[P] Here, kitty kitty!

Torstai 13. syyskuuta 2018 - alkuilta, Hexham

Hilda oli isänsä kanssa muutamaa päivää aiemmin hakenut hänelle uuden kissalapsensa. Riehakas maine coon-lapsi loikki nytkin pitkin asuntoa, valitettavasti hyökkien uuden emäntänsä tossuihin innoissaan. Pentuparalla ei ollut vielä edes nimeä. 
"Hei, murunen pikkuinen, irti... Kiltti?" Ei tossua, au!" Koeta siinä tehdä kotitekoisia lihapiirakoita kun kissanpentu yritti saada nilkat vuotamaan verta. 

Työpäivä oli venynyt, kuten tallilla tuppasi aina käymään, joten Nathan oli jättänyt kotona pyörähtämisen väliin suunnistaessaan Hildan luokse. Ratsastuskoululla kasvanut nainen oli varmasti tottunut hevoselta haiseviin hiuksiin eikä patistaisi häntä heti kotiin peseytymään kunnolla. Täytyihän hänen tulla katsomaan uutta kissanpentua, jonka nainen oli vihdoin saanut kotiin. Odotus oli tuntunut niin pitkältä! Mies soitti ovikelloa toivoen, etteivät muut kissat olleet ottaneet pientä karvapalloa turhan ilkeästi vastaan.
"Hei kulta", mies tervehti Hildaa livahtaessaan tottuneesti oven raosta sisään, ennen kuin yksikään kissoista ehtisi livahtaa tutkimusmatkalle. "Miten päiväsi on sujunut?"

Hilda ei voinut olla hymyilemättä kun tuli kutsutuksi kullaksi. Se lämmitti aivan uudella tavalla ja aiheutti halua omia Nathan itselleen sohvalle. Kissat tuskin arvostaisivat ja rehellisyyden nimissä, mies oli vaikuttanut innostuneelta harmaaraitaisesta pikkuhirviöstä. 
"Hyvin. Nilkkani ovat naarmuilla. Nimetön riiviö rakastaa jalkoja." 

"Vai sellaisen riiviön hankit joukon jatkoksi", mies naurahti pehmeästi riisuessaan kenkänsä ja takkinsa eteiseen. Hän painoi suukon Hildan huulille ennen kuin päätti varmuuden vuoksi tervehtiä vanhemmat kissat ensin. Se nyt vielä puuttuisikin, että Cookie alkaisi tuhota hänen omaisuuttaan sen tähden, että hän oli tervehtinyt pientä kissalasta ensimmäisenä.
"Se on kyllä oikein suloinen pieni monsteri", Nathan lisäsi vilkuillen kissalasta, kun nosti Cookien harteilleen keikkumaan.

Cookiella oli jo historiaa Nathanin kengännauhojen tuhoamisesta. Huomiotta jättäminen voisi saada sen laajentamaan repertuaariaan. Punertava kollikissa maukaisi vaativasti miehen harteilla. 
"Cookie ei liene samaa mieltä." Hilda naurahti, rapsuttaen miehen olalla keikkuvaa kissaa. 
"Se on."

"Cookie on vain tyytymätön, kun ei ole enää perheen vauva", mies naurahti silitellen kissan selkää, kun Cookie asettui aloilleen.
"Pelkää, että menettää kaikki etuoikeutensa." Ihan kuin siitä olisi huolta. Kaikki kissat olivat aivan yhtä rakkaita, olivat ne minkä ikäisiä, värisiä tai kokoisia tahansa.

"Cookie ei aio luopua niistä koskaan." Hilda mutisi, astellen keittiöön ja johti Nathania perässään. 
"Ajattelin että sinulla on nälkä ja tein lihapiirakoita." 

"Cookie tietää, ettei saavutetuista eduista saa koskaan luopua", mies naurahti seuraten naista keittiön puolelle kissa harteillaan tyytyväisenä tasapainotellen. Cookie oli kyllä yksi mahdoton sirkustähti, jos häneltä kysyttiin, tai ehkä hän vain kannusti kissaa olemaan harteilla, kun nosteli kollia syliinsä tuon tuostakin.
"Olet kultainen", Nathan huokaisi hymy huulille leviten. "Tallilta tullessa on aina nälkä."

Hilda oli valmis myöntämään että Nathan kannusti kissaa aivan liikaa olemaan kovin pelle. 
”Ajattelinkin niin. Menee vielä ihan hetki, ehdit vaikka suihkuun jos haluat.”

"Oliko tuo varovainen vihjaus siitä, että haisen aivan hevoselle?" Mies naurahti nostaen kissan harteiltaan lattialle, ennen kuin Cookie putoaisi. Nimetön kissanpentu tarrasi kynsillään kiinni farkkujen lahkeeseen, mikä ei varsinaisesti auttanut Nathania siirtymään kylpyhuoneen puolelle nopeasti.
"Kuules riiviö, en voi ottaa sinua mukaan", mies naurahti koettaen irrottaa leikkivää kissanpentua jalastaan. Mikä pieni häseltäjä.

”Ei, mutta teet fyysistä työtä ja olet varmasti hikoillut reippaasti.” Hilda huomautti huvittuneena. 
”Ristin sen pian riiviöksi.”

"Siinä olet oikeassa. Jouduin juoksemaan hevosen perässä, kun yksi sählä päästi ratsunsa vapauteen", mies huokaisi. Valtava maneesi ei ollut mukava asia silloin, kun irtipäässyt ratsu oli saatava nopeasti kiinni.
"Se olisi kovin ikävä nimi näin pienelle, suloiselle karvapallolle", Nathan mutristi huuliaan. "Eikä se sopisi teemaan, vaikka luonteen puolesta se voisikin olla kovin osuva." Kissanpennun huomion harhautuessa takaisin Hildan tossuihin, mies naurahti hiljaa ja livisti suihkuun, ennen kuin seuraava kissoista päättäisi kiivetä hänen syliinsä rapsutusten toivossa.

Hilda ynähti tyytymättömänä ja lopulta riisui tossunsa. Siitä kiitollisena kissanpentu pyöri sen kanssa pitkin lattiaa, tappopotkuja takajaloilla suorittaen. 
”Hölmö otus.”

Nathan piti suihkunsa hyvin lyhyenä, jotta pääsisi nopeasti takaisin Hildan luokse. Mies ei voinut olla naurahtamatta huvittuneena tossua tarmolla tappavalle kissanpennulle, jolla oli aivan omat huvit elämässä. Oli selvää, etteivät kissanpennut eronneet hevosvarsoista juurikaan - molemmat sähelsivät aivan omiaan, mutta jotenkin niistä kuitenkin kasvoi hänen perässään vaativasti maukuen kulkevan Oreon kaltaisia enemmän tai vähemmän älykkäitä eläimiä.
"Anna minulle ihan hetki että saan vaatetta päälle, ja silitän sinua sen jälkeen", mies lupasi kissalle, joka vain tuijotti häntä vaativana. Selvästi hänellä kesti Oreon mielestä aivan liian kauan pukea kassista päälle puhdas t-paita, mutta kissan sai onneksi tyynnyteltyä hetken silittelyllä. Oreo sylissään Nathan palasi keittiöön painaen suukon Hildan päälaelle.
"Pennulla on aika paljon kasvamista edessä, ennenkö se sopii näiden sekaan", mies huomioi huvittuneena. "Oliko Cookiekin tuollainen?"

Hilda nakutteli pöytää odottaessaan piirakoita uunista. Pöydän hän oli jo kattanut kahdelle ja asetellut siihen vesikannun sekä salaattia. Vähän perunasalaattiakin kun sitä oli ollut kaapissa. 
”ei, Cookie oli lempeä ja helppo pentu. Ja äkkiä tuo cooni kasvaa isommaksi kuin muut.”

"Mietin enemmän sitä henkistä kasvamista", Nathan naurahti. "En epäile hetkeäkään, etteikö se ota kavereitaan nopeasti kiinni fyysisesti.” Kaikki eläinvauvat tuntuivat kasvavan silmänräpäyksessä. Varsatkin olivat hetkessä honteloita vuotiaita.

”Ah.... sitä saattaa riittää.” Hilda totesi hiljaa ja lopulta otti piirakat uunista. 
”Istu alas ja syö, hyvä mies. Ettet kuihdu.” Hilda puhuikin kuin vanha nainen.

"Kyllä se siitä", Nathan naurahti. Ei kissanpentu ikuisesti tahtoisi saalistaa emäntänsä tossuja. Ehkä. Toivottavasti.
"Kiitos kulta", mies kiitti istahtaen katetun pöydän ääreen. "Ei siitä ole pelkoa, kun saan aina ruokaa luonasi."

Hilda nojautui suukottamaan istuneen miehen hiuksia. 
”Niin saat koska olet nähnyt mitä hevosihmiset syövät kotona. Ja kahdelle on mukavampi tehdä ruokaa.”

"Syö nyt sinäkin", Nathan vetosi vilkaisten naista hymy huulillaan. "Minä en koskaan laita vastaan, kun tahdot tehdä ruokaa. Säästääpähän vaivan minulta, ja saan hyvän syyn viettää enemmän aikaa kanssasi."

Hildastakin se oli loistava tekosyy. Hän nautti siitä kun saattoi olla kotona ja tehdä heille ruokaa. Enemmän kuin ehkä lyhyem seurustelun jälkeen pitäisi. Hän istui alas ja otti itselleen yhden, kasaten viereen salaattia. 
”Hyvä ettet, voisin miettiä mikä tekeleissäni olisi vialla.”

"Ei yhtään mikään", mies vakuutti, joka ei ollut malttanut edes odottaa niin kauaa, että lihapiirakka ehtisi kunnolla jäähtyä, kun oli jo maistanut sitä. Talliympäristössä poltti suunsa niin usein, että hän oli jo melkein varma, ettei mikään lämpötila enää riittäisi aiheuttamaan muuta kuin pientä epämukavuutta suussa.
"Tämä on herkkua."

Hilda oli hieman hillitympi, mutta rehellisyyden nimissä hän oli ehtinyt ottamaan pienen välipalan. 
”Hyvä. Näitä riittää huomiselle evääksikin.”

"Täydellistä", mies huokaisi hymy huulillaan. "Työpäiväni näyttää heti paljon miellyttävämmältä." Olkoonkin että töitä riittäisi, ainakin hänellä olisi evästä, joka saisi lyhyet tauot tuntumaan paljon pidemmiltä.

”Jos niin sanot.” Nainen naurahti pehmeästi ja vilkaisi lattialla säntäilevää kissalasta.
”Tuo eläin koituu vielä omaksi kohtalokseen.”

"Pienet eläinlapset ovat tavattoman kestävää tekoa", Nathan naurahti. "Kai se on ollut luonnon tapa varmistaa, että ne selviävät leikeistään katkomatta niskojaan tai koipiaan. Hevosvarsatkin ovat ihan omaa luokkaansa innostuessaan leikkimään. Siinä pelkää rauhallisinkin viilipytty."

”En ymmärrä miten se on mahdollista.” Tosin, kissat olisivat jo sukupuutossa jos niin ei olisi. 
”Onko jotain mitä haluaisit tehdä tänään? Käydä jossain tai jotakin?”

"Luonto on täynnä ihmeitä", Nathan vastasi hymyillen. "Kissat ovat vain yksi niistä." Hän vilkaisi leikkivää kissanpentua syödessään ja pohti, mitä tahtoi tehdä.
"Ei nyt erityisesti ole mitään mielessä", mies vastasi hetken asiaa mietittyään. "Onko sinulla jotakin toivetta?"

”Selvästi.” Hilda pudisteli päätään kissan menolle ja uskalsi maistaa ruokaa. 
”Ei, mutta pohdin pitäisikö meidän tehdä jotain muuta kuin kiehnätä ja ihmetellä kissaa.” Vai oliko se heille vielä sallittua?

"Minusta se kuulostaa täydelliseltä illalta", Nathan naurahti kurottaen ottamaan toisenkin lihapiirakan, "mutta voimme me mennä uloskin. Vältellään vain kaikkia pubeja, mielestäni tänään pelataan taas rugbyä." Hän ei erityisemmin kaivannut huudon keskelle, niin tunnelmallisia kuin perinteiset pubit osasivat välillä ollakin.

Hildaa se vain hymyilytti. 
”Ollaan kotona. En kaipaa ketään humalaista iskemään sinua syyttä nenään.” Se ei olisi kenestäkään mukavaa.

"Arvostan sitä, miten olettamuksesi on, ettei sille olisi mitään syytä", mies naurahti. Ei hän riitaa haastanut, mutta hän harvoin myöskään vältteli konflikteja. Johan se oli tallilla nähty, miten hän oli yleensä ensimmäisenä kommentoimassa, kun hevosen omistaja teki jotakin väärää, ja vaikka sävy oli aina kohtelias, kaikki eivät arvostaneet korjatuksi tulemista.
"Voimme laittaa elokuvan pyörimään kotona ja varmistaa siinä sivussa, ettei pienin tulokas riko itseään mihinkään."

”Ehkä haluan ajatella että et ole höyrypää.” Hilda hymähti pehmeästi ja vilkaisi kissalapsen perään. 
”Ehkä se on oikea päätös. Tuo pieni otus on... vaaraksi itselleen.”

"Ajattelet siinä tapauksessa oikein, en minä ole", Nathan vakuutti naurahtaen ja söi lihapiirakan loppuun. Hilda teki aivan liian hyvää ruokaa, jos häneltä kysyttiin.
"Tekemällä oppii, joskin tämä kissanpentu taitaa koettaa tehdä kaiken kerralla."

”Niin.” Ei kai noin suloinen mies voisi olla sellainen? Ei Hildan ajatuksissa. 
”Se on pelkonani.” Hän nousi siivoamaan pöytää ja tiskaamaan, hyräillen samalla itsekseen. 
”Haluatko teetä?”

"Kyllä kissavauva selviää", Nathan vakuutti. Ei kisulle kävisi yhtään mitään. Pieni karvalapsi toheltaisi muutaman kuukauden, ennen kuin alkaisi oppia aikuisten tavoille. Olihan otukselle monta hyvää opettajaakin tarjolla!
"Jos siitä ei ole vaivaa niin tietenkin", mies myönsi hymyillen. "Tee maittaa aina."

”Ei siitä ole vaivaa, höpsö.” Hilda huomautti huvittuneena ja naksautti keittimen päälle. 
”Älä kuvittele että olet vaivaksi.”

"Ei sitä koskaan tiedä", mies totesi hymy huulillaan. "Ehkä tahtoisit tehdä jotain muuta kuin keittää teetä."

”Saan samalla itsekin teetä.” Hilda huomautti hymyillen ja pudisteli kevyesti päätään. 
”Voin tehdä muuta myöhemmin.”

"Sekin on totta", mies myönsi. Hildalla oli hyvä syy keittää teetä, kun samalla vaivalla sai itsellekin kupin eteen.
"Ehdottomasti voit. Päivä on vielä nuori. Tai ilta, mikä kohta tässä nyt sopikaan sanontaan parhaiten."

”Ja muulla toki tarkoitin lasten esseiden tarkistamista kainalossasi.” Hilda huomautti hymyillen. Rasti seinään, hän oli puhunut kaksimielisiä.

"Aijai, joko sinä ehdit antamaan lapsipoloille esseet tehtäväksi? Raukkaparat, vasta koulu alkoi ja heti joutui jo töihin", Nathan kiusoitteli.

”Vanhemmille, kyllä. Turha himmailla. Mutta voin tarkistaa ne myöhemminkin.” Vaikka elokuva, kainalo ja esseet eivät kyllä kuulostaneet huonolta. Hän otti ne kissanpentuisat teemukit ja laski ne tasolle.

"Voi raukat", mies naurahti pehmeästi. "Ja voi sinua parkaa, kun joudut lukemaan sen läpi." Hän saattoi hyvin kuvitella, miten paljon ala-arvoista työtä esseisiin mahtui. Varmasti siellä olisi muutama hyväkin, mutta se tuskin piristäisi mieltä paljoa siinä kohtaa, kun Hitler menisi sekaisin Stalinin kanssa, ja kolmas maailmansotakin on jo käyty.

"Olen jo tottunut." Hilda naurahti. Hän oli lakannut irvistelemästä virheille aikapäiviä sitten. 
"Ja voinpahan hymistellä niitä sinulle."

"Lupaan nauraa oikeaan aikaan, ja esittää pahoitteluni muissa kohdissa", Nathan lupasi naurahtaen. Hän luotti siihen, että muistaisi vielä riittämiin historiasta, ettei jäisi aivan peruskoululaisten jalkoihin.

Hilda hymyili hieman virnistäen. 
"Hyvä mies." Hän otti teekupit kantoonsa ja vilkaisi yläkertaa. Muuttaminen oli jäänyt vähän haaveeksi. 
"Mennäänkö?"

"Mennään", mies nyökkäsi laskien syliinsä pyrkineen kissan lattialle ennen liikkeellelähtöä. Olisi ikävä pudottaa syliin kiivennyt kissa liian ripeällä nousemisella. "Sinun täytyy keksiä pienokaiselle pian nimi", Nathan lisäsi vilkaisten tossun kanssa edelleen äheltävää kissanpentua.
"Ei sitä voi riiviöksi tai otukseksi loputtomiin kutsua."

Hilda asteli raput varoen ylös. 
”Minä tiedän, mutta jotenkin en nyt keksi leivonnaisia.” Hän huokaisi hiljaa. Vaikeaa.

"Oikea nimi löytyy vielä", Nathan vakuutti. "Sitten kun se tulee mieleen, ei voi uskoakaan, ettei sitä ajatellut heti ensimmäisenä. Odota vain, kyllä se löytyy."

"Saisi tulla pian tai lapsi on ikänsä riiviö." Hilda laski teemukit pöydälle ja odotteli että Nathan asettautuisi sohvalle, mönkien sitten kainaloon kansion, punakynän ja esseepinon kanssa. 
"Onneksi olen sentään ihmislapsille miettinyt nimet tai he olisivat ikuisesti vauvoja..." Ei ihan sitä mitä piti sanoa.

"Ei se käy päinsä", mies julisti. Jos muu ei auttaisi, hän alkaisi etsiä leivonnaisia, joista antaa nimi kissanpennulle. Ei riiviö olisi sopiva nimi suloiselle mutta varsin touhukkaalle karvapallolle.
"Niinkö?" Nathan kysyi hymy huulillaan vetäen Hildan paremmin kainaloonsa. "Mitkä nimivalintasi olisivat?"

Opettajatar tajusi punastui miehen kysyessä asiasta tarkemmin. 
"... Onkohan se sopiva keskustelunaihe meille?" Ihan vielä. Jos kolmeen vuoteen.

"Totta kai on", Nathan vastasi painaen suukon Hildan hiusten sekaan. "Ei nimistä puhuminen tarkoita, että olisimme hankkimassa lasta. Tai edes harkitsemassa asiaa. Tahdon vain kuulla, mistä nimistä sinä pidät. Olet varmasti törmännyt satoihin nimiin töidesi kautta."

Nainen naurahri pehmeästi. Se oli totta. 
”Tyttöjen nimistä pidän Elenasta tai Emmasta. Poikin nimistä Elias on kovin miellyttävä.

"Kauniita nimiä jokainen", Nathan sanoi pienesti nyökäten. Ei lainkaan hullumpia valintoja, jos totta puhuttiin. Hän voisi hyvin nähdä Hildan kasvattamassa pientä Elenaa, Emmaa tai Eliasta.
"Taidat oikein erityisesti pitää E:llä alkavista nimistä?" Mies huomioi hymy huulillaan.

Hilda nyrpisti huvittuneena nenäänsä. 
”Ehkä. Ja en pidä liian perinteisistä nimistä. Omani on tarpeeksi.”

"Nimessäsi ei ole mitään vikaa", Nathan vastasi korjaten hieman asentoaan sohvalla, jotta saattoi halata Hildan mukavammin kylkeensä kiinni.

"Berthilda Winnifred. Saanko olla erimieltä?" Nainen naurahti ja kaivautui kulkeen. Hän keskittyi katsomaan kokeita, antaen Nathanin valita itselleen katsottavaa.

"Et saa, kulta", Nathan vastasi naurahtaen. Mies etsi televisiosta sopivan kanavan uppoutuen luontodokumentin maailmaan. Siinä oli ainakin kauniita värejä, jos ei mitään muuta, ja saattoipahan vilkuilla Hildaa vierellä ilman pelkoa siitä, että putoaisi täysin kärryiltä.

Hilda keskittyi kokeisiin hetken, vilkaisten sitten Nathania. 
"Jonkun mielestä Stalin oli osallinen Amerikan sisällissotaan."

"Stalin oli osallinen... Ei luoja", Nathan pärskähti nauramaan ja kuikuili esseetä Hildan sylissä. "Stalin oli selvästi aikamatkaaja, kun ehti osallistumaan sisällissotaan yli vuosikymmenen ennen syntymäänsä."

Hilda nyökkäsi surkeana. 
"Näin paljon lapset kuuntelevat minua." Hän huokaisi raskaasti.

"Voi sinua parkaa", Nathan naurahti myötätuntoista äänensävyä tavoitellen. "Kenties tällä sankarilla on vain todella vilkas mielikuvitus, ja hän kertoo mieluummin omia tarinoitaan kuin muistelee historian kulkua?"

"Ei, hän ei vain kuuntele minua." Hilda huokaisi raskaasti. 
"Ja seuraavan mielestä Amerikan sisällissota oli sama asia kuin Skotlannin kapin.. en kestä!"

"Voi ei", mies nauroi. "Tuo on jo... Skotlanti ja Yhdysvallat ovat kovin kaukana toisistaan maantieteellisestikin, joten miten... miten niiden sodilla ja kapinoilla on mitään tekemistä keskenään? Olisi loistavaa huvia kuulla oppilaan perustelut tälle olettamukselle."

Hilda pudisteli päätään. 
"En halua kuulla." Hän korjasi esseen surkeana ja pureskeli huultaan. Seuraava oli sentään kelvollinen. 

"Siinäkin voit olla oikeassa", mies myönsi. Ehkä selitys ei tekisi tilanteesta parempaa. Hildaraukka, kun joutui tarkistamaan oppilaiden mitä sattuu-esseitä. Näinä hetkinä hän oli oikein tyytyväinen siihen, etteivät hevoset kirjoittaneet hänestä arviointeja tai antaneet hänelle mitään tarkistettavaa.

Hilda hyräili itsekseen ja korjasi ilokseen useamman ajatuksella tehdyn paprein. Sitten hän pysähtyi hetkeksi, kirjoitti ison hylätyn paperia kummemmin kääntelemättä ja teki kansioonsa jonkin merkinnän huultaan purren.

Nathan antoi huomionsa siirtyä takaisin luontodokumenttiin, ettei häiritsisi Hildan esseiden korjaustyötä, mutta hetkeksi laskeutuva hiljaisuus, jota ei seurannut paperin kääntely tai kynän rahina paperia vasten saivat miehen vilkaisemaan naista.
"Kaikki kunnossa?" Hän kysyi.

"Asiaton paperin, pistin.. ylös." Olihan se asiatonta kirjoittaa paperiin vain miten opettaja oli kissoja.... vanha piika. Hän ei kykenisi lukemaan koko lausetta ääneen. 
"Rehtori saa hoitaa asian."

Nathan veti Hildan tiukempaan halaukseen.
"Voi ei", hän pahoitteli painaen suukon naisen hiuksiin. Hän ei voinut edes kuvitella, miten ikävältä naisesta täytyi tuntua, kun Hilda oli valmis lähettämään oppilaan rehtorin puhutteluun - tai mitä oppilas oli edes paperiin kirjoittanut moisen ansaitakseen. Ei selvästi, ettei pitänyt historiasta. Se tuskin olisi johtanut muuhun kuin hylättyyn numeroon ja painokkaaseen muistutukseen siitä, miten oppivelvollisuus oli täytettävä.
"Eihän se jää painamaan mieltäsi?"

Hilda kohautti olkiaan. 
"Ei pahinta mitä olen kuullut tai mitän mitä en olisi jo kuullut." Yksinäinen, ujo ja Hexhamissa tiedetysti sinkku nainen oli teineille kovin helppo kohde.

"Ikävää, että joku oppilaistasi koki asiakseen koettaa pilata sinun päiväsi", Nathan pahoitteli painaen toisenkin suukon naisen päälaelle. Ei hän oikein muutakaan osannut tehdä naista lohduttaakseen, mutta ehkä hänen ei tarvinnut, kun kissat tekivät sen hänen puolestaan. Pentukin oli taas aloittanut leikin ilmeisesti matonkulman kanssa, kun nyt kieri lattialla minne sattuu potkien ja hyppien.

"He ovat sellaisia. On ihan tiedossa että olen ujo, yksinäinen hullu kissanainen joten se tarjoaa aika paljon lyömäaseita." Hilda myönsi hiljaa ja otti seuraavan paperin. 
"Ja tiesitkö että Kennedy päätti Amerikan sisällissodan?"

"Et ole yksinäinen hullu kissanainen", Nathan pudisti pienesti päätään, "tai sitten teen jotain todella pahasti väärin, jos sinulla on yksinäinen olo." Se olisi jo huolestuttavaa. Todella, todella huolestuttavaa.
"En tiennyt. Aina sitä oppii uutta!"

"En ole enää." Hilda huomautti pehmeästi. 
"Olin... vuosia. Olen viimeksi tapaillut hetken jotakuta yliopistossa. Hänkin taitaa olla Rosingsissa nyt töissä, jos en ole väärässä."

"Hyvä ettet ole enää", Nathan vastasi. Se rauhoitti mieltä, tietää, ettei Hilda tuntenut oloaan enää yksinäiseksi. "Oh. Kuka?" Hän kysyi uteliaisuudesta. Pieni maailma, todella, todella pieni.

"...Oliver Gray." Hilda myönsi hiljaa. 
"Siitä on vuosia, vuosia. Olin silloin vielä yliopistossa." Ja se oli ollut kovin... surkea viritelmä. 

Nathan hymyili pienesti.
"Oliver on mukava", hän nyökkäsi. Eihän hän nyt voisi naisen miesmakua kehua, mutta jos hänen täytyisi valita ystävälleen mies tallin miesten joukosta, Oliver olisi korkealla sijalla sillä listalla.
"Älä huoli, en ole heittäytymässä mustasukkaiseksi tai jotain."

Hilda naurahti pehmeästi, kääntyen hieman paremmin, jotta saattoi katsoa Nathanin kasvoja. 
"Ei olisi mitään mistä olla. Se oli lyhyt, tuskin koskaan näimme ja korkeintaan pitelimme kädestä. Anteeksi, suutelimme kerran." Hilda totesi hiljaa. Hän oli kovin, kovin ujo.

"Vaikka olisikin, en siltikään aikoisi heittäytyä mustasukkaiseksi menneisyydestäsi", Nathan vakuutti. Väliäkö sillä, ketä Hilda oli aiemmin tapaillut, kun nainen oli nyt hänen kanssaan. "Jos siskosi on jotain hyvää tehnyt niin sen, kun järjesti meidät ulos."

Hilda naurahti pehmeästi. 
"... ja niillekin treffeille olin jättää tulematta." Hän myönsi syyllisenä. 
"Viimeiseen asti jänistin."

"Minäkin kieltämättä epäröin hetken", mies tunnusti naurahtaen. "Sisaresi huumorintaju on välillä hieman kyseenalaista, joten en ollut ihan varma, mitä odottaa."

Hilda naurahti vaisusti. 
"... No paljon pahempaa hän ei olisi voinut keksiä."

"Tarkoitit kai parempaa?" Nathan korjasi painaen suukon Hildan hiuksiin. "Sinä olit täydellinen, iloinen yllätys."

Se sai naisen punastumaan ja mukamas paneutumaan seuraavaan esseeseen. 
"...imartelija..."

"Älä taas vetoa tuohon", Nathan torui pieni hymy huulillaan. Hildalla oli paha tapa sivuttaa kaikki kehut, joten hän oli ottanut tavakseen viljellä niitä jatkuvasti. Kyllä hän vielä kuluttaisi naisen vastahakoisuuden loppuun.

"... Olet sinä." Nainen totesi punastuneena ja kurottautui suukottamaan Nathanin poskea. 
"Mutta kiitos."

"Ole hyvä", mies vastasi hymyillen. Ainakin Hilda oli väittänyt hieman vähemmän vastaan kuin monesti ennen. Hän ottaisi sen voittona vastaan.

Hetken hän jälleen keskittyi tarkistamaan esseitä, kunnes unohtui katselemaan Nathania hymyillen. 
"Olet komea."

Nathan hymyili vilkaisten Hildaa, kun nainen puhui hänelle.
"Sinun piti korjata esseet", mies huomautti hymy huulillaan. "Opiskelijat varmasti haluavat ne pian takaisin, kun julmasti laitoit heidät työskentelemään heti lukukauden alkajaisiksi."

Hilda ei voinut olla hymyilemättä leveästi. 
"Eivät halua, he joutuvat tekemään tämän uudelleen jos saavat hylätyn." Hän myönsi hymyillen. 
"Ja minä vain sanoin että olet todella komea."

"Toivotaan siis, ettei montaa hylättyä ole jaossa. Olisi ikävää, jos joutuisit lukemaan niin monta ala-arvoista työtä useaan otteeseen", Nathan pohti. Jo se oli tarpeeksi, että joutui lukemaan kerran Stalinista Amerikan sisällissodan keulahahmona, puhumattakaan sitten siitä, että moisia sepustuksia joutuisi kuuntelemaan useammin.
"Olet kiltti kun sanot niin, mutta keskittymisesi tuntuu harhailevan", mies naurahti. "Kiitos silti."

”Se pitää tehdä koulun jälkeen luokassa kirjan kanssa.” Hilda mutisi hiljaa. Ei hän kahta kertaa enempää aikoisi näitä lukea. 
”Minun keskittymiseni ei harhaile. Sinä vain olet hyvin komea mies, siinä kaikki.”

"Se voi olla tavattoman fiksu ratkaisu", Nathan tunnusti. Siinä ei ainakaan voisi sepittää ihan mitä sattuu, vaikka tiedot olisivatkin hukassa.
"Selvä, ei harhaile. Koeta saada kaikki esseet arvosteltua nyt, niin et joudu kärsimään niiden kanssa enää myöhemmin", mies ehdotti hymy huulillaan ja painoi suukon Hildan päälaelle.

”Aivan kuin epäilisit minua.” Hilda tuhahti kynää pureskellen. Nainen paransi lasien asentoa nenällään ja syventyi esseisiin, todeten että kauheimmat olivat takanapäin. Kunnes viimeinen pääsi yllättämään. 
”Roomalaiset kuulemma löysivät Amerikan. Luojan kiitos tämä oli viimeinen.”

Hän ei vain tahtonut, että esseet jäisivät suotta painamaan Hildan harteita ajatuksena tekemättömästä työstä. Parempi saada kaikki altapois tässä ja nyt.
"En enää edes yritä ymmärtää", mies nauroi lämmöllä. "Onneksi ne ovat nyt ohi."

”Näin paljon heitä kiinnostaa mitä puhun.” Hilda nosti laseja otsalleen että saattoi hieroa kasvojaan ja laski ne takaisin alas. 
”Mitä katsomme?”

"Minä katsoin luontodokumenttia maailman meristä", Nathan vastasi naurahtaen, "mutta me voimme katsoa ihan mitä sinä tahdot." Kunhan hän vain saisi pitää Hildan vieressään, kaikki olisi oikein hyvin. Väliäkö sillä, mitä ruudussa pyörisi.

Hilda puraisi huultaan mietteliäänä. 
”Meillä on kaksi vaihtoehtoa. Oikeastaan kolme.”

"Kuuntelen", Nathan naurahti vilkaisten Hildaa, vaikka leikkivä kissanpentu olikin varastaa huomion. Lähinnä tosin siksi, että hän tahtoi varmistaa, ettei pieni karvapallo ollut satuttamassa itseään tekemällä jotain typerää.

Hildan katse teki aivan samaa. 
”Voimme katsoa elokuvan, voimme myös miettiä iltapalaa tai voimme linnoittautua suljetun oven taakse.” Siinä heidän vaihtoehtonsa.

"Kun esität asian noin, en voi muuta kuin kallistua viimeisen vaihtoehdon puoleen", Nathan naurahti.

”Niinkö?” Naista se nauratti.
”Oletko aivan varma että dokumentti viidakosta ei olisi enemmän mieleesi?”

"Aivan varma", Nathan vakuutti naurahtaen ja veti Hildaa syliinsä sohvalla. "Mutta ajatellaan asiaa nyt hetki", mies kiusoitteli koettaen hakea ääneensä sopivan pohtivaa sävyä, samalla kun hän paineli suukkoja Hildan niskan seudulle.
"Kyllä, olen aivan varma, että tahdon lukita vastaukseni."

Hilda ynähteli pehmeästi suukkojen myötä. 
”Olemmeko varmoja että kissalapsi ei tapata itseään? Vai olemmeko sitten huonoja huoltajia?”

"Olemme varmoja", Nathan vakuutti. "Se on selvinnyt tähänkin asti itseään tapattamatta, ja nyt Oreo voi katsoa sen perään. Oreo on varmasti hyvä lapsenvahti ja Cookie leikkikaveri."

Se sai naisen nousemasn hitaasti sohvalta. Vai niin. 
”Mennään siis, ennen kuin ne aistivat aikomuksemme.”

"Luulen, että ne aistivat jo", mies naurahti vilkaisten kissojen suuntaan. Hänestä tuntui, että pentua myöten jokainen nelijalkaisista tuijotti heitä tarkkaavaisena. Parempi siis livahtaa nopeasti makuuhuoneen oven taakse, ennen kuin joku kissoista ehtisi edelle.

Hilda livahti mahdollisimman nopeasti ja sulki oven heidän perässään. 
”Ehkä joskus on se päivä kun ei tarvitse livahtaa.”

"Ehkä joskus", Nathan naurahti kietoen kätensä Hildan ympärille, jotta saattoi vetää naisen lähelleen ja kumartua suudelmaa varten. Hän ei elättänyt suuria toiveita siitä, että moinen päivä koittaisi nopeasti. Todennäköisempää oli, ettei sitä koittaisi vielä pieneen ikuisuuteen.

Nainen vastasi suudelmaan hyvin pehmeästi. 
”Et tunnu luottavan siihen...” Hän veti lasinsa pois ensimmäisenä. Tiellä.

Ei, hän ei luottanut siihen. Kissat palvoivat omistajaansa vähintään yhtä paljon kuin hänkin, eikä hän olisi ollut tyytyväinen, jos olisi tullut suljetuksi oven taakse. Ei siis ollut ihme, etteivät kissatkaan olleet. Nathan veti kiireettä t-paidan päänsä yli ja ohjasi Hildaa sänkyä kohden, samalla kun etsi tallipäivien karheuttamin sormin vaatteiden vetoketjuja, hakasia, nappeja ja mitä lienee härpäkkeitä naisten vaatteissa sitten tuppasi olemaankaan.

Pienen naisen vaatteissa oli tänään Nathanin harmiksi paljon kaikenlaisia avattavia, joten mies sai käyttää siihen hyvän hetken. Hän hamusi vielä kiireettömiä suudelmia astellesssan kohti sänkyä. Ei ihme että oli ollut vaikea keskittyä, tällainen mies vierellä.

Olipahan tekemistä, kun koetti järkeillä kaikkia vaatekappaleita auki. Pieni älyllinen haaste hetkeen, jossa Nathan olisi mielellään ollut miettimättä yhtään mitään.
"Sinulla on aivan liian monta kerrosta vaatetta päälläsi", mies valitti leikillään ujuttaessaan sormensa paidan helman alle koskettamaan paljasta selkää. Sinne pääseminen tuntui olevan työn ja tuskan takana.

”Olen pahoillani siitä.” Hilda nauroi hyväntuulisesti ja avitti ise jo Nathanilta housuja pois. 
”Sinulla ihanan vähän.”

"Se on kovin epäreilua", mies huomautti samalla leikkimielisellä äänensävyllä. Hänellä vain kestäisi hetken pidempään, mutta kyllä Hildankin vaatekerrokset vähenivät yhden kerrallaan.

”Ei ole.” Hilda totesi hymyillen pehmeästi. Hilda pujotti kädet ulos paidastaan ja painoi suudelman miehen iholle.
”Niin komea.”

"Sanot sinä, kaunokainen", Nathan hymähti keskittyen riisumaan viimeisetkin vaatekappaleet Hildan yltä, ennen kuin nosti naisen sängylle suudelmien saattelemana. Hänestä tuntui, että Hildalla oli kerrasta toiseen monimutkaisempia vaatekappaleita päällä, mutta nyt niistä oli selvitty. Saisiko hän mitalin?

Hilda tuhahti, sanomatta mitään imartelijasta. Hän istui sängylle, vilkaisten Nathania hymyillen. 
"Kuule." Hän veti miestä tuon bokserien nauhasta lähemmäs. 
"Et koskaan kertonut onko sinulla jotakin mieltymyksiä."

"Sinä", mies vastasi poikamaisesti virnistäen. Mitä muita mieltymyksiä hän muka tarvitsisi? Oli helppo kumartua suutelemaan naista ja antaa sormien juosta pehmeällä, paljaalla iholla. Hän oli tehnyt töitä löytääkseen paljasta ihoa, joten nyt hän aikoi nauttia työnsä hedelmistä.

”Ei ole vast-” väite katkesi suudelmaan. Nathan oli tosiaan oppinut vaimentamaan hänet. Ehkä se oli hyvä miehen itsensä kannalta. Hilda koetti houkutella tuotakin sängylle seurakseen.

Olihan hänellä kestänytkin sen tajuamisessa, mutta nyt sitä oli hyvä käyttää joka tilanteessa. Mies kumartui mielellään kunnolla Hildan ylle ja painautui lähelle kavuttuaan paremmin sängylle.
"Olet niin kaunis", Nathan huokaisi suudelmien lomasta hapuillen sormillaan rintaliivien hakasia.

Hilda taivutti selkäänsä kaarelle jotta mies saisi tilaa aukoa pieniä hakasia. 
”olet ainoa joka on tuota mieltä.” Ei ainakaan enää syyttänyt imartelijaksi.

"Tuota on vaikea uskoa", Nathan totesi valuen painamaan suukkoja naisen kaulansyrjälle. "Miehet ovat typeriä, mutta eivät sentään niin sokeita."

”Mutta sinä et olekaan typerä.” Hilda huomautti kehräävää pehmeyttä äänessään. 
”Lisäksi ainoa jonka mielipiteellä on väliä.” Nainen puraisi huultaan. 
”Kuule, voisin... voisin koittaa olla tänään päällä?”

Oli hän typerä, mutta tämä ei tuntunut hetkeltä, jossa siitä olisi hyvä muistuttaa. Tai oikeastaan koskaan. Hän unohtaisi typeryytensä oikein mielellään kokonaan.
"Oh. Toki", Nathan räpäytti yllättyneenä silmiään. Ei hänellä ollut vastalauseita moiselle suunnitelmalle, joten muutamaa suudelmaa myöhemmin mies kiepautti heidät ympäri riisuen siinä sivussa Hildan rintaliivit kokonaan. Hänellä ei tosiaankaan ollut mitään valittamista.

Ehkä hän oli mankunut Sashaa antamaan ideoita, ehkä hän oli vilkaissut sormiensa lomasta internetin maailmaa tämän idean saadakseen. Ei se voinut olla vaikeaa, eihän? Nainen nojautui suutelemaan miehen kaulaa, kiehnäten tuon paljasta ihoa vasten oikein kiusallaan mahdollisimman paljon.

Nathan juoksutti käsiään Hildan selällä. Raskas hengitys sai rintakehän kohoilemaan. Hilda oli aivan mahdoton kiusantekonsa kanssa taas kerran, mutta hän aikoi olla valittamatta asiasta. Ainakin vielä hetken pidempään, ja purra sen sijaan huultaan. Toinen käsi valui puristamaan pehmeästi Hildan pakaraa.

Nainen jännittyi hieman ja naurahti pehmeästi. 
”Heti kädet pahanteossa...” hän mutisi miehen ihoa vasten huvittuneena, piilottaem hyvän asennon etsimisen miehen rintakehän suuteluun.

"Niin käy joskus", Nathan virnisti poikamaisesti. Hyvin usein, kun kyse oli Hildasta - ja erityisesti nyt, kun hänen ei täytynyt tukea itseään ollakseen litistämättä pientä naista alleen. Käsille oli paljon mahdollisuuksia vaeltaa pahantekoon. Oli oikeastaan yllättävää, miten kiltisti hän oli ollut.

”Eikä sinulle voi olla edes vihainen.” Nainem huomautti hymyillen, nykien molempien viimeiset vaatekappaleet pois. Hän hamusi pienen kääreen sormiinsa ja asetteli suojan paikalleen, ilman sadatteluja. Tuntui erilaiselta kun sai itse päättää tahdin, vaikka samalla pitikin varoa ettei ottaisi käsin liiaksi tulea miesparan vatsasta.

"Ei voikaan. Olen niin hurmaava", Nathan vastasi naurahtaen. Nyt kun hänen kätensä vapautuivat, mies otti siitä kaiken ilon irti. Hildakin tuntui löytäneen niin paljon lisää itsevarmuutta viimeisten kuukausien aikana, ettei häntä tarvittu mihinkään. Nainen tiesi mitä tahtoi ja teki sen.
"Näytät todella kauniilta tästä katsottuna", mies ilmoitti hymyillen ja houkutteli Hildaa suudelmaan.

Kevyesti hengästynyt nainen nojautui suudelmaan. Ei hän tosisan tiennyt mitä teki ja tämän opettelu oli punastuttanut naista kolme päivää, kiitos internetin, mutta ehkä se oli sen arvoista. Ainakin hän toivoi miehen pitävän siitä että tuolls oli mahdollisuus nauttia ja tehdä sen eteen vähemmäm töitä.

Nathanilla ei ollut valittamista - hän todella nautti olostaan. Kädet hiipivät Hildan lantiolle tukemaan ja vakauttamaan naista, ettei Hilda vallan väsyttäisi itseään.
"Olet täynnä yllätyksiä", Nathan sanoi painaen suudelmia minne ylsikään. Hengitys tuntui kovin pinnalliselta, mutta väliäkö sillä niin kauan kuin happea tuli saatua sisään.

Hilda kietoi sormiaan miehen sormien lomaan niiden levätessä hänen lantiollaanEi hän sitä myöskään myöntäisi, mutta reider olisivat huomenna hellinä. Hän tosiaan oli rapakunnossa, mutta päättänyt viedä aloittamansa kunnialla loppuun.

Mies sulki silmänsä nauttien hetken vain tunteesta ja suudelmista, ennen kuin totesi tahtovansa sittenkin nähdä Hildan. Olihan nainen niin kaunis, että olisi ollut väärin olla katsomatta, kun tilaisuus tarjoutui. Nautinto tosin pakotti silmät kiinni, mutta ehkä se ei ollut huonoin mahdollinen syy sulkea silmiään.
"Kuten sanoin, olet täynnä yllätyksiä", mies henkäisi pakottaen silmänsä auki, kun haukkoi henkeään rintakehä rajusti kohoillen.

Hilda siirtyi mielellään kainaloon, haukkoen itsekin henkeään.
”en pääse huomenna sängystä...” nainen mutisi tuskastuneena.

"Toivon, että se oli sen arvoista", Nathan naurahti vetäen Hildan lähemmäs ja painoi suukon naisen ohimolle. "Lupaan hieroa sinua, jos kaipaat sitä huomenna."

”Sinun nautintosi on aina.” Hilda mutisi pehmeästi ja hymyili miehelle.
”kantamaan sinä joudut...”

"Kai sinäkin nautit?" Mies varmisti. Ei Hildan tarvitsisi koskaan tehdä mitään vain hänen nautintonsa nimissä!
"En valita siitäkään. Kannan sinut minne tahdotkaan mennä."

”Tietenkin, hölmö.” Hilda vannoi sen helposti. Ei ehkä samoin kuin silloin jos Nathan osoitti huomiota vain hänelle mutta missään nimessä se ei ollut epämiellyttävää. 
”Olet kultainen.”

"Hyvä", mies hymyili painaen uuden suukon naisen päälaelle. "Niin sinäkin, kulta." Hän venytteli hieman ennen kuin nousi käydäkseen peseytymässä. Sen jälkeen olisi hyvä hipsiä takaisin sänkyyn ja vetää Hilda kainaloon yöksi. Hän ei enää edes kysynyt, voisiko jäädä yöksi. Hän vain jäi, jos nainen ei sanonut muuta.

Ei Hilda koskaan kieltänyt, koska ei ollut syytä. Nytkin miehelle oli aamuksi aamupala ja ruoka töihin jääkaapissa, ulko-ovessa lappu muistutuksena niiden ottamisesta. Kahvinkeitinkin oli ajastettu keittämään Nathanille kupillinen tai kaksi aamulla. Kun kissat pääsivät makuuhuoneeseen, ne valtasivat emäntänsä huolellisesti itselleen. Paitsi riiviö, joka vaani miehen varpaita.

Nathan päätyi ratkaisemaan varpaitaan saalistavan kissanpennun ongelman poimimalla karvapallon syliinsä, vaikka se tarkoittikin, että hän tunsi kynsien raapivan kättään. No, väliäkö sillä. Muutama punainen naarmu ei tuntuisi missään hevosten jättämien jälkien rinnalla.
"Minusta tuntuu, ettei riiviötä vielä väsytä", mies naurahti laskien pennun sängylle ja sujahti itsekin peiton alle. Pentu tuntui nyt viehtyneen hänen varpaisiinsa kovin, sillä peiton allakin ne tarjosivat karvapallolle hyvän vaanimisen kohteen.

Hilda olisi kääntynyt katsomaan jos olisi voinut. Oreo tuijotti miestä paheksuen emäntänsä päältä. Kissalla oli tuomitseva katse. 
”Voi riiviö... Cookie, sinun piti väsyttää lapsi.”

"Cookiella on selvästi ollut muita kiireitä", mies naurahti. Hän ei yllättyisi lainkaan, vaikka Cookie olisi viihdyttänyt itseään järsimällä hänen kengännauhojaan tai piilottamalla lompakon sohvan alle. Kaikki oli mahdollista, kun oli kyse Cookiesta.
"Oreokaan ei tunnu nyt pitävän minusta. Kylläpä te olette mustasukkaista sakkia", Nathan naurahti ujuttautuen kissan tuijottamisesta huolimatta lähemmäs ja kietoi kätensä rennosti Hildan ympärille.

Mokoma lipevä halailu sai Oreon murisemaan ja nippaamaan miehen kättä kynsillä peiton läpi. Se sai Hildan nousemaan ja sähähtämään vakuuttavasti kissalle. 
”Oreo! Ei ole sopivaa, senkin —- Cookie, mikä sinulla on?” Uteliaana nainen nousi sängystä katsomaan kun kissa yritti kiikuttaa aarteensa makuuhuoneen raapimapuun mökkiin. 
”Kulta... Cookiella on puhelimesi flippikuoret, mutta puhelin on kadonnut välistä...”

Nathan puri huultaan ettei nauraisi, kun Hilda komensi kissaa. Oreo oli tosiaan nyt sitä mieltä, että hän oli varastanut kissojen emännän aivan liian pitkäksi aikaa, kun nyt noin sähisi.
"Minähän sanoin, että Cookiella on ollut muita kiireitä", mies huokaisi nousten itsekin ylös, jotta voisi lähteä selvittämään puhelimensa sijaintia. "Viitsitkö soittaa siihen?"

Hilda tassutti hakemaan oman puhelimensa, vaivautumatta suotta pukemaan. Hän kurtisti kulmiaan.
”... ethän jättänyt sitä äänettömälle?” Nainen huolehti, mulkaisten punaista kollia joka tassutti emäntänsä perässä häntä ylpeänä pystyssä.

"En", Nathan vakuutti päätään pudistaen. Hänen puhelimensa ei ollut koskaan äänettömällä, ihan vain siltä varalta, että tallilla tapahtuisi jotain minkä myötä häntä kaivattaisiin yllättäviinkin aikoihin. Se oli vanha tapa, joka tuntui jääneen päälle nytkin, kun talli oli näin suuri ja vaihtoehtoja, kenelle soittaa jonkun sairastuessa oli lukuisia.

Hilda kierteli asuntoaan. Tutkimusretki päättyi vessaan. 
”... joudut huomenna kaupoille.” Siellä kahden leluhiiren seassa auki unohtuneen vessanpöntön uumenissa oli myös yksin puhelin. Kai magneetti oli pettänyt ja puhelin hulahtanut sinne, flippikuorien jäädessä kissam sotasaaliiksi. 
”Teen rukkasia pian!”

Nathan seurasi perässä päätään pudistellen.
"Cookie, nyt kannattaa mennä karkuun ja vauhdilla!" Hän naurahti kissalle joka ei tuntunut ymmärtävän uhkaa, joka Hilda olisi. "Ei sillä ole väliä, rakas. Se on kestänyt jo pahempaa. Jos tuon puhelimen aika on tullut täyteen, haen huomenna kaupasta uuden." Tallilla ei ollut varaa ostaa kalliita älypuhelimia, kun ne hajosivat useasti vuodessa. Tämäkin oli jo selvinnyt useammasta putoamisesta mukulakiville, hevosten hampaista ja kerran sukelluksesta mutaankin. Se oli jo ihan hyvä elämä puhelimelle.

Hilda tiesi ettei kissalle auttaisi huutaa.
”Haittaa se! Nuo hemmotellut kermapörröperseet räppivät sinua tassuin ja tuhoavat omaisuuttasi kuin mitkäkin huligaanit. Kahdet kengännauhat ja yhdet kengätkin pilattu.”

"Hevoset tuhoavat saman verran omaisuuttani viikossa", Nathan totesi harteitaan kohauttaen ja kalasteli puhelimen ja leluhiiret pöntöstä. Hän huuhtaisi puhelimensa hanan alla ja pesi kätensä ennen kuin irrotti halvan älypuhelimen takakannen ja akun. Aamulla sen näkisi, olisiko puhelimesta enää mihinkään.
"Mennään takaisin sänkyyn."

Hilda veti syvään henkeä. 
”Minä vielä... muutatte mummolan tallin vintille jos ette lakkaa sikailemasta!” Nainen sihisi hiljaa, kopaten penturiiviön matkalta syliinsä. Nyt kolme vanhempaa olivat levittäytyneet sängylle, katsoem heitä molempia halveksuen. 
”Ehei pikkunilviäiset, me emme nuku sohvalla.”

"Siellä vasta elämä olisikin julmaa", mies pohti seuratessaan naista takaisin makuuhuoneeseen. Tallin vintillä kissat eivät viihtyisi hetkeäkään, kun olivat tottuneet kodin mukavuuksiin. Onneksi Hilda ei koskaan voisi luopua kissoistaan. Hän ei ollut aivan varma, miten nainen oli pystynyt edes lähtemään lomamatkalle.
"Kyllä me mahdumme, jos oikein käperrymme pieneksi keräksi", Nathan naurahti katsellen kissojen valtaamaa sänkyä.

Hilda pudisteli päätään ja nykäisi peittoa kissojen alla. Ne vain kilpaa määkäisivät naiselle, siirtyen närkästyneinä. 
”Mikä sirkus teidän kanssanne...”

"Eipähän ole tylsä elämä", mies naurahti siirtyen sänkyyn ennen kuin kissat vallottaisivat sen uudestaan. Hilda oli hyvä vetää kainaloon, ja niin kaikki oli taas hyvin. Väliäkö yhdellä puhelimella oli, kun hän sai pitää naisen kyljessään.

”luulisi niiden olevan onnellisia sinusta. Ei! Ylimääräinen rapsutuskäsi on pahasta.” Hilda puuskahti kun samalla teki itselleen pesää miehen kainaloon. 

"Vain silloin, kun varastan sinut heiltä", mies huomautti hymyillen. Muutoin kissat olivat aina ilolla häntä vastassa. "Ehkä kissat vielä jonakin päivänä lopettavat hölmöilynsä eivätkä järjestä yllätyksiä."

”Mieti nyt mitä kaaosta yhdessä asuminen olisi? Oreo läppii sinua ja Cookie on vandaali.” Ja pikkuraskali vaani edelleen heidän varpaitaan peittojen läpi.

"Ehkä ne tottuisivat siinä kohtaa läsnäolooni, kun olisin täällä ihan koko ajan", mies pohti halaten Hildaa lähemmäs kylkeään ja kipristi varpaitaan piiloon, kun kissanpentu koetti purra niitä kunnolla peiton läpi.

Hilda halusi sanoa että mies oli täällä jo paljon, mutta se kalskahti negatiiviselta. Sitä se ei ollut. 
”... miten Bexillä menee?”

Nathan vilkaisi naista. Tahtoiko tuo todella kuulla siskostaan?
"Zoen puheista päätellen Bex on oikein hyvällä tuulella." Ei kai sitä tarvinnut sanoa, miten hevosenhoitaja oli muotoillut sanansa lähinnä pohdinnaksi siitä, miten kävi läpi eri murhatapojen etuja ja haittoja.

Halusi hän. Hän ei vain halunnut kysyä äidiltä. 
”Ei ole katkonut niskojaan?”

"Ei vielä", Nathan vahvisti. Jälleen kerran oli parempi olla kertomatta, miten kovin Zoe unelmoi siitä, että voisi katkoa Bexin niskat itse. "Luulen, että hän ratsastaa vasta huomenna. Joskus iltapäivästä tätä aikaa."

Hilda nielaisi ja käpertyi pienemmäksi. Sisko oli kaukana ja luonnonkatastrofi leijui tuskastuttavan lähellä. 
”... onko hän edelleen idiootti?”

"En ole ehtinyt nähdä häntä paljoa kisojen välissä", Nathan tunnusti. Bex oli viettänyt pitkään tien päällä, ensin Burghleyssä ja sittemmin Tryonissa, eikä hän ollut nähnyt ratsastajaa kuin vilaukselta sitten kuun vaihteen jälkeen.
"Mutta ei hän ainakaan ole tullut yhtään sen paremmin toimeen hoitajansa kanssa kuin ennenkään."

Hilda räpäytti silmiään. Hän kaipasi isosiskoa enemmän kuin myönsi ja se oli omiaan nostamaan surkean palan kurkkuun. Silmiäkin kirveli kosteudesta. 
”... hän ei ole oikeasti niin kamala.”

Nathan ei oikein tiennyt, mitä sanoa siihen. Hänestä Bex ei ollut koskaan kamala, mitä nyt välillä hieman... liian paljon kaikkea. Liian äänekäs, liian impulsiivinen, liian energinen. Mies halasi naista lähemmäs ja silitteli hellästi Hildan käsivartta.
"Hän tulee pian kotiin."

”Ei ole koskaan taattua että hän tulee kotiin kunnossa.” Hilda nielaisi ja kääntyi hieman. 
”Hän ei vain ole enää oma itsensä. Kuin hän ei välittäisi enää mistään.”

"Tietenkin hän tulee kotiin kunnossa", Nathan vakuutti lempeästi. Ei mikään muu olisi vaihtoehtokaan. Hevosalalla ei voinut jäädä pohtimaan, mikä kaikki voisi mennä pieleen, sillä se lista ei loppuisi koskaan.
"Ikävää, että sinusta tuntuu siltä", mies sanoi hiljaa. Hän ei voinut sanoa tuntevansa Bexiä niin hyvin, että voisi ottaa asiaan kantaa, joten tuntui paremmalta keskittyä lohduttamaan Hildaa.

Hilda veti itsensä pieneksi, niin pieneksi kuin oli mahdollista. 
”On vain ikävä häntä.” Silti hän ei voinut antaa anteeksi kaikkia niitä sanoja. Sisko oli käyttänyt niitä asioita jotka vain tuo tiesi.

"Näet hänet pian", Nathan lupasi halaten Hildaa tiukemmin, kun nainen tuntui sitä tarvitsevan. Hän toivoi, että Yhdysvalloista palaisi nainen, jota Hilda voisi pitää sisarenaan, mutta hän epäili, ettei niin kävisi. Saattoivatko sisarukset kasvaa eroon toisistaan samaan tapaan kuin lapsuudenystäville joskus kävi?

”En näe.” Nainen totesi hiljaa. 
”En voi antaa anteeksi että hän käytti epäreiluja asioita minua vastaan.” Puhumattakaan Nathanin suutelusta, mutta hän oli loukkaantuneempi riitojen pahoista sanoista.

"Mutta jos sinun on ikävä häntä, silloin vihasi tuntuu vain satuttavan sinua?" Mies lausui hiljaa, äänensävy kysyvänä. Olisiko Hildan parempi olla, jos nainen voisi antaa anteeksi siskolleen? Ei se tarkoittaisi, että Hildan tarvitsisi olla missään tekemisissä isosiskonsa kanssa.

”Hän tiesi miten loukata pahasti. En ole enkeli, mutta en käyttäisi arkoja asioita.” Hän veti syvään henkeä. 
”Ja alhaista vetää sinua niihin mukaan myöhemmin.”

"Olen pahoillani, että hän on kohdellut sinua niin", mies pahoitteli. Ei siihen oikein muutakaan voinut sanoa. Hildaparka. Hän pudisti pienesti päätään. Väliäkö sillä. Hän unohtaisi mielellään kaiken, mitä hänen ja Bexin välillä oli tapahtunut.

Hilda pyyhkäisi ärtyneenä kyyneltä poskeltaan. Eikö hän voinut saada perhettä ja poikaystävää? 
”Ei se sinun syysi ole.”

"Mutta ei se ole oikein, että sinua kohdellaan niin huonosti", Nathan vastasi. "Ansaitset paljon parempaa."

”En minäkään enkeli ollut.” Piti muistuttaa. Hän oli ollur vihainen ja loukattu, kerrankin antanut sen näkyä. 
”Mutt hän on siskoni ja ollut elämässäni aina.” Tuntui raskaalta ettei sisko enää olisi osa elämää.

Ei kai kukaan ollut, kun tappeli sisaruksensa kanssa. Tai kenenkään muunkaan. Riitely toi aina rumimmat piirteet esiin kenestä tahansa.
"Olen varma, että saat hänet vielä osaksi elämääsi. Ehkä hän vain tarvitsee hetken aikaa löytääkseen jalansijansa kaiken jälkeen." Oli helppo uskoa, että äkillinen työpaikan menetys ja sitä seuranneet muutokset olivat horjuttaneet Bexinkin tasapainoa.

Nainen niiskaisi ja pyyhki ärtyneenä kasvojaan. 
”Vetävää itkeskellä perheasioita...”

"Se on ihan okei", Nathan vakuutti halaten naista uudemman kerran ja painoi suukon Hildan hiusten sekaan. "Saat aina itkeä asioita, jotka painavat mieltäsi. Sitä varten olen tässä."

”Inhoan tätä.” Hilda puuskahti ja haki otteen miehen kädestä. 
”Välitän kun toinen ei.” Siltä se tuntui.

"Se on kamala tunne", Nathan totesi. Hän ei ehkä ymmärtänyt sisarusten väleistä paljoa, mutta sen tunteen hänkin tunsi. Se oli universaali tunne, johon jokainen törmäsi ennemmin tai myöhemmin elämässään.
"Olen varma, ettei se oikeasti ole niin. Sinusta vain tuntuu siltä, ettei Bex välitä." Ei pieni ratsastaja voisi oikeasti olla niin törkeä, ettei välittäisi sisarestaan lainkaan. Eihän?

Niin Hilda halusi uskoa, mutta Sashakin tuntui olevan välillä samaa mieltä. Hän kääntyi ympäri, katsellen miehen kasvoja.
”Onko sinusta tuntunut joskus siltä?” Oli vaikea kuvitella.

"Totta kai", mies vastasi pienen nyökkäyksen kera. "Entisessä työpaikassani minulla oli työkaveri, jota pidin hyvänä ystävänäni, mutta ennen pitkää alkoi tuntua siltä, että olin ainoa, joka näki lainkaan vaivaa ystävyyden eteen."

Hilda hipaisi miehen poskea hellästi. Niin kultainen mies. Ei nukuttanut ollenkaan. 
”Anteeksi, valvotan sinua.” Ei hyvä aika halulle puhua kaikesta.

"Saat valvottaa, kun asiat pyörivät mielessäsi", mies vakuutti. "Ihan koska tahansa." Kyllä hän selviäisi päivästä vähemmälläkin unella. Ei siinä ollut mitään uutta.

”En tiedä miten halu kysellä omituisia auttaa siihen.” Nainen myönsi huvittuneena. 
”Onko joku joskus särkenyt sydämesi?” Ei aiheita joista miehet puhuivat mutta asioita joka ehdottomasti kiinnosti naisia.

"Joskus tulee vain tunne, että tahtoo puhua", Nathan totesi. Ei sille ollut aina mitään järkevää selitystä, tai suoraa syytä, miten puhuminen auttaisi mitään.
"En sanoisi aivan niin", mies vastasi kulmat hieman kurtistuen.

”Mutta?” Se kuulosti siltä että siihen kuului mutta. 
”Anteeksi. En saisi olla liian utelias.”

"Olen aina eronnut kaikista ystävänä", mies vastasi, "mutta ei se ole koskaan mukavalta tuntunut." Ei hän silti menisi niin pitkälle, että sanoisi sydämensä särkyneen. Vähän vain ottaneen kolausta, ja siinä se.

”Se on saavutus.” Hilda totesi pehmeästi hymyillen. Mitä hän tiesi, se ei ollut helppoa, erota ystävinä. 
”Toisaalta, olet niin kiltti ja kultainen mies. Mitä sinä haluaisit elämältäsi?” Kyselyikä.

"Niin on vain käynyt", mies totesi. Erot olivat aina tulleet pitkän ajan kuluessa eivätkä yhden suuren virheen myötä, joten kai eroaminen ystävinä oli vain ollut luonnollinen jatke suhteelle.
"Tarvitsisiko minun haluta jotain suurta ja ihmeellistä?" Nathan naurahti. "Olen ihan tyytyväinen töissäni, joten en kaipaa suurta urakehitystä ainakaan. Toki olisi mukavaa tulla kotiin, joka ei olisi tyhjä, eikä perhe haittaisi lainkaan."

Jos sisko oli saanut jotakin hyvää aikaan, niin esitellyt miehen hänelle. Se oli ainoa piste siskon hyväksi. 
”Ei. Vastaat mitä haluat, et mitä oletat että haluaisin kuulla.”

"Niin vastasin", Nathan naurahti. "Mutta ei minulla ole sen suurempia tavoitteita elämässäni. Menen sinne minne virta vie ja koetan saada kaikesta irti parhaat puolet."

”Olet kovin suloinen, tiesitkö?” Kaikki tuntuivat tavoittelevan niin suuria. Hänestä tuntui välillä että hänenkin olisi pitänyt.

”Nyt tiedän”, Nathan naurahti hiljaa. Häntä harvoin kuvailtiin suloiseksi. ”En vain näe mitään järkeä siinä, että tavoittelee koko elämänsä jotakin ja jahtaa vain unelmiaan. Missä välissä elämästä ehtii nauttia, jos aina on matkalla jonnekin muualle?”

Hilda kuvaili. Etenkin nyt. 
”Ei milloinkaan.” Ei hänkään voinut sanoa nauttineensa, mutta häntä esti usein ujous. Olisi kyllä pitänyt hillitä omia kysymyksiä. 
”Sentään sinä et ole sellainen.”

"En", Nathan vahvisti. "En tosiaan. Olen tyytyväinen melko vähään. Hevosten kanssa on oppinut ottamaan voittonsa sieltä mistä ne saa ja kääntämään loput asiat hyviksi tavalla tai toisella."

”Joku voisi sanoa että olet opportunisti pahimmasta päästä.” Nainen naurahti pehmeästi.

"En voisi väittää vastaan", mies naurahti. "Hevoset ovat opettaneet minulle paljon itsestänikin, ja olen varmasti oppinut niiltä paljon. Hevoset ovat maailman pahimpia opportunisteja, joten kai siitä on jotain tarttunut minuunkin."

”Onneksi et ole kovin röyhkeä.” Muuten mies olisi voinut olla melko sietämätön tapaus. 
”Vaan ihanan huomaavainen ja kiltti.”

"Sitä olen yrittänyt olla oppimatta hevosilta", mies naurahti. Hän ei tahtonut olla röyhkeä. Hänet oli kasvatettu kohteliaaksi ja huomaavaiseksi. Äiti antaisi selkään, jos hän kohtelisi muita huonosti.
"Minä yritän. Äitini ei hyväksyisi muuta."

”äitisi on tehnyt hyvää työtä.” Hän totesi hymyillen. 
”Kerro perheestäsi? Tiedät että minun on hullu.”

"Ei perheesi ole hullu", mies naurahti. "Vanhempasi olivat oikein mukavia." Häntä ei ollut haudattu metsään, joten kaikki oli mennyt oikein hyvin.
"Vanhempani asuvat Lontoossa, jossa minäkin kasvoin", Nathan naurahti. "Äitini työskentelee vankilassa. Isä on kirjanpitäjä. Käyn heidän luonaan silloin kun vain töiltäni ehdin."

Toinen kulma kohosi kevyesti. Vankilassa? Sitä hän ei olettanut. 
”Ainoa lapsi?”

"Valitettavasti tai onneksi, miten sitä haluaakaan katsoa", hän naurahti. "Olisin aina halunnut pikkuveljen, jonka kanssa koettaa livahtaa äidin vahtivan silmän alta jahtaamaan heinäsirkkoja ja muita ötököitä ulos, mutta minun täytyi tyytyä naapuruston lapsiin."

”Sekä että. Riippuu näkökulmasta.” Hilda myönsi huvittuneena. 
”Minä toivoin pikkusiskoa. En saanut. Sain vain veljen ja typeriä valomiekkaleikkejä.”

"Minun on koko sukupuolen edestä puolustettava valomiekkaleikkejä ja sanottava, ettei niissä ole yhtään mitään vikaa", Nathan naurahti lämmöllä.

Hilda nyrpisti nenäänsä. 
”Bex ja Anthony pilasivat aina teekutsuni. Ja yleensä tappoivat vieraana olleet pehmolelut.”

"Voi ei", Nathan nauroi. "Ne kuulostavat kovin synkiltä teekutsuilta. Ei kai teekuppien ääreen ole yleensä tarkoitus kuolla?"

”Ei ainakaan minun kutsuillani ollut. Vähän liiam bostonilaisen kuusivuotiaalle.” Nainen virnisti vaisusti. 

"Uskon", Nathan naurahti pehmeästi. Miksei häntä yllättänyt, että Bex oli harrastanut pehmolelujen murhaamista? Hän saattoi hyvin kuvitella Bexin olemaan se tyttö, joka repi nukeilta päät ja raajat irti, jos joku erehtyi moisia antamaan lahjaksi.
"Oliko sinulla lempipehmoa?"

”Sir Snugglypaws.” Hildaa nauratti nimen lausuminen. 
”Äitini ompelutekeleitä. Se oli oikein hieno nalle, mutta sillä oli kissan korvat ja häntä.”

"Se kuulostaa suloiselta", Nathan myönsi hymy huulillaan. "Vieläkö Sir Snugglypaws on tallessa?"

Hilda nyökkäsi. 
”Se oli erityisen suloista kun viidestä kahdeksan vuotiaateen lispasin aika pahasti. Thir Thnugglypawth.” Nainen lausui huvittuneena, joutuen nyt todella keskittymään. 
”On, siististi laatikossa muiden lelujen kanssa.”

"Ehdottomasti suloista", Nathan vakuutti naurahtaen. Voi Hilda. Minkä nimen nainen olikaan pehmolelulleen antanut, siitä huolimatta miten vaikeaa sen sanominen ääneen oli ollut.
"Sinun täytyy joskus esitellä Sir Snugglypaws minulle", mies vaati hymy huulillaan.

Hilda nyrpisti nenäänsä hymyillen. 
”Sinun suosikkilelusi oli ritsa tai actionfiguuri?”

"Osuit lähelle, mutta ei aivan. Nallipyssy", Nathan naurahti. "Ritsa olisi ollut makea, mutta äiti oli varma että rikkoisin sillä vain ikkunoita vahingossa."

Hilda siristi silmiään. 
”Äitisi oli viisas nainen. Viisaampi kuin omani tässä asiassa.” Bex oli saanut joskus ritsan ja siitä ei ollut seurannut mitään kaunista. 
”Tosin sen ritsan taisi antaa isä...”

"Se selittää paljon", hän naurahti. "Minun isäni olisi varmasti langennut samaan, jos olisin vain koskaan tajunnut pyytää häneltä."

”Nathan! Jopa minä osasin pyytää isältä kun tiesin että äiti kieltäisi.” Hilda oli ollut lapsena vähän menevämpi. Hän oli käpertynyt kasvaessa kuoreensa.

"Minä en koskaan tajunnut", mies naurahti. "Mitä sinä pyysit isältäsi? Tai mitä äitisi kielsi?" Bexin kasvattanut Ava oli varmasti osannut sanoa ei äärimmäisen tiukasti, silloin kun sille oli ollut tarvetta. Eihän Bexin kaltaisen lapsen kanssa muutoin voisi pärjätä!

Ava oli tosiaan osannut sen taidon. 
”Muistan pyytäneeni esimerkiksi usein jäätelöä. Äiti kielsi mutta ei isä tajunnut sellaista ajatella. Olen myös pyytänyt isää lupaamaan reissun akvaarioon jotta välttäisin ratsastuskilpailut viikonloppuna. Sanoin että se oli koulua varten ja oli pakko päästä. Oikeasti halusin sinne koska halusin jutella luokan söpön pojan kanssa ja hän oli sanonut menevänsä sinne.” Mitähän muuta hän oli tehnyt? 
”Ah. Suostuttelin myös joskus isän päästämään Bexin arestista ulos jotta sain olla yksin kotona lukemassa.”

"Sinähän olit todellinen kapinallinen!" Nathan nauroi kuunneltuaan Hildan muistelua lapsuudestaan. "Olen varma, että Bex arvosti vapautusta arestista." Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö nainen ollut ollut moisessa erittäin usein lapsena.

”Enkö olekin?” Hilda virnisti ylpeästi. 
”Suorastaan villi! Sain olla yksin kotona ja syödä jäätelöä suoraan purkista.”

"Se kuulostaa loistavalta elämältä", Nathan naurahti. "Olit pieni kapinallinen, ja silti sinusta kasvoi kunnon kansalainen. Äitisi sietäisi olla todella ylpeä."

”Minä käperryin kuoreen vanhetessani.” Hilda totesi hymyillen. 
”Ihan itsestäni.”

"Sekin on ihan sallittua. Hieno nainen sinusta kasvoi joka tapauksessa." Täydellinen suorastaan, jos häneltä kysyttiin. Maailma ei kaivannut enempää kapinallisia ja huligaaneja, vaan Hildan kaltaisia luotettavia ja rauhallisia kansalaisia.

Hilda naurahti miehen sanoille hienosta naisesta. 
”Hieno nainen? Kissahullu vanhapiika, joka kiusaa lapsia työkseen.”

"Hieno nainen", Nathan vakuutti järkkymättä. "Kasvatat seuraavasta sukupolvesta jälleen uusia neroja johtamaan kansakuntaa oikeaan suuntaan ja välttämään historian virheet. Ja mitä elämä olisi ilman eläimiä? Kissat ovat mahtavia."

”Miten olenkaan pärjännyt kun sinä et ole ollut hivelemässä egoani?” Hyvin olematonta egoa. Hildalla ei ollut sellaista. 

"Loistavasti", Nathan naurahti pehmeästi, "minähän se tuon elämääsi kaikki ongelmat. Tai ainakin houkuttelen kissoistasi esiin mustasukkaisuutta."

”Tiedätkö, olen eri mieltä.” Hilda totesi hymyillen, kiepahtaen miehen päälle sulavasti. Kaikella kirjatoukan sulavuudella jota hänestä löytyi. 
”Nyt pärjään loistavasti.”

Nathan naurahti yllättyneenä, kun päätyi kunnolla selälleen Hildan alle.
"Niin pärjäät", hän vakuutti hymyillen. "Olet loistava. Mutta meidän pitäisi varmasti harkita nukkumaanmenoa piakkoin, tai tämä koko yö menee ihan valvomiseksi."

Se sai naisen naurahtamaan pehmeästi. 
”Olet ihana.” Siitä oli helppo kierähtää hyvin lähelle kainaloon ja kietoutua lyhyehkön naisen kaikella raajakapasiteetilla kiinni miesystävään.

"Kiitos", mies naurahti kietoen tyytyväisenä kätensä Hildan ympärille, kun nainen asettui tiukasti hänen kainaloonsa. "Hyvää yötä, rakas."

Hilda vaikutti siltä kietoutumisellaan siltä ettei aikonut päästää miestä irti yön aikana. Hitaasti taas kissat hiipivät naisen päälle nukkumaan. 
”Hyvää yötä rakas.”