PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] Luck is a matter of preparation meeting opportunity

Siirry alas 
Siirry sivulle : 1, 2  Seuraava
KirjoittajaViesti
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: [P] Luck is a matter of preparation meeting opportunity   To Syys 20, 2018 11:20 pm

Hatsiubatin ja Silkin hahmojen kisamatka Tryoniin, jossa ratsastetaan maailmanmestaruuskisat vuosimallia 2018. Mukana ainakin Lieke, Artemis, Emily, Bex, Caitlin, Zoe, Larissa ja Lexa.
-----

Maanantai 10. syyskuuta 2018 - iltapäivä, Tryon International Equestrian Center, Pohjois-Carolina, USA

Vaaleahiuksinen hollantilainen oli koettanut tehdä kaikkensa sen huulen kanssa. Ei se tavallaan ollut edes niin paha - hän oli kompuroidessaan itse osunut siihen hampaalla. Sitten taas, se ei oikein mennyt piiloon eikä asettunut, mikä oli omiaan ärsyttämään naista kunnolla. Hän olisi halunnut piilottaa sen hyvin. Tuntui kuin ihmiset olisivat katsoneet häntä erilailla kuin sunnuntaina ja se sai naisen kulmat kurtistumaan. Hän seisoskeli rapsuttelemassa Commodoren päätä, vietettyään pikaisen hetken videon päässä ratsailta. Julian kun oli siskonsa häiden ja lapsiperhearjen vuoksi estynyt olemaan paikan päällä valmentajana fyysisesti. Kaksi viimeisintä päivää velloivat kropassa ja mielessä, eikä hän oikein tiennyt mitä ajatella. Punarautiaalla orilla se oli helppoa. Kunhan söi ja oli rapsuteltavana. Rehellisyyden nimissä hänkin oli harrastanut sitä hiljan, mikä sai pienen hymyn nousemaan naisen huulille. Lieke näytti helposti siltä kuin olisi ollut kissa kermakupilla.

Vaikka Englannin kesä oli ollut pitkä, kuuma ja kuiva, ei mikään ollut valmistellut Caitlinia Pohjois-Carolinan kosteaan kuumuuteen. Hevoset olivat hien peitossa heti, kun ratsun talutti ulos tallista, jonka ilmanvaihto ja jokaisen karsinan yllä oleva tuuletin pitivät hevoset viileänä. Ulkona moista luksusta ei ollut, joten nainen oli liikuttanut Remonan aamuvarhaisella, kun yön aikana ilmaa raikastuttanut sadekuuro oli hetken pitänyt tuskaisen kuumuuden sivussa. Loppupäivän tamma oli viettänyt ylellisessä karsinassaan kahden hevosenhoitajan hellässä huomassa. Caitlin oli viettänyt päivänsä muiden irlantilaisratsastajien luona, sillä vaikka hän olikin ainokainen koulun puolella, oli Irlannilla täysmittainen este- ja kenttäjoukkue. Siinä oli ratsastajia, joiden kanssa jutella mukavia, kun he koettivat itsekin sopeutua kuumaan ilmanalaan. Näin iltapäivästä hän tosin oli tahtonut tulla tarkastamaan Remonan vielä kertaalleen. Ihan vain varmistaakseen, että tammalla oli kaikki kunnossa.
Kaikki kouluratsut oli majoitettu samaan tallirakennukseen, joten käytävillä kuuli melkoisen kielten sekamelskan, kun hoitajat ja ratsastajat puhuivat keskenään. Caitlin kuunteli huvittuneena keskusteluja, joita käytiin hänen osaamillaan kielillä, ja koetti saada kiinni niistä, joita ei vielä niin tuntenut.
"Kas, hei Lieke", nainen tervehti tunnistaessaan hollantilaisnaisen. Olihan ystävän kasvateilla kilpaileva nainen tuttu muutoinkin kuin vain kilpailuista, joihin he olivat osuneet yhdessä. "Ajattelinkin, että milloinkohan törmään sinuun."

Lieke säpsähti ääntä joka ei ollut kovin tuttu tai kuullut usein. 
”He- oh, Caitlin.” Hän haroi hiuksiaan kevyesti pois kasvoilta.
”Täällähän minä, en edes erityisesti piilotellut.”

"Täällä olisi kieltämättä tarpeeksi väkeä piilotteluakin varten", Caitlin naurahti. Ratsastajia oli paljon, ja tukihenkilökuntaa niin ratsastajien kuin kilpailun järjestäjien puolesta kymmenen kertaa enemmän. Kyllähän siihen väenpaljouteen jo onnistuisi piiloutumaan.
"Mitä kuuluu?" Nainen kysäisi pirteästi. Hän oli tuskin ehtinyt päästä lentokentältä, kun oli jo siirtynyt jenkkiaksenttiin, joka soljui kieleltä sujuvasti Kentuckyssä vietetyn vuoden jäljiltä. Aksentista huolimatta ei jäänyt epäselväksi, minkä maan väreissä hän ratsasti, sillä nainen oli - sattumalta, tosin - pukeutunut vihreisiin housuihin ja valkoiseen paitaan. Hän oli kävelevä irlanninlippu, jonka viimeiseli kuparinpunaiset hiukset.

Lieken puheessa viipyi itsepintaisesti häivähdys aksenttia, joka kavalsi hänet melko äkkiä. Se ei vain mennyt pois, Rosingsista vietetystä ajasta huolimatta. Hän sulki karsinan oven,  nostaen kättä suunsa eteen kysymyksen myötä. 
”hyvää, pelkkää hyvää. Sinulle?”

Käden liike sai Caitlinin katseen siirtymään Lieken suulle. Huuli halki?
"Samaa tänne", nainen nyökkäsi pirteästi. "Maailmanmestaruuksissa on aina omanlaisensa tunnelma, jonka keskiössä on ihana olla." Eivätkä kilpailut olleet vielä edes päässeet käyntiin! Huomenna olisi aamuvarhaisella kouluratsujen esittely tuomariston edessä, ja sen jälkeen kilpailut vasta alkaisivat todella tuntua kilpailuilta.
"Mitä kasvoillesi on käynyt?"

Vaaleapiirteisen naisen silmät siristyivät kevyesti hymyn myötä. 
”Onhan se niim. Näissä on oma taikansa, jota ei edes tajua odottavansa ennen kuin on paikalla.”  Coms korskahti karsinassaan, koettaen vihjaten ettei tuollainen seisoskelu käynyt päinsä.
”Liityin kerhoosi ja kompuroin.”

"Nimenomaan", Caitlin nyökkäsi pirteästi. Hän oli kerännyt hiuksensa korkeammalle nutturalle kuin yleensä, sillä hän oli tahtonut hiukset kauas niskastaan. Tällaisessa kuumuudessa se tuntui olevan ainoa vaihtoehto.
"Aijai, nyt ei ole hyvä aika hankkia moista jäsenyyttä", nainen pudisti päätään pienesti irvistäen. Huomenna lähestulkoon kilpailtaisiin siitä, kuka onnistuisi näyttämään tyylikkäimmältä juostessaan ravaavan hevosen rinnalla tuomariston edessä.

”Yleensä se ei kysele milloin jäsenyydelle on hyvä hetki. Kuvittelin että kylmä riittäisi mutta ei näemmä.” Kylmä ja se että olisi ottanut rauhallisesti myös sunnuntaina. Ehei, Lieke ei ollut osannut sellaista. 

"Sitä täytyy pitää aika pitkään", Caitlin myönsi naurahtaen. Eikä sen jälkeen sopinut edes puhua paljoa, hymyilemisestä puhumattakaan. "Olen myös huomannut, että vaseliini auttaa paranemisen kanssa, mutta ei sekään ihmeitä tee." Huomiseksi siitä ei olisi apua, ja sunnuntaiksikin vain hiukan. Lieke esittelisi hevosensa ja ratsastaisi kilpaluokat huuli halki.
"Hyvä niksi peittämiseen on huuliherpeslaastari, foundationvoidetta koko huulen päälle ja sen jälkeen huulipunaa. Jotkut vannovat tumman värin nimeen, mutta minusta se vetää liikaa huomiota puoleensa, joten minä suosin aina vaaleaa huulipunaa. Voimakas silmämeikki auttaa myös kääntämään huomiota pois huulesta", nainen neuvoi naurahtaen. Hän oli saattanut harrastaa tätä elämässään lähestulkoon kuukausittain.

Lieke ei edes ajatellut puhumista tai hymyilyä. Toivoton nainen. 
”Pitää kokeilla.” Onneksi hän ei harrastanut voimakasta huulimeikkiä, joten vaaleasävy ei olisi poikkeus. 
”Olisi pitänyt kysyä sinulta heti.” Eikä soittaa Julianille, kitisten asiasta.

"Minulla on kyseenalaisen paljon kokemusta", Caitlin myönsi huvittuneesti naurahtaen. Jos hän jotakin osasi niin sen, miten peittää mustelmia, haavoja ja muita naarmuja, joita hän hankki jatkuvasti tavalla tai toisella.
"Laita viestiä jos kaipaat vielä niksejä", hän totesi. "Olen saman katon alla kenttäratsastajien kanssa, joten vinkkejä luulisi riittävän."

”Kenttä? Oivoi. Sinähän olet ekspertti ainakin tämän jälkeen.” Lieke naurahti päätään pudistellen. Hän asusteli yksinään. 
”Ei minulla taida olla numeroasi kun vaihdoin kaikkea muuton jälkeen.”

"Luulen, että olen ollut sitä jo viimeisen kymmenen vuotta", Caitlin naurahti. Hän oli kolhinut itseään enemmän kuin kenttäratsastajat ehtivät lajinsa mukana koskaan. Hän oli pudonnut portaatkin neljästi jo tämän vuoden aikana. Hänellä oli kyseenalaisia lahjoja. Nainen kaivoi puhelimensa housujen takataskusta ja ojensi sitä Liekelle, jotta nainen voisi näpytellä numeronsa sinne. Hän laittaisi viestiä Liekelle, ja tadaa, molemmilla olisi toistensa numerot jos tarve iskisi. Eipä sillä, että vieraalla maaperällä tulisi paljoa soiteltua, kun hinnat olivat niin järjettömät näin Euroopan ulkopuolella, mutta ainakin kisa-alueella oli wifi.
"Onko Commodore kotiutunut tänne kuumuuteen hyvin?"

Lieke nauroi ja otti puhelimen vastaan. Vino hymy nousi kasvoille. 
”Sellaistakin legendaa kuulee.” Hän myönsi. 
”No, niin hyvin kuin voi. Sen viilentäminen käy hoitajille työstä.”

"Sama Remonan kanssa", nainen nyökkäsi. "Luojan kiitos täällä on näin hulppeat tallitilat. Ei siitä tulisi mitään, jos nyt oltaisiin väliaikaisissa karsinoissa." Oli luksusta, kun tallirakennuksissa oli kunnon ilmanvaihto ja jokaisen karsinan yllä oma tuuletin, sen sijaan että kisakarsinat olisi koottu vain elementeistä viikkoa ennen kilpailuja. Tämä oli huippuluokan hevoskeskus, jonka karsinaluku taisi ylittää tuhannen rajapyykin mennen tullen.
"Onneksi aamulla oli viileämpää, niin saattoi ratsastaa edes hetken ilman että itsekin oli kuin uitettu rotta", Caitlin huokaisi. Täytyisi toivoa, että kisapäivillekin olisi luvassa viileämpää säätä - eikä hurrikaani saapuisi Tryonin kisakeskuksen päälle. Tämä kuumankostea, ukkosta lupaileva sää oli aivan riittävän raskas ilman myrskytuulia.

Lieke pudisteli päätään. 
"Ei tosiaan. Silloin olisi pitänyt miettiä vahvasti kestäisikö hevoset ollenkaan." Lieke naurahti. 
"Olen koettanut samaa. Täällä ei voi kättään nostaa. Ulkona, sisllä on onneksi asianmukainen ilmastointi"

"Niinpä niin. Onneksi täällä on hevosille mukavat oltavat", nainen nyökkäsi. Ei tästä muuten olisi tullut yhtään mitään. Hän vain toivoi, että sää suosisi kisapäivinä. Olisi ikävää, jos hevonen väsyisi jo Grand Prix ohjelman aikana niin, ettei jatkoa Specialiin olisi edessä - tai suoritus siinä ohjelmassa olisi väsyneen hevosen näköinen.
"Täällä on kieltämättä yhdet hienoimmista tiloista, mitä olen missään nähnyt. No, ainakin niiltä osin, mitä kaikki on valmiina." Hoitajillekin oli oma oleskelutila kisa-alueella, sillä kaikki eivät olleet mahtuneet asumaan kisapaikalla oleviin asumuksiin.

"Se on aina tärkeintä" Lieke nyökkäsi hymyillen ja haroi hiuksiaan. Jestas tätä. 
"Et kaipaisi kahviseuraa? Vaikka jääkahvi taitaa olla ainoa mitä täällä voi juoda." Mit hän enää yksin huoneellaan, kun Angus oli livahtanut aamusta velvollisuuksiinsa.

"Vilkaisen vain pikaisesti, että Remonalla on kaikki kunnossa, mutta mennään ihmeessä", nainen nyökkäsi. Jääkahvi kelpaisi mainiosti. Ehkä se viilentäisi oloa edes hetkeksi, tarjoten toivottua helpotusta tukalaan kuumuuteen. Caitlin siirtyi rauhallisin askelin tallikäytävää pidemmälle, kunnes saattoi pysähtyä Irlannin lipulla koristellun karsinan eteen. Remona tuijotti häntä kalterien lomasta korvat hörössä, puhisten pehmeästi, kun nainen liu'utti oven auki ja astahti peremmälle. Pikainen tarkistus vakuutti hänet siitä, että hevosella oli raikasta vettä edessään, heinät olivat maistuneet ja kaikki oli kunnossa. Ei siis huolta hevosesta, joka laitettaisiin hoitajien toimesta kuntoon aamun esittelyä varten. Caitlin sulki huolella karsinan oven ja varoi kerrankin sormiaan, ettei jättänyt niitä lukon väliin. Olisi ikävä ratsastaa turvonneella sormella.
"Lähdetään kahville", nainen nyökkäsi pirteästi.

Lieke nyökkäsi, pysytellen paikallaan. Hän katseli puhelintaan Caitlinin ollessa poissa, varomatta ilmeitään. Hän ei ollut valmistautunut Caitlinin hiipivän paikalle niinkin sulavasti, joten työnsi puhelimen taskuunsa kuin olisi jäänyt jostakin kiinni. Jokainen rakastunut nainen tosin tiesi sen ilmeen syyn.
"Mennään. Viihdytkö etelässä?" 

Nuoremman naisen ilme huvitti suuresti Caitlinia. Vai sellaista peliä sitten.
"Oikein hyvin", Caitlin vahvisti nyökäten suunnistaessaan tallin oville ja ulos hiostavaan kuumuuteen. "Kilpailut ovat lähellä ja Hansenin tallilla on kaikki mitä voisin toivoa." Ehdottomasti hyviä syitä asua etelässä kaikesta kaukana olevan pohjoisen sijaan.

"Paitsi pari valmentajaa?" Lieke kiusasi huvittuneena. 
"Tai ainakin maanmiehesi muistaa aina kitistä. Kyllä, minä juoksen tekemässä "niitä esteharjoituksia joilla Caitlinista tuli huippu, älä valita" Artemiksen nenän alla." 

"Hyvä nähdä, ettei hän ole muuttunut yhtään vaatimattomammaksi", nainen nauroi raikuvasti. Vai olivat Artemiksen esteharjoitukset tehneet hänestä huipun. No, mies esittäkööt asian miten tahtoi. Ne olivat kieltämättä auttaneet voimistamaan Remonaa, mikä heijastui äärimmilleen koottuihin liikkeisiin.
"Kaikkea ei voi elämässä saada. Hansenin talli on paljon rauhallisempi, joten ilmapiirinä se on ehdottomasti mukavampi niin minulle kuin hevosillekin. Jos sitten vaihdossa on täytynyt ottaa Hansen valmentajaksi, no, huonomminkin voisi olla", nainen naurahti.

"Ei tosiaan." Lieke naurahti, pudistellen päätään. Irlantilainen ei tosiaan ollut vaatimaton. 
"Niin no, toiset voivat muuttaa toiseen kaupunkiin, minä lähdin toiseen maahan paremman valmentajan perässä."

"Sellaista se välillä on", Caitlin totesi. Hänkin oli nuorempana muuttanut maasta toiseen valmentajien perässä. Nyt hän tunsi olevansa siinä onnekkaassa tilanteessa, että saattoi itse valita missä asua. Hän olisi voinut vaikka laittaa oman tallin pystyyn, jos siltä olisi tuntunut. Olihan siitä aina apua, jos saattoi ratsastaa toisen kouluratsastajan kanssa, mutta hän pärjäisi itsekseenkin. Ei tosin tarvinnut, kun Hansen oli ilomielin ottanut hänet vastaan. Hevosiakin oli tarjolla enemmän kuin mihin hänen aikansa riitti.
"Millaista Englannissa asuminen on ollut?"

Kysymys yllätti Lieken aivan hyvin. Hänen kasvoillaan kipaisi se sama hymy. 
"Ei niin kamalaa kuin Julian antoi ymmärtää."

Caitlin pyöräytti silmiään huvittuneesti hymähtäen.
"Ei voinut tulla yllätyksenä. Julianin mielestä kaikki mikä ei ole oranssia ja Alankomaista lähtöisin on aivan kamalaa", nainen huomautti. Ihme, että mies oli suostunut asettumaan syrjäiseen pohjois-Englantiin sukunsa kilparatsujen kanssa.
"Selvästi olet löytänyt parempaakin seuraa Englannista", Caitlin lisäsi virnistäen.

"Tarkoitin esimerkiksi säätä." Lieke naurahti. Tuo oli valittanut asiasta ties miten kauan ja edelleen. 
"En ymmärrä miksi ei muuta pois jos on niin kamalaa." Nainen vilkaisi irlantilaista ja yritti olla hymyilemättä liian leveästi. 
"... Jotain sellaista."

"Sadekin on parempaa Alankomaissa, jos Julianilta kysyt", Caitlin totesi. "Siunattua sadetta suorastaan." Hänen asumisensa ympäri Eurooppaa eivät olleet varsinaisesti saaneet häntä uskomaan moiseen.
"Onko jollakin sellaisella nimikin?" Caitlin uteli punertava kulma huvittuneesti kohoten.

"Tietenkin, sitä tulee vähemmän." Lieke huomautti huvittuneena. Hän vilkaisi Caitlinia, siristäen silmiään. Edes Julian, joka oli oikeasti ystävä, ei tiennyt tämän 'sellaisen' nimeä. 
"Angus."

"Luulen, että nykytiedon valossa olet väärässä", Caitlin huomautti virnistäen. Häntä ei ainakaan yllättäisi tieto, jos Alankomaissa sataisi enemmän kuin Englannin pohjoisosissa.
"Kappas, olet löytänyt miehen, joka ei ole hollantilainen itsekin", nainen kiusasi naurahtaen.

"En sanonut että se oli minun mielipiteeni." Nainen muistutti hymyillen. Ei, se oli jonkun muun. 
"Miksi kuulostat noin yllättyneeltä? Yhteisellä ystävällämmekään ei ole hollantilaista vaimoa."

"Ei, mutta Deirdre asui Alankomaissa, kun he tapasivat", nainen huomautti hymyillen. Se oli riittävän lähellä hollantilaista hänelle.

"Hän oli siellä väliaikaisesti, ei jäämässä alunperinkään." Piti sitä nyt yrittää todistaa että he eivät olleet niin... jotakin. 
"Mutta kyllä, minun on skotti."

"Mutta hän asui silti maassa", Caitlin totesi naurahtaen. Hänestä tuntui, että hollantilaiset olivat naurettavan ylpeitä pienestä uppoavasta maaläntistään.
"No, parempi sekin kuin englantilainen", nainen virnisti vinosti. Ketäpä pieni hyväntuulinen vihanpito saarivaltioiden asukkaiden lomassa oli koskaan haitannut.

"Sinä olet päättänyt vain syyttää meitä ylpeydestä?" Hän olisi pukannut Caitlinia, jos ei olisi pelännyt naisen kaatuvan sen seurauksena. 
"Ystävälläsi on kuulemma englantilainen."

"Ylilyödystä, naurettavasta isänmaallisuudesta", Caitlin korjasi virnistäen, "ja kyllä, aivan taatusti syytän." Eikä kukaan voinut edes hyvällä omatunnolla väittää hänen olevan väärässä.
"Englantiin mahtuu muutama kelvollinen nainen", hän totesi, "jos oikein etsii."

"Noh! Jonkun pitää olla kun muut eivät kehtaa." Lieke mutristi huultaan, kaivaen puhelimen taskustaan. 
"Niinpä niin. Mistähän löytäisi irlantilaisen joka ei kiusaisi?"

"Muut vain ovat tajunneet sen, mikä ei ole koskaan uponnut teidän paksuun kalloonne: tämä on yhteinen planeetta, ja kaikki rajat maiden välillä ovat tyhjästä repäistyt", Caitlin vastasi naurahtaen. Kun oli elänyt koko elämänsä kiertäen maasta toiseen, ei enää edes osannut ajatella yhtä maata itsekseen.
"Et mistään. Kiusanteko on meillä verissä", nainen ilmoitti vakavuutta ääneensä tavoitellen, kun lähestyi kahvilaa. Hän tosin potkaisi hienosti mennessään säärensä terassilla olevan tuolin jalkaan, ja kirosi iiriksi kumartuessaan hieromaan koipeaan.

Lieke ei voinut olla nauramatta naisen sanoille. 
"Niinpä niin. Me olemme ylpeitä ja te kääpiöitä, jotka kiusaavat ihmisiä ja vahtivat kultapataa" Hemmeti soikoon. Hän pudisteli päätään Caitlinille. 
"Älä riko itseäsi."

”Jos minä olen kääpiö, niin sinä et ole hobittia kummempi”, nainen naurahti suoristautuen täyteen pituuteensa siitä huolimatta, miten säärtä kolotti edelleen. Kyllä se ohi menisi. Liekellä oli hurjat kuusi senttiä pituutta hänen ylitseen - kannatti varoa, ketä kutsui kääpiöksi!
”En riko, älä huoli. Tämä on vielä pientä. Joukkueen fysio on ylpeä, jos päivän ainoa mustelma jää tähän ja olkapäähän, jonka täräytin oveen.”

"Isojalkainen, karvainen... Samaistun." Lieke totesi nenäänsä nyrpistäen. Hän voisi olla hobitti. Pitäisikin yrittää viittausta Angukseen, olisiko tuo samaa mieltä. 
"Meillä ei. Minä saan selkääni kun hän yhyttää minut. Tai lääkäri. Miten vain."

”Aijai, mitäs sinä nyt semmoisia olet mennyt tekemään”, Caitlin naurahti astellen vain kevyesti onnahdellen tiskille tilaamaan jääkahvin. ”Lääkäri, fysio ja ylipäätään jokainen joukkueen taustavoimista pitää pitää onnellisena. Tekee sinunkin elämästäsi helpompaa”, hän valisti naurahtaen.

Lieke kohotti kulmaansa, osoittaen huultaan. 
"Tämä. Beatrix ei onneksi tiedä että ratsastan huuli auki. Mukava yllätys."

”Eivät he yhdestä huulesta jaksa välittää. Ei se estä ratsastamasta. Hanki jumi hartioihin tai selkään huonosta asennosta sängyllä ja sen jälkeen vasta tiedät, miltä tuntuu suututtaa joukkueen taustajoukot”, Caitlin naurahti. Hän oli oppinut, ettei arvokisoissa koskaan sopinut nukkua edes huonolla tyynyllä, tai fysiolla oli jo sanansa sanottavanaan.

Ja se tyrskähdys lihasjumeisa ei ehtinyt sensuurin haaviin vaan pääsi ilmoille. Lieke yskäisi pehmeästi ja otti tilaamansa valtavan kahvin sormiinsa. 
"Se on totta."

Caitlin kohotti kulmaansa huvittuneena.
"Miksi minusta alkaa tuntua, että huulesi on halki aivan muusta syystä kuin omasta kompuroinnistasi johtuen", nainen myhäili huvittuneena. "Ellei kompurointisi nimi ole nykyään Angus."

"Aika raju oletus." Lieke totesi tyynesti, ilmeen värähtämättä. Se onni oli siitä kun ilmeettömyys hevosen selästä seurasi muuallekin. 
"Jumeja minulla ei kyllä ole. Hyvät lihasrelaksantit ja venyttely."

"Mutta et selvästi uskalla väittää sen olevan vääräkään", Caitlin nauroi. Hän oli surkea valehtelija, sen tiesi jokainen, mutta hän oli taitava tunnistamaan valheet, kun niitä koetettiin syöttää hänelle.
"Älä vain väsytä itseäsi liiaksi."

"Puhuin vain lihaksistani." Lieke totesi tyynesti, ottaen kulauksen ihanan jäisestä kahvistaan. 
"Huuli on omaa tekoa." Tavallaan. Ja ei pelkoa, relaksanttini lähti töihin. Ja tulee takaisin joskus. Paskaa." Vaikka hän oli saanut pari päivää yllätyksenä, voisi hän silti valittaa.

"Ehkä parempi niin", Caitlin huomautti huvittuneena istahtaen alas pöydän ääreen. Hän ei voisi kävellä kahvin kanssa, tai jäinen juoma olisi hetkessä sylissä. Toisaalta, ehkä se viilentäisi vieläkin paremmin kuin kahvin juominen.
"Et ikinä kuulisi siitä loppua, jos Julian saisi kuulla, että käytit energiaasi toiseenkin mieheen kuin vain Commodoreen."

Lieke naurahti käheästi. 
"Hän tietää miten minä tykkään käyttää energiaani ja jos hän kehtaisi aloittaa, hän saisi vähintään saman valituksen takaisin."

"Hänen mielipiteensä voisi muuttua hyvin nopeasti, jos ratsastaisit ala-arvoisesti maailmanmestaruuksissa sen tähden, miten on paikat hellinä", Caitlin huomautti suu huvittuneesti mutristuen. "Hän ottaisi sen vähintään henkilökohtaisena loukkauksena, ettet ollut varmistamassa joukkuemitalia Alankomaille."

"En tekisi niin. Relaksanttini on jo jossain... New Yorkissa, ehkä, jos en kamalasti valehtele." Ei hän todellakaan muistanut missä kelvoton rontti aina meni. 
"Sellaista sattuu kun ajaa kuten idiootti. Ja hankkii pesueen." 

"No sekin on totta", Caitlin naurahti. Julian olisi varmasti ollut erittäin mielellään itse kilpailemassa maansa silmiä särkevässä oranssissa.
"Varo vain, ettei vauvakuume iske seuraavaksi sinuun. Nyt kun on mieskin ja kaikkea."

Lieke vilkaisi Caitlinia miltein pahasti. 
"Ei helvetissä. Siinä venyy moni sellainen jonka ei pitäisi, kaikki muuttaa pysyvästi kymmenen senttiä alemmas ja ties mitä muuta. Ja sitten pitäisi vielä kasvattaa se lapsi."

"Ei kai pitäisi edes yllättyä", Caitlin naurahti. Hän siemaisi jääkahviaan ja nojasi tuolin selkänojaan tyytyväisenä. Ei yhtään hullumpi päivä kisa-alueella, joka aukeaisi huomenna yleisöllekin. Äkkiä täällä olisi liikaakin elämää.
"Mitä aiot tehdä vielä tänään?" Kai se olisi turvallisempi puheenaihe kuin jatkaa nuoremman kiusoittelua lapsista tai miehestä, jonka Lieke oli onnistunut löytämään itselleen.

"Mistä?" Ei, hän ei voinut kuvitella itseään äitinä, puhumattakaan siitä että hänen miehensä ei ollut mikään vuoden isäehdokas. Ehei tosiaan. 
"Nukkua. Katsoa huonoja elokuvia, syödä suklaata joka tuli ikävissä hamstrattua. Sinä?"

"Siitä että ongelma olisi fyysiset muutokset", Caitlin naurahti. "Olet niin nuori vielä." Melkein teki mieli kiusata Liekeä siitä, miten kaikki kyllä valahtaisi iän mukana alemmas muutenkin, mutta olkoot. Antoi nuoren unelmoida.
"Ajattelin käydä tervehtimässä tuttuja, nyt kun kenttäratsutkin ovat päässeet karanteenista", nainen totesi hymyillen. Olihan täällä ratsukoita, joita hänkin oli valmentanut - ja Diana, jonka selässä hän oli itsekin istunut useaan otteeseen. "Helpompi etsiä itse Rosingsin väki kuin odottaa, että Bex etsii minut."

Kyllä hän sen tiesi, mutta miksi vauhdittaa sitä lapsilla? Niinpä. 
”Ongelmi olisivat myös matkusteleva työ, se että nautin olostani näin ja olisin mitä surkein äiti. Minäkin voisin tulla, jos ei haittaa? Tietäisin mistä löytää heidät.”

"Siinä on ongelmia kerrakseen", Caitlin totesi. Ehdottomasti parempi olla hankkimatta lapsia. "Tervetuloa vain. He asuvat mökkikylässä, olisikohan ollut numero 11." Hän ei ollut aivan varma, miten Charles oli ajatellut sen olevan hyvä idea, että hevosenhoitajat ja ratsastajat olivat saman katon alla, kun hänkin tiesi, etteivät Bex ja Zoe voineet sietää toisiaan, mutta siltä järjestely oli hänen korvaansa kuulostanut. Ehkä naiset olivat vihdoin saaneet haudattua sotakirveensä.

"Olen liian itsekäs viihtyäkseni äitinä." Lieke totesi hymyillen. 
"Oh, minä en saanut edes numeroa. Oletin ettei minua haluttu todistamaan murhapaikkaa, etenkin jos Randallin naisystävä käy siellä. Kuulin että se aiheuttaisi ongelmia."

"Olen selvästi ollut liian kauan poissa pohjoisesta, kun minulla ei ole aavistustakaan moisista ongelmista", Caitlin naurahti. Oli hän sentään edes sen verran kartalla, että tiesi Emilyn tapailevan jotakuta, jolla oli omituinen nimi. Ei sillä, että hänellä olisi ollut paljoa varaa sanoa, mutta kuitenkin.
"Minua lähinnä epäilytti ratkaisu laittaa kaikki samaan mökkiin. Viimeksi kun näin Winteriä ja Bexiä, he eivät tulleet toimeen kuin aseella uhattuna."

”Olen kuullut legendaa ettei heidän kanssa halua jakaa asuntoa.” Lieke pärskähti huvittuneena. 
”Siitä en tiedä mitään.”

"Vai niin", Caitlin naurahti päätään pudistaen. "Jännityksellä siis odotamme, kenellä heistä on ensimmäisenä musta silmä." Ehkä Lieke ei pian olisi ainoa, joka edustaisi huuli halki, jos Edgerlyjen sekalainen poppoo päätyisi ottamaan yhteen.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] Luck is a matter of preparation meeting opportunity   To Syys 20, 2018 11:21 pm

”Katsotaan siis. Tietoa milloin he tulevat?” Lieke otti kulauksen kahvia kaikessa rauhassa. Pian naisten kuplan rikkoi ääni jonka käyttäjä oli nauttinut selvästi liikaa kahvia. 
”Caitlin! Sinua sai hakea koirien kanssa!” Artemis oli setvinyt itsensä tänne heti saavuttuaan laittoman pitkän lennon jälkeen.

"Olin näkevinäni kuvan hevosista ulkoilemassa narun päässä, että eivätköhän he ole pian palaamassa mökille", Caitlin pohti. Ehkä hän voisi laittaa viestiä mökin asukkaille, ennen kuin he nousisivat pöydästä. Onneksi tässä ei ollut mihinkään kiire. Artemiksen tuttu ääni sai Caitlinin kiepahtamaan hetkessä miehen suuntaan ja nousemaan ylös, vaikka se tarkoittikin kyynärpään hermon kolauttamista pöydän reunaan. Ainakaan kahvi ei kaatunut, mikä oli pienoinen saavutus.
"Artemis, pääsit jo paikalle!" Nainen naurahti tervehdykseksi vetäen ystävän lämpimään halaukseen. "Ai, eikö luokseni johtanutkaan ensiapuhenkilökunnan muodostama kuja ja valmiiksi jo tilattu ambulanssi? Kuinka perin kummallista."

Artemis irvisti kopsahdukselle. Miten nainen elikään itsensä kanssa? Ehkä hollantilainen oli vahtinut, vaikka pikainen vilkaisu kertoi ettei tuokaan hienosti voinut. 
”Tuskanhikeä ja tahdonvoimaa se vaati, mutta pääsin!” Mies totesi nauraen ja halasi ystäväänsä. 
”Jotain sellaist odotin.”

"No, jälkimmäistä sinulla ainakin riittää", Caitlin virnisti. Hän käänsi tyhjästä pöydästä ylimääräisen tuolin heidän pöytänsä ääreen. "Istu alas, istu alas. Mitä kuuluu?"

Mies valahti tuoliin mielellään, hieroen päätään. 
”Hyvää toistaiseksi, mutta hevoseni ei ole vielä täällä paistumassa elävältä.” Luoja täällä oli kuuma, kokoajan. 
”Miten teidäm hevoset jaksavat?” Mies vilkaisi myös vaaleaa kouluratsastajaa. 
”Jatkuvalla viilennyksellä.” Lieke myönsi.

"Tallitilat ovat upeat", Caitlin myötäili Lieken sanoja. Tallissa hevosten oli hyvä ja viileä olla, mutta ratsastamisen jälkeen ne vaativat jäävettä päälleen ennen paluuta sisätiloihin. Hikiset raukkaparat.
"Remona tosin viihtyy oikein hyvin. Luulen, että lämpö sopii sille, tai sitten se on vain iloinen, kun on päässyt karanteenin jälkeen takaisin tavallisiin rutiineihin", hän naurahti.

”Rutiinit.” Lieke naurahti pehmeästi. Ei kukaan hullu voisi nauttia lämmöstä? 
”Odotan kauhulla mitä Vichy on mieltä.” Artemis mutisi, ottaen kulauksen vesipullosta. 
”Epäilen että Vincent saa pitää sille jatkuvasti suihkusessioita.”

Lieke oli todennäköisesti oikeassa, mutta ainakin hevonen viihtyi ja oli kotiutunut tänne. Se oli ehdottomasti tärkeää, kun ajateltiin huomista tarkistusta ja keskiviikkona alkavaa kilpailua.
"Tallien ilmastointi pitää varmasti Vichynkin tyytyväisenä", Caitlin hymyili toispuoleisesti. "sisätiloissa olot peittoavat Rosingsinkin." Jääpalojen käsittely oli sitä paitsi haastavaa, eikä letkuista tuleva vesi ollut riittävän viileää hevosia viilentääkseen ratsastuksen päätteeksi, joten jäätä sai kumota vesiämpäreihin jatkuvasti. Hänen ei käynyt kateeksi kestävyysratsastajien tukijoukkoja, eikä kenttäratsastajien hoitajia lauantaina.

”Tämä on järjetöntä.” Artemis puuskahti ja haroi hiuksiaan. 
”En kyllä ehdi kiusata sinua nyt kauan, käyn katsomassa paria tuttua ja sitten haluan nukkua 12 tuntia.” Mies totesi huvittuneena. 
”Minä olisin mennyt suoraan nukkumaan.” Lieke totesi huvittuneena.

"Tämä on vielä pientä. Ainakaan hurrikaani ei ole vielä päällämme", Caitlin naurahti. Sää olisi voinut olla niin paljon pahempikin, eikä hän totuuden nimissä ymmärtänyt täysin päätöstä, joka oli tuonut kilpailut hurrikaanikaudella alueelle, jolla hurrikaaneja koettiin vuosittain.
"Sinä näytätkin siltä, että käyt pelkällä kofeiinilla ja nikotiinilla", nainen virnisti ystävälle. Artemista sopi aina tökkiä vähän, tai vähän enemmänkin.

No sekin oli totta, mutta hän ei halunnut ajatella hurrikaaneja. Ei kiitos. 
”Rehellisyyden nimissä minä käyn nimenomaan niillä kahdella nyt.”

"En ole edes yllättynyt", nainen naurahti kurottaen taputtamaan ystävän hartiaa. "Matkustaminen on rankkaa meille vanhoille. Tästä se vain pahenee. Eikö sinun pitäisi tosin harkita nikotiinista luopumista? Vai opetatko kyseenalaisia elämäntapoja lapselle jo pienestä pitäen? Kaipa jokainen jonkin paheen tarvitsee", Caitlin kiusasi leveästi virnuillen.

”Arvaa monenko laastarin lento?” Artemis puuskahti nyreänä. 
”Caitlin, haluatko kohdata minut ilman nikotiinia ja vauvan kanssa valvoneena? Sitä minäkin.”

"Mutta ei minun tarvitse kohdata sinua", Caitlin huomautti leveästi virnistäen. "Liekehän se joutuisi sinusta kärsimään enemmän kuin minä." Hän voisi tulla kylään, ja lähettää aina ensitöikseen Artemiksen päiväunille. Vasta kun mies olisi nukkunut muutaman tunnin, suostuisi hän puhumaan miehelle. Ha, täydellinen suunnitelma!

Koska Caitlinhan saisi olla kaksin hereillä lapsen kanssa. 
”Niin, joten minä kannustan häntä tupakoimaan.” Lieke huomautti kulmat kurtussa.

Veronica voisi pitää hänelle sen aikaa seuraa. Kai Artemis nyt pienen vauvansa luottaisi kahden naisen hoiviin? Toivoa ainakin sopi.
"Sinä et nyt ajattele tätä pitkällä tähtäimellä", Caitlin torui Liekeä naurua äänessään. No, sentään Artemis poltti sähkötupakkaa eikä tavallista, mutta siitä huolimatta.

Nykyään mies poltti sähkötupakkaa, pari vuotta sitten vielä ei. 
"Ajattelen. Jos hän haluaa olla isä, hän ei saa joutua murhan uhriksi."

"Ei kukaan häntä murhaisi", Caitlin puolusti miestä leveästi hymyillen. "Hän on aivan liian nerokas. Joku saattaisi lukita kellariinsa, mutta ei murhaa tässä sentään tapahtuisi."

"Paitsi koko Rosings." Lieke huomautti. 
"Kukaan ei jaksaisi."

"Menettäisitte loistavan valmentajan. Teidän menetyksenne", nainen virnisti. "Olet aina tervetullut etelään, jos pohjoisessa alkaa tuntua tukalalta, Artemis. Minä lupaan olla murhaamatta sinua." Mikä jalo lupaus se olikaan.

"Pieni välimatka Lontooseen ja muuhun etelä on hyvä." Artemis ei kaipaisi Veronican isää oven taakse toistamiseen, mihin ehkä muutto etelämpään voisi kannustaa. 
"Hän on jo nyt sietämättömien rajoilla."

"Noh", Caitlin naurahti. "Ei minusta tarvitse niin kaukana pysyä. Kömpelyyteni ei ole tarttuvaa." Koska siitähän se ehdottomasti oli kiinni. No, pieni vitsailu ei silloin tällöin haitannut yhtään ketään.
"Teillä on vain omituiset rajat sietokyvyllenne. Artemis on oikein miellyttävää seuraa."

Lieke hymyili hurmaavasti. 
"Meillä on jo kolmin verroin valvoja Julian, joten emme kaipaa toista samanlaista. Sietämätön." Nainen puuskahti hieman huvittuneesti. Hän ravisti kahvimukiaan, todeten sen surullisesti tyhjäksi. Artemis laski tyhjän vesipullon pöydälle ja nousi seisomaan. 
"Ihanaa miten jaksat puolustaa minua. Menen nyt nyt että pääsen nukkumaan. Rapsuta Remonaa ja muista että tuijotan sinua pahasti katsomosta kun ratsastat." Artemis muistutti ystäväänsä, taputti tuon olkaa ja lähti kohti vuokrattua autoaan. Nukkumaan. 

"Ei Juliankaan ole paha. Kuten sanoin, teillä on omituiset rajat", Caitlin naurahti. Hän ei voinut ymmärtää, mistä Lieke valitti. Hyviä valmentajia molemmat miehet, vaikka eipä opetustyyli kai kaikille sopinut.
"Lepää hyvin ja nuku pitkään. Minä lupaan hymyillä sinulle äärimmäisen aurinkoisesti kentältä", Caitlin virnisti. Hän vilkaisi Liekeä. "Tahdommeko lähteä katsomaan, mitä Rosingsin kenttäväelle kuuluu?"

Miehet olivat hyviä valmentajia, kyllä. Juliania ei ystävyys ainakaan hidastanut haukkujen suhteen. 
"Mennään vain." Lieke voisi valittaa uudenlaisesta typeryydestän Bexille, kun Caitlin ei olisi kuuntelemassa. 

Caitlin nousi pöydän äärestä varoen huolella, ettei potkisi jalkojaan mihinkään, ja kaivoi puhelimen takataskustaan. Parempi kai varottaa ratsastajia siitä, että he olivat tulossa käymään - ja varmistaa samalla mökin numero. Niin sosiaalinen kuin hän olikin, kaikki eivät varmasti arvostaisi vierasta kouluratsastajaa mökin oven takana, jos he erehtyisivät osoitteesta.
"Täytyy toivoa, että sää tästä vähän helpottaisi kisapäiviksi, eikä ihan hirveää sadetta tai kuumuutta olisi luvassa."

Lieke seurasi Caitlinia huomattavasti sulavammin, nyökäten tuon sanoille. 
"Todellakin. Käy sääliksi omia hevosia, mutta lauantain maasto-esteet tuntuvat kidutukselta ajatuksena."

"Ne ovat kieltämättä", Caitlin totesi. Tämä sää ei tehnyt ratsastamisesta helppoa missään lajissa, mutta erityisesti kestävyytlajit kärsivät säästä.
"Onneksi meillä ei ole kuin kymmenen minuutin suoritus radalla. Täytyy lämmitellä säästeliäästi, mutta kyllä siitä selviää kuumanakin päivänä, tai ainakin niin sopisi toivoa."

"Onneksi. Ja kyllä siitä teoriassa pitäisi selvitä, käytäntö voi olla eri asia." Lieke ainakin halusi uskoa siihen. He selviäisivät kaikki kunnialla ja Julian ei voisi valittaa kun hän palaisi kotiin. Voisi tai ei, mies valittaisi silti.

"Tehdään teoriasta käytäntöä", Caitlin totesi naurahtaen. Ainakin hyvän tuloksen jälkeen muiden valitukset voisi jättää täysin huomiotta. Hän ei ollut kuunnellut yhtään tarpeetonta kritiikkiä Euroopan mestaruuksista viime vuonna, sillä oli itse tiennyt tehneensä hyvän tuloksen.
"Nämä mökit ovat kyllä aika herttaiset", nainen huomioi, kun he saapuivat mökkikylän rivistöön. Tummat puumökit näyttivät varsin moderneilta hukkaamatta kuitenkaan perinteisyyttä, joka ympäristöön istui niin hyvin. Sitten vielä kun löytyisi oikea numero - tosin sen etsimisestä tuli varsin helppoa, kun Larissa istui pienen kuistin portailla näpertämässä puhelintaan.
"Hei Larissa", Caitlin tervehti saadakseen usein niin aurinkoisen brasilialaisen huomion itseensä. Larissa näytti hätkähtävän puhutelluksi tulemista, ennen kuin tunnisti valmentajan ja Lieken.
"Hei", tyttö tervehti hymyillen. "Bex on sisällä."

Lieke pudisteli päätään suloiselle mökkirivistölle. Ne olivat kovin suloisia. Lieke hymyili Larissalle pehmeästi, astuen rappusille naisen ohi 
"Otanko kiinni ettet kaadu?" Hän kiusasi Caitlinia, saaden mökin oven ulkopuoleltakin auki. 

"Älä sinäkin aloita", Caitlin varoitti heristäen etusormeaan. Jokaisen ei tarvitsisi alkaa katsella hänen puuhiaan sillä silmällä, mihin hän oli kaatumassa. Nainen selviytyi parista askelmasta kompuroimatta, eikä lyönyt itseään mihinkään, kun asteli ovesta sisään suureen tupaan. Bex pelmahti hetkessä avoimen yläkerran kaiteelle katsomaan, keitä he olivat saaneet kylään, ja nauraen kiirehti puuportaat alas.
"Moi!" Nainen tervehti saapuen halaamaan ensin Liekeä ja sen jälkeen Caitliniakin. "Tervetuloa matalaan majaamme", lyhyt nainen naurahti viittoen kouluratsastajia sohville istumaan. "Mikä fiilis?"

Lieke väläytti hurmaavaa hymyä irlantilaiselle, sanomatta sen enempää. Bexin hyperaktiivisuus alkoi mitein väsyttää. Mitä hän olisi antanut parista oluesta ja mahdollisuudesta valittaa typeryyttään. 
"Hyvä, kuten näemmä sinullakin."

"Loistavaa, loistavaa. Tämä mökki on pelkän hyvän fiiliksen maaperää", nainen julisti naurahtaen.
"Ai senkö takia Larissa oli portailla?" Caitlin kysyi huvittuneena.
"Ei, hän vain tahtoi olla auringossa mutta silti vahvimman wifisignaalin luona", Bex naurahti. "Voitteko kuvitella, joku oikeasti nauttii tästä kuumuudesta?" Mökin ilmastointi oli heti laitettu päälle, kun he olivat saapuneet, vaikka pitkällisen väännön jälkeen lämpötila olikin pidetty korkeahkona. Kenenkään ei sopisi tulla kipeäksi sen tähden, että he laittoivat ilmastoinnin puhaltamaan kylmää, kuivaa ilmaa.

Lieke naurahti Bexin sanoille. 
"No, Larissalla on helppoa täällä. Edes jollakin." Hän olisi antanut siitä juuri nyt mitä vain. Pian yläkertaan pelmahti näkyville Emily, joka asteli rappuset alas hillitymmin. 
"Hei, sinä! Onnea, godverdomme!" Lieke älähti, halaten myös toista englantilaista punapäätä. 

"Niinpä. Minusta tuntuu, että sulan heti, jos uskaltaudun ulkoilmaan", Bex valitti. Olisi voinut kuvitella, että heidän kokemansa kuuman kesän jälkeen tämä ei tuntuisi niin pahalta, mutta ei. Tryonin kuumuus oli kosteaa ja painostavaa, siinä missä he olivat nauttineet kuivasta kuumuudesta.
"Meidän supertähtemme", Bex virnisti ylpeästi taputtaen Emilyn selkää naisen liittyessä heidän seuraansa.
"Onnittelut minunkin puolestani", Caitlin totesi hymyn kera istahtaen alas sohvalle. Se oli turvallisin ratkaisu hänelle, sillä mitä enemmän hän liikkui, sitä enemmän hän kolhi itseään.

Emily nosti kättään huvittuneena ja pudisteli päätään. 
"Kiitos kaikille. Haluatteko juotavaa tai jotain?" Ehkä hä voisi emännöidä, Bex ei välttämättä tajuaisi. Lieke istui alas, katsellen ympärilleen. Ihan mukava mökki.

"Meillä on oluttakin, eikä se edes ole kaikista halvinta amerikkalaista kuraa", Bex virnisti leveästi. Mikä loistava myyntipuhe, eikö? Caitlin naurahti päätään pudistaen.
"Minä join vastikään jääkahvin, eiköhän se riitä hetkeksi", mökin ainoa luonnollinen punapää totesi päätään pudistaen. Näissä lämpötiloissa tuli juotua paljon, mutta hän ei tahtoisi juosta seuraavaa tuntia vessassa.

Emily vilkaisi jääkaapilta Liekeä, joka nosti sormea. Hän voisi juoda oluen mielellään. Emily palasi siis kahden oluen kanssa, ottaen itse kulauksen toisesta.
"Ihan sinun ja Bexin valmennushistorian nimissä tulit tervehtimään?" Nainen kiusasi Caitlinia. 

"Velvollisuudentuntoni ei tunne rajoja", Caitlin vastasi virnistäen Emilylle.
"Tahdoit vain tulla nälvimään siitä, kun Duffy rikkoi laukalle lisätyssä ravissa Burghleyssä. Ole rehellinen", Bex korjasi silmiään pyöräyttäen, vaikka leveä hymy viipyikin naisen kasvoilla. Yhdysvaltoihin saapuminen oli saanut Burghleyn tuoman pettymyksen huuhtoutumaan mielestä.
"En nyt sentään. Vaikka olihan se näky", kouluratsastaja virnisti. "Älkää kukaan toistako sitä täällä, tai usutan Artemiksen kimppuunne."

Emily taas oli saanut tehdä töitä päästäkseen irti Burghleystä. Todella kisan huuma oli tainnut jäädä vasta kun hän oli lastannut Ticon koppiin Rosingsin pihassa. Valkea ori oli jälleen vauhdissa ja iskussa. 
"En voi toistaa jotain mitä en tehnyt." Emily virnisti. 

"Älä siis tee ensimmäistäkään kertaa", Caitlin virnisti takaisin. "Sama koskee sinuakin, Lieke. Minua ei voida edes syyttää työstä omaa joukkuetta vastaan, kun sellaista ei ole. Ha." Kouluratsastuksessa oli etunsa, ehdottomasti, vaikka sitten saattoikin ainokaisena Irlannin edustajana lajissa päätyä samoihin majoitustiloihin kenttä- ja esteratsastajien kanssa.

Lieke hymyili viattomana. 
"En tietenkään. Olen pieni ja viaton." Ei hän ajatellut tekevänsä sellaista, mutta Commodore ei aina kysynyt. 
"En tietenkään, minulla on valkea satuorini. Se ei koskaan tekisi niin amatöörimaista virhettä. Tico on valitettavasti paljon luovempi virheidensä suhteen."

"Mitäpä jos kukaan ei tee virheitä? Sopisiko se kaikille?" Caitlin ehdotti naurahtaen. "Säästytte paljolta pahalta, kun suostutte tähän järjestelyyn nyt." Bex oli nopeasti nyökyttelemässä suostumustaan, sillä se kuulosti ehdottomasti hyvältä hänen korviinsa.
"Odotan näkeväni teidät kaikki katsomossa keskiviikkona, kun ratsastan Remonalla", kouluratsastaja lisäsi katsoen merkitsevästi kenttäratsastajia. "Ehkä voitte hakea siitä inspiraatiota hyvään tulokseen seuraavana kahtena päivänä omilla radoillanne."

Emily räpäytti silmiään viattomana. 
"Niinpä niin. Tietenkin suostun." Hän nyökkäsi myös katsomiselle, Lieke jäi selvästi pohtimaan omaa ratsastustaan. 
"Minäkin pääsen katsomaan." Nainen totesi. Hän olisi radalla vasta torstaina aamulla. 

"Loistavaa", Caitlin hymyili leveästi. "Minähän saan ihan kunnollisen kannustajajoukon yleisöön." Täytyihän sitä nyt vähän naureskella koulupäivinä tyhjille katsomoille. Kenties vapaaohjelmia olisi jo katsomassa hieman useampi ihminen. Jos nyt edes sinne asti pääsisi.
"Voin tulla vastineeksi viihdyttämään teitä torstaina yleisöön", Caitlin lupasi hymyillen. Bexin raskas huokaisu kertoi kaiken tarvittavan. Kouluratsastaja seuraamassa kentän kouluosuutta oli aina tuskaa.

Emily vilkaisi Bexiä ja piilotti oman tuskansa kulaukseen olutta. 
"Minäkin tulen, jos olet noin innoissasi. Jos vain ehdin!" Lieke uhkasi vierestä silmät sirillään.

"Voi, ehdottomasti tulet. Heti kun oma suorituksesi on takana", Caitlin vannoi virnistäen. "Se on epäilemättä näiden kilpailujen parasta huvia. Uljaat kenttäratsunne näyttävät pitkäkoipisilta varsoilta, jotka yrittävät vasta keksiä, miten jalat toimivatkaan."

"Totta." Hän virnisti leveästi, katsellen kenttäratsastajia. 
"Minulla ja Caitlinilla on torstaina hauskaa."

"Hyvä tietää, että meidän tuskamme on teidän hauskanpitoanne", Bex mutisi silmiään pyöräyttäen. Hiton kouluratsastajat. Olisihan se pitänyt arvata, että Liekekin liittoutuisi häntä vastaan, kun tarjolla olisi oman lajin edustaja tiimitoveriksi.

"Tietenkin. Teidän tuskanne on meidän työtämme!" Lieke virnisti leveästi, ottaen kulauksen oluesta. Tmä oli hauskaa. 

"Olette kaikki aivan kamalia", Bex totesi. "Emme mekään tule arvostelemaan teitä, kun työskentelette kavalettisarjoilla." Ehkä heidän pitäisi jatkossa. Tulla tasaamaan hieman panoksia, jos kouluratsastajat kerran naureskelivat heille.

"Se olisi esteratsastajien hommaa." Lieke totesi huvittuneena. 
"Jack of all trades, master of none." Se hollantilaisen huomautus sai Emilyn hutkaisemaan kevyesti tuon takaraivoa. 

"But oftentimes better than a master of one", Caitlin täydensi sanonnan naurahtaen, vaikka se osuikin tässä kohtaa hieman omaan nilkkaan. No, hän oli kokeillut kirjaimellisesti kaikkea elämässään, ennen kuin oli löytänyt oman lajinsa kouluratsastuksesta, joten ehkä se hänelle sallittiin.
"Hä?" Bex räpäytti hämmentyneenä silmiään ja kallisti päätään katsellessaan irlantilaista.
"Alkuperäinen sanonta ei suinkaan päättynyt pelkkään jokapaikanhöylään", Caitlin naurahti nuoremman selvälle hämmennykselle.
"Minua on huijattu koko elämäni!" Bex julisti pontevasti.

Lieke pukkaisi Caitlinia kylkeen. 
"Nyt sitten! Sinun piti olla minun puolellani tässä, godverdomme!" Englanninkäyttö ensisijaisena kielenä alkoi sujua, mutta kirosanoista hän ei osannut luopua. 
"Ja kerroit sen vielö Bexille. Caitlin, olet typer."

"En voinut vastustaa kiusausta nähdä hänen suurta hämmennystään", Caitlin naurahti. Hän ei ollut yllättynyt, ettei Bex ollut koskaan kuullut sanontaa kokonaisuudessaan. Hän ei olisi yllättynyt, vaikka saisi kuulla, ettei Bex ollut lukenut yhtäkään kirjaa kokonaisuudessaan koko elämänsä aikana.

Rehellisyyden nimissä, Lieke ja Emilykään eivät yllättyisi. Emily vilkaisi kelloa tuskastuneena ja Lieke vilkaisi naista. 
"... Mitä Emily odottaa?" 

Bex tyrskähti.
"Henkilökohtaista kokkiaan. Kisa-alueen ravintoloiden tarjonta alkaa jo tympiä", punapää kiusasi kurottaen tönäisemään Emilyä.

Emily mutristi huultaan. 
”Äää! Lexa ei ole vain kokki.” Hän kaipasi kainaloa, suukkoja, kauniita silmiä. 
”Olet ällöttävän rakastunut.” Lieke huomautti.

"En tahdo ajatella kaikkia muita syitä, miksi tahdot hänet tänne. Sain siitä jo tarpeeksi suuren maistiaisen Burghleyssä", Bex naurahti vino hymy huulillaan.
"Sanot sinä, neiti sydänsilmä", Caitlin huomautti virnistäen Liekelle. Bex suoristautui heti sohvalla. Tästä täytyisi kysellä naiselta lisää heti, kun he jäisivät kaksin.

Lieke kurtisti kulmiaan. 
"Mitä Burghleyssä? Kerro!" Hän virnisti kunnolla. Naisen silmät siristyivät katseen kääntyessä Caitlinin puoleen. 
"... Eikös sinulla ollut kiire jonnekin?"

"Saatoin kävellä keskelle kovin yksityistä hetkeä", Bex virnisti vinosti. Hän oli ollut kertomatta asiasta hetkeen. Hyvä on, Andrea oli saanut kuulla piristyksenä hetimmiten, kun hän oli kisoista kotiutunut, mutta muutoin hän oli ollut hiljaa asiasta. Ainakin päivän.
"En koskaan sanonut, että olisi kiire", Caitlin huomautti naurahtaen. "Miksi minusta tuntuu, että tahdot vain kovasti eroon minusta nyt, kun sait ikäistäsi seuraa?"

Lieke vilkaisi Emilyä. 
"Missä ihmeessä te oikein jos Bex yllätti teidät?" Sehän tässä oli olennaisinta. Emily punastui kunnolla. 
"Rekassa." 
"Ei, vaan koska sinulla on irlantilaisittain suuri suu. Ja Emily, mitä jos Edgerly olisi tullut onnittelemaan?" Väri karkasi englantilaisnaisen kasvoilta. Hän ei ollut edes ajatellut sitä. 

Bex nauroi Emilyn reaktiolle niin, että putosi sohvalta, eikä Caitlinkaan pysynyt hiljaisena.
"Ja hän vielä ajatteli aiemmin, että Gina kävelemässä sisään olisi ollut pahinta, mitä olisi voinut käydä!" Bex räkätti lattialta kaksin kerroin. Ai hyvä jumala. Hän olisi tahtonut olla kärpäsenä katossa, jos Charles olisi kävellyt sisään moiseen hetkeen.

Emily nousi kuin hidastettuna ja laski oluen käsistään. 
"Ei helvetti!" Nainen parahti, haroen punaisia hiuksiaan. Lieke ei voinut olla nauramatta. 
"Et ajatellut asiaa?"
"En!!" Emilyn säikähdys oli huvittavaa katsottavaa. 

Emilyn hätä nauratti Bexiä vain lisää. Nainen tuntui nauravan jo niin kovaa, että se muuttui lähestulkoon äänettömäksi pihinäksi.
"Charles on sentään pian nainut mies", Caitlin huomautti huvittuneena. "Et olisi sentään aivan lasta traumatisoinut."

"Kuka helvetti hänen traumoistaan puhui ja Caitlin, älä koskaan käytä hänestä sanaa 'nainut' mies!" Emily parahti. Ukkomies olisi parempi, mikä tahansa olisi. Lieke valui lattialle Bexin seuraksi. 

Caitlin pudisteli päätään nauraen. Sehän Charles olisi, kun pian menisi naimisiin. Hän käyttäisi juuri sitä sanaa, mikä miehen siviilisäätyä kuvasi, kiitoksia vain.
"Minä luulen, että lattialla istuminen on minun merkkini siirtyä toiseen seuraan", Caitlin naurahti. "Vanhat luuni eivät kykene liittymään seuraanne sinne." Ehkä hänen oli parempi lähteä, ennen kuin hän tulisi vedetyksi mukaan tarinoihin, joita ei ehdoin tahdoin tahtonut kuulla.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] Luck is a matter of preparation meeting opportunity   To Syys 20, 2018 11:21 pm

Emily pudisteli päätään ja yritti selvästi paeta ajatusta siitä mitä olisi voinut tapahtua. 
"Nähdään huomenna!" Lieke huikkasi lattialta, kihertäen huvittuneena. Ennen kuin Caitlin ehti ovesta ulos, ovesta tuli kovin hämmentynyt, Charlottessa sijaitsevan kukkakaupan vaatteisiin sonnustautunut lähetti. 
"Minulle sanottiin että vastaanottaja olisi sisällä?" Mies piteli värikästä, valtavaa kimppua. Lieke katsoi Emilyä ja Emily pudisteli päätään. 
"Ei voi olla minä, Lexa ei lähettäisi noin värikästä. Kenelle ne olivat?"
"Larissa Silva." Kalpeat kasvot saivat äkkiä väriä. 
"Larissa!" Nainen huusi kuistia kohti. 

"Nähdään", nainen vastasi olkansa yli, vaikka se tarkoittikin, että hän oli törmätä värikästä kukkapuskaa tuovaan lähettiin. Caitlin väisti sivuun vilkaisten värikästä kimppua kummissaan, ja kääntyi katsomaan Emilyä Lieken tavoin. Ei, selvästi ei Emilylle ja Bexillä ei uteliaasta ilmeestä päätellen ollut pienintäkään olettamusta, että kukat olisivat taskutornadolle. Hänelle David ei lähettäisi kimppua tänne - eikä tuollaista kimppua. Ruusut olivat enemmän Davidin juttu.
"Mitä?" Larissa kysyi kurkistaen sisään mökkiin oviaukosta. Tytön katse ei käynytkään kukissa, sillä Emily oli varmasti kutsunut häntä sisälle tahtoakseen hänen lähtevän katsomaan Ticoa tai jotakin.

Lexa myös lähettäisi hänelle ruusuja, ei tuollaista värikästä kimppua. 
"Tuossa on vastaanottaja." Emily osoitti Larissaa, mikä sai lähetin kääntymään. 
"Käskettiin toimittaa henkilökohtaisesti." Mies totesi, ojentaen valtavaa kimppua nuorelle naiselle. 

"Öö", oli kaikki, mitä Larissa sai suustaan, kun yllättyneenä otti vastaan valtavan kukkakimpun. Kuka oli kuollut, kun hänelle lähetettiin kukkia?
"Kiitos?" Tyttö sanoi. Hänellä ei edes ollut lompakkoaan lähettyvillä, jotta olisi voinut antaa tippiä lähetille. Eikö se kuulunut Yhdysvalloissa tapoihin? Kuuluiko kukkalähettejä edes koskaan tipata? Hänellä ei ollut aavistustakaan, joten Larissa vain seisoi hämmentyneenä valtava kukkakimppu sylissään. Caitlin kaivoi pari dollarin seteliä taskustaan ojentaen ne lähetille, joka poistui sen jälkeen mökistä.
"No?" Bex kysyi malttamattomana. Larissan olisi paras kertoa kaikki tässä ja nyt, kun kerran sai kukkatoimituksen kisapaikalle! Larissa vain pureskeli huultaan tietämättä mitä tehdä kukille, joiden lähettäjän hän osasi arvata. Ei se vaatinut suuria tutkijan lahjoja.

Emily seuraili Larissaa jännittyneenä. Helvetti, hän saattoi kuvitella mitä tässä oli takana. 
"Korttia?" Hän kysyi hiljaa. Lieke katseli ympärilleen hämmentyneenä. Mikä juttu tässä oli? 
Kukissa oli kortti. Niissä oli pieni pätkä runoa, jonka Amanda oli kirjoittanut ihan itse Skotlannissa samoillessaan ja anteeksipyyntö. Ei muuta. 

Larissa tajusi edes etsiä kukista korttia vasta, kun Emily asiasta mainitsi. Caitlin tarjoutui pitämään kukkakimppua sen ajan, kun Larissa hapuili korttia käteensä ja luki lyhyet terveiset, jos niitä nyt sellaisina saattoi pitää.
"Amanda", tyttö sanoi, vaikka epäilikin, että jokainen oli arvannut kukkien lähettäjän etukäteen. Larissa puristi korttia niin tiukasti, että se meni ruttuun, ja pudisti päätään. Hetkessä tyttö oli sinkaissut portaikkoon, kiitänyt yläkertaan ja sulkeutunut huoneeseensa oven kolahduksen myötä.
"Minun lienee paras mennä", Caitlin totesi hiljaa laskien kukat sohvapöydälle.

Emily ähkäisi hiljaa ja hymyili Caitlinille. 
”Mmm, oli kiva nähdä.” Hän hieroi kasvojaan Caitlinin mentyä. 
”Mennäkö katsomaan vai antaako olla? Tapan sen kun mennään takaisin.” Emily sihisi raivoissaan.
”Mikä kuvio tässä on?”

Caitlin koki parhaaksi poistua tilanteesta, josta hän ei tiennyt mitään, eikä ollut osallisena. Hän oli Amandan enon hyvä ystävä, mikä tuskin saisi häntä puolitutun Larissan silmissä kovinkaan luotettavaksi seuralaiseksi tässä hetkessä.
"Anna olla", Bex sanoi vilkaisten yläkerran suuntaan. "Larissa tulee takaisin, kun on valmis näkemään yhtään ketään." Hän olisi voinut vannoa nähneensä tytön pyyhkineen silmiään, ennen kuin Larissa oli kadonnut yläkertaan.
"Kuinka paljon olet seurannut työnantajiesi perhe-elämää?" Bex kysyi Liekeltä. Kai hollantilainen nyt tiesi tytön, joka oli hoitanutkin Lieken hevosia tallilla aina silloin tällöin, kadonneen kuukaudeksi? "Larissa ja Amanda ovat yhdessä. Olivat? En suoraan sanottuna ole ihan varma enää, kumpi. Mutta kuitenkin. Amanda häipyi jonnekin ja Larissa on näyttänyt potkitulta viimeisen kuukauden ja päälle."

Emily vilkaisi ylös. Mieli teki silti mennä lohduttamaan. Ehkä kohta? Lieke kurtisti kulmiaan. 
”En tiennyt että he olivat yhdessä, rehellisesti. Emme oikein pidä toisistamme Amandan kanssa. Aika kusipäistä kadota ja laittaa kukkia. Minä nylkisin ja ripustaisin lippusalkoon siitä hyvästä.” Lieken sanat saivat Emilyn ähkäisemään ja lähtemään ylös. Hän koputti varovasti oveen.

"Niinpä", Bex myötäili. Kukat olivat sopiva anteeksipyyntö, kun työpäivä venähti, eivät silloin, kun tuli kadottua kuukaudeksi sanaakaan sanomatta.
Larissa aukaisi ovea raolleen pyyhittyään pahimmat kyynelten jäljet kasvoiltaan.
"Joo?" Tyttö kysyi itkusta tukkoisella äänellä. Oliko hän unohtanut jotakin, mitä Ticolle olisi pitänyt tehdä? Ehkä Emily tahtoi vain varmistaa, että hän olisi työkykyinen huomennakin. Ei yksi kukkapuska kauaa mieltä painaisi. Tämän pienen hetken vain.

Emily puri huultaan. 
”... haluatko jutella? Tai vain halauksen?” Ei hän epäillyt Larissan työkykyä enää. Muuten henkistä jaksamista kyllä. 

Larissa niiskaisi hiljaa.
"Halaus kelpaisi", tyttö myönsi surkeana. Ehkä hän voisi tämän hetken elää kaikkia teinikliseitä todeksi ja vollottaa sängyllä rakkauselämänsä suuria ryppyjä, jotka kymmenen vuoden päästä naurattaisivat. Eikö nuorten kuulunut olla kovin ylidramaattisia kaiken tällaisen suhteen?
"Miksi hän lähetti kukkia? Se ei... Hän ei", tyttö vain pudisti päätään. Eivät kukat korjanneet mitään, mutta hän ei saanut edes ajatuksiaan puettua kokonaisiksi lauseiksi.

Emily astui peremmälle ja veti Larissan tiukkaan halaukseen. Hän olisi itse kaivannut sitä samalla tilanteessa. 
”Koska hän on idiootti.”

Larissa vain niiskaisi toistamiseen painautuessaan halaukseen. Sitähän Amanda oli. Hän ei voinut edes puolustaa tyttöä, ei kaiken tämän jälkeen.
"En koskaan saa kukkia ja nyt kun sain, olen vain... vihainen", Larissa nyyhkäisi. Ei hän tiennyt parempaakaan sanaa kuvaamaan tunteita, jotka velloivat mielessä.

”Sinulla on täysi oikein olla. Haluatko silpoa ne ja lähettää Englantiin? Voin maksaa paketin.” Emily toivoi että Amanda kärsisi, kuten Larissa oli kärsinyt. 

Tyttö pudisti päätään. Ei hän tahtoisi sitä tehdä. Amanda ei ollut varmasti tarkoittanut mitään pahaa lähettämällä kukkia, joten moinen vastaus olisi kovin julma. Hän vain... toivoisi, ettei Amanda tekisi mitään vastaavaa enää loppuviikon aikana.
"Ajattelin, että voisin unohtaa kun olen täällä, mutta", mutta se oli mahdotonta, kun Amanda muistutti asiasta lähettämällä kukkia.

Emily tappaisi Amandan vielä. Ehkä hän silpoisi ne?
”Heitetäänkö ne pois?” Hän voisi käydä heittämässä. Ilolla.

Larissa pureskeli alahuultaan. Jos ne heitettäisiin pois, hänen ei tarvitsisi enää nähdä kukkia. Toisaalta sitten hän tuntisi pian piston sydämessään siitä, että oli kohdellut lahjaa niin. Kai kukkakimppu lahjaksi laskettiin? Oli miten oli, ei niitä voisi poiskaan heittää.
"Ei", hän pudisti päätään ja vetäytyi halauksesta voidakseen vilkaista Emilyä varovasti. "Jos vain jätetään ne olohuoneen pöydälle tai jotain?" Huoneeseensa hän ei niitä haluaisi, mutta ne voisivat kaunistaa yhteistä oleskelutilaa alakerrassa.

Emily puri huultaan. 
”Jos muutat mielesi, voin kantaa ne lantalaan. Ethän sinä ole antamassa anteeksi? Minä tapan hänet jos hän ikinä edes katsoo sinua.” Larissaparka. Tyttö oli muutenkin yksin Englannissa, tavallaan.

Hänellä oli ystäviä, mutta Amandan katoaminen oli kipeästi näyttänyt sen, miten yksinäiseksi hän jäi ilman tyttöä. Amanda oli hänen paras ystävänsä ja tyttöystävänsä. Olo oli ollut niin orpo, kun hän oli menettänyt molemmat samalla kertaa.
"En tiedä", Larissa sanoi katse painuen. "Ajattelet varmaan että olen ihan idiootti."

Emily pudisteli päätään. 
”Sinä et ole idootti. Olet vain liian hyvä sellaiselle itsekeskeiselle lellikakakaralle, joka ei ajattele muita.”

Larissa ei tuntenut olevansa liian hyvä yhtään kenellekään. Amanda ymmärsi hänen töitään ja kaikkea muuta, mitä niihin liittyi. Tyttö ymmärsi häntä. Tai ainakin niin hän oli toivonut, mutta sitten tyttö oli kadonnut.
"Hän vain... hänellä oli vaikeaa", tyttö huokaisi. Se tuntui niin kuluneelta selitykseltä, mutta ei hänellä ollut mitään muutakaan, millä puolustella Amandan tekoja.

”Vitut se oikeuttaa aiheuttamaan tuollaista huolta ja paskaa.” Emily ei päästänyt tyttöä vieläkään halauksesta. 
”Sitten mennääm terapiaan.”

"Mmhmm", Larissa mumisi. Hän ei tiennyt, mitä muutakaan sanoa. Ei hän voinut tosissaan puolustella Amandaa, kun oli itsekin vihainen, turhautunut ja pettynyt.

Emily veti syvään henkeä. 
”Anteeksi, se ei ole minun asiani. Teet kuten sinusta tuntuu hyvältä.” Hän totesi hiljaa. 
”Haluatko että menen? Tulisit kiusaamaan Liekeä, hänellä taitaa olla joku mies.”

"Saat sinä sanoa", Larissa vakuutti. Ei hän siitä pahastunut, mutta hän ei vain tiennyt, mitä vastata. Tuntui pahalta yhtyä muiden ilkeisiin sanoihin Amandasta, mutta hän oli väsynyt puolustelemaan tyttöä jatkuvasti. Jos Amanda teki näin tyhmästi, ehkä tyttö ansaitsi muiden haukut.
"Ehkä minä tulen. Ihan kohta", tyttö nyökkäsi pienesti. Hän pyyhkisi valuneet meikit pois kasvoiltaan ja koettaisi näyttää hieman vähemmän itkuiselta, ennen kuin liittyisi muiden seuraan.

Emily hymyili hieman. 
”Jos kaipaat jotain, pyydä.” Hän asteli edeltä alas ja siirsi kukat piiloon katseilta. 
”Joten, Lieke, mitä Caitlin sanoikaan sinun sydänsilmistäsi?” Se sai hollantilaisen ähkäisemään. 
”Hourii.”

Larissa nyökkäsi. Hän pyytäisi, jos tarvitsisi jotakin, mutta juuri nyt ei tullut mieleen mitään, mitä Emilyltä pyytää. Hän oli saanut jo halauksen. Ei tässä hetkessä muutakaan voisi.
"Minua kiinnostaa myös kovin nämä Caitlinin houreet", Bex totesi istuen suosiolla edelleen lattialla. Hän ei ollut jaksanut nousta sieltä, vaikka nauru olikin laantunut. "Kerro kaikki, Lieke."

Emily hymyili viattomana lasinsa takaa kun häntä aiemmin intohimolla inhonnut hollantilainen mulkaisi häntä pahasti. 
"No... No. Olen... Alkukesästä? asti tapaillut yhtä miestä." 

"Lieke!" Bex huusi lattialta ja heitti naista ensimmäisellä asialla, johon osui käteen, eli tässä tapauksessa pienellä koristetyynyllä.
"Miksen minä ole kuullut tästä aiemmin? Jumalauta nainen, tällaisista asioista kerrotaan heti eikä puolta vuotta myöhemmin!"

Lieke puolustautui tyynyn hyökkäykseltä nauraen ja pudisteli päätään. 
"Ei se ole mitään virallista. Vain.. seksisuhde. Ainakin tähän asti. Tai jotain."

"Tai jotain on tuon lauseen avainsana", Bex huomioi kierosti virnistäen. Se ei koskaan ollut vain seksisuhde, jos sitä seurasi 'tai jotain'.

Lieke hieraisi niskaansa. 
"... jumalainen sängyssä." Hän mutisi hiljaa, ottaen kulauksen oluestaan. 
"En tiedä mitä haluat tietää!" Nainen älähti. 
"Kaiken se tahtoo." Emily totesi tyynesti.

"Totta helvetissä tahdon tietää, kun sinulla on joku. Ei ole kiva yllätys kuulla siitä siinä kohtaa, kun hääkutsu kolahtaa postiluukusta", Bex virnisti ja nousi lattialta. Hänkin voisi hakea itselleen yhden oluen.
"Haluaako kukaan juotavaa?" Hän huikkasi olkansa yli suunnistaessaan keittiönurkkaukseen. Jääkaappi oli kieltämättä varsin säälittävän tyhjä, mutta hän epäili Lexan saapumisen korjaavan tilanteen nopeasti.

"Voisin ottaa toisen!" Lieke huikkasi huvittuneena, pudistellen päätään kevyesti. 
"En pelkäisi hääkutsua." 

Bex noudatti pyyntöä ja palasi kahden oluen kera, joista ojensi toisen Liekelle.
"Ei sitä koskaan tiedä. Yllättäen sinä seurustelet, joten mistä sitä tietäisi, vaikka seuraavaksi olisi hääkutsu tulossa."

Lieke pudisteli päätään. 
"No niin! Kuka hän on, missä tapasitten, millainen mies?" Emily esitti tarkempia kysymyksiä. 
"Uh... Angus on skotti. Tapasimme eräässä loungessa ja..." Lieke avasi oluen varovasti, luottamatta siihen ettei Bex ravistellut sitä. 
"Komea, raamikas. Järjettömän rikas, hänen keittiönsä on maksanut enemmän kuin maksa vuokraa vuodessa."

Bex siemaili oluttaan kuunnellessaan Liekeä, ettei keskeyttäisi naista, kun Liekestä nyt kerran sai enemmän irti kuin vain hiljaista mutinaa.
"Kuulen jo hääkellojen soivan", nainen kiusasi virnuillen. "Muista vain, ettet vedä nimeäsi avioehtoon, ja sinulla on oikein mukava loppuelämä."

Sohvatyyny lensi takaisin. 
"Bex! En minä edes hyödy siitä rahallisesti. Me lähinnä... panokavereita. Ja kerroin hänelle tunnekuohuissani rakastavani häntä." Nainen hieraisi kasvojaan. Emily kohotti kulmiaan. 
"... Auts."

Se sai Bexin räkättämään kaksin kerroin.
"Vittu sinä et kyllä osaa", nainen räkätti välittämättä tyynystä. Oli ihan tarpeeksi suuri työ pitää olutpullo pystyssä, kun nauratti niin kovin.
"Vain panokavereita, mutta sinä rakastat häntä. Jep. Juuri niin. Selvästi vain seksisuhde."

"Hei!" Lieke älähti puolustautuakseen. 
"Se oli tajunnan räjäyttävää seksiä! Sanoin sen tosin hollanniksi." Ja kypsästi jättänyt sen kääntämättä, kuten aikuiset. Hän alkoi etsiä puhelimestaan kuvaa, löytäen salaa räpätyn sellaisen Anguksesta suihkunraikkaana, pyyhe lanteilla. 
"Ja voin aina vedota pinnallisiin seikkoihin. Katso nyt."

"Ei tuollaisia sanota, oli seksi miten hyvää tahansa. Hiton idiootti", Bex räkätti. Se oli perustavanlaatuinen virhe, mitä seksisuhteisiin tuli! Moisia asioita ei pitänyt edes ajatella, puhumisesta ja tuntemisesta puhumattakaan. Nainen sieppasi Lieken puhelimen katsellakseen hetken kuvaa.
"Olisit voinut valita huonomminkin, mutta olen nähnyt paljon parempaakin", Bex totesi ojentaen puhelimen takaisin virne kasvoillaan. "Liian puikulapäinen minulle. Tulee mieleen se hevoseksi haukuttu näyttelijätär."

Lieke tuijotti Bexiä pitkään. 
"Noh, etpähän ole viemässä." Hän totesi kehräten, vetäen puhelimen takaisin itselleen. 
"Sinulla ei vain ole hyvää makua. Ja hän ei tiedä mitä sanoin. Vielä." Lieke puraisi huultaan. 
"Sinä olit tosissasi." Emily totesi itsestäänselvän asian. 
"Mm'hm. Olen. Ja ei sitä sanota ääneen. Vedin jo kerran kilarit siitä että hän pani muiden kanssa. Vaikka emme olleet sopineet mitään."

"En todellakaan, pidä hyvänäsi", Bex vakuutti naurahtaen. Hän ei koskisi Angukseen, varsinkaan kun ystävä todella rakasti miestä. Hiton idiootti. Miksi hän ympäröi itsensä ihmisillä, jotka olivat näin toivottomia parisuhteiden kanssa?
"Mene nyt äkkiä naimisiin. Et voi enää mokata pahemminkaan seksisuhdettasi", Bex virnisti. "Olet toivoton."

Lieke pudisteli päätään. 
"Ei hän... ole sellainen joka haluaisi naimisiin." Se tässä taisi olla ongelma. 
"Olet kusessa." Emily totesi avuliaasti

"Olet löytänyt siis todellisen voittajaehdokkaan", Bex pyöräytti silmiään ja nousi sohvalle asentoaan korjaten. "Olen aina sanonut, että elämä on helpompaa ilman miehiä. Jälleen yksi todiste siitä, miten olen oikeassa."

"Kai. En tiedä, emme ole puhuneet asiasta." Lieke totesi, vetäen hiuksia korvansa taakse. 
"Minä vain... Helvetti. Työnantajan pojankin kanssa suhteessa olo oli yksinkertaisempaa."
"LIEKE!"

"Niinpä niin", Bex nauroi. Hän ei voinut sanoa samaa, mutta väliäkö sillä. Mikään ei koskaan ollut yksinkertaista Charlesin suhteen, jos sitä ei laskettu, miten mies vain antoi hänen suunnitella hevosten kisakalenterit alusta loppuun itse.
"Siinä näet Emily, olemme kaikki moraalitonta sakkia."

"Tarkoitin itseäni!" Lieke älähti. Ei hän ollut viitannut Bexiin. 
"Tajusin sen. jeesus, kyseenalaistan miesmakusi nyt. Oletan että puhut Julianista."

"Liekellä ei olekaan miesmakua lainkaan", Bex totesi itsestäänselvyyden. Ystävä oli tehnyt niin paljon kyseenalaisia ratkaisuja, ettei sitä mikään muu selittänyt. Larissakin liittyi seuraan kasvot pestyinä ja kevyesti uudestaan meikattuina, ja istahti alas sohvalle.
"Mistä me puhumme?" Tyttö kysyi koettaen saada kiinni alakerran menosta.

Emily hymyili Larissalle. 
"Me puhumme siitä miten Lieke tapailee rikasta skottia, jolla on syntiset vatsalihakset ja että Bex ei ole enää ainoa työnantajaansa tapaillut. Ja että hän kertoi seksisuhteelleen rakastavansa tuota."

"Oh", Larissa totesi. Ei kai siihen tiivistykseen muutakaan voinut sanoa. Hän ei ollut ihan varma, oliko kertomuksen suurin pointti se, että Lieke oli löytänyt rikkaan miehen, tapaillut työnantajaansa vai sanonut rakastavansa seksipartneria, joten parempi olla ottamatta kantaa yhtään mihinkään.
Eikä hän totuuden nimissä tahtonut tietää yhtään mitään siitä, miten ja milloin Lieke ja Julian olivat tapailleet.
"Talliympäristöön mahtuu aina paljon sopimattomia suhteita", Bex totesi virnistäen. "Älkää nyt leikkikö, että minä ja Lieke olemme ainoita."

Emily katsoi Larissaa, selvästi miettien. 
"... Umm... puheiden mukaan Morland oli suhteessa kun tapasi vaimonsa, mutta ei kai muita?" Lieke pudisteli päätään Emilyn sanoille. 
"Pakko olla muitakin. Ja hei, miten selitän rakkaudentunnustukseni?"

"Samojen puheiden mukaan sinäkin tapasit ties kenet", Bex huomautti kulmaansa kohottaen. Emilyn oli ihan turha leikkiä puhtoista pulmusta tässä kohtaa.
"Jamie nyt oli ihan oma lukunsa, ja Burke oli vain yksinkertaisesti ällöttävä pervertti", Bex jatkoi luettelua. "Ja et mitenkään, tietenkään. Leikit ettei sitä koskaan tapahtunutkaan."

Emily hymyili viattomana. Hups. Lieke ähkäisi ja haroi hiuksiaan. 
"Oletko varma? Ei mitenkään? Jos haluaisin olla jotakin muuta?"

"Et voi hypätä panokaverista rakkaudentunnustuksiin. Vähemmälläkin saa psykopaatin maineen", Bex pyöräytti silmiään. Kai Lieke nyt sen verran tajusi itsekin? "Voit aina puhua siitä, että haluaisit enemmän, mutta varaudu siihen ettei moinen toive saa vastakaikua."

"No!" Lieke älähti uudelleen ja valu makaamaan lattialle. 
"Ehkä minun pitäisi puhua asiasta." Lieke mutisi hiljaa. 

"Puhu siis", Bex totesi. "Varaan kotiin viinaa kisojen jälkeen, kun tulet valittamaan miehestä seuraavan kerran." Hän voisi tarjota alkoholia, kun ei kerran muuten voisi varsinaisesti tehdä asialle yhtään mitään.

Lieke painoi kätensä yhteen. 
”Kiitos, olet enkelini.” Hän totesi, saaden Emilyn nauramaan. 
”Ehkä se päättyykin hyvin!”

"Olet masentavan positiivinen", Bex totesi. Vähän realismia nyt! Jos mies pani ympäriinsä, kun sitä ei ollut erikseen kielletty, tuskinpa herra olisi innolla koettamassa parisuhdetta.
"Positiivisuudessa ei ole mitään vikaa", poikkeuksellisen hiljaisena istuskellut Larissa huomautti.

"Oikein Larissa, oikein!" Emiy kehui tyttöä hymyillen. Rehellisyyden nimissä se oli ollut Lieke, jolle oli huomautettu erikseen siitä että yksiavioisuus koski myös häntä

Bex pudisteli päätään. Emily ja Larissa olivat mahdottomia katsellessaan maailmaa niin... No, Emilyn tapauksessa ruusunpunaisten lasien läpi, ja Larissan maailma nyt oli aina jollakin tavalla sävyiltään muita kirkkaampi.
"Kenelläkään aavistusta, missä Zoe on?" Bex kysyi vilkaisten ympärilleen. Vanhempaa hevosenhoitajaa ei ollut näkynyt useampaan tuntiin.

Emily kurtisti kulmiaan. 
"Itseasiassa ei." Hän kaivoi esiin puhelimen, lähettäen viestin naiselle. Missä tuo kuppasi?

"Hyvä", Bex totesi nousten sohvalta. "Haluan jäätelöä." Ja hän oli syönyt jo oman jäätelöpurkkinsa tyhjäksi, mutta Zoella oli tuutteja pakkasessa.
"Tahtooko kukaan muu elää vaarallisesti?" Nainen huikkasi aukaistessaan pakkasen. "Täällä on suklaata ja mansikkaa."

"Bex! Et voi tehd noin!" Emily huusi Bexille. 
"Hän tappaa sinut." Kenttäratsastaja täydensi vielä 
"Ei kiitos." Emilyn puheet saivat Lieken pysymään niistä erossa.

"Tein jo", Bex vastasi ja heilautti tuuttia Larissan suuntaan, joka pudisti päätään. "Pelkurit. Minä nautin jäätelöstäni kovin." Zoe ei edes huomaisi, että yksi tuutti puuttui ennen huomista, kun hän voisi käydä ostamassa niitä lisää.
"Mitä sanotte jos mennään huomenna iltapäivästä tutkimaan paikkoja?" Bex ehdotti istahtaessaan alas sohvalle. "Lexallahan on auto, eikö?" Hän vielä varmisti Emilyltä. Ei kai Lexa tänne muutoin pääsisi, ja hän olisi voinut vannoa naisen puhuneen jotakin ympäri Yhdysvaltoja ajelusta.

"Et voi!" Emily pudisteli päätään. Ei hyva luoja. 
"Mmm, on. Mennään vain." Hän totesi hymyillen. 

Bex nuolaisi jäätelötuutista oikein liioitellun suurieleisesti, kun asettui mukavasti sohvalle. Todellakin voi. Zoen pitäisi oppia jakamaan, eikä piilotella asioita muilta. Jaettu ilo oli paras ilo, ja mikään ei tehnyt hänestä tässä hetkessä iloisempaa kuin jäätelötuutti.
"Mahtavaa. Mennään katsomaan edes vähän paikkoja, kun kerran täällä ollaan", nainen naurahti. Vaikka eipä tässä lähellä mitään suurkaupunkia ollut, mitä käydä ihastelemassa, mutta ainakin he voisivat sanoa nähneensä hieman enemmän kuin vain kisakeskuksen ja lentokentän.

"Mennään. Lexaa tuskin haittaa." Ei hän uskonut. Emily vilkaisi kelloa uudelleen. Missä hänen murunsa oli?

"Hän ei tule yhtään sen nopeammin, vaikka miten vilkuilisit kelloa", Bex huomautti huvittuneena jäätelönsä takaa. "Katso Lieke, tuollainen sinustakin tulee. Ei kannata eksyä suhteeseen."

Lieke oli vilkaisemassa juuri puhelintaan ja vastaamassa viestiin kun havahtui Bexin sanoihin. 
"Mitä?"

"Olet jo menetetty tapaus", Bex totesi päätään pudistaen. "Olin vain sanomassa, miten sinäkin alat kytätä kelloa vainoharhaisena, kun odotat miestäsi kotiin, mutta selvästi olet siinä pisteessä jo. Onnea, olet käytännössä naimisissa."

Lieke pudisteli päätään. 
"Vastasin viestiin!" Hän älähti. Emily pukkaisi Bexiä. 
"En ole naimisissa!"

"Menetetty tapaus", Bex totesi, mutta se hukkui oven narahdukseen, kun mökkiin astui sisään kaksi tummahiuksista naista.
"Toivon kovin, ettet ole, sillä minä en ole ainakaan kosinut", Lexa hymyili leveästi pudottaen kassinsa ovensuuhun siitä huolimatta, miten Zoe oli kompastua siihen, ja harppoi kengät jalassa halaamaan Emilyä. Ero oli tuntunut aivan liian pitkältä. Oliko siitä oikeasti vasta viisi päivää, kun hän oli hyvästellyt Emilyn kotona?

Emily havahtui narahdukseen. Ennen kuin Lexa ehti aivan hänen luokseen, Emily oli noussut seisomaan ja ponkaisi syliin, halaten naista tiukasti. 
"... En ole tuollainen." Lieke totesi, valehdellen.

Lexa nauroi kannatellen helposti Emilyn painoa käsivarret naisen ympärille kiedottuna, ja hautasi kasvonsa naisen kaulansyrjään. Miten hän olikaan kaivannut tätä!
"En usko sinua hetkeäkään, neiti sydänsilmä", Bex totesi.

Hyvä on, hän saattoi pidemmän tapaamistauon jälkeen juosta Anguksen syliin. 
"Et tietenkään." Lieke puuskahti. Emily vinkui ja halasi naisystäväänsä tiukasti, onnellisena. 

"En ole idiootti", Bex totesi virnistäen. Lieke oli korviaan myöten rakastunut, myönsi nainen sitä itse tai ei.
"En olisi siitä niin varma", Zoe huomautti vilkaisten merkitsevästi jäätelötuuttia, jota Bex söi. "Olisit voinut edes tarjota jäätelöä muillekin."
"Minä tarjosin! Kukaan ei uskaltanut ottaa!" Bex puolustautui, mutta Zoe ei tuntunut kuuntelevan suunnistaessaan täpötäysien ostoskassien kanssa keittiönurkkaukseen.
"Rakastan sinua", Lexa kertoi Emilylle kiepauttaen naista ympäri. Hän halusi vain pidellä Emilyä sylissään koko loppuillan, mutta hän oli käynyt ruokakaupassa voidakseen tehdä päivällistä mökin väelle. Ruokittavat suut tuskin arvostaisivat, jos hän kokkailun lomassa istuttaisi Emilyn keittiön tasolle.

Emily nauroi onnellisena, suukottaen naisen huulia. Vasta sitten hän malttoi valua omille jaoilleen. 
"Näen ruokaa. Vain se estä minua asumasta sylissäsi."

Emilyn onni heijastui Lexan kasvoilta, kun hän antoi naisen laskeutua varoen omille jaloilleen.
"Toin tarpeeksi kaikille", Lexa lupasi naurahtaen, kun huomasi Bexinkin suoristautuvan sohvalla. Hän painoi vielä suukon Emilyn hiusrajaan eikä laskenut toisella kädellään irti naisesta, kun kääntyi tervehtimään muita.
"Hei vain kaikki. Kuinka moni tahtoo päivällistä? Ajattelin tehdä uunissa pestobroileria ja keittää kaveriksi perunoita. Halukkaille voin tehdä mansikkarahkaa jälkiruoaksi." Ja Emilylle oli suklaaseen dipattuja mansikoita, mutta sitä hän ei aikonut mainostaa muille. Ne herkut olivat vain Emilyä varten.

Emily kehräsi onnellisena. Hänen rakas naisensa. Lieke nousi seisomaan ja pyöräytti niskojaan. 
"Minun pitäisi varmaan sitten mennä."

"Kyllä sinullekin riittää, jos tahdot jäädä päivällispöytään", Lexa lupasi hymyn kera. Kaunis blondi oli kasvoiltaan tuttu tallilta, joten toki Lieke oli tervetullut istumaan alas muiden ohella. Ruokaa riittäisi kyllä.
"Elämä on niin paljon parempaa, kun sinä olet täällä", Bex totesi leveästi hymyillen, mikä sai Lexan naurahtamaan. Zoe oli jo hymyillyt pelottavan leveästi, kun oli nähnyt kauppakassit. Hänen täytyisi vielä pitää kokkikoulua ratsastajille ja hoitajille, kun yksinkertainen uuniruoka sai jokaisen onnesta soikeaksi.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] Luck is a matter of preparation meeting opportunity   To Syys 20, 2018 11:22 pm

Lieke hymyili hämmentyneesti. 
"Jos se ei haittaa." Hän oli vähän yksinäinen täällä, nyt kun rontti skotlantilainen oli hylännyt hänet. Emilyn katse seuraili Lexaa tiukasti, herkeämättä. 

"Ei tietenkään", Lexa vakuutti. "Mukavampaa vain, kun on syöjiä pöydän ääressä." Enemmän puskuria Zoen ja Bexin väliin, vaikka naiset vaikuttivatkin tällä hetkellä olevan paremmissa väleissä kuin hetkeen. Ehkä Emily oli riittävä puskuri pitämään hoitajaa ja kilparatsastajaa erossa toistensa kurkusta.
"Mistä nämä ovat ilmestyneet?" Zoe kysyi Emilyltä huomatessaan keittiön nurkkaan työnnetyn kukkapuskan. Hän purki kauppakasseja kaappeihin, lukuunottamatta niitä tarvikkeita jotka Lexa poimi aloittaakseen ruoanlaiton.

Emily vilkaisi kukkia, hipsien Zoen luo. 
"Hei, haluan näyttää sinulle sen uuden tarkistuspukuni." Onneksi hän oli maininnut asiasta jo aiemmin. Emily veti Zoea perässään ylös, sulkien hänen ja Lexan huoneen oven perässä. 
"... Amanda lähetti ne Larissalle."

Zoe nyökkäsi seuraten Emilyä yläkertaan. Olihan vaatteista ollut puhetta, vaikkakin ajoitus niiden esittelylle oli vähintäänkin kummallinen. Naisen ilme synkkeni huoneen hiljaisuudessa lausuttujen sanojen myötä.
"Helvetti", hän kirosi hiljaa, vaikka tunnetta sanassa riittikin. "Miten Larissa voi?"

Emily kohautti kevyesti olkiaan. 
"Itkeskeli. On vihainen, pettynyt, ei tiedä mitä tehdä. Tapan Amandan kun pääsemme Englantiin." 

"Et tapa, jos minä ehdin edelle", Zoe vastasi istahtaen Emilyn sängylle. Ainakin siihen uskalsi edelleen istua, kun Lexa ei ollut edes nähnyt huonetta. Hän hieraisi kasvojaan.
"Toivoin niin, että hän olisi saanut ihanan kokemuksen arvokisoista." Kisat eivät olleet edes alkaneet, ja tyttö oli jo itkenyt. Ei tosiaankaan jotain, mitä hän olisi näihin kilpailuihin toivonut.

"Yhdessä? Tuon nippusiteen ja jätesäkit, sinä sahan ja lapion?" Emily totesi kuivasti. 
"Hän saa vielä. Alan tarkastaa kaiken."

"Täydellinen suunnitelma", Zoe nyökkäsi. Amanda ei enää satuttaisi Larissaa enempää. He pitäisivät siitä huolta.
"Toivotaan, että olet oikeassa", nainen totesi. Larissa oli aina ollut innoissaan, kun oli saanut lähteä kilpailuihin Emilyn kanssa. Hän toivoi, että se jatkuisi kaikesta huolimatta, eivätkä kilpailut vain muistuttaisi myöhemmin, miten surkeaksi tytön oli täytynyt tuntea olonsa.
"En tiennyt, että sinä ja Lieke olette nykyään kavereita", nainen huomautti huvittuneena.

Emily naksautti kieltään. 
"Sanotaan näin että otimme kerran kunnolla yhteen." Emily myönsi huvittuneena. 
"Ja selvittelimme asiat. Tai siis, hän tajusi että Lawrence ei jättänyt häntä koska pani minua."

"Siitä kuulinkin legendaa", Zoe hymähti. "No, hyvä että tulette nykyään juttuun." Ei hänellä ollut mitään sitä vastaan, että muutkin tallilta tutut ratsastajat tulisivat käymään heidän mökillään. Maailmanmestaruuksien paras puoli oli se, miten ne toivat ihmisiä yhteen ympäri maailmaa. Hänkin oli viettänyt iltapäivänsä vaihtaen kuulumisia tuttavien kanssa, joista montaa ei ollut nähnyt vuosiin.

Emily nyökkäsi huvittuneena. 
"Mmmm, melkoinen legenda. Joten, hän sietää minua nyt. Ja on täällä avautumassa siitä miten tunnusti panolleen rakkautensa."

"Voi hyvä jumala", Zoe puuskahti. "Hyvä etten ollut täällä." Hän olisi vielä hirttänyt itsensä, kun olisi joutunut kuuntelemaan ties mitä turhaa draamaa parisuhteista.
"Joko joitte jääkaapin tyhjäksi oluesta?"

"Sitä draamaa voi vielä riittää." Emily naurahti pehmeästi. 
"Ja emme, jotakin luottoa."

"Hyvä. Lexa osti vain viiniä. Olisin saattanut kolkata jonkun teistä tajuttomaksi, jos en olisi saanut olutta käteen, jos joudun kuuntelemaan ongelmianne", Zoe valitti leikillään. Ei ystävien huolien ja murheiden kuuntelemisesta niin paljoa harmia hänelle ollut. Kunhan vain valitti, kuten teki kaikesta elämässään.

"Minä tiedän. Oi, viiniä!" Emily innostui hymyillen. 
"Mutta kyllä, olutta on."

Zoe pudisti päätään, vaikka pieni, lämmin hymy hiipikin huulille.
"Hyvä, että olet noin innoissasi", nainen hymähti huvittuneena. "Lexa tuli puolijuoksua autolta, ja hidasti ainoastaan kun huomautin, ettei hän tiedä minne mennä, jos jättää minut jälkeen."

Emily hymyili onnellisena. 
"Et tiedäkään. Olin tukehtua ikävästä." 

"Olen huomannut", mustahiuksinen nainen hymähti. "Nyt sinun ei tarvitse enää ikävöidä. Sovitaanko vain, että vaatteet eivät katoa muualla kuin tämän huoneen suljetun oven takana?" Zoe vitsaili pieni hymy huulillaan. 

Emily valahti valkoiseksi Zoen sanojen myötä ja hän nyökytteli miltein raivoissaan. 
"Ei pelkoa."

Emilyn reaktio sai Zoen kohottamaan kulmaansa. Mistähän tässä oli nyt kyse? Hän epäili, ettei Emily pelännyt aivan näin kovin, että hän kävelisi keskelle tilannetta, jota ei tahtonut nähdä. Olivathan he asuneetkin yhdessä.
"Hyvä. Puhun varmasti jokaisen mökin asukkaan puolesta, kun sanon olevani tästä kiitollinen. Äläkä huoli, samat säännöt koskevat Bexiäkin."

"...Lieke totesi aiemmin että onneksi se ei ollut Edgerly." Emily mutisi hiljaa. Ajatuskin huimasi edelleen. 
"En huoli."

"Herra Edgerly osaa koputtaa ja ilmoittaa saapumisestaan", Zoe totesi, mutta olihan se silti ajatuksena pysäyttävä. Kukaan ei tahtoisi kenenkään kävelevän huoneeseen, jossa tapahtui yksityisiä asioita, mutta vielä vähemmän sinne toivottiin työnantajaa.
"Kunhan vain varmistin, että tiedät minun olevan ehdottoman puolueeton näiden sääntöjen kohdalla."

"En tiedä olisiko se auttanut." Emily mutisi. Koputus oli helppo ohittaa. 
"Minä tiedän että olet.

"Hyvä. Onhan sinulla kaikki varmasti hyvin?" Nainen kysyi kallistaen hieman päätään. Ehkä oli parempi kysyä turhaan kuin jättää kysymättä silloin, kun syytä olisi ollut.

Emily kurtisti kulmiaan. 
”Lexa tuli, minä voin loistavasti.” Hän lupasi hymyillen.
”Larissa huolettaa.”

"Hyvä", Zoe nyökkäsi. Lexankin outouden saattoi laittaa sen piikkiin, miten onnessaan nainen oli kiirehtinyt Emilyn luokse. Tosin amerikkalainen nyt oli aina outo, että ehkä tämä oli sittenkin normaali tilanne.
"Älä huolehdi hänestä, se on minun työtäni", nainen rauhoitteli. "Kaikki järjestyy kyllä." Suuria sanoja häneltä, joka uskoi aina pahinta kaikesta.

”Niin. Toivotaan. Niin, se puku!” Emily veti esiin tyylikkään hiilenharmaan mekon ja siihen suunnitellun jakun. 
”Kelvollinen?”

Zoe oli kokonaan jo unohtanut tekosyyn, jonka varjolla he olivat yläkertaan lähteneet. Hyvä, että Emily edes muisti.
”Se on loistava”, Zoe lupasi pieni hymy huulilla vieraillen. Sopisi hyvin naiselle, kun Emily juoksisi vitivalkoisen orin rinnalla tarkistuksissa.
”Nyt lähdetään kyllä alas. Olen ollut jaloillani ihan liikaa tänään, ja jos emme liiku kohta, jään sängyllesi nukkumaan.”

"Lähdetään." Emily lupasi, astellen alas Zoen perässä. Hän hiipi Lexan lähettyville, katselemaan nisystävänsä ruoanlaittoa. Lieke pudisteli päätään.
"Nuo kaksi ovat suloisia."

Zoe suunnisti jääkaapin kautta sohville, ja korkkasi olutpullon. Kylmä olut oli juuri oikea juoma tänne kuumuuteen. He olivat jokainen ansainneet kylmän oluen selvittyään jälleen yhdestä hikisestä päivästä.
"Älä vain sano sitä heille", Bex totesi katsellessaan itsekin huvittuneena keittiönurkkaukseen jääneitä naisia. Lexa hipaisi aina Emilyä ohikulkeissaan, kun pyöri etsimässä salaattitarvikkeita. Kanat olivat jo uunissa ja perunat kiehumassa liedellä, jotta nälkäiset ratsastajat saisivat ruokaa eteensä ennen pimeää.
"He saisivat siitä vielä ideoita."

Lieke sai itse siitä ideoita, palaten mielessään aiempiin tapahtumiin. 
”Mitä sinun huulellesi on muuten käynyt? Coma?” Emily totesi huvittuneena. 
”Uuuh..” Naisella meni liian kauan nyökätä.

"Skottisi tekosia epäilemättä", Bex virnisti, kun Liekellä kesti vastata. Lieke oli toivoton. Tuossa kohtaa piti vain nyökätä nopeasti ja hymyillen sepittää tarina siitä, miten hevosen pää oli kolahtanut, jos tahtoi välttyä kiusanteolta.

”Miksi kaikki haluavat syyttää häntä?” Lieke puuskahti. Se oli melkoinen syytös.

"Ai, hän ei lemmenleikkien temmellyksessä purrut vähän liian lujaa?" Bex kysyi kulmaansa kohottaen. Ei hän ajatellut miehen nyrkkejä heiluttelevan, mutta hampaiden kanssa vahinkoja sattui paremmillekin.

Lieke pudisteli päätään. 
”Ei. Minä olin itse vain kömpelö vähän heikossa hetkessä.”

"Olet ollut liikaa Caitlinin seurassa", Bex totesi. Sanoi irlantilainen mitä tahansa, hän oli varma, että punapään kömpelyys oli tarttuvaa laatua.

”Noh, Caitlin on luonnostaan sitä. Minulla oli... vetelät jalat.” Lieke puuskahti kevyesti.

"Emilyllä on siitä paljon kokemusta", Bex virnisti leveästi.

Emily kääntyi heittämään Bexiä tyynyllä. 
”Mitään ei ole!”

Bex väisti tyynyä tottuneesti. Häntä heiteltiin aivan liikaa asioilla, kun hän oli oppinut väistämään näin vaivattomasti kaikkea.
"Huomennakin on, ihan varmasti", Bex kiusasi virnuillen. Lexa pärskähti keittiössä, mikä riitti kertomaan amerikkalaisenkin kuulleen, mistä he puhuivat.

”Hei!” Emily äyskäisi.
”Maailmanmestaruuksiin on liian vähän aikaa.” Ei, hän ei voisi antaa itsensä herpaantua.

"Jatka sen hokemista, ehkä uskot siihen itsekin vielä illalla jos oikein yrität", Bex virnuili. "Sitä paitsi, ei se Liekeä estänyt."

”Lieke ehti aiemmin!” Emily älähti huvittuneena. 
”Minun pitää ratsastaa pian.”

"Me ehdimme ennen kuin edes lensit tänne!" Lexa huikkasi keittiöstä, jossa sekotti vihersalaattia valmiiksi suureen lasikulhoon.

Emily nyrpisti nenäänsä. 
”Hiljaa siellä!” Hän huusi keittiöön ja nauroi hyväntuulisena.

"Jäät ilman jälkiruokaa jos alat komennella!" Lexa huikkasi takaisin leveä hymy huulillaan. Bexin pärskähdys kertoi, miten nainen oli ajatellut aivan toisenlaista jälkiruokaa kuin suklaakuorrutettuja mansikoita, joita amerikkalainen oli rakkaalleen hankkinut.
"Olen lastentarhassa", Zoe huokaisi upoten sohvan selkänojaan kuin toivoisi, että huonekalu nielisi hänet kokonaan.

Emily mutristi huultaan. 
”Et tekisi sitä minulle!” Emily huusi takaisin. 
”Minä huomaan. Alan olla kiitollinen siitä että asun yksin kisojen ajan.” Liekeä nauratti.

"Älä siis komentele minua, niin minun ei tarvitse tehdä", Lexa virnisti. Niinhän se toimi, aivan selvästi.
"Tämä on vielä pientä", Zoe pudisteli päätään ja kohotti olutpullon huulilleen. Kaikki oli parempaa, kun sai juoda kylmää juomaa. "Tule katsomaan menoa lauantaina, ja näet mitä joudun sietämään." Maastoesteiden väsyttämät ratsastajat joko nukahtaisivat kuka minnekin kuola poskella, tai kiukuttelisivat kuin väsyneet pikkulapset. Tai ehkä molempia.

Liekeä huvitti suuresti. 
”Jos huonosti käy, olen lauantaina jo kotimatkalla.” Lieke naurahti käheästi ja pudisteli päätään. Hän ei ollut tulossa katsomaan, ei vaikka olisi ollutkin täällä vielä.

"Sinä onnekas", Zoe huokaisi. Hänkin olisi mieluusti lentänyt kotiin jo viikonloppua vasten. Se olisi paljon mukavampaa kuin jäädä tänne vielä moneksi päiväksi.

”En sanoisi. Jos olen silloin matkalla kotiin, en pääse neljänteen päivään asti.” Lieke mielellään olisi päässyt sinne asti. Commodore oli nuorehko, joten mahdollisuudet olivat rajalliset.

”Kamalaa. Teitä on lähemmäs kahdeksankymmentä, ja vain viisitoista pääsee viimeiseen päivään”, Zoe huomautti huvittuneena. Siinä oli tavoitetta kerrakseen. Hän ei ollut varma uskoiko edes vuosi sitten Euroopan mestaruuksissa hopealle ratsastanut irlantilaisnainen pääsevänsä viimeiseen päivään asti.
”Ja vain maksimissaan kolme samasta maasta”, Larissa täydensi. Olihan hän sentään kouluratsuja hoitanut aiemmin, joten hänen pitäisi ainakin teorian tasolla tietää, miten arvokisoissakin edettiin.
”Tuo olisi ihan kamalaa”, Bex totesi. Jättää nyt kisat kesken sen takia, ettei päässyt parhaiden joukkoon - tai vielä pahempaa, sen takia että kolme joukkuetoveria olivat ratsastaneet paremmin! Hän ei koskaan saisi ratsastaa kisoja loppuun saakka, jos kentässä käytettäisiin samanlaista systeemiä.

"Ei sillä, nämä ovat Coman ensimmäiset suuret kilpailut, jos EM-kisoja ei lasketa tähän." Olihan WEG kuitenkin aivan eri luokkaa. Hän naurahti huvittuneena. Se olisi jo paljon että he olisivat reilusti yli puolenvälin, lähmpänä kärkeä kuin sijaa neljäkymmentä. 
"Niin olisi, hitto."

”Hyvin teillä menee kuitenkin”, Bex vakuutti pirteästi. ”Ajattele, nämä ovat minun ja Dianan ensimmäiset edustuskisat!” Ei edes Euroopan mestaruuksia pohjalla, MM-kisoista tai olympiakokemuksesta puhumattakaan.
”Ei käy kyllä kateeksi teidän kilpailuluokkianne. Minä olisin murhanhimoisena liikkeellä, jos yllättäen tulisi jokin ’vain kolmekymmentä parasta pääsevät maastoesteille’ sääntö meille”, Bex puhahti.

"No mutta teillä kaikki osuudet ratkaisevat ja ne ovat täysin erilaisia. Meillä taas perusohjelmalla karsitaan jyvät akanoista, specialilla vielä akanoiden priima ja ne pääsevät sitten loppuun asti." Olihan se hyvä seuloa, vaikka harmittikin ettei pääsisi ratsastamaan vapaaohjelmaa aina. 

”En ole koskaan ollut kiitollisempi lajivalinnastani”, Bex totesi onnellisena. Hän ei kestäisi tuollaista karsimista. Esteilläkin harrastettiin moista, tosin hieman eri periaatteella. Mutta karsittiinpa lähtijöitä silti.
”Olen varma, että pääsette loistamaan.”

Lieke pudisteli päätään. 
"Toki toivon sitä, mutta totuus on se että Coma on edelleen hevosena kesken. Se on luultavasti niitä jotka ovat parhaimmillaan vanhempana, tykittäen silloin kunnon tulokset tiskiin."

"Teette siis niin hyvän tuloksen kuin mihin Coma nyt pystyy, ja Tokiossa otatte sitten uusinnan", Bex totesi päättäväisesti nyökäten. Lieke ratsastaisi varmasti oikein hyvin. Täytyisi katsoa, ehtisikö hän katsomaan ystävän suoritusta torstaina.
"Kunhan saatte yhtä hyvät prosentit kuin tähänkin asti, olette tehneet hyvää työtä", Larissa totesi hymyillen. Sen jos minkä hän oli oppinut koulutalleilla työskennellessään. Suuret kilpailut eivät olleet välttämättä oikea hetki lähteä koettamaan parempaa suoritusta kuin yleensä.

”Näin ajattelin.” Lieke myönsi huvittuneena. Hän tosissaan tähtäsi Tokioon. Se olisi hänen ensimmäisensä! 
”Muista Bex kannustuspuheesi itsekin.” Emily huomautti huvittuneena.

"Tietenkin muistan", punapää virnisti. Helppoahan se nyt oli sanoa, kun kilpailut eivät vielä olleet edes alkaneet. Tunnelma voisi olla toinen keskiviikon jälkeen, kun ensimmäinen tarkistus olisi jäänyt taakse.
"Kultamitaliahan täältä tultiin joukkueelle hakemaan!" Tai ainakin niin hän oli tiivistänyt maajoukkuevalmentajan pitkäksi venyneen kannustuspuheen.

Emily nauroi huvittuneena. 
”Niinpä niin. Aina saa haaveilla.” Olisihan se hienoa saada maalle kultamitali.

"Aika tehdä haaveista totta", Bex julisti mahtipontisesti. Keittiössä kaiken valmiiksi saanut Lexa liittyi seuraan naurahtaen moiselle suunnitelmalle.
"Olen aivan samaa mieltä", jenkki vakuutti istahtaen sohvan käsinojalle, jotta saattoi olla Emilyn vieressä potkimatta ketään sohvalla jo paikkansa vallannutta naista kauemmas.

”Etkös sinä ole nyt vähän epäisänmaallinen?” Emily huomautti nauraen. 
”kannustat Britanniaa.”

"Vain koska sinä ratsastat Iso-Britannian väreissä, rakas", Lexa vastasi hymy huulillaan. Bexin älähdys sai naisen virnistämään. "Ihan vähän sinunkin takiasi. Tosin vain, koska tunnen sinut, mutta en yhtäkään Yhdysvaltojen ratsastajista. Jos se tilanne muuttuu, kannatan heitä ennemmin kuin sinua", Lexa kiusasi Bexiä. Emilyä hän kannattaisi aina ja ikuisesti, aivan sama mitä maata vastaan Emily ratsastaisi.

Emilyä nauratti Lexan vastaus. 
”Olet ihana, tiesitkö?”

"Olet saattanut mainita asiasta muutamaan kertaan", Lexa vastasi hymy huulillaan ja kumartui painamaan suukon Emilyn päälaelle.
"Sitä paitsi, eihän tästä tulisi yhtään mitään, jos kaikki kannattaisimme vain sokeasti oman maamme joukkuetta", jenkki järkeili vilkaisten ympärilleen. "Larissallakin olisi eturistiriita käsillä, kun pitäisi kannattaa Brasiliaa, vaikka on sinulla töissä. Saisit tarkistaa satulasi moneen otteeseen, että kaikki on kunnossa."
"Liekekin pettäisi meidät kaikki hurraamalla oransseja jatkoon", Bex virnisti.

”Tietenkin mainitsen!” Emily älähti nauraen. Hän vilkaisi Larissaa silmät sirillään. 
”No mutta sitten hänellä ei olisi pian töitä.”

"Älä huoli, minä kannatan teille joukkuekultaa", tyttö lupasi pienen hymyn kera. Ei hänellä ollut mitään siteitä brasilialaisiin kenttäratsastajiin, joten mitäpä hän heitä hurraisi jatkoon. Espanjalaisten joukosta sen sijaan löytyisi tuttuja, mutta ei hän koskaan sabotoisi Emilyn suoritusta. Tai yhtään kenenkään. Se oli lapsellista toimintaa.
"Kannatamme kaikki toisiamme", Bex summasi hymyillen. "Paitsi Zoe, Zoe ei kannata ketään."
"Kannatan tapahtumaköyhää kotimatkaa", Zoe puhahti.

Emily ei voinut olla nauramatta ääneen.
”Tällä porukallako? Unelmissasi.”

"Anna minun unelmoida!" Zoe vastasi tönäisten kyynärpäällään Emilyä. "Ei se ole sinulta pois, jos minä ja Larissa saamme erittäin tylsistyttävän kotimatkan." Hän inhosi arvokisoissa sitä, miten he hoitajina lensivät hevosten kanssa. Olihan se tietenkin halvempaa järjestäjille, mutta hyvä luoja, matkustaminen oli kaikkea paitsi luksusta, kun koetti katsoa valtavien eläinten tarpeiden perään lentokoneessa.
"Jos nyt edes pääsette ajallanne pois", Lexa huomautti. "Jos hurrikaani todella rantautuu, Charlotten kenttä suljetaan hetkessä."
"Älä edes vitsaile tuosta", Zoe totesi kurottaen Emilyn takaa tönäisemään Lexan alas sohvan käsinojalta. Amerikkalaisnainen älähti pudotessaan lattialle, mikä sai hevosenhoitajan hymyilemään tyytyväisenä ja nojautumaan takaisin sohvan selkänojaa vasten. Siitä sai, kun meni maalailemaan piruja seinille.

”Ei ja toki toivon sitä teille.” Helppo lento tarkoittaisi että hevoset voivat hyvin ja hoitajat eivät rasittuisi. 
”Hei! Ei tarvi pudotella rakastani!”

"Tarvitsee", Zoe tuhahti ja siemaisi oluttaan. Lexa oli ansainnut moisen, kun puhui hurrikaanista niin tavanomaiseen sävyyn. Ihmisten ei kuulunut asua alueilla, jolla hurrikaanit mellastivat, ja vielä vähemmän siellä kuului järjestää maailmanmestaruuksia herkille, korvaamattoman arvokkaille kilparatsuille. Lexa kampesi itsensä jaloilleen ja vilkaisi keittiön suuntaan. Ehkä hän voisi mennä kattamaan pöydän jo valmiiksi, kun kerran oli jaloillaan.
"Ruoka on ihan kohta valmista. Avaanko viinipulloa vai joko olette juoneet sen verran olutta, että raja on tullut vastaan?" Lexa kysyi yleisesti koko joukolta. Eihän pullosta nyt tulisi edes lasia kaikille, joten jos muutamallekin maistuisi, hän avaisi ilomielin pullon tai pari ruokajuomaksi.

”Oi, avaa!” Emily nousi ylös ja kipitti Lexan edeltä keittiöön. 
”Ja voin auttaa kattamisen kanssa.” 
”Kauanko he olivatkaan olleet erossa?” Lieke pärskähti huvittuneena.

"Kiitos kulta", Lexa vastasi seuraten Emilyä avoimeen keittiönurkkaukseen. He mahtuisivat mukavasti kaikki suuren ruokapöydän ääreen, eikä ylimääräisiä tuoleja joutuisi edes metsästämään muista huoneista.
"Torstaista", Larissa vastasi Liekelle. Siitä ei ollut voinut olla kuulematta, kun oli päivittäin viesteillyt Emilylle tietoja karanteenioloista. "Kuulosti siltä, että se oli heistä ikuisuus ja vähän päälle."

Lieke pärskähti huvittuneena. 
”Se kuulostaa siltä edelleen. Kovin suloisia.”

"He ovat sitä nyt. En ole niin varma, olenko samaa mieltä enää illalla", Bex virnisti vinosti. Eipä häntä tosissaan haittaisi, mitä suljetun oven takana tapahtuisi tai ei tapahtuisi, kunhan se ei valvottaisi häntä koko yötä. Sitä varten oli kuulokkeet ja paljon hyvää musiikkia - sekä kännykälle ladattuna kymmeniä elokuvia. Netflix oli paras ystävä.
"Mutta on heillä hetkensä. Varsinkin silloin, kun Lexa laittaa ruokaa."

Lieke pudisteli päätään. 
”Oikein suloisia. Ja ruoka on toki suuri plussa.” Emily kattoi yhdessä Lexan kanssa, näyttäen siltä että halkeaisi onnesta.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] Luck is a matter of preparation meeting opportunity   To Syys 20, 2018 11:22 pm

"Sinulla ei ole aavistustakaan, miten suuri plussa", Bex naurahti. Hän viihtyi keittiössä vain sen verran, ettei kuollut nälkään ja Zoe oli tulipaloriski, eivätkä Larissa tai Emily tuntuneet olevan sen parempia, joten Lexan saapuminen oli ilolla odotettu tapahtuma monen muunkin mielestä kuin vain Emilyn.
"He näyttävät kovin onnellisilta", Larissa sanoi haikeutta äänessään. Olisipa hänelläkin ollut Amanda seuranaan täällä. Tai ollut edes tavoitettavissa viimeisen kuukauden. Sekin olisi riittänyt. Lexa kiepautti Emilyn kätensä ali kuin pari tanssisi aivan oman musiikkinsa tahtiin, ja kumartui painamaan pikaisen suukon Emilyn huulille pöydän kattamisen lomassa.
"He ovat jo kuin vanha aviopari", Bex puolestaan kommentoi. Suloinen vanha aviopari, mutta aviopari silti.

Lieke katseli sitä samaa päätään pudistelle. Se oli todellakin suloista. 
"Meistä kellään ei taida olla tuollaista? kauanko he olivat olleet yhdessä?" Lieke tiesi etteivät kovin kauan, mutta ajatus tuntui oudolta.

”Ei todellakaan”, Bex pärskähti. ”Olemme onnellisesti sinkkuja kaikki, paitsi sinä petturi.” Larissa ei aikonut korjata Bexiä, sillä se oli keskustelu, jota hän ei tahtonut käydä tässä ja nyt. Zoen ilmekään ei värähtänyt. Bex ei tiennyt Maybestä, eikä pieni ratsastaja koskaan saisikaan tietää, jos se hänestä olisi kiinni.
”Puolisen vuotta kai”, punapää kohautti harteitaan. Olisiko hänen pitänyt muistaa tarkka päivä? Suurin piirtein yhtä kauan kuin mitä hän oli asunut Slaleyssä, joten puoli vuotta osui ihan tarpeeksi lähelle.

Lieke pärskähti. 
"Minulla on panosuhde." Hän korjasi huvittuneena ystäväänsä. 
"Niin epäreilua. Miksi toiset löytävät sielunkumppaninsa niin helposti?"

”Miehen kanssa, johon olet rakastunut”, Bex huomautti. ”Se on lähempänä parisuhdetta kuin panosuhdetta.” Lieke olisi seuraavassa silmänräpäyksessä jo naimisissa, jos ei olisi varovainen.
”Ei se ollut helppoa heistä kummallekaan”, Zoe korjasi Lieken sanoja vilkaisten puheenaiheena olevan pariskunnan suuntaan. ”Se on ollut pitkä ja kivinen tie.”

Lieke vilkaisi Zoea, hymyillein vaisusti. 
"Se antaa muile kuolevaisille toivoa." Hän totesi. Jos hänelläkin olisi vain kovin kivinen tie? Sitten saisi olla onnellinen ja nauttia elämästään. 

”Ehdottomasti”, Zoe nyökkäsi, vaikka tunsikin ahdistuksen nakertavan vatsaansa. Ei nyt.
”Hän liioittelee”, Bex mumisi hiljaa Liekelle. Zoe oli ikuinen pessimisti, joka maalasi tästäkin niin synkkää kuvaa. Emilyn entinen oli ollut kusipää mieheksi, mutta Zoe sai kaiken kuulostamaan niin synkältä ja dramaattiselta. Ihan kuin naiset olisivat olleet hukkumassa ennen kuin tapasivat toisensa.
”Ruoka olisi valmiina, tulkaa syömään”, Lexa kutsui keittiön puolelta. Hän kantoi lasista uunivuokaa tarjolle pöytään, jossa salaattikulho ja perunakattila jo odottivat. Se sai liikettä sohvalle jääneeseen väkeen, kun Zoe oli hetkessä jaloillaan eikä Larissakaan ollut kaukana. Hevosenhoitajat olivat syöneet lähes viikon saman ravintolan tarjoiltavia, oliko se nyt ihmekään, että ajatus juustolla kuorrutetuista, tomaattisiivujen ja peston maustamista broilerin rintafileistä sai liikettä niveliin.

Jos tarkkoja oltiin, Emily oli ollut hukkumassa aiempaan elämäänsä. Lieke nousi muita maltillisemmin, innolla tosin hänkin. Emily otti ruokaa rumasti ensimmäisenä ja istui alas annoksensa kanssa. 
"Tuo on pisin aika jonka olen kuullut Emilyn olevan hiljaa." Lieke totesi nauraen.

Lexa seurasi tyytyväisenä, miten päivällispöydän ääreen istuneet naiset keräsivät ruokaa lautaselleen. Ainakin vielä ruoka kelpasi kaikille, joten hyvä niin. Hän istahti alas Emilyn vierelle ja keräsi itselleenkin annoksen tarjoiltavista, ja tarjoutui kaatamaan valkoviiniä kaikkien halukkaiden laseihin.
"Se on ruoan ja Lexan aiheuttama yhdistelmä", Bex ilmoitti auliisti Liekelle seivästäessään salaattia haarukkaansa. "Ehkä tässä kohtaa tosin enemmän ruoan." Hyvä ruoka sai hiljaiseksi, kun sitä vain keskittyi syömään.

Emily ei jaksanut edes mulkaista muita, kun keskittyi syömään kaikessa rauhssa. Ruoka oli parasta maailmassa. 
"Minä huomaan." Lieke naurahti, pudistellen päätään. Ehkä heillä olisi toivoa skotin kanssa.

Zoe ja Larissa eivät olleet sen puheliaampia, mutta ehkä sen saattoi laittaa muiden asioiden piikkiin. Zoe harvoin puhui turhia, varsinkaan näin äänekkäässä seurassa, ja Larissa oli edelleen vaisuna kaikesta sotkusta, mitä elämä oli tuonut mukanaan. Bexiä mikään ei kuitenkaan hidastanut.
"Miten olisi jokin lautapeli ruoan päätteeksi? Löysin kaapista kasan kaikkea. Kuka olisi uskonutkaan, miten hyvin tämä mökki on varusteltu", Bex naurahti. Zoen huokaisusta päätellen hoitajaa ei edes yllättänyt, että Bex oli ehtinyt koluamaan kaikki kaapistot, kolot ja lokerot läpi parissa päivässä.

Lieke vilkaisi kelloaan ja pudisteli kevyesti päätään. 
"En taida, minulla on vielä vähän tehtävää." Naisen pitäisi muistella ohjelmaa vielä tänään. 
"Minä voisin." Emily lupasi hymyillen.

"Hyvä, sitten voimme pelata Twisteriä", Bex virnisti voittoisasti Lieken sanojen myötä. Pelin pelaaminen olisi ollut kovin epäreilua viisimetrisen hollantilaisen kanssa.

Lieke hymyili viattomasti. 
"Ihan kuin et olisi halunnut pelata Twisteriä kanssani?" Nainen oli kovin, kovin notkeaa laatua. 

"En todellakaan", Bex vastasi nauraen. "Olet viisi metriä pitkä ja taivut varmaan yhtä notkeasti kuin se Ihmeperheen äiti."

Lieke nauroi kuvaukselle. 
”Taipuminen on hyödyllistä joissakin tilanteissa.”

"Olen aivan samaa mieltä", Lexa vastasi naurahtaen. Notkeudelle oli paljon käyttöä.
"Sinutkin on suljettu ulos pelistä. Voimme pelata kahdessa osassa. Yli 165-senttiset ja sen alle", Bex julisti.

”Kumpaan minä kuulun?” Emily nurisi syömisensä lomasta. Hän oli tasan!

"Alle", Bex päätti nopeasti, ennen kuin kukaan muu ehtisi väliin. "Ei sinua voisi päästää matolle samaan aikaan Lexan kanssa. Siitä ei tulisi yhtään mitään."

”Olet ehkä oikeassa.” Emily myönsi huvittuneena. Hän laski aterimet käsistään onnellisen näköisenä.

"Tietenkin olen", Bex puhahti. Hän oli aina oikeassa! No, suurimman osan ajasta. Silloin tällöin. Joskus harvoin.
"Ottakaa lisää, jos jäi nälkä", Lexa kannusti työntäen salaattikulhoa Zoen suuntaan, kun hevosenhoitaja näytti empivän, tahtoiko syödä lisää vai ei. Aina piti syödä enemmän.
"Teillä on kaikilla pitkä viikko edessä, joten paras syödä hyvin. Mitä haluatte tehdä huomenna?" Kysymys oli varsin avoin, vaikka eniten hän sitä Emilylle suuntasikin. Hän tekisi mitä Emily tahtoisi, ja muut suunnitelkoot päivänsä ihan itse.

Emily vilkaisi Lexaa toiveikkaana. 
”Mahdollisuuksia siihen ihanaan sitruunaiseen loheen?”

"Totta kai rakas", nainen lupasi hetimmiten. Lohta kauppalistalle, ja homma hoituisi sillä.
"Mutta ei huomenna", Bex keskeytti päättäväisesti. "Meidän piti lähteä seikkailulle!"
"Kuinka kauan meinasit oikein seikkailla?" Zoe kysyi kyllästyneen kuuloisena. Oli selvää, ettei hevosenhoitajaa saisi poistumaan kisa-alueelta minnekään.
"Niin kauan kuin siinä kestää. Emme kuitenkaan voi ratsastaa hevosia enää aamuyhdeksän jälkeen kun on niin tuskaisen kuuma, joten meillä on koko päivä aikaa seikkailla!"

”Lohi on nopea ruoka.” Se olisi helposti tehty kun he tulisivat kotiin. 
”Ja minun pitää olla ajoissa nukkumassa, ratsastan torstaina.”

"Olet vanha mummo", Bex julisti. "Voit nukkua koko keskiviikon hevostarkastuksen jälkeen."
"Minne te olette oikein lähdössä?" Lexa kysyi hämmentyneenä.
"Simpsonvilleen", Bex ilmoitti päättäväisesti. Lexa räpäytti silmiään.
"Haluat mennä sinne vain, koska kaupungin nimi on Simpsonville, etkö vain?" Nainen kysyi huvittuneena.
"Kyllä. Blowing Rock oli myös vaihtoehtona, mutta se näytti olevan vähän kaukana", Bex virnisti. Lexa pudisti päätään.
"Mitä jos menemme sen sijaan käymään Ashevillessa? Se on lähempänä, ja on tavattoman kaunis tähän aikaan vuodesta."

Emily näytti kieltä Bexille. 
”Olen Lexan suunnitelman kannalla.” Hän totesi hymyillen.

"Sinä olet aina. Petturi", Bex puhahti ja vilkaisi muita pöydässä olijoita. "Kukaan muu, joka tahtoo lähteä seikkailulle? Mitä sanot Lieke, oletko liian sidottu velvollisuuksiisi pientä retkeä varten?"

”Huomisesta alken kyllä. Valmentaja antaa selkään jos häviän.” Hänen piti olla huomenna valmistautumassa suoritukseensa.

"Höh", nainen huokaisi. "Larissa, saako sinua houkuteltua mukaan?" Tyttö vilkaisi Zoea, joka oli tehnyt oman kantansa alusta asti selväksi ja pudisti päätään. Niin miellyttävä kuin ajatus pienestä retkestä olikin, häntä tarvittiin täällä. Hoitamassa hevosia, kuten hänen työnsä oli.
"Et voi oikeasti lähettää minua kolmanneksi pyöräksi? Emily, puhu hoitajallesi järkeä", Bex vetosi kilparatsastajaan.

Emilt pudisteli päätään. 
”Larissalla on työ, niin nuivaa kuin se onkin ja olen onnellinen että hän ottaa sen vaativissa oloissa vakavissaan.”

Zoe vilkaisi Emilyä tahtoen mitä selvimmin sanoa jotakin, ennen kuin puri huultaan ja pudisti pienesti päätään. Se, että hän sanoisi pärjäävänsä kahden hevosen kanssa vaivatta itsekseen tuskin saisi nuorta hevosenhoitajaa tuntemaan oloaan yhtään paremmaksi. Ehkä paras, mitä he voisivat Larissan eteen tehdä, olisi antaa tytön tuntea olonsa hyödylliseksi töiden parissa.
"Siinä tapauksessa minä varaan paikan etupenkiltä", Bex ilmoitti. "Kukaan ei häiritse tällä kertaa Lexan ajamista." Puheenaiheena ollut nainen veti viiniä väärään kurkkuun ja kähisi hetken posket punaisena. Tietenkin Bex muisti tarinan Prideilta. Helvetti soikoon.

Emily ajatteli samoin. Larissa oli tiukasti pitänyt kiinni töistään ja hän halusi sallia sen. 
”lupaan etten häiritse.” Emily vannoi käsi sydämellä. Lieke nousi nauraen ja vei lautasensa pois. 
”Minä menen nyt. Kiitos ruoasta, se oli todella hyvää.”

"Et niin, koska istut takapenkillä", Bex ilmoitti virnistäen. Hän oli varannut paikkansa edestä ensin!
"Ole hyvä", Lexa sanoi, kun ei enää tuntenut tukehtuvansa valkoviiniin. "Olet tervetullut toistekin päivällispöytään, jos siltä tuntuu." Nyt kun nainen tuli toimeen Emilyn kanssa, ei hänellä ollut mitään syytä olla kutsumatta Liekeä syömään toistamiseenkin.
"Ja Bex, varaa paikkojasi ihan miten tahdot, se on minun autoni, joten minä päätän kuka istuu missä", Lexa lisäsi vilkaisten merkitsevästi taskukokoista tornadoa. Emily saisi istua edessä, tai Bex ei lähtisi ollenkaan mukaan.
"Tarkoitat kai vuokra-autosi", punapäinen nainen nurisi. Lexan tapa painaa katseensa ja purra alahuultaan kavalsi naisen hetkessä. "Siis mitä, sinulla on oma auto täällä? Emily, mikset sanonut että naisesi on rikas?"

Emily kääntyi katsomaan Lexaa yhtä lailla. 
”Etkö vuokrannut autoa?”

"Se... tuota... öm", Lexa empi vilkuillen uteliaita silmäpareja pöydän ääressä, jotka olivat kääntyneet häneen. "Se oli joskus autoni. Annoin sen ystävälle kun muutin, ja hän oli niin kultainen, että lainasi sitä minulle nyt." Hieman mutkat suoriksi vetävä vastaus, mutta ihan tarpeeksi todenmukainen vastatakseen esitettyyn kysymykseen.
"Kuka vittu antaa auton yhtään kenellekään", Bex mutisi ja älähti hetkeä myöhemmin, kun Zoe potkaisi naista pöydän alla.
"Sinä sait auton herra Edgerlyltä", hevosenhoitaja huomautti.
"Charles on eri asia. Charles on siniverisestä seuraava, Lexa on vain... Lexa", Bex selitti harteitaan kohauttaen eroa.

Emily mietti hetken. Hän yritti keksiä mitä Lexa yritti kiertää. Hetkonen. Hän kohotti kulmaansa merkitsevästi. Vivianen vanhemmat? 
"Niin, Bex, minä en ole saanut autoa."

"En minäkään olisi saanut, ellei Charles olisi juonut itseään kaatokänniin", Bex totesi virnistäen. Hänen voittonsa, ehdottomasti. Mies voisi tehdä siitä vuosittaisen perinteen. Häntä ei suoraan sanottuna haittaisi uusi auto toimitettuna ovelle vuoden loppua kohden, kun hän saisi ajokorttinsa takaisin.
"Joten, huomenna Lexan melkein-omalla autolla Ashevilleen?" Bex varmisti suunnitelman. "Ja te tylsimykset jäätte hoitamaan hevosia." Se sai Zoen vilkaisemaan kelloaan ja taputtamaan Larissankin hartiaa. Hevoset kaipaisivat iltaheiniään.
"Kiitos päivällisestä, Lexa", Zoe kiitti noustessaan pöydästä. "Minä voin pestä tiskit, kunhan saamme hevoset hoidettua." Lexa vain heilautti kättään, kun hevosenhoitaja oli alkamassa kerätä lautasia pöydän äärestä. Hän hoitaisi ne myöhemmin. Bexkin nousi samassa lykyssä pöydän äärestä tahtoessaan käydä suihkussa ennen ruuhkaa, ja Lexa vilkaisi Emilyä nyt, kun oli jäänyt naisen kanssa kahden.
"Autoon ei oikeasti kätkeydy mitään sen kummempaa", nainen sanoi hiljaa, vilkaisten varoen naisystäväänsä. "Se on vain auto."

Emily jäi juomaan viiniä kaikessa rauhassa muiden kadotessa eri suuntiin. 
"Kulta, voit sanoa. Jos kiertelet noin, pelkäät että suutun."

Lexa puri alahuultaan ja kääntyi pitkällä penkillä kokonaan Emilyn puoleen.
"Sain auton lahjaksi Cartereilta, kun valmistuin Georgetownista ja pääsin sisään Harvardiin", nainen sanoi hiljaa laskien kätensä Emilyn käsivarrelle. "Kun muutin pois Bostonista, jätin auton ystävälle, joka tarvitsi sitä kipeästi päästäkseen töihin ja kotiin." Ja ihan vähän senkin takia, ettei hän ollut tahtonut viedä mukanaan autoa, joka oli niin täynnä muistoja, Philadelphiaan, joka oli hänen uusi alkunsa Vivianen kuoleman jälkeen. Tai jonka olisi pitänyt olla.
"Anna tarjosi heti autoa takaisin minulle, kun kuuli, että olen tulossa käymään. Ajatteli, että säästäisin siinä paljon rahaa, kun en maksaisi vuokra-autosta." Siinä vanha ystävä oli kieltämättä ollut oikeassa, sillä vuokra-auton kulut olisivat nopeasti kohonneet suuriksi näin pitkän matkan aikana.

Emily nyökkäsi. 
”Mmm. Joten se on ystäväsi auto.” Jos joku muu kysyisi. Hän ei koskaan, koskaan voisi antaa mitään tuollaista tai tarjota suuria. Sen ei vain saanut antaa häiritä.

"Sitä se on. En koskaan pyytänyt Annaa maksamaan siitä mitään, koska tiesin, että hän oli vielä pahemmassa paikassa kuin minä, ja... totta puhuen oli helpotus voida antaa se eteenpäin tietäen, että autolle oli oikeasti tarvetta", Lexa tunnusti. "Mutta auto on nykyään Annan nimissä, ja tämän viikon jälkeen se löytyy taas hänen kotikadultaan. Se on vain lainassa minulla."

”Minä tiedän.” Emily totesi pehmeästi. Ei auto voisi tulla mukaan Englantiin. 

"Hyvä", Lexa hymyili helpottuneena ja siirtyi lähemmäs, jotta saattoi painaa suukon Emilyn poskelle. "Minun oli sinua niin ikävä. Tahdoin vain ajaa tänne suorinta tietä heti, kun tiesin, että lentosi on laskeutunut."

”Hölmö. Minulla oli ikävä sinua. Olin haljeta.” Hän oli niin kaivannut naisystäväänsä.

"Minullakin sinua", Lexa vannoi hiljaisella äänellä kietoen toisen kätensä Emilyn selän ympärille. "Kunpa voisin tulla Australiaan koko ajaksi, kun olet siellä."

”Tulet siksi ajaksi mitä voit.” Sekin oli jo paljon. 
”Me pärjäämme kyllä.”

"Tietenkin pärjäämme", nainen sanoi. "En vain pidä siitä, että meidän täytyy pärjätä. Soisin paljon mieluummin, että me nauttisimme." No, sitä varten oli Emilyn tarjoama paratiisisaarelle suuntautuva loma. Se jos mikä olisi elämästä nauttimista parhaimmillaan.

”Pärjäämme vain hetken. Sitten elämä on normaaleissa uomissaan kevääseen asti.” Emily lupasi hymyillen. Vähänpä hän tiesi.

"Ja keväästä eteenpäinkin", Lexa vannoi. "Kierrän taas koko kesän mukanasi kilpailuissa." Ei häntä saisi pois, vaikka miten yrittäisi. Kenttäratsastus tuntui vievän mennessään kokonaan, jos sille erehtyi antamaan pikkusormen verran.

”Keväällä on Lexington.” Taas pitkä kisamatka. Sitä hän oli tarkoittanut.

"Minä lennän luoksesi", Lexa vakuutti. "Tulethan minun kotimaahani. Tietenkin tulen mukaasi." Hän käyttäisi vaikka kesälomapäiviään siihen, jos ei muutoin saisi vapaata. Hän tahtoi olla kannustamassa Emilyä kilpailuissa aina kun se vain olisi mahdollista.
"Tiedätkö, on ollut todella outoa olla taas niin tuttujen asioiden ympäröimä", nainen pohti ääneen.

Emily hymyili hieman ja hipaisi Lexan poskea. 
”Kaipaatko kotiin?”

Lexan kulmat kurtistuivat kummastuneena.
"Tietenkin kaipaan", nainen vastasi. Mikä kysymys tuo oli olevinaan? "Kotona on Merry vastassa ovella ja saan nukahtaa viereesi pitkän päivän jälkeen." Ah. He puhuivat aivan eri kodista tässä yhteydessä.

Emily kurtisti kulmiaan. 
”Tänne, Amerikkaan.” Hän korjasi Lexaa. Paikkaan jossa kaikki oli tuttua.

"Ah", Lexa henkäisi. Aivan. Niinhän ihmiset kotia ajattelivat. Maata, jossa olivat syntyneet, jossa olivat kasvaneet, jossa olivat eläneet, kokeneet, opiskelleet, nähneet ja tunteneet. Jossa perhe, suku ja läheiset asuivat, jossa kaikki oli tuttua ja tuntui omalta.
"En", nainen pudisti päätään hetken hiljaisuuden jälkeen. "Kaipaan sinua, kun en ole luonasi, ja kaipaan Merryä, kun en voi rapsuttaa sitä, mutta en kaipaa kulttuuria tai maata tai rakennuksia tai tuttuja karkkeja hyllyssä."

Emily hymyili helpottuneemmin kuin olisi saanut. 
”Luojan kiitos.” Hän tarttui Lexaa kädestä. 
”Muuten olisi ollut ongelma.”

"Ei ole ongelmaa", nainen vakuutti puristaen Emilyn sormia. Ei tietenkään olisi. Kaikki oli loistavasti nyt, kun he olivat jälleen yhdessä.
"En ole jäämässä tänne."

”Olisin tullut perässä.” Se olisi tuntunut pahalta, mutta olisi tullut. Ei hän voisi elää ilmankaan.

"Sinun perheesi ja työsi ja elämäsi on Englannissa", Lexa huomautti hiljaa. Ei Emily voisi vain pudottaa kaikkea ja seurata häntä Atlantin toiselle puolen, eihän? Se olisi järjetöntä.

”Mutta sydämeni olisi täällä.” Emily huomautti hiljaa, suukottaen naisen kättä. 
”joten minäkin olisin.”

Lexan huulille hiipivä hymy oli puhdasta liikutusta, eikä sitä taustaa vasten varmasti yllättänyt, miten ruskeat silmätkin kostuivat.
"Älä huoli, en koskaan pyydä sinua muuttamaan tänne", nainen lupasi. "Me voimme asua aina Newcastlessa, jos tahdot, tai voimme muuttaa minne tahansa, minne työsi sinua vievät."

Emily hymyili pehmeästi. 
”Newcastle on koti.” Siellei heidän kotinsa oli.

"Siitä voimme olla samaa mieltä", Lexa totesi ja nojautui lähemmäs voidakseen painaa hellän suudelman Emilyn huulille. Newcastle oli heidän kotinsa, jonka he olivat rakentaneet aivan kaksin.
"Olet niin rakas", nainen tunnusti hiljaa.

Siellä heidän yhteinen elämänsä oli ja sinne Emilyn sydän veti. Yhteiseen kotiin.
”Niin sinäkin.” Hän muistutti naista hellästi.

"Tiedän", Lexa vastasi pieni ilahtunut hymy huulilla vieraillen. "Lupasit juuri muuttaa perässäni jonnekin, missä ei ole mitään sinulle." Se jos mikä kertoi enemmän kuin tuhat sanaa siitä, miten paljon Emily häntä rakasti.
"Älä huoli, emme koskaan muuta tänne, mutta jonakin vuonna tahdon näyttää sinulle Yhdysvaltojen parhaat puolet", Lexa sanoi pehmeästi. "Eikä vain kaikkia turistirysiä. Ne paikat, jotka ovat olleet osa minun elämääni."

”Tietenkin. Jos olisit onneton, muuttaisin jos se tekisi sinut onnelliseksi.” Sen hän halusi. Nähdä Lexan onnellisena. 
”Ja minä haluan nähdä ne.”

Lexa hymyili nojautuen painamaan suukon Emilyn poskelle. Hän ei olisi voinut olla onnellisempi, kun sai olla osa Emilyn elämää. Hän olisi onnellinen ihan vain sillä, että saisi olla Emilyn elämässä mukana jatkossakin, ja rakentaa yhteisen elämän heille.
"Sinä näet", nainen lupasi. "Voimme aloittaa Ashevillesta."

”Siitä on hyvä aloittaa.” Emily totesi hymyillen. Hän suukotti Lexan sormia hymyillen.
”Niin ihana rakas.”

"Siitä on", Lexa myönsi. Hän voisi huomenna kyllästyttää Bexin kuoliaaksi tarinallaan siitä, miten oli päätynyt aikanaan Ashevilleen. Se oli monella tapaan oikein hyvä aloitus Yhdysvaltojen kiertelylle, jota he voisivat jatkaa koko elämänsä. Käydä aina silloin tällöin pyörähtämässä jossakin päin valtavaa maata ja nähdä, mitä ikinä siellä suunnalla olikaan nähtävänä.
"On pelottavaa rakastaa sinua näin paljon, ja samaan aikaan se on luonnollisin asia koko maailmassa", Lexa totesi puristaen Emilyn kättä.

Emily vilkaisi Lexaa, nousten seisomaan. Hän otti naisen kasvot käsiensä väliin.
”Ei ole pelättävää, rakas.”

"Tiedän", Lexa vakuutti hellä hymy huulillaan, "minä tiedän sen." Oli turha pelätä, kun elämänsä saattoi täyttää niin paljon lämpimämmilläkin tunteilla.
"Olen niin onnekas, kun minulla on sinut."

Emily aikoi olla siinä niin pitkään kuin Lexa hänet huolisi. Ei mitään pelättävää siis. Tässä oli hänen paikkansa, kenttäratsastuksen ja amerikkalaisen välissä. Siellä hänen sydämensä oli onnellisimmillaan. 
”Phah, minä tässä olen onnentyttö.”

”Hyvä, että olet sitä mieltä”, Lexa vastasi pehmeästi hymyillen. Niin kauan kuin Emily pitäisi itseään onnekkaana, kun saattoi olla hänen kanssaan, kaikki oli ihan hyvin.
”Ehkä minun pitäisi siivota pöytä”, Lexa pohti ääneen vilkaisten ruokapöytää, jonka ääressä he olivat syöneet. ”Sinulle on muuten suklaalla kuorrutettuja mansikoita jääkaapissa”, nainen lisäsi hymyillen. Hän oli tuonut myös lupauksensa mukaan karkkia, mutta ei hän ollut voinut jättää mansikoita ostamatta.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] Luck is a matter of preparation meeting opportunity   To Syys 20, 2018 11:23 pm

Emily nousi auttamaan pöydän kanssa, hymyillen pehmeästi. 
"Mitä?" Emily avasi jääkaapin oven, onnellisen hymyn noustessa kasvoille. 
"Olet paras, olet paras, rakastan sinua jumalattomasti!" Hän loikkasi Lexan syliin ja suuteli tuota pitkään.

Lexalla ei onneksi ollut tiskejä kädessään juuri sillä hetkellä, joten hän saattoi kietoa kätensä Emilyn ympärille pitelemään naista sylissään.
”Jos saan aina tällaisen kiitoksen, tuon sinulle mansikoita paljon useammin”, Lexa naurahti leveä hymy huulillaan suudelman jälkeen. Miten ihanaa se olikaan, että he saattoivat jälleen tehdä näin! Viime viikosta tuntui olevan ikuisuus.

"Mmm, saat!" Emily kehräsi, valuen sylistä vain koska halusi jääkaapista mansikoita. Hän istui niiden ja valkoviinin kanssa sohvalle onnellisena. 

Emily näytti Bexin silmään aivan liian onnelliselta, kun nainen laskeutui portaat alas harmaisiin minishortseihin ja vihreään toppiin pukeutuneena suihkunsa jälkeen.
”Minkä tason te jo ehditte tahrimaan?” Lyhyt nainen kysyi epäluuloisena kun istahti alas sohvalle suihkunkosteita hiuksiaan pörröttäen.

"Ei mitään! Mutta sain suklaamansikoita." Emily kehräsi onnellisena hymyillen. Niin mukavaa. 

Bexin katse painui Emilyn mansikoihin, kun nainen mainitsi ne.
”Tämä on ihan epäreilua!” Bex puuskahti, vaikka huvittuneisuus pilkehtikin silmissä. ”Lexa lahjoo sinua ihan liikaa! Asumme kaikki nyt yhdessä, kaiken pitäisi olla yhteistä!”

"Eip!" Emily älähti ja suojasi mansikoitaan dramaattisesti. 
"Minun! Hanki oma joka hankkii sinulle omat mansikat!"

Bexin teki mieli ihan kiusallaan koettaa varastaa yksi mansikka, mutta ehkä hänen pitäisi olla aikuinen ja antaa Emilyn nauttia herkuistaan ihan itse.
”Nääh, en jaksa. Lainaan mieluummin sinun”, Bex virnisti vinosti ja kohotteli kulmiaan merkitsevästi. Keittiötä siistivä Lexa pärskähti päätään pudistaen. Onnea yritykseen, Bex. Emily ei ollut jakamassa häntä tai mansikoitaan.

Emily nousi seisomaan ja asteli Lexan luo. Nainen kietoi toisen käden Lexan ympärille. 
"Minun. Vain ja ainoastaan minun."

Lexaa nauratti, miten Emily koki tarpeelliseksi ilmestyä hänen kylkeensä vakuuttelemaan moista, mutta ei hän pistänyt sitä pahakseen. Oli aina mukava pitää Emily lähellä.
”Vain ja ainoastaan sinun”, Lexa lupasi hiljaa painaen suukon punapään hiusten sekaan.
”Tuo nyt edes viiniä tullessasi, kun kerran menit sinne asti”, Bex puhahti asettuen mukavammin sohvalle risti-istuntaan. ”Ole edes sen verran hyödyksi, kun et kerran jaa naisystävääsi tai mansikoitasi.”

Emily siristi silmiään. 
"Miksi ihmeessä jakaisin? Saisin sinusta tauteja Lexan kautta ja minun elämäni ei olisi enää nii mukavaa."

”Hei!” Bex älähti. ”En ole mikään tautipesäke!”
”Onko minulla mitään sananvaltaa tähän?” Lexa puolestaan kysyi huvittuneena toinen kulma koholla. ”Kuten vaikka se, ettei minulla ole pienintäkään mielenkiintoa tulla jaetuksi?”

"Juuri nyt." Emily totesi sarkastisesti, tuoden Bexille viiniä.
"Se on yksi syy miksi en jaa sinua, rakas."

”En ole melkein koskaan ollutkaan”, Bex puhahti. Ei mitään, mitä ei olisi lyhyellä lääkekuurilla saanut korjattua.
”Hyvä”, Lexa naurahti. Hänkin siirtyi sohvalle, kun keittiö näytti jälleen siistiltä. Nainen veti Emilyn heti kylkeensä sohvalla. He olivat olleet erossa niin kauan, ettei muu käynyt kysymykseenkään.
”Miten teidän lentonne sujui?” Nainen kysyi ratsastajilta, jotka olivat saapuneet yhtä matkaa. Ainakaan Emily ei ollut tappanut Bexiä tai toisinpäin, joten kaipa se oli laskettavissa hyväksi suoritukseksi.

Emily kaivautui Lexan kainaloon. 
"Kuin olisin ollut lapsen kansa ensimmäisess luokassa. Olin vihatuin ihminen koko lennolla. Jopa itkevän pikkulapsen äiti sai enemmnä rakkautta osakseen."

Kuvaus nauratti Lexaa, joka oli itse lentänyt henkensä puolesta peläten koko pitkän matkan. Luojan kiitos hän voisi lentää takaisin yhdessä Emilyn kanssa. Ainakin hän voisi puristaa tuttua kättä rystyset valkoisena, jos ei mitään muuta.
”Ei se nyt niin kamalaa ollut”, Bex nauroi. ”Meitä vain pidettiin siskoina, ja kukapa isosisko nyt ei näyttäisi perinpohjin elämäänsä kyllästyneeltä, kun joutuu lentämään pikkusiskonsa kanssa?” Hän oli lyhyempi, joten hän oli tietenkin heistä nuoremman näköinen. Ihan ehdottomasti.

Emily pyöräytti silmiään. 
"Tai sitten olet se isosisko jota pienempi joutuu vahtimaan. Niin tai näin, luoja, ole iloinen ettei bex tullut ruumisarkussa."

”Mutta minähän olen se, ihan oikeasti”, Bex virnisti. Hän oli ollut aina tavattoman huono katsomaan Hildan perään, joten osat olivat olleet päälaellaan.
”Minä olen iloinen”, Lexa lupasi. ”Vielä iloisempi olen siitä, että voin lentää sinun kanssasi takaisin.”

”Niin olet.” Emily puuskahti turhautuneena ja pyöräytti silmiään. 
”Minäkin olen iloinen siitä.”

”Et niin iloinen, kun kädessäsi ei ole enää tuntoa vartin jälkeen”, Lexa varoitti huvittuneena. ”Vieressäni istui tänne tultaessa nuorehko bisnesmies, joka ei varmasti saanut kirjoitettua sormillaan mitään enää sen jälkeen, kun oli tarjoutunut pitämään kättäni nousun ajan.”

Emily naurahti pehmeästi. 
”Voi rakas. Purista ennemmin reittäni. Vaikeampi saada tunnottomaksi.”

”Ei se tunnu samalta”, Lexa valitti huultaan mutristaen. ”Mutta lupaan yrittää olla satuttamatta sinua.” Ehkä häntä ei pelottaisi yhtään niin paljoa, kun Emily olisi läsnä. Ehkä pelkkä naisen läheisyys riittäisi rauhoittelemaan hänet.

”Minä tarvitsen kättäni vielä.” Hän huomautti hymyillen pehmeästi.

”Niin tarvitset, se on totta”, Lexa myönsi hymyillen.
”Emily keksisi kyllä keinot ilman kättäkin”, Bex virnisti vinosti. Lexa heitti naista tyynyllä. ”Ratsastaa! Emily keksisi keinon ratsastaa ilman kättä! Älä syytä minua likaisesta mielestäsi!” Bex nauroi suojautuessaan tyynyltä.

”Minäkin puhuin kyllä ratsastamisesta.” Emily totesi huvittuneena. Kerrankin Lexa oli se likainen.

”Minäkin puhuin siihen asti että Bex- äh, antaa olla”, Lexa puhahti naurahtaen. Mitäpä sitä selittelemään. Bex pysyisi tiukasti kannassaan, että oli puhunut ratsastamisesta.

”Myönnä nyt vain että sinulla on likainen mieli.” Emily totesi hymyillen pehmeästi. Hänen naisystävänsä oli niin pervo pieni otus sille päälle sattuessaan. 
”Bex, twister?”

”En myönnä mitään”, Lexa naurahti. ”Vetoan perustuslain viidenteen lisäykseen.” Bexin hämmentynyt ilme sai Lexan nauramaan.
”Oikeus kieltäytyä todistamasta itseään vastaan, soittaako mitään kelloja?” Lexa naurahti. Sen suorastaan näki, miten lamppu syttyi Bexin pään vieressä.
”Nyt kaikki ne epämääräiset elokuvarepliikit viidenteen lisäykseen vetoamisesta käyvät niin paljon enemmän järkeen”, Bex nauroi raikuvasti. ”Joo, pelataan twisteriä. Aivoni eivät ehkä kestä enempää opetusta tänään.”

Emilyä nauratti Bexin ilme mutta myös miten Lexan oli käytettävä lakitermejä. 
”Lexa pyörittää?” Emily nousi hakemaan peliä ja levitti maton lattialle.

Totuuden nimissä Lexa oli olettanut, että Hollywoodin rakastama repliikki olisi ollut jo yleistä tietoa tässä kohtaa, eikä vain lakiopiskelijoiden sisäinen vitsi.
”Käy”, nainen nyökkäsi. Hän voisi pyörittää, eikä joutuisi ehdoin tahdoin venymään ties mihin asentoihin, vaikka ehkäpä ne olisivat vielä pientä joogan jälkeen. Bex nousi hakemaan pelin, jonka oli paikantanut yhdestä lipaston laatikosta alakerrassa, ja levitti maton avoimeen kohtaan lattialle.

Emily venytteli hieman ja vilkaisi Bexiä. 
”Mistä pelataan?”

”Oo, pidän asenteestasi”, Bex virnisti. Hän mietti hetken. ”Voittaja saa valita huomenna radiokanavan ajomatkalle? En aio kuunnella kantria koko matkaa.”
”Minä en kuuntele kantria”, Lexa huomautti. Stereotypiat elivät ja voivat hyvin, se ainakin oli selvää.

Emily siristi silmiään. 
”Selvä. Voittaja valitsee radiokanavan.” Tietenkin piti olla palkinto!

”Olette lapsia”, Lexa puhahti. Se nyt ei varsinaisesti yllättänyt, mutta huvitti siitä huolimatta. ”No, alkakaahan venyä sitten. Vasen käsi siniselle.”

Se oli vielä helppoa. Emily tiesi että kuolisi tähän vielä, mutta hän ei aikoisi hävitä taskutornadolle.

Oli ehkä virhe päästää kaksi niin kilpailuhenkistä naista kaksistaan matolle. Bex tuntui tekevän kaikkensa, jotta pakottaisi Emilyä venymään mitä kummallisempiin asentoihin, vaikka se yleensä tarkoittikin sitä, että nainen oli itse solmussa. Lexa räpsäisi kännykällään muutaman kuvan, kun pelaajat olivat liian kiireisiä järkeilemään, mitä jalkaa heidän pitikään siirtää, ja miten onnistua siinä kaatumatta.
”Voi luoja”, Zoe pärskähti varsin epänaisekkaasti, kun astui sisään mökkiin Larissa kannoillaan. Katse ei voinut olla osumatta lattialla solmuun vääntäytyneisiin kilparatsastajiin. Bex tuntui pysyvän pystyssä vain puhtaalla tahdonvoimalla, sillä naisen kädet tärisivät rasituksesta.
”Oikea jalka vihreälle”, Lexa ilmoitti. Bex kohotti jalkaansa järkeillen selvästi, mistä raosta saisi ujutettua jalkansa oikean väriselle suoralle, mutta kädet pettivät alta. Bex tosin erittäin kiltisti koetti myös kaataa Emilyn mukanaan. Häviö maistuisi paljon vähemmän katkeralta, jos Emilykin joutuisi lattialle.

Emily oli päättänyt saman. Lihaksia venytti ja tärisytti, mutta hänhän ei kaatuisi! Ei ennen kuin Bex kaatoi hänet, saaden tosin Emilyn päälleen. 
”Näin paljon kaipaat seuraa?” Emily virnisti suoristautuessaan. 
”Saan päättää siis kanavan!”

”Mitä voin sanoa”, Bex virnisti vinosti. ”Kauniit naiset saavat aina olla ylläni.” Siitä huolimatta miten selvästi pieni punapää vitsaili, Lexa oli nopeasti ylhäällä sohvalta ja auttamassa suoristautunutta Emilyä jaloilleen.
”Niin saat kulta”, Lexa vakuutti hymyillen ja painoi suukon naisen otsalle.

Emily ei voinut olla nauramatta miten nopeasti sai Lexalta apua nousemisessa. Hän hymyili suukon myötä tyytyväisenä. 
”Olet ihana.”

"Sinä olet ihanampi", Lexa vastasi hymyillen. "Vieläkö tahdotte pelata, vai riittikö yksi kierros?" Nainen kysyi huvittuneena. Hänellä oli jo hieno kuva julkaistavaksi instagramin puolella, kunhan naiset eivät olisi aivan niin lähellä hutkimassa häntä.

"Bex? Riittikö yksi häviö? Tuleeko Larissa mukaan?" Emily uteli hymyillen.

"Ai semmoisella asenteella olet liikkeellä", Bex puhahti. "Vaadin uusintaa." Larissakin suostui ilman suurta kiusantekoa liittymään peliin, ja Zoen otettua pyörittämisen vastuulleen, Lexakin asettui maton vierelle.
"Häviätte kaikki", Bex uhosi virnistäen. Zoe pyöräytti silmiään alkaessaan luetella raajoja ja värejä. Tämä oli yksi lastentarha, kuten hän oli aiemmin sanonut.

Emily vilkaisi Lexaa. 
"Niin häviämmekin, kun tuo joogamummo on mukana."

"Mummo?" Lexa kyseenalaisti väitteen kulmaansa kohottaen, ja kun Zoe ilmoitti seuraavan raajan ja värin, siirsi reippaasti jalkansa peittämään Emilyä lähimpänä olevan väritäplän. Venytelkööt sitten, kun kerran kutsui häntä mummoksi!

Emily ähkäisi Lexan teolle. 
"Sinä!" Emily sai todella venyä Bexin ali. 
"Katso nyt. Pakotit minut Bexin alle."

"Huonompiakin paikkoja on olemassa", Bex virnisti naksauttaen niskaansa, kun siinä tasapainotteli solmussa. Moisen kommentin myötä Lexa blokkasi seuraavalla värillä Bexin lähimmän palluran, ja kiroten ratsastaja koetti venyä kauemmalle väritäplälle.
"Tämä on paljon vaikeampaa, kun meitä on näin monta", Bex nurisi pysyen juuri ja juuri asennossa, johon oli itsensä vääntänyt. Hän ei ollut enää ihan varma, mistä hänen jalkansa kulkivat ja kenen käsivarren alta hänen kätensä meni, mutta väliäkö sillä. He olivat hieno ihmissolmu keskellä mattoa.

Emily oli sanomassa jotakin, kun rysähti alas. 
"Helvetti! Lexa, sinun syysi!" Hän kiemurteli pois matolta, istuen Zoen viereen. 

"Mitäs kutsuit minua mummoksi", Lexa vastasi vähääkään katumatta ja hyödynsi pituuttaan venyen kauemmalle väritäplälle helposti kahden muun pelaajan ylitse.
"Olisitte voineet pelata Cluedoa, Aliasta tai vaikka Monopolia, mutta valitsitte Twisterin", Zoe huomautti vilkaisten huvittuneena Emilyä vierellään. "Mitä luulit, että siinä kävisi?" Lexan julma pelityyli pudotti seuraavalla kierroksella Bexinkin matolta, mikä sai kilparatsastajan nurisemaan.
"Naisesi on kamala", punapää valitti Emilylle, kun haki avatun viinipullon keittiöstä voidakseen täyttää oman lasinsa.

Emily vilkaisi Zoea nauraen ja keskittyi katsomaan Lexaa. Tai, tuon takapuolta naisen pelatessa. 
"On, aivan hirveä." Hän myönteli Bexille poissaolevana.

Zoe huikkasi seuraavan ohjeen ja päätyi sen jälkeen pamauttamaan Emilyä takaraivolle pelin pahvisella hyrrällä.
"Lopeta Lexan takapuolen tuijottaminen!" Zoe nauroi. Lexan kääntyi virnistämään olkansa yli Emilylle ennen kuin venyi seuraavaan asentoon.

Emily hätkähti ja älähti kunnolla. 
"AU! Zoe, minä saan tuijottaa jos haluan!"

"Minun huoneeni jakaa seinän teidän huoneenne kanssa. Et saa", Zoe vastasi naurua äänessään.
"Niin, Emily ei osaa vain katsoa, vaan kohta pitää päästä koskemaan", Bex kiusasi toiselta sohvalta viinilasi kädessään.

"Minä en käpelöi julkisesti. Bex ei sanaakaan!" Emily älähti kollegalleen ennen kuin tuo ehtisi aloittaa. 
"Leeexaaaa.... Huomasin kaapissa smoothieainekset..."

Emilyn kannattikin olla nopeasti hiljentämässä Bex, sillä muutoin pienellä punapäällä olisi ollut paljon sanottavaa asiaan. Lexa ujutti jalkansa vaivattomasti Larissan ali oikealle värille, mutta Larissan horjahdus sai naisenkin kaatumaan.
"Sinun on aina nälkä", Bex naurahti Emilylle, kun Lexa suoristautui lattialta ja auttoi Larissankin ylös.
"Tehdään siis sinulle smoothie", Lexa totesi kiepahtaen sohvien kautta sen verran, että saattoi painaa suukon Emilyn päälaelle.

Emily vilkaisi Bexiä ja näytti kieltään. 
”Niin. Haittaako se?” Hän söi enemmän kuin Tico, varmasti.

"En vain tajua, mihin vatsaan syöt kaiken", Bex totesi harteitaan kohauttaen. "Sinulla täytyy olla ainakin kolme vatsaa."

”Niin varmasti onkin.” Emily myönsi hymyillen.
”Et ole edes nähnyt ikinä kun todella syön. Tai.. ahmin.”

"Sinä ahmit aina ruokasi", Bex huomautti ajatellen aivan toisenlaista ahmimista. Hänestä tuntui kerrasta toiseen, ettei Emily edes pureskellut ruokaa, jonka laittoi suuhunsa, nieli vain haarukallisen kerrallaan. Nainen tuntui tyhjentävän lautasellisen ruokaa kahdessa silmänräpäyksessä.

Emily hymyili vaisusti. 
”Olen pahimmillaan syönyt viisi juustohampurilaista, kaksi mansikkapirtelöä, kolme donitsia, purkin jäätelöä ja sipsipussin. Yhdeltä istumalta.”

"Au", Bex irvisti myötätuntoisesti. Hyvä on, tuo ei todellakaan ollut tervettä tai jotakin, mistä hän vitsailisi enää koskaan jatkossa. Emily syököön juuri niin paljon ja juuri niin nopeasti kuin tahtoisi, eikä hän sanoisi sanaakaan.
"Menen käymään suihkussa", Zoe ilmoitti nousten sohvalta. "Kun palaan, Twisterin on paras olla laatikossaan ja paikallaan", nainen lisäsi harppoessaan maton yli. Bex pyöräytti silmiään.
"Olenko ainoa, jonka mielestä meitä kohdellaan kuin lapsia?"

Joten Bex ei tosiaan ollut nähnyt hänen ahmivan. Se oli loppunutkin nyt kun kaikki oli selvää Lexan kanssa. 
”joo. Ja et ole, minusta tuntuu samalta. Larissa, koetko että Zoe leikkii tarhatätiä?”

"Aina", tyttö vastasi nyökäten. Tosin hänen kohdallaan Zoe tuntui enemmänkin vahtivan, että kaikki tuli hoidetuksi hevosten kanssa juuri siten, miten Zoe olisi itse asian tehnyt, joten ehkä Zoe oli enemmänkin... eläintarhatäti?
"Hän ei vain tahdo, että kukaan teistä eksyy tai unohtaa syödä tai liukastuu Twister-mattoon", Lexa huomautti keittiöstä, jossa valmisti smoothieta Emilylle.

”Minä en tekisi mitään noista!” Hän huusi Lexalle takaisin ja vilkaisi Bexiä. 
”Joten oikeastaan hän on Bexin lastenvahti.”

"En tarvitse lastenvahtia", Bex puhisi. "Kukaan ei ole pyytänyt häntä olemaan moinen, en minä ainakaan."

”Tarvitset.” Emily totesi suoraan, siivotessaan peliä lattialta.

"Pah!" Bex puhahti ja ihan vain koston vuoksi jätti auttamassa pelin siivoamisen kanssa. Mitäs kutsui häntä lapseksi! "Minä pärjään oikein hyvin ilman vahtimista."

Emily vilkaisi Bexiä sanomatta sanaakaan ja asteli sitten keittiöön. 
”Hei kulta. Olet rakas.”

"Olet sanonut sen moneen kertaan", Lexa huomautti huvittuneena, joskin kiirehti lisäämään, "ei sillä, että valittaisin. Sen kuuleminen on aina mukavaa, rakas." Hän kaatoi smoothien korkeaan lasiin, joskaan ei ojentanut sitä heti Emilylle.
"Suukko vaivanpalkaksi?" Nainen vitsaili hymy huulillaan.

Emily oli jo ottamassa lasia. Hän nojautui antamaan Lexalle suudelman, mutristaen huulia. 
”Nyt?”

Lexa hymyili oikein tyytyväisenä, kun oli saanut tahtomansa.
"Ole hyvä, rakas", hän sanoi ojentaen lasin naiselle. Emily oli sen ansainnut. Hän ei ollut ihan varma miksi, mutta väliäkö sillä. Bexin ja Larissan äänekäs väittely kuuman ja kylmän suihkun eduista jäi täysin Lexan huomiokyvyn ulkopuolelle, kun nainen katseli Emilyä onnellinen hymy huulillaan.

Emily keskittyi molempiin yhtäaikaa. Hän kääntyi väittelijöiden puoleen. 
”Lämmin, aina lämmin suihku!”

"Shush", molemmat väittelijät sihahtivat yhtä aikaa. Lexa siirtyi kietomaan kätensä Emilyn ympärille.
"Ehkä sinä tahtoisit lämpimän suihkun?" Nainen kysäisi pehmeä hymy huulillaan. "Voisin hieroa hartioitasi sen jälkeen."

Emily painui Lexaa vasten, juoden smoothietaan samalla. 
”Myyty. Ihana ajatus.”

"Olipa se helppoa", Lexa kiusasi pehmeästi nauraen. Ihan kuin hän olisi odottanut paljonkin vastustelua naiselta - kuka nyt muka kieltäytyisi kuumasta suihkusta ja hieronnasta?

”Et voinut vakavissasi olettaa että kieltäytyisin?” Emily kehräsi hyväntuulisena. Hän laski tyhjän lasin altaaseen. 
”Mennään ja jätetään nuo kinaamaan.”

"En", Lexa myönsi hymy huulillaan. "Täydellinen suunnitelma." Kinaava kaksikko ei edes huomannut yläkertaan suuntaavia naisia, mikä sopi Lexalle vallan mainiosti. Bex olisi muutoin kommentoinut jotain asiatonta, kuten naisen tapana niin usein oli.
"Nauti suihkustasi, laitan sillä aikaa kaiken valmiiksi", Lexa lupasi painaen suukon Emilyn otsalle.

Emily hymyili hämmentyneenä ja katosi suihkuun. Hän kuivasi vielä hiuksensa kunnolla ennen kuin palasi huoneeseensa. 
”Mitä sinä olet suunnitellut?” Hän nauroi ovea avatessaan.

Lexa oli levittänyt pyyhkeen sängylle ja sammuttanut kirkkaimmat lamput huoneesta, sillä hämärämpi valaistus oli paljon rentouttavampi hänen mielestään.
"En yhtään mitään jännittävää", nainen naurahti ikkunan vierestä. Hän oli sulkenut verhot ja koetti parhaillaan saada pientä kaiutinta yhdistämään hänen puhelimeensa. "Kunhan vain tahdon helliä sinua. Onko se niin väärin?"
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] Luck is a matter of preparation meeting opportunity   To Syys 20, 2018 11:24 pm

Emily huokaisi ihastuneesti. 
”Suunnitelmasi on upea.” Hän laittoi pyyhkeen koukkuun ja istui sängylle. 
”Miten haluat että olen tässä?”

"Laita hiuksesi kiinni ja käy vatsallesi maaten", nainen vastasi hymy huulillaan, ja saatuaan kaiuttimen päästämään yhdistämisestä kielivän merkkiäänen, laittoi puhelimeltaan soimaan pehmeää, instrumentaalista musiikkia. Eipähän tarvitsisi Zoen kuulla jokaista huokaisua viereiseen huoneeseen, kun musiikki peittäisi edes hieman ääntä alleen.
"Tuoksut tämän jälkeen aivan vaniljalle", nainen varoitti pienen hymyn kera. "Löysin perjantaina mitä ihaninta hierontaöljyä ja olen tahtonut päästä käyttämään sitä siitä lähtien."

Emily kietaisi pehkonsa nutturalle ja kävi vatsalleen. Häntä rentoutti jo nyt. 
”Mistähän sitä löysit?”

"Ihanasta pienestä putiikista", Lexa vastasi asettuen Emilyn selän ylle hajareisin. Hän hieroi öljyä muutaman pisaran kämmeniinsä, ennen kuin alkoi hieroa tunnustellen naisen harteita. "Olin lahjajahdissa Peytonia varten." Teinitytölle tuntui mahdottomalta löytää sopivaa syntymäpäivälahjaa, mutta hän oli päättänyt löytää täydellisen lahjan.
"Sano vain, jos hieron liian kovaa tai hiljaa", nainen lisäsi.

Emily oli jo tarkentamassa, mutta ehkä Peytonin lahjaa haettiin siveistä kaupoista. 
”Minä sanon.” Nainen ymisi tyytyväisenä. Se tuntui ihanalta.

Peyton oli vasta täyttämässä 17, joten lahjoja haettiin hyvin siveistä kaupoista. Ensi vuonna olisi asiattomien pilailulahjojen vuoro - hänellä oli jo monta hyvää ideaa, joista Jodie mätkisi häntä pitkin korvia, jos koskaan saisi tietää.
"Löysin myös paljon muuta kun ajelin ympäriinsä", Lexa kertoi hiljaisella äänellä, sillä hiljaisuus tuntui sopivan hetkeen, joka oli niin täynnä rentoutumista. "Ja jos olisin tiennyt, että tänne voi tuoda kukkia, olisin tuonut kimpun tullessani sinulle", nainen lisäsi.

Emily voisi ehtiä mätkimään ensin. Ei sellainen olisi sopivaa. 
”Mitä muuta? Ja no, emme me tienneet, Amanda ei paljoa kysellyt..” poikkeuksellisesti tytön mainitseminen ei saanut häntä raivon partaalle.

Ehkä hieronta ja rauhallinen ympäristö tekivät tehtävänsä, kun Emily saattoi mainita tytön ilman jännittyviä lihaksia ja raivosta kalpenevia kasvoja.
"Näet sitten", Lexa vastasi väistäen tyylikkäästi kysymyksen. "Ehkä ostan sinulle huomenna kukkia. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan."

Kyllä sekin aika vielä tulisi. Emily aikoi edelleen murhata Amandan. 
”Kulta, mitä ostit?”

"Näyttäisin paljon mieluummin", Lexa valitti hymy äänestä läpikuultaen. "Jotain Merrylle, jotain sinulle, vähän tuliaisia Jodielle."

”En luota tuohon äänensävyyn...” Emily mutisi hiljaa. Ei tosiaan

”Noh!” Lexa naurahti hiljaa ja hieroi hetken keskittyneemmin lapaluun kohtaa, jossa tuntui muljuvan.
”Ostin Jodielle suklaata ja Merrylle suloisen liivin ja possupehmon.”

”Et vieläkään kertonut mitä minä saan.” Emily huomautti hiljaa. Se kohta sai naisen ymisemään hieman kovemmin. 
”Vähän kovempaa.”

"Sinä saat minut kainaloosi loppuviikoksi ja hieronnan", Lexa vastasi huvittuneena toteuttaen naisen pyynnön voimakkaammasta hyökkäyksestä oikeaan kohtaan.
"Ehkä myös uuden hupparin ja mukin ja teepallon", nainen lisäsi hiljaisemmalla äänellä.

Emily saattoi tuntea miten lapojen väli aukesi hitaasti. 
”Mmmhm, hemmottelet pilalle.”

"Niinpä niin", Lexa naurahti pehmeästi. "Entä jos sanon, että minulla oli taka-ajatus tälle?"

”Minä arvasin sen.” Emily totesi pehmeästi. 
”Mutt se ei haittaa minua.”

"Se ei ole mitä ajattelet", Lexa naurahti. "Vaikka ei minua haittaisi kokeilla, kuinka hiljainen osaat olla", hän lisäsi velmu hymy huulillaan. Ei, siitä ei ollut tällä kertaa kyse.

”Mikä sitten?” Lexa oli täynnä yllätyksiä, näemmä.

"Ovela suunnitelmani oli, että hieron sinut aivan veltoksi ja rennoksi, niin et jaksa kohottaa kättäsi huitoaksesi minua", nainen vastasi vain puoliksi vitsaillen. "Ja no, vähän sekin, että kuulostat ihanalta, kun yniset onnellisena."

”Miksi huitoisin sinua?” Naisessa ei ollut mitään järkeä nyt. Emily ei saanyt ajatuksesta kiinni.

”Koska et tule pitämään siitä, mitä sanon”, nainen vastasi huokaisten ja siirtyi sivuun sängyllä. Hänellä oli epäilyksensä, ettei nainen tahtoisi häntä hieromaan itseään kunhan kuulisi, missä hän oli käynyt. No, olihan se ollut mukavaa niin kauan kuin sitä oli kestänyt. Ehkä Emily olisi hieman vähemmän jumissa pitkästä matkasta ja uudesta sängystä.

Emily kurtisti kulmiaan kevyesti. 
”Nyt sinun on pakko kertoa.” Tai hän maalailisi mielikuvia jotka olisivat todellisuutta pahempia.

”Haluan kertoa”, Lexa vastasi. Sen takia hän oli ottanut asian puheeksi. Hän ei tahtonut pitää salaisuuksia Emilyltä, sillä kulunut kesä oli osoittanut kipeästi, miten ne saapuivat aina takaisin puremaan omia nilkkoja.
”Kävin Washington DCssä”, nainen sanoi pehmeästi katse omiin käsiin painuen, joita hän pyöritteli sylissään. ”Cartereiden luona”, hän tarkensi.

Emily jännittyi hetkeksi, mutta hengitti sen ulos. 
”Oliko mukavaa?” Oli outo ajatus käydä entisen vanhempien luona mutta tilanne ei ollut normaali.

Lexa oli odottanut paljon pahempaa. Hän oli pelännyt, että Emily suuttuisi tai alkaisi pohtia omaa arvoaan tämän myötä uudestaan. Naisella oli taipumusta reagoida raskaasti näihin asioihin.
”Oli”, hän sanoi hymyillen pienesti Emilylle. Ehkä hän oli pelännyt ihan turhaan. ”Vaikka olihan se vähän outoa puhua sinusta heille.” Hän ei ollut koskaan ajatellut, että ainoat vanhemmuuden mallit hänen elämässään olisivat osa keskustelua kenestäkään toisesta naisesta kuin Vivianesta. Elämällä oli ollut muita suunnitelmia.
”Kävin myös läpi vanhoja tavaroita, joita olin joskus jättänyt heidän autotalliinsa säästöön. Löysin päiväkirjan teinivuosiltani. Luulen, että rakastaisit sitä”, hän naurahti niskaansa hieraisten. ”Olin kovin dramaattinen teini.”

Emily sai yrittää todella paljon. Hän yritti todella olla parempi ja olla riehumatta asiasta. 
”... miksi sinä minusta puhuit?” Se oli omituinen ajatus. Kuka haluaisi tuossa tilanteessa kuullakaan uudesta? 
”Oh. Haluan lukea.”

Lexan kulmat kurtistuivat naisen ihmetellessä kysymystä. Tietenkin hän oli puhunut Emilystä. Nainen oli tärkeä osa hänen elämäänsä. Kaikista tärkein, jos totta puhuttiin.
”Miten voisin olla puhumatta?” Lexa vastasi. ”Rakastan sinua, tietenkin kerron sinusta kaikille.”

”Kuvittelin että he eivät haluaisi kuulla.” Emily totesi varovasti. 

Lexa kurotti sipaisemaan Emilyn poskea.
”He olivat vain onnellisia ja toivoivat meille pelkkää hyvää”, hän lupasi. ”Tiedän että se on vaikeaa, mutta he ovat olleet osa elämääni jo yli vuosikymmenen. Eivät he ole minun vanhempiani, mutta he ovat kuin sukulaisia, joita minulla ei muutoin ole. Olemme kaikki jatkaneet eteenpäin, ja vaikka kukaan ei voi koskaan unohtaa Vivianea, emme tapaa muistellaksemme häntä, vaan koska tahdomme tietää, mitä meistä kullekin kuuluu.”

Emily puri kevyesti huultaan. Niin. 
”Se on vain outo ajatus.”

”Ymmärrän”, Lexa nyökkäsi pienesti. Ei hän voinut muutakaan väittää. Se tuntui varmasti kummalta Emilystä, ja ehkä monesta muustakin. Jodien mielipidettä ei otettu huomioon, sillä nainen oli aina inhonnut Cartereita.
”Eihän se jää painamaan mieltäsi?”

Emily nielaisi. Hän jättäisi sen viimeistään tälle mantereelle. 
”Et sinä voi itsellesi tärkeitä ihmisiä sulkea pois takiani.”

”En tekisi sitä mielelläni”, Lexa myönsi. Jos hänen olisi pakko valita, hän valitsisi aina Emilyn, mutta ei hänen tarvitsisi siitä onnellinen olla.
”Mutta sinä olet minulle rakkainta maailmassa, joten teen aina parhaani, että sinä olet onnellinen”, nainen lisäsi sipaisten toistamiseen punapään poskea.

”En vaatisi sitä.” Se olisi tarpeettoman julmaa ja hän ei ollut se nainen. Eikö aikonut olla. 
”Ja sinä minulle.”

”Tiedän”, Lexa vastasi pieni hymy huulillaan ja kurotti painamaan suukon Emilyn poskelle. Hänen rakkaansa, jota mikään mahti maailmassa ei voisi viedä häneltä pois.
”Niin hauskaa kuin minulla olikin keikalla ja sinne ajaessa, olen paljon onnellisempi nyt, kun olen sinun luonasi”, Lexa totesi.

”Aivan!” Emily havahtui. 
”Oliko mukavaa siellä keikalla?”

”Aivan mahtavaa”, Lexa vakuutti leveästi hymyillen. ”Ilmapiiri oli mieletön ja kaikki tanssivat mukana. Se oli tosi hauskaa.” Hän oli aivan unohtanut, miten mieletön meno konserteissa aina olikaan. Täytyisi ottaa tavaksi käydä hyvien artistien konserteissa Englannissakin, silloin kun niitä sattuisi olemaan sopivasti tarjolla.

Emily pudisteli kevyesti päätään. 
”Voisin uskoa jos se ei olisi ollut Swift.”

"Noh!" Lexa nauroi tönäisten kevyesti Emilyä. "Älä ole niin ennakkoluuloinen."

”Aion olla.” Emily totesi hymyillen.
”Saitko saarnan köyhän ratsastajan tapailusta?” Jos hän kiusoittelisi Cartereista, se ei tuntuisi niin pahalta.

"Joskus vielä vien sinut hänen keikalleen, ja ymmärrät, miksi ne rikkovat kaikkia areena ennätyksiä", Lexa uhkasi naurua äänessään. Sehän varmasti toimisi oikein hyvin.
"Enemmänkin vinoilua siitä, valitsin englantilaisen", nainen vastasi kiusoitteleva hymy huulillaan.

Emily pudisteli päätään. Hyvä on, hän voisi Lexan mieliksi mennä, mutta piti vähän kiusata. 
"Mikä vika meissä on?"

"En minä tiedä", Lexa vastasi, "minusta sinussa ei ole yhtään mitään vikaa." Muut voisivat vitsailla vitsailemasta päästyäänkin englantilaisista, mutta hänelle Emily oli täydellinen kaikkine oikkuineenkin, jotka tuskin olivat sidoksissa kansalaisuuteen.

"Niinpä! Olen samaa mieltä. Minua ei voi kuin rakastaa." Emily nauroi huvittuneena. 
"Eivät ole edes tavanneet pfht. Kai edes sanoit että olen iso juttu... yhden lajin rajatun yleisön piirissä?"

"Siinä olet aivan oikeassa", Lexa vahvisti nyökäten ja siirtyi lähemmäs voidakseen vetää Emilyn kainaloonsa siinä sängynreunalla istuskellessaan.
"Mitä luulet?" Hän kysyi huvittuneena. Hän puhui Emilystä aina, joten tietenkin naisen menestys oli tullut ilmi siinä sivussa.

Emily naurahti käheästi. 
"En minä tiedä. Ehkä sanoit että olen lääkäri tai jotain hienoa."

"Sinä olet jotain hienoa", Lexa huomautti halaten Emilyn tiukasti kylkeensä kiinni. "Varsinkin tästä perspektiivistä", hän lisäsi virnistäen. Ai miten niin olisi ollut hyvä idea antaa naisen pukea päälleen, kun hän oli lopettanut selän hieromisen? Ihan hyvä oli juuri näin.
"Sitä paitsi, lääkäreitä on miljoonia, mutta sinunlaistasi ratsastajaa ei ole toista."

Emilyä ei haitannut olla alasti. Ei yhtään, ei Lexan edessä. 
"Minua parempia on."

"Ai, no voi harmi, sitten meidän täytyy erota", Lexa vitsaili dramaattista sävyä tavoitellen. "En tapaile kuin maailman parasta, oli urasuunta mikä tahansa."

"Aijai. Nytkö se sinulle tuli julki etten ole maailman paras?" Emily pudisteli päätään. 
"Ennen kuin menet, voisit ottaa hieronnan."

"Olen selvästi luistanut taustatyön tekemisestä tällä kertaa. Omapa on häpeäni", Lexa huokaisi raskaasti, mutta hymy pyrki silti pintaan. "Ehkä tuo on se syy, miksi pidän sinut", nainen vitsaili, "ainakin siihen asti, että löydän sen maailman parhaan." Niinpä niin. Hän oli kovin etsimässä yhtään mitään, paitsi kenties täydellistä lahjaa Peytonille ja hauskoja joulukoristeita.

"Niin. Tosin, et olisi tiennyt vaikka olisin sanonut että olen maailman paras." Emily huomautti hymyillen. 
"Lexa, sinä viivyttelet. Tiedätkö, pitää olla ajoissa nukkumassa, sill huomisen vahdittavamme herää innoissaan aivan liian aikaisin ja minä taas olen ollut viisi pitkää päivää ilman huomiota."

"En olisikaan", Lexa myönsi naurahtaen. Hän olisi uskonut ihan mitä tahansa, mitä Emily olisi kertonut. Hän uskoi edelleen. Nainen voisi väittää kuun olevan vihreä, ja hän nielisi sen pureksimatta.
"Se kuulostaa kieltämättä kamalalta kohtalolta, joka täytyy korjata", nainen totesi nojautuen Emilyn puoleen, jotta saattoi painaa suudelman naisen huulille. "Miten ajattelematonta minulta, että annoin sinun odottaa näin kauan."

Punapää hamusi suudelmaa, kaivaten läheisyyttä todella. 
"Ja en vitsaillut, rakastamamme ja vihaamamme taskutornado on tylsyyksissään oven takan seitsemältä." Emily haki parempaa asentoa, kehräten. 

"Emme avaa ovea", Lexa päätti ennen kuin syvensi suudelmaa käsi punaisten hiusten joukkoon eksyen, kunnes hän saattoi avata ne vapaaksi liekkimereksi Emilyn kasvoja reunustamaan. Paljon parempi. Samalla oli helppo juoksuttaa kättä hyväilemään paljaita rintoja. Miten helppoa tämä olikaan, kun Emily oli jo valmiiksi alasti! Ei tarvinnut näprätä hakasten kanssa tai etsiä pientä vetoketjua. Emily voisi hänen puolestaan aina olla alasti.

Harmi ettei se toiminut niin. Emily kehräsi tyytyväisyyttään, haroen Lexan hiuksia sormillaan. 
"Älä anna liikaa aihetta ääniin. Kiusaaminen kielletty."

Ehkä taustamusiikkina toiminutta instrumentaalisoittolistaa olisi voinut säätää hieman kovemmalle äänenvoimakkuudelle, mutta hän ei tahtonut nousta enää tekemään moista.
"Hyvä on", nainen myöntyi sääntöihin. Ei kiusaamista. Pelkkää hellyyttä tänään, eikö vain? Lexa antoi suudelmien valua kaulansyrjää pitkin rinnoille, eikä voinut vastustaa kiusausta näykkäistä pientä jälkeä aivan vasemman rinnan alle. Hän valui lattialle polvilleen painaen suukkoja Emilyn vatsalle siinä mennessään, ja virnisti punapäälle.
"Huuda tyynyyn, kun siltä tuntuu", hän kiusasi.

Emily haki otetta tyynystä, aivan varmuuden vuoksi. Sille voisi olla tarvetta, hän ei ollut tunnettu hiljaisuudestaan. 
"Senkin omahyväinen."

"Et osaa olla hiljaa yrittäessäsikään, etkä varmasti viiden päivän jälkeen", Lexa haastoi virnistäen painaen suukkoja naisen sisäreisille, tosin varoi huolella hampaitaan. Olisi ikävä jättää jälkeen aristava kohta, kun Emilyn olisi tarkoitus istua satulassakin viikon aikana. Sentään hän kunnioitti aiempaa lupaustaan eikä jäänyt kiusaamaan naista, vaikka kaikki mahdollisuudet moiseen olivatkin käsillä.

Emily ei tosiaan osannut olla hiljaa. Hyvin pian tuli tarpeelliseksi purra tyynyä ja valittaa ääneen, ennen kuin sai kovin pikaisesti haluamansa. Tyyny lensi kasvoilta. 
"... vihaan tyynyä."

Lexa painoi suukon Emilyn sisäreidelle ennen kuin kampesi itsensä sängylle voidakseen vetää tyynyä kiroavan naisen kainaloonsa.
"Hyvin se palveli silti tarkoitustaan", Lexa huomautti hiljaa naurahtaen. "Kukaan ei hakkaa vielä ovea tai seiniä ja käske olemaan hiljaa."

"Tukehdun." Emily puhisi, inhoten kuumuutta kasvoillaan. 
"Kuule, on vielä jotain mitä haluaisin." 

"Suutelen sinut ensi kerralla hiljaiseksi", Lexa lupasi auliisti. Niinpä niin. Ehkä hänen pitäisi antaa Emilyn levätäkin, erityisesti, jos Bex olisi aamuvirkkuna liikkeellä. Hän ei tosin voinut väittää, että olisi koskaan pitänyt vaahtosammutinta kovinkaan aamuvirkkuna, mutta ehkä näin suuret kilpailut olivat muuttaneet sen.
"Mitähän sinä vielä haluaisit, rakas?" Nainen myhäili huvittuneena juoksuttaen sormiaan punaisten hiusten seassa.

Emily pelkäsi juuri sitä, että Bex heräisi koska ei vain malttaisi nukkua enempää. 
"Sinut tähän yläpuolelleni, että sinäkin voit nukahtaa rentona."

"Minulla on parempi idea", Lexa vastasi virnistäen, vaikka kohottautuikin istumaan, jotta saattoi riisua loput vaatteensa. "Tehdään siitä pieni hauska kilpailu."

Emily kurtisti kulmiaan. 
”... kuuntelen.”

Lexa virnisti kuin kissa kermakupin äärellä ja konttasi lähemmäs Emilyä voidakseen näykkäistä leikillään naisen alahuulta.
"Minä asetun yllesi, mutta eri päin", hän puhui vasten Emilyn huulia, ja suuteli naista lauseidensa välissä. "Kumpi saa ensin, häviää. Ei ollenkaan käsiä."

Siinä oli ideaa. 
”Pidän tästä kilpailusta.” Hän heitti toisen tyynyn pois päänsä alta.

"Ajattelin, että saattaisit nähdä sen edut", nainen virnisti punoen hetkeksi pitkät sormensa Emilyn sormien lomaan, kun painautui suutelemaan naista kunnolla. He olivat olleet aivan liian pitkään erossa, eikä se varsinaisesti tiennyt hyvää Australian kisamatkaa ajatellen. Jos viisi päivää tuntui näin kamalalta, miltä viikot tuntuisivat?
"Valmis ottamaan naisesta mittaa?" Lexa kysyi huvittuneena suudelmien lomasta, kun toinen käsi harhaili hellimään Emilyn rintoja. Täytyisi muistaa suunnata niille aivan erityisen hellää huomiota huomenna korvaamaan tätä päivää, kun hän epäilemättä houkuttelisi Emilyn jälleen syntisille teille.

Australia vaatisi järjestelyjä että se toimisi. 
”Olen aina.” Emily huomautti, houkutellen Lexaa suudelmien sijaan mahdollistamaan heidän pienen kilpailunsa.

Lexa ei kaivannut sen enempää kannustusta kääntyäkseen ympäri. Vaati hetken asettua niin, ettei hän vahingossa potkaisisi Emilyä päähän, mutta väliäkö sillä. Pieni kilpailu oli vain tervettä parisuhteissakin, joku oli aivan varmasti joskus sanonut niin. Ehkä sillä ei ollut tarkoitettu aivan tätä, mutta hän ei erityisemmin välittänyt. Se sopi hyvin tähänkin hetkeen.

Emilystä tämä oli oikein hyvä kilpailu. Kuka halusi uosta kilpaa kun tämä oli mahdollisuus? Sormet juoksivat Lexan reisiä pitkin ja olisi tehnyt mieli koskea käsinkin, mutta hän ehti estää itseään.

Lexaa suorastaan kadutti, ettei hän ollut keksinyt ehdottaa tätä koskaan aiemmin. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan, joten tässä he olivat, nauttimassa elämästään mitä parhaimmalla tavalla. Nainen tunsi lämmön käpertyvän tiukaksi keräksi alavatsaansa, mikä sai Lexan muuttamaan hieman tyyliään. Sääli, ettei tässä saanut etua siitä, miten hyvin hän tiesi, mistä Emily piti, kun nainen tunsi hänet aivan yhtä hyvin. Nautinto vei väistämättä mennessään, mutta väliäkö sillä. Häviö ei ollut koskaan tuntunut niin nautinnolliselta. Saatuaan edes hieman ajatuksiaan kasaan, Lexa palasi aiempaan puuhaansa. Olisihan se nyt julmaa jättää Emily roikkumaan.

Emilyllä oli sentään aiempi helpotuksensa pohjalla. Hänen olisi tehnyt mieli tuulettaa, mutta se tuskin olisi sopivaa. Hän oli suorastaan raivostuttavan kilpailuhenkinen ja lähestyvät kilpailut eivät auttaneet.  Hän veti reisiään tiukasti yhteen ja puri huultaan. 
"Nyt, kainaloon ja nukkumaan..." Hän tarvitsisi palkinnon siitä että ei huutanut ääneen. 

"Kuulostaa täydelliseltä suunnitelmalta", Lexa naurahti hiljaa kääntyen ympäri ja kömpien tyytyväisesti Emilyn rinnalle. Punapää oli luvattoman helppo vetää kainaloon, johon Emily oli aina tuntunut sopivan täydellisesti.
"Rakastan sinua niin paljon", nainen julisti punoen jalkansa Emilyn jalkojen lomaan ja hautasi kasvonsa punaisten hiusten vallattomaan mereen.

Emily käpertyi Lexan kainaloon, painaen päänsä tuon rinnalle. 
"Ja minä sinua." Hän mutisi jo hiljaa, valuen kohti unta. Miten yksi, hyvä on, kaksi orgasmia rentouttivatkaan. 

"Hyvää yötä rakas", Lexa sanoi pehmeästi uniselle naiselle, ja sulki omatkin silmänsä kovin tyytyväisenä oloonsa juuri siinä hetkessä. Yksikään sänky ei tuntunut oikealta, ellei hän saattanut jakaa sitä Emilyn kanssa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] Luck is a matter of preparation meeting opportunity   To Syys 27, 2018 3:28 pm

Tiistai 11. syyskuuta 2018 - seuraava päivä

Emily oli manannut Bexin olevan rasittava aamulla, mutta se olikin hän joka heräsi suihkuun ja venyttelemään puoli seitsemältä. Niin hullua kuin se olikin.

Alakerrasta kantautuva kahvintuoksu kertoi, ettei Emily suinkaan ollut ainoa, joka oli aamuvarhaisesta ylhäällä, vaikkakin yleensä aamuvirkku Lexa oli sikeässä unessa. Pitkät ajomatkat maan halki olivat väsyttäneet naisen, joka nukkui nyt monia öitä takaisin Emilyn tyynyä halaten, kun nainen itse oli kerran päätynyt nousemaan jo. Zoe oli keittänyt mustaa kahvia ennen kuin oli lähtenyt ruokkimaan hevoset, ja nyt hän oli palannut keittämään uuden pannullisen. Kahvia ei vain voinut olla liikaa.

Emily asteli alakertaan salihousuissa, hymyillen Zoelle. 
"Huomenta. Hevosilla kaikki hyvin?" Piti varmistaa.

"Loistavasti", Zoe vahvisti nyökäten ja kaatoi itselleen kahvia. Hän ei olisi ollut täällä, jos hevosilla olisi ollut jokin hätänä. "Tahdotko sinäkin?" Hän tarjosi pannu edelleen kädessään.

”Tahdon, kiitos.” Emily totesi onnellisena hymyillen, tehden vielä pari venytystä. 
”Ja hyvä. Ticotacokin osaa ottaa rauhassa?”

Zoe kaatoi toisenkin kupin täyteen kahvia, ennen kuin sujautti pannun takaisin paikoilleen keittimeen. Hän ojensi täyttä kuppia Emilylle. Oma kuppi kohosi hetkessä huulille. Hän kävi pelkällä kahvilla suurimman osan ajasta, eikä tämä kerta ollut poikkeus.
"Osaa, molemmat ovat oikein siivosti karsinoissaan. Eipä kai tämä kuumuus houkuttele niitäkään riehumaan liikoja, kun karsinassa on paljon mukavampaa tuulettimien alla."

Emily nyökkäsi ja suoristautui ottamaan kahvimukin sormiinsa. 
”Hyvä. En haluaisi että se stressaa itsensä sekaisin.”

"Älä huoli, en anna sen tapahtua", Zoe vakuutti. Eikä varmasti antaisi Larissakaan, joka oli jatkanut matkaa aamuruokinnan jälkeen katsomaan, miltä maastoesteet näyttivät. Tytöllä oli aivan liikaa intoa, jos Zoelta kysyttiin.
"Yritä sinäkin olla menemättä sekaisin, kun vietät päivän Bexin kanssa."

Nainen nauroi huvittuneena. 
”Minä yritän. Otan kyllä jesaria autoon. Onneksi huomenna on jo jotain katsottavaa ja torstaina ratsastan niin minua ei saa häiritä.”

"Sille voi tulla tarvetta", Zoe naurahti. Bex kävi aina hänen hermoilleen niin, että hän toivoi voivansa sitoa naisen auton takakonttiin tai mihin tahansa luutakomeroon.
"Toivottavasti teillä on mukava reissu."

”Toivon myös.” Hän istui alas kahvimukinsa kanssa, näyttäen hyvin onnelliselta. 

"Sinä olet kyllä paljon paremmalla tuulella, kun Lexa on täällä", Zoe huomioi huvittuneena.

”Tietenkin olen. Tiedän että hän on kunnossa ja hän on kanssani.” Punapää totesi leveästi hymyillen. 

"Koska sinähän et kuullut häneltä puhelimitse ja viesteillä kerran tunnissa muutenkin", Zoe kiusasi hymy huulillaan. Ehkä nyt ei aivan niin usein, mutta väliäkö sillä. Lexa tuntui lähettelevän Emilylle aina viestejä, jos ei ollut naisen vierellä.

”Se ei ole sama asia.” Emily totesi tyynesti. 
”Nyt voin nukkua hänen vieressään ja antaa suukon kun haluan. Toinen puoli sydämestäni on nyt siellä missä sen pitää.”

Zoe pudisteli huvittuneena päätään. Emily kuulosti välillä rakkausromaanilta, mutta ehkä sen saattoi naiselle antaa anteeksi. Kokonaisen elämän edestä rakkautta tiivistettynä yhteen puolivuotiseen.
"Sinun pitäisi alkaa kirjoittaa rakkausrunoja. Niille olisi varmasti kysyntää", Zoe sanoi huvittuneena.

”Phah.” Nainen puhahti miltein loukkaantuneesti. 
”Olisin surkea.”

"Parempi kuin minä", Zoe huomautti, vaikka se nyt ei tainnut varsinaisesti olla mikään saavutus. Hän oli surkea ilmaisemaan tunteitaan puhumalla, runoilusta puhumattakaan.
"Jos tämä olisi oikea lastentarha, meillä olisi seinässä taulukko, johon saisi aina kultatähden kun on tehnyt jotain hyvin", Zoe pohti kahvikuppinsa takaa. "Te saisitte kultatähden viime yöstä. En kuullut kuin hiljaista musiikkia."

Emily hymyili viattomasti. 
”Ja se oli kaikki mitä tapahtui. Sain vain hyvän selkähieronnan, en muuta.” 

"Kukaan ei usko tuohon", Zoe pärskähti. Yhtä todennäköistä kuin se, että Bex sanoi ei tarjoukselle lähteä jonkun kotiin juhlinnan päätteeksi.
"Mutta olen kiitollinen mahdollisuudesta kuvitella, että siinä oli kaikki, mitä tapahtui."

”Ehkä sinä vain pidät meitä pahempina kuin olemme.” Emily siristi silmiään huvittuneena. 
”En malttaisi odottaa omien suoritusten alkua. Kaipaan jo toimintaa.”

”Asuin kanssasi”, Zoe huomautti hurjaa vauhtia tyhjenevän kahvikuppinsa takaa. Hän uskoi tietävänsä varsin hyvin, miten pahoja naiset osasivat olla. Hänen asuntonsa ainakin tiesi.
”Hyvä siis, että pääset täksi päiväksi ulos kisapaikalta, niin et vallan tylsisty täällä pyörimiseen.”

Emily haki kasvoilleen mitä viattominta ja suloisinta hymyä. Hän ei aikonut tunnustaa mitään. 
”Se on totta. Huomenna sentään on jo koulua katsottavana ja valmistautumista.”

"Niinpä", Zoe nyökkäsi. "Ja pääset aamulla ottamaan uuden pukusi käyttöön." Hän ei voinut kuin rukoilla, että hevoset käyttäytyisivät kunnolla ensimmäisessä tarkastuksessa. Duffy hyppimässä sinne tänne ilman suojia Burghleyssä oli mielikuva, jota hän ei tahtonut nähdä enää koskaan.

Ainakaan Ticolla ei ollut historiaa kisapaikoilla pelleilystä. 
”Sekin vielä. En malttaisi odottaa. Vaikka on sääli likastaa satuorini.”

"Larissa puunaa sen puhtaaksi", Zoe lupasi huvittunut hymy huulillaan. Tico olisi puhtaan valkoinen aina, kun jättäisi karsinan taakseen, ja hyvin nopeasti sinne palattuaankin.
"Keskity sinä kaikkeen muuhun."

”Tiedän. Minä vain pidän siitä valkoisena ja se ei ikinä ole sitä kauan.” Hän selitti hymyillen pehmeästi kahvimukinsa takana. 
”Olen niin iloinen että sain ainakin tämän mahdollisuuden vielä sen kanssa.”

"Tietenkin sait", Zoe hymähti. "Ei Ticoa vielä ikä paina. Sehän on vain oppinut enemmän jokaisen vuoden myötä, ja pystyy edelleen nelistämään maaliin aikarajan sisällä."

”Haaveilen kyllä toisista olympialaisista sille vielä.” Se olisi ollut hieno tapa laskea ori sitten eläkkeelle. 
”Mutta alkaa tuntua että jos edes saisin edustajuuden, minulla olisi sille nuorempia haastajia.”

"Haaveile rauhassa, mutta keskittykää nyt ensin siihen, että saatte edes joukkueen Tokioon", Zoe naurahti. Hän pysytteli mielellään kauempana maajoukkuevalmentajasta, mutta edes hän ei ollut voinut kaikkinen ninjan taitoineen välttyä kuulemasta saarnaa siitä, miten ensimmäinen tavoite oli kvaalaus Tokioon.
"Anna valitsijoiden murehtia moisesta sitten lähempänä kisoja. Turha ajatella niin kauas eteenpäin."

”Anna tytön unelmoida.” Emily puuskahti ja pyöräytti silmiään. Pää kopsahti pöytään. 
”Olen allerginen tuolle lauseelle, tiedätkö? Olen nyt myös allerginen sanoille ’kun minä kilpailin’.”

"Mitäs lähdit edustamaan. Se ei ole aina pelkkää ruusuilla tanssimista", Zoe naurahti. Maajoukkuevalmentaja oli huippuvalmentaja, jota arvostettiin suuresti, mutta välillä harmaantunut mies osasi olla rasittava. Tai oikeastaan aina.
"Mutta ajattele, Gina on kilpaillut hänen kanssaan samassa joukkueessa. Ainakin olet välttynyt siltä kohtalolta!"

”Ei tosiaan.” Se että valmentaja oli arvostettu, teki siitä vain hieman siedettävämpää. Tuo ei tuntunut ilahtuneet nuorista naisista joukkueessaan tai siltä ainakin tuntui. 
”Luojan kiitos.”

"Elämän pienet ilot, ehdottomasti", nainen naurahti. Zoe nousi pöydän äärestä täyttämään kahvikuppinsa aivan liian monetta kertaa tänä aamuna ja vilkaisi yläkerran suuntaan.
"Olisipa täällä aina näin hiljaista", nainen huokaisi istahtaen takaisin alas uusi höyryävä kuppi kahvia edessään. Puhelin värähti pöydällä, mutta Zoe ei edes kurottanut kääntämään sitä oikein päin nähdäkseen välkähtävän ruudun. Aivan sama.
"Jos olisitte fiksuja, lähtisitte Lexan kanssa karkuun ennen kuin Bex on jalkeilla", Zoe hymähti.

Emily kurtisti kulmiaan Zoelle, mutta ei sanonut mitään. Ainakaan heti. 
”Niin, mutta sitten hän olisi sinun kiusasi täällä.” Hän muistutti hevosenhoitajaa. 
”Kaikki hyvin?” Hän nyökkäsi puhelinta kohti.

"Usuttaisin hänet kouluratsastajien riesaksi", Zoe totesi vähääkään asiaa häpeilemättä. Bex voisi mennä häiriköimään hevosiaan esittelemään valmistautuvia kouluratsastajia, ja roikkua heidän kannoillaan koko päivän. Tai vaikka kävellä rataa aamusta iltaan. Hän keksisi tavan päästä naisesta eroon, jos niikseen tulisi.
"Tietenkin", nainen nyökkäsi. "Ei se ole mitään tärkeää."

”Olet julma muille ihmisille. Mitä pahaa kouluratsastajat koskaan tekivät?” Emily yritti ainakin pitää pokkansa mahdollisimman hyvin. 
”Ei tietenkään ole. Mutta hyvä jos niin on.”

"Tahdotko listan aakkosjärjestyksessä vai kronologisessa järjestyksessä?" Zoe kysyi pärskähtäen. Sitä paitsi, ei se olisi välttämättä rangaistus kouluratsastajille, vaan Bexille! Caitlin pitäisi vaahtosammuttimen aisoissa vaivattomasti, kun irkkunainen oli pystynyt siihen ennenkin ääntään korottamatta.
"On on. Älä näe mörköjä jokaisen kiven alla. Hevoset tekevät sitä ihan tarpeeksi", hevosenhoitaja hymähti. Niin kauan kuin hän ei lukisi Maybeltä tulleita viestejä, hän voisi väittää, että oli jättänyt puhelimensa lataukseen käydessään hoitamassa hevosia. Paras siis olla lukematta, ja vastata vasta myöhemmin, kun hän jaksaisi ajatella asiaa.
"Et tahtoisi herättää naisystävääsi, niin saisimme muutakin aamupalaa kuin paahtoleipää ja muroja? Ne alkavat jo kyllästyttää."

”Ehkä en halua listaasi ollenkaan.” Emily totesi hymyillen. Ei, ei tosiaan halunnut siltä listaa. 
”Minä en näe... Zoe!” Silti hän kyllä nousi. 
”Tämän kerran. Pyysit kauniisti.” Punapää tassutti kohti yläkertaa, kiehnäytyem huoneessaan Lexaan kiinni. Huulet painuivat amerikkalaisen niskaa ja kaulaa vasten. 
”Kultarakas...”

"Kiitos!" Zoe huikkasi nauraen Emilyn perään. Ei, hän ei aikonut hävetä sitä, miten ottaisi ilon irti Lexan ruoanlaittotaidoista nyt, kun nainen oli täällä.
"Mmhmm", Lexa mumisi unisena painautuen tyytyväisenä vasten Emilyn lämmintä kehoa. "Huo-oo-menta", nainen mumisi haukotellen kesken sanan, kun koetti räpytellä unta silmistään ja herätä uuteen päivään.

Emily kietoi kaikki raajansa naisen ympärille, suukotellen tuota hyvin rakastavasti. 
”Huomenta.” Lexa oli niin suloinen unisena.

Lexa oppisi mielellään aamu-uniseksi, jos se tarkoittaisi aina tällaista herätystä. Oli varsin mukava herätä raukea hymy huulilla suukkoihin. Nainen kääntyi kaikessa rauhassa ympäri voidakseen painaa huolimattoman suukon Emilyn suupieleen.
"Oletpa sinä nyt ihana", nainen naurahti unen käheyttämällä äänellä. "Mitä tahdot?" Emily harvoin herätti häntä syyttä suotta, joten oletus tuntui oikein järkevältä. Ehkä hän oli nukkunut pidempään kuin oli ajatellutkaan, ja Emily odotti jo malttamattomana kyytiä ulos keskellä ei mitään olevasta kisapaikasta.

Lexan kysymys sai naisen nauramaan hiljaa. Hän oli vierittämässä syyn Zoen niskoille, mutta oma vatsa murahti vaativasti. 
”... ruokaa.” Ehkä hän tämän kerran voisi ottaa syyn.

Lexa nauroi lämmöllä naiselle ja kohotti kätensä sipaisemaan Emilyn poskea.
"Anna minulle kymmenen minuuttia, ja olen alakerrassa laittamassa sinulle ruokaa", nainen lupasi. Hän kävisi pikaisesti suihkussa ja pukisi päälleen, ennen kuin kohtaisi alakerran väen ja keittiön, joka oli nähnyt hirveyksiä viimeisinä päivinä. Tai niin hän ainakin oletti, kun mökissä asuvien ruoanlaittotaidot olivat mitä olivat. Todennäköisesti joku oli keittänyt pastaa ja syönyt sitä pelkän ketsupin kanssa.

Se joku oli Emily, mutta nainen ei ikinä myöntäisi sitä - ja oli siellä ollut tonnikalaakin! 
”Olet rakas.” Hän totesi hellästi ja suukotti Lexan huulia muutamaan otteeseen, ennen kuin oli katoamassa alakertaan.

Olikin parempi olla myöntämättä, tai Emily joutuisi vielä pakolliseen kokkikouluun talven kisatauon aikana.
"Sinä myös", Lexa vastasi onnellisesti hymyillen. Mitäpä hänellä oli valitettavaa, kun saattoi suukottaa naisystäväänsä, ennen kuin kampesi itsensä ylös ja makuuhuoneen yhteydessä olevaan pieneen kylpyhuoneeseen.
"Saitko naisesi ylös?" Zoe kysyi kahvimitta kädessä. Hän oli kaatanut pannusta pohjat kuppiinsa ja lastasi keitintä uutta pannua varten. Ihmiset tahtoisivat kuitenkin kahvia, kun heräisivät, tai Larissan tapauksessa palaisivat aamulenkiltään maastoesteiden seassa.

”Sain. Kymmenen minuuttia. Ja otin syyt niskoilleni kun vatsani alkoi äänekkääksi.” Muuten hän olisi syyttänyt Zoea. Tietenkin.

"Jään sinulle yhden velkaa", Zoe lupasi tyytyväisenä, kun naksautti kahvinkeittimen päälle ja istui pöydän ääreen. Miten niin oli epäterveellistä juoda kuusi valtavaa kuppia kahvia parissa tunnissa? Hän tunsi olonsa oikein hyväksi!
"Bexkin on herännyt", hän lisäsi nyökäten puhelimensa suuntaan, joka värisi suorastaan tauotta. Se jos mikä kertoi naisen heränneen, sillä Bex tuntui aina ensitöikseen lähettävänsä sata ja yksi viestiä yhtä moneen ryhmäkeskusteluun, joita loi hetken mielijohteesta. Hän oli melko varma, että parhaillaan nainen täytti ihan vain näitä kisoja varten luomansa keskustelun screenshoteilla eri sosiaalisista medioista.

"Niin olet. Todellakin." Emily piti omansa äänettömällä surutta ja ilmoituksen poissa päältä. Hyvä on, se koski vain bexin numeroa ja keskusteluita joissa Bex oli. 

Se olisi vaatinut näppäryyttä teknologian kanssa, jota Zoella ei ollut. Niinpä nainen oli alistunut kohtaloonsa saada sata ilmoitusta kymmenessä minuutissa, ennen kuin Bex olisi saanut tarpeekseen ja nousisi oikeasti ylös.
"Olen kyllä yllättynyt siitä, että kaikki ovat hereillä ja liikkeellä ennen kahdeksaa", Zoe pohti ääneen. Hänen ja Larissan täytyi olla ruokkimassa hevosia varhain, mutta mikään ei olisi estänyt menemästä takaisin nukkumaan sen jälkeen.

Kun oli tarpeeksi tahtoa tai Bexin kaltainen pakote, Emilyllä riitti tahtoa. Ja sitä paitsi, hänellä oli Lexa. 
"Kukaan ei malta nukkua pitkään, etenkin kun loppuviikosta ei ole sitä luksusta. Vaikka nukun kyllä varmasti omien osioideni jälkeen." Kun vertasi kahden viikon takaiseen, Emily oli kuin viilipytty, vaikka oli nyt asettamassa brittitiimille alkuun turvallisen, hyvät pisteet omalla suorituksellaan. Ensimmäisenä joukkueesta starttaaminen sai aikaan pienemmän paniikin kuin Burghley kotona.

"No ei selvästi malta", Zoe hymähti. "Kunhan vain ette ole ihan väsyneitä loppuviikosta." Onneksi mikään ei estäisi ratsastajia kävelemästä paria minuuttia tallialueelta mökille ja kaatumasta sänkyyn heti, kun väsyttäisi. Päiväunet voisivat olla kova sana loppuviikosta, etenkin jos sää jatkuisi tällaisena.

Niin ne olisivat ja Emily aikoisi ottaakin ilon irti sellaisista. Mukava sänky kävelymatkan päässä tallialueelta, se oli mahtava tilanne. 
"Kyllä me sitten nukumme kun väsyttää. Minä ainakin, usko pois."

"Hyvä niin", Zoe nyökkäsi. "En aio alkaa pitää mitään päivittäisiä päiväuniaikoja, joten pitäkää itse huolta jaksamisestanne." Ei tämä nyt sentään niin lastentarha ollut, vaikka siltä se suurimman osan ajasta tuntuikin.
"Huomenta Lexa", Zoe tervehti hymy huulillaan, joka tuntui hieman liian leveältä portaita laskeutuvasta Lexasta. Zoe oli yleensäkin vähäilmeinen, puhumattakaan sitten aamuista. Hän ei ehkä edes tahtonut tietää, kuinka paljon kahvia nainen oli juonut.
"Huomenta", Lexa vastasi kiepahtaen painamaan suukon Emilyn päälaelle, ennen kuin suunnisti kaivamaan aamiaistarpeita jääkaapista. "Miltä kuulostaisivat aamupalaburritot? Kananmunaa, pekonia, paprikaa, avokadoa, tomaattia ja sipulia nyt ainakin löytyisi täytteiksi", Lexa pohti ääneen katsellessaan jääkaapin sisältöä.
"Minä menen hänen kanssaan naimisiin, jos sinä et mene", Zoe julisti Emilylle onnellisena huokaisten.

Emily hymyili saadessaan suukon Lexalta. Hän mulkaisi mustahiuksista hevosenhoitajaa pahasti. 
"Minun." Hän totesi hiljaa muristen. 
"Loistava idea rakas."

Zoe pyöräytti huvittuneena silmiään Emilyn murinalle.
”Niinpä niin”, hän hymähti. Kyllähän sen jokainen tiesi, ettei Lexaan ollut koskemista. Emily oli naisystävästään vähintään yhtä reviiritietoinen kuin ruoastaan. Lexa alkoi tottuneesti pilkkoa kasviksia ja lämmittää pannua, kun alkoi valmistaa lupaamaansa aamupalaa.
”Alat jo aivan kuulostaa Merryltä. Aiotko seuraavaksi värjätä hiuksesi mustavalkoisiksi?” Zoe kiusasi vastapäätä istuvaa kilparatsastajaa.

Emily olisi varmasti ennemmin jakanut ruokansa kuin Lexan. Hän siristi silmiään Zoen sanoille. 
”.... en. Alat olla hyvin ohuella jäällä Zoe.”

"En minä koskaan", nainen väitti vastaan päätään pudistaen. Hän pysyi kaukana ohuesta jäästä ja paksustakin - jäällä saattoi aina liukastua, vaikka siitä ei läpi putoaisikaan.
"Cruella de Vil -look voisi sopia sinulle", hevosenhoitaja lisäsi.

”Kuule nyt. Olen enemmän Ariel-tyyppiä, jos Disneyn hahmoja mietitään.” Ei hän ollut tullut edes ajatelleeksi että sen vuoksi Lexa kutsui häntä prinsessaksi.

"Ai, sinullakin on kokoelma kaikkea hyödytöntä roskaa?" Zoe kyseenalaisti kulmaansa kohottaen. Täytyihän sitä nyt huvin ja urheilun vuoksi hieman kiusoitella Emilyä, vaikka hiukset nyt puhuivatkin puolestaan.

Emily tuijotti naista pitkään. 
”Ha. Ha. Lexa, en tullut herättämään sinua alunperin oman nälän takia vaan koska Zoella on nälkä.”

Zoe tavoitteli pöydän alla potkullaan Emilyn säärtä. Kehtasikin kannella hänestä!
"Meillä oli sopimus", hevosenhoitaja huomautti. "En enää ole palvelusta velkaa." Lexaa koko tilanne vain nauratti, kun nainen pyöri keittiössä kuin kotonaan.
"Tästä riittää teille molemmille, ja taidan muutenkin olla aamiaisen velkaa kun autoit eilen kauppakassien kanssa", Lexa järkeili kääntäen pekoneita pannulla. Zoe virnisti leveästi. Ha!

Emily nyrpisti nenää potkun osuessa. 
”Se oli ennen kuin aloit ilkeäksi! Au!” Hän näytti hoitajalle kypsästi kieltä.

"En koskaan ala ilkeäksi", Zoe korjasi kohottaen kahvikuppiaan, "se on perusolotilani."

”Et minulle yleensä.” Emily huomautti nyreänä. 
”En pidä sinusta nyt.”

"Muistelen että kutsuit minua Kuolemanvarjoksi", nainen huomautti silmääkään räpäyttämättä. Hän tiesi aivan liikaa siitä, mitä tallilla puhuttiin, kun otti huomioon, miten monet puheet maalasivat hänet erittäin synkässä valossa.
"Luontoni ei voinut tulla tässä kohtaa enää yllätyksenä."

Emily punastui tahtomattaan hieman. 
”Olen muuttanut mieltäni tässä välissä!”

"Se on hyvä kuulla", Zoe vastasi sulaen pieneen hymyyn.
"Minä en ole!" Bex huusi yläkerran kaiteeseen nojaillen. Zoe ei vaivautunut edes vilkaisemaan ylöspäin. Kyllä pieni vaahtosammutin pian pelmahtaisi heidän riesoikseen, jonka jälkeen hän näkisi naisen väistämättä.
"Aamupalaa olisi tarjolla viiden minuutin päästä!" Lexa huikkasi saaden Bexiin liikettä, kun hetkeä myöhemmin portaat tömisivät naisen kiiruhtaessa varsin vauhdikkaasti avoimeen alakertaan.
"Huomenta! Te olette jo missanneet aamun parhaat vitsit kun ette ole seuranneet ryhmäkeskusteluja", taskutornado julisti istahtaen alas tyhjälle tuolille Emilyn viereen. Zoe voisi vaikka nipistää, joten parempi pysyä kaukana hevosenhoitajasta.

Emily nauroi Zoen ilmeelle kun Bexin ääni kuului alakertaan. Hän pudisteli päätään ja vilkaisi naista.
”Taaaai säästyneet huonoimmilta”

Zoe rukoili kärsivällisyyttä korkeammilta voimilta, tai ehkä vain lehmänhermoja jälleen kerran. Vielä niitä ei ollut hänelle annettu, mutta ehkä tänään olisi se päivä.
"Pah", Bex puhahti tökäten Emilyn kylkeä etusormellaan. "Kehtaatkin. Jaoin hienoja memejä aamun piristykseksi."

”Varmasti.” Emily totesi kuivasti, hörppien kahvia kaikessa rauhassa. Samalla hän katsel kokkaavaa Lexaa kovin vaaleanpunaisten lasien läpi.

Bex katseli hetken kaikessa hiljaisuudessa Emilyn huomion suuntautumista aivan muualle.
"Jos et näyttäisi niin koiranpennulta, väittäisin sinun ottavan ilon irti siitä, ettei täällä ole keittiösaareketta rajoittamaan näkyvyyttäsi", Bex kommentoi. Zoen terävä potku saavutti maalinsa ja sai kilparatsastajan älähtämään kivusta. Hiton hevosenhoitaja!
"Älä potki! Ei se ole mikään salaisuus että Emily tykkää tuijotella Lexan persettä!" Bex puolustautui kumartuen hieromaan jalkaansa.

Emily vilkaisi Bexiä sivusilmällä ja oli sanomassa jotakin. Sen sijaan hän ojensi kättään Zoelle, antaakseen naiselle läpsyn hyvästä suorituksesta. 
”En ole peppuihmisiä.”

Zoe kohotti kättään läpsyyn hymy huulillaan. Bex oli ansainnut kivun, joka säteili pitkin naisen säärtä, eikä mikään estäisi häntä potkimasta uudestaankin, jos viesti ei ollut mennyt perille.
"Niin varmaan", Bex mutisi, ja korotti ääntään. "Lexa hei?" Amerikkalainen kääntyi vilkaisemaan pöydän suuntaan huvittuneen näköisenä, selvästi keskustelua seuranneena samalla kun oli valmistanut burrittojaan.
"Todellako ajattelit, että väitän naisystäväni valehtelevan, jotta sinä voitat yhden turhan väittelyn jonka aloitit itse?" Lexa kysyi huvittuneisuus silmissä tuikkien ja pudisti päätään. Ehei. Bex oli itse kaivanut kuoppansa, joten nauttikoot siellä olemisesta.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] Luck is a matter of preparation meeting opportunity   To Syys 27, 2018 3:29 pm

Emily kääntyi näyttämään Bexille kieltä kun tuo toivoi Lexan narauttavan hänet. 
”Lexan parhaita puolia on kaksi.” Hän totesi Bexille huvittuneena.

"Pah", Bex puhahti. "Sinut käräytettiin jo eilen Twisterin aikana. Kai sait edes kuhmun?" Ehkä Zoe ei ollut huitaissut aivan niin kovaa pahvisella hyrrällä, mutta saattoihan sitä aina toivoa.

”En tietenkään, Zoe ei koskaan löisi niin kovaa että saisin kuhmun ennen maailmanmestaruuksia.” Hän puolustautui huvittuneena. 
”Hän viisaampi.”

"Zoen on paras olla lyömättä sinua kovaa missään tilanteessa", Lexa huomautti nostellessaan valmiiksi käärittyjä burritoja kasaksi suurelle lautaselle. Zoe kohotti kätensä tervehdykseen otsalle. Sir, yes sir!
"Aivan!" Bex naurahti. "Saat eilisen tähden kunniajäsenyyden kerhoon, Emily. Keksit ovat loppu, mutta jossakin laatikon nurkassa on varmasti vielä Zoe löi minua -pinssejä." Hevosenhoitaja joi kahviaan suurin kulauksin vältellessään keskustelua. Ei hän nyt ihmisiä niin usein lyönyt! Oli vain huonoa tuuria, että niin moni läpsityksi tulleista oli yhtä aikaa samassa huoneessa.

Emily naurahti ja pudisteli päätään. Hän otti burriton, unohtuen syömään parin haukun verran. 
”Hetkinen, Bex, kuvitteletko että se oli ensimmäinen kerta?”

Larissalla tuntui olevan kuudes aisti, joka liittyi ruokaan, sillä samalla sekunilla kun Lexa laski burritolautasen pöydälle naisten eteen, mökin ovi aukesi ja maastoradalla ihmettelemässä käynyt tyttö pelmahti sisään. Larissa pesi kätensä alakerran vessassa ja istahti alas Zoen vierelle napaten heti itselleen aamupalaa, kun sitä kerran oli tarjolla. Lexa istahti alas Emilyn toiselle puolen ja kaatoi heille molemmille lasiin tuoremehua.
"Mitä?" Bex kysyi nielaistuaan suunsa tyhjäksi. "Zoe on lyönyt sinua ennenkin?"

Punapää kääntyi kokonaan Bexiä kohti, suu täynnä burritoa. Emily nosti sormen pystyyn ja pureskeli rauhassa. 
”Kuvitteletko tosiaan ettei?”

"Ajattelin, ettet ole onnistunut suututtamaan häntä niin", Bex vastasi harteitaan kohauttaen. Zoe pyöräytti silmiään.
"Saat minut kuulostamaan väkivaltaiselta", hevosenhoitaja huomautti vilkaisten pienikokoista ratsastajaa.
"Sanoo nainen, joka juuri potkaisi minulle mustelman sääreen!" Hyvä on, ehkä Bexillä oli pointti, mutta silti.

”En ehkä suututtamaan mutta olen loistava turhauttamaan ihmisiä.” Emily huomautti, keskittyen sitten syömiseen. Luoja se oli hyvää.

"Teillä on kyseenalaisia lahjoja", Larissa totesi kahden haukun välissä. "Ja tarvitsette vielä vähän lisää lahjojanne, tosin niitä vähän vähemmän kyseenalaisia, lauantain suoritukseen." Maastorata oli näyttänyt hurjalta siitä huolimatta, miten se ei tänä vuonna ollut edes samaa tasoa kuin Badminton ja Burghley.

Emily pudisteli päätään kevyesti ja nielaisi. 
”Larissa, sshhhh. Se on hyvin kyseenalainen lahja, ratsastaa nelistävällä hevosella valtavia esteitä.”

Bexkin sihisi tyttöä hiljaiseksi. Hän ei kaivannut muistutusta lauantain maastoesteistä juuri nyt, kun yritti olla hermoilematta huomisen hevostarkastusta. Viimeksi, kun hän oli ollut esittämässä hevosta tuomariston edessä, Duffy oli ontunut pahasti.
"Kunhan vain muistutin", Larissa kohautti harteitaan ja nappasi toisen burriton syötäväkseen.

”Minä tiedän.” Hän virnisti huvittuneena. 
”Ensin pitää selvitä lauantaihin asti. Leeexaaa, lähdetäänkö kohta tuhlaamaan tämä päivä?”

"Minä olen valmis lähtöön heti kun te olette", nainen naurahti. "Syökää aamupalanne loppuun niin mennään."

Emily kadotti aamupalansa vauhdilla ja ponkais ylös, kadoten hetkeksi yläkertaan. Hän palasi lämpimään säähän sopivasti pukeutuneena ja haroi hieman auki jätettyjä hiuksiaan. 
"Valmis!"

Lexaa huvitti vauhti, jolla molemmat ratsastajat alkoivat toimia. Hän nautti kiireettä aamupalastaan sillä aikaa, kun naiset vaihtoivat vaatteita ja Bexin tapauksessa laittoivat hiuksiaan ojennukseen. Larissa ja Zoe kävivät kaikessa rauhassa läpi päivän aikataulua ja suunnitelmia, joilla pitää hevoset tyytyväisinä, vaikka kuuma, kostea ilmamassa olikin kotiutunut kisapaikan ylle.
"Mennään siis", Lexa totesi nousten pöydän äärestä. Hoitajat olivat luvanneet hoitaa tiskit, joten hän nappasi vain juomapulloja jääkaapista matkaan suunnistaen mökin ovelle. Siitä huolimatta miten Bexillä ei ollut aavistustakaan, minne Lexa oli autonsa edellisenä päivänä parkkeerannut, lähti nainen kovin itsevarmanoloisesti pujottelemaan mökkikylän läpi. Lexa nappasi Emilyn käden omaansa hymyillen.
"Onneksi autossa on ilmastointi", nainen naurahti. Hänkään ei voinut sanoa nauttivansa tällaisesta lämmöstä.

Emily otti mielellään Lexaa kädestä, katsellen hymyillen ympärilleen. 
"Onneksi. Rakastan siis autoasi jo nyt." Hän vilkaisi Bexiä. 
"... Harmi että se on jonkun muun ja emme voi vihkiä sitä käyttöön, vaikka saisimme hetkeksi taskutornadon hukattua."

Lexa naurahti ja puristi hellästi Emilyn sormia.
"Ei meidän tarvitse Annalle kertoa", hän virnisti vinosti. "Se voisi hyvinkin olla ensimmäinen kerta, kun auto vihittäisiin käyttöön yhtään kenenkään toimesta. Minä en ainakaan ole sitä aiemmin tehnyt", hän naurahti.

Emily puraisi huultaan. 
”... mihin siis hävitetään Bex?” Emily totesi kovin suorasukaisesti.

Se sai Lexan nauramaan niin raikuvasti, että puheenaiheenakin ollut nainen kääntyi vilkaisemaan taakseen.
"Mikä nyt on muka niin hauskaa?" Bex kysyi mikä sai Lexan vain nauramaan entistä lujempaa.

Emily hymyili viattomana Bexille ja pudisteli päätään. 
"Ei mikään!"

Bex siristi epäluuloisena silmiään, mutta jätti naiset oman onnensa nojaan keskittyen jälleen kulkusuuntaansa.
"Jätimme juuri oikein mukavan sängyn taaksemme. Olisit herättänyt minut aiemmin, jos niin teki mieli", Lexa sanoi hiljaa nauraen Emilylle. "Jos keksit keinon päästä Bexistä hetkeksi eroon", hän jätti lauseen lopun roikkumaan ilmaan.

Emily nyrpisti nenäänsä.
”... jos haluan nimenomaan autossa?” Nainen huomautti hiljaa.

"Sitten jätämme Bexin oman onnensa nojaan hetkeksi", Lexa vastasi leveästi hymyillen. Kukapa hän oli kieltämään yhtään mitään naisystävältään - ja vielä vähemmän tätä.

”Se olisi heitteillejättö.” Emily muistutti pehmeästi.

"Bex on lain silmissä aikuinen, meidän selustamme on turvattu", Lexa virnisti. Ehkä he voisivat harhauttaa Bexiä - tai jos mikään muu ei toimisi, niin naisen voisi aina pudottaa takaisin kisapaikalle, ennen kuin he lähtisivät hakemaan jotakin unohdettua asiaa ruokakaupasta.
"Ai niin, unohdin kokonaan, minulla on sinulle uusi lippis", Lexa virnisti nähdessään tummanpunaisen Chevrolet Impalan, jota hän oli joskus pitänyt omanaan. "Ja huppari, mutta sille ei ole käyttöä ennen kuin palaamme Englantiin." Näissä lämpötiloissa ajatuskin useammasta vaatekerroksesta sai hikoilemaan.

”En tiedä onko Zoe samaa mieltä.” Emily huomautti ja kurtisti kulmiaan. 
”Äää millaiset?”

"Ei siis kysytä häneltä", Lexa naurahti. "Ja pahimmassa tapauksessa voimme aina sanoa, että Bex vain harhaili itse eksyksiin. Kukaan tuskin kyseenalaistaisi moista väitettä." Bex osasi olla liukas kuin palasaippua, kun näki jotakin mistä piti. Naurahtaen Lexa aukaisi auton ovet ja asteli suoraan takakontille, johon oli edellisenä päivänä jättänyt ostoskassit. Mitäpä niitä turhaan kantamaan mökille saakka. Bexkin tuli uteliaana katsomaan, mitä auton takaa löytyisi. Lexa kaivoi vaaleanharmaan lippiksen yhdestä kassista ja painoi sen Emilyn päähän antamatta naisen nähdä tekstiä, joka siihen oli viininpunaisella kirjottu. Bex vilkaisi lippistä reveten nauramaan. Harvard Law. Niinpä tietysti.

"Olet nero." Emily kehräsi pehmeästi ja halasi naista tiukasti. Hän seisoi hölmönä naisystävänsä vieressä, kohottaen kulmiaan. 
"Mitä siinä lukee?"

Lexa virnisti toispuoleisesti.
"Sama mikä siinä hupparissa, jonka aina varastat minulta", hän vastasi kääntyen etsimään muista kauppakasseista esiin hupparia, jota ei ollut voinut jättää ostamatta.
"Miksi sinä saat lahjoja vaikket tee mitään?" Bex kiusasi tönäisten Emilyä.

Emily kurtisti kulmiaan. 
"... Harvardin lippis. Haha. Mitä siinä hupparissa on? Sama teksti? ja saan lahjoja koska olen rakastettava."

"Oikein arvattu", Lexa naurahti löytäen vihdoin oikean ostoskassin. Miten tavarat saattoivatkin olla kadoksissa, vaikka ei hän ollut edes niin monessa kaupassa käynyt?
"Niin varmaan", Bex puhahti ja jäi jännityksellä odottamaan, että Lexa sai nostettua vihreän hupparin näytille. Hetken hän katseli vaatekappaletta kummastuneena, sillä siinä ei ollut muuta erityistä kuin keltaiset hihansuut, hupun reunus, helman resori ja taskut, mutta kun Lexa nosti nosti hupun näkyville, hän ymmärsi miten se oli tarttunut naisen matkaan. Hupun takana oli neljä keltaisesta kankaasta tehtyä pehmeää kolmion muotoista selkäpiikkiä.
Dinosaurus. Lexa oli ostanut Emilylle dinosaurushupparin.
"Minäkin tahdon!" Bex huudahti.

Emily tuijotti hupparia hetken sanattomana. Hetkinen. 
Hetkinen. 
"Olet paras naisystävä!" Emily kiekaisi ja ponkaisi naisen syliin, suukottaen tuota. 
"Haluan kuvan tästä, pitele sitä!" Ja hän lähetti sen ryhmäkeskusteluun. 

Lexa nauroi kopaten Emilyn syliinsä. Hän oli arvannut, että nainen osaisi arvostaa lahjaa, jonka hän oli poiminut ohikulkeissaan matkaan. Se oli vain kiljunut Emilyn nimeä, joten hän ei ollut voinut jättää hupparia ostamattakaan - ja tämä reaktio oli juuri se, jota hän oli toivonut. Emily oli onnellinen uudesta hupparistaan. Se oli aivan riittävän hyvä syy ostaa se. Lexa piteli kuuliaisesti hupparia näytillä ylpeä hymy huulillaan ja päätyi suukottamaan Emilyä vielä kertaalleen, ennen kuin taitteli hupparin siivosti takaisin ostoskassiin.
"Hyvä, että se oli mieluinen", hän naurahti onnessaan sulkiessaan auton takakontin. Ehkä he voisivat vihdoin päästä oikeastikin liikkeelle - ja mielellään ennen kuin Emily alkaisi kyseenalaistaa, mitä kaikkea muuta hän oli ehtinyt ostamaan. Merry osaisi arvostaa uutta lelua, mutta hän ei ollut niin varma siitä, olisiko Emily sitä mieltä, että moisen ostaminen ulkomailta oli järkevää.
"Jos et ajatellut ajaa, olet aivan liian edessä", Lexa huikkasi Bexille, joka oli kuvitellut olevansa nerokas ja livahtavansa pelkääjänpaikalle sillä aikaa, kun naiset keskittyivät toisiinsa. Sääli vain, että Bex oli tottuneesti suunnannut auton vasemmalle puolelle, jolla ratti oli.

Emily virnisti leveästi ja livahti oikealta puolelta pelkääjänpaikalle. 
"Ha!" Rehellisyyden nimissä, hänkään ei olisi tajunnut ellei Lexa olisi maininnut asiaa ääneen.

"Älä leiki että sinäkään tajusit", Bex vastasi tyytyen paikkaansa takapenkillä, kun Lexa siirtyi ratin taakse. Ainakin hänellä olisi koko takapenkin leveydeltä tilaa olla miten tahtoi.

Emily vilkaisi olkansa yli. 
"En niin, mutta taas kannatti olla olematta liian kiireinen."

"Jäkäjäkä", Bex irvisti leikillään ystävälle. "Kuulostat ihan äidiltäni." Pieni kiire oli vain hyväksi! Eipähän tullut jumituttua samaan kohtaan pitkäksi ajaksi.
"Turvavyöt kiinni ja ensimmäinen, joka kiljuu kun auto menee ohi eri puolelta kuin mihin olette tottuneet, jää tienvarteen", Lexa uhkasi, vaikka hymy nykikin suupieliä. "En kaipaa yhtään ylimääräistä häiriötä sillä, että joku kiljuu vieressä."

Emily nielaisi ja vilkaisi Lexaa. 
"... Minäkinkö?" Hän tiesi kiljuvansa. 

"Sinäkin", Lexa vahvisti nyökäten. "Uskallakin säikkyä kuuluvasti." Hän tiesi polkaisevansa jarrua vaistomaisesti heti, jos Emily kiljuisi, joten olisi kaikkien kannalta parempi, kun naisen suu pysyisi supussa.
"Totutte kyllä liikenteeseen nopeasti näinpäin", nainen lupasi puristaen hellästi oikealla kädellään Emilyn reittä, ennen kuin tarttui vaihdekeppiin ja starttasi auton. "Minullekin suurin ongelma oli vain tottua vaihtamaan vaihteita taas oikealla kädellä."

Emily nyökkäsi, puri huultaan ja kääntyi katsomaan penkan suuntaan. Jos hän katselisi tiukasti sinne jonkin aikaa. 
"Keskity siis siihen äläkä reiteeni, kiltti."

Lexa naurahti pehmeästi.
"Olen jo tottunut", nainen vakuutti vaihtaen sulavasti suuremmalle vaihteelle kiihdyttäessään kaikessa rauhassa pois parkkipaikalta ja kisa-alueelta. "Ajoin jo... en ole edes varma, kuinka monta sataa kilometriä."

Emily pudisteli päätään.
"Kaikkea sinä teet lentämistä vältelläksesi."

"Ei Washington DC:n ja Kansas Cityn välissä ollut kuin joku 1700 kilometriä", Lexa naurahti, "ja Kansas Citystä Charlotteen taisi tulla parisataa vähemmän. Mutta en joutunut ajamaan koko matkaa." Mikä oli ollut varsin hyvä, sillä kukaan tuskin olisi viihtynyt 24 tuntia auton ratissa. He olivat todella jahdanneet kelloa, kun olivat kiitäneet Kansas Citystä takaisin itärannikolle, sillä hän oli tahtonut olla perillä maanantain puolella.
"Sinä olet aivan sekaisin päästäsi. Sairas nainen", Bex kommentoi takapenkiltä.

"Kuin? Joku?" Emily älähti ja katsoi naisystäväänsä kuin nyt hullua katsottiin. Hän kääntyi takapenkin puoleen.
"Eikö?"

"Aivan täysin pimeä. Onnea Emily, olet valinnut sairaimman, päästään pimeimmän ihmisen, jonka vain olisit voinut löytää", Bex nyökkäili pontevasti. Hyvä luoja, yli 3000 kilometriä autossa alle viikossa. Hän olisi kuollut.
"Noh, älkää nyt", Lexa naurahti. "Ei se niin paha ollut!"

"Mutta hän on minun rakas hulluni." Emily totesi hymyillen pehmeästi. 
"Ja rakastaa minua, joten se sallittakoon."

Lexa laski kätensä Emilyn reidelle ja puristi hellästi.
"Niin rakastankin. Hyvä, ettei hulluuteni ole liian vakavaa ajaakseen sinua pois kokonaan", hän vitsaili hymy huulillaan.
"Ei, hulluutesi vain saa sinut ostamaan hänelle dinohupparin", Bex vastasi ristien kätensä takapenkillä. Epäreilua, ettei kukaan ostanut hänelle moisia hilpeyksiä!

"Ja rakastan sitä hupparia!" Emily hihkaisi onnellisena, mennen katsomaan olivatko Larissa tai Zoe reagoineet huppariin.

Larissa oli reagoinut - ensin suurella määrällä sydänhymiöitä ja sitten sydänsilmäisiä hymiöitä, mutta oli viestejä seurannut lopulta sanallinenkin.
’Näyttää ihan mahtavalta! Vaadin kuvan sinusta huppari päällä Ticon kanssa heti kun ollaan kotona. Taattua instatavaraa.’ Zoen reaktio oli ollut paljon maltillisempi, mutta milloinpa nainen ei olisi rauhallinen Larissaan verrattuna.
’Hauska. Voin vain kuvitella, miten kiljuit onnesta.’

Emilyä nauratti Larissan ajatus. 
"Minulla on paras hevosenhoitaja!" Hän totesi nauraen. Pitäisikö kohta tehdä oma instatili? Ehkä.

"Jos odotit tuohon vastaväitteitä minulta, niin niitä ei ole tulossa", Bex vastasi nauraen. Zoe oli loistava työssään, se hänen oli myönnettävä, mutta muutoin mustahiuksinen hevosenhoitaja ei tosiaankaan kuulunut hänen suosikkeihinsa. Emilyn myötä he tosin olivat oppineet sietämään toisiaan, sillä oli vaikea olla samassa ystäväpiirissä muutoin.

Emily nauroi huvittuneena. 
"En odottanut. Onneni että Larissa sai potkut!" Hän huikkasi tyytyväisenä. 
"Pitäisiklhän perustaa oma instatili..."

"Pitäisi", Bex ja Lexa vastasivat yhtä aikaa. Se oli aivan ilmiselvää, että kuvapainotteisessa sosiaalisessa mediassa oli Emilyn mentävä aukko.
"Mieti kaikkia niitä hauskoja videoita, joita voisit laittaa Copperista jakoon ilahduttamaan muiden päiviä", Bex kannusti nauraen.
"Ja Merrystä! Kaikki rakastavat Merryä", Lexa täydensi hymyillen. "Puhumattakaan siitä, että voisin sen jälkeen tägätä sinut kaikkiin postauksiini sinusta."

Emily mietti hetken. 
"Ehkä minun pitäisi. Täyttää se hevosin ja Merryllä."

"Ehdottomasti", Lexa vahvisti. "Voimme tehdä sen vaikka heti huomenna, niin ensimmäinen postauksesi voi olla Ticosta läpäisemässä tarkastuksen."

"... Oh. Totta." Emily naurahti ja pudisteli päätään. 
"Tehdään niin."

"Jos minä en ole ensimmäinen ihminen, jota sinä seuraat, loukkaannun verisesti", Bex julisti takapenkiltä.

"Olet toin..kolmas." Emily totesi nauraen. 
"Mitähän voisin laittaa nimeksi? Vain nimeni? Emily Randalleja tuskin on monta."

"Ketkä kaksi muka päätyvät edelleni? Hä?!" Bex tivasi takapenkiltä nojautuen vasten turvavyötään niin paljon kuin vain mahdollista, jotta saattoi tunkea päänsä etupenkkien väliin.
"Minä tietenkin", Lexa vastasi virnistäen. "Olen aina edelläsi."

"Lexa ja Larissa." Emily totesi tyynesti ja koetti tuupata tornadoa takaisin istumaan.

"Larissa, pah!" Bex puhahti ja töni Emilyn kättä pois kimpustaan. Hän osallistuisi keskusteluun, joten hän roikkuisi mahdollisimman lähellä etupenkkiä!
"Nimesi käy oikein hyvin instatunnukseksi", Lexa vakuutti hymyillen.
"Niin minullakin on", Bex virnisti. Lexa se heistä oli petturi, joka oli piilossa kummallisen nimimerkin takana.

"Vai Emiy Randall eventing, kuten virallinen Facebook-sivuni? Jolle pitäisi keksiä aktiivisempi päivittäjä." Emily myönsi nauraen. 

Autoon laskeutui hetkeksi hiljaisuus, ennen kuin Bex ratkesi nauramaan ja Lexa taputteli innoissaan Emilyn reittä.
”Mikset sanonut mitään? Minä voin päivittää sitä!”

Emily vilkaisi Lexaa hämillään.
"Tiedäthän että se on edustustilini kenttäratsastajana?"

”En ajatellut kirjoittaa sinne mitään syväluotaavia analyysejä kisoistasi”, Lexa naurahti. Ei hän edes osaisi! ”Mutta osaan kyllä kirjoittaa kisatuloksia ja laittaa kuvia kisoista.”

"Ja voin itse kirjoittaa ne syväluotaavat. Lisäksi laittaisit sinne haastattelulinkkejäni ja muuta." Emily naurahti huvittuneena. 

”Se onnistuu kyllä”, Lexa naurahti. Helposti! Hän tekisi sen oikein mielellään. ”Olen jo jakanut samoja linkkejä instassani, joten vähällä vaivalla ne lisää facebookiinkin.”

"No niin. Saat siis pestin." Emily totesi nauraen. 
"Sekin hoidettu."

"Mahtavaa", Lexa vastasi leveästi virnistäen. "Lisään tämän heti CV:ni jatkoksi, kun pääsemme kotiin."

"Lisää toki." Emily hymyili pehmeästi ja hipaisi naisen kättä.

"Mitähän ajattelit laittaa ansioluetteloosi? 'Päivitän naiseni facebookia' kuulostaa aika huolestuttavalta", Bex puuttui keskusteluun takapenkiltä. Lexa puhahti.
"En tietenkään sano sitä noin! Vaan olen olympiaurheilijan PR-vastaava", Lexa vastasi. Bex räpäytti yllättyneenä silmiään, ennenkö repesi nauruun. Kai sen saattoi niinkin ilmaista!

Emily pudisteli päätään. 
"Eikä hän edes valehtelisi!" Nainen nauroi ääneen. Lexa todella oli ovela tapaus.

"En tietenkään valehtelisi, ei ansioluettelossa saa valehdella", Lexa naurahti. Se, kuinka hyvän kuvan hän maalaisi itsestään pyörittelemällä termejä ympäriinsä, oli vallan toinen käsite.

"Olet nerokas kyllä." Hän ei voinut olla nauramatta. 
"Olet rakas. Mitä ajattelit näyttää ensimmäisenä?"

"Sinä myös", Lexa vastasi hymyillen. "Ajattelin, että voisimme käydä ensin kauniilla, ihanalla vesiputouksella keskellä metsää." Se oli niin pieni, ettei hänkään tuntenut oloaan epämukavaksi vedestä huolimatta, mutta metsän keskellä oleva kapea putous oli erittäin kaunis.
"Ja sitten Bitmoren puutarhassa. Sen jälkeen epäilen, että teillä on kuitenkin nälkä, joten ehkä vähän lounasta ja kaupoilla pyörimistä keskustassa. Jos tahdotte nähdä eläimiä, Ashevillen laitamilla sijaitsee villieläinpuisto, josta löytyy puumia, susia ja muita alueelle tyypillisiä eläimiä."

Emily puraisi hymyillen huultaan. 
"Tiesin että olet suunnittellut tämän." Hän ei malttanut oikein edes odottaa. Hän vilkaisi takapenkkiä ja muodosti sitten huulillaan sanat 'mihin me tuon jätämme?'

"Lupasin esitellä kotimaani parhaita puolia. Yritys on kova, vaikka Pohjois-Carolina rajoittaakin vaihtoehtojani suuresti", Lexa naurahti. Täällä ei ollut paljoa näytettävää, jota hän tahtoisi naisille esitellä, joten hänen täytyi keksiä ja soveltaa. Lexa vilkaisi Emilyä ja iski silmää.
"Bex hei?" Kun takapenkiltä kuului ynähdys ja pienen naisen pää ilmestyi jälleen penkkien väliin, Lexa jatkoi: "Ashevillessa on tavattoman suloinen ikivanha pienpanimo, jossa pääsee kierrokselle ja voi maistella erilaisia erikoisoluita."
"Meidän on mentävä sinne", Bex julisti salamannopeasti.
"Minä en juo olutta, mutta voin kyllä pudottaa sinut sinne. Voimme etsiä Millien kanssa sillä aikaa synttärilahjaa ystäväni teinitytölle."
"Käy minulle. Varma, ettet tahdo tulla mieluummin maistelemaan oluita, Emily? Lahjashoppailu kuulostaa tylsältä", Bex viekotteli.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] Luck is a matter of preparation meeting opportunity   To Syys 27, 2018 3:29 pm

Emily vilkaisi Lexaa kun tuo keksi mahtavan oivalluksen. 
”Ei, minä autan Peytonin lahjan kanssa ettei Lexa hanki mitä sattuu...”

"Luottosi kykyihini hankkia lahjoja on kerrassaan hurmaava. Ehkä palautan dinohupparisi", nainen kiusasi tuhahtaen, vaikka hymy hiipikin huulille. Ja näin he olivat järjestäneet itselleen ainakin tunnin ilman Bexin seuraa! Mikä parasta, Bex ei edes voisi hankkiutua suuriin ongelmiin, kun kiertelisi ohjatussa ryhmässä ympäri pienpanimon tiloja.
"Päivän ohjelma on siis hienosti kasassa", Bex nyökkäsi pirteästi. "Haluan kyllä katsomaan puumia, kun niistä oli nyt puhetta. Niitä ei ikinä näe missään!"

”Ei! Mutta en kyllä luota siihen että löytäisit jotain Peytonille.” Emily huokaisi päätään pudistellen. 
”Tietenkin haluat. Puuma on tulevaisuutesi.”

"Onko tuon tarkoitus olla huono asia? Ainakin olisin niin vetävä vielä keski-ikäisenäkin, että nuoremmat miehet jonottaisivat päästäkseen luokseni", Bex vastasi virnistäen.

”Et ole selvästi nähnyt kuin tietynlaisia puumia...” Emily mutisi nauraen. Joissakin tv-ohjelmissa todellisuus oli aivan toista. 

"En niin. Kuten sanottua, nelijalkaiset ovat jääneet näkemättä", Bex virnisti leveästi omalle nerokkuudelleen. Olipa hän nyt olevinaan todella hauska. Lexa naurahti ratin takana. Bexillä oli hetkensä, mutta hän ei ollut aivan varma siitä, oliko tämä yksi niistä.

”Sovitaan niin.” Emily luovutti tämän toiselle punapäälle huvittuneena. 
”Miten haluat.”

Bex virnisti voittoisana, mutta ei ehtinyt jatkamaan keskustelua tai ilakoimaan Emilyn luovuttamisesta kauaakaan, kun Lexa oli jo äänessä.
"Bex, sinä saat tänään toimia valokuvaajana", Lexa julisti. "Meillä on aivan liian vähän kuvia yhdessä Millien kanssa, joten nyt se muuttuu."

Emily pudisteli päätään. 
”Saanme mitä tärähtäneimpiä kuvia.” Nainen pärskähti huvittuneena. Mutta ei hän vastaan laittaisi.

"Sellaisia kuvia kuin on kuvaajakin", Bex vahvisti nauraen. Hän vielä yllättäisi Emilyn ja ottaisi useamman kauniin kuvan naisista yhdessä! Ihan vain koska Emily oli epäillyt hänen kykyjään kännykkäkameran kanssa. Hän oli oppinut erittäin nopealiikkeiseksi kuvaajaksi, sillä Selkietä ei saanut poseeraamaan kuin nanosekunnin ajan.
"Ai, no sehän selittää", Lexa myhäili huvittuneena. "Ajattelinkin, että viimeaikaiset kuvat minusta ovat olleet todella kauniita. Millien kauneus on selvästi heijastunut niihin."

Emily siristi silmiään Lexalle. 
”Et hitto voinut kääntää tuotakin imarteluksi!”

Bex nauroi raikuvasti naisille. Lexa oli mahdoton! Hän oli ajatellut naisen olevan tällainen vain silloin, kun puhui pienessä humalassa Emilystä, mutta ei selvästi.
"Voin ja käänsin", Lexa vastasi oikein ylpeänä itsestään. Tietenkin hän pystyi siihen! Hänellä oli kyseenalaisia lahjoja siinä missä kahdella muullakin autossa istuvalla naisella.

Emily pudisteli päätään. 
”Olet uskomaton. Aivan uskomaton.” Hän vain jatkoi päänsä pudistelua huvittuneena.

"Rakastat minua juuri siksi", Lexa vastasi virnistäen ja puristi Emilyn reittä. Sanoi nainen mitä tahansa vaihdekeppiin keskittymisestä, näin moottoritietä ajaessa oli hyvä lepuuttaa kättä naisen reidellä. Takapenkille laskeutui pitkäksi hetkeksi hiljaisuus, kun Bex vajosi tutkimaan olutpanimon nettisivuja ja opastettuja kierroksia, eikä Lexalla ollut kiirettä rikkoa hiljaisuutta. Hän nautti ajamisesta näinkin, Emily rinnallaan ja hymy huulillaan.

Emilykin vaikeni nauttimaan hiljaisuudesta ja katseli maisemia. Läheltä lujaa ohittava auto sai naisen yllättäen kiljaisemaan, mutta se ohitus oli jo typerän uhkarohkea. Melkein aihetta kiljua.

Lexa säpsähti siirtäen jalkansa hetkessä jarrulle, mutta nainen sentään ehti ajatella ennen kuin polkaisi polkimen pohjaan. Auto päätyi vain nytkähtämään pienesti, ja varmasti takana oleva auto närkästyi välähtäviin jarruvaloihin, mutta muutoin suurelta kriisiltä vältyttiin. Bex suoristautui takapenkillä katsellen ympärilleen, kun koetti löytää syytä Emilyn kiljaisulle.
"Minä sanoin jotakin siitä kiljumisesta", Lexa valitti Emilylle puristaen naisen reittä tiukemmin otteessaan. "Älä hyvä jumala säikyttele minua noin."

Emily näytti estoitta keskaria eteen tulleelle ohittajalle. 
”Tuo oli jo paska ohitus! Sille sietää kiljua!”

"Sille kuuluu korkeintaan huutaa, ei kiljua", Lexa vastasi ja painoi autonsa torven pohjaan useaksi pitkäksi sekunniksi ja väläytti pitkiä valojaan. Eteen kiilannut auto kiihdytti vauhtiaan moottori huutaen ja Lexa vilkaisi Emilyä rinnallaan.
"Paljon tehokkaampaa kuin kiljuminen", nainen totesi. Bex pudisteli päätään takapenkillä.
"Naisesi on psykopaatti, Emily. Rattiraivo tosiaankin."

”Eikö? Ihan hullu ja tuntematon ratissa.” Emily puhisi. 
”Tosin tuo on aika...”

"Julma, kylmäverinen psykopaatti. Rattiraivoa on moneksi", Bex vastasi päätään pudistellen. Hyvähän hänen oli asiasta mitään sanoa, kun itse kirosi kuin merimies, jos kukaan edes kääntyi hänen eteensä vilkuttamatta.

Emily puraisi huultaan. Miksi hän piti Lexan aavistuksen passiivisaggressiivisesta kiukusta?
”heiheihei, sinä et voi sanoa noin.”

Siksi että Emily katsoi maailmaa kovin ruusunpunaisten lasien läpi.
"Sanoin jo", Bex totesi harteitaan kohauttaen. Hän ei ollut ottamassa väitettään takaisin, joten Emilyn protesti oli myöhässä.

”Noh. Älä ole noin tosikko.” Emily naurahti huvittuneesti.

"Olen", Bex virnisti nojautuen jälleen turvavyötään vasten, jotta saattoi tunkea etupenkkien väliin. "Olen tosikko jatkuvasti. Ihan kaiken suhteen elämässä." Ja lehmät lensivät.

”Olet tosiaan. Maailman vakavin.” Emily virnisti takaisin ja pyöri hetken paikallaan. 
”En malttaisi odottaa kisapäiviä.”

Lexaa huvitti ystävysten naljailu, joka ei tuntunut koskaan loppuvan. Ehkä oli hyväkin, ettei se loppunut - sen kerran kun Emily ja Bex puhuivat toisilleen vakavasti ja kohteliaasti, jokin yleensä hiersi naisten välejä.
"En minäkään", Bex totesi, "vaikka samaan aikaan ajatuskin saa pahoinvoimaan. Miksi hitossa olen täällä?"

Niin siinä yleensä kävi. 
”Koska sinut haluttiim edustamaan kotimaatasi. Ajattele mikä kunnia!”

"Ihana kunnia, mutta tämä on silti aivan perseestä", Bex totesi nauraen. Hän odotti innolla ja kauhulla kilpailuita - oli upeaa päästä kilpailemaan maailman parhaiden joukkoon, mutta samaan aikaan ajatuskin sai vatsan kiertymään solmuun.

"Bex, et olisi täällä jos pärjäämiseesi ei luotettaisi." Emily muistutti hymyillen. Hän oli itse vain innoissaan tästä mutta ei ollut hänelle ensimmäinen kerta. 
"Lexa, ollaanko pian perillä?"

"Niinpä niin", Bex puhahti. "Olen melko varma, että valitsijat lähettivät minut mukaan kevennykseksi." Hän voisi viihdyttää yleisöä epäonnistumalla kaikessa.
"Kohta puoliin", kuljettajana toimiva nainen vakuutti hymyn kera ja taputti Emilyn reittä. "Hetken vielä maltat olla aloillasi, ja pääset sen jälkeen kävelemään luontopolkua pitkin vesiputouksen ääreen."

"Bex, kotimaamme ei lähetä kevennyksiä." Britannia otti tällaiset kuolemanvakavissaan aina kerrasta toiseen. 
"En malta."

"Lähetti tällä kertaa", Bex totesi päätään pudistaen. Hän oli kilpaillut hyvän kauden tai oikeastaan kaksikin Dianalla, mutta kenttäratsastuksen luvatusta maasta olisi varmasti löytynyt tusina parempaa ratsukkoa hänen tilalleen edustamaan Iso-Britanniaa maailmanmestaruuksiin.
"En voi valitettavasti taikoa meitä paikalle, joten nyt on vain maltettava. En viitsisi ottaa ylinopeussakkoja keskeltä ei mitään", Lexa naurahti.

”Ei.” Emily totesi Bexille hymyillen. Hän ei voisi vedota parempiin - olisi hankala löytää. 
”Niin niin. Sen sijaan Englannissa ei ollut ongelma ajaa ylinopeutta kun asuimme erillämme.”

"Ei niin, koska sakot olisivat menneet Aaronille", Lexa virnisti vinosti. Ainakin hän saattoi uskotella itselleen niin. Testaamaan hän ei ollut päässyt, kun kukaan ei ollut koskaan pysäyttänyt häntä.
"Tai sinä olisit flirttaillut tiesi niistä vapaaksi", Bex lisäsi pärskähtäen. Lexa pyöräytti silmiään. Hän ei taitaisi koskaan nähdä päivää, kun tarina unohtuisi.

Ei todellakaan näkisi. Tuota muistutettaisiin siitä aina. 
”koska se olisi mennyt läpi että Aaron ajoin.” Hän huomautti nuivasti.

"Todennäköisesti he olisivat mieluummin sakottaneet auton omistajaa kuin ulkomaalaista, jolla ei edes ole vuokrasopimusta nimissään", Lexa huomautti virnistäen. "Luottaneet siihen, että Aaron vaatii rahat minulta, mikä olisi sekin ollut väärä olettamus."

”Joten sinä saatoit ajaa ylinopeutta päästäksesi... katsomaan netflixiä.” Emily pelasti sanansa heikosti, mutta yritti edes.

Bexin pärskähdys takapenkillä riitti kertomaan, miten hyvin Emilyn heikkoa pelastusta tuli uskottua.
"En ajanut niin usein ylinopeutta. Ajan yleensä erittäin kiltisti", Lexa huomautti. "En ole vielä kaahannut tänäänkään yhtään!"

Emily vilkaisi Lexaa toinen punattu kulma koholla. Hän ei ollut myöskään lähettänyt Lexalle alastonkuvaa tänään.  Ne korreloivat keskenään.

Lexa vain hymyili viattomana. Hän pitäisi kiinni omasta kannastaan kunnes toisin todistettaisiin. Siihen asti hän voisi hyvin vakuutella olevansa mitä lainkuuliaisin kuljettaja.
"Okei teidän isänmaallisuutenne on tosiaan ihan järjetöntä", Bex kommentoi katsellessaan miten kaupungin lähestyessä Yhdysvaltain lippuja alkoi näkyä kaikkialla. Lexa vilkaisi pientä naista silmäkulmastaan, kun Bex tunki jälleen etupenkkien väliin bongailemaan lippuja.
"Se johtuu tästä päivästä. Ei eilen ollut näin paljoa lippuja eikä ole huomennakaan."

Emily vilkaisi Lexaa kulmat kurtussa. 
”Mitä erityistä tänään sitten on? Tämä on järjetöntä! Alankomaiden oranssi alka olla kesy ele.”

"Päivämäärä. Syyskuun yhdestoista? 9/11 terrori-iskut?" Lexa vilkaisi molempia naisia. Hitaasti ymmärrys levisi Bexin kasvoille.
"Unohdin ihan kokonaan", lyhyt nainen totesi kulmat kurtistuen. Ei ihme, että lennot tälle päivälle olisivat olleet niin halpoja, mutta aivan liian lähellä kisapäiviä, jotta he olisivat voineet lentää vasta nyt Atlantin yli.

Emily sulki suunsa. Aivan. Ei sellaisia ajatellut toisella puolella. 
”Unohdin myös.” Hän myönsi hiljaa. 

"En ihmettele", Lexa sanoi. Ei hänkään muistellut terroritekoja ympäri vuotta tai edes päivämäärän lähestyessä, mutta näin kotimantereella se tuntui palaavan terävämmin mieleen.
"Et kai sinä ollut missään New Yorkin lähellä silloin?" Bex kysyi. Hän ei ollut ikinä edes kysynyt, missä päin valtavaa manteretta Lexa oli kasvanut. Hupsis.
"En, olin koulussa Losissa", Lexa vastasi päätään pudistaen. "Koulupäivä tosin jäi hyvin lyhyeksi, kun kaikkien vanhemmat saapuivat hakemaan lapsiaan kotiin." Ja hän oli vain lähtenyt, koska mitäpä hänkään jäisi kouluun istuskelemaan jos kaikki muut olivat lähteneet vanhempien kyydeillä kotiin.
"Minä olin leikkinyt kipeää, jotta en joutuisi kouluun, ja olin maastossa ponilla", Bex muisteli. Oli kummaa, miten toiset päivät jäivät mieleen vain sen tähden, miten jotakin merkittävää tapahtui silloin toisella puolen maapalloa. "Kun tulin takaisin tallille, äiti näki minut palaamassa ponin kanssa. Olin ihan varma että olisin ainakin vuoden kotiarestissa, mutta selvisin huudoitta ja sen sijaan äiti hakikin itselleen hevosen ja lähdimme yhdessä maastoon."

Emily jäi miettimään missä hän oli ollut. Samalla Lexan sanat kaiversivat ja hän hipaisi naisen kättä. Tuolla ei ollut vanhempia jotka hakisivat. 
”Olin koulussa. Ihan tavallisesti. Äiti ja isä tosin peruivat lomamme Kreikkaan syksyllä.”

Lexa hymyili pehmeästi Emilylle. Hänellä oli ollut Jodie, ja se oli ollut aivan tarpeeksi. Hän oli ollut niin nuori, ettei teon todellinen merkitys ollut auennut, vaikka aikuiset olivatkin olleet järkyttyneitä ja hätääntyneitä kaikkialla ympärillä. Hän tuskin koskaan unohtaisi täysin epätodellista tunnetta, joka oli vallinnut koko päivän, kun koko valtio oli ollut shokissa.
"Voi ei", Lexa sanoi pehmeästi. "Sääli, että loma jäi väliin."

Emily hymyili vaisusti. 
”Sanotaan että se ei ollut mielessäni silloin.” Puoli vuotta aiemmin hän oli menettänyt omat vanhempansa ja juuri asettumassa uusien vanhempiensa luo.

"Ei varmasti", nainen myötäili ja puristi pehmeästi Emilyn kättä. Emilyn perhe ei varmasti ollut ollut ainoa, joka oli perunut lomamatkojaan loppuvuoden aikana. Hän tiesi kokemuksesta, että edelleen, lähes kaksi vuosikymmentä myöhemmin lennot olivat halvempia joka syyskuu näihin aikoihin. Monet hänen opiskelukavereistaan olivat käyttäneet tilaisuuden aina hyväkseen ja lentäneet jonnekin halvalla tässä kohtaa.
"Mutta sen takia näette tänään tavallista enemmän lippuja. Tosin kaikki lava-autojen perässä olevat liput ovat siellä aina, joten niitä en voi valitettavasti laittaa tämän piikkiin", Lexa totesi tunnelmaa keventääkseen, kun yksi mainituista avolava-autoista ohitti heidät pienet liput liehuen ja Trumpia mainostava tarra takapuskurissaan.

Emily nyrpisti nenäänsä Trumpin tarralle. 
”Tuon oli pakko olla jo vitsi...”

"Valitettavasti ei", Lexa totesi vilkaisten naista rinnallaan. "En ehtinyt nyt katsoa, mutta voisin hyvin veikata että kuljettaja oli kolmekymppinen, kaljupäinen, kaljamahainen mies, jolla on haalistunut Make America Great Again -lippis päässään."
"Osuit aivan nappiin", Bex ilmoitti takapenkiltä. "Tosin olisin veikannut että hän oli lähempänä neljääkymmentä."

Se sai Emilyn irvistämään. 
”... haluan kotiin.” Ei heidänkään politiikkansa loistanut, ei tosiaan, mutta luoja heillä ei ollut vanhaa appelsiinia presidenttinä. Appelsiinia, jolla oli puolet nuorempi sitruuna vaimona tai jotain.

"Nauti siitä että olet täällä", Lexa huomautti vain puoliksi vitsaillen. "Ei ole mitään takeita, että ensi kerralla pääset rajan yli." Hänen luottonsa maan johtoon oli negatiivisen puolella. Pahasti.
"Ehkä kisamatkoilla onkin ihan hyvä pysyä kisa-alueella. Ainakaan siellä ei kukoista isäntämaan rasistiset puolet", Bex naurahti takapenkiltä.

”Jos kisat olisivat olleet Venäjällä, en olisi päässyt. Tai sieltä pois.” Emily totesi kuivasti ja vilkaisi Bexiä. 
”Aamen tuolle. Pysytään siellä loppuviikko.”

"Älä vitsaile tuosta muiden kuullen", Lexa naurahti. "Otan kyllä mottauksen puolestasi, mutta olisi mukavaa, jos emme ajautuisi nyrkkitappeluun." Venäjä tuntui olevan tulenarka puheenaihe nyt, kun maan sekaantumisesta vaaleihin ja suhteista Trumpiin puhuttiin jatkuvasti.

”En ajatellut.” Emily vilkaisi ulos. Ihailtu Amerikka sai kaipaamaan kotiin. Vaarallinen paikka, monelta kannalta. 

"Hyvä", nainen naurahti. "Minäkin lupaan olla olematta liian aktivisti tänään." Tai mikä ikinä se sana olikaan ollut, mitä Emily oli hänestä aikanaan käyttänyt. Aktivisti sai kelvata. Lexa kääntyi pienemmälle hiekkatielle ja seurasi puisia viittoja pienelle parkkipaikalle luontopolun alussa.
"Eiköhän lähdetä katsomaan, mitä näemme tällä kertaa. Viimeksi törmäsin aivan liian kesyyn pesukarhuperheeseen."

Emilyä hymyilytti ajatus.
”Pesukarhut ovat suloisia.” Hän olisi mielellään nähnyt mokomia luonnossa.

"Minulla oli lemmikkipesukarhu", Lexa kertoi naurahtaen kun nousi autosta. "No, ei se ollut minun, mutta lastenkodin takapihalla vieraili usein pesukarhu iltaisin. Kai se oli roskisten perässä. Minä heittelin sille aina ruokaa ikkunasta."

Emily pudisteli päätään Lexan huijaukselle. 
”Fridahan taisi sanoa että hänen kämppiksellään on oikeasti pesukarhupariskunta.”

"Tiedän", Lexa nyökkäsi leveä hymy huulille hiipien ja tarttui Emilyn käteen, kun lähti suunnistamaan kohti luontopolkua. "Aion kiusata Fridaa viesteillä niin kauan, että hän kutsuu minut kylään katsomaan lintuja ja kaikkia muitakin eläimiä." Bex pyöräytti silmiään ja kiirehti kaksikon edelle. Frida oli yksi piikki hänen lihassaan, eikä kukaan tuntunut ymmärtävän edes miksi. Hän oli idioottien ympäröimä.

Emily oli kuvitellut heidän ymmärtäneen, mutta Bex kielsi sen sujuvasti. Hän nauroi Lexalle päätään pudistellen. 
”Kysyisit vain.”

"En voi oikein kutsua itse itseäni kylään", Lexa totesi naurahtaen ja puristi onnellisena Emilyn kättä. Bex, joka oli ammattilainen moisessa, jätti sanomatta asiaan yhtään mitään. Pieni punapää ei tosiaankaan ollut kannustamassa ketään ottamaan yhteyttä Fridaan, ellei sitten huutaakseen ärsyttävälle saksalaiselle.

”Hyvin voit.” Emily totesi hymyillen. Hän vilkaisi Bexiä, sanomatta mitääm. 
”Bex tekee sitä aina.”

"Eikä kukaan pidä Bexistä", Lexa naurahti. Hän oli odottanut, että kiusankohteeksi joutunut punapää kiepahtaisi ympäri ja nauraisi hänelle keskisormi pystyssä, mutta Bex tuntui keskittyvän enemmän katselemaan harvaa metsää ympärillä. No, ihan miten vain.
"Tämä oli yksi paikoista, joissa kävin kun ajoin ensimmäistä kertaa itärannikkoa etelään", Lexa kertoi Emilylle. "Ajoin viikon ympäriinsä yksinäni, kun kaikki kaverini yliopistolta olivat lähteneet vanhemmilleen lomaksi."

Emily puristi Lexan kättä tiukasti. Hänen kävi tuota sääliksi niin paljon. 
”Kaunis paikka. Ei ihme jos palaat tänne.”

Lexa vilkaisi Emilyä hymy huulillaan.
"Ei mitään syytä näyttää niin surkealta", nainen korjasi hymy hiipumatta. "Se oli yksi suosikkimatkoistani koskaan. Sain ajaa minne mieli teki, eikä kukaan vaatinut minulta mitään. Se vapaus oli huumaavaa."

”Jos sanot niin.” Ehkä oli hyvä että nainen itse näki asian toisin. Hän nyrpisti nenäänsä kun eksyi ajattelemaan Amandaa. Helvetti.

"Sanon", Lexa vakuutti. "Rakastin tätä pientä putousta. Maalasinkin sen kun palasin takaisin yliopistolle." Putous ei tosiaankaan ollut suuren ja virtaavan joen valtava, kohiseva vesiputous, vaan enemmänkin puron myötä syntynyt, lempeästi liplattava kokonaisuus. Se oli riittävän pieni, ettei hänkään tuntenut oloaan epämukavaksi.
"En tosin ole koskaan tuonut ketään tänne", hän totesi kääntäen katseensa lähestyvästä putouksesta Emilyyn. "Ennen kuin nyt."

Emily ymmärsi viehätyksen. Hiljaisessa äänessä oli jotakin rauhoittavaa ja paikka oli kaunis. Hän vilkaisi naista ja puristi tuon kättä. 
”Olen iloinen että haluat jakaa sen.”

"Tietenkin tahdon", Lexa vastasi kohottaen Emilyn käden huulilleen. "Lupasin esitellä sinulle parhaat puolet kotimaastani. Tämä on yksi niistä." Moni olisi varmasti todennut, ettei pienessä putouksessa ollut mitään näyttävää, kun vertasi vaikka Niagaran putouksiin, mutta hän piti hiljaisesta, turistien huomiotta jättämästä putouksesta paljon enemmän.

Emily painui Lexan kylkeen, lämpöä uhmaten. 
”Kaunis paikka. Rauhoittava.” Se tuntui siltä mitä kaipasi ennen kilpailuja.

"Olen onnellinen että olet sitä mieltä", Lexa totesi painaen päänsä Emilyä vasten. Hän katseli hymy huulellaan pientä putousta, joka ei ollut tuntunut muuttuneen lainkaan kaikkina kuluneina vuosina. Hän oli aivan toinen ihminen kuin silloin, kun oli käynyt täällä ensimmäisen kerran, mutta se taisi olla vain hyvä asia.
"Shh", nainen sihisi hiljaa kohottaen sormensa huulilleen ja osoitti kaikessa hiljaisuudessa juurakkoon vesiputouksen juurella. "Pesukarhu." Rosvonaamioinen otus kasteli ruokansa vedessä välittämättä lainkaan yleisöstään. Lexa pidätti hengitystään siinä missä Bex napsi kaikessa hiljaisuudessa kuvia otuksesta puhelimellaan.

Emilyllä kesti hetki paikantaa otus. Kasvoille kohosi leveä hymy näyn myötä. Hillittömän suloinen voro, jos häneltä kysyttiin.voisi sanoa nähneensä tämänkin.

Suloinen voro ei välittänyt siitäkään, kun Bex lähti liikkeelle peruuttaen kauemmas putouksesta. Pesukarhulla oli oma suunnitelmansa, eikä otusta haitannut, mitä ympärillä tapahtui. Ei ihme, että ne eivät usein selvinneet paria vuotta vanhemmiksi luonnossa.
"En ole ikinä nähnyt mitään kettua kummempaa luonnossa Englannissa, ja heti kun tulen tänne, törmäämme pesukarhuun", Bex naurahti hiljaa.

”Olen nähnyt vain peuroja kaiken edestä.” Emily naurahti hiljaa. Se oli kovin suloinen otus. 
”Ei mitään itsesuojeluvaistoa kyllä.”

"No niitä myös", Bex myönsi. Selkie oli ollut suistaa hänet satulasta kesän mittaan pariinkin otteeseen, kun oli säikähtänyt viereisellä pellolla olevaa peuralaumaa.
"Ei niillä koskaan ole", Lexa naurahti, "tai ei ainakaan yhdelläkään, jonka minä olen nähnyt. Kaikki ovat yhtä ahneita pieniä rosvoja. Ne tulisivat todennäköisesti hakemaan ruokaa kädestä."

Emily vilkaisi Lexaa huvittuneena. 
”Onneksi ei ole ruokaa jolla kokeilla. Pitäisikö antaa toiselle ruokarauha?”

"Pitäisi varmaan", nainen myönsi hymyillen. Johan he olivat pienen putouksen nähneet, joten hyvä hetki jatkaa matkaa. "Tahdotteko kävellä luontopolkua pidemmälle, vai palataanko autolle ja lähdetään Biltmoren kukkatarhoille?"

”Kukkatarhat.” Emily ei epäillyt hetkeäkään. Hän toivoi näkevänsä näyttävää kukkaloistoa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] Luck is a matter of preparation meeting opportunity   To Syys 27, 2018 3:30 pm

Lexa nyökkäsi kääntyen palaamaan takaisin autoa kohdin. Lyhyt kävelymatka kului metsää ihaillen ja muita eläimiä bongaillen, mutta lähinnä maastossa näkyi lintuja, joista hän ei tunnistanut edes kaikkia, ja oravia, jotka tuijottivat heitä uteliain silmin oksilta.
"Ha! Nyt keksin", Bex naurahti yllättäen selatessaan kuvia puhelimeltaan. "Pesukarhu muistutti minua jostakin, mutta en keksinyt kenestä. Nyt tiedän", hän väläytti leveän hymyn ja näytti puhelimeltaan kuvaa otuksesta onnellisena ruokansa kanssa.
"Aivan Emilyn kaksoisolento, kun Emily saa ruokaa eteensä."

Emily nautti hiljaisuudesta ja rehellisyyden nimissä miltein säpsähti Bexin ääntä. Hän kääntyi katsomaan naista ja sitten kuvaa. 
”He... hei! Ei näytä!”

Lexakin vilkaisi uteliaana Bexin nappaamaa kuvaa ja nauroi lämmöllä.
"Näytät sinä ihan vähän", nainen kiusasi Emilyä pehmeä hymy huulillaan.

Emily nyrpisti nenäänsä. 
”... ainakin olen söpö.” Hän puhisi istuessaan autoon.

"Olet todella, todella söpö", Lexa vakuutti kiinnittäen turvavyönsä ja siinä sivussa kurotti painamaan suukon Emilyn poskelle. "Söpöin pesukarhu ikinä."
"Sinulla on tosi epätavalliset kehut", Bex naurahti takapenkiltä. Hän muisti hyvin Emilyn puhinan siitä, miten Lexa oli joskus verrannut naistaan tennispalloon. Kaikkea kanssa.

Emily vilkaisi olkansa yli. 
”Tämä on vielä pientä.” Hän myönsi kuivasti ja hymyili Lexalle. 
”Lexa ei aina ole näin sulava.”

"Noh!" Lexa protestoi nauraen. "Olen aina sulavuuden perikuva."
"Erityisesti silloin kun kaadat kiehuvat kahvit syliisi, kun jäät tuijottamaan Emilyä", Bex täydensi tyrskähtäen. Sekin taisi vielä olla pientä moneen muuhun verrattuna. Lexa oli kaukana sulavasta, sen hänkin oli huomannut, vaikka välillä nainen onnistui yllättämään kääntämällä jonkin täysin liittymättömän asian yllättäen kehuksi.

”Niin! Monetko kahvit kaadoitkaan?” Emily kysyi nauraen. Ei hän ollut varma halusiko tietää.

"Seitsemät", Lexa vastasi hetken kuluttua. "Mutta se oli ennen kuin ikinä edes puhuin sinulle." Bex räkätti takapenkillä kaksinkerroin. Niinpä. Lexa oli ehtinyt läikyttämään paljon kahvia päälleen ja todennäköisesti muidenkin päälle, ennen kuin oli edes istunut Emilyn kanssa lounaspöydässä.

Emily räpäytti silmiään. 
”Ei tuollaista voi muista!” Häntä punastutti kun muisti sen lounashetken.

"Tietenkin muistan, kuinka monta kertaa näin sinut tai tilasit kahvia", Lexa sanoi hymy huulille hiipien. "Ensimmäinen tilauksesi minulta oli kahvi ja kanaleipä. Valmistin sen kahvin kolmesti, koska ensimmäiseen laitoin vahingossa karamellisiirappia ja toiseen en saanut tehtyä nättejä lehtiä maitovaahtoon." Bexin nauru tuntui vain yltyvän. Onneksi takapenkin saattoi jättää kokonaan huomiotta.

Emily vilkaisi takapenkkiä. Tämä oli absurdia. 
”Sinä...” Hän puraisi huultaan. Ei sille ollut sanoja 
”ja minä vain mietin ettet voi olla kiinnostunut.”

"Et olisi voinut olla enempää väärässä", Lexa naurahti ja hapuili Emilyn käden otteeseensa, kun auton vauhti oli tasainen hiekkatiellä. "Olin kiinnostunut alusta asti."

”Noh. Olit mielestäni kuitenkin hetero tai jotain.” Emily naurahti. 
”Muistan kun kehräsin onnesta Laurien luona.”

"Lesbotutkasi vaatii huoltoa", Bex räkätti takapenkiltä kyyneleet silmissään. Tämä oli aivan liian hilpeää!
"Ei sinullakaan ollut pienintäkään aavistusta", Lexa huomautti huvittuneena. Hyvähän Bexin oli huudella, kun oli näyttänyt ihan yhtä pöllämystyneeltä, kun hän oli todennut tapailevansa naisia.

”Ei minulla ole sellaista.” Emily myönsi auliisti. Ei, se oli unohtunut asentaa. 

"Ei selvästi", Bex nauraa räkätti tönäisten polvellaan Emilyn penkin selkänojaa. "Sinun täytyy mennä äkkiä hankkimaan se lisävarusteluna."
"Ja miksiköhän?" Lexa kysyi kulmaansa kohottaen. Emily ei tarvinnut tutkaa enää yhtään mihinkään, kun hän oli jo tässä!

Lexan kysymys sai Emilyn nauramaan. 
”Näetkö Bex, nyt mustasukkaisuus heräsi!” Se oli huvittavaa. 
”Olin kyllä myyty sen lounaan jälkeen.”

"Näen", Bex pihisi naurunsa lomasta. Nainen alkoi kovaa kyytiä hiipiä siihen pisteeseen, ettei saanut enää henkeäkään kaikelta nauramiselta.
"Kun kaadoin vedet päälleni? Voin vain kuvitella", Lexa kommentoi kuivasti. Kukapa ei olisi myyty moisen jälkeen. "Olin vain kiitollinen siitä, etten kaatanut tomaattikeittoa päälleni."

Emily pudisteli pääätään. 
”En siksi. Olit fiksu ja tehnyt mielenkiintoisia asioita.” Se häntä oli vetänyt puoleensa. 
”Vaikutit rohkealta.”

"Vaikutin taisi olla tuon lauseen avainsana", Lexa naurahti. Eiköhän totuus hänen rohkeudestaan - tai sen täydellisestä puutteesta - ollut paljastunut viimeisen puolen vuoden aikana selvästi.

”Olet sinä.” Emily totesi vailla sarkasmin häivääkään. Omalla tavallaan Lexa oli rohkea.

Lexa vain hymyili Emilylle kiitokseksi. Bex tuntui keräilevän itseään takapenkillä ja pyyhki kyyneliä silmäkulmastaan.
"Hyvä luoja te olette kyllä yksi katastrofi. Teistä voisi tehdä tv-sarjan, joka vetäisi vertoja Greyn Anatomialle kaiken draaman ja siirapin kanssa", Bex naurahti.

Emily näytti Bexille kieltään. 
”Olemme oikein hyviä juuri näin” hän puuskahti ja pyöräytti silmiääm.

"Niin olette, sen takia se olisi hyvä sarja eikä jotain kamalaa teinikuraa", Bex virnisti vinosti. "Eihän minun täydy kadota mihinkään kukkien keskellä?" Nainen kysyi pilkettä silmäkulmassa. Lexa vilkaisi taustapeilin kautta takapenkin matkustajaa kummissaan. Mistähän ihmeestä Bex puhui tällä kertaa?
"Et ole kysymässä mitään tärkeää Emilyltä, jota ei sovi olla kuulemassa?" Bex tarkensi kiero virne huulille hiipien. Lexa ratkesi nauramaan raikuvasti, vaikka puna hiipikin poskille.
"En ole, älä huoli." Ei, hän ei ollut kosimassa Emilyä keskellä kisamatkaa, kun he olivat tutkimassa pientä kaupunkia.

Bexin kysymys sai Emilyn jännittymään. Ajatus oli... omituinen. Kaiken jälkeen se oli vain omituinen. 
”Lexa olisi vähemmän korni.”

"Ehdottomasti olisin", Lexa nyökkäsi naurunsa lomasta ja puristi Emilyn reittä pehmeästi, kun vilkaisi naista rinnallaan. Bexillä oli lahja kysyä ja sanoa aina väärät asiat, eikä hän voinut olla huolehtimatta Emilystä tässä hetkessä.
"Jos niin väität", Bex naurahti. Hän ei uskoisi siihen ennen kuin näkisi. Lexa oli yksi hengittävä klisee.

Emily onnistui hymyilemään naisystävälleen hellästi. Ei sitä tiennyt kosisiko nainen koskaan. 
”Lexa antaisi Merryn auttaa.”

"Tuossa onkin ideaa", Lexa naurahti. "Merry olisi loistava apuri. Kiitos rakas, tiesin että sinuun voi luottaa."

Emily yritti rauhoitella itseään. 
”Ole hyvä kulta.” Miksi kosinta oli niin arka paikka? Johtuiko se siitä että hän ei uskonut saavansa sitä vai pelkäsi sitä? 

Lexa vilkaisi varoen Emilyä epäillen, ettei nainen pitänyt keskustelunaiheesta. Paras siis hakea jotain muuta mistä puhua.
"Haluatteko lounaalle tämän jälkeen?" Hän kysyi hidastaen, kun he kääntyivät pienemmälle tielle, joka johti puutarhan parkkipaikalle.

Hän vilkaisi Lexaa ja sitten takapenkille.
”Tiedätte että minä syön aina. Päättäkää te.”

"Lounaalle siis", Bex totesi, eikä Lexalla ollut mitään sitä vastaan. Nälkä ei ollut mukava tunne, eikä sille ollut mitään tarvetta tänään. He voisivat syödä hyvin aina kun siltä tuntui, ja ostaa naposteltavaa välissä, jos tahtoisivat.
"Jos harhailette omille teillenne kukkien keskellä niin pitäkää jooko puhelimenne kuulolla?" Lexa vetosi naurahtaen, kun ajoi auton puolitäydelle parkkipaikalle.
"Kuinka paljon täällä on oikein kukkia?" Bex kysyi, kun kerran Lexa oli eksymisestä huolehtinut.
"Paljon. Varmaan yhtä suuri alue ihailtavaksi kuin Rosings Parkin ympäristö."

Emily henkäisi onnellisena ajatuksesta. 
”Emme eksy.” Ja hän tiesi että Bex elsyisi ensimmäisen vartin aikana.

"Aion pysyä sinussa kiinni kuin liimattuna", Lexa vakuutti. Emily ei pääsisi eksymään ilman häntä, mutta Bexistä ei voinut mennä takuuseen - eikä hän aikonut kävellä lyhyt punapää toisessa kädessään kiinni. Taskutornado tehkööt mitä tahtoi.
"Joten, nähdään viimeistään parin tunnin päästä suihkulähteellä?" Lexa varmisti, kun Bex oli jo säntäämässä autosta ulos ja kohti puutarhan lähintä sisäänkäyntiä. Pikainen nyökkäys naiselta sai Lexan huokaisemaan helpotuksesta. Ehkä, ehkä, hän ei hukkaisi kumpaakaan kilparatsastajaa kiertoajelulle.
"En tiedä onko hän onnellisempi päästessään eroon meistä vai innoissaan kukista", Lexa naurahti noustessaan kaikessa rauhassa auton kyydistä. Bex oli jo ehtinyt maksaa sisäänpääsynsä, ennen kuin hän sai edes auton ovia lukkoon.

Emily vilkaisi Bexin perään ja huokaisi. Ehkä he löytäisivät naisen täältä vielä. 
”Sekä että.”

"Luulen että häntä on todella alkanut ahdistaa olla samalla alueella jumissa", Lexa pohti huvittuneena, "vaikka ettepä te vielä montaa päivää ole kisapaikalla pyörineet." Hän oli ollut aikanaan aivan yhtä levoton, kuin miltä Bex nyt tuntui kadotessaan hetkessä kukkaloiston keskelle kulkemaan leveitä, hyvin hoidettuja reittejä pitkin. Lexa maksoi heidän molempien pienen sisäänpääsymaksun, jolla puutarhaa ylläpidettiin ja ohjasi Emilyn käsi naisen alaselällä sisään pensasporteista.

Emily seurasi rauhassa Lexan vierellä. 
”se voi olla että se käy hänelle vankilasta.” Olihan se melko rajattu tila, jos asias niin ajatteli.

"Hyvin mahdollista", Lexa myönsi. "Olin itse joskus ihan samanlainen. Aina liikkeessä, tarkoitan. Mitä enemmän olin tien päällä, sitä enemmän opin nauttimaan niistäkin hetkistä kun vain olin." Kai hän oli oppinut rakentamaan kotinsa, kun oli vienyt sen itseltään, tai jotakin muuta yhtä syvällistä.

Emily pudisteli päätään. 
”Miten olette kumpikaan elossa?” Hän oli aina reagoinut passivoitumalla tai rauhoittumalla miettimään, asiasta riippuen. Hän lamaamtuikin helposti makaamaan aloillaan jos tilanne oli liikaa.

"Minulla oli aina Jodie ankkurinani", Lexa vastasi pienen hymyn kera. "Saatoin ajautua miten kauas tahansa, ja tiesin että Jodie tuo minut aina takaisin."

”Miten Bex on elossa?” Naista ei tainnut ankkuroida kukaan enää mistään suunnasta. 
”Toisaalta se on ihailtavaa. Minä aina jähmetyn ja koetan päästä piiloon.”

"Siitä en tiedä", Lexa vastasi. Bexillä oli varmasti omat keinonsa, olivat ne sitten miten kyseenalaisia tahansa.
"Minun tapani lähteä liikkeelle on nimenomaan piiloutumista", Lexa huomautti pienen hymyn kera. "Helpompi piiloutua itseltään kun juoksee kaikkea karkuun."

”Eri tavalla.” Emily puristi Lexan kättä.
”en edes yritä paeta. Vetäydym ja jään aloilleni odottamaan.”

"Sinun ei tarvitse enää mennä piiloon", Lexa lupasi kietoen kätensä pehmeästi Emilyn vyötärön ympärille siinä kiireettä kävellessään. "Ei koskaan. Tai sitten kömmin piiloon sinun seuraksesi ja ärsytän sinua levottomuudellani niin kauan, että tulet sieltä pois."

Se sai naisen nyrpistämään nenäänsä. 
”Laurie kippasi kerran minut sängystä alas.” Hän myönsi huvittuneena.
”Ja vei bongaamaan lintuja. Emme tunnistaneet ainuttakaan.”

Lexa hymyili pehmeästi. Se kuulosti hauskalta asialta tehtäväksi ystävän kanssa, vaikka lintuja ei ollutkaan tullut tunnistettua.
"Teidän olisi pitänyt ottaa minut mukaan. Pöllöt ovat eniten alaani, mutta kyllä minä nyt silti edes joitain muitakin lintuja tunnistan", nainen naurahti.

”Emme olleet yhdessä silloin.” Emily naurahti vaisusti. 
”Tai, olimme mutta...” eivät olleet. 
”Laurie halusi varmistaa etten jää makaamaan sänkyyn.”

"Oh", Lexa henkäisi hiljaa. Se selitti paljon. Tai ainakin vähän enemmän. Hän veti Emilyn lähemmäs itseään pysähtyen seisomaan ja sipaisi punaisia hiuksia pois Emilyn kasvoilta.
"Älä koskaan jää makaamaan sänkyyn, tai tulen potkimaan sinut liikkeelle. Ujutan märän ja mutaisen Merryn kainaloosi."

”Ei minulla ole syytä jäädä.” Nainen totesi pehmeästi ja kurottautui suukottamaan Lexan huulia. 
”En vihaa elämäni jokaista sekuntia nyt.”

"Hyvä", nainen vastasi jahdaten Emilyn huulia kunnon suukkoa varten. Ei kukaan heitä täällä tuijottanut ja jos tuijotti, niin oma oli häpeänsä. Hän saattoi painaa suukon naisystävänsä huulille, piste.
"On ihanaa olla täällä kanssasi. Lähdetään etsimään ruusutarha", Lexa totesi punoen sormensa Emilyn sormien lomaan. Hän oli varma, että täällä oli viimeksikin ollut kokonaan ruusuille omistettu satumaailma, joten he etsisivät sen.

Emily henkäisi ihastuneena. 
”Täällä on sellainen?” Ei muilla niin väliä, mutta ruusut olivat niin kauniita.

"Tietenkin on", Lexa naurahti kohottaen Emilyn käden huulilleen suukkoa varten. "En olisi muuten tuonut sinua tänne." Hyvä on, ehkä hän olisi tuonut joka tapauksessa, sillä miljoonien kukkien loisto oli kaunista nähtävää. Värit tuntuivat kirkkaammilta kuin missään muualla, kun niitä oli näin paljon rinnakkain.

”Nyt minulla on kiire.” Emily totesi nauraen, ottaen satunnaisia kuvia kaikesta. Kaikkialla oli niin kaunista.

Lexakin kaivoi puhelimensa esiin voidakseen räpsiä kuvia aina silloin tällöin. Useammin hän tosin otti kuvia Emilystä ihastelemassa kukkia kuin varsinaisesti kukista, mutta kukapa häntä saattoi syyttää. Hänellä oli maailman kaunein naisystävä.
"Oh, muistan tämän", nainen henkäisi nähdessään suuren alppiruusun, joka kasvoi puun veroisena, valtavana pensaana reitin yllä. "Ruusut olivat tästä oikealle." Hetkeä myöhemmin kukkaloisto vaihtui hillitympiin väreihin, kun trooppisten kukkien tilalle tuli valtavia, näyttäviä ruusuja.

Emily oli aika varma että hengitys salpaantui valtavien ruusujen keskellä. Ote Lexan kädestä herpaantui kun nainen asteli kauemmas, katsellen ympärilleen hiljaisena. Kaunista. 

Lexa käytti tilanteen hyväksi ottaen paljon aiempaa harkitumpia kuvia Emilystä ruusujen keskellä. Oli ehdottomasti ollut oikea ratkaisu tulla tänne. Emilyn ilme teki tunnin ajomatkasta Ashevilleen kaiken sen arvoista. Hän ansaitsi jälleen yhden pisteen lisää hyvä naisystävätilastoihinsa.
"Bexillä oli sinällään ihan oikea ajatus", Lexa tunnusti astellen lähemmäs Emilyä jotta saattoi kietoa kätensä naisen ympärille ja lepuuttaa päätään Emilyn päätä vasten. "Tämä ei olisi hullumpi paikka kosia."

Emily käänsi päätään ja vilkaisi naista hämmentyneenä. Se oli pelottava lause. 
”Ei varmasti.” Jos olisi ollut tekemässä niin. Hyvä jumala se sana oli pilattu häneltä. 
”Täällä on kaunista.”

Lexa seisoi tyytyväisenä Emilyn rinnalla ihastellen satojen, ellei jopa tuhansien ruusujen loistoa. Hän ei viitsinyt lähteä edes arvailemaan, kuinka montaa eri lajiketta täältä löytyi. Vastaus olisi kuitenkin hyvin, hyvin monta.
"Niin on", nainen vastasi hymy äänestä läpikuultaen. "Aivan uskomattoman kaunista. En ole eläessäni nähnyt näin paljoa ruusuja, mutta tulen vielä varmasti näkemään." Hän mittaili hetken ruusujen reunustamaan polkua katseellaan.
"Kyllä, aivan varmasti tulen. En tosin kerralla, mutta varmasti siinä vaiheessa kun olemme vanhoja ja raihnaisia, olen ostanut sinulle näin paljon ruusuja, kun jokaisen kimpun laskee yhteen."

Pieni niiskaisi rikkoi hiljaisuuden. 
”Hitto sinua!” Emily vinkaisi ja pyyhki kasvojaan. 
”Voi puhua tuollaisia ja olettaa etten ala itkeä...” se oli suloista. Äärettömän suloista ja lupaus jonka hän mielellään antaisi Lexan lunastaa.

Lexa kääntyi kokonaan Emilyn puoleen, jotta saattoi kietoa toisenkin kätensä naisen ympärille.
"Ei ollut tarkoitukseni itkettää sinua", nainen vannoi painaen suukon Emilyn otsalle. "Kunhan vain sanoin mitä ajattelin."

”Jos lunastat tuon, voit olla varma että sinua on rakastettu jokaisena päivänä.” Emily hapusi Lexan sormia omiensa lomaan ja hymyili hellästi.

"Sovittu", Lexa vastasi heti puristaen Emilyn kättä. Se oli ehdottomasti sopimus, johon hän tarttuisi koska tahansa - ja hän aikoi pitää kiinni omasta osastaan.
"Joskus yllätän itsenikin", nainen naurahti. "Tosin nyt olen tainnut käyttää koko päivän sulavuuteni tähän."

”Niin olet.” Emily myönsi vakavana.
”Seuraavaksi taas vertaat minua kuolaiseen koiransyömääm kenkään.”

"Hei! Sitä en ole koskaan tehnyt", Lexa naurahti vetäen Emilyn liikkeelle, jotta he voisivat vaellella ruusujen seassa. "Se oli tennispallo."

”vielä.” Emily totesi hiljaa. Se oli vaim ajan kysymys. 
”ehdit vielä.”

"Luottosi minuun on kyllä vankkumaton", nainen naurahti, "ja silti olet kanssani. Sinun virheesi." Hän pitäisi huolta, ettei koskaan vertaisi Emilyä kenkään, ihan vain tämän keskustelun takia.

”Niin on. Mutta tiedätkö, rakastan sinua juuri tällaisena.” Emily muistutti hellästi.

"Hyvä niin, koska minäkin rakastan sinua", Lexa vastasi hymy huulille leviten. Ei sitä voinut kuulla hymyilemättä. Oli hassua miten muutamalla sanalla sai niin hyvän olon aina aikaan.

Emily vilkaisi Lexaa ja nojasi päänsä tuota vasten hymyillen. 
”Älä ikinä jätä minua.” Se oli omituinen pyyntö, mutta Emily tiesi mitä siitä seuraisi, kokeilematta. 

"En jätä", Lexa lupasi joutumatta edes ajattelemaan sitä. Hän ei ikinä jättäisi Emilyä, jos se vain hänestä olisi kiinni. "Niin kauan kuin tahdot minut vierellesi, olen aina tässä."

”Aina.” Emily vastasi varmana. 
”Jos joskus sanon etten halua, en tarkoita sitä.”

"Sitten olen tässä aina", Lexa totesi halaten Emilyä hellästi. Todettuaan, ettei kukaan ollut lähettyvillä, hän kumartui suutelemaan hellästi naista.

Hän antoi itsensä unohtua suudelmaan. He olivat ansainneet hellän hetkensä kukkaloiston keskellä. Ilman Bexiä kommentoimassa.

Lexan mielestä he olisivat ansainneet paljon tällaisia hetkiä elämäänsä. Ketään ei haitannut, jos elämä oli välillä täynnä hetkiä, jotka olisivat sopineet valkokankaallekin. Hänellä ei olisi valittamista, jos hän saisi useammin unohtua omaan kuplaansa Emilyn kanssa.
"Rakastan sinua", Lexa sanoi hiljaa lepuuttaen otsaansa naisen otsaa vasten suudelman päätteeksi. "Teet minusta maailman onnellisimman naisen joka päivä."

Hän puristi naisen kättä tiukasti. 
”Rakastan sinua. Ja se on tavoitteeni, olla syy onneesi.”

"Olet sitä aina, ihan ilman yrittämistäkin", Lexa vakuutti hempeä hymy huulillaan. Jos tämä olisi sarjakuva, hänelle olisi juuri nyt piirretty sydämet silmien tilalle.

”Ei ole silti vaaraksi yrittää.” Emily muistutti naisystäväänsä. Jos joka päivä yritti, luultavasti onnistui edes joka toinen.

"Kunhan et vain väsytä itseäsi yrittämällä", Lexa huolehti lähtien jälleen kävelemään kiireettä kukkaloiston keskellä. Mikä siinä olikaan, että näin kaunis ympäristö herätti uinuvan romantikon jokaisessa?
"Sinä olet aina enemmän kuin tarpeeksi ihan vain omana itsenäsi."

Ei sen tarvinnut sillä ympäristöllä olla edes kovin sisäinen.
”Olet ihana.”

"Sinä myös, rakas", Lexa vastasi puristaen Emilyn kättä, ennen kuin kääntyi jatkamaan matkaa. "En kyllä enää yhtään ihmettele, että pidät ruusuista. Ne ovat todella kauniita kukkia."

"Nyt vasta? Ne ovat upeita." Niihin liitetty romantiikka oli niin täydellistä ja... kaikki oli upeaa. 
"Olet paras kun keksit tämän."

"Niin ovat", Lexa vastasi hymy huulillaan. Ehdottomasti Emilyn arvoisia kukkia, joita hän ilolla hankkisi naisystävälleen aina kun tilaisuus vain tarjoutuisi.
"Silloin tällöin minullakin välähtää", nainen totesi. Tämä oli paljon parempi tapa viettää päivää kuin Simpsonvillessä pyörähtäminen.
"Arvasin että teidät löytää täältä", Bexin pirteä ääni halkoi ruusutarhan rauhaa. "Teidän on tultava katsomaan, mitä löysin", nainen jatkoi vauhdikkaasti.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] Luck is a matter of preparation meeting opportunity   To Syys 27, 2018 3:31 pm

Emily kääntyi kun Bexin ääni katkaisi ajatukset.
"Mitä sinä löysit?" Hän kohotti kulmaansa hieman epäillen.

"Näette sitten", Bex virnisti kiepahtaen kannoillaan ja lähti palaamaan takaisin tulosuuntaansa. Lexa kohotti kulmaansa vilkaisten Emilyä.
"Tahdommeko edes tietää?" Hän myhäili huvittuneena. Bexin ideoista ei koskaan voinut mennä takuuseen.

Toinen kenttäratsastaja kurtisti kulmiaan. 
"Epäilen nyt kyllä sinua oikein urakalla." Hän ei tosiaan tiennyt uskoisiko että tämä olisi mitään mitä hän haluaisi tietää.

"Vähän nyt luottamusta, kiitos!" Bex hihkaisi edeltä kiihdyttäen askeliaan selvästi tyytyväisenä itseensä. Lexa piti tiukasti kiinni Emilyn kädestä. Jos ei mitään muuta, ainakin he kävelisivät surman suuhun yhdessä.
Tai sitten pelmahtaisivat hoidettujen pensasaitojen rajaamalle suurelle aukiolle, jota koristi kaunis suihkulähde - joskin Lexan huomio suuntautui hetkessä vapaana oleviin riikinkukkoihin.
"Tiesin että pitäisit siitä", Bex virnisti leveästi, kun Lexa kaivoi hetkessä puhelimensa esille voidakseen ottaa kuvia lähestulkoon kesyinä pidettävistä linnuista, joista yksi koiras innostui esittelemään valtavaa pyrstöäänkin.

"Sinä et aina ole ansainnut sitä!" Emily parahti nauraen ja kiirehti muiden mukana. Hän katsoi hetken riikinkukkoja ja vilkaisi Bexiä. 
"... Katso, Lexa löysi lajitoverin." Hän kuiskasi kollegalle.

"Olen aina ansainnut kaikkien järkkymättömän luottamuksen", Bex korjasi päättäväisesti. Tietenkin oli! Hän oli luotettavuuden perikuva missä tahansa asiassa.
"Tiedän", nainen virnisti. "Se tuli heti mieleen kun näin nämä linnut. Ja seuraavana se, että Lexa pitäisi niistä. Ihme ettei teillä ole jo undulaatteja olohuoneessa häkissä tai jotain."

Emily katsoi Bexiä järkyttyneesti. 
"Shh! Linnut kuulemma sotkevat ja pitävät kamalaa mekkalaa. Ja mieti minkä shown Merry laittaisi pystyyn."

"Luuletko että se häntä estäisi?" Bex naurahti nyökäten naisen suuntaan, joka oli kyykistynyt pyrstöään esittelevän koiraan lähettyville räpsimään kuvia. "Asut lintuhullun kanssa. Kai se on parempi kuin hämähäkkitutkija, mutta vain juuri ja juuri."

Emily irvisti. 
"... undulaatti ei olekaan enää paha. Mutta ei mitään mikä oppisi puhumaan."

"Ei kai kukaan puhuvaa otusta tahtoisikaan", Bex totesi. "Niistä vasta ääntä lähtisikin." Vaikka tuskinpa pienet linnutkaan olivat aina hiljaisemmasta päästä. Hänen ikkunan allaan laulavat pienen varpuset ainakin pitivät meteliä vähintään yhtä paljon kuin naapuruston variksetkin.

"Minä mietin sitä mitä se oppisi." Emily totesi matalammin, katsellen Lexaa. 
"Katso nyt! Hän pöyhkeilee ihan samoin!"

"Teidän taloudessanne ei yhtään mitään julkaisukelpoista", Bex nauroi hiljaa, ettei saisi Lexan huomiota itseensä. Siitä ei tosin tainnut olla mitään pelkoa, sillä nainen oli saanut lintuja siemensekoituksella ruokkivalta lapselta kourallisen siemeniä, ja tarjosi niitä nyt vallan uhkarohkeasti lähes suoraan kämmeneltään riikinkukolle.
"Ehdottomasti. Naisesi on riikinkukko."

"Minä tiedän." Emily totesi huvittuneena. Heidän häbytön kotipesänsä oli oikein rakas ja hän rakasti sitä elämää. 
"Niin on. Mahdoton sellainen."

"Aivan kammottava", Bex nyökkäsi naurua äänessään. Lexa nappasi pari selfietä linnun kanssa, ennen kuin heitti loput siemenet maahan ja suoristautui leveä hymy huulillaan.
"Miksi minulla on tunne, että saamme kuulla näistä riikinkukoista koko loppuviikon", Bex mumisi hiljaa suupielestään Emilylle.

Emily nyökkäsi. 
"Todellakin saamme." Hän oli silti iloinen että Lexa hymyili leveästi ja oli selvästi onnellinen. 

Lexa suorastaan säteili onnea palatessaan Emilyn rinnalle ja painoi hetimmiten suukon naisen punaisten hiusten sekaan.
"Minun olisi pitänyt syntyä johonkin kartanoon, jonka pihalla olisi lauma riikinkukkoja", amerikkalaisnainen julisti naurahtaen. "Tai pöllöjä. Tai ehkä kutsumukseni olisi ollut eläintarhassa hoitamassa lintuja."

Emily kohotti kulmiaan. 
"Sinä olet yksi riikinkukko, teille olisi tullut vielä tappelu." Nyt kun hän ehti taas ajatella, vatsaa väänsi Bexin sanat. 

"Enkä ole!" Lexa väitti vastaan nauraen ja halasi naisystäväänsä kylkeensä kiinni kuumuudesta välittämättä. He olivat selvinneet Englannin pitkästä, kuumasta ja kuivasta kesästä. He selviäisivät Pohjois-Carolinan kosteasta, tukahduttavasta kuumuudestakin.
"Enkä harrasta tappelemista. Yleensä."

"Pride." Emily totesi tyynesti hymyillen. Hän painui naista vasten pehmeästi, suukottaen tuon poskea. 

Lexa siristi silmiään.
"Ihmiskokeitasi ei lasketa", hän totesi saaden Bexin nauramaan. Niinpä niin. "En ole riikinkukko. Minulla ei ole yhtään noin näyttävää pyrstöäkään."

"Sinulla on henkinen pyrstö." Hän totesi hymyillen leveästi. 
"Rakastan sinua silti. Ruokaa?"

Se sai molemmat naiset pärskähtämään. Vai että henkinen pyrstö. Lexan oli myönnettävä, ettei hän ollut koskaan kuullut moista väitettä ennen.
"Lähdetään etsimään ruokaa kaupungilta", Lexa vahvisti nyökäten. Se oli oikein hyvä suunnitelma.
"Mikä olisi jotain oikein amerikkalaista lounasruokaa?" Bex kysyi lähtiessään luovimaan tietään kukkaloiston halki kohti porttia, josta he olivat alunperin tulleet sisään.
"Pikaruoka", Lexa pärskähti.

Emily irvisti hieman. 
"... vähemmän amerikkalaista?" Ei tehnyt mieli pikaruokaa nyt.

Bexkin oli samaa mieltä Emilyn kanssa - jos amerikkalainen ruoka tarkoitti pikaruokaa lounaaksi, hänkin tahtoisi jotain oikein epäamerikkalaista.
"Miten olisi, jos etsisimme jonkun salaattibaarin?" Lexa ehdotti. Tässä kuumuudessa ei tehnyt mieli syödä mitään raskasta. He voisivat syödä illalla kisapaikalla aivan liikaa, jos hän tekisi reilusti Emilyn toivomaa lohta.

"Etsitään. Se kuulostaa hyvältä." Sopivan kevyttä, ei tulisi kamalaa ähkyä kesken päivän. Etenkin kun vielä joutuisi kuumuuteen.

"Teidän tehtävänne on bongailla ikkunoista hyvältä näyttäviä paikkoja, tai etsiä googlesta", Lexa vannotti johdattaen kaksikon takaisin tummanpunaiselle autolle. Se oli kuin sauna, kun hän istui sisään, ja ensitöikseen nainen aukaisikin kaikki ikkunat. Hän ei valittaisi ainakaan kuukauteen Englannin syksystä tämän tuskan jälkeen.

Emily pudisteli päätään Lexan sanoille ja kaivoi puhelimensa. 
"aaargh, amerikka on mahdoton paikka. Kaikella on omituisia nimiä."

"Ei nyt niin omituisia", Lexa puolusti kotimaataan naurahtaen. "Vähän vain." Hauskalla tavalla omituisia, hän toivoi, mutta ehkä sekään ei ihan pitänyt paikkaansa.

”Omituisia. Ei näistä ota selvää.” Emily puhisi ja koetti asentoa vaihtamalla paeta lämpöä.

Vasta, kun ilmastointi alkoi todella puhaltaa kylmää ilmaa, sulki Lexa ikkunat ajomatkalla syrjäisemmän kartanon puutarhoilta takaisin kaupungin keskustaan.
"Siis nämä nimet ovat oikeasti outoja", Bex puhahti tavaten puhelimeltaan hetken. "Siis tässä ei ole mitään järkeä. Lettuce Know. Ettekö te osaa enää edes sen vertaa äidinkieltänne?" Lexa pärskähti nauramaan.
"Sanot sen väärin", nainen virnisti ja kun vitsi ei auennut Bexille, toisti ruokapaikan nimen sujuvammalla aksentilla.
"No onpa olevinaan nerokas sanaleikki. Let Us Know", Bex puhahti. "Ei mennä tänne ihan vain koska he ovat olevinaan niin fiksuja."

Emily pärski Lexan korjaukselle. 
”Ei vaan juuri sinne koska se on nerokas!”

"Eip", Bex pudisti päätään, mutta jäi vähemmistöön kun Lexa - arvatenkin - otti naisystävänsä puolen. "Teillä on todella huono huumorintaju", nainen puhisi. Lexaa huvitti koko tilanne, sillä hän oli varma, että Bex olisi ollut ensimmäisenä nauramassa sanaleikille, jos vain olisi ymmärtänyt sen itse, ilman apua.

”Siksi olemme yhdessä.” Emily muistutti ystäväänsä. Se oli yksi monista syistä.

"Olette yhdessä vain koska satuin paikalle todistamaan Lexan sydänsilmiä", Bex korjasi. Pieni kiusanteko oli vain ansaittua, eikö? Mitäs olivat niin kovin rakastuneita ja onnellisia idiootteja. Rakkaus todella oli sokeaa.

”... olisin tehnyt jotain ilmankin.” Emily totesi hiljaa. Olisi! Joskus...

"Niin varmaan", Bex naurahti. "Johan me vahvistimme, ettei sinulla ole tutkaa."
"Minä olisin", Lexa vastasi leveästi hymyillen ja vilkaisi Emilyä vierellään. "Joten ihan turha leikkiä, että olet kaiken takana, Bex."

Emily nyrpisti nenäänsä hymyillen ja vilkaisi Lexaa. 
”Olisit? En kai sittn näytä heterolta...”

"Näh", Lexa heilautti kättään huolettomasti. "Se riitti, että herätit kiinnostukseni. Ei olisi ollut ensimmäinen kerta, kun tulen ammutuksi alas, kun erehdyn."

"... Olet uhkarohkea." Emily totesi hymyillen. Hän ei olisi kehdannut, mutta hän viipyilikin silloin vielä kaapissa.

"Ei elämässä saa yhtään mitään, jos ei uskalla kysyä", Lexa vastasi naurahtaen.
"Sanoo nainen, joka kaatoi kahvit päälleen kerrasta toiseen, koska ei uskaltanut puhua ihastukselleen", Bex täydensi virnistäen ja nojautui äkkiä karkuun penkkien välistä, kun Lexan käsi tavoitteli häntä. Häntä ei hutkittaisi tänään, kiitoksia vain!

Se sai naisen nauramaan. 
"Noh. Minä olin otettu kun otit numeroni!"

"Minulla on se edelleen tallessa", Lexa tunnusti pienen itsetietoisen hymyn kera.
"No tietenkin on, kun lähettelet koko ajan viestejä Emilylle", Bex puhahti silmiään pyöräyttäen. Lexa oli idiootti.
"Ei kun se kahvikuppi, johon Millie kirjoitti numeronsa", Lexa tarkensi naurahtaen. "No, osa siitä. Koko kuppi ei mahtunut, joten leikkasin siitä palan talteen."

"Minä tiedän että sinulla on." Emily muisti sen sieltä laatikosta. 
"Olet suloinen."

"Olet outo", Bex vastasi lähestulkoon yhtä aikaa Emilyn suloisen kanssa.
"Ja tämän takia rakastan Millietä ja siedän sinua", Lexa virnisti taustapeilin kautta takapenkin matkustajalle, joka kypsästi potkaisi kuljettajan selkänojaa.
"Keskittykää bongailemaan sitä salaattipaikkaa, niin pääsemme syömään", Lexa naurahti välittämättä Bexin lapsellisuudesta. Hänellä oli aavistus, että naisen kieltäminen saisi taskutornadon potkimaan penkkiä vain entistä enemmän.

Emily käänteli puhelintaan. 
"En osaa lukea kartt-- hei tuossa se on!"

Lexa pyöräytti tuskastuneena silmiään kammottavan huonoille ohjeille, mutta onneksi kaupungin liikenne oli vähäistä ja hän saattoi parkkeerata auton kadun varteen vain parin liikkeen päähän salaattipaikasta.
”Jos tahdotte katsomaan eläimiä, teidän on skarpattava kartanluvun kanssa”, Lexa varoitti naurua äänessään, kun nousi auton kyydistä. Ilmastoinnin tarjoaman hetken helpotuksen jälkeen ulkoilma tuntui tukalalta, mutta ravintola oli sentään ilmastoitu.

"Me yritämme!" Emily parahti. 
"En vain hahmota käännösten suuntia kun auto on väärinpäin!" Hän huokaisi helpotuksesta ääneen kun tajusi ravintolan ilmastoinnin. Halleluja.

”Te olette väärinpäin”, Lexa mutisi. ”Te ja Australia. Siinä onkin suurin piirtein kaikki vajaat, jotka ajavat vasemmalla.”

"Hei! Emme ole." Emily puuskahti. 
"Me... Me ajamme oikein." Emily totesi vaikka tiedosti sanojen ironian.

”Edes kieli ei ole kanssasi samaa mieltä”, Lexa naurahti vetäen tuolin ikkunapöydästä esiin Emilylle, ennen kuin istahti itse alas naisen vierelle.
”Teillä on muita hyviä puolia, mutta liikenteenne ei ole sitä.”

"Hyviä puolia, kuten?" Emily istui alas ja kiitti Lexaa hurmaavalla hymyllä. 
"Olet kyllä hyäkäytöksisin seurustelukumppani joka voi olla."

”Teillä on kuningatar”, Lexa vastasi hetken asiaa pohdittuaan. Ehdottomasti piste brittien sarakkeeseen!
”Masentava”, Bex totesi päätään pudistaen. ”Et voi koskaan jättää Emilyä, sillä hän on jo tottunut aivan liian hyvään. Oikeaan maailmaan putoaminen olisi kova kolaus.”
”Ei ole suunnitelmissa”, Lexa hymyili leveästi ja poimi Emilyn käden omaansa. Ei tosiaankaan.

"Ai minäkö? Voi kiitos kulta." Emilyn oli kiusattava Lexaa tuon sanojen myötä. Nainen naurahti ja pudisteli päätään. Emily puristi Lexan kättä hymyillen ja näytti kieltä Bexille. 
"Siitä sait."

”Sinä olet prinsessa”, Lexa korjasi hymyillen. Hänen oma satuprinsessansa, pieni Arielinsa.
”Mikä minä sitten olen?” Bex puuttui keskusteluun kieltäytyen jäämästä kolmanneksi pyöräksi.
”Hovinarri”, Lexa vastasi virnistäen. Mitäs tunki nenänsä joka paikkaan.

Lexan huomautus sai Emilyn nauramaan. Se oli bexille sopiva titteli. Hän vilkaisi naisystäväänsä. 
"Opasta meitä miten täällä saa ruokaa."

”Älkää nyt leikkikö niin avuttomia”, nainen naurahti. ”Kai te nyt ennenkin olette salaattibuffetissa käyneet?” Bexin tyhjästä tuijotuksesta päätellen vastaus oli ei.
”Ottakaa lautanen linjaston päästä, kasatkaa sille niin paljon ruokaa kuin mieli tekee ja tulkaa pöytään. Näyttää siltä että ruoka maksetaan vasta lopuksi.”
”Eli ihan tavallinen syö kaikki mitä jaksat -buffetti”, Bex summasi naurahtaen. ”Olisit heti sanonut!” Niine sanoineen pienikokoinen nainen oli jalkeilla ja suuntaamassa hakemaan ruokaa linjastolta.
”Hän muistuttaa minua hyvin siitä, miksi en koskaan tahdo lapsia”, Lexa huokaisi hieraisten kasvojaan. ”Käy hakemassa ruokaa rakas, minä katson sen aikaa tavaroiden perään.”

Emily vilkaisi Bexin perään ja katsoi sitten Lexaa. 
"Puhut niin kauniita sanoja." Hän totesi onnellisena. Luojan kiitos Lexa ei halunnut lapsia. Hän nousi ja haki itselleen kasan salaattia erilaisien lisukkeiden kanssa. Siis, valtavan kasan. Nälkäinen pieni nainen. 

Lexa hymyili huvittuneena Emilylle. Naisen rakkaus ruokaan veti vertoja Emilyn rakkaudelle häntä kohtaan. Joskus hän jäi auttamatta toiseksi ruoalle, mutta väliäkö sillä. Ainakin Emily oli kovin onnellinen valtavan salaattivuorensa kanssa. Lexa nousi hakemaan itselleenkin annoksen, joskin se oli paljon maltillisempi kuin kahdella urheilijalla.
”Syökää niin, ettei ole hetkeen nälkä”, Lexa kannusti huvittuneena, vaikka eivät naiset moista tuntuneet kaipaavan. Bex ainakin söi oikein hyväntuulisesti salaatteja ja lisukkeita valtavin haarukallisin.

Emily vilkaisi lautastaan ja sitten Lexaa. 
”Mitä luulet että aion?”

”Hyvä”, Lexa naurahti. Mitä enemmän he söisivät nyt, sitä todennäköisemmin he välttäisivät kaikki muut pysähdykset ruokailemassa päivän mittaan. Hän oli varma, että mökin asukkaat tahtoisivat lämmintä ruokaa eteensä kunhan he palaisivat takaisin, joten olisi paras, jos kilparatsastajillekin maistuisi kunnon ruoka niihin aikoihin.
”Miten salaatti voi maistua näin hyvältä”, Bex päivitteli. ”En koskaan syö salaattia kotona koska se maistuu aina sahanpurulta, mutta tämä on herkkua.”

Todellakin maittaisi. Emily vaikeni syömään, kuten aina. Nainen ei ruokaillessaan juuri turhia puhunut.

Lexa oli jo kauan sitten oppinut, että hiljaisuus oli Emilyn kohdalla tavattoman hyvä merkki, mitä tuli ruokaan. Jos Emily puhui syödessään, ruoassa oli jotain vialla. Pahasti vialla. Nainen kävi hakemassa itselleen hieman lisää savulohivihersalaattia, eikä yllättynyt lainkaan, kun Bexkin kävi hakemassa vielä toisen kierroksen. Ruoka maittoi ratsastajille aina harvinaisen hyvin.
"Valmiit kohtaamaan villieläinpuiston asukkaat?" Lexa kysyi hymyillen työntäessään lautasta kauemmas itsestään. "Vai tahdotteko ensin kierrellä kauppoja tai jotain?"

Emily pysyi tunnollisesti vaiti siihen asti kun vatsa oli täynnä. Hän nyökkäsi tyytyväisenä. 
”Olen! Haluan nähdä jotain jännää.”

"Ja minä haluan nähdä eläimet ennen panimokierrostani", Bex virnisti leveästi. Hän oli tutkinut nettisivuja takapenkiltä käsin ja ilmoittautunut näppärällä nettilomakkeella kierrokselle iltapäivästä.
"Ovatko puumat tarpeeksi jänniä?" Lexa kysyi naurahtaen. "En usko, että heillä on tiikereitä tai leijonia."

”Ovat.” Emily lupasi hymyillen ja nousi ylös, kaivellen lompakkoaan samalla. 

Lexa laski kätensä Emilyn kädelle päätään pudistaen.
"Minä tarjoan", hän sanoi hymyn kera. "Tämän päivän seikkailu menkööt minun piikkiini."

Emily mutristi huultaan mutta antoi olla. Sen sijaan hän kiitti naisystäväänsä suukolla poskelle. 
”Olet ihana.”

"Kiitokseni siitä, että saan tulla nukkumaan teidän mökkiinne koko viikoksi", Lexa vastasi hymyillen ja maksoi kaikkien kolmen buffettiateriat kortillaan, jättäen tottuneesti tippiä työntekijäparoille, jotka työskentelivät aivan liian pienellä palkalla.
"Emilyn taidot karttasovelluksen kanssa on nyt todistettu, joten Bex, sinun tehtäväksesi jää ohjata meidät villieläinpuiston parkkipaikalle", Lexa ohjeisti olkansa yli pienikokoista naista samalla kun kietoi kätensä Emilyn harteiden ympärille palatessaan autolle.

Emily mutristeli huultaan Lexan kainalossa. 
”En pidä sinusta nyt!” Hän älähti nyreänä. Ei tosiaan.

"Sinä pidät minusta aina", Lexa huomautti hymyillen. "Ihan aina, vaikka miten yrittäisit muuta väittää."

”En voi sille mitään että kartta on tyhmä.” Emily puuskahti silmiään pyöritellen.

Lexa naurahti huultaan purren, ettei sanoisi ensimmäistä mieleen juolahtanutta kommenttia. Se ei varmasti saisi huuliaan mutristelevaa, puuskahtelevaa ja silmiään pyörittelevää naista yhtään paremmalle tuulelle.
"Sitä varten meillä on Bex. Tyhmä kartta vaatii tyhmän lukijan", Lexa supatti hiljaa, jotta pieni nainen ei kuulisi sanoja.

Emily ei voinut olla nauramatta. Hyvä luoja, mitä? 
”Olet ilkeä!” Hän älähti nauraen. Niin ilkeä.

"Vain vähän, ja sinä rakastat sitä", Lexa vastasi nauraen itsekin. Hän aukaisi auton ovet, jotta he voisivat kavuta kyytiin ja lähti ajamaan ulos kaupungista. Pikainen vilkaisu karttaan oli sentään antanut hänelle jonkinlaisen ymmärryksen siitä, mihin suuntaan lähteä. Sen jälkeen hän olisi Bexin ohjeiden ja toivottavasti hyvien opasteiden varassa.

Emily sai keskittyä katselemaan ulos ja maisemia. Samalla hän laski päässään lippuja jotka näki. Se kävi työstä.

Autossa vallitsi hetken oikein mukava, rauhallinen tunnelma, mutta kuten aina ennenkin, Bex oli se, joka rikkoi hiljaisuuden.
"Hyvä luoja, vaihtakaa radiokanavaa, kiitos", nainen puhahti, kun Taylor Swiftin vuoden takaisen levyn yksi single lähti soimaan. Lexan vastaus oli vain kääntää äänenvoimakkuutta suuremmalle.
"En voi uskoa, että maksoit tämän kuulemisesta livenä", Bex puhisi takapenkiltä. "Emily, naisessasi on suuri valmistusvirhe."

Emily vilkaisi radiota eikä sanonut mitään. Se oli ongelma, mutta isompi ongelma olivat Bexin sanat. 
”Hei! Vain minä saan sanoa noin.”

"Ja mikähän minua estää sanomasta niin?" Bex kysyi kulmaansa kohottaen. Kyllähän hänkin sai Lexaa kiusata huonosta musiikkimausta!

"Tuo on ilkeää. Minä sanon sen rakkaudella." Emily muistutti. Bexin suusta se kuulosti inhottavan julmalta.
"Mutta jos joku kotona kysyy, Lexa oli vaikka... millä tahansa muulla keikalla."

"Minä sanon sen kaikella ystävän rakkaudella!" Bex korjasi nauraen. Hyvä on, ehkä hieman enemmän naljailun hengessä kuin rakkaudella, mutta sellaista se oli ystävien kesken.
"Pah", Lexa puhahti. "Käytän ylpeästi uutta huppariani kaikkialla." Ja yhdellä vilkaisulla instaan kävisi kovin nopeasti ilmi, missä hän oli ollut.

Emily irvisti kevyesti. Ei apua. Ei hän kestäisi tätä. 
"Harvardin lippis ja Swiftin huppari... kyllä nyt ollaan ylpeitä."

"Se lippis on sinun", Lexa huomautti virnistäen. "Keräilet lippiksiä kaikkialta, joten siinä sinulle taas yksi lisää."

Emily mutristi huultaan. 
"Hevostapahtumista."

"Ja nyt myös minun yliopistoltani", Lexa vastasi leveästi hymyillen. Bex hihkaisi ajo-ohjeita takaa, kun risteys alkoi lähestyä, ja sen jälkeen olikin helppo seurata tienviittoja.
"Ei sinulla voi koskaan olla liikaa lippiksiä", nainen järkeili.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] Luck is a matter of preparation meeting opportunity   To Syys 27, 2018 3:31 pm

"No se on totta, käytän niitä paljon." Arvokipailujen joukkuelippikset tuntuivat hiutuvan parissa vuodessa. 

"Niin", Lexa virnisti. Hän oli keksinyt oikein hyviä tuliaisia, lahjoja tai mitä lienee Emilylle. Dinohuppari oli ehdoton hitti, se oli selvää.

Dinohuppari oli ollut loistava. Emily rakasti sitä jo nyt. 
"Mutta ne ovat parhaita!"

"Minä en ole koskaan voinut sietää lippiksiä", Lexa naurahti. "Ne saavat minut näyttämään murjottavalta teiniltä. Ei sanaakaan Bex." Hän oli varma, että oli kuullut takapenkiltä merkitsevän hengenvedon, kun nainen valmistautui nauramaan hänelle ja kommentoimaan jotakin siitä, miten hän oli murjottava teini. Parempi siis hiljentää Bex heti alkutekijöihinsä.

"Mutta sinä olet sitä joskus." Emily totesi sen Bexin puolesta. 
"Lippiksen kanssa pitää hymyillä leveästi rakas."

"Sitten näytän maaniselta", Lexa huomautti huvittuneena. "Usko pois, lippikset eivät sovi minulle."

"Minä hymyilen paljon ja en näytä maaniselta." Emily huomautti huvittuneena. 
"Teet sen väärin."

"Vain lippis päässä!" Lexa korjasi nauraen. "Lippis ei sovi minulle, mutta se sopii sinulle."

"Älä ole niin dramaattinen." Emily pärskähti ja pudisteli päätään hymyillen. 

"Uskot kun näet", Lexa totesi. Hän voisi joskus vetää lippiksen päähänsä ihan vain Emilyn riemuksi, niin nainen ymmärtäisi, miten hatut eivät sopineet hänelle. Vielä vähemmän, jos niissä oli minkäänlaista lippaa.
"Lippikset ovat aivan loistavia. Pitävät auringon poissa silmistä ja kasvoilta, niiden alle voi piilottaa huonon kampauksen", Bex luetteli takapenkiltä.

"Nimenomaan. Ja jos ponnari menee rikki, voi käyttää sitä myös kampauksen ylläpitämiseen." Parasta siis! 

"Sekin vielä!" Bex nyökkäsi pirteästi. "Käännytään vasemmalle seuraavasta", nainen lisäsi sulkien samalla kännykältään karttaohjelman, kun parkkipaikka lähestyi.
"Mennään ensimmäisenä katsomaan puumia", Bex naurahti suoristautuen pirteästi takapenkillä, kun Lexa etsi sopivan parkkiruudun. "Linnut vasta viimeisenä tai emme pääse koskaan mihinkään, kun Lexa unohtuu unelmoimaan niistä."
"Hei!" Lexa protestoi nauraen.

"Joo! Linnut viimeisenä." Emily totesi virnistäen. Ensin kaikki muu ja sitten lintuja. 
"Edelleen, puuma on sinun tulevaisuutesi. Sellainen kamala, nolo puuma."

"Olette kamalia", Lexa mutisi parkkeeraten auton. Hän vain piti linnuista. Ei siinä ollut mitään väärää - ainakaan hän ei ollut tehnyt linnuista elämäntapaansa, kuten hänelle naurava kaksikko oli tehnyt hevosista.
"Minä en koskaan voisi olla nolo, vaikka yrittäisin", Bex korjasi virnuillen.

"Silti rakastat minua." Emily totesi ja suukotti Lexan huulia hymyillen. 
"Olet nolo yrittämättä."

Lexa hymyili leveästi suukon myötä. Niinhän hän teki. Kiusasi Emily häntä miten paljon tahansa, hän rakasti naista silti.
"Ei ole mahdollista. Ei ikinä", Bex pudisteli päätään ja paukautti auton oven perässään kiinni. "Minä olen määritelmä mahtavalle ja coolille."

Emily vilkaisi Lexaa anoen. Kierretään tämä nopeasti ja hävitetään Bex juomaan kaljaa, joohan? Kiltti? 
"Mennääs sitten!"

Lexa naurahti, mutta nyökkäsi naisystävälleen. He pääsisivät pian eroon Bexistä, ja voisivat nauttia hetken rauhasta ilman taskutornadoa. Lexa kietoi kätensä Emilyn ympärille lähtiessään kävelemään kohti sisäänkäyntiä, josta oli hyvä napata pieni kartta mukaan, samalla kun hän maksoi heidät sisään.
"Isot kissat ovat keskellä", nainen totesi hetken pienen villieläinpuiston karttaa katseltuaan. "Puumia ja ilveksiä. Oh, täällä on kaksi harmaasuttakin!"

Emily hymyili leveästi. 
"Ilveksiä! Ne näyttävät hauskoilta kuvissa." Määrätietoisin askelin nainen seurasi karttaa kohti keskustaa, hymisten onnellisena. 

Lexa oli jäädä katselemaan suuressa aitauksessa olevia korppikotkia, mutta Bex ei antanut mahdollisuutta pysähtyä. Ensin kissat. Hän oli jo nähnyt, millainen Lexa oli ollut riikinkukkojen kanssa. He eivät ikinä näkisi puumia ja ilveksiä, jos nainen saisi mennä ihastelemaan sulkavia otuksia.
"Niin näyttävät", Bex vastasi naurahtaen. "Pienet karvatupsut ja kaikki."

"Ne ovat suloisia. Pörröisiä ja söpöjä." Hän hymyili leveästi ja otti aina vain reippaampia askelia kohti päämäärää. Hän halusi Bexistä eroon hetkeksi. Huomenna olisi muiden vuoro vahtia tornadoa.

"Ja ne käyttäytyvät kuin ylikasvaneet kotikissat", Bex lisäsi pirteästi. Hän sai kulkea varsin vauhdikkaasti pysyäkseen muiden tahdissa, mutta ainakin he saavuttivat suuren aitauksen reippaasti. Hetken kesti, ennen kuin pieni nainen bongasi toisen aitauksen asukkaista korkealta kiipeilypuusta.
"Jos siskoni kissa ei kasva noin suureksi, olen yllättynyt", nainen hymähti. Isältä oli ollut helppo kaivaa tieto suunnitellusta maine coonin hakureissusta.

"Parasta. Lexaaaa, haluan ilveksen takapihalle." Emily kiusasi huvittuneena ja pudisteli päätään. Ei oikeasti. Hän katseli asukasta hymyillen. 
"AI siskosi hankkii kissan?"

"Rakas, meillä ei edes ole takapihaa", Lexa vastasi naurahtaen ja halasi Emilyn lähemmäs kylkeään. "Mutta jos sinä saat ilveksen, minä saan pöllöperheen."
"Hildalla on jo miljoona kissaa, mutta hän hankkii taas uuden", Bex vastasi kättään heilauttaen. Miljoona, kolme, ei siinä paljoa eroa ollut.

"Meillä voisi olla jos ostaisimme talon." Emily totesi hymyillen leveästi. 
"Miten en saa kuvia siitä sinulta?"

"Koska en ole käynyt hetkeen katsomassa kissoja, enkä usko, että sisko on vielä saanut pentua kotiin", Bex kohautti harteitaan. "Enkä yleensä lähettele kissakuvia ihmisille. Jokin taso pitää sentään olla!"

"Minä ottaisin mielelläni kissanpentukuvia!" Mitä siitä että Bex ei tainnut vieläkään puhua siskolleen? Pikkuvikoja.

"Välitän eteenpäin heti kun saan niitä", nainen lupasi. Hän keksisi keinon nähdä kuvia pienestä pennusta, vaikka sitten vanhempien tai Sashan kautta, jos ei muuten. Tai Nathanin. Miehen saisi varmasti helposti suostuteltua esittelemään kuvia kissanpennusta.
"Se teidän uteliaisuudella odottamanne puuma on liikkeellä", Lexa huomautti nyökäten kohti viereistä aitausta, jossa suuri kissaeläin oli lähtenyt liikkeelle vaanien. Hetkeä myöhemmin kävi ilmi, että puuma vaani lajitoveriaan, joka makoili sivummalla jalkojaan puhdistamassa.
"Ne ovat veljeksiä", Bex naurahti osoittaen kohti lyhyttä infokylttiä aitauksen asukkaista. "Ihan on sen näköiset leikitkin."

"Kiitos." Emily totesi hymyillen. Hn kääntyi ympäri ja katseli puumia hymyillen. 
"Siltä näyttää. Ihania." 

"Noin suloinen puuma minustakin tulee", Bex päätti leveästi virnistäen, kun katseli kissaeläinten hurjalta näyttävää painia. Pojat olivat poikia, eikö sitä aina niin sanottu?

"Vaihdat siis sukupuolta. Wou. Toisaalta, siinä oli järkeä, sitten sinun ei tarvitsisi lähteä etsimään kovin kaukaa miestä, mutta..." Emily pohti selvästi aivan liikaa. 

"Noh!" Bex nauroi tönäisten ystävää. "Oletpa nyt olevinasi kovinkin fiksu."

"Olen oikein vitsikäs tänään!" Emily ähkäisi huvittueena. 
"Minä olen fiksuin kaikista."

"Niin olet", Lexa vakuutti hymyillen. Emily oli fiksu nainen. Todella, todella fiksu, jos häneltä kysyttiin. Kaikista fiksuin, ehdottomasti.
"No, nyt olette nähneet ihan oikean puuman, tai kaksikin. Oliko se sellaista kuin ajattelitte?" Lexa kysyi huvittuneena.
"Ne ovat suurempia kuin ajattelin", Bex totesi naurahtaen.

"Minäkin kuvittelin ne pienemmiksi." Emily myönsi. 
"Jotenkin kuvittelin että ne olisivat ilveksen kokoluokkaa."

"Sama", Bex naurahti. "Olisi ihan kamalaa törmätä tuollaiseen luonnossa. Ilves olisi vain söpö, mutta puuma saisi juoksemaan karkuun ja lujaa."

"Niin olisi. Alan ymmärtää miksi noita pelätään." Emily nyrpisti nenäänsä ja värähti. Hyh.

"Jep", Bex nyökkäsi. "Kivoja nähdä näin aitojen takaa." Luonnossa ei tosiaankaan. Karjapaimenet olivat aivan hulluja, kun menivät vapaaehtoisesti kissapetojen lähelle - ja vielä hevosten kanssa.

Ei häntä olisi tosiaan saanut sinne. Ehei, eip. Englannissa oli mukavan turvallista. 
"Ainoa tapa jolla niitä haluaa nähdä."

"Sama", Bex vakuutti nyökäten.
"En voi sanoa olevani eri mieltä", Lexa naurahti jatkaen matkaa kahden suden asuttamalle aitaukselle, jossa oli leikkisän ärinän täyttämä köydenveto käynnissä.

Se sai Emilyn hymyilemään. 
"Ihan kuin Merrykin kotona Lexan kanssa."

"Minä en murise", Lexa korjasi naurahtaen. "Merry murisee molempien edestä." Niinpä niin. Hän innostui ulisemaan koiran kanssa kilpaa hyvin, hyvin usein.

"Muriset. Paljon." Emily veti mattoa Lexan alta tässä asiassa. Nainen ei voisi valehdella noin. 

"En tunnusta mitään", Lexa vastasi virnistäen. Hän ei koskaan murissut. Ei ikinä.

"Oi kyllä. Se on seksikästä, mutta sinä muriset." Hän totesi hymyillen. 

Lexa pudisteli päätään. Ehei, hän ei myöntäisi mitään. Bex ei tosin kaivannut tunnustusta hekottaakseen Emilyn sanoille.
"Jos minä olen kerran aiemman aitauksen asukas ja Lexa kuuluisi näiden sekaan, mistä me löydämme Emilyn?"

Emily hymyili viattomana. 
"Ette mistään, sillä mikään ei voi vangita tai muistuttaa tätä mahtavuutta!"

"Mehän löysimme Emilyn jo", Lexa huomautti virnistäen. Mitäs oli kavaltanut hänen murinansa Bexille!
"Totta! Se pesukarhu", punapää naurahti. "Minä olen kyllä meistä kaikista hurjin. Emily on vain pieni ja ruokaansa pesevä jyrsijä, ja Lexa on koirasta seuraava."
"Pesukarhu ei ole jyrsijä", Lexa huomautti nauraen.

"Jyrs... minä jyrsin sinut!" Emily sihahti ja pyöritteli silmiään. 
"Ainakin minä pesen ruokani..."

"Ja sinä olet minun ruokaani", Bex virnisti leveästi. Lexa huitaisi lyhyttä naista takaraivolle.
"Vain minä saan sanoa noin", nainen julisti silmät siristyen.

Emily irvisti. 
"... Mielikuvitusmaailmassakaan en antaisi sinun syödä minua."

Lexa virnisti leveästi ja jatkoi matkaa pidellen Emilyä kädestä. Ihan oikein Bexille!
"Ovatko nuo kojootteja?" Bex kysyi osoittaen seuraavan aitauksen pienempiä ja pitkäkoipisempia asukkaita. Lexan nyökkäys sai naisen kiiruhtamaan vauhdilla lähemmäs, sillä siinäkin oli eläin, jota Bex ei ollut koskaan ennen nähnyt muuta kuin televisiossa.
"Ymmärrän vihdoin Zoen mutinan siitä, miten hänestä on tehty lastenvahti", Lexa naurahti hiljaa.

Emily veti kyllä itsekin kohti kojootteja. Hänkin halusi nähdä! 
"Sellaista sattuu." Hän totesi hymyillen. 
"Huomenna on kyllä muiden vuoro."

Lexa seurasi huvittuneena perässä. Milloinpa hän voisi mitään Emilyltä kieltää, kun nainen oli näin innoissaan menossa eläimiä katsomaan?
"Ehdottomasti. Päivä Bexin kanssa on enemmän kuin tarpeeksi minulle", Lexa vakuutti naurahtaen.

"Niin on. Voimmeko pian mennä katsomaan linnut ja hukata hänet?" Emily halusi mahdollisuuden olla syömättä tyynyä ja hetken ilman energistä tornadoa. 

"Olen täysin suunnitelmasi kannalla", Lexa naurahti hiljaa ja painoi suukon Emilyn hiusten sekaan. Lintujen ihastelussa tosin kesti, sillä hän ei olisi tahtonut liikkua minnekään ensin haukkojen luota, sitten pöllöjen, korppikotkien ja huuhkajan seurasta. Ja jotenkin kummasti nainen onnistui kiertämään vielä uudestaan takaisin tornipöllöjen luokse, jotka olivat hänen mielestään kaikista kauneimmat otukset koko lintukunnassa.

Ja sieltä tornipöllöjen lutota Emily veti Lexan pois. Nyt. 
"Bexin kierros alkaa kohta, hän ei saa myöhästyä."

Lexa olisi mielellään seissyt vaikka koko päivän häkin ulkopuolella ihastelemassa tornipöllöjä, mutta Emilyllä oli hyvä pointti.
"Mennään", nainen myöntyi lähtien suunnistamaan porttia kohden. "Olisihan se ikävää, jos kierros jäisi väliin."

"Me emme ikinä saisi loppua sille." Bex todella marmattaisi kun mahdollisuus juoda olutta jäisi väliin tornipöllöjen takia.

"Ette niin", Bex vahvisti leveästi hymyillen. "Varma, ettet tahdo tulla mukaan, Emily? Se on varmasti hauskempaa kuin lahjojen ostaminen kiittämättömälle teinille."

"Noh! Peyton on ihana." Emily totesi nauraen. Hän mielellään auttaisi Peytonin lahjojen kanssa.

"Kaikki teinit ovat kiittämättömiä kakaroita", Bex julisti taipumatta.
"Olet tavannut vain huonoja teinejä siinä tapauksessa", Lexa totesi nousten auton kyytiin, kun he selvisivät parkkipaikalle. Mitä nopeammin he saisivat pienen vaahtosammuttimen pudotettua Ashevillen keskustaan, sitä nopeammin he voisivat nauttia laadukkaasta ajasta ihan kaksin Emilyn kanssa.

Emily ei malttanut odottaa. Edustaminen oli ihanaa, mutta luoja että hän halusi hetken kaksin. Vaikka pian he olisivat viikon kaksin

Mutta pian ei ollut nyt, joten sitä ei laskettu.
"Tämä päivä on kulunut yllättävän nopeasti", Bex totesi takapenkiltä nojautuen jälleen eteen, jotta saattoi helpommin olla mukana etupenkin keskustelussa. "Ajattelin, että tämä päivä tuntuisi tuskaisen pitkältä, kun ei ole vielä mitään tehtävää, paitsi kisoihin valmistautumista."

"Onneksi olet mestarin seurassa. Olen loistava keksimään tekemistä ennen kisoja ja Lexa on nyt ollut loistava opas." Emily totesi hymyillen.

"Loistava? Minä olen ollut täydellinen opas", Lexa korjasi koettaen leikkiä loukkaantunutta Emilyn sanavalinnasta. Hän oli ollut täydellinen!
"Et sinä ole koskaan näin täynnä ideoita ennen kisoja kotimaassa. Ehkä tämä on vain seurausta siitä, että rikoit vihdoin kuutiosi", Bex pohti. "Nyt kun et voi tuhlata aikaa pyörittelemällä sitä, joudut oikeasti keksimään tekemistä ja olemaan sosiaalinen."

"Sinä olet. Täydellinen." Emily totesi hymyillen. 
"Sain uuden kuution ja ei kotona ole niin siistiä! Ja minä olen sosiaalinen!"

"Kiitos rakas", Lexa vastasi hyväntuulisesti ja ujutti kätensä jälleen naisen reidelle. Hänen täytyisi joskus opetella ajamaan ilman, että lepuutti kättään Emilyn sylissä, mutta nyt ei ollut moisen oppimisen aika.
"Sinä olet kaukana sosiaalisesta, kun väkerrät sitä kuutiota", Bex tuhahti. "Olet antisosiaalisuuden perikuva siinä kohtaa."

Emily ei valittanut siitä. Ei tosiaan, se oli ihana tapa. 
"Noh. Nyt en ole, älä valita."

"Kerrankin", Bex naurahti. "Olen kiitollinen. Olisin tullut hulluksi, jos olisin joutunut viettämään koko päivän pelkästään sohvalla maaten."

"Sinä olet hullu aina." Emily huomautti etupenkiltä. Tuo todellakin oli hullu.

"Mutta yleensä olen hullu hyvällä tavalla. Hauskalla tavalla. En sillä tavalla, että tulen kirveen kanssa ovesta läpi kylpyhuoneeseen ja suoritan verisen uhrimurhan", Bex järkeili naurahtaen.

”Saat muut harkitsemaan sitä.” Emily mutisi hiljaa. Ainakin välillä.

"Noh!" Bex naurahti ja potkaisi Emilyn penkin selkänojaa. "En ole niin rasittava!"

”Ai! Ja kysytäänkö Zoelta?” Emily kääntyi katsomaan takapenkille. 
”Hän ei harkitse muiden murhaa ollenkaan niin paljon kuin sinun.”

"Zoe harkitsee kaikkien murhaa, jotka osuvat hänen näköpiiriinsä", Bex huomautti, "ja koska minä olen hänen kanssaan tekemisissä kaikista eniten, hän myös toivoo kuolemaani paljon muita useammin." Vedenpitävä selitys! Joka tosin jätti täysin huomiotta sen, ettei Zoe varsinaisesti koskaan suunnitellut Emilyn murhaa, mitä nyt välillä uhkaili naisen hiuksia klipperillä.

”Niin niin. Ollaanko pian perillä?” Hn voisi pian suunnitella Bexin murhaa vain koska odotti kahdenkeskistä aikaa.

"Kärsimätön", Lexa naurahti puristaen Emilyn reittä. "Ihan juuri olemme takaisin kaupungissa, älä huoli. Pääset shoppailemaan."
"Ja minä pääsen katsomaan, miten olutta valmistetaan", Bex hymyili leveästi. Miten opettavainen päivä tämä olikaan!

”Whii! Shoppailu on parasta.” Emily olisi oikeasti voinut haluta shoppailemaan, jos muu ei veisi huomiota.

"Älkää tuhlatko liikaa rahaa", Bex valisti takapenkiltä, kun Lexa hidasti vauhtiaan lähestyessään kaupungin katuja. "Olisi ikävää, jos olisitte ihan vararikossa tämän päivän jälkeen. Ja kaikki mitä ostatte pitää saada mahtumaan matkalaukkuihin!"

”Emme tietenkään. Olemme vastuullisia aikuisia.” Emily muistutti huvittuneesti.

"Niin varmaan", Bex pärskähti, ja oli hypätä vielä liikkuvan auton kyydistä ulos, kun Lexa hidasti pysähtyäkseen kadunpieleen. "Älkää tehkö mitään mitä minä en tekisi!" Niillä saatesanoilla oli hyvä sulkea ovi ja kipittää vauhdilla pieneen panimoon, jonka taustatiloihin hän pääsisi kiertelemään.
"Emme tietenkään", Lexa naurahti lähinnä itsekseen ja lähti uudestaan liikkeelle. "Tahdotko shoppailemaan? Olen varma, että voisimme löytää oikein suloisia antiikkikauppoja", nainen kiusasi.

Emily pidätteli naurua ja repesi vasta Bexin mentyä.
”En helvetissä. Haluan paikkaan jossa voimme toteuttaa autofantasiasi.”

"Ai, nyt se on minun fantasiani?" Lexa kysyi huvittuneena. "Mielestäni sinä aloitit päivän sanomalla, miten paljon haluat autossa."

”Sinä aloitit alunperin autoista puhumisen kuukausia sitten. Nyt tämä on ainoa paikka jossa ei tarvitse olla kuin kirkossa.” Tilaisuus teki varkaan tai jotain.

"Mainitsin vain autojen eduista, kun asuimme erillämme. Ja kun unelmoit uudesta autosta", ja hyvä on, ehkä hän oli puhunut autoista aika usein. Emilyn kiusoittelu asialla oli vain ollut liian hauskaa ohitettavaksi.
"Älä huoli, sinun ei tosiaankaan tarvitse olla kuin kirkossa", nainen lupasi naurahtaen ja kiihdytti suurempaan vauhtiin heti, kun pääsi ulos kaupungista. Parempi ajaa vähän syrjäisempään paikkaan, niin kukaan ei tulisi koputtelemaan ikkunaan.
"Tai jos tämä on se, miten käyttäydyt kirkossa, olen huolissani sielusi kohtalosta", Lexa lisäsi pilkettä silmäkulmassa.

Se sai naisen nauramaan. 
”En tosiaan käyttäydy näin kirkossa.” Hän nielaisi ja olisi valehdellut jos olisi sanonut ettei odottanut innolla.

"Hyvä kai niin", Lexa naurahti laskien kätensä Emilyn reidelle ja puristi kevyesti. "Tämä on ollut todella, todella pitkä päivä. Näytät ihan järjettömän hyvältä."

Nainen naurahti ja pyöritti sormissaan mekon helmaa. 
”Kiitos. Minulla on hyvä olokin.”

"Hyvä", Lexa sanoi pehmeämmin. "Se on ilo kuulla." Hän tahtoi Emilyn tuntevan aina olonsa hyväksi, sillä nainen ansaitsi sen. Vielä parempaa oli, jos Emilyn onni oli hänen ansiotaan. Ainakin se antoi hänelle tavoitteen, jota kohti pyrkiä.

”Ja suuri syy sille on sinä. Miten ihanan kannustava olet.” Emily vastasi hymyillen.

"Sinua on helppo kannustaa", Lexa huomautti. "Teet siitä vaivatonta olemalla niin rakastettava." Hän kääntyi pienemmälle tielle, ja hetkeä myöhemmin uudestaan, kun näki umpikujan merkin. Se lupasi aina hyvää, ja auton sai sopivasti parkkiin metsän heittämiin varjoihinkin. Tuskin hän oli vetänyt käsijarrua, kun jo hapusi turvavyötään auki voidakseen kääntyä kokonaan Emilyn puoleen. Nainen ansaitsi kunnon suudelman. Sellaisella hän olisi tahtonut Emilyn aamulla herättää, mutta oma väsymys oli tullut tielle.

Emily ei voinut olla hymyilemättä leveästi. Ne sanat lämmittivät. Hän vastasi suudelmaan pitkästi. 
”saako takapenkit kaadettua?”
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] Luck is a matter of preparation meeting opportunity   To Syys 27, 2018 3:32 pm

Suudelma olisi voinut olla kuinka pitkä tahansa, ja silti se olisi ollut Lexasta aivan liian lyhyt. He olivat olleet erossa aivan liian monta päivää, eikä yksi vierekkäin nukuttu yö ollut riittänyt korjaamaan tilannetta. Ei sitten alkuunkaan.
"En ole itseasiassa koskaan tutkinut", nainen myönsi matalasti naurahtaen ja hamusi uutta suudelmaa nälkäisenä. Ehkä hänen pitäisi tutkia, mutta hitto, hän tahtoi paljon mieluummin suudella Emilyä tässä ja nyt.

"Se auttaisi paljon." Emily mutisi Lexan huulia vasten, miltein kehräten. 

"Mmhmm", Lexa mumisi suostumuksensa, vaikka ei tehnyt elettäkään noustakseen ja kaataakseen takapenkit. Paljon parempi oli vain suudella Emilyä uudestaan ja ujuttaa sormet naisen niskaan. Yksi syvä suudelma vielä, ja huokaisten hän suoristautui voidakseen nousta auton kyydistä katsomaan takapenkkien tilannetta. Ha, vipu löytyi vaivattomasti, mikä sai Lexan virnistämään vinosti Emilylle kun hän kaatoi penkkirivin.

Emily ynisi suudelmia vasten ja näytti hylätyltä Lexan mennessä. Hän avasi turvavyönsä ja livahti etupenkiltä taakse. 
"... arvasin ettei niin isoa suunnitteluvirhettä voi olla."

"Se olisi kieltämättä ollut paha virhe", Lexa myönsi tyytyväisenä, kun sai jälleen Emilyn ulottuvilleen. Siitä oli hyvä hamuta uudestaan suudelmaa. Nyt ei ollut ketään edes sanomassa, miten heidän pitäisi hankkia huone.

Emily virnisti ja nojautui suudelmaan, nauttien Heillä oli auto ja toisensa. 
"Oli niin jumalaton ikävä sinua."

"Sinulla ei ole aavistustakaan, miten paljon kaipasin sinua", Lexa vastasi hengittäen pinnallisesti. Kiire tuntui vainoavan jokaista kosketusta, sillä vaikka tässä hetkessä ei ollutkaan aikarajaa, takaraivolla kummitteli muistutus siitä miten heillä oli vain rajallisesti aikaa. Kello tikitti aina eteenpäin, vaikka miten muuta toivoisi.
"Eikä se auta, miten kauniilta olet näyttänyt tänään. Halusin vain nostaa sinut syliini ruusujen keskellä ja kantaa sänkyyn", nainen mumisi vasten Emilyn huulia.

Heillä oli tosiaan liian rajallisesti aikaa jos Emilyltä kysyttiin. 
"Onneksi silloin ei ollut sänkyä." Emily totesi hiljaa, hapuillen Lexan yläosaa pois tieltä. Hän halusi koskea. 

"Harmi", oli Lexan vastaus. Se olisi ollut oikein hyvä tapa käyttää aamupäivä, jos häneltä kysyttiin. Nainen veti toppinsa päänsä yli ja painautui lähelle rajallisessa tilassa, jota auto heille tarjoili. Tällaisina hetkinä hän kirosi pitkiä jalkojaan, mutta onneksi jooga tasapainotti edes hieman pitkien raajojen tuomia hankaluuksia. Käsi hiipi ujuttamaan Emilyn mekon helmaa ylemmäs kun huulet valuivat puolestaan painamaan suukkoja solisluille. Hän sai todella muistuttaa itseään, ettei käyttänyt hampaitaan, sillä pieninkin punertava jälki kertoisi Bexille heti, mitä he olivat puuhanneet, eikä hän kaivannut ketään aukomaan päätään.

Onneksi kesämekon kankaan suojaamalle iholle voisi jättää jälkiä. Emily pujotti omat olkaimet pois ja mekon yläosa rullautui vyötärölle. Sitä ei tarvitsisi ottaa kokonaan pois, ha! Alushousuja hän sen sijaan pujotteli pois, heittäen ne sormistaan. Täysin turhat. 
"Olet niin seksikäs."

Se oli hyvä huomio, eikä Lexallakaan ollut syytä vältellä näykkäisemästä ihoa rinnan alta. Miten siitä tuntuikin tulleen yksi hänen suosikkipaikoistaan jättää pieni jälki?
"Sanot sinä", Lexa vastasi matalasti käsi hetimmiten naisen sisäreittä pitkin hiipien. Ei häntä voinut kiusata riisuutumalla ja olettaa, ettei hän ollut heti käyttämässä tilaisuutta edukseen. Väliäkö omilla farkkushortseilla. Niistä ehtisi riisuutua myöhemminkin.

Siinä tosissn tuntui usein viipyvän pieni mustelma. 
”Mnnnh, Lexa...” Nainen voihkaisi nauraen. 
”Teet minusta hullun.” Ei hän ennen olisi tehnyt sitä autossa.

Lexa naurahti matalasti vasten Emilyn rintaa.
"Sinä rakastat sitä", hän vastasi. Emily ei koskaan valittanut turhan kovaan ääneen, millainen vaikutus hänellä oli naiseen, ja totta puhuen tällaisina hetkinä hän oli siitä vain ylpeä.
"Sinä puhuit aiemmin jotain kirkosta ja hiljaisuudesta", nainen kiusoitteli. "Nyt voit antaa tulla kaiken ulos."

Jalat levisivät aivan liian helposti. 
”Hn... niin rakastan.” Nainen myönsi kiltisti. Hän puraisi kevyesti huultaan. 
”Anna syy...”

Se kuulosti kovasti haasteelta, johon Lexa oli aina valmis vastaamaan. Hän voisi hyvin koettaa, kuinka paljon erilaisia ääniä saisi irti Emilystä pelkillä sormillaan, ja siinä sivussa helliä eilen huomiotta jääneitä rintoja huulillaan. Kaikki voittivat - tai hän ainakin, sillä tämä se vasta oli elämää.

Emily puristi sormiinsa mekkonsa helmaa, antaen kovin heppoisin perustein äänensä täyttää auton. Tämä vasta oli kisamatka! Ja loistava tapa käyttää joutoaika. 

Lexa voisi koska tahansa lähteä tällaisille kisamatkoille mukaan, vaikka siihen liittyisi miten paljon lentämistä tahansa.
"Olet niin seksikäs", nainen julisti matalalla äänellä kehräten. Hänen uskomaton naisystävänsä.

Punapää veti terävästi henkeä, vieden toisen käden Lexan hiuksiin. 
”Sinä olet...” Hän mutisi hengätyneenä kaikkien muiden äänten seasta.

Lexa virnisti vinosti Emilyn mutinalle ja näykkäisi rintaa hieman terävämmin.
"Panemassa sinut tajuttomaksi?" Hän ehdotti rohkeasti hiipuneen lauseen lopuksi. Täytyihän sitä nyt testata, josko vaikka moiset puheet sytyttäisivät Emilyn tässä tilanteessa.

Emily värähti ja puristi tummia hiuksia hieman. Hyvä jumala. 
”S-seksikäs.” Oli kovin hankalaa puhua, kun teki mieli voihkaista ääneen. Sen hän tosin tekikin lopulta, valuen nautinnosta rennoksi. 

Lexa piilotti omahyväisen virneensä Emilyn ihoa vasten. Hän saisi takaraivolleen, jos virnuilisi niin vielä siinä kohtaa, kun nainen aukaisisi silmänsä.
"Niin olet", Lexa vakuutti kohottautuen katsomaan Emilyn kasvoja, ja kurotti painamaan kevyen suukon naisen huulille.

Hän ei ollut valmis saamaan vain suukkoa, vaan vaati suudelmaa kärkkäästi. 
”Sinä olet.” Hän mutisi huulia vasten. 
”Ja taitava käsistäsi...”

Se oli jälleen yksi vaatimuksista, joihin Lexa taipui vastustelematta. Hän suutelisi Emilyä aina, kun nainen sitä tahtoisi. Paitsi silloin kun Emily söi pizzaa. Siihen hän veti rajansa.
"Minä yritän", nainen naurahti. "Minkä minä sille voin, että olen niin lahjakas luonnostani." Ehdottomasti juuri niin. Hän oli todellinen taivaanlahja.

Emily näykkäisi mukamas nerokkaan naisystävänsä huulta kostoksi. Hän alkoi näpertää tuon farkkushortseja pois. 
”Ihan liian vaikea vaate...”

Lexa naurahti hengästyneenä vasten suudelmaa ja auttoi Emilyä riisumaan farkkushortsit, joista hän ei ollut vaivautunut riisuutumaan aiemmin.
"Ei meille, jotka olemme taitavia käsistämme", Lexa kiusasi vaikka epäilikin saavansa siitä hyvästä toisen näykkäisyn. Ei sillä, että hän moista vastustaisi.

Sen Lexa tosiaan sai. Emily halusi protestoida moista. Hän nyrpisti kevyesti nenäänsä, hakien Lexaa allensa. Huulet painuivat rinnoille ja käsi antoi hänelle aikaa pohtia sotasuunnitelmaa naisen ylpeyden vaimentamiseksi.

Lexa asettautui oikein mieluusti Emilyn alle, naurahtaen matalasti naisen päättäväisyydelle. Hän ei ollut varma, mikä oli tällä kertaa saanut Emilyn näin päättäväiseksi, mutta oli se mitä tahansa, hän nauttisi siitä joka sekunnin edestä. Eikä sekään haitannut, että hän saattoi ujuttaa rajallisesta tilasta huolimatta kätensä puristamaan Emilyn takamusta.
"Oh, rakas", Lexa huokaisi onnellisena ja kaarsi selkäänsä sen vähän mitä pystyi. Emilyn huulet tuntuivat syntisen hyviltä rinnoilla rintaliivien puuvillan jälkeen.

Tilaa ei tosiaan ollut liikaa, mutta onneksi Emily oli edes pieni ja lyhytraajainen nainen. Hän haki epätoivoisesti rajatussa tilassa asennon joka salli hänen valua huulinensa alemmas, haroen hiuksiaan tieltä. 

Lexa ei edes yrittänyt pitää voihkaisuja ja äännähdyksiä sisällään, kun Emily onnistui jotenkin tekemään itselleen tarpeeksi tilaa. Mikä tilaihme tämä auto olikaan! Hän upotti toisen kätensä sormet Emilyn hiusten sekaan, siinä missä toinen puristi auton nahkaista penkkiä tiukasti. Hyvä luoja. Hänellä oli maailman paras naisystävä.
"Oh Millie", Lexa henkäisi tukistaen punaisia hiuskiekuroita tiukemmin kuin tarkoittikaan. Hän ei selviäisi tästä hengissä. Sentään aikaa turhalle kiusanteolle ei ollut, joten ehkä hän saattaisi säilyttää muutaman järjenhivenen päässään, vaikka nautinto veikin mukanaan hetkessä.

Ehkä enemmänkin Lexan naisystävä oli tilaihme. Pieni ja matkakokoa, nautintosyistä? Hän ei välittänyt tukistuksesta, hiusnahka oli muuttunut turraksi vuosia sitten. Hän haki itsensä istumaan, suudellakseen Lexaa pitkään ja hartaudella. 

Nautintosyyt olivat parhaita mahdollisia syitä, jos Lexalta kysyttiin. Ainakin tässä hetkessä hän olisi vannonut sen nimeen hetkeäkään epäröimättä.
"Olet uskomaton", Lexa julisti käheästi suudelman jälkeen ja koetti tasata hengitystään haluamatta laskea Emilyä kauemmas. "Joko olen vietellyt sinut kokonaan syntiseen elämääni?"

Ei heidän varmaan aivan vielä olisi pakko. Ei ihan vielä. 
”en ole. Olen vain pieni, rakastunut ja tarpeinen nainen. Ja olet!”

"En voisi olla tyytyväisempi", Lexa virnisti leveästi. "Olet täydellinen, pieni, rakastunut ja tarpeinen nainen."

”hyvä että olet. Pitäisikö meidän kohta jo mennä?” Vastahakoisuus kuului naisen äänestä.

"Valitettavasti", Lexa huokaisi raskaasti. Hän olisi paljon mieluummin unohtunut tähän Emily vierellään, mutta se ei ollut vaihtoehto. Hän oli lyödä päänsä auton kattoon, kun suoristautui etsimään vaatteitaan, mutta selvisi vain pienellä kolautuksella.

Emily irvisti, tarkistaen että näytti säädylliseltä ennen siirtymistään takaisin omalle paikalleen. 
”onneksi tunkkaisuus lähtee ilmastoinnilla...”

Lexa tuli nopeasti siihen tulokseen, ettei mikään pelastaisi enää hänen lettiään, joten nainen aukaisi sen ja letitti hiuksensa nopeasti uudestaan. Paljon parempi. Hän nosti takapenkit pystyyn ja palasi ratin taakse, aukaisten heti ikkunat kun sai auton käyntiin.
"Jep", hän naurahti. "Kukaan ei koskaan saa tietää." Tai ainakin niin voisi toivoa. Ehkä Bex olisi niin innoissaan kierroksestaan oluen ihmemaassa, ettei edes tajuaisi katsoa heitä epäluuloisena.

”Kukaan ei koskaan saa tietää.” Emily lupasi hymyillen. Hän katseli Lexaa haaveillen kun tuo ajoi. 
”Rakastan sinua.”

Lexa ujutti jälleen kätensä Emilyn reidelle, kun sai auton liikkeelle hiekkatiellä. Hän vilkaisi naista sivusilmällä pehmeä hymy huulillaan.
"Minäkin rakastan sinua. Ihan älyttömästi."

”Kukaan ei koskaan voisi olla parempi minulle.” Emily totesi hymyillen. Se oli selvää, vain Lexa voisi olla näin sopiva hänelle.

"Et tiedäkään, miten kovin toivon tuon olevan totta, ja ettet joudu koskaan ottamaan siitä selvää", nainen sanoi silittäen peukalollaan mekon helman peittämää reittä.

”En aio ottaa selvää.” Sen hän totesi itsevarmasti. Ei, hän olisi tässä loppuelämänsä.

"Hyvä", Lexa vastasi hellä hymy huulillaan viipyen. "Minä olen onnellinen kanssasi. Onnellisempi kuin olisin voinut koskaan kuvitellakaan, ja rakastan sinua päivä päivältä enemmän."

Emily pyyhkäisi silmäkulmaansa. Joskus vain onni oli liikaa, ei mahtunut pieneen naiseen ja tulvi ulos kyynelinä. 
”Hitto et voi itkettää kun Riesa tulee pian autoon.”

"En koskaan tahtoisi itkettää sinua, niin hyviä kyyneleitä kuin nämä ovatkin", Lexa sanoi pehmeästi. "Älä huoli, voimme ajaa hetken ympyrää. Sanoa, että eksyimme matkalla takaisin tai unohduimme kaupoille."

Emily pyyhki kasvojaan ja pudisteli päätään. 
”Ei, olen ihan kunnossa. Ei tarvitse.”

"Hyvä on", Lexa vastasi punoen sormensa Emilyn sormien lomaan. "Kenties voimme käydä kaupassa ennen kuin haemme Bexin? Jos ajamme suoraa tietä takaisin kisapaikalle, lohi pysyy kyllä hyvänä. Voin sitten tehdä teille kunnon päivällisen." Kaupassa olisi vain niin paljon helpompaa ilman taskutornadoa, joka epäilemättä kehittäisi siitä hauskan pelin, että koettaisi tunkea ostoskoriin mahdollisimman paljon mahdollisimman outoja asioita heidän huomaamattaan.

Emily nyökkäsi. Oli oikein hyvä suunnitelma. 
”Alkaakin kohta olla nälkä...” Nainen myönsi huvittuneena. Miten niin isoruokainen?

Se sai Lexan nauramaan pehmeästi ja kohottamaan naisen käden huulilleen pikaiseen suukkoon ajamisen lomassa.
"Sinulla on aina nälkä. Erityisesti seksin jälkeen", hän huomautti huvittuneena. "Mutta älä huoli, pidän sinut ruokittuna."

Emily mutristi huultaan. 
”Niin on, tiedän sen. Ehkä ostan kaupasta välipalaa.” Sitten hän ei nälkäkiukkuaisi ennen varsinaista ruokaa.

"Se kuulostaa loistavalta suunnitelmalta, rakas", Lexa vastasi pehmeästi ja puristi Emilyn sormia. "Voimme ostaa sinulle jotain herkkuakin. Olet sen ansainnut, kun olet selvinnyt koko päivän Bexin kanssa murhaamatta ketään."

Emily hymyili leveästi. 
”Harmi ettei jäätelö kestä kisapaikalle asti että saisi pakastimeen.”

"Ei kyllä näillä lämpötiloilla", Lexa myönsi nenäänsä nyrpistäen. "Voin tosin pysähtyä lähimmällä kaupalla sen verran että voit käydä hakemassa jäätelöä?" Kunhan Bexin pitäisi autossa siinä kohtaa, kauppareissu onnistuisi vaivatta muutamassa minuutissa.

”... joo!” Se oli kultainen ajatus ja sai Emilyn hymyilemään.

"Olemme tänään erittäin lahjakkaita ratkomaan ongelmia", Lexa naurahti. He olivat suorastaan liekeissä, mitä ratkaisuihin tuli. Mikään ei ollut ylitsepääsemätöntä.

”niin olemme.” Emily myönsi hymyillen pehmeästi.
”olemme aina.”

"Lähes aina", Lexa korjasi pienen, vinon virneen kera. "Rubikin kuutio on edelleen ongelma sinulle, jota et saa ratkaistuksi."

”No leiju vaan!” Emily ähkäisi ja pudisteli päätään. 
”Olet kamala.”

"Ja silti rakastat minua enemmän kuin mitään muuta maailmassa", Lexa virnisti leveästi. "Itsevarmuuteni viehättää sinua, ole vain rehellinen. Rakastat sitä kun annan egolleni vallan."

Emily vilkaisi Lexaa, valuen penkkiä vasten hiljaisena. 
”... haista paska...” Hän rakasti sitä.

Lexa vain virnisti entistä ylpeämpänä itsestään. Ha! Hän oli tiennyt sen. Nainen sulki ikkunat, kun he lähestyivät kaupunkia ja naksautti sen sijaan ilmastoinnin päälle.
"Ai niin, en tainnutkaan kertoa mitä muuta löysin", nainen naurahti hiljaa. "Tiedätkö kun kaikissa elokuvissa on aina vuosikirjat kaikille, kun he päättävät koulun?" Kyllä, hän oli löytänyt teinipäiväkirjansa kanssa samasta laatikosta myös samalle ajalle sijoittuvan vuosikirjan.

Hän kääntyi katsomaan Lexaa. 
”Sinun oli parempi löytää vuosikirjasi.”

"Minä löysin", hän vahvisti nyökäten. "Sekä ensimmäisen että viimeisen vuoteni lukiosta." Ja molempien yliopistojen myös, mutta sitä hän ei viitsinyt sanoa. Ennen sitä he olivat turvallisella maaperällä, mutta kaikki Georgetownista eteenpäin oli Vivianen värittämää tavalla tai toisella.
"Siellä on monta herttaista kuvaa teini-Lexasta."

”Haluan nähdä! Olet varmasti ollut hillittömän söpö.” Ajatuskin hymyilytti Emilyä.

"Voin esitellä niitä vaikka huomenna kaikkien tarinoiden kera, kun kaipaat harhautusta odottaessasi seuraavan päivän koulurataa", Lexa lupasi hymyn kera.

”Oi, esittele ihmeessä.” Hän todella halusi nähdä.

Lexa hymyili iloisesti. Hän tekisi sen mielellään, ja jos siitä olisi hyötyä Emilylle harhauttamalla naista hermoilusta, vielä parempi. Hän ei tosin tiennyt, aikoiko Emily jännittää näitä kilpailuja lainkaan.
"Meillä on siis huomisellekin ohjelmaa", nainen naurahti pehmeästi. "Olemme tehokkaita täyttämään päivämme tekemisellä."

Aikoi, mutta ei samaan tapaan kuin Burghleyta. Tämä jännitti eniten joukkuetuloksen takia. 
”Hyvä. En siis valu stressistä ennen torstaita.”

”Et valu”, Lexa lupasi puristaen vielä kertaalleen Emilyn sormia, ennen kuin vapautti kätensä voidakseen vaihtaa vaihteita.
”Minä pidän sinusta huolta. Olet torstaina parhaassa terässäsi.”

”Minun täytyy olla, asetamme kuitenkin pohjan joukkueelle. Tarvitsemme hyvän ja tasaisen tuloksen.” Emily totesi hymyillen. Muiden takia.

”Te teette sen helposti”, nainen vakuutti hymyn kera. ”Ei huolta.” Emily onnistuisi aloittamaan joukkueen oikealla tavalla, aivan varmasti.
”Mennään kauppaan”, nainen totesi sammuttaen auton moottorin supermarketin parkkipaikalla. ”Lupasinhan teille päivällistä, joten hankitaan sitä nyt. Ja lisää puurohiutaleita, kunnon aamiaista kisa-aamuina syöviä onkin enemmän kuin arvelin.”

Emily nousi autosta ja nauroi Lexalle. 
”Niinkö? Kenet laskit laskuihisi?”

”Sinut ja Larissan”, Lexa naurahti. Helpoimmat ruokittavat ikinä, kun kaikki kelpasi eikä mistään nirsoiltu.
”Mutta nyt yllättäen Bexillekin maistuisi, ja jopa Zoe ilmaisi mielenkiintonsa. Jos en tietäisi Zoen juovan litrakaupalla kahvia, väittäisin hänen kärsivän nestehukasta.”

”Kahvi poistaa nestettä.” Emily huomautti kun otti ostoskorin käteensä.

”No joo, mutta silti”, Lexa naurahti. ”Hän on outo. Yleensä hän ei koskekaan aamupalaan ja nyt oli valmis herättämään minut saadakseen ruokaa. Oletko ihan varma, etteivät alienit ole ottaneet ystävääsi hallintaansa?” Lexa vitsaili. Täytyihän alieneista vitsailla kun kerran oltiin näin... amerikkalaisella maaperällä.

”Se on mahdollista.” Emily totesi huvittuneesti. 
”Hän on muutenkin outo.”

”Meidän täytyy alkaa tutkia asiaa”, Lexa vitsaili. Zoe ei arvostaisi sitä lainkaan. ”Varmistaa, ettei hän ole alieni.”

”yritin mutta sain kovin Zoemaisen vastauksen.” Siltä osin kaikki oli siis normaalisti.

”Hmm”, Lexa myhäili, ”tästähän tulee todella kinkkinen arvoitus ratkaistavaksi. Onko Zoe Zoe vai onko hän muukalainen, joka vain esittää Zoea? Pysy kanavalla, niin otamme asiasta selvää heti mainoskatkon jälkeen!” Siinä vitsaillessa oli hyvä kerätä tuotteita ostoskoriin leveä hymy huulillaan.

Emily pudisteli päätään. 
”Sinä amerikkalaistut nopeasti.”

”Noh!” Lexa naurahti tönäisten Emilyä. ”En ole yhtään sen enempää tai vähempää amerikkalainen nyt kuin pari viikkoa sittenkään.”

”Olet. Et pitänyt tuollaisia juontajapuheita kaksi viikkoa sitten.” Emily tuhahti merkitsevästi.

”Ei ollut tilaisuutta leikkiä juontajaa”, Lexa vastasi naurahtaen. Nyt oli, ja hän oli tarttunut siihen kaksin käsin.

"Oh. Sepä... ikävää." Emily totesi mukamas puolueettomasti ja katseli Lexan ostoksia. 
"Selvästi varaudut että syömme kuin Tico ja Diana."

”Te syötte”, nainen huomautti naurahtaen. ”Ja teitä on paljon. Yleensä ruokin vain yhtä nälkäistä kilparatsastajaa. Nyt teitä on aina vähintään kaksi, eivätkä hoitajanne ole yhtään sen pienempiruokaisia.”

Emily hymyili mahdollisen viattomasti. 
"Niinpä niin. Kohta varmaan väität että syön silti eniten."

”Sinun sanojasi, eivät minun”, Lexa naurahti kättään antautumisen eleeseen kohottaen. Hän ei lähtisi tähän keskusteluun mukaan.
”Zoe syö tosin kaiken ruokansa yhdellä istumalla, joten en tiedä. Ehkä hän syö enemmän kuin sinä päivällispöydässä, mutta kaikki ateriat yhteenlaskettuina”, hän kiusoitteli harteitaan kohauttaen.

Emily nyrpisti nenäänsä.
"Hei! Nyt hän söi aamupalaakin."

”Vai söikö? Ehkä se oli Zoen kaksoisolento”, Lexa kiusasi virnistäen. Takaisin alienteorioihin, hiphei!

"... Hiton alienit. Kerron Zoelle." Olipas kypsää luvata kannella naisystävästään niin.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] Luck is a matter of preparation meeting opportunity   To Syys 27, 2018 3:33 pm

”Ole varovainen. Ehkä päädyt kertomaan alienille että tiedät heistä, ja sinut kaapataan”, Lexa kiusoitteli vilkaisten ostoskoria. Eiköhän siinä ollut kaikki, mitä he ruoan puolesta tahtoisivat. Hyvä hetki pyörähtää vielä herkkuosaston läpi, sillä hänen teki mieli mansikkalakua.
”Tämä näky on ilo silmälle”, Lexa huokaisi poimien tutun mansikkalakupaketin käteensä hyllyltä. ”Twizzlersit ovat maailman parasta karkkia. Sääli kun niitä ei ole hyllyissä Englannissa. Ette tiedäkään mitä menetätte.”

"Kuule, mieti suruasi jos minut kaapattaisiin." Emily muistutti naista. 
"Ihan pian minut kaapataan Australiaan." Siinäpähän miettisi sitten puheitaan. 
"... Oh. Eivätkö nuo maistu... muovailuvahalle?"

"Minä tulisin urheasti etsimään sinut", Lexa lupasi hymyn kera. "Tulen Australiaankin. Selvitän kaikki vaarat." Kuten pitkän lentomatkan vaihdon kera. Hän ei todellakaan odottanut sitä lentoa innolla.
"Häpeäisit!" Hän veti terävästi henkeä järkytystä teeskennellen. "Ihan vain tuosta hyvästä en anna sinun maistaa. Et ansaitse tätä herkkua kun kutsut sitä muovailuvahaksi."

"...Olen vain kuullut että ne maistuvat, en ole syönyt." Emily korjasi Lexan käsitystä. 
"... Nämä värikkäämmät näyttävät siltä että sisältävät jotain ydinsäteilyjätettä." Nainen pyöritteli käsissään sateenkaarevampaa Twizzlers-pakettia.

"Ei", Lexa totesi ja nappasi paketin naisystävänsä käsistä. "Et ansaitse edes katsoa niitä, kun puhut niistä noin rumasti." Sateenkaarenkirjavat Twizzlersitkin päätyivät ostoskoriin. Mansikka oli paras maku, jos häneltä kysyttiin, mutta ei lakukierteissä ollut huonojakaan makuja.
"Nämä ovat ainoa asia, jotka auttoivat minut läpi yliopistosta."

Emily kohotti kulmaansa. Selvä, pyhä kansallisaarre, ei kosketa. 
"Motivaatio siinäkin."

"Jep", Lexa naurahti ja kietoi kätensä Emilyn ympärille, kun lähti suunnistamaan kohti kassoja. "Jokainen tiesi, että muistiinpanoni miltä tahansa tunnilta sai aina vaihtokaupassa Twizzlers-patukasta."

"Halvalla lähti." Emily totesi huokaisten ja alkoi nostella ostoksia kassoille.

"No jaa", Lexa naurahti. "Olisin jakanut muistiinpanoni ihan ilman mitään lahjomistakin, mutta kukaan ei käyttänyt sitä hyväkseen. Joten sain paljon lakritsia." Hän antoi kaupan työntekijän pakata ostokset kasseihin ja maksoi ruoat käteisellä, jotta saattoi tipata kassipoikaa kolikoilla.
"Valmis hakemaan Bexin kyytiin?" Nainen kysäisi naurahtaen Emilyltä, kun poimi ostoskassit kantoonsa.

Emily ehti napata itselleen yhden kassin. Lexa halusi aina kantaa kaiken vaikka kyllä hänkin jaksoi. 
"Niin valmis kuin voi olla."

Lexaa hymyilytti Emilyn päättäväisyys saada osallistua ostosten kantamiseen. Se oli herttaista.
"Hyvä. Ei meillä ole kuin tunnin ajomatka takaisin, ja voimme lykätä hänet muiden seuraan."

"Onneksi." Hän nauroi päätään pudistellen. Onneksi Bexin saisi sitten muiden riesaksi.

Lexa nosti ostoskassit takakonttiin, ennen kuin kiersi istumaan ratin taakse. Näin ne eivät olisi Bexin potkittavina ja tutkittavina takapenkillä. Nainen oli aivan liian utelias omaksi parhaakseen - ja niin röyhkeä, että söisi varmasti hyvällä omatunnolla karkkeja, jos mieli tekisi.
"Mikä oli parasta, mitä näit tänään?" Nainen kysyi lähtien ajamaan kohti pienpanimoa, jolle he olivat Bexin aiemmin jättäneet.

Emily vilkaisi Lexaa.
"Tarvitseeko edes kysyä? Ne ruusut."

"Halusin vain varmistaa", Lexa vastasi naurahtaen. "Niin minustakin." Riikinkukkoja oli ollut hauska syöttää, ja villieläinkeskuksen pöllöt olivat olleet hurmaavia, mutta mikään tuskin koskaan peittoaisi sitä, miten paljon hän nautti, kun saattoi nähdä Emilyn niin onnellisena jostakin.

Emily veti syvään henkeä. 
"Ja sinut alasti autossa." 

Se sai Lexan nauramaan lämmöllä.
"No, se on näky jonka voit nähdä koska tahansa uudestaan", nainen lupasi naurua äänessään ja puristi hellästi Emilyn reittä vaihteiden vaihtamisen lomassa.

"Mutta harvoin olen niin puutteessa." Emily totesi. Olivathan he eilen ehtineet testata kykyjä olla hiljaa, mutta ei se riittänyt. 

"Se on vain hyvä asia", Lexa huomautti vino virne huulille hiipien. "Hyvää kannattaa odottaa, mutta ei koskaan liian pitkään."

"Ei ole! En tykkää olla puutteessa." Hän oli ollut kahdeksan vuotta, eiköhän se riittänyt, kiitos vain. 

"Ei se olekaan hyvä asia, että elää puutteessa", Lexa tarkensi aiempia sanojaan, "mutta se on, että muutama päivä tuntuu siltä." Hänestä ainakin, koska se tarkoitti, ettei hän ollut ainoa, joka kaipasi kipeästi Emilyn luokse joka hetki.

Ei tosiaan ollut. Emilyä särki olla erossa aivan jumalattoman paljon. 
"Mm'hmm. Mitäs me keksimme Australiaa varten?"

"Hyvin nautinnollista elämää etukäteen ja paljon videopuheluita kun olet siellä?" Lexa naurahti. "Voisimme koettaa muutamankin ennätyksen rikkomista lomalla", hän lisäsi virnistäen.

Emily värähti ajatuksesta. 
"Mitähän ennätyksiä mietit?"

Lexa hymyili vinosti naiselle rinnallaan.
"Voisin hyvin koettaa, kuinka monta kertaa saan sinut tulemaan vuorokaudessa", hän ehdotti pilkettä silmäkulmassa.

Emili risti huomaamattaan jalkansa. Ajatuskin... 
"Niin monta että heikompaa hirvittäisi." Ja häntäkin hirvitti aavistuksen.

"Täydellistä", Lexa virnisti ja iski silmää naisystävälleen. "Onneksi sinä et ole heikko." Hän olisi mielellään jatkanut keskustelua paljon pidemmällekin, mutta panimon lähestyminen pakotti hidastamaan auton vauhtia ja valmistautumaan siihen, että kadulla jo odottava taskutornado pyörähtäisi jälleen heidän elämäänsä.
"Löysittekö synttärilahjaa?" Bex kysyi ensitöikseen kiivetessään takapenkille leveä hymy huulillaan.
"Ei, mutta haimme ruokaa", Lexa vastasi naurahtaen. Se riitti Bexille, joka alkoi kysymättä kertoa pienpanimon kierroksestaan yksityiskohtaista tarinaa. Lexa puri huultaan ettei nauraisi, ja tyytyi vain nyökyttelemään Bexin kertomuksen tahdissa, kun lähti ajamaan kohti kisapaikkaa Emilyä vierellään vilkuillen.

Emily naurahti ja keskittyi kuuntelemaan kertomusta. Ehkä oli heidän onnensä että bex selitti niin innoissaan ja yksityiskohtaisesti, sillä Emilyn alushousut olivat pelkääjänpuoleisen penkin alla. Ei sellaisten pukemista hame päällä muistanut ihan joka kerta! 
"Oletko nyt siis jo hiprakassa? Bex, kello ei ole juuri mitään."

"En!" Bex vastasi ja potkaisi Emilyn penkkiä. "Tuskin join tuopillistakaan. Vähän nyt luottoa minuun." Hän oli nauttinut kierroksestaan panimon tiloissa, sillä se oli jälleen ollut aivan uusi kokemus. Jotakin, mitä hänellä ei ollut koskaan käynyt mielessäkään tehdä ennen tätä, vaikka varmasti Englannissakin olisi ollut panimoita, jotka olisivat mielellään kierrättäneet väkeä ympäriinsä opastettuina.

"Hyvä tyttö! Olen ylpeä sinusta!" Emily totesi nauraen. Ehkä Bex alkoi aikuistua. Oli aika jolloin tuo olisi ollut humalassa.

"Hienoa, että herätän ylpeyttä", Bex naurahti. Hänellä oli ollut kerrassaan hauska kierros, joten väliäkö sillä, mitä muut siitä ajattelivat. "Sinullakin olisi varmasti ollut paljon hauskempaa minun kanssani kuin kaupoilla."

”En olisi ollenkaan varma.” Hän totesi nauraen.

"Niin varmaan", Bex tuhahti, vaikka naistakin nauratti. Hänellä oli ollut loistava päivä, joten väliäkö sillä. Emily oli itse valinnut tylsyytensä. Lexa puri alahuultaan kunnolla, ettei nauraa räkättäisi ratin takana.
"Mitä luulette, pitäisikö meidän kutsua kouluratsastajatkin päivälliselle? Raukat ovat jo niin lähellä kärsimystään. Viimeinen ehtoollinen?" Bex virnisti vinosti.

”Pitäisi.” Hän totesi suoraan. Heidän pitäisi todellakin kutsua nuo syömään. 
”Sinulla on Lieken numero?”

"Joo", Bex nyökkäsi kaivaen puhelimensa esille. "Kutsutaan heidät kylään, niin kaikilla on hyvä mieli. Monelta olisi sopiva aika, Lexa?" Lexahan se ruokaa laittoi, joten naisen olisi paras tietää moinen.
"Miten olisi kuuden jälkeen? Kaikki pääsevät ajoissa nukkumaan", Lexa ehdotti. Hän epäili, että päivällinen venyisi nopeasti, kun pöydän ääressä istuisi niin paljon väkeä juttelemassa mukavia.

Emilylle se kävi oikein hyvin. 
”Aikaisin nukkumaan on hyvä.” Nainen lupasi hymyillen.

"Niin ajattelin", Lexa totesi. Zoekin varmasti arvostaisi, kun hän ei valvottaisi hevosenhoitajia, jotka olivat aina jalkeilla ennen aamuvarhaista. Se oli kumma, miten hevoset tahtoivat heinänsä aina niin aikaisin. Eikö hevosissakin olisi voinut olla aamu-unisia yksilöitä?
"Selvä, kutsutaan kouluporukka kylään silloin", Bex totesi nakuttaen nopean kutsun Liekelle.
"Haluatko vielä jäätelöä kaupasta?" Lexa kysyi Emilyltä.

”Haluan!” Emily totesi innostuneesti. Tietenkin hän halusi testata amerikkalaisia jäätelöitä.

"Selvä", Lexa naurahti.
"Hei, miksei minulta edes kysytty?" Bex protestoi takapenkiltä.
"Koska meillä on jo kalaa takakontissa, joten haluamme nopeasti takaisin kisapaikalle. Emily käy pikaisesti hakemassa jäätelöt, kun pääsemme lähimmälle supermarketille", Lexa totesi huvittuneena. Bex todella oli kuin tarhaikäinen lapsi aina välillä.
"Osta reilusti jäätelöä, sille on varmasti kysyntää näin kuumalla", Bex ohjeisti kaivaen setelin taskustaan.

”Näin ajattelin.” Emily totesi hymyillen. Kääntyi katsomaan Bexiä, valahtaen hetkeksi valkeaksi kasvoiltaan. Jotakin puuttui. 
”jälkkäriksi jäätelöbuffet.”

"Täydellinen suunnitelma", Bex virnisti lykäten setelin Emilyn kouraan. Hän voisi osallistua jälkiruokatarjontaan edes sen verran, että tukisi jäätelöostoksia, vaikka mikäpä täällä olisi maksanut yhtään mitään. Hänestä tuntui, että ruokaa myytiin valtavia annoksia kerrallaan, eikä niiden hinta ollut lainkaan suolainen. Lexa vilkaisi kulmaansa kohottaen Emilyä, kun nainen näytti kovin kalpealta. Mitähän Emily oli nyt muistanut?

Emily pureskeli peukaloaan ja näpräsi seteliä sormissaan. Voipaska. 

Lexa puristi huolissaan Emilyn reittä, kun nainen näytti niin hermostuneelta. Bexin huomio oli onneksi palannut takaisin puhelimen ihmemaailmaan, joten punapää ei ollut kyseenalaistamassa, miksi autossa oli niin hiljaista.

Emily vilkaisi Lexaa ja sitten syliään. Äänettömästi hän muodostu huulillaan sanan alushousut.

Lexa puri huultaan ettei alkaisi nauraa, ja nyökkäsi pienesti ymmärryksen merkiksi. Paras siis pitää Bex kiireisenä, ettei nainen ehtisi tutkimaan autoa turhan tarkasti.
"Itseasiassa, ehkä voisit mennä auttamaan Emilyä jäätelöiden kanssa", Lexa sanoi vilkaisten taustapeilin kautta Bexiä. "Vahtimaan, ettei Emily osta pelkkää mansikkajäätelöä."

Emily vinkaisi hiljaa ja nyökkäsi. 
”Saat tulla mukaan, ostetaan lisukkeitakin.”

"Loistavaa", Bex virnisti. "Voimme ostaa tuoreita marjoja ja kermavaahtoa ja kaikenmoisia kastikkeita ja-"
"Muistakaa nyt sitten, ettemme ole täällä kuin viikon", Lexa keskeytti Bexin pitkältä kuulostavan listaamisen. "Älkää ostako enempää kuin mitä tulee syötyä seuraavina päivinä."

”Kyllä me ne syömme!” Emily lupasi Lexalle hymyillen viattomana. Kyllä ne häviäisivät.

"Miksi en edes epäile tuota", Lexa naurahti päätään huvittuneesti pudistaen. Hän kääntyi liittymästä supermarketin suuntaan ja pysäytti auton mahdollisimman lähelle ovia. "Älkää viipykö liian kauaa", hän vielä ohjeisti jääden istuskelemaan kaikessa rauhassa ratin taakse.
"Mennään. Kerätään valtava vuori herkkuja", Bex virnisti ollen jo puolijuoksua matkalla kohti kauppaa, kun kerran oli saanut luvan lähteä mukaan. Heti, kun naisia ei enää näkynyt, Lexa nousi ja siirtyi takapenkille metsästämään kadoksissa olevaa vaatekappaletta, joka kavaltaisi heidän shoppailuretkensä sisällön hetkessä.

Emily nousi autosta ja veti hameensa helmaa kunnolla. Noin, hän voisi luottaa ettei vilauttelisi. 
”No niin. Otetaanko perusmakuja ja sitten lisukkeita?”

"Täytyy meidän testata joitain ihan hulluakin, kun nyt kerran olemme täällä", Bex naurahti. "Enemmän perusmakuja, ja sitten pari mahdollisimman amerikkalaista lisäksi?" Eikö se ollut ihan hyvä kompromissi? Heillä oli sitä paitsi viikon verran aikaa syödä pakastin tyhjäksi. Näillä lämpötiloilla jäätelöä kuluisi niin paljon kuin sitä vain suinkin olisi tarjolla.

”Tehdään niin.” Hän totesi hymyillen. Hän otti koriin suklaata, vaniljaa ja mansikkaa, katsellen sitten muita makuja.

Bex nappasi pari purkkia valmiskermavaahtoa ja rasian tuoreita mansikoita. Joku kuitenkin tahtoisi leikkiä terveellistä, joten syökööt sitten marjoja jäätelön kanssa.
"Oh, täällä on kirkkaansinistä purkkajäätelöä. Me ostamme tämän", Bex julisti poimien jäätelöpaketin pakastealtaasta. Se näytti väriltäänkin niin kamalalta, ettei se voisi olla muuta kuin herkkua. "Miten olisi rocky road? Eikö se ole tosi jenkkijuttu?"

”Joo, ne ovat hyvät. Sitten vaikka suklaa ja kinuskikastikkeet ja vaahtokarkkeja.” Hän totesi hymyillen ja suuntasi kohti sopivaa välikköä.

”Täydellistä”, Bex virnisti napaten rocky roadiakin korin täytteeksi. Miten niin he eivät osanneet tehdä nopeita ratkaisuja? Ja vielä varsin hyviä sellaisia!
”Paras jäätelöbaari ikinä jälkkäritarjoiluna”, nainen julisti kasatessaan ostoksia hihnalle. ”Elämme kuin ruhtinaat tällä reissulla.”

”Jep. Kotireissuilla iskee taas karu todellisuus.” Emily myönsi haikeana. Sopivia täytteitä mukaan ja sitten vauhdilla kassoille ja autoon. 
”Nyt lujaa takaisin etteivät nämä sula.”

”Niinpä. Tosin sinulla se iskee jo Australiassa. Ruoanlaittoon olisi mahdollisuuksia, mutta ei ketään, joka nauttisi siitä”, Bex kiusasi nauraen. Zoe polttaisi vuokra-asunnon maan tasalle, jos edes koettaisi laittaa ruokaa.
”Nytkö oikein kannustat minua ajamaan ylinopeutta?” Lexa kysyi huvittuneena, kun naiset palasivat autolle.

Emily huokaisi raskaasti. 
”Onneksi Edgerlyt maksavat hyvää päivärahaa, silä syö kivasti ulkona. Ja kyllä, koska jäätelö sulaa.”

”Se on ehdottomasti hyvä puoli”, Bex totesi. Se nyt olisikin ollut, kun olisi täytynyt nähdä nälkää kisamatkoilla sen tähden, että joutui miettimään budjettiaan. Reissun päällä oli muutakin pohdittavaa kuin se, paljonko saattoi maksaa lounaastaan, jotta sai vielä päivällistäkin.
”Selvä, mennään nopeasti”, Lexa naurahti lähtien ajamaan heitä kisapaikalle.

Se oli oikein mukavaa, etenkin oikeasti pitkällä matkalla. Emily vilkaisi Lexaa kysyvästi. Pitikö vielä pelätä?

Lexa pudisti pienesti päätään. Kaikki kunnossa, Emilyn alushousut löytyivät hänen olkalaukustaan.
”Teidän pitää pysyä poissa tieltäni, että meillä on ruokaa kun kouluratsastajat saapuvat”, Lexa naurahti vilkaisten naisia.

Emily huokaisi helpottuneena. 
”Me pysymme.” Hän saattoi luvata sen mielellään.

”Hyvä”, nainen naurahti hidastaen auton vauhtia, kun kisapaikka lähestyi. Täällä oli satoja hevosia, joten kaahaaminen ei kävisi päinsä. ”Olisi ikävää tarjoilla palanutta ruokaa, kun minua on häiritty. Tai vielä kamalampaa, kuivaa kalaa.”

”Ei sellainen käy. Me pysymme kiltisti poissa tieltä.” Hän vilkaisi Bexiä. 
”Pelataan jotain porukalla jos kouluporukka tulee ajoissa.”

”Joo!” Bex oli heti ilolla mukana ideassa peli-illasta. Jos he eivät ehtisi ennen ruokaa, he voisivat aina pelata ruoan jälkeen.
”Mutta ensimmäisenä saatte kiltisti auttaa kassien kanssa”, Lexa naurahti parkkeerattuaan auton. Hänen edellispäivän ostoksensakin pitäisi saada sisään, joten kannettavaa riitti.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] Luck is a matter of preparation meeting opportunity   To Syys 27, 2018 3:34 pm

Aiemmin samana päivänä

Caitlin oli noussut varhemmin kuin moni muu, sillä nainen oli tahtonut ratsastaa Remonan jo aamuvarhaisella, kun lämpötila ei ollut ehtinyt kohoamaan tuskaisen suuriin lukemiin. Tamma oli tuntunut hyvältä ja ennen kaikkea valmiilta huomiseen koetukseensa, joten hän oli hyvillä mielin jättänyt hevosen hoitajan käsiin puunattavaksi aamun aloittavaa tarkistusta varten. Nainen oli käynyt majapaikassaan vaihtamassa vaateensa ja istahtanut sitten pieneen kahvilapöytään markkina-alueen laitamille kahvikuppi ja lämmin, uunituore kroisantti edessään odottamaan, että kello tikittäisi eteenpäin ja hevosten esittelytilaisuus alkaisi.
"Huomenta", nainen tervehti pirteästi. Hän oli aivan liian tottunut varhaisiin herätyksiin, kun tämän päiväinen ei tuntunut missään.

Lieke oli tehnyt saman, sillä Commodore ei näyttänyt sopeutuvan lämpöön päivien kuluessa. Nainen seisoi hetken hölmönä kahvi kädessään, kunnes näki tutun pöydässä ja istui naisen viereen. 
"Huomenta. Sinäkin heräsit aikaisin?"

"Aina. Aloitan työni yleensä seitsemältä kotonakin", nainen vastasi naurahtaen ja sipaisi punaisia hiuksiaan sivuun kasvoilta. Oli ihmeellistä, miten niistä aina lipesi osa pois nutturalta, aivan sama kuinka tiukalle nutturalle hän niitä keräsi. Näissä lämpötiloissa kasvoa reunustavat hiuskiekurat olisivat olleet paljon mukavammat nutturalla muiden seassa.
"Ratsastin Remonan kevyesti läpi. Se tuntui kerrassaan loistavalta. Mites Commodore?"

Lieke pudisteli päätään. 
"Alan toivoa että olisin saanut ottaa Versaillesin." Nainen myönsi huolikurttu kulmiensa välissä. 
"Se olisi ehkä kestänyt säätä paremmin, mutta en sitten tiedä."

"Voi ei", nainen pahoitteli myötätuntoisena. Se ei ollut mukava uutinen. "Sinähän ratsastat vasta torstaina, etkö? Ehkä Commodore ehtii palautua hieman paremmin siihen mennessä." Hän ainakin toivoi niin, sillä olisi ikävää ratsastaa sään väsyttämää hevosta pitkän ohjelman läpi.

"Vasta torstaina. Ja toivon todella. Emme me mitaleista taistele, mutta rukoilen edes siedettävää tulosta." Nainen totesi hymyillen vaisusti. Kunhan ei nyt ihan turpaansa ottaisi muilta. 

"Pidän sormia ristissä teidän puolestanne", Caitlin vakuutti. Ratsukko ansaitsi hyvän tuloksen, kun oli lentänyt näin kauas sitä tavoittelemaan.
"Äläkä vielä luovu mitalitoiveistakaan. Onhan teillä hyvä joukkue kasassa."

"Minä pidän sormia ristissä teille." Lieke lupasi hymyillen. Remona oli näyttänyt hyvältä kun hän oli tammaa viimeksi kisapaikalla nähnyt. 
"No joukkue on aina oma osionsa."

"Arvostan sitä, todella", nainen naurahti. "Olisi surkeaa olla lentänyt näin kauas ihan vain todetakseen, ettei pääse edes kilpailemaan yksilömitaleista."

"Jos voittaja ei kanna oranssia, toivon että te voitatte." Lieke totesi hymyillen leveämmin. 
"Ei kerrota kenellekään."

"Ei kerrota kenellekään", Caitlin vakuutti naurahtaen. Hän siloitteli valkoista paitaansa varoen huolella, ettei läikyttäisi kahvia päälleen. Hänen oli tarkoitus esittää Remona näissä vaatteissa, joten olisi paras olla sotkematta niitä aamupalalla.
"Saa nähdä, mitä mieltä hevoset ovat tarkistuksesta. Näin viime yönä unta, että Remona säikähti jotakin, polkaisi etuselleen ja tuli hylätyksi, kun vuohinen vuosi verta tarkastuksen aikana. Toivotaan, ettei se ollut enneuni", nainen hymähti. Onneksi Remona oli yleensä varsin hyväntuulinen ja rennonletkeä tamma, joka ei säpsynyt turhasta.

Nainen pudisteli päätään. 
"Ei ollut, älä huoli. Comakin on varmaan ihanan leppoisa kun on näin kuuma."

"Voisin kuvitella, että kaikki hevoset ovat tänään oikein leppoisalla tuulella", Caitlin myötäili Lieken pohdintaa. Remona oli ollut leppoisa ratsastaakin, joten oli vaikea kuvitella rauhallisesti liikkuneen tamman keräävän yllättäen kierroksia, kun lämpötila kohoaisi ja hevonen joutuisi ravaamaan tuomariston eteen.
"Kunhan vain neiti suostuisi ravaamaan, eikä innostuisi esittelemään passagea", Caitlin naurahti. "Jouduimme Hartpuryssä kulkemaan suoran kahdesti, kun Remona ei malttanut ravata ensimmäisellä kerralla."

"Neiti vain halusi näyttää miten upea passage hänellä on." Lieke puolusti Remonan valintaa huvittuneena. Mokoma tamma. 
"Orien kanssa välillä arkipäivää."

"Ihan kuin Remona ei tietäisi sitä ilmankin", Caitlin naurahti, "ja jokainen katsojakin. Minulla ei ole koskaan ennen ollut hevosta, joka ottaa järjestelmällisesti pelkkää kahdeksikkoa ja yhdeksikköä passageosuuksista."

"Mutta piaffe on jo melkein piaffea, ehkä kuusi tai seitsemän." Kuului heidän takaansa huvittuneena. Lieke kääntyi ja kohotti kulmiaan kun näki tutun irlantilaisen. 

"Haista sinä home!" Caitlin naurahti kääntäen katseensa Artemikseen. "Huonoin numeromme piaffesta Hartpuryssä oli seitsemän, joten siinäpähän napiset tyhjästä. Saimme yhden kympinkin yhdeltä tuomarilta Specialissa."

Irlantilaisen kasvoille levisi hymy kun mies valui istumaan tuolilla. 
"Pään aukomiseni siis tuottaa tulosta!" Artemis nauroi päätään pudistellen. 
"Miksei Julianin sanat toimi minuun noin?" Lieke totesi huvittuneena.

"Pään aukomisesi saa vain sinut näyttämään idiootilta", Caitlin korjasi leveästi virnistäen. Ei Artemiksella ollut mitään syytä valittaa juuri nyt! Hyvä on, heidän vapaaohjelmansa oli jättänyt paljon toivomisen varaan Hartpuryssä, mutta se oli ollut odotettavissa, kun he olivat ensimmäistä kertaa esittäneet sitä kisaympäristössä.
"Kyllä ne toimivat. Anna sille vain hetki aikaa", nainen virnisti Liekelle. "Artemiksenkin työ alkoi tuottaa tulosta vasta vuosia myöhemmin."

"Olen nero." Mies huomautti kahvimukinsa takaa, hymyillen leveästi. 
"Hän on valmentanut minua jo vuosia, epäreilua."

"Uskottele itsellesi niin, nyt kun vielä voit. Epäilemättä viimeistään kymmenen vuoden päästä sinä saat kuulla totuuden uhmakkaan lapsen huulilta", Caitlin virnisti. "Saat kuulla päivästä toiseen, miten typerä olet, kun et ymmärrä jotakin siinä kohtaa pinnalle pulpahtanutta ilmiötä."

"Minä saan kuulla sitä jo nyt, vaikka olen ympäristöinsinööri ja ties mitä. Kuulemma käsi teknologian kanssa." Artemis virnisti hymyillen. 
"Ja niin saat sinäkin, kummitäti."

"Minä olen kuullut siitä jo vuosia, joten olen ehtinyt tottua", Caitlin naurahti. "Sisarenpoikani rakastavat kertoa minulle, miten toivoton olen, kun en onnistu jossakin aivan yksinkertaisessa jutussa kännykällä tai koneella."

"Noh, nyt se alkaa taas." Artemis taputtui ystävänsä olkapäätä. 
"Mitä sinä muuten teet täällä?"
"Tulin katsomaan tuttuja ja esittelyjä." 
"Hullu."

"En malta odottaa", Caitlin vastasi leveästi hymyillen. Olisi ihanaa olla taas pienen lapsen kummitäti. Sisarenpojat olivat kasvaneet jo kovin suuriksi. Kohta Milo ja Basti olisivat jo nuoria miehiä eivätkä pieniä poikia, jollaisena hän lapsia aina piti.
"Tunnusta nyt vain, että tahdoit pakoon hotellihuoneesta, ennen kuin Veronica alkaa soitella", nainen kiusasi virnistäen.

Artemis nosti puhelintaan. 
"Enpä pääsisi karkuun vaikka yrittäisin. Hän ei kyllä soittele paljon että kai hän hilloaa kaikkea siihen kun astun kotiin."

"Aijai", Caitlin naurahti, "kai olet jo päivittänyt testamenttisi? Alkaa kuulostaa siltä, että Amadeus on siirtymässä minun hoiviini kovin nopeasti."

"Olen." Mies myönsi hymyillen. 
"Ehkä soitan hänelle kohta itse."

"Hyvä", Caitlin virnisti. "Lieke, ota oppia. Hyvät hevoset täytyy varmistaa itselle keinolla millä hyvänsä", hän kiusoitteli hymy huulillaan. Ehkä näiden vitsien valossa ei yllättänyt, kuinka tallilla oli alusta saakka kiertänyt puheet siitä, miten hän oli alkanut tapailla Davidia vain ja ainoastaan Remonan tähden.

Nuorempi nainen nyökkäsi nauraen. 
"Minä otan." Artemis vilkaisi Caitlinia Lieken sanjen myötä. 
"Jos kerran se on hyvä, miksi minä omistan sen etk sinä?" Mies kiusasi.

"Koska se on noin nelimetrinen norsu", Caitlin totesi naurahtaen. "Hyvä jos kantapääni yltäisivät hevosen kyljille asti." Ei nyt aivan, mutta pieni liioittelu ei koskaan satuttanut ketään. Olihan hän orilla ratsastanut moneen otteeseen, eikä Amadeus ollut koskaan laittanut pahakseen hieman korkeammalla olevia apuja.

”Eihän se taida olla Krakenia—” Kueke tajusi mitä oli sanomassa. 
”Hyvä on se on valtava kyllä. Ymmärrän sinua Caitlin.” Lieke totesi huvittuneena. Artemis pyöräytti silmiään. 
”Hevosen kokoinen hevonen.”

"Niinpä", Caitlin naurahti Liekelle. Amadeus oli norsu, mutta ori oli sulokasliikeisin norsu, jonka hän oli koskaan nähnyt.
"Norsun kokoinen hevonen", nainen korjasi virnistäen. "Mutta älä huoli, pidän siitä silti hyvää huolta, jos sinä potkaiset tyhjää naisesi käsissä."

”Niin saattaa hyvin tapahtua. Veronican hiljaisuus ei tiedä hyvää.” Artemis vakuutti nauraen. 

"Kiitä onneasi siitä, ettei hän ole vielä kaiken päälle raskaana. Niiden hormonien otteessa hän olisi tappanut sinut jo kolmesataa kertaa", Caitlin naurahti taputtaen ystävän hartiaa. Artemisparka. Ehkä Veronica oli vain kiireinen yliopistolla. Ainakin hän toivoi niin, sillä muutoin miehen epäilys hiljaisuuden merkityksestä oli kovinkin osuvan tuntuinen.

”En olisi täällä jos hän olisi.” Artemis huomautti. Ei, silloin hän olisi ollut kotona avovaimonsa luona. Artemis vilkaisi kelloa. 
”Voisin soittaa nyt, hänellä ei ole luentoa.” Mies ei suotta siirtynyt kauemmas kun painoi pikavalintaa

"Omatpahan ovat hautajaisesi", Caitlin naurahti. Ehkä hänen täytyisi hyvänä ystävänä toivoa, ettei Veronica ollut kovinkaan vihainen Artemikselle, vaikka mies olikin karannut maailman toiselle laidalle.
"Hei kulta", Veronica tervehti vastatessaan puheluun. Linjojen läpi kantautui oven kolahdus, kun nainen sulki pienen toimistonsa oven voidakseen puhua rauhassa. "Mitä maailman väärälle laidalle kuuluu?"

Artemis kohotti kulmiaan Caitlinin sanoille. 
”Hei rakas. Ei mitään ihmeellistä, hurrikaani ja Caitlin ei pysy sitäkään vähää pystyssä. Mitä sinulle kuuluu? Oletko tutustunut kollegoihisi?”

Veronica istahti takaisin työtuoliinsa pienessä ja kovin pimeässä toimistossaan. Mikä siinä olikin, ettei yliopistolla koskaan ollut tilavia ja valoisia toimistoja jaettavaksi?
"Eikö sinun pitänyt lähteä sinne juuri sen tähden, että voit pitää Caitlinin jaloillaan?" Nainen kysyi pyöritellen kuulakärkikynää sormissaan. "Oikein hyvää. Sergei ja Raisa ovat niin tyytyväisiä sängyssä, etteivät varmaan enää tee sinulle tilaa. En erityisemmin, mutta enköhän minä pian, kun meillä on useampana iltana ohjelmaa järjestettäväksi opiskelijoille. Ei olisi koskaan pitänyt tarjoutua vapaaehtoiseksi niihin."

”Jotakin sellaista.” Mies totesi hymyillen ystävälleen. 
”Jaha, enköhän minä jotain keksi siihen ongelmaan. Ja minähän sanoi ettei se kannata!”

Caitlin kohotti kulmaansa. Mitähän hänestä nyt tällä kertaa?
"Niinhän sinä sanoit. Olisit vain halunnut minun pysyvän yksin kotona koirien kanssa katsomassa nyyhkyleffoja, kun sinä reissaat maailman ympäri ystäviesi kanssa", Veronica vastasi kuivasti. "Olen mieluusti mukana järjestämässä tervetuloillallista uusille lakiopiskelijoille. Ainakin pääsen talosta ulos edes yhtenä iltana."

"Heiheihei, kuules rouva, minä en usko sekuntiakaan ettet ravaisi Durhamissa joka välissä ihastelemassa kummipoikaasi ja hänen siskoaan." Artemis muistutti huvittuneena. 
"Ja keksisin kymmenen parempaa syytä lähteä ulos kuin tuo."

"Älä sinä rouvittele minua", Veronica vastasi silmät siristyen ja naputteli kynällä pöytäänsä. "Käyn siellä sen jälkeen, kun lähden yliopistolta, mutta lasten pitää päästä nukkumaan ennen yötä. Minulla on monta pitkää, yksinäistä tuntia aina käsillä ennen nukahtamista. Ehkä olet oikeassa, ja minun pitäisi lähteä vaikka tanssimaan."

"Ja kenethän kelpuuttaisit pariksesi?" Artemis kurtisti kulmiaan haastavasti ja Veronica saattoi kuulla sen äänestä. 
"Sergei ei päästäisi sinua kotiin kun tuoksut vieraalle partavedelle."

"Olen varma, että löytäisin jonkun", Veronica vastasi naurahtaen. Olihan hän löytänyt Artemiksenkin!
"Sergei ei päästäisi minua enää ulos", nainen korjasi hymy ääneen saakka yltäen. "Ei sillä, että se nytkään olisi kovin iloinen, kun ravaan vähän väliä missä sattuu, mutta ei se ole vielä muuta tehnyt kuin istunut syliini sohvalla. Ja tulee istumaan suihkukaapin eteen, kun käyn suihkussa."

Artemis nauroi naisen sanoille. Sekin oli totta. 
"... Miksi ihmeessä?"

"No mistä minä sen tietäisin?" Veronica vastasi epäuskoisena. "Sinun koirasi. Sinunhan sen mielenliikkeitä pitäisi ymmärtää." Kummasti Sergei oli silloin heidän koiransa, kun snautseri teki jotakin hienoa, ja Artemiksen koira, kun otuksesta ei ottanut selkoa.
"Kai se ajattelee minun kiipeävän kylpyhuoneen ikkunasta karkuun, jos se ei ole vahtimassa. Tai että hukutan itseni suihkuun. Tai ehkä Sergei on katsonut kauhuelokuvia ja on vakuuttunut siitä, että kylpyhuoneessa piileksii sarjamurhaaja."

"Tai sitten se... hyvä on, olen naisseurassa, pidän suuni kiinni. täällä on ainakin yksi hieno nainen - et sinä, irlantilainen." Artemis pudisteli päätään ja puri huultaan. 
"Aiotko murhata minut kun palaan?"

Caitlin tähtäsi kevyen potkun pöydän alla Artemiksen jalkaan, ja vastoin kaikkia todennäköisyyksiä onnistui olemaan potkaisematta tuolinjalkoja siinä sivussa. Hän oli hieno nainen! Kehtasikin vihjata muuta!
”Niinpä niin, tietenkin olet naisseurassa”, Veronica puhahti tavoitellen dramaattisen loukkaantunutta sävyä. Se vain oli kovin hankalaa, kun hän epäili naisseuran sisältävän ainakin kömpelön irlantilaisnaisen. ”Riippuu siitä, annatko minulle syytä murhata sinut.”

"Au!" Artemis parahti puhelimessa ja hieroi jalkaansa. 
"Me menemme lokakuun kuudes vahtimaan kolmosia, lupasin Deirdrelle. Pistä kalenteriisi." 

Veronica päätti edes olla kysymättä, mitä oli käynyt, kun mies oli parkunut. Oli se mitä tahansa, Artemis oli varmasti ansainnut sen.
”Vai niin sinä lupasit”, nainen totesi varsin tyytymättömään sävyyn. ”Entä jos minulla on jo jotain sovittuna sille päivälle?” Ei ollut, mutta se ei nyt ollut tämän keskustelun pointti.

"Lupasin. Beatrixin ja Sawnien piti mutta... Heistä ei ole oikein nyt iloa." äänensävy oli täynnä synkkiä merkityksiä sanoille. 
"Lauantaista sunnuntaihin. Kiltti?"

Veronica huokaisi raskaasti.
”Hyvä on, pidän sen vapaana. Tämän kerran.” Hän ei enää edes tahtonut tietää, mikä vastavihittyä paria tällä kertaa painoi. Koko suku oli pelkkää draamaa, jos häneltä kysyttiin. Jos hän vain voisi, hän pitäisi oman lapsensa mielellään kaukana koko suvusta.

Ei noita painanut mikään kummempi kuin se että serkku oli tuntunut menevän pahasti rikki siskonsa vuoksi, eikä tuon vastuulle vain voinut antaa kolmea puolivuotiasta lasta. 
"Kiitos. Äläkä kuulosta tuolta? Tiedät etten minäkään riemusta hypi sen takia. Vai olisitko itse kunnossa jos tekisin sinulle saman? Kiva yllätys kylpyhuoneessa?" Hän oli tehnyt sen jo Deirdrelle teininä. Mies nousi seisomaan ja asteli vähän kauemmas. 
"Olet rakas, tiedäthän sen?"

”Haista paska Artemis”, Veronica sihahti ja kohotti hetkeksi puhelimen korvaltaan harkiten punaisen luurin painamista. Mies ansaitsi sen, mutta hän antoi tällä kertaa armon käydä oikeudesta. Ainakin Artemis tajusi sanoa seuraavaksi jotain fiksua.
”Sinä myös”, nainen vastasi, vaikka ärtymys saikin sanat kuulostamaan tavallista terävämmiltä. ”Mene pitämään hauskaa ystäviesi kanssa. Minulla on töitä tehtävänä.”

"Olin epäreilu, anteeksi. Rakastan sinua ja anna kotona koirille rapsutukset." Mies totesi vielä pehmeään sävyyn. Hän sulki puhelun ja palasi pöytään, hymyillen anteeksipyytävästi. 
"Anteeksi tuo."
"Ei se mitään. Olen vain ehkä hieman utelias nyt." Lieke hymähti pehmeästi.

”Annan”, Veronica vastasi, huokaisi hiljaa ja juoksutti sormensa hiustensa läpi. ”Minäkin rakastan sinua.” Ei puhelua voinut päättää ilman, että sen sanoi ääneen. Caitlin ei erityisemmin pahoitteluja kuunnellut kun nousi osittain ylös tuoliltaan ja huitaisi alas istahtanutta miestä kunnolla takaraivolle.
”Helvetin luupää!” Loppu sadattelusta tuli sujuvasti iiriksi, sillä iirinkielessä tuntui olevan mitä nerokkaimpia haukkumasanoja Artemiksen kaltaisille idiooteille. Ei tuollaista vain voinut sanoa puhelimessa, kun oli eri puolella maapalloa!
”Sietäisit roikkua nilkoistasi lipputangossa!”

Artemis älähti saadessaan iskun takaraivollensa. 
"Hei! Älä hakkaa!" Artemis kielsi yhtälailla iiriksi, Lieken kohotellessa kulmiaan. 
"Haen lisää kahvia." Nainen totesi hiljaa.

”Totta helvetissä hakkaan”, Caitlin sihahti kohottaen uudemman kerran kättään varoitukseksi. ”Jonkun on taottava sinuun järkeä.”

Artemis väisti jo etukäteen. 
”Puhu äläkä hakkaa!”

”Mikään ei uppoa luupäähäsi ilman takomista, joten aloitin suoraan siitä!” Caitlin sihahti, mutta pudottautui takaisin istumaan omalle tuolilleen. Hän tuijotti vihreät silmät salamoiden miestä. Ympärillä ei näkynyt tuttuja, joten tuskinpa kukaan ymmärtäisi iiriksi käytyä keskustelua.
”Et voi sanoa noin, kenellekään, koskaan. Idiootti. Luuletko että hän tarvitsee enää yhtään enempää muistutuksia siitä, mitä teit? Voin vannoa että se vierailee hänen painajaisissaan ihan riittämiin ilman että sinä heität sitä hänen kasvoilleen puhelimessa!”

Artemis pyöräytti silmiään. 
”Niin heitän kun hän arvostelee sukulaisiani kun serkku meinasi kuolla yliannostukseen.” Hän ei ollut kuuntelemassa sitä.

”Ja sehän varmasti korjaantuu tällä”, Caitlin puhahti. ”Mitä olette, nelivuotiaita?”

Artemis veti syvään henkeä. 
”Mitä sitten sanon? Noin hän ainakin lopettaa sitten.”

"Miten olisi vaikka se, ettet tahdo hänen arvostelevan sukuasi, koska sinä välität heistä ja se sattuu, kun hän arvostelee heitä?" Caitlin ehdotti. "Tiedätkö, siten miten aikuiset puhuvat toisilleen?"

”Olen käyttänyt tuon kortin jo.” Artemis huomautti kuivasti ja hieraisi kasvojaan. Helvetti soikoon. 
”On se minustakin typerää mitä Cat teki mutta se ei muuta sitä että... argh. Ymmärrän tavallaan, mutta he ovat silti rakkaita ja ihan yhtä lailla minä olen tehnyt mitä Cat teki. Ja olen heille sukua joten enkö minäkin sitten ole idiootti?”

"Todellakin olet idiootti", nainen totesi. Hän oli sanonut sen jo moneen kertaan viimeisen kolmen minuutin aikana. "Kai sinä ymmärrät, että he ovat sinun sukuasi, mutta eivät hänen?"

”Tajuan? Hänen ei ole pakko pitää heistä, mutta hän voisi olla arvostelematta ja pyörittelemättä silmiään.” Artemis puuskahti. Ja pyöräytti itse silmiään.

"Milloin hän on ollut arvostelematta yhtään ketään?" Caitlin huomautti huvittuneena. Hänestä tuntui, että Veronicalla oli valmis mielipide kaikkeen, aivan sama mistä oli kyse.
"Tarkoitin lähinnä sitä, ettei hänellä ole minkäänlaista tunnesidettä sukulaisiisi. Hänellä ei edes ole koskaan ollut vanhempia, muusta suvusta puhumattakaan. Hän tuskin ymmärtää, miten paljon välität perheestäsi, ja miten heidän arvostelunsa satuttaa sinua. Varsinkin, kun sinä olet aina kärkkäästi kutsumassa sukulaisiasi mitä värikkäimmillä nimillä. En usko, että hän on koskaan ollut tilanteessa, jossa ympärillä on tusina ihmisiä, joista hänen pitäisi välittää ihan vain koska he ovat sukua. Ja mitä sinun sukuasi tunnen, en usko, että kukaan heistä on varsinaisesti ollut toivottamassa häntä avosylin tervetulleeksi."

Artemis kallisri kevyesti päätään. Se oli totta. Se että hän sanoi niin, ei tosin sallinut sitä muille. 
”Vain Deirdre on ollut hankala asiasta.” Sen väitteen hän saattoi kumota. Jonathanin häissä täti oli ollut oikein iloinen hänen puolestaan ja muut serkut myös. 
Cat myös. Hän pudisteli ajatuksen pois päästään.

"Ja Deirdre oli ensimmäinen, jonka hän tapasi. Jos Davidin sisko olisi katsonut minua kieroon ensitapaamisella, en tosiaankaan olisi ollut innoissani tapaamassa Davidin muuta sukua", Caitlin huomautti kulmaansa kohottaen.

”Hyvä on, hyvä on. Ymmärrän pointtisi ja koetan puhua asiasta kun pääsen kotiin.” Mies vaihtoi levottomana asentoa tuolissa. 
”En haluaisi Kyralle asennetta että suvussani on vikaa. Ovathan he omalaatuisia mutta välittäviä ja avuliaita ihmisiä.”

"Hyvä poika", Caitlin kehui pieni hymynhäive huulillaan vieraillen. "Älä huoli siitä, olen varma, ettei niin tule käymään. Kunhan vain puhut hänelle, ilman että turvaudut painajaisilla leikittelyyn. Hän pelkää ihan tarpeeksi, vaikkei sitä näyttäisikään, joten sinun ei todellakaan tarvitse ruokkia sitä pelkoa."

Artemis puhahti. 
”Ei hänen tarvitse pelätä.” 

"Mutta tiedätkö kun pelko on siitä omituinen asia, ettei se kuuntele järkeä. Minäkin tiedän, ettei minun tarvitse pelätä, mutta jos sanoisit jotakin tuollaista minulle, olisin seuraavassa junassa matkalla pohjoiseen", Caitlin totesi. Hänen oli helppo uskoa, ettei Veronicalla olisi kovinkaan levollista yötä edessään, kunhan nainen vain selviäisi päivästään. Jos pelko ei valvottaisi, painajaiset varmasti ammentaisivat ilolla voimia tällaisista muistutuksista.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] Luck is a matter of preparation meeting opportunity   To Syys 27, 2018 3:34 pm

Artemis huokaisi. 
”Jos sinua lohduttaa, pyysin anteeksi sanojani. Ja voin soittaa hänelle kun hänellä on ilta.”

"Hyvä. Olet oppinut sentään jotain, vaikka paljon sinullakin on vielä opittavaa", Caitlin hymähti. "Kyllä sinusta vielä kelpo mies saadaan."

Artemis pukkaisi ystäväänsä.
”Miksi luulit että menin kauemmas? En kai minä voi muiden edessä hempeillä.”

"Koska maineesi menee? Liian myöhäistä, tiedän että olet koko Englannin suurin halinalle", Caitlin naurahti tönäisten Artemista takaisin.

”Halinalle? Tarkenna vähän.” Mies puuskahti silmiään pyöritellen. Hänhän oli kaikkea muuta!

"Pehmoinen ja pörröinen ja lastenkin vietävissä", Caitlin totesi virnistäen. "Esität kovista, mutta olet pehmeää pumpulia, herraseni."

”Tietenkin olen, lapset ovat ihania.” Etenkin hänen siskonlapsensa, pikkuinen pesue. Vieläpä onnekkaita pikkuhippuja, kun noilla ei ollut punaisia hiuksia. 

"Niin. Turha siis juosta kauemmas hempeilemään", Caitlin virnisti vinosti. "Maineesi on jo mennyt. Kauan, kauan sitten."

"Juoksen silti." Artemis totesi hymyillen. 
"Maineeni on mennyt vain sinun silmissäsi."

"Jos niin haluat uskoa", nainen naurahti. Hän epäili, ettei kukaan pitänyt Artemista yhtään niin pelottavana kuin mies itse tahtoi uskoa. Ehkä ihan hyväkin niin, sillä Artemis ei ollut pelottava.
"Kaipa tässä pitäisi lähteä katsomaan, onko Remona valmis hölkkäämään tuomariston edessä. Tai ehkä minä enemmänkin. Epäreilua tällainen, kun pakotetaan ihan urheilemaan", Caitlin virnisti.

Mies naurahti ja vilkaisi ympärilleen. 
"Lieke taisi oivaltaa saman kun ei näy. Minä siis menen pysäköimään itseni johonkin niin että näen teidän hölkkäilemässä."

"Nauti näystä. Ainoat juoksuaskeleet jotka otan tässä lämpötilassa koko viikon aikana", Caitlin naurahti nousten pöydän äärestä. Vilkaisu kelloon vakuutti hänet siitä, että aikaa oli aivan tarpeeksi, jotta hänen ei tarvinnut alkaa kiirehtiä jo nyt. Remonakin odotti hoitajansa toimesta kiiltäväksi puunattuna, eikä tammassa ollut yhtäkään vinossa olevaa karvaakaan. Hänen pieni tähtensä. Suojitettu tamma kulki rennosti hänen rinnallaan, kun nainen suunnisti esittelysuoraa reunustavan katsomon takana olevalle kentälle, jossa hevosia valmisteltiin tarkastukseen.
"Comakin on oikean komea", nainen kommentoi Lieken oria silitellen Remonan otsaa. Hän ei tosiaankaan hölkkäisi yhtäkään ylimääräistä askelta lämmitelläkseen tammaa, kiitos vain.

"En minä sinua katsele vaan sitä toita naista vieressäsi." Artemis totesi nauraen, luikahtaen sitten ystävältään karkuun. Jo vuoroaan odotteleva Coma korskahteli orimaiseen tapaan ja esitteli itseään oikein urakalla. 
"Kiitos. Godverdomme!" Hän ärähti orille sen pelleillessä. 
"Vaihdan sinut porkkanapussiin ja syötän ne Remonalle."

Caitlin naurahti uhkaukselle. Niinpä niin.
"Remona arvostaisi varmasti sitä suuresti, mutta luulen ettei Julianista voisi sanoa samaa. Hän olisi kovin pettynyt, jos palaisit täältä ilman Comaa."

"Julian ei huomaisi." Lieke totesi huvittuneesti hymyillen. 
"Koiranpentupesueen kiitoksena hän ei oikein tajua enää mitään."

"Jos haluat ottaa sen riskin niin anna mennä", Caitlin nauroi lämmöllä. Hän vilkaisi tammaa rinnallaan, joka katseli ympärilleen kirkkain, älykkäin silmin. "Tässä säässä ei kyllä tee mieli juosta askeltakaan, mutta kai minun täytyy saada Remonaan vähän liikettä ennen tuomareiden eteen siirtymistä."

"Minä sain tarpeeksi liikettä kun kävelimme tänne." Nainen mutisi nyreänä, sipaisten rautiaan orin turpaa. Kun heidän vuoronsa tuli, hän juoksutti orin mahdollisimman rauhallisesti. Muuten innostunut hevonen vielä koettaisi karata kontrollista. 

"Voi ei", Caitlin naurahti. Hän käänsi Remonan kauemmas ja lähti kaikessa rauhassa hölkkäämään tamma rinnallaan, eikä Remona tarjoillut edes passagea tällä kertaa - mitä nyt koottua ravia, mutta siitä taisi olla syyttäminen häntä. Tamma ei koskaan liikkunut laiskasti, joten hänen hidas hölkkätahtinsa pakotti hevosen kokoamaan askeltaan. Täytyisi juosta lujempaa tuomariston edessä.
"Onnea", nainen toivotti ohikulkeissaan tarkastuksesta palanneelle Liekelle. Olihan tämä suurilta osin vain muodollisuus, mutta siitä huolimatta hyväksytty tulos oli aina onnittelujen arvoinen asia. Remona seisahtui kauniisti tasajaloin tuomareiden katsottavaksi, ja ravasi siivosti Caitlinin rinnalla - eikä edes säpsähtänyt, vaikka Caitlin horjahti näyttävästi. Tuomaristo näytti säikähtäneen hänen kompurointiaan kovin, vaikkakin yhden kasvoilla vieraili tunnistamisen ilme. Hän jäi mieleen kompurointinsa takia tässäkin yhteydessä.
"Hieno tamma olet", nainen kertoi hevoselle palatessaan takaisin kuhisevalle kentälle ja syötti muutaman herkun kämmeneltään Remonalle, ennen kuin luovutti hevosen hoitajan käsiin. Siitäkin oli selvitty.

Lieke oli luovuttanut ilolla Coman eteenpäin ja heilautti kättään tutulle irlantilaiselle. 
"Onnea teille. Pysyit pystyssäkin!"

"Juuri ja juuri", nainen naurahti taputtaen Remonan takaosaa, kun hoitaja lähti taluttamaan hevosta kohti tallialuetta. "Remona tekee siitä helpompaa, kun ei lähde nykimään minne sattuu."

"Se pitäisi opettaa nostamaan sinut." Hän naurahti päätään pudistellen 
"Se olisi hieno temppu."

"Varmasti", Caitlin naurahti, "mutta mieluummin pysyn jaloillani ihan itse." Se ei vain ollut usein vaihtoehto, kun oli kyse hänestä. Hänen tasapainonsa oli parhaimmillaankin heikko.

"Caitlin, kehosi ei ole samaa mieltä kanssasi." Hän huomautti virnistäen leveästi. 
"Luoja että voi olla tylsää."

"Kehoni on usein eri mieltä asioista. En kuuntele sitä", nainen virnisti. Hän oli liian vanha kuuntelemaan jokaista narahdusta, jonka keho päästi. Selkäkin tuntui nykyään raksuvan joka välissä.
"Lähdetään siis tekemään jotakin, mikä ei ole tylsää. Otetaan Artemis mukaan ja mennään katsomaan, mitä täältä löytyy."

"Ai sitäkö ikä teettää?" Lieke ei ollut koskaan oppinut olemaan sanomatta mitä ajatteli ja se kai teki hänestä nasevalla tavalla hauskan. Ehkä. 
"Sehän on villiä. Otetaan vain, ehkä hän hankkii itsensä uudelleen ongelmiin." 

"Ehdottomasti", Caitlin naurahti. "Vielä se on sinullakin edessä." Vanhuus sai jokaisen kiinni ennemmin tai myöhemmin - eikä hän edes ollut vielä vanha! Kai eletty elämä vain alkoi heijastua jo puheistakin.
"Mieluummin ei", nainen siristi silmiään. "En jaksaisi huutaa enää kenellekään, iiriksi tai englanniksi. Kätenikin täytyy olla hyvässä kunnossa huomenna, että saan pidettyä ohjista pehmeästi kiinni."

"Myöhemmin kuin sinulla!" Nainen totesi voitonriemuisesti hymyillen. 
"Se oli tyylikästä. En ole nähnyt kenenkään huutavan hänelle."

"Hyvä kai niin", Caitlin naurahti. "Olisi ikävää, jos Artemikselle huudettaisiin joka välissä." Hän kaivoi puhelimensa esiin lähettääkseen miehelle viestin. Artemis voisi tulla tapaamaan heitä kahvilalle, jolla he olivat nauttineet myöhäisestä aamupalastaan. Siitä olisi hyvä lähteä kiertämään kisa-aluetta tekemisen toivossa.
"Mennään kahvilalle, hän tulkoot sinne", nainen totesi sujauttaen puhelimen takaisin takataskuunsa. "Huulesikin näyttää jo vähän paremmalta."

Lieke nyökkäsi ja lähti Caitlinin kanssa kohti kahvilaa. 
"Ai? Hyvä niin, sen pelkäsin että se vain pahenee kaikesa huolimatta."

"Ei se enää pahemmaksi mene", Caitlin lupasi hymyillen. Hänellä oli kokemusta. Hieman liikaakin, jos totta puhuttiin. "Kunhan et vain telo sitä uudestaan."

Lieke hipaisi huultaan ja vilkaisi Caitlinia. 
"En ajatellut harrastaa riitelyä taas Englannissa."

"Riitelyä ei kannattaisi harrastaa yhtään missään", nainen totesi. "Varsinkaan, jos se saa huulesi halki."

Lieke hymähti vaisusti. 
"Se ei silti ole mitään vakavaa. Ärsytin ja hän vain halusi minut pois iholta, tuuppasi ja kaaduin. Se siitä. Ei mitään dramaattista pahoinpitelyä jota ihiset tykkäävät maalailla mieleensä." 

"Toivottavasti hän oppi olemaan tönimättä, etkä sinäkään aio enää ärsyttää häntä tarkoituksella", Caitlin vastasi silmät siristyen. "Se voi olla, ettei hän seuraavalla kerralla tyydy tönäisemään."

"Se ei ollut tarkoituksellista. Hyvä on, vähän." Hän oli vain ärtynyt käytökseen tai siis sen puutteeseen, tai jotain. Hankala selittää. 
"Ei hän tekisi niin. Äkkipikainen mutta ei väkivaltainen." 

"Niinhän he aina väittävät", Caitlin huomautti. Hänestä tuntui että jokainen vetosi aina siihen, miten ei ollut väkivaltainen, ja silti nyrkit heiluivat usein.
"Äkkipikaisuus ja ylpeys on paha yhdistelmä", hän lisäsi.

"Minun sanojani, eivät hänen." Lieke totesi tyynesti. 
"Minä olen äkkipikainen ja ylpeä yhtälailla."

"Tiedän", Caitlin naurahti. Sitä Lieke todellakin oli. "Yhtälailla se koskee sinuakin."

"Eli ainakin ajamme toisemme hulluiksi, emmekä muita." Nainen totesi puoliksi hymyillen. 

"Kai sen voi niinkin ajatella. Enemmän vain olen huolissani siitä, että olette molemmat vielä hengissä vuoden päästä", Caitlin hymähti huvittuneena. Ehkä Lieke tiesi mitä teki, ja jos ei tiennyt, niin Julian tuskin katsoisi hyvällä jos ratsastaja saapuisi tallille silmä mustana.

"Hyvin." Lieke totesi pehmeästi. 
"Tuskin olemme yhdessä vuoden päästä, koska me kai vain hyödymme järjestelystä, joten ei jää aikaa murhata ketään." 
"Aina on aikaa murhalle." Tuttu ääni sai naisen punastumaan hieman. Paljono irlantilainen oli kuullut?

"Erittäin kyseenalainen elämänohje nyt, kun sinusta on tulossa isä", Caitlin huomautti kääntyen Artemiksen puoleen kulma koholla. "Vaimokkeesi ei varmasti arvostaisi, jos järjestäisit itsesi vankilaan perheenlisäyksen kynnyksellä."

"Miten niin?" Artemis virnisti hymyillen. 
"Oh, hän ei päästäisi minua sinne."

"Jos tahdot uskoa niin", Caitlin naurahti. "Hän voisi hyvinkin lähettää sinut vankilaan ihan vain jotta voisit oppia läksysi." Veronicasta ei aina ottanut selvää.

"Ei hän haluaisi jäädä kahden lapsen kanssa." Artemis totesi hymyillen. 
"Puolet hänen onnestaan tuntuu juontuvan toiveesta saada punatukkainen ja pisamainen lapsi syliini, se ei toimisi jos olisin vankilassa."

"Tuo on hyvä huomio", Caitlin myönsi naurahtaen. Ehkä Veronica pitäisi Artemiksen kuivilla, mutta kaikista parasta olisi, kun Artemis ei menisi harrastamaan laittomuuksia. Yhtään minkäänlaisia.
"Vai punapäätä tekin toivotte. Hyvä valinta", Caitlin virnisti. Aurinkoinen, kuuma kesä oli saanut pisamat räjähtämään käsiin hänen kasvoillaan ja hartioillaan. Hänestä alkoi tuntua, että hän oli pisamien peitossa päästä varpaisiin.

"Veronica toivoo." Mies totesi. Hän seuraisi Caitlinia muutamassa päivässä pisamatilanteen osalta. Hän oli sanonut tulevansa oranssina takaisin Englantiin. 

"Ja sinä et? Aijai, häpeäisit", Caitlin naurahti. "Punapäisten sukujen pitäisi pitää siitä kiinni."

"Säälin lapsiparkaa. Olisi vielä kateellinen serkkujensa tummasta tukasta." Tehokkain tapa vaimentaa Lieke oli selvästi puhua lapsista. Luoja miten hän kaipasi Angusta nyt.

"Serkut ne olisivat kateellisia punaisesta hiusväristä", Caitlin korjasi huvittuneena. "Punaisen voi aina värjätä piiloon kauniiksi ja luonnolliseksi ruskeaksi, mutta purkista tuleva punainen näyttää aina rumalta."

"Noh!" Artemis ei voinut olla nauramatta. 
"Ei saa arvostella ulkonäköä."
"En tiennyt että sinä vastustat arvostelua." Lieke ei voinut olla sanomatta. 

"En arvostellut", Caitlin naurahti, "kunhan vain annoin hyvän syyn toivoa punapäätä perheeseen. Voi, Artemis vastustaa montaa asiaa."

Lieke vilkaisi Caitlinia kulmat kurtussa. 
"Kuten?" 

"Ulkonäön arvostelua, kiusantekoa, pehmoksi kutsumista", Caitlin listasi sormillaan laskien ja virnisti vinosti viimeisen myötä.

"Ja silti hän tekee itse näistä ainakin kahta. Tekopyhää!" Lieke älähti aj hutkaisi irlantilaismiestä. Artemis lätkäisi Liekeä hellästi takaisin. 
"Älä ala uhkrarohkeaksi."

"En koskaan sanonut, ettei hän olisi tekopyhä", Caitlin naurahti. "Tai sen yläpuolella, etteikö vastustaisi kömpelöitä tarjoilijoita tai huonoa kahvia." Naista huvitti suuresti Lieken into käydä läpsimään Artemista.
"Ehei, ainoastaan minulla on lupa huitoa Artemista. Irlantilaisten etuoikeus", nainen torui Liekeä etusormi koholla.

Artemis nyrpisti nenäänsä. 
"Se jenkki oli ammattitaidottomimpia jonka olen koskaan nähnyt!" Mies tuhisi mököttäen vain muistolle Lexasta. 
"Noh! Mitä iloa siitä on?"

"Se jenkki asuu myös vuokralla asunnollanne, joten voisit edes leikkiä ystävällistä", Caitlin huomautti naurua äänessään. Siitä huolimatta, miten vähän hänellä oli aikaa pyöriä pohjoisessa, hän tuntui silti tietävän aina ripauksen liikaa.
"Ei mitään iloa sinulle, mutta loputtomiin riemua minulle."

"Veronican asunnossa ja ehkä hänellä on muita vahvuuksia." Artemis totesi laiskasti ja pudisteli päätään. 

"Vai niin", nainen myhäili huvittuneena. "Mutta niin hauskaa kuin tämä olikin, mitä teemme seuraavaksi? Kenelläkään ideoita? Päivät ovat kovin pitkiä näin, kun ei voi ratsastaa kuin aamuvarhaisella ja iltamyöhällä."

"Minä joudun myöntämään etten tiedä. Päättäkää te naiset?" Artemis hymähti. Lieke mietti hetken. 
"Olette jo toki kierrelleet koko kisa-alueen?"

"Olisihan se pitänyt arvata, ettei miehistä ole iloa", Caitlin kiusasi tönäisten Artyn kylkeä kevyesti. "Onhan täällä suurin osa tullut jo nähtyä. Miten niin?"

"Kysyin vain. Jos kukaan osaa ajaa täällä, mennään käymään jossain?" Lieke haroi kevyesti hiuksiaan. 
"Ajoin tänne joten enköhän osaa." Artemis totesi kuivasti.

"Lähdetään siis katsomaan, mitä kisa-alueen ulkopuolelta löytyy", Caitlin päätti. Artemiksella oli kerran autokin käytössään! Edes se, että he voisivat käydä jossakin ravintolassa, joka ei tuoksunut heinältä ja hevosilta, olisi mukavaa vaihtelua.
"Eikä täällä edes ole paha ajaa." Sanoi nainen, joka oli asunut elämästään varmaan lähestulkoon puolet oikeanpuoleista liikennettä hyödyntävissä maissa.

Artemis nyökkäsi a lähti kohti parkkipaikkaa, heilutellen Chevroletin avaimia käsissään. Seitsenpaikkainen, valtava Chevrolet Tahoe oli ehkä liioittelua, mutta hän ei osannut ajaa pienemmällä.

Caitlin ratkesi nauramaan, kun näki Artemiksen autovalinnan.
"Et sitten pienempää löytänyt", nainen kiusasi päätään pudistellen. Hyvä jumala, miehet olivat kyllä yksi logiikan riemuvoitto.

"En. Olen tottunut ajamaan Cadillacilla." Artemis puuskahti ja istui kuskin paikalle. Lieke nousi keskimmäiselle penkkiriville. 
"Sinunko se perhehelvetti parkkipaikalla on?"

"Ja naisesi ajaa minuakin vanhemmalla autolla. Olette tekin pari", Caitlin naurahti kiiveten itse pelkääjän paikalle. Artemiksen kyydissä ei tosin tarvinnut pelätä, joten ehkä hän toimi enemmän kartanlukijana. Ilman karttaa ja toivottoman kartanlukukyvyn kanssa, mutta silti.

"Niin olemme Loistava sellainen." Hän totesi hymyillen ja lähti parkkipaikalta. 
"Caitlin, keksi meille kiva paikka."

"Mitä jos vain ajamme sokkona ja pysähdymme, kun löydämme jotain hauskaa?" Caitlin ehdotti naurahtaen. "Hauska pieni seikkailu. Löydämme varmasti navigaattorin avulla takaisin, jos onnistumme eksymään."

Suunnitelmallinen perfektionisti Artemiksen sisällä itki, mutta mies myöntyi suunnitelmaan. 
"Tämän kerran."

"Tekee hyvää sinullekin olla spontaani", punapää ilmoitti ystävälleen, vaikka Artemis ei ollutkaan valittanut suunnitelmasta - tai oikeastaan sen puutteesta. Hän saattoi silti kuvitella, miten valitusvirsi oli käynyt kielellä, ennen kuin mies oli niellyt sen alas.

"... toki Ihanaa." Artemiksen äänessä värisi arvosteleva inho. 
"Oletpas halkeamassa innosta." kuului taaempaa.

"Hän kaipaa minuuttiaikataulua. Hänet voi jättää huomiotta", Caitlin naurahti kääntyen katsomaan Liekeä taaempana. "Ei saa kangistua kaavoihin."

"Ah, olet sellainen ihminen." Hän totesi hymyillen leveästi. 

Caitlin pyöräytti hartioitaan ja venytti niskaansa tilavan auton kyydissä, kun kääntyi takaisin katse menosuuntaan.
"Tiedättekö mikä olisi aivan mahtavaa? Jääjogurtti raikkailla hedelmillä." 

Artemis mietti hetken. 
"... en voi sanoa syöneeni. Etsipä siis sellainen paikka." Lieke ähkäisi takapenkiltä. 
"Et ole!?"

"On siis jo aikakin maistaa", Caitlin totesi, "eikö vain Lieke?" Eihän se nyt kävisi päinsä, että Artemis jättäisi niin herkullisen jälkiruoan kokeilematta. Se oli vielä kevyttäkin! Tai ainakin niin saattoi uskotella itselleen, kun sitä söi.
"Minä olen elänyt käytännössä koko kesän pelkällä jääjogurtilla. Juna-asemalla on suloinen pieni kahvila, joka tarjoilee sitä. Hyvä herkku kotimatkalle."

"Todellakin. Millainen ihminen on... Godverdomme." Lieke pudisteli päätään. Artemis pyöräytti silmiään. 
"Joojoo, mennään jo."

"Tuollainen ihminen", Caitlin naurahti osoittaen miestä vierellään. Häntä ei yllättänyt, ettei Artemis ollut maistellut moista herkkua. Mies harvoin söi ulkona, eikä varmasti katsonut jälkiruokalistan puoleen kuin pakotettuna.

Lieke huokaisi syvään. 
”Hullun hommaa tuollainen.” Hän pudisteli päätään.  
”Ankea elämä.”
”Sinulla on kotona ankeaa jos et lopeta.”

"Artemis ei nyt uhkaile yhtään ketään", Caitlin torui hakien ääneensä samaa sävyä, jota oli käyttänyt sisarenpoikiensa kanssa, kun nuo olivat olleet aivan pieniä. "Uhkaileminen ei ole kilttiä."

Artemis pyöräytti silmiään ja katseli tietä tiiviisti. Hän oli varovainen ratissa, vasta saatuaan ajolupansa takaisin. 

"Hyvä poika", nainen kehui kun Artemis oli hetken ollut kiltisti, eikä väittänyt vastaan tai loukannut ketään. Olisiko hänen pitänyt alkaa tehdä näin jo alusta asti, niin Artemiksesta olisi kasvanut kunnollinen mies nopeammin? Tuskinpa. Ehkä hänellä ei ollut ollut suurtakaan vaikutusta siihen, millainen mies nykyään oli, mutta olihan se hauska unelmoida.
"En kyllä ole ihan varma, miten raaskit jättää suosikkinorsuni näin pitkäksi aikaa itsekseen", Caitlin huokaisi raskaasti.

Mies vilkaisi Caitlinia ja hymyili vinosti. 
”Suosikkinorsusi on itseasiassa serkkuni ja tuon takapenkin hollantilaisen työnantajan silmien alla, joten hyvin sillä menee.”

"Mutta norsu ilman klovnia on aivan tylsä sirkusnumero!" Caitlin naurahti hilliten halunsa tökätä Artemiksen kylkeä. Ehkä miehen pitäisi antaa ajaa rauhassa, kun alla oli vieras auto, vääränpuoleinen liikenne ja takana pitkä ajotauko.

”Noh! Nyt tiedän siis oikeat ajatuksesi meidän tasostamme.” Mies pärskähti päätään pudistellen.

"Ovatko ne joskus olleet kätketyt? Voi harmi, luulin että olin alusta asti oikein suorasanainen", Caitlin kiusasi. Artemis ratsasti valtavaa puoliverioriaan oikein upeasti, eikä Amadeus näyttänyt niin kömpelöltä kuin mitä siltä olisi koon puolesta voinut odottaa. Hevonen ja ratsastaja tekivät huipputulosta, jos häneltä kysyttiin.

Tuloslistat eivät olleet ihan samaa mieltä. 
”Caitlin muuten, kaipaisin keväällä vähän tehovalmennusta.” Artemis myönsi salaperäisesti hymyillen.

"Enköhän minä saa muutaman pidemmän viikonlopun mahtumaan kalenteriini", nainen lupasi naurahtaen. "Miten sinä nyt niin?"
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] Luck is a matter of preparation meeting opportunity   To Syys 27, 2018 3:35 pm

Artemis puraisi huultaan. 
”... tähtään Grand Prix starttiin loppukesälle.”

"Niin sitä pitää!" Caitlin kannusti leveästi hymyillen ja kurotti taputtamaan ystävän olkaa. "Tietenkin tulen valmentamaan. Mitä loistavin syy tulla katsomaan teidän pienokaistannekin siinä sivussa."

”Siis hetkinen.” Lieke laski päässään hetken. 
”Oletko kolmessa vuodessa siirtynyt esteratsastajasta grand prixiin?” 

"Artemis on aina ollut lahjakas kouluratsastaja", Caitlin totesi kääntyen vilkaisemaan Liekeä. "Hän ei vain suostunut tunnustamaan sitä aiemmin, mutta tässä sitä ollaan. Sanoin alusta asti, että hänen pitäisi kilpailla koulussa enemmin, mutta jääräpää ei ottanut uskoakseen."

”En pidä sinusta. Olit huippu esteillä mitä, viisitoista vuotta.” Lieke puuskahti nauraen. 
”Noh, Caitlin. Kovaa työtä se on.”

"En sanonut ettet olisi tehnyt kovaa työtä", nainen huomautti. "Sanoin vain, että sinun olisi pitänyt alusta asti suunnata kova työntekosi kouluratsastukseen." Hänen mielestään jokaisen pitäisi, jos totta puhuttiin.

”Ja löysin upean hevosen.” Mies muistutti. 
”Muistaakseni Amadeuksen myynti ei mennyt noilla sanoin. Useampi tuttu katseli sitä.” Lieke naurahti.

"Minä sanoin heti, että siinä on hyvä hevonen Artemikselle, enkä ollut väärässä", Caitlin naurahti. "Teidän kaikkien pitäisi kuunnella minua enemmän. Juliankin olisi välttynyt monelta pahalta, kun olisi uskonut minua alusta asti joidenkin hevosten kohdalla."

”Veenit eivät usko mitään. Ja toisaalta hyvä, oletko nähnyt videota Starlingista? Upea hevoslapsi.” Niin upea varsa että teki mieli itkeä.

"Se on oikein kaunis", Caitlin myönsi hymyillen. Ei suinkaan heikoimpia varsoja, joita vuosien saatossa oli tullut nähtyä. "Minullakin on yksi aivan upea nuori hevonen käsissäni. Remona on tähti, sen nyt jokainen voi myöntää, mutta sanoisin, että siinä on vielä kirkkaampi tähti viiden vuoden päästä."

”Se on paljon sanottu. Harmi ettei minulla ole mahdillisuuksia siihen varsaan.” Hän huokaisi kovin kaihoisasti.

"Älä koskaan sano ei koskaan", Caitlin valisti naurahtaen. "Kuka tietää. Ehkä olet kymmenen vuoden päästä naimisissa rikkaan skottisi kanssa, ja hän on ostanut Starlingin sinulle."

"Veenit eivät myy sitä." Lieke huomautti nauraen. Artemis kurtisti kulmiaan. 
"Rikas skotti? Hänkö on se joka kuristi sinua hotellihuoneessasi?"
"Mitä!?"

"Jokainen hevonen on myytävänä oikeasta hinnasta", Caitlin huomautti naurahtaen. Hän ei tuntenut yhtäkään hevoskasvattajaa tai myyntitilaa, joka ei olisi myöntänyt sen olevan totta. Osa teki sen pitkin hampain, mutta totuus oli, ettei hevosbisneksellä koskaan rikastuttu. Ei se vaatinut kuin yhden epäonnisen, salaperäisen ontumisen, ja yhtäkkiä kustannukset räjähtivät käsiin. Monet myivät parhaimman varsansa nimenomaan sen tähden, että sillä rahalla sai pidettyä ja koulutettua useamman korkeammalle tasolle.
"Ketähän sinä olet kuunnellut? Ja millä kielellä?" Caitlin naurahti.

"Epäilen ettei hevosistä ymmärtämätön skottini maksaisi sitä hintaa." Lieke totesi hymyillen. Skotti ei maksaisi edes sormusta ja häitä, jos siitä aloitettiin. 
"Kisapaikalla kulkeva huhu. Ilmestyit ovelle kuristusjälki kaulassasi kun joku mies oli ensin avannut oven. Ja huuli halki."

"Sinulla on aikaa opettaa hänet tavoille nyt", Caitlin huomautti, tosin ehkä olisi parempi, jos ei-pariskunta opettelisi ensin olemaan ärsyttämättä ja tönimättä toisiaan. Hän kohotti kulmaansa. Kuristusjälki?
"Sinun ei-väkivaltainen-vain-äkkipikainen miehesi alkaa kuulostaa todelliselta hurmurilta", Caitlin sanoi kuivasti Liekelle.

Lieke ei edes vastannut Caitlinin sanoihin tapakoulutuksesta. Hän nojautui taakse ja hieroi kasvojaan epätoivoisesti. 
"Hyvä jumala... Caitlin!" Artemis vilkaisi taustapeilistä. 
"Kai tiedät että Julian ripustaa sellaisen mulkun nilkoistaan kattoon jos ja kun saa kiinni?"

Julianin sietäisikin tehdä niin. Artemis voisi auttaa, eikä hänellä olisi mitään vastaväitteitä asiaan. Tuskin olisi Veronicallakaan, tarkemmin ajateltuna.
"Kun saa kiinni. Ei siitä ole pienintäkään epäilystä. Bex tietää miehestäsi", Caitlin huomautti kulmaansa kohottaen katsellen takapenkille. Sen hänkin muisti tallilta, että jos Bex tiesi jotakin, kaikki muutkin tiesivät sen varttia myöhemmin.

"Julian on vikkelä poika juoksemaan ja Sawnien mukaan hänellä on helvetillinen oikea suora." Artemis totesi kuivasti. Serkkuparka. 
"Ei se... Hyvä jumala! Se ei ole sitä miltä kuulostaa vai näyttääkö kaulani siltä että minua olisi tosissaan kurisettu? Jestas. Se... Se on vain jotakin mistä pidän ja korkeintaan kaula on punoittanut kun olen mennyt ovelle." Nainen mutisi hiljaa. Niin häpeissään, että Artemiskin uskoi. Kukaan ei halunnut selittää tuollaista valmentajilleen. 
"Mikä keinuttaa venettäsi, mutta ilmeisesti joku on sinulle jostain sitten katkera."

Caitlin kohotti kulmaansa entistä korkeammalle Lieken selityksen myötä. Ei sitä auttanut kuin uskoa, sillä kukaan ei käyttäisi tätä selityksenä päästäkseen tunnustamasta, että mies oli kohdellut kaltoin. Ei suinkaan. Moni olisi mieluummin väittänyt miehen pahoinpidelleen kuin tunnustanut moista.
"Olin jo unohtanut, millainen aikuisten hiekkalaatikko arvokisat aina ovat", Caitlin huokaisi hieraisten kasvojaan. Kuinka mahtavaa, että moiset puheet kiersivät ympyrää ratsastajien keskuudessa. No, Liekellä oli onneksi töitä niin, ettei tarvitsisi pelätä uusia hevosia etsiessä, saisiko kuulla tästä kuittailua uusilta omistajilta.

Lieke piti käsiä ohimoillaan ja vinkaisi hiljaa. 
"... tapan sen saksalaisen." Nainen mutisi hiljaa. Hän todella tekisi sen. 
"En tule olemaan arvokisoissa enää koskaan, joten se tuskin on minulle ongelma." Nainen ähkäisi hiljaa. 
"Miksi miesten pitää aina selitellä naisen syyksi rukkasensa?"

"Kylläpä sinulla nyt on synkkä näkyvyys tulevaisuudellesi", Caitlin pudisteli päätään. Tokio olisi parin vuoden päästä, ja sitähän varten näitä maailmanmestaruuksiakin nyt ratsastettiin.
"Jaa'a. Mukavampaa kun voi syyttää muita?"

”Tällä maineella.” Lieke vinkaisi ja pudisteli päätään. 
”Selvisin Julianin tapailusta ilman kyseenalaista mainetta!” Nainen ähkäisi. 
”Tuo on se syy, arvasit oikein.” Artemis vahvisti. Hetkinen. 
”Etkö sinä ole Juliania melko hyvin nuorempi?”

"Niinhän sinä luulet", Caitlin huomautti. Ei kai kukaan tiennyt omaa mainettaan, ennen kuin se oli niin surkea, että se esti tekemästä yhtään mitään ilman muistutuksia kaikista virheistä? Hän kuvitteli oman maineensa olevan hyvillä kantimilla, mutta todennäköisesti hän oli senkin kanssa aivan hakoteillä.

Lieke kohotti katsettaan. 
”... Kerro.” Mitä hänestä oli puhuttu? 
”Muutaman vuoden.” 
”Saakelin kettu sekin.”

"Minä en kuuntele muiden puheita", Caitlin huomautti naurahtaen. Senhän takia hän ei ollut kuullut kuristusjäljistäkään aiemmin! Jos hän olisi, Lieke ei suinkaan olisi saanut neuvoja haljenneen huulen peittelemiseen vaan naisten kodin apulinjan numeron.

Artemis taas kuuli satunnaisia pätkiä sieltä täältä kun kierteli juttelemassa muiden kanssa. 
”Muutkin voisivat jättää kuuntelematta.” Nainen mulkaisi Artemista pahasti.

"Mutta mitä Artemis sitten tekisi kaikella ajallaan? Hänellä ei ole ystäviä, joiden seurassa pyöriä kisapaikoilla", Caitlin kiusasi tökkäisten kuljettajan kylkeä pehmeästi.

Artemis vilkaisi Caitlinia. 
”Mutta kuulen nämä jutut jutellessa tuttujen kanssa.” Mies totesi kuivasti naurahtaen. 
”Lieke, ei sinun urasi mihinkään tuost mene. Unohtuu viimeistään ensimmäisten voitinjuhlien aikana, usko minua.”

"Sinulla on siis kyseenalaisia tuttavia", Caitlin totesi. "Minä en koskaan puhu tällaisista asioista julkisesti." No, melkein koskaan. Sitä ei laskettu, jos hän kiusasi ystävien kesken paikalla olevaa ja keskusteluun osallistuvaa osapuolta.
"Epäilemättä joku tekee jotakin vielä dramaattisempaa seuraavan kahden viikon aikana", Caitlin myötäili. Kilpailuissa tuntui aina sattuvan ja tapahtuvan, vaikka hevospiirit olivatkin tavattoman pienet.

Ehkä niissä juuri siksi sattuu ja tapahtui. 
”Tai ehkä vain opin höristämään korvie viereiseen pöytään.”

"Älä höristele. Ei näytä kauniilta", Caitlin torui hymy huulillaan.

Artemis hymyili viattomasti ja pysäytti auton lopulta sitä jääjogurttia kyltissään lupaavan paikan viereen.
”No niin naiset, mennääs sitten.”

Caitlin nousi auton kyydistä niinkin lahjakkaasti, että oli pudota epäonnistuessaan arvioimaan etäisyyttä maankamaraan, ja kolautti kyynärpäänsä ovenkarmiin. Kättään hieroen hän suoristautui ja sulki oven. No, ei sentään kuhmua päähän!
"Miksi kyynärpäässä täytyy olla hermo", nainen manasi hieroen kyynärpäätään, jonka lyöminen oli saanut koko käden säteilemään. Tuntui kuin kädestä olisi kadonnut tunto kerralla.

Artemis pudisteli päätään episodille. 
”Sinussa ei saisi olla ainuttakaan.” Mies mutisi ja sai edellä kulkevan naisen nauramaan.

"Minun hermoissani ei ole muuta vikaa kuin se, että ne ovat lyömäetäisyydellä", Caitlin vastasi kurottaen tönäisemään Artemista. Kehtasikin nauraa hänen kömpelyydelleen - jolle hän tosin reiluuden nimissä nauroi itsekin jatkuvasti.

”Kaikki on lyömäetäisyydellä jos sinusta puhutaan.” Mies muistutti nauraen ja pyöräytti silmiään. Ei tässä ollut mitään järkeä. Caitlinin ei olisi kuulunut selvitä aikuisuuteen. 

Caitlin ei olisikaan selvinnyt, jos olisi syntynyt parisataa vuotta aiemmin. Hän olisi kuollut avomurtuman aiheuttamaan verenmyrkytykseen tai ainakin ollut koko viisivuotiaasta saakka täysin liikuntakyvytön, kun olisi murtanut jalkansa eri kohdista.
"Ole siis varovainen tai lyön sinua!" Nainen uhkasi nauraen, joskin tarttui nopeasti Artemiksen käsipuoleen, ennen kuin kompuroisi askelmilla sisään kahvilaan.

Artemis kohotti kulmiaan, astellen sisään samalla. 
”Et löisi tukeasi.”

Ihan vain siitä hyvästä että mies sanoi moista, Caitlin mätkäisi ystävänsä selkää.
"Älä kerro minulle mitä voin ja en voi tehdä."

”Kuka sitten?” Mies naurahti. Lieke oli jo ehtinyt valikoimaan itselleen ison annoksen jogurttia, mansikoita, hedelmänpalasia ja passionkastiketta. 
”... jäätelöä?” Artemis kohotti kulmiaan. 

"Minä", Caitlin tökkäsi Artemiksen kylkeä. "Vain minä saan kertoa minulle mitä voin ja en voi tehdä." Hän vilkuili hetken vaihtoehtojaan, ennen kuin päätyi valitsemaan suurimman annoksen jogurttia, tuoreita hedelmiä ja ihan vain koska hän ansaitsi sen, suklaakastiketta.
"Tämä on taivas", nainen julisti jääjogurttipurkki kourassaan.

Artemis kohotti kulmiaan. 
”Sehän on vain... pehmistä?” Mies ei nähnyt viehätystä. 

"Ei!" Caitlin protestoi nauraen. "Pehmis maistuu jäätelöltä, tämä maistuu jogurtilta. Terveellisempää ja kevyempää ja jättää paljon raikkaamman tunteen kuin ne kermajäätelöt."

Mies nyrpisti kevyesti nenäänsä, puntaroiden. Lopulta hän otti pienen kupin sitä, vadelmilla. Ei muuta. Hän otti siitä kuvan ja lähetti Veronicalle, vain jotta nainen voisi olla hänestä ylpeä.

"Ai sinustakin on tullut instagramin orja, ja kaikki ruoka pitää kuvata ensin sinne", Caitlin kiusasi ystävää arvaten, ettei kyse suinkaan ollut siitä. Tilaisuus oli kuitenkin liian hyvä ohitettavaksi, joten täytyihän Artemista hieman kiusata.

”... mikä on instagram?” Lieke huokaisi kauempana. Ai hyvä luoja.

"Tuo on jo enemmän se mies, jonka minä tunnen!" Caitlin nauroi tyhjä lusikka koholla. Se oli ehdottomasti vastaus, jota Artemikselta sopi odottaa. Miehen puhelin värähti viestin merkiksi, kun Veronica vastasi lyhyellä videolla Raisasta pyörimässä onnessaan ympyrää häntä heiluen. Nainen oli nerokkaasti lähettänyt videon ilman ääntä, jotta hänen lässytyksensä koiralle jäisi pimentoon.
’Raisakin on iloinen puolestasi.’

Mies pudisteli päätään. Ei hän sillä tiedolla mitään tekisikään, joten onneksi Caitlin ei selostanut. Hän hymyili kovin lämpimästi videolle Raisasta, kuullen päässään mikä lässytys sai sen innostumaan noin. 
”Ensimmäistä kertaa kaipaan kotiin matkoilta.”

Caitlin oli seurannut miehen ilmeitä, kun tuo luki viestinsä. Artemis näytti niin onnelliselta, ettei hän olisi voinut olla iloisempi miehen puolesta.
"Tervetuloa kerhoon", Caitlin vastasi taputtaen miehen selkää kannustavasti. "Eihän sinulla enää olekaan kuin pari viikkoa kestettävää."

”... lennän kohta vielä etuajassa.” Mies nurisi hiljaa. 
”Se on outo tunne.”

"Et ikinä jättäisi käyttämättä tilaisuutta nalkuttaa Brianille jostakin aivan naurettavasta asiasta", Caitlin huomautti. Hän tosin ymmärsi, mistä Artemis puhui. Oli kummaa kaivata kotiin, ja samaan aikaan se tuntui luonnollisimmalta asialta maailmassa.
"Siihen tottuu. Tai ainakin sen kanssa oppii elämään."

”... voisin vaikka jättääkin.” Ei hän voisi, mutta mieli teki. Helvetisti. 

"Hitto, sinä todella kaipaat kotiin", Caitlin naurahti pehmeästi. Ei mikään muu saisi Artemista edes ajattelemaan moista. Se oli ennenkuulumatonta.
"Älä huoli, pidän sinulle seuraa siihen asti että lentoni lähtee. Voin yrittää olla tavallistakin ilkeämpi, jos siitä tulee kotoisa olo", nainen kiusasi hymyillen.

Artemis nyrpisti nenäänsä Caitlinin sanoille. 
”Kotona on kaikki. Veronica, koirat. Aivan parin kuukauden kuluttua myös lapseni. Helvetissä jättäisin nalkuttamatta Brianille. Ja et sinä ole sama asia, en voi vastata rivouksilla.”

Oli ihana kuulla, miten hyvin Artemiksella oli asiat kotopuolessa, kun mies nyt kaipasi kotiin näin kovin.
"Voit vastata", Caitlin huomautti vain vaivoin tukahdutettua naurua äänessään, "voi vain olla, että ne jäävät viimeiseksi asiaksi mitä koskaan sanot."

”Kumpi tappaisi minut ensin, David vai Veronica?” Mies totesi vaisusti hymyillen. Ei kauan enää jännitystä.

"Anteeksi kuinka?" Caitlin kysyi koettaen hakea ääneensä dramaattista järkytystä. "Sinä et selviäisi koskaan edes lennollesi. Minä tappaisin sinut siihen paikkaan, tai ainakin katkoisin kielesi."

”Noh!” Mies levitti käsiään nauraen huvittuneena. 
”Olet mahdoton.”

"En. En vain kuuntele rivoja kommentteja keneltäkään muulta kuin aviomieheltäni", Caitlin korjasi naurahtaen. Ei se ollut mahdottomuutta, se oli vain... irlantilaista temperamenttia ja itsevarmuutta.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] Luck is a matter of preparation meeting opportunity   To Syys 27, 2018 3:35 pm

”Oh, David kertoo sellaisia?” Artemis virnisti kiusallaan ja haroi hiuksiaan. Samaa olisi kai voinut kysyä hänestä.

"Tahdotko todella kuulla tästä aiheesta enemmän?" Caitlin haastoi punertava kulma koholla. "Sitä minäkin. Joten, mitä jos kerrot enemmän tulevasta kummilapsestani? Joko teillä on väriteema kasassa, jota ei sovi sotkea noloilla lahjoilla?"

”Sehän oli vain kyllä tai ei kysymys.” Ei hän halunnut mitään selventävää vastausta. 
”Väriteema? Maanläheisiä ja neutraaleja värejä jos mahdollista.”

"Eli tuon jotakin, missä on kaikki sateenkaaren värit mahdollisimman kirkkaina neonsävyinä", Caitlin nyökkäsi pirteästi, "ymmärretty."

”Mahtavaa.” Artemis pudisteli päätään. 
”Sanoin että jos mahdollista.”

"Mutta et sanonut jooko tai kiitos", Caitlin kiusasi. No ei, hän koettaisi löytää jotain hieman rauhallisemman väristä lapsipoloiselle, ettei lelu tai vaate tai mitä ikinä hän päätyisikään ostamaan vallan särkisi silmiä.

”No vaatteissa ole kiltti, leluista tiedän ettei se aina ole mahdillista saatika edes hyväksi lapselle.” Silti häntä karmi ajatus.

"Niin sitä pitää", nainen naurahti. "Säästän silmiänne kaikista kamalimmilta värihirviöiltä." Hän ostaisi jotain rauhallisen pastellista vauvalle, vaikkakin vaatteisiin hukkuisi äärimmäisen nopeasti. No, väliäkö sillä. Kuka muka ei rakastanut ostaa vauvanvaatteita?

Vauvat myös tekivät pyykkiä, joten vaatteita saikin olla. 
”Oletko muuten kuullut Morlandeista? Heidän kuopuksensa on melko persoona.”

"Siihen uskoon olen jäänyt", Caitlin naurahti, "mutta en ollut aivan varma, kuinka luotettavana lähteenä Harrietia voi pitää. Hän kuvaili Ameliaa paholaisen pennuksi."

Artemis repesi nauruun kuvaukselle. 
”Ja hän on tyttöparan kummitäti!”

"Luulen, että se oli suurin syy sille, miksi hän tiesi voivansa sanoa niin ilman että pikkuveli on nalkuttamassa asiasta", Caitlin naurahti. Tai kenties se vain oli Harrietin huumorintajua parhaimmillaan. Hänestä tuntui että Morlandien vanhempi sisarus oli kerrassaan kiero nainen.
"Eikö teillä muka ole jo jotain yhtä rakastavaa lempinimeä lapsellenne kuin omat hellittelynimenne?" Caitlin kysyi kulmaansa kohottaen ja lusikoi jääjogurttiaan onnellisena.

”Ei.” Artemis pudisteli päätään. Pikkuprinsessa, Kyra... siinä ne. 
”Pieni neiti Morland on hyvin vaativa lapsi.”

"Olen yllättynyt. Oletin vähintäänkin Pikkupirua, jos ei jotain pahempaakin", nainen naurahti. Sen jälkeen, miten pariskunta puhui toisistaan helvetin valtijoina, mikään ei olisi enää yllättänyt. Paitsi ilmeisesti se, ettei lapsi ollut vielä tienannut moista lempinimeä.
"Aistinko äänessäsi hentoisen toiveen, ettei omanne olisi sellainen?" Caitlin kiusasi aurinkoinen hymy huulillaan. Artemiksen lapsi voisi olla miten mahdoton tahansa, ja mies rakastaisi vauvaansa siitä huolimatta ehdoitta. Sen hän tiesi aivan varmaksi.

”Minun lapseni on korkeintaan pieni prinsessani tai sellaista.” Mies totesi pehmeästi. Kauempana Lieke taisi tekstiviestitellä. Nainen ei vain saanut itseään kiinnostumaan lapsista. 
”Hän saa olla millainen tahansa, kunhan vain on terve. Mutta Amelia on kyllä yksi... noh. Hän on vähän työteliäs lapsi. Tasapainoa veljelleen joka on aina herra Aurinkoinen.”

”Pieni prinsessasi ehdottomasti. Tulet vielä lellimään lapsesi piloille heti alkumetreistä”, Caitlin kiusasi leveän hymyn kera. Artemis olisi loistava isä, siitä hänellä ei ollut epäilystäkään.
”Tasapaino on tärkeää elämässä”, nainen naurahti. Ehkä hieman vähemmässä mittakaavassa kuin sisarusten vastakohtaisuutena, mutta tärkeää kuitenkin.

”En tekisi sellaista karhunpalvelusta lapselle.” Ei, hän vain yrittäisi olla hyvä isä. Se oli riittävä tavoite. 
”He voivat olla eri mieltä nyt.”

”Varmasti ovat. Harrietista se on hilpeää”, Caitlin naurahti päätään pudistaen. Hän vain toivoi, että nainen puhuisi lapsen kuullen kiltimpään sävyyn kuin hänelle, tai Amelia oppisi kovin kyseenalaisia asioita heti ensimmäisinä vuosinaan maan päällä.
”Minä lupaan olla nauramatta, kun pieni prinsessanne valvottaa teitä.”

”Harriet on ilkeä nainen.” Mies totesi nauraen. Vai oli tui julma kummilapselleen. 
”Kiitos siitä, arvostan elettäsi.”

”Harrietilla on kieroon kasvanut huumori”, Caitlin totesi naurahtaen. ”Sitä se kouluratsastus teettää.” Tai sitten hän vain tunsi tavattoman paljon kieroja ihmisiä, jotka vain sattuivat olemaan myös kouluratsastajia.

”Heilläkin on siis tasapaino kun... hyvä on, hänen veljensäkin osaa olla kiero.” Mies myönsi nauraen ja pudisteli päätään huvittuneesti. 
”... tämä oli hyvää.”

”Niinpä”, Caitlin virnisti. Teddy osasi ehdottomasti olla kiero, siitä hänellä ei ollut epäilystäkään.
”Ha! Minähän sanoin”, nainen juhli leveä virne huulillaan. ”Tuo olisi kyllä pitänyt saada kameralle. Artemis Cavanaugh tunnustamassa että kesän hittiherkku on oikeasti hyvää.”

Mies kohautti olkiansa. 
”Tiedät ettei se johdu siitä että epäilen makua.” Vaan edelleen vanhoista syömistottumuksista.

”Älä pilaa hienoa huviani totuudella”, Caitlin torui naurua äänessään. Kyllä hän tiesi, ettei se ollut miehelle niin yksinkertaista, mutta joskus tuntui paremmalta nauraa tällaisille asioille kuin pohtia, miten merkittäviä ne olivatkaan.
”Olen kyllä silti ylpeä, että onnistuin houkuttelemaan sinut jääjogurtin pariin.”

Mies hymyili vinosti ja pudisteli päätään. 
”Niin niin. Onnittele itseäsi.”

”Minä onnittelen”, Caitlin lupasi syöden hartaudella jääjogurtin loppujaan. ”Ei minua kukaan muukaan ole täällä juhlimassa, joten kaikki pitää tehdä itse”, nainen vitsaili. Eipä hän suurta syytä juhlaan antanutkaan, mutta väliäkö sillä.

”Minä olen.” Mies muistutti. Hän oli täällä näin ajoissa nimenomaan kollegansa takia.

”Se on totta”, Caitlin naurahti kurottaen taputtamaan kädellään Artemiksen poskea. ”Olit herttainen kun tulit tänne jo, vaikkakin sitten naisystäväsi tahtoa uhmaten.”

”Ei Veronica minua määräile.” Mies puuskahti päätään pudistellen. 
”ihme, ylsit.”

”Selvä, ei määräile”, Caitlin vastasi ääni naurua täynnä. Se jos mikä kieli siitä, kuinka paljon nainen uskoi moiseen väitteeseen.
”Yllän aina hutkimaan sinua takaraivollekin. Ei tämä tehnyt edes tiukkaa”, Caitlin huomautti toispuoleisen virneen kera.

”Harmi etten kasvanut vielä muutamaa senttiä.” Artemis totesi laiskasti. Sitten Caitlin ei olisi yltänyt!

”Niinpä. Mikä pätkä sinusta jäikään”, Caitlin tökkäsi miestä silmiään pyöräyttäen. Idiootti!

"liian lyhyt jos minua ylletään läpsimään." Artemis myönsi hymyillen. 
"Mistä puhutaan?" Lieke elätteli toiveita nyt siitä ett aihe olisi vaihtunut.

”Siitä miten lyhyt Artemis on”, Caitlin vastasi Liekelle naurahtaen. ”Voisit olla kolmemetrinen, ja keksisin silti keinon yltää läpsimään sinua.”

Lieke vilkaisi pitkää miestä. 
"Tiedän ihmisen joka on pidempi." Hän oli kerran sattumalta törmännyt samaan aikaan Bealle kuin tuon siskonpoika. 

”Hienoa”, Caitlin pyöräytti silmiään. ”Lisää jättiläisiä tähän maailmaan. Sitähän tässä tarvittiin.”

"Olen aika varma että hän on yli kaksimetrinen." Lieke myönsi otsa kurtussa. 
"Vinnie on minua sentin pidempi." Artemis muistutti Caitlinia.

”Vinnie myös kulkee sen näköisenä, että hänen selkänsä on ylikeitettyä spagettia”, Caitlin huomautti huvittuneena.

"... No se." Artemis ei ymmärtänyt miten jonkun ryhti saattoi olla niin surkea, sillä mies näytti satulassa erilaiselta. 

”Niin, joten Vinnietä ei lasketa. Hän näyttää päätä lyhyemmältä”, Caitlin summasi. ”Käy silti sääliksi teitä hujoppeja. Lyötte päännekin ovenkarmeihin jatkuvasti.” Hän ainakin olisi tehnyt niin, jos olisi ollut pidempi - ja teki välillä siitä huolimatta, ettei ollut kaksimetrinen.

"Syy miksi meillä lamput ovat korkealla ja ei juurikaan roikkuvia malleja." Artemis totesi tyynesti. 

"Kaikkea sitä täytyykin ottaa huomioon, kun on noin valtava hujoppi", Caitlin naurahti pyöräyttäen hartioitaan. Hän vilkaisi kahta muuta. "Joko olemme valmiita palaamaan autolle?" Ei heillä tainnut sen parempaa tekemistä olla kuin kahvilallakaan oleilu, mutta... ehkä aika kuluisi mukavammin, kun vaikka ajelisi vieraiden maisemien halki. Tai vain tunnustaisi tappionsa ja palaisi takaisin kisapaikalle hierottavaksi, kun fysio tahtoisi tehdä jotakin.

"Palataan vain." Artems myöntyi ehdotukseen ja Lieke asteli muiden mukana kohti valtavaa autoa. 
"Niin pitää. Onneksi en ole tämän pidempi."

"Hevoset loppuisivat kesken, jos olisit kovin pitkä", Caitlin naurahti. Urheiluhevosissa pidettiin tietystä koosta, ja se rajoittui sinne 160 ja 170 sentin välille, sillä sitä suuremmat hevoset tuppasivat olemaan kömpelömpiä, raskaampia ja vaikeammin itseään kokoavia yksilöitä. Norsuja.

Oli kysymys ratsastustaidosta, Artemis tykkäsi sanoa. Tai sitten siitä että hänen apunsa ylsivät oikeaan kohtaan isompaankin hevosta. Mies istui kuskin paikalle ja ohjasi auton kohti kisapaikkaa. Ehkä he voisivat pysähtyä matkalla jossakin. 
"Esteratsastus oli haastavaa, sen myönnän."

"No ei kai", Caitlin naurahti kiivettyään itseään kolhimatta auton kyytiin. Saavutus se oli pienikin saavutus, ja hän oli valmis juhlistamaan tätä.
"En ole ihan varma, miten edes onnistuit siinä. Olisi luullut, että saat hevosen aina pois tasapainosta keikkumalla koko kaksimetrisellä kropallasi mukana."

"Caitlin!" Artemis jyrähti, tavoitellen äärimmäisen loukattua äänensävyä. 
"Jos olet koskaan katsonut hyppäämistäni, tiedät että minä en keiku."

Nainen vain nauroi raikuvammin moiselle komennukselle. Siinähän jyrisi hänen nimeään, se ei häntä hetkauttanut suuntaan tai toiseen.
"Sehän siitä juuri teki niin ihmeellistä. Sinun olisi luullut keikkuvan miten sattuu mukana, mutta ei."

"Kutsutaan kehonhallinnaksi ja ratsastustaidoksi." Artemis mutisi nyreästi. 
"Kun on pitkät raajat, pitää olla tietoinen siitä missä ne ovat ja mitä tekevät."

"Tuo pätee jokaiseen, joka istuu hevosen selässä", Caitlin totesi, "mutta kieltämättä sinä veit sen äärimmäisyyksiin." Hän tunsi pääsevänsä vähällä, kun vertasi siihen, miten paljon töitä Artemis oli joutunut tekemään esteillä, jotta voisi antaa ratsunsa hypätä ilman häiriöitä.

"Se kannatti." Artemis oli saanut upean uran, siitä ei ollut epäilystäkään. 

"Ehdottomasti. Ja ei siitä ole haittaa ollut sinun kouluratsastusurallesikaan", Caitlin naurahti. Artemis oli tehnyt upeasti työtä Amadeuksen kanssa, ja tässä sitä oltiin. Miehellä oli jo toinenkin kouluratsu, herttainen nuori Ducky.

Kolmatta ei olisi tulossa. Hän keskittyisi kahteen poikaansa sillä aikaa kun opettelisi elämään ihmislapsen kanssa. 
"Ei, mitä nyt voisin olla paljon parempi."

"Sinulla on aikaa. Kärsivällisyys on valttia, varsinkin kouluratsastuksessa. Oikotietä onneen ei ole", Caitlin naurahti. "Parasta tulosta syntyy, kun on tehnyt vuosikaudet työtä saman hevosen kanssa, eikö vain Lieke?"

Lieke hymyili leveästi. 
"Mmm. En olisi tässä jos en olisi saanut kasvaa Coman ja Versaillesin kanssa yhdessä. En tosiaan olisi taidoiltani samassa pisteessä."

"Nimenomaan", Caitlin nyökkäsi hymy huulillaan. "Kouluratsastus on ennen kaikkea ratsukon välistä harmoniaa, eikä sitä opita kuukaudessa tai edes vuodessa. Parhaan tuloksen saavuttaa, kun antaa itselleen ja hevoselleen aikaa."

”Onneksi minulla on aikaa. Ei puhettakaan kilpailemisesta ensi keväänä.” Artemis totesi hymyillen.

"Vain kovaa treeniä kesää varten, vai miten se menikään?" Caitlin kiusasi naurahtaen. "Otan vielä Amadeuksen kylään, jos unohdat hienon hevosesi ihan kokonaan kaiken vauva-arjen keskellä."

”Loppukesää.” Artemis totesi hymyillen.
”Hei, tuossa oli ideaa!”

"Loppukesä tulee nopeammin kuin uskotkaan", Caitlin naurahti. "Teddy voi varmasti vahvistaa sen sinulle. Eikö Morlandien esikoinenkin täytä jo kohtapuoliin kaksi?"

”Täyttää. Herran jumala. Olen ollut Veronican kanssa kaksi vuotta.” Hän nauroi ääneen ajatukselle. 
”Hei, saimme kutsun kenttätiimin luo syömään kuuden maissa! Montako ilmoitan?”

"Äänensävystäsi päätellen se on kaksi vuotta pidempään kuin aluksi ajattelit", Caitlin nauroi Artemiksen mukana. Hän ei voinut kuin toivoa, että pariskunta saisi monta onnellista yhteistä vuotta lisää.
"Minä voisin tulla. Tule sinäkin Artemis", Caitlin vastasi tökäten ystäväänsä.

”Kuin kumpikaan meistä ajatteli.” Hän totesi nauraen. Artemis älähti ja vilkaisi Caitlinia. 
”Halutaanko minua sinne?”

Sekin oli varsin totta. Artemis ja Veronica tuntuivat uhmanneen niin omia olettamuksiaan kuin monen muun uskomuksia, kun olivat edelleen yhdessä - ja hankkimassa lasta.
"Minä haluan, joten sinä tulet. Eikö se ollut ihan avoin kutsu, Lieke?" Hänestä tuntui, ettei Bex harrastanut minkäänlaisia muita kutsuja. Kaikki olivat aina tervetulleita, ja mitä enemmän he toivat seuraa mukanaan, sen parempi.

Lieke vilkaisi. 
”oli.” Hän totesi hymyillen pehmeästi. 
”Hyvä on, minä tulen.” Lieke ilmoitti kolmen saapuvan paikalle.

"Täydellistä. Nyt meille on ruokaakin illaksi, eikä tarvitse pohtia, miten saisi ajan kulumaan", Caitlin naurahti. Tämähän oli pelkkää voittoa!

”Niin on. Pitäisikö viedä jotain? Pysähdytään jossain kaupassa.” Artemiksella oli sentään käytöstavat.

"En usko, että sitä protestoidaan, jos tuomme jotain mukanamme", Caitlin vastasi harteitaan kohauttaen. "Aavistustakaan, mitä he laittavat ruoaksi? Eikö viini ole aina hyväksytty tuotava oli tilanne mikä tahansa?"

”Viiniä voisi.” Artemis totesi. Lieke nosti päätään. 
”Kalaa eli varmaan valkoviini olii tervetullutta.”

"Siinähän meillä on siis ratkaisu", Caitlin totesi. Valkoviini maittoikin hyvin näin kuumalla säällä, ja kala kuulosti kerrassaan herkulliselta päivälliseltä.
"Kyllä tässäkin on puolensa, kun kaikki eivät ole hotellissa."

”Niin on.” Artemis myönsi nauraen. 
”Etsikää meille siis kauppa.”

"Lieke, sinun tehtäväsi on nuorimpana näyttää, miten mahtavia älypuhelimet ovatkaan", Caitlin virnisti olkansa yli Liekelle. "Google auki ja hakemaan."

Lieke etsi nopeasti. 
”Kilsa suoraan ja siinä tien vieressä heti vasemmalla.”

"Ajattele miten helppoa meidänkin elämämme olisi, kun löytäisimme mitä tahansa tietoa näin vaivattomasti", Caitlin naurahti Artemikselle. Hän osasi käyttää puhelintaan riittävän hyvin, että sai soitettua, lähetettyä viestejä ja luettua sähköpostinsa. Se riitti hänelle.

”älä edes aloita.” Artemis varoitti nauraen ja käänsi pian auton parkkipaikalle. 
”Kuka osaa osta kelvollist viiniä?”

"Minä luotan aina myyjiin, joten en ainakaan minä", Caitlin naurahti. Hänen ymmärryksensä viineistä rajoittui siihen, että punaista punaisen lihan kanssa ja valkoista valkoisen lihan kanssa.

”Odottakaa autossa.” Artemis totesi huokaisten ja nousi autosta. Mies palasi pian neljän viinipullon kanssa, paria erilaista. 
”Noin.” 

"Miksi minusta tuntuu, että meidän kykyjämme epäiltiin nyt suuresti", Caitlin naurahti Artemiksen lähdettyä huokaisuineen kaupan puolelle. Hän oli aina onnistunut valitsemaan ihan hyvää viiniä, kun myyjät olivat tehneet työnsä kunnolla!
"Miten en ole kuullut yhtään valitusta siitä, että amerikkalaiset ovat typeriä tai heidän viinissään on jotain pahasti vialla?" Caitlin kiusasi, vaikkakin täällä taidettiin kasvattaa paljon enemmän viinirypäleitä kuin briteissä konsanaan.

”Se voi olla.” Lieke mutisi huvittuneena. Artemis mulkaisi Caitlinia. 
”Luulitko että ostin amerikkalaista?”

”No sieltähän se tuli”, Caitlin ratkesi nauramaan. Olisihan se pitänyt arvata, ettei mies menisi lähellekään paikallisia viinejä, vaikka ne olisivat varmasti kustannuksiltaan alemmat.
”Mitä siis juomme tänään? Ranskalaista?”

”Saksalaista ja ranskalaista.” Artemis totesi hymyillen. Hän ei ikinä juonut huonoa viiniä. 

”Et edes antanut täkäläisille mahdollisuutta. Kuinka julmaa”, Caitlin kiusasi miestä.

”amerikkalaisilla on ollut mont ja pettäneet aina.” Mies totesi tyynesti ja painoi isolla tiellä kaasua enemmän. 

”Niinpä niin”, Caitlin naurahti. ”Olet tainnut sanoa samaa brittiläisistä viskeistäkin.”

”Kaikista muista viskeistä kuin irlantilaisista.” Artemis puuskahti nauraen. 

”Niin arvelinkin”, Caitlin naurahti. Punapää vilkaisi Liekeä. ”Oletko sinä samanlainen? Kaikki paitsi hollantilainen olut on surkeaa?”

Lieke pudisteli päätään. 
”Skotlantilaiset miehet ja viskit, belgialaiset vohvelit ja sitä rataa.”

”Kansainvälistä. Hyvä valinta”, Caitlin naurahti. Jokaisella maalla oli puolensa, kunhan niitä vain vaivautui etsimään.

Vaikka eipä Lieke viskiä juonut kuin kulauksen tai kaksi jos Anguksella oli lasi kädessään. Ei hän muuten sitä juonut. 
”Voiko muuta edes olettaa? Mennäänkö suoraan kiusaamaan englantilaisia?” Artemis vilkaisi kelloa.

”Siellä on myös brasilialainen ja jenkki”, Caitlin huomautti naurahtaen. Eivät he voisi pelkkiä englantilaisia siis kiusata!
”Mutta mennään vain. Meillä on tuomisiakin! Se on ihan hyvä syy tulla etuajassa.”
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] Luck is a matter of preparation meeting opportunity   To Syys 27, 2018 3:36 pm

Emily nyökkäsi ja nousi autosta, ottaen kasseja kantoonsa. Hän vilkaisi viereen ajavaa autoa. 
”Hei, ovatko nuo...” Valtavasta Chevroletistä nousi Lieke joka heilautti kättään hymyillen. 
”Hei, samaan aikaan! Jesus, oletteko ostaneet koko maailman?”

"Saattaa hyvin olla. Lexalla on ollut liikaa aikaa", Bex naurahti napaten pari kassia omaankin kantoonsa. Lexa nosti loput auton takakontista ja sulki takaluukun.
"Emily keksi aivan loistavan idean peli-illasta, joten mitä jos vain tulette suoraan mökille?" Bex ehdotti leveä hymy huulillaan ottaen suunnan kohti heidän asuinpaikkaansa. Hänen täytyisi tiedustella Liekeltä myöhemmin, mikä ihme oli johtanut siihen, että nainen oli päätynyt viettämään päiväänsä Artemiksen kanssa - ja kuinka pahasti Lieke oli traumatisoitunut siinä sivussa.

Viimeisenä autosta nousi pitkä irlantilainen, joka otti myös osan kasseista kantoonsa. Hän asteli kohti mökkiä muiden mukana.
”Kyllä se käy.” Lieke vastasi hymyillen.
”Artemis osti viiniä ruoalle.”

Oli vain viisautta olla antamatta mitään kannettavaa Caitlinille, sillä naisella oli riittämiin töitä pysyä jaloillaan ilman pelkoa siitä, että hän rikkoisi viinipullot tai pudottaisi kananmunat. Lexa hymyili kiitoksena pitkälle irlantilaiselle.
"Kiitos. Luulen, että varastot hupenivat merkittävästi jo eilen, joten viinille on tarvetta", amerikkalaisnainen naurahti.
"Miten te olitte autolla liikkeellä?" Bex kysäisi Liekeltä. Tai ehkä enemmänkin, miten ystävä oli päätynyt kahden kieroon kasvaneen irlantilaisen matkaan.

Lieke vilkaisi Bexiä. 
”Artemiksella on vuokra-auto.” Nainen naurahti. 
”Käytiin tappamassa aikaa.”

"Meilläkin oli vähän sama ohjelma", Bex kertoi hymy huulillaan. "Ehdimme käydä vaikka missä. Eläintarhassakin, tai villieläinkeskuksessa, mikä ikinä se olikaan. Siellä oli puumia ja ilveksiä ja kojootteja", nainen naurahti.

”Se olisi ollut hauskaa. Nuo kaksi puhuivat lapsista ties miten kauan.” Hän huokaisi syvään.

"Lapsista?" Bex kysyi vilkaisten irlantilaisia. "Sinun olisi pitänyt tulla meidän mukaamme. Mitäs liikut vanhusten seurassa."

”Minut kidnapattiin.” Hollantilainen totesi nauraen. 
”Ilmeisesti Artemis on saamassa lapsen.”

"Toivottavasti opit jotain siitä", Bex naurahti. Ei pitänyt joutua kidnapatuksi! Siitä ei koskaan seurannut mitään hyvää. "Mistähän ihmeestä se on sellaista repäisemässä? Varastamassa sairaalasta?" Nainen naurahti hiljaa ja aukaisi mökin oven, jotta koko ryhmärämä pääsisi sisään kaikkine kantamuksineen.
"Jättäkää vain kaikki keittiön lähettyville, käyn kassit läpi", Lexa lupasi. "Kiitos kovasti kun autoitte kantamaan ne tänne."

”Kuulemma sillä on joku Veronica.” Lieke naurahti ja asteli mökkiin muun porukan mukana. Artemis ja Emily laskivat kassit pöydälle. Emily meni etsimään pelejä. 
”Trivial? Zoe, Larissa!”

"No joo mutta ei Veronica ole raskaana", Bex mutisi lykäten jäätelökassin Lexan syliin. Larissa pelmahti yläkerran kaiteelle katsomaan avoimeen alakertaan.
"Mukana", tyttö huikkasi ylhäältä ja katosi hetkeksi näkyvistä, kun meni hakemaan Zoeakin mukaan. Caitlin tönäisi Artemista leikillään.
"Lyöttäydytäänkö yhteen?" Punapää kysyi toiselta irlantilaiselta virnistäen. Heitä oli niin paljon pelaamassa, että joukkueet olisivat oikein hyvä ratkaisu.

”Oletteko te kaksi kuulleet sijaissynnyttäjistä?” Artemis huikkasi kaksikolle ja valui istumaan. 
”Tietenkin!” Mies vastasi Caitlinille. 
”Lexa on minun!” Emily huikkasi.

"En oikeastaan!" Bex huikkasi takaisin häpeämättä lainkaan, että mies oli kuullut heidän keskustelunsa. Jos moisia häpesi, ei ehtinyt koskaan muuta tekemäänkään.
"Minun pitäisi laittaa ruokaa, rakas", Lexa huomautti naurahtaen, vaikka eipä hänellä ollut sydäntä kieltäytyä pelaamasta Emilyn parina. "Voin ottaa osaa täältä sivummalta." Trivial ei vaatinut niin läsnäolevaa osanottoa kuin Twister, joten hän vastailisi täältä sen hetken, että saisi kalan maustettua ja uuniin.
"Kai sinä olet minun parini?" Bex vetosi Liekeen.

”No niin, voit samalla vastailla kysymyksiin!” Emily huikkasi naiselleen ja järjesteli pelilautaa heille. 
”Tietenkin.” Lieke lupasi hymyillen.

Zoe ja Larissa laskeutuivat portaat peräkkäin. Zoe näytti hetken kovin yllättyneeltä ihmismäärästä, joka mökin alakerran sohville oli kerääntynyt.
"Te todella toitte juhlat mukananne tänne", nainen hymähti päätään pudistellen ja istahti alas. Larissa valitsi hetkessä heillekin yhden tyhjän kiekon, jotta hevosenhoitajat voisivat pelata yhdessä.

Artemis nielaisi tyhjää. Aivan, Zoe oli täällä. Ehkä hän selviäisi. Emily valitsi hänelle ja Lexalle kiekon, Lieke varasti oranssin kiekon heti. 
”Olisi pitänyt arvata.” Artemis naurahti. 
”Kuka on nuorin? Se joukkue saa aloittaa.”

"Koen olevani suorastaan maanpetturi", Bex nurisi leikillään.
"Minä", Larissa vastasi. Siitä ei ollut epäilystäkään. Hän oli lähestulkoon kymmenen vuotta huoneen keski-ikää nuorempi. Tai ehkä enemmänkin kuin kymmenen vuotta nyt, kun Caitlin ja Artemiskin olivat täällä. Tyttö heitti noppaa ja antoi Zoen siirtää heidät siniseen maantiedon ruutuun. Liikkuminen tosin katkesi heti ensimmäiseen kysymykseen, sillä aiheen helppoudesta huolimatta he totesivat molemmat joutuvansa vain arvaamaan vastauksen.
"Ha, me voitamme tämän vielä", Bex uhosi siirtäessään noppaa Liekelle. "Heitä meidät heti johonkin, mistä saamme kivan värillisen lohkon."

Lieke nauroi Bexin uholle ja heitti heidät oranssiin ruutuun. Sekin jäi siihen, ellei Bex tietäisi jotain aitajuoksijaa vuodelta hakku.

Juu ei tiennyt, mistä kukaan tuskin yllättyi. Caitlin heitti noppaa seuraavana.
"Mikäs väri kuulostaisi kivalta?" Nainen kysyi Artemikselta naurahtaen. Tämä oli aina ollut yksi hänen suosikkipeleistään, mutta valitettavasti hänen perheensä ei ollut vuosiin suostunut pelaamaan hänen kanssaan.

Artemis kurtisti kulmiaan.
”Ei pinkkiä, kaikki muu käy.”

"No, jos aloitetaan helposti historiasta", Caitlin päätti siirtäen heidät keltaiselle ruudulle. Bex pudisteli päätään. Helposti historiasta ei kuulostanut sanaparilta, joka kuului yhteen, mutta nainen luki kiltisti kysymyksen ääneen.
"Minkä Euroopan maan pääministeri murhattiin vuonna 1986, kun hän oli palaamassa vaimonsa kanssa elokuvista? Ha, siinä teille helppoa historiaa", Bex lällätti heti kysymyksen perään. Caitlin vilkaisi Artemista virnistäen.
"Tahdotko sinä kunnian vai sanonko minä?" Hän oli kovin varma, että mieskin tiesi Ruotsin Olof Palmen kohtalosta.

Artemis virnisti kysymykselle.
”Saat naisena kunnian.”

"Ruotsin pääministeri Olof Palme ammuttiin Tukholmassa 28. helmikuuta 1986", Caitlin vastasi virnistäen. Siinä oli paljon enemmän tietoa kuin mitä vastaukseen tarvittiin, mutta väliäkö sillä. Bex ähkäisi epätoivoisena.
"Pelaamme Googlea vastaan, rakkaat ystävät", hän puhahti antaessaan irlantilaiskaksikon jatkaa kierrostaan, joka vei heidät luonnontieteiden vihreään ruutuun, josta olisi lohkokin tarjolla.
"Mitä sairautta vastaan Jonas Salk kehitti rokotteen?" Bex vilkaisi uteliaana vastausta, mutta polio ei varsinaisesti kertonut hänelle paljoa. Mikä tauti se edes oli?

Artemis naurahti kysymykselle. 
"Poliomyelitis eli lapsihalvaus eli polio. Hän kehitti rokotteen ja se otettiin käyttöön 1954." Emily pyöräytti silmiään. 
"Ei luoja teitä!"

"Minä en ole ikinä edes kuullut poliosta", Bex puhahti tunkien kortin pakan taakse. Tämähän oli ihan järjetöntä, kun irlantilaiskaksikko tiesi niin paljon. Onneksi sääntö sentään esti jatkamasta sen jälkeen, kun hakukonepari oli saanut lohkonsa, ja vuoro siirtyi eteenpäin.
"Valitse ihan mikä väri tahansa", Lexa huikkasi keittiöstä. Hänellä ei ollut erityisesti suosikkia Trivial Pursuitin aihepiireissä.

Artemis naurahti ja pudisteli päätään. Emily päätyi ottamaan heille sinisen ruudun. Artemis otti kortin ja tyrskähti. 
"Mistä Amerikan osavaltiosta yellowhammeriksi kutsuttu ihminen olisi kotoisin?" Mies pudisteli päätään vastaukselle. Kaikkea jenkit olivatkin valinneet osavaltioilleen, linnutkin. Alabama oli nyt kyseessä. 
"Leexaaa..." Emily mutisi hiljaa.

Lexa naurahti. Yllätys, että Emily kääntyi hänen puoleensa, kun kysymys koski Yhdysvaltoja.
"Alabama", nainen vastasi naurahtaen keittiöstä. "Jotain tekemistä sotilaiden ja uniformun värin kanssa, muistelisin."

Emily pudisteli päätään ja heitti uudelleen. Vihreä. Plaah. 
"Nimeä neljä verityyppiä." Artemis esitti kysymyksen samasta kortista. 
"A, AB, B... Leexaaa?"

"O", Lexa täydensi Emilyn listan epäröimättä. Kyllähän hän nyt oman veriryhmänsä sentään tiesi!
"Miksi he saavat kaikki helpot kysymykset?" Bex valitti leikillään. "Artemis ja Caitlin voivat olla neroja, mutta Emily ja Lexa eivät missään nimessä."

"Emily ainakaan." Lieke totesi nauraen. Emily näytti kieltään ja siirsi heidät keltaisen palikan ruutuun. 
"Nyt Lexa sitten pistät parastasi!" Emily huusi. 
"Nimeä Kiinan viimeinen keisarillinen dynastia." Emily pyöräytti silmiään. Joo ei. 

"Historia ei ole vahvinta osaamistani, mutta katsotaan", Lexa naurahti etsien maustesekoitusta kaikkien kuivatarpeiden seasta, jotka olivat jääneet keittiön tasolle kauppakassien purkamisen myötä.
"Se on... tuota..." Lexa pohti ääneen ja näytti hetken selvästi muistelevan jotakin. Ruskeat silmät rävähtivät auki voittoisa hymy huulille leviten. "Qing-dynastia."
"Jos en tietäisi paremmin, sanoisin hänen opetelleen kortit ulkoa", aina yhtä huono häviäjä Bex nurisi.

Artemis siristi silmiään Bexin sanojen myötä. 
"... oletko opetellut kortteja ulkoa?" Sentään kaksikko ei saanut enä jatkaa kun palikka tuli ansaittua.

"En myönnä mitään", Lexa vastasi keittiöstä kääntäen kiireisesti selän pelaajille, ja keskittyi maustamaan kalaa.
"Olen sanonut tämän ennenkin, mutta naisessasi on jotain todella pahasti vialla", Bex valitti Emilylle Zoen heittäessä noppaa. Hevosenhoitajat eivät onnistuneet vastaamaan tähänkään kysymykseen oikein, joten vuoro siirtyi Liekelle ja Bexille. Bex siirsi heidät nopeasti pinkkiin ruutuun, josta olisi lohko tarjolla. Piti olla nopea, tai isänmaallinen Lieke veisi heidät jälleen arvailemaan joitakin oranssia urheilua.
"Kuka näyttelee Lady Violet Crawleytä Downton Abbeyssä?" Zoe luki kysymyksen monotonisella äänellä.

Lieke hypähti ilmaan kysymyksen myötä. Hän tiesi!
"MAGGIE SMITH!" Nainen kiekaisi tyytyväisenä. Jotakin hyötyä kaikista sarjamaratoneista yksin kotona. 

Zoe joutui kääntämään kortin ympäri varmistaakseen, että vastaus oli oikein, mikä sai Larissan tökkäämään naisen kylkeä. Häpeäisi! Hänkin olisi tiennyt tämän.
"Ha, minähän sanoin että voitamme vielä", Bex nauroi sujauttaen tyytyväisenä pinkin lohkon heidän oranssiin kiekkoonsa.

Lieke nyökkäsi. Ehdottomasti voittaisivat. Artemis antoi nopan Caitlinille. Nainen saisi heittää, tuolla olisi ehkä parempi onni. 

Tai sitten ei ollut, sillä paristakin yrityksestä huolimatta hän ei onnistunut heittämään heitä ruutuun, josta saisi lohkon, ja lopulta kierros päättyi kysymykseen näyttelijästä, josta hänkään ei ollut kuullut aiemmin.
"Googlelta katosi signaali", Bex iloitsi leveästi virnuillen.

Artemis nosti kätensä pystyyn. 
"Ei tosiaan, en tiedä mitään mistään näyttelijöistä." Mies huokaisi syvään. Emily heitti noppaa ja sai pinkin ruudun. Hän osasi vastata kysymykseen Jurassic Parkien ohjaajasta, mutta sitten tietämys jäi seuraavassa ruudussa molemmilta puuttumaan. 

Larissa sattui tietämään vastauksen Etelä-Amerikan maantiedosta, mutta se ei tienannut hevosenhoitajille lohkoa, ja kun mahdollisuus lohkoon oli, vastaus jäi uupumaan. Bex tiesi vastauksen historiaa käsittelevään kysymykseen - kuka olisikaan arvannut, että joskus siitä olisi hyötyä, että kuunteli pikkusiskoaan? - ja tienasi heille seuraavan lohkon.
"Nyt meidän pitää selvästi skarpata", Caitlin naurahti Artemikselle. "Ylpeyteni ei ehkä kestäisi sitä kolausta, että Bex ja Lieke johtavat."

Artemis nyökkäsi. 
"Tosiaan pitää. Tietty maine pitää olla." Mies heitti noppaa ja siirsi heidät ruskean lohkon ruutuun. Lieke otti kortin.
"Ei jeesus... Kuka on maalannut Venuksen syntymän?"

Maineesta tosiaan piti pitää kiinni, ja onneksi kysymys tarjosi siihen näin loistavan mahdollisuuden.
"Botticelli, vuonna 1485. Venuksen syntymä on näytillä Uffizin galleriassa Firenzessä", Caitlin naurahti. Bexin silmien pyöräytys sai naisen selittämään: "Siskoni on taidemaalari. Olen kiertänyt paljon taidemuseoita läpi."

Artemis nauroi Bexin ilmeelle ja asetteli kiekkoon ruskean lohkon. Sitten oli taas hoitajien vuoro. 
"Hyvä Caitlin, saamme pitää maineemme."

"Niin saamme", irlantilaisnainen virnisti leveästi. Koko kierros tuntui seuraavan samaa kaavaa, jossa jokainen sai mitä kummallisempia kysymyksiä tai vain yksinkertaisesti unohti täysin vastauksen, vaikka sen olisikin tiennyt, kunnes kierros kulki Emilyyn saakka. Lexan vastaus kirjallisuuteen liittyvästä kysymyksestä tuli niin automaattisesti, että Bex protestoi heti korttien opettelua ulkoa.
"Ei Bex, olen lukenut tämän kirjan", Lexa naurahti. Bex näytti hetken hämmentyneeltä.
"Kuka muka lukee Les Miserablesin? Siitähän on leffakin", pieni nainen pudisteli päätään. "Emily, olet naimisissa sekopään kanssa."

Emily vilkaisi Bexiä huvittuneena. 
"Emme ole naimisissa." Nainen muistutti pehmeästi. 
"Rebecca, kirja pitää lukea ennen elokuvaa." Artemis huomautti. 

"Voisitte yhtä hyvin olla. Kukaan ei edes huomaisi eroa", Bex hymähti. Hän vilkaisi Artemista kulmaansa kohottaen. Vai että Rebecca. No kai se oli askel ylöspäin Halesta. "Ei pidä, jos kirjan kirjoittajakin on tajunnut puolessa välissä tekevänsä ihan liian pitkää teosta ja jakanut sen ties kuinka moneen osaan. Ja nimennyt kurjaksi tai hirveäksi tai joksikin sellaiseksi."

"Minä huomaisin." Emily huomautti. Vähintään sormuksina sormessaan. Ehkä sukunimenä. 
"Sivistystä, Hale, sivistystä. Jota sinulla harvemmin tosin on..." Mies mutisi, ojentaen noppia hevosenhoitajille.

"Niin varmaan", Bex hymähti. "Sivistykseni tasossa ei ole yhtään mitään vikaa!" Hän oli vain keskittynyt sivistämään itseään muista aiheista kuin mitä Trivial Pursuit testasi. Ehkä. Hevosenhoitajat saivat vastattua oikein kahteen kysymykseen, mutta sen jälkeen umpikuja oli jälleen vastassa. Bexillä ei ollut aavistustakaan heidän vastauksestaan, joten nainen tuijotti Liekeä.

Lieke räpytteli hetken silmiään. Artemis näytti siltä että hakkasi päätään pöytään. Sitten vasta naisen silmissä loisti. 
"Minä... Minä tiedän... Se...Se... APUA!" Nainen pureskeli huultaan kun mietti hetken. 
"Westfalenin rauha vuonna 1648 ja Saksa ja Espanja tunnustivat silloin Alankomaat!"
"Damnú air, tuli se sieltä!"

”Loistavaa Lieke!” Bex juhli taputtaen innoissaan ystävän selkää. Se oli ollut työn ja tuskan takana, mutta oli nainen sen lopulta muistanut. Se oli ainoa, millä oli väliä.
”Ruoka on uunissa”, Lexa ilmoitti ujuttautuen istumaan Emilyn rinnalle ja kietoi kätensä naisystävänsä harteille. ”Kappas, tehän olette saaneet jopa keräiltyä lohkoja, eikä vielä ole tullut yhtäkään tappelua siitä hyväksytäänkö vastaus vai ei.”

Emily mulkaisi Lexaa. 
"Tietenkin, olemme sopuisia pelaajia." Ja paskat olisivat loppuun asti. Artemis ojensi nopat Caitlinille. 

Lexa tyrskähti moiselle väitteelle. Sitä oli hankala uskoa, kun pöydän ääressä istui viisi kilparatsastajaa ja Zoe. Larissa taisi olla kaikista sopuisin pelaaja, joka ei ottanut turhaan kierroksia häviämisestä tai voittamisesta. Caitlin heitti noppia, ja parin yrityksen jälkeen onnistui poimimaan lohkon Artemiksen avustuksella nappulaansa.
"Artemis ja Caitlin on jatkossa kielletty pelaamasta Trivial Pursuitia", Bex julisti. Ei ollut reilua, että yksi joukkue onnistui vastaamaan aina vähintään yhteen kysymykseen oikein, ja monesti vielä siirtymään yhdellä vuorolla lohkolla palkittavaan ruutuun saakka.

Artemis hymyili viattomana. 
”Ehkä osa teistä on tässä iässä näin viisaita.” Hän totesi hymyillen.
”Hei kryptanvartija, kukaan meistä ei elä noin vanhaksi.” Lieke huomautti hymyillen. Emily heitti ja lähti vessaan kun tuli kysymys jota kukaan normaali ei voinut tietää.

"Ei todellakaan", Bex komppasi nauraen. "Elämme täysillä, mutta elämme vain hetken. Paras palaa suurella liekillä!" Lexa vastasi kaikkien yllätykseksi outoon kysymykseen oikein, ja tienasi Emilyn poissaollessa heille toisella kysymyksellä uuden lohkon. Zoe ja Larissakin onnistuivat hankkimaan lohkon, joten pelihän näytti jo etenevän. Ehkä joku saisi jossakin vaiheessa lohkon jokaisesta väristä.

Lieke nosti kädet pystyyn kun kysyttiin jotakin esteratsastustulosta vuodelta jokin. Artemis tuijotti blondia naista hyvin pitkään. 
”Ei jumalauta. Ei jumalauta.” Mies ähkäisi.

"Ihan vain koska olet noin järkyttynyt asiasta, minä sanon sinut. Se on ainakin väärä vastaus, ha!" Bex virnisti Artemikselle. Mistä hitosta heidän, kouluratsastajan ja kenttäratsastajan, olisi pitänyt tietää tuloksen tehneen esteratsastajan nimeä? Hän ei muistanut Jamienkaan tuloksia viikon takaa, joten kun puhuttiin jo vuosista, ei ollut toivoakaan.

”... tuo on minun tekemä maailmanennätykseni.” Artemis totesi tyynesti. 

Pelipöydän ääreen laskeutui hetkeksi syvä hiljaisuus, joka katkesi Lexan nauruun kun Bex kurotti pöydän yli poimimaan vastauskortin käteensä.
"Ei helvetissä!" Nainen nauroi epäuskoisena, mutta tuttu nimi tuijotti takaisin kortista. "Ei jumalauta, olet Trivial Pursuitissa!" Se sai Caitlininkin yhtymään Lexan nauruun.

Artemiksen oli rehellisyyden nimissä itsensäkin otettava kortti sormiinsa ja katsottava. Kyllä. 
”En rehellisyyden nimissä tiennyt itsekään olevani, mutta kyllä, puissancen uuden maailmanentyksen teki irlantilainen Artemis Cavanaugh vuonna 2005 Saksassa. Viimeisen esteen korkeus oli 2,4 metriä.” Piti ottaa kortista kuva Veronicalle.

"Vihaan tätä peliä", Bex julisti nauraen ja luopui kortista, jotta Artemis saattoi esitellä sitä naiselleen. "Lexa on opetellut vastaukset ulkoa, Caitlin tietää mitä turhempaa nippelitietoa ja Artemis on mukana pelissä. Minä lopetan."

Artemis ei voinut olla nauramatta. 
’Katso rakas mitä löytyi.’ Mies lähetti kuvan kortin molemmilta puolilta Veronicalle ja pisti puhelimen pöydälle. 
”Okei, uusi tavoitteeni on päästä Trivial Pursuitiin.” Emily totesi nauraen.

"Tavoite kai sekin", Caitlin naurahti.
"Minä haluan Guinnessin ennätystenkirjaan", Lexa vastasi virnistäen.
"Hienoa, tehkää nyt sitten kaikki ennätyksiä oikein kilpaa", Bex puhahti silmiään pyöräyttäen. Veronican vastaus saapui nopeasti kuvan muodossa Sergeistä, joka näytti hyvin tuomitsevalta. Tekstiviestit seurasivat toinen toistaan.
’2,4 metriä?!'
'YLI KAKSI METRIÄ'
'Lähetän sinut hoitoon'
'MELKEIN KAKSI JA PUOLI METRIÄ'
'Mutta onnea rakas, hienoa, että olet Trivial Pursuitissa mukana.’

Ja viimeisenä vielä toinen kuva Sergeistä tuijottavassa kovin, kovin tuimasti kameraa, joka oli hyvin lähellä koiran tummaa kirsua.

Artemis repesi nauruun kun sai vastauksen. Emily ja Lieke tuijottivat irlantilaista kuin hullua, kun tuo pyyhki naurunkyyneleitä silmäkulmistaan. Ai hyvä jumala. 
”Älkää koskaan kertoko ei-ratsastavalle puolisolle että olette hypänneet miltein kaksi ja puolimetrisen esteen.”

Caitlin ei edes häpeillyt sitä, että luki Veronican hilpeät vastaukset Artemiksen rinnalta, ja nauroi miehen mukana naisen reaktiolle. Ja Sergein naamalle, joka tuntui välittävät Veronican tunnetilaa kovin selkeästi.
"Minä olisin voinut kertoa tuon sinulle ihan kuiviltanikin", Lexa huomautti naurahtaen.

Artemis pudisteli päätään. 
”Oh. No, sellaista sattuu. Se on muuten edelleen rikkomatta, ihan tiedoksenne.” Artemis totesi hymyillen ja antoi nopat Caitlinille.

"Minä usutan Jamien rikkomaan sen ihan vain sinun kiusaksesi", Bex julisti Caitlinin kerätessä itseään noppien heittoa varten. Veronica oli todellinen koomikko, tai ainakin naisen reaktiot antoivat usein hyvän syyn nauruun. Lexa nousi tarkastamaan ruoan tilaa ja hoitamaan viimeisiä valmisteluja, kun Caitlin ohjasi heidät seuraavan lohkon paikalle luottaen Artemiksen ja hänen yhteiseen kattavaan tietoon maantiedosta.
"Enää pari lohkoa ja voitamme. Voi nuoret, miten teidän itsetuntonne koskaan kestää tämän kolauksen", Caitlin kiusasi pelaajia hymy huulillaan ja kolautti polvensa pöytään, kun kurotti asettelemaan voitetun lohkon paikalleen. Jostain iirinkielisen kirouksen seasta hän onnistui kuitenkin siirtämään noppia Emilyä kohti ja hieromaan polveaan. Hitto kun kolahtikin kovaa.

”Nah. Viimeisin joka yritti epäonnistui aika rumasti.” Artemis totesi hymyillen. Olihan se kyseenalainen ennätys, mutta se oli ennätys. 
”Ei se kestä.” Lieke puuskahti ja Emily heitti noppia.
”Lexa! Taylor Swiftin ensimmäinen albumi?”

"No, tämä nyt on ihan epäreilua", Bex naurahti, "Lexa on Swiftin suurin fani! Emily, sinun pitäisi vastata tähän. Todistaa että kuuntelet naisystävääsi yhtään, kun hän puhuu itselleen tärkeistä asioista."
"Turha yrittää, Bex", Lexa hihkaisi keittiöstä. "Sinä et vain halua, että vastaamme oikein. Se on kompakysymys, ensimmäinen albumi on nimeltään myös Taylor Swift. Ainoa hänen albumeistaan, joka ei ole ollut listaykkönen Yhdysvalloissa, mutta se pysyi listalla pisimpään tämän vuosituhannen julkaisuista ja-"
"Joojoo, sait jo vastauksen oikein!" Bex hiljensi Lexan, ennen kuin nainen pääsisi vauhtiin ja he saisivat kuulla koko Taylor Swiftin uran tiivistettynä Lexalta.

Emily ojensi noppia Larissalle kun vastaus oli vielä kesken. Hän oli kuullut tämän kymmenesti. 
”Auttakaa minua.” Hän totesi liioitellusti.

"Et sinä apua tarvitse vaan Lexa", Bex huomautti nauraen. "Sinulla on vielä jokin järjenhiven tallessa, kun ymmärrät, ettei Swiftin musiikki ole hyvää. Naisesi on jo menetetty tapaus."

”Niin. Minä asun tuon kanssa.” Emily huokaisi päätään pudistellen.
”Hei onko ruoka kohta kun nämä vanhukset voittaa kohta?”

"Ihan juuri", Lexa lupasi. "Antaa kalan vetäytyä hetken, niin kaikki valmista."
"Miksen ole yllättynyt, että nuoriso tahtoo lopettaa pelin ennen kuin he ottavat ihan murskahäviön", Caitlin naurahti. "Voimme onnitella itseämme, Artemis. Opetimme nuoremmalle sukupolvelle vähän nöyryyttä."

Artemis nyökkäsi ja vilkaisi puhelintaan varovasti. 
”Olen saanut tänään hyvin paljon paheksuvia snautserikuvia.” Mies totesi huvittuneesti Caitlinille. ”Ja sehän tehtävämme aikuisina on.”

"Saat niitä lisää, jos et ole ihmisiksi", Caitlin naurahti. "Ja niiden seuraan liittyy pian myös paheksuvia kuvia minun naamastani, jos sanot enää mitään typerää loppuviikon aikana", nainen lisäsi hiljempaa tökäten Artemiksen kylkeä.
"Hyvä on, voitte tulla pöytään", Lexa kutsui olohuoneeseen kerääntynyttä väkeä laskien ensimmäisen uunilohivuokan ruokapöytään. Kahta erilaista vihersalaattia, perunoita, uunilohta, kalakastiketta, majoneesipohjaista valkosipulisalaattia ja - hän oli varmasti unohtanut jotain, mutta nainen ei heti keksinyt sitä katsellessaan tarjottavia. Ah, sitruunat! Hän nosti valmiiksi lohkottuja sitruunoita pari kulhoa pitkälle pöydälle.
"Kalaa on lisää, joten ottakaa vain reilusti", hän lisäsi. Toinen vuoka ei vain ollut mahtunut pöytään, joten se muhi edelleen uunissa jälkilämmöillä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] Luck is a matter of preparation meeting opportunity   To Syys 27, 2018 3:36 pm

Emily ponkaisi ylös ja oli yllättäen ensimmäisenä. Nainen kasasi hyvän annoksen ja Lieke vilkaisi annosta istuessaan omansa kanssa alas. 
”Mihin tämä nainen syö?” Hollantilainen ähkäisi.

"Emilyn vatsa on pohjaton musta aukko", Bex ilmoitti. "Se on masentavaa. Hän voi syödä mitä vaan, eikä se näy missään."
"Koska sinullahan on paljon huolehdittavaa linjojesi kanssa, kun liikut ja ratsastat niin paljon", Lexa naurahti istahtaen Emilyn viereen, kun oli ensin varmistanut, että pöydässä oli nyt todella kaikki avatuista viinipulloista lähtien.
"Ha!" Bex hihkaisi. "Lexa sanoi että näytän hyvältä!"
"En sanonut sitä-" Lexa aloitti, mutta vastaväitteet jäivät Bexin lällättelyn alle.
"Minähän sanoin, että olen kaikkien tyyppiä", taskutornado virnisti.

Emily mulkaisi Bexiä ja pudisteli päätään. Artemis otti ruokaa viimeisenä, vältellen kaikkea mikä voisi olla hänelle vaikeasti syötävää. Salaatti ja lohi olisi hyvä. 
”Itseasiassa Alexandria taisi sanoa että sinä et vain ole lihava, hän ei käyttänyt sanaa hyvännäköinen.” Miehen oli viisasteltava istuessaan alas. Lieke vilkaisi miehen annosta j alkoi ymmärtää miksi tuo oli luiseva.

"Artemis on oikeassa", Lexa nyökkäsi. "Mutta ole kiltti ja sano Lexa. Alexandria saa minut kuulostamaan vanhalta."
"Se on äärimmäisen kaunis nimi", Caitlin puuttui puheeseen. "Se on tosin hieman vanhahtava nimi. Kenties suvussa kiertänyt?" Lexa pudisti päätään.
"Todennäköisemmin vain yritys kirota minut loppuelämäksi", Lexa vastasi kepeästi naurahtaen. Keskustelu siirtyi onneksi nopeasti eteenpäin, eikä kukaan kiinnittänyt huomiota Zoen outoon katseeseen. Hevosenhoitaja ei voinut ymmärtää, miksi Lexa oli aina niin vaisu perheestään tai sen puutteesta. Ainakaan naisella ei ollut homofobisia vanhempia äyskimässä oikeanlaisista elämäntavoista!

”Kokeilepa saada jumalattaren nimi ja sano sitten kirouksesta.” Artemis mutisi nyrtyneenä. Hän olisi aina hieman katkera omastaan. 

"Sinullakin on erittäin kaunis nimi", Caitlin vakuutti naurahtaen ja taputti Artemiksen käsivartta. "Erotut aina eduksesi joukosta, ja jäät mieleen."

Mies pudisteli päätään. 
”Sovitaan niin.” Ei hän jaksaisi väitellä asiasta. 
”Onko sinulla paljon allergioita tai jotain?” Lieke ei vain voinut olla kysymättä. Paljon hyvää ruokaa ja mies söi lohta vihersalaatilla. 
”Sovitaan vaikka niin.”

"Mikä on teidän lempiruokaanne?" Caitlin kysyi yleisesti koko pöydältä, vaikka kysymys olikin ensimmäisenä suunnattu Liekelle. Mitä tahansa, mikä saisi huomion pois Artemiksen syömisestä, sillä hän epäili miehen jättävän kohta ruokailun kokonaan, jos kaikki vain tuijottaisivat miestä.
"Kunnon burgeri", Larissa vastasi naurahtaen.
"Mitä vain mitä en joudu itse kokkaamaan", Zoe totesi hymähtäen. Hevosenhoitajien standardit ja kriteerit olivat selvästi äärimmäisen korkealla.

Lieke räpäytti silmiään. 
”Stroopwafel vaikka se ei ole teknisesti ruoka, mutta voisin elää niillä.” Nainen myönsi hymyillen. Emily pohti pitkään ja hartaasti. 
”... Lexan tekemä pizza ja lasagne ovat loistavia.”

"Ovatko ne niitä karamellisiirappitäytteisiä vohveleita, joita toit joskus?" Bex kysyi uteliaana. Hän ei voinut muistaa kaikkia outoja nimiä ruoille, joita ihmisillä oli.
"Komppaan lasagnen osalta", Zoe vastasi pontevasti nyökäten. "Parasta lasagnea, mitä olen koskaan syönyt."
"Älkää nyt viitsikö", Lexa naurahti kevyt puna poskille kohoten. "Mutta voimme kyllä pitää pizzaillan kunhan palaamme kotiin."

”Juuri niitä.” Blondi varmisti hymyillen. Se oli parasta mitä hän tiesi. 
”Et ole koskaan puhunut noin kauniisti.” Emily voihkaisi onnellisena.

"Ne ovat ruokaa", Bex päätti nyökäten. Ihan loistavia herkkuja. Ehdottomasti ruokaa siis, jotta niitä oli okei syödä aamupalaksi, iltapalaksi, välipalaksi ja milloin mieli teki.
"Jos tuo ei ollut avoin kutsu, kaadan päällesi jäävettä", Bex uhkasi Lexaa, joka vain naurahti.
"Tietenkin se oli avoin kutsu. Saat tulla syömään pizzaa, jos tahdot, ja sama koskee teitä muitakin."

Emily pudisteli päätään. Bex oli aina niin kohtelias. Artemis vilkaisi puhelintaan. Hän miltein odotti tajuaisiko Veronica kurkata asiaa netistä. Jos, häntä odottaisi pakkohoito. 

Veronica oli tajunnut, mutta päättänyt purkaa ensin tuntojaan kiivaalla yksinpuhelulla Sergeille, joka oli aina loistava kuulija kaikille murheille.
"Odotan, että olette huomenna kaikki kello yhdentoista tuntumassa yleisössä, kun minä ratsastan Remonalla", Caitlin huomautti. Bex näytti hetken järkeilevän jotakin, ennen kuin nyökkäsi. Yhdeksältä alkava hevostarkastus kenttäratsuille olisi jo ohi siihen mennessä, joten tietenkin he olisivat pääareenan katsomossa.

Emily nyökkäsi hymyillen, samoin Lieke. Tietty he olisivat. Sitten voisi tulla päiväunille. Emily nousi ottamaan lisää, mikä tuntui herättävän huvittuneisuutta. 
”Tico jää pian toiseksi.” Lieke naurahti ja Emily vain näytti kieltään. 
”Nälkäinen pieni nainen.”

"Kävimme jo aiemmin päivällä salaattibaarissa lounaalla", Bex naurahti. "Tico on jo jäänyt toiseksi." Larissa näytti oikein tyytyväiseltä syödessään lautastaan tyhjäksi, ja suuren annoksen itselleen kerännyt Zoe oli imuroinut jo kaiken sisäänsä, keskittyen nyt nauttimaan laadukkaasta viinilasillisestaan.
"Tiedätkö mikä olisi ollut ihan kamalaa epäonnea, Emily?" Bex sanoi yllättäen vino hymy huulillaan. "Jos me olisimme päätyneet yhteen, olisit kuollut nälkään." Zoe oli lähellä vetää viinit nenäänsä naurunsa myötä, ja saikin Larissan nopeasti taputtelemaan selkäänsä. Missä maailmankaikkeudessa Bex ja Emily olisivat koskaan voineet olla pari?

Emily oli tukehtua omaan ruokaansa. Mitä helvettiä Bexin päässä tapahtui? 
”Ja milloinhan niin on ollut vaarassa käydä?!”

"Lankesit charmiini heti ensimmäisten minuuttien aikana", Bex virnisti. "Sain sinut kanssani kahville saman tien." Koska juuri niinhän se oli mennyt, eikä suinkaan ollut ollut enemmänkin 'tarjoan kahvit niin kerro sillä aikaa, mitä olet tehnyt hevosten kanssa viime kuukausina' tyylinen tilanne.
"Mutta sitten olin jalo, ja lähetin sinut kuolaavan Lexan suuntaan." Caitlinkin nauroi kuvaukselle. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miten tilanne oli oikeasti mennyt, mutta Bexin tarina oli varmasti kovin kaukana totuudesta, ja juuri sen tähden niin äärimmäisen hilpeä.

”Totta helvetissä maksoit kahvini, veit työni.” Emily totesi nyrpeästi ja vilkaisi Lexaa.
”Bex, kukaan ei usko sinua.”

"Minua harvoin uskotaan", pieni ratsastaja totesi vähääkään hämmentymättä, vaikka nauru pöydässä alkoi lipua hysteeriseen suuntaan, kun Zoe koetti edelleen olla tukehtumatta, kyyneleet kimmelsivät Larissan silmissä ja Caitlin pudisteli päätään nauraen niin, että punaiset hiukset olivat karanneet nutturalta kokonaan.
"Ei se tee kertomuksistani yhtään sen vähemmän totta."

”No, onneksi ne eivät ole totta ensinkään.” Emily totesu hymyillen leveästi ja taputti naisen selkää. 
”Artemis, puhelimesi räjähtää pian. ”
”En uskalla katsoa.”

"Minä voin katsoa puolestasi", Caitlin lupautui naurahtaen, "ja lukea ne viestit sopivalla dramatiikalla ja teatraalisuudella ääneen."
"Ai, oletko oppinut jotain leskimieheltäsi?" Bex kysyi nauraen. Caitlin virnisti vastaukseksi.
"David ei ole enää leski, vaan kanssani naimisissa, joten se osa kysymyksestäsi meni jo pieleen. Ja kuka sanoi, että minä tarvitsisin oppitunteja mieheltäni? Olen ihan riittävän teatraalinen ilmankin, kun sille päälle satun!"

”Anna mennä.” Artemis naurahti päätään pudistellen. Emilyä nippaisi inhottavasti. Lexakin oli leski? Tavallaan.

Lexankin huomio oli herännyt, tosin kovin eri syystä kuin Emilyn. Hän ei ajatellut itseään leskenä, mutta jos tilanne kisapäivien sivussa tarjoutuisi, hän puhuisi mielellään muutaman sanan Caitlinin kanssa kahden. Luvan saatuaan Caitlin otti ilolla puhelimen käteensä ja alkoi lukea viestejä ääneen suurten käsieleiden saattelemana.
"Sinä olet menettänyt viimeisen järjenhivenesi. Ruuvisi eivät ole vain löysällä, ne ovat kokonaan kadonneet. Älä huoli, järjestän sinulle hoitopaikan heti siitä sekunnista, kun koneesi koskettaa maata. Sinun on paras toivoa, ettei hulluutesi ole geneettistä! Jos se periytyy tyttärellemme, sinä olet kuollut mies, Artemis! Kuollut mies."

Emily ei voinut olla nauramatta viesteille. 
”Mistä hän noin suuttui?” 
”Hän taisi katsoa siitä netissä olevan videon. Hän ei ole tuntenut minua kun kisasin esteillä joten ei kai hän koskaan ole ajatellut mitä olen tehnyt.” Mies hymyili viattomana. 
”Jos minä ja muutama muu tiskaamme kun sinä teit ruuan? Caitlin, et sinä, heillä ei ole sitten astioita.”

"Täällä on kuvakin Sergeistä. Ainakin oletan sen olevan Sergei", Caitlin naurahti ojentaen puhelinta takaisin Artemikselle. Oikeastaan kuvasarja snautserista, joka oli aina vain lähempänä kameraa sama tuomitseva ilme kasvoillaan. Sopivan dramaattista selvästi Veronican mielestä.
"En ole rikkonut kotonani kuin kolme lasia, kaksi mukia, yhden lautasen ja haarukan", Caitlin tönäisi Artemista. "Tämän vuoden aikana", hän lisäsi hiljempaa.

Artemis pudisteli päätään naisensa dramatiikalle. Hyvä jumala, se oli vain este! 
”Kuukauden aikana...” Artemis mutisi noustessaan. Lieke ja Emily liittyivät avustamaan siivoamisessa.

Caitlin heitti rutatulla servetillä Artemiksen selkää. Kehtasikin! Ei hän niin paljoa rikkonut astioita!
"Miten onnistuit rikkomaan haarukan?" Bex uteli tultuaan siihen tulokseen, että siivous keittiössä näytti olevan täysin hanskassa. Zoellakaan ei ollut suurta kiirettä auttamaan, sillä nainen pysytteli mielellään kauempana Artemiksesta. Larissa sen sijaan siivosi pöytää ja auttoi etsimään rasioita, joihin ruoantähteet voisi laittaa. Ne katoaisivat kuitenkin huomenna, kun yksi kerrallaan jokainen saapuisi etsimään lounasta tai välipalaa.
"Kompastuin kissaani, ja otin tukea seinästä, paitsi että haarukka osui ensin seinän kulmaan. Sen piikit vääntyivät", Caitlin naurahti, "siskonpoikani kutsuvat sitä Star Trek -haarukaksi."

”Älä edes kys...” Artemis huokaisi tistialtaan äärestä. Hyvä jumala. Emily vain nauroi kun alkoi kuivatava astioita. 

"Ole sinä hiljaa, vanha ukko!" Caitlin huikkasi Artemikselle naurua äänessään. "Älä pakota meitä naisia tekemään sinun tahtosi mukaan. Se on kovin alistavaa. Veronica ei varmasti hyväksyisi moista!" Siitähän tässä oli kyse, eikä suinkaan siitä, miten Artemis ei tahtonut edes tietää kaikkia tapoja, joilla ihminen (tai siis Caitlin) saattoi kompuroida, satuttaa itsensä ja tuhota omaisuutta.

”He ovat vain onnellisempia kun eivät tiedä!” Mies huikkasi takaisin. Emily katsoi vanhuksia järkyttyneinä. Miten miespuolinen irlantilainen oli noin mukava?

"Älä päätä sitä heidän puolestaan!" Caitlin nauroi takaisin. "Valta naisille! Meillä on ääni! Käytetään sitä!"

Artemis pyöritteli silmiään Caitlinille. Ainhyvä luoja tuolla alkoi viirata päässä. Ehkä vanhuutta.”

Caitlin vain nauroi miehelle, ennen kuin keskittyi kuuntelemaan Bexin tarinaa, joka oli tullut pienelle naiselle mieleen jonkin äärimmäisen ohuen ja heikon aasinsillan kautta. Zoe kiitti kaikkia hyvästä päivällisestä ja seurasta, ennen kuin vetäytyi yläkertaan varhaiseen aamuun vedoten, eikä Lexan puhe jäätelöstä saanut mustahiuksisen hevosenhoitajan mieltä muuttumaan.
"Ostimme jotain ihan hirveyttä testattavaksi muiden rinnalle", Bex naurahti. "Kirkkaansinistä ja purkalta maistuvaa." Caitlin vilkaisi Artemista.
"Joko tahdot lähteä lepäämään?" Hän kysyi mieheltä. Pois se hänestä, etteikö hän tarjoaisi miehelle mahdollisuutta karata jälkiruokapöydästä!

Artemis vilkaisi Caitlinia. 
”Kyllä, nämä alkavat syödä ydinjätettä.” Mies totesi huvittuneena. Ehkä he olivat kiusanneet nuoria tarpeeksi.

”Mekin siis jätämme teidät oman onnenne nojaan tässä kohtaa”, Caitlin naurahti. ”Kiitos kovasti päivällisestä ja hauskaa illanjatkoa. Nähdään huomenna!” Niillä saatesanoilla oli hyvä suunnistaa ulos mökistä.
”Nyt kun kaikki ilonpilaajat ovat lähteneet, mitäs mahtavaa keksimme?” Bex virnisti. Zoen siirtyminen yläkertaan oli ollut paras uutinen ikinä, sillä hevosenhoitaja jos kuka sopi ilonpilaajan määritelmään.

Emily hyvästeli kaksi muuta ja vilkaisi Zoen perään. Voi tuota. Hän valui istumaan sohvalle. 
”En tosiaan tiedä. Ideoita?”

”Hmm”, Bex pohti hetken. ”Tarinatuokio?” Hän virnisti vinosti. Eivätkö kauhutarinat kuuluneet aina mökkielämään erottamattomasti? Lexa keräsi jäätelöpurkkeja ja jälkkärikulhoja suurelle tarjottimelle, jolla sai kaiken tuotua sohvien ympäröimälle pöydälle, kunhan unohtunutta tietovisapeliä vain siirsi hieman sivumpaan.
”Mitä jos ette säikyttele toisianne heikkounisiksi?” Jenkki ehdotti naurahtaen.

”Ei nyt ole mikään Halloween ja emme ole lapsia.” Emily nauroi. Lieke istui viinilasinsa kanssa alas, kulmat kevyessä kurtussa. 

”Kauhutarinat kuuluvat aina mökeille, ihan sama mikä vuodenaika on”, Bex protestoi. ”Ja Halloween on ihan lähellä jo! Enää puolitoista kuukautta.”
”Ja siitä, oletteko lapsia vai ette voimme käydä pitkän keskustelun”, Lexa täydensi naurahtaen, vaikka saikin hutkaisun Bexiltä siitä hyvästä.
”Mitä Lieke miettii?” Larissa kysyi.

Lieke kurtisteli edelleen kevyesti kulmiaan. 
”Jäin laskemaan.” Nainen totesi, laskien vielä selvästi kerran, näyttäen helpottuneelta. 
”Tässä teille kauhutarina - unohda hetkeksi viimeisimmät kuukautisesi ja parin sekunnin ajan pelkäät pahinta. Kunnes muistat että hei, väärä hälytys”

Bex ratkesi nauramaan Lieken pohdinnan syyn selvittyä.
”Niin sitä pitää”, punapää räkätti kurottaen taputtamaan ystävän polvea. Mikä veret seisauttava hetki se olikaan, kun laski pieleen.
”Mutta hei, väärälle hälytykselle on aina hyvä kohottaa malja!”

Lieke kohotti viinilasiaan nauraen. 
”Todellakin!” Kaikki ne lapsipuheet olivat saaneet ajattelemaan liikaa. Emily otti itselleen onnellisena jäätelöä - jättäen sinisen ottamatta.

”En voi ymmärtää, miksi tuo on aina reaktio, kun selviää raskaussäikähdyksestä”, Lexa naurahti päätään pudistaen ja alkoi kerätä itselleenkin jäätelöannosta. Larissa kaivautui heti ensimmäisen sinisen purkkajäätelön kimppuun. Brasilialaistytöllä ei selvästi ollut epäilyksiä kirkkaasta väristä, vaikka kulhoon päätyi kyllä muitakin makuja kastikkeiden ja kermavaahdon kera.

Emilyllä oli suuret epäilykset, kuten myös Lexan karkkeja kohtaan. Lieke otti itselleen vain vaniljaa, mikä oli monella tavalla kovin ironista. 
”Koska voi tehdä niin.” Nainen huomautti Lexalle.

”Ei siinä silti ole järkeä”, Lexa naurahti. Jos lasta ei aikonut pitää, ei lasi viiniä haitannut yhtään ketään.
”Sinä et voi ymmärtää kun et ole koskaan säikähtänyt raskautta”, Bex totesi keräten vuorostaan kaikenkirjavan jäätelövuoren itselleen.
”Olen!” Lexa naurahti. Se sai useamman silmäparin katsomaan naista yllättyneenä. ”Ei, en tapaillut miestä tai harrastanut villiä kolmen kimppaa”, nainen korjasi ennen kuin Bex ehtisi sanoa yhtään mitään, sillä pienen punapään ilmeestä päätellen ne ajatukset Bexin mielessä juuri pyörivät.
”Yliopistolla yksi ystävistäni vain säikähti kunnolla, ja se siirtyi eteenpäin ja hetken minäkin olin vakuuttunut että olin raskaana.” Hän oli myös saattanut olla hieman pilvessä siinä kohtaa.

Lieke tuijotti Lexaa hyvin pitkään. 
”Ja mitähän olit ottanut sitä ennen?” Se lieni aiheellinen kysymys. Emily keskittyi jäätelöönsä, haluamatta ajatella monestiko oli säikähtänyt.

”Ja miten ihmeessä biologian opintosi feilasivat niin pahasti?” Bex täydensi kyselyn nauraen. Lexa tunsi kevyen punan kohoavan poskilleen.
”Ne olivat kotibileet, joten vähän mitä sattuu. Ainakin yhden shotin liikaa, eikä ehkä olisi pitänyt polttaa”, hän naurahti vaivaantuneena niskaansa hieraisten. ”Itkin hysteerisenä ikuisuudelta tuntuneen ajan kuinka en halua lasta ja en tahdo olla äiti, ja kaikki vain nauroivat ympärilläni. Lopulta eksäni sai itseään sen verran kasaan että onnistui vakuuttamaan minut siitä miten mahdotonta moinen oli.”
”Tuo peittoaa ehdottomasti minun viimeisimmän säikähdykseni kaikessa hilpeydessään”, Bex julisti raikuvasti nauraen.

Vähän lisää suklaakastiketta jäätelön päälle kun entinen tuli mainituksi. Lieke pudisteli päätään, ei hyvä luoja. 
”Sinä siis et tosiaan saisi poltella.”

”En polttanut koskaan sen jälkeen”, Lexa naurahti päätään pudistaen. ”Päätin, ettei se ollut minua varten, niin hauskana kuin muut puuhiani pitivätkin.”

”Ihan hyvä päätös.” Lieke myönsi nyökäten. 
”Minä vain joskus unohdin kuka olen. Pilvessä siis. Kysyin Julianilta noin viidesti nimeäni.”

”Miksi vitussa olit pilvessä Julianin edessä?” Bex kysyi nauraen. Lieke oli tosiaankin aivan sekopää. Vielä pahempi kuin hän. Hän oli vain pannut pomoaan.

Lieke nauroi ja pudisteli päätään. 
”Koska me olimme käymässä yhdessä Amsterdamissa kisojemme välissä ja teki mieli?” 

”Olet järjetön”, nainen julisti nauraen. ”Ja katso nyt millaisen esimerkin annat Larissalle!”
”Älkää huoliko, en katso teistä kenestäkään esimerkkiä”, Larissa lupasi naurahtaen.

”Hei! Hän oli poikaystäväni.” Lieke pudisteli päätään. Ei kai siinä mitään pahaa ollut? 
”Hyvä tyttö.” Emily kehui kauempaa.

”Ei kisakaudella voi polttaa pilveä!” Bex nauroi raikuvasti. Tai ehkä milloinkaan, kun se oli kuitenkin suuressa osassa maailmaa laitonta. Hyväpä hänen tosin oli saarnata, kun pilvi oli tullut tutuksi vuosia sitten.
”Korkeintaan sinusta”, Larissa naurahti takaisin Emilylle. Lexa pärskähti.
”Ainakin söisit siinä tapauksessa tunnollisesti pillerisi”, amerikkalainen naurahti. Emilyn reaktio tajuamiseen, ettei ehkäisylle ollut enää tarvetta oli ollut mitä hilpein, ja ikuisesti tallentunut hänen tajuntaansa.

Lieke kohotti kulmaansa. 
”Miksi ei? Ei yksi pieni mitään haittaa ja sitä paitsi, se oli täysin laillistakin. Julianista ei ehkä kovin hauskaa, ennen kuin muistin kuka olen ja sitten muistin myös miten oli ollut kova ikävä.” Emily vilkaisi Larissaa ja Lexaa. 
”noh, ei niitä huvikseen ole otettu.”

”Olet mahdoton”, Bex julisti Liekelle. Eihän alkoholiakaan voinut nauttia reilummalla kädellä kisojen alla, mitä nyt joskus juoda lasin tai pari viiniä.
”Ei tietenkään, kulta”, Lexa naurahti ja kietoi kätensä Emilyn ympärille. ”Opimmepahan molemmat, miten niille ei enää ole tarvetta.”

”Voi, tietäisit vain miten mahdoton.” Lieke myönsi leveästi hymyillen. Hän oli sitä monella mittapuulla. 
”Niin. Tosin myös koko lisääntymiskyky on täysin hyödytön.”

”En edes tahdo tietää”, Bex naurahti kasaten itselleen vielä lisää jäätelöä, kun sai ensimmäisen annoksensa tuhottua.
”Sitä se kieltämättä on”, Lexa totesi hymyillen. ”Mutta sen kanssa on vain elettävä.”

Vihreissä silmissä tuikahti mutta Lieke piti suunsa kiinni. Hänellä olisi pitänyt olla enemmän käytöstapoja, itsehillintää ja harkintaa, mutta se tuntui niin turhalta. 
”En pidä Lieken ilmeestä.” Emily julisti varovaisesti.

Kun jokainen, joka tahtoi lisää jäätelöä oli saanut täytettyä kulhonsa toistamiseen, Lexa keräsi purkit ja purnukat takaisin tarjottimelle ja lähti viemään niitä pakkaseen, ennen kuin ne sulaisivat kokonaan. Bex vilkaisi Liekeä Emilyn sanojen myötä ja heilautti vähätellen kättään.
"Näh, tuo on vain hänen 'aion kertoa teille jotain mitä ette tahdo tietää' ilmeensä. Ei mitään syytä huoleen", Bex naurahti.

Emily kohotti kulmiaan.
”Eikö silloin pitäisi huolestua?” Jos ei halunnut tietää!” Se sai vain vaaleahiuksisen naisen nauramaan. 
”Noh, ei sitten, siveydensipuli.”

Lieken käyttämä termi sai Bexin repeämään raikuvaan nauruun. Emily oli kaukana siveydensipulista! Mokoma seksihullu.
"Nyt meni pieleen", nainen räkätti. "Emily on niin hävytön, että pornotähdet jäävät toiseksi."

Lieke vilkaisi punapäistä naista joka pudisteli päätään. 
”Epäilen suuresti.” Liekeä totesi huvittuneesti ja laski tyhjän viinilasin kädestään.

"Seksi rekassa työnantajan nenän alla ei vielä vakuuttanut sinua siitä, ettei hän ole viaton lapsonen?" Bex kiusasi nauraen. Larissa pudisti päätään. Miksi hän oli aina kuulemassa nämä puheet?

”No mutta sellaista sattuu kelle tahansa.” Lieke kohautti olkiaan nauraen. Emily ponkaisi ylös. 
”Hyvä jumala, tuo hollantilainen on täysin estoton!”

"Koska sinullahan on ihan valtavasti estoja", Bex nauroi Emilylle. Pata, kattila, ja sitä rataa. He olivat kaikki estottomia, moraalittomia paskoja, toiset vähän enemmän ja toiset vähän vähemmän.

Lieke nauroi ja käveli palauttamaan astiansa keittiöön. 
”Noh, mutta sellaista sattuu.”
”No mutta sain sen kuulostamaan siltä kuin se olisi jotenkin... arkipäivää.”
”Eikö muka, ei se ole niin tarkkaa kunhan on hiljaa ja ei jää kiinni.”

"He jäivät tosin heti kiinni, joten", Bex huomautti nauraen. Ei tosin työnantajalle, luojan kiitos, tai edes valmentajalle, mutta hän oli kävellyt sisään kovin paljonpuhuvaan syleilyyn.
"Olen kyllä samaa mieltä Lieken kanssa", Lexa puuttui puheeseen saatuaan jäätelöt pakkaseen ja palasi takaisin sohvan ääreen. "Seksi on ihan luonnollinen asia ja osa suurinta osaa parisuhteista. Sitä on ihan turha häpeillä ja pitää jotenkin salassa, että harrasti seksiä puolisonsa kanssa edellisenä yönä."

”No se oli aavistuksen surkea esitys.” Lieke myönsi hymyillen. 
”Niin! Kaiken lisäksi se on mukavaa, siitä tulee hyvä mieli ja se rentouttaa.”

"Kaikki aivan loistavia syitä", Lexa nyökkäsi hymy huulillaan. Bex pyöräytti silmiään.
"Kaikki pätevät myös parisuhteiden ulkopuolella, ja silti minun annetaan aina kuulla kunniani, jos lähden jonkun matkaan!"

"Minä en anna!" Hollantilainen puolustautui älähtämällä. Ehei, hän ei koskaan moralisoinut.

"Ihan vain koska sinulla ei ole varaa sanoa mitään", Bex huomautti naurahtaen. Zoe sen sijaan ei muuta tehnytkään kuin moralisoi hänen valintojaan, ja Emily epäili hänen standardejaan. Pahasti.

"Noh, minulla tavallaan ehkä teoriassa nyt olisi, mutta en moralisoi silti." Hän oli ollut yhden miehen kanssa useamman kuukauden. 

"Ei, sinulla ei ole koskaan varaa sanoa yhtään mitään, vaikka olisit naimisissa", Bex julisti. "Menneisyytesi painaa liikaa."

Lieke pudisteli päätään. 
"Sinulla on nyt pakkomielle naimisiinmenostani."

"Ehkä vain tahdon tilaisuuden juoda ilmaiseksi kunnon kännit", Bex virnisti vinosti. Hänellä ei koskaan ollut pakkomiellettä yhtään mistään!

"Ei valitettavasti taida tapahtua. Maailma kaatuu ja ihme tapahtuu ennen kuin minusta tulee rouva." Saatika sitten rouva Cunningham. Leeuwenhoek-Cunningham ei tosin kuulostanut pah... 
"Minun pitäisi varmaan myös harkita nukkumaan lähtöä." 

"Ihmeitä on ennenkin tapahtunut", Bex naurahti. "Selvä. Nähdään huomenna!" Heillä olisi aikainen aamu, tosin ei niin varhainen kuin hevosenhoitajilla, mihin Larissakin tuntui havahtuvan. Tyttö lähti ripeästi yläkertaan pikaiset hyvät yöt toivotettuaan. Kenttäratsujen täytyisi olla parhaimmillaan heti yhdeksältä aamulla, eikä se ollut kahden kimon kanssa helppo homma.
"Kylläpä me olemme nyt aikuisia, kun kaikki ovat suuntaamassa petiin järkevään aikaan", Bex naurahti.

Emily vilkaisi kelloa ja sitten yläkertaa. 
"Ja minäkin harkitsen kohta. Kaipaan kunnon yöunia ennen huomista ja torstaita."

"Kukapa ei, kukapa ei", Bex huokaisi. He kaikki tarvitsivat unta, vaikka ilo siitä, että saattoi istua iltaa ystävien kanssa innostikin valvomaan. Heidän täytyisi pitää viikottaisia illanistujaisia kotonakin, niin ei aina tuntuisi siltä, että he törmäilivät vain tallilla.
"Minä voisin mennä käymään edeltä suihkussa, sillä haluan pestä hiukseni", Lexa totesi painaen suukon Emilyn päälaelle. "Älkää valvoko liian kauaa."

Emily hymyili pehmeästi Lexan mentyä, ottaen itselleen vielä lasillisen vettä. Se ja sitten hän menisi.

Kun he jäivät kaksin, Bex vilkaisi Emilyä viaton hymy huulillaan.
"Satuitko sinä kenties hukkaamaan alushoususi tänään, vai oliko Lexalla muuta seuraa?" Onnea Emily, älä tukehdu veteesi.

Vesi lensi Emilyn suusta miltein kaaressa pitkin huonetta ja nainen yritti olla tukehtumatta. 
"Mitä? EN!"

"Voi harmi, sitten on ikävä kertoa sinulle tätä", Bex vastasi tavoitellen raskasta huokaisua. Emilyn reaktio kertoi ihan riittämiin siitä, että hänen ensimmäinen arvauksensa oli ollut oikein. Tietenkin autossa olleet alushousut olivat Emilyn.
"Sinun ei olisi pitänyt laskea Lexaa silmistäsi kun kävitte shoppailemassa. Huomasin ne heti kun nousin kyytiin panimokierroksen jälkeen, ja kummasti ne katosivat kun kävimme kaupassa. Lexa taisi saada viestin sivupanoltaan, että jotain oli unohtunut."

Emily yski vettä keuhkoistaan ja pudisteli päätään. 
"Hitto joojoo, minun ne oli. Mitä sinä luulet?"

"Tiedän", Bex ratkesi nauramaan, "tahdoin vain kuulla sinun sanovan sen. Jos oikeasti luulisin Lexan pettäneen, en tosiaankaan kertoisi sitä näin."

Emily huokaisi syvään ja pyöräytti silmiään. 
"Onko nyt hyvä mieli?" Hän haki paperia ja alkoi pyyhkiä vettä pinnoilta.

"On", Bex nyökkäsi leveästi hymyillen. "Oikein hyvä. Täydellinen päätös päivälle. Nyt tulee nukuttua oikein hyvin, kun en joudu kantamaan turhia salaisuuksia harteillani."

"Vihaan sinua." Emily mutisi ja asteli yläkertaan kasvot punasta hehkuen. Helvetin neropatti saatana. 

"Minäkin rakastan sinua!" Bex huikkasi Emilyn perään jääden vielä hetkeksi puhelimelleen alakertaan. Lexa raotti kylpyhuoneen ovea Emilyn tullessa heidän huoneeseensa ja kurkisti pyyhe päässään kylpyhuoneesta.
"Mitä sinulle tapahtui?" Hän kysyi naurahtaen. "Olet aivan punainen."

"Bex! Bex tapahtui!" Emily ähkäisi ja heilautti dramaattisesti kättään. 
"Jäimme kiinni, hän vain kerrankin oli hiljaa." Emily ei turhaan vetänyt päälleen vaatteita, kun kömpi sänkyyn ja asetti herätyksen soimaan.

Se, että Emilyn punan syy oli Bex ei varsinaisesti yllättänyt, mutta se, että pieni ratsastaja oli ollut hiljaa näin pitkään asiasta oli suorastaan järkyttävää.
"Hänellä on selvästi auringonpistos", Lexa totesi. Bex ei kyennyt olemaan hiljaa viittä minuuttiakaan, jos sai tietää jotain mehukasta. Nainen viimeisteli iltatoimensa nopeasti ja keräsi hiuksensa nutturalle, jotta ne eivät olisi kastelemassa koko tyynyä.
"Hyvää yötä rakas", Lexa toivotti hivuttautuessaan Emilyn viereen sängyllä. Kuumuutta sopi aina uhmata sen verran, että laski edes toisen kätensä rennosti Emilyn vyötärölle.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] Luck is a matter of preparation meeting opportunity   La Syys 29, 2018 10:15 pm

Keskiviikko 12. syyskuuta 2018 - seuraava päivä

Aamulla Emily läiskäisi herätyskellonsa pois päältä aivan liian aikaisin. Hän miltein kiisi pyyhe ympärillään suihkuun, kuivasi hiukset föönillä ja meikkasi kasvonsa siististi. Nyt sen vanhan puvun tilalle hän oli ostanut pari erilaista. Amerikkaan hän oli pakannut mukaan tummahkon sähkönsinisen puvun ja sen alle valkoisen paidan. Hän kulkisi hienosti kotimaansa (myös USAn toki, mutta suhde väreissä oli eri!) väreissä esittämässä Ticon hevostarkastuksessa. Tänään aikaa oli pikaiselle muroaamiaisele ja kahville, juuri ja juuri. 

Hevosenhoitajia ei näkynyt, sillä kaksikko oli kadonnut tallille jo kauan ennen kuin ratsastajien kellot herättivät nuo uuteen aamuun. Bex oli laittanut hiuksensa siististi geelin avulla ja meikannut huolella, jotta ei näyttäisi aivan juuri heränneeltä, kun hölkkäisi herttaisen tamman rinnalla hiekkasuoraa pitkin. Hän oli juuri herännyt, mutta ero oli siinä, ettei hänen tarvinnut näyttää siltä! Nainen oli pukenut päälleen kesäisen shortsipuvun, joka oli valkoinen sinisillä kukkakuvioilla. Hän ei voinut ajatellakaan pitkähihaista paitaa tai jakkutakkia, kun ulkona oli jo nyt niin tuskaisen kuuma. Ehei. Jos joku loukkaantuisi paljaasta säärestä, niin se ei olisi hänen ongelmansa.
"Kai kajaalini on tasainen?" Bex varmisti Emilyltä kahvikuppi kädessään. Hän ei luottanut siihen, että oli katsonut kunnolla, kun oli tuntenut olevansa edelleen puoliunessa meikatessaan.

Vilautti Emilykin säärtä, mutta muuten asu oli yhtä siisti kuin aina ennenkin. 
”Jup. Oletko kohta valmis ja mennään? Ehdin vaihtaa vaatteet ennen Caitlinia ja Remonaa.”

"Olen jo valmis", Bex lupasi nyökäten ja kulautti kahvikuppinsa tyhjäksi yhdellä kertaa. "Mennään. Ehdimme vielä huutaa hoitajillemme, jos hevosilla on heinää harjassa." Ihan kuin sitä tarvitsisi pelätä, kun Zoe oli valvomassa laittautumista. Harjat olisivat epäilemättä tasaisesti ja virheettömästi letitettyinä, karva kiiltäväksi saakka puunattua ja öljypurkki valmiina kädessä kavioita varten, kun he olisivat viimeisillään astumassa tuomariston eteen.

”Haha, niin varmasti.” Emily pärskähti kun lähti ovesta. Hän ähkäisi ja pudisteli päätään, jatkaen matkaa reippaasti paikkaan jossa oli sopinut eilen Larissan tapaavansa. Ettei Tico innostuisi jo tallissa hänestä.

"Ei sitä koskaan tiedä", Bex kohautti harteitaan naurua äänessään, kun seurasi Emilyn mukana ulkoilmaan. Miksi täällä täytyi olla näin kuuma? Hän saattoi hyvin kuvitella, että hevoset olisivat kevyessä hiessä jo tuomariston edessä hölkkäämisestäkin, puhumattakaan ratsastuksesta. Tänään täytyisi liikuttaa hevosia vain äärimmäisen kevyesti, ettei se kostautuisi väsymyksenä huomenna.
"En voi uskoa, että nämä kisat ovat vihdoin alkamassa meidänkin osaltamme", Bex naurahti. Tämä oli yleensä se aamu, kun he heräsivät ensimmäistä kertaa kisapaikalla. Nyt he olivat olleet tällä jo pari päivää.

Emily vilkaisi Bexiä.
”Niin. Huomenna pääsemme todella töihin.” Hän odotti innolla ja kauhulla. Jos lämpö olisi hevosille liikaa? Äsh. Hän etsi katseellaan tuttuja kimoja kun seisahtui aloilleen.

"Sinä pääset", Bex naurahti. Hän joutuisi jännittämään perjantaille asti, mutta ehkä siinä olisi jotain hyvääkin. Hän voisi nähdä, miten puolet ratsukoista oli ratsastanut, ennen kuin hän joutuisi perjantaina kolmantena joukkueen ratsastajana liikkeelle.
"Minä vain katson ja opin."
"Katso siis tarkkaan", Zoen ääni kuului sivummalta, kun hevosenhoitaja toi kaunista tammaa lähemmäs ratsastajia. Diana näytti vähät välittävän kuumuudesta, vaikka selvästi kulkikin rauhallisemmin kuin yleensä. Ehkä tästä olisi jotain hyötyäkin. Ainakaan hevoset eivät riehuisi esittelytilaisuudessa. Larissa piteli kaksin käsin kiinni Ticon ohjista, vaikka ori olikin ihan siivosti, eikä ollut tullut räjähtävällä vauhdilla ulos karsinastaan. Elämän pieniä iloja!
"Poika on ihan valmis näyttämään kaikille, miten upea se on", Larissa julisti tarjoten ohjia ratsastajalle.

Emilyn kasvoille levisi helpottunut hymy. 
”Otatko kuvan? Lexa lupasi alkaa pitää minulle virallista Instagramia.” Ehdottomasti sinne pitäisi saada kuva hänestä ja Ticosta ennen hevostarkastuksia Tryonissa.

"Totta kai", Larissa lupasi pirteästi. Hän ottaisi oikein mielellään Emilystä kuvia Ticon kanssa. Kun ensimmäiset kuvat oli saatu otettua, Bexkin ujuttautui Dianan kanssa mukaan.
"Ryhmäkuva!" Nainen julisti nauraen. Dianakin tuntui poseeraavan kameralle pää korkealla ja korvat hörössä.

Tico pörhistyi tamman läsnäolosta, vaikka muuten käyttäytyikin hyvin. Emily taputti hevosen kaulaa hymyillen onnellisena. 
”Paras poika olet.”

"Ja Diana on paras tyttö", Bex täydensi naurahtaen. Ajatus yleisön ja tuomariston edessä hölkkäämisestä jännitti paljon vähemmän nyt, kun hänellä oli hevonen rinnallaan.
"Lämmittelimme niitä jo hetken. Molemmat liikkuivat oikein nätisti, mutta ehkä tahdotte testata vielä ennen vuoroanne", Zoe hymähti. Hän ei ottaisi suojia pois hevosilta ennen kuin viime sekunnilla, siltä varalta että jompikumpi päättäisi yllättäen harrastaa akrobatiaa syystä tai toisesta.

Emily naksautti Ticolle joka lähti siivosti raville naisen vieressä. Muutama askel riitti ja Emily aiirsi hevosen käynnille. 
”Meidän vuoromme on ihan kohta.” Hän totesi merkiksi hoitajille, asettautuen jo lähelle.

Bex kierrätti Dianaa pienen ympyrän tarkkaillen tamman jalkoja. Ihan kuin ontuminen muka olisi jäänyt Zoelta huomaamatta, mutta hän tahtoi tarkistaa silti. Larissa ja Zoe kävivät yhdessä tuumin Ticon jalkojen kimppuun, kun Zoe keräsi suojat pois ja sipaisi pölyharjalla perään, ja Larissa öljysi kimon orin kaviot. Viimeinen silaus ja hevonen oli valmis. Sen jälkeen huomio oli hyvä kääntää Bexin puoleen, jotta joukkueen kolmaskin ratsastaja olisi valmis kohtaamaan tuomariston.
"Mene hurmaamaan kaikki", Larissa toivotti naurahtaen Emilyn ja Ticon vuorolla.

Emily nauroi Larissan sanoille ja talutti Ticon tuomariston eteen. Ainakin pärjännyt ja satumaisen valkea kimo herätti mielenkiintoa yhdessä ratsastajansa kanssa. Kaikki oli hyvin, he pääsivät helposti läpi. Emily käveli Ticon kanssa pois areenalta, taputtaen orin kaulaa. 
”Heitätkö sille varusteet päälle? Otan heti perään pikaratsastuksen ja sitten poika saa levätä.”

"Totta kai", Larissa lupasi onnessaan siitä, miten hienosti Tico oli käyttäytynyt tuomariston edessä. Hän lähti taluttamaan hevosta suoraan kohti talleja, jotta saisi satulan orin selkään, siinä missä Zoe jännitti hetken pidempään Bexin ja Dianan tulosta. Kaikki hyvin silläkin saralla, kuten myös joukkueen viimeisellä ratsastajalla. Iso-Britannia saisi lähteä jahtaamaan mitalia täydellä joukkueella.
"Sulan", Bex julisti heti kun sai luovutettua Dianan takaisin Zoen käsiin. "Tarvitsen viuhkan ja varjoisan paikan, kun menemme katsomaan koulua."

Emily oli käynyt jo vaihtamassa vaatteet, nauraen Bexille. 
”Jotain sellaista. Etsi sinä viuhkat ja vettä? Ihan pikainen treeni Ticolla ja etsitään sitten paikat.”

"Ei käy kateeksi", nainen naurahti. Hän voisi nousta Dianan selkään vasta illalla, kun tammalla olisi huomennakin lepopäivä. "Joo, se on hyvä suunnitelma." Hän metsästäisi ilolla kylmiä vesipulloja ja jotakin viuhkaksi kelpaavaa sillä aikaa, kun Emily ratsastaisi.

Emily nyökkäsi ja katosi tallia kohti. Hän nappasi kypärän pyörillä kulkevasta varustelaatikosta ja etsiytyi kimonsa karsinalle. Se sai oriin heti liikettä. 
”Voi kultarakas, säästä itseäsi.”

"Ticolla ei nyt ole säästelyfiilis", Larissa totesi. Hän oli joutunut tuskailemaan suojien kanssa kovin pitkään, kun ori oli nostellut ja tömistellyt jalkojaan.
"Se tahtoo päästä jo töihin. Ihan turhaa tällainen odottelu." Hän ei ollut vaivautunut avaamaan harjaa vielä leteiltä. Ainakin jouhet olisivat poissa kaulalta, joka hikoaisi hetkessä näissä lämpötiloissa. "Vie mennessäsi. Tarvitsetko apua kentän laidalle? Puomeja tai jotain?"

”En. Olen ihan maksimissaan puolituntia selässä. Katson vain että kaikki toimii ja tulen alas.” Hän otti orin ohjat, tuntien miten irlantilaishevonen värisi odotuksesta. 
”Voi rakas.” Hän nousi vikkelästi kentällä selkään ja haki heti hevosta töihin. Äkkiä tämä pois alta ennen kuin kumpikin läkähtyisi.

"Selvä, odotan täällä", Larissa lupasi. Hän voisi puhdistaa Ticon karsinan huolella sillä aikaa, kun ori ei ollut siellä seisomassa. Eipähän tarvitsisi murehtia siitä, onnistuisiko hevonen vetämään kuivikkeista pölyä keuhkoihinsa.

Emilyn onneksi kaikki toimi kuten piti, joten hän saattoi tulla nopeasti alas. Hän riisui ja viilenteli oria aivan itse hetken ja palasi sitten vasta karsinoille. 
”Yksi viilennetty murupulla.”

Larissa naurahti, kun hevonen palasi kovin kosteana ja tyytyväisenä takaisin viileään talliin.
"Sinähän teet minunkin työni tässä samalla", tyttö naurahti. "Mene vain, hoidan Ticon loppuun. Vietämme oikein laatuaikaa keskenämme, kun noukin kumilenkkejä harjasta."

”Se meni siinä hyvin. Viettäkää toki, minä menen katsomaan koulua.” Toinen vaatteiden vaihto shortsihaalariin ja Emily saattoi etsiä Bexin. 
”Hei! Nyt ne paikat?”

"Pidä hauskaa!" Larissa toivotti naurahtaen ja jäi puuhastelemaan iloisesti hyräillen Ticon kanssa. Bex oli poiminut matkaansa kisa-alueella harhailleen Lexan, ja koetti parhaillaan löytää riittävän vahvaa signaalia puhelimeensa, että saisi Lieken kiinni. Täytyihän heidän saada ammattilainen selostamaan koulun saloja auki!
"Joo", nainen nyökkäsi. "Mutta käydään tuon kioskin kautta, sieltä saa jäähilejuttuja!"
"Jäätä ja makusiirappia", Lexa tarkensi naurahtaen. "Mutta se on kieltämättä herkkua näin kuumana päivänä."

Lieke laittii juuri kuvan Bexille kohdasta jossa istui, hyvillä paikoilla varjossa. 
”Haetaan. Kyllä kiitos. Saanko ämpärillisen?” Nainen voihkaisi tuskastuneena.

Bexin nopea vastaus Liekelle oli käsky pitää paikkoja tyhjänä ympäriltä vaikka henki menisi.
"Katsotaan", Bex naurahti. "Se olisi kyllä hieno ratkaisu." Aivan ämpärillistä kioskilta ei saanut, mutta suurin mukillinen oli melko valtavan kokoinen. Niitä neljä matkaan, niin Liekekään ei valittaisi olevansa ulkopuolinen, ja he voisivat suunnistaa katsomoon.
"Tiedämmekö edes muita ratsastajia kuin Lieken ja Caitlinin?" Bex pohti huvittuneena.

"En tiedä, tuskin me tunnemme?" Emily vastasi hymyillen. Lieke vilkaisi muita kulmat kurtussa. 
"Puhukaa omasta puolestanne."

"Ei sinua lasketa", Bex totesi istahtaen alas ja ojensi toista kantamaansa jäähileherkkua Liekelle. "Sinä tunnet tietenkin muita kouluratsastajia. Hitto, miksei meillä ole Irlannin lippua?" He olivat surkea kannustusjoukko, kun eivät olleet tajunneet tuoda sellaista mukanaan!

"Koska ette ole varautuneita." Artemiksen ääni kuului muiden takaa, miehen istuttua sinne. Tuolla oli isohko Irlannin lippu, jonka mies ojensi sitä kaivanneelle Bexille. 

Bex kääntyi ympäri. Mistä hitosta Artemis ilmestyi aina, kun kryptanvartijaa vähiten odotettiin minnekään?
"Mahtavaa", nainen virnisti ottaen lipun vastaan. Se oli hyvä levittää syliin, josta he voisivat ravistella sitä yhdessätuumin Caitlinin ja Remonan poistuessa radalta.
"Onko mitään jännää tapahtunut?" Bex naurahti. Hän oli varma, että Lieke oli istunut katsomossa jo hieman pidempään, sillä ratsastihan naisenkin joukkuetovereita tänään.

Se oli lahja jota Artemis syleili riemulla. 
"Ei mitään kovin jännittävää, vähän latteaa liikettä monella." Lieke totesi arvioivaan sävyyn. 
"Vähän? Lahnoja kaikki." Artemis puuskahti.

"Latteaa liikettä?" Lexa kysyi epäuskoisena, kun katsoi radalla paraikaa tanssahtelevaa kimoa lusitanoa. "Eikö tuo ole tosi korkeaa liikettä?" Töpöjalkainen, hyvin heikosti itseään lisättyyn raviin venyttävä ori ei tosiaankaan esitellyt kouluratsastuksen huippupuolia, vaikka passagessa etujalat kohosivatkin korkealle.

Artemis ja Lieke pudistelivat molemmat päätään. 
"Sen lisätyt liikkeet eivät erotu, sen askel on mitäänsanomatonta ja takapää tuntuu tulevan valovuoden etupään perässä." Artemis totesi liioitellen. 
"... Mitä hän siis yrittää sanoa, että lisätyt liikkeet jäivät vajaiksi, sen askellus ei ole näyttävin mahdollinen ja takaosa ei liiku riittävän hyvin." 

"Oh", Lexa henkäisi kääntyen katsomaan ratsukkoa uudestaan. "Mutta se näyttää paljon... näyttävämmältä kuin kenttäratsut?" Viaton kysymys sai Bexin läppäisemään Lexan päälakea. Kehtasikin!
"Meidän ei tarvitse esittää näin näyttäviä liikkeitä", nainen puhahti. "Meidän pitää pystyä hyppäämäänkin."

Artemis peitti kasvot kädellään ja Lieke nauroi Lexan hämmennykselle. 
"Koska nämä ovat oikeita kouluhevosia. Kenttäratsut osaavat vähän kaikkea, mutta eivät esteitä tai koulua mitenkään yhtä hyvin kuin muut. Sen sijaan maastoesteille ei olisi yhdelläkään minun ratsullani esimerkiksi asiaa." Lieke myönsi hymyillen.

"Okei", Lexa nyökkäsi. Tämä tuntui aivan eri lajilta kuin se kouluratsastus, jota hän oli tottunut Emilyn kilpailuissa seuraamaan. Kun lusitano sai pisteensä, hän kääntyi uudestaan muiden puoleen.
"Onko 64% hyvä vai huono tulos?" Hän kysyi ymmällään. Ratsastaja ei näyttänyt olevan onnesta soikeana, mutta monet kenttäratsastajat tuntuivat olevan tyytyväisiä tulokseen, joka piti pisteet alle 40 virhepisteessä.

Lieke pudisteli päätään. 
"Ei se kärkeen riitä, ei tosiaan."
"Surkeat." Totesi Artemis tyynesti. 
"Ja herran oma ennätys oli?"
"En ratsasta GP-luokissa."

"Mikä sitten olisi hyvä tulos?" Lexa kysyi kääntyen kahden kouluratsastajan puoleen kokonaan nyt, kun seuraava ratsukko ei ollut vielä tullut areenalle. Bex vilkaisi Emilyä naurua pidätellen. Lexa oli ollut ihan yhtä utelias esittäessään loputtomiin kysymyksiä kenttäratsastuksesta alkuvuonna, mutta kenttäratsastajankin oli myönnettävä, että Lexan tietämättömyydessä oli puolensa. Hänkin sai paremmin kiinni kilpailuista, kun Lexa esitti kysymyksiä.

Lieke kohautti olkiaan. 
"Tavallaan se on ratsukkokohtaista, mutta jos haluaa voittaa, kyllä se vaatii yli kahdeksankymmentä prosenttia." 

"Sehän on ihan hurjan korkea prosenttiluku", Lexa vastasi yllättyneenä. Hän ei muistanut nähneensä vastaavaa yhdessäkään kenttäkilpailussa. Tämähän alkoi olla todella mielenkiintoista!
"Voiko Caitlinilta odottaa sellaisia prosentteja?" Hän esitti seuraavan kysymyksensä, kun uusi ratsukko ilmestyi areenalle. Ehkä olisi pitänyt tutkia hieman etukäteen Caitlinin ja Remonan tilastoja, niin hän ei tuntisi esittävänsä nyt näin montaa typerää kysymystä, mutta mistäpä hän olisi muutoin voinut tietää, että ratsukko oli viime vuodet ottanut järjestelmällisesti yli 80 prosentin tuloksia. Bex vilkaisi pikaisesti lähtölistaa todeten tyytyväisenä, että Caitlin toisi herttaisen tammansa heti tämän tummanrautiaan puoliverisen jälkeen areenalle.

Artemis hymyili poikkeuksellisen lämpimästi. 
"Voi. Caitlin ja Remona voisivat jopa hätyytellä maailmanennätyksiä jos heillä menisi oikein hienosti, mutta epäilen että kuumuus käy heitäkin vastaan." Lieke vilkaisi Artemista. 
"... Jos en tietäisi paremmin, sanoisin että hän rakastaa Caitlinia." Nainen naurahti.

"Oh", Lexa henkäisi. Ai kömpelö irlantilainen oli niin loistava ratsastaja? Hän ei olisi uskonut, mutta ehkä sitä ei sopinut sanoa ääneen.
"Mikä saa sinut luulemaan, että tiedät paremmin?" Bex virnisti vinosti. "Ehkä Artemis on korviaan myöten rakastunut kahteen naiseen." Hän saisi vielä joskus korvilleen irlantilaismieheltä, mutta väliäkö sillä. Hän ei koskaan ajatellut ennen kuin puhui.

Ja se joskus oli nyt. Artemis lätkäisi Bexiä takaraivoon ohjelmalla, säästelemättä sekuntiakaan. 
"Hän näyttää pahemmalta kun puhuu siitä toisesta." Lieke totesi selitykseksi. Hänkin sai hutmaisun päähänsä. 

Bex älähti ja kiepahti vauhdilla ympäri tuijottaakseen ohjelmalla hutkaissutta miestä pahasti. Ihan kuin se koskaan olisi Artemista liikuttanut, mutta silti. Hän taputteli hiuksiaan varmistaakseen, ettei mies ollut sotkenut kampausta ja naurahti Liekelle.
"No se on kyllä totta. Hyvä havainto."

Artemis ei tosiaan välittänyt, väläytti vain viatonta hymyä. 
"Niin." Lieke mutisi, kyyristyen ettei tulisi hutaissuksi uudelleen.

Lexan huomio liimautui radalle, kun ratsukko laukkasi valkoisten aitojen sisään. Bex hieroi edelleen takaraivoaan, kun katsoi tätä ohjelmaa.
"Onko tässä nyt sitten riittävän lennokkaat askeleet?" Bex kysyi naurahtaen, kun ratsukko siirtyi käyntiohjelmaansa. Se oli aina hyvä hetki jutella, eikö? Hän ei voinut ymmärtää, miten kouluratsastajat jaksoivat esittää tämän saman radan vuodesta ja kilpailuista toiseen.

Artemis vilkaisi ja kohautti olkiaan. Lieke teki suurinpiirtein samoin. 
"Remonalla olisi paremmat."

"No, kohtahan se nähdään, oletteko oikeassa", Bex naurahti hiljentyen katsomaan radan loppuun saakka. Lexa näytti olevan täynnä kysymyksiä, kun ratsukko suoritti lopputervehdyksen, mikä sai Bexin jälleen purskahtamaan nauruun. Kun Lexan huomio oli kouluratsastajissa vastauksien toivossa, Bex kumartui Emilyn puoleen.
"Tätä minä ja Lauren kestimme päivästä toiseen, kun opetimme kullallesi kenttäratsastusta", nainen virnisti.

Emily nauroi Bexin sanoille. 
"Arvostan työtänne." Hän taputti naisen olkapäätä huvittuneena. 

"Paras on arvostaakin, sillä jouduimme tekemään sitä paljon", Bex naurahti. "En ole ikinä kuullut niin montaa kysymystä pelkästä hautaesteestä."

"Olen pahoillani. Hän haluaa oppia kunnolla." Emily myönsi nauraen. Artemis ja Lieke sihisivät muut hiljaisiksi. Nyt naamat kiinni. 
"Nyt katsotte ja opitte." Artemis puuskahti.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] Luck is a matter of preparation meeting opportunity   La Syys 29, 2018 10:16 pm

Sihinä sai Bexin huomion kääntymään portin suuntaan, josta tuttu ratsukko oli juuri tulossa sisään, kun edellinen poistui radalta tuloksensa saaneena. Remona tanssahteli kootussa ravissa sisään pääareenalle korvat hörössä ja askel keveänä. Siitä huolimatta, miten lyhyenä Caitlin oli lämmittelyn pitänyt, oli ruunikon kaula jo selvästi tummempi hikisiltä osilta.
”Seuraavana on lähdössä Irlannin yksilöedustaja Caitlin King hevosellaan Remona. Remona on 14-vuotias trakehnertamma, jonka isä on Adamello II. Ratsukko tuli toiseksi viime vuonna EM-kilpailuissa Göteborgissa ja voittivat tänä vuonna maailmancupin finaalin Pariisissa. King on edustanut Irlantia jo Ateenan olympialaisissa, ja nämä ovat hänen kolmannet maailmanmestaruuskilpailunsa. Hänellä on yksilöpronssia ja yksilöhopeaa Lexingtonista 2010”, kovaäänisistä kuului lyhyt esittely, kun ratsukko kiersi areenaa. Päätuomarin koppi sai Remonan jännittymään, joten Caitlin toi hevosen uudestaan kopin ohitse näyttävässä passagessa, ennen kuin koetti vielä pitkällä suoralla lisättyä ravia. Ei hän enempääkään voisi tässä tehdä, joten paras lähteä radalle hyväntuulisella tammalla, joka tuntui jos nyt ei täydelliseltä, niin hyvin lähelle siltä hevoselta, jota hän ratsasti päivästä toiseen kotona.
Remona laukkasi radalle kauniisti korvat hörössä, eikä hevosen hyväntuulinen ilme muuttunut lainkaan tasajaloin suoritettuun pysähdykseen suoraan laukasta. Caitlin tervehti hymy huulillaan tuomareita ja lähti esittämään raviohjelmaa. Oli heti ensimmäisestä lisäyksestä asti selvää, että nainen ratsasti varoen ja hevosta säästellen, sillä hän ei pyytänyt hevosta venyttämään askeltaan valtavasti tai esittämään hyvin näyttävää lisäystä. Ensimmäinen todellinen loiston paikka Remonalle tuli vastaan passagen ja piaffen yhteydessä, sillä tamma esitteli rytmikästä, aktiivista piaffea, joka pysyi hyvin paikallaan, ja pehmeää, lennokasta passagea. Edes Bex ei uskaltanut sanoa mitään katsoessaan hevosta, joka siirtyi käyntiohjelmaan. Tasapainoinen ohjelma oli virheetön aina joka toisen askeleen laukanvaihtoihin saakka, joissa Remona jännittyi ja sekosi askeliinsa. Siksak sulkuväistöt onnistuivat virheittä, vaikka jälleen näki Caitlinin ratsastavan varovaisesti, sillä Remona olisi todistettavasti kyennyt paljon jyrkempäänkin poikittaisliikkeeseen. Loppuohjelma seurasi samaa virheetöntä, eleetöntä kaavaa kuin alkuohjelma oli antanut syytä uskoa, ja viimeinen ravilisäys näytti, mihin Remona todella kykeni Caitlinin ottaessa hieman kiinni laukanvaihtojen virhettä. Caitlin ei olisi voinut näyttää tyytyväisemmältä ratsastaessaan lopputervehdykseen. Nainen kupsahti heti tervehdyksen päätteeksi taputtamaan hyväntuulista tammaansa antaumuksella, eikä hetkeen edes huomannut, miten Bex oli pompannut saman tien jaloilleen hurraamaan ratsukolle. Caitlin suoristautui satulassa antaessaan Remonan kävellä pitkin ohjin ulos valkoisten aitojen rajaamalta radalta, ja huomasi siinä kohtaa suuren lipun katsomossa. Hän heilautti kättään leveästi hymyillen tutuille kasvoille ja toi Remonan aivan yleisön eteen esittelemään näyttävää passageaan vielä kertaalleen, kun he odottivat tuloksiaan.
”Okei, koulu ei ole ihan tylsää kun sen tekee kunnolla”, Bex myönsi nauraen, ”mutta en kyllä silti ole vaihtamassa.”

Artemis ja Lieke vaikenivat täysin. Lieke vinkaisi hiljaa ja irlantilainen veti hampaidensa välistä henkeä kun tahti sekosi, mutta tämä oli vasta ensimmäinen päivä ja isommillakin virheillä oli saatu kelvollisia pisteitä tänään. 
"Ei olekaan." Artemis totesi naurahtaen ja Emily räpäytti silmiään. 
"... Ei tuo ole todellista."

Lexakin näytti varsin vaikuttuneelta, vaikka naisella ei ollutkaan vertailukohdiksi kuin kaksi aiempaa ratsukkoa, joista toinen oli jäänyt selvästi 70 prosentin rajan alle, ja toinen mennyt vain hiukan siitä ylitse.
"Ymmärrän nyt Caitlinin sanat siitä, että meidän hevosemme näyttävät hirviltä", Bex myönsi naurahduksen kera. Ei hevosten pitänyt pystyä liikkumaan noin! Yleisön kohahdus sai Bexinkin kohottamaan katseensa suurelle tulostaululle, jolla tuomareiden antamat pisteet näkyivät. Vain yhden tuomarin antamat pisteet olivat alle 80.
"80.493", Bex luki ääneen yhteistuloksen. Tämän hetken kärki, mutta se tuskin pysyisi, kun parhaat joukkueratsastajat tekisivät tuloksensa huomenna. Caitlin näytti kuitenkin enemmän kuin tyytyväiseltä tulokseen, joka takaisi varman paikan yksilökilpailussa. Nainen heilautti kättään vielä kerran yleisölle, kun ratsasti Remonan ravissa ulos areenalta.
"Minä taidan jäädä katsomaan vielä lisää", Lexa sanoi leveä hymy huulillaan, "mutta onnitelkaa Caitlinia minun puolestani, jos säntäätte hänen luokseen."

Emily hymyili pisteille ja nauroi sen jälkeen Lexan sanoille. Ai hyvä luoja. 
"Mutta meidän hevosemme ovat hyviä siinä mitä ne tekevät." Nainen puolustautui, nousten ylös. 
"Minä menen kotiin suihkuun ja nukkumaan." Hän totesi Lexalle, suukottaen tuon huulia. Artemis ei liikkunut vielä mihinkään, eikä Liekekään sen puoleen. 

"Teidän hevosenne ovat parhaita siinä mitä ne tekevät", Lexa vastasi hymyillen. "Nuku hyvin. Tulen tekemään teille jotain ruokaa myöhemmin, koettakaa pärjätä siihen asti eilisillä jämillä."
"Minäkin tulen nukkumaan", Bex totesi. "Näin aikaiset aamut ovat epäinhimillisiä."

"Minä pärjään." Emily lupasi hymyillen ja lähti Bexin kanssa kotia kohti. Artemis kirjoitti pisteitä ylös ohjelmaan ratsukoiden viereen ja todella seurasi ratsastusta.

Lexakin keskittyi seuraamaan ratsastusta. Hän oli melko varma, että alkoi ymmärtää enemmän jokaisen ratsukon myötä, mikä oli kai vain hyvä merkki.
"Tuo oli väärä taivutus, eikö?" Hän varmisti hiljaa Liekeltä, kun radalla oleva hevonen kulki sulkuväistössä takaosa johtaen. Hän olisi voinut vannoa Artemiksen mutisseen siitä jotain tuomitsevaan sävyyn jonkin aiemman ratsukon kohdalla. Mitä ikinä muut kouluratsastuksesta sanoisivatkaan, hän väittäisi sen olevan erittäin mielenkiintoista yleisöllekin. Mitä tutummaksi rata kävi, sitä helpompi hänen oli keskittyä huomaamaan eroja ratsukoiden välillä.

Lieke nyökkäsi katsoessaan ratsukkoa. 
"Juurikin se." Hän seurasi ratsukon loppuun ja tuntui kipristyvän kun oranssein aksentein koristeltuun takkiin pukeutunut ratsastaja saapui areenalle. 
"Nyt parempi ratsastaa hyvät pisteet tai minä..."

Lexa vilkaisi uteliaana kouluratsastajaa rinnallaan, ja sitten radalle saapunutta ratsukkoa.
"Joukkuetoverisi?" Hän veikkasi, vaikka ei ollutkaan huomannut katsoa ratsastajien takkien aksentteja tai sävyjä sillä silmällä, että tunnistaisi niistä maat. Hevosen satulahuovassa oleva maan lippu tosin kavalsi ratsukon kansallisuuden heti, kun hän vain saattoi nähdä hevosen kyljen.

Lieke nyökkäsi jäykästi. Ensimmäinen heidän joukkueestaan. Nainen kallisteli päätään kuin tietämättä mitä sanoa kun rata oli ohi. 
"Godverdomme." Nainen manasi hiljaa, nousten ylös. 
"Enköhän lähde sanomaan Caitlinille hei, seuraavaan hollantilaiseen on ikuisuus."

Lexa ei osannut sanoa, menikö ratsukolla hyvin vai ei, sillä hän lähinnä tunnisti ne kerrat, kun ratsukolla meni aivan päin mäntyä. Onneksi niitä ei montaa näkynyt, vaikka trendi olikin selvä. Toisilla mailla oli vahvoja ratsastajia roppakaupalla, toisilla taas... no, toisten ratsastajat olivat parhaimmillaankin heikoilla jäillä.
"Onnittele häntä minun puolestani, jooko?" Lexa pyysi pienen hymyn kera, mutta ei malttanut itse lähteä liikkeelle katsomosta. Hän tuskin saisi toista tilaisuutta nähdä kouluratsastusta hetkeen, sillä hän kiersi kenttäkilpailujen perässä. Caitlin oli käynyt ensitöikseen vaihtamassa vaatteensa, jotta ei sotkisi valkoisia ratsastushousuja tai paistuisi auringossa, mutta oli palannut areenan lähettyvillä olevan kahvilan jonoon unelmoiden jääkahvista. Hän kaipasi jotain kylmää, sillä edes pikainen suihku majoitustiloissa ei ollut auttanut poistamaan tunnetta siitä, että hän paistui elävältä. Urheilusuoritus ei sopinut näin kuumaan säähän.

Lieke nyökkäsi ja katosi etsimään naista viestien voimilla. Löydettyään tuon hän kiilautui naisen luo hymyillen. 
"Hei! Onnea, hyvin meni. Vaikka Artemis kirosi katsomossa, hän ei sanonut piaffesta mitään!"

”Kiitos”, nainen naurahti. ”Se taitaa olla suurin kehu, mitä Artemiksesta saa irti”, hän lisäsi hymy huulillaan. Remona oli tuntunut loistavalta selkään, mikä oli kaikki, millä oli hänelle merkitystä.
”Se laukanvaihtosarja oli vähän harmillinen, mutta Remona jäi katsomaan tuomarinkoppia. Kaipa niissä tänään oli jotain todella kummallista.”

"Voi ei. Ehkä sen kiro on poistunut perjantaihin mennessä." Hän totesi hymyillen ja otti itselleen samalla jääkahvin. 
"Se näytti hyvältä."

”Toivotaan”, hän naurahti. Hän oli ylpeä hevosesta joka tapauksessa, sillä Remona oli tehnyt hänen mielestään aivan huipputuloksen näissä olosuhteissa.
”Huomaa kyllä, että lämpö vaati veronsa siitäkin. Lämmittelin todella lyhyesti ja silti Remonaa piti muistuttaa käyntiohjelman päätteeksi, että suoritus jatkuu vielä.”

Lieke nyökytteli ja veti hiuksia korvansa taakse. 
"Meidän ensimmäinen tulos ei ollut mitä toivoin ja ai hitto että se lyö paineita. Arh." 

”Voi ei”, nainen pahoitteli myötätuntoisena. Se hyvä puoli hänellä oli yksilöratsastajana, ettei joukkueen odotukset kasaantuneet paineina hänen hartioilleen.
”Te teette Coman kanssa oikein hyvän tuloksen, olen siitä varma”, nainen kannusti. ”Älä ota turhia paineita.”

"Sen on riitettävä." Lieke totesi huokaisten ja pudisteli päätään. Ensimmäiset maailmanmestaruudet ottivat veroaan naisen hermoista. 
"Olisi edes Julian ja Kraken niin ei olisi hätäpäivää joukkueen puolesta."

”Yksi tulos ei hetkauta joukkuetta suuntaan tai toiseen”, Caitlin rauhoitteli Liekeä hymy huulillaan. ”Jokainen ratsastaa niin hyvin kuin näissä olosuhteissa pystyy, sillä hevosella joka alle on annettu, ja niillä mennään.”

Lieke hieroi ohimoitaan kevyesti. 
"Kaksi hetkauttaa joten sinänsä se yksikin voisi onnistua niin olisi kaikilla mukavampaa."

Siinä nainen oli aivan oikeassa. Kaksi tulosta merkitsi jo paljon joukkueena.
”Et sinä huomenna huonosti ratsasta”, Caitlin vakuutti. ”Ajattele nyt millaiset huudot saisit puhelimitse kolmosten kanssa valvoneelta, väsyneeltä Julianilta.”

"Nah, Beatrix minulle motkottaisi ja Julian nälvisi valmennuksessa." Lieke ei voinut sanoa että olisi ystävänsä kanssa kovin usein tekemisissä nykyään. 
"En kyllä haluaisi hänenkään tekevän niin."

”No sitä nyt et pääse koskaan pakoon, ellei Julian ole radikaalisti muuttanut valmennustapojaan”, nainen naurahti. Hänen oli vaikea kuvitella miestä valmentamaan muutoin kuin ankaran kritiikin kautta.
”Ei sinulle kukaan huuda. Minäkin olen välttynyt - vielä - Artemiksen pahimmilta kirouksilta.”

"Vielä, ehkä specialin jälkeen tilanne on toinen. Ja, Artemis ei ole valmentajasi." Lieke löysi heti aukon tästä.

Caitlin naurahti.
”Specialissa laitamme parastamme. Eihän tämä ollut kuin vasta lämmittelykierros meille, jotka emme ole joukkueen jäseniä.” Hänen oli ollut aivan turha vaatia Remonalta hurjia lisäyksiä tai jyrkkiä taivutuksia, kun vähempikin oli riittänyt takaamaan heille paikan yksilökilpailun ensimmäiseen mitaliluokkaan. Perjantaina täytyisi ratsastaa jo aivan toisella asenteella, jos mielisi pärjätä.
”Sinä et ole selvästi koskaan tavannut Hansenia”, Caitlin pärskähti. Ehkä se ei yllättänyt, kun otti huomioon miten nuori Lieke oli. Hansen ei ollut itse kilpaillut enää vuosikymmeneen tosissaan. ”Hansen jättää Julianinkin varjoonsa, mitä tulee kritiikin armottomuudessa.”

Lieke hymyili pehmeästi ja pudisteli päätään. 
"En ole. Ja ehkä en haluakaan, minua haukutaan jo nyt tarpeeksi."

”Älä siis murehdi. Ei sinua huomenna haukuta ollenkaan”, nainen vakuutti siemaisten jääkahviaan siinä varjossa norkoillessaan.
”Olipa kyllä ihanaa olla vihdoin taas arvokisoissa mukana.”

"Vihdoin. Monetko olit ratsastanut?" Nainen kiusasi hymyillen, nakutellen omaa mukiaan. 
"En käsitä miten Emily on niin rauhallinen."

”Viidennet nämä ovat, jos EM-kilpailut jättää huomiotta. Jos niitäkin pitää laskea niin sitten en kyllä enää tiedä”, Caitlin naurahti. Olympialaisista ja maailmanmestaruuksista pysyi vielä joten kuten kärryillä, mutta muu oli mahdotonta.
”Eivät nämä ole sen kummemmat kisat kuin GP-luokka kotikonnuillakaan. Sama rata, sama hevonen, nyt vain on enemmän katsojia paikalla. Siinä se. Eroa sinulle ja hevosellesi näillä ja Lontoon hevosshowlla ei ole lainkaan.”

Lieke nosti keskisormensa suloisesti pystyyn ja pudisteli päätään. 
"Paitsi joukkuetulos on toisten niskassa, sinä onnekas paskiainen."

"Paras, mitä voit joukkueesi eteen tehdä, on ratsastaa hyvä, tasapainoinen suoritus, mitä tavoittelisit joka tapauksessa, oli teillä sitten joukkuetta tai ei", nainen naurahti. "Äläkä näytä minulle keskisormea. Se antaa sinusta kovin vulgaarin kuvan."

”No se on totta.” Mutta Alankomailla oli maine ja siitä olisi ollut mukavaa pitää kiinni. 
”Hei, olemmeko tavanneet?” Hän ei koskaan ollut väittänyt olevansa kovin sivistynyt.

Caitlin naurahti.
"Nytkö se dementia iski sinulle?" Nainen pilaili tönäisten Liekeä hymy huulillaan.

"Iski. Juuri se iski." Lieke myönsi nauraen ja pudisteli päätään. Ei, hän ei vain tosiaan ollut sivistynyt tai vähemmän.. jotakin. 

"Selvästi", Caitlin naurahti. "Ehkä sinut pitäisi siis hoitaa turvallisesti sisätiloihin, ennen kuin unohdat kaiken ja harhailet eksyksiin."

"Olen menossa katsomoon takaisin vielä myöhemmin." Lieke muistutti naista ja vilkaisi kelloa. Mitähän tässä välissä oikein tekisi? 

"Sitten minun täytyy varmaan alistua valvomaan sinua", nainen hymähti huvittuneena. "Eihän se nyt kävisi päinsä, että eksyisit kokonaan."

"Alist... Phah!" Lieke pyöräytti dramaattisesti silmiään, vilkaisi kelloa uudelleen ja laski hetken päässään. 
"Itseasiassa voisin mennä johonkin nurkkaan häpeämään ja yrittää videopuhelua. Joten joudut etsimään toisen huollettavan."

"Älä eksy", nainen naurahti. Hän voisi siirtyä katsomon puolelle seuraamaan loppuja ratoja. Olihan se aina ilo nähdä tuttuja ja hieman tuntemattomampiakin ratsastajia radalla hevosineen. Yleisöstä löytyisi sitä paitsi Artemis, joten seurakaan ei olisi huonoa.
"Nähdään siis myöhemmin", Caitlin toivotti hymyillen Liekelle, joi kahvinsa loppuun ja pudotti tyhjän muovimukin roskikseen suunnistaessaan katsomoon, josta löysi yllätyksekseen kovin keskittyneeltä näyttävän Lexankin. Artemista hän oli osannut odottaa, mutta Lexa oli yllätys. Kömpelö nainen kompuroi askelmiin kahdesti, kun kiipesi katsomoa ylemmäs, ja istahti Artemiksen viereen.
"Kuulin, että ehdit jo kiroamaan minua", nainen virnisti hiljaa.

Artemis heilautti kättään ja irvisti Caitlinin kompuroinnille. David oli vanha mies, miten tuon pumppu kesti olla naimisissa kömpelön naisen kanssa? Jestas! 
"Ehdin, mutta hyvin suoriuduitte."

Hän ei ollut edes yllättynyt vastauksesta.
"Älä nyt toki liikoja kehu", nainen naurahti taputtaen Artemiksen polvea. "Se ei sovi sinulle."

"Ei ilmeisesti, kaksi kelvotonta jo pohtivat että olen palavasti rakastunut sinuun tai jotain. Hutkaisin ohjelmalla takaraivoon" Mies hymyili viattomasti.

Caitlin tuijotti hetken yllättyneenä Artemista. Niin siis mitä ihmiset olivat ajatelleet?
"Kaikella rakkaudella kultapieni, et ole yhtään tyyppiäni", punapää naurahti taputtaen miehen polvea uudemman kerran. "Hyvä, että oikaisit tällaiset väärinkäsitykset heti hutkimalla. Asiat tuntuvat menevän paremmin jakeluun, kun niitä vähän vahvistaa hutkaisulla."

"Sitä minäkin ajattelin, emme kaipaa sellaista negatiivisuutta elämäämme." Artemis totesi nauraen. Caitlinin ilme oli hänenkin reaktionsa asiaan. 
"Ja sama sinulle, mussukka." Jos tässä leperreltiin, sen voisi lyödä yli.

"Emme suinkaan", Caitlin naurahti. Hän ei tahtonut edes kuvitella, miten nopeasti moiset puheet lähtisivät kiertämään Rosingsissa, jos Lieke ja Bex erehtyisivät puhumaan moisesta tallikäytävillä.
"Hyvä, että olemme siitäkin samaa mieltä. Olisi ollut aika epämukavaa, jos olisitkin nyt tunnustanut kuolemattoman rakkautesi", Caitlin kiusasi naurua äänessään.

"Olet hieman liian kömpelö, hieman liian punapää ja aivan varmast liian irlantilainen." Artemis naurahti. Hän viihtyi Veronican kanssa oikein hyvin. 
"Pitäisikö minun varmistaa elääkö Randallin nainen?"

"Auts, miten sinä haavoititkaan minua", Caitlin valitti dramaattisesti. Ihan kuin moisten faktojen luettelu nyt olisi kovin pahasti itsetuntoon kolahtanut enää tässä iässä.
"Randallin naisella on nimikin", Lexa vastasi kääntäen päätään sen verran, että saattoi vilkaista olkansa yli kouluratsastajia. "Kouluratsastus vain on paljon mielenkiintoisempaa kuin teidän pohdintanne siitä, rakastatteko toisianne vai ette."
"Auts, toinen loukkaus heti perään!" Caitlin valitti kohottaen kätensä sydämelleen. "Jään toiseksi kouluratsastukselle."

"Tiedän, mutta en aina harrasta nimiä. Auts! Alexandria, Caitlin on kouluratsastus!” Artemis ähkäisi nauraen. 

"Et selvästi, kun saat minunkin nimeni väärin joka välissä", Lexa vastasi naurahtaen. "Caitlin ei ole nyt hevosen selässä, mutta tuo saksalainen on, joten suo anteeksi, kun tahdon nähdä miten heillä menee."
"Luulin ettei hän ollut hevosihmisiä?" Caitlin naurahti Artemikselle. Selvästi hän oli ollut väärässä.

"Kärsin omastani ja haluan rääkätä muita." Artemis puuskahti ja nauroi Lexan sanoille. 
"... Minäkin. Ilmeisesti avopuoliso kilparatsastajana tekee joillekin ihmeitä."

"Ja niin paha kiertää loputtomasti ympyrää maailmassa", Lexa julisti naurua äänessään. No, kutsukoot häntä Alexandriaksi jos siitä tuli Artemikselle hyvä mieli. Oli hän sietänyt vuosikaudet koulussa neiti Hartia opettajilta ja koko joukkoa muita lempinimiä opiskelukavereilta, joten tämä oli vielä pientä.
"Mitä me olemme tehneet väärin omiemme kanssa? David ei valita, jos raahaan hänet katsomaan kilpailujani, mutta ei hän erityisemmin siitä riemuitsekaan", Caitlin naurahti.

Artemis kohautti olkiaan. 
"Ja minä saan huudot maailmanennätyksestä. Oikeasti, moniko ihminen saa avopuolisoltaan huudot ja uhkauksen pakkohoidosta tehtyään sellaisen?"

"Ei kovin moni, siitä voin olla varma", Caitlin naurahti. "Olet erityinen siinäkin suhteessa." Ehkä tässä kohtaa uhkauksiin oli vaikuttanut se, millaisen maailmanennätyksen Artemis oli tehnyt. Jos kyse olisi ollut suurimmasta neulotusta villasukasta, Veronicalla ei varmasti olisi ollut mitään sanottavaa aiheeseen.
Tai ehkä sekin olisi ollut syy saada lähete pakkohoitoon.

Olisi varmasti. 
"Naiseni on vain omalaatuinen."

"Tuohon en voi väittää vastaan", Caitlin naurahti. Lexakin hymähti huvittuneena.
"Mutta Veronica on aivan loistava vuokranantaja, joten uskallakin tehdä typeryyksiä. En halua joutua muuttamaan sen tähden, että hän tahtoo asuntonsa takaisin", Lexa kiusasi Artemista pienen hymyn kera.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] Luck is a matter of preparation meeting opportunity   La Syys 29, 2018 10:17 pm

Artemis kohotti kulmaansa kevyesti. Hetkinen. 
"Hei hei hei, sinuna pitäisin suuni supussa." Mies naurahti päätään pudistellen. 
"Minä en koskaan tee typeryyksiä. Paitsi ostan sormuksen ja saan sen silmääni mutta..."

"Miksi? Huitaiset minuakin ohjelmalla?" Lexa naurahti. Lieke ja Bex olivat jo saaneet kokea moisen kohtalon aiemmin, kun olivat virnuilleet kouluratsastajien salaisesta rakkaudesta.
"Oikeasti?" Lexa kysyi yllättyneenä. Se kuulosti kummalta, kun oli tottunut näkemään pariskunnan yhdessä ja varsin onnellisen näköisinä Jodien luona.

"Potentiaalinen vaihtoehto." Artemis myönsi hymyillen. 
"Oikeasti. Hän oli kieltänyt sen ehdottomasti, olen surkea kuuntelemaan kieltoja. Nyt hän käyttää siitä tehtyä kaulakorua."

"Sehän kuulostaa... herttaiselta", Lexa naurahti hetken sanaa hapuiltuaan. Ainakin sormukselle oli löytynyt uusi käyttötarkoitus. Olikohan Emilylläkin ehdoton suhtautuminen asiaan? Ei sillä, että sen pohtiminen olisi ajankohtaista, mutta silti. Kaiken Bexin kiusanteon jälkeen hän ei tosin ollut kyselemässä asiasta enää aiempia keskusteluja enempää.
"Hän tosin varmaan antaisi minun kuulla kunniani, jos kutsuisin häntä herttaiseksi hänen kuultensa", Lexa lisäsi huvittuneena.

Artemis naksautti kieltään. 
"Todellakin. Hän on kyllä ihana ihminen, mutta ei vain näytä sitä kaikille." Kuten ei miehensäkään tehnyt, yleensä. 

"Se on ihan sallittua", Lexa vastasi hymyn kera. Ei jokaisen tarvinnut olla kaikkien paras kaveri alusta asti. Veronica oli aina kohdellut häntä reilusti ja vuokrannut huippuasuntonsa aivan naurettavaan hintaan, joten hänellä ei ollut valittamista.
"Sovitte hyvin toisillenne. Molemmat yhtä piikikkäitä ulkoa ja pelkkää pehmeää pumpulia sisältä", Caitlin naurahti.

Artemis pukkaisi Caitlinia kylkeen. 
"Sinä! Meillä on maine pidettävänä."

"Teidän maineenne on ollut mennyttä jo yli vuoden", Caitlin naurahti. "Tai ehkä siitä hetkestä asti, kun tapasitte. Niin tai näin, maineesta on turha enää murehtia."

"Kuule nyt! Gabrielle oli kovasti huolissaan siitä että en ole hyvä mies." Artemis naurahti. 
"Maineeni on siis kiirinyt edelleni kun tapasimme."

"Ai hitto, yritätkö sanoa että olin huono ystävä kun en ollut huolissani siitä, onko Veronica hyvä nainen?" Caitlin kiusasi nauraen.

"En, Gabriellella oli aihetta olla huolissaan ja siskoni on tehnyt kaikesta tarpeeksi hankalaa, kiitos vain." Deirdre ei tosiaan ollut tehnyt elämää helpoksi. Pitkä tauko sai miehen venyttelemään. 
"Muita lounaalletulijoita?"

"Noh noh", Caitlin naurahti. "Ei Veronicakaan elämästä turhan helppoa tee itselleen tai muille." Nainen naksautti niskansa noustessaan seisomaan.
"Minä, ehdottomasti. En saanut syötyä aamulla", Caitlin hymähti huvittuneena. Sen verran suoritus oli hermostuttanut, ettei aamupala ollut maistunut.
"Minä luulen, että minun täytyy mennä ruokkimaan mökin väkeä, ennen kuin siellä suoritetaan hirmutekoja keittiössä", Lexa naurahti.

Artemis naurahti Lexan sanoille ja pudisteli päätään. 
"Minä siis vahdin ja ruokin tämän kömpelön maanmieheni." Mies taputti Caitlinin selkää, nousten sitten seisomaan.

"Olen täysin kykenevä ruokkimaan itse itseni ravintolan avustuksella", Caitlin vastasi nenäänsä nyrpistäen. Hän pärjäsi ihan hyvin ilman vahtimista! "Nähdään myöhemmin, Lexa", nainen lisäsi lähtiessään suunnistamaan alas katsomosta. Oli paras pitää kiinni kaiteesta koko matkan, ettei hän tulisi näitäkin portaita alas kierien, kuten oli kotonaan useaan otteeseen tehnyt.
"Mitähän sinun tekisi mieli syödä?" Nainen kysyi huvittuneena Artemikselta.

"Vahdin ettet tukehdu." Artemis huomautti nauraen ja pudisteli päätään. 
"Keksin jotain mistä vain, päätä sinä."

"Tukehtuminen ei ole tyyliäni", Caitlin naurahti. "Enemmänkin se, että kaadan juomat päälleni, mutta en tukehdu."

"Mikä sitten tekeekään sinut onnelliseksi." Artemis lupasi huokaisten ja pudisteli päätään. 

"Älä nyt", nainen virnisti. "Et joudu niin usein vahtimaan minua, että noin syville huokaisuille olisi syytä." Hän ei ollut ehtinyt pohjoiseen lainkaan niin usein kuin olisi tahtonut, mutta ehkä se muuttuisi seuraavana vuonna. Aina sopi toivoa.

"Mutta se on aina yhtä työlästä." Mies kiusasi hymyillen. 
"Hyvää harjoitusta vanhemmuuteen tosin."

"Sinun pitäisi siis olla kiitollinen siitä, miten hyvin olen valmistellut sinua ensi vuoden haasteisiin", nainen naurahti tönäisten ystävää. Kehtasikin verrata häntä lapseen!

"Minä olen. Joka kerta kun puhumme puhelimessa." Se oli hänen tapansa sanoa että hän oli kiitollinen ystävyydestä.

Caitlin naurahti miehen sanoille. Niinpä niin.
"Lupaan soitella sinulle jatkossakin usein." Hän pitäisi tiiviisti yhteyttä ystävään, vaikka elämä toisi millaisia kiireitä tullessaan. Aina oli aikaa lyhyelle puhelulle tai pikaiselle viestille, jossa kyseltiin kuulumisia.
"Olisi ihana asua taas lähempänä, mutta ehdimme nähdä toisiamme Davidin kanssa nytkin niin harvoin, ettei siitä tulisi yhtään mitään, jos asuisimme vielä eri osoitteissakin", hän huokaisi.

”Ymmärrän. Minä olen onnellinen kun Veronica voi järjestellä töitään.” Hän oli siitä todella onnellinen.

"Se on hyvä", Caitlin hymyili pehmeästi. Hänen ei auttaisi kuin leikkiä hyvää vaimoa, jota ei haitannut lainkaan asua kaukana ystävistä ja nähdä miestään ohikiitävinä hetkinä myöhään illalla ja sunnuntaisin. Hän oli tiennyt, mihin oli lupautunut, kun oli mennyt miehen kanssa naimisiin.
"Nyt joustavuudelle vasta onkin tarvetta, kun saatte ihan oman pienokaisen, josta pitää huolta", hän sanoi hellä hymy huulille hiipien. Ajatuskin Artemiksen tyttärestä pakotti hymyn pintaan. Artemiksen onni oli aina yhtä mukavaa nähtävää.

Mies vilkaisi ystäväänsä. 
”Veronica jää kotiin.” Mies totesi pehmeästi hymyillen. 
”Lapsen kanssa siis.”

"Ja epäilemättä sinäkin aiot olla enemmän kotona kuin tallilla?" Caitlin arvasi hymyn kera.

”En valmenna kahteen kuukauteen edes käpylehmää.” Ainakaan kahteen. 
”Ja jos pikkuisemme on pikkuneiti Morland kakkonen, tuskin puoleen vuoteen.”

"Vuoden päästä voi olla, ettet mitään muuta valmennakaan, jos tyttäresi on Matthewn kaltainen", Caitlin naurahti. "Olisit varmasti suloinen valmentaja leluhevosille."

”eikö? Perfektionismia ja tarkkuutta aina lelulaatikolta alkaen.” Mies julisti mahtipontisesti ja vilkaisi yhtä ravintolaa. 
”Miten olisi tuo?”

"Näyttää hyvältä", Caitlin vakuutti vilkaisten ravintolan suuntaan. Kyllä sieltä lounasta saisi. "Teillä on pian taitavimmat koululeluhevoset koko maailmassa."

"Niin on." Mies totesi hymyillen pehmeästi. Hän otti itselleen lohiwokkia, kun ei muutakaan keksinyt.

Caitlin päätyi valitsemaan kasviswokkia, kun istahti alas pöytään auringossa.
"Mitä aiot tehdä viimeisinä viikkoina ennen kuin sinulla on pieni ihmistaimi vaatimassa kaiken huomiosi?"

"Tehdä töitä, ratsastaa ja laittaa kotia kuntoon. Koettaa valmistautua siihen." Hän oli alkanut nyt epäillä itseään. 
"Pelkään ettei minusta ole siihen."

"Voit valmistautua vuoden, eikä sinusta siltikään tunnu valmiilta", Caitlin huomautti hymyillen. Lapsen saaminen oli asioita, joihin ei voinut valmistautua täysin ennalta. Jokainen vanhempi allekirjoitti varmasti sen.
"Tietenkin sinusta on isäksi. Älä ala epäillä kykyjäsi ennen kuin edes olet isä."

"Olen valmistautunut miltein vuoden" Artemis totesi ja otti kulauksen kivennäisvedestään. Hän taisi olla ainoa joka ei paistunut täällä elävältä.

"Joten olet ehdottomasti valmis", hän sanoi hymyn kera. "Sinä tulet olemaan loistava isä."

"Sovitaan niin." Mies naurahti ja vilkaisi ympärilleen. 
"Lieköhän viimeisiä kertoja vuosiin kun teen tällaisia kisamatkoja."

Caitlin naurahti vilkaisten itsekin ympärilleen.
"Nauti siis tästä retkestä paljon. Kuka tietää, ehkä seuraavan kerran kun olet kisamatkalla mukana arvokisoissa, olet itse kilpailemassa."

"Hah, sepäs oli vitsikästä." Artemis naurahti. Ei vuosiin, vuosiin vielä. Jos koskaan.

"Oliko?" Nainen kysyi huvittuneena. "Entä jos se on totta? Voisimme olla loistava joukkue Tokiossa."

"Caitlin, missä universumissa minulla olisi olympiakvaalaus 2020?" Mies pudisteli päätään nauraen.

"Tässä universumissa", nainen naurahti. "Ei sitä ikinä tiedä, mitä tapahtuu. Ehkä sinä ja Amadeus etenette harppauksin syksyn mittaan."

"Caitlin, joo meillä ei ole kilpailua Irlannissa mutta joku raja." Miestä nauratti naisen logiikka. 
"Ei onnistu."

"Kunhan vain sanon, ettei koskaan saa sanoa ei koskaan", nainen naurahti. "Kaikki on mahdollista."

"On, mutta mietin asiat realismin kautta." Hän naurahti ja laski aterimet käsistään. 
"Sitten jatkamaan katsomoon?"

"Mitä hauskaa siinä olisi?" Nainen virnisti vinosti. "Jos olisin ajatellut omaa uraani realismin kautta, en olisi koskaan tässä. Mennään. Emmehän tahdo istua onnemme ohi, kun joukkueiden toiset ratsastajat lähtevät liikkeelle."

”Niin niin.” Artemis pärskähti. Hän nousi ylös ja lähti kohti katsomoa.

Caitlin nousi ylös vino virne huulillaan, mutta se vaihtui nopeasti iirinkieliseen sadatukseen, kun nainen potkaisi säärensä pöydänjalkaan. Vain hieman konkaten hän seurasi Artemiksen mukana katsomoon, joka alkoi täyttyä lounastauon päätteeksi. Lexaa ei näkynyt, mutta aiemmat paikat olivat edelleen tyhjinä, joten tavoilleen uskollisena Caitlin kiipesi samalle riville kuin millä he olivat aiemminkin istuneet.
”Se Tryonille on kyllä annettava, että nämä puitteet ovat upeat.”

”Nämä ovat. Loistavat, mistään ei tarvitse valittaa.” Edes Artemiksen. 

”Nimenomaan”, Caitlin nyökkäsi. ”Olisi ollut ilo tuoda Mei tänne, mutta lukukausi on jo alkanut.” Davidillakin oli työnsä, jota ei sopinut jättää tuosta noin vain viikoksi ulkomaanmatkan tähden.
”Kunhan vain sää pysyisi hyvänä, niin nämä ovat oikein onnistuneet kilpailut katsojillekin.”

”Niin olisivat.” Hän nauroi hymyillen. 
”Ei ollenkan huonot järjestelyt.”

”Ei tosiaan”, Caitlin hymähti. Hän oli yllättynyt siitä, miten sujuvasti kaikki oli kisapaikalla järjestynyt, vaikka alkujaan majoituksesta ja muusta olikin ollut sanottavaa. Nainen hiljeni seuraamaan ensimmäistä ratsukkoa pidemmän lounastauon jälkeen. Oli mukava katsoa ratsastusta yhdessä ystävän kanssa, ja kommentoida ratsukon suoritusta virallisia pisteitä odottaessa. Voisivatpa he tehdä näin useamminkin. Kenties vuoden päästä, jos he sattuisivat osumaan samoihin kilpailuihin miehen kanssa. Lexakin liittyi seuraan muutaman ratsukon jälkeen. Caitlinia ei lainkaan yllättänyt, ettei Bex ollut tullut mukana. Bex oli kenttäratsastaja henkeen ja vereen, eikä olisi varmasti istunut aiemminkaan katsomossa ellei ryhmäpaine olisi pakottanut katsomaan häntä ja Remonaa.

Emilykään ei ollut tullut katsomaan, nainen oli jäänyt lepäämään talolle. Artemis keskittyi katsomaan kilpailuja kaikessa rauhassa, kokematta nyt tarvetta kommentoida. Teki vain muistiinpanojaan.

Caitlin taputti kohteliaasti kaikille ratsukoille muun yleisön mukana, ja hurrasi kuuluvasti tutuilleen. Tämä oli ehkä kilpailua, mutta ei se estänyt kannustamasta muita osallistuja vilpittömällä lämmöllä. Ratsukoiden odottaessa pisteitään hän usein vastasi Lexan kysymyksiin, ja tutuimpien ratsukoiden kohdalla käytti areenaan tutustumiseen tarkoitetun minuutin antaakseen Lexalle täsmällisiä vinkkejä siitä, mihin ratsukon kohdalla kannatti keskittyä. Toisilla oli upea käyntiohjelma, toiset esittivät aina vahvoja lisäyksiä, toisten poikittaisliikkeet olivat vertaansa vailla. Yksikään ratsukko ei ollut täydellinen, mutta monella oli oma osa-alueensa, jolla olla vahvimmillaan.

Kun kouluratsastus lopulta loppui, Artemis vääntäytyi ylös. 
”emme taida nähdä sinua huomenna täällä kun kenttä alka?” Mies naurahti, etsiskellen auton avaimia.

Lexa vilkaisi haikeana tyhjän areenan suuntaan.
”Ette ainakaan aamusta”, hän vastasi. Hän olisi aamun katsomassa Emilyä, siitä ei ollut epäilystäkään, mutta ehkä hän hiipisi myöhemmin kouluyleisön sekaan. Tämä oli paljon näyttävämpää katsottavaa kuin kenttäratsujen suoritukset tällä osa-alueella.
”Kenties siis myöhemmin”, Caitlin naurahti. Hän tulisi varmasti katsomaan ystävien - ja pahimpien haastajiensa - radat huomenna. Irlantilaisnainen nousi kiireettä jaloilleen, joskin päätti käyttää Artemista turvakaiteenaan kulkiessaan askelmia alaspäin. Ei mies antaisi hänen pudota, joten mies toimi oikein hyvänä kaiteen vaihtoehtona.
”Sinut taidan nähdä heti aamulla?” Caitlin naurahti Artemikselle.

Artemis nyökkäsi Caitlinille. 
”Heti aamulla.” Mies lupasi nauraen. Mökissä Emily oli kaivanut ja silittänyt kisavaatteensa, tarkistanut kaiken ja koetti kuluttaa aikaansa.

"Huomiseen siis", Caitlin toivotti, ja Lexa teki samoin hymy huulillaan. Naiset lähtivät yhdessätuumin luovimaan yleisön läpi kohti majoitustiloja, kun olivat saaneet Artemiksen hyvästeltyä.
"Emily hei!" Bex huusi keittiöstä, jossa oli ollut etsimässä karkkeja. Lexa oli puhunut karkeista aiemmin. Hän aikoi löytää ne, vaikka nainen olisi piilottanut ne minne. Siinä etsimisen lomassa hän oli törmännyt kassiin, joka tuntui olevan täynnä kirjoja.
"Emily!" Bex toisti kärsimättömänä ja keikkui kannoillaan kun tuijotti niska kenossa yläkerran kaiteen suuntaan. "Sinulla on viisi sekuntia aikaa tulla tänne ennen kuin alan penkoa Lexan tavaroita!"

Emily havahtui ja tuli yläkerran kaiteelle. 
”Miksi?! Pois sieltä!”

"Hänellä on karkkia jossakin, mutta en löydä missä", Bex vastasi kuin se selittäisi kaiken. "Löysin sen sijaan tämän kassin, mutta en viitsi penkoa sitä yksinäni. Sinä saat käydä läpi naisesi lehtikokoelmia tai mitä tiiliskiviä täällä sitten onkaan, joten ala tulla. Etsi karkit. Hophop!"

”Et halua niitä karkkeja! Ja pois toisten tavaroilta saatanan hirviö!” Hän huusi ja juoksi alas samalla.

"Haluanpas", Bex naurahti. "Haluan karkkia. Ihan sama mitä, kunhan siinä on sokeria." Heti, kun Emily oli päässyt portaat alas, Bex nosti keittiön nurkkaan unohtuneen kangaskassin tasolle.
"Olisin penkonut sen läpi itse, mutta siinä oli päällimmäisenä uusi lippiksesi, joten ajattelin, ettei se ehkä ollut kauppakassi. Mutta en löydä karkkeja mistään muualtakaan ja Lexa sanoi, että hänellä oli jenkkikarkkeja maisteltavaksi!" Ehkä olisi pitänyt käydä kaapit läpi hieman huolellisemmin, mutta kuka moista jaksoi tehdä. Karkkia ei ollut näkynyt pikaisella kurkistuksella kaapin ovenraosta.

”Anna niiden olla,hän varmaan tulee pian.” Alkoi etsiä karkkeja kassista, nostellen tavaroita pöydälle rauhallisesti.

"Haluan karkkia", Bex toisti aiemman mankumisensa. Ei hän malttanut odottaa, että Lexa palaisi joskus. Mistäs sitä tiesi, vaikka kouluratsastus jatkuisi vielä pitkään.
"Ei hitto", Bex naurahti napaten silmät kiiluen Emilyn nostaman kirjasen pöydältä. "Tämä on vuosikirja!" Bex ei suotta jäänyt odottamaan hyväksyntää, kun aukaisi kirjan. Lexan syy, mitäs oli jättänyt tavaroitaan lojumaan! Hän oli utelias, ja kaikki tiesivät sen.

”Hei!” Emily älähti ja kompuroi hieman kun koetti ottaa kirjaa pois. 
”Minäkään en ole nähnyt sitä!”

Bex luopui kirjasta, mutta hymyili siitä huolimatta leveästi.
"Katsotaan siis yhdessä!" Väliäkö sillä, ettei se ollut heidän vuosikirjansa. Emily oli Lexan kanssa, joten Emily saisi tutkia moista sielunsa kyllyydestä, ja hän oli Emilyn ystävä, joten mikään ei estäisi häntä tutkimasta sitä Emilyn kanssa. Pettämätön, aukoton logiikka.

”Ei, en minä... hyvä on.” Emily huokaisi syvään ja valui istumaan sohvalle. 
”Sinä selaat”

Bex taputti innoissaan käsiään eikä vaatinut sen enempää kannustusta istahtaakseen alas sohvalle Emilyn vierelle. Karkinhimo oli unohtunut kokonaan, kun tarjolla oli mahdollisuus tutkia ihka aitoa jenkkivuosikirjaa lukiosta.
"Tämä koulu ei kyllä näytä yhtään niin hienostuneelta kuin odotin", Bex naurahti alkaessaan selata kirjaa alusta. Ensimmäisillä sivuilla oli vain kuvia koulusta, joka ei vastannut hänen olettamustaan elokuvien maalaamasta yksityiskoulusta, jossa maksettiin kymppitonneja lukuvuosimaksuina.
"Voi miten suloisia ensimmäisen vuoden opiskelijoita", hän virnisti kun koko sivun kokoinen ryhmäkuva vasta lukiota aloittavista opiskelijoista tuli näytille. "Etsitään Lexa!" Siinä olikin tekemistä, kun pieniä naamoja tuntui olevan vähintään pari sataa.

Emily vilkaisi kirjaa hädissään. Noh, ei Bex tajuaisi. 
”Tuossa.” Hän osoitti pitkää tyttöä.

Bex keskitti katseensa Emilyn osoittamaan nuoreen.
"Lexa on aina ollut noin pitkä? Epäreilua", hän puhahti. "Eihän hän voi olla kuin... mitä, 14-vuotias?" Hän yritti muistella kovin, miten elokuvissa esitettiinkään amerikkalaisten koulutusjärjestelmä. Hyvin kaunistellussa valossa ainakin, se oli selvää.

”Mitä olen nähnyt niin hän on aina ollut pitkä ja pitkäraajainen.” Emily myönsi. Sentään tässä kirjassa hän ei näkisi mitään mitä ei haluaisi.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] Luck is a matter of preparation meeting opportunity   La Syys 29, 2018 10:17 pm

Bex käänsi sivua alkaen kikattaa kovin kliseiselle kuvalle koulun jalkapallojoukkueesta cheerleadereiden kanssa. Selvästi joissakin asioissa elokuvat osuivat aivan naulan kantaan!
"Mitä te teette?" Lexa kysyi astuessaan sisään mökkiin leveä hymy huulille hiipien heti kun hän näki Emilyn. Bex lykkäsi nopeasti vuosikirjan kokonaan Emilyn syliin.
"Emily ei malttanut odottaa sinua! Hän pakotti minut mukaan. Emilyn syytä kaikki", Bex syytti Emilyä nauraen. Lexa tajusi vasta siinä kohtaa, minkä ääreen naiset olivat alunperin kumartuneet.
"Vai niin", Lexa naurahti ja asteli lähemmäs tahtoen kovasti suudella naisystäväänsä tervehdykseksi. Olihan siitä jo tunteja, kun hän oli viimeksi Emilyn nähnyt!

Emily älähti kun sai kirjan syliinsä.
”Hei! Bex uhkasi syödä karkkisi!” Hän vastasi suudelmaan pehmeästi ja sen ansaitsemalla tavalla.

Lexaa huvitti tapa jolla naiset syyttelivät toisiaan, tosin Emily taisi tehdä sen vain kostaakseen Bexille, joka oli aloittanut maton jalkojen alta vetämisen.
"No, voin kertoa varmuudella ettei niitä löydy vuosikirjani välistä, vaan yläkaapista", Lexa naurahti painaen vielä toisen, paljon aiempaa kevyemmän suukon Emilyn huulille ennen kuin suoristui. "Antakaa minulle hetki niin haen teille karkkia ja tulen kertomaan kaikki noloimmat tarinat lukiosta."

”Oi! Joo. Onko sinulla jotain hyvää karkkia?” Emily varmisti huolestuneena.

"Kehtaatkin!" Lexa naurahti. "Minulla on vain hyvää karkkia." Hän suunnisti keittiöön napaten kaksi erillistä lakupakettia, pussin hedelmäkarkkeja sekä suklaalevyn mukaansa. Hän istahti Emilyn toiselle puolelle laskien kätensä hetimmiten naisen harteille.
"Mansikkalakut ovat parhaita", hän ilmoitti avaten paketin tottuneesti yhdellä kädellä, ja nappasi yhden lakukierteistä heti käteensä. "Mitä vuosikirjaa katsomme? Ah. Lukion ensimmäinen vuosi. Siellä on muistaakseni pitkä kuvasarja salamurhaaja-pelistämme, ennen kuin koulu kielsi sen pelaamisen."

Emily pudisteli päätään ja otti suklaata itselleen. Pian hän nyrpisti nenäänsä. 
”... yh. ”

"Älä viitsi", Lexa naurahti. "Se on ihan tavallista suklaata." Bex kurotti puolestaan kirpeiden hedelmäkarkkien puoleen ja aukaisi samalla kurottelulla vuosikirjankin.
"Kerro lisää tästä salamurhaaja-pelistä", nainen kannusti, ja lakukierre suupielestä törröttäen Lexa selasi hetken kirjaa, kunnes löysi oikean kohdan. Tilannekuvia riitti sivukaupalla, joissa oppilaat juoksivat ympäriinsä, heittelivät tavaroita ja näyttivät ylipäätään tekevän kaikkea mikä ei sopinut kouluympäristöön.
"Saimme kaikki lapun, jossa oli jonkun oppilaan nimi. Seuraavan kuukauden tavoitteemme oli jahdata sitä tyyppiä ja tappaa kohteemme. Se onnistui kumilla. Sen jälkeen otimme tämän tyypin kohteen ja jahtasimme häntä. Samaan aikaan joku toinen jahtasi sinua", Lexa selitti naurahtaen. "Koulu kielsi pelin sen jälkeen kun yksi tyttö kiipesi koulun katolle karkuun salamurhaajaansa ja mursi kätensä, kun putosi."

Emily ei voinut olla hymyilemättä Lexalle kun katseli tuota. Laku suunpielessä, hölmö.
”Voi luoja teitä!”

"Me otimme pelimme vakavasti", Lexa naurahti. "Minä ehdin tappamaan kaksi, ennen kuin kaverini petti minut ja murhasi julmasti kesken historian tunnin. Opettajat eivät luonnollisesti arvostaneet peliämme lainkaan, kun se aiheutti niin paljon häiriöitä tunneille, mutta...", hän kohautti harteitaan. He olivat pelanneet siihen asti, että onnettomuus oli sattunut.
"Teittekö sellaista palkintogaalajuttua, joka on aina kaikissa leffoissa?" Bex kysyi leveästi virnistäen. Lexa nyökkäsi ja selasi vuosikirjaa pidemmälle. Ensimmäisinä kategorioina oli tietenkin perinteiset kategoriat, mutta mitä alemmas listaa päästiin, sitä hauskemmiksi palkintonimikkeet muuttuivat.
"Minäkin sain palkinnon", Lexa naurahti osoittaen omaa nimeään listalla. 'Todennäköisimmin löydettävissä kirjastosta mihin kellonaikaan tahansa - Lexa 'Lemmikki' Hart'.
"Ei luoja", Bex pärskähti nauramaan. Miksi hän edes yllättyi, että Lexa oli palkittu parhaiden tennareiden tai huonon hiuspäivän sijaan kirjastossa hengailusta?

Emily ei halunnut edes tietää mistä lempinimi tuli. 
”Olette olleet kyllä idiootteja.” Hän tarkoitti sen rakkaudella.

"Jos asenteesi on tuo, en kerro sinulle enempää tarinoita", Lexa naurahti ja nappasi uuden pitkän mansikkalakun nakerrettavakseen.
"Miksi muilla on makeita lempinimiä ja sinä olet lemmikki?" Bex kysyi päätään kallistaen.
"Koska olin kaikkien opettajien lemmikki", Lexa vastasi kuin se olisi ollut itsestäänselvää. "Istuin aina eturivissä, olin aina tehnyt läksyt ja palautin kaiken ajallaan. Sain yleensä täydet tai ainakin lähes täydet pisteet kaikista kokeista, joten... lemmikki", hän naurahti.
"Onnea Emily, olet löytänyt kaikkien vihaaman hikipingon", Bex pudisteli päätään ja käänsi vuosikirjan sivua ihastellakseen koulukuvia opiskelijoista. Lexan valitsema lainaus oli varsin tylsä, jos Bexiltä kysyttiin, mutta ainakin hän saattoi naureskella vanhalle kuvalle Lexasta.

Emily kaivautui hymyillen Lexan kainaloon. 
”Noh. Lexa on ihana ja kaikkien vihaama hikipinko pärjäsi, joten siitäs saivat.”

Bex pudisteli päätään.
"Lexa ei olisi selvinnyt hengissä koulusta, jos olisimme olleet samalla luokalla", Bex totesi nauraen. Lexa veti Emilyn mielellään kunnolla kainaloonsa ja painoi suukon hiusten sekaan. Kaikki oli oikein, kun hän saattoi olla naisen vierellä.
"Okei, tähän on pakko liittyä jokin tarina", Bexin epäuskoinen naurahdus katkaisi Lexan pohdinnan. Nainen vilkaisi Emilyn ylitse sivua, jota Bex osoitti. Ah. Vuoden paras pila -palkinnon ansainnut tempaus, josta oli kuvia todisteina. Yhdessä näkyi selvästi, miten hän istui koulun käytävällä suuren opiskelijajoukon ympäröimänä pelaamassa shakkia toisen opiskelijan kanssa.
"Siihen on, mutta en tiedä tahdonko kertoa sitä", Lexa virnisti, "kun te olette niin kuiva yleisö."

Emily kohotti kulmiaan. Mitä helv... 
”Kerro. Pakko sinun on avata tätä.”

"Hyvä on", nainen naurahti. "Saimme tämän nerokkaan idean pilaa varten. Minä ja toinen opiskelija pelasimme shakkia keskellä käytävää välitunnin päätteeksi, kun kaikkien piti palata luokkiinsa. Kaikki kerääntyivät ympärillemme ringiksi ja tukkivat käytävän molempiin suuntiin pitkältä matkalta alkaen huutaa 'tappelu, tappelu' ja kaikkea muuta teemaan sopivaa. Välituntivalvojina olleet opettajat sekä rehtori säntäsivät tuli hännän alla paikalle joutuen tunkeutumaan täpötäyden käytävän halki repimään opiskelijoita irti toisistaan... vain ja ainoastaan nähdäkseen, että kyse oli shakkipelistä eikä suinkaan nyrkkitappelusta. Seuraavalla sivulla on kuva opettajien ilmeistä", hän kertoi. Bex käänsi heti sivua voidakseen katsoa, miten pöllämystyneiltä, järkyttyneiltä ja yllättyneiltä koulun opettajat näyttivät päästyään lopulta opiskelijoiden läpi.

Emily kohotti kulmiaan. Hän ei voinut olla nauramatta, hyvä jumala. 
”Oli teilläkin huvit! Senkin kiusahenki.”

"Vähän vain piristimme koulun ilmapiiriä", nainen naurahti. "Olimme opettajien suosikkivuosiluokka. Emme aiheuttaneet oikeita ongelmia kuin pariin otteeseen, mikä oli pieni ihme tuossa koulussa."

Emily hymyili ja sipaisi Lexan poskea. 
”Voi teitä. Onneksi niin.”

"Muutama meistä lähti oikeasti unelmayliopistoihinsa", Lexa hymyili pehmeästi. He olivat pärjänneet hienosti, jos häneltä kysyttiin. "Samassa kassissa oli myös viimeisen vuoteni vuosikirja." Bex oli samantien jaloillaan noutamassa sitä ja kahta yliopiston vuosikirjaa hymy huulillaan.
"Joudut kertomaan meille nyt koko kouluhistoriasi", Bex julisti istahtaessaan takaisin alas. "Vaadin tietää kaiken hauskan. Erityisesti, jos teitte jotakin piloja, mitä voi soveltaa tallillakin."

”Ei, jätät ne kertomatta!” Emily sihahti. Lexan lukioajat olivat huomattavasti mukavampaa muisteltavaa kuin naisen yliopistoajat. Hänen kannaltaan.

"Eip", Bex pudisti päätään ja asetti lukion viimeisen vuoden vuosikirjan Emilyn syliin, jota Lexakin yltäisi selaamaan sitä. "Mieti mitä kaikkea voisimme tehdä piristääksemme Larissan päivää!"
"Miksi epäilen, että käyttäisit piloja enemminkin Zoen ajamiseen hulluksi", Lexa mutisi hiljaa ja halasi hellästi Emilyä. Lieni sanomattakin selvää, ettei hän aikonut kertoa yliopistosta tarinoita samaan tapaan kuin lukiosta.

”Juuri siksi hänelle ei saa kertoa niitä.” Emily huokaisi ja pudisteli päätään. Hän oli kiitollinen siitä, että Lexa jätti ne tarinat ainakin vähemmälle.

"Pidän sen mielessä", Lexa lupasi hymyillen. Bex näytti aikuisesti kieltään. Hiton ilonpilaaja! Bex selaili kirjaa uteliaana, pysähtyen katsomaan kuvia aina silloin tällöin, mutta niistä ei ollut paljoa kerrottavaa ennen kevään tanssiaisia.
"Miksei sinusta ole kuvaa?" Bex valitti. Kaikista muista prom-pareista tuntui olevan kuvat kirjassa, mutta Lexaa ei löytynyt yhdestäkään. "Et kai jättänyt väliin?"
"En, olen tuossa", Lexa vastasi hymyillen ja näytti yhtä suuremmasta joukosta otettua kuvaa kesken tanssiaisten. Hänellä oli päällään pitkä ja yksinkertainen mekko, mutta kruunuksi pään ympärille letitetyt hiukset kukkineen tuntuivat tekevän vaaleanvihreästä juhlapuvusta hieman juhlavamman.

Emily kurottautui katsomaan ja räpäytti silmiään. 
”Olet kaunis. Käyttäisit mekkoja useammin.” Hän totesi hymyillen. Hänestä ei onneksi ollut tällaisia.

"Kiitos rakas", Lexa kiitti hymyillen. "Minulla kesti kaksi tuntia laittaa hiukseni. En ole suostunut käyttämään kukkia leteissä sen jälkeen. Ja vastauksena kysymykseesi Bex, minusta ei ole parikuvaa tulossa sisään koska tulin yhdessä ystävätytön kanssa. Koulun mielestä se oli niin kamalaa, ettei siitä saanut printata kuvaa."

Emily nyrpisti nenäänsä. 
”Suppeaa. Mutta olet kaunis siitä huolimatta että koulu ei ottanut sinusta virallisempaa kuvaa.”

"Se oli kymmenen vuotta sitten", Lexa hymyili pienesti. "Onneksi ajat ovat muuttuneet siitä." Bexin jatkaessa vuosikirjan selaamista, Lexa katseli Emilyä rakastunut hymy huulillaan. Oli omalla tavallaan ihanaa jakaa lukiomuistoja naisen kanssa, joka oli hänen koko elämänsä.
"Oh, senioripila! Näistä on aina loistavia juttuja kesäisin netissä", Bex naurahti löytäessään seuraavan merkittävän tapahtuman kouluvuoden kalenteria seuraavasta vuosikirjasta. "Te ette oikeasti täyttäneet koulua ilmapalloilla?" Nainen kysyi epäuskoisena, kun näki ensimmäiset kuvat koulun käytävistä, jotka olivat ainakin polvenkorkeudelle saakka ilmapallojen peitossa. Lexan nyökkäys sai Bexin nauraa räkättämään kaksin kerroin.

Emily tuijotti ilmapallojen massaa silmät suurina. 
”tiedän että noita ei ole puhallettu käsin mutta hyvä jumala, keuhkoja alkoi juuri ahdistaa!”

"Äläpä", Lexa naurahti. "Se määrä käsipumppuja, jalkapumppuja ja kunnon automaattisia laitteita oli järjetön, mutta koko yön kestäneen operaation jälkeen koulu oli oikeasti ilmapallojen peitossa. Opettajien ilme oli sanoinkuvaamaton, kun he avasivat ovet aamulla ja kävelivät tämän näyn keskelle." Bex nauroi niin lujaa, ettei saanut henkeä. Lexaakin alkoi naurattaa.
"Niiden seassa käveleminen oli aivan tuskaa. Siis aivan tuskaa. Liikkuminen oli niin vaikeaa."

”Hyvä luoja teitä.” Emily ei voinut kuin pudistella päätään.
”Uskon sen! Mutta omapa oli ideanne.”

"Loistava idea", Lexa naurahti. "Eikä siinä vielä kaikki. Katsokaa hieman tarkemmin tuota kuvaa ruokalastamme." Ruokalan penkit ja pitkät pöydät olivat myös ilmapalloihin hautautuneita, mutta eniten kuvassa huomiota veti ilmassa leijuvat nuket.
"Ovatko -- nuo --?" Bex kysyi naurunpihinänsä keskeltä katkonaisesti.
"Seksinukkeja, kyllä. Jalkapallojätkien nerokas idea täyttää viisi nukkea heliumilla. Opettajat eivät saaneet niitä alas katosta koko päivänä, joten ne vain... olivat siellä, kun söimme ilmapallojen keskellä lounastamme", Lexa koetti olla nauramatta kerrassaan absurdille muistolle.

Emily ähkäisi. Sellainen ei olisi tullut kuuloonkaan heillä. 
”Ai luoja! Kaikkea sitä opettajana... joutua jahtaamaan barbaroita katonrajasta.”

"Niinpä", Lexa naurahti. "Luulen, että jäimme ikuisesti opettajiemme mieleen. Kenties ehkä hieman vääristä syistä." Bex ei onnistunut edes keräämään itseään, kun Lexa käänsi jo seuraavan sivun.
"Opinto-ohjaajamme toimisto näytti tältä", hän naurahti osoittaen kuvaa. He eivät olleet peittäneet toimistoa folioon, kelmuun tai post-it lappuihin, vaan ripustaneet kaikenkirjavia rintaliivejä roikkumaan pitkinä ketjuina huoneen poikki. Taustalla koreili suuri kyltti, jossa luki 'Kiitos tuesta!'

Emily repesi siinä vaiheessa. 
”Rintaliiv... voi vittu teitä!” Niin kuivaa ja puisevaa huumoria.

Emilyn nauru sai Lexankin nauramaan lämmöllä muistolle.
"Opinto-ohjaajamme oli nuori, herttainen nainen, joka teki aina enemmän kuin hänen olisi tarvinnut meidän eteemme. Hän auttoi minuakin hiomaan yliopistohakemukseni huippuunsa. Halusimme tehdä jotain erityistä hänelle", Lexa kertoi nauraen. "Voi tosin olla, että hän olisi mieluummin halunnut saada toimiston täydeltä ilmapalloja. Hän punastui niin pahasti, että olimme varmoja hänen kuolevan siihen pisteeseen, kun kaikki veri kohosi kasvoille. Muiden opettajien mielestä tämä tosin oli hilpeää."

”Kuka ei punastuisi? Rintaliiveä, kaikkea kanssa!” Emily nauroi ja pudisteli päätään. 
”Hullut.”

"Ne olivat sentään upouusia", Lexa naurahti. "Emme tuoneet omiamme, vaan ostimme halpoja Walmartista ostoskärryllisen verran."

”Sentään!” Se olii ollut jo perverssiä laittaa käytettyjä.
”Se olisi ollut muuten liian kieroa.”

"Sitä mekin ajattelimme", nainen naurahti. He olivat vain tahtoneet toteuttaa hienon pilan koulussaan ja onnistuneet siinä loistavasti.
"Kai tämä oli vuoden pilanne?" Bex kysyi nauraen.
"Ei, äänestimme toisen pilan voittoon", Lexa myönsi virnistäen, mikä sai Bexin selaamaan heti lopussa olevia palkintolistoja kohti.
"Okei sinulla on kyllä hulluimmat lempinimet. Lexa 'Saanko kysyä kysymyksen?' Hart? Oikeasti? Et ollut aina käsi pystyssä, ethän?" Bex pudisteli päätään. Luoja, Lexa oli hänen pahin painajaisensa luokkakaverina!
"Olin. Sen takia sain palkinnon siitä, että olin paras houkuttelemaan opettajat sivuun varsinaisesta aiheesta", Lexa naurahti.

Emily katseli Lexaa hymyillen. Oli ihanaa oppia tuon elämästä. 
”Hän kyselee Bex edelleen.”

"Olet oikeassa Emily", Bex myönsi muistellen aamupäivän kysymyksiä, joita Lexalla oli riittänyt kouluratsastuksesta. "Ikuinen kyselyikä jäänyt päälle."

”Hyvä kyselyikä ja se on vaimennettavissa.” Esimerkiksi suudelmin. Oli pakko demonstroida.

Lexa oli jo väittämässä, ettei hän koskaan hiljenisi, jos olisi kysyttävää, mutta Emily todisti moisen väitteen heti vääräksi. Hän todellakin nieli kysymyksensä, jotta saattoi vastata pehmeästi suudelmiin.
"Joo joo, selväksi tuli. Keskitytään tähän!" Bex valitti tökäten Emilyn kylkeä. "Haluan kuulla vuoden pilastanne, Lexa, jos kerran rintaliivit opon toimistossa tai seksinuket ruokalan katossa tai ilmapallot käytävillä eivät siihen riittäneet."
"Sekin itseasiassa liittyy ruokalaan", Lexa tunnusti naurahtaen. "Emily tulee vihaamaan tätä. Aloitimme valtavan ruokasodan. Kun sanon valtavan, tarkoitan sellaista elokuvista tuttua täydellistä anarkiaa ja sekasortoa, jossa ruokaa on jatkuvasti ilmassa kymmeniä kappaleita. Vartijat ja opettajat eivät tienneet mitä tehdä. Heti kun he kääntyivät pysäyttämään yhtä oppilasta heittämästä jotakin, he saivat ilmassa lentävästä leivästä tai perunasta tai mistä tahansa päähänsä. Emme edes joutuneet ongelmiin, koska he vain lopulta luovuttivat ja jäivät seisomaan orpoina keskelle ruokalaa. En ole koskaan nähnyt kenenkään olevan niin periksiantanut."

Emily huokaisi syvää. Ruokaparka! 
”Missä on ruokalan ansaitsema kunnioitus? Kysyn vain.”

"Sinä päivänä sitä ei valitettavasti ollut", Lexa naurahti. "Mutta minä ja muutama muu jäimme auttamaan siivoamisessa, kun siivoojat ja ruokalan tädit näyttivät niin luovuttaneilta."

”Hyvä. Ette olleet siis aivan hirveitä.” Emily taputti naisystävänsä käsivartta. Hienosti.

"Emme aivan sataprosenttisen hirveitä. Vain 90-prosenttisen. Senioristatus nousi yhdeksi päiväksi hattuun", hän naurahti. Bex sulki vuosikirjan, kun sieltä ei löytynyt enempää hauskoja kuvia, ja siirsi sen aiemmin loppuunselatun kirjan päälle sohvapöydälle. Hän poimi kourallisen kirpeitä karkkeja ja nosti Emilyn syliin Georgetownin kovakantisen, komealla logolla ja koulun latinankielisellä motolla koristellun kirjan.
"Kai olit yliopistossa todellinen bilehile? Sano että täältä löytyy kuva sinusta umpijurrissa", Bex naurahti alkaen selata kirjaa estoitta.

Emily värähti, mutta ei sanonut mitään. Ehkä siellä ei vielä olisi mitään mitä hän ei halunnut nähdä. 
”Valitan, Lexa opiskeli siellä, kuten minäkin omassani. Vaikka toisaalta, olet myös ehtinyt tehdä paljon tyhmää.”

Lexa halasi Emilyn hartiaa hieman tiukemmin. Hän koettaisi ohittaa kaikki viittaukset Vivianeen parhaansa mukaan. Hän ei muistanut, mitä vuosikirja piti sisällään, mutta ei siellä mitään niin raskauttavaa voisi olla.
"Opiskelin ja olin töissä. Minulle ei jäänyt paljoa aikaa tehdä mitään tyhmyyksiä", Lexa huomautti pienen hymyn kera ja nappasi pitkän lakukierteen käteensä. Hän haukkasi siitä palan ja katseli uteliaana sivuja, joilla yliopistomuistoja oli talletettuna.
"Mitä ihmettä sinä teet tässä?" Bex kysyi nauraen, kun törmäsi kuvaan Lexasta suu täynnä samoja lakuja, joita nainen söi nytkin iloisesti.
"Testasin, kuinka monta Twizzlersiä saan yhtä aikaa suuhuni", Lexa naurahti.

Emily katsoi kuvaa pitkään.
”Ja te olitte huippuyliopistossa?” Häntä nauratti. Samat metkut kouluist välittämättä.
”Montako sait?”

"Niin olimme", Lexa vastasi naurahtaen. "Rankat työt vaativat rankat huvit. Kolmetoista, jos en ihan väärin muista." Se oli ollut työn ja tuskan takana, ja tietenkin Viviane oli kävellyt tilaan kun hän oli koettanut sylkeä lakuja suustaan. Hänen tuurinsa vain toimi niin.

”... vain?” Emily vilkaisi nauhoja. Varmasti olisi kuulunut mahtua enemmän.

"Hei!" Lexa nauroi. "Se oli suuri saavutus minulle, älä ryöstä tätä vähäistä kunniaa minulta. Nämä ovat melkein pikkurillin paksuisia", hän naurahti pyöritellen osittain syötyä lakukierrettä kädessään.

Emily pudisteli hymyillen päätään ja suukotti Lexan poskea. 
”Upea saavutus kulta. Olit varmasti suloinen tätä kunnianhimoista tehtävää suorittaessasi.”

”Todella suloinen”, Lexa naurahti nyökäten kuvan suuntaan, joka koko keskustelun oli aloittanut. Hän olisi keksinyt paljon suloisempiakin hetkiä kuin tämän, mutta tietenkin opiskelukaverit olivat tahtoneet tämän kuvan osaksi kokoelmaa heidän sähellyksistään.
”Whoah, sinulla on ollut lihasta!” Bex naurahti, kun rantajuhliksi nimetyn koulupäivän kuvat löytyivät seuraavalta sivulta. Lexa vilkaisi huvittuneena kuvaa itsestään bikineissä.
”Tämä oli sitä aikaa, kun olin vuoden käynyt nyrkkeilysalilla”, nainen naurahti. Enää moisista hauiksista ja vatsalihaksista ei voinut kuin unelmoida.

Emily räpäytti silmiään kuvalle bikineissä. 
"Jesus." Hän oli aina kuvitellut että oli hyvässä kunnossa, mutta oli valmis perumaan sen. 
"Asuitko siellä?"

"En", nainen naurahti, "juuri sen takia kävin nyrkkeilytreeneissä, ettei minulla ollut aikaa muulle. En ehtinyt juoksemaan töiden ja opiskelun ohella, joten keksin vaihtoehdon liikkua kunnolla lyhyemmässä ajassa."

Emily pudisteli päätään. 
"Olet hullu. Näytät kyllä siltä että olisit asunut siellä." Hän oli kyllä kiitollinen hieman pienemmistä lihaksista, kiitos vain.

”Olet hullu”, Bex summasi pohdinnan yhteen päätään pudistellen. ”Mutta ehkä tärkeämpi kysymys on se, miksi te olette rantakamojen kanssa koululla?” Oli selvää, että kuvissa oli taustalla huippuyliopiston tiloja.
”Lukuvuoden päättökokeiden jälkeen halusimme lähteä rannalle, mutta koulu vaati edelleen läsnäoloamme, joten toimme rannan mukanamme kouluun yhtenä perjantaina”, Lexa selitti naurahtaen.

Emily pudisteli päätään noiden logiikalle. 
"Olette mahdottomia." Hän huomautti hymyillen. Täysin mahdottomia.

”Me vain tiesimme, miten pitää hauskaa”, Lexa vastasi naurahtaen. ”Opiskelu oli niin puisevaa jo valmiiksi, että kaikki lyöttäydyimme yhteen tekemään siitä vähemmän kuivaa puurtamista.”

"Niinpä niin. Voi luoja teidän kanssanne." Hän huokaisi syvään ja pudisteli päätään. 
"Toisaalta ymmärrän."
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: [P] Luck is a matter of preparation meeting opportunity   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] Luck is a matter of preparation meeting opportunity
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 2Siirry sivulle : 1, 2  Seuraava

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Muu maailma-
Siirry: