuhuessaan ohi. Socks nieli maata rytmikkäin, matkaavoittavin askelin. Jamien käsi näkyi kamerassa, taputtamassa hevosen lihaksikasta kaulaa aina silloin tällöin. Ori ylitti esteitä epäröimättä, vahvoin hypyin ja selvällä ilmavaralla.

Kouluratsastuksen puutteet olivat nakertaneet Jamien itsetuntoa eikä mies halunnut pilata Socksin suoritusta sillä huolimattomuudella, josta Corinne oli häntä, kai oikeutetusti, syyttänyt. Hän antoi hevosen nelistää huimaavaa vauhtia radan pitkillä laukkapätkillä ja kannusti sen pehmeästi yli pöytien ja tukkien, mutta pidätteli hevosta selvästi heidän lähestyessään tarkkuutta ja huolellisuutta vaativia hyppyjä: hän ei halunnut hevosen pyyhältävän vahingossa ohi, kuten Slippers oli meinannut tehdä useampaan kertaan. Socks käänteli ihmeissään korvia taakse, mutta kokosi itseään, pienensi laukkaansa ja ylitti esteet puhtaasti: loivasti kääntyvät sarjat, kulmat, tarkkuusesteet. Jamien ääni tyynnytteli hevosta, ja kannusti sitä sitten jälleen kirimään vauhtia, kun edessä avautui uusi, nurminen taival. Socks ei epäröinyt, vaikka esteen edessä oli syvä oja, vaikka este oli tehty kuvastamaan jonkinlaista ajoneuvoa tai rakennusta eikä silloinkaan, vaikka se otti hypyn tuntemattomaan.
Ratsukko nelisti pensasaidassa olevasta aukosta ruohoisalle niitylle, jonka eristetyllä laidalla Effie, Zoe ja Lucy olivat katsomassa. Jamie pidätteli hevosta, joka puski halukkaasti ohjalle ja huulien liikkeestä päätellen joko jutteli mukavia ratsulleen tai laski askelia. Se hyppäsi pyöreällä kaarella yli tukista, otti askeleen ja laskeutui tasapainoisesti alas penkereeltä; neljä pitkää laukka-askelta, Jamie kannusti ja puhtaasti yli tarkkuusesteestä. Mies taputti orin kaulaa jälleen, ja hevonen pidensi askeltaan kiitäen pois näkyvistä. Maisema viuhui kamerassa, ja tuuli ulvoi taustalla. Ratsukko jatkoi radan samalla tekniikalla loppuun, rohkeasti läpi vesiesteiden, hallitusti yli tarkkuusesteiden, vauhdilla yli pöytien ja hurjalla loppukirillä maaliin.

Lucy oli seurannut rataa kauhuissaan. Jokainen hyppy vaikutti entistä hurjemmalta ja pelottavammalta. Hän ei ikinä uskaltaisi hypätä tuollaisia esteitä, ei vaikka alla olisi maailman paras ja luotettavin hevonen, eli Ivory. Hän olisi kauhuissaan ja pelkäisi niin omasta kuin hevosen puolesta. Jamiella ja Socksilla ei näyttänyt olevan sellaisia ongelmia, kun ratsukko liiteli ongelmitta esteeltä toiselle. Kypäräkameran välittämä kuva sai tytön henkäisemään useampaankin kertaan, kun ratsukko ylitti hurjannäköisiä esteitä vailla pienintäkään epäröintiä.
Zoen katse oli arvioivan kriittinen, mutta kuvakulman takia keskittyi lähinnä arvioimaan esteiden lähestymisiä sekä itse rataa. Hän löysi muutaman moitteen, jotka olisi ratamestarina tehnyt toisin, mutta ei mitään maatamullistavaa. Jamien ratsastuskin läpäisi tarkastelun, sillä mies tuntui todella keskittyvän tekemään hallittua suoritusta. Kun ratsukko kiisi näkyviin, Zoe saattoi nähdä hevosen hypyt ulkopuolisen silmin. Socks hyppäsi hienosti ja Jamie tiesi mitä teki, sen Zoe näki heti. Ei ihme, että kaksikko pärjäsi kilpailuissa ajoittain surkeasta koulumenestyksestä huolimatta.
"Sehän meni hyvin", Lucy sanoi helpottuneena, kun ratsukko oli kiitänyt heidän ohitseen. He lähtivät maaliviivaa kohden ottamaan vastaan ratsastajaa ja hevosta, jotka olivat molemmat tehneet hienon työn.

Effie otti raudikon vastaan ja tunsi ainakin hetken vilpitöntä iloa ja ylpeyttä, jota hänen ahdistuksensa ei tahrannut. Socks lensi maaliin ja saapui heidän luokseen laukassa, jonka Jamie pidätti ravin kautta käyntiin, pudottautui hölkkäämään hevosen rinnalle ja riisui siltä satulan.
"Hieno mies, hieno mies", hän kehui oria, joka hamusi rakastavasti miehen käsivartta ja tanssi tarmokkaalla energialla sivuttain. Orin kaula oli hiessä, mutta se ei vaikuttanut väsyneeltä. Jamie tarjoutui kantamaan itse satulan ja taluttamaan toisella kädellä hevostaan. Effie käveli hevosen toisella puolella ja tarkasti sen jalat, vaikkei hevonen ilmaissutkaan mitään vaikeuksia nostella niitä.
"Se meni hienosti", Effie kehui ja hymyili irlantilaiselle, "rouva Fairchild on varmasti ylpeä. Aikanne toi teidät toiselle sijalle maasto-osuudella." Jamie irvisti tyytymättömänä.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1141
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] Luhmühlen 2014   Ma Elo 18, 2014 2:45 pm

Keskiviikko, 11. kesäkuuta, 14:29 - Aselepo

Lucy asettui kulkemaan Effien rinnalle, kun Zoe taas valitsi toisen puolen, vaikkakin jättäytyi muutaman askeleen verran taaemmas joukosta. Iloitkoot nyt keskenään, kun siitä tuntuivat niin nauttivan.
"Se todella oli upea suoritus", Lucy jatkoi Effien lopetettua ja hymyili Socksin kaulan ali Jamielle. Socks näytti virkeältä, mikä sai Lucyn tuntemaan sääliä Ivorya kohtaan. Ruuna ei ollut näyttänyt yhtä reippaalta ratansa jälkeen, vaan eipä kai Fairchildien potentiaalia pursuavaa raudikkoa sopinut verrata huippunsa saavuttaneeseen papurikonkimoon. Sellainen vertailu ei tehnyt kenellekään oikeutta.
"Ratsastit hyvin ja yhteistyönne oli moitteetonta. Lähestymiset tarkkuusesteille olivat huolellisia ja hypyt helppoja. Onnittelut hienosta radasta", Zoe sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Nainen harvoin kehui ketään, mutta tällä kertaa Jamie oli todella kehunsa ansainnut. Hän oli olettanut saavansa jälleen kerran todistaa kaoottista, hurjapäistä ja riskialtista rataa, mutta yllättynyt positiivisesti nähdessään hallitun, vauhdikkaan ja kaikin puolin hyvällä tekniikalla suoritetun radan. Siitä hyvästä sopi kehuakin.

Jamie kumartui väläyttämään Lucylle velmun hymyn hevosen kaulan ali ja piteli kättään sen lavalla. Socks oli elämänsä hevonen.
"Kiitos rusakkoiseni", hän vastasi lämpimästi ja vilkaisi sitten epäuskoisesti taakseen. Zoeko hapannaaman nimi oli? Miehen suupielet nykäisivät.
"Kiitos kehuista", mies kiitti tallityöntekijää aavistuksen hämillään, sillä tämä tuntui yleensä pyrkivän lyttäämään kaikkien ympärillään olevien itsetunnon, itseluottamuksen ja yleisen elämänhalun. Hän päätti jatkaa avattua keskusteluyhteyttä, kun Effie piti huolta siitä, ettei Socks tekisi omiaan.
"Oletko viihtynyt Belgiassa? Sinähän hoidat Edgerlyn hevosta, etkö?"

"Kyllä, Paddy Blue on vastuullani. Olen viihtynyt oikein hyvin, kiitos kysymästä", Zoe vastasi kohteliaasti. Jamie oli ainakin hetkeksi osoittanut olevansa ratsuttajan asemansa arvoinen hienolla suorituksellaan, joten Zoe ei nähnyt mitään syytä katsoa miestä alaspäin. Hän oli edelleen eri mieltä monista asioista, joita Jamie teki hevosen selässä, mutta tämänpäiväinen rata ei ollut yksi niistä. Tänään Jamie oli esiintynyt oikein edukseen ratsastettavakseen annetun kilpahevosen kanssa.
"Kentät ovat turhan ruuhkaisia minun makuuni ja maastot eivät ole mitään verrattuna kotitallin maastoihin, mutta kyllä täällä on kelvannut tehdä töitä", Zoe jatkoi pienesti nyökäten ja otti muutamalla pidemmällä askeleella muut kiinni. Turha kävellä taaempana, kun saattoi kävellä rinnalla.

"On kai aina positiivista, kun kotitalli on muita parempi", Jamie pohti naurahtaen ja yllättyi siitä, että sama päti häneen: hän kaipasi Rosingsin epätodellisen mahtavia maastoja ja tilaa ratsastaa missä halusi, milloin halusi - ja montaa muutakin asiaa. Hän oli ollut lumoutunut uuden kaupungin erilaisesta ilmapiiristä ja odottanut, milloin tarve lähteä uudelleen maailmalle iskisi akuuttina ja repisi hänet pois Rosingsista. Sitä ei kuitenkaan tullut: hän odotti jopa innoissaan kotiinpaluuta, ei Newcastleen, vaan Rosings Parkiin.
"Miltä Paddy on vaikuttanut? Siitähän taidetaan povata Classics-sarjan voittajaa."

Zoe nyökkäsi pieni hymynhäive huulillaan. Rosings Park oli yksi niistä harvoista englantilaisista talleista, joilla saattoi ylpeillä opiskelutovereiden kesken. Zoekin tunsi ylpeyttä kotitallista, joka kasvoi ja kehittyi päivä päivältä. Jonakin päivänä Rosings Park järjestäisi suuria vaativan luokan kisoja, joihin osallistuisivat kaikkien maiden parhaat ratsastajat.
"Paddy on valmis koitokseensa", Zoe vastasi varmasti. Hän luotti hevoseen, joka taisi olla voittajasuosikki missä tahansa luokassa kilpailikaan. "Herra Edgerly teki oikein tuodessaan hevosen jo aiemmin paikalle", nainen jatkoi. Paddy oli rauhoittunut jokaisen kuluneen päivän myötä ja syönyt ruokansa paremmin. Hän todella luotti siihen, että hevonen olisi parhaimmillaan kisapäivinä. Herra Edgerly olisi varmasti samaa mieltä, kunhan saisi tästä illasta eteenpäin viettää aikaa hevosensa kanssa ilman edestakaista matkustelua maiden välillä. Ainakin Zoe todella toivoi niin, sillä hän oli tehnyt kaikkensa varmistaakseen sen, että Paddy saattoi nauttia olostaan.

"Hienoa", Jamie saattoi kehua. Paddy Blue ja Charles Edgerly olivat vielä tasolla, jota Jamien ei tarvinnut kadehtia: hän saattoi vain luottaa siihen, että olisi joku päivä samalla tasolla. He saapuivat talleille, ja Jamie vaihtoi Socksille riimun, kun Effie riisui siltä suojat ja ruuvasi irti hokit. Sitten mies heilautti kättään kolmelle naiselle ja vei orin pesun kautta kävelemään lisää.
"Pitäisiköhän meidän viedä hevosia kävelemään", Effie pohti ja vilkaisi lähinnä pientä, tähtipäistä tammaa, joka narskutti karsinansa ovea korvat luimussa.
"Oh, Lucy, Ivory sai maasto-osuudelle sijan seitsemän, unohdin kertoa."

Zoe katseli Papillonia paheksuva katse silmissään. Häneltä ei riittänyt kärsivällisyyttä ovea tuhoavan tamman puuhille nauramiseen. Hänestä moinen narskutus kertoi vain huonosta tapakoulutuksesta tai liiasta energiasta, mitkä olivat molemmat ihmisen aiheuttamia ongelmia. Hyi hyi Lucya.
"Upeaa!" Lucy vastasi pirteästi. Seitsemäs sija oli enemmän kuin mitä hän oli uskaltanut toivoa sen jälkeen, miten oli nähnyt ruunan kompuroivan vesiesteellä. Tyttö rapsutti papurikonkimon hevosen otsaa. "Olet upea", hän kertoi hevoselle ties kuinka monetta kertaa.
"Minä palaan Paddyn luokse, mutta pitäkää te hauskaa näiden kanssa", Zoe lausahti yllättävän keveällä äänensävyllä ja lähti pujottelemaan karsinarivistöjen välissä Paddyn tallirakennusta kohden. Hän oli miettinyt, että lähtisi kaksikon mukaan Paddya taluttaen, mutta kumonnut idean hetkessä. Hän ei veisi Paddya Papillonin lähelle, jos Lucy roikkuisi tamman riimussa. Tammahan pian saisi Paddynkin hermoilemaan.
"Papillon, parempi käyttäytyä", Lucy huokaisi siirtyessään tamman karsinalle riimunnaru kädessään. "Otatko sinä jonkun verryttelemään jalkojaan?" Lucy huikkasi väisteltyään hampaita siihen asti, että sai riimunnarun lukon suljettua renkaan ympärille. Papillon luimi ja näykki ilmaa Lucyn koettaessa parhaansa mukaan seistä säpsymättä paikoillaan.

"Noxin", Effie vastasi hyvästeltyään Zoen, jokseenkin hämmentyneenä naisen melkein ystävällisestä käytöksestä. Jamie lähtisi kaupunkiin palatessaan Socksin kanssa, ja Klaus, Kayla sekä Emerson saapuisivat ratsastamaan illalla. Voisi olla ratsastajille armeliasta antaa hevosten verrytellä vähän jalkojaan ja purkaa ylimääräistä energiaa, ennen kuin ihminen istuisi niiden selkään. Kotona hevoset saivat ulkoilla aamusta iltaan - ei ihme, jos karsinassa seisominen sai ne käymään ylikierroksilla. Nainen vaihtoi orille suitset, joiden kuolaimista pujotti ketjuriimunnarun, työnsi puhelimen ja hevosnamipussin taskuunsa.
"Mennäänkö?"

"Mennään vain", Lucy vastasi. Nyt ei auttanut valittaa, Papillonia olisi talutettava, laittaisi tamma pystyyn sitten millaisen shown tahansa. Pieni tamma tanssahteli ulos karsinasta korvat luimussa ja pää korkealla, ottaen heti kiinni diivan käytöksestään. Ainakin hevonen unohti hetkeksi näykkiä ilmaa Lucyn käsivarren lähettyvillä, niin tytön ei tarvinnut pelätä kätensä puolesta.
"Jonnekin kauas kisapaikan hälinästä?" Lucy esitti vaisun toiveen Papillonin hypätessä metrin sivulle kun tamma keksi jotakin mukamas kamalaa Lucyn takana. Nykäisy tuntui ikävältä hartian seudulla, mutta ainakin tyttö oli pysynyt jaloillaan. Hän kiristi otetta riimunnarusta ja harkitsi kiertävänsä narun tamman turvan ympärille, vaan Papillonin tuntien se saisi hevosen vain entistä kiukkuisemmaksi. Ehkä olisi parempi vain sietää hevosen käytöstä siihen asti, että he pääsisivät sivummalle, jossa Papillonkin toivon mukaan keskittyisi johonkin muuhun kuin yllättäviin sivuliikkeisiin, loikkiin ja ryntäilyyn hampaat irvessä.

"Oletko varma, ettei olisi turvallisempaa taluttaa hevosia kentällä?" Effie kysyi ja katseli tamman teutarointia. Nox korskui ja tanssi sivuttain, Effie piteli oria käsivarren mitan päässä ja kiersi sen ympärilleen. Hän oli kiitollinen siitä, ettei andalusialainen ollut hänen vastuullaan arjessa.

Lucy mietti hetken. Kentältä Papillon ei ainakaan pääsisi karkuun.
"Mennään kentälle", tyttö myöntyi ja komensi jälleen tammaa nykäisyllä ja terävällä käskyllä, kun Papillon meinasi syödä palasen hänestä. Hevonen pyöri taluttajansa ympärillä, heitteli päätään ja nosti etujalkojaan osittain ilmaan, kun keksimällä keksi ylimääräistä ohjelmaa heidän kaikkien suureksi riemuksi. Lucy koetti ajatella mitä tahansa muuta kuin suurta eläintä vieressään, joka voisi varmasti talloa hänet kuoliaaksi kovilla kavioillaan muutamassa silmänräpäyksessä.

Effie nyökkäsi ja talutti orin kohti samaa kenttää, jota he olivat käyttäneet kisamatkan alas. Siellä riitti ihmisiä, mutta aidat toivat turvallisuuden tunnetta: jos hevoset riistäytyisivät irti, ne eivät katoaisi Belgian maisemiin, vaan pysyisivät turvallisella, rajatulla alueella. Nox uhitteli ohi kulkeville hevosille ja oli kävellä vähän väliä taluttajansa päälle. Effietä inhotti, kun hevonen tuntui tiedottomalta hänen tilastaan ja läsnäolostaan. Hän muistutteli sitä itsestään, mutta se ei näyttänyt pysyvän mielessä kovin pitkään. Hän ei tiennyt, miten muut olivat niin luontevia ja varmoja hevosten kanssa. Hiostava ilma ei ollut yhtä kuuma kuin edellisenä päivänä, kai siksi, että ukkonen jyrähteli äänekkäämmin ja lähestyi. Onneksi tänä iltana kukaan ei kisaisi. Nox rynni narussa, kun ukkonen paukahti kunnolla ja oli repiä Effien vatsalleen hiekkaan.

Papillon laittoi parastaan, kun he pääsivät kentälle. Hevonen suorastaan esiintyi muille ratsukoille, kentän laidalla notkuville hevosenhoitajille ja ylipäätään kaikille, joita ympärillä oli. Sääli, ettei tamma esiintynyt edukseen, ellei joka suuntaan loikkimista, spontaaneja 180-asteen käännöksiä ja yllättäviä laukkaan ryntäämisiä sellaiseksi laskettu. Lucy roikkui riimunnarussa ja koetti seurata hevosen oikkujen perässä parhaansa mukaan samalla kun piti tamman liikkeessä edes jotenkuten hallittuun suuntaan. Papillon pyöri hänen ympärillään ja luimi kiukkuisesti liian lähelle eksyville hevosille, eikä tyttö epäillyt hetkeäkään, etteikö tamma tarjoaisi kipakasti kaviota sille, joka erehtyisi hevosen potkun ulottuville. Jyrähdykset kuuluivat kerta kerralta lähempää, mikä sai Papillonin pyörittämään korvia ja heittelemään päätä samalla kun tamma teki kaikkensa repiäkseen Lucyn olkapään sijoiltaan.

"Ehkä meidän pitäisi palata tallille?" Effie huusi Lucylle ja piteli Noxia poskihihnasta, kun ori jähmettyi hönkimään sieraimet suurina. Tummalta taivaalta alkoi tipahdella vettä.

"Joo", Lucy huusi vastaukseksi koettaessaan tapella Papillonin pysähdyksiin. Tamma pärskyi ja puhisi puskiessaan eteenpäin siitä välittämättä, että kiskoi ihmistä perässään. Lucyn ei auttanut kuin ohjata hevosta jälleen uudelle ympyrälle, mikä sai yhden ratsastajan mulkaisemaan kiukkuisesti tyttöä, kun Papillon seilasi liian lähelle ratsukon pohkeenväistöharjoituksia. Lucy lyhensi riimunnarua ja kiskoi Papillonin lähes kiukkuisesti porttia kohden. Hevonen tuntui hetkeksi terästäytyvän ja käyttäytyi jopa kymmenen sekunnin ajan, ennen kuin taivaalla jyrähti ja hevonen loikkasi eteenpäin silmänvalkuaiset vilkkuen. Matka karsinoille oli täynnä ympyröitä, pyörähtelyä ja teutarointia, kun Papillon vuorotellen ei halunnut liikkua tai halusi liikkua lujempaa.

Effie hieroi turvonnutta olkapäätään, kun Nox oli turvallisesti karsinassa. Kun ovi naksahti kiinni, taivas repesi. Vesimassa vyöryi maahan sellaisella voimalla, että peitti näkyvyyden ja ärjyikorvissa; se sai pressun notkumaan ja sen kiinnikkeet kitisemään. Jopa tyyni Ivory hermostui luonnonilmiötä ja pyöri karsinassaan.
"Hienoa", Effie voihkaisi seisoessaan mudaksi muuttuvassa maassa litimärkänä ja sateen hakkaamana, käsiään levitellen ja hevosia tihrustaen. Mikä neuvoksi?

He olivat saaneet hevoset karsinoihin mitä ilmeisemmin viime hetkillä, sillä taivaalta putoava vesimassa olisi viimeistään saanut hevoset lähtemään käsistä. Lucy katseli avuttomana hevosia, jotka hermoilivat kuka mitenkin. Papillon potki karsinan seinää ja hirnui kimeästi, joko hermostuneena tai kiukkuisena, kukapa tammasta otti selvän. Tyttö suuntasi Ivoryn karsinan ovelle ja puhui rauhallisella äänellä, mutta sateen ääni peitti sanat, eikä niillä ollut mitään vaikutusta hermostuneeseen eläimeen.
"Kunhan karsinoiden rakenteet vain kestäisivät", tyttö huokaisi vilkaistessaan huolissaan Papillonin karsinan suuntaan. Kuinkakohan syvälle seinien tukipilarit oli upotettu?

"Se tästä vielä puuttuisi", Effie huusi sateen yli ja tarkasti Slippersin ja Socksin tilan. Hevoset luimivat ja liikahtelivat edestakaisin; vettä norui pressujen lomasta karsinoihin, ja omituinen ympäristö ja meteli saivat rohkeimmatkin hevoset ihmettelemään maailmaa.
"Emme kai voi muuta kuin odottaa", hän sanoi ja kiiruhti katsomaan, että varusteet olivat kaapeissaan eivätkä vesinorojen alla pilattavana.

Lucy nyökkäsi. Ei tässä auttanut kuin odottaa. Hän pyöri karsinoiden ympärillä ja tarkkaili hevosia, jotka reagoivat yllättävään luonnonilmiöön mitä erilaisimmin tavoin. Kunpa ne nyt vain pysyisivät karsinoissaan eivätkä loukkaisi itseään riehuessaan. Ei kai tällainen kaatosade voisi kauaa edes kestää?
"Ovatko varusteet kunnossa?" Lucy huikkasi valmiina ryntäämään apuun, jos jotakin pitäisi siirrellä varustekarsinassa.

"Ovat", Effie vastasi. Kannatti pitää tavarat paikoillaan, vai mitä? Hän palasi vastahakoisesti hakkaavaan sateeseen ja taputteli hevosia niiden lähestyessä karsinanovea. Nox kolisteli karsinassaan, ja kun ukkonen paukahti heidän päidensä päällä, ori nousi takajaloilleen silmänvalkuaiset vilkkuen.

Lucy kulki karsinalta toiselle välittämättä piiskaavasta sateesta, joka oli jo hakannut hartiat lähes tunnottomiksi. Tyttö ojensi kätensä rapsuttamaan Ivoryn poskea, kun ruuna tunki päänsä karsinan oven lähelle. Jyrähdys sai hevosen säpsähtämään ja peruuttamaan karsinan takanurkkaa kohden, mutta reaktio oli pieni verrattuna Noxin pystyynnousuun ja Papillonin kiljahduksenomaiseen hirnuntaan, jota tamma säesti kipakoin potkuin. Lucy siirtyi tamman karsinalle huolissaan siitä, kuinka paljon riekkumista väliaikainen karsina vielä kestäisi. Papillon laittoi paikat koville, se oli selvää.

"Onko kokemusta siitä, mitä pitäisi tehdä?" Effie kysyi ja maanitteli kimoa oria asettumaan aloilleen.

"Ei mitään käsitystä", Lucy vastasi ja koetti jälleen saada Papillonin huomion itseensä. Jos hän saisi edes tamman riimusta kiinni, voisi hän hetken ajan saada hevosen keskittymään johonkin muuhun kuin karsinan tuhoamiseen ja luonnonilmiöön, joka koetteli eläinten hermoja.

Sade alkoi hiipua loputtomalta tuntuneen avuttomuuden jälkeen. Repsottavat pressukatot eivät enää tulvineet vettä karsinoihin, jotka - luojan kiitos - olivat kestäneet tallin diivan raivonpurkauksen. Nox oli hermostunut, ja Papillon tuohtunut, mutta kaikilla hevosilla oli edelleen neljä, toimivaa jalkaa sekä ehjä nahka. Effie oli litimärkä ja tunsi olonsa hakatuksi. Oli tämäkin elämää. Hän vilkuili taivaanrannasta kirkastuvaa taivasta ja mietti missä vaiheessa heidän kannattaisi siivota karsinoista kastuneet kuivikkeet. Ehkä hänen pitäisi lähteä vaatimaan kisatoimitsijoilta kattojen korjaamista - ja parempaa järjestelyä, jos sade yllättäisi uudelleen. Ukkonen jyrisi edelleen, mutta se tuntui siirtyvän eteenpäin. Ehkä heidän iltansa sujuisi rauhallisesti: ratsastajat tulisivat liikuttamaan hevosiaan, hän voisi siivota sillä välin ja Lucy voisi avustaa. Jamie kai toisi heille illallista, ja ehkä hän jopa nukkuisi tänä yönä, kun väsymys alkoi painaa.

Ukkosmyrsky ei kuulunut Pacon suosikkeihin, mutta Kayla oli pysytellyt päivän poissa kisa-alueelta ja luottanut jonkun soittavan hänelle, jos ori ottaisi hatkat, teloisi itsensä tai jotain muuta tapahtuisi. Enemmän naista tosin tällä hetkellä pelotti huominen kilpailu kuin se, että Paco päättäisi rypeä ja naarmuttaa itsensä mutalammikossa.

Kun hän pääsi illalla kisapaikalle, näytti tilanne melko rauhalliselta, mutta hän oli pyytänyt mahdollisesti karsinoilla olleilta Lucylta ja Effieltä tiivistelmän päivän kulusta sekä vedenpaisumuksesta ja päätään pudistellen ujuttautunut Pacon karsinaan laittaakseen hevosen kuntoon liikutusta varten. Hevonen yritti päättäväisesti syödä varusteensa sekä karsinan oven ja koetteli jo valmiiksi vaitonaisen hermostuneen Kaylan kärsivällisyyttä, mutta nainen sai orin kuntoon, talutti sen ulos ja kiipesi tanssahtelevan puoliverisen selkään. Matkalla kentälle Paco hörisi ja hirnui ohi kulkeville hevosille ja esitteli näyttäviä raviaskelia ja tanssiliikkeitä.

Harjoittelu oli kaoottista pyrähtelyä ja loikkimista, mutta vauhdikkaiden alkuverryttelyiden ja vielä vauhdikkaampien laukkakierrosten jälkeen ori malttoi sentään kuunnella, vaikka tiputtelikin vaahtoa sinne tänne ja silmät pyörivät sen päässä. Kaylasta ihme kyllä tuntui, että hän sai kanavoitua hevosensa energian oikeisiin asioihin ja he ylittivät muutaman harjoitusesteen vauhdilla, mutta yllättävän hallitusti. Kovin rankkaa treeniä Kayla ei viitsinyt Pacolla teettää, ettei ori olisi täysin jumissa huomenna, mutta hän antoi sen purkaa energiaa ja verrytellä jäseniään riittävästi ja vaati taipumista ja kevyttä kokoamista hyppyjen lisäksi. Loppuverryttelyt hän päätti tehdä maastossa kauempana häiriötekijöistä ennen kuin palasi jo rauhoittuneen ja lievästi hikisen Pacon kanssa takaisin karsinoille.

Lucy kertoi Kaylalle tiivistelmän päivästä ja lähti toisen mukana kentälle kokoamaan esteitä ja seuraamaan harjoittelua. Hän ei edelleenkään voinut kuin ihmetellä, mikä hulluus sai ihmiset ohjaamaan hevoset kohti hurjia esteitä ja lentämään niiden yli yhdessä ratsunsa kanssa. Pacollakin näytti olevan virtaa, mutta onneksi Kayla näytti pärjäävään hevosensa kanssa hyvin, joten Lucy saattoi uppoutua ajatuksiinsa kentän laidalla norkoillessaan. Jännitys huomisesta kupli sisällä. Ivoryn ja Socksin kisat tulisivat päätökseensä, mutta millaiseen? Miten huominen esterata menisi? Kunpa molemmat hevoset yltäisivät parhaimpaansa ja jättäisivät puomit paikoilleen nopean ajan kera.
Ratsukon poistuessa maastoon, tyttö keräsi nopeasti estetarpeet kentän laidalle ja suuntasi sitten karsinoille. Effie oli jo siivonnut vedenpaisumuksen sotkemia karsinoita, joten tehtäväksi ei jäänyt kuin perinteiset iltatoimet liikutuksesta palanneille hevosille, ennen kuin he saattoivat hyvästellä kaikki nelijalkaiset kauraturvat ja suunnata autolle lepuuttamaan väsyneitä jäseniään. Huominen koittaisi pian, ja se tarkoittaisi tavallistakin kiireisempää päivää, kun Ivoryn ja Socksin esteosuuden lisäksi myös Kayla ja Paco suuntaisivat radalle. Kunpa sää suosisi kilpailijoita.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1141
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] Luhmühlen 2014   Su Syys 07, 2014 2:59 pm

Torstai, 12. kesäkuuta, 11:01 - Se kaivattu säänmuutos

Torstai alkoi rankkasateella. Effie tuijotti hevosauton kattoa, ja kuunteli sateen jyskytystä sitä vasten. Hetken hän saattoi rentoutua; hän oli aina rakastanut sateen ropinaa - mutta sitten hän muisti hevoset ja vääntäytyi voihkaisten pystyyn. Tämä oli elämää, hän pohti kuivasti, kiskoessaan sadeviitan päänsä yli ja hölkätessään liejuisen kuran poikki kisakarsinoille. Tällä kertaa pressukatot pitivät, vaikka pitivätkin erikoista ääntä notkuessaan. Effie oli viettänyt illan höykyttämällä kisatoimitsijoita, paukuttanut verbaalisesti näiden päätä seinää vasten, kunnes karsinoiden pressukatot oli tultu korjaamaan ja rakenteiden pitävyys tarkastamaan. Papillon vinkaisi ihmisen nähdessään, mutta tamma oli levännyt eikä siis selvästikään oikeasti rajuilman hermostuttama. Nox puolestaan vaikutti oikeasti levottomalta. Effien onneksi Socks oli pirteä, utelias itsensä, imuroi aamuruoan ja tungeksi karsinansa ovella halukkaana lähtemään päivään. Sen päätä kasteleva sade ei näyttänyt haittaavan sitä. Effie kadehti hevosta kärrätessään hoidokeille heinää, puhtaita olkia ja uusia vesiämpärillisiä. He ehtisivät onneksi tehdä aamun työt kiireettä, ennen kuin ratsastajat saapuisivat, mutta märkä kurakeli lisäisi työmäärää. Hän ei kadehtinut Lucya kimon Ivoryn ja pikkutarkan Henrietan kanssa.

Kura teki kaikesta hankalaa. Kottikärryt jumittuivat pehmeään maahan ja vaativat kovemman tönäisyn, mikä sai veden läikkymään yli ämpäreistä. Kuivikkeet kastuivat, kun sadevesi valui karsinoihin, heinät kastuivat matkalla karsinalle ja kaikkialla oli märkää ja mutaista ja kaikin puolin ikävää. Lucy huokaisi vilkaistessaan Ivorya. Kimo hevonen sotkisi itsensä mutaan muutamalla askeleella, joten olisi turha lähteä viemään hevosta pesukarsinalle, kun paluumatkalla hevonen jälleen kahlaisi saman mudan halki. Lucy haki ylimääräiseen ämpäriin vettä ja nappasi sienen mukaansa, suunnaten pesemään hevosen jalkoja puhtaaksi.
Hän harjasi hevosen tarkasti ja koetti estää ruunaa tunkemasta päätään vesisateeseen, mutta Ivory mitä ilmeisemmin nautti vedestä, joten kiellot olivat yhtä tyhjän kanssa. Huokaisten Lucy sulki karsinan oven ja kulki hartiat kyyryssä varustekarsinalle. Henrietta saapuisi pian ja haluaisi hevosen täydelliseen kuntoon. Ivoryn ei tarvitsisi kuin kävellä täältä lämmittelykentälle, ja sen suojat olisivat jo kuraiset, eikä sellainen kelpaisi Henrietalle. Voi huokaus. Tyttö valmistautui jo henkisesti pyyhkimään kuraa joka toisella askeleella hevosen jaloista.

Jännitys ja ikävä keli saivat kylmät väreet kulkemaan Kaylan selkäpiitä pitkin, vaikka erityisen kylmä hänellä ei ollutkaan. Hän inhosi vesisadetta ja kuraa ja olisi mieluusti jäänyt neljän seinän sisälle koko päiväksi. Paco puolestaan tuntui aina villiintyvän surkeasta kelistä, mikä lietsoi naisen ahdistusta entisestään. Kuraisen ja litimärän villihevosen kanssa painiminen ei ollut Kaylan lempipuuhaa.
Kayla kiskoi vedenpitävän takkinsa hupun päänsä suojaksi astellessaan muiden mukana karsinoille halki mutaliejun. Hänellä olisi vielä kiitettävästi aikaa valmistautua tulevaan koitokseensa henkisesti, mutta hän halusi nähdä Pacon tietääkseen mitä odottaa hevoselta.
"Hei, miten sujuu?" nainen osoitti lyhyen tervehdyksensä karsinoilla pyöriville tutuille, vaikka kuulostikin siltä, ettei yltiösosiaalinen toiminta kiinnostanut häntä sillä hetkellä.
Hän suuntasi Pacon karsinalle, josta takamuksensa ovelle kääntänyt mustanpuhuva ori loi naiseen hölmistyneen katseen ennen kuin kääntyi höristen ympäri. Se työnsi päänsä ulos omistajansa rapsuteltavaksi ja turvalle roiskuvat vesipisarat saivat sen siristelemään silmiään.

Jamien epävarmuus oli poissa. Tänään hän kilpailisi esteillä - ja vielä huomattavasti matalammilla kuin yleensä. Ehkä hänen olisi pitänyt adoptoida nöyrää asennetta, olla odottamatta mitään, mutta hän ja Socks olivat esteratsukko. Vaikka ori olisi väsyneempi kuin yleensä, tällainen esterata ei olisi sille ongelma. Siitä Jamie oli varma, ja toivoi vain, ettei varmuus kostautuisi jotenkin. Henrietta ei vaikuttanut aivan yhtä luottavaiselta, ja nainen oli uppoutunut omiin ajatuksiinsa samalla mentaliteeilla kuin Kayla. Corinne Fairchild ei koskaan harrastanut kevyttä jutustelua, joten Jamie oli saanut viettää matkan juttelemalla Emersonin kanssa. Mies tuli ratsastamaan kahjoa tammaansa, ja Jamie lähti mukaan Slippersillä: hän lämmittelisi Socksia lähempänä orin omaa vuoroa. Henrietta puolestaan majoittautui kuivaan varustekarsinaan odottamaan, että Lucy saisi Ivoryn varustettua.
"Lähdetkö seuraksi?" Jamie kysyi Kaylalta kiristäessään ison irlantilaisen satulavyötä viehkeässä sateessa.

Lucy varusti Ivoryn nopeasti, sillä epäili, ettei Henrietta arvostaisi turhaa odottelua. Ivory näytti puhtaalta, mutta toisin olisi heti, kun hevonen lähtisi karsinasta sateeseen. Muta sotkisi sen jalat nopeasti ja vesisade kastelisi hopeaisena hohtavan karvan. Tyttö ojensi ohjat Henrietalle ja suuntasi jälleen täyttämään reppuaan tavaroilla, joita epäili tarvitsevansa ennen Ivoryn kilpailuvuoroa. Sen jälkeen hän lähti hevosen perään kentälle auttamaan Henriettaa viimeiseen koitokseen valmistautumisessa.

Lopulta Paco pärskähti ja kiskoi kauniin päänsä takaisin sisälle karsinaan pois vesisateesta ja ravisteli harjaansa antaumuksella. Kayla vilkaisi Jamieen kuultuaan miehen kysymyksen ja oli jo kieltäytymässä, kun tuli toisiin ajatuksiin. Jalkojen liikuttelu tekisi hyvää Pacolle, ja olisi kaikkien edun mukaista, että nainen pysyisi hetken poissa pyörimästä hermostuneena muiden tiellä. Oli hänkin kilparatsastaja! Vielä vuosi sitten hänelle ei olisi tullut mieleenkään osallistua tasoaan alempaan luokkaan, ja tässä sitä oltiin.
"Mikä ettei. Mitä meinaatte tehdä?" hän myöntyi ja kävi noutamassa hevosensa varusteet.
Hän ujuttautui Pacon karsinaan ja heilautti vasemmalla käsivarrellaan keikkuvan satulan orin selkään ja kieltävällä äännähdyksellä käski hevosen pysähtyä, kun se otti kaksi askelta ulos karsinasta. Ripeillä otteilla Kayla pyrki peittämään hermostuksensa, kun hän puki niskojaan nakkelevalle orille suitset ja asetteli suojat jalkoihin.

"Ajattelimme käydä kävelemässä maastossa, kiertää vaikka kisa-alueen", Jamie vastasi ja länttäsi kypärän märkään päähänsä. Ori otti kärsimättömiä sivuaskelia, ja Papillon piti omaa näytöstä sen takana. Tamma potki ilmaa korvat luimussa ja häntä viuhtoen, kun Emerson kiristi satulavyötä selästä ja sovitti jalkojaan jalustimiin. Miehellä näytti riittävän loputonta kärsivällisyyttä pahatapaisen tamman kanssa. Kun Kayla oli valmis, kolmikko saattoi lähteä kävelemään kauemmas kisa-alueesta. Kura loiskahteli hevosten jaloissa, ja Slippers tuntui suorastaan tähtäävän siihen, että se lentäisi mahdollisimman korkealle. Sillä välin Henrietta lähti varustetulla hevosellaan lämmittelyalueelle, pahantuulisena sateesta, joka tosin alkoi onneksi hellittää. Effie seurasi Lucyn mukana.

Saatuaan hevosensa kuntoon ja talutettua ulos Kayla vaihtoi hupun ratsastuskypärään nousi Pacon selkään. Kun nainen etsi jalustimia jalkoihinsa päätti ori lähteä pienestä painopisteen heilahduksesta peruuttamaan ja sen jälkeen ottamaan sivuaskelia. Se heitteli päätään ja protestoi sadetta, kunnes oli törmätä karsinarivistöön ja loikkasi Kaylan pohjeapuja pakoon kolmella raviaskeleella. Suunta oli nyt kuitenkin oikea, ja nainen yritti pitää istuntansa vakaana ja hätäiseen käyntiin hidastaneen puoliverisen aisoissa, kun hän liittyi Jamien ja Emersonin seuraan.
"Tämä on ehdottomasti meidän lempikelimme", nainen mutisi sarkastiseen sävyyn yrittäessään tarjota kevyttä ohjastuntumaa mököttävälle mustanruunikolle. Onneksi sade näytti jo olevan loppumassa.
"Mitkä ovat odotukset tältä päivältä?" hän aloitti tavanomaisen jutustelun ensimmäistä kertaa koko päivänä.

Jamie nauroi Pacon riekkumiselle ja istui syvemmälle satulaan, kun Slippersin takaosa seilasi ja ori puski ohjaa vastaan pursuten menohaluja. Papillon pukitti edempänä ja otti painovoimaa uhmaavia sivuhyppyjä, ennen kuin suostui jatkamaan käynnissä.
"Esteratsastus on aina hauskaa", mies vastasi Kaylalle, "eikö?"

Paco suostui lopulta jäämään hallittuun, mutta harppovaan käyntiin Slippersin vierelle sopivan välimatkan päähän. Silloin tällöin se heilutteli päätään tai potkaisi ilmaa vatsansa alla kuin yrittäen hätistää vesi- ja kurapisaroita tiehensä, mutta pysyi sentään raiteillaan.
"Tietysti", nainen vastasi Jamielle hymyillen hieman. "Meidän olisi Pacon kanssa vain parasta onnistua tänään, kun ratakaan ei ole erityisen hankala. Ilmeisesti sinä olet ihan luottavaisin mielin teidän suorituksestanne?"

"Tämä rata on hieman normaalin tason alapuolella", Jamie totesi ja taputti kimon märkää, valkoista karvaa. Socks oli menestynyt Grand Prix -tason esteratsu, ei kai tuskin 120-senttinen rata olisi ongelma? Sade oli hiipunut harsomaiseksi suihkuksi. Heidän edellään Papillon potkaisi silloin tällöin ärhäkästi taakseen tai otti sivuaskelia lätäköitä väistellen ja protestia pystyyn pistäen.
"Jännittääkö teitä?" Jamie kysäisi Kaylalta ja mietti, olettiko hän naisesta liikoja. Ehkä kaikki eivät jakaneet hänen huoletonta luottamustaan esteratsastuksen helppouteen.

"Niin, kyllähän se teiltä onnistuu", Kayla totesi varmuutta äänessään ja katseli hetken edempänä loikkivaa Papillonia, ja niin katseli Pacokin. Jokaisen potkun ja tarpeeksi näyttävän protestin jälkeen ori luimisti ja nosti päätään. Parasta pysyä kohtuullisen kaukana riekkuvasta tammasta.
"Ei pitäisi jännittää. Osaamme kyllä ja Paco on vireessä, mutta jokin tässä itse kilpailemisessa epäilyttää", nainen sanoi olkiaan kohauttaen. Mahtoikohan Jamie ymmärtää, miten jonkun oli mahdollista menettää koko maku kilpailemiseen yhden epäonnistumisen takia? "Ehkä palaudun taas ennalleni, kun selviän muutamista kilpailuista yhtenä kappaleena", Kayla arvioi ja naurahti.
"Kuulostan varmaan ihan pähkähullulta."

"Hyvin teillä menee", Jamie vastasi ja väläytti velmun hymyn. Hän ei ymmärtäisi: hän oli kaatunut ja telonut itseään niin monta kertaa, ettei pysynyt laskuissa. Ehkä siksi hän oli sellainen kuin oli…
"Ja jos ei, ainahan voitte tarjota viihdettä muille."

Kayla pudisti päätään jo aavistuksen huvittuneena. Hän ei osannut stressata ollessaan sellaisen henkilön seurassa, joka ei kokenut esteratsastuksen riskejä yhtä voimakkaina kuin hän. Olisihan Kaylalla ollut vaikka kaksi jalkaa ja 24 kylkiluuta katkaistavanaan, mutta hän pelkäsi hevosensa puolesta. Jos se katkoisi koipensa, ei paluuta enää olisi yhtään mihinkään. Jossittelua parhaimmillaan.
"Ehkä otan viihteen tarjoamisen tavoitteekseni. Onko vinkkejä sen suhteen?" nainen sanoi ja saikin heti tyynnytellä Pacoa, kun se päätti säpsähtää Kaylalle tuntemattomaksi jäänyttä asiaa ja loikata sivuun.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1141
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] Luhmühlen 2014   Su Syys 07, 2014 3:00 pm

Torstai, 12. kesäkuuta, 11:48 - Viimeiseen pisaraan

"No, tekisit lähtemättömän vaikutuksen, jos ratsastaisit radalle pelkässä kypärässä…" Jamie ehdotti viattomasti hymyillen.

Kayla katsahti Jamieen kulmiaan kohottaen ja yritti pitää mutkittelevan orin kulkusuunnan oikeana.
"Taisin kuulla väärin", hän naurahti kuivasti, tarjoten leikillään miehelle mahdollisuuden muka perua kyseenalaisen neuvonsa.

"Tuskin. Saisit lisäpisteitä ainakin minulta", Jamie vastasi olkiaan kohauttaen.

"No siinä tapauksessa..." Kayla näytteli harkitsevansa asiaa. "Kuinka arvokkaita sinun antamasi pisteet ovat? Voitammeko niillä?"

"Minun ikuisen jumalointini", Jamie tarjosi nauraen ja silitti tyynnyttävästi Slippersin kaulaa orin korskuessa ja ottaessa ärhäköitä hyppyjä ohjaa vasten.

Kayla naurahti.
"Sen saa siis käyttäytymällä häiritsevästi julkisella paikalla?"

"En tiedä siitä. Sinun ei tosin tarvitse yrittää kovasti ansaitaksesi sen", mies vakuutti ja antoi Slippersin siirtyä raviin, kun he olivat kisa-alueen ulkopuolella ja kiersivät sitä.

Kayla katsoi Jamieta hetken hämmentyneesti hymyillen, eikä keksinyt järkevää vastattavaa kommenttiin, joten hän päätti pysyä hiljaa. Hänen ei tarvinnut pyytää Pacolta kahta kertaa, kun ori jo siirtyi ilmavaan raviin.
"Teitte kuulemma upean suorituksen maasto-osuudella, vaikken nähnytkään sitä", nainen totesi hetken kuluttua.

"No en nyt sanoisi", Jamie huokasi. Toisiksi paras aika. Toinen sija oli aina ärsyttänyt häntä, se oli liian lähellä ensimmäistä ollakseen muuta kuin turhauttava: hän pelasi liian varman päälle ja hävisi ajassa.
"Mutta Socks on aina ilo ratsastaa. Oletko ajatellut kisata Pacolla kenttäkisoissa?"

"Miten niin et sanoisi?" Kayla hymähti ja huomautti samalla Pacolle, ettei sen tarvinnut tuijotella ympärilleen ravatessaan.
"Ei ole vielä tullut sellainen mieleen. Joku sanoi joskus, että Pacosta saisi myös hyvän kouluratsun, mutta se ei ole samaa mieltä, eikä minulla riitä kärsivällisyys sellaiseen", nainen vastasi. "Jos haastetta kaipaamme niin ehkä sitten joskus."

"Kateeksi käy. Esteratsastus on mahtavaa", Jamie huokasi ja vilkaisi sitten vainoharhaisena ympärilleen kuin peläten, että Corinne seisoisi hänen takanaan.
"Henrietan luokka alkaa varmaan piakkoin, pitäisikö meidän mennä katsomaan?"

Kayla virnisti. Jamie parka.
"Paljonko kello on? Mennään vaan", nainen myöntyi ja rauhoitteli Pacoa, ettei se etenisi täysin hallitsemattomasti kisa-alueelle palatessaan. Kayla ei tiennyt, osaisiko tänään keskittyä muiden suorituksiin, mutta toisaalta katselu voisi tehdä ihan hyvää, ja olihan kyse nyt kiinnostavasta lajistakin.

"Vähän vaille kaksitoista", Jamie vastasi ja huikkasi Emersonille, joka jatkoi maastoon rauhoittelemaan tammaansa. Hän suuntasi takaisin kisa-alueelle ja kohti estekenttää. Slippers pullisteli muille hevosille heidän luoviessaan väentungoksessa.
"Miltä Paco tuntuu?"

"Ainakin virkeältä", Kayla lausahti toivoen, että ori olisi oma itsensä ja muistaisi radalla olla kiinnittämättä huomiota aivan epäolennaisiin asioihin. Hyvin se menisi, jos Paco pääsisi kunnon kilpailuvireeseen.
"Paco rakastaa hyppäämistä ja kilpailemista, joten mikään tuskin menee hevosen takia pieleen, ellei sada kaatamalla, ja silloinkin se vain kiihdyttää vauhtia ja näyttää kiukkuiselta", hän lisäsi ja taputti orin kosteaa kaulaa.
Nainen ohjasi Pacon kentän läheisyyteen nähdäkseen kentän tapahtumat ja huomasi harvinaisen selvästi, ettei ori malttanut olla hetkeäkään tepastelematta sivuttain.

Slippers kuopi maata, kalisteli kuolainta ja siirteli painoaan. Jamie pudottautui selästä ja talutti orin lähemmäs, mistä saattaisi nähdä paremmin. Sade oli hiipunut olemattomaksi tihkuksi, ja taivas alkoi osoitti merkkejä kirkastumisesta. Radalla oli noin kymmenen 120 sentin korkuista estettä eikä se näyttänyt haastavalta verrattuna Grand Prix -ratoihin, joilla Jamie tyypillisesti kilpaili. Ivorykin kisasi normaalisti 140 sentin radoilla, joten mies uskoi ruunan pärjäävän. Areenalla laukkasi nyt nuoren oloinen ruunikko, joka vaikutti suhteellisen väsyneeltä ja kolautteli kirjavia puomeja alas kolmelta esteeltä; ratsastajan pettymys paistoi kauas.

Henrietta oli lämmitellyt pitkään ja hartaasti. Nainen tunsi, kuinka jäykkä ja jumittava Ivory oli edellisen ponnistuksen jäljiltä, ja antoi sille niin paljon aikaa kuin ehti taipua kunnolla volteille ja muistaa, kuinka nostaa jalkojaan. Papurikko kolisteli harjoitusesteillä, ja vasta ratsukon vuoron lähestyessä se alkoi päästä vireeseen: hyppäsi Lucyn ja Effien kokoamat harjoitusesteet puhtaasti ja lakkasi kompuroimasta etujalkoihinsa. Se ei vieläkään taipunut notkeasti, mikä sai Henrietan huolestuneeksi, vaikka tällä radalla ei ollutkaan erityisen pahoja käännöksiä tai lähestymisiä. Miten hän halusikaan hevosen, joka ei ollut kuin puupalikka. Ivory oli kuin ikivanha auto, joka ei käynnistynyt sateella tai viileällä ilmalla, hajosi joka toinen viikko ja hilseili ruostetta. Hän patisti hevosta laukanvaihtoihin ja muutamaan avo- ja sulkutaivutukseen, ennen kuin hyppäsi harjoitusesteen vielä kerran ja lähti valmistautumaan radalle siirtymiseen.

Ivory ravasi sisään ruunikon hölkätessä ulos. Papurikko kiilteli märkänä ja kantoi itsensä samalla, samettisella pehmeydellä kuin kouluosuudella, mutta sen askel oli matala ja ammattisilmälle oli selvää, että hevonen oli väsynyt ja kipeä. Se kiersi punapuomisen okserin korvat hörössä, nyökäytti päätään laukannostossa ja suuntasi sitten ensimmäiselle esteelle. Henrietta piti hevosen vahvasti ohjalla ja pohkeiden välissä, ja kannusti sen varmasti esteeltä toiselle. Ruunan kaviot hipoivat puomia toisella esteellä, ja nainen ajoi sitä voimakkaasti eteen kaksoissarjaa varten. Ivory ponnisti urhoollisesti, mahdutti yhden lisäaskeleen esteiden väliin ja sätki seuraavan yli hipaisematta puomia. Kuudennella esteellä, punapuomisella okserilla, näytti siltä, kuin ruuna törmäisi suoraan esteeseen naisen ottaessa lähestymisen tiukasti, mutta se pääsi puhtaasti yli, vaikka oli ajautua päin kentän vastakkaista aitaa vinon hypyn jälkeen. Henrietta ratsasti hevosta hienovaraisella teräksisyydellä, pakottaen tahdonvoimallaan hevosta kiihdyttämään tahtiaan ja kuromaan aikaa. Ruuna hyppäsi kolmoissarjan keskimmäisellä esteellä kolauttaen, mutta puomi pysyi paikallaan, ja jatkoi kankealla käännöksellä viimeiselle trippelille. Henrietta ajoi hevosta vahvasti eteen, napauttaen sitä raipalla lavalle, kun tunsi hevosen vauhdin hiipuvan ja papurikko ylitti viimeisenkin esteen puomeja tiputtamatta. Ivory sai puhtaan radan ja hyvällä ajalla, mikä tuntui olevan pieni ihme. Nainen ravasi ulos radalta pää pystyssä, laskeutui selästä päästessään tallityöntekijöiden luo ja työnsi ohjat Lucyn käteen suomatta katsetta hevoselle tai sen hoitajalle. Hän halusi huutaa turhaumuksesta. Jokin hevosen katseessa näytti alistuneelta.
"Minun pitää lähteä valmistelemaan Socksia", Jamie sanoi Kaylalle ja vilkaisi Henrietan perään.

Kayla päätti pysytellä Pacon selässä, sillä hevonen vaikutti olevan pöhköllä tuulella. Se olisi varmaan heittänyt naisen yhdellä ronskilla tönäisyllä läheiseen kuralammikkoon. Kayla näki kuitenkin kentälle, eikä voinut mitään sille, että hänen teki pahaa katsella Ivoryn ja Henrietan rataa. Ivory teki parhaansa, mutta liikkui kankeasti, oli selvästi jumissa, luultavasti kivuissaan ja hevosen olisi kuulunut kuntonsa perusteella olla nyt jossain ihan muualla kuin kilparadalla. Suoritus näytti turhauttavan Henriettaa, vaikka he suoriutuivat lopputuloksen perusteella hyvin. Hevosparka. Kayla hymähti ääneen, muttei pukenut ajatuksiaan sanoiksi.
Hän havahtui mietteistään ja nyökkäsi Jamielle, kun tuo ilmoitti menevänsä valmistelemaan Socksia. Nainen ohjasi Pacon käynnissä takaisin karsinoille hoitaakseen hevosen. He verryttelisivät kunnolla ennen suoritustaan, mutta nyt ori ehtisi hetken levätä.

Lucy seurasi Ivoryn suoritusta säälin ja kauhun sekaisissa tunnelmissa. Ivoryparka. Monet muut hevoset olisivat kieltäneet tai koulautelleet puomeja alas, mutta ei Ivory. Papurikonkimo hevonen täytti nöyrästi ratsastajansa pyynnöt ja ponnisti viimeisillä voimillaan esteiden yli. Ruuna antoi itsestään kaiken radalla, mikä oli ihailtavaa, mutta Lucy toivoi, ettei hevosen olisi tarvinnut. Hevonen näytti niin väsyneeltä. Ivory oli antanut kaikkensa radalla, mutta Henrietta ei ollut tyytyväinen. Lucy ei voinut mitään kiukulle, joka kuohahti tytön sisällä, mutta hän piti katseensa maassa ja suunsa supussa. Ivory oli tehnyt parhaansa. Ruuna oli antanut kaiken ja vielä enemmän, mutta siitä ei ollut täyttämään Henrietan vaatimuksia.
"Olet paras, sanoivat muut mitä tahansa", tyttö kuiskasi hevoselle ja rapsutti sen poskea houkutellessaan alistunutta hevosta kulkemaan kanssaan karsinoita kohden. Hän riisuisi sen varusteista, pesisi huolellisesti ja lähtisi sen jälkeen pitkälle kävelylle. Häneltä jäisi näkemättä Socksin rata, mutta Ivory oli ansainnut kaiken huomion, jonka hän saattaisi hevoselle tarjota. Ruuna oli tehnyt parhaansa, yltänyt upeaan suoritukseen kilpailuissa, jotka todella koettelivat hevosen potentiaalia.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1141
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] Luhmühlen 2014   Su Syys 07, 2014 3:02 pm

Torstai, 12. kesäkuuta, 13:42 - Kuin rasvattu salama

Effie seurasi Lucyn, Kaylan ja Jamien mukana talleja kohti. Hän otti Slippersin mieheltä, kun tämä ryhtyi varustamaan Socksia, ja riisui kimon irlantilaisen varusteista. Henriettaa ei näkynyt. Jamie suki Socksin riuskasti ja varusti orin tummanruskeaan nahkaan ja laivastonsiniseen huopaan kehuen hevosen komeutta kiinnittäessään tummanruskeita Olympicin suojia sen jalkoihin. Hän heilautti itsensä selkään vaihdettuaan varustekarsinassa valkoisiin ratsastushousuihin, kiillotettuihin saappaisiin ja mustaan, imartelevaan kilpatakkiin. Hän kosketti kypäränsä lippaa Kaylalle ja lähti sitten ratsastamaan kohti lämmittelykenttää. Effie varmisti, että Slippers oli ehjä ja tyytyväinen karsinassaan, ja lähti sitten miehen perään avustamaan tätä lämmittelyssä.

Kayla vei Pacon karsinaan, riisui sen varusteet ja asetteli ne huolellisesti paikoilleen. Suojat ja satulavyö kaipasivat siistimistä, mutta ne ehtisi puhdistaa, kun hevonen olisi hoidettu. Nainen hymyili Jamielle rohkaisevasti, vaikkei tuo mitään rohkaisuja tarvinnutkaan. Mitäs näytti niin tyylikkäältä noissa vaatteissaan.
"Tsemppiä, tai no oikeastaan pitäkää hauskaa", nainen huikkasi Jamien perään, kun hän lähti Socksin kanssa lämmittelemään.
Kayla käytti aikaansa harjatakseen hevosensa itse ja tarkistaakseen sen aikaisempien vammojen tilan. Ori oli parantunut kokonaan, sitä ei voinut kieltää. Tietenkin lämmittelemättömillä lihaksilla puoliverisen saisi rikottua hetkessä uudestaan ja vasen etujalka kaipasi erityistä huolenpitoa aina silloin tällöin. Vietettyään melko pitkän tuokion Pacon karsinassa hän puhdisti orin varusteet ja lähti katselemaan ympärilleen. Hän ehtisi oikein hyvin katsomaan Jamien radan, kun sen aika olisi.

Noin puolitoista tuntia myöhemmin oli Jamien ja Socksin vuoro kilpailla. Edellisen päivän rankka suoritus oli vaatinut veronsa myös Socksista, mutta ulkopuolinen ei olisi sitä huomannut, sillä kullanrautias irlantilainen tanssi keveästi, korvat hörössä ja innokas, eloisa tuike tummissa silmissään. Jamie taputteli sen kaulaa katsellessaan orin selästä edellisen ratsukon suoritusta. Rata oli nopea, mutta kostautui kolmoissarjalla, jossa keskimmäinen puomi putosi. Jamie oli lämmitellyt hevosen huolellisesti: hän oli ratsastanut koulua ja vaatinut hevosta keskittymään. He olivat kävelleet ja ravanneet, tehneet voltteja ja ympyröitä ja serpentiinejä, pohkeenväistöä, avotaivutusta ja useita etuosakäännöksiä. Hän oli hypännyt harjoitusesteen vain pari kertaa, sillä hän luotti orin hyppytaitoihin eikä se antanut merkkejä niiden kyseenalaistamisesta. Kun nykyinen ratsukko ravasi radalta, Jamie hipaisi pohkeillaan orin kylkiä ja siirtyi radalle. Socks esiintyi edukseen, tanssahteli korkein askelin kaula kaarella ja nypitty harja keinahdellen. Jamie ratsasti sillä kierroksen melkein koottua laukkaa radan ympäri ja suuntasi sitten ensimmäiselle esteelle. Ori nopeutti laukkansa rytmiä ja lensi ensimmäisen esteen yli; se laskeutui tasapainoisesti ja kääntyi tiukasti seuraavalle esteelle. Hevosen takajalat heittivät kosteaa hiekkaa, kun se lensi esteeltä toiselle, sujahti niiden välistä ja ylitti orille matalia esteitä vinoista, aikaa säästävistä kulmista. Ratsukko muistutti ralliautoa, mutta ylitti jokaisen esteen selvällä ilmavaralla ja hallitulla kaarella; ori teki puolittaisia laukkapiruetteja jalat melkein paikoillaan polkien, ennen kuin syöksähti seuraavalle esteelle. Jamie suuntasi kolmoissarjalle oikaisten kahden aikaisemman esteen välistä, suoristi Socksin kahdella askeleella ja antoi sen lentää yli ensimmäisen, kokosi orin askeleella, ylitti seuraavan ja viimeisen, minkä jälkeen antoi nopealaukkaisen hevosen nelistää viimeiselle esteelle, minkä yli se viuhahti Jamie matalana kaulallaan ja ylitti maaliviivan kiitolaukassa. Jamie antoi sen laukata puoli kierrosta ja pidätti sitten raville, kosketti lippaansa vain aavistuksen keimaten yleisölle ja lähti radalta. Hän ei ehkä ollut kouluratsastaja, mutta tämän radan hän omisti.

Kayla oli hetken harkinnut kiipeävänsä katsomoon, mutta hän oli hermostunut ja hieman kylmissään sateen jäljiltä, joten hän koki parhaaksi jäädä kentän vierelle seisoskelemaan. Hän vaihteli painoa jalalta toiselle malttamattomana, kun oli seurannut jo muutaman radan ennen Jamien vuoroa. Vaikka nainen odottikin näkevänsä vauhdikkaan kaksikon esteillä, häntä ei oikeastaan edes jännittänyt miehen puolesta, sillä tuo oli suhtautunut niin itsevarmasti koitokseen, ettei antanut sellaiselle aihetta.
Eikä kukaan antanut siihen aihetta nytkään, kun Socks syöksähteli radan läpi vaivattomasti. Noiden tyyli hirvitti Kaylaa, mutta nainen katseli suoritusta silti luottavaisin mielin. Kun Socks ylitti maaliviivan tehtyään huikean hienon ajan, naisen kasvoille levisi hymy. Puhdas rata, ja aikakin oli hyvin mahdollisesti paras kaikista.

Lucy oli palannut Ivoryn kanssa karsinoille ja vilkaisi kelloaan. Jamie oli varmaan jo radalla, joten hän ei suotta koettanutkaan kiirehtiä katsomoon, vaan jäi harjaamaan papurikonkimoa hevosta. Hän pesi jalat sienellä ja jäi sen jälkeen rapsuttelemaan väsynyttä hevosta, joka tuntui nukahtaneen harjauksen aikana. Tyttö odotti, että muut palaisivat, sillä halusi kuulla, miten Jamien rata oli mennyt. Hän uskoi, että mies oli pärjännyt hyvin. Jamie pärjäsi esteradoilla aina hyvin. Sekä ratsastaja että ratsu olivat parhaimmillaan esteillä. Hetken häntä harmitti, ettei hän ollut nähnyt rataa, mutta se tunne väistyi kun hän vilkaisi hevosta, joka lepuutti päätään hänen hartiallaan. Ivory oli ansainnut ylimääräisen, pitkän jäähdyttelyn kaukana kisa-alueen hälinästä.

Jamie laskeutui Socksin selästä kentän ulkopuolella ja halasi hevosen päätä hellästi hieroen sen korvia odotellessaan Corinnea. Hän hymyili ympärillä kuljeskeleville ratsastajille, hevosenomistajille ja katsojille ja manasi mielessään kouluratsastusta, kun kuuli saaneensa parhaan ajan kisan esteratsastuksessa. Mies lähti Corinnea vastaan ja hymyili, kun nainen silitti raudikon päätä hiljaisessa yhteisymmärryksessä. Kaksikko jäi odottelemaan tuloksia kentän läheisyyteen, jotta Corinnen ei tarvitsisi linkata pitkiä matkoja. Kun tulokset tulivat ja palkintojen jako oli alkamassa, Henrietta ilmestyi karsinoille ja oli kuin myrskynmerkki, ellei Ivory ollut valmiina lähtemään palkintojenjakoon.

Kayla hivuttautui lähemmäs Jamieta, Socksia ja Corinnea, kun tuloksia julkistettiin.
"Hieno rata, onnittelut!" hän onnitteli ratsastajaa hymyillen, mutta hillitsi jälleen kerran käyttäytymistään Corinnen läsnäolon vuoksi. Jäädessään odottelemaan palkintojen jakoa nainen kuitenkin soi tuollekin ystävällisen hymyn, mikäli toisen katseen tavoitti, olihan kyseessä Socksin omistaja.

Ivory näytti niin upealta, että täytti varmasti Henrietan vaatimukset, mitä hevosen siisteyteen tuli. Ivory suorastaan hohti hopeisena! Ruuna oli valmiina palkintojenjakoa varten, joten Lucy välttyi tällä kertaa omistajan raivolta täpärästi. Tyttö kulki muutaman metrin hevosen jäljessä kenttää kohden ajatuksiinsa uppoutuneena. Kun hän näki kullanrautiaan orin tuttujen ihmisten keskellä, tyttö kiihdytti askeliaan kevyt hymy huulillaan. Muiden riemusta päätellen rata oli mennyt todella hyvin.
"Onnittelut", tyttö naurahti Jamielle vaivautumatta edes kysymään, oliko rata todella ollut niin hyvä. Kyllä se oli ollut, kun kaikkien hymyt tuntuivat yltävän korviin.

Jamie kiitteli onnitteluista vaatimattomalla manerismilla, vaikka väreilikin vankkaa itseluottamusta. Kun järjestys kuulutettiin, hän nousi uudelleen hevosen selkään ja ratsasti areenalle kuudennella sijalla. Hopeanpapurikko Ivory oli ansainnut neljännen sijan, mutta Henrietan hymy ei ulottunut silmiin saakka. Sija oli hieno lisä ruunan kisarekisteriin, mutta Henrietta tiesi tarkalleen, kuinka täpärällä sekin oli ollut ja kuinka koville se oli ottanut. Ivory kuolla kupsahtaisi, jos hän yrittäisi päästä sillä Luhmühlenin todelliseen kenttäkisaan, ja se jos mikä turhautti häntä. Hän tunsi olonsa invalidiksi, pyörätuoliin sidotuksi rammaksi, joka ei koskaan päässyt täyttämään todellista potentiaaliaan. Hän seurasi voittokolmikkoa kunniakierrokselle, ja naisen leuka jännittyi, kun hän putosi hevosen kaulalle sen kompuroidessa etujalkoihinsa, mutta suoristautui arvokkaasti ja herätteli Ivorya esiintymään edukseen. Socks seurasi viimeisenä, pukitellen railakkaasti. Ratsukot poistuivat radalta ja lähtivät tallia kohti seurue mukanaan. Jamie katseli Kaylaa satulasta.
"Jännittääkö jo oma kisa? Mitä tuumasit ideastani?" hän kyseli. Henrietta ratsasti ajatuksiinsa uppoutuneena tallia kohti. Effie seurasi Socksin perässä, pysytellen takaviistossa kepin varassa ontuvasta Corinnesta, ja hakeutui Lucyn vierelle.

Ivoryn kompurointi kunniakierroksella sai Kaylan säälimään hevosta entistä enemmän, mutta hän piti yhä ajatuksensa omana tietonaan. Kun ratsukot palasivat palkintojen jaosta, lähti Kayla muiden mukana tallille. Hän nosti katseensa Jamieen, kun kuuli miehen puhuttelevan häntä.
Eihän Kayla tietenkään ollut omaa kilpailuaan unohtanut, mutta hän oli ainakin saanut hetkeksi muuta ajateltavaa muiden ratsastajien katselusta, mikä oli auttanut hetkellisesti stressin lievittämisessä. Hän kohautti olkiaan Jamien kysymykselle astellessaan Socksin vierellä karsinoita kohti.
"Ehdin vielä panikoitua", hän vastasi ja ikävä muljahdus vatsanpohjassa muistutti jännityksen piileskelevän vielä mielen perukoilla valmiina ottamaan vallan. "Tarkoitatko upeaa ideaasi viihdenumeron järjestämisestä? Kyllä minä sellaisen kehitän ihan perinteiselläkin tyylillä", nainen totesi.

Lucy ei olisi voinut olla ylpeämpi kauniista papurikosta, kun hevonen sai neljännen sijan, mutta mielen perukoilla kyti yhä pieni kiukku kiittämätöntä omistajaa kohtaan. Ivory oli tehnyt parhaansa, mutta siitä ei ollut enää kilpailemaan tällä tasolla - tai ainakaan yhtään korkeammalla. Nämä kilpailut olivat vaatineet siltä paljon. Kompurointi kunniakierroksella todisti sen, sillä hevonen oli väsynyt ja kankea pitkästä jäähdyttelystä huolimatta. Lucy huokaisi hiljaa, mutta hymyili edelleen iloisesti, kun hevoset palasivat ja suunnaksi otettiin kisakarsinarivistöt. He olivat edustaneet Rosings Parkia tyylikkäästi näissä kisoissa.

"Sääli", Jamie huokasi haikeasti hymyillen: hän olisi mielellään nähnyt Kaylan hyppäämässä pelkässä ratsastuskypärässä. Hän laskeutui raudikon selästä karsinoilla ja ryhtyi riisumaan sitä varusteista; Henrietta laskeutui selästä, ohjasi Ivoryn karsinaan ja luotti siihen, että hevosenhoitaja huolehtisi hevosesta tästä eteenpäin. Nainen lähtisi kiertelemään kisa-aluetta, katsomaan parempia hevosia, kyselemään mahdollisista tarjouksista. Hän kosketti Socksia ja Slippersiä vaitonaisena rapsuttelevaa Corinnea olalle.
"Lennän Englantiin huomenna, voin varmaan luottaa siihen, että henkilökuntasi huolehtii Ivorysta loppumatkan?" Vahvistuksen saatuaan hän lähti. Effie ei tiennyt, mitä tekisi, joten kierteli levottomana varjona reunalla.
"Oletko jo menossa lämmittelemään?" Jamie kysyi Kaylalta ja kurkisti raudikon karsinasta.

"Hölmö", Kayla nimesi Jamien virnuillen miehen kypärähuumorille.
"Kohta täytyy mennä lämmittelemään", nainen sanoi hymy hieman hyytyen ja olemus muuttuen oitis taas monta astetta hermostuneemmaksi.
Hän avasi oven Pacon karsinaan, josta ori kurkisteli korviaan käännellen. Se pärskähteli ja nyökytti päätään malttamattomana. Puoliverinen ainakin vaikutti olevan yhä puhdas, mitä nyt oli ilmeisesti tonkinut karsinan kuivikkeita turvallaan, jonka se keksi pyyhkiä Kaylan takkiin ja tarttua siihen hampaillaan. Nainen torui hevosta ja näpäytti sitä kevyesti turvalle, jolloin se päästi irti ja viskeli päätään teennäisen vauhko katse silmissään. Kayla halusi harjata hevosen vielä kertaalleen saadakseen karvan kiiltämään ja tarkisti sen kaviot ennen kuin nouti Pacon vastikään puhdistetut kisavarusteet ja ryhtyi pukemaan niitä orille.

Lucy riisui Ivoryn varusteista vilkuillen aina silloin tällöin Pacon ja Kaylan suuntaan. Kai toinen pyytäisi, jos kaipasi jonkun tekemään raskaan ja tylsän työn puolestaan? Ainakin tähän asti Kayla oli tuntunut nauttivan hevosensa hoitamisesta itse, mikä oli hyvä, koska hänellä oli kädet täynnä Henrietan oikkujen ja Papillonin riiviömäisyyden kanssa. Ivory seisoi päätään roikottaen karsinassa ja näytti niin uupuneelta, että Lucya säälitti. Ruunaparka teki kaikkensa eikä siltikään ollut tarpeeksi hyvä omistajalleen. Hetken hän huomasi jopa toivovansa, että joku ostaisi Ivoryn pois Henrietalta, mutta hän kumosi nopeasti toiveen tajuttuaan, että se tarkoittaisi myös todennäköisesti Ivoryn muuttoa toiselle tallille. Ehei, mieluummin Henrietta omistajana ja Ivory Rosings Parkissa.


"Kiva, kun huomasit", Jamie puhahti ja pyöräytti nauravia silmiään Kaylan mollatessa häntä. Hän valmistautui viemään Socksin pesulle ja jalkahoitoon; sitten hän lähtisi katsomaan edellisiä kisoja.
"Tulen katsomaan kisaasi", Jamie lupasi. Corinne lähti vähin äänin siirtymään kisakatsomoon, ennen Kaylan luokkaa ratsastettiin 130 sentin luokka; sunnuntaina Luhmühlen CCI****-kisan jälkeen järjestettäisiin 150 sentin luokka sekä Grand Prix 160. Kun Kayla olisi valmis, Effie tarjoutui lähtemään avustamaan lämmittelyssä.

"Selvä juttu", Kayla vastasi Jamielle kiristäessään Pacon satulavyötä ja suoristellessaan valkoista huopaa. Hän mallaili korvahupun ja suitset orin päähän ja tarkistettuaan suojien puhtauden hän kiinnitti ne vielä hevosen jalkoihin. Paco alkoi muistuttaa jälleen kisahevosta.
Kayla vinkkasi Effien katsomaan, ettei ori ryvetä itseään sillä välin, kun hän kipaisi vaihtamaan kauan lähes käyttämättömänä olleet valkoiset ratsastushousut sekä ratsastustakin päälleen ja pujotti kiiltävän mustat ratsastussaappaat jalkoihinsa. Läntättyään kypärän päähänsä hän otti Pacon haltuunsa ja ratsasti innokkaan orin lämmittelykentälle.

Nainen pyysi Effietä huolehtimaan harjoitusesteen kokoamisista, mutta ottaisi aluksi estetykkinsä kanssa kevyttä koulutreeniä. Paco suorastaan tärisi innosta ja se reagoi ratsastajansa apuihin herkästi. Käyntien jälkeen Kayla pyysi orin raviin ja yritti saada sitä rentoutumaan, asettumaan ja taipumaan. Paco teki työtä käskettyä, mutta kuumui nopeasti ja laukassa sen oli lähes mahdotonta pysyä hallitussa tahdissa. Kayla otti sillä useita laukkaympyröitä ja leikitteli puolipidätteillä, asetti, taivutti, vaati siirtymisiä, pyysi väistämään jokaisessa askellajissa ja lopulta ori näytti pistävän koko itsehillintänsä likoon pysyäkseen kevyesti kootussa, rauhallisessa mutta tehokkaassa askelluksessa. Vauhdin käyttöä Pacon kanssa ei ainakaan tarvinnut harjoitella, sitä siltä löytyisi radalla varmasti omasta takaa. Jonkin aikaa taisteltuaan ratsukko ylitti harjoitusesteen muutaman kerran, mikä ei tuottanut kummallekaan heistä ongelmia. Ehkä he selviäisivät radastakin.

Jamie oli asettunut kisakatsomoon, kun Socks oli puunattuna ja hemmoteltuna väliaikaisessa karsinassaan. Emerson istui miehen vieressä, ja Corinne Fairchild tämän toisella puolella. Kolmikko seurasi Kaylan luokkaa kriittisin silmin ja vaihtoi satunnaisia kommentteja ratsastajista ja hevosista. Radalla laukkasi kimo, joka arpoi aina jalkojensa kanssa lähestymisissä ja esteiden puhdas ylitys oli kuin kolikon heittoa.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1141
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] Luhmühlen 2014   Su Syys 07, 2014 3:04 pm

Torstai, 12. kesäkuuta, 16:35 - Voittajan on helppo hymyillä

Kayla ja Paco olivat siirtyneet estekentän luokse hieman ennen omaa vuoroaan. Kaylaa jännitti, ori oli täpinöissään, kaviot takoivat maata ja naisella oli työ pitää hevosen ympäriinsä seilaava takamus poissa muiden tieltä. Kaksi heitä edeltävää ratsukkoa ei ollut tehnyt järin mallikelpoista suoritusta, ja viimeisimpänä radalla nähty rautias lennätti kolisevia puomeja ympäriinsä.

Lopulta mustanruunikko ori ravasi kentälle näyttävin askelin korvat hörössä, nosteli päätään ja silmänvalkuaiset vilkkuivat, kun se yritti ahmia katseellaan esterataa sekä ympäröivää yleisöä. Kayla tunsi sydämensä hakkaavan kuin viimeistä päivää ja hän puri huultaan hermostuneena, kun ori tanssahteli virkeänä hänen allaan. Nainen veti syvään henkeä, ryhdistäytyi henkisesti ja fyysisesti, herätti Pacon huomion pienellä puolipidätteellä ja siirsi vasenta pohjetta eteen saaden ratsunsa loikkaamaan vasempaan laukkaan. Vauhdikkaan kierroksen aikana Kayla yritti saada laukan hallintaan ennen ensimmäistä okseria. Paco hypähteli kärsimättömänä ja otti pari keinuhevosmaista askelta lähes paikoillaan, kunnes ratsukko pääsi yhteisymmärrykseen vauhdista ja Kayla päästi orin esteelle.
Paco ylitti esteen vaivattomasti hyvällä tekniikalla, kiihdytti selvittämään loivan kaarteen päässä olevan pystyn ja pyörähti jyrkempää tietä seuraavalle okserille. Ratsukko suoritti 13 hyppyä sisältävän radan varmoin ottein ja reippaassa tahdissa virheettömästi. Ori selvästi nautti olostaan. Kerran sen takajalka hipaisi ylintä puomia, mutta puomi jäi heilumaan paikoilleen. Lähestyminen kolmoissarjalle oli tiukka, ja Kayla otti laukkaa kiinni saadakseen orin kääntymään järkevässä kulmassa ja huokaisi helpotuksesta, kun puoliverinen näytti vain lällättelevän sarjalle loikkiessaan esteiden yli korvat hörössä, innosta puhisten ja ratsastajakin pysyi mukana hypyissä. Viimeiselle esteelle Paco tuli vauhdilla, ylitti sen korkealta ja hypähteli riehakkaasti päätään viskellen ja pärskähdellen, kun he saapuivat maaliin.

Kayla katsahti nopeasti ympärilleen; olivatko he oikeasti tehneet puhtaan radan? Pudonneita puomeja ei näkynyt ja nainen hymyili taputtaessaan poukkoilevan orin tummaa kaulaa, pidätti sen raviin ja poistui showhevosensa kanssa radalta hieman hengästyneenä. Hän ei ollut varma, riittikö heidän aikansa, mutta hän oli sentään selättänyt häntä viime aikoina piinanneen ylivarovaisuuden.

Jamie vislasi äänekkäästi Kaylan puhtaalle radalle. Se ei yllättänyt häntä eikä mies ymmärtänyt, miksi Kayla pelleili lastenluokissa, kun kuului hänen seurakseen Grand Prix'hin. Hän yritti olla ajattelematta, ettei kisaisi täällä Grand Prix'ssä. Hän oli hypännyt naurettavan helpon radan muutamia tunteja aikaisemmin. Hän jätti seuralaisensa katsomoon ja ravasi alas tervehtimään Kaylaa.
"Sehän meni hyvin", hän huikkasi lähestyessään Pacoa.

Kentän ulkopuolella pois ihmisten kulkureitiltä päästyään Kayla loikkasi typertyneenä alas hevosensa selästä ja oli kiitollinen siitä, että sentään ori tuntui tukevalta hänen vieressään. Naisen jalat olivat huterat ja hänestä tuntui, ettei hän muistanut suorituksesta enää mitään, kaikki oli tapahtunut kuin automaattisesti. Heidän jälkeensä oli vielä muutama ratsukko. Kayla silitteli orin päätä kehuen sitä hiljaa ja siirsi hymyilevän katseensa Jamieen, kun mies saapui hänen luokseen.
"Paco näytti, että haluaa takaisin isompiin luokkiin", Kayla totesi, kun ylikierroksilla käyvä puoliverinen nyökytteli kuolaimet kilisten kuin vahvistaen asian. "Tekikö joku aikaisempi ratsukko huippusuorituksen?" hän kysäisi.
Jos kaikki muut olisivat mokailleet kuin Kaylan näkemät ratsukot, ei olisi hätäpäivää, mutta nainen oli varma, että luokkaan mahtui hyviäkin aikoja ja puhtaita ratoja.

Jamie kohautti olkiaan hymyillen kysymykselle aikaisemmista suorituksista ja kurotti kätensä taputtamaan puoliverisen kaulaa.
"Hieno rata! Ehkä sinun pitäisi uskoa sitä", hän totesi huvittuneena tarkoittaen orin halua siirtyä takaisin isompiin luokkiin, "kenen takamusta minä pääsen potkimaan Grand Prix'ssä, jos siellä ei ole yhtään varteenotettavaa vastustajaa?"

Kayla hymyili salaperäisesti ja yritti taputtaa Jamien olkapäätä kuin lohdutukseksi.
"Ehkäpä vielä joku päivä uskon sitä", hän sanoi ja pitkästä aikaa tunsi itsensä hivenen toiveikkaaksi.
Kun tuloksia odoteltiin Paco kulutti aikaansa pyörähtelemällä ja hamuamalla vuoroin Kaylan ja vuoroin Jamien vaatteita herkkujen toivossa tietäen tehneensä hienon työn radalla.

Lopulta tulokset kuulutettiin ja Kayla sai tietää heidän voittaneen luokkansa vain lähes olemattomalla erolla toiseksi tulleeseen saksalaisratsukkoon.
"Mitä ihmettä?" nainen parahti eikä ollut uskoa korviaan. "Miten tämä on mahdollista?"
Hymyillen hän halasi hölmistynyttä Pacoa ja enempää ajattelematta pyrki halaamaan myös Jamieta ennen kuin valmistautui palkintojen jakoon.

"Mitenköhän lie", Jamie nauroi rutistaen Kaylaa ja taputtaen uudelleen naisen kisahevosta, "sanoinhan teidän kuuluvan Grand Prix'hin. Mene hakemaan palkintosi, päivänsäde."

Kayla virnisti miehelle, nousi kaulaansa malttamattomana pyöristävän hevosensa selkään ja ohjasi sen takaisin kentälle noutaakseen palkinnon. Ori näytti kalastelevan muiden huomiota tanssahdellessaan ja höristessään, mutta malttoi sentään seisoa lähes tasajaloin palkintoa ojennettaessa. Se singahti pienestä merkistä laukkaan kunniakierrosta varten ja eteni riemuissaan kuin varsa kesälaitumella. Kayla hymyili vielä kiitokseksi katsojille ja heilautti kättään ennen kuin pyysi Pacon ravin kautta käyntiin ja poistui kentältä hevosta taputellen. Paco oli selvästi rauhoittavan kävelytyksen tarpeessa.

Huvittunut Jamie nojasi aitaan kädet kevyesti ristissä ja lähti sitten kävelemään naisen vierelle.
"Onko nyt hyvä mieli?"

"Itse asiassa kun ottaa huomioon sen, että voitimme toiseksi tulleen ratsukon vain sekunnilla ja meillä oli vaikeuksia yhden esteen kanssa, niin en tiedä oliko tämä tarpeeksi hyvä suoritus", Kayla lausui jossain aivojensa syövereissä majailevat negatiiviset ajatuksensa ääneen, mutta naurahti päälle hyväntuulisesti. "Olihan tämä mukava yllätys."
Paco venytteli kaulaansa astellessaan kauemmas kentän ympäristön hälinästä.
"Mitäs meillä on suunnitelmissa tänään?" Kayla kysäisi virnistäen.

"Mitä sinä haluat tehdä? Voittaja saa päättää", Jamie hymyili vinosti.

"Etkö sinäkin ollut sellainen tänään?" Kayla huomautti kulmiaan kohottaen. "Haluavatko muut jo lähteä pois? Voin kyllä jättää Pacon kävelytyksen Lucylle tai Effielle", hän totesi.

"En. Minä olin kuudes", Jamie vastasi aavistuksen nyreästi, "ja tytöt voivat kyllä hoitaa Pacon. Voimme mennä juhlimaan voittoasi, minne haluat."

"Esteratsastus on se mikä lasketaan, jos minulta kysytään", Kayla totesi leikkisästi hymyillen ja lähemmäs karsinoita päästyään hän pysäytti levottoman ratsunsa ja hyppäsi alas satulasta. Hän rapsutti vielä hevosensa sileää poskea ja ystävällisesti hymyillen ojensi orin ohjat jommalle kummalle paikalla olevista hoitajista, jotta nuo huolehtisivat sen jäähdyttelyistä.
"Tällä kertaa sinäkin siis olet mukana juhlimassa?" Kayla vilkaisi Jamieta paljon puhuvasti, kun riisui kypäränsä ja kävi hakemassa vaatteet ja muun omaisuutensa varustekarsinan luota.

"Minun kilpailuni ovat ohi tältä matkalta", Jamie huokasi. Hän olisi halunnut kilpailla sunnuntain Grand Prix'ssä, mutta minkäs teit, kun et omistanut kisahevosiasi. Hetken hän kadehti Kaylaa.
"Joten olen täysin sinun", hän lisäsi kurittomasti hymyillen.

"Kuulostaa hyvältä", Kayla sanoi nauraen. "Syömään ja johonkin jatkoille?" hän virnisti. "Onkohan kukaan muu halukas tekemään jotain?"

"Varmaan", Jamie vastasi ja pohti, halusiko Kayla välttää hänen kanssaan kaksin jäämistä, "mennäänkö?" hän kysäisi ja viittasi parkkipaikan suuntaan.

Kayla ihmetteli lyhyttä vastausta, mutta kohautti olkiaan.
"Mennään ihmeessä", hän vastasi ja suuntasi kulkunsa parkkipaikkaa kohti yrittäen samalla tuttavallisesti koskettaa miehen yläselkää. Kayla halusi päästä suihkuun ja vaihtamaan vaatteet, sillä ei tuntenut oloaan sateen, kuran, hevosen karvojen ja kuolan jäljiltä erityisen siistiksi, vaikka vaatteet olivatkin vielä kohtuullisen puhtaat.
"Toivottavasti tämä kisareissu ei ollut sinulle ihan täydellinen pettymys", hän esitti toteamuksensa kysyvään tapaan.

"Ei tietenkään", Jamie vastasi hymyillen ja yritti kiertää kätensä kevyesti naisen vyötärölle heidän kävellessään. Hänen vastauksensa ei ollut täysin vakuuttava, mutta hän ei halunnut lannistaa Kaylan menestystä omalla mökötyksellä.
"Millaista ruokaa sinun tekee mieli?" hän kysyi katsellen seuralaistaan lämpimästi alaviistoon eikä kiirehtinyt askeliaan, koska joutuisi jakamaan Kaylan autossa muun seurueen kanssa. Samoin ilmeisesti koko illan.

Kayla oli huomannut Jamien tyytymättömyyden tuloksiinsa, mutta ei viitsinyt ottaa asiaa jälleen puheeksi. Ehkä mies sanoisi, jos joku asia korpesi. Kayla painautui ehkä alitajuisestikin hieman lähemmäs Jamien kylkeä, kun tunsi tämän käden vyötäröllään. Kenties nainen oli vain totaalisen pilvessä voitostaan, kun käyttäytyi näin oudosti.
"Jotain epäterveellistä, koska minulla on nälkä", hän vastasi hieman virnistäen. "Mitä sinun?"

"Epäterveellinen kelpaa aina", Jamie hymysi ja hillitsi halunsa näpäyttää naisen suloista nenänpäätä, "miten olisi hampurilaiset? Näin Brysselissä hyvännäköisen amerikkalaisen ravintolan."

"Hampurilaiset kuulostavat hyvältä", nainen vastasi viatonta hymyään hymyillen. Hänen suustaan moista kuuli hyvin harvoin. "Yritän olla asumatta kovin montaa tuntia suihkussa hotellilla."
Kayla yllättyi itsekin, miten hän odotti iltaa. Olisihan se hauskaa, jos muutkin innostuisivat juhlimaan, mutta oikeastaan ei se haitannut ollenkaan, vaikka eivät innostuisikaan.

"Hienoa", mies vastasi ja tervehti autolle samaan aikaan saapuvaa seuruetta, joka ahtautui vuokra-autoon ja aloitti matkan takaisin Brysseliä kohti: he kävisivät hotellilla vaihtamassa vaatteita ja lähtisivät sitten juhlimaan kaupunkiin. Effie ja Lucy jäivät märälle kisa-alueelle hevosten kanssa.

Hotellilla Kayla oli käynyt pikaisesti suihkussa, ehostautunut kevyesti, kuivannut hiuksensa ja pukenut päälleen ihonmyötäiset mustat farkut sekä hieman väljemmän punaisen topin. Kaiken hän oli yrittänyt tehdä nopeasti rakkaan huonetoverinsa vuoksi. Henrietalla kun tuntui olevan juuri tänään tarve väitellä jos jonkinlaisista asioista. Kayla ei muistanut, mistä kaikki oli lähtenyt, luultavasti jostakin viattomalta kuulostaneesta kilpailuihin liittyvästä kysymyksestä, mutta pian koko juttu oli räjähtänyt käsiin ja nyt hän halusi vain poistua paikalta. Tuo nainenhan oli ihan sekaisin!
Kayla oli lähes raivon partaalla, kun hän heläytti Henrietalle teennäisen iloiset hyvästit ja löi heidän huoneensa oven kiinni perässään. Päätään pudistellen nainen kipitti rappuset alas ala-aulaan asti löytääkseen Jamien, jonka kanssa oli sopinut lähtevänsä ulos. Kayla oli hieman myöhässä jo muutenkin, eikä aikonut pilata koko iltaansa käymällä jonkun kanssa täysin järjetöntä paikallaan junnaavaa väittelyä ratsastuksesta ja Pacosta. Hetkellisesti illan pelastuminen näytti kaukaiselta ajatukselta, vaikka Kayla yritti hengittää syvään ja rauhoittua.

"Mitä sinulle tapahtui?" farkkuihin ja t-paitaan vaihtanut Jamie kysyi hämmästyneenä, kun näki naisen olemuksen.

"Henrietta tapahtui", Kayla puuskahti. "Mennäänkö?" hän viittasi kädellään ulko-ovea kohti. Naisen elekieli oli harvinaisen suurta ja äkkinäistä hänen kiihtyessään, joten ei ihme, että mielialat näkyivät hänestä aina kilometrien päähän. Kayla oli varmasti loistavaa seuraa.

"Mitä?" Jamie naurahti hämillään ja sukaisi kosteaa tukkaansa. Hän kuitenkin nyökkäsi Kaylan vaatiessa lähtöä ja seurasi naisen mukana työntäen hotellin oven auki ja lähtien kävelemään suuntaan, jossa hänen näkemänsä ravintola oli.
"Oletko kunnossa? Voimme siirtää tämän toiseen iltaan, jos haluat."

Kayla sai aikaiseksi kuivan naurahduksen ja yritti sillä peittää osan vaikeasta olotilastaan.
"Olen ihan kunnossa, enkä halua takaisin tuonne keskustelemaan käytännössä siitä, että Paco kuuluisi jollekin toiselle ratsastajalle", hän selosti nopeaan tahtiin. "Mikä sitä naista vaivaa?"

"Auts", Jamie vastasi myötätuntoisesti, mutta laski hieman haastavan maineen saaneen Henrietan ystäviinsä eikä osannut yhtyä Kaylan vihanpitoon, "oletko varma, että hän tarkoitti sitä? Olette hieno pari Pacon kanssa."

"Miksi se sitten puhuisi siitä, että en uskalla kilpailla Pacon tasolla ja että minun pitäisi siirtyä omalle tasolleni sopivaan ratsuun?" hän kysyi aiempaa avautumistaan heikommalla äänellä ja vaikeni sitten. Hän ei mielellään puhunut asiasta, ja erityisesti häntä harmitti se, että varovainen aloitus tarkoitti mitä ilmeisimmin tässä taistelussa samaa asiaa kuin osaamaton ratsastaja. Toisaalta Kayla epäili välillä itsekin omia taitojaan ja ehkä senkin takia otti asian niin henkilökohtaisesti.
"Anteeksi, ei minun sinuun pitäisi tätä purkaa."

"Pura rauhassa", Jamie vakuutti vilpittömästi ja yritti taputtaa kevyesti naisen olkapäätä, "älä ota sitä itseesi. Sovitte yhteen Pacon kanssa, luota siihen."

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1141
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] Luhmühlen 2014   Su Syys 07, 2014 3:06 pm

Torstai, 12. kesäkuuta, 20:02 - Hyvä ruoka, parempi mieli

Kayla huokaisi ja yritti hetken kuluttua hymyillä Jamielle kiitollisesti.
"Antaa olla", hän totesi.
Kayla halusi kuulla Henrietan argumentit siinä vaiheessa, kun he Pacon kanssa siirtyisivät takaisin Grand Prix -tasolle. Ainakin nainen tajusi nyt ajattelevansa asiaa tulevana tapahtumana, eikä jossain kaukaisuudessa ehkä utuisena häilyvänä haavekuvana.
"Kuinka kaukana se mainitsemasi ruokapaikka on?"

"Pari kilometriä", Jamie vastasi. Se oli tuntunut mukavalta, pieneltä iltakävelyltä, mutta mies pohti oliko ollut väärässä.
"Oletko varma, että olet kunnossa?" hän kysyi epäluuloisesti. Jostain syystä hänestä tuntui samalta kuin kalisevan kalkkarokäärmeen seurassa.

"Olen, olen", Kayla vastasi hieman turhan kärsimättömästi ja laski katseensa jalkakäytävään ymmärrettyään kuulostavansa edelleen tympeältä.
"Ärsyttää, mutta kyllä tämä menee pian ohi. En anna nyrpeiden huonekavereiden pilata päivääni", hän yritti uudelleen onnistumatta vieläkään kuulostamaan neutraalilta. "Olen ollut varmaan hienoa seuraa."

"Olet aina hienoa seuraa", Jamie vakuutti kiltisti, "haluatko puhua jostain muusta?"

"Myönnä nyt, että olen ihan kamala huonolla tuulella", Kayla vaati nyt jo vapautuneemmin naurahtaen. "Mielelläni vaihtaisin puheenaihetta."

"Ehkä", Jamie virnisti ja tuuppasi naista lempeästi kylkeen, "mutta ehkä se saa minut pitämään sinusta entistä enemmän. Mistä haluat puhua?"

"Erikoiset mieltymykset sinulla", nainen sanoi huvittunut hymy huulillaan. Niin, mistäköhän hän edes halusi puhua? Paco ja kilpailuvoitto tuntuivat kulutetuilta aiheilta kaiken tämän jälkeen.
"Kerro sinä jotain, joka ei liity Pacoon tai Henriettaan?" hän haastoi tönäisten miestä kevyesti takaisin.

Jamie näytti mietteliäältä.
"Näytät todella kauniilta ollessasi raivoissasi?" hän ehdotti puolittain hymyillen ja hipaisi naisen sormia omillaan.

"Oliko tuo sarkasmia vai täytyykö minun kiukutella useammin?" Kayla katsoi Jamieta kulmaansa kohottaen ja yritti tarttua tuon sormista kiinni.

Jamie hymysi kurittomasti, pukkasi Kaylaa kylkeen ja kietoi kätensä tämän käteen.
"Jaa'a. Onko jotain, mitä haluaisit tehdä tai nähdä täällä, ennen kuin lähdemme takaisin?" hän kysyi vaihtaen aihetta.

"Shoppailla ja ottaa rennosti", nainen virnisti olkiaan kohauttaen. "En minä kyllä edes tarvitse mitään. Onko sinulla jotain nähtävää mielessä?"

Jamie pudisti päätään.
"Olen käynyt täällä pariin kertaan ja tehnyt turistikierrokseni silloin. Mitä ajattelit shoppailla?" mies kysyi ja toivoi vastaukseksi seksikkäitä alusvaatteita ja sukkanauhoja. Mutta hän oli herrasmies eikä sanonut sitä ääneen.

"Ajattelin vain katsella, jos löytäisin kivoja vaatteita tai kenkiä", nainen vastasi täyttämättä ehkä Jamien toivomusta. "Todellisuudessa tarvitsisin vain ratsastusvaatteita ja tavaroita Pacolle, mutta en saa ikinä ostettua mitään. Hevosellani on kumma tarve pureskella kaikki rikki, kun silmä välttää."

"Se vain antaa niille persoonallisemman leiman", mies vakuutti ja käänsi seuralaisensa risteyksestä oikeaan suuntaan ravintolan lähestyessä.

"Onko sinulla tiedossa jo seuraavat kilpailut?" Kayla päätti kysyä seuratessaan Jamieta tuon vierellä. Ei hän näköjään osannut puhua muusta kuin hevosista ja kilpailemisesta.

Jamie nyökkäsi ja leikitteli naisen sormilla.
"Osallistun kuukauden päästä Socksilla Grand Prix'hin, vihdoin, ja Slippers kisaa kahden viikon päästä paikallisissa kenttäkisoissa", hän vastasi, "entä sinä?"

"Kuulostaa hyvältä", Kayla totesi ja puristi mietteliäänä huuliaan yhteen. "En ole vielä ainakaan ilmoittautunut mihinkään. Tämä kerta oli lähinnä testi, että tuleeko tästä enää mitään, mutta ilmeisesti meidän on jatkettava kilpailemista Pacon kanssa", hän sanoi hymyillen.

"Onko se kamalakin velvollisuus?" Jamie kohotti kulmiaan.

"Ei, vaan mahdoton ajatus vielä jokin aika sitten, usko tai älä", Kayla hymähti. "Mutta en enää keksi syitä, miksi emme voisi jatkaa."

"Miksi ajatus on mahdoton?"

Kayla kohautti olkiaan.
"Ei se ole enää. Ennen luulin, että olen rikkonut hevoseni lopullisesti, mutta nyt se näyttää olevan ihan terve."

"Hevosesi voi rikkoa itsensä milloin tahansa tarhassa", Jamie huomautti.

Kayla kurtisti kulmiaan epäröiden.
"Niin, mutta sitten se ei olisi kenenkään vika."

"Totta", Jamie myönsi olkiaan kohauttaen, "mutta olisiko ratkaisu sitten olla koskaan hyppäämättä enää?"

"En minä tiedä", nainen tokaisi kärsimättömään sävyyn. "Luultavasti ei, koska en olisi itse telonut sitä."

"Mikä sai sinut osallistumaan kisoihin täällä?"

"Se, että olen kuitenkin koko ajan kaivannut takaisin kilparadoille", Kayla sanoi seuralaistaan vilkaisten. "Kuulostanko hankalalta?"

"Vähän", mies myönsi huvittuneena, "aiotko siis kilpailla, mutta jossitella ja empiä ennen jokaista kisaa?"

"No ei ole tarkoituksenani jossitella ja empiä", Kayla alkoi turhautua aiheesta. "Älä nyt sano, että sinäkin aiot kohta ehdottaa, että myisin Pacon jollekin, joka uskaltaa kilpailla", hän naurahti kuivasti ja käänsi katseensa eteenpäin.

"Tuntuuko sinusta sitten siltä, että se olisi oikea ratkaisu?" Jamie kohotti kulmiaan.

"Hevosen myyminen vai kilpaileminen?"

"Molemmat."

Kayla huokaisi.
"En harkitsisi kilpailemista, jos se ei tuntuisi oikealta ratkaisulta ja myisin Pacon, jos se tuntuisi oikealta ratkaisulta", hän totesi samaan tapaan kuin olisi selostanut itsestään selvää asiaa idiootille. "Mihin pyrit tällä keskustelulla?"

"Kai selvittämään mikä sinua riepoo?" mies vastasi toinen kulma koholla ja irrotti kätensä.

"Tällä hetkellä se, että kaikki tuntuvat kyseenalaistavan kaiken mitä teen tai jätän tekemättä", hän selosti jo hieman rauhallisemmalta kuulostaen. "En tiedä, ymmärtäisitkö, jos selostaisin mikä tämän epävarmuuden on aiheuttanut, mutta tilanne on mikä on ja tavoitteenani on päästä eroon epäröinnistä ja jatkaa kilpailemista. Tämä päivä todisti, että se on mahdollista."

"Ehkäpä vain kyseenalaistat itse itsesi. Jos et välittäisi siitä, mitä muut ajattelevat, et kiukuttelisi näin", Jamie vastasi.

Kayla kyllä tiedosti Jamien sanat todeksi ja hän vilkaisi miestä kysyvänä pohtien, oliko tuon tarkoituksena lytätä häntä lisää.
"Tiedän. Mukavaa, että sinäkin olet huomannut", nainen sanoi yrittäen olla loukkaantumatta enempää. "Anteeksi, että kiukuttelen. Eihän tässä mikään sinun vikasi ole."

"Oletin, että halusit puhua asiasta, koska toit sitä esille. Ehkä sinun täytyy saada se ulos", mies ehdotti katsahtaen naista sivusilmällä.

"Ehkä, mutta olen näköjään ihan hermoheikko tuon asian suhteen Henrietan jäljiltä enkä halua ottaa sinua nyrkkeilysäkiksi", Kayla totesi.

"Ehkä minä kestän pienet, suloiset nyrkkisi", Jamie väläytti puolittaisen hymyn ja yritti kiertää käsivartensa naisen harteille, "sinua ottaa päähän, ja jos pidät sen sisällä, se ei mene pois."

Kayla katsahti maahan hieman hämillään hymyillen.
"Onko se sitten hyvä asia, jos siirrän ärsytykseni sinuun?" hän kysyi.

"Parempi että teet sen nyt. Haluan pitää hauskaa kanssasi", mies muistutti.

"Valitin jo mielestäni lähes kaikesta mikä minua ottaa päähän", Kayla vastasi.

"Oletko varma?" Jamie kysyi, sillä tunsi kaktuksen piikit.

"Pitkästä sairaslomasta ja läheisten aivopesusta johtuva epävarmuus esteratsastusta ja omia ratsastustaitojani kohtaan voisi olla diagnoosi. Oireena muun muassa ärsytys siitä, etten olisi voinut ikinä uskoa, että jonain päivänä kyseenalaistan lajin, joka on aina ollut tärkein asia minulle. Tilannetta pahentaa se, että muutkin huomaavat ongelmani", nainen selitti. "En keksi muuta valitettavaa."

"Hyvä on", Jamie vastasi, "tuntuuko paremmalta?"

"Hieman", Kayla sanoi hymyillen ja katsoi ylös miehen kasvoihin. "Kaikkea sinäkin joudut kestämään."

"Sanos muuta", mies huokasi dramaattisesti ja hymyili sitten velmusti Kaylalle, "miten aiot korvata sen minulle?"

"Mitä haluat korvaukseksi?" nainen tiedusteli hieman huvittuneena.

Jamie katseli naista hetken ja laski sitten katseensa salamyhkäisesti hymyillen.
"Tässä taitaa olla se ravintola", hän vaihtoi aihetta ja nyökkäsi kohti pientä, 50-luvun teemaista amerikkalaisravintolaa kadun varressa.

Kayla kohotti kulmiaan, kun Jamie ei vastannut hänen kysymykseensä, mutta antoi asian olla. Hän saattoi vain kuvitella, mitä miehellä oli mielessään.
"Ehkä ruoka auttaa kiukkukohtauksiinkin. Ihan sinun parastasi ajattelen", hän sanoi virnuillen ja suuntasi ravintolan ovesta sisään, kun he pääsivät määränpäähänsä.

Jamie istahti punasohvaiseen ikkunapöytään ja syventyi hetkeksi menuun, mistä tosin valitsi hetkessä muhkean pihvihampurilaisen ranskalaisilla, suolakurkulla ja coleslaw'lla, ison cocacolan sekä sitäkin isomman mansikkapirtelön.

Kayla istuutui pöydän toiselle puolelle ja valitsi listalta itselleen juustohampurilaisen ranskalaisilla ja muilla höysteillä sekä cocacolan. Hetken hiljaisuus tuntui houkuttelevan naisen ajatuksia takaisin ikäviin asioihin, joita hän yritti parhaansa mukaan karkoittaa nyppimällä housuistaan satunnaisia mustia ja ruskeita karvoja. Kummaa, miten niitä kulkeutuikin aina kaikkialle.
"Oletko koskaan harkinnut omaa hevosta?" hän päätti kysyä hetken kuluttua.

Jamie hymyili pöydän yli sitä hymyä, jolla naamioi todelliset ajatuksensa ja laski leikkiä niiden sijaan. Sitoutuminen oli hänelle vaikea aihe, jota hän saattoi onnekkaasti välttää sillä, etteivät Fairchildit olleet myymässä hevosiaan: oman hevosen hankkiminen olisi siis mahdotonta, jos ainoa, jonka hän haluaisi, ei ollut ostettavissa.
"Socks ei ole myynnissä", hän kohautti olkiaan teatraalisen surkeasti huokaisten ja kiitti tarjoilijaa, joka toi kilisevät limsalasit, "milloin sinä hankit Pacon?"

"Onko Socks ainoa, joka kelpaa?" Kayla uteli ja otti kulauksen vasta saamastaan juomalasista.
"Kolmisen vuotta sitten", hän vastasi pyöritellessään lasia kädessään pöydän pintaa vasten.

"Se on paras hevonen, jonka olen nähnyt. Kuinka voisin tyytyä muuhun?" Jamie kysyi kulmiaan kohottaen ja nyökkäili Kaylan kertoessa Pacosta.

"Mikä siitä tekee parhaan?" Kayla jatkoi kiinnostunutta kyselyä ja katseli miestä hymyillen.

"Se on elämäni hevonen", Jamie kohautti olkiaan vaivaantuen aiheesta: hän ei halunnut omistaa hevosta, asuntoa, vaimoa, lapsia… Jos hän omistaisi hevosen ja sen huippu jäisi hänen alapuolelleen kuin Henrietalla Ivoryn kanssa tai se loukkaantuisi tai joutuisi muuten pitkään kisataukoon, hän olisi jumissa. Nyt hän oli vapaa lähtemään, vaihtamaan maisemaa, heti kun halusi. Oli kyllä totta, ettei hän tiennyt, miten mikään hevonen voisi kilpailla Socksin kanssa: ori oli uskomattoman lahjakas, elämäniloinen, rohkea, rakasti kisaamista yhtä paljon kuin hän ja tuntui lukevan hänen ajatuksiaan.
"Miksi sinä valitsit Pacon?" hän halusi kääntää aiheen pois omaa sitoutumista vaatimista kysymyksistä.

Vastaus ei ollut sellainen, jonka Kayla olisi toivonut kuulevansa ja mies näytti hänestä välttelevän aihetta keksimällä uuden kysymyksen. Nainen antoi katseensa tutkia Jamien kasvoja hetken, mutta tyytyi vain nyökkäämään.
"Se oli lupaava esteillä ja tulin sen kanssa heti toimeen. Ennen sitä kilpailin hevosilla, joiden kanssa kaikki täytyi vääntää rautalangasta. Paco tekee kaiken mitä siltä pyytää eikä kysele, paitsi jos möröt pelottelevat", Kayla vastasi.
Hetken kuluttua he saivat ruokansa ja nainen kiitti tarjoilijaa.
"Tunnut pitävän energisistä hevosista?" nainen esitti johtopäätöksensä ääneen.

Jamie nyökkäsi leikaten taideteosta muistuttavasta, muhkeasta hampurilaisesta palasta.
"Niin pidän, ja kai nekin pitävät minusta", mies hymyili puolittain. Häntä syytettiin siitä, että hän tuntui houkuttelevan sisäisen villivarsan esiin hevosesta kuin hevosesta.
"Pidän hevosista, joissa on tulta; on ihanaa kilpailla Socksin kaltaisen hevosen kanssa, joka todella ymmärtää mistä kisoissa on kysymys ja haluaa voittaa. Socks ja Slips ovat molemmat myös uskomattoman rohkeita. Maastoilu tai maastoesteet ovat huomattavasti hauskempia, kun hevonen ei kiellä tai hypi pitkin pusikkoa, niin kuin vaikka se nimeltä mainitsematon luupää, jota Emerson pyytää minua ratsastamaan… Mikä on sinun hevostyyppisi?"

Kayla kuunteli nyökkäillen ja ryhtyi syömään hampurilaistaan. Hän oli kyllä jo kauan sitten huomannut Jamien ratsastustyylin, kilpailuvietin ja mieltymyksen vauhtiin ja sitähän parhaiten esimerkiksi Socksin kaltaiset energiapakkaukset tarjosivat.
"Sovitte Socksin kanssa kyllä hyvin yhteen", nainen sanoi.
Hän kohautti olkiaan Jamien kysymykselle ja mietti hetken.
"Pidän herkistä hevosista. Jos Pacolta saisi pusikoiden säikkymisen pois, se olisi täydellinen. Siltä löytyy vauhtia ja kilpailuhenkeä, mutta se kuuntelee eikä lähde käsistä", hän sanoi ja huokaisi. "Maastoesteillä se luultavasti nimenomaan hyppisi pitkin pusikkoa."

Jamie hymyili puolittain ja työnsi kolme rapeaa, sisältä kuuman pehmeää ranskalaista suuhunsa.
"Millainen hevonen olisi sinulle epäsopivin?"

"Laiska tai apuihin turrutettu hevonen, jonka kanssa täytyy tehdä joka kerta puoli tuntia töitä, että sen saa liikkeelle ja toimimaan", nainen vastasi empimättä. Kaylalla oli kyllä kärsivällisyyttä vauhdikkaiden hevosten kanssa työskentelyyn, mutta ratsastus muuttui ankeaksi siinä vaiheessa, jos hevonen ei halunnut edes liikkua. "Entä sinulle?" hän esitti vastakysymyksen.

"Sama", Jamie vastasi, "muistan joskus lapsena, kun kävin vielä ratsastuskoulun tunneilla, ja ponit olivat kuin hitaimmalla vaihteella käyvä karuselli, jotka olivat aivan tiedottomia ratsastajasta. Hevosissa pitää olla tulta."

"Helpottaahan se kieltämättä ratsastusta, jos hevonen liikkuu johonkin suuntaan", Kayla naurahti heleästi ja keskittyi hetkeksi annoksensa sevittämiseen.
"Mitä muuta teet tavallisesti kuin ratsastat ja tapaat merihirviöitä?" hän kysyi vilkaisten nopeasti miestä ja kohotti kulmiaan hieman.

"Olen tallilla kahdeksasta kahteentoista tuntia päivässä, kuusi päivää viikosta", Jamie nauroi, "teknisesti opiskelen valtiotieteitä. Käyn välillä pelaamassa jalkapalloa puistossa, tapaan ystäviä ja harrastan erinäisiä asioita, kuten purjelautailua tai seinäkiipeilyä tai livahdan salaa samba-, judo- tai kokkauskurssille. Se vaihtelee päivittäin. Mitä sinä teet?"

Kayla nosti taas katseensa kokonaan Jamieen kuunnellessaan tuon lausumaa luetteloa aktiviteeteistaan.
"Kuulostaa siltä, ettet ehdi nukkua tai syödä missään vaiheessa", hän sanoi hymyillen miehelle hyväntahtoisesti.
"Minun elämäni pyörii töiden, Pacon ja koiran pissahädän ympärillä", Kayla naurahti. "Olen työpisteelläni noin kahdeksan tuntia päivässä. Jos en ole, teen töitä kotona tai hevosten luona tai olen ratsastamassa Pacolla tai koiran kanssa lenkillä. Joskus jopa ilman koiraa. Näen minä ystäviäkin välillä."

"Mitä teet ystäviesi kanssa?" Jamie kysyi ja pohti, oliko heillä samanlainen ystävä- ja aktiviteettilista; jos hän menisi käymään Kaylan luona, siivoaisiko tämä miesten (tai naisten) alusvaatteita piiloon?

"Ihan mitä vain. Kahvittelen, juoruan, liikun, juhlin. Mikä milloinkin sattuu sopimaan ohjelmaan", nainen vastasi saatuaan suunsa tyhjäksi. "Sinä teet varmaan jotain kauhean jännittävää ystäviesi kanssa?"

Jamie kohautti hymyillen olkiaan. Hän oli luetellut jo pitkän listan aktiviteetteja, jotka kestivät paremmin julkista paikkaa ja päivänvaloa.
"Mistä juorusit viimeksi?" hän kysyi kuriton pilke silmäkulmassaan.

Kayla kohotti toista kulmaansa katsoessaan Jamien silmiin.
"Esitä villi veikkaus", hän kehotti virnistäen.

"Hmm. Naapurisi on MI6:en agentti ja kasvattaa superrottia kellarissa?"

"No, täytyy myöntää, että naapureissani ei ole mitään jännittävää", Kayla sanoi huvittuneena. "Luultavasti kyseessä oli jonkun muun kuin minun juoruni, koska en ole elänyt erityisen hurjaa elämää viime aikoina", hän pahoitteli jättäen mainitsematta sen, että "ei erityisen hurja" tarkoitti tässä tapauksessa elämää ilman kaistapäisiä mieshenkilöitä loisimassa nurkissa liian pitkään.

"Sääli", Jamie huokasi ja joi useamman kulauksen cocacolastaan viimeistellessään annostaan, "olisin tullut käymään, jos tarjolla olisi ollut superrottia."

Kayla oli nälkäisenä saanut annoksestaan syötyä jo valtaosan siitäkin huolimatta, että oli keskittynyt intensiivisemmin puhumiseen kuin syömiseen.
"Voin antaa naapurini puhelinnumeron siltä varalta, että hän päättää alkaa kasvattaa superrottia jonain päivänä."

"Hienoa… Miltä naapurisi näyttää?"

"Seinänaapurissani asuu yksinäinen noin 45-vuotias mies. Hieman jo kaljuuntunut ja suosii kulahtaneita bändipaitoja", nainen tarjosi viattomasti hymyillen. "Voisi kaivata seuraasi, jos olet kiinnostunut."

Jamie huokasi.
"Kuulostaa kyllä ihan tyypiltäni, mutta… Millainen sinun tyyppisi muuten on?"

"Ilmeisesti täysin päinvastainen kuin sinun", Kayla sanoi virnistäen.

"Mitä se tarkoittaa?" Jamie kysyi ja laski aterimensa lautaselle.

"Ainakin miestyyppini on kaikkea mitä naapurini ei ole. Mukava, alle 40-vuotias, ei pälvikaljua eikä kulahtaneita bändipaitoja, vartalossa enemmän pituutta kuin leveyttä..." Kayla luetteli tuhotessaan viimeisiä suupaloja. "Ruskeasilmäisyys ja hyvä ulkonäkö on plussaa", hän lisäsi hymyillen.

Jamie hymyili puolittain ja tyhjensi lasinsa.
"Hienoa. Mitä haluaisit jälkiruoaksi? Syöttikö Bogaert sinut jo täyteen suklaata?"

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1141
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] Luhmühlen 2014   Su Syys 07, 2014 3:08 pm

Torstai, 12. kesäkuuta, 21:17 - Suu makeaksi

"Ei", nainen vastasi oudoksuen saatuaan annoksensa syötyä ja hörppiessään lasiaan tyhjäksi. "Suklaata jaksaa syödä aina. Nyt tosin syötin ihan itse itseni täyteen hampurilaista enkä ole ihan varma asiasta. Tekeekö sinun mieli jotakin?"

"Aina. Keskustassa pitäisi olla yksi kahvila, josta saa uskomattomia, belgialaisia vohveleita."

Kayla laski tyhjentyneen lasinsa pöydälle.
"Sinne siis?"

"Ellet halua pysähtyä jossakin matkalla?" Jamie kysyi ja viittoili tarjoilijaa tuomaan laskun, jonka hän tarjoutuisi maksamaan.

"Saa nähdä, mitä matkalta löytyy."
Melko pian tarjoilija toi heille pyydetyn laskun ja Kayla vaati saada maksaa oman osuutensa.
"Kohtahan olen sinulle vaikka mitä hyvityksiä velkaa", hän hymähti Jamielle kaivaessaan käteistä laskua varten.

"Et ole minulle mitään velkaa", Jamie vastasi työntäen tarjoiljan kouraan nipun seteleitä ja hätistäen tätä pois.

Kayla katsoi miestä pitkään ja huokaisi teatraalisesti. Hän ei luultavasti ikinä tottuisi siihen, että joku tarjosi hänelle jotakin.
"No, kiitos", hän sanoi. "Lähdemmekö?"

"Joo. Haluatko pysähtyä suklaalle?" mies kysyi työntäessään oven auki ja vilkaisten katua ylös ja alas.

"Jos yhä olemme menossa syömään vohveleita, taidan jättää suklaan väliin, ettei sinun tarvitse katsella pahoinvointiani", Kayla totesi hymyillen astuessaan ovesta ulos ja lähti siihen suuntaan, johon Jamie päättäisi suunnata, sillä naisella ei edelleenkään ollut minkäänlaista järkevää mielikuvaa kaupungista ja kohteiden sijainneista.

"Sääli. Olisin halunnut syöttää sinulle suklaita", Jamie huokasi ja hipoi käsivarrellaan naisen käsivartta heidän kävellessään.

"Olisiko se ollut viihdyttävää?" Kayla kysyi.

"Erittäin", mies vastasi, "pieni pahoinvointi ei olisi ollut liian kova hinta."

"Sinusta pahoinvointini olisi ollut varmaan vain hauskaa, eikö?" nainen oletti huvittuneena.

"Pahoinvointi on harvoin hauskaa", Jamie vastasi vavahtaen, "mutta hyvä on, vohveleita vain."

"No nyt olemme samalla aaltopituudella", Kayla sanoi ja taputti Jamien käsivartta kävellessään tuon vierellä.

Mies huokasi haikeasti.

"Mitä? Eivätkö vohvelit kelpaakaan?"

"Kelpaavat nekin", Jamie vastasi teatraalisella surumielisyydellä.

Kayla hymähti ja tuuppasi surkeaksi heittäytynyttä miestä kevyesti kylkeen.
"Lopeta tuo, tai suostun kohta hankkimaan huonon olon", hän nauroi.

Mies huokasi uudelleen haikeasti ja katseli kengänkärkiään.

Kaylakin huokasi ja yritti kurkottaa sormellaan työntämään Jamien toista suupieltä ylöspäin.

Jamie katsahti naista anovin, tummin silmin.

Kaylaa hieman ärsytti miehen surunäytelmä, mutta siitä huolimatta hän ei voinut olla sulamatta tuon tummille silmille.
"Lopetatko, jos menemme suklaalle?" hän kysyi pieni huvittunut hymy kohoten huulilleen.

"Jos saan syöttää sinulle suklaakonvehdin, lopetan", Jamie lupasi velmusti hymyillen ja pidensi askeltaan.

"Sovitaan sitten niin. Mikä vääryys se olisi, jos et saisi", nainen sanoi.

"Se olisi kamala vääryys", Jamie vakuutti ja pujahti sisään kahvilaan, jonka näyteikkunassa oli konvehteja.
"Millaiset ovat suosikkejasi?"

"Lähes kaikki, jotka eivät maistu kahvilta, alkoholilta tai marsipaanilta kelpaavat", Kayla totesi katsellessaan vitriinissä esillä olevia tuotteita. "Esimerkiksi nuo näyttävät hyvältä", hän sanoi osoittaen kauniisti koristeltuja maitosuklaakonvehteja.

Jamie tervehti myyjää hymyllä ja pyysi sitten ranskaksi pussillisen osoitettuja konvehteja. Saatuaan ne rapisevassa, pastellinlilassa paperipussissa, hän suuntasi takaisin ulos. Sää oli viilennyt ja harmaalla taivaalla oli viiruja kalpeaa, kirkasta taivasta; ilma oli raikas ja sateentuoksuinen, ja taivas uhkasi kaataa heidän niskaansa sadetta. Jamie ei tiennyt pitikö enemmän läkähdyttävästä, hiostavasta kuumuudesta vai märästä, viileästä sadesäästä.
"No niin", hän seisahtui ja poimi pussista yhden konvehdin katsoen Kaylaa odottavasti, jotta nainen avaisi suunsa.

"Missä olet oppinut ranskaa?" Kayla ihmetteli heidän päästyä takaisin ulos.
Hän pysähtyi ja katsoi Jamieta pieni hymy huulillaan, kun mies päätti ilmeisesti toteuttaa suunnitelmansa. Kun Jamie tarjosi konvehtia Kayla avasi suunsa ottaakseen sen vastaan.

"Opiskelin sitä nuorena, ja asuin jonkin aikaa Sveitsissä", Jamie vastasi ja nojautui lähemmäs, kun pujotti konvehdin kiireettä naisen suuhun. Hän yritti taputtaa hellästi Kaylan poskea.
"Noin, ei kai se kamalaa ollut", hän hymyili.

Kayla kohotti kulmiaan kiinnostuneena, vaikkei erityisemmin yllättynytkään siitä, että Jamiesta tuli koko ajan uusia puolia esille. Hän keskittyi hetkeksi herkulliseen konvehtiin saadakseen suunsa tyhjemmäksi ennen kuin kiitti miestä ja naurahti kevyesti.
"Oletko nyt tyytyväinen?"

"Olen", mies vakuutti tajuamatta naisen kulmienkohotusta, "olet ihana, kun syöt suklaata."

"Mikä minusta tekee ihanan, kun syön suklaata?" nainen kysyi huvittuneena.

"Kaikki", Jamie vastasi ja työnsi konvehdin omaan suuhunsa, ennen kuin yritti tunkea pussin Kaylan laukkuun tai taskuun. Hän jätti sanomatta, miten vaikeaa oli ollut olla suukottamatta naisen nenänpäätä, sillä se kuulosti typerältä hänen päässäänkin.

Kayla suostui ottamaan pussin laukkuunsa, jotta he mahdollisesti voisivat jatkaa matkaansa rauhassa ilman rapisevaa kantamusta häiritsemässä.
"Melko tyhjentävästi vastattu."

"Niin on", mies totesi heidän suunnatessaan kohti keskustaa ja Jamien muistelemaa kahvilaa, josta saisi tuhteja vohveliannoksia.

"Pidät siis, jos kiukuttelen ja syön suklaata? Kuulostaa melko helpolta"

Jamie väläytti Kaylalle merkitsevän hymyn.
"Haluatko ottaa taksin vai kävellä?"

"Ehkä taksin? Olen liian täynnä urheillakseni", Kayla totesi.

Jamie viittasi heille kuluessa ohi ajavan taksin ja ilmoitti määränpään.

Kayla oli tyytyväinen saadessaan lepuuttaa jalkojaan hetken ja määränpäähän päästyään hän tarjoutui maksamaan taksikyydin, sillä olihan ollut hänen toiveensa matkustaa taksilla.

Jamie torjui huomaavaisen tarjouksen, mutta Kaylan ei tarvinnut maksaa puolia (tai koko laskua) mistään. Nykynainen oli varmasti täysin kykenevä huolehtimaan itsestään, mutta oikea mies ei luopunut oikeudestaan tehdä niin. Hän osoitti suosittua, herttaista kahvilaa ja nyökkäsi sitten se liidulla kirjoitettuja menuja kohti.
"Mikä maistuisi?"

Kayla silmäili mukavan oloista kahvilaa ja sen valikoimaa miettien uskaltaisiko kajota vohveliannokseen, mutta päätti uskaltaa.
"Vohveli jäätelöllä kuulostaisi hyvältä", hän sanoi. "Mitä sinä ajattelit? Jäikö nälkä hampurilaisten ja suklaan jälkeen?" nainen virnisti.

"Olen mies. Minulla on aina nälkä", Jamie selitti olkiaan kohauttaen ja valitsi rapeankultaisen vohvelin kermavaahdolla ja tuoreilla mansikoilla sekä espresson. Hän valikoi heille ikkunanvierestä suojaisan pöydän, jonne jälkiruoat tuotaisiin hetken kuluttua.
"Kuka muuten hoitaa koiraasi?"

Kayla asettui pöydän ääreen miestä vastapäätä ja vilkaisi itseään pikaisesti ikkunan heijastuksesta.
"Toinen veljeni sai sen kunnian", hän vastasi ja katsoi taas hymyillen seuralaistaan. "Mitä pidät koirista?"

"Pidän kaikista eläimistä", mies vastasi, "paitsi paarmoista. Koirat ovat erityisen hauskoja. Onko sinulla paljonkin sisaruksia?"

Kayla nyökkäsi ymmärtäväisesti miehen paarmakommentille.
"Kaksi vanhempaa veljeä vain", hän kertoi ja nojasi pöydän reunaan kyynärpäällään. "Onko sinulla sisaruksia?"

"Kaksi vanhempaa veljeä", Jamie naurahti, "molemmat ovat minua noin kymmenen vuotta vanhempia. Philip on asianajaja, ja William neurokirurgi Lontoossa." Oli sanomattakin selvää, ettei Jamie ollut aivan täyttänyt perheensä odotuksia tai sopinut joukkoon konservatiivisilla joulupäivällisillä.
"Millainen sinun perheesi on?"

"Ihanko totta? Kuulostaa hienolta", Kayla yllättyi. Hän ei totta puhuen ollut osannut ajatella, että Jamie olisi perheestä, jossa kaikilla oli hyvät koulutukset ja kunnon ammatit, mutta tietty maanläheisyys oli vain hyvä asia.
Kun keskustelu kääntyi Kaylan perheeseen nainen tekaisi vähättelevän hymyn kasvoilleen.
"Isäni työskentelee erään tekniikan alan yrityksen johtoportaassa ja äitini elämäntehtävä on päteä ja hän arvostaa ratsastusta yhtä paljon kuin paiseruttoa. Veljeni Keith on minua 6 vuotta vanhempi ja Steven 9 vuotta vanhempi ja he ovat yliopiston käyneitä tietotekniikkaneroja. En tiedä tarkemmin, enkä edes kykene ymmärtämään mitä he tekevät työkseen", nainen naurahti päätään pudistellen.

"Vai niin", Jamie hymyili puolittain. Hän ei tiennyt oliko Kaylan yllätys vai huono asia. Hänen vanhempansa asuivat Espanjassa, missä isä oli Madridissa suurlähettiläänä. Hänen perheensä oli hillitty ja arvokas ja aivan eri maailmaa kuin hän.
"Kasvoitko Northumberlandissa?"

"Hyvin pitkälti kyllä", Kayla huokasi kuin olisi kokenut suurenkin vääryyden. "Missä kaikkialla sinä olet asunut?"

"Isäni on suurlähettiläs, joten muutimme parin tai kolmen vuoden välein Englantiin ja sieltä pois. Asuimme Espanjassa, Etelä-Afrikassa ja Thaimaassa, kun olin nuori ja muutin Australiaan myöhemmin. Tutustuin siellä Troyhyn. Ja ratsastin Saksassa ja Sveitsissä, ennen kuin Corinne palkkasi minut ja palasin Englantiin", Jamie vastasi kulmat kurtistuen, kun hän yritti muistaa missä oli oikeasti asunut ja missä vain matkustanut pidempiä aikoja.

"Sinähän olet ehtinyt sitten nähdä vaikka mitä", Kayla ihasteli. "Mistä maasta pidät eniten? Oletko nyt ajatellut pysyä Englannissa?" hän kannusti miestä kertomaan lisää.

Jamie työnsi suuhunsa palan taivaallista vohvelia miettiessään vastausta.
"Se vaihtelee. Välillä kaipaan takaisin Kaakkois-Aasiaan ja Oseaniaan, välillä Yhdysvaltoihin, välillä Manner-Eurooppaan. Mutta haluan jatkaa Socksilla kilpailemista ja se asuu Englannissa, joten enköhän pysy siellä ainakin toistaiseksi. Entä sinä, millaisia tulevaisuuden suunnitelmia sinulla on?"

Kayla nyökkäili ja piti kiinnostuneena katseensa Jamiessa, kun mies kertoi suunnitelmista asuinpaikkansa suhteen. Nainen pisti merkille, että Socks pyöri taas tuon puheissa ja hän hymyili ymmärtäväisesti.
"En osaa suunnitella elämääni kovin pitkälle, mutta aion pysyä Englannissa, jatkaa elämääni ja kilpailla nyt kun taas pääsin hevosen selkään ja sain opiskelut hoidettua", Kayla vastasi ja ryhtyi syömään vohveliannostaan. "Olin tulla hulluksi sairaslomallani, joten nyt työntekokin tuntuu jännittävältä", hän naurahti.

"Ymmärrän", Jamie vastasi. Hän oli ollut useaan kertaan vuodelevossa, koska oli murtanut suunnilleen jokaisen luun kehostaan ja saanut jos minkälaisia sisäisiä vammoja rymytessään hevosten kanssa.
"Viihdytkö fysioterapeuttina?"

"Kyllä, rakastan työtäni. Saan auttaa joutumatta leikkimään lääkäriä", nainen sanoi hymyillen. "Saan myös todella vähän haukkuja tässä työssä vaikka suurin osa asiakkaista on ihmisiä ja hevoset eivät osaa valittaa", Kayla täsmensi.
"Kuinka sinä päädyit Rosings Parkiin?"

"Ratsutin ja kilpailin Sveitsissä, ja tapasin siellä Corinnen. Päädyimme juttelemaan, lensin viikkoa myöhemmin koeratsastamaan hänen hevosiaan ja jäin sille tielle", Jamie vastasi osaamatta tarkalleen itsekään sanoa, miten hän päätyi sveitsiläiseltä kilpatallilta Rosings Parkiin. Siihen aikaan se oli vasta nousemassa jaloilleen. Kai Corinne oli nähnyt hänessä jotain sopivaa, ehkä Socksin toisen puoliskon.
"Miten sinä valitsit juuri Rosingsin?"

"Nopeaa toimintaa", Kayla kommentoi Jamien puheita, jotka saivat naisen tuntemaan olonsa harvinaisen arkiseksi, mutta eivät silti tukahduttaneet hänen kiinnostustaan.
"Päädyin monesta eri syystä aikoinani Birminghamiin, jossa kilpailin muun muassa ystäväni hevosella ja opiskelin. Löysin Pacon ollessani kisamatkalla Saksassa ja kun sain sen Englantiin päätin melko pian muuttaa takaisin Northumberlandiin. Rosings Park taisi olla paras vaihtoehto sillä hetkellä", nainen kohautti olkiaan. "Ei mitään kovin jännittävää taustalla."

"Mikä on villein asia, mitä olet tehnyt?" Jamie kysyi toinen kulma koholla.

Kayla kävi hieman huvittunut häivähdys kasvoillaan mielessään läpi, mikä hänen tekemisistään olisi täyttänyt villeyden kriteerit. Lintsaaminen? Sammuminen puistoon? Entisen poikaystävän heittäminen ulos keskellä yötä?
"Olin kamala teini, mutta en erityisemmin tee villejä juttuja", nainen sanoi naurahtaen. "Ehkä 19-vuotiaana spontaani kuukauden reissu Espanjaan ja Portugaliin kaverini kanssa, kun oli ilmeisesti liikaa rahaa ja aikaa", Kayla pohti ääneen pienen mietintätauon jälkeen. "Uskallanko edes kysyä samaa sinulta?"

"En osaisi valita", Jamie vastasi vaatimattomasti hymyillen. Hän tiesi kyllä vastauksen: Aislingin kosiminen. Hän oli pelännyt tosissaan sitä valmistellessaan. Se oli vaatinut häneltä enemmän kuin yksikään benjihyppy tai laskuvarjosukellus tai hullulla hevosella ratsastaminen; ne eivät herättäneet hänessä halua karata vastakkaiseen suuntaan, toisin kuin kihlasormuksen ostaminen ja sen ojentaminen. Hullua, villiä rohkeutta vaati myös naisen ajatteleminen, sillä se räjäytti hänen ajatuksensa jokaiseen ilmansuuntaan ja käänsi jäistä veistä nivusissa.
"Haluatko tehdä jotakin villiä tänäiltana vai menemmekö vohveleiden jälkeen kiltisti hotellille nukkumaan?"

"Vai niin", Kayla hymähti vohvelin syömisen lomasta.
Ehkä hän ei halunnutkaan tietää Jamien villeistä teoista, sillä oletti voivansa kuulla mitä tahansa.
"Etkö pitänyt villeistä asioista? Minä olen valmis tekemään jotakin, kunhan en vain joudu takaisin huoneessani vaanivan leijonan kitaan."

"Voin jakaa sänkyni, jos tarvitset yöpaikkaa", mies tarjosi lammasmaisesti.

"Huomaavaista", Kayla hymyili ja yritti olla syömättä hiuksiaan, jotka tahtoivat itsepintaisesti valua hänen kasvoilleen, vaikka nainen työnsi ne syrjään.
Hän ei ollut varma, uskaltaisiko ottaa sitä riskiä, että saisi muilta jonkin oudon leiman otsaansa nukkumalla Jamien vieressä, tai kenenkään muunkaan vieressä. Ajatus toiseen ihmiseen yhdistetyksi tulemisesta tuntui häiritsevältä, kuten sekin, että Kayla nähtävästi väkisin hakeutui tilanteisiin, jotka tekivät kauhukuvasta enemmän kuin mahdollista. Luultavasti kaikki jo vähintäänkin luulivat hänen epätoivoisesti vaanivan Jamieta.
"Haluatko sinä tehdä jotain, vai nukuttaako pikkuista?" Kayla kiusoitteli.

"Pikkuista?" mies kohotti kulmaansa vakavana ja hymyili sitten kurittomalla vivahteellaan. Häntä kyllä väsytti, mutta kuoleman jälkeen oli aikaa nukkua.
"Voisimme käydä kävelyllä keskustassa tai vain istuskella täällä juomassa kahvia ja syömässä vohveleita tai mennä tanssimaan tai mitä tahansa."

Kayla katsoi Jamieta lapsekkaan viattomin silmin miehen ihmetellessä hänen sanavalintaansa.
"Ei enempää vohveleita", hän nauroi. "Pitäisiköhän syömisen vastapainoksi mennä kävelemään tai tanssimaan tai jotain?"

"Voi olla. Mikä sinun lempinimesi sitten on? Valtavainen?"

"Onko se sopivin lempinimi, jonka keksit minulle?"

"No olen suhteellisen kiintynyt merihirviöön", Jamie myönsi.

"Valtava merihirviö siis? Olen otettu", Kayla sanoi ja yritti tähdätä Jamieta tiiviiksi mytyksi rytistämällään pienellä paperinpalalla.

"Ole hyvä", mies virnisti ja pukkasi paperipalloa otsallaan kuin jalkapalloa napaten sen sitten ilmasta, ennen kuin se putosi lattialle. Hän nakkasi sen kohti Kaylan lautasta.

Kayla oli saanut juuri lautasensa tyhjennettyä, kun paperipallo saavutti sen. Nainen näpäytti tekeleensä takaisin Jamielle ja nyrpisti nenäänsä tuolle.
"Sinä olet sitten jonkinlainen vesikirppu."

"Hienoa", Jamie vastasi, "jatketaanko matkaa?" Ulkona oli alkanut jo näyttää yöltä.

"Jatketaan", nainen vastasi ja nousi ylös poistuakseen ulos pimenneeseen iltaan. "Mutta uskallatko varmasti liikkua merihirviön kanssa?"

"Just ja just", mies totesi, "minne haluat mennä?"

"Tiedätkö mitään hauskaa paikkaa, jossa pääsee tanssimaan?" Kayla kysyi, kun suuntasi takaisin kadulle.

"Brysselistä?" Jamie kohotti kulmaansa, "en varsinaisesti. Ehkä löydämme sellaisen." Hän viittoili heille taksin, jolta pyysi kyytiä "hauskaan tanssipaikkaan."

Kayla virnisti.
"Katsotaan sitten mihin päädymme", hän totesi noustessaan Jamien viittoileman taksin kyytiin. Onneksi taksit sentään kulkivat, sillä Kaylalla ei varmasti pian olisi enää minkäänlaista havaintoa heidän hotellinsa suunnasta.
"Sano vain sitten jos vanhuus ja väsymys alkavat painaa", nainen kehotti hymyillen.

"Oletpa huomaavainen", mies huokasi ja vaihtoi muutaman sanan saksaksi taksikuskin kanssa. Kello näytti vähän vaille kymmentä, joten eiköhän joku paikka olisi sopivassa menossa. Jamie olisi mielellään vienyt Kaylan seniorikansalaisten sambatunnille, mutta niitä ei taidettu järjestää tähän aikaan. Toinen vaihtoehto olisi jokin eriskummallinen homobaari. Hän päätyi kuitenkin valitsemaan annetuista vaihtoehdoista Kaktukseksi nimetyn, kypsemmän yökerhon, johon pääsi sisälle papereita esittelemällä ja tupsahti keski-ikäisen seurueen polttaripippaloihin.

Kayla kuunteli saksaksi käydyn keskustelun kulmat oudoksuvasti hieman koholla. Hän ymmärsi korkeintaan kuusi sanaa saksaa, muttei viitsinyt ottaa kieliasiaa jälleen puheeksi, vaan sen sijaan tyytyi lyhyehkön matkan ajan tuijottelemaan ikkunasta ulos.
Tottuneena siihen, että häneltä kyseltiin epäuskoisena papereita joka ikisen ikärajallisen paikan ovella Kayla vilautti papereitaan astuessaan sisälle yökerhoon, jossa näytti olevan varsin mielenkiintoinen meno.
"Juotko jotain?" hän kysyi Jamielta hetken ihmeteltyään.

"Joo. Mitä sinä haluat?" mies kysyi Kaylalta ja väläytti hurmaavimman hymynsä viisikymppiselle polttarisankarille, jolla oli vahvaa, sinistä luomiväriä ja platinanvaaleat korkkiruuvikiharat.

Kayla ei osannut näytellä yhtä hurmaavaa, vaan hän loi pakkeloituun korkkiruuvitätiin nopean katseen nähdäkseen kenelle Jamie hymyili ja kääntyi sitten miehen puoleen lievästi hämmentynyt hymy huulillaan.
"Voisin ottaa jonkin kuivan siiderin", hän sanoi hakeutuen baaritiskin luokse tutkimaan baarin valikoimaa ja tilaamaan juomansa.

Jamie tilasi pullossa tulevan merkkioluen ja tarjoutui maksamaan myös Kaylan juoman.
"Haluatko liittyä heidän seuraansa?" mies kysyi velmusti hymyillen ja vilkutti päihtyneelle seurueelle, joka puhkesi omituisen tyttömäiseen kikatukseen.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: [P] Luhmühlen 2014   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] Luhmühlen 2014
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 2Siirry sivulle : 1, 2  Seuraava

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Muu maailma-
Siirry: