PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Deep in my heart there's a trembling question

Siirry alas 
Siirry sivulle : 1, 2  Seuraava
KirjoittajaViesti
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Deep in my heart there's a trembling question   Su Elo 05, 2018 4:12 pm

Pikaviestinpelejä pääasiassa Lilyan Catrionan ja Kirken Joaquim Silveiran elämästä.

Keskiviikko 13. kesäkuuta 2018, ilta, Newcastle Upon Tyne

George ei ollut vieläkään päässyt sinuiksi yllättäen ilmestyneiden posliinikissojen kanssa, vaan säpsähteli ja ryntäili ympäriinsä satunnaisesti niitä kohdatessaan. Ensin posliinikissoja oli ollut vain yksi, menneisyyteen jumittuneesta sisustusliikkeestä hankittu, hieman epämuodostunut olento, jolle Cat oli menettänyt sydämensä. Ja koska se oli näyttänyt yksinäiseltä istuessaan sohvapöydällä, ei ollut mennyt pitkään, kun hänen oli ollut pakko käydä koluamassa muutama käytetyn tavaran kauppa löytääkseen sille (aivan yhtä rujon) kumppanin.
Nyt kissoja oli yhteensä kolmetoista. Ne olivat levittäytyneet olohuoneesta keittiöön ja kylpyhuoneeseen, ja alkaneet kivuta hitaasti yläkertaa kohti.
Hän harkitsi neljännentoista ostamista.
Nyt tornimaisessa asunnossa oli hiljaista, ainoastaan päälle unohtunut televisio pauhasi hiljaa yksinään. Catriona oli käpertynyt keräksi torkkupeiton alle, ja Paul torkkui hänen jaloissaan. Elvis, joka oli nukkunut selkänojalla putoamispisteessä, havahtui unestaan ja loikkasi hämmästyttävän äänettömästi jaloilleen. Se venytti selkänsä ja jalkansa, ja suuntasi sitten reipasta hölkkää kohti ulko-ovelle johtavia portaita.

Äänettömät, väsymyksestä laahaavat askeleet nousivat olohuoneeseen, musta kissa jaloissa kiehnäten. Siitä oli kuukausia, kun isäntä oli ollut kotona, mutta Elvis ei ollut unohtanut.
Lempeiden, ruskeiden silmien ympärille oli ilmestynyt lisää juonteita ja silmänaluset olivat kuin musteella värjätyt. Kurittoman pöyheä, hopeinen tukka oli suittu huolimattomasti pois silmiltä, ja vaaleanpunainen, hihoista kääritty kauluspaita oli nähnyt useamman päivän matkustuksen.
Matka Myanmarin syrjäseuduilta Newcastleen ei ollut helppo tai mutkaton. Edellistä neljää kuukautta ei voinut luonnehtia niin. Joaquim jätti kärsineen mutta onnekkaan rinkan olohuoneen ovenpieleen, kumartui silittämään Elviksen niskaa uusia kolhuja saaneella kädellä ja istui sitten hiljaa sohvan laidalle.
Mies laski käden vaimonsa olkavarrelle.

Paul tyytyi vain kohottamaan päätään kohteliaaseen tervehdykseen pitkään poissa olleelle isännälle.
Oli helppo nähdä, että varsinkin viimeisten viikkojen aikana Cat oli alkanut siirtää kotielämäänsä hiljalleen sohvalle. Muutama rypistynyt vaatekappale oli levittäytynyt lattialle sulassa harmoniassa teemukien ja puolittain täytettyjen ristikkolehtien kanssa. Soitin pyöritti Beatlesin Yesterdayta kakofoniassa television äänen päälle.
Olisi ollut hirvittävän romanttista, jos Cat olisi avannut hitaasti silmänsä ja hymyillyt epäuskoisen ilahtuneena nähdessään miehensä.
Sen sijaan hän huitaisi säikähtäneenä sohvatyynyn tätä kohti.

Joaquim otti kärsivällisesti sohvatyynyn naamaansa. Se oli saanut muutenkin kaikkea paitsi rakastavaa kohtelua edellisten kuukausien aikana, Kaakkois-Aasian luonnonkatastrofien jaloissa. Ohimolle oli jäänyt tikattu jälki aseellisesta ryöstöstä, joka oli ollut läksiäislahja työkomennukselle.
Katse osui epämuodostuneeseen kissapatsaaseen sohvapöydällä ja paksut, harmaantuvat kulmat kurtistuivat mietteliään asteen. Se ei totta puhuen ollut yllättävä tulokas.
"Cat", hän kutsui pehmeästi, ääni ilmastoinnin ja väsymyksen kähentämänä.

Catriona oli kohottautunut puoliksi istumaan, villit hiukset tavallistakin pörröisempinä, ja silmät valtaviksi laajenneina - mutta samaan aikaan täysin tyhjinä.
Vei pienen hetken, että aivot seurasivat kroppaa ja heräsivät unesta. Tällä kertaa Quim ei vain kadonnut minnekään, vaan istui siinä edelleen, siitä huolimatta, että hän aivan varmasti oli hereillä.
Hetken hiljaisuus. Paul hypähti ennakoiden alas sohvalta, viisas olento.
Vinkaisu.
Torkkupeitto sai valahtaa lattialle ja vangita Elvis-raukan alleen, kun Catriona syöksähti Quimia vasten, kietoen käsivartensa ja jalkansa miehen ympärille. Ettei tämä katoaisi uudelleen.

Joaquim pysyi tyynesti paikallaan, vaikka kulmat kohosivat asteen yllättävästä syöksystä. Käsivarret avautuivat silti vaistomaisesti ottamaan naisen vastaan ja kiertyivät tämän ympärille. Ehkä se oli isän vaisto, ottaa kiinni kaikki yllättäen liikkuvat ihmisolennot.
"Hei", mies tervehti käheästi, silittäen vaimonsa selkää ja hiuksia, viipyen kiireettä tämän tehokkaassa halauksessa.

Minulla on ollut ikävä sinua.
Älä enää koskaan ole poissa niin kauaa.
Sanat vain tuntuivat hukkuneen jonnekin tunteiden alle, eikä Catriona ollut varma, kuinka voisi tavoittaa ne. Hän rutisi Quimia tiukkaan, kunnes lopulta irtautui sen verran, että saattoi nähdä miehen kasvot. Vihreät silmät tutkivat niitä huolissaan, kädet nousivat koskettamaan uusia ruhjeita. Jälkeä ohimolla, tummia silmänalusia.
Oletko kunnossa? Onko sinuun sattunut?
Suusta purkautui sanojen sijaan vain hiljainen uikutus kyynelten valuessa poskille.
"Quim…"

"Cat", mies vastasi lempeästi, kiirehtimättä vaimonsa tutkimusmatkaa. Siitä oli kokonainen elinikä, kun he olivat nähneet toisensa viimeksi. Maailma tuntui palavan, luontoäiti myllersi ja ihmiset jäivät jalkoihin.
Oli tuntunut melkein kohtalon ivalta, että aina hänen valmistautuessaan palaamaan kotiin, jotain muuta tapahtui, mikä vaati hänen läsnäoloaan ja ilmoituksen, ettei hän ollutkaan tulossa.
"Oletko kunnossa?"

Catriona ei vastannut, vaan antoi käsiensä valua ensin poskilta kaulalle ja siitä rintakehälle. Hän avasi kauluspaidan ylimmäisen napin, ja tutki miehen kummankin käden huolellisesti, kurtistaen kulmiaan uusille ruhjeille. Hänen rakkaansa, joka uhrasi itsensä muiden puolesta.
Joka oli ollut poissa niin pitkään.
En. En ole kunnossa. Olen ikävöinyt sinua niin, että luulin kuolevani.
"Olen", hän nyyhkäisi hiljaa ja kietoi käsivartensa takaisin Quimin niskalle ennen kuin painoi suudelman tämän huulille.

Joaquim katseli vaimoaan kärsivällisin, väsymyksestä tokkuraisin silmin, antoi kätensä tarkasteluun ja kiersi ne sitten naisen selälle vastatessaan suudelmaan.
Mies ei ollut täysin vakuuttunut vaimonsa vastauksesta, mutta ei luottanut kykyynsä muodostaa koherentteja lauseita matkustettuaan juuri lähemmäs kolme vuorokautta hyvin vähäisellä unella.
"Menisimmekö nukkumaan?" hän kysyi käheästi ja sipaisi Catin hiuksia, halaten naisen syliinsä.

Nukkumaan?
Catriona räpäytti silmiään melkein hämmentyneenä. Nukkumaan, kun seuraava katastrofi saattaisi pyyhkäistä Quimin taas viikoiksi tai kuukausiksi maailmalle?
Mutta se oli itsekäs ajatus, jollaisista hän oli luvannut luopua, käydessään neuvotteluja universumin kanssa. Jos Quim tulisi ehjänä kotiin, hän lupaisi olla parempi vaimo. Hän ei olisi enää itsekäs, ottaisi muut paremmin huomioon. Pitäisi parempaa huolta kodista.
Hän katsahti ympärilleen häpeillen. Hän voisi siivota aamulla, kun Quim nukkuisi väsymystään pois. Koti olisi putipuhdas siihen mennessä, kun mies heräisi.
"Mennään nukkumaan", hän vastasi, ja hipaisi vielä miehen poskea huulillaan ennen kuin nousi tämän sylistä.

Joaquim ponnisti jaloilleen ja hetken tunsi olevansa toivottoman vanha, raihnainen mies. Ehkä lukemattomat paljaalla maalla, ruuhkaisessa bussissa ja kitisevissä riippukeinuissa vietetyt yöt olivat saamassa hänet kiinni.
Mies rekisteröi etäisesti lisää omituisia kissakasvoja kotonaan, kun hän vaelsi painavin askelin ylös portaita ja heidän turkoosinraikkaaseen makuuhuoneeseensa. Se näytti melkein... Koskemattomalta.
Varmasti se kävisi paremmin järkeen aamulla. Joaquim konttasi sängylle, jaksamatta riisua vaatteitaan tai kaivautua peiton alle. Hän vain painoi painavan pään tyynyyn ja houkutteli Catia kainaloonsa.

Yksi pyöreäsilmäinen kissa katseli heitä yöpöydältä, eikä se tällä kertaa ollut George, vaan musta, posliininen olento, jonka viereen oli käpertynyt pienempi musta posliinikissaystävä. Kaksikkoa lukuun ottamatta makuuhuone oli samassa kunnossa kuin ennen Quimin viimeisintä lähtöä.
Elvis seurasi heitä makuuhuoneeseen ja loikkasi valmiiksi sängyn jalkopäähän. Cat katseli hetken aviomiestään, siltä varalta, että yksi puhelinsoitto erottaisi heidät taas, ja kömpi sitten vuoteelle tämän vierelle.
"Nuku niin pitkään kuin tahdot, lupaan olla hiljaa."

Joaquim oli aikeissa protestoida, ettei Catin suinkaan tarvinnut olla hiljaa omassa kodissaan, mutta uni taisi pyyhkäistä hänet mukanaan ensin.
Ja kun hän heräsi melkein vuorokautta myöhemmin, miehellä meni pitkä hetki ymmärtää, missä hän oli. Verhot oli vedetty ikkunan eteen, ja Joaquim räpytteli aikansa pimeydessä, ennen kuin vääntäytyi ähkäisten istumaan ja nousi ylös. Iskettyään jalkansa sekä sängyn jalkaan että lipastoon, hän muisti vihdoin palanneensa kotiin ja varmistui siitä sokaistessaan itsensä päivänvalolla, kun avasi makuuhuoneen verhot ja näki tutun jokimaiseman, jonka ylle aurinko lähtisi laskemaan muutaman tunnin kuluttua.
Mies hieraisi kasvojaan, haistoi paitaansa ja totesi, että oli ehdottomasti suihkun tarpeessa.

Siinä missä Quim oli nukkunut, Catriona oli valvonut. Hän oli kuunnellut miehen tasaista hengitystä ja oman sydämensä kiirehtivää rytmiä, joka valmisti häntä jatkuvasti kohtaamaan olemattoman vaaran. Hän oli maannut aloillaan niin pitkään kuin oli kyennyt, ja sen jälkeen käynyt välillä varmistamassa, että Quim hengitti edelleen - ja hätistämässä punertavaturkkista Paulia pois miehen kasvoilta.
Lopulta hän oli vaeltanut alakertaan ja aloittanut siivouksen. Se oli edennyt vaiheeseen, jossa hän oli lajitellut suurin piirtein samaan luokkaan kuuluvat esineet kasoiksi ympäri olohuoneen lattiaa - ja jäänyt siihen, kun hän itse oli unohtunut selailemaan valokuva-albumia ja sitten täyttämään ristikkoa, Quimin vanhaan t-paitaan pukeutuneena. Toisessa jalassa oli raidallinen villasukka, toisen villasukan Elvis oli tainnut varastaa leikkeihinsä.
Heidän kylpyhuoneessaan Quimia tervehti vihreä kissapari lavuaarin reunalle aseteltuina. Sekä mustaturkkinen George, jonka silmät olivat hämmästyttävän pyöreät ja keltaiset.

Lempeät, ruskeat silmät siristyivät epäluuloisen asteen, kun hän näki kissapatsaat kylpyhuoneessa. Hatarat muistikuvat edellisestä illasta ja omituisista kissakasvoista pitkin heidän asuntoaan eivät tainneet olla vain unta.
Quim katseli hetken omituisia esineitä. Hän ei totta puhuen ollut yllättynyt.
Mies kantoi Georgen ulos kylpyhuoneesta, sitten toisen, kun se lujahti takaisin, ja viipyi hetken kuuman, paineella virtaavan veden alla antaen sen hieroa kipeitä lihaksia. Oli melkein epätodellista olla kotona.
Hän veti housut jalkaansa ja pehmeän, luonnonvalkean villaneuleen päänsä yli, sukien kosteita, hopeisia hiuksia pois kasvoiltaan, kun vaelsi alakertaan etsimään vaimoaan.

Vaimo löytyi vyötäröään myöten yhteen keittiön vähemmän käytetyistä alakaapeista työntyneenä, touhukkaasti jotakin etsien. Suurikokoinen Ringo oli hilannut itsensä tiskille hänen yläpuolelleen, vaikka tiesi kyllä tarkalleen sen olevan kissoilta kiellettyä aluetta, ja tutki lähestyvää Quimia silmät pahantuulisiksi viiruiksi siristyneinä. Puuhkamainen häntä liikahteli hitaasti puolelta toiselle.
Elvis ilmestyi sohvan alta ja päätti osoittaa rakkautensa isäntäänsä kohtaa hyökkäämällä tämän jalkaa kohti.

Joaquim väisti tottuneesti hyökkäyksen, silitti pahantuulisen kissan niskaa ja kyykistyi sitten kaapin vierelle. Hän ei ollut varma, voisiko tehdä läsnäolonsa tiettäväksi ilman, että Cat iskisi päänsä kaappiin.
"Cat", mies kutsui pehmeästi ja laski kätensä naisen selälle.

Ringon pahantuulisuutta ei pitänyt ottaa henkilökohtaisesti, se ei vain arvostanut jatkuvaa laihdutuskuuriaan. Catriona ymmärsi kissaa, vähemmästäkin alkaisi hermo keittää.
Kosketus selällä sai vastaukseksi mojovan kolahduksen, sähähdyksen ja hiljaista sadattelua. Catriona kömpi esiin kaapista takaraivoaan hieroen. Hän siristi vetistäviä silmiään, mutta ilme pehmeni heti, kun katse kohtasi lämpimät, ruskeat silmät.
Quim.
Huomenta.
Hän ei vain ehtinyt niin pitkälle, kun jo kietoi käsivartensa miehen ympärille.

"Hei", Joaquim naurahti käheästi ja kiersi käsivartensa Catin selän ympärille. Keittiön lattia, puoliksi avoimessa kaapissa, ei ollut kenties mielekkäin paikka oikealle jälleennäkemiselle. Niinpä mies kiersi käsivarren naisen jalkojen alta ja nosti tämän syliinsä, kantaen vaimonsa olohuoneen puolelle.
"Kuinka sinä voit?" hän kysyi silittäen Catin selkää.

Catriona kietoi käsivartensa ja jalkansa Quimin ympärille, vaikka olikin luvannut itselleen myös sen, ettei enää ripustautuisi mieheensä kuin mikäkin pikkulapsi. Varsinkaan silloin, kun tämän selkä oli todennäköisesti kipeä ties missä vietettyjen öiden jäljiltä.
Vanhat tavat kuolivat hitaasti.
"Hei", hän vastasi, haudaten kasvonsa miehen kaulansyrjään hengittääkseen tuttua tuoksua.
"Hyvin. On ollut ikävä. Anteeksi, että täällä on vielä sotkuista."

"Älä siitä murehdi", Joaquim rauhoitti. Hän oli juuri viettänyt neljä kuukautta erinäisillä katastrofialueilla, pakolaisleireissä ja maailmaan köyhimpiin kuuluvissa slummeissa. Heidän kotinsa oli ylellinen.
"Minäkin olen ikävöinyt sinua", hän vastasi ja istahti sohvalle Cat sylissään.
"Olen pahoillani, että olin niin kauan poissa."

Cat hieraisi nenänpäätään Quimin kaulaa vasten.
"Ei se mitään. Sinua tarvitaan maailmalla, työsi on tärkeä", hän vetosi, nojaten päänsä miehen hartiaa vasten. Niin tärkeä, ettei voinut tietää, milloin seuraava puhelinsoitto saapuisi. Joka riistäisi Quimin hänen luotaan.
Sydän muistutti huolesta hakkaamalla kuin sadan metrin pyrähdyksen jäljiltä.
"Oletko sinä kunnossa? Sattuuko johonkin?"

"Minä olen ihan kunnossa", Joaquim tyynnytteli. Hän oli vain vanha, raihnainen mies. Hän antoi kätensä vaeltaa naisen hiusten joukossa, punoa suortuvia sormiensa lomaan.
"Oletko sinä?" hän kysyi paksut kulmat asteen painuen, kun halasi Catin tiukemmin syliinsä ja painoi nenänsäkin tämän hiuksiin.

Catriona kurtisti kulmiaan epäluuloisesti. Mutta ei kai Joaquim olisi niin hölmö, että salaisi häneltä jotakin? Murtunutta kylkiluuta? Malariaa? Jotakin?
"On ollut ikävä", hän toisti uudelleen, antaen silmiensä painua kiinni.
"Mutta nyt olet täällä ja kaikki on hyvin."

Joaquim pyyhki hiuksia hellästi Catin hartian yli, sivellen kaulansyrjää sormenselillään ja nojautui sitten suutelemaan sitä. Hän todella oli ikävöinyt vaimoaan.
Oli suorastaan barbaarimaista kadota neljäksi kuukaudeksi.
Toinen käsi silitti naisen kylkeä ja valui sitten reidelle.

Catriona oli tehnyt hyvää työtä vakuuttaessaan itselleen, että selviäisi kyllä, vaikka Quimin matkat venyivät pitkiksi. Ettei häntä haitannut, vaikka mies joutui perumaan paluunsa viime hetkellä. Koska työ oli tärkeää, ja Quim rakasti sitä, mitä teki.
Silti hän ikävöi joskus niin, että sattui.
Kosketus kaulalla sai hänet huokaisemaan hiljaa ja lähetti sähköiset väreet alas selkään.
"On ollut niin ikävä..."

Joaquim hamusi vaimonsa kaulaa ja halasi tämän lujemmin syliinsä. Hän olisi halunnut tehdä niin heti kotiin päästessään, mutta väsymys oli voittanut.
Ehkä hän oli käymässä vanhaksi.
"Eu sinto tanto a sua falta que eu sofro", hän sanoi pehmeästi, käheä terä ääneessään, kun lähti riisumaan vaatteita naisen yltä malttamattomin käsin.

Catriona kehräsi naurusta kuten monesti silloin, kun Quim puhui kieltä, jota hän ei ymmärtänyt, mutta konteksti auttoi arvaamaan sanojen merkityksen.
Hyvä luoja, hänellä oli ollut ikävä. Teekuppien ja vaatteiden järjestely saisi nyt odottaa.
Parempi vaimo olisi valinnut päälleen jotakin muuta kuin vanhan t-paidan jälleennäkemistä varten. Sievät alusvaatteet. Jotakin muuta kuin ne haalistuneen vihreät, joiden pitsi oli purkautunut toisesta reunasta. Kauniit, muotoja imartelevat rintaliivit.
Edes jotkin rintaliivit paidan alle.

Joaquim ei kaivannut mitään muuta kuin vaimoaan – aitoa Catia. T-paita päätyi myttyyn olohuoneen lattialle, alushousut perässä.
Mies nosti Catin paremmin syliinsä, halasi tämän rintaansa vasten ja antoi huultensa vaeltaa kaulalta solisluulle ja olkapäälle, sormien upota hiuksiin ja valua sitten takaisin paljaille reisille.

Joskus Catriona toivoi, että aito Cat olisi voinut olla sievä ja pitsikoristeltu, mutta ehkä se ei vain ollut hänen tyyliään.
Joaquimia ei tuntunut haittaavan.
Hän hyrisi tyytyväisenä miehensä sylissä ja antoi omien sormiensa vaeltaa valkean neuleen helmalle. Miesparka oli varmasti pukenut sen ylleen aivan vasta, suihkun jälkeen.
Ei armoa.
"Liikaa vaatteita..." hän mutisi, nykäisten paidan helmaa.

Kesäkuusta huolimatta Newcastle tuntui melkein arktiselta napapiiriltä neljän eteläisessä, trooppisessa Aasiassa vietetyn kuukauden jälkeen. Mutta hänen verensä kiehui niin, että Joaquim tuskin muistaisi kylmää.
Hän auttoi vetämällä neuleen ja sen alla olleen t-paidan päänsä yli. Toista olkavartta kiersi tuore, valkea side, joka kätki alleen veitsestä tulleen, tikatun haavan. Toinen lahja aseelliselta ryöstäjältä.
Mies kumarsi päänsä hamuamaan vaimonsa ihoa halaten tätä tiukemmin syliinsä ja antoi sormiensa hiipiä hellinä ylös naisen reittä.

Tuli oli löytänyt tiensä Catrionankin suoniin, eikä sydämen kiivas syke tuntunut enää epämiellyttävältä, vaan kasvatti odotusta, joka alkoi valua hiljalleen alemmas.
Vaeltaessaan Quimin iholla hänen sormensa kohtasivat käsivarrella jotakin, minkä ei olisi pitänyt olla siinä. Hän käänsi päätään ja kurtisti kulmiaan, vaikka reisi hipova kosketus tekikin hänet levottomaksi.
"Quim…"
Sormet olivat pysähtyneet valkeaan siteen reunalle.
"Mitä tapahtui..?"

Quim murahti matalasti ja suostui pysäyttämään kätensä hetkeksi. Hän vilkaisi sidettä sivusilmällä ja painoi rauhoittavan suudelman vaimonsa kaulalle.
"Vain pieni vahinko", hän lupasi, aksentti tavallista vahvempana ja houkutteli Catia suudelmaan. Käsi jatkoi liikettään ylös reittä, kun toinen halasi naisen lujemmin hänen rintakehäänsä vasten.

Pieni vahinko?
Se saattoi tarkoittaa aivan mitä tahansa. Maailma oli vaarallinen paikka. Quim oli saattanut viiltää käsivartensa pellinpalaan, tai krokotiilin hampaisiin, tai...
"Millainen... vahinkommh?" hän kysyi, suudelman keskeyttämänä. Oli vaikea keskittyä, käden vaeltaessa hänen kehollaan.

"Ei sillä väliä", Quim vastasi pehmeästi ja hamusi vaimonsa korvaa. Matkatarinoille olisi aikaa myöhemminkin, eikö? Eikä kukaan kärsisi, jos Cat ei tietäisi täysiä yksityiskohtia vähemmän turvallisista tilanteista hänen työssään. Joaquim pelkäsi vaimonsa joutuvan murehtimaan jo valmiiksi liikaa.
"Eu preciso de você", hän hyrähti käheästi ja yritti houkutella hellin sormin Catinkin unohtamaan turhat kysymykset.

Tämä ei jäisi tähän.
Oli vain hyvin vaikea keskittyä pitämään ajatukset selkeinä juuri nyt, kun kaipaus poltti kehossa.
"En vieläkään... tiedä mitä sanot", hän huokaisi ja kietoi käsivarsiaan Joaquimin ympärille, vetäen tätä päälleen sohvalle. Elvis-ressu oli liiskaantua hänen selkänsä alle.
"Mutta kuulostaa... hyvältä..."

Joaquim naurahti ja painoi uuden suudelman Catin huulille. Hän laski vaimonsa sohvalle ja kumartui tämän ylle, toinen käsi hiuksiin punoutuneena ja toinen naisen jalkojen väliin valuneena.
Hänen verensä kuitenkin kiehui niin, että liikkeet kävivät malttamattomiksi ja ääni käheämmäksi. Huulet hamusivat tiensä takaisin kaulalle ja toinen käsi siirtyi avaamaan hänen omia housujaan.

Joaquim ei ollut ainoa, joka tunsi olonsa kärsimättömäksi. Catriona ynisi hiljaa ja antoi omien käsiensä valua miehen housujen vyötärölle, avaamaan niitä, nykimään pois tieltä kangasta, joka erotti heidät.
Neljä kuukautta. Se oli melkein puolet siitä ajasta, jonka he olivat olleet naimisissa.
Hän kietoi jalkojaan Quimin ympärille samalla kun Ringo ähersi itsensä sohvapöydälle, tuijottamaan paheksuvasti koko lihavan olemuksensa voimalla.

Luulisi, että kaukosuhteena sanan hurjimmassa merkityksessä alkanut suhde olisi opettanut jonkinlaista itsehillintää, mutta Joaquim tunsi palavansa.
Ehkä parempi mies olisi tehnyt jotain romanttista, hemmotellut, sytyttänyt kynttilöitä, ollut kiireetön ja hellä – mutta hänen ajatuksissaan ei ollut nyt tilaa muulle kuin alkukantaiselle, repivälle nälälle, joka sai hänet suutelemaan vaimoaan, unohtamaan heidän ympäristönsä ja painumaan kaivaten lähemmäs.

Ehdottomasti kynttilöitä ja ruusuja, jos Ringolta olisi kysytty.
Mutta kuten tavallista, kukaan ei kysynyt.
Paksu kissa nyrpisti ennestäänkin hieman rouheaa kuonoaan ja jysäytti itsensä alas sohvapöydältä, toiveikkaana sen suhteen, että voisi ottaa tilaisuudesta vaarin ja pihistää hieman ruokaa keittiön kaapista.
Catriona tunsi, kuinka erossa vietetyt kuukaudet haihtuivat hetkeksi tiehensä.
Hän antoi sormiensa upota hopeoitujen hiusten joukkoon, valua alas selälle ja nousta taas niskaan.
Hänellä oli ollut hirvittävä, hirvittävä ikävä.
"Quim… minä haluan lapsen..."
Ääni kulki tukahtuneina henkäyksinä.

Jokin sanoissa tunkeutui läpi miehen mielen vallanneen, huumaavan nälän. Tummat kulmat kurtistuivat asteen, kun Quim haparoi ajatuksiaan. Hän hengitti raskaasti vasten vaimonsa kaulaa ja muutaman työnnön jälkeen pysähtyi.
Cat halusi mitä?
"Mitä?" hän ähkäisi, jähmettyneenä puolitiehen, kannatellen itseään naisen yllä.

Catriona ynähti yllättyneenä, kun liike yhtäkkiä pysähtyi. Ei, ei aivan vielä...
Kulmat painuivat kurttuun ja hän veti syvään henkeä, yrittäen saada kiinni ajatuksistaan, vaikka keho karjuikin vielä läheisyydenkaipuutaan kuurouttavalla epätoivolla.
"M-mitä..? Quim, älä vielä lopeta..." hän vetosi.

Lopettaminen oli melkein olympiatason suoritus, kun halusi vaimoaan näin. Quim tasapainotteli hämmentävällä terällä, jossa hänen kehonsa janosi jatkaa, janosi kauan odotettua helpotusta, mutta mieli kieppui hämmentyneenä sanan ympärillä.
Lapsi.
"Sinä haluat lapsen?" hän toisti käheästi, katsoen vaimoaan hämmentyneenä, tietämättä painuako lähemmäs vai vetäytyä kunnolla kauemmas.

Catriona voihkaisi ääneen ja yritti vetää Quimin takaisin lähemmäs.
"Quim…" hän vetosi, sydän levottomasti hakaten. Hänen ei ollut ollut tarkoitus sanoa sitä ääneen, ei nyt, ei ehkä koskaan. Ei hän ollut varma.
Idiootti.
"Kiltti, minä kaipaan sinua..."

Miehen kulmat painuivat epätietoisina alemmas. Tässä oli jotain väärää, jotain, mistä heidän piti ehdottomasti puhua.
Mutta jokainen solu hänessä janosi lähemmäs, janosi unohtaa hetkeksi ja myöntyä naisen pyyntöön. Hänen oli vaikeaa muistaa, miksi hän oli tarkalleen pysähtynyt.
Quim huokasi ja painoi kasvonsa naisen kaulataipeeseen, kun painautui takaisin lähemmäs. Sanat kiersivät kuitenkin edelleen hänen mielessään eikä se tuntunut oikealta, ei näin. Hetken kuluttua miehen oli vetäydyttävä kauemmas ja istahdettava vaimonsa vierelle, käsivarret reisiin tuettuina.

Catriona ehti toivoa kaiken olevan hyvin.
Mutta sitten Quim vetäytyi kauemmas, ja hän olisi halunnut potkaista itseään. Hengitys kulki edelleen kiivaana, ja vei hetken, ennen kuin hän kykeni nousemaan polviensa varaan miehen vierelle.
"Rakas..." hän vetosi onnettomana.
"Minä sanon typeriä asioita kun olemme yhdessä, en ajattele silloin selkeästi..."

Joaquim hieraisi kasvojaan ja upotti sormensa röyhkeän pöyhkeisiin, hopeisiin hiuksiinsa.
"Tiedän", mies vastasi. Suuri osa ihmisistä taisi tehdä niin. Gianna oli keksinyt hänelle mitä kummallisimpia lempinimiä, ja yksi nuoruuden tuttavuuksista oli kerran kysynyt, mistä hän oli hankkinut lukulamppunsa.
Mutta koskaan ennen kukaan ei ollut ehdottanut ihan vain huvikseen lapsen hankkimista.
"Haluatko sinä lapsen?" hän kysyi katsahtaen naista sivusilmällä.

Hienoa. Hieno suoritus.
Joaquim oli ollut poissa kuukausia, eikä mennyt kuin hetki, ja hän oli onnistunut ahdistamaan miehen nurkkaan.
Catriona veti hartioitaan kyyryyn ja haki katseellaan paitaansa. Se oli lennähtänyt liian kauas, joten hän kumartui poimimaan torkkupeittonsa lattialta ja kääriytyi siihen. Elvis oletti heidän olevan valmiina ja tuli puskemaan hänen säärtään vasten, George tuijotti televisiotason päältä pyöreillä silmillään.
Typerä, typerä idiootti.
"Olisiko se niin kammottava ajatus?" hän kysyi, puolustuskannalla.

Joaquim kurtisti kulmiaan.
"Cat", hän protestoi kulmat alemmas painuen, puolustuskannan hälyttämänä.
"Haluan puhua asiasta – heitit ehdotuksen ilmoille melko yllättäen." Kesken jälleennäkemisseksin oli todella yllättäen.
"Minulla on lapsia", mies muistutti, "ja rakastan heitä valtavan paljon. On iso päätös yrittää lasta."
Hetken hänen teki mieli kysyä, oliko Cat jättänyt ehkäisyn pois kertomatta hänelle, mutta se olisi ruma kysymys.

Typerä, typerä idiootti.
Catriona kumartui jalkojensa päälle, jotta yletti silittämään Elviksen silkkisenpehmeää turkkia. Kissa alkoi kehrätä tyytyväisenä, täysin tiedostamatta, että sen emännän olisi tehnyt mieli itkeä.
"Sinä olet ollut poissa neljä kuukautta", hän huomautti, täysin epäreilusti. Ei ollut Quimin syytä, että työt veivät kauas pois, eikä hänellä ollut mitään oikeutta iskeä vyön alle.
Typerys.
"Tiedän, ettei kukaan haluaisi minusta lastensa äitiä. Ei sinun tarvitse selitellä."
Toinen aivan yhtä epäreilu syytös, joka sai hänet inhoamaan itseään vain enemmän.

Joaquimin kulmat painuivat alas ja leukaperät kiristyivät. Mies katsahti vaimoaan terävästi.
Laske kymmeneen.
"Sanoin vain, että se on iso päätös, josta pitää keskustella", hän muistutti, pehmeä, kehräävä aksentti voimistuen aina tunnekuohuissa. Joskus englantiin sekoittui muutama sana portugalia tai espanjaa.
"Voisitko selittää oman kantasi, por favor?"

Catriona upotti sormet syvälle villien kiharoidensa joukkoon ja tukisti niin, että teki melkein kipeää. Elvis oli ampaissut etsimään leluhiirtä tai villasukkaa tai mitä tahansa retuutettavaa. Hölmö kissa ei tajunnut, että hän oli juuri pilannut heidän ensimmäisen yhteisen päivänsä.
Se ei voinut tietää hyvää.
"Mitä selitettävää siinä on?" hän ärähti.
"Minä olen idiootti."

Joaquim nousi seisomaan ja poimi housunsa lattialta, pujottaen ne jalkaansa. Ehkä hän oli vanhanaikainen mies, mutta tuntui sopimattomalta riidellä ilkosillaan.
"Cat", mies vastasi turhautuneena.
"En koskaan sanonut niin. Miksi otit asian esiin, jos et halua puhua siitä?" hän kysyi kulmat kurtussa ja haki katseellaan villapaitaa. Englannin lämpötila alkoi hiipiä iholle.

Idiootti. Toivoton idiootti. Ei menisi kauaa, että Dellan ennustus toteutuisi ja hän ajaisi Quimin pois luotaan. Tämän täytyi olla uusi ennätys, vain muutama hetki yhdessä, ja hän oli jo saanut tilanteen tulehtumaan.
Catriona kietoi peittoa tiukemmin ympärilleen, niin kuin se olisi voinut suojata häntä hänen omalta typeryydeltään.
"Minä haluan lapsen."

Joaquim tuijotti vaimoaan epätietoisena. Ole ymmärtävä, kärsivällinen, lempeä.
Ja silti hänen sydämensä hakkasi rajuna.
Lapsi. Oliko Cat tosissaan? Ajatus pelotti häntä, eikä mies ollut täysin varma, miksi. Pelkäsikö hän menettävänsä jälleen yhden lapsen, joutuvansa seuraamaan tämän kasvua sivusta vailla enää paikkaa elämässä?
"Miksi?" hän kysyi yrittäen tavoittaa pehmeää sävyä ja vajosi istumaan sohvalle vedettyään villapaidan takaisin päälleen.

Oli Catrionan vuoro nousta jaloilleen, kiertää pöytä, ja etsiä katseellaan vaatteitaan. Tavarakasat, jotka hän oli koonnut kasaan, kuvottivat häntä juuri nyt.
Typerys, joka ei osannut edes huolehtia kodistaan. Joka oli niin vastuuton, ettei saisi olla kahdenkesken sukulaistensa lasten kanssa. Edes Sawnie ei luottanut häneen.
Typerys, joka oli menettänyt tyttärensä.
Hän löysi alushousunsa ja yritti pujottautua niihin samalla, kun piteli peittoa toisella kädellä ympärillään.
"Mitä miksi? Minä tahdon olla äiti."

Joaquimin kulmat viipyivät hämmentyneessä, epätietoisessa kurtussa.
"Mutta...", hän aloitti empien, "sinä olet äiti?" Vaikka toki suhde toisten kasvattamaan tyttäreen oli tulehtunut.
"Haluaisitko sinä sitä todella? Vauvan? Minä en voi jättää työtäni. Pelkään, etten olisi tarpeeksi läsnä ja tukenasi."
Hän oli myös toivonut, että elettyään edelliset melkein 20 vuotta lasten ehdoilla, nyt olisi ollut aika heidän elämälleen.

Catriona ärähti itselleen kun tajusi kiskoneensa alushousut väärinpäin jalkaan ja pujottautui niistä pois aloittaakseen alusta.
"Luuletko, että tämä on taas yksi typeristä päähänpistoistani?" hän kysyi ääni kireänä. Vaikka Quimin kysymys oli täysin oikeutettu. Vaikka moni muu olisi ilmaissut paljon rumemmin sen, että asiaa oli mietittävä tarkkaan.
"Koska juuri niin vastuutonhan minä olen."

Joaquim huokasi ja hieroi kasvojaan.
"Cat", hän vetosi kireästi. Joskus hän pelkäsi, että ei ollut tarpeeksi paikalla nytkään. Välillä hänen vaimollaan tuntui olevan kamalan paha olla, eikä hän tiennyt, miten auttaa.
"Minä olen elänyt kolmen lapsen lapsuuden. Se on todella raskasta kaksinkin", hän yritti ja sukaisi hiuksiaan. Vaikka nyt hänestä tuntuikin, että Stella kasvoi täysin ilman isää ja Valentina olisi todella tarvinnut enemmän tukea.
"Ja se olisi elämäämme seuraavat kaksikymmentä vuotta."

Kireys Joaquimin äänessä sai Catrionan jännittymään. Miehen olisi pitänyt saada levätä ja olla rauhassa, ei joutua riitelemään vaimonsa kanssa.
Hän nykäisi alushousut vihaisesti jalkaansa ja onnistui repäisemään puolet vyötärönauhan kuluneesta pitsistä irti. Helvetti.
"Niin. Minä en ole elänyt yhdenkään. Koska annoin omani pois."
Hän tiesi, ettei Quim ollut tarkoittanut sanojaan niin, muttei voinut mitään tunteilleen.

"Cat", Joaquim yritti uudelleen ja nousi jaloilleen. Tämä ei ollut se kotiinpaluu, joka hänellä oli ollut mielessään – mutta hän oli huono mies, joka oli juuri ollut poissa neljä kuukautta. Catilla oli varmastikin täysi oikeus purkaa ulos kaikki kertynyt paha olo.
"Miksi sinun on niin vaikeaa puhua tästä?"

Catriona piti katseensa kiireisenä yrittäessään etsiä itselleen paitaa. Vaikka ehkä hänen olisi pitänyt pukeutua kunnolla nyt, kun Quim oli taas kotona. Tarjota miehelle jotakin muuta kuin riitelyä. Ennen kuin olisi taas aika lähteä.
Hän pyyhkäisi vaivihkaa silmiään kun kumartui noukkimaan vanhan t-paidan lattialta.
"Koska tiedän, mitä mieltä sinä olet."

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Deep in my heart there's a trembling question   Su Elo 05, 2018 4:12 pm

Joaquim hengitti syvään ja hankasi kasvojaan. Kärsivällisyyttä, hyvä mies. Kuuntele, ole hyvä mies.
"Mitä mieltä minä olen?" hän kysyi yrittäen pitää terän poissa äänestään. Empien hän vajosi istumaan takaisin sohvalle, pyöritellen käsiään epätietoisena, tietämättä mitä tehdä niillä.

Elviksellä oli ajatus siitä, mitä Quim voisi tehdä käsillään, nyt kun ne olivat jouten. Pieni kissa kiikutti suurimman aarteensa, sinertäväkorvaisen leluhiiren, miehen jalkoihin ja tipautti sen siihen toiveikkaana.
Catriona poimi maasta unohtuneet, täysin eri paria olevat liivit, ja kirkuvankeltaisen paidan, jonka rintamuksessa oli auringonkukan kuva.
"Että minä olen kamala äiti, joka hylkäsi ensimmäisen lapsensa, eikä ansaitse toista."
Ja kamala vaimo, joka pilasi miehensä kotiinpaluun.

Joaquim poimi leluhiiren silittäen hellästi kissan päätä ja heitti sen hajamielisesti keittiön suuntaan.
Sitten hän kohotti järkyttyneenä katseensa vaimoonsa.
"Que porra é essa!" mies ärähti suuttumus ääntä värittäen. Juuret tunkivat esiin ja sekoittivat portugalia ja espanjaa englantiin.
"En ole koskaan sanonut noin."

Elvis ryntäsi onnessaan leluhiiren perään. Sen pienessä elämässä tämä oli paras päivä koskaan, isäntä oli palannut ja heitti hiiren. Kunnes koittaisi seuraava päivä, joka olisi taas täynnä ihmeellisen onnellisia asioita.
Jos olisi voinut olla yhtä positiivinen luonne.
Catriona veti hartioitaan kyyryyn kuullessaan suuttumuksen Quimin äänessä. Hän oli ansainnut sen, ehkä odottanutkin, milloin raja tulisi vastaan. Tökkinyt sitä tahallaan.
Kamala.
Hän nyki paidan melkein väkivaltaisesti päänsä yli.
"Mitä muuta voisit ajatella. Ei kukaan muukaan luota minuun."

"Pare com isso!" Quim ärähti turhautuneena ja suki pöyheitä, hopeisia hiuksiaan.
"Mistä lähtien olen lukeutunut kirjoissasi joksikuksi, joka ei luota sinuun? Joka pitää sinua kamalana äitinä?" mies kysyi vilpittömästi loukkaantuneena ja ponnisti jälleen jaloilleen, kiertäen levottoman kierroksen olohuoneessa.
"O que há com você?"

Se oli oikeutettu kysymys.
"Puhu vittu englantia!" Catriona ärähti turhautuneena, ja poimi lattialta vihaisesti turkoosit legginsit, jotka eivät todellakaan sopineet yhteen kirkuvankeltaisen paidan kanssa.
"Minä en puhu portugalia tai mitä ikinä tuo onkaan!"
Millainen typerä vaimo ei ymmärtänyt miehensä äidinkieltä?
Elvis hölkkäsi toiveikkaana Quimin perässä leluhiiri suussaan.

Se oli oikeutettu pyyntö, vaikka ruma ulkoasu saikin miehen leukaperät kiristymään.
"Lopeta!" Quim karjahti, veti syvään henkeä ja kyykistyi sitten tervehtimään toiveikasta kissaparkaa, silittäen sen mustaa turkkia ja heittäen hiiren huoneen poikki.
"Voin ymmärtää, jos olet vihainen, mutta lakkaa purkamasta sitä minuun. Jos olet vihainen, puhu siitä äläkä kiukuttele!"

Luojalle kiitos Elvis oli liian tyhmä tajutakseen, että huoneessa riideltiin. Toisin kuin herkkä George, joka hiipi vaivihkaa tiehensä, ryömiäkseen johonkin varjoisaan nurkkaan. Kissaa saisi etsiä epätoivoisesti ja kuvitella sen pujahtaneen ulos ovesta, ja kun oli juuri ehtinyt soittaa läpi kaikki eläinsuojat, se ryömisi esiin omia aikojaan tuijottamaan suurilla silmillään.
Catriona loikki itsensä legginseihin ja tunsi sydämensä hakkaavan tuhatta ja sataa.
"No anteeksi helvetisti, etten ole yhtä kypsä kuin sinä!" hän ärisi takaisin.

"Cat", Joaquim vetosi turhautuneena ja raastoi hiuksiaan, kun suoristautui jälleen täyteen pituuteensa.
Oliko hän ollut poissa liian pitkään? Oliko hän jättänyt näkemättä, että Cat olisi tarvinnut häneltä enemmän? Työnsikö nainen häntä nyt pois luotaan?
"Mikä sinua vaivaa?"

Catriona katsahti Joaquimiin ahdistuneena.
Me käytämme sanoja, Cat. Emme riehu kuin eläimet. Hän saattoi edelleen muistaa opettajansa äänen. Mutta mitä piti tehdä silloin, kun sanat pettivät?
Hän parahti turhautuneena ja pudisti päätään.
"Miksi on niin helvetin vaikea uskoa, että minä haluaisin lapsen?"

Joaquim kirosi portugaliksi ja hieraisi kasvojaan.
"Missä välissä minä olen sanonut, etten usko sinun haluavan lasta? Tai että olisit kamala äiti? Tai mitään muutakaan siitä roskasta, mitä olet heittänyt päälleni?" mies ärähti ja potkaisi sohvapöydän jalkaa.
"Se on vain iso asia, josta haluaisin keskustella etukäteen."

"Englantia!" Cat parahti, vaikka epäilikin ymmärtävänsä, mistä portugalinkielisissä sanoissa oli kyse.
Ei, Quim ei tarkoittanut sanojaan sillä tavalla. Ei ollut mitään syytä hermostua ja kääntää sanoja tarkoittamaan jotakin sellaista, mistä ei todella ollut kyse.
"En tiennyt, että minun huoleni ovat sinulle roskaa!"
Coc oen.
Catriona käännähti kannoilleen ja lähti harppomaan kohti alakertaan vieviä portaita.

Joaquimin teki mieli kirota uudelleen.
"Mikset nainut englantilaista?" hän karjahti turhautuneena ja potkaisi sohvapöytää uudelleen.
"En sanonut niin! Lakkaa vääntelemästä sanojani", mies ärähti ja tukisti itseään, tuntien vatsansa korventavan, kun Cat lähti alakertaan. Hän seurasi.
"Miksi hyökkäät kimppuuni, kun yritän vain puhua asiasta?!"

Se sattui, vaikka Catriona tiedostikin, ettei sanoja ollut tarkoitettu loukkaukseksi.
"Mikset itse nainut jotakuta toista?" hän ärisi vastaan ja iski jalkansa kiukuspäissään ensimmäiselle portaalle niin, että nilkkaa vihlaisi.
"Sinä sanoit, että minun sanomani asiat ovat roskaa!"
Hän ravasi portaat alakerran pieneen eteiseen ja alkoi kiskoa lenkkikenkiä jalkoihinsa.
"Koska minä olen kamala vaimo!"

Quim kirosi uudelleen portugaliksi ja harppasi naisen ohi, lyöden kädellään turhautuneena ulko-ovea ja asettuen sitä vasten.
"Minä en sanonut niin! Lakkaa vääntelemästä sanojani!" hän vetosi.
"Se on roskaa, että sinä väität minun ajattelevan sinua kamalaksi äidiksi tai vaimoksi tai etten luota sinuun. Sinä tiedät, että se ei ole totta! Luulin, että halusit puhua lapsen hankkimisesta."

Lyönti sai Catrionan hätkähtämään, mutta hän jatkoi silti päättäväisesti limenvihreiden kengännauhojensa solmimista. Vaikka toinen menikin umpisolmuun, jonka selvittämiseen kuluisi ikuisuus.
Hän suoristi selkänsä ja tuijotti miestään pikemminkin epätoivoisesti kuin raivoissaan.
"Sellainen minä olen! Ja sinä teit jo mielipiteesi selväksi siihen aiheeseen liittyen!"
Hän otti askeleen lähemmäs ovea.
"Päästä minut ulos!"

"Mitä helvettiä sinulla on keskustelua vastaan!" Joaquim ärähti turhautuneena ja tuijotti vaimoaan.
"Luulin, että olisi olennaista kuulla molempia vanhempia ennen sellaista päätöstä! Ja mielestäni nostin vain esiin järkeviä asioita, joita pitäisi harkita." Hänen rintakehänsä kohoili kiivaan hengityksen tahdissa ja silmissä oli tuskastunut palo.
"Mutta ole hyvä sitten vain", hän huokasi väistäen oven edestä ja nousi painavin, väsynein askelin yläkertaan.

Koska minä sanon vääriä asioita, jotka vain pahentavat tilannetta. Koska olen ikävöinyt sinua niin paljon, ja nyt pilasin kaiken aloittamalla riidan. Koska minuun sattuu, enkä osaa kertoa sitä.
Mutta Catriona pysyi hiljaa ja puristi käsiään nyrkkiin. Juokseminen oli kielletty, mutta hänen oli päästävä liikkeelle, ennen kuin hän sanoisi vielä kammottavampia asioita.
Olen niin pahoillani. Quim-kiltti, anna anteeksi.
Hän katsoi hetken miehen perään ennen kuin tempaisi oven ja syöksyi jo viilenemässä olevaan iltaan.

Sillä välin Quim vajosi lannistuneena istumaan heidän sänkynsä laidalle. Millainen mies hän oli Catille? Millainen mies oli poissa neljä kuukautta putkeen ja sai vaimonsa marssimaan ulos ensimmäisenä päivänä palattuaan?
Hänen työnsä oli ollut vaikeaa kestää jo Giannalle – ja nainen sentään asui hänen kanssaan siellä, missä hänen työnsä oli. Silti he olivat riidelleet siitä loputtomia öitä. Oliko hänet tuomittu epäonnistumaan toisessakin avioliitossa?
Ehkä hänen olisi pitänyt lähestyä Catin toivetta lapsesta aivan toisella tavalla, mies pohti antaen pään painua raskaana käsiinsä.
Hän ei kestäisi neljättä lasta, jonka elämää joutui seuraamaan valokuvien kautta.

Cat tajusi hyvin pian, kuinka typerä ajatus oli ollut survoa kengät sukattomiin jalkoihin. Ei mennyt pitkään, kun kantapäät alkoivat nirhiytyä rakoille.
Hän ei silti pysähtynyt. Se oli vain yksi typerä virhe lisää hänen loputtomaan virheiden listaansa. Jota hän ei edes saisi luettua, koska oli niin toivottoman typerä.
Quim olisi ansainnut niin paljon parempaa.
Syke huiteli aivan liian korkeissa lukemissa, sydän hakkasi kuin varustaen häntä pakenemaan elävien kuolleiden joukolta, vaikka hän todellisuudessa pakeni vain itseään.
Hän oli juossut aivan liian pitkälle, kun tajusi viimein kääntyä takaisin.
Typerä, typerä, typerä.
Pieni, kultainen Elvis istui eteisessä vastassa, kun hän raahautui sisään.

Pitkän matkan uuvuttama mies oli nukahtanut odottaessaan vaimoaan takaisin. Huoli naisen turvallisuudesta oli joutunut antamaan tilaa fyysiselle väsymykselle ja tuloaan tekevälle flunssalle. Quim tuntui onnistuvan nappaamaan aina jonkin kulkutaudin, kun jäi hetkeksikin vapaalle.
Mies nukkui puoliksi istuen heidän sänkynsä laidalla, hasardisti kohti lattiaa nuokahdellen, pää velttona riippuen ja käsivarret reisiin tuettuina. Puhelin lepäsi päiväpeitolla hänen vieressään.
Stellalta tullut kuvaviesti katukissasta, jolle tyttö ujutti ruokaa, oli ollut saada hänet murtumaan lopullisesti.

Hetkeksi Catrionan valtasi hirvittävä pelko siitä, että Quim oli lähtenyt. Että miehelle oli soitettu, ja tämä oli rynnännyt taas apuun, eivätkä he näkisi taas moneen viikkoon. Eivät ehkä enää koskaan. Ja viimeiset sanat, jotka hän oli miehelle lausunut, olivat olleet kammottavan rumia.
Miksi hän oli niin kamala?
Hän riisui irvistäen kenkänsä ja nappasi Elviksen syliin suunnatessaan hiljaa yläkertaan.
Quim ei ollut ensimmäisessä kerroksessa.
Sydän tempoi villisti epätasaiseen tahtiin kun hän kiipesi seuraavaan kerrokseen.
Quim ei ollut jättänyt häntä.
Typerät kyyneleet yrittivät nousta silmiin, kun hän hiipi varovasti lattian poikki ja istahti sängyn laidalle.

Uni nuokutti miestä lähemmäs lattiaa, ja kun käsivarsi lipsahti reideltä, Quim oli suistua kasvoilleen. Hän kuitenkin heräsi ennen kuin lipsahti kokonaan sängyltä ja räpytteli hetken tokkuraisena, ennen kuin muisti missä oli ja mitä tekemässä.
Hän hapuili puhelintaan tarkastaakseen kellon ja josko voisi hälyttää poliisin, mikäli Cat olisi kateissa – mutta puhelimensa sijaan törmäsikin vaimoonsa.
Helpottuneena mies yritti kiertää käsivartensa naisen ympärille ja vetää tämän halaukseen.

Quim-paran täytyi olla uskomattoman väsynyt.
Catriona laski Elviksen sylistään sängylle ja painautui halausta vastaan, kietoen käsivartensa tiukasti miehensä ympärille.
"Anteeksi", hän kuiskasi hiljaa, haudaten kasvonsa Quimin hartiaa vasten.
"Olen niin pahoillani."

Quim kiersi kätensä tiukemmin Catin ympärille ja silitti naisen selkää rauhoittaen.
"Por favor, querida", mies vetosi pehmeästi, "ei sinun tarvitse pyytää anteeksi." Cat olisi ansainnut paremman aviomiehen. Jonkun, joka olisi edes läsnä.
"Minun olisi pitänyt kuunnella sinua paremmin."

Tarvitsi.
Cat oli sylkenyt kamalia, epäreiluja sanoja suustaan ilman, että mikään oli ollut miehen syytä. Hän oli ymmärtänyt sanoja väärin, ehkä tahallaan. Peilannut omaa huonoa oloaan ja laittanut sanoja Quimin suuhun.
Hän hieroi otsaansa miehen hartiaa vasten.
"En antanut mitään, mitä kuunnella", hän vetosi hiljaa, ja kohotti katseensa. Tutkittuaan hetken tummia silmiä hän laski kätensä tämän otsalle.
"Sinulle on nousemassa kuume."

Quim nosti Catin syliinsä ja kiipesi paremmin sängylle, käyden pitkäkseen ja vetäen naisen kainaloonsa.
"Olen ihan kunnossa", hän rauhoitti. Oli nähty pahempaakin kuin pieni flunssa.
"Minä todella haluan kuunnella sinua ja ymmärtää, mitä tarkoitat ja ajattelet." Catin ajatukset eivät olleet hänelle roskaa. Oliko hän sanonut niin? Oliko hän pyyhkäissyt naisen tunteet tai ajatukset syrjään?

Catriona kurtisti paheksuvasti kulmiaan. Ei selvästikään ollut. Vaikka ei tämä ollutkaan ensimmäinen kerta, kun miesparka nappasi itselleen flunssan päästessään kotiin.
Hän silitti tummia hiuksia hellästi taaksepäin Quimin otsalta. Ehkä hän voisi tuoda aamupalaa ja teetä vuoteeseen, kiikuttaa lisää nenäliinoja ja viilentäviä kääreitä otsalle laitettavaksi.
Pitää huolta.
"Minä en antanut sinun kuunnella", hän vetosi pahoillaan.

Lempeät, ruskeat silmät seurasivat Catin liikkeitä, pää lepäsi painavana tyynyllä. Oli epätodellista olla kotona.
"Minä kuuntelen nyt", Quim tarjosi pehmeästi ja puristi vaimonsa kättä. Hän oli tässä nyt. Pystyisivätkö he keskustelemaan asiasta päätymättä uudelleen samanlaiseen riitaan?

Catrionan kulmat pysyivät kevyesti kurtistettuina.
"Sinun pitäisi mennä peiton alle", hän vetosi huolestuneesti, ja kosketti uudelleen miehen otsaa. Jos kuume nousisi kovin korkeaksi, heidän pitäisi lähteä käymään lääkärissä. Varmuuden vuoksi. Jos se olisikin jotain vakavampaa. Malaria. Ainoa trooppinen sairaus, jonka hän tiesi nimeltä. Eikä osannut edes kirjoittaa sitä.
Hän oli todella idiootti.
"Minä olin vain hyvin typerä tänään. Et sinä sanonut mitään sellaista."

"Kaikki on hyvin", Quim vakuutti, mutta nousi istumaan ja veti villapaidan päänsä yli sekä kiemurteli ulos housuistaan, ennen kuin kierähti peiton alle, houkutellen naista kainaloonsa.
"Sinä puhut itsestäsi rumasta, querida", hän huomautti.
"Miksi olit niin tolaltasi? Sanoinko jotain?"

"Minun pitää käydä suihkussa", Catriona vetosi, mutta antoi periksi ja paneutui Quimin vierelle. Hän voisi valvoa miehen unta, varmistaa, että kaikki oli hyvin.
"Ansaitsen sen, että puhun itsestäni niin", hän vastasi ja hieraisi nenänpäätään miehen kaulataivetta vasten.
"Minä olin se, joka pilasi sinun kotiinpaluusi, ja puhui sitten rumasti."

Quim nuuskaisi vaimonsa kaulataivetta.
"Ei, ei pidä", hän vakuutti ja silitti naisen selkää, halaten tätä paremmin syliinsä.
"Sinä et ole pilannut mitään. Cat, querida, mikä sinun on?" mies vetosi.
"Olen huolissani sinusta. Minun olisi pitänyt palata kotiin aikaisemmin."

Catriona kehräsi pehmeästi naurusta ja tunsi haikeuden vihlaisevan kipeänä. Jos hän ei olisi niin kuvottava typerys, heidän kallisarvoiset yhteiset hetkensä olisivat voineet olla tällaisia.
"Sinun pitäisi nukkua", hän vetosi jälleen kerran, ja pukkasi miehen kylkeä. Ei tarpeeksi varovasti, hän ei muistanut, oliko se ollut mustelmien peitossa.
Hän ei tiennyt, mistä aloittaa. Oli tapahtunut niin paljon.
Hän pudisti päätään, haluamatta, että Quim syyllistäisi itseään.
"Sawnie ja Artemis sanoivat, etteivät päästä minua lastensa lähelle, ellei minulla itselläni ole joku vahtimassa."

"Minun pitäisi kääntää sisäinen kelloni oikeaan aikaan", Joaquim vastasi ja hipaisi kyömyn nenänsä päällä naisen poskea. Hän oli nukkunut tarpeeksi seuraavan vuorokauden tarpeisiin, vaikka väsymys viipyikin raajoissa.
"Olen varma, että he vain vitsailevat. Hyvin mauttomasti, mutta tuskin tarkoittaen pahaa", mies vetosi.

"Missä ajassa sinä oikein elät?" Catriona kysyi, kietoen toisen käsivartensa Quimin ympärille. Kantapäitä poltteli sieltä, mistä iho oli hankautunut auki, mutta ehkä hän oli ansainnut sen.
Kulmat painuivat hieman alemmas.
"Ei, luulen, että he olivat aivan tosissaan, kumpikaan ei vitsailisi sellaisesta asiasta. Enkä minä syytä heitä, tarkoitan, katso nyt minua..."
Hän yritti saada naurahduksen kuulostamaan kepeältä.
"He ovat vain viisaita tehdessään niin. Perheeni tuntee minut hyvin. Olen toivoton."

"Sisäinen kelloni on edelleen seitsemän tuntia Britanniaa edellä", Joaquim muistutti sukien sormiaan läpi vaimonsa hiusten.
"Cat, olen huolissani sinusta. Puhut itsestäsi kovin rumasti", mies vetosi halaten naista tiukemmin.
"Querida, sinä et ole toivoton."

Catriona yritti hetken hahmottaa, mitä se käytännössä tarkoitti, mutta hän huomasi jälleen kerran aivokapasiteettinsa raivostuttavan vajavaiseksi.
"Ei sinun tarvitse olla", hän vetosi ja silitti Joaquimin kylkeä.
"Se vain... Tiedätkö, he ovat oikeassa, mutta silti se tuntuu pahalta. Olen niin epäluotettava, etten saa toimia edes lapsenvahtina..."
Ei, hän vihasi itsesääliä, ja siinä hän oli koko illan rypenyt.
"Addie palautti Moppetin."

"Olen varma, ettei mistään sellaisesta ole kyse", Joaquim vetosi neuvottomana, toivoen, että olisi voinut jotenkin vakuuttaa Catin toisin. Hänen olisi pitänyt olla naisen tukena enemmän.
"Mitä? Oh, querida", mies sanoi myötätuntoisena ja halasi vaimoaan tiukasti.
"Olen pahoillani."

Catriona oli päättänyt olla itkemättä, mutta silti silmät kostuivat itsepintaisesti.
"Ja Tom Kittenin… Luin sitä ääneen, kun odotin häntä. Jossain sanottiin, että se tekisi hyvää vauvalle. Kun olisi tuttu satu, joka..."
Hän vaikeni ennen kuin ääni särkyisi. Typerys, lakkaa säälimästä itseäsi.
"Mutta kävin katsomassa heidän koulumusikaalinsa, se oli uskomattoman upea."

"Cat", Joaquim vetosi toivoen, että olisi voinut sanoa jotain avuliasta. Mutta hän ei tiennyt, mitä se olisi edes äidinkielellään.
"Sinä et ole kamala äiti", mies muistutti.
"Valentinakin käy läpi aikaa, jona paiskoo meitä kaikilla yrityksillämme olla vanhempia."

Catriona oli valinnut itse oman tiensä, eikä ansainnut sääliä. Mikään ei ollut niin kuvottavaa, kuin itsesääli.
Mutta hän kaipasi tytärtään niin, että sattui. Siitä huolimatta, että tämä kaikki oli hänen syytään.
Addien oli ollut parempi kunnon perheessä.
Hän nielaisi ja hieraisi poskeaan uudelleen Joaquimin hartiaa vasten.
"En ole ollut hyväkään."

"Cat", Quim vetosi ja painoi suudelman naisen hiuksiin. Cat-parka oli niin onneton, että kylmä huoli puristi hänen vatsaansa. Hänen ei pitäisi olla niin paljoa poissa.
"Hyvää vanhemmuutta on tehdä mikä on lapsen parhaaksi", mies muistutti, "ja sinähän teit niin. Eikö Addiella ole ollut paras mahdollinen elämä, sinun ansiostasi?"

Ehkä se olikin vain hänen itsekästä ikäväänsä, joka sai olon tuntumaan niin onnettomalta.
Catriona räpytteli kyyneleitä silmistään ja hieraisi kasvojaan Joaquimin hartiaa vasten. Miten kauan menisi, ennen kuin mies joutuisi taas lähtemään?
"Olet ihan lämmin", hän huomautti huolissaan.
"Minun Addieni on upea tyttö. Sinun olisi pitänyt nähdä musikaali... Ja hän on pärjännyt valmennuksissakin erityisen hyvin... Julianin kolmoset muuten syntyivät."

"Olen ihan kunnossa", Joaquim vastasi rauhoittaen ja silitteli vaimonsa selkää.
"Addie on upea tyttö. Olen varma, että hänessä on paljon sinua", mies vetosi. Hän tunsi usein olonsa avuttomaksi, varsinkin kuullessaan Catin olevan onneton maailman toiselta puolelta, voimatta palata kotiin.
"Teini-ikä ei kestä ikuisesti."

Catriona hipaisi jälleen Quimin otsaa.
"Tahtoisitko särkylääkkeen? Tai vettä?" hän kysyi, tuntien olonsa hyödyttömäksi. Kunpa sairaus ei kestäisi pitkään.
Quim olisi voinut käyttää tämän ajan olemalla lastensa luona.
"Minun täytyy näyttää sinulle huomenna kuvia hänen uudesta hevosestaan. Merv laittoi myös kuvia musikaalista, yhdessä esityksessä oli ollut läsnä valokuvaaja."
Hänen olisi tulostettava kuvat ja lisättävä ne leikekirjaan.
Hän oli hetken hiljaa.
"Quim… Sawnien kihlattu sai keskenmenon."

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Deep in my heart there's a trembling question   Su Elo 05, 2018 4:12 pm

"Olen ihan kunnossa", mies toisti pehmeästi ja halasi Catia tiukemmin. Kaikki oli hyvin. Hän oli vihdoin kotona, he olivat yhdessä eikä kumpikaan edes huutanut. Möhkäleistä päätellen kissa tai useampi oli tunkenut peiton alle heidän seurakseen.
"Niinkö? Olen pahoillani", hän sanoi myötätuntoisesti. Se oli kamala tragedia.

Catriona ei edelleenkään ollut täysin vakuuttunut. Ehkä hän voisi googlettaa malarian oireet sitten, kun Quim olisi nukahtanut. Yö sujuisi nopeasti, kun hän yrittäisi saada luettua edes yhden kokonaisen artikkelin.
Paul oli ujuttautunut hitaasti lähemmäs, tällä hetkellä se torkkui lipaston päällä häntä tassujen suojaksi käperrettynä.
"Mmm", Catriona myönsi hiljaa ja käpertyi paremmin Joaquimin kylkeen. Oli niin paljon asioita, joista hän olisi halunnut puhua. Toiset parit saivat keskustella joka ilta toistensa kanssa.
"Olen puhunut vain itsestäni. Mitä lapsille kuuluu?"

"Minä haluan kuulla sinusta", Quim muistutti lempeästi ja painoi suudelman vaimonsa poskelle. Hän nykäisi peittoa paremmin heidän ylleen ja veti sitten jalkansa kauemmas jonkun kynsikkäästä tassusta, joka taputteli ja nipisteli hänen varpaitaan.
"Stella on hyvin onnellinen. Hän haluaisi kovasti omia lemmikkejä, mutta Gianna ei suostu järjestelyyn, joten Stella pyrkii kodittomien eläinten suojeluspyhimykseksi", mies sanoi.
"Nino on tolaltaan, sillä hänen tyttöystävänsä on muuttamassa takaisin Itävaltaan ja Gianna tarvitsee apua Valentinan kanssa. Kutsuisin heidät mielelläni kylään, jos vain tietäisin, milloin olen varmasti kotona."

Catriona oli melko varma, ettei John ollut liikahtanut sängystä koko päivänä kuin korkeintaan ruokakupille. Jos hänen olisi pitänyt esittää veikkauksensa, hän olisi olettanut tassun kuuluvan sille.
Jopa Ringo oli raahautunut makuuhuoneeseen, vaikka tekikin koko olemuksellaan selväksi, että teki niin täysin omasta tahdostaan eikä siksi, että olisi kaivannut isäntää.
"Minustakin olisi mukava, jos he tulisivat käymään. Lupasin, että veisin Stellan ratsastamaan, kun hän seuraavan kerran on täällä."
Hän kohotti päätään hipaistakseen huulillaan miehensä lämmintä poskea.
"Kultaparka. Minulla on nyt hyvää aikaa pitää sinusta huolta."
Häntä ei odotettaisi töissä.

Quim käänsi päätään niin, että saattoi tutkia vaimonsa kasvoja paremmin.
"Kuinka sinä voit?" hän kysyi silittäen naisen poskea peukalollaan. Hänestä olisi ihana saada lapset luokseen useammin ja pidemmäksi aikaa. Hän kaipasi mahdollisuutta olla oikea osa näiden elämää, todella olla isä.
Viikko tai kaksi kerran tai kaksi vuodessa oli kohtuuttoman vähän aikaa.
Mutta hän ei voisi kutsua lapsia luokseen ja sitten hävitä kuukausiksi maailmalle, jättää Catia huolehtimaan lapsistaan.

"Hyvin", Catriona vakuutti, vaikka piilottikin kasvonsa miehensä hartiaa vasten.
Hän harkitsi hetken, olisiko voinut esittää aamulla lähtevänsä töihin. Mutta hän ei malttaisi uhrata yhteisiä hetkiä, sillä ne saattoivat loppua koska tahansa. Seuraavaan kohtaamiseen voisi kulua kuukausia.
"Minulla on pari viikkoa sairaslomaa", hän totesi, hieraisten nenänpäällään hartiaa.
"Ei ole mitään kiirettä minnekään."

Hänen olisi pitänyt olla täällä.
"Olen pahoillani", Quim vastasi tutkien vaimonsa kasvoja.
"Oletko sinä oikeasti kunnossa? Miksi olet sairaslomalla?" mies kysyi pehmeästi.

Catriona kurtisti hieman kulmiaan.
"Ei sinun tarvitse olla", hän vetosi ja kietoi toisen jalkansa Joaquimin säären ympärille.
"Ei minulla ole mitään hätää, rakas. Syke on ollut hieman koholla, joten lääkäri oli sitä mieltä, että hyötyisin pienestä ylimääräisestä lomasta."
Nyt se ei tuntunut lainkaan yhtä kurjalta ajatukselta. Kun Quim oli kotona.
"Joten voin huolehtia sinut terveeksi."

Ehkä Cat kaipasi mahdollisuutta huolehtia hänestä. Niinpä Joaquim lakkasi toistelemasta, että oli ihan kunnossa ja painoi sen sijaan suudelman naisen hiuksiin.
"Olen huolissani sinusta, querida", Quim vetosi paksut kulmat kurtistuen.
"Ehkä sairasloma tekee sinulle hyvää."

Catrionan kulmat painuivat alas.
"Ei sinun tarvitse olla", hän vetosi ja puski päätään Joaquimin kaulantaivetta vasten. Hänen olisi pitänyt antaa miehen nukkua ja levätä, ja silti hän puhui, Puhui kun oli kerran aloittanut.
"Varmasti. Eivätkä he edes huomaa, että olen poissa. Ehkä voisin olla kotona pidempäänkin."

"Cat", Joaquim vetosi huolissaan silittäen naisen kylkeä. Saisikohan hän vaimonsa puhuttua terapeutin vastaanotolle? Häntä kylmäsi tapa, jolla tämä puhui itsestään.
"Et puhuisi itsestäsi noin", hän sanoi huolta tummissa silmissään. Ehkä hän voisi ottaa vapaata töistä, hoitaa mitä saattoi täältä käsin.

Catriona vilkaisi Joaquimia hämmentyneenä.
"Se on vain totta", hän huomautti, kurtistaen kulmiaan.
"Minulla ei ole Lewiksen kokemusta, totta kai häneen luotetaan enemmän. Hitot, minä itsekin olen katsonut häntä ylöspäin koko elämäni."
Hän oli typerys, kun pahoitti mielensä siitä, että omatkin valmennettavat odottivat mieluummin Lewiksen saapumista tallille kuin kysyivät neuvoja häneltä. Toivoton typerys.

"Cat", Joaquim vetosi jälleen, nyt neuvottomana. Mitä hän voisi sanoa? Ehkä hän voisi vain varata vaimolleen kaikessa hiljaisuudessa ajan terapiaan ja toivoa, ettei nainen suuttuisi liikaa.
"Olen huolissani sinusta." Sitä hän oli. Voisiko hän kadota toiselle puolelle maailmaa, jos Cat tuntisi näin?

Cat nyrpisti nenäänsä ja nipisti käsivarttaan peiton alla. Typerä nainen, lopeta turhasta valittaminen. Joaquim oli ollut juuri neljä kuukautta poissa, ei miehen tarvinnut kuunnella hänen valitustaan.
Parempi puoliso olisi purkanut rinkan ja pessyt pyykit. Hän aloittaisi huomisesta, huomisen jälkeen hän ei antaisi minkäänlaista syytä murheelle tai mielipahalle.
"Ei sinun tarvitse olla", hän vetosi, koskettaen taas miehen otsaa.
"Minä vain höpötän hölmöjä, kun en osaa olla hiljaakaan."

"Cat", Joaquim vetosi uudelleen huolestuneena.
"En minä halua sinun olevan hiljaa", hän sanoi levottomana. Hänen vaimollaan tuntui olevan todella paha olla, eikä hänellä ollut aavistustakaan, kuinka korjata asiaa. Gianna oli ollut onneton ja kertoi sen yhtään empimättä, mutta se oli ollut erilaista. Nainen oli paiskonut häntä erinäisellä kodin irtaimistolla ja huutanut turhaumustaan kokiessaan kasvattavansa lapsia yksin.
"Olen vain huolissani."

Catriona kohottautui hieman pystympään asentoon, jotta saattoi hipaista miehensä nenänpäätä hellästi sormellaan.
"Minä tiedän sen Mutta tarkoitin, että sinun pitäisi nukkua. Oletko varma, ettet tahtoisi särkylääkettä? Tai lämmintä juotavaa?"
Hän ei tehnyt kovinkaan hyvää työtä sen suhteen, että antaisi miehen nukkua. Hän painautui takaisin kainaloon ja kurotti varpaansa Johnin lämmintä kylkeä vasten.
"Milloin lapsillasi on kesäloma? Ehkä he voisivat lentää käymään täällä."

"Minä olen ihan kunnossa", Joaquim rauhoitti jälleen ja nosti kätensä silittämään Catin hiuksia. Tässähän hän makasi, lämpimässä, omassa sängyssä peiton alla. Se oli todellista ylellisyyttä.
"Olemme puhuneet vierailusta heinäkuussa. Olen maanitellut Valentinaa lupaamalla, että Englannin sää ei ole yhtä brutaali kesäisin. Toivottavasti se ei petä minua."

"Älä intä vastaan", Catriona puhahti ja puski päätään Joaquimin hartiaa vasten.
Ajatus miehen lasten vierailusta sai hänet hymyilemään. Vaikka olikin joka kerta hirvittävää nähdä, kuinka tämän sydän särkyi, kun eron hetki koitti.
"Olen varma, että Stella rakastaisi Hummingbirdiä… Ja Nino-raukka, pojalla on sydänsuruja?"
Hän kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Englannin sää pettää aina, rakas."

Joaquim huokasi lannistuneena.
"Sitä pelkäsin." Ehkä hän voisi yrittää lahjoa keskimmäistään jollakin muulla. Kuka tiesi, vaikka pilvinen, kurja ja sateinen sää olisi eksoottista vaihtelua Bangkokissa asuvalle tyttärelle.
"Toivon, että saisin heidät vierailulle koko kuukaudeksi. Nino tuntee ensirakkauden intensiteetillä, kyllä. Enkä voi rehellisesti sanoa hänelle, ettei tämä tyttö ole se oikea ja samalla uskoa rakkauteen."

"Mutta ehkä se vielä yllättää", Catriona lohdutti ja kietoi käsivarsiaan paremmin Joaquimin ympärille, halaten itsensä aivan kiinni mieheen.
Olisi hienoa, jos mies voisi viettää koko kuukauden yhdessä lastensa kanssa. Tarpeen tullen hän voisi evakuoida itsensä hetkeksi sisarustensa nurkkiin, mikäli perhe halusi omaa rauhaa. Vaikka hän jumaloikin Joaquimin lapsia, siitä huolimatta, ettei tunne ollut aina aivan molemminpuolinen.
"Onko hän tullut siinä suhteessa isäänsä?" hän kysyi, haudaten kasvonsa miehensä kaulataipeeseen.
"Rakastaa yhtä intensiivisesti?"

Joaquim naurahti pehmeästi ja rutisti vaimoaan tiukasti.
"Voi hyvinkin olla", hän myönsi. Hän toivoi voivansa kannustaa poikaansa, käskeä pitämään kiinni rakkaudesta, siirtämään vuoria sen tähden. Mutta hän ei voinut olla samaa mieltä suunnitelmasta jättää koulutus ja tulevaisuudensuunnitelmat ja vain seurata teini-iän tyttöystäväänsä Itävaltaan.
"Olen myös yrittänyt neuvotella, jos saisin lapset luokseni jouluksi. Gianna ei ole kovin myötämielinen ajatuksen suhteen."

Oli varmasti hirvittävän kammottavaa ajatella, että oli onni, ettei Joaquimkaan ollut menettänyt toivoaan ensirakkautensa jälkeen - eikö hänen olisi pitänyt toivoa, että mies olisi saanut pitää perheensä, olla onnellinen? Totta kai olisi pitänyt.
Mutta Joaquim teki hänet niin onnelliseksi.
Itsekäs nainen.
"Ehkä me voisimme viettää joulun siellä? Tai ainakin sinä voisit?"

"Sekin olisi vaihtoehto", Joaquim vastasi hellästi ja antoi sormiensa vaeltaa kiharaisten hiusten joukossa.
"Olen todennut, että joulu voi olla kaunis täällä. Haaveilen siitä, että lapseni näkisivät valkoisen joulun joku päivä", hän sanoi painaen suudelman Catin otsalle. Elämänsä Kaakkois-Aasian tropiikissa ja Oseanian paratiisisaarilla viettäneet lapset eivät olleet nähneet lunta kuin postikorteissa.

Catrionalla ei ollut sydäntä muistuttaa, ettei valkea joulu ollut suinkaan itsestäänselvyys täälläkään. Vaikka viime talvena he olivatkin saaneet nähdä melkoisen määrän lunta.
Hän oli liukastunut ja saanut takapuolensa mustelmille.
"Ehkä pitäisi viedä heidät jonnekin, missä on varmasti lunta."

"Sekin on vaihtoehto", Quim myönsi. Ajatus valkoisesta joulusta oli kaunis, mutta hän ei voinut sanoa olevansa hyisten lämpötilojen ystävä. Suurimman osan hänen elämästään parinkymmenen asteen lämpötila oli viileä, suorastaan kylmä päivä.
"Onko jotain, mitä sinä haluaisit erityisesti tehdä jouluna?"

Catriona pudisti päätään.
Hän ei viettäisi joulua perheensä luona, joten muulla ei ollut väliä. Niin kauan, kuin Joaquim saisi mieluisensa joulun, hän olisi onnellinen. Ja joulu lasten kanssa, edes lähempänä lapsia, olisi varmasti sellainen.
"Luuletko, että he haluaisivat käydä jossakin heinäkuussa? Lontoossa? Voisin yrittää neuvotella vapaata."
Ellei lääkäri päättäisi jatkaa sairaslomaa suoraan pidemmäksi. Ehkei se olisi huono ajatus. Hän ei ollut tuntenut oloaan kovinkaan itsevarmaksi töiden suhteen viime aikoina.

Joaquimin suupieli nyki, kun hän ajatteli kertovansa Valentinalle, että tytär viettäisi kuukauden Newcastlessa. Päätös asettua pohjoiseen Englantiin pääkaupungin sijasta oli ollut tyttärelle käsittämätön.
"Olen melko varma siitä", hän vastasi, "haluaisin käydä vaeltamassa Skotlannin ylämailla heidän kanssaan ja Valentina varmasti pitäisi matkasta Lontooseen."

Catriona hieraisi poskeaan Joaquimin hartiaa vasten.
"Meidän pitää toteuttaa se", hän huomautti.
"Tai teidän. Sekä vaellus että matka Lontooseen. Ehkä he haluaisivat käydä katsomassa jonkin musikaalin?"
Hän kietoi käsivartensa paremmin Joaquimin ympärille.
"Minun pitäisi antaa sinun nukkua."

"Meidän", Joaquim vahvisti pehmeästi. Cat oli osa perhettä.
"Käymme varmasti Valentinan kanssa teatterissa", hän myönsi. Se oli heidän perinteitään, samoin oli Euroviisujen katsominen – tänä vuonna paikan päällä Portugalissa.
"Olen nukkunut riittämiin, querida. Olen ikävöinyt sinua. On ihana voida puhua kanssasi kasvotusten." Ei vain pätkivien puhelujen tai vielä pahemmin katkeilevien Facetime-videoiden kautta.

Catriona toivoi, ettei hänen läsnäolonsa tuntunut Quimin lapsista tuppautumiselta. Hän yritti muistaa antaa perheelle myös omaa aikaa, mutta se unohtui helposti innostuksen keskellä.
Hän käpertyi pienemmäksi Joaquimin kylkeä vasten. Olisi ollut ihana puhua kasvotusten, jos he eivät olisi joutuneet lopettamaan rakastelua kesken kaiken. Jos hän olisi osannut hillitä itseään ja typerää suutaan.
"Minullakin on ollut hirveä ikävä", hän myönsi hiljaa.
Kurkussa tuntui kipeä pala.
"Quim… Oletko ehdottomasti sitä mieltä, ettet tahdo lasta kanssani?"

Joaquim hieroi hellin, ajatuksiin vaipunein sormin vaimonsa selkää, mutta palasi hämmentyneenä todellisuuteen. Paksut kulmat kurtistuivat.
"Cat", hän protestoi, "en sanonut, etten tahdo lasta kanssasi. Se on vain todella iso päätös ja minusta meidän pitää pohtia sitä monelta kannalta."
Mies siirtyi niin, että saattoi nähdä naisen kasvot.
"Miksi sinä haluat lapsen?"

Catriona toivoi, että olisi voinut pamauttaa päänsä sängynpäätyyn.
"Minun piti antaa sinun levätä", hän vetosi ja kosketti miehensä poskea, silittäen sitä hellästi sormenpäillään. Posken iho tuntui kuumalta, vaikka saattoi olla, että hän vain kuvitteli.
Mutta ehkä oli typerä lakaista puheenaihetta maton alle, kun hän itse oli ottanut sen esiin.
Tällä kertaa hän ei suoltaisi ilkeitä sanoja miehensä niskaan, vaan puhuisi kuten sivistyneet aikuiset.
"Minä vain..." hän aloitti, yrittäen löytää oikeast sanat.
"Minä vain tunnen niin."

Joaquim tutki Catin kasvoja kulmat hienoisessa, mietteliäässä kurtussa.
"Haluaisitko todella kaiken sen, mikä tulisi lapsen mukana?" mies kysyi varovasti, toivoen, ettei laukaisisi uutta riitaa.
"Vuosien univajeen, elää vuosia vailla aikaa itsellesi tai aikaa meille", Joaquim sanoi muistellen lastensa lapsuutta. Hän jumaloi lapsiaan yli kaiken, mutta pienen lapsen vanhempana elämä ei ollut helppoa tai vapaata.
"Jäisit kohtuuttoman paljon yksin, kun olen töissä."

Catrionan hartiat kiristyivät, hetken se kuulosti hänen korvissaan syytökseltä. Typerä, typerä Cat, joka ei ollut ajatellut asioiden realiteettia, joka teki suuria päätöksiä hetken mielijohteesta.
Mutta ehkä kyse oli vain siitä, että hän syytti itse itseään.
Hän veti syvään henkeä ja yritti rentoutua.
"Addien kanssa en ollut valmis", hän vetosi hiljaa. Hän oli ollut aivan liian itsekäs, aivan liian keskittynyt uraansa.
Hän jätti sanomatta, että oli yksin jo nyt.
"Nyt olen."

Millainen mies eväisi vaimoltaan lapsen, jota tämä kaipaisi?
Varmaan sama mies, joka hävisi töihin kuukausiksi ja jätti vaimonsa yksin, vaikka tämä ei voinut hyvin.
"Minä ymmärrän", Joaquim vastasi pehmeästi.
"Minä vain... Tunnen itseni vanhaksi, luulen. On pysäyttävä ajatus, että olisin 60, kun meidän elämämme olisi jälleen meidän."

"Et sinä ole vanha", Catriona vetosi kurtistaen kulmiaan. Hän ei halunnut edes ajatella, että vuodet saisivat heidät vielä jonakin päivänä kiinni.
Hän ei myöskään sanonut, että Quim olisi joka tapauksessa poissa. Ettei heillä olisi yhteistä aikaa, sillä molemmilla olisi joka tapauksessa omat elämänsä.
Hän olisi vähemmän yksin, kun hänellä olisi lapsi, jolla olisi isänsä tummat silmät.
"H-haluan vain, että voisimme miettiä sitä."

"Totta kai mietimme sitä", Joaquim lupasi.
Cat haluaisi lapsen. Tulisiko hänestä poissaoleva isä neljännellekin lapselle?
"Olen neljäkymmentä. En ole enää nuori mies", hän muistutti. Hän ei ollut kuvitellut yösyöttöjen, koliikin, korvatulehdusten ja pitkin lattioita löytyvien ruoantähteiden olevan enää osa arkeaan.
Jos lapsi olisi terve. Se ei ollut itsestäänselvyys.
"Haluan, että olet onnellinen."

"Minä olen onnellinen", Catriona vetosi nyrpistäen nenäänsä.
Oli hetkiä, joina hän olisi voinut olla onnellisempi. Hetkiä, jolloin pimeys tuntui vyöryvän päälle sellaisella tukahduttavalla voimalla, että hänen oli juostava sitä karkuun.
Mutta oli myös hetkiä, joina Quim oli onnellinen, ja hän saattoi halata itsensä miehen kylkeä vasten. Sellaisina hetkinä hän oli hyvin onnellinen.
"Rakastan sinua."

Joaquim halasi Catia tiukemmin, kulmat vienosti hämmentyneessä kurtussa.
"Eu também te amo", hän vastasi pehmeästi antaen sormiensa upota kihariin hiuksiin ja juoksuttaa suortuvia niiden lomassa.
Yrittäisivätkö he lasta?
Hänen sydäntään vihloi ajatuksesta. Hän ei vain voinut katsoa neljännenkin lapsen kasvua sivusta vailla oikeaa paikkaa tämän elämässä.

Tällä kertaa Catriona ei valittanut siitä, että kieli oli vaihtunut toiseen.
Hänen olisi tehnyt mieli nousta miehen päälle ja sinetöidä sovinto suudelmin. Mutta Joaquim oli sairastumassa, ja hän oli luvannut olla huomaavaisempi puoliso.
Niinpä hän kohottautui vain painamaan pehmeän suukon lämpimälle otsalle.
"Meidän pitäisi nukkua, tarvitset lepoa", hän huomautti hellästi.
"Laitan sinulle huomenna aamiaista."

Joaquim ei voisi väittää, että olisi pahastunut viivytystä nukkumaanmenossa.
"Olen ihan kunnossa", mies huokasi kärsivällisesti ja silitti vaimonsa selkää. Oli toki totta, ettei hän ollut enää nuori mies ja hyvät yöunet paikallaan pysyvässä, puhtaassa sängyssä olivat jumalainen ylellisyys.
"Mutta voimme käydä nukkumaan, jos sinuakin väsyttää."

Catriona ei viitsinyt edes väittää enää vastaan. Hän kumartui painamaan uuden suukon otsalle ja sitten huulille, viipyi hetken kaipaavasti siinä.
Mutta vastuullinen vaimo päästi flunssaisen miehensä nukkumaan.
"Nukutaan", hän vastasi ja käpertyi takaisin Joaquimin kainaloon.
"Sitten kun voit taas paremmin, teen olosi oikein, oikein hyväksi."

Mies kiersi käsivartensa paremmin naisen ympärille ja nyki peittoa heidän päälleen. Englannin sää todella oli barbaarimainen. Kylmä kosteus tuntui pureutuvan luihin saakka.
"Durma bem, meu amor", Joaquim vastasi pehmeästi ja painoi suudelman Catin ohimolle. Ehkä huomenna olisi parempi päivä.

Catriona painautui Joaquimia vasten ja toivoi, että voisi tarjota edes hieman lämpöä Englannin kalseaa ilmaa vastaan.
"Kauniita unia", hän vastasi hellästi ja antoi silmiensä painua kiinni. Huomenna hän varmistaisi, että Joaquimin ei tarvitsisi muuta kuin levätä. Että päivä olisi parempi.
Ettei hän tekisi enää typeriä virheitä.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Deep in my heart there's a trembling question   Su Elo 05, 2018 4:14 pm

Tiistai 19. kesäkuuta 2018, aamupäivä, Newcastle Upon Tyne, Ouseburn Valley

Kolme silmäparia katseli Joaquimia odottavasti sohvan viereltä.
Catriona istui lattialla, edessään avonainen ristikkolehti, jonka hän oli hylännyt jäädessää katselemaan aviomiestään. Hän oli luvannut olla parempi vaimo, antaa miehelleen tilaa, jättää typerät ehdotukset hetkiin, joihin ne sopivat paremmin. Hän oli hoivannut flunssaa sairastavaa miesparkaansa ja tuntenut syyllisyyttä siitä, miten hyvältä tuntui, että pystyi kerrankin tekemään jotakin konkreettista tämän hyväksi. Vaikka sitten vain kantamaan makuuhuoneeseen lisää teetä ja nenäliinoja.
Raidallisessa paidassa oli sateenkaaren kaikki värit, eikä se aivan sopinut yhteen vaaleansinisten shortsien kanssa - jotka oikeastaan olivat hieman liian viileät ulkona vallitsevaan säähän. Mutta sen sai korjattua kiskaisemalla villasukat jalkaan. Toinen niistä oli tosin jälleen kiskottu Georgen leikkeihin.
George ja Elvis istuivat hänen kummallakin puolellaan katselemassa miestä aivan yhtä odottaen.

Pehmeään, luonnonvalkeaan villapaitaan ja tummiin farkkuihin pukeutunut mies jatkoi Paulo Coelhon teoksen lukemista, sivuja hiljaa käännellen, kunnes tuli tietoiseksi yleisöstään ja kohotti katseensa. Lempeät, ruskeat silmät siristyivät hymystä. Niiden alla viipyi tummat varjot aamukuuteen venyneestä kriisipalaverista.
"Kaipaatko jotain, querida?" mies kysyi ja silitti viereensä asettuneen Paulin selkää.

Se, että Joaquim viimein käänsi katseensa heitä kohti, sai Georgen sekoamaan. Kissa loikkasi ilmaan, pyörähti oman akselinsa ympäri näennäisesti samalla liikkeellä ja säntäsi kohti keittiötä kuin tuli hännän alla.
Catrionan kasvoille kohosi hymy, ja hän kohottautui sohvan vierelle polviensa varaan hamutakseen hellää suudelmaa miehen huulilta.
Hän oli valvonut sydän pamppaillen yön, peläten, että Joaquim kutsuttaisiin taas takaisin.
"Onko sinulla kiire?"

Joaquim hymyili ja laski kätensä vaimonsa niskalle vastatessaan suudelmaan.
"Ei, mitä sinulla on mielessäsi?" hän kysyi ja siirsi Paulin punaista turkkia silittäneen käden Catin hiuksiin, silittäen niitä hellästi pois kasvoilta.

Paul taputti loukkaantuneesti Joaquimin käsivartta suurella tassullaan. Kun rapsuttamisen aloitti, sitä ei sopinut lopettaa ennen kuin käsky kävi.
Catriona hymyili ja hieraisi nenänpäätään Joaquimin nenää vasten ennen kuin suoristautui ja käännähti ympäri. Matkalla keittiöön hän potkaisi jäljellä olevan sukan jalastaan. George hyökkäsi jostain sen kimppuun.
Hän palasi mukanaan lehtileike, yksittäinen paikallislehden kopioitu ja tulostettu sivu, ja ojensi sitä miehelle.
"Voisitko lukea tämän minulle?"
Arvostelu Addien luokan musikaalista. Hyvä sellainen, hän oli ymmärtänyt. Totta kai se oli hyvä!

"Sim, totta kai", Joaquim vastasi ja ojensi kätensä kutsuen Catia syliinsä. John kiipesi hänen toiselle puolelleen ja kiehnäsi villapaitaan harmaata karvaa.
"Hän on lahjakas, tyttäresi", mies sanoi luettuaan ääneen arvostelun. Se kehui yltäkylläisesti musikaalia ja sen nuoria esiintyjiä. Liekö kirjoittajan omakin lapsi oli niiden joukossa.
"Oletteko puhuneet hiljattain?"

Catriona hymyili ilahtuneesti ja kipusi miehensä syliin, haudaten kasvonsa hetkeksi tämän kaulataipeeseen.
Vielä miestä ei ollut kutsuttu pois hänen luotaan. Vielä he saisivat viettää aikaa yhdessä.
Ehkä hän ehtisi vielä hyvitellä typeriä sanojaan.
Naisen kasvot loistivat ylpeydestä, kun Joaquim lopetti lukemisen.
"Hän on aivan uskomaton. Minun Addieni", hän totesi, ja otti paperin hellästi käsiinsä. Ilme synkkeni hieman ja hartiat kiristyivät lähemmäs korvia.
"Ei, emme. Hän ei kai vielä ole siihen valmis."

Joaquim silitti naisen selkää ja halasi tämän kainaloonsa.
"Olen pahoillani", mies sanoi myötätuntoisesti.
"Olen varma, että hän haluaa vielä oppia tuntemaan sinut." Viimeistään tullessaan itse vanhemmaksi lapsen täytyisi ymmärtää halu tarjota omalle lapselle paras mahdollinen elämä.

Catriona räpäytti silmiään ja pakotti hymyn kasvoilleen.
"Ei se mitään", hän vakuutti, hieraisten päätään Joaquimin hartiaa vasten. Hän halusi vakaasti uskoa, että heidän välinsä paranisivat vielä.
"Ei ole helppoa olla teini-ikäinen. Minä olin aivan kamala siihen aikaan."
Hän kurotti laskemaan paperin hellästi sohvapöydälle, se pitäisi liittää leikekirjaan.
"Millainen sinä olit teini-iässä, rakas?"

"Sitä pitäsi varmaan kysyä sisariltani", Joaquim vastasi häivähdys hymyä suupielessään.
"Minä sanoisin olleeni ylityöllistetty. Monta poikaystävää kovisteltavana." Neljä pikkusiskoa olivat teettäneet runsaasti isoveljellisiä velvollisuuksia.
"Joskus mietin, olisiko pitänyt tehdä enemmän virheitä. Voisin valistaa lapsiani uskottavammin."

Catriona naurahti kehräten.
"Ehkä minun pitäisi joskus kuulustella heitä asiasta", hän totesi, hieraisten nenänpäätään miehen kaulaa vasten. Hän yritti painaa ihon tuoksun mieleensä. Varmuuden vuoksi. Neljän kuukauden aikana se oli alkanut kadota hänen mielestään, hitaasti mutta huolestuttavasti.
John oli parkkeerata itsensä pöydälle lasketun paperin päälle, ja Catriona ojensi kätensä hätistääkseen kissan pois. Hän harkitsi hetken, vilkaisi Joaquimia ja nousi vastahakoisesti tämän sylistä. Mutta vain hakeakseen leikekirjansa, sakset ja liimaa. Askartelutarpeet mukanaan hän palasi takaisin miehen syliin ja etsi itselleen hyvän asennon.
"Minä tein virheet, jotta sisarusten ei olisi tarvinnut."

"Se on hyvin jaloa sinulta", Joaquim sanoi ja silitti vaimonsa hiuksia, katsellen naisen olan yli askartelua.
"Ehkä minun pitäisi kannustaa lapsianikin olemaan typeriä, mutta pelkään heidän tekevän virheitä, joita on vaikea korjata." Niin kuin Nino, joka hylkäisi koulut ja tulevaisuutensa seuratakseen teini-iän tyttöystävää vailla suunnitelmaa.

"Minä tiedän."
Catriona ei halunnut edes ajatella, missä hän olisi ollut, jollei olisi löytänyt ratsastusta. Se, että hän oli viettänyt vapaa-aikansa tallilla, oli pitänyt hänet poissa paljon huonommista paikoista.
Hän lehteili suuren leikekirjan sivuja melkein hellästi. Sivut olivat täyttyneet valokuvista, lehtileikkeistä, tapahtumalipuista. Muistoista. Hän hipaisi yhden kuvan poskea ennen kuin käänsi esiin uuden, tyhjän sivun.
"Jossain vaiheessa vanhempien on kai muututtava... Mikä se sana on? Se, mikä nuorallatanssijoilla on trapetsin alla... Turvaverkko?"

"Olet varmasti oikeassa", Joaquim myönsi ja painoi suudelman naisen niskalle. Hän koki olevansa hyvin huono turvaverkko toisella puolella maailmaa. Hän ei voinut edes halata lapsiaan, kun nämä tarvitsivat häntä.
"Valentina ei tarvitse kannustusta tehdäkseen nuoruudestaan kaikin tavoin ikimuistoista."

Catriona alkoi siistiä ylimääräisiä reunoja artikkelin ympäriltä. Hän toivoi, että olisi voinut palata sen sanoihin milloin halusi, mutta lukeminen takkusi ja sanat törmäilivät toisiinsa.
Mutta se muistutti häntä esityksestä.
"Vieläkö hän haluaa malliksi?" hän kysyi, kääntäen päätään niin että saattoi hipaista huulillaan Joaquimin poskea.
Olisi ollut mukavaa, jos he olisivat voineet viettää vaikka jokaisen viikonloppunsa tällä tavoin. Tai edes sunnuntait.
Mutta heidän elämänsä ei ollut sellaista.

"Luultavasti", Joaquim huokasi ja nojasi päänsä Catin olkapäähän, hopeiset hiukset häpeilemättömön pöyheinä.
"Tai näyttelijäksi tai laulajaksi. Ilmeisesti kriteereinä on palvova yleisö ja ylellinen elämäntyyli. Gianna riitelee hänen kanssaan asiasta jatkuvasti."

Catriona pukkasi hellästi heidän kanssaan sohvalle hypähtäneen Elviksen nenänpään pois leikekirjansa sivulta ennen kuin alkoi liimata uusinta artikkelia paikoilleen. Mervyn jaksoi edelleen kerätä niitä hänelle, samoin kuin antaa kopioita vanhoista kuvista, joita kaivoi käsittämättömällä innokkuudella esiin arkistoistaan.
"Ehkä hänen pitäisi päästä joskus kokeilemaan", hän huomautti yrittäessään asettaa paperin suoraan sivulle.

"Jos se hänestä on kiinni, hän varmasti kokeileekin", Joaquim vastasi naurahtaen.
"Hän on kokenut tulleensa epäreilusti kätketyksi maailman kykyetsijöiltä, jouduttuaan asumaan Bangkokissa, Havaijilla, maailman syrjäseuduilla, kuulemma. Nyt hän säästää päästäkseen lomalle Los Angelesiin."

Catriona hyrisi naurusta.
"Mutta sehän on vain hienoa. Että hänellä on päämäärä, jota kohti suunnata."
Vaikka sitten matka Los Angelesiin, jotta kykyjenetsijät voisivat löytää maailman syrjäseuduille julmasti kätketyn uuden tähden.
Hän pujotti paljaat varpaansa heidän jalkoihinsa käpertyneen Johnin vatsan alle. Ringo taisi taas ulvoa keittiössä epäreilua dieettiään.
"Oletteko ehtineet puhua, milloin he olisivat lentämässä tänne?"

Quim naurahti. Valentinalla todella oli päämäärä ja aimo annos päättäväisyyttä. Gianna ei hyväksynyt päämäärää eikä hänkään voinut sanoa olevansa siitä innoissaan, mutta ehkä tämä oli teini-iän haave.
"Kenties elokuuksi", hän vastasi.
"Minun pitää varmistaa tiimini toimintakyky, koska kun he tulevat, en voi vain lähteä töihin."

Catriona yritti estää ilmettään synkkenemästä, kun Joaquim mainitsi tiiminsä.
"Oletko lähtemässä taas Lontooseen?" hän kysyi hiljaa, kipristäen varpaitaan. Pitäisi etsiä toiset villasukat, äiti oli neulonut niitä melkoisen määrän ennen kuin oli löytänyt taiteensa uudelleen.
Maailman katastrofeja ei kyetty ennustamaan, mutta ehkä edes se, vaatiko päämaja Joaquimin välitöntä läsnäoloa.

Joaquim silitteli vaimonsa hiuksia.
"Luultavasti ensi viikoksi", hän vastasi ja antoi toisen käden silitellä Paulin punaista turkkia. Elviskin yritti saada osansa ja Paulin häntä nytkähteli närkästyneenä, mutta ujo kissa oli liian hyvätapainen lätkäistäkseen kaveria tassulla päin näköä.
"Ja voi olla, että minun pitää viettää joku viikko heinäkuussa paikan päällä Aasiassa, mutta sen jälkeen toivottavasti kaikki toimii siten, että minä voin hoitaa asioita täältä."

Toisinaan Catriona toivoi, että Paul olisi pitänyt puolensa. Mutta Elvis oli hankala tapaus, sillä se ei tehnyt mitään ilkeyttään - jos kissat nyt ylipäätään olisivat toimineet niin inhimillisestä tunteesta - vaan koska oli yksinkertaisesti täysin kykenemätön lukemaan sosiaalisia vihjeitä.
Toisinaan hän tunsi syvää sielunkumppanuutta pieneen kissaan.
Varpaat kipristyivät jälleen. Älä sano mitään. Quimin työ on tärkeää.
Catriona kurotti laskemaan leikekirjan hellästi pöydälle ja tarttui vuorostaan ristikkolehteen, jonka ruutuihin oli kirjattu huolimattomasti muutama kirjain. Hän nojautui takaisin Joaquimia vasten ja vilkaisi miehen kasvoja.
"Voin hyvin mennä vähäksi aikaa Sawnien luo, jos te haluatte jossain kohtaa olla rauhassa lasten kanssa."

"Cat", Quim vetosi hiljalleen harmaiksi kääntyvät kulmat kurtistuen.
"Sinä voit lähteä evakkoon, jos et halua viettää aikaa lapsieni kanssa – mutta sinä olet minun perheeni ja myös osa minun lapsieni perhettä. Totta kai minä haluan sinun olevan kanssamme." Joskus hän pelkäsi, että Valentinan terävä äly yhdistettynä julmiin sanoihin vahingoittaisi Catia todella. Hän yritti parhaansa kasvattaakseen tytärtään, mutta niin oli vaikeaa tehdä puhelimen välityksellä, eikä hän voinut nähdä lapsiaan kuin muutaman kerran vuodessa. Joskus päivän tai kaksi pysähtyessään läpikulkumatkalla Bangkokissa.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Deep in my heart there's a trembling question   Su Elo 05, 2018 4:14 pm

Catriona mutristi suutaan.
"Totta kai haluan viettää aikaa lastesi kanssa, he ovat mahtavia."
Olkoonkin, että he eivät aina tulleet toimeen Valentinan kanssa, ja välillä hänen oli vaikea muistuttaa itseään siitä, että kyse oli teini-ikäisestä tytöstä, ja hän itse oli aikuinen. Jonka ei pitäisi mennä mukaan teini-ikäisen tunnemyrskyihin.
Se oli helppoa siihen saakka, että tunnemyrskyt siirtyivät maapallon toiselta laidalta heidän olohuoneeseensa.
Hän kurtisti kulmiaan tavatessaan hitaasti vihjettä.
"Syntyy tui... tulivuoren romah… romahtaessa?"

Hänen lapsensa olivat mahtavia. Ajatus sai ikävän vihlaisemaan kipeänä. Olisipa hän voinut viettää enemmän aikaa lastensa kanssa. Hän oli yrittänyt ehdottaa, että saisi ottaa lapset luokseen koko kesäksi – jopa että lapset voisivat asua hänen kanssaan puolet vuodesta.
Mutta Giannalla oli aina pitkä lista syitä, miksi se ei olisi lasten parhaaksi.
Quim katseli vaimonsa tavaamista, sipaisi punaisia suortuvia tämän korvan taakse ja painoi suudelman naisen kaulalle. Cat osasi olla tavattoman hellyyttävä.

Catriona pureskeli kynänsä päätä tavalla, joka oli saanut Dellan aina vaikertamaan tuskasta - he saattoivat olla kaksosia, mutta kuin yö ja päivä siinä, mitä järjestelmällisyyteen tuli. Dellan puoli huoneesta oli aina ollut äärettömän siisti, kun taas hänen puolensa... ei niin siisti.
Punaiset kulmat painuivat syvempään kurttuun, kun hän yritti sovittaa sanaa oikeaan kohtaan.
"Quim, kaldera ei sovi", hän motkotti ja kohotti syyttävästi ristikkoa miehensä nähtäville. D oli kiepahtanut b:ksi ja e-kirjain tipahtanut välistä kokonaan.
"Stella varmasti rakastaisi omaa ponia."

Quim osoitti lempeästi ja huomaamattomasti, missä ristikkoon asetetun sanan ongelmakohdat piilivät, silitellen Catin hiuksia samalla.
"Stella aivan varmasti rakastaisi omaa ponia. Myös omaa koiraa, kissaa, kania ja mitäköhän muuta hän on toivonut", mies pohti sivellen sormenpäillään naisen niskaa.
"Delfiini taisi olla viimeisin toive."

Hyvinä päivinä Catriona ei loukkaantunut siitä, että hänen virheensä korjattiin, varsinkin kun hän itse haki apua. Oli päiviä, jolloin hän ei osannut ottaa apua aivan yhtä hyvin vastaan, mutta hän yritti työstää sitä.
"Nyt sopii", hän totesi onnellisesti korjattuaan sanan, ja laski ristikkolehden syliinsä kääntyäkseen hipaisemaan miehensä poskea uudelleen huulillaan.
"Lemmikit tekevät lapselle hyvää. Vaikka delfiinit eivät taida olla listalla..."

"Stellan sydän särkyy vielä", Joaquim vastasi kiertäen käsivartensa paremmin Catin vyötärölle ja kallisti päätään niin, että saattoi hamuta naisen kaulaa. Käsi vaelsi vaivihkaa paidan helman alle.
Neljä kuukautta erossa oli ollut pitkä aika. Eikä sen jälkeen yhdessä vietetty viikko ollut ollut täysin... Mutkaton. Hän ikävöi vaimoaan.
Etäsuhteen oli pitänyt loppua, kun he menivät naimisiin ja hän muutti Englantiin, mutta hänen työnsä ei tehnyt siitä helppoa.

"Mutta kissa tai koira..." Catriona pohti ja ynähti hiljaa, kun Joaquimin huulet hipoivat kaulaa. Hän kallisti avuliaasti päätään, niin että helposti villiintyvät hiukset siirtyivät paremmin pois tieltä.
Elvis raahasi innokkaasti höyhenkeppiä sohvaa kohti. Toivoton optimisti ja opportunisti.
"... poni..."
Hän luovutti ja kallisti päätään miestään kohti, yrittäen tavoittaa tämän katseen.
"Ovatko kädet levottomat?"

Quim pyyhkäisi nenänpäällään vaimonsa hiuksia ja antoi huultensa vaeltaa hellinä avuliaasti paljastetulla kaulalla.
"Kovin levottomat", mies myönsi anteeksipyytäen, joskin antoi levottoman käden jatkaa vaellustaan naisen selän ja vatsan paljaalla iholla.
Hän ei nostanut päätään vaimonsa kaulalta, painoi sille vain kaipaavia suudelmia ja hamusi pehmeästi korvaa.
"Kovin, kovin levottomat."

Väristys kulki alas Catrionan selkärankaa. Hän vilkaisi pahoittelevasti innokasta Elvistä ja lähetti mielessään vilpittömän toiveen Georgelle, että toinen heidän nuoremmista kissoistaan innostuisi leikkiin adoptioveljensä kanssa. Jos ei innostuisi, Elvis todennäköisesti siirtyisi härnäämään Ringoa niin pitkäksi aikaa, että pahantuulinen paksukainen hermostuisi.
"Ehkä levottomat kädet tarvitsevat tekemistä?" hän ehdotti kehräten, kun kääntyi miehensä sylissä niin että heidän kasvonsa olivat nyt vastakkain.

"Sim, por favor", Joaquim vastasi ja nosti päänsä niin, että saattoi kohdata vaimonsa katseen.
"Definitivamente eles fazem." Levottomat kädet ehdottomasti tarvitsivat tekemistä. Ehkä vanhan miehen olisi pitänyt hävetä, keskeyttäessään ristisanan niin tylysti – mutta päivänä minä hyvänsä hänet voitaisiin tempaista jälleen pois. Jopa kuukausiksi.
Hetken hän epäröi pohtien, nousisiko lapsikysymys jälleen esiin. Tai olisiko Cat jättänyt omatoimisesti ehkäisyn pois, jotta heidän ei tarvitsisi puhua asiasta.
Mutta kaipaus voitti ja levottomat kädet valuivat avaamaan shortsien nappia ja vetoketjua.

Catriona kehräsi pehmeästi.
"Rwyf wrth fy modd wrth siarad Portiwgal…" hän hyrisi, painaen viipyilevän suudelman Joaquimin huulille. Ainakin hän oletti kielen olevan portugalia. Hitto, hänen olisi ehdottomasti opeteltava miehensä kieliä. Kai jossakin järjestettiin suullisia kielikursseja? Hän oli aina ollut taitava suullisessa harjoittelussa...
Ristikkolehtiparka taisi litistyä jonnekin selkänojan väliin, mutta väliäkös sillä.
Huoli kipristi hetken vatsaa. Ehkä hän sanoisi taas typeriä asioita. Ehkä olisi vain turvallisempaa puhua kymriä? Niin hän voisi väittää puhuneensa vaikka lukulampuista, jos Quim jälkikäteen kysyisi.
Hiljaa hän ei kuitenkaan osaisi olla.

Quim silitti vaimonsa ihoa ja vastasi suudelmaan, upottaen toisen kätensä kiharaisiin hiuksiin.
"Eu amo tocar em você", hän kuiskasi pehmeästi ja laski Catin sitten sylistään selälleen sohvalle, riisuen kiireettä shortsit ja alushousut naisen jalasta, laskien ne kunnioittaen sohvapöydälle. Johnin ei tarvitsisi hamstrata enempää alushousuja.
Hän nosti paitaa ylemmäs, silittäen ihoa sormenpäillään ja kumartui painamaan suudelman naisen vatsalle.

Hänen olisi ehdottomasti opeteltava portugalia edes muutama sana.
Sairaslomallahan olisi hyvin aikaa, eikö niin? Vaikka muutama sana, niin että hän tietäisi edes pienen palan siitä, mitä Quim hänelle puhui. Miksei hän ollut tehnyt niin aikaisemmin?
Kevyt huokaus karkasi huulten lomasta, kun suudelma painui hänen vatsalleen.
"Rakastan sinua, tiedäthän sen..?"
Toinen käsi hakeutui harmaantuneisiin hiuksiin.
Johnin hännänpää keinahti toiveikkaasti puolelta toiselle. Se ei kokenut kokoelmansa olevan vielä lainkaan täydellinen.

Joaquim naurahti käheästi ja silitti naisen kylkiä hamutessaan vatsan ihoa.
"Sim", hän vastasi ja katsahti Catia lempeät silmät lämpiminä. Sitten mies nosti naisen jalkaa, painaen hellän suudelman paljaalle nilkalle, sitten säärelle ja hivuttautui ylöspäin.

Sen Catrionakin ymmärsi.
Ja hän toivoi, lähes kipeästi, että Joaquim todella tiesi sen. Vaikka hän sanoikin typeriä asioita ja aiheutti turhia riitoja, pilasi ensimmäisen yön yhdessä pitkään aikaan.
Hän rakasti miestä niin palavalla liekillä, että joskus se poltti.
Ote miehen hiuksista tiukentui melkein tukistukseksi.

Quim hymyili tukistukselle, joka kuumensi hänen vertaan. Mies hamusi hellästi reiden ihoa, vaeltaen kiireettä ylös ja hieman alas, ennen kuin painoi suudelman alavatsalle ja siirtyi toiselle sisäreidelle.
"Minäkin rakastan sinua, querida."

Catriona voihkaisi pettyneenä, kun hänet hyvin levottomaksi tehnyt kosketus tuntui kiertelevän ja kiusaavan. Quim oli ollut kotona jo useamman päivän, eikä heillä ollut ollut vielä kunnolla mahdollisuutta olla yhdessä.
Millaista ajan tuhlaamista.
"Miten... paljon?" hän hyrisi, samalla kun ojensi vapaan kätensä hätistämään Johnin sohvapöydältä.

Joaquim katsahti Catia huulten vaeltaessa sisäreiden herkällä iholla ja pysähtyi hetkeksi.
"Hyvin, hyvin paljon", mies vastasi ja työnsi naisen reisiä hellästi erilleen, kun laskeutui vihdoin suudelmineen niiden väliin. Miten hän oli ikävöinyt.

Catriona halusi uskoa, ettei tavallisesti vaikertanut aivan näin helposti.
Mutta hänellä oli ollut ikävä.
Sormet kietoutuivat tiukemmin harmaantuneiden hiusten joukkoon, hakivat niistä kunnon otetta. Ohjat aina käsissä.
"Minäkin rak… rakastan sinua hyv...in paljon..." hän vakuutti.
Hyvin, hyvin paljon, mutta sen sanomiseen happi ei aivan riittänyt.

Joaquim ei pahastunut lainkaan ohjatuksi tai tukistetuksi tulemista. Hän oli ikävöinyt vaimoaan kipeästi, ja naisen nautinto ja sen kuuleminen olivat sumentaa hänen järjensä. Mies janosi vaimoaan vielä intohimoisemmin.

Joaquim oli kotona.
Ajatus tuntui kiteytyvän tiettyihin hetkiin. Sellaisiin, joina mies istui rentona olohuoneessa siemailemassa teetä, kun hän havahtui keskellä yötä ja kuuli hengityksen tutun rytmin ja aisti toisen kehon lämmön.
Kun he saivat olla yhdessä.
"Quim… Tule tänne..." Catriona vetosi hiljaa, houkutellen miestään ylemmäs.

Quim katsahti ylös ja painoi suudelman naisen vatsalle, sitten kaulalle. Hän ei voisi kieltäytyä, vaikka kuvittelisi harkitsevansa sitä. Housut tuntuivat tukalilta.
Huoli nakersi mieltä, kun hän avasi housujaan.
"Miten... Ehkäisy?" hän kysyi varovasti, käheää kaipausta äänessään.

Oli Catrionan vuoro kärsiä levottomista käsistä. Hän kaipasi Joaquimia lähemmäs, kaipasi sitä, että he voisivat antaa vartaloidensa kietoutua toistensa lomaan. Kädet hipoivat ensin miehen niskaa ja laskeutuivat siitä rintakehälle, lähtivät valumaan alemmas auttaakseen housujen avaamisessa.
Ja pysähtyivät vatsaa vasten.
"M-mitä?" hän kysyi hämmentyneenä, yrittäen palauttaa villiintyneen mielensä tähän hetkeen.

Väärä kysymys, varmastikin. Joaquim toivoi voivansa ottaa sen takaisin. Hän halusi vaimoaan, halusi painautua lähelle. Mutta hänellä oli ikävä tunne, että niin ei tapahtuisikaan.
"Tarvitsenko..?" hän kysyi viitaten hienovaraisesti alas, tarkoittaen ehkäisyvälineitä.

Catriona ei tuntenut olevansa välkyimmillään juuri nyt.
"Tarvitsetko... kondomin?"
Hänen kulmansa painuivat hieman alemmas. Oliko heillä edes sellaisia, jotka olisivat käyttökelpoisia? Jos oli, missä? Ja tarkoittaisiko se, että jommankumman olisi...
Hänen kulmansa kurtistuivat hieman lisää.
"Quim, luuletko sinä, että olen lopettanut pillerit?"

Selvästi väärä kysymys. Sinä typerys. Joaquim istahti alas naisen vierelle, nostaen tämän jalat syliinsä.
"En, en tietenkään", mies vastasi sukaisten hiuksiaan.
"En vain ollut varma, minne jäimme keskustelussa lapsista."

Catriona tunsi, kuinka vatsalta katosi pohja.
Hän veti jalat pois miehen sylistä, koukkuun vartaloaan vasten melkein suojelevasti.
"Oletatko, että minä vain jätin ehkäisyn pois?" hän kysyi, yrittäen hillitä ääntään.
"Että minä tosiaan olisin niin... niin vastuuton, etten keskustelisi sinun kanssasi sellaisesta asiasta?"

"Cat", Joaquim vetosi levottomana ja yritti turhaan pidellä naista sylissään.
"En minä ajattele niin", hän jatkoi, "meidän oli vain vaikeaa keskustella asiasta ja jäimme varsin epäselvään välitilaan."

Älä pilaa tätäkin.
Rauhoitu, ole järkevä. Ei ole mitään syytä hermostua.
Mutta Catriona ei voinut mitään sille, että poskille oli jo kohonnut samaan aikaan vihainen ja melkein nolostunut puna.
Edes hänen miehensä ei luottanut häneen.
"Mitä sitten tarkoitit? Että olen niin vastuuton, etten ole muistanut huolehtia ehkäisystä? Olen syönyt pillerini koko sen ajan, kun olet ollut poissa!"
Varmuuden vuoksi. Koska koskaan ei voinut tietää, milloin Quim palaisi kotiin.

Typerys, Quim sätti itseään. Hänet tuntui olevan tuomittu olemaan löytämättä yhteyttä vaimoonsa.
"En tietenkään", mies vetosi.
"Miksi oletat minusta pahonta? En vain ollut varma, minne päädyimme keskustelussamme." Hän katsahti naista neuvottomana.
"Olen pahoillani, Cat."

Catrionan sydän pulssi hakkasi kuurouttavana korvissa.
Pahinta oli, että Quim oli oikeassa, tavallaan. Hän olisi ollut juuri niin typerä, että olisi voinut jättää ehkäisyn pois tuosta vain. Unohtaa keskustella siitä miehensä kanssa.
Idiootti. Cat, olet helvetinmoinen idiootti.
Hän nousi jaloilleen ja hapuili alushousut käteensä, alkoi pukea niitä melkein täristen.
"Ei se ole sinun syysi. Minä olen vastuuton idiootti. Totta kai sinulla on oikeus pelätä, että päätän vain hankkiutua raskaaksi."

Joaquim tunsi toivonsa vajoavan, varsin kirjaimellisesti.
"Cat", mies vetosi onnettomana.
"Olen pahoillani, että sanoin niin. Se oli typerää minulta." Harvinaisen typerää.
"Minä en pidä sinua idioottina. Et puhuisi itseäsi noin. Querida, kiltti, tulisit takaisin syliin."

Catrionan sydäntä vihlaisi kun hän erehtyi katsomaan kohti miestään. Oli aivan selvää, että Quimiin sattui. Ja hän oli ansainnut epäilyksen, hän teki typeriä ratkaisuja. Kerta toisensa jälkeen, vaikka vannoi muuttuvansa.
Ahdistus laskeutui pahoinvoivana möykkynä vatsaan, ja hän tarttui shortseihinsa. Alkoi pujottautua niihin.
Hän sanoisi vielä jotakin typerää. Rikkoisi kaiken.
Piti päästä ulos.
"Ajattelit minun jättäneen ehkäisyn pois kysymättä sinulta", hän totesi ääni värähtäen.
Lopeta.
Lopeta.

Oliko Cat oikeassa? Quim ei ollut enää varma. Ehkä pieni osa hänestä oli pelännyt niin, mutta ei koska hän olisi pitänyt vaimoaan typeränä.
"En ollut varma, mihin lopputulokseen keskustelumme jäi", mies korjasi ja katseli hartiat lannistuneena vajoten, kuinka Cat pukeutui. Se siitä hetkestä.

Pulssi hakkasi niin, että sydän ponkaisisi varmasti pian rintakehästä läpi.
Catriona taisteli shortsit jalkaansa, vetoketjun ja napin kiinni, vaikka kädet tärisivät tunteista, jotka hän yritti tukahduttaa.
Älä sano enää mitään typerää. Älä satuta häntä enää. Älä...
"Koska minä olen liian vastuuton puhuakseni asiasta, niin kuin normaalit aikuiset."
Lopeta.
Hän nieleskeli kipeästi kun suuntasi askeleensa ovelle.
Ulos.

Joaquim katseli onnettomana vaimonsa perään.
"Cat, minä en sanonut niin", mies vetosi turhautuneena ja tukisti pöyheitä hiuksiaan. Miten hän onnistui aina valitsemaan väärät sanat?
"Cat, kiltti."

Lakkaa olemasta typerä. Lopeta se.
Ole se vaimo, jonka aviomiehesi ansaitsee.
Mutta syke hakkasi liian kuurouttavana, sanat pakkautuivat kurkkuun niin, että Catriona pelkäsi, ettei voisi tukahduttaa niitä. Sanat, joihin sekoittui hänen oma epävarmuutensa. Sanat, jotka olivat väännelmiä Joaquimin sanoista.
Hän harppoi alakertaan ja alkoi kiskoa kenkiä jalkoihinsa.

Oliko hän vastuuton mies, jos ei yrittänyt pysäyttää vaimoaan? Hän syyttäisi aina itseään, jos jotakin tapahtuisi. Mutta millä oikeudella hän estäisi Catia lähtemästä? Hän oli pahoittanut naisen mielen.
Quim antoi pään painua raskaana käsiinsä jäädessään sohvalle.
Hän tuntui olevan parempi mies toiselta puolen maailmaa. Paul puski hänen säärtään kuin lohduttaen, vuorasi farkun lahkeen punaisella karvalla.

Kuinka hän onnistui aina pilaamaan kaiken?
Catriona sai kengät survottua paljaisiin jalkoihinsa - oli typerää jättää sukat pois - ja nykäisi oven auki.
Ilma ei ollut lainkaan tarpeeksi viileää. Kaikkien mieluiten hän juoksi öisin, kun koko maailma tuntui muuttuneen toiseksi. Erityisesti silloin, kun oli pimeää ja sateista.
Hän aloitti aivan liian nopeasti, keuhkot alkoivat polttaa ja jalat huutaa, mutta hän ei pysähtynyt.
Oli juostava paha olo pois.
Kahta tuntia myöhemmin ovikello soi.

Joaquim saapui avaamaan hetkeä myöhemmin. Silmänaluset olivat tummat, silmien ympärillä oli huolen tuomia juonteita.
Miten hän onnistui jatkuvasti valitsemaan väärät sanat? Hän tuntui menettäneen kykynsä lukea vaimoaan.

Catrionan posket hohtivat yhä lenkin jäljiltä punaisina, iholla viipyi hikinen nihkeys ja hengitys kulki raskaana.
Sydän hakkasi edelleen kipeänä, mutta nyt eri syystä.
Hän kohotti katseensa ja tunsi kyyneleet jossakin silmiensä takana.
"Minä unohdin avaimen."
Enempää hän ei kyennyt sanomaan, ennen kuin loikkasi miehensä syliin.

Joaquim oli horjahtaa taakse yllätyksestä. Hän todella oli menettänyt kykynsä lukea vaimoaan.
"Hei", mies tervehti hämillisesti ja työnsi oven kiinni pidellen Catia.
"Oletko kunnossa?"

Catriona kietoi käsivartensa ja jalkansa Quimin ympärille, ripustautui mieheen kuin peläten tämän katoavan hetkenä minä hyvänsä.
"Olen niin pahoillani, rakas", hän kuiskasi hiljaa, haudaten kasvonsa rakkaalta tuoksuvaan kaulataipeeseen.
"Anna anteeksi."

Joaquim kiersi käsivarren hämmentyneenä naisen reisien alle ja silitti toisella rauhoittaen tämän selkää.
"Minä olen pahoillani, että pahoitin mielesi", hän sanoi kantaen Catin ylös portaita.
"En tarkoittanut sitä."

Ehkä hänen olisi pitänyt olla varovaisempi. Ei sopinut loikkia Joaquimin syliin miten sattui, mies saattaisi vielä loukata selkänsä. Eikä pääsisi töihin tai viettämään kesää lastensa kanssa.
Ei sellainen olisi sopinut.
"Minä tiedän", Catriona kuiskasi hiljaa.
Hän oli kuullut sanat niin kuin oli halunnut, vääntänyt ne vastaamaan mielikuvaansa.
Hän kohotti päätään hipaistakseen huulillaan miehensä korvaa.
"Haluan rakastella kanssasi."

Pyyntö sai Quimin räpäyttämään epäuskosta. Oliko hän saanut anteeksi? Päättyisikö tämä samoin kuin edelliset?
Hänen kehonsa ei välittänyt siitä. Veri paloi ja sai sydämen hakkaamaan. He olivat olleet pitkään erossa.
Quim painoi suudelman Catin kaulalle ja kantoi naisen olohuoneeeseen, laskien tämän sohvalle ja kumartuen tämän ylle uuteen suudelmaan.

Jollakin maagisella tavalla kaikki korjaantuisi varmasti, mikäli he edes kerran pääsisivät loppuun saakka. Mikäli he edes kerran saisivat unohtua toistensa syleilyyn ilman, että hän pilaisi kaiken sanoillaan.
Catriona vastasi suudelmaan melkein kuumeisella vimmalla, hamuten Joaquimin huulia samalla kun vei kätensä avaamaan tämän housuja.
"Tarvitsen sinua... nyt..." hän vetosi käheästi.
Ennen kuin hän pilaisi kaiken taas sanoillaan.

Niin paljon kuin Joaquim vaimoaan kaipasikin ja niin paljon kuin hänen kehonsa janosikin täyttää käheän, hänen järkensä sumentavan pyynnön, jokin tuntui olevan vinossa.
Niin kuin Catilla olisi liian kiire. Kuin kyse ei olisi halusta, vaan jonkinlaisesta hädästä.
"Cat", mies vetosi yhtä käheästi suudelmien lomassa.
"Onhan kaikki hyvin?"

Sydämen rytmi muuttui uudelleen kipeäksi, mutta käsien liike ei pysähtynyt kun ne työnsivät kangasta pois tieltä ujuttautuakseen housujen vyötärön alle.
"Minä en halua pilata tätäkin", hän vetosi hiljaa, malttamatta lopettaa suudelmaa kuin pieneksi hetkeksi, niin että sai juuri ja juuri mutistua sanat.
"Kaipaan sinua mielettömästi..."

Joaquim ähkäisi, kun kiihkeä kosketus oli viedä häneltä kyvyn ajatella. Olo tuntui tukalalta, veri kohisi korvissa ja poltti suonissa.
Mutta jokin oli vinossa.
”Cat, et sinä ole pilannut mitään”, hän vetosi levottomana hakien käsilleen parempaa tukea sohvasta, ettei olisi romahtanut vaimonsa päälle.
”Ja minäkin kaipaan sinua, mutta- Cat - mutta oletko sinä kunnossa?”

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Deep in my heart there's a trembling question   Su Elo 05, 2018 4:15 pm

Parempi vaimo olisi varmasti siirtänyt kätensä pois, ja vetäytynyt kauemmas niin, että he olisivat voineet keskustella asiasta niin kuin aikuiset.
Catrionan käsi ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan muuttui hyväilyissään ainoastaan päättäväisemmäksi. Hän halusi, että Joaquim voisi tuntea olonsa hyväksi.
"Me emme ole rakastelleet kertaakaan sen jälkeen, kun tulit kotiin."

Herra jumala. Quim huokasi melkein epätoivoisena, kun Cat jatkoi. Hänen olonsa kävi kipeän tukalaksi, veri jyskytti korvissa kuurouttavana.
"Minä tiedän", hän vastasi käheästi ja kamppaili itsensä kanssa.
"Mutta et tunnu omalta itseltäsi ja olen huolissani", hän sanoi katkonaisesti, hengittäen raskaammin.

Eivät kertaakaan.
Vaikka tavallisesti olisi ollut mahdotonta pysytellä erossa, varsinkaan näin monen kuukauden jälkeen. Ennen oli ollut hyvä, jos hän oli malttanut odottaa, että he olivat päässeet pois lentokentältä.
Ehkä hän oli ollut silloin vähemmän typerä.
Käsi jatkoi liikettään samalla päättäväisyydellä, kiusoitteli ja hyväili. Halusi tuottaa nautintoa. Muistuttaa siitä, mitä heillä oli.
"Minä olen vain ikävöinyt sinua."

Sinä vanha mies, Joaquim moitti itseään ja taisteli itsensä kanssa, huone silmissä keinahdellen.
Herra jumala. Hän ei kestäisi tätä kauaa.
"Niin minäkin sinua", hän vastasi. Toimisiko hän jälleen väärin, jos lakkaisi epäröimästä? Mitä jos Cat olikin oikeasti ahdistunut ja toimi näin aivan vääristä syistä? Eikä hän näkisi sitä halussaan.
Epäröiden mies tarttui vaimonsa housuihin ja lähti riisumaan niitä.

Catriona siirsi kätensä pois melkein vastentahtoisesti, hipaisten miehensä vatsaa sormenpäillään. Mutta hänen oli otettava tukea sohvasta, kohottaakseen lantiotaan niin, että Joaquim saisi riisuttua hänen housunsa. Ne samat, jotka olivat jo kerran saaneet lähteä hänen päältään.
Tällä kertaa hän ei tekisi typeriä virheitä.
"Quim…" hän vetosi melkein kuumeisesti.
"Rwyf am i chi y tu mewn i mi..."

Joaquim ei ollut varma, ymmärsikö vaimonsa sanat oikein – mutta jo pelkkä äänensävy sai hänet pahoihin vaikeuksiin.
Ehkä hän päätyisi vielä kadotukseen. Halukas, nälkäinen vanha mies.
Hän katsahti vaimoaan empien, kuumeinen hehku lempeissä, ruskeissa silmissään ja veti sitten myös paidan naisen pään yli, antaen sormiensa valua alas paljasta ihoa.
Hitot.
Hän kumartui suutelemaan Catia, hamusi kaivaten vaimonsa huulia, veti tämän lähemmäs ja painautui lähelle.

Tuttu, lempeä katse oli saada Catrionan melkein itkemään. Se muistutti siitä, kuinka hirvittävä ikävä hänellä oli ollut miestään, ja kuinka hirvittävän monta päivää he olivat tuhlanneet.
Eivät tuhlaisi enää ainuttakaan, hän vakuutti, samalla kun kietoi käsivartensa miehen ympärille tämän painautuessa lähellä. Oikean jalan nytkähdys taisi pelästyttää Elvis-raukan, ja John-ressukka pelästyi kuoliaaksi, kun hän voihkaisi naukaisten juuri sillä hetkellä, kun se oli pihistämässä hänen alushousunsa lattialta.
Hän taisi kynsiä vahingossa miehensä selkää.

Quim ei rehellisesti sanoen huomannut kynsiä – ei vaimonsa eikä Ringon, joka lätkäisi hänen pohjettaan ohimennessään.
Hän hamusi Catin huulia, kaulaa, solisluuta, haki varman otteen vyötäröltä, hengitti lämmintä ihoa vasten. He olivat olleet erossa hyvin pitkään.
Ja tällä kertaa lasten hankkiminen tai typerä pohdinta ehkäisyn tarpeellisuudesta ei katkaissut heidän yhteistä hetkeään. Quim hengitti raskaasti vaimonsa kaulaa vasten, halaten tätä syliinsä, nojaten kasvonsa kaulataipeeseen. Joku puski hänen jalkapohjaansa toiveikkaasti.

Varpaita hipaiseva silkkinen tassu sai Catrionan kikattamaan hiljaa.
Hengitys kulki raskaana ja sydän takoi tuhatta ja sataa, hän oli melko varma, ettei sen levoton rytmi kaikunut ainoastaan hänen omissa korvissaan.
Hän oli tainnut tukistaa Quimin hiukset pystyyn.
Mutta hän oli niin onnellinen, että olisi voinut joko nauraa tai itkeä, hän ei ollut varma, kumpaa. Ehkä molempia.
"Rakas..."

Quim nojasi päätään vaimoonsa. Se tuntui humisevan edelleen, tyhjänä ajatuksista, jotka luultavasti syyttäisivät häntä hetkeä myöhemmin, moittisivat hänen ajattelevan jollain muulla kuin päällään.
'Rakasta' seurasi painokkaalta tuntuva tauko.
"Mitä, querida?" hän kysyi nostamatta päätään, antoi vain käsiensä vaeltaa paljaalla vatsalla, sivellä lantion kaarta.

Catriona oli hetken hiljaa ja puski päätään Joaquimin hiuksia vasten. Hän ei halunnut irrottaa otettaan miehensä ympäriltä, ei halunnut kadottaa lämpöä, joka sitoi heidät yhteen juuri nyt.
"Olen kaivannut sinua", hän vastasi lopulta, hipaisten hellästi huomiota kaipaavaa Elvistä toisella jalallaan.
Epämääräinen huoli yritti puskea tiensä hänen mieleensä. Haalea epäilys siitä, että ehkä hän oli sittenkin unohtanut pillerinsä. Hän oli typerys, olisi ollut juuri hänen tapaistaan tehdä niin.
Ei tietenkään ollut. Kaikki oli hyvin. Ei pitänyt pilata tätä hetkeä.

"Niin minäkin sinua", Joaquim vastasi ja asettui varovasti kyljelleen halaten Catia syliinsä. Ehkä kaikki oli hyvin.
Eikä hänen pitäisi enää kadota niin usein tai niin pitkiksi ajoiksi, vaan hän voisi olla täällä vaimonsa tukena, missä hänen kuuluikin olla.
Ringo kiipesi hänen lonkalleen kaikessa muhkeudessaan ja leipoi isäntänsä paljasta ihoa kynsillään, saaden miehen ähkäisemään ja tönimään kissaa pois.
"Olet hyvin kaunis."

Catriona kipristi varpaitaan ja käpersi itsensä Joaquimia vasten, välittämättä siitä, että asunnossa oli hieman liian viileää paljaalle iholle.
"Toivon, että puhut minulle etkä Ringolle", hän hyrisi ja kurotti toista kättään hätistämään pahantuulista kissaa pois miehensä päältä.
Jos heillä olisi lapsi, tällaiset hetken eivät varmasti onnistuisi.
Mutta sitä ei pitänyt miettiä nyt. Hän huolehtisi siitä myöhemmin, ei antaisi sen pilata hetkeä heidän välillään.

Joaquim naurahti käheästi ja painoi suudelman vaimonsa villeihin hiuksiin. Hänen pöyheät, hopeiset hiuksinsa taisivat nekin olla riehaantuneet.
"Teille molemmille?" hän tarjosi ja tuuppasi loukkaantuneena heitä mulkaisevan punkeron alas. Lonkalle jäi punaiset viirut. Kai hänen pitäisi taas tottua niihin.
"Olethan sinä kunnossa?"

Catriona kehräsi naurusta ja katseli, kuinka Ringo lyllersi loukkaantuneena lattian poikki tultuaan ajetuksi tiehensä silloin kerran, kun se olisi mielestään kaivannut läheisyyttä.
"Ringo olisi oikein upea kissa, ellei olisi niin paksu", hän huomautti raukeasti.
Jostain syystä Joaquimin kysymys sai hänen vatsansa nipistämään kylmästi.
"Totta kai olen, kuinka niin?"

"Olen vain hieman huolissani", Quim vastasi ja silitti peukalonsyrjällään naisen poskea. Kieli keskellä suuta mies, älä sano mitään väärää.
"Joskus puhut itsestäsi hyvin rumasti", mies sanoi tutkien Catin silmiä.
"Etkä vaikuta aina aivan omalta itseltäsi." Ehkä hän ei tiennyt enää, kuka Cat oli. Kelvoton mies, joka katoili kuukausiksi kerrallaan hetken varoitusajalla. Miten hän toivoi, että saisi rakennettua itselleen roolin, joka sallisi enemmän aikaa kotona.

Catrionan sydän muljahti kipeästi ja hartiat kiristyivät hetkeksi.
Mutta Joaquim ei varmasti tarkoittanut sanojaan pahalla.
Hän nielaisi ja yritti löytää vartaloonsa saman rentouden, jonka vallassa se oli ollut hetkeä aiemmin. Yritti tavoitella kehräävää naurua.
"Minä olen vain realisti", hän vetosi, ja silitti hellästi miehen käsivartta.
"Miten niin oma itsei?"

"En tiedä, kuinka pukea sitä sanoiksi", Joaquim vastasi empien ja hieraisi kiristyvää hartiaa.
"Se on vain tunne. Olen huolissani sinusta, kun haukut itseäsi ja vähättelet arvoasi." Hän sipaisi poskipäätä sormensyrjillään.
"Rakastan sinua."

Hengitä rauhassa, älä sano mitään typerää.
Catriona yritti keskittyä hengitykseensä, niin kuin joku oli joskus neuvonut. Hengitä rauhassa ennen kuin sanot yhtään mitään.
"Minäkin rakastan sinua", hän vetosi, käpertyen paremmin Joaquimia vasten.
"Mutta en ole varma ymmärränkö, mitä tarkoitat."

Joaquim ei ollut varma, kuinka selittää itseään. Mitä jos hän oli vain vainoharhainen? Kuuli ja kuvitteli omiaan? Mies hieroi mietteliäästi vaimonsa selkää.
”Olen huolissani, jos kutsut itseäsi typeräksi tai idootiksi tai millään muullakaan julmalla sanalla, joka ei oikeasti kuvaa sinua”, hän sanoi.
”Olet vaikuttanut onnettomalta.”

Hieronta tuntui hyvältä.
Catriona antoi silmiensä painua kiinni, osittain mielihyvästä, osittain piilottaakseen tunteensa ennen kuin ne ehtisivät heijastua silmiin saakka.
"Ei siitä tarvitse huolestua", hän vetosi kepeästi naurahtaen.
"Jopa minun perheeni kutsuu minua idiootiksi, ei se ole vakavaa."
Hän oli hetken hiljaa, hengitti syvään. Harkitsi sanojaan, kerrankin.
"Olen ollut hieman yksinäinen, mutta pärjään."

Joaquim katseli vaimoaan neuvottomana ja jatkoi paljaan selän hieromista.
”Olen pahoillani, querida”, hän vetosi.
”Toivon, että voisin olla kanssasi enemmän.” Mutta ehkä Cat ei tarkoittanutkaan hänen fyysistä läsnäoloaan? Oliko hän henkisesti läsnä vaimolleen? Jättikö hän Catin yksin?
”Mitä voisin tehdä, jotta olisit vähemmän yksinäinen?”

Catriona kurtisti kulmiaan ja avasi silmänsä.
"Rakas, ei se ole sinun syysi", hän vetosi melkein hätääntyen.
"Nyt kaikilla on vain ollut kaikkea. Julianin lapset syntyivät, ja Sawniella on ollut... kaikkea. Enkä minä selvästikään viihdy sairaslomalla kovinkaan hyvin."
Hän kevensi sanojaan naurahduksella.
"On ihanaa, että olet nyt kotona."

”On ihana olla kotona”, Joaquim vastasi neuvoton nakerrus takaraivollaan. Hän ei osannut sanoa, mikä hänet teki levottomaksi. Ehkä se oli vain vainoharhainen tunne.
”Toivon, että alat voida pian paremmin.” Sairaslomalle päätyminen oli huolestuttavaa. Mutta kai kilparatsastuksen maailma oli hyvin stressaava ja kova, myös niille, jotka eivät kilpailleet.
”Sanoisithan, jos voisin tehdä jotain?”

Typerys, lakkaa huolestuttamasta miestäsi.
Catriona kiepahti pienessä tilassa ympäri, niin että saattoi kietoa käsivartensa ja jalkansa Joaquimin ympärille, ja halata itsensä tiukasti miestä vasten.
"Totta kai alan voida paremmin", hän vakuutti, haudaten kasvonsa miehen kaulataipeeseen.
"Voin paremmin jo nyt, ja voisin hyvin palata töihin, jos Sawnie ei olisi niin tarkka... Ei sinun tarvitse tehdä mitään, rakas, minä pärjään kyllä. Olen jo iso tyttö."

”Olet vaimoni”, mies huomautti.
”On oikeuteni pitää sinusta huolta.” Hänen todella toivoi, että voisi tehdä niin. Että ei epäonnistuisi toisessakin liitossa.
Hän ei voisi olla poissa kuukausia kerrallaan. Varmasti hän saisi työnsä organisoitua niin, että voisi hoitaa siitä valtaosan täältä.

Jostain syystä Quimin sanat vihlaisivat kipeinä hänen vatsanpohjaansa.
"Ja sinä olet minun aviomieheni", Catriona muistutti ja taivutti päätään niin, että saattoi katsella miehensä kasvoja.
"Haluan, että sinun on mukava tulla kotiin luokseni. Varsinkin kun..."
Hän vaikeni ja piilotti kasvonsa takaisin Joaquimin hartiaa vasten.

”Totta kai minun on mukava tulla kotiin luoksesi”, Quim protestoi hämmentyneenä. Hän janosi kotiin ollessaan matkoilla, koska Cat oli siellä. Joskus hän haaveili ottavansa naisen mukaansa, mutta vaarallisille katastrofialueille matkustaminen ei ollut varsinaisesti mukava lomamatka.
”Varsinkin kun mitä?”

Catriona olisi halunnut potkaista itseään. Koska se oli kuitenkin mahdotonta nykyisessä asennossa - toinen jalka liikahti kuin kokeillakseen ja säikäytti taas Johnin - hän nipisti sen sijaan toista käsivarttaan.
Lakkaa sanomasta asioita ennen kuin olet ajatellut.
"Vien aikaa, jonka voisit viettää lastesi kanssa."

Quim kurtisti kulmiaan ja kohottautui toisen kyynärpäänsä varaan.
”Sinä olet vaimoni”, hän muistutti.
”Cat, sinä olet perheeni. Haluan viettää aikaa aivan yhtä lailla sinun kanssani kuten lapsienikin. Mitä olen tehnyt antaakseni sinun ymmärtää, ettet olisi minulle tärkeä?"

Catriona räpäytti silmiään.
Typerys.
"En tarkoittanut sitä", hän vetosi melkein hädissään, ja kohottautui polviensa varaan sohvan reunalla, asentoon, josta saattaisi hetkenä minä hyvänsä keikahtaa lattialle ja uhata litistää Elvis-raukan alleen.
"Totta kai tiedän olevani tärkeä. Mutta joudut jakamaan aikasi minun ja lastesi välillä. Jos... jos vaikka asuisin samassa maassa, kuin he..."

”Cat,” Quim vetosi kulmat kurtussa ja nousi itsekin istumaan. Hän nyki kiireessä reisilleen valuneita housuja takaisin jalkaansa.
”Minä haluan asua sinun kanssasi”, hän muistutti.
”Uskon, että saan Giannan vielä suostumaan siihen, että saisin lapsia luokseni useammin. Kuka tietää, vaikka lapseni voisivat muuttaa Englantiin opiskelemaan."

Catriona kietoi käsivarret paljaan vartalonsa suojaksi. Vaatteet olivat... jossakin. Alushousut ainakin taisivat olla mennyttä.
Pitäisi joka tapauksessa käydä suihkussa.
"Minäkin haluan asua sinun kanssasi", hän vetosi.
"Mutta jos... jos lopettaisin työni, ei olisi väliä, missä asun."

”Ehkä”, Joaquim myönsi koskettaen vaimonsa reittä ja yritti vetää tämän sitten syliinsä.
”Mutta sinulla on yhtä lailla oikeus työhösi niin kuin minullakin, ja Englanti on hyvä maa asua. Ehkä täällä ei ole valkoisia paratiisirantoja, palmuja, turkooseja aaltoja ja tuoreita mangoja, mutta täällä on paljon muuta hyvää."

Catriona jäykisti hartioitaan, mutta ei lopulta pistänyt vastaan vaan valui kiltisti miehensä syliin.
"En ole aivan varma, oliko tuon tarkoitus olla rohkaisupuhe", hän huomautti naurahtaen, pukaten päällään Joaquimin hartiaa. Täällä oli perhe ja hevosia. Ja paljon sateisia öitä.
Siihen se taisi jäädä.
"En tiedä, pidänkö enää työstäni."

Joaquim silitti naisen selkää ja katseli tätä mietteliäänä.
”Niinkö? Mitä haluaisit tehdä?” hän kysyi. Olihan hän haaveillut kylminä, sateisina päivinä mahdollisuudesta asua jossain muualla – mutta Englanti ei ollut lainkaan hullumpi paikka.
Ehkä Gianna myöntyisi joku päivä ja hän saisi pitää lapsia enemmän luonaan. Hänen pitäisi vain keskustella asiasta ensin myös Catin kanssa, varmistaa, että se sopisi.

Elvis huomasi tilaisuutensa koittaneen ja kiikutti toiveikkaasti isäntänsä jalkoihin värikkään leluhiiren. Sellaisen, jota Catriona ei ollut nähnyt viikkoihin, ja jonka hän oli jo kuvitellut kadonneen lopullisesti.
"En tiedä", hän myönsi hiljaa, samalla kun Elvis nosti hiiren suuhunsa ja tipautti sen hieman lähemmäs Joaquimin jalkaa.
"En ole varma, onko minusta mihinkään."
Hän oli hyvä tuskin saanut päättötodistuksen kasaan, ja epäili saaneensa viimeiset arvosanat pikemminkin siksi, että opettajat halusivat jo hänestä eroon. Hän kuvitteli olleensa taitava hevosten kanssa, mutta ei ollut varma enää siitäkään.

Joaquim poimi hiiren haparoiden varpaillaan ja kurotti sen jalkansa otteesta käteensä ähkäisten, haluamatta siirtää Catia pois sylistään. Hiiri lensi olohuoneen poikki, kissa perässä.
”Cat”, mies vetosi.
”Olen huolissani, kun puhut itsestäsi noin. Sinusta on mihin tahansa, mitä haluat."

Catriona nauroi hiljaa.
"Notkea mies", hän huomautti, puskien päätään Joaquimin hartiaa vasten kun Elvis sinkosi hiirensä perään. Ehkä se hiiri oli varattu ainoastaan isännälle.
Olisi pitänyt nousta ja mennä suihkuun, olo oli hikinen.
"Minä en osaa edes lukea. En ole erityisen älykäs", hän huomautti ja yritti nauraa.
"Osaan vain juosta ja ratsastaa."

”Cat, et puhuisi itsestäsi noin”, Joaquim vetosi tummat kulmat kurtistuen. Hän oli melko varma, että pyyntö käydä terapeutin luona päättyisi uuteen riitaan ja naisen ulosmarssiin.
”Sinä olet uskomaton valtavan monessa asiassa. Olet liian ankara itsellesi."

Catriona kipristi varpaitaan.
Hän ei muistanut, että olisi koskaan kokenut itseään niin... ohueksi. Hän ei osannut kuvata paremmin tunnetta, joka kaihersi kipeänä. Koskaan ennen hän ei ollut tuntenut kipua siitä, että joku kutsui häntä täysin pahaa tarkoittamatta hölmöksi tai tyhmäksi.
Eikä hän ollut varma, milloin hän oli alkanut tuntea niin.
"Niin uskomaton, ettei minua voi edes jättää kahden serkkuni lasten kanssa."

”Cat”, Quim vetosi uudelleen neuvottomana ja silitti naisen selkää, halaten tämän paremmin syliinsä.
”Olen varma, että se on vain erikoista huumoria heiltä.” Tiesiköhän naisen perhe, kuinka pahalta heitetyt kommentit selvästi tuntuivat? Ehkä Catin pitäisi kertoa, ja julma huumori voisi loppua siihen.

"Totta kai se on", Catriona vakuutti. Hän ei epäillyt hetkeäkään, että mitään sanoista olisi tarkoitettu todella pahalla. Della puhui joskus hyvin suoraan, mutta siskokaan ei tarkoittanut pahaa.
"Eikä se ole ennen haitannut. Nyt vain... Quim, en tiedä, mikä minua vaivaa."
Hän hautasi kasvonsa miehensä kaulaa vasten.
"Kaikki sattuu paljon enemmän kuin pitäisi."

Quim painoi suudelman vaimonsa hiuksiin.
”Olen huolissani”, hän sanoi ja halasi Catia tiukemmin.
”Luuletko, että voisit käydä tapaamassa terapeuttia? Ehkä siitä olisi apua. Minä kävin terapeutilla pitkään avioeroni jälkeen."

Catrionan hartiat kiristyivät jälleen.
Mutta ei, Joaquim ei tarkoittanut sitä pahalla. Ei ehdottanut terapeuttia siksi, että olisi ollut läpeensä kyllästynyt typerään, typerään vaimoonsa, joka ei osannut muuta kuin pilata jälleennäkemiset.
Joaquim ehdotti sitä, koska rakasti häntä, eikö niin?
"En vain ymmärrä, mikä voisi olla vialla. Minulla on kaikki hyvin, ei silloin pitäisi tarvita terapeuttia."

”On paljon ihmisiä, jotka ovat onnettomia, vaikka kaikki on enemmän kuin hyvin”, Joaquim vastasi. Hänen ystävänsä puoliso oli heittäytynyt jyrkänteeltä hyiseen, myrskyävään mereen, vaikka ulkoisesti kaikki oli enemmän kuin hyvin menestyvällä bestseller-kirjailijalla.
”Ja terapeutilla käydään myös silloin, vaikka kaikki on hyvin. Se auttaa ymmärtämään itseään ja jäsentämään ajatuksiaan."

Catriona hieraisi päätään Joaquimin hartiaan.
"En ole varma, haluanko ymmärtää itseäni", hän mutisi, silittäen miehensä rintakehää. Oli ollut niin kiire, ettei hän ollut ehtinyt edes riisua tätä.
Seuraavalla kerralla hän valmistautuisi paremmin. Sytyttäisi kynttilöitä, hankkisi ruusunterälehtiä... Mitä nyt romanttisissa elokuvissa aina tehtiin.
Elvis kiikutti ylpeänä hiirtä isännälleen.

"Toivon, että varaisit ajan terapeutille, minun mielikseni", Joaquim vetosi. Ehkä hänen ei tarvitsisi olla niin huolissaan, jos ammattilainen ei näkisi sille syytä.
Mies taputti sohvaa saaden Elviksen loikkaamaan vierelleen ja nakkasi käden ulottuville tuodun hiiren keittiön suuntaan. Kissa sinkosi sen perään.
"Minäkin käyn edelleen silloin tällöin ehtiessäni terapeutin vastaanotolla."

Siihen oli vaikea sanoa ei. Jos terapeutille puhuminen parantaisi Joaquimin oloa, olisiko siitä niin haittaa? Mikä oli edes pahin asia, joka saattoi tapahtua, jos hän avaisi ajatuksiaan jollekulle ulkopuoliselle?
Hän joutuisi kohtaamaan ne itse. Se oli pahinta. Mutta hän oli valmis siihen, Joaquimin takia.
Kylmä tunne laskeutui jälleen hänen vatsaansa, sai koko kohon jännittymään.
"Sinä käyt?"

"Kun ehdin", Joaquim vastasi ja silitti kulmat kurtistuen Catin selkää. Miksi nainen vaikutti niin hermostuneelta? Hän tuntui saavan Catin hermostumaan toistuvasti. Oliko hän muuttunut matkallaan?
"On miellyttävää ja vapauttavaa puhua asioista ammattilaiselle. Se auttaa ymmärtämään niitä itsekin aivan uudella tavalla."

Jätä se.
Catriona oli yrittänyt opettaa käskyä kissoille, mutta se ei toiminut läheskään niin hyvin, kuin Sawnien koiriin. Ehkä hän ei vain ollut tarpeeksi pitkäjänteinen, tai sitten kissat olivat vain liian... kissoja.
Hän ei osannut käskyä itse lainkaan sen paremmin.
"Millaisista asioista?"

"Lähinnä tunteistani isänä", Joaquim vastasi tutkien vaimonsa kasvoja.
"Miten ikävöin lapsiani, miten haluaisin olla läsnä heidän elämässään. Miksi avioliittoni päättyi, millaisia asioita pelkään", mies luetteli rauhallisesti ja kiersi käsivarsiaan paremmin Catin ympärille toivoen, ettei nainen syöksyisi jälleen ulos ja jättäisi häntä odottamaan levottomassa epätietoisuudessa.

Catriona tunsi kipeän vihlaisun ja halasi itsensä paremmin Joaquimia vasten. Tuntui hirvittävän epäreilulta, että lapsiaan niin kovasti rakastava mies joutui olemaan näistä erossa.
Ehkä hän voisi jättää työnsä. Muuttaa lähemmäs, niin ettei Joaquim joutuisi enää valitsemaan.
"Millaisia asioita sinä pelkäät?"

Joaquim silitti Catin selkää ja empi hetken. Voisiko hän sanoittaa pelkojaan ja huoliaan vai saisiko se naisen tuntemaan olonsa jotenkin riittämättömäksi tai syylliseksi?
"Joskus pelkään, että en ole tarpeeksi aviomiehenä", hän sanoi tutkien naisen silmiä.
"Epäonnistuin jo kerran. Työskentelin liikaa, olin poissa liikaa, yritin olla liian paljon liian monelle enkä ollut tarpeeksi perheelleni. Ja menetin lapseni sen tähden."

Miksei hän ollut tiennyt tästä kaikesta?
He olivat puhuneet, paljon. Mutta oli myös asioita, joita he eivät olleet käsitelleet, eivät tarpeeksi.
Catriona tunsi syyllisyyden vihlaisevan kipeänä vastatessaan tummien silmien katseeseen.
"Rakas..." hän aloitti, ja tunsi, kuinka sanat pettivät hänet jälleen. Hän ei ollut hyvä puhumaan.
Sen sijaan hän painoi otsansa vasten miehen otsaa.
"Olen niin pahoillani."

"Cat, querida, ei sinun tarvitse olla pahoillasi", Joaquim vastasi ja halasi naista tiukemmin. Hän ei ollut ymmärtänyt, mitä Gianna tarvitsi, mitä hänen olisi pitänyt olla. SIinä vaiheessa, kun hän ymmärsi, oli jo liian myöhäistä. Heidän suhteensa oli liian tulehtunut, liian pahasti rikki, ja Gianna halusi erota.
Ja hänen lapsensa muuttivat äidin mukaan.
"Kertoisitko sinä minulle, jos olisit onneton? Jos kaipaisit enemmän?"

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Deep in my heart there's a trembling question   Su Elo 05, 2018 4:15 pm

Mutta kun olen.
Catriona painoi päänsä vasten Joaquimin hartiaa, silittäen vaaleaa neuletta. Hänen pitäisi varmastikin pukeutua, ellei suunnitelma suihkusta toteutuisi.
Hän ei vain halunnut nousta miehensä sylistä.
"Kertoisin", hän vakuutti, Elviksen kiikuttaessa hiirtä jälleen sohvan luo.
"Minä en ole onneton, en vain... En vain ole täysin varma, mikä minussa on vialla."

"Ei sinussa ole mitään vikaa", mies vastasi neuvottomana ja silitti hiuksia pois naisen kasvoilta.
"Ehkä sinun pitäisi käydä terapeutin luona. Hän voisi auttaa sinua ymmärtämään itseäsi paremmin, auttaa sinua olemaan armollisempi itsellesi. Voisit puhua hänelle ajatuksista, joita et ehkä voi kertoa minulle?" Joaquim ehdotti.

"En tunne olevani oma itseni", Catriona vetosi hiljaa, ja olisi halunnut potkaista itseään.
Hän tyytyi jälleen nipistykseen käsivarressaan.
He olivat olleet puhumassa Quimista, eivät hänen ongelmistaan. Hän halusi kuunnella miestään, todella halusi. Hän ei vain tuntunut olevan siinä kovinkaan hyvä.
"Menen puhumaan... Quim, olen pahoillani, että otin lapsen puheeksi."

Joaquim kurtisti kulmiaan huolestuneena. Ei kai hän voisi vain lähteä takaisin töihin, kun Cat tuntui voivan näin huonosti? Onneksi Lontoossa sentään hän olisi lähellä, automatkan päässä.
"Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi", hän sanoi.
"Minä haluan tietää, mitä haluat."

Catriona silitti Joaquimin rintakehää hellästi sormenpäillään.
"En... osannut ajatella, kuinka kipeä asia lapset sinulle ovat", hän vetosi hiljaa, ja tunsi möykyn vatsassaan kasvavan. Lapsi oli itsekäs toive, eikä hän silti osannut luopua siitä.
Lapsi, jolla olisi Joaquimin tummat silmät.
Lopeta.
Elvis naukaisi närkästyneenä, kun isäntä ei huomannut sen tuomaa lahjaa.
"Anteeksi, että olen niin itsekäs."

"Cat", Joaquim vetosi tuskastuneena.
"Älä puhu itsestäsi noin, kiltti. Sinä et ole itsekäs, ja minä haluan tietää, mitä sinä haluat", mies sanoi neuvottomana.
"On hyvin luonnollista kaivata lasta. Enkä minä halua evätä sinulta jotain, mitä toivot. Se on vain iso päätös."

Catriona painoi katseensa.
"Anteeksi", hän vetosi uudelleen. Ehkä terapeutilla käyminen olisi hyvä ajatus. Ehkä hän ei sitten vuodattaisi ajatuksiaan miehensä niskaan. Joaquim saisi rentoutua kotonaan.
"Mutta jos se olisi vain sinusta kiinni, et haluaisi enää pienen lapsen isäksi?"

"Querida, et pyytelisi minulta anteeksi. Minä haluan tietää, mitä sinä haluat – haluan tietää, mitä ajattelet ja kaipaat, ja haluan tietää, jos olet onneton", Joaquim vetosi uudelleen.
"Minä... En tiedä. Tunnen itseni vanhaksi, ja pelkään, etten olisi tarpeeksi läsnä. Sydämeni särkyisi, jos menettäisin vielä yhden lapsen tai olisin riittämätön isä jälleen."

Catriona nielaisi uuden anteeksipyynnön. Hän ei todella tuntenut olevansa oma itsensä, ei juuri nyt. Mutta terapia auttaisi, eikö niin, ja saisi hänet lopettamaan typerät loukkaantumiset ja mielen pahoittamiset?
Hän halasi itsensä tiukasti Joaquimin rintaa vasten, hakien miehestä lämpöä.
"Minä ymmärrän", hän lupasi, piilottaen kasvonsa hartiaa vasten.
"Et sinä ole riittämätön."

Joaquim tunsi itsensä sellaiseksi. Ja Gianna syytti häntä sellaiseksi ollessaan vihainen, oli tehnyt niin heidän ollessaan naimisissa ja teki nykyään, kun tunsi jäävänsä yksin lasten kanssa.
Hän halasi vaimoaan ja nojasi pään tämän päätä vasten.
"Jos sinä todella haluat lapsen, minä mietin asiaa."

Catriona oli hetken hiljaa. Olisiko hänen pitänyt puolustaa mielipidettään, yrittää todistaa, ettei se ollut vain yksi hänen typeristä päähänpistoistaan? Voisiko sitä edes uskoa, kun otti huomioon, että hän oli vasta tunnustanut, ettei enää tiennyt, halusiko jatkaa työssään?
Ehkä hän ei ollut itsekään varma.
"Kiitos."

Joaquim silitti naisen hiuksia ja halasi tätä rintaansa vasten pitääkseen kylmän loitolla.
"Kertoisitko minulle, mitä ajattelet?" hän kysyi.
"Millaisena näkisit meidän elämämme, jos saisimme lapsen?" Mies toivoi, ettei kysymys saisi Catia tuskastumaan ja pakenemaan hänen luotaan.

Elvis naukaisi vielä kerran, mutta tultuaan siihen pettymystä aiheuttavaan tulokseen, ettei isäntä heittäisi hiirtä enää, se ponkaisi maahan ja suuntasi etsimään Georgea. George oli helppo innostaa ajojahtiin ympäri taloa, ylös portaita ja takaisin alas.
John oli istahtanut sohvapöydälle pesemään takapuoltaan, tassu uhmakkaasti suoraksi ojennettuna.
Catriona mietti hetken, hengittäen Joaquimin tuoksua.
"Minä voisin hoitaa lasta kotona."

Joaquim katsahti kissan perään anteeksipyytävänä. Moni tuntui kaipaavan hänen huomiotaan. Menneinä vuosina hän oli tuntunut aina houkuttelevan puoleensa kodittomat koirat ja kissat lähiseuduilta, eikä hänellä ollut ollut sydäntä olla jakamatta ruokaansa niiden kanssa.
Lopulta ne vaelsivat hänen perässään ja ähersivät itsensä sisälle.
"Aivan", hän sanoi empien, "millaista arkemme olisi? Miten selviäisit, jos olisin töissä pitkiä aikoja kerrallaan?"
Ajatus lapsen lapsuuden menettämisestä oli kamala.

Se ei ollut syytös, Catriona muistutti itseään. Ainakin hän toivoi, ettei se ollut.
"Minä olisin..." hän aloitti, mutta kurtisti kulmiaan.
Ei ollut oikein sanoa, että hän olisi vähemmän yksinäinen.
"Pärjäisin kyllä", hän vakuutti sen sijaan. Olisiko heidän yhteinen arkensa niin kovin erilaista? Häiden jälkeen he olivat ehtineet viettää yhdessä vain tovin, tai siltä se ainakin tuntui. Maailma kaipasi aina hänen miestään.
Älä ole itsekäs.
"Miltä se sinusta tuntuisi? Jos meitä olisi kaksi odottamassa kotona?"

Kelvottomalta isältä todennäköisesti. Jos hän haluaisi pitää työnsä ja tehdä sen hyvin, hän ei olisi tarpeeksi läsnä vaimolleen ja lapselleen. Ehkä häneltä jäisi kokematta kaikki niin kovin nopeasti tulevat, tärkeät hetket lapsensa alkutaipaleella.
Mutta millainen mies eväisi vaimoltaan lapsen itsekeskeisten pelkojen tähden?
"Rakastaisin teitä molempia, totta kai", Quim vastasi.
"En haluaisi, että tunnet jääväsi yksin. Vanhemmuus on raskasta."

Catriona suoristautui miehensä sylissä ja vei kätensä silittämään tämän poskea. Katse vältteli tietoisesti ruhjetta, joka oli muistutus siitä, että Quimin työ oli vaarallista, että mitä tahansa saattaisi tapahtua. Että Quim ei ehkä jonakin päivänä enää palaisi kotiin.
Ajatus sai hänet voimaan pahoin.
Vanhemmuus oli raskasta. Se ei ollut syytös.
"Enkä minä halua, että joutuisit tuntemaan olosi riittämättömäksi."

"Sinä olet kaikki, mitä toivon", Joaquim muistutti.
"Kaikki, mitä tarvitsen." Hän pelkäsi epäonnistuvansa toistamiseen, mutta se ei ollut Catin syytä tai jotain, mistä naisen pitäisi murehtia. Ehkä oli ollut virhe jakaa hänen pelkojaan ääneen.
"Jos sinä haluat lapsen, sitten meidän pitää harkita yrittämistä."

Catriona juoksutti sormensa läpi hopeaisiksi muuttuneista, mutta silti pöyheistä hiuksista, joiden tukistamista hän tuntui rakastavan silloin, kun he olivat yhdessä.
Rakas Quim. Hän ei halunnut vaatia mieheltä mitään, mihin tämä ei ollut valmis.
"Sinäkin olet kaikki, mitä minä tarvitsen", hän vakuutti, hipaisten huulillaan miehen huulia. Ehkä lasta ei ollut tarkoitettu heidän elämäänsä.
Hän olisi huono äiti.
"Luulen, että minun pitäisi käydä suihkussa. Ellet halua tulla kylpyyn seuraksi?"

Quim painoi suudelman Catin huulille.
"Käy sinä v-", hän aloitti ja hiljeni tunnistaessaan puhelimensa soittoäänen, joka kantautui keittiön suunnasta. Hänen oli täytynyt jättää se sinne, kun hän oli vaeltanut asunnossa odottaessaan Catia takaisin kotiin.
"Käy vain", hän sanoi, painoi suudelman naisen hiuksiin ja nosti tämän sylistään, kun lähti vastaamaan puhelimeensa.

Catriona tajusi toivoneensa, että he olisivat voineet unohtua yhteiseen kylpyyn siihen saakka, että vesi olisi jäähtynyt. Ehkä he eivät olisi edes huomanneet sitä, ennen kuin molemmat värisisivät kylmästä, Joaquim todennäköisesti hieman häntä nopeammin.
Niin kuin ennen.
Hän nousi sohvalta, sydän epätahtiin hakaten. Ehkä tämä olisi se puhelu, joka lennättäisi Joaquimin taas toiselle puolelle maailmaa. Ehkä jossakin päin kaivattaisiin taas apua.
Hän vaelsi asunnon halki alastomana ja suuntasi suihkuun, vaikka sydän ei halunnut rauhoittua.

Stellan ääni kuului taustalla, ja hänen sydäntään vihlaisi. Vain silmänräpäys ja hänen pieni tyttärensä, hänen pieni tähtensä – jonka olisi pitänyt olla nukkumassa. Ninon ääni vastasi. Se tuntui muuttuvan syvemmäksi joka kerta. Hänen pojastaan oli tulossa mies.
Joaquimin oli vaikeaa keskittyä siihen, mitä Gianna sanoi.
"Che cosa?" hän kysyi haroen pöyheitä, hopeisia hiuksiaan. Giannan äänen turhautunut terä tuntui leikkaavan ilmaa Englannissa saakka, vaikka italia soljui pehmeänä.
"Che cosa intendi per lei? Perché l'hai lasciata uscire di notte?" Se oli selvästi väärä kysymys, sillä nyt Gianna huusi. Lasten äänet katosivat taustalta.
"Cosa posso fare?" Joaquim kysyi levottomana saadessaan suunvuoroa.

Hyvä vaimo olisi antanut miehelleen rauhan puhua puhelimessa.
Catriona ei tainnut olla kovinkaan hyvä vaimo.
Sydämen levoton rytmi teki melkein kipeää, kun hän pyörähti nopeasti suihkun alla, liian huolissaan todella nauttimaan siitä.
Lopulta hän luovutti, sulki suihkun ja kietoutui kuluneeseen, vihreään kylpytakkiin. Kietomatta pyyhettä hiuksiinsa hän suuntasi alakertaan, ja oli kompuroida Georgeen, joka oli onnistunut luikahtamaan kylpyhuoneeseen.

"Gianna, per favore, rallenta e dimmi tutto", Joaquim vetosi raastaen hiuksiaan ja vaelsi edestakaisin pitkin alakertaa. Hän tunsi olonsa turhauttavan avuttomaksi. Mitä hän voisi tehdä? Mitä hän voisi tehdä, kun oli niin kaukana lastensa elämästä?
Hän katsahti askelten suuntaan ja seisahtui keskelle olohuoneen mattoa. Paul puski vienosti hänen farkkujensa lahjetta.
"Bene, per favore, richiamami", hän päätti puhelun ja vajosi istumaan sohvapöydän laidalle.

Catriona seisahtui portaiden juureen. Hän ei ehkä ymmärtänyt Joaquimin kieltä - kieliä, mies puhui niin montaa - mutta jokin ei tuntunut olevan kohdallaan.
Kun puhelu loppui, hän uskalsi tassutella hiljaa lähemmäs.
"Rakas..?"
Hän kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Onko kaikki hyvin?"

Joaquim hieraisi kasvojaan ja taisteli huulilleen väsyneen hymyn, kun Cat ilmestyi. Hän ojensi kätensä vaimolleen ottaakseen tämän käden omaansa ja painaakseen sille suudelman.
"Gianna on tolaltaan", hän vastasi ahdistuneena.
"Valentina on kadonnut, kai ulos ystäviensä kanssa." Quim rukoili, että ulos ystäviensä kanssa.

Catriona räpäytti silmiään.
"Kadonnut?" hän toisti, ja tunsi huolen muuttavan sydämensä rytmin entistä levottomammaksi.
Totta kai tyttö oli lähtenyt ulos ystäviensä kanssa, eikö niin? Ilmestyisi varmasti kotiin aivan pian.
Kaikki olisi hyvin.
"Pitäisikö sinun lähteä sinne?"

Joaquim katsahti Catia melkein epätoivoisena.
"Bangkokiin?" hän kysyi. Totta kai se oli hänen ensimmäinen ajatuksensa.
"Ensimmäinen lento lähtee vasta huomenna iltapäivästä enkä olisi perillä ennen kuin ylihuomenna." Hän asui toivottoman kaukana. Hänen olisi pitänyt voida lähteä suoraan kiertämään tyttärensä ystävien koteja ja nuorison suosimia ajanviettopaikkoja.
Ja hän oli vasta päässyt kotiin Catin luo, joka ei tuntunut voivan hyvin.
"Tulisitko mukaani, jos lähtisin?"

Tällä kertaa Catriona ei ajatellut sitä. että Joaquim olisi voinut olla lähempänä lapsiaan, lähempänä tällaisessa tilanteessa, jos ei olisi joutunut asumaan hänen luonaan Englannissa.
"Totta hitossa lähden", hän puuskahti, ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
"Varataan se lento. Tai ei, minä varaan... Onko meillä numeroita, joihin soittaa? Valentinan ystävien numeroita..?"
Mitä tahansa, mitä he voisivat tehdä täältä käsin.

Joaquim kosketti naisen käsivartta kiitollisena ja nousi ylös, sukien hopeisia hiuksia pois kasvoiltaan.
"Hyvin vähän. Valentina on työntänyt meitä pois elämästään, ja kello on siellä yksi yöllä. En ole varma, montako saisin vastaamaan", hän sanoi.
"Gianna ottaa yhteyttä tuntemiinsa ihmisiin parhaillaan. Tunnen olevani uskomattoman hyödytön."

Catriona puraisi mietteliäänä peukalonsyrjäänsä.
Ei tainnut tosiaan olla paljoakaan, mitä he voisivat tehdä täältä käsin.
"Haen tietokoneeni, varataan lentoliput", hän totesi päättäväisesti ja astui lähemmäs, kietoen käsivartensa pikaiseen halaukseen Joaquimin ympärille.
"Kaikki järjestyy kyllä. Minäkin livahdin usein ulos hänen ikäisenään."

Joaquim halasi vaimoaan kiitollisena. Kaikki järjestyisi kyllä. Ja jos kaikki olisi kunnossa ennen kuin he ehtisivät perille, ehkä he saisivat sitten spontaanin loman Thaimaassa.
"Rakastan sinua", hän muistutti ja katsahti puhelintaan toivoen, että Valentina olisi antanut kuulua itsestään.
Varmasti tyttö oli livahtanut ulos, juhli jossain ystäviensä kanssa. Hän olisi kuitenkin ollut huolissaan, vaikka niin tapahtuisi idyllisessä pikkukylässä. Nyt hänen kaunis, nuori tyttärensä oli hävinnyt Bangkokin yöhön, eikä isä voinut karistaa pelkoa, että jotain kamalaa tapahtuisi. Yössä saalisti ihmisiä, joille toisten elämä oli arvokkaampi kuin toisten ja ihmisestä saattoi tehdä omaisuutta ja kauppatavaraa.

"Minäkin sinua", Catriona vastasi, ja painoi suukon Joaquimin poskelle ennen kuin livahti miehen käsivarsien otteesta kiiruhtaakseen yläkertaan. Hän sai etsiä hetken, ennen kuin pystyi palaamaan alakertaan hieman kulunut ja kolhua ottanut tietokone mukanaan.
Vaikka kaikki olisi hyvin - kun kaikki olisi hyvin - Joaquim pääsisi silti tapaamaan lapsiaan. Pitkä lento ei menisi hukkaan siinäkään tapauksessa, että kotoa tulisi pian puhelu, että Valentina oli päässyt kotiin.
"Autatko varauksen kanssa?" hän pyysi asetettuaan tietokoneen sohvapöydälle.

"Totta kai", Joaquim vastasi havahtuen ajatuksistaan ja laski puhelimen sohvapöydälle. Gianna ei ollut soittanut takaisin. Miten hän toivoi, että olisi voinut vain hypätä autonsa rattiin ja lähteä etsimään tytärtään.
Hän toivoi, että voisi olla paikalla, kun Gianna ja Valentina kohtaisivat seuraavan kerran. Äidin ja tyttären suhde oli tulehtunut jo valmiiksi.
Mies kirjautui tottuneesti sisään lentopalveluun, jota käytti säännöllisesti ja etsi heille pikaista lentoa Bangkokiin.
"Oletko sinä kunnossa?" hän kysyi katsahtaen Catia silmäkulmastaan.

Osaamatta tehdä muutakaan Catriona painautui Joaquimin kylkeen ja silitteli miehen reittä, aivan kuin tämä olisi ollut tolaltaan mennyt George, jota hän yritti rauhoitella.
Jos Addie olisi kadonnut keskellä yötä, hän olisi halunnut olla paikalla. Mutta hänen ei tarvinnut hypätä moneksi tunniksi lentokoneeseen tehdäkseen niin.
Peukalonpää hakeutui taas hampaiden väliin, kun hän jäi katselemaan tietokoneen ruutua.
"Hm? Olen, totta kai olen. Ja niin on varmasti Valentinakin."

Toivon niin", Joaquim vastasi.
"Ja kun hän on, hän on kotiarestissa seuraavan kuukauden jos se on Giannasta kiinni", mies lisäsi ja katsahti vielä empien puhelintaan, ennen kuin varasi kaksi kauhistuttavan kallista lentoa seuraavalle iltapäivälle. He lentäisivät Dubain kautta Bangkokiin ja olisivat siellä ylihuomenna.
Ehkä kaikki olisi selvinnyt siihen mennessä.
"Ehkä meidän pitäisi pakata." Hänen rinkkansa tosin taisi olla aina matkustusvalmiudessa.

Olkoon kuinka kalliit lennot tahansa, isän piti nyt olla lastensa luona.
Catriona puski päätään Joaquimin hartiaa vasten ja pyyhkäisi sormensa läpi hopeaisista hiuksista.
"Ja hän tulee varmasti valittamaan, kuinka se on epäreiluin rangaistus ikinä. Niin minulla ainakin oli tapana tehdä..."
Ja livahtaa ulos joka tapauksessa. Hän oli ollut kammottava lapsi.
Olikohan hänellä edes riittävästi puhtaita vaatteita matkaa varten.
"Pitäisi."

"Luultavasti", Joaquim myönsi kulmat kurtistuen ja vilkaisi jälleen puhelintaan, mutta siihen ei ilmestynyt uutisia, ei hyviä eikä huonoja. Valentinalla oli varsin dramaattinen maailmankatsomus.
"Lähdemme huomenna yhden lennolla", hän sanoi painaen tietokoneen kannen kiinni ja nousi ylös selkäänsä hieraisten. Vanha, raihnainen mies.
"Tarvisetko apua pakkaamisessa?"

Catriona painoi suukon Joaquimin poskelle.
"Kaikki järjestyy", hän vakuutti uudelleen, ennen kuin nousi seisomaan ja vilkaisi hieman huolestuneesti selkää hieraisevaa kättä.
"Voisit yrittää nukkua hetken, minä voin kyllä päivystää puhelinta. Vaikka kello ei taidakaan olla vielä niin paljon, mutta ei sen niin..."
Hän pudisti päätään, hössöttäminen ei auttanut mitään.
"Saan kyllä pakattua. Minä vain... Millainen sää siellä mahtaa olla?"

Joaquim ojensi kätensä Catille houkutellakseen käden omaansa ja johdattaakseen naisen ylempään kerrokseen.
"Saan yllinkyllin unta lentokoneessakin", hän lupasi. Hän oli kehittänyt lahjan nukahtaa jo ennen kuin kone nousi ilmaan.
"Siellä on hyvin lämmintä ja märkää. Viimeksi katsoessani lämpötilat olivat kolmenkymmenen yläpuolella ja todennäköisesti meitä siunataan monsuunisateilla."

Catriona tarttui miehensä käteen ja puristi sitä hellästi.
"Mutta sinulla on univelkaa", hän muistutti, samalla kun Elvis pinkoi heidän edeltään portaikkoon. Tällä kertaa myös John päätti seurata, ja George tuskin olisi kaukana. Yleensä mustalla kollilla oli tapana ilmestyä varoittamatta esiin, mieluiten suoraan jalkojen taakse.
"Sade on mukavaa, luulen", hän huomautti johdattaessaan Joaquimin heidän makuuhuoneeseensa.
"Onkohan aurinkorasvaa vielä jäljellä?"
Vaikka tuskin siitäkään olisi apua. Aurinko polttaisi hänet joka tapauksessa punaiseksi kuin rapu heti, kun hän pistäisi nenänsä ulos koneesta.

"Minulla on aina univelkaa", Joaquim lohdutti ja istahti heidän sänkynsä laidalle. Sen täytyi olla hänen lempipaikkojaan maailmassa, vaikka nukkuminen ei ollutkaan aina vaivatonta miehelle, jonka keho oli toistuvasti jetlagista sekaisin ja joka raahattiin keskellä yötä puhelimeen.
"Luultavasti. Jos säätiedotteet pitävät paikkansa, sille ei taida olla kovin paljoa tarvetta", hän sanoi ironista hymyä suupielessään ja veti valmiiksi pakatun rinkkansa sängyn alta.

Kuten aina pakatessaan, Catriona unohtui vaeltamaan hetkeksi levottomana ympäri heidän makuuhuonettaan. Hän aloitti avaamalla vaatekaapin oven, mutta jatkoi kylpyhuoneeseen nostettuaan yhden paidan esiin, aloitti meikkipussinsa etsimisen ja palasi sitten takaisin makuuhuoneen puolelle tajutessaan, ettei ollut vielä ottanut laukkuaan ensinnäkään esille.
Yleensä puolet tavaroista oli joka tapauksessa unohtunut, kun hän oli vieraillut Joaquimin luona heidän vasta seurustellessaan. Ja aina jotain oli jäänyt myös miehen luo hänen palatessaan kotiin.
Ehkä hän oli tehnyt niin puolittain tahallaan, unohtanut jonkin pienen tavaran muistuttamaan itsestään.
"Olen melko vakuuttunut, että voin palaa jopa sadepilvien läpi."

"Siinä tapauksessa voimme ostaa sinulle tehokkainta aurinkorasvaa, mitä Newcastlessa myydään", Joaquim lupasi ja katseli vaimonsa vaellusta.
"Voimme myös ostaa sieltä, mitä tarvitset tai jos jotain unohtuu." Hänen rinkkansa oli vakituisesti pakattu pussilla hygieniatarvikkeita, alusvaatteilla, t-paidoilla, parilla shortseja ja toisella chinoja, villapaidalla sekä sateenkestävällä kuoritakilla. Yleensä mukaan eksyi myös jokunen pehmeäkantinen romaani, jotka hän lahjoitti eteenpäin luettuaan.

Mistä hän oli mahtanut ostaa aurinkorasvansa viimeksi?
Catriona nykäisi toisen kaapin auki etsiäkseen pienen mutta tehokkaan laukkunsa, mutta unohtui jälleen ja vaelsi takaisin kylpyhuoneeseen.
"Mmm, mitä ei ole tai ei voi ostaa, sitä ei tarvitse", hän vastasi ja alkoi nostella tarvikkeita meikkulaukkuunsa. Parin purkin jälkeen hän tajusi unohtaneensa laukkunsa ja vaelsi taas takaisin.
"Kuinka pitkä vaihto meillä on?"

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Deep in my heart there's a trembling question   Su Elo 05, 2018 4:15 pm

"Vähän alle kolme tuntia", Joaquim vastasi ja vastusti kiusausta ryhtyä auttamaan pakkauksessa. Cat oli aikuinen, pätevä nainen, joka osasi huolehtia omista asioistaan ilman hänen päällepäsmäröintiään. Heillä ei ollut kiire.
Hän vilkuili puhelintaan. Gianna laittoi viestillä tilannepäivityksen: ei mitään uutta.
"Uimapuku on hyvä ajatus. Jos sataa kovasti, voimme uida kaduilla."

Catriona nyki viimeinkin laukkunsa esiin ja alkoi heitellä tavaroitaan puolihuolimattomasti kyytiin. Hän oli tavallisestikin levoton, mutta nyt huoli teki hänestä tavallistakin lyhytjänteisemmän, pakotti vaeltamaan ympäri makuuhuonetta Elvis kantapäillään kipittäen.
Joaquimin sanat saivat hänet pysähtymään puolimatkassa kylpyhuoneeseen.
"Oikeasti?"

"Ei", Joaquim vastasi.
"Toivotaan, ettei siellä ala tulvia. Tulvavedet ovat vaarallisia uinnille", hän sanoi anteeksipyytäen ja katsahti jälleen puhelintaan. Ei uutisia.
"Nopeasti kuivavat vaatteet ovat hyvä ajatus." Vaikka he eivät jäisi monsuunisateisiin, ilma olisi kuuma ja kostea kuin näkymätön suihku.

"Oh."
Catriona kurtisti kulmiaan ja katsahti paljaita jalkojaan. Toisessa sääressä oli mustelmien sarja, jonka alkuperästä hän ei voinut väittää olevansa varma. Ehkä hän oli törmäillyt sohvapöydän kulmaan tai johonkin vastaavaan?
Tietenkään kadulla ei voisi uida.
"Pitäisikö kuitenkin ottaa uimapuku mukaan?"

"Kannattaa", Quim vastasi ja pyöritteli puhelinta levottomissa sormissaan. Valentinan täytyi olla vain ulkona ystäviensä kanssa.
"Kuka tietää, vaikka sateeseen tulisi tauko ja voisimme käydä rannalla, kun Valentina on turvallisesti kotona. Ja heidän talonsa katolla on uima-allas, jota voi käyttää sateellakin. On yllättävän viehättävää olla uimassa sateella." Hän oli alkanut nähdä veteen sukeltamisen aivan toisin luettuaan lapsilleen Seabornin maailmasta.

Uimapuku mukaan, siis.
Oli kulunut melko pitkän aikaa siitä, kun Catriona oli viimeksi uinut. Vielä ratsastaessaan ammatikseen hän oli harrastanut uintia osana treenirutiiniaan, mutta sitten se oli jäänyt. Sen jälkeen hän oli uinut lähinnä silloin, kun Quim oli vienyt hänet rannalle.
Uinut ja palanut.
"Muistatko, missä uimapukuni on..?" hän kysyi, kurtistaen kevyesti kulmiaan.
"Ehkä meidänkin pitäisi hankkia katolle allas."

"Luulen, että se menisi hukkaan tässä ilmastossa", Joaquim sanoi pahoitellen. He voisivat kuitenkin nauttia uimisesta trooppisilla rannoilla – niin kuin olivat tehneet niinä unenomaisina hetkinä, kun Cat oli vieraillut hänen luonaan Fidzillä.
"En taida tietää, valitettavasti. Voit myös ostaa uuden." Hän yritti harhauttaa sydäntä kalvavaa huoltaan keskittymällä arkisiin, toiveikkaisiin suunnitelmiin heidän spontaanin matkansa varalle. Ehkä Valentina olisi kotona, kun he saapuisivat, ja he voisivat kierrellä Bangkokin katuja ja matkustaa rannalle lasten kanssa.

Catrionalla oli sama suunnitelma. Koska he eivät voineet nyt mitään muuta, eivät voineet tehdä mitään edistääkseen Joaquimin tyttären löytymistä, he voisivat keskittyä pohtimaan, mitä matkalle kannattaisi pakata. Koska ehkä se riittäisi pitämään edes osan kauhukuvista poissa mielestä.
Kauhukuvat siitä, mitä tytölle olisi voinut tapahtua Bangkokin yössä.
Hän istahti lattialle ja nykäisi pinon vaatteita kaapistaan, alkaen käydä niitä läpi.
"Minulla oli se ananaskuvioinen uimapuku, muistatko? Se taisi kyllä olla minulla jo silloin, kun tapasimme... Luuletko, että pitäisi ostaa uusi?"

Paul oli etsinyt itselleen paikan isäntänsä sylistä ja käpertynyt kerälle. Ringo istui happamana Joaquimin vasemman käden vieressä ja lätki miestä kynsikkäällä, kun käsi lakkasi silittämästä. John ja George olivat parkkeeranneet itsensä miehen toiselle puolelle.
"Jos et löydä vanhaa, ostetaan sinulle uusi", mies lupasi.
"Tarvitsetko apua, querida?"

Ananakset olivat tainneet tulla uudelleen muotiin sen jälkeen kun hän oli ostanut uimapukunsa. Hänellä oli epämääräinen muistikuva siitä, että jossakin oli joskus varoiteltu uimapuvun elastisuuden kärsivän ajan myötä. Mutta ehkä se oli vain myyntikikka?
Catriona oli aikeissa vakuuttaa pärjäävänsä, mutta eikö tekeminen ollut juuri sitä, mitä Joaquim nyt tarvitsi?
"Tarvitsisin", hän myönsi naurahtaen.
"Taidan olla vähän ruosteessa."

Joaquim naurahti ja nousi yleisön kasvaneista riveistä jaloilleen, sukaisten pöyheitä hopeisia hiuksiaan ja vilkaisi puhelintaan. Ei uutisia.
"Valikoi viisi t-paitaa, kaksi alaosaa ja jotakin lämmintä kylmän sään varalta", hän ehdotti ja kurkisti vaimonsa vaatekaappiin.
"Sekä alusvaatteita."

Catriona ei ollut koskaan kiinnittänyt turhan paljon huomiota siihen, kuinka pakkasi. Sen vuoksi hän oli saattanut ilmestyä Joaquimin luo mukanaan ainoastaan vaihtopaitoja tai alaosia, tai ainakin niin, etteivät ne sopineet toisiinsa millään muotoa.
Mutta sillä ei ollut ollut mitään väliä.
Hän vilkaisi miestään, mutta painoi sitten katseensa takaisin vaatepinoon.
"Hameita vai housuja?"

"Kumpia tahansa", Joaquim vastasi.
"Missä tahansa tunnet olosi mukavaksi yli kolmenkymmenen asteen lämmössä ja kosteudessa." Hän nosti Elviksen kainaloonsa, kun se oli kiipeämässä laukkuun, ja silitti sen silkkistä, mustaa turkkia.
"Ja missä haluat viettää yli 17 tuntia lentokoneessa ja tien päällä."

Catrionan kasvoilla kävi irvistys. En missään olisi ollut oikea vastaus, mutta se ei tuntunut juuri nyt siltä, mitä hän halusi miehelleen sanoa.
Hän päätyi pakkaamaan mukaan pari hametta ja muutaman paidan. Lentokoneeseen voisi laittaa päälle jotakin mahdollisimman mukavaa, koska olo olisi joka tapauksessa kehno pitkän lentomatkan jälkeen.
"Onhan sinulla kaikki tarvittava mukana, rakas?

"Totta kai", Joaquim vastasi ja kosketti naisen selkää. Hänen laukkunsa oli aina pakattuna, jotta keskellä yötä tapahtuvat tai muuten äkilliset lähdöt olivat sujuvia eikä mitään tärkeää unohtunut.
Hän katsahti levottomana hiljaisena pysyvää puhelintaan. Soittaisihan Gianna, jos Valentina löytyisi?
"Ehkä meidän pitäisi alkaa käydä nukkumaan."

Catriona vilkuili laukkunsa sisältöä mietteliäänä. Kuinkahan monet alushousut hän tarvitsisi matkalle, jonka pituudesta ei ollut tietoa? Ei kai sillä ollut niin väliä, aina saattoi pestä ja ostaa lisää.
Ei hän ollut ennenkään murehtinut sellaisesta.
"Hyvä ajatus. Ota sinä vain kylpyhuone ensin, minä pakkailen vaatteet loppuun."

Joaquim nojautui painamaan suudelman Catin poskelle ja katosi sitten turkoosin ja sinisen sävyistä rauhallisen makuuhuoneen ohessa olevaan kylpyhuoneeseen. Kaksi kissoista seurasivat miestä ja jäivät tympiintyneinä istumaan oven taakse.
Mies katsahti levottomana puhelintaan palatessaan, mutta se pysyi hiljaisena. Ei vieläkään uutisia. Joaquim kiipesi peiton alle epäillen kykyään nukkua ja kutsui sitten Catia viereensä.

Posliiniset kissat katselivat Joaquimia arvioivasti hyllyn päältä. Niitä ei ollut tullut lisää sen jälkeen, kun mies oli palannut kotiin.
Catriona työnsi loput matkatavarat laukkuunsa ja sulloi sen kiinni ennen kuin muisti, että meikkilaukun oli vielä mahduttava mukaan.
Hitot.
Hän hätisti Georgen takaisin makuuhuoneen puolelle ja pujahti Joaquimin jälkeen kylpyhuoneeseen. Hän palasi pukeutuneena yhteen miehen vanhoista t-paidoista, jo varsin kuluneeseen mutta pehmeään.
"Kohta olemme jo matkalla", hän lohdutti kömpiessään miehensä vierelle.

"Kyllä", Joaquim vastasi poissaolevasti ja katsahti vielä puhelintaan. Ei uutisia.
Miten hän toivoi, että ajattelematon tyttö oli ystäviensä kanssa. Kenties jonkun kanssaan kansainvälistä koulua käyvän luokkatoverin kotona, turvallisesti katsomassa elokuvaa.
Ei-
Ei, hän ei edes ajattelisi vaihtoehtoja.
"Nuku hyvin", hän toivotti vaimolleen ja painoi suudelman kiharaisiin hiuksiin.

Catriona haki itselleen mukavan asennon Joaquimin kainalossa vaikka epäilikin, ettei saisi nukuttua silmäystäkään tulevana yönä. Entä, jos puhelin soisi? Ja uutiset olisivat huonoja? He olivat kaukana, eivätkö pääsisi liikkeelle ennen seuraavaa päivää vaikka mikä olisi.
Tietenkin kaikki olisi hyvin.
"Kauniita unia", hän toivotti ja sulki silmänsä.
Kissat alkoivat kerääntyä heidän ympärilleen, jopa Paul, joka tavallisesti nukkui mieluiten omissa oloissaan.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Deep in my heart there's a trembling question   Su Elo 05, 2018 4:16 pm

Torstai 21. kesäkuuta 2018, Suvarnabhumi Airport, Bangkok

Melkein vuorokauden matkustus oli kevyttä Joaquimin arjessa, mutta lentokoneissa vietetyt tunnit jättivät olon nuhjuiseksi ja melkein flunssaiseksi. Palelua oli kuitenkin turha pelätä. Kuuma, kostea ilma iski vastaan jo lentokentän ilmastoiduissa sisätiloissa. Se makasi trooppisen, vehreän maan yllä kuin peitto ja sai paidan liimautumaan välittömästi selkään.
Joaquim nosti rinkkaa paremmin selkäänsä ja kiersi käsivarren Catin ympärille ohjatessaan naista tottuneesti lentokentän poikki. Katse painui välittömästi puhelimeen, toivoen uutisia kadonneesta tyttärestä.
Niitä ei kuitenkaan kuulunut vielä.

Toisin kuin Joaquim, Catriona ei ollut tottunut näin pitkiin lentomatkoihin, jos niihin nyt saattoi ylipäätään tottua. Matkustaessaan Joaquimin luo hän oli ollut ensimmäisen päivän tai pari aivan sekopäinen, valvottuaan koko matkan riippumatta siitä, kuinka pitkä se oli. Silloin se ei ollut haitannut.
Nyt hän tuskin huomasi kahden vuorokauden tuomaa väsymystä jäsenissään.
"Ehkä puhelin temppuilee?" hän ehdotti toiveikkaasti, kiskoessaan pientä matkalaukkuaan perässään.

"Ehkä", Joaquim vastasi kulmat kurtussa ja luovi Catia ruuhkaisten turistiryhmien lomasta kohti uloskäyntejä, väistellen ihmisiä sujuvasti, vaikka katse oli puhelimessa.
Kun he astuivat ulos, kuumuus iski vasten kasvoja ja kosteus kiertyi iholle, teki siitä välittömästi nihkeän. Harmaa, pilvinen taivas enteili sadetta, aikaisen iltapäivän valo näytti melkein myrskyisältä. Ilma tuoksui eksoottiselta, melkein makealta.
Mies viittasi taksia pysähtymään heidän kohdalleen terminaalin eteen ja autettuaan Catin kyytiin, istui sisään naisen perässä ja antoi ex-vaimonsa osoitteen kuskille.

Kosteus tarttui välittömästi huolimattomalle poninhännälle kietaistuihin hiuksiin ja kähersi ne entistä villimmiksi, melkein nykien niitä vapaiksi nauhan ikeestä.
Kosteus ja kuumuus hyökkäsivät vastaan, ja jos Catriona ei olisi ollut niin levoton, hän olisi saattanut aistia lähes nostalgisen tuttuuden. Muistaa vatsassa kipristävän odotuksen, kun hän etsi tuttuja kasvoja ihmisten joukosta.
Joskus hän oli hylännyt matkalaukkunsa rynnätäkseen miehen syliin.
Nyt vatsaa kipristi ainoastaan huoli.
"Onko tästä pitkä matka?"

"Riippuu liikenteestä, luultavasti noin tunti", Joaquim vastasi, kun auto liittyi liikenteeseen ja lähti kohti Bangkokin keskustaa. Ilmastointi hurisi, eikä mennyt kauaa, kun sadepisarat rummuttivat tuulilasia ja taksin kattoa. Trooppinen, vehreä kasvillisuus kukoisti sateessa.
"Suo anteeksi", hän vetosi ja nosti puhelimen korvalleen.
"Hai sentito da lei? I suoi amici sapevano qualcosa?" Giannan vastausten terä kuului puhelimesta, sai italian kuulostamaan kovalta.
Ei, Valentinaa ei ollut näkynyt tai kuulunut. Poliisille oli ilmoitettu.

Tunti.
Se tuntui samalta kuin ikuisuus.
Jatkuva ilmastoinnille altistuminen tuntui kurkussa käheytenä, silmätkin olivat alkaneet vetistää ja hiki tuntui jo kerääntyvän niskaan. Pitäisi alkaa sitoa hiukset taas kunnolla ylös, muuten hän ei selviäisi kuumuudesta hengissä.
Hän katseli ikkunan takana vaihtuvaa maisemaa ja silitteli Joaquimin reittä miehen puhuessa puhelimessa, ja käänsi katseensa tähän puhelun loppuessa.
"Ei mitään?" hän ehdotti onnettomana. Kyllähän sen näki.

”Ei mitään”, Joaquim myönsi hieraisten väsyneenä kasvojaan. Huoli kalvoi sydänalassa kylmänä ja kipeänä. Jos Valentina olisi vain jäänyt juhlimaan ystävänsä luo, olisihan tyttö tullut kotiin jo samana yönä, viimeistään seuraavana aamuna.
Mitä jos...?
Taksi saapui Watthanan kaupunginosaan, joka kuului valtavan kaupungin kehittyneimpiin. Joaquim maksoi nipulla rypistyneitä baht-seteleitä ja nousi taksista heittäen rinkan olalleen, auttaen sitten Catin perässään. Kaupunki humisi ääntä ja elämää, tuk tukit ja taksit pujottelivat röyhkeinä tukkoisessa liikenteessä, sähköjohtojen kimput roikkuivat katujen yllä ja elinvoimaiset, trooppiset kasvit ja puut puskivat oksiaan kävelyteille.
Joaquim katsahti vaimoaan huolissaan silmäkulmastaan, kun kiersi käden kevyesti tämän selälle ja lähti johdattamaan Catia oikean kerrostalon sisäänkäyntiä kohti.
”Voitko hyvin?”

Catrionan kulmat painuivat alemmas, ja hän haki Joaquimin käden omaansa, puristaen sitä lohduttavasti. Hän toivoi kipeästi, että olisi voinut vakuuttaa kaiken olevan hyvin. Hän oli joskus kadonnut omille teilleen muutamaksi päiväksi, ja saanut siitä ansaitsemansa huudot.
Jälkikäteen ajateltuna hävetti, kuinka paljon huolta hän oli aiheuttanut vanhemmilleen.
Kaupungin täynnä elämää olevat kadut olivat melkein... ylitsevuotavia. Kaikki se ääni ja liike ja väri saivat hänet helposti uupumaan, mutta nyt ei ollut kyse hänestä.
"Oikein hyvin", hän vakuutti miehelleen ja etsi kasvoilleen hymyä. Silmien alla viipyivät valvomisen tuomat varjot, ja iho pisamien alla oli tavallistakin valkoisempi.
Mutta sellaisilla asioilla ei nyt ollut väliä.

Tervehdittyään ovimiestä ja vaihdettuaan muutaman sanan thaiksi Joaquim ohjasi Catin hissiin. Kuuma kosteus tuntui hiipivän sisällekin hurisevasta ilmastoinnista huolimatta.
Neljännessä kerroksessa olevan, avaran ja valoisan asunnon oven tuli avaamaan vaaleanvihreäraidalliseen toppiin ja shortseihin pukeutunut, kevytrakenteinen Stella, jonka tummat silmät kirkastuivat yllätyksestä.
”Stellina”, Joaquim tervehti ääni liikutuksesta käheänä ja kaappasi 10-vuotiaan tyttären syleilyynsä, kieputtaen tätä ympäri niin, että paljaat jalat viuhuivat korkealla lattian yläpuolella. Mies upotti sormensa tytön vivahteikkaan ruskeaan polkkatukkaan ja rutisti lastaan tiukasti, painaen suudelmia pitkin ruskettuneita, lämpimiä poskia.
”Hei, tulkaa sisään”, pikkusiskonsa taakse ilmestynyt, jo melkein isänsä mittainen Nino vetosi ja soi Catille hymyn, joka ei aivan tavoittanut huolta tummanruskeissa silmissä. 17-vuotias, urheilullinen ja harteikas poika näytti nuoremmalta painokselta isästään ja pyyhkäisi tummanruskeita, tuuheita hiuksia pois otsaltaan, ennen kuin ojensa kätensä halatakseen Catia tervehdyksenä.

Catriona ei koskaan lakannut hämmästelemästä sitä, kuinka montaa kieltä hänen miehensä puhui. Yleensä se sai hänet tuntemaan vain ylpeyttä, mutta viime aikoina ajatus omasta tyhmyydestä oli alkanut kaihertaa mieltä. Miksi ihmeessä niin älykäs mies halusi olla yhdessä jonkun näin tyhmän kanssa?
Lopeta.
Kaikesta huolimatta hän ei voinut olla hymyilemättä, kun Stella ilmestyi ovensuuhun. Siitä huolimatta, että huoli kalvoikin kipeänä. Hän oli hirvittävän kiintynyt Joaquimin lapsiin siitä huolimatta, että he tapasivat kovin, kovin harvoin.
"Nino, hei", Catriona tervehti puikahtaessaan sisälle asuntoon rutistaakseen pitkäksi käyvää poikaa.

Lihaksikkaita hartioita imartelevaan t-paitaan ja shortseihin pukeutunut poika rutisti Catia takaisin ja vaihtoi sitten halattavia isänsä kanssa. Joaquim vapautti pökerryksissä olevan Stellan sylistään ja kiersi käsivartensa sen sijaan poikansa ympärille, painellen samanlaisella kiihkeydellä suudelmia myös tämän ruskettuneille kasvoille.
Nino työnsi oven kiinni heidän takanaan vapautuessaan isänsä tunteikkaasta syleilystä ja tarjoutui viemään heidän laukkunsa huoneeseensa. He saisivat pojan huoneen vierailunsa ajaksi, ja Nino majoittuisi sohvalle.
”Hei”, keittiön puolelta avaraan oleskelutilaan ilmestyvä Gianna tervehti. Pitkänhuiskea, hoikka ja jopa kriisin keskellä elegantti nainen oli vetänyt kiiltävät, tummanruskeat hiuksensa siistille ponihännälle ja pukeutunut keveisiin pellavahousuihin ja siistiin, hihattomaan puseroon.

"Stella! Kultapieni". Catriona hihkaisi ilahtuneena ja sulki pienen tytön syliinsä. Se ei tosin käynyt enää aivan yhtä helposti kuin heidän viime kerralla tavatessaan, Stella oli tainnut kiriä häntä taas muutaman sentin.
Hän toivoi, että olisi voinut unohtua kyselemään, mitä tytölle kuului. Kuuntelemaan selostusta siitä, kuinka montaa kulkukissaa tämä oli onnistunut ruokkimaan, tai kuinka upeaa olisi, jos olisi oma delfiini.
Isosiskon ollessa kateissa sellainen ei vain tuntunut oikealta.
Hän suuteli tyttöä kummallekin poskelle, otsalle ja hiuksille ennen kuin vapautti tämän otteestaan ja kääntyi katsomaan Giannaa.
Niin upea.
"Hei, Gianna."

Tummanruskeiden silmien alla viipyi sinertävät varjot. Huolellinen, tumma rajaus ei ollut yhtä moitteeton kuin normaalisti äidin itkettyä lapsensa puolesta.
”Hei, Cat”, nainen vastasi, pehmeä, italialainen aksentti puheessaan, tuttua, viileää etäisyyttä maneerissaan ex-miehensä uutta vaimoa kohtaan. Hän käänsi pian huomionsa Joaquimiin ja mies tarttui naisen käteen heidän siirtyessään peremmälle. Kieli vaihtui italiaksi.
”Miten matka meni?” Nino kysyi Catilta ja viittasi naista keittiön puolelle, samanlaista, ystävällistä lämpöä silmissään kuin isällään. Stella seurasi heidän vanavedessään.
”Haluaisitko jotain juotavaa?”

Vaikka Catriona ei voinutkaan väittää, että hänen suhteensa Joaquimin entiseen vaimoon olisi ollut ongelmaton, ainakaan hänen puoleltaan, hän tunsi silti kipeän vihlaisun nähdessään tämän tuskan. Hänkin oli äiti, vaikkei ollut kasvattanut lastaan.
Se sai hänet vaeltamaan oleskelutilan poikki ja halaamaan naista tiukasti ennen kuin hän jatkoi matkaansa Ninon kanssa keittiöön.
"Niin hyvin, kuin pitkä matka nyt voi mennä. Isäsi on paljon tottuneempi matkustamaan kuin minä."
Hän ojensi kättään houkutellakseen Stellan kainaloonsa.
"Kiitos, tuntuu kuin olisin kuolemassa janoon... Kuinka te voitte?"

”Huoneeni on käytössänne. Mene vain lepäämään, jos haluat”, Nino kannusti kohteliaasti ja ojensi Catille jääkaapista kylmän vesipullon. Hän ojensi toisen Stellalle, joka nojasi Catin kylkeen muistuttaen olemukseltaan nuupahtunutta kukkaa. Normaalisti säteilevät, suuret silmät olivat surulliset, mieli poissaoleva.
”Me olemme ihan kunnossa”, Nino vastasi ja nojasi selkäänsä keittiötason laitaan.
”Toivomme, että Valentina tulisi pian kotiin.”
Olohuoneen puolella keskustelun sävy muuttui terävämmäksi.

Catriona hymyili kiitollisena Ninolle. Oli melkein hämmästyttävää katsoa poikaa, joka muistutti niin paljon isäänsä. Melkein kuin olisi jollakin tavalla onnistunut matkustamaan ajassa taaksepäin.
Se olisi ollut huomattavasti kiinnostavampaa, ellei yksi lapsista olisi puuttunut.
"Aivan varmasti tulee", hän vakuutti, silittäen Stellan kylkeä lohduttavasti.
Olohuoneessa käydyn keskustelun sävy sai Catrionan vatsan kipristämään.

"Vaffanculo!" Giannan ääni kohosi keskustelun yläpuolelle, ja Stella sävähti, painaen päänsä vasten Catin kylkeä. Ninonkin hartiat kiristyivät ja poika näytti toivovan, että keittiössä olisi ollut ovi, joka sulkea.
"Non osare parlarmi in quel modo! Non se qui, non sai come sia!" Gianna huusi turhautuneena, puolustautuen. Hetken kuluttua myös Joaquimin ääni nousi.
"Lei è mia figlia! Non incolparmi di non essere qui!" Tuska, raivo ja pelko sekottuivat entisen avioparin riidassa, kuulsivat selvästi läpi kiihtyvistä äänistä. Riita tuntui ravistelevan ikkunoita.
"Non ne sai niente!"
"Voglio che vivano con me, hai fatto questa scelta."
"Vai all'inferno!"
"Dovremmo essere là fuori, cercando di trovarla!"
Nino liikahti levottomana ja yritti saada äänensä kuulumaan vanhempiensa yli, tavoitellen normaalia sävyä.
"Mitä sinulle kuuluu, Cat?"

Catriona kohotti kätensä suojelevasti Stellan hiuksille ja toivoi, että olisi voinut painaa kätensä tytön korville niin, ettei tämä olisi joutunut kuuntelemaan vanhempiensa riitaa. Hänen vanhempansa eivät olleet riidelleet usein, mutta hän oli inhonnut niitä vähäisiäkin kertoja.
Usein riidat olivat tainneet olla hänen ajattelemattomuutensa syytä.
"Kaikki hyvin", hän vakuutti hellästi Joaquimin nuorimmaiselle, ja katsahti sitten olohuoneen suuntaan.
"Minä... Anteeksi, hetki."
Hän laski vesipullon kädestään ja painoi suukon Stellan hiusten joukkoon ennen kuin livahti olohuoneeseen, vailla käsitystä itsesuojeluvaistosta tai yksityisyyden suojasta.
"Kuulkaa, tuo ei nyt auta."

Katse, jonka Gianna loi Catiin, olisi voinut polttaa lihan luiden päältä. Joaquim astui naisten väliin, juoksuttaen stressaantuneet sormet läpi hiuksistaan.
"Meidän pitää keskittyä löytämään Valentina", hän sanoi vaihtaen kielen englantiin.
"Cat, jäisitkö tänne lasten kanssa, jos lähtisimme etsimään häntä?" mies kysyi katsahtaen vaimoaan huoli lempeissä silmissä palaen.

Katse sai Catrionan hätkähtämään, mutta ei häpeämään. Lapset eivät nyt tarvinneet sitä, että joutuisivat kuuntelemaan vanhempiensa riitelyä, kumpusi se sitten huolesta tai jostakin muusta.
Hän katsahti Jonathaniin melkein anteeksipyytävästi, mutta hän ei ollut voinut vain seistä hiljaa syrjässä, niin epäkohteliasta kuin muiden riitoihin oli puuttua.
"Totta kai. Menkää, me pärjäämme täällä."

Gianna tuijotti Catia edelleen kytevää raivoa silmissään, mutta Joaquim tarttui päättäväisesti ex-vaimonsa käsivarteen ja talutti tämän kanssaan ovelle. Mies tarkasti puhelimensa olevan taskussa ja poimi naisen käsilaukun ovenpielessä olevalta lipastolta, ennen kuin astui ulos.
Asuntoon laskeutui melkein aavemainen hiljaisuus kaksikon poistuttua.
Nino ja Stella astuivat keittiön puolelta olohuoneeseen, isoveljen käsivarsi tytön hartioille kierrettynä. Nino katsahti pikkusiskoaan.
"Cat, kelpaisiko sinulle pulahdus uima-altaassa?"

Hiljaisuus tuntui soivan korvissa.
Catriona huomasi vieneensä peukalonsyrjän hampaidensa väliin, mutta nykäisi sormen pois suustaan muistaessaan, ettei ollut yksin. Eikä hän saisi näyttää Joaquimin lapsille huonoa esimerkkiä.
Totta kai kaikki olisi hyvin ja Valentina palaisi kotiin ehjänä, korkeintaan saamistaan toruista hetken hieman rikkinäisenä.
Hän kääntyi Ninon ja Stellan puoleen hymyillen.
"Totta kai! Olettehan te muistaneet syödä?"
Kaikki kääntyisi vielä hyväksi. Vanhemmat palaisivat koska tahansa kotiin tyttärensä kanssa.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Deep in my heart there's a trembling question   Su Elo 05, 2018 4:16 pm

Vanhemmat eivät palanneet kotiin tyttärensä kanssa.
Pulahdus katolla olevassa, terassimaiseen puutarhaan istutetussa uima-altaassa oli päättynyt lopulta kiihtyvään kaatosateeseen. Sama, hurmaava sää oli kastellut Joaquimin niin, että miehen kengät loiskuivat vettä miehen palatessa ex-vaimonsa kanssa.
Nino oli istahtanut sohvalle katsomaan elokuvaa, Stella oli nukahtanut kerälle veljensä viereen, kylpytakkiin kääriytyneenä. Poika pudisti päätään isänsä kysyvälle katseelle: ei, Valentina ei ollut tullut kotiin tällä välin.
Bangkokin yö oli laskeutunut ikkunoiden taakse, kaupunki hehkui valoa ja humisi elämää asunnon suurien ikkunoiden takana.

Catriona oli lakannut laskemasta, monesko valvottu tunti pyörähti käyntiin.
Hän oli kuitenkin kehittänyt vaanivan flunssan lisäksi vahvan uskon siihen, että Valentina olisi löytynyt. Joaquimilla ja tämän ex-vaimolla kesti kauan siksi, että tyttö oli joutunut puhutteluun.
Tietenkin, koska mistään muusta ei voinut olla kyse.
Hänellä ei ollut sydäntä käskeä Ninoa ja Stellaa nukkumaan, vaikka varsinkin pieni tyttö olisi ehdottomasti kaivannut kunnon unia. Onneksi tämä oli sentään nukahtanut lopulta veljensä vierelle.
Kuullessaan oven avautuvan hän nousi hiljaa ylös ja asteli huolestuneena Joaquimin luo, hipaisten tämän käsivartta.

Joaquim soi Catille väsyneen hymyn ja painoi suukon naisen hiuksiin.
"Kaikki hyvin?" hän kysyi ääni käheänä ja jätti märät kengät ovenpieleen. Hän oli työntänyt hopeiset hiukset pois kasvoiltaan, vesi oli kastellut ne tummiksi.
Melkein yhtä märkä Gianna oli siirtynyt painamaan suudelman Ninon hiuksiin ja puhui pojalleen pehmeästi italiaksi. Nino nosti sisarensa syliin ja kantoi tämän nukkumaan tyttöjen makuuhuoneeseen, äiti jalanjäljissään.
"Tarvitsen suihkun. Ehkä meidänkin pitäisi yrittää nukkua."

Jos he olisivat olleet kotona, Catriona olisi voinut vain riisua märät vaatteet miehensä yltä siihen paikkaan.
"Kaikki hyvin", hän vakuutti hiljaa.
Vaikka lapset olivat selvästi huolissaan sisarestaan, pieni Stella tolaltaan ja Ninokin aivan varmasti kauhuissaan, vaikka yrittikin pitää ulkokuorensa hallinnassa. Poikaparka.
"Tarvitset ehdottomasti lepoa", hän vetosi.

Joaquim kiersi käsivarren Catin vyötärölle ja johdatti naisen kohti poikansa huonetta. Se oli tunnollisesti siivottu heitä varten, juuri ja juuri kahdelle mukavasti sopivassa sängyssä oli puhtaat lakanat. Puiselle lattialle oli levitetty sinisävyinen matto, valkoisilla seinillä oli muutama kehystetty valokuva ja tyylitelty elokuvajuliste, Ikkunasta näkyi kaupungin öiset valot.
"Älä juo hanavettä", mies muistutti poimien toisen sängylle jätetyistä pyyhkeistä ja riisui märän paidan yltään, ripustaen sen pienen kirjoituspöydän edessä olevalle tuolille kuivamaan. Tässä kosteudessa siihen luultavasti menisi hetki.

Catriona painautui hetkeksi Joaquimin kylkeen ja tutki miestään huolestuneella katseella. Isän ei olisi pitänyt joutua matkustamaan vuorokautta päästäkseen lastensa luo, varsinkaan tällaisessa tilanteessa.
Voisivatko he vain muuttaa?
Huoneessa hän vajosi istumaan sängyn laidalle ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan, joista kosteus ei haihtuisi varmasti koskaan. Ainakin siltä tuntui juuri nyt.
Kaupunki oli täynnä vieraita ääniä.
"Menehän sinne suihkuun, ja sitten nukkumaan."

Joaquim teki työtä käskettyä ja katosi suihkuun, kohtaamatta kaupungissa röyhkeästi kulkevia torakoita, vaikka olikin tottunut niihin kaikkina vuosinaan Kaakkois-Aasiassa ja Oseaniassa asuessaan.
Hän palasi vaimonsa luo, askeleet raskaina ja istahti sängylle, katsahtaen turhaan puhelintaan siltä varalta, että Valentina olisi ilmoittanut itsestään. Hänen sisäinen kellonsa eli jo seuraavaa aamua eikä huoli sallinut unen tulla.

Catriona oli jo tullut siihen tulokseen, että hänen sisäinen kellonsa oli räjähtänyt ja lähettänyt koneistonsa palaset, pikkuruiset hammaspyörät ja mutterit, lentäen ympäriinsä.
Hän tutki hetken Joaquimin väsynyttä olemusta ja kömpi sitten tämän taakse vuoteelle, laskien kätensä miehen hartioille. Hän alkoi hieroa niitä hitain, pyörivin liikkein.
"Kyllä kaikki on varmasti hyvin", hän vakuutti, saamatta puristettua itsestään paljoakaan ääntä.

Joaquim hipaisi kiitollisena hartiaa hierovaa kättä ja nojasi kyynärvarret reisiinsä.
"Toivon niin", mies vastasi, vaikka huoli alkoi vallata yhä suurempaa osaa hänestä. Jos Valentina olisi vain ystävänsä luona, eikö tyttö olisi tullut jo kotiin? Vastannut edes puhelimeen?
Mitä jos jotain oli sattunut?
Mitä jos joku oli ottanut päivä päivältä kauniimmaksi käyvän tytön eikä hän näkisi tytärtään enää koskaan?
"Luuletko, että saisit nukuttua?"

Teki kipeää huomata, kuinka kireät ja jännittyneet Joaquimin hartiat olivat.
"Hän on varmasti vain tehnyt hyvin ajattelemattomasti ja unohtunut ystävänsä luo", Catriona vakuutti, yrittäen kuulostaa mahdollisimman rauhalliselta. Tai ehkä Valentina oli ensin unohtunut, ja sitten häpesi palata kotiin. Hän olisi saattanut toimia niin nuoruudessaan.
Ehkä jopa nyt.
"En usko", hän myönsi rehellisesti.

Joaquimkaan ei uskonut voivansa. Hän oli lahjakas nukkumaan milloin siihen oli tilaisuus, mutta nyt kauhukuvat hänen 14-vuotiaasta tyttärestään jonkin hirmuteon kohteena vainosivat häntä.
"Miten teillä meni lasten kanssa?" hän kysyi, kun hiljaisuus sai hänen mielensä vaeltamaan entistä levottomampana. Tuuletin hyrisi katossa, yritti pitää kuuman kosteuden loitolla.

Catriona jatkoi itsepintaisesti hartioiden pehmittämistä, painaen välillä suukon miehensä niskalle.
"He esittelivät minulle uima-altaan", hän vastasi, antaen käsiensä valua alemmas selälle, avaamaan jumiutuneita lihaksia.
Jos tilanne olisi ollut toinen, se olisi varmasti ollut hyvin riemastuttava kokemus, myös sade, joka oli ajanut heidät pois katolta.

"Stella kuulemma melkein asuu siellä", Joaquim vastasi. Kaksi vanhempaa lasta valittivat siitä, kuinka nuorin mankui aina katolle, mutta ei saanut mennä sinne yksin.
"Hän taisi inspiroitua ikihyvksi Seaborn-nimisestä kirjasarjasta."
Yö valui pidemmälle, samettinen mustuus alkoi muuttua kalpeammaksi.
Joaquim havahtui horroksestaan, kun olohuoneesta kuului ääniä. Hän harppoi ovelle kiskoen t-paitaa päänsä yli ja oli vajota polvilleen helpotuksesta, kun näki tyttärensä astuvan sisään.
"Graças a Deus!" mies henkäisi ja harppoi kiertämään käsivarret hoikan, pitkäksi venyvän ja vahvasti alkoholilta tuoksahtavan teinitytön ympärille.

"Olen kuullut, että se on ihastuttava sarja", Catriona myönsi ja kävi sormenpäillään erityisen jumiutuneen lihaksen kimppuun.
Ehkä se löytyisi äänikirjana? Niin että hän voisi päästä kurkistamaan maailmaan, joka oli hurmannut Joaquimin tyttären niin täydellisesti. Ehkä hän voisi viedä tyttöä uima-altaalle nyt, kun he olivat täällä.
Sitten kun Valentina palaisi kotiin.
Jossain vaiheessa hän valui makuulle, vaikka olikin kykenemätön nukahtamaan.
Hän havahtui pikemminkin Joaquimin nousemiseen kuin vieraisiin ääniin, sydän jätti lyönnin välistä kun hän seurasi tämän esimerkkiä ja seisahtui ovensuuhun.

Hoikkaa vyötäröä imartelevaan, reisimittaiseen mekkoon ja kauniisiin kenkiin pukeutunut tyttö oli vetänyt paksut, kinuskinruskeat hiukset ponihännälle ja kiemurteli isänsä tiukassa rutistuksessa. Suurten, katseeltaan vangitsevien ruskeiden silmien dramaattiset rajaukset olivat tuhriintuneet. Nyt katse tosin oli humalasta samea.
Gianna harppoi peremmällä sijaitsevasta makuuhuoneestaan ja painoi käden sydämelleen nähdessään tyttärensä. Hän harppoi lähemmäs ja kiersi kätensä lapsen ympärille, Joaquim kiersi toisen kätensä myös Giannan ympärille.
Helpotus vaihtui pian raivoon, kun pelko muistutti itsestään ja alkoholin aromi tavoitti äidin nenän.
"Gianna", Joaquim vetosi, kun nainen sätti tytärtään kiivaasti italiaksi ja Valentina riisui kengät horjahtaen jalastaan ja pyöräytti silmiään.
"Questo non è il momento giusto", mies sanoi pehmeästi ja työnsi Giannan kauemmas. Nainen suki hiuksiaan rajusti, koko olemus turhautunutta vihaa väreillen.
"Cat, auttaisitko Valentinan kylpyhuoneeseen?" Tyttö näytti siltä, että voisi pian pahoin.

Valentina oli palannut kotiin.
Catriona painoi helpottuneena käden sydämelleen, ja jos hän olisi ollut yhtään ajattelevaisempi, olisi vetäytynyt takaisin makuuhuoneeseen.
Molemmat vanhemmat halaamassa lastaan näyttivät juuri siltä, miltä perheidyllin pitikin näyttää. Paitsi, että lapsi oli nyt toivottoman humalassa.
Yleensä hän osasi ennakoida vain satulassa, mutta tällä kertaa hän oli jo harppomassa lattian poikki lyhyillä jaloillaan.
"Tulehan tänne, kultapieni", hän totesi lempeästi, lähtien johdattamaan humalasta tokkuraista tyttöä kylpyhuoneeseen.

Joaquimin ja Giannan keskustelu oli kääntymässä riidaksi olohuoneessa, kun mies esti ex-vaimoaan seuraamasta kotiin palannutta tytärtä kylpyhuoneeseen.
Valentina hoiperteli Catin rinnalla ja yritti huitaista välinpitämättömästi pois äitipuolensa avun, mutta unohti sen joutuessaan kumartumaan kömpelösti pöntön ylle oksentaessaan rajusti. Juhlimisen ikäviä jälkiseurauksia.
Nino koputti hiljaa kylpyhuoneen ovenpieleen ja kurkisti sisään.
"Voinko auttaa?" hän kysyi olohuoneesta kuuluvan, vaimean riidan yli.

Valentinan olo oli ehkä itseaiheutettu, mutta Catriona ei voinut olla tuntematta myötätunnon pistosta tyttöä kohtaan. Tämän tempaus oli ollut hirvittävän, hirvittävän ajattelematon, ja aiheuttanut valtavasti huolta, mutta siitä huolimatta. Hän oli ollut joskus itse samassa tilanteessa.
"Kaikki hyvin", hän lohdutti tyttöä, pitäen hiukset poissa tieltä ja varmistaen, ettei tämä menisi kaatumaan ja loukkaamaan itseään.
Hänen oli vaikea kuvitella Addieta samaan tilanteeseen, mutta silti hän toivoi, että tytöllä olisi tarpeen tullen joku, joka pitelisi päätä.
Totta kai kiltti ja kultainen Nino tuli kysymään, voisiko auttaa.
"Siskollasi on hiukan huono olo", Catriona vastasi pehmeästi.
"Jonkinlainen vati tai ämpäri sängyn viereen. Ja jos viitsisit etsiä hänelle yöpaidan."

Nino katosi hetkeksi ja palasi mukanaan Valentinalle kuuluva, pehmeä toppi ja pari nukkumiseen tarkoitettuja trikooshortseja.
Sankaritar itse oli tyhjentänyt vatsansa ja valunut sitten puoliksi tiedottomana kyljelleen kylpyhuoneen lattialle, kasvot kalpeina ja vihertävinä kylmän hien alla. Nino siirtyi kylpyhuoneen puolelle oksennuksen aromista huolimatta ja sulki oven perässään hiljentääkseen riidan äänet.
Jollei äiti riidellyt isän kanssa, äiti riiteli Valentinan kanssa.
"Luuletko, että hän on kunnossa?"

Catriona sipaisi hiuksia pois hikiseltä otsalta.
"Kultapieni", hän kutsui tyttöä, kulmat huolestuneesti kurtussa.
"Ethän ole ottanut muuta kuin alkoholia?"
Valentina-ressukka ei näyttänyt hyvältä, mutta jo pelkkä alkoholi riittäisi hyvin varmistamaan kammottavan olon. Ainakin vatsa oli nyt tyhjä.
"Ei hätää", hän vakuutti Ninolle. Poikaparka.

Nino laski yöpaidan kylpyammeen laidalle ja kiersi kädet ympärilleen nojaten selkänsä kylpyhuoneen ovenpieleen.
Valentina näytti ajelehtivan tiedottomuuden rajamailla, vastaten Catin kysymykseen epämääräisellä muminalla, joka saattoi yhtä hyvin olla jotain aivan muuta kuin vastaus kysymykseen.
"Tarvitsetko apua?" Oli epätodennäköistä, että talossa nukuttaisiin enää tänä yönä. Riita olohuoneessa ei ollut loppumassa.

Epäselvä muminakin oli jonkinlainen reagointi.
Catriona silitti Valentinan hiuksia ja tarkisti, että tyttö hengitti kunnolla. Jonkun pitäisi valvoa loppuyö tämän vierellä, varmuuden vuoksi.
Hän nykäisi palan vessapaperia ja siisti tytön kasvot, ennen kuin vilkaisi tämän veljeä.
"Hän on vain juonut liikaa, kaikki on hyvin. Siirretään Valentina meidän huoneeseemme, hän saa nukkua siellä pahan olonsa pois."
Stellan ei tarvitsisi katsella isosiskoaan tällaisena.

Nino nyökkäsi ja katsahti sisartaan pettymystä tummissa silmissään. Joskus hän oli toivonut, että olisi voinut olla nuori, tehdä typeriä virheitä, olla vastuuton – mutta kuinka hän voisi? Valentinalla oli se rooli niin hyvin hallussa, ja äiti oli niin kiireinen ja stressaantunut, niin keskittynyt taistelemaan vallasta tyttärensä kanssa, että Nino pelkäsi Stellan jäävän jalkoihin.
Ja äiti tuntui kohtelevan häntä kuin toista vanhempaa perheessä, sysäävän vastuuta sisaruksista hänen hartioilleen.
Poika nosti pitkäraajaisen sisaren vaivattomasti syliinsä ja kantoi tämän omaan huoneeseensa. Olohuoneessa Gianna oli vajonnut sohvalle ja itki raastavasti Joaquimin sylissä.

Catriona nappasi yöpaidan mukaansa ja seurasi Ninoa pois kylpyhuoneesta. Hän vilkaisi kohti sohva, mutta käänsi sitten katseensa pois.
Joaquimilla ja Giannalla tulisi aina olemaan jotakin, josta hänet olisi suljettu pois.
Tavallisesti Ninolle kuuluvassa huoneessa hän hipaisi Valentinan otsaa ja alkoi sitten ujuttaa hyvinistuvaa mekkoa pois tämän yltä.
"Kiitos, Nino", hän totesi, vilkaisten poikaa.
"Sinunkin pitäisi yrittää nukkua nyt, kun siskosi on turvallisesti kotona. Kuinka voit?"

Nino perääntyi huoneensa laidalle laskettuaan Valentinan sängylleen. Cat saisi hoitaa vaatteiden vaihdon.
"Minä olen ihan kunnossa", poika lupasi suoden äitipuolelleen ystävällisen hymyn. Nyt ei tuntunut olevan sopiva hetki kertoa, kuinka hänen maailmansa oli särkymässä ja kuinka hän yritti kerätä rahaa muuttaakseen Itävaltaan rakastamansa tytön kanssa.
Valentina tuntui lipsuvan uneen, retkottaen velttona sängyllä, auttamatta lainkaan äitipuoltaan vaatteiden vaihdossa.
"Toivottavasti voitte viipyä hetken, kun nyt olette täällä."

Catriona vilkaisi Ninoa mietteliäänä, mutta laski sitten katseensa takaisin Valentinaan, jonka yltä yritti saada vaatekappaletta ujutettua.
"Sinä et tee tästä helppoa, kultapieni", hän puhahti pehmeästi eikä voinut olla ajattelematta niitä kertoja, kun oli itse ollut samanlaisessa kunnossa. Hän ei ollut ylpeä ajatellessaan sitä.
Lopulta hän sai pyjaman vaihdettua tytön ylle, niin että saattoi peitellä tämän kyljelleen heidän sänkyynsä.
Kaikki kääntyisi vielä hyväksi.
"Emmeköhän, minuakaan ei odoteta takaisin Englantiin aivan heti. Kuinka sinulla on muuten mennyt, Nino? On kulunut hetki siitä, kun viimeksi näimme."

Nino katsahti sisartaan, joka nukkui vailla syyllisyyttä hänen sängyssään, tiedottomana kaikesta aiheuttamastaan huolesta. Usein koko maailma tuntui kieppuvan hänen sisarensa ympärillä.
"Ihan hyvin, kai. Nat on muuttamassa perheineen takaisin Itävaltaan. Haluaisin muuttaa hänen kanssaan, mistä vanhemmat eivät ole kovin innoissaan", hän sanoi kohauttaen olkiaan ja painoi katseensa.
"Ehkä tapaat hänet huomenna."

Ninon tyttöystävä.
Catrionan sydän särkyi hieman kun hän ajatteli poikaa, joka todennäköisesti koki tunteet yhtä vahvasti kuin isänsä. Ollapa vielä nuori ja rakastunut - vaikka hän itse olikin tainnut olla vain nuori ja typerä.
"Olisi mukava tavata hänet", hän totesi, katsahtaen Valentinaa, joka tuntui nukkuvan rauhallisesti.
"Olet aina tervetullut asumaan ensin meidän luoksemme. Englannista ei ole pitkä matka Itävaltaan."

Nino soi äitipuolelleen lämpimän, hieman hämillisen hymyn. Ajatus Englantiin muuttamisesta oli houkuttava – vaikka eri maassa asuminen oli silti repiä hänet rikki. Kuinka usein he voisivat nähdä? Olla kasvokkain, koskettaa toisiaan?
Joaquim liittyi heidän seuraansa saatettuaan ex-vaimonsa nukkumaan aamun tunteja. Hän veti poikansa halaukseen, painoi suudelmat tämän poskille ja lähetti sitten Ninon nukkumaan Valentinan sänkyyn muutamalla portugalinkielisellä sanalla.
"Oletko kunnossa?" hän kysyi vaimoltaan ja istahti sängyn laidalle, silittäen Valentinan ylellisen paksuja hiuksia.

"Äkkiäkös siitä lentää viikonlopuksi puolin ja toisin", Catriona jatkoi, vaikkei ollut aivan varma siitä, kuunteliko Nino häntä. Ehkä poika oli vain liian kohtelias sanomaan, kuinka täydellisen typerä pelkkä ajatuskin oli.
Kuullessaan Joaquimin askeleet hän kohotti katseensa ja hymyili miehelleen väsyneesti.
"Kaikki hyvin", hän vakuutti, kun Nino oli mennyt ansaitulle levolleen.
"Kuinka Gianna voi?"

"Hän on uupunut", Joaquim vastasi ja kurtisti kulmiaan, kun katseli sammuneen unta nukkuvaa tytärtään. Hän oli helpottunut ja samalla peloissaan – miten hänen 14-vuotias lapsensa saattoi olla niin humalassa, että sammui? Mistä Valentina oli saanut alkoholia ylipäätään? Miksi tyttö oli juonut sitä?
"Heillä on ollut Valentinan kanssa vaikeampaa kuin olisin osannut aavistaakaan", mies sanoi ja hankasi väsyneitä kasvojaan.
"Sohva on vapaa, jos haluaisit nukkua hetken?"

Catriona tutki miehensä kasvoja ja silitti tämän polvea hellästi.
"Minulla on kaikki hyvin", hän vakuutti uudelleen. Hän pitäisi kyllä huolen itsestään, aikuinen nainen. Käpertyisi johonkin nurkkaan, jos väsymys viimein iskisi vasaralla päähän.
Hän katsahti Valentinaa ja kurtisti kulmiaan.
"Olen pahoillani. Ehkä sinun olisi hyvä jäädä tänne vähäksi aikaa?"

Joaquim kiersi käsivarren Catin hartioiden ympärille ja painoi suudelman tämän hiuksiin.
"En tiedä", hän vastasi. Kaikki tuntui sekavalta tällä hetkellä. Ehkä hän voisi vaatia Giannaa antamaan lapset hänelle kesäksi, ei vain muutamaksi viikoksi. Ehkä se tekisi lasten äidillekin hyvää, saada hetki lepoa ja etäisyyttä.
"Kuinka pian sinun pitää palata kotiin?"

Catriona puski päätään Joaquimin hartiaa vasten.
"Sitä voi miettiä myöhemmin, nyt sinäkin tarvitsisit lepoa", hän huomautti, silittäen toisella kädellään miehen polvea.
Kysymys sai hänet kurtistamaan kulmiaan.
"En ole miettinyt", hän myönsi melkein pahoillaan.
"Ei minulla vielä kiire ole."

"Ehkä voimme yrittää lomailla täällä hetken", Joaquim ehdotti. Kaiken vanhemmuuskriisin keskellä.
"Kun nyt olemme täällä." Matka oli ollut kallis, olisi hyvä ajatus ottaa siitä ilo irti. Ehkä he voisivat kierrellä Bangkokia, käydä markkinoilla, tehdä ostoksia ja matkustaa syvemmälle maahan, käydä paratiisirannoilla päivinä, jona taivas ei kaatanut vettä kuin saavilla.

"Mmm, ehdottomasti", Catriona vakuutti, vaikkei voinutkaan mitään sille, että tunsi olonsa kipeän hermostuneeksi. Joaquimin perheellä oli huono olla, eikä hän voinut tehdä asialle mitään.
"Mutta rakas, sinun pitäisi yrittää nukkua. Menisit hetkeksi sohvalle, minä voin vahtia Valentinaa sillä välin."
Joaquim oli joutunut pelkäämään tyttärensä puolesta monta vuorokautta, sellainen uuvutti.

"Hyvä on", mies myöntyi lopulta ja painoi suudelman Catin otsalle, ennen kuin nousi ja vaelsi raskain askelin olohuoneen puolelle nukkuakseen edes pienen hetken upottavalla, vaalealla sohvalla.
Ikkunoiden takana musta oli vaihtunut kuin huomaamatta kalpeaksi harmaaksi ja sitten kullaksi, kun aurinko nousi ja kimmelsi kaupungin ikkunoista, sai trooppiset kasvit kurkottelemaan kohti valoa.
Stella oli ensimmäisenä ylhäällä. Vaelsi nukkuvien joukossa kuin Prinsessa Ruususen linnassa, hiukset unesta riehaantuneina. Nino nukkui sikeästi, isä oli tiedottomana sohvalla. Äidin makuuhuoneessa oli hiljaista. Tyttö kurkisti veljensä huoneeseen.

Catriona oli valunut istumaan lattialle, nojaten selkäänsä sängyn laitaa vasten. Aina silloin tällöin hän oli pakottanut itsensä ylös ja vaeltanut levottoman ympyrän huoneessa, tarkistanut, että Valentina tosiaan vain nukkui eikä ollut vajonnut syvempään tajuttomuuteen.
Hän alkoi ymmärtää, miltä vanhemmista oli täytynyt tuntua hänen ollessaan typerä.
Pienet askeleet saivat hänet kohottamaan katseensa.
"Huomenta, kultapieni", hän toivotti Stellalle ja ojensi käsivarsiaan, kutsuen tyttöä halaukseen.
"Siskosi tuli yöllä kotiin."

"Huomenta", Stella tervehti ja hieraisi kasvojaan. Hän kiersi kätensä Catin vyötärölle ja katsahti sikeästi nukkuvaa Valentinaa, joka oli saanut koko perheen sekaisin. Siskolla tuntui olevan sellainen vaikutus ihmisiin.
"Tuletko uimaan?" hän kysyi toiveikkaasti. Ulkona ei edes satanut tällä hetkellä, eikä näin aikaisin aamulla lämpötilakaan ollut vielä kiivennyt yli kolmeenkymmeneen.

Catriona halasi tytön tiukasti syliinsä ja painoi suukon tämän vivahteikkaisiin hiuksiin.
Hän todella toivoi, että olisi voinut vastata ehdotukseen myöntävästi.
"Me voimme mennä uimaan, kunhan muut ovat heränneet", hän lupasi tytölle.
"Sisarellasi voi olla vähän huono olo kun hän herää, joten on parempi, että olen täällä."

Stella huokasi haikeasti ja katsahti sikeästi nukkuvaa sisartaan.
"Ehkä myöhemmin", hän sanoi olkapäät painuen ja vaelsi äänettömin, paljain jaloin keittiöön laittamaan paahtoleipää aamupalaksi, myös Catille. Ruhtinaallisella kerroksella maapähkinävoita.
Joaquim havahtui pian sohvalta, kenties vanhemman kuudennella aistilla, ja hieroi väsyneitä kasvojaan. Hän suki hopeisia, pöyheitä hiuksiaan kurkistaessaan Ninon huoneeseen.
"Huomenta, miten voit?" hän kysyi Catilta juuri, kun Stella toi naiselle lautasen ja työnsi siivun paahtoleipää päättäväisesti myös isänsä suuhun.

Catriona taiteili kasvoilleen hymyn, kun Joaquim kurkisti sisään.
"Huomenta rakas, olisit sinä voinut vielä jatkaa uniasi", hän vetosi. Vaikka iltaan saakka, jos häneltä olisi kysytty. Varsinkaan kun ei voinut koskaan tietää, milloin mies tempaistaisiin taas töihin.
Hän hymyili kiitollisena Stellalle ottaessaan lautasen vastaan. Milloin he olivat edes viimeksi syöneet? Vihreät kissansilmät verestivät väsymyksestä, eikä vaalea iho antanut lainkaan anteeksi tummia silmänalusia.
"Kaikki on hyvin."

Kaikki ei näyttänyt olevan hyvin.
"Mitä jos yrittäisit nukkua hetken?" Joaquim ehdotti ja pörrötti hellästi Stellan hiuksia, kun aamuisin epäinhimillisen virkeä, energinen tyttö viuhahti taas ulos ovesta.
"Sohva on vapaa, ja mahdut Valentinankin viereen", hän sanoi.
"Voin myös viedä hänet omaan huoneeseen, ja voisit nukkua rauhassa."

Catriona hieraisi kasvojaan ja hymyili väsyneesti.
"Lupasin, että voisimme käydä Stellan kanssa uimassa", hän vastasi, ja haukkasi hieman tokkuraisen palan paahtoleivästään. Maapähkinävoi yritti takertua kitalakeen.
"Jos olet varma, ettet tarvitse enempää lepoa, ehkä sinä haluaisit tehdä sen?"
Pieni hetki isälle ja tyttärelle.

Joaquim pudisti päätään ja istahti sängyn laidalle, silittäen Catin hiuksia.
"Jään huolehtimaan Valentinasta. Minun pitää keskustella hänen kanssaan, kun hän tokenee tarpeeksi", mies sanoi.
Nino kuulosti heränneen. Stella puhui veljelleen tohkeissaan italiaksi, äänensävystäkin päätellen houkutellen unista veljeään seuraksi katolla olevalle uima-altaalle. Hetkeä myöhemmin ovi kävi ja asuntoon laskeutui hiljaisuus.
"Nuku vain hetki, querida."

Catriona kipristi varpaitaan, sydän hakkasi levotonta rytmiä, joka ei halunnut asettua. Lähetti kehoon viestin siitä, että nyt oli joko taisteltava tai paettava, vaikka se todellisuudessa olisi tarvinnut vain lepoa. Hän alkoi epäillä, asettuisiko keho enää koskaan aloilleen.
"Hänellä on varmasti järkyttävän huono olo", hän totesi katsahtaen teinityttöä melkein säälivästi. Typerä, typerä päätös, mutta sellaisia teinit kai olivat.
Saattoiko hän tuomita, kun oli itse aikuisenakin edelleen vastuuton?
Hän katsahti Joaquimia huolissaan.
"Oletko sinä kunnossa?"

"Minulla on kaikki hyvin", Joaquim vakuutti ja katsahti nukkuvaa tytärtä, silittäen tämän hiuksia. Oliko Valentina käyttäynyt näin ennenkin? Tyttö oli vasta 14, täysi lapsi.
"Kävisit edes tähän pitkäksesi", hän ehdotti taputtaen sänkyä nukkuvan tytön vieressä. Ihmiskeho tarvitsi lepoa pitkän matkan jälkeen.

Catriona kurtisti kevyesti kulmiaan ja sipaisi Joaquimin poskea. Hän todella toivoi, että miehellä oli kaikki hyvin. Niin hyvin, kuin tässä tilanteessa ylipäätään saattoi olla.
Hän kömpi jaloilleen ja painoi suukon miehensä hiusten joukkoon.
"Voin mennä hetkeksi sohvalle", hän vastasi ja sipaisi sormet läpi hopeisista hiuksista. Hän epäili, ettei saisi nukuttua, mutta ainakin hän voisi yrittää antaa Joaquimille mielenrauhan väittämällä torkkuneensa hetken. Hän olisi halunnut juoksemaan, mutta se ei tainnut olla kovinkaan virkistävä kokemus näissä lämpötiloissa.

Iltapäivän tullen Valentina heräsi vihdoin vain todetakseen, kuinka epämiellyttävä kokemus krapula oli. Eikä pitkä, kiivas, tulinen huuto äidiltä helpottanut sitä, mutta lohduton, pettynyt ja epätoivoisen huolestunut keskustelu isältä ei ollut paljoa miellyttävämpi.
Vanhemmat vierailivat vuorotellen kylpyhuoneessa, jonka lattialla teinityttö makasi kylmän hien peitossa.
Stella oli raahattu pois uima-altaasta, saapuvan rankkasateen tieltä, ja nyt tyttö oli unohtunut lukemaan. Nino oli sulkeutunut tyttöjen huoneeseen yhdessä itävaltalaisen tyttöystävänsä kanssa, kun äidin vahtiva silmä ei ollut vaatimassa ovea pidettäväksi auki.
"Kuinka voit?" Joaquim kysyi istuen Catin viereen.

Catriona oli tullut siihen tulokseen, että auttaisi varmasti parhaiten pysymällä poissa tieltä.
Hän oli yrittänyt nukkua hetken sohvalla, mutta todennut olevansa kykenemätön nukahtamaan. Ehkä hänen sisäisen kellonsa viisarit olivat vain päättäneet alkaa pyöriä päämäärätöntä  ympyrää. Niin kuin hän itsekin.
Hän olisi halunnut lähteä ulos, vaikka sade hakkasikin ikkunoita vasten hämmästyttävällä voimalla. He olivat tainneet joskus suudella sellaisessa sateessa Joaquimin kanssa, vesi oli kastellut paidan läpimäräksi.
Hän havahtui miehen ääneen ja hymyili väsyneesti, kömpien istumaan sohvannurkasta, johon oli vajonnut.
"Hyvin", hän vastasi ääni käheänä ja katse hieman lasittuneena.
"Onko Valentina kunnossa?"

"Krapulassa", Joaquim vastasi ja sukaisi sormet läpi hopeisista hiuksistaan. Tuulettimista ja ilmastoinnista huolimatta ilma tuntui kostelta ja yritti takertua ihoon.
"Et näytä hyvältä, querida. Mennään lepäämään hetkeksi", hän sanoi, tarttui Catin käteen ja veti naisen ylös taluttaakseen tämän mukanaan Ninon huoneeseen, joka oli luovutettu heille. Mies työnsi oven kiinni.
"Voisin laittaa kohta ruokaa, mutta kenties voimme ottaa päiväunet ennen sitä?"

Catriona irvisti myötätuntoisesti.
"Toivottavasti hän muistaa kammottavan olon ja jättää tämän tähän", hän huomautti ja hieraisi silmiään.
"Väsyttää vähän, mutta ei kai se ole mikään ihme."
Joaquimin ei tarvinnut huolehtia tyttärensä lisäksi vielä hänestäkin. Hän kömpi jaloilleen ja puristi miehensä kättä.
"Päiväunet ovat varmasti hyvä ajatus. Onhan sinulla kaikki hyvin?"

"Minulla on kaikki hyvin", Joaquim vakuutti ja istutti Catin Ninon sängylle, jonka oli pedannut kevyesti Valentinan kömmittyä sängystä kylpyhuoneen lattialle. Hän istahti naisen viereen ja naksautti tuulettimen uudelleen päälle, ennen kuin kömpi peremmälle sänkyyn ja kellahti kyljelleen. Mies veti vaimonsa mukanaan, joskaan ei halannut tätä syliinsä kuten normaalisti kuumuuden tähden. Sen sijaan hän silitti naisen kylkeä ja selkää, hieroi niitä hellin liikkein, silitti punaisia hiuksia.

Catriona tutki Joaquimin kasvoja hetken, mutta tuli siihen tulokseen, että uskoisi miestä tällä kertaa. Ainakin tämä oli nyt perheensä luona, lähellä lapsiaan. Ehkä vierailusta voisi vielä jäädä myös iloisia muistoja, sitten kun Valentina olisi toennut krapulastaan.
Hän olisi halunnut kömpiä miehensä kainaloon niin kuin kotona, mutta kuumuus olisi varmasti tukahduttanut heidät molemmat. Sulattanut lätäköksi sängylle.
Hän malttoi olla hiljaa hetken.
"Kuinka Gianna voi?"

"Luulen, että hän on melko stressaantunut", Joaquim vastasi kieräyttäen Catin vatsalleen, jotta saattoi hieroa naisen selkää paremmin.
"Hänen työnsä on vaativaa, ja ilmeisesti Valentinan kanssa on ollut enemmänkin hankaluuksia, joskaan hän ei ole ennen kadonnut näin tai tullut humalassa kotiin." Joskus Gianna syytti häntä siitä, että jätti äidin yksinhuoltajaksi kolmelle lapselle. Se tuntui kohtuuttoman epäreilulta. Gianna oli halunnut eron, Gianna vaati lapset itselleen, Gianna muutti toiseen maahan eikä suostunut hänen pyyntöihinsä ottaa lapset luokseen. Saattoiko hän silti olla riittämätön isä, joka ei kantanut vastuutaan?

Catriona taittoi käsivarret eteensä ja nojasi päänsä niitä vasten, niin että saattoi katsella Joaquimia pää hieman kallistuneena. Hiljainen ynähdys karkasi huulilta, kun sormet löysivät pitkän lennon jäljiltä erityisen jumissa olevan lihaksen.
Hieronta rauhoitti hälytystilassa olevaa kehoa.
"Ehkä lapsille tekisi hyvää tulla vähän pidemmäksi aikaa Englantiin", hän pohti ääneen, vaikka Gianna tuntuikin olleen sitä vastaan.
"Nino mainitsi tyttöystävänsä kun juttelimme pikaisesti."

"Yritän ylipuhua Giannan siihen", Joaquim vastasi ja nosti Catin paitaa ylemmäs niin, että saattoi hieroa selkää kunnolla.
Hän pelkäsi Giannan tuntevan itsensä huonoksi äidiksi tai hänen syyttävän naista sellaiseksi vaatimalla lapsia itselleen pidemmäksi aikaan. Ehkä nainen tunsi itsensä huonoksi äidiksi, riittämättömäksi venyessään vaativaan, aikaavievään työhön ja kolmelle lapselle.
"Kyllä, Nino on menettänyt sydämensä perinpohjaisesti Natille." Pojille taisi käydä niin tyttöjen kanssa, joiden kanssa nämä menettivät neitsyytensä.
"Olemme käyneet painokkaita keskusteluja tulevaisuudesta."

Se voisi tehdä kaikille hyvää. Vaikka Catriona ei voinutkaan väittää olevansa perhe-elämän asiantuntija, ei ainakaan perheen aikuisena osapuolena. Mutta Joaquim saisi viettää aikaa lastensa kanssa, ja Gianna saisi hetken aikaa hengittää, Ainakin, jos tilanne Valentinan kanssa oli tosiaan päässyt tulehtumaan.
Hän ynähti uudelleen ja antoi silmiensä painua kiinni.
"Ehdotin, että hän voisi aina ensin muuttaa meidän luoksemme. Ennen kuin ryntää suoraan kokonaan uuteen maahan... Itävalta on lähempänä."

"Minäkin toivoisin sitä", Joaquim vastasi. Gianna tuntui vastahakoiselta päästämään irti lapsista edes kesäloman ajaksi.
"Hän voisi opiskella Englannissa samalla." Ja jos Nino oli päättänyt vakaasti muuttaa Itävaltaan, opiskelisi sitten siellä. Nyt pojan prioriteettina oli Nat, nuori rakkaus ja surffaus. Mies pelkäsi pojan huomaavan vuosien päästä, että oli päätynyt aivan toiselle kurssille elämässään kuin olisi halunnut.
"Yritän suostutella Giannan siihen, että lapset voisivat tulla luoksemme kahdeksi kuukaudeksi. Jos se sopii sinulle."

"Tietenkin sopii", Catriona vakuutti ilmastoinnin ja väsymyksen kähentämällä äänellä. Totta kai Joaquimin lapset olisivat tervetulleita heidän luokseen, niin pitkäksi aikaa, kuin olisi tarvis. Jos maailma heittäytyisi jälleen yhden katastrofin riepoteltavaksi, he keksisivät kyllä jotakin.
"Nino on menettänyt sydämensä täysin. Oliko sinulla samanlaista ensirakkautta?"
Hän kurtisti mietteliäästi kulmiaan.
"Tahtoisitko, että minä puhuisin Giannan kanssa?"
Vaikkei hän ollutkaan varma, olisiko uudesta vaimosta mitään apua ex-vaimon kanssa käytävään keskusteluun.

"Ei yhtä pitkäaikaista", Joaquim sanoi. Hänellä oli ollut osansa teini-iän tyttöystävistä, mutta ei samanlaista suhdetta kuin Ninolla oli Nataliensa kanssa. Hän oli uskonut pitkään, että Gianna oli hänen elämänsä rakkaus, mutta niin ei ollut tarkoitettu.
Hän toivoi, että Cat olisi hänen kumppaninsa loppuelämäksi.
"En tiedä, olisiko siitä apua", hän vastasi anteeksipyytävästi. Gianna ei suhtautunut erityisen lämpimästi Catiin, varsinkaan tässä mielentilassa.
"Sinun pitäisi yrittää nukkua hetki", mies kannusti jatkaen selän hierontaa.

Catrionan kalpeaksi käyneillä huulilla häivähti hymy.
"Sinä olit varmasti aivan hurmaava tummine silminesi. Olen varma, että tytöt olivat aivan hulluina sinuun. Minä olisin ollut..."
Hän oli vain tainnut jättää koko teini-iän söpöilyn väliin ja hypännyt suoraan valmentajansa sänkyyn. Eikä se ollut päättynyt hyvin, vaikka Addie olikin paras asia, jonka hän oli elämässään tehnyt. Hän olisi vain voinut olla hieman vanhempi. Vähemmän itsekäs.
Hän haki mukavamman asennon ja köyristi selkäänsä kevyesti hierontaa vasten.
"Olet ehkä oikeassa. En aina osaa pitää nenääni poissa asioista, jotka eivät minulle kuulu."

"Tämä on vain vaikea tilanne", Joaquim vastasi pehmeästi ja kuljetti kättään naisen lapaluilla, valui alas selkärankaa ja avasi hellästi alaselän ja ristiselän lihaksia.
Ehkä hänen olisi pitänyt käydä koputtelemassa viereisen makuuhuoneen ovella, varmistaa Ninon käyttäytyvän kuin herrasmies, mutta hän ei raaskinut. Yhteinen aika oli kallista, ja hän suhtautui kieltämättä epäreilusti eri tavalla poikaansa ja tyttäriinsä.
Hän olisi mielellään suojellut tyttäriensä lapsuutta ja koskemattomuutta vaikka kolmekymmentävuotiaaksi, mutta oli puristanut Ninon olkaa onnitellen, kun poika oli kertonut hänelle edenneensä suhteessaan.
"Huomenna voisimme käydä jossain."

Tuntui hämmästyttävältä, että he olivat tulleet pyyhkäistyksi pois kotoa, toiselle puolelle maailmaa. Kun kaikki oli vasta alkanut asettua omiin uomiinsa.
Ehkä oli typerää haaveilla lapsesta, kun kahdenkeskiset hetket olivat muutenkin kovin vähissä. Tällaiset hitaat hetket, jolloin saattoi vain hieroa toisen selkää.
Ylikierroksilla oleva keho alkoi viimeinkin antaa myöten levolle.
"Mmmh", Catriona myönsi unisesti.

Joaquim hiljeni auttaakseen vaimoaan nukahtamaan ja saamaan kauan kaivattua lepoa. Sen sijaan hän jatkoi hierontaa, kohottautui hitaasti istumaan ja omisti toisen käden hieromaan selkää, toisen silittämään käsivarsia, niskaa, villejä hiuksia.
Hän oli tehnyt samaa lapsilleen nukuttaessaan näitä, mutta ainakin metodi oli toiminut silloin. Cat ei ollut tottunut pitkiin matkoihin samoin kuin hän, mies pelkäsi, ettei myöskään paahtavaan, kosteaan ilmastoon. Väsymys ei ainakaan helpottaisi oloa.

Catriona ei ollut koskaan ollut hyvä nukkumaan. Jo vauvana hän oli pitänyt vanhempiaan hereillä, ja lapsena hän oli joutunut unikouluun valvottuaan useamman yön putkeen - jo silloin hän oli reputtanut. Aikuisena hänen unirytminsä ei ollut muuttunut lainkaan sen paremmaksi, vaan hän saattoi ensin valvoa muutaman yön ja sitten nukkua päivän, tai pärjätä useamman viikon nukkumalla muutaman tunnin pätkissä pitkin vuorokautta.
Nyt kerääntynyt univelka, matkan ja kuumuuden tuoma uupumus ja hellä kosketus olivat kuitenkin riittävästi vaivuttamaan hänet uneen.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Deep in my heart there's a trembling question   Su Elo 05, 2018 4:17 pm

23. kesäkuuta 2018, aamu, Whattana, Bangkok

Seuraava aamu valkeni kaikin puolin valoisampana.
Kaupungin humina kiihtyi auringon nousun myötä ja ainakin hetken maailma kylpi kultaisessa, hohtavassa valossa. Se houkutteli yhden jos toisenkin aloittamaan aamuaan kerrostalon katolle rakennetun uima-altaan partaalla. Turkoosinsiniseen uimapukuun ja uimalaseihin sonnustautunut Stella sukelteli hohtavassa, sinisessä vedessä, ja Joaquim istui kahvikupin kanssa altaan laidalla, jalat virkistävältä tuntuvassa vedessä rauhassa polskien.
Nino ja Nat, hoikka, aurinkoinen tyttö, jolla oli pitkä, vaalea ponihäntä, auringosta riehaantuneita pisamia ja erikoisen vinot, vihreät silmät, istuivat vierekkäin yhdessä intiimin, pienehkön katon aurinkotuoleista, trooppisten ruukkukasvien varjossa, käsi kädessä ja toisilleen hiljaa puhuen.
Jopa Valentina oli saatu ylös sängystä ennen puolta päivää. Muodikkaisiin bikineihin ja suuriin, tummiin aurinkolaseihin pukeutunut tyttö istui isänsä vieressä, nojaten päätään turvallista olkapäätä vasten. Mieli maassa menetetystä puhelimesta.

Kun Catriona oli kerran saanut unenpäästä kiinni, hän ei ollut jaksanut herätä enää saman vuorokauden puolella. Hänellä oli epämääräinen muistikuva havahtumisesta jossain vaiheessa yötä, mutta koska ajantaju oli kadonnut sisäisen kellon sanottua sopimuksensa irti, hän ei voinut olla täysin varma, milloin se tarkalleen oli tapahtunut.
Ilmeisesti nyt elettiin seuraavan päivän aamua, tai niin hän ainakin todella toivoi. Hän irvisti peilikuvalleen ja kävi suihkussa toivoen, että se saisi hänen olonsa tuntumaan vähemmän joltakin, joka oli ryöminyt ojanpieleen jäätyään auton yliajamaksi.
Toinen vilkaisu peiliin suihkun jälkeen sai hänet irvistämään uudelleen.
Ehkä riittävän suuret aurinkolasit auttaisivat piilottamaan pahimman.
Yritettyään sukia täysin villiintyneet hiuksensa ojennukseen hän suuntasi katon uima-altaalle. Kevyen kesämekon kukkakuvioitu kangas tuntui liimautuvan heti kiinni ihoon.

"Bom dia, meu amor", Joaquim tervehti nähdessään Catin saapuvan. Mies oli pukeutunut pariin shortseja ja valkeaan, kevyeen puseroon, jonka hihat oli rullattu ylös. Kuumuus tuntui kotoisalta, hyväili ihoa. Makea, kuuma tuuli pörhötti hopeisia hiuksia.
"Oletko syönyt aamupalaa?" hän kysyi ojentaen kättä vaimoaan kohti. Valentina riisui aurinkolasit altaan laidalle ja pulahti sulokkaasti viileältä tuntuvaan veteen sisarensa seuraksi.

Nähdessään Valentinan nojailevan rentona isänsä hartiaan Catriona harkitsi hetken, voisiko kääntyä ympäri ja palata takaisin asuntoon, antaa perheelle hetken omaa aikaa.
Hän ei selvästikään ollut tarpeeksi nopea.
"Huomenta", hän tervehti käheästi. Hän asteli miehensä vierelle ja kumartui painamaan suukon hopeisten hiusten joukkoon ennen kuin istui varovasti altaan reunalle. Hän keräsi helman syliinsä ja upotti jalkansa veteen.
"En vielä, heräsin vasta. Saitko sinä nukuttua... yöllä?"

"Nukuin oikein hyvin", Joaquim vakuutti ja katseli tyttäriään, jotka telmivät sinisessä vedessä. Joskin telmiminen näytti olevan enemmänkin provosointia, jolla Stella yritti saada sisaren leikkimään kanssaan.
"Gianna lähti töihin. Me voisimme käydä huomenna Chatuchak Marketissa ostoksilla", mies sanoi viitaten Bangkokin kuuluisimpaan ja valtavimpaan viikonlopputoriin.
"Tänään voisimme lähteä ulos lounaalle ja käydä kävelemässä kaupungilla, mitä tuumit?"

Heidän katolleen ei mahtuisi aivan yhtä hulppeaa uima-allasta. Kahluuallas, ehkä, sellainen, jossa yksi ihminen saattoi istua kerrallaan. Tai George, jos sillä olisi ollut pääsy kattoterassille.
Stellan tapa härnätä isosiskoaan leikkimään toi hänelle elävästi mieleen Elviksen. Hän kaipasi heidän kissojaan jo nyt, niistä oli hämmästyttävän paljon seuraa.
"Se kuulostaa hyvältä", Catriona vastasi, nojautuen paremmin Joaquimin kylkeen. Hän tunsi olonsa edelleen uupuneeksi, mutta olisi ollut typerää olla käyttämättä tilaisuutta hyväkseen ja vain nukkua asunnolla.
"Ainakaan nyt ei sada."

"Harvinaista herkkua", Joaquim naurahti ja loi varoittavan katseen nuorempaan tyttärensä, joka lipui heitä kohti pintaa pitkin. Hän oli kuullut tarinoita siitä, miten tyttö oli tempaissut lastenhoitajan altaaseen kaikki vaatteet päällä.
"Ehkä voisimme lähteä hakemaan aamupalaa, mutta voit toki jäädä tänne, jos olet väsynyt", hän ehdotti ja polskaisi jalallaan vettä Stellan päälle.

Virnistys nyki Catrionan suupielessä, kun hän katseli veden alla pienen delfiinin lailla lipuvaa Stellaa. Jos olo ei olisi ollut niin nuutunut, hän ei olisi lainkaan pahastunut pienestä pulahduksesta altaaseen. Vaikka sitten vaatteet päällä, vaikka ilmaan tiivistynyt kosteus taisi tehdä vaatteiden kuivattamisesta melkoisen operaation.
"Minulla on kaikki hyvin", hän vakuutti, roiskautti vettä Stellan päälle toisella jalallaan Joaquimin esimerkkiä seuraten ja painoi suudelman miehen poskelle.
"Haetaan aamupalaa."

"Oi, pombinhos", Joaquim kutsui naurua äänessään ja viittasi Stellaa Ninolle, "cuide da sua irmã."
Valentina oli kohottautunut altaasta ja vajonnut aurinkotuolille nauttimaan edes hetkellisestä auringosta.
Hän kohottautui jaloilleen ravistaen vettä jaloistaan, kun perheen nuorimmainen sukelteli kohti laatoitettua pohjaa. Ehkä hän löytäisi samalla Stellalle sopivan uimalelun.
"Mennään", hän sanoi vaimolleen kiertäen käsivarren tämän vyötärölle.
Hän poimi sisältä puhelimen, vara-avaimet ja lompakon shortsiensa taskuun, ennen kuin johdatti Catin alas kadulle, missä kuuma kosteus löi vasten kasvoja ja kaupungin kiihkeä, humiseva, hälisevä syke soi korvissa.

Olikohan Stella jo uppoutunut takaisin Seabornin maailmaan? Hänen olisi ehdottomasti yritettävä saada äänikirja käsiinsä, hän voisi kuunnella sitä vaikka juostessaan. Joaquimin nuorimmainen toi hänen mieleensä pikkuisen merenneidon sukellellessaan sulavasti altaassa.
Joaquimin poimiessa puhelimensa Catriona tuli ajatelleeksi, että ehkä hänen olisi paras ilmoittaa jollekulle perheestään, missä hän oli. Etteivät nämä huolestuisi turhaan. Taas.
Mutta sen ehtisi tehdä myöhemminkin.
Kaupungin kostea kuumuus ja lukuisat äänet tuntuivat iskeytyvän melkein fyysisinä häntä vasten. Mutta Joaquimin lapset asuivat täällä, hän tottuisi kyllä tähän kaikkeen. Eikö niin?
"Minne olemme menossa?"

"Hakemaan sinulle ruokaa", Quim vastasi naurahtaen ja ohjasi Catin talon vartioidun etupihan laitaan parkkeeratun skootterin luo. Nino tuskin pahastuisi, jos he lainaisivat sitä hieman. Gianna ei ollut koskaan innostunut kaksipyöräisistä kulkuneuvoista, mutta ne olivat kätevimpiä tällaisissa ympäristöissä.
Mies ojensi vaimolleen kypärän, heitti jalkansa penkin yli ja taputti sitä takanaan, merkkinä Catille kiivetä kyytiin.
"Voin myös esitellä sinua vähän kaupunkia." Tai ainakin Watthanan kaupunginosaa.

Skootteri sai riemastuneen hymyn kohoamaan Catrionan kasvoille, pyyhkien osan uupumuksesta mennessään.
"Tulee muistoja mieleen", hän huomautti katsellessaan kulkuvälinettä, jonka yhdistämistä Bangkokin liikenteeseen joku suuremmalla määrällä itsesuojeluvaistoa varustettu olisi saattanut kavahtaa.
Catriona oli aina ollut hyvin seikkailunhaluinen.
"Olin hyvin pettynyt, kun et aikanaan tullut hakemaan minua lentokentältä tällaisella", hän jatkoi naurahtaen tarttuessaan kypärään.
"Se olisi ollut hyvin jännittävää."
Hän nykäisi kypärän päähänsä, kipusi miehensä taakse ja kietoi käsivartensa tämän vyötärölle.

"Ehkä olisi pitänyt sitoa matkalaukkusi perään ja toivoa, ettei se kaadu matkalla", Joaquim ehdotti, taputti Catin kättä ja suunnisti rohkeasti Asokin aseman alla kulkevalle tielle, jolla suihki autoja, vihreäkeltaisia takseja, tuktukeja ja skoottereita ja moottoripyöriä, jotka puikkelehtivat isompien ajoneuvojen lomassa aina liikenteen tukkeutuessa. Risteykset näyttivät melkein itsetuhoisilta, liikenteen sekalaisen virran vyöryessä jokaisesta suunnasta röyhkeällä etuoikeudella.
Hän voisi ajeluttaa Catin lähialueen ympäri ja antaa naisen maistella Bangkokin tuntua skootterin selästä.
Lämpö makasi asfaltin päällä, pakokaasun, kaupungin makean eksotiikan ja kadunvarsilla olevien roskasäiliöiden hajut sekottuivat toisiinsa. Torvet soivat teillä epävireisessä kakofoniassa, katujen varsilla katumyyjät työnsivät ruokakärryjä myyden kaikkea tuoreista hedelmistä perinteisiin thaimaalaisiin katuruokiin ja paahdettuihin torakoihin vartaissa.
Joaquim kaarsi skootterin kadunvarteen, painoi sen jalan alas ja riisui kypärän päästään.
"Tässä on kluay todia, rotia ja kao niew ma muangia", hän esitteli Catille palatessaan naisen luo katumyyjän kärryltä. Hän ojensi naiselle tikkuihin työnnettyjä, uppopaistettuja pikkubanaaneja, ohueen, paistettuun taikinaan käärittyjä ja suklaakastikkeella valeltuja banaanikuutioita sekä lempijälkiruokaansa Thaimaassa, tuoretta mangoa pehmeän, kookoskermalla makeutetun riisin kanssa.

Catriona oli aina pitänyt itseään yllytyshulluna ja jossain määrin itsesuojeluvaiston puutteesta kärsivänä. Hän oli kuitenkin kenttäratsastaja, ja hän uskalsi väittää melko varmasti, ettei kukaan sen ammatin itselleen valinnut voinut olla aivan täysipäinen, mitä kyseisiin ominaisuuksiin tuli.
Silti hän huomasi kietovansa käsivartensa tiukemmin miehensä ympärille, kun yhtäkkiä hyvin suojattomalta tuntuva skootteri puikkelehti kaoottisen liikenteen keskellä.
Samaan aikaan jännitys kupli vatsanpohjassa niin kuin ensimmäisille kerroilla, kun hän oli vieraillut miehen luona.
Edes kypärä ei saanut villejä hiuksia rauhoittumaan, vaan kiharat syleilivät vapauttaan entistä riemukkaammin vapautuessaan sen alta.
Hän loi melkein epäilevän katseen Joaquimin tuomisiin, mutta ojensi kuitenkin kätensä.
"Ei ötököitä?"

Joaquim nauroi ja suukotti naisen ohimoa.
"Ei ötököitä. Niitäkin on myynnissä, jos haluat maistaa", hän lupasi ja poimi tikkuun palan mangoa, suosikkihedelmäänsä.
"Mutta älä huoli, en ole sekoittanut niitä salaa ruokaasi." Vaimojen traumatisointi ei kuulunut hänen tavoitteisiinsa elämässä. Hän poimi myös yhden uppopaistetuista pikkubanaaneista ja haukkasi sitä kuin näyttääkseen sen olevan turvallinen.

Catriona esti vain vaivoin irvistystä kohoamasta kasvoilleen.
"Taidan jättää väliin ", hän vakuutti, ja Joaquimin esimerkin rohkaisemana maistoi yhtä pienistä... asioista.
Banaania. Uppopaistettua banaania.
Tuttu maku sai hymyn nykimään suupieliä ylöspäin.
"Olet tarjonnut näitä minulle ennenkin."

"Todennäköisesti", Joaquim vastasi naurahtaen ja kiersi käsivarren naisen vyötärölle nojaten kevyesti skootterin penkkiin. Hän keihästi tikkuunsa toisen palan mangoa ja antoi sen makeuden sulaa kielelleen. Miten hän ikävöi tuoreita hedelmiä – oikeasti tuoreita tropiikin makuja.
"Ajattelin, että voisimme katsoa tarjouslentoja etelään ylihuomiselle tai tiistaille. Rannat, saaret ja sademetsät ovat kauniita sadesäälläkin."

Catriona muisti ainakin yhden asian, jota oli aina rakastanut trooppisessakin kuumuudessa - tuoreen mangon maku. Se yhdistyi vahvasti Joaquimiin, hän oli maistanut tuoretta mangoa ensimmäisen kerran matkustettuaan tapaamaan miestä paikkaan, jonka nimeä hän ei enää voinut muistaa.
Mutta hän muisti, miltä tuoreen hedelmän mehu maistui toisen huulilta maistettuna.
Muisto sai hänet kurottautumaan hamuamaan Joaquimin huulia.
"Täydellistä."

Joaquim vastasi suudelmaan koskettaen Catin poskea. Suojaisat, hiljaisemmat paratiisirannat Thaimaan eteläkärjessä olisivat huomattavasti romanttisempi ympäristö kuin Bangkokin ruuhkaiset, rähjäiset kadut.
"Voisimme ottaa lapset mukaan, jos se sopii sinulle?" hän kysyi ja kannusti Catia syömään, poimien itselleenkin palan rotia, rapeaan taikinaan käärittyä banaania rikkaalla suklaakastikkeella.
"Tai ainakin tytöt, jos Nino ei raaski erota tyttöystävästään."

Catriona malttoi syödä toisen banaanin ja haukata uuden palan mangoa, ennen kuin hän kurottautui hapuilemaan uutta suudelmaa.
"Totta kai sopii", hän vakuutti, ja laski katseensa poimiakseen itselleen sitä-jotakin-jonka-nimen-hän-oli-jo-unohtanut. Suklaakin maistui herkulliselta, vaikka tavallisesti hän alkoi menettää ruokahaluaan jatkuvassa kuumuudessa.
"Ehkä Valentinalle ja Giannalle tekisi hyvää saada pieni hengähdystauko."

"Sitä ajattelin", Joaquim vastasi painaen kevyen suudelman Catin huulille. Oli haikeaa, että he tuskin löytäisivät kaksinkeskeistä hetkeä, jatkaakseen suudelmia pidemmälle.
"Ehkä meidän pitäisi jatkaa matkaa?" hän ehdotti makean aamiaisen tullessa syötyä ja keinautti itsensä takaisin skootterin satulaan. Hän painoi kypärän päähänsä, vaikka oli viettänyt vuosia ajamalla ilman sellaista.

Sama ajatus kävi myös Catrionan mielessä. Hän ei ollut täysin varma, missä vaiheessa kahdenkeskinen aika oli muuttunut harvinaiseksi, joksikin sellaiseksi, johon heillä itsellään ei tuntunut olevan valtaa. Vai oliko se ollut niin aina, eikä hän vain ollut tajunnut sitä, ollessaan itsekin kiireinen?
"Pitäisi", hän myönsi, ja kipusi takaisin miehensä taakse skootterin kyytiin.
Ainakin he saattoivat olla hetken kahden näin.

Skootteri sukelsi takaisin Bangkokin kaoottiseen liikenteeseen, puikkelehti kuumuudessa ja kääntyi kiertämään lyhyempää reittiä takaisin, kun pilvistyvä taivas alkoi ripottaa jälleen vettä heidän niskaansa.
Vaatteet eivät kuivaneet vaivatta tässä ilmastossa.
Joaquim parkkeerasi skootterin takaisin sen paikalle valvotun asuntokompleksin pihalla ja saattoi Catin sisään juuri ennen kuin taivas aukesi ja vesi vyöryi hurjalla jyrinällä katuun.
"Mitä haluaisit tehdä?" hän kysyi hissin noustessa neljänteen kerrokseen.

Catriona melkein toivoi, että skootteriajelu olisi voinut jatkua pidempään. Liikkeessä kuumuus ja kaoottisuus eivät tunkeutuneet samalla tavalla ihon alle. Liikkeessä oli helpompi olla.
Uupumus hiipi takaisin jäseniin kun he pysähtyivät ja kiiruhtivat pois sateen tieltä.
"Tanssia alasti sateessa?" hän ehdotti virnistäen ja nojautui hetkeksi miehensä kylkeen. Myöskään päiväunet eivät kuulostaneet huonolta ajatukselta, vaikka he olivatkin vasta syöneet aamiaista.
"Ehkä haluaisit viettää aikaa lastesi kanssa?"

"Ole hyvä vain", mies kannusti naurahtaen.
"Luulen, että katolla on vähemmän yleisöä." Sateessa alasti tanssiminen kuulosti varsin viehättävältä ajatukselta. He olivat tainneet tehdä niin Fidzillä.
Siellä lähestyvät myrskyt kantoivat mukanaan uhan tuntua. Saari oli pikkuruinen keskellä valtavaa, voimakasta merta, jolta saapuvat tuulet saattoivat repiä pienet talot riekaleiksi, töniä kumoon puut ja nostaa meren maalle.
"Katsotaan haluavatko he viettää aikaa vanhan isänsä kanssa. Oletko väsynyt, querida?"

Catriona naurahti epäuskoisesti ja hieroi päätään Joaquimin hartiaa vasten.
"Joutuisit vielä lunastamaan minut paikallisesta... putkasta?"
Kai niitä harrastettiin täälläkin puolella maapalloa? Hänen olisi todellakin pitänyt sivistää itseään. Ei tosin kokeilemalla asiaa käytännössä.
"Heidän isänsä ei ole lainkaan niin vanha, kuin mitä aina yrittää väittää", hän huomautti, ja antoi kätensä laskeutua miehen selältä puristamaan tämän toista pakaraa kevyesti ennen kuin hissi liukui pysähdyksiin neljänteen kerrokseen.
"Hieman. Mutta taisin nukkua... en ole varma, kuinka kauan."

Joaquim nauroi viehättävän hävyttömälle kosketukselle ja painoi suudelman vaimonsa hiuksiin. Todella oli sääli, ettei heille taitaisi löytyä aikaa olla kaksin, mies ja vaimo. Se tuntui melko sopimattomalta hänen lapsensa sängyssä.
"Jet lagia, querida, ota vain päiväunet tai lepää hetki. Lomalla on tarkoitus rentoutua", mies sanoi avatessaan heille oven.
Gianna oli edelleen töissä. Nino ja Nat istuivat sohvalla, liukuivat siivosti vierekkäin oven avautuessa.

Joaquimin nauru sai miellyttävän tunteen kuplimaan Catrionan vatsanpohjassa.
Olisikohan heillä minkäänlaista mahdollisuutta varastaa hetki itselleen? Vaikka sitten, kun he olisivat lentäneet paratiisiinsa? Joka tosin taisi olla Joaquimin lapsille arkipäivää.
"Voin kärsiä jet lagista sitten kun olemme kotona", hän huomautti.
Oli vaikea olla hymyilemättä, kun nuoret näyttivät melkein liioitellun viattomilta.
"Mutta ehkä voisin oikaista hetkeksi."

Joaquim kohotti kulmiaan merkitsevästi pojalleen, joka kiersi käsivarren tyttöystävänsä hartioille ja piti kätensä siivosti sylissään, poissa shortseihin pukeutuneen tytön paljailta, ruskettuneilta reisiltä.
"Lepää rauhassa", hän toivotti vaimolleen ja viittasi heille suotua huonetta kohti, kun lähti kurkistamaan tyttöjen makuuhuoneeseen löytääkseen tyttärensä.

Nino-parka. Oli rankkaa olla nuori.
"Vain pienen hetken", Catriona lupasi ja kurotti painamaan suukon miehensä poskelle ennen kuin jatkoi matkaansa heidän makuuhuoneenaan väliaikaisesti palvelevaa huonetta.
Olisi varmasti väärin käyttää Joaquimin pojan sänkyä mihinkään muuhun kuin nukkumiseen.
Hän harkitsi hetken, olisiko voinut ottaa päivän toisen suihkunsa, mutta päätyi lopulta kellahtamaan kyljelleen petaamatta jääneelle sängylle.
Kuumuus ei ehkä antaisi hänen nukkua, mutta ehkä hän voisi levätä hetken ennen lounasta. Antaa Joaquimille aikaa perheensä kanssa.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Deep in my heart there's a trembling question   Su Elo 05, 2018 4:18 pm

24. kesäkuuta 2018, ilta, Watthana, Bangkok

Sade vaani heidän kannoillaan jälleen sunnuntaina, kun perhe palasi retkeltään jättiläismeiselle Chatuchak Marketille mukanaan monenmoista pussia ja kassia. Baht oli niin halpa puntaan verrattuna, että tuntui melkein rikolliselta olla ostamatta houkuttelevia vaatteita, astioita, koriste-esineitä, koruja, käsitöitä – ja puhallettava delfiini Stellan kaveriksi uima-altaaseen.
Gianna teki viikonloppuvuoroa Samitivej'n ylellisessä yksityissairaalassa ja oli suostunut lasten rantalomaan isän ja uuden vaimon kanssa kiivassanaisen keskustelun seurauksena. Nino oli kieltäytynyt siitä samanlaisen keskustelun jälkeen, sillä halu viettää vielä kaikki mahdollinen aika Natin kanssa oli vahvempi kuin kaipaus kokeilla aaltoja isän kanssa.
Joaquim kasasi kassit olohuoneeseen ja pyysi tyttöjä hakemaan keittiöstä lautaset ja ruokailuvälineet mukaan matkalta poimittua noutoruokaa varten.

Catriona oli melko varma, että Marketin värien yltäkylläinen meri oli porautunut hänen verkkokalvoilleen, niin että jokainen silmien räpäytys täytti hänen luomensa kirkkaalla purppuralla, turkoosilla, sinisellä, keltaisella...
Hänkään ei ollut selvinnyt tyhjin käsin. Ensin hän oli ihastunut värikkäisiin rannekoruihin, joissa helmet yhdistyivät pieniin tiukuihin. Sitten kirkasväriseen huiviin, jonka saattoi kietoa harteille ja pään suojaksi. Hän oli ostanut myös lierillisen hatun suojaamaan helposti palavaa ihoaan.
Sekä parin värikkäitä kissapatsaita. Hän oli kuvitellut jo päässeensä siitä yli.
Takaisin asunnolle päästyään hän pujahti kylpyhuoneeseen. Hän oli keskittynyt tutkimaan pisamaisia kasvojaan peilistä - oliko aurinko jo tarttunut kiinni - kun huomasi liikettä.
Hän käänsi päätään.
Räpäytti silmiään.
Jokin katsoi takaisin.
Kirkaisu kuultiin varmasti naapurissa saakka.

Olohuoneessa räsähti, kun lautanen lipesi Joaquimin käsistä. Mies iski jalkansa tummapuiseen, antiikkiseen sohvapöytään syöksyessään kylpyhuoneelle ja kokeillen sen kahvaa.
"Cat? Cat?!" hän kysyi hädissään, maalaten kauhukuvia mielessään. Oliko nainen liukastunut ja satuttanut itsensä? Makasiko nainen tajuttomana, niskat poikki tai puolet luista murtuneena?
Oliko Cat saanut sairaskohtauksen?
Oliko asunnossa vaaninut tunkeilija?

Asunnossa oli vaaninut tunkeilija.
Kammottava, röyhkeä, kuvottava tunkeilija.
Tällä kertaa oli onni, että Catriona oli joko asunut liian pitkään yksi tai joutunut kuumuuden uhriksi ja sulattanut puolet aivoistaan, eikä kylpyhuoneen ovi ollut lukossa.
Jälkikäteen hänen oli mahdoton kertoa tarkalleen, kuinka hän oli onnistunut loikkaamaan suorilta jaloilta lavuaaritasolle. Mutta sille hän oli kuitenkin päätynyt, kasvot vitivalkoisiksi kalvenneina ja silmät laajenneina lautasiksi.
"T-t-t..."
Hän osoitti tärisevällä kädellään lattiaa.

Joaquim riuhtaisi oven auki ja tuijotti vaimoaan järkyttyneenä.
Cat oli elossa. Huoneessa ei ollut vierasta tunkeilijaa, asetta tai väkivallan merkkejä. Naisesta ei suihkunnut verta, luita ei näyttänyt olevan poikki.
Mies painoi käden hakkaavalle sydämelleen ja seurasi tärisevää kättä. Häkeltyneen oloinen torakka kyykötti laatoitetulla lattialla, törmäili kylpyammeen laitaan, ehkä koiratkin sekoittavalla taajuudella käyneen kiljunnan sekoittamana.
"Kaikki hyvin, Cat", Quim rauhoitti, etsi lavuaaritason alla olevasta kaapista rasian, jonka tyhjäsi pinneistä ja pompuloista, kaapaisten tunkeilijan vahingoittumattomana sen sisään ja ojensi sen pojalleen ulos vietäväksi.
"Se on vain ötökkä."

Catriona tuijotti kylpyammeen reunaan törmäilevää ötökkää.
Hän ei ollut tiedostanut, että voisi kammota jotakin eläintä. Häntä ei pelottanut työskennellä valtavien hevosten kanssa, jotka hermostuessaan olisivat voineet helposti rikkoa hänet.
Mutta tämä pieni, hämmentynyt olento sai hänet puhtaan, alkukantaisen kauhun valtaan. Niin kuin hänkin varmasti ötökän.
Hän ei laskeutunut lavuaaritasolta, vaikka käänsikin katseensa hitaasti Joaquimiin.
Hän avasi suunsa, mutta suusta pakeni pelkkää vikinää.

Joaquim taputti Ninon olkaa, kun poika katosi kutsumattoman vieraan kanssa vapauttaakseen sen takaisin kaupungin kaduille. Isä oli ollut ehdoton periaatteessaan: jokainen elämä oli arvokas, oli se kuinka pieni tahansa.
"Cat", Joaquim kutsui ja ojensi kätensä auttaakseen naisen alas kylpyhuoneen tasolta.
"Se on nyt poissa. Kaikki hyvin."

Yleensä Catriona arvosti Joaquimin periaatetta, se oli yksi niistä lukuisista syistä, joka oli saanut hänet rakastumaan mieheen.
Hän arvostaisi sitä uudelleen sitten, kun sydän lakkaisi hakkaamasta kuin häkistään pakoon yrittävä pikkulintu. Kun olento lakkaisi kummittelemasta hänen mielessään.
Hänen huuliltaan pakeni lisää vikinää, kun hän kietoi käsivartensa miehensä niskan taakse. Jalkansa hän kietoi tämän vyötärölle, ja takertui kiinni aviomieheensä kuin pelästynyt koalavauva.

"Cat", Joaquim vetosi kiertäen käsivarren naisen reisien alle, katsahti ympärilleen kylpyhuoneessa ja kantoi vaimonsa sitten heille annettuun makuuhuoneeseen.
"Está tudo bem, não se preocupe", mies rauhoitti olohuoneessa odottavia lapsiaan. Stella tuijotti heitä tummat silmät suurina, Valentina lakaisi rikkalapioon lautasen sirpaleita.
"Apenas uma barata."
Valentina pyöräytti silmiään.

Se oli vain torakka.
Pikkuinen - tai ainakin pienehkö - torakka, joka ei todellakaan olisi voinut tehdä hänelle mitään.
Silti Catriona melkein tärisi ripustautuessaan mieheensä ja haudatessaan kasvonsa tämän kaulataivetta vasten. Pieni nyyhkäisy yritti karata hänen huultensa lomasta.
Ehkä väsymys ja stressi vain purkautui säikähdyksen kautta.

Joaquim istahti Ninon sängyn laidalle Cat edelleen syliinsä ripustautuneena ja silitti kärsivällisesti naisen selkää.
"Kaikki hyvin, querida", hän rauhoitti ja katsahti kiinni työntämäänsä ovea. Ehkä hetki rauhaa ja yksityisyyttä tekisi hyvää. Hän ei ollut varma, missä oli ollut piste, jossa niin kiltistä ja hyväsydämisestä, herkästä, ihanasta Valentinasta oli tullut ihminen, joka etsi keinoja satuttaa muita.
"Se on poissa nyt."

Catriona veti syvään henkeä.
Lopeta, senkin typerys. Se oli vain torakka, ei mitään, mille olisi oikeasti pitänyt kirkua hysteerisesti. Ei mitään elämää uhkaavaa.
Hän hieraisi kasvojaan vasten Joaquimin hartiaa ja höllensi otettaan miehen ympäriltä kömpiäkseen pois tämän sylistä.
"M-mene vain s-syömään."

"Ruoka tekisi sinullekin hyvää", Joaquim vastasi ja päästi Catin kauemmas, mutta viipyi kiireettä sängyllä, kädet avoimena vierellään. Hän oli tässä, jos nainen kaipasi häntä.
"Säikähditkö sinä todella niin?" hän kysyi.
"Vai painaako jokin muu mieltäsi? Se ei ole vaarallinen, vain epämiellyttävä."

Catriona pyyhkäisi häpeissään kasvojaan. Ei ollut hänen tapansa mennä hysteeriseksi, ainakaan mistään näin pienestä. Ainakin hän toivoi, ettei se ollut hänen tapaistaan.
Hän tarttui miehensä käteen ja levitti hitaasti sormet erilleen, silittäen niistä jokaista erikseen.
"En minä niistä pidä", hän myönsi kulmiaan kurtistaen.
"Mutta eivät ne... näin kammottavia ole. Luulen, että se on vain..."
Hän ei ollut varma itsekään. Mikä sai hänet käyttäytymään näin typerästi?
"Psykosomaattista."

Joaquim katseli Catia silmäkulmastaan.
"Miksi psykosomaattista?" hän kysyi. Olohuoneen puolella astiat kilahtelivat, kun lapset olivat aloittaneet ruokailun keskenään, ennen kuin perinteinen, thaimaalainen kasvisnuudeliwokki kävisi kylmäksi.
"Painaako jokin sinua?"

Catriona ei edes tiennyt, kuinka sana 'psykosomaattista' kirjoitettiin. Silti se oli pompannut jostakin hänen mieleensä, vaikka hän olikin melko varma, että oli oppinut sen jonkin televisiosarjan jaksosta. Hän ei yleensä hallinnut turhan hienolta kuulostavia sanoja.
Hän pyyhkäisi silmiään uudelleen.
"Olin vain huolissani Valentinasta, stressi purkautuu näin. Olen hölmö, ei ole mitään syytä huolehtia."

"Et haukkuisi itseäsi", Joaquim vetosi kärsivällisesti.
"Ei sinun tarvitse vähätellä itseäsi tai hävetä mitään. Luultavasti jokainen vieraani, joka ei ole kasvanut tässä maailman osassa, on kiljunut ääneen kohdatessaan ensimmäistä kertaa tunkeutujan asunnossa."

Catriona oli aikeissa huomauttaa, että hän kertoi vain totuuden, mutta he olivat keskustelleet aiheesta aiemminkin. Hän kopautti toista ohimoaan kevyesti ja haki kasvoilleen hymyn, vaikka silmät vielä punersivatkin vähän.
"Se oli yllättävää", hän myönsi.
"Mutta taisin säikäyttää torakan pahemmin kuin se minut... Mennäänkö syömään?"

"Mennään vain", Quim vastasi, kosketti naisen olkapäätä ja nousi ylös. Catin olisi hyvä saada tarpeeksi kunnon ruokaa. Kuumuudessa oli helppo laiminlyödä ruokaa, varsinkin tarpeeksi täyttävää, suolaista ruokaa ja huono olo yllätti helposti.
Lapset olivat levittäytyneet olohuoneeseen, Nino rennosti sohvannurkassa, Valentina käpertyneenä nojatuoliin minimalistisen annoksen kanssa, joka sai isän kurtistamaan kulmiaan, ja Stella risti-istunnassa lattialla, nenä melkein kiinni televisiossa, jossa pyöri Pixarin elokuva.

Catriona ei ollut tottunut siihen, että häpeä nipisteli näin kipeästi. Della oli joskus sanonut, ettei hänellä tainnut olla riittävästi aivoja häpeämiseen.
Onneksi hän pääsi tunteesta varsin nopeasti myös yli. Tehty mikä tehty, hän oli kirkunut kuin hölmö nähdessään torakan. Oikeastaan se oli vain huvittavaa, eikö?
Catriona otti itselleen ja Joaquimille kulhot ja katsahti Valentinaa.
"Valentina, rakas, ottaisitko lisää?"

Hetken 14-vuotias oman elämänsä tähti näytti siltä, että aikoi jättää huomiotta äitipuolensa äänen. Ehkä isän painokas, takaraivoon kohdistuva katse muutti hänen mielensä.
"En. Kiitos", Valentina vastasi kääntämättä katsettaan televisiosta.
"Pidän huolta linjoistani." Mallit eivät olleet lihavia, ellei Cat tiennyt mistään mitään.
"Amado", Joaquim vetosi kulmat kurtistuen ja katsahti televisiota toivoen, että he olisivat voineet syödä pöydän ääressä perheenä, keskustella. Mutta hän ei raaskinut käskeä lapsiaan jättämään elokuvaa kesken.
"Cat?" hän tarjoutui täyttämään kulhon vaimolleen.

Catrionan kulmat painuivat huolestuneesti alas.
"Rakas, ei sinun tarvitse huolehtia sellaisesta", hän totesi, katsahtaen huolestuneesti myös Stellaa. Pikkusiskonkaan ei olisi vielä tarvinnut altistua yhteiskunnan odotuksille, vaikka ei kai sitä voinut nykyään enää välttääkään.
Ehkä tämä oli taas asioita, joihin hänen ei olisi kuulunut puuttua. Ei ollut aina helppoa olla äitipuoli, varsinkaan, kun näki lapsia niin harvoin.
Hän ojensi kulhonsa Joaquimille.

Valentina pyöräytti silmiään, kun isän katse vältti, ja ojensi pitkät, hoikat sääret nojatuolin käsinojan yli väreillen puhelittoman olemassaolon tuskaa.
Joaquim täytti Catin kulhon yltäkylläisesti ja taputti naiselle paikkaa vieressään, ennen kuin täytti omankin kulhonsa ja nojautui rennosti sohvan selkänojaa vasten. Hän tunsi haikean piston ajatellessaan, ettei saisi viettää enempää aikaa poikansa kanssa, mutta saattoi ymmärtää halun hengittää Natia nyt, kun tyttö vielä asui täällä. Nuoren rakkauden voimaa.
Mies hipaisi vaimonsa poskea hymyä silmissään ja käänsi sitten katseensa televisioon, jossa Nemo oli hukassa, luoja tiesi monettako kertaa.

Catriona yritti karistaa pahimman huolen yltään, mutta hän ei voinut olla vilkuilematta teinityttöä, joka hänen silmissään oli jo aivan riittävän hoikka. Kamppailikohan Addie samanlaisten ajatusten kanssa? Ratsastajana tyttö ymmärsi varmasti, kuinka tärkeä osa urheilua hyvä ruokavalio oli, eikö niin?
Olisi ollut huonoa esimerkkiä jättää syömättä, vaikka huoli väänsikin vatsan kipeäksi solmuksi. Niinpä Cat poimi nuudeleita kulhostaan ja käänsi itsekin katseensa televisiossa pyörivään merenalaiseen maailmaan.
Stella taisi tosiaan olla muuttumassa merenneidoksi.

Myöhäisillan tullen Joaquim peitteli Stellan nukkumaan ja viipyi keskustelemassa nuorimman tyttärensä kanssa hyvän tovin, kun Nino ja Valentina katsoivat hieman kypsemmän yleisön elokuvaa äidin ollessa poissa.
Laukut oli pakattu huomista varten.
"Boa noite e bons sonhos", mies toivotti vanhemmille lapsilleen nuorimman jäätyä lukemaan Seabornin viimeistä osaa, luoja tiesi kuinka monetta kertaa, ja katsahti merkitsevästi televisiossa pyörivää elokuvaa, mutta houkutteli Catin kanssaan heille varattuun makuuhuoneeseen.

Vasta Joaquimin äänen kuullessaan Catriona havahtui siihen, ettei ollut enää lainkaan perillä siitä, mitä elokuvassa oli tapahtunut. Ainakaan siinä ei ollut etsitty Nemoa, siitä hän oli suhteellisen varma.
"Hyvää yötä", hän toivotti Ninolle ja Valentinalle, kun nousi venytellen sohvan nurkasta seuratakseen miestään.
Makuuhuoneessa hän istahti sängyn laidalle ja jäi katselemaan miestään mietteliäänä.
Joaquim ei tarvinnut enempää huolta, eikö niin?

Joaquim veti paidan päänsä yli ja käänsi tuuletinta lujemmalle, jotta Cat saisi helpommin unta. Lämpötila taisi tehdä tottumattoman olon tukalaksi, ilmastointia tai ei. Kosteus teki siitä vielä monta kertaa intensiivisemmän, melkein kuin ilmaa olisi ollut vaikeaa hengittää.
"Mitä?" hän kysyi huomatessaan vaimonsa mietteliään katseen.

Catriona räpäytti silmiään.
Hänen olisi ehdottomasti lakattava tuijottamasta ihmisiä silloin kun hän yritti päättää, puhuisiko näille vai ei. Se ei ollut kovinkaan hyvä tapa ainakaan salata, että jokin pyöri mielessä.
Hän kipristi varpaitaan lattiaa vasten.
"Onko... Syököhän Valentina aina noin vähän?"

Joaquim istahti vaimonsa viereen ja hieraisi hartiaansa, jolla viipyi syvä rusketus nykyisin Englannissa sijaitsevasta osoitteesta huolimatta.
"En tiedä", hän myönsi. Toivoton isä, joka näki lapsiaan muutamia viikkoja vuodessa.
"Pelkään, että tämä liittyy hänen haluunsa ryhtyä huippumalliksi tai astua julkisuuteen muuten." Se oli jotain, mistä tyttö ja aivan erilaista urapolkua arvostava äiti riitelivät usein.

Catriona nojautui kevyesti Joaquimin hartiaa vasten.
"Ehkä se on vain jokin vaihe", hän totesi hiljaa, sormeillen uuden rannekorunsa pieniä, kirkasvärisiä helmiä. Vaihe, tai jonkinlainen mielenosoitus tästä kaikesta.
"Toivon todella, että Gianna suostuu siihen, että he tulevat vähän pidemmäksi aikaa Englantiin."
Äiti ja tytär saisivat hengähdystauon.

"Niin minäkin", Joaquim vastasi ja vajosi selälleen sängylle, houkutellen Catia mukaansa. Tällä kertaa hän ei suostuisi perääntymään. Hän tunsi, ettei tiennyt lainkaan tarpeeksi hyvin, mitä hänen lapsilleen todella kuului tai keitä näistä oli kasvamassa ihmisinä. Hän toivoi, että olisi voinut saada arjen kaikkine hyvine ja huonoine hetkineen.
"Pitäisikö meidän käydä nukkumaan?"

Catriona ei ollut vieläkään täysin sisäistänyt sitä, että Bangkokin yöt olivat tukahduttavan kuumia. Siitä huolimatta, että se sai hänet yleensä heräämään lämpöhalvauksen partaalla, hän tuntui nukkuessaan hakeutuvan aivan miehen kylkeen kiinni. Kylkeen, tai parhaassa tapauksessa puoliksi tämän päälle.
"Pitäisi", hän vastasi ja kohottautui polvilleen sängyn reunalle, niin että saattoi hipaista huulillaan miehensä huulia.

Joaquim laski käden Catin niskalle ja vastasi suudelmaan. Huomenna he matkaisivat Ko Samuille ja saisivat oman huoneen rauhallisesta, saaren hiljaisessa kärjessä olevasta hotellista – siellä he voisivat olla jälleen mies ja vaimo vailla moraalista epäilystä sopivuudesta.
"Lähdetään aamulla seitsemän maissa lentokentälle."

Catriona näykkäsi haikeasti Joaquimin alahuulta ennen kuin vetäytyi suudelmasta. Hän silitti vielä Joaquimin poskea hellästi ennen kuin nykäisi kesämekon pois yltään. Oli turha vaihtaa sen tilalle yöpaitana toimivaa t-paitaa, joka odotti valmiina vuoteen vierelle jotenkuten laskostettuna, hän nykisi sen kuitenkin jossain vaiheessa yötä pois päältään.
"Aikaisin."

"Onko se?" Joaquim naurahti ja vajosi rennommin poikansa sängylle. Hänen elämänsä oli harvoin noudattanut minkäänlaista vähänkään säännöllistä vuorokausirytmiä, ja lähtö seitsemän aikaan kuulosti varsin normaalilta.
"Käytkö ensin pesemässä hampaat?"

"On se."
Vaikka Catriona olikin noudattanut jo hyvän tovin taas suunnilleen säännöllistä elämänrytmiä, niin kuin lääkäri oli hänelle suositellut, seitsemältä aamulla oli hänelle silti aikaisin.
Kysymys sai hänet nielaisemaan ja painamaan katseensa, ja sitten taas tuijottamaan miestään mietteliäänä.

Joaquim kurtisti tummia kulmiaan.
"Mitä?" hän kysyi uudelleen ja kohottautui kyynärpäänsä varaan. Nino ja Valentina kuuluivat keskustelevan hiljaa italiaksi olohuoneen puolella. Joaquim oli onnellinen siitä, että hänen lapsillaan oli toisensa ja sisarukset tulivat toimeen, olivat ystäviä toisilleen, vaikka Valentina kohtelikin joskus Stellaa tavalla, joka sai isän veren kiehumaan.

Catriona painoi katseensa ja hieraisi nenänpieltään.
"Jos siellä on lisää torakoita?"
Hän halusi uskoa, että torakat eivät olleet aivan jokailtainen vieras, ainakaan näin laadukkaassa asunnossa - mutta juuri se, että he eivät olleet huonommalla alueella, teki ajatuksesta äärettömän hermostuttavan.
Eikä hän halunnut alkaa kirkua uudelleen.

Joaquim huokasi hiljaisella kärsivällisyydellä ja ponnistautui ylös.
"Hyvä on", hän vastasi ja sukaisi sormet läpi hiuksistaan.
"Käyn ensin ja tarkastan, ettei siellä ole yhtään kutsumatonta vierasta." Torakoita tai gekkoja, vaikka pienet liskot eivät ehkä saisi naista yhtä suuren kauhun valtaan kuin edelliset.
Gianna tuli kotiin ja elokuvailta päättyi äidin kyseenalaistaessa sen sopivuuden 14-vuotiaalle.

Catriona katseli nolona polviaan.
"Kiitos."
Joaquimin ei olisi pitänyt joutua paapomaan häntä kuin yhtä lapsistaan. Hitto, hän oli aikuinen nainen. Joka selvästikin pelkäsi kuollakseen torakoita.
Olisivat olleet edes jotakin oikeasti vaarallista, niin kuin vaikka myrkkykäärmeitä.

Olohuoneessa vallitsi hiljaisuus. Valentina oli sulkeutunut tyttöjen huoneeseen, missä Stella luki edelleen keskittyneesti, ja Nino oli käynyt nukkumaan sohvalle, joskin pojan komeat kasvot hehkuivat puhelimen valossa tämän viestitellessä tyttöystävänsä kanssa.
Joaquim kävi pesemässä hampaansa ja tarkasti tunnollisesti, ettei siistissä kylpyhuoneessa vaaninut enempää torakoita, ilmoitti Catille reitin olevan selvä ja kävi sitten puhumassa Giannalle huomisesta lähdöstä.

Catrionaa nolotti, kun hän hiippaili kylpyhuoneeseen. Mutta se oli ollut suuri torakka. Ainakin hän itse uskoi vakaasti niin. Ja hän oli melko varma, että se oli myös sihissyt hänelle uhkaavasti, mutta se oli saattanut olla silkkaa mielikuvituksen tuotetta.
Tuntui pahalta, että Nino-raukka joutui nukkumaan sohvalla. Ainakin poika saisi huoneensa takaisin, kun he suuntaisivat rantalomalleen.
Niskavillat pysyivät silti pystyssä, vaikka Joaquim olikin vakuuttanut, että torakat eivät vaanineet hänen varpaitaan, ja Catriona oli kiitollinen päästessään luikkimaan takaisin heidän huoneeseensa.

Joaquim oli kellahtanut poikansa sänkyyn paidatta. Lempeät, ruskeat silmät aukenivat Catin liittyessä hänen seuraansa, ja mies ojensi kätensä kutsuen vaimoaan viereensä. Tässä ilmastossa sylikkäin nukkuminen ei ollut yhtä miellyttävää kuin Englannissa, se uuden kotimaan kunniaksi oli sanottava.
"Nuku hyvin, querida", hän sanoi hakien mukavamman asennon. Huomenna he jättäisivät Bangkokin ruuhkan ja hälyn.

Se Bangkokin eduksi oli laskettava, että täällä oli huomattavasti todennäköisempää nähdä Joaquim paidattomana. Ilmeisesti Englannin lämpötilat eivät yleisesti riittäneet siihen, että mies olisi kokenut tarvetta jättää paitansa kokonaan pois.
Catriona kömpi sänkyyn ja painoi vielä yhden kaipaavan suudelman miehensä huulille ennen kuin käpertyi tämän kainaloon, huolimatta siitä, että pian heillä molemmilla olisi varmastikin liian kuuma.
"Kauniita unia, rakas", hän toivotti ja sulki silmänsä.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Deep in my heart there's a trembling question   Su Elo 05, 2018 4:18 pm

25. kesäkuuta 2018, lentokenttä, Ko Samui, Thaimaa

Ko Samui oli kuvankaunis paratiisisaari Siaminlahdella, varustettu valkeilla hiekkarannoilla, trooppisella sademetsällä ja kirkkaalla, turkoosinsinisellä merellä. Yleensä saari oli varustettu myös turistien laumoilla, mutta nyt sateen pyyhkiessä tihkuttaen maata ja säätiedotteen luvatessa sadetta kasvavissa määrin myös koko lähitulevaisuudeksi, ruuhkaa ei ollut samoissa mittakaavoissa.
Ja Joaquim oli varannut heille hotellin saaren eteläkärjestä, missä hiljainen luonnonrauha ja harmonia oli taattua kiireisimpinäkin aikoina.
Matka hotellille vuokratuilla skoottereilla veisi reilun tunnin, joten ei ollut lainkaan hullumpi ajatus istahtaa lentokentän lähellä sijaitsevaan ravintolaan lounaalle odottamaan taukoa sateessa.
"Mitä haluaisit?" Quim kysyi kiertäen käsivarren viereensä istuttamansa Catin hartioille. Stella ja Valentina istuivat heitä vastapäätä, Stellan jalat malttamattomina keinuen, Valentina poskea käteensä nojaten. Isän kanssa käyty riita kirvelsi mielessä. Ei ollut negatiivista huomauttaa, että vain idiootti lähtisi tällaiselle matkalle. Kuka halusi istua rannalla sateessa?

Paratiisimaiset maisemat taisivat olla Joaquimin lapsille arkipäivää, mutta Catriona ei malttanut odottaa, että he pääsisivät perille hotellilleen. Ehkä skootteriajelu katosateessa ei kuitenkaan ollut hyvä ajatus, sillä vaikka hän harrastikin itsekseen ajeluja sateessa - se oli oikeastaan pakko, mikäli halusi ajaa kaksipyöräistä kulkuneuvoa Englannissa muutoinkin kuin parina päivänä kesässä - nyt mukana olivat myös Joaquimin lapset.
Eikä hän ollut niin vastuuton, että olisi aiheuttanut näille vaaraa. Ainakin hän todella toivoi niin. Hän ei enää luottanut itseensä aivan yhtä vahvasti kuin ennen.
"Ei aavistustakaan", hän myönsi nauraen.
"Yllätä minut?"

Joaquim nauroi, painoi suudelman Catin ohimolle ja tilasi sitten alkuruoaksi aurinkoista kurpitsakookoskeittoa sekä koko perheelle jaettavaksi kasvisversion pad thaista, jota saapui pian pöytään ruhtinaallinen vati.
Valentinan sormet nykivät kuin vierotusoireista – mitä ihmiset tekivät, kun eivät pidelleet puhelinta?
Mies kannusti perhettään täyttämään lautasensa kukkuroilleen ja teki sitten itse niin perässä, annosteltuaan lisää vanhemman tyttärensä lautaselle.

Catriona yritti olla pitämättä Valentinaa liian tarkkaan silmällä, sillä hän pelkäsi jatkuvan tarkkailun vain pahentavan asioita. Ei olisi mikään ihme, vaikka teini-ikäisyydessään tuittupäinen tyttö olisi menettänyt hermonsa lopullisesti äitipuoleen, joka ei jättänyt rauhaan.
Hän oli silti hyvillään siitä, että Joaquim nosti lisää ruokaa tytölle.
"Oletteko te käyneet täällä aiemmin?" hän kysyi, keskittyessään kalastamaan itselleen nuudeleita.

"Ei tällä saarella", Valentina vastasi tökkien annosta haarukallaan tavalla, joka sai Joaquimin katsahtamaan tytärtään kulmat kurtistuen. Epäkohteliaisuus ei ollut hyve.
"Olemme yleensä käyneet aina muutaman kuukauden välein jossain", Stella jatkoi ja otti pitkän siemauksen kuplivaa limsaansa.
"Yleensä isän kanssa." Kiireinen äiti ei ehtinyt usein ottaa lomaa ja lähteä Bangkokista, joten he matkustivat useammin isän kanssa, kävivät muutaman päivän piipahduksilla kotimaansa kauneimmissa maisemissa.

Catriona onnistui viemään haarukallisen nuudeleita suuhunsa ilman, että levitti puolta niistä rinnuksilleen, ja kosketti Joaquimin käsivartta hellästi.
"Uudet maisemat siis teillekin. Mitä haluat tehdä, kun pääsemme hotellille, Stella?"
Heille matka lapsuudessa oli tarkoittanut yleensä vierailua isovanhempien tai serkkujen luona Irlannissa. Rahaa ei ollut ollut koskaan liiaksi, eikä varsinkaan ison perheen kanssa.
Hän oli aina rakastanut niitä matkoja.

"Jos ei sada, kokeilla uima-allasta tai mennä rannalle", Stella vastasi levottomat jalat pöydän alla keinuen.
"Huomenna voisimme käydä Ang Thongin merikansallispuistossa", Joaquim ehdotti ja tilasi heille vielä trooppista hedelmäsalaattia mangolla, ananaksella, papayalla ja kiivillä, makean lime-kookoskastikkeen kanssa.
"Puuttuuko jotain, mitä pitäisi ostaa? Parempi käydä ostoksilla täällä."

Catriona saattoi samaistua Stellan levottomiin jalkoihin. Hänenkin toinen jalkansa vispasi itsekseen pöydän alla, mutta ei onneksi osunut pöydänjalkaan tai minnekään muuallekaan, niin että se olisi tärisyttänyt koko pöytää. Della oli suuttunut, kun hän oli tehnyt niin kotona asuessaan.
"Merikansallispuisto kuulostaa upealta", hän innostui, poimiessaan tuoretta mangoa hedelmäsalaatista.
"Olen melko varma, että minulla on kaikki. Tytöt?"

Valentina katsahti isäänsä synkästi.
"Puhelin on ihmisoikeus", hän huomautti turhautuneena, mutta Joaquim jätti kommentin huomiotta. Kun puhelimeen ei vastannut moneen päivään kadottuaan kotoa ja palasi kotiin umpihumalassa vailla järkevää selitystä sille, miksi ja missä oli ollut, puhelimesta tuli ansaittava etuoikeus.
Stellalla oli kaikki. Elämänsä matkustanut ja matkalaukusta elänyt tyttö oli tottunut pakkaamaan tiiviisti kaiken, mitä tarvitsi. Nyt mukana oli myös uusi uimalelu.
"Sade näyttää lakanneen. Lähdetäänkö hotellille?" Joaquim kysyi katsahtaen ulos ja jätti pöydälle nipun bahteja, anteliaalla tipillä tarjoilijalle.

Teini-ikäisen dramaattisuudessa oli jotakin omalla tavallaan herttaista, silloin kun se ei johtanut tilanteisiin, joissa kyseinen teini-ikäinen päätyi katoamaan useaksi päiväksi.
"Sinä olet minua parempi pakkaamaan", hän nauroi Stellalle ja kurotti sipaisemaan tytön hiuksia ennen kuin nousi seisomaan. Hänellä oli uimapuku, vaihtovaatteet ja muu olennainen.
"Valentina, onhan sinulla kaikki puhelintasi lukuun ottamatta? Tarvitseeko ostaa naisten tavaroita?"

Valentina oli perinyt äidiltään katseen, jolla sulattaa liha luiden päältä. Teinityttö tuijotti äitipuoltaan hyisellä verenhimolla, kunnes katsekontakti katkesi pöydästä nousevaan isään.
'Naisten asioita.' Sinä narttu.
"Mennäänpäs sitten", Joaquim sanoi ja työnsi Valentinan liikkeelle ovea kohti. Stella oli kiitänyt jo edeltä, reppu selässään ja heidän astuessaan ulos, tyttö oli kiinnittämässä kypärää päähänsä.
"Selviättekö?" mies kysyi huolissaan Catilta ja kiersi käsivarren vanhemman tyttärensä hartioille.
"Täällä on paljon ajotaidottomia kuskeja. Ajakaa hiljaa, älä ota yhtään riskiä."

Catriona räpäytti hieman häkeltyneesti silmiään, kun sai osakseen hyisen katseen. Sellaisesta taidosta tulisi varmasti vielä olemaan elämässä hyötyä, Gianna voisi olla siinä suhteessa ylpeä tyttärestään.
Edelleen hieman häkeltyneenä hän seurasi Joaquimia ulos, sitoen hiuksiaan pörröiselle poninhännälle niskaan.
"Olen varovainen", hän lupasi, yrittäen hiljentää ikävän äänen, joka yritti vakuuttaa hänelle, ettei Joaquim olisi halunnut luovuttaa tytärtään vastuuttoman vaimonsa huostaan.
Ei kyse ollut siitä, vaan isän vaistosta, siinä kaikki.
Hän kiinnitti kypäränsä ja nousi skootterin selkään, tehden tilaa pienelle tytärpuolelleen.

Stella kiipesi Catin taakse ketteränä kuin pieni apina.
Joaquim rutisti Valentinan hetkeksi halaukseen, ennen kuin painoi kypärän tytön päähän ja odotti tämän olevan tukevasti takanaan, ennen kuin liittyi Ko Samuin liikenteeseen ja otti suunnan kohti saaren eteläkärkeä – joskin kiertäen saaren harvemminasuttua, hiljaista laitaa suosituimpien rantojen sijasta.
Trooppinen metsä asfaltoidun, sateesta märän tien ympärillä hehkui vihreänä ja elinvoimaisena, tuoksui makealta kosteassa, kuumassa ilmassa. Joaquim ajoi rauhallisesti tien laitaa, ajaen lähemmäs kasvillisuuden reunaa, kun kiireisemmät kuskit ohittivat heidät takaapäin.

Tuntui hyvältä istua skootterin selässä.
Jollei Stella olisi ollut hänen kyydissään, Catriona olisi saattanut ajaa huomattavasti enemmän paikallista tyyliä noudattaen. Nyt hän oli kuitenkin huolellinen, kuin hänen huolehdittavanaan olisi ollut hauras linnunpoikanen, ja keskittyi huolellisesti seuraamaan Joaquimin esimerkkiä.
Silti hänen sydämensä jyskytti innosta, kun eksoottiset maisemat kulkivat ohi.

Yli tunnin istuminen skootterin selässä ei ollut ihanteellista. Joaquim tunsi Valentinan liikahtelevan yrittäen löytää mukavampaa asentoa. Tyttö nojasi päätään hänen selkäänsä, luultavasti puoliksi unessa.
Maantie kuljetti heidät vehreän sademetsän valtaamien kukkuloiden lomasta kohti saaren eteläkärkeä ja Taling Ngamia. Elinvoimaisten palmujen lehdet havisivat leudossa, kuumassa tuulessa. Mitä lähemmäs eteläkärkeä he pääsivät, sitä pienemmiksi ja hiljaisemmiksi tiet kävivät. Hotellille johtava tie oli hiekkapohjainen, eikä parkkipaikalla ollut ruuhkaa.
Valentinan mieliala laski entisestään, kun hän näki kuinka syrjässä hotelli todella oli.
Joaquim nousi skootterin satulasta ja riisui kypäränsä, imien itseensä hiljaisuutta.

Siinä, missä Valentina-raukka taisi kokea eristysvankeuden lähestyvän, Catriona huomasi olonsa paranevan sitä mukaa, mitä hiljaisemmaksi tiet kävivät. Bangkokin pysähtymätön syke loputtomine ärsykkeineen oli väsyttävä, mutta vaikka sademetsä eli ja hengitti, sen syke oli silti rauhoittavampi kuin alati liikkeessä olevan kaupungin.
Hän tunsi olonsa melkein ylpeäksi, kun pysäytti skootterin ja odotti, että Stella pääsi nousemaan kyydistä ennen kuin riisui kypäränsä.
"Perillä."

Joaquim kiersi käsivarren Catin hartioille ja toisen Valentinan hartioille, kun suuntasi hotellin vastaanottoon. Hän oli varannut heille kaksi huonetta pitkän, sinisenä hehkuvan uima-altaan viereltä – huoneiden ovet avautuivat suoraan altaan laidalle ja tekisivät varmasti Stellan onnelliseksi, vaikka isä pelkäsikin, että tyttö haluaisi uimaan myös silloin, kun kukaan ei olisi valvomassa.
"Levätään hetki", Joaquim sanoi ojentaessaan avainkortin tyttärilleen, jotta nämä pääsivät asettumaan huoneeseensa ja avasi sitten heidän ovensa huoneen.
Huolella pedatun sängyn lakanat hehkuivat valkoisena tummapuisten huonekalujen rinnalla. Yksinkertaistettu, siisti sisustus oli harmoninen, sängyn takana oleva seinä maalattu pehmeällä, lämpimällä vihreällä.
Joaquim pudotti rinkkansa lattialle ja kellahti selälleen sängylle, nautiskellen.

Tarkoittikohan se, että riemastui sängyn näkemisestä, että ikä alkoi jo painaa? Vaikka toisaalta myös uima-allas oli näyttänyt hyvin houkuttelevalta, ja Catriona haluaisi ehdottomasti pulahtaa toivon mukaan viileään veteen hieman myöhemmin. Ja käydä rannalla kävelemässä, upottaa varpaansa hiekkaan.
Mutta ensin sänky.
Hän laski pienemmän reppunsa Joaquimin rinkan vierelle ja kömpi miehen seuraksi sänkyyn. Hän jäi polvilleen, tutkimaan tämän kasvoja katseellaan, ennen kuin kumartui painamaan suudelman miehensä huulille.

Ehkä tytöt olisivat muutaman minuutin päästä lasisten ovien takana koputtelemassa. Stella haluaisi hänen puhaltavan uimalelun täyteen ilmaa ja tulevan allasvahdiksi, koska Valentina ei halunnut.
Mutta nyt heillä oli hetki aikaa olla kaksin.
Joaquim punoi kätensä Catin hiuksiin ja vastasi suudelmaan, vetäen naisen lähemmäs itseään.

Catriona painautui lähemmäs ja pitkitti suudelmaa. Tämä ei ollut Joaquimin pojan sänky, vaan heidän oma huoneensa -- olkoonkin, että heidän olisi pidettävä huolta siitä, että verhot olisi vedetty lasisten ovien suojaksi, mikäli kiusallisilta tilanteilta haluttiin välttyä.
Hän ei ollut koskaan ollut hyvä ajattelemaan asioita niin pitkälle etukäteen.
"Minulla on ollut ikävä sinua."

"Niin minullakin sinua", Joaquim vastasi ääni asteen käheämpänä ja antoi käsiensä valua naisen vyötärölle, veti Catia päälleen.
Neljä kuukautta oli ollut kohtuuttoman pitkä aika – eikä elämä ollut ollut mutkatonta sen jälkeenkään. Ja tällaisessa kuumuudessa hänen verensä kiehui aina tavallista voimakkaammin.
Montakohan minuuttia heillä olisi omaa rauhaa?

Catriona kehräsi ja asettui hajareisin Joaquimin ylle, antaen vuorostaan sormiensa upota hopeisiksi muuttuneisiin hiuksiin.
Hän ei ollut joutunut elämään pikkulapsiarkea, jossa yhteiset hetket oli ajoitettava sen mukaan, kauanko päiväunet kestäisivät tai kuinka pitkään lastenohjelma jaksaisi viihdyttää.
Hän antoi suudelmiensa valua hitaasti miehensä leukaperälle ja siitä kaulalle.

Joaquim huokasi kaipaus suonissa polttaen, kun huulet vaelsivat hänen kaulalleen. Silmät painuivat hetkeksi kiinni, kädet vaelsivat naisen kyljillä, laskeutuivat lantiolle.
Miten helppo olisi ollut unohtua, reuhtoa vaatteet pois heidän välistään ja rakastella tropiikin hyväilevässä lämmössä. Mutta uima-allasta kiertävältä terassilta oli esteetön näkyvyys heidän huolella pedatulle sängylleen, ja Stella ja Valentina olisivat hetkenä minä hyvänsä oven takana.
Hän ei luultavasti tuntisi olevansa hyvä isä, jos traumatisoisi lapsensa ikihyviksi.
"Pitäisikö meidän odottaa iltaan?" hän kysyi käheästi, ujuttaen kätensä naisen paidan alle.
"Vai sulkea verhot?"

Odottaa iltaan? Sulkea verhot?
Ei, ei kumpaakaan, vaan unohtua tähän ja nyt. Heti. Ja mielellään useamman kerran.
Mutta se ei tainnut olla vaihtoehto. Hänhän oli vannonut olevansa vastuullinen aikuinen, sellainen, jonka voisi pyytää hoitamaan lapsia ilman pelkoa siitä, että hän tekisi jotakin typerää.
Catriona huokaisi haikeasti ja näykkäsi Joaquimin kaulaa kevyesti hampaillaan.
"Ehkä meidän on maltettava iltaan asti", hän myönsi, vaikka käsi vaelsikin alemmas miehen kyljellä.

Ajatus oli kipeä, eikä vaeltava käsi tehnyt siitä yhtään helpompaa. Joaquim silitti Catin selkää paidan alla ja huokasi ääneen, kun hampaat koskettivat hänen kaulaansa.
"Kuinka ajattelit minun selviävän iltaan, jos jatkat näin?" hän kysyi painaen nenänsä naisen hiuksiin. Hän tunsi olonsa vaikeaksi jo nyt.
He olivat olleet erossa kauan, aivan liian kauan.

Catrionan sormet tapasivat Joaquimin paidanhelman ja pysähtyivät siihen. Hän olisi halunnut antaa niiden pujahtaa kankaan alle, hyväilemään paljasta ihoa, mutta se olisi voinut olla liikaa.
Heille kummallekin.
Hän näykkäsi kaulaa uudelleen ennen kuin kohottautui takaisin istumaan miehen sylissä, pyyhkäisten sormet läpi hiuksistaan.
"Odotus vain lisää jännitystä, eikö?"

"Selvästi et ole kokenut, miltä liika jännitys tuntuu", Joaquim huomautti ja siveli naisen lantiota Catin noustessa istumaan.
Vanha mies, ajattele jotain muuta. Jotain muuta.
"Mutta olet oikeassa, meidän on paras odottaa iltaan", hän sanoi nousten itsekin istumaan kuin kuudennen vaiston ohjaamana, kun Stella koputti ikkunalla uimapuvussaan, uimalasit ja tyhjänä kovin onnettoman näköinen uimalelu kainalossaan.
Hetkeä myöhemmin Joaquim istui altaan laidalla, jalat vedessä uiskennellen, puhaltamassa loputtomalta tuntuvaa kilpikonnakelluketta täyteen.

Catriona nauroi käheästi.
"Et tiedäkään, mitä kaikkea teen, kun olet poissa ja ikävöin sinua-"
Hän ei ehtinyt pidemmälle, kun koputus ikkunaan keskeytti hänen sanansa. Ehkä hyvä niin, muutoin hän ei ehkä olisi ollut kovinkaan innokas luopumaan miehestään.
"Minäkin vaihdan uimapukuun", hän totesi ja pujahti heidän kylpyhuoneeseensa. Pitäisi varmastikin ottaa ilo irti siitä, että vielä ei satanut.
Hetkeä myöhemmin hän ilmestyi altaille uimapukuun ja kevyeen kietaisuhameeseen pukeutuneena.
"Älä pyörry", hän muistutti miestään, sipaisten sormenpäillään tämän hiuksia.

Joaquim soi Catille hieman hengästyneen hymyn, ennen kuin jatkoi kilpikonnaan puhkumista. Kuinka hän voisi jättää sen kesken, kun tytär tuijotti häntä toiveikkaana altaasta, tummat silmät odotusta hehkuen.
Lämpö kiertyi iholle, mutta ei tuntunut yhtä voimakkaalta, kun sinisen, pitkän altaan viileä vesi oli käden ulottuvilla.
"Tule uimaan", Stella vetosi Catille, polkien vettä isänsä edessä, uimalasit päälaellaan.

Catriona antoi sormiensa upota hetkeksi hopeisten hiusten joukkoon.
Olisikohan heillä mitään mahdollisuutta livahtaa rannalle sitten, kun olisi jo pimeää? Ihailla tähtitaivasta ja mustaa merta, ehkä jopa kuutamoa, joka sai hiekan hohtamaan valkoisena?
Hän kaipasi miestään aivan valtavasti.
Stellan hyväntuulinen pyyntö sai hänet hymyilemään. Hän riisui kukkakuvioidun kietaisuhameen altaan reunalle, ojensi vartalonsa ja sukelsi turkoosinhohtoiseen veteen.

Valentinakin liittyi seuraan hetken kuluttua, kuunnellessaan sisarensa hyväntuulista juttelua ja veden loisketta. Tyttö tosin asettui siivosti huoneen edustalla olevaan terassituoliin, suuret, tummat aurinkolasit nenällään.
Stellan tarinoissa englantiin sekoittui usein jokunen sana italiaa tai portugalia, kun kielet sekoittuivat yhdeksi ajatukseksi hänen mielessään.
Vihdoin hengästynyt isä sai kilpikonnan täyteen ja heilautti sen veteen tyttärensä riemuksi.

Oli tosiaan mukava polskia uima-altaassa. Vaikka vesi tuntuikin ensin hyvin viileältä kuumana hohtavalla iholla, sen kosketus muuttui hyvin nopeasti pikemminkin virkistäväksi.
Odottaessaan, että Joaquim saisi uimalelun puhallettua, Catriona viihdytti Stellaa kyselemällä tytöltä merenneidoista, jotka elivät Seabornin maailmassa. Kun kilpikonna sitten viimein liittyi seuraan, hän ui muutamalla vedolla miehensä luo ja tarttui kevyesti tämän vedessä lepääviin sääriin.
Huulilla kävi ovela hymy.

Joaquim kohotti toista, tummaa kulmaa nähdessään ovelan hymyn.
Hän oli nähnyt samanlaista viekkautta naisihmisen kasvoilla ennenkin. Kumpikin hänen tyttäristään oli vetänyt hänet vaatteet päällä uimaan kerran jos toisenkin.
"Ettet olisi jotakin vailla?" hän kysyi silittäen jalkaterällään Catin kylkeä.

Catriona tutki miehensä kasvoja alaviistosta.
"Voisit tulla uimaan kanssamme?" hän ehdotti, silittäen toista säärtä veden alla.
"On niin kuumakin. Vesi on hyvin virkistävää."
Houkutus vetää mies sen enempää kyselemättä altaaseen oli varsin suuri.
"Rehkitkin äsken niin kovasti."

Joaquimin suupieli nyki hymyyn, kun hän katseli vaimoaan.
Stellakin katsoi häntä vedoten, sen hetken kun jaksoi keskittyä. Sitten tyttö napsautti uimalasit paikalleen ja sukelsi kirkkaan veden alle. Oli melkein hävettävää uida altaassa, kun meri oli aivan vieressä, mutta kieltämättä Joaquim oli rauhallisin mielin tyttärensä uidessa turvallisissa vesissä.
Hän ei unohtaisi koskaan näkyä, joka apujoukkoja oli odottanut tuhoisan tsunamin jälkeen.
"Hyvä on, hyvä on", hän myöntyi kohottaen käsiään.
"Käyn vain vaihtamassa vaatteet."

Catriona hyrisi tyytyväisestä naurusta.
"Tarvitseeko sinun?" hän kysyi, puristaen miehensä sääriä kevyesti kuin olisi ollut todella aikeissa kiskaista tämän kanssaan veteen.
Hän olisi voinut tehdä niin, jos he olisivat olleet kahden. Oli tehnyt niin, kun he olivat olleet kahden. Se olisi voinut jatkua suudelmiin.
Mutta nyt hän irrotti otteensa ja potkaisi itsensä kauemmas altaan reunasta.
"Älä viivy kauan!"

Mies kumartui painamaan suudelman Valentinan hiuksiin, ennen kuin astui takaisin sisälle ja palasi muutamaa minuuttia myöhemmin uimiseen soveltuvissa shortseissa. Ne olivat hänen vakiovaatteensa meren läheisyydessä, mahdollistivat vaivattoman sukelluksen aaltoihin aina, kun siltä tuntui.
Joaquim pudottautui altaaseen vaimonsa ja tyttärensä seuraksi, kiersi kätensä Catin vyötärölle.
"Voisimme kokeilla hotellin ravintolaa illalla."

Ei olisi lainkaan hullumpaa asua asunnossa, jonka pihalla tai katolla olisi uima-allas. Maassa, jossa oikeasti tuoreita mangoja oli saatavilla.
Harkitsemisen arvoista.
Catriona hymyili nähdessään miehensä ja ojensi käsiään, kutsuen tätä luokseen.
"Kuulostaa hyvältä", hän myönsi, taivuttaen vartaloaan niin että saattoi polkea vettä kevyesti jaloillaan.
"Valentina, tule uimaan! Vesi on mukavan virkistävää."

Valentina näytti harkitsevan jättävänsä äitipuolensa huomiotta, kunnes kohtasi isänsä pettyneen katseen ja liikahti tuolissaan.
"En halua kastella hiuksiani", tyttö vastasi ja pyyhkäisi paksua, ylellistä, kinuskinruskeaa ponihäntäänsä. Sormet nykivät vierotusoireista, kaivaten jotakin mitä selata tai näpyttää.
Joaquim seurasi katseellaan Stellaa, joka oli uinut jo uimalelunsa kanssa pitkän altaan toiseen päähän ja heittäytynyt juttusille hotellissa lomailevan perheen kanssa, joilla oli pari kouluikäistä lasta mukanaan.
"Voisimme myös lähteä ennen tai jälkeen illallisen kävelemään rannalle."

Catriona ei jäänyt murehtimaan sitä, että hänen tytärpuolensa - hän ei ollut varma, halusiko Valentina edes tulla kutsutuksi niin - tuntui suhtautuvan häneen varsin nuivasti. Valentina oli teini, ja teineillä oli oikkunsa, eikö niin?
Oli turha pahoittaa mieltään sellaisesta. Suorastaan typerää.
Hän käänsi katseensa Stellaan, joka oli selvästi aloittanut jo ystävien hankkimisen.
"Pieni kävely illallisen jälkeen tekisi varmasti hyvää."

Illalliseen mennessä Stella tunsi nimeltä puolet työssä olevista hotellityöntekijöistä, uima-altaalla viihtyvän perheen ja eläkkeellä olevan englantilaismiehen, joka kävi edelleen hotellilla joka vuosi muistelemassa menetettyä rakkautta.
Valentina kadehti sisarensa vaivatonta lahjaa tutustua uusiin ihmisiin. Oli hänelläkin ystäviä. Ne ystävät vain oli viety häneltä.
Joaquim houkutteli perhettään tilaamaan myös jälkiruokaa tuhdista ateriasta huolimatta ja kiersi käsivarren Valentinan hartioille, suukottaen tyttärensä hiuksia, kun talutti myös tämän kävelemään yöhön pimentyneelle rannalle, joka oli hotellin edustalla valaistu pehmein lyhdyin.
Toisen käden hän punoi Catin käteen.

Samaiseen illalliseen mennessä Catriona oli jo ehtinyt polttaa hartiansa kevyesti. Hän oli myös onnistunut tutustumaan muutamaan hotellityöntekijään, siitä huolimatta, ettei heillä aivan ollut yhteistä kieltä. Hänelle oli myös selvinnyt, että vanhempi herrasmies oli käynyt samaa koulua hänen isoisänsä kanssa.
Pieni maailma.
Tuhti illallinen sai olon melkein raukeaksi, mutta hän toivoi todellakin kävelyn rannalla piristävän. Sormet kietoutuivat Joaquimin sormien lomaan.
"Stella, rakas, ei liian kauas", hän muistutti nuorempaa tytöistä.

Stella oli löytänyt myös nelijalkaisia ystäviä.
Kaksi paikallista kulkukoiraa olivat istahtaneet Joaquimin viereen heidän ollessaan altaalla, läähättäneet aurinkoisesti miehen kasvoja päin, mutta Stella oli saanut houkuteltua eläinten kyseenalaistamattoman uskollisuuden salakuljettamalla niille makupaloja illalliselta ja nyt viskomalla koirille oksankarahkoja, joita löysi rannalta.
Joaquim puristi Catin kättä.
Oli sääli, ettei pilvien takaa näkynyt tähtiä. Heillä oli ollut ikimuistoisia hetkiä Fidzin kuunvalossa hehkuvilla, öisillä rannoilla.

Stellan olisi pitänyt ehdottomasti saada itselleen lemmikki. Tyttö näytti onnelliselta uusien koiraystäviensä kanssa, jotka eivät onneksi näyttäneet siltä, että olisivat olleet erityisen huonossa kunnossa tai vihaisia. Ehkä ne olivat jonkun paikallisen koiria, jotka ottivat hyödyn irti helläsydämisistä turisteista?
Hän voisi viedä tytön ratsastamaan, mikäli nämä pääsisivät matkustamaan heidän luokseen.
Meren ääni oli rauhoittava, vaikka pimeys muuttikin sen mustaksi ja arvaamattomaksi.
Viimeksi he olivat tainneet olla tällaisella rannalla kahden.
"Onhan kaikki hyvin?" hän varmisti Valentinalta, joka tuntui edelleen ajattelevan lomaa käytännössä vankeusrangaistuksena.

Valentina katsahti Catia isänsä ohi, huolellinen, tyylitelty rajaus tummissa silmissään. Joaquimin varoittava katse sai tytön muuttamaan mielensä äitipuolelleen vastaamisesta. Mikään ei oikeuttanut tahallista epäkohteliaisuutta ja ilkeyttä.
”Olisi kiva, jos olisi puhelin”, hän vastasi ja tökkäsi hiekkaa varvassandaalinsa kärjellä. Isä puristi tyttärensä hartioita.
”On vastuutonta, ettei minulla ole sellaista. Mitä jos satutan itseni tai joudun vaaraan?” tyttö haastoi, ja Joaquimin suupieli nyki, kun mies onki taskustaan vanhan Nokian, joka näytti selviytyvän vaikka ydinräjähdyksestä.
”De nada, minha querida”, isä sanoi ja painoi suukon tytön päälaelle, kun tämä tuijotti muinaismuistoa järkytyksestä sanattomana.
”Äläkä edes harkitse Stellan puhelimen varastamista.”

Catrionalla oli ikävä tunne siitä, että mitä tahansa hän tekikin, se oli Valentinan mielestä väärin. Ja sai ollakin, hän ei ollut olettanut, että voisi vain tanssahdella Joaquimin perheen elämään ja sujahtaa osaksi sitä täysin vaivattomasti. Varsinkaan tilanteessa, jossa lapset joutuivat todella olemaan erossa isästään.
Vanhan puhelimen näkeminen sai hänet hymyilemään.
"Voi ei! Minulla oli tuollainen joskus... Se toimi senkin jälkeen, kun oli tipahtanut vesiesteeseen. Ääni kaikui hieman hassusti, mutta muuten..."

Valentina tuijotti edelleen puhelintaan. Siinä ei ollut internettiä. Sen näyttö oli pikkuruinen. Oliko siinä edes kameraa? Hyvä luoja.
Joaquim nauroi ja suukotti Catin hiuksia, katsellen samalla vanhemman vaistomaisella tarkkaavuudella nuorempaa tytärtään, joka leikki katukoirien kanssa. Gianna oli aikoinaan ollut hysteerinen bakteereista ja liasta, mutta lopulta myöntynyt, että ehkä tytön vastustuskyky vain kasvoi.
He vaelsivat rantaa pitkin aikansa, ennen kuin kääntyivät takaisin hotellille päin. Kello taisi lipsua reilusti myöhäisillan puolelle, ja loppumatkasta Joaquim poimi Stellan reppuselkään.
”Käyn toivottamassa heille hyvää yötä, tulen sitten”, mies lupasi painaen suudelman Catin huulille, tyttö edelleen selässään, ennen kuin jatkoi heidän oveltaan tyttöjen huoneelle.

Sääli, ettei Catriona ollut ottanut omaa puhelintaan rannalle, Valentinan ilme olisi ollut ikuistamisen arvoinen. Tyttöparka, ehkä tämä harkitsisi seuraavalla kerralla kahdesti, ennen kuin menisi juomaan itsensä humalaan. Tai sitten ei, teinit olivat kuitenkin teinejä.
"Hyvää yötä, tytöt", hän toivotti ja kurotti painamaan suukon isänsä selässä torkkuvan Stellan poskelle ennen kuin suuntasi heidän huonettaan kohti.
Parempi vaimo olisi varmasti suunnitellut jotakin tällaisen hetken varalle. Parempi vaimo olisi varannut reppuun hepeneitä, joilla hemmotella miestään. Parempi vaimo olisi laittanut itsensä hetkessä kuntoon, huuhdellut päivän nihkeyden pois iholtaan, ehostanut kasvonsa ja asettunut viettelevään asentoon vuoteella odottamaan aviomiehensä paluuta.
Catriona onnistui sotkeutumaan mekkonsa olkaimiin pujottaessaan sitä päänsä yli.

Kun Stella vihdoin nukahti omaan sänkyynsä, Joaquim jäi vielä keskustelemaan vanhemman tyttärensä kanssa. Valentina oli ottanut aikoinaan raskaasti, ettei ollutkaan enää perheen nuorin.
Ja vaikka Quim oli tehnyt parhaansa muistuttaakseen, että Valentina olisi aina hänen pieni tyttönsä, tyttö ei tuntunut tuntevan sitä itse. Jäikö tyttö sisarustensa varjoon? Tempaukset puhuivat sen puolesta.
Stella oli aina ollut helppo lapsi. Helposti sopeutuva ja vaikkakin vilkas ja levoton, täynnä aurinkoista energiaa. Saiko harvinaisen herkkä, arempi ja epävarmempi Valentina hyväksyntää, jota kaipasi?
Jättäessään vihdoin tyttöjen huoneen Joaquim irvisti katsoessaan kelloa ja astui hiljaa heidän huoneeseensa pohtien, oliko Cat nukahtanut odottaessaan.

Totta kai isän oli saatava ottaa lastensa kanssa olemiseen niin paljon aikaa, kuin tarvitsi. Mitä enemmän, sen parempi. Ne hetket olivat harvinaisia.
Catriona oli vannonut pysyvänsä hereillä Quimin paluuseen saakka, mutta aikaero tai kuumuus tai hetkellinen virikkeiden puute olivat uuvuttaneet hänet.
Jos hän olisi edes nukahtanut viettelevästi, niin että Joaquim olisi voinut hiipiä herättämään hänet.
Sen sijaan hän oli kellahtanut vuoteelle poikittain, kädet pään yläpuolelle ojennettuina, pää sivulle kallistuneena ja suu hieman raolleen unohtuneena.
Teoriassa hän oli pukeutunut vain alusvaatteisiin, mutta nekin olivat eriparista settiä. Ja rintaliivien hento pitsikoristuskin oli irronnut joskus pyykkäyksen yhteydessä.

Joaquim tunsi turhaumuksen polttavan vatsassaan. Oliko maailmankaikkeudella jotain sitä vastaan, että hän saisi rakastella vaimonsa kanssa? Melkein kosminen voima tuntui vetävän heitä erilleen.
Ehkä se oli hänen syytään.
Mies sulki oven hiljaa perässään, kävi kylpyhuoneessa pesemässä hampaansa herkkäunisen lapsen isän äänettömyydellä ja istui sitten sängyn reunalle, kääntäen Catin hellästi oikein päin ja peitellen naisen kevyellä lakanalla, ennen kuin asettui itse tämän vierelle.
Ehkä huomenna.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Deep in my heart there's a trembling question   Su Elo 05, 2018 4:25 pm

26. kesäkuuta 2018, aamu, Ko Samui, Thaimaa

Yö ehti, hämmästyttävää kyllä, vaihtua aamuun, ennen kuin kukaan häiritsi Joaquimin unta. Kello ei ollut vielä paljoa, edes kaikkein innokkaimmat aamu-uimarit, joihin miehen tytär varmasti lukeutui, eivät olleet ehtineet vielä uima-altaalle, vaikka ensimmäiset linnut - Catriona oletti niiden olevan lintuja - olivatkin jo intoutuneet lurittamaan kilpaa taivaalle hiipivän auringon kanssa.
"Quim", pehmeä ääni kutsui, huulet miehen korvaa hipaisten.
"Huomenta..."

Lempeät, ruskeat silmät raottuivat vielä unesta sekavina.
Lämpö tuntui ihanalta iholla, tropiikin makea tuoksu, paratiisin lintujen liverrys olivat kotoisia. Ne olivat tervehtineet häntä suurimman osan elämästä.
"Bom dia, meu amor", mies vastasi silmäkulmat naururypyille viuhkottuen ja hieraisi silmäänsä, ennen kuin ojensi kätensä koskettamaan Catin hiuksia.

Catrionan kasvoille kohosi pieni hymy, kun Joaquim avasi silmänsä.
Olisi ehkä pitänyt antaa miehen nukkua kaikessa rauhassa, mutta lunastamatta jäänyt lupaus kohisi hänen suonissaan ja oli tehnyt olosta liian levottoman pelkkään loikoiluun.
Loikoileminen ei ollut ollut koskaan hänen parhain taitonsa.
Hän hipaisi huulillaan aviomiehensä huulia ja lähti valumaan kohti kaulaa suudelmien nauhalla.
"Nukuitko hyvin..?"

Tällaisen huomion täytyi kuulua miellyttävimpiin tapoihin ja syihin herätä.
Joaquim naurahti ääni unesta painuksissa ja kierähti selälleen, upottaen sormensa Catin hiuksiin naisen huulten vaeltaessa hänen kaulallaan.
"Erittäin hyvin", mies lupasi ja antoi silmiensä painua kiinni, nautti kosketuksesta.
"Nukuitko sinä?"

Catriona oli melko varma, ettei voinut olla oikein, että unesta käheä ääni sai kylmät väreet juoksemaan alas hänen selkäänsä.
Mutta minkä sille mahtoi. Quimilla oli miellyttävä ääni jo valmiiksi.
"Mmm. Näitkö unia?" hän kehräsi pehmeästi kun kipusi hajareisin miehensä syliin ja jatkoi kaulan näykkimistä ja suutelua, käsien vaeltaessa tämän kyljillä.

Veri tuntui kuumalta hänen suonissaan, kiehui naisen kosketuksesta ja alkoi tehdä hänen oloaan tukalaksi.
Vanha mies.
"En mitään tätä miellyttävämpää", Quim lupasi käheästi ja antoi käsiensä valua Catin hiuksista alas naisen kylkiä, pysähtyä lantiolle ja sivellä reisiä.
Olisivatpa he voineet unohtua tähän kiireettöminä – mutta karu todellisuus oli se, että Stella olisi verhojen takana koputtelemassa hetkenä minä hyvänsä. Ehkä kun he olisivat jälleen kotona, kohtalo sallisi hänen omistaa kokonaisen päivän sänkyyn unohtumiseen.

Catriona kehräsi tyytyväisesti miehen kaulaa vasten.
"Minä saatoin nähdä unta jostakin tällaisesta", hän myönsi, antaessaan käsiensä liukua hitaasti alemmas, siirtämään housujen kangasta pois heidän väliltään.
Hän ei voinut uskoa, että oli mennyt nukahtamaan odottaessaan Joaquimia palaavaksi. Eikä ollut edes herännyt tämän paluuseen, jatkanut vain uniaan kuin tyytyväinen kissanpentu.

Syke kohosi rajuna.
Joaquim huokasi ja kohottautui kyynärpäänsä varaan voidakseen varastaa suudelman vaimonsa huulilta samalla, kun auttoi tätä riisumaan housuja.
Iho tuntui polttelevan, ja mies veti Catia takaisin lähemmäs, hamuten kaivaten suudelmia naisen huulilta.

Nyt olisi kai pitänyt yrittää kiinnittää huomiota siihen, mihin suuntaan vaatekappaleita viskoi, mutta Catriona ei ollut ollut koskaan erityisen hyvä ajattelemaan asioita niin pitkälle. Peittona toiminut lakana oli jo potkittuna sängyn jalkopäässä, todennäköisesti hänen itsensä jäljiltä.
Illalla heillä olisi ollut aikaa, mutta sille ei mahtanut enää mitään.
Hän kohottautui hetkeksi polviensa varaan ujuttautuakseen pois omista alushousuistaan, jotka saivat päätyä samaan hukkaan kuin Joaquimin, ja painautui sitten takaisin lähelle.
Ei voinut tietää, olisiko heillä aikaa minuutti vai kymmenen.

Hiljaa.
Se oli ollut ensimmäinen oppi, jonka Joaquim oli oppinut parisuhteesta lasten jälkeen. Hyvin, hyvin hiljaa.
Mutta hän ei voinut kätkeä paljastavia huokauksia naisen kaulaa vasten, jotka kertoivat, miten hän oli kaivannut Catia. Kädet hakivat nälkäisen otteen naisen lantiolta.
Miten hän toivoi, että heillä olisi enemmän kuin minuutti tai kaksi.

Catriona ei ollut koskaan ollut kovinkaan taitava olemaan hiljaa. Muutaman kerran kotona hän oli saanut Ringon mouruamaan pahantuulisesti takaisin, ja enemmän kuin kerran säikäyttänyt George-paran pahanpäiväisesti. Tai sekoittanut Elviksen niin, että kissaparka oli säntäillyt ympäri heidän asuntoaan vailla minkäänlaista päämäärää.
Mutta hän yritti parhaansa, painoi toisen käden suutaan vasten.
Ehkä hän tänä iltana pysyisi hereillä. Vaikka sitten läiskimällä itseään kasvoille, tai nipistelemällä käsivarsiaan. Kylmä suihkukin voisi toimia.

Hengitys kävi raskaaksi.
Joaquim kieräytti heidät ympäri, lukitsi Catin itsensä ja patjan väliin, sulki naisen kädet omiinsa ja painoi ne patjaa vasten.
"Você se sente tão bem", hän huokasi naisen ihoa vasten, jatkaessaan pehmeästi kiihtyvää rytmiä, joka oli sumentaa hänen ajatuksensa.
Meu Deus, miten hän kaipasi vaimoaan.

Catrionalla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä Joaquim sanoi, mutta se kuulosti hyvältä.
Juuri nyt mikä tahansa olisi kuulostanut hyvältä.
Paitsi typerät sanat lapsesta. Hyvä luoja, hän rukoili, älä vain anna minun sanoa enää mitään niin ajattelematonta.
Ehkä hänestä olisi aamuihmiseksi.
Ainakin tällaisten aamujen ihmiseksi.
"Q-Quim…"

Sanat olivat lipsua otteesta. Maailma muuttui sanoinkuvaamattoman tunteen pyörteeksi, sai Joaquimin hamuamaan naisen ihoa, voimatta saada tarpeekseen.
"Sim?" hän kysyi käheästi, voimatta pysähtyä tai lopettaa, kun jokainen solu hänen janosi lisää, tarvitsi enemmän – edes hetken lisää.
He olivat olleet erossa kohtuuttoman kauan.

Catriona oli melko varma, että hänellä oli ollut jotakin tärkeää sanottavaa.
Hän ei vain kyennyt enää muistamaan, mitä. Ei kyennyt takertumaan yhteenkään ajatukseen, sillä keinuva rytmi pyyhkäisi ne tieltään.
Heillä saattoi olla vain tämä hetki.
Sanat, jotka hänen huuliltaan karkasivat, olivat melko varmasti kymriä. Tai hepreaa, mutta sitä hän ei tietääkseen osannut. Ehkä entisessä elämässä.
Kynnet olivat taas vetäneet naarmuja Joaquimin hartioihin.

Joaquim antoi päänsä vajota Catin olkaa vasten.
Hetken hänen ajatuksensa humisivat autuasta tyhjyyttä, mielihyvä viipyi kehossa raukeana, nautinnollisena pulssina. Mies kosketti vaimonsa hiuksia ja kierähti sitten tämän vierelle, sydän raskaasti hakaten.
"Eu te amo com todo o meu coração", hän huokasi ja antoi silmiensä painua hetkeksi kiinni. Vanha mies.

Catriona vaikersi hiljaa, kun Quim kierähti pois hänen päältään.
Hän halusi uskoa, että sanat, joiden merkitystä hän ei tarkoittanut, olivat jotakin hyvää. Jotakin muuta, kuin kysymyksiä lukulampuista.
Hän kuvitteli tunnistavansa sanan "amo".
Hengitys edelleen miellyttävän raskaana kulkien hän kääntyi kyljelleen, jotta saattoi painautua miehensä vierelle, silittää tämän vatsaa.
"Rakastan sinua."

"Meu amor", Joaquim vastasi ja kohottautui toisen käsivartensa varaan, painaen suudelman naisen huulille.
Vaikka hän oli vanha mies, ehkä-
Ei. Verhottujen ikkunoiden takana kävi koputus. Stellan hoikka, pieni hahmo piirtyi verhojen läpi.
"Papai, eu quero nadar!" tyttö vetosi.
"Valentina não vai se levantar."
Joaquim huokasi raskaasti ja hieraisi kasvojaan, painoi vielä suudelman Catin huulille ja nousi kiskomaan uimashortseja jalkaansa.

Catriona vastasi suudelmaan.
"Rakas... Haluan nuol-"
Koputus ikkunan takaa palautti hänet takaisin tähän hetkeen, takaisin todellisuuteen, jossa he eivät voineet unohtua toistensa seuraan loputtomiin. Jossa pieni tyttö kaipasi isäänsä kanssaan uima-altaalle, ja jossa ahdistunut teini kaipasi huomiota vaikka väittikin muuta.
Catriona nykäisi lakanaa vartalonsa peitoksi.
"Tulen aivan pian", hän lupasi, kulmien painuessa hieman alas.
"Quim, taisin raapia taas selkääsi, olen pahoillani..."

Joaquim ei pahastunut kynsien jälkiä selässään. Ehkä ne muistuttivat itsestään suihkussa tai joskus lasten huomatessa ne epähuomiossa, mutta onneksi hänellä oli selityksiä tarjottavanaan. Kuten kissan pelastaminen puusta.
"Ei se m-", hän oli vastaamassa napittaessaan kevyttä, pellavaista kauluspaitaa, mutta pysähtyi ja jäi tuijottamaan vaimoaan.
"Haluat nuolla? Mitä?" mies kysyi kaipaava, käheä häivähdys äänessään.

Kuullessaan ensimmäisen kerran selityksen siitä, kuinka kissa oli pitänyt pelastaa puusta, ja kuinka se oli kiittänyt uroteosta raapimalla, Catrionan oli ollut hyvin vaikea olla purskahtamatta nauruun, vaikka hän samaan aikaan tunsikin punan kohoavan poskilleen. Hän ei hävennyt, mutta aikuisen naisen olisi kuvitellut osaavan hallita itseään edes sen verran, että olisi jättänyt raapimiset sellaisiin hetkiin, joina he saivat olla kahden myös jälkikäteen.
"Hm?"
Hän venytti raukeasti käsivarsiaan ja hymyili.
"Mm-hmm..."

Stella koputti uudelleen.
Joaquim kiersi käsivarren Catin vyötärölle, veti naisen selän kiinni rintaansa madellessaan kohti altaalle johtavia ovia.
"Et ole reilu", hän kuiskasi hamuten vaimonsa korvaa. Sitten hän näykkäsi naisen kaulaa. Ehkä he saisivat kaksinkeskisen hetken jossain vaiheessa päivää.
"Nuolla mitä?"

Catriona nauroi käheästi ja puristi lakanaa vartalonsa suojaksi.
"Rakas, minulla ei ole vaatteita..." hän muistutti, ja voihkaisi hiljaa kun hampaat koskettivat hänen kaulaansa.
Jos hän vain olisi voinut kääntyä ja houkutella miehen kanssaan takaisin sänkyyn. Mutta pieni Stella halusi uimaan, kellumaan altaassa uuden uimalelunsa kanssa.
Hän oli ilkeä äitipuoli, joka pidätteli Joaquimia luonaan.
"Voisin näyttää sinulle illalla."

Joaquim voihkaisi ja näykkäsi uudelleen naisen kaulaa.
"Niin kovin epäreilu", hän kuiskasi ennen kuin vapautti Catin ja astui itse lähemmäs ovea.
"Ja olet hyvin viehättävä ilman vaatteita."
Sitten mies avasi oven tervehtien malttamatonta, aamuvirkeää tytärtään.
"Bom dia, Stellina", Quim tervehti, ennen kuin kaappasi Stellan syleilyynsä ja heitti tytön mahtavassa kaaressa siniseen veteen.

Catriona pudisti hieman päätään.
"Illalla", hän vakuutti ja sipaisi kevyesti Joaquimin vyötäröä sormenpäillään ennen kuin siirtyi kauemmas. Hymy sai vihreät kissansilmät siristymään.
"Minulla on varmasti illalla hirvittävän kuuma. Niin kuuma, että on pakko heittää vaatteet pois."
Hän vetäytyi haikeana sängyn luo ja vajosi istumaan sen laidalle, yhä lakanaan kietoutuneena.
Pikainen, tai ehkä hieman pidempi suihku, ja hän voisi liittyä Quimin ja Stellan seuraan.

Quim pitäisi sen mielessä.
Mutta nyt mies uppoutui olemaan isä, leikki pienen tyttärensä kanssa altaan kirkkaassa vedessä ja tempaisi myös teini-ikäisen tyttärensä veteen. Vesileikit jatkuivat siihen saakka, että taivas peittyi pilviin ja alkoi sataa. Stella tosin olisi halunnut viipyä senkin jälkeen, mutta isä muistutti varatusta retkestä merikansallispuistoon.
Ja ruhtinaallisen suuren aamiaisen ja laukkujen pakkaamisen jälkeen aika olikin ottaa suunta veneelle, joka kuljettaisi heidät merikansallispuiston kierrokselle. Joaquim tarjosi perheelleen varmuuden vuoksi matkapahoinvointilääkettä, sillä venekyyti oli harvoin kovin tyyni ja sulokas.
Sitä se ei ollut nytkään.
Stella kävi kalpeaksi ja painoi päänsä Catin syliin, Joaquimin silittäessä tytön selkää ja poimien Valentinan käden toiseen.

Virkistävän suihkun jälkeen Catriona oli voinut liittyä altaassa pulikoivan perheen seuraan. Hän oli melkein luopunut siitä haaveesta, että saisi hiuksensa vielä joskus kuiviksi. Ehkä sitten, kun olisi aika palata takaisin Englantiin. Jos kesä olisi myötämielinen ja vähemmän kostea.
Hän ei voinut väittää tuntevansa oloaan erityisen varmaksi merellä, kun aallot tuntuivat keinuttavan venettä, mutta teki parhaansa ollakseen näyttämättä omaa hermostuneisuuttaan. Silti vatsaa nipisti enemmän odotuksesta kuin uhkaavasta pahoinvoinnista.
"Onko täällä delfiineitä?" hän kysyi, samalla kun silitti Stellan hiuksia ja hieroi tämän kapeita ranteita.

”Silloin tällöin”, Joaquim vastasi ja veti Valentinan kainaloonsa. Hänen lapsensa eivät olleet oppineet aivan yhtä hyviksi venematkustajiksi kuin isänsä, ainakaan matkustaessaan moottoriveneessä, josta ei nähnyt suoraan ulos. Katolla suojattu hytti oli kuuma, eikä kukaan pienehköstä turistien joukosta näyttänyt suoranaisesti kukoistavan pomppuisassa kyydissä.
Muutaman tunnin höykytys riitti saamaan Valentinankin kalpeaksi, ja kun he vihdoin merikansallispuiston suurimmalle saarelle, Koh Wua Ta Lapille, joka toimi epävirallisena päämajana ja tarjosi jopa pienen ravintolan palvelut.
Joaquim nosti Stellan syliinsä, autettuaan ensin Valentinan ja Catin hyppäämään veneestä rantaveteen.
”Syödään tässä lounasta”, hän sanoi. Se olisi hyvä hetki istua hetki varjossa, levätä ja saada suolaa ja energiaa kuumuudessa, ennen matkan jatkamista muille saarille ja uimaan.

Kehno olo alkoi helpottaa heti, kun sai tukevaa maata jalkojen alle ja hieman enemmän ilmaa ympärille. Tai ehkä Catriona vain unohti, että hänen oli tarkoitus vielä voida huonosti, sillä rantavesi ja hiekkainen pohja varastivat hänen huomionsa. Hän olisi mielellään unohtunut kahlailemaan, ehkä vaeltanut omille teilleen ennen kuin olisi tajunnutkaan, mutta nyt heillä oli Stellla ja Valentina mukana.
"Katsotaan sinulle vähän juotavaa ja syötävää", hän totesi hellästi pienemmälle tytölle, pyyhkäisten tämän hiuksia.
Kyllä se siitä, kultapieni.

Saaren ravintola ei varsinaisesti tarjonnut gourmet-keittiön antimia, mikä oli oletettavissakin sen toimiessa muuten autiolla, pienellä saarella keskellä Siaminlahtea. Mutta höyryävä jasmiiniriisi ja kasviscurry kelpasivat siitä huolimatta.
Pienen ravintolan katokseen oli katettu muovisia puutarhakalusteita, joille Joaquim istutti perheensä. Stellan nuupahtanut olemus virkistyi huomattavasti, kun tyttö joi hurjaa vauhtia tölkin colaa ja täytti vatsansa.
Joaquim kiersi käsivarren kevyesti Catin tuolin selkämykselle ja silitteli naisen selkää tyhjentäen maltillisesti vesipulloa.
”Pidätkö snorklauksesta?” hän kysyi vaimoltaan. Sitä oli ohjelmassa paratiisisaarien kristallinkirkkaassa, turkoosissa vedessä.

Jasmiiniriisi tuntui tuoksuvan erityisen miellyttävältä aina matkalla, tai ehkä hän vain kuvitteli kaiken. Tuoksu yhdistyi vahvasti Joaquimiin ja hetkiin, jolloin hän oli lentänyt tapaamaan miestään.
Silloin oli ollut helpompi matkustaa, kummallisessa limbossa vanhan ja uuden työn välissä. Nyt aika oli säädellympää, ei voinut vain hypätä koneeseen ja lentää Joaquimin luo. Silloin kun tämä edes oli paikassa, johon saattoi matkustaa.
Catriona katsahti Joaquimia ja tökkäsi päätään miehen hartiaa vasten.
"Jollen ole kokenut hämmentävää muutosta sitten viime matkan, mitä epäilen suuresti", hän vakuutti.
"Tällä kertaa osaan jo jättää kaiken liikkuvan rauhaan."

Ei mennyt kauaa, kun Stella liikahteli jo tuolillaan kuin sähköjänis. Tyttö katosi sisarensa kanssa kiertelemään rantaa, ja Valentinakin näytti piristyneen saatuaan isältään taskukameran, jolla saattoi suostutella Stellan kuvaamaan itseään.
”Varasin meille yön täältä”, mies sanoi ja viittasi kohti rantaa, jossa oli muutama yksinkertainen bungalow ja pari telttaa. Sitä ei voinut sanoa ylelliseksi majoitukseksi, mutta Joaquim ei ollut koskaan piitannut viiden tähden hotelleista.
”Toivottavasti tulee kaunis yö.”

Catriona uskalsi tehdä päätelmän siitä, että Stella oli toipunut merimatkan aiheuttamasta heikkoudesta.
"Ehkä tyttäresi aloittaa vielä uuden trendin", hän huomautti katsoessaan piristyneen Valentinan perään. Ainakin polaroidkamerat tuntuivat olevan taas muodissa, joten ehkä myös tunnelmalliset pokkarikuvat iskisivät samaan nostalgiannälkäiseen suoneen?
"Meillä on hirvittävä kasa kuvia, joissa on jokin osa minusta, jalka tai hartia. Isä kuvasi innokkaasti, mutta en tainnut olla kovin hyvä pysymään paikoillani."
Hän kietoi käsivartensa Joaquimin vyötärölle ja hipaisi kevyesti tämän kaulaa huulillaan.
"Olisi hienoa nähdä tähdet."

Joaquim silitti naisen lantion kaarta ja seurasi sivusilmällä mitä saattoi nähdä tyttäristään. Nämä todennäköisesti eivät katoaisi pieneltä saarelta keskeltä merta, mutta vanhempi ei voinut mitään vaistoilleen.
”Toivotaan kirkkaampaa yötä”, hän sanoi. Säätiedotus ei luvannut hyytävää kaatosadetta yöksi, joten mies oli uskaltanut varata kaksi telttaa trooppisen saaren rannikolta. He olivat viettäneet suuren osan hänen lastensa nuoruusvuosista retkeilemällä ja telttailemalla. Ehkä tämä toisi ripauksen nostalgiaa.
”Varasin meille myös kajakit, joilla tutkia saaren rannikkoa. Ehkä meidän pitäisi jatkaa matkaa.”

Catriona hipaisi Joaquimin kaulaa uudelleen, nyt hieman haikeammin. Mutta nyt kyse ei ollut heistä kahdesta, eikö hän ollut kivenkovaa yrittänyt vakuuttaa, että kykenisi laittamaan lapsen itsensä edelle? Että hän voisi kerrankin ajatella jotakuta muuta kuin itseään.
"Mmh, ehdottomasti pitäisi", hän vastasi ja nousi seisomaan. Hän juoksutti sormensa läpi Joaquimin hopeisista hiuksista ja kietaisi sitten omat, kaiken kontrollin kadottaneet hiuksensa korkealle poninhännälle, pois niskaa hiostamasta.

Joaquim kiersi käsivarren Catin vyötärölle, kun kiipesi tyttöjensä perässä ylös jyrkkiä, vuorenrinteillä kiipeileviä portaita kohti näköalatasanteita, joilta aukesi häkellyttävä näköala yli smaragdinvihreiden saarien, jotka pistivät esiin valossa puhtaan turkoosina hehkuvasta merestä. Ang Thongia ei kehuttu syyttä paratiisiksi maan päällä.
Valentinakin hymyili ja halasi lyhyempää sisartaan takaapäin, kenties heltyneenä saatuaan oman, oppimisenhaluisen valokuvaajan matkalleen.
Aurinko paahtoi ihastuttavasti hattaraisten, tuulessa ajelehtivien pilvien lomasta ja tarttui Silveirojen jo valmiiksi auringon suutelemaan ihoon halukkaasti.
”Jatketaanko?” mies kysyi ja painoi suudelman vaimonsa niskalle. Vene veisi heidät Ko Mae Kolle ja sen häkellyttävän, turkoosin Emerald Laken luo.
Sieltä he voisivat ottaa vuokratut kajakit ja lähteä tutkimaan saaristoa omin päin.

Kiivetessään portaita Catriona huomasi suureksi harmikseen, että hänen kuntonsa oli päässyt rapistumaan sen jälkeen, kun hän oli lopettanut ratsastuksen. Sydän hakkasi ja kylki pisti huomattavasti aikaisemmin kuin hän olisi halunnut myöntää, nyt kun ahdistus ei jouduttanut askeleita.
Huipulla kaikki harmitus kuitenkin unohtui. Näköala oli henkeäsalpaava, meri kimmelsi hämmästyttävän sinivihreässä sävyssä. Ei mikään ihme, että Stella oli rakastunut Dawnin kirjoihin. Turkoosi meri näytti siltä, että saattoi hyvinkin kätkeä sisäänsä kokonaisen salaisen maailman.
Hän oli melko varma, että hartiat olivat jo palamassa.
"Odottakaa, haluan ottaa teistä kuvan", hän vetosi ja kaivoi puhelimensa pienestä olkalaukusta, joka roikkui rennosti toisen lonkan päällä.

Valentina ja Stella kääntyivät kaiteelta äitipuoltaan kohti, isosiskon käsivarsi rennosti nuoremman hartioilla, vaivaton hymy molempien huulilla viipyen.
Lapsiaan jumaloivat vanhemmat olivat opettaneet nämä suhtautumaan luontevasti kuvatuksi tulemiseen. Joaquim hymyili ja silitti vaimonsa selkää, antaen katseensa vaeltaa epätodellisen maiseman yli.
Miten kotoisaksi hän tunsi olonsa.
”Mitä jos menet tyttöjen kanssa ja minä otan teistä kuvan?” mies ehdotti.

Catrionalla ei ollut koskaan riittänyt kärsivällisyyttä opetella valokuvaamaan, joten hän ei yleensä kiinnittänyt huomiota sellaisiin asioihin kuin valon suunta tai täydellinen rajaus. Nyt hänen onnistui kuitenkin valita kuin vahingossa kuvakulma, joka herätti hymyt ja valloittavan tummat silmät eloon.
"Upeaa", hän hihkaisi tytöille napsittuaan muutaman kuvan, ja oli jo ojentamassa puhelintaan Joaquimille, kun jäi epäröimään.
"Ehkä sinä olisit halunnut kuvaan tyttöjen kanssa?"
Olisiko itsekästä vain tunkea itsensä perhekuvaan?

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Deep in my heart there's a trembling question   Su Elo 05, 2018 4:25 pm

”Meistä on jo lukemattomia kuvia”, Joaquim rauhoitti. He olivat ehtineet ottaa yhteisiä otoksia jo tälläkin reissulla monin kappalein, voisivat napsaista tässäkin vielä yhteiskuvan ennen lähtöä.
”Mene vain”, hän kannusti.

Catriona vilkaisi hieman huolissaan Valentinaa, jonka kanssa he eivät aivan aina tulleet toimeen. Mutta hän ei, ainakaan yleensä, ollut luonteeltaan sellainen, että olisi jäänyt murehtimaan asioita pitkäksi aikaa.
Niinpä hymy palasi nytkin nopeasti kasvoille.
"Tilaa, tytöt", hän nauroi, kun ojensi puhelimensa Joaquimille - hän voisi lähettää kuvan kotiinpäin kunhan he taas jossakin vaiheessa olisivat wifin ulottuvissa - ja liittyi tyttöjen seuraan.

Stella ojensi kätensä äitipuolelleen kutsuen tämän toiselle puolelleen ja kiersi käsivarren Catin vyötärölle samoin kuin toisen Valentinan vyötärölle.
Joaquim suli hymyyn kameran takana ja otti useamman kuvan elämänsä naisten hymyistä auringon hehkussa, turkoosinsinistä merta ja vihreitä saaria vasten. Hän oli kokenut aina vaikeaksi lakata kuvaamasta, kun tytöt innostuivat nauramaan ja pelleilemään toistensa kanssa kameran edessä.
Ja isä halusi ikuistaa sen kaiken.

Catrionan kasvoille kohosi silmät siristävä hymy, kun hän kietoi toisen käsivartensa Stellan hartioille. Pieni Stella. Joko tyttö olisi seuraavaan kesään mennessä kasvanut hänen ohitseen? Voisiko tyttö pysyä ikuisesti pienenä, ihastua mieluummin suloisiin delfiineihin ja poneihin kuin runopoikiin, joilla oli surulliset silmät?
Tai mikä nyt ikinä sattuisikaan olemaan Stellan tyyppi.
Hän painoi suukon tytärpuolensa hiuksiin ja vapautti tämän viimein otteestaan palatakseen Joaquimin luo.
"Tuliko hyviä kuvia?"

”Kyllä, erittäin hyviä”, Joaquim vastasi ja painoi suukon Catin hiuksiin, ennen kuin lähti paimentamaan perhettään alas samoja, jyrkkiä portaita, jotka kiemurtelivat alas vuorenrinnettä ja takaisin rannalle, jossa vene valmistautui lähtemään seuraavaa saarta kohti.
”Hirvittääkö sinua ajatus täällä kajakilla melomisesta?” mies kysyi silittäen naisen selkää, kun vene kaarsi aaltoihin ja keinahteli niiden halki Emerald Lakesta kuuluisaa saarta kohti.
”Virtaukset voivat olla voimakkaita ja arvaamattomia.”

Catriona hymyili ja sujautti puhelimensa takaisin pieneen laukkuun, jonka ainakin mainospuheen perusteella oli tarkoitus olla jossain määrin vedenkestävä. Se ei ollut vielä, kenties onneksi, joutunut todistamaan pätevyyttään kyseisellä saralla.
Hän oli vastaamassa kieltävästi - harvat asiat hirvittivät - mutta alkoi epäröidä tutkiessaan Joaquimin kasvoja. Oli muistettava, ettei hän taaskaan ollut yksin, mukana olivat myös miehen tyttäret.
Älä ole typerä, älä ole itsekäs.
"Uskoisin pärjääväni. Hirvittääkö sinua ajatus minusta melomassa?"

Isää hirvitti, kun hänen lapsensa astuivat kodin seinien ulkopuolelle.
”Voitte jakaa Valentinan kanssa kajakin”, hän vastasi. Vanhempi tytär oli tottunut melomaan ja tunsi trooppisen meren hyvin. Se toivottavasti ehkäisisi kauhukuvia, joita mies saattoi maalata alitajunnassaan.
Vene ankkuroi rantaan, ja mies auttoi tyttäriään ja vaimoaan hyppäämään veneestä rantaveteen, ennen kuin johdatti nämä kohti uutta sarjaa vuorenrinteillä kiipeileviä portaita, josta he pääsisivät katsomaan kallioiden ympäröimää, hohtavan turkoosia ja kirkasvetistä Emerald Lakea. Oli sääli, ettei siinä ollut mahdollista uida, mutta he voisivat snorklata rannalla myöhemmin.

Totta kai Joaquimia hirvitti. Ketä tahansa olisi hirvittänyt jättää lapsensa hänen vastuulleen.
Ei, kyse ei ollut siitä, Catriona muistutti. Eikö ollut aivan luonnollista, että vanhemmat huolehtivat lastensa puolesta? Jos hän olisi ollut parempi äiti, hänkin olisi ollut huolissaan Addien puolesta.
Lopeta.
Catriona karisti epämiellyttävät ajatukset mielestään ja keskittyi sen sijaan puhisemaan itselleen siitä, että joutui pysähtymään portaissa vetääkseen henkeä. Luoja, hänen pitäisi todellakin alkaa pitää kunnostaan parempaa huolta.

Lapset saivat ensimmäisenä tarpeeksi luonnon ihmeestä, häikäisevästä Emerald Lakesta. Toisistaan jaksoi ottaa vain rajatun määrän kuvia, ennen kuin alkoi tehdä mieli jatkaa matkaa.
Ehkä tyttäret olivat niin tottuneita paratiisin ihmeisiin, että ne tuntuivat arkipäiväisiltä.
Joaquim myöntyi ja vuokrasi perheelleen snorkkelit ja räpylät, joskin katseli itse enemmän rannan aalloissa telmiviä lapsiaan kuin kaloja kirkkaassa vedessä. Uinnista innostunut Stella oli alkanut harrastaa kilpauintia ja liikkui vaivattomasti aalloissa, ja Valentinakin tuntui unohtaneen puhelimen ja sosiaalisen median, sukellellessaan lämpimässä meressä.

Tavallisesti levottomasti ympäriinsä pyrähtelevä Catriona huomasi hämmästyksekseen, että hän olisi voinut viettää pidemmänkin tovin turkoosinvihreän Emerald Laken luona. Ehkä kaupungin levottomuuteen väsynyt mieli olisi halunnut imeä rauhaa luonnosta, tai ehkä kuumuus vain teki hänestä tavallista rauhallisemman.
Ei hän silti valittanut, kun he pääsivät pulahtamaan melkein sadunomaisen kirkkaaseen veteen. Tutkittuaan hetken vedenalaista maailmaa hän polski Joaquimin vierelle.
"Kaikki hyvin?"

”Paremmin kuin hyvin”, Joaquim vakuutti sulaen silmäkulmat naururypyille viuhkottavaan hymyyn ja kiersi käsivarren Catin vyötärölle seistessään vatsaan ulottuvassa rantavedessä katselemassa lapsiaan.
”Onko sinulla kaikki kunnossa? Ei kai ole huono olo?” hän kysyi kulmat asteen painuen ja silitti naisen kylkeä.

Catriona tökkäsi snorkkelin paremmin otsalleen ja kietoi käsivartensa Joaquimin ympärille.
"Kaikki on hyvin", hän vakuutti, ja kurottui painamaan suudelman miehen poskelle. Se maistui suolalta, tai ehkä merivesi viipyikin hänen omilla huulillaan.
"Vesi tuntuu hyvältä."

Joaquim painoi suudelman Catin huulille ja halasi naisen rintaansa vasten.
Hän istutti perheensä hetkeksi rannan puiden varjoon juomaan ja syömään kevyttä välipalaa, ennen kuin nousivat vuokrattuihin kajakkeihin. Suuri osa veneen kanssa tulleesta ryhmästä meloi yhtenä joukkueena Ko Mae Kon ympärillä, mutta heillä oli toisenlaisia suunnitelmia.
Joaquim ojensi pelastusliivin jokaiselle perheejäsenelleen ja nosti Stellan omaan kajakkiinsa, ennen kuin työnsi sen vesille.
Valentina katsahti vienolla skeptisyydellä Catia, ennen kuin istui heidän kajakkinsa takapaikalle ja valmistautui seuraamaan isäänsä etelään pitkin saaren rannikkoa ja sitten avoimen veden viereiselle Ko Sam Saolle, jonka valkeilta rannoilta he voisivat löytää yksityisen sopen.
”Kai sinä tiedät, mitä teet?” tyttö kysyi työntäessään veneen liikkeelle.

Hetkellinen vedessä pulikointi tuntui piristäneen ihmeellisesti, vaikkei saanutkaan sydäntä hakkaamaan samalla melkein elämänjanoisella kiihkolla kuin pulahdus jäisen kylmään puroon. Catriona oli harrastanut niitä erityisesti lapsena, ilman vanhempien lupaa ja täysin vailla järjen hiventä.
Mutta nyt hänen oli ajateltava muitakin kuin itseään.
"Tietenkin tiedän", hän vakuutti ja vilkaisi tytärpuoltaan hymyillen, yrittäen olla ottamatta itseensä skeptisestä sävystä.

Turkoosinsinisen meren aallot loiskivat kajakkien kirkasvärisiä kylkiä vasten.
Kun he erkaantuivat veneitä tarkasti silmällä pitävän Joaquimin perässä Ko Mae Kon rannikon tuomasta suojasta, aallot kasvoivat ja löivät rajummin kajakkia vasten. Matka Ko Sam Saon rannikon suojaan oli puolisen kilometriä, mutta tuntui käsivarsissa, kun kajakkia piti kurssissa ja luovi aalloissa, estäen sitä ajautumasta liian kauas tai jäämättä ristiaallokkoon ja kallistumasta kumoon.
Kuumin aurinko peittyi hattaraisiin, harmahtaviin pilviin, kun jylhän, vihreän metsän peittämä saari vihdoin suojasi heidät pahimmalta tuulelta. Joaquim hyppäsi kajakista rantavedessä ja työnsi sen valkealle, autiolle hiekkarannalle, tarpeeksi korkealle, ettei vesi veisi sitä mukanaan.
Valentinan käsivarsia särki ponnistuksesta, kun hän pudottautui kajakista heidänkin lähestyessään rantaa.

Catriona saattoi ymmärtää, miksi Joaquim oli ollut huolissaan kajakeilla melomisesta. Meri ei näyttänyt täällä samalla tavalla villiltä, kuin Irlannin rannikolla, missä valtavat kuohut iskeytyivät vasten pystysuoria jyrkänteitä, mutta näyn ei pitänyt antaa hämätä. Meri ottaisi omansa, täälläkin, surematta sen enempää yksittäisiä ihmiskohtaloita.
Nyt hän tiesi, että ainakin olkapäät olivat palaneet, mutta väliäkö sillä.
Rantaveden kietoutuessa jalkojen ympärille Catriona kääntyi vilkaisemaan Valentinaa.
"Sehän meni hyvin! Tuntuukö käsissä?"

"Vähän", Valentina vastasi työntäessään äitipuolensa kanssa kirkkaankeltaisen kajakin rantahiekalle toisen viereen.
"Stella, por favor, não vá longe", Joaquim vetosi tyttärelleen, joka kahlasi valkealle hiekalle vyöryviin aaltoihin. Tämä ranta ei ollut suojaisa niin kuin moni muu, pieneen lahdenpoukamaan jäävä. Tässä merivirta voisi tempaista uimarin mukaansa kovin paljon helpommin.
Joaquim levitti hiekalle pyyhkeen ja istahti alas, taputtaen Catille paikkaa vieressään. Valentina kahlasi Stellan luo, ja isän sydän oli pakahtua onnesta, kun hän katseli tytärtensä välistä suhdetta, kuinka hän näki Valentinassakin jälleen sen herkän, suloisen tytön, jota oli kantanut hartioillaan Havaijilla.

Catriona oli unohtunut katselemaan rantaveteen kahlaavaa Stellaa, ja jonkinlainen alkeellinen vanhemman vaisto sai hänet käymään mielessään läpi mahdollisia riskejä. Sitä, kuinka merivirta tai aalto voisi imaista hiekan jalan alta ja kuljettaa siitä merelle, kuinka pohjassa saattoi piilotella myrkyllisiä tai piikikkäitä olentoja, kuinka...
Hän havahtui ajatuksistaan ja kääntyi katsomaan Joaquimia, hymy kasvoilleen kohoten. Hän asteli pyyhkeen luo ja vajosi miehensä vierelle, poskipäät kevyesti pisamien alla punoittaen.
"Tämä on hyvin kaunis paikka", hän huomautti kietoessaan käsivartensa miehensä vyötärön ympärille.

"Niin on", Joaquim vastasi ja kiersi käsivarren Catin hartioille, painaen suudelman naisen hiuksiin.
"Tunnen olevani hyvin onnekas, kun olen saanut tällaisissa maisemissa suurimman osan elämästäni." Hän oli tosin nähnyt myös paratiisin kääntöpuolen. Kuinka pahoin ilmastonmuutoksen myötä entisestään kiihtyvät ja voimistuvat luonnonkatastrofit koettelivat aluetta, etenkin kaikkein köyhimpiä. Hän oli kokenut puutteet yhteiskunnan struktuurissa, viranomaisten korruption ja ihmisluonnon rumimmillaan hädän hetkinä.

Catriona hipaisi huulillaan Joaquimin poskea ja valui hitaasti makuu-asentoon, pää miehen syliin nojaten ja katse rantavedessä kahlaaviin tyttöihin suunnattuna.
"Jos voisit päättää... Haluaisitko asua mieluummin täällä?" hän kysyi, silittäen hellästi Joaquimin käsivartta.
Totta kai tämä joutuisi matkustelemaan työnsä perässä. Mutta silti.

Joaquim suoristi jalkansa ja silitti hellästi vaimonsa niskaa ja hiuksia. Toivottavasti Cat ei polttaisi itseään pahasti. Onneksi rannan puut tarjosivat varjoa.
"En tiedä", mies vastasi rehellisesti ja katseli tyttäriään, jotka roiskivat vettä toistensa päälle.
"Rakastan näitä seutuja ja olen hyvin kiintynyt aurinkoon ja lämpöön, mutta olen onnellinen kanssasi Englannissa."

Rantahiekalle pyyhkeen päälle olisi ollut hyvä nukahtaa.
Catriona ei ollut varma, miksi Joaquimin vastaus sai hänen vatsansa vihlaisemaan niin kipeästi.
"Aurinkoa ja lämpöä ei ainakaan Englannissa pääse kokemaan turhan paljon", hän huomautti, antaen silmiensä painua hetkeksi kiinni. Ympäristön äänet voimistuivat, aallot ja vieraiden lintujen sirkutus.
"Mutta jos minä voisin asua kanssasi missä tahansa? Asuisitko silloin mieluummin täällä?"

Joaquim avasi hellästi Catin hiukset ja kuljetti sormiaan niiden lomassa, setvien takkuja ja pitäen hiukset poissa niskalta.
"En tiedä", hän sanoi mietteliäänä.
"Täälläkin on suhteellinen käsite. Minusta on mukavaa nähdä ja kokea uusia paikkoja, ja sinun tyttäresi on Newcastlessa ja perheesi Britanniassa. Minä olen tottunut matkustamaan."

Kenties irlantilaisilta esi-isiltä perityt hiukset toimivat oman tahtonsa mukaan, tiukkaan kiertyvät kiharat näyttivät haluavan kietoutua Joaquimin sormien ympärille.
Tai ehkä se johtui vain kosteudesta.
"Minäkin voisin hyvin matkustaa tervehtimään perhettäni", Catriona muistutti.
"Tähän mennessä minua on pidätellyt Englannissa työ."

"Jos haluaisit, totta kai voisimme asua jossain muuallakin", Joaquim vastasi silittäen sormenpäillään naisen niskaa.
"Mutta minä olen onnellinen Englannissa sinun kanssasi. En haluaisi viedä sinua eroon perheestäsi, ystävistäsi tai Addiesta." Löytäisikö Cat itselleen uuden elämän, jos he muuttaisivat vaikka Japaniin tai Australiaan tai Papua-Uuteen-Guineaan? Olisiko Cat toivottoman yksin, vailla perhettään, vailla työtään?

Niskan silittäminen lähetti miellyttävät, rauhoittavat väreet alas Catrionan selkää.
Hän oli aikeissa huomauttaa, että hänen ystävillään ja perheellään oli omat elämät, mutta se olisi kuulostanut hirvittävän masentavalta.
"Voisin käydä tapaamassa heitä", hän muistutti, ujuttaen jalkansa pyyhkeen reunan ulkopuolelle haudatakseen varpaansa hiekkaan.
"Minun tyttärelläni on toinen perhe, joka pitää hänestä huolta."

Joaquim katseli vaimoaan ja jatkoi niskan silittämistä, kuljettaen välillä sormensa hiusten läpi antaen niiden yrittää kuivaa hieman lämmössä.
"Haluaisitko sinä muuttaa jonnekin?" mies kysyi kulmat mietteliään asteen painuen ja katsahti tyttäriään, jotka olivat palanneet rannalle. Valentina oli levittänyt pyyhkeen aurinkoon, ja Stella puolestaan tutki rannan puustoa, etsien kasvillisuuden joukosta elämää.

Haluaisiko hän? Muuttaa toiselle puolelle maailmaa?
Catriona oli aina kuvitellut olevansa ihminen, joka vastaisi sellaiseen kyllä.
"Se voisi olla jännittävää", hän vastasi avatessaan silmänsä. Hän tutki Joaquimin kasvoja ja ojensi sitten kätensä silittämään miehen poskea.
Uusi alku jossakin aivan muualla.
"Pojat pitäisi kyllä voida ottaa mukaan... Stella, kultapieni, tahtoisitko rakentaa hiekkalinnan?"
Heillä ei ollut ämpäreitä tai lapioita, mutta oliko sen niin väliä?

"Jos haluat joskus tehdä niin, tutkitaan asiaa", Joaquim lupasi. Mutta hän ei halunnut painostaa Catia jättämään kotiaan, elämäänsä ja läheisiään. Hän pelkäsi, että nainen olisi lohduttoman yksinäinen ja eksyksissä, vaikka luottikin täysin Catin kykyyn löytää uusia ystäviä, harrastuksia, oppia uusi kieli.
Hän oli tottunut siihen, että hänen elämänsä oli ripoteltu ympäri maapalloa.
Stella palasi hiekalle ja istahti notkeasti vanhempiensa eteen lähelle vesirajaa mukanaan laakea kaarnanpala ja erinäisiä, kuivia oksankappaleita, joilla hän kävi kaivamaan valkeaa, kosteaa hiekkaa.

Entä jos he vain muuttaisivat jonnekin muualle? Jättäisivät Englannin taakseen?
Catriona nousi istumaan ja siirtyi lähemmäs niin, että saattoi alkaa koota hiekkalinnaa Stellan kanssa. Hän kasasi hiekkaa lähes mahtipontiseksi keoksi, aivan kuin koolla olisi voinut taistella ahneita aaltoja vastaan.
Riittävän syvä vallihauta, ja ehkä hiekkalinna ei romahtaisi aivan heti.
"Quim, linnan huipulle pitäisi saada lippu."

Joaquim ähkäisi vääntäytyessään jaloilleen tuntien itsensä vanhaksi mieheksi ja kävi tutkimaan kapeaa rantaa reunustavaa metsää etsien jotakin lipuksi sopivaa.
Stella muotoili hiekkakasaa ammattilaisen ottein kaarnanpalalla, kaiversi siitä rakennuksen muotoja, kuten elänsä merenrannoilla viettänyt pieni uimari saattoi.
"Kelpaako tämä?" mies kysyi kyykistyessään heidän seuraansa ja ojensi hieman kellastunutta, puusta irronnutta lehteä, jonka laidan läpi oli ujuttanut jäykän tikun kahteen kertaan, rakentaen siitä lipputangon.

Sen, mitä taidossa ja suunnitelmallisuudessa jäi puuttumaan, Catriona korvasi innolla ja mielikuvituksella. Hän muotoili hiekkalinnan toiselle reunalle portaat, jotka muistuttivat häntä Gaudin puistosta. Siitä samaisesta, jonne hän oli päässyt, koska Joaquim oli ollut niin kultainen.
Ehkä he voisivat matkustaa Barcelonaan. Juhlistamaan tapaamisensa vuosipäivää tai jotakin.
"Täydellinen", hän vakuutti silmät hymystä siristyen.

Joaquim istahti hiekalle ja pyöritteli lippua sormissaan odottaessaan linnan valmistumista. Stella muotoili keskityneesti torneja linnaan, piirsi oksan terällä tornien kattoihin laatoitusta ja niiden seiniin pieniä ikkunoita.
"Kun tämä mestariteos on valmis, ehkä voimme meloa saaren ympäri ja lähteä sitten takaisin." Heidän pitäisi ehtiä takaisin saarelle, jolla he yöpyivät, ennen kuin meri pimenisi. Hän toivoi, ettei ollut lukenut säätä väärin ja matka olisi kevyt meloa.

Stella oli uskomattoman taitava.
Paljon taitavampi kuin äitipuolensa, jolla ei yksinkertaisesti riittänyt kärsivällisyyttä samanlaisten taideteosten luomiseen. Haluamatta pilata linnaa hän keskittyi rakentamaan sen ulkoalueita, ensin kaivertamaan vallihautaa syvemmäksi ja sitten muotoilemaan linnan merenpuoleiselle sisäänkäynnille vartijapatsaita, joiden todellista muotoa pystyi vain arvailemaan.
Linnasta tuli upea, jos häneltä kysyttiin.
"Stella, tahdotko kunnian?" Catriona kysyi, nyökäyttäen päätään kohti lippua.

"Laita sinä vain", Stella kannusti pyyhkien käsiään hiekasta ja Joaquim ojensi lipun Catille, joka ansaitsi tunnustusta yhtälailla linnanrakennustaidoistaan.
Valentina oli noussut, kieputtaen paksuja, kinuskinruskeita hiuksiaan nutturalle pois niskastaan ja pakkasi jo tavaroita kajakkiin.
Joaquim veti puhelimensa esiin ottaakseen kuvan sekä valmiista linnasta että niiden rakentajista.

Catriona otti lipun vastaan ja katseli hetken hieman huolissaan rakennelmaa. Hän tiesi, että meri veisi sen lopulta mukanaan, mutta hän ei silti halunnut olla se, joka pyyhkäisisi Stellan huolellisen työn tuloksen mennessään.
Kieli keskellä suuta hän asetti lipun paikoilleen.
Linna tosiaan oli täydellinen.
Hän käänsi katseensa Joaquimiin ja onnistui hymyilemään kameralle juuri oikeaan aikaan.
"Sitten takaisin saarta kohti?"

Joaquim otti useamman kuvan. Ensimmäisissä Stella oli äitipuolensa vieressä, seuraavissa halasi tätä säteilevästi hymyillen ja lopulta kurottui painamaan suudelman naisen poskelle.
"Sitten takaisin saarta kohti", mies varmisti ja kiersi käden Catin vyötärölle suunnatessaan takaisin rantaan vedettyjä kajakkeja kohti.
Valentina nosti aurinkolasit takaisin nenälleen, työnsi varvassandaalinsa kajakkiin ja työnsi sen veteen, jääden odottamaan äitipuoltaan.
Joaquim seurasi tehden samoin ja nosti kikattavan Stellan kainaloista heidän kajakkiinsa. Isä saattoi kutittaa tytärtään samalla.

Oli melkein haikeaa jättää hiekkalinna yksin rannalle. Mutta uskolliset vartio... eläimet - jopa hänen oli mahdotonta sanoa, mitä ne tarkalleen ottaen esittivät - suojelisivat kyllä linnaa viimeiseen saakka.
Catrionan olisi melkein tehnyt mieli tehdä niille kunniaa, mutta hän kääntyi ympäri ja auttoi Valentinaa työntämään kajakin vesille.
Käsivarret olisivat varmasti hellinä siinä vaiheessa, kun he pääsisivät takaisin yöpymissaarelleen.

Ja niin ne olivat.
Kajakit lipuivat alas Ko Sam Saon eteläkärkeen rannikon suojassa, ennen kuin ylittivät virtaukseltaan voimakkaamman salmen saarten välissä ja mukailivat Ko Mae Kon etelärannikon linjaa, ihaillen vesirajaan muodostuneita luolastoja, ennen kuin meloivat Ko Phin ohi takaisin Ko Wua Ta Lapille, jolta olivat aloittaneetkin matkansa.
Kun kajakit lipuivat rantaan, taivas oli alkanut saada hennon vaaleanpunertavaa sävyä pilvien alla. Stella makasi kajakin keulassa.
Valentinan käsivarsia särki, kun tyttö auttoi Catia raahaamaan kajakin rannalle ja sitomaan sen kiinni.
"Onko nälkä?" Joaquim kysyi nostaen Stellan reppuselkäänsä ja katsahti vaimoaan.

Catriona ravisti käsivarsiaan ja ojensi ne hetkeksi suoraksi päänsä yläpuolelle. Kokemuksesta hän tiesi, että lihaksia särkisi aamulla, mutta melontaretki oli ehdottomasti ollut sen arvoinen. Olisi ollut upeaa voida unohtua kajakkiin siihen saakka, että tähdet olisivat syttyneet taivaalle - toivottavasti - mutta se olisi ollut ehdottomasti vastuutonta.
Ja juuri vastuuttomuutta hän yritti välttää.
"Väsymys", hän myönsi Joaquimille onnellisesti hymyillen.

Joaquim vastasi hymyllä ja nojautui painamaan suukon naisen ohimolle, kun kantoi Stellan samaan, pieneen ravintolaan, jossa he olivat syöneet lounasta aikaisemmin.
Ruoka ei ollut sen ylellisempää kuin lounaallakaan, mutta tervetullutta pitkän päivän ja raskaan urheilusuorituksen jäljiltä.
Aurinko laski nopeasti, värjäsi pilvien osin peittämän taivaan ensin punaisenkultaiseksi, sitten vähitellen violetiksi, ennen kuin meri katosi pimeyteen. Hyönteisiä lenteli ravintolan katoksen valoissa, eikä lämpötila laskenut paljoa auringon katoamisesta huolimatta.
"Huomenna voimme käydä melomassa lisää, etsiä läheltä kauniin, rauhallisen rannan, jossa snorklata", mies ehdotti nostaen vesipullon huulilleen.

Oli hämmästyttävää, kuinka nopeasti pimeys laskeutui. Hän oli hämmästynyt sitä jo silloin, kun oli vieraillut Joaquimin luona ensimmäisen kerran.
Auringonlasku oli uskomattoman kaunis.
Catriona oli näkevinään pienen liskon kipittävän valon poikki, mutta kun hän katsoi uudelleen, se oli jo poissa. Liskot olivat suloisia, toisin kuin torakat. Suuret torakat. Jotka sihisivät.
Hän värähti ja käänsi katseensa Joaquimiin.
"Se kuulostaa täydelliseltä, vai mitä, tytöt? Olisiko nyt aika alkaa käydä nukkumaan? Päivä on ollut pitkä."

"Hyvä ajatus", Joaquim sanoi kiertäen käsivarren Catin hartioiden ympärille. Valentina kieräytti silmiään – eihän kello ollut edes kahdeksaa. Mutta oli vaikeaa väittää vastaan, sillä... Mitä hän olisi tehnyt? Täällä ei ollut televisiota, sähköjäkään hädintuskin. Eikä hänellä ollut puhelintaan.
Muutamat bungalowssa yöpyvät turistit tai toiset telttailijat eivät nämäkään näyttäneet siltä, että Valentina olisi halunnut käydä juttusille. Niinpä 14-vuotiaskin alistui kohtaloonsa ja heidän vaeltaessaan kauemmas rannasta, kokosi Stellan kanssa toista telttaa Joaquimin ryhtyessä pystyttämään toista.

Oli hirvittävä sääli, että taivas näytti keräävän jälleen pilveä. Olisi ollut ihastuttava makoilla rannalla ja katsella, kuinka tähtien sarjat piirtyivät taivaalle hämmästyttävän kirkkaina.
Ehkä seuraavana yönä. Tälle yölle pitäisi keksiä muuta tekemistä.
Catriona siirtyi auttamaan Joaquimia teltan kanssa, Valentinalla ja Stellalla näytti olevan homma hallussa. Ei ehkä mikään ihme, tytöt olivat varmasti tottuneet liikkuvaan elämään.
"Meillä oli kotona sellaiset ihana seitsemänkymmentäluvun teltat, kun olin lapsi", hän naurahti.

"On suloista kuvitella lapsuutesi telttaretkiä", Joaquim sanoi kootessaan teltan kuvun. Hän levitti makuualustat sen pohjalle ja tarkasti ylläolevien puiden kulman varjon kannalta. Teltta kävisi kuumaksi kuin sauna, jos istuisi kauan auringossa aamun tullen.
"Minä en tainnut käydä teltassa ennen kuin aikuisiällä", hän lisäsi levittäessään vuokrattuja petejä valmiiksi ja kömpi sitten telttaan.
Valentina ja Stella olivat saaneet omansa pystytettyä. Teltasta kuului vaimeaa puheensorinaa ja kikatusta.

Catriona nauroi kehräten.
"Se oli mahtavaa. Meillä oli tapana pitää kisoja siitä, kuka sai teltan pystytettyä nopeimmin. Yleensä jouduimme tosin pystyttämään teltat uudelleen, nopeasti ei tullut niin kovin hyvää jälkeä..."
Ne teltat eivät sitä pitsi olleet aina olleet edes kunnolla vedenpitäviä, joten jos sade oli yllättänyt, oli pitänyt herätä levittämään pressuja suojaksi.
Mutta se oli silti ollut upeaa. Della ei ollut ollut aina samaa mieltä, varsinkaan teini-ikäisenä.
Hymy nyki Catrionan suupielissä, kun hän pujahti heidän telttaansa. Tytöillä taisi olla mukavaa yhdessä nyt, kun puhelin oli poissa pelistä.

Joaquim vajosi kyljelleen ja katseli vaimoaan. Iltainen kävely olisi voinut olla suloista kuunvalossa, mutta pimeydessä se päätyisi todennäköisesti nilkan nyrjähtämiseen.
"Kuinka sinä viihdyt täällä?" hän kysyi ojentaen kätensä ja silitti hiuksia pois Catin kasvoilta. Kuumuus ja kosteus olivat luultavasti rankkoja niihin tottumattomalle, mutta mies toivoi Catin nauttivan hyvin spontaanista lomasta.
"Ikävöitkö jo kotiin?"

Catriona tutki Joaquimin kasvoja ja hymyili.
"Hyvin. Tämä on ollut ihanaa."
Olkoon, että olkapäät kutisivat, ja kuumuus tuntui vievän voimaa. Ne olivat pieniä murheita, kun sai nähdä Joaquimin olevan onnellinen lastensa kanssa. Ehkä muuttaminen ei olisi lainkaan huono ajatus. Voisi tehdä hänellekin hyvää, päästä pois vanhoista kuvioista.
"Minulla ei ole mitään kiirettä", hän vakuutti, kun kumartui painamaan suudelman miehensä huulille.
"Mutta taisin luvata sinulle aamulla jotakin..."

Joaquim oli vastaamassa, mutta unohti sanansa, kun Cat muistutti aamusta. Mies räpäytti silmiään häkeltyneenä ja sipaisi naisen kasvoja kaivaten.
Hyvänen aika, vanha mies.
"Jostain oli puhetta", hän vastasi hiljaa ja katsahti tyttäriensä teltan suuntaan. Olisiko hän huono isä, jos uppoutuisi vaimonsa seuraan?
Ehkä hän voisi sulkea teltan läpän, ja he voisivat olla hiljaa.

Catriona hyrisi hiljaa ja hipaisi Joaquimin huulia uudelleen omillaan. Toinen käsi siirtyi silittämään hellästi miehen kylkeä.
"Mmm", hän myönsi, kumartuen lähemmäs, jotta saattoi kuiskata tämän korvaan:
"Mutta meidän täytyy olla hyvin hiljaa."
Hampaat hipaisivat korvanlehteä.
"Pystytkö siihen..?"

Joaquim nielaisi tutkiessaan vaimonsa kasvoja. Hengityksen kosketus kaulalla ja korvalla saivat hänet värähtämään.
Tuhoontuomittu vanha mies.
Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka hiljaa hän pystyisi olemaan. Mutta hänellä ei ollut itsekuria edes yrittää kieltäytyä.
"Ehkä", hän vastasi käheästi ja kosketti Catin hiuksia, ennen kuin kohottautui istumaan ja veti hiljaa teltan läpän vetoketjun kiinni, sulkien heidät pimeään.

Catriona ei ollut lainkaan sen varmempi itsestään, mutta hänen sydämensä hakkasi miellyttävästä jännityksestä. Hän purisi vaikka sitten omaa rannettaan, jos tilanne menisi siihen. Mutta lupaus oli lupaus.
Pimeys kietoutui lämpimänä heidän ympärilleen ja sai sydämen hakkaamaan hieman levottomammin. Hän oli tainnut luvata miehelleen kaksi asiaa.
Hän alkoi riisua paitaansa tottuneen äänettömästi. Tämä oli vielä helppo osuus.

Ympäröivällä leirintäalueella oli muutama, pehmeä lyhty. Niiden valo kajastui teltan seinien läpi tarpeeksi, jotta Joaquim saattoi erottaa häivähdyksen Catin ääriviivoista. Paita lähti – sen hän saattoi kuullakin.
Veri tuntui kohisevan korvissa.
Mies ojensi kätensä ja kosketti paljastuvaa vatsaa kaivaten.

Lyhdyn hämärässä valossa oli jotakin äärettömän romanttista. Catriona ei voinut väittää, että olisi koskaan salakuljettanut poikaystävää perheen telttaretkille, mutta hän saattoi kuvitella, että joltakin tällaiselta se olisi voinut tuntua.
Oli oltava aivan yhtä hiljaa.
Hän kurotti varastamaan suudelman Joaquimin huulilta ennen kuin alkoi pujottautua ulos myös hameestaan.

Joaquimin oli vaikeaa pitää hengitystään tasaisena. Ehkä rajusti kiihtyvä syke sai senkin aikaan. Taivas, miten toista ihmistä saattoi ikävöidä.
Mies nuolaisi kuivilta tuntuvia huuliaan ja antoi sormiensa vaeltaa paljastuvalla iholla, jolla meren suola viipyi vielä aikaisemmasta uinnista. Miten hän halusi maistaa sen.

Turha kangas sai väistyä syrjään, kunnes Catrionan iho oli täysin paljaana. Hänhän oli varoittanut Joaquimia, että kuumuus sai sellaista aikaan, syntyi pakottava tarve nukkua ilman vaatteita.
Keholla vaeltava kosketus sai hänet värähtämään. Hän kohotti toisen kätensä ja hipaisi etusormellaan miehen huulia.
Hiljaa, aivan hiljaa, rakas.
Sitten hän painautui lähemmäs hamuamaan suudelmaa samaisilta huulilta.

Vanha mies.
Joaquimin kädet vaelsivat paljaalla iholla, silittivät vyötärön kaarta, kulkivat yli kehon, tutustuivat ihoon uudelleen, hyväilivät niskaa ja valuivat alemmas, aina lantiolle ja reisille saakka.
Mies nojautui lähemmäs vastaamaan suudelmaan.
Hiljaa, hyvä mies. Hiljaa.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Deep in my heart there's a trembling question   Su Elo 05, 2018 4:26 pm

Hiljaa.
Valentina ja Stella olivat yhä hereillä, kikatus kantautui viereisestä teltasta. Siskokset viettämässä laatuaikaa.
Catriona värisi hieman, kun Joaquimin kädet laskeutuivat alas hänen vartaloaan pitkin.
Hiljaa.
Hän näykkäsi Joaquimin alahuolta ja valui suudelmineen alemmas, hipaisi hellästi kaulaa ensin huulillaan ja sitten kielensä kärjellä, muistuttaen siitä, mistä he olivat aamulla puhuneet.

Joaquim painoi hampaat hetkeksi kämmensyrjäänsä vasten, kun tunsi kielen kosketuksen kaulallaan.
Meu Deus.
Hiljaa.
Mies upotti sormensa vaimonsa hiuksiin, kuljetti villit suortuvat niiden lomassa ja antoi käsiensä sitten valua paljaalle selälle, silitti niskaa ja valui selkärangan kaarta alas, hyväillen lantion kaarta.

Catriona hyrisi äänettömästä naurusta ja kohotti sormensa hipaisemaan uudelleen miehensä huulia. Hiljaa, rakas.
Täällä ei ainakaan ollut kitiseviä sänkyjä, joista olisi tarvinnut huolehtia. Tuskin teltan tukikeppien pettämisestäkään, elleivät he päättäisi alkaa erityisen urheilullisiksi.
Sille pitäisi varata hetki joskus toiste.
Hän hamusi miehensä kaulaa ennen kuin alkoi riisua vähiä vaatteita myös tämän yltä. Oli melkein sääli, että kuorittavia vaatekerroksia oli niin vähän.

Vanha mies, huolehdi sydämestäsi.
Joaquim auttoi sen verran, mitä malttoi irrottaa kätensä Catin paljaalta iholta. Kärsimättömyys paistoi miehen liikkeistä, kun hän ravisteli pellavaisen kauluspaidan pois harteiltaan ja potkaisi toisella jalalla shortsit irti jaloistaan. Ne läpsähtivät hiljaa teltan seinää vasten.
Joaquim kosketti huulillaan vaimonsa korvaa ja halasi tätä lähemmäs itseään.

Catriona huokaisi äänettömästi ja antoi sormiensa juosta Joaquimin selällä. Olo oli päivän jäljiltä hikinen ja nihkeä, mutta oliko sillä niin väliä? He taisivat olla hikisiä ja nihkeitä molemmat, ja jos eivät olisi vielä, niin kohta aivan varmasti.
Ellei kukaan tulisi keskeyttämään.
Hän juoksutti kätensä selällä alemmas, ensin miehen vyötäisille ja sitten hitaasti tämän vatsalle. Huulet painuivat hipaisemaan Joaquimin korvaa, muodostaen melkein äänettömästi sanat:
"Haluan sinut."

Tapa ja voima, jolla miehen kädet puristivat Catin lantiota, kertoivat miehen haluavan samaa.
Joaquim ponnisti paremmin istumaan, siveli sormenpäillään naisen ihoa ja kaipasi tätä veri ihon alla polttaen. Hiljaa, hiljaa, vaikka sydän tuntui jyskyttävän kuurouttavana.
Toinen käsi kohosi naisen hiuksiin, punoutui kiharoiden joukkoon ja veti tämän nälkäiseen suudelmaan.

Yksittäisen henkäyksen tai voihkaisun voisi aina laittaa levottoman unen piikkiin, eikö niin?
Catrionan kädet vaelsivat levottomina Joaquimin keholla samalla kun hän vastasi suudelmaan. Kiire, heillä tuntui nykyään olevan kaiken aikaa kiire.
Mutta sellaista vanhempien elämä oli, eikö niin? Aina joku saattoi kaivata, varoittamatta, riippumatta siitä, oliko hetki hyvä vai ei.
Hän näykkäisi Joaquimin alahuulta ja houkutteli miestä laskeutumaan kanssaan makuulle.

Joaquim noudatti pyyntöä enemmän kuin mielellään. Hän silitti Catin kylkeä ja nojautui kevyesti naisen ylle, hamuten huulillaan tämän kaulaa ja upotti sormensa takaisin kiharaisiin hiuksiin.
Käsi valui hiuksista alas vatsaa ja nosti vaimonsa toista jalkaa, painaen sen reidelle kaipaavan suudelman.

Catrionalla alkoi olla epämiellyttävä aavistus siitä, että kiusoittelu saattaisi osua vielä omaan nilkkaan. Milloin hän oli muka ollut hyvä pysyttelemään hiljaa? Hän ei ollut joutunut harjoittamaan sitä taitoa, ei pysyäkseen salassa vanhemmiltaan sen enempää kuin pikkulapsiperheen arjessakaan.
Hän tukahdutti huokauksen ranteeseensa ja antoi sormiensa upota Joaquimin hiuksiin.

Cat oli ollut ajaa hänet hulluksi vihjailemalla halullaan käyttää kieltään. Hän jakoi saman halun.
Nyt heillä olisi yö aikaa, vaikka heidän pitäisikin olla hiljaa ollakseen traumatisoimatta hänen tyttäriään viereisessä teltassa. Yön pimeys kätki heidät kuitenkin suojaansa, tropiikin kuumuus kiertyi iholle.
Joaquim valui suudelmin ylös vaimonsa reittä, hipaisi herkkää ihoa kielenkärjellään ja haki paremman otteen naisen lantiosta.

Kiusa kääntyisi ehdottomasti häntä vastaan.
Catriona painoi ranteen paremmin suutaan vasten, hampaat nirhaisivat jo ihoa. Jos se olisi aamulla mustelmilla, voisiko hän syyttää jotakin eksoottista eläintä?
Se tuskin menisi läpi.
Toisen käden sormet hakivat tukevampaa otetta hiuksista, joiden hopeaista sävyä ei voinut teltan hämärässä erottaa.

Joaquim oli aina uskonut, että tropiikin kuumuus oli täydellinen näyttämö rakastelulle. Oli niin nautinnollista olla vaatteitta, niin helppoa unohtua koskettamaan ja maistamaan kuuma iho.
Teltta muodosti heille oman, pienen maailman. Sen kankaan ulkopuolella yö eli ja siritti, valtava meri kuohui saaren rantoja vasten.
Miehen suudelmat ja kosketus kiihtyivät ja innostuivat mitä tiukempi tukistus hiuksissa oli.

Catrionan usko tropiikin romanttisuuteen oli kokenut pienoisen kolauksen, kun heidän ensimmäisinä öinään jokin suuri ja monijalkainen oli yhtäkkiä ryöminyt hänen niskallaan. Onneksi hän ei ollut sitä lajia, joka olisi jäänyt murehtimaan asioita kovinkaan pitkäksi aikaa.
Hampaat painautuivat uudelleen ranteen herkkää ihoa vasten, jättäen tällä kertaa aivan varmasti mustelman jälkeensä.
Toinen jalka nytkähti hallitsemattomasti, ei luojalle kiitos potkaissut tällä kertaa Joaquimia päähän. Hän oli säikähtänyt, kun niin oli tapahtunut ensimmäisen kerran.
Kun jokin yöllinen olento vinkaisi pimeydessä, Catriona köyristi selkäänsä ja houkutteli miestään nousemaan ylemmäs.

Joaquim hamusi huulillaan naisen ihoa, hiipi ylös vatsan ja rinnan yli, hipaisi hampaillaan solisluuta ja sitten kaulaa.
Käsivarret kiertyivät Cat ympärille, halasivat naisen suojaansa, kun mies nosti tämän lantion parempaan asentoon ja painui nälkäisenä lähemmäs. Kuuma hengitys viipyi kaulalla.
Hiljaa.
Mies hautasi huokaukset vaimonsa ihoon.

Tukahtunut voihkaus ehti karata Catrionan huulilta, ennen kuin hän ehti painaa käden suunsa eteen. Yksittäinen ääni, tuskin se edes kantautui teltan seinien ulkopuolelle. Ja jos kantautui, siitä voisi aina syyttää sitä samaa yölaulajaa, jota hän ei vieläkään tunnistanut, vaikka oli varmasti kuullut saman äänen ennenkin tropiikin yössä.
Hän tunsi vastustamatonta halua upottaa hampaansa hetkeksi Joaquimin hartiaan, jotta kiivaaksi käyvä hengitys olisi tukahtunut sitä vasten.
Sen sijaan hän piteli kämmentä suullaan, sulkiessaan silmänsä teltan luomassa maailmassa.
Rakastan sinua.

Meri kuohui rantaa vasten. Jossain jyrisi ukkonen, ja sade alkoi ropista teltan kattoa vasten.
Kosteus kiertyi iholle, sade raikastaisi ilmaa. Joaquim janosi vaimoaan, hamusi tämän ihoa, kosketti sitä hampaillaan, unohtui jumalaiseen kosketukseen pitäen itsensä hiljaa vanhemman käsikirjan opeilla, vaikka olisi voinut huutaa yöhön.
Jälkeenpäin hän kierähti selälleen makuualustalleen ja silitti Catin paljasta vatsaa uneliaan raukein sormin.

Juuri nyt, sateen rapistessa teltan kattoon, oli helppo uskoa, että kaikki oli hyvin. Heillä ei ollut hätää, vaikka Joaquim joutuikin olemaan paljon poissa. Vaikka tällä oli lapsensa ja ex-vaimo, joka oli niin monella tapaa paljon parempi.
Catriona ynisi hiljaa ja käpertyi miehensä kylkeen, nyt kun vielä saattoi tehdä niin. Ennen kuin kuumuus saisi hänet hakemaan omaa tilaa.
"Rakastan sinua..."

"Eu te amo", Joaquim vastasi käheästi ja setvi hellästi Catin hiuksia kuunnellen sadetta. Jos se ei yltyisi, vesi tuskin tunkeutuisi kankaan läpi.
Kuumuus tuntui tiivistyvän kosteudeksi iholle, ja painettuaan suudelman Catin otsalle, hän kömpi polvilleen ja ujutti shortsit takaisin jalkaansa ja avasi teltan läpän pimeyteen, virittäen kevyen katoksen oviaukon ylle, jotta sade ei päätynyt sisälle.
Sateen raikastama ilma tuntui ihanalta iholla.

Catriona huokaisi hiljaa kun Joaquim nousi ja lähti hänen viereltään. Vaatteet olivat lentäneet jonnekin päin telttaa, ja pelkkä ajatus nousemisesta ja niiden hamuilemisesta sai hänen olonsa tuntumaan samaan aikaan raukealta ja laiskalta.
Olisi ollut helpompi olla mies, kukaan ei olisi kyseenalaistanut paidattomuutta. Ehkei täälläkään kukaan kyseenalaistaisi sitä ennen aamua, syrjäisellä saarella.

Joaquim vajosi takaisin selälleen Catin viereen, silittäen naisen paljasta vatsaa sormenpäillään. Sade suojaisi heitä pahimmalta hyttysten hyökkäykseltä, ja sen kuuntelu pimeässä yössä vei hänet takaisin nuoruusvuosiinsa.
Ukkonen jyrisi merellä.
Mies kuulosteli vaistomaisesti ympäristöä, vaikka lojuikin rentona makuualustallaan, jonka alla maaperä tuntui kovana. Hän oli ollut ensimmäisten apulähetysten mukana vuoden 2004 tsunamin ja maanjäristyksen tuhoissa. Näky kummitteli häntä edelleen silloin tällöin ja sai toivomaan, että hän olisi voinut viedä lapsensa jonnekin, missä meri ei vyöryisi valtavina aaltoina maalle ja veisi kaikkea mukanaan.
"Durma bem, meu amor", hän kuiskasi.

Silläkin uhalla, että katuisi päätöstään hetken kuluttua tai viimeistään aamulla, Catriona painautui Joaquimin kylkeen ja kietoi toisen käsivartensa miehen vatsan yli. Hetken asentoa haettuaan hän kietoi myös toisen jalkansa tämän jalkojen lomaan ja hautasi nenänpäänsä kaulataivetta vasten.
Hengitti syvään tuttua, rakasta tuoksua, joka sai hänet tuntemaan olonsa turvalliseksi siitäkin huolimatta, että ukkonen jyrisi jossakin kauempana.
"Cysgu'n dda a breuddwydion melys fy nghariad", hän kehräsi käheästi.

Joaquim kiersi käsivarren Catin ympärille ja silitti naisen paljasta selkää. Täällä, maailman äärissä, kaukana nykyajasta, oli helppo rakastaa hiljaisuutta.
"Jos en ymmärrä, mitä sanot, minun täytyy olettaa, että puhut minulle tuhmia", Quim kuiskasi takaisin ja kosketti huulillaan vaimonsa korvaa. Pelkkä ajatus oli ajaa hänet hulluksi.
Varsinkin silloin, kun hän ei voinut tehdä mitään asialle.

Catriona oli aina rakastanut myrskyä ja sadetta. Hänen olisi tehnyt mieli jäädä kuuntelemaan, kuinka ukkonen valitti meren yllä, ja kuinka suuret pisarat iskeytyivät maahan. Täällä myrsky oli erilainen kuin kotona, vieläkin alkukantaisempi.
Mutta he eivät olleet täällä kahden, hän ei voisi nukkua seuraavaa päivää ohi vain, koska oli valvonut yönsä.
Joaquimin sanat saivat hänet kehräämään naurusta.
"Toivoisitko, että puhuisin?" hän kuiskasi hiljaa takaisin.

Joaquim halasi naisen tiukemmin rintaansa vasten ja siirtyi korvalta hamuamaan vaimonsa kaulaa.
"Tiedät, että olen aina myyty, kun teet niin", hän vastasi hipaisten ihoa hampaillaan ja siveli sormillaan lantion pehmeää kaarta. Oli ihana viipyä tropiikin lämmössä, sen makeassa tuoksussa ja värikkäässä maailmassa.
Sitä hän todella oli. Vanha, hävytön mies.

Catriona hieraisi nenänpäätään vasten Joaquimin ohimoa ja huokaisi hiljaa.
"Rwyf am wneud cariad i chi tan y bore", hän kuiskasi ja silitti miehensä selkää melkein haikeana. Ehkä he saisivat vielä hetken, kun palaisivat hotellille. Tai kotiin. Mikäli työt eivät lennättäisi hänen aviomiestään taas toiselle puolelle maailmaa.
Hän ei halunnut ajatella sitä nyt.
"Meidän pitäisi yrittää nukkua, rakas."

"Mitä sinä sanoit?" Quim vetosi kuiskaten ja hamusi naisen kaulansyrjää haikeana. Cat oli oikeassa. Heidän pitäisi yrittää nukkua, vaikka lämpö ja lämpimämpi veri saivat hänet haluamaan jotain aivan muuta kuin unta.
Olisi itsekästä evätä naiselta mahdollisuus saada vähän unta, ennen kuin heitä odottaisi aamupäivä melomista, uimista ja aurinkoa sekä muutaman tunnin venematka takaisin Ko Samuille.
"Mitä sinä sanoit?" mies houkutteli.

Catriona hyrisi naurusta, vaikka taisikin olla julmaa pitää miestä epätietoisuudessa. Hän kiehnäsi itsensä paremmin Joaquimin kylkeen ja ujutti jalkansa tämän jalkojen lomaan. Hän seurasi sormellaan kasvojen rakasta, tuttua profiilia ja unohtui katselemaan tummia silmiä. Hän tiesi niiden sävyn tarkalleen, vaikkei sitä voinutkaan erottaa teltan hämärässä.
Huulet hipaisivat miehen korvaa.
"Haluan rakastella kanssasi aamunkoittoon."

Joaquim voihkaisi kärsien ja nojasi otsansa Catin päähän.
"Mitä teet minulle", hän vetosi sivellen naisen kylkeä ja silitti jalallaan tämän säärtä. Ulkona pehmeä sade ropisi teltan kattoa vasten ja teki kuumasta ja raskaasta ilmasta raikasta.
"Kuinka minun on tarkoitus vain toivottaa sinulle hyvää yötä?" mies kysyi haikeasti ja painoi hellän suudelman naisen olkapäälle.

Catriona tunsi melkein huonon omantunnon piston. Melkein. Mutta oli vaikea tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että kertoi totuuden, kun veri poltteli samaan aikaan hänenkin suonissaan.
"Helposti", hän huomautti kehräten.
"Sanot vain: hyvää yötä, rakas vaimoni, toivottavasti näet hyviä unia."
Hän hieraisi päätään Joaquimin hartiaa vasten.

Joaquim huokasi raskaasti ja silitti naisen kylkeä luovuttaen.
"Hyvää yötä, rakas vaimoni, toivottavasti näet hyviä unia", mies toisti, pehmeä aksentti englannissaan ja kierähti selälleen, ristien kädet säädyllisesti rinnalleen.
Ehkä heidän olisi paras yrittää nukkua hetki ennen pitkää päivää. Hänen pitäisi osata käyttäytyä kuin aikuinen, vanha, vanha miehenrähjä.

Suurimman osan ajasta Catriona rakasti Joaquimin aksenttia. Ne hetket, joina hän ei rakastanut, liittyivät niihin hetkiin, joina he riitelivät. Hän halusi uskoa, ettei ollut sellaisina hetkinä täysin oma itsensä.
Ehkä heidän ei tarvitsisi riidellä loppulomasta lainkaan. Ehkä hän ei sanoisi enää typeryyksiä.
Hänen olisi ehkä pitänyt ajatella miehensä pyrkimystä säädyllisyyteen painautuessaan tämän kylkeä vasten.
"Hyvää yötä, rakas mieheni."

* * *

Sää ei suosinut seuraavaa päivää samoin kuin ensimmäistä, vaikka varsinkin pohjoisesta saapuneille turisteille hieman viileämpi sää ja raikkaampi ilma olivat enemmän kuin tervetulleita. Siitä huolimatta, että iltapäivää vainosi todellinen rankkasade. Onneksi siihen mennessä Silveirat olivat palauttaneet kajakkinsa ja saattoivat odottaa saaren puiden suojassa heidät takaisin Ko Samuille kuljettavaa venettä. Joaquim oli istahtanut hiekalle, kiertänyt käsivarren Catin hartioille ja vetänyt Valentinan toiseen kainaloon. Tyttö nojasi päätään isänsä olkapäähän, hiukset huolettomalle nutturalle kiepautettuna, meren suolaista laineikkaina.
Stella ei piitannut sateesta, vaan snorklasi onnellisena aaltoilevan pinnan alla, isänsä tarkan katseen alla.

Catriona puolittain torkkui vasten miehensä hartiaa, vaikka vihreänkuparisten silmien katse seurasikin samaan aikaan Stellaa, joka näytti olevan vedessä kuin kotonaan. Ehkä tyttö olikin, ainakin omassa mielikuvituksessaan, puoliksi merenneito, joka saattaisi saada pyrstönsä koska tahansa.
Siinä vaiheessa olisi ehkä pitänyt alkaa kyseenalaistaa lapsen alkuperä, tai alkaa tutkia Joaquimia piilotettujen suomujen varalta.
Ajatuksissaan Catriona sipaisi miehensä polvea. Ei tuntunut suomukkaalta.
"Luuletko, että merenneito voi olla tietämättään?"

"Hyvin mahdollista", Joaquim naurahti ja painoi suudelman vaimonsa hiuksiin.
"Inspiraatio on valtava voima." Stella oli nähnyt veden aivan eri tavalla sukellettuaan Seabornin kirjojen maailmaan. Miehestä oli ihana katsella, kuinka tytär löysi intohimon kohteita elämäänsä jo niin nuorena. Hän ojensi colatölkkiä repustaan Catille.
"Olenhan muistanut mainita, että meidät on kutsuttu häihin Skotlantiin?"

Catriona hipaisi uudelleen miehensä jalkaa, mutta se ei tuntunut sen suomuisemmalta kuin aikaisemminkaan. Mikäli Stella oli merenneito, tyttö ei ollut tainnut periä sitä isänsä puolelta. Hän otti colatölkin vastaan, mutta jäi silittelemään sen kuperaa kylkeä mietteliäänä.
"Hm? Kyllä, sen näyttelijäystäväsi häihin?"
Linnassa järjestettäviin sellaisiin. Se oli kuulostanut hyvin jännittävältä.
"Olemmehan menossa?"

"Totta kai", Joaquim sanoi emmittyään nanosekunnin. Hän toivoi, ettei töissä tulisi kriisiä juuri sinä viikonloppuna, ainakaan sellaista, jota hän ei voinut ratkoa etäyhteyksillä.
"Tiarnan ja Tempest menevät naimisiin", hän jatkoi lämpöä äänessään. Miten onnellinen hän oli ystävänsä puolesta: kaiken kamalan ja synkän jälkeen elämä voitti ja pariskunta voisi elää onnellisina loppuun saakka.
"Ajattelin kysyä sopivalla hetkellä mahdollisuutta, että Stella voisi päästä tapaamaan lempikirjailijaansa."

Ajatus sai Catrionan hymyilemään.
"Se tekisi hänet varmasti hyvin onnelliseksi", hän totesi, vaikka 'hyvin onnellinen' taisi olla sanaparina melkoista vähättelyä. Hän olisi Stellan ikäisenä kuollut onnesta, jos olisi saanut tavata idolinsa - jotka tosin olivat olleet pääasiassa ratsastajia.
Hänen kiinnostuksenkohteensa olivat olleet siihen aikaan varsin yksipuoliset. Taisivat olla nytkin. Kyllästyttiköhän se koskaan Joaquimia?
Lakkaa ajattelemasta hölmöjä.
"Toivottavasti heidän hääpäivänsä on yhtä ihana kuin meidän oli."

"Toivottavasti", Joaquim vastasi ja painoi uuden suudelman naisen hiuksiin. Hän oli lisäämässä, että toivottavasti hääyökin olisi – mutta muutti mielensä muistaessaan 14-vuotiaan tyttärensä istuvan kainalossaan.
Hävytön, vanha mies.
"Selvä, lähdetäänpäs sitten", hän sanoi auttaen kummatkin kainaloisensa jaloilleen, kun vene lipui muovisen, kelluvan laiturin päähän.
"Stellina", mies kutsui lähtiessään laiturille Stellankin reppu olallaan ja pieni uimari kiiruhti heidän peräänsä räpylät läpsyen.

Stellassa oli jotakin sellaista, mikä pakotti aina hymyn kasvoille. Ehkä se oli vilpitön elämänilo ja uteliaisuus, jolla tyttö suhtautui ympäröivään maailmaan. Jollakin tavalla se muistutti Catrionaa hänen omasta lapsuudestaan - tosin Stella oli huomattavasti parempi tytär, kuin hän oli aikanaan ollut.
"Stella-rakas", Catriona tervehti ja ojensi kättään, kutsuen tyttöä kainaloonsa, kun he olivat päässeet kipuamaan veneeseen. Toivottavasti matka olisi tällä kertaa edes hieman armollisempi.

Stella nojautui Catin kainaloon, räpylät edelleen jaloissa, jotka keinuivat penkin laidan yli, kun vene lähti kohti Ko Samuita. Sateinen sää ei tehnyt matkasta merkittävästi miellyttävämpää kuin edellisenä päivänä, mutta lämpötila oli armollisempi ja väkeä vähemmän. Joaquim kiersi käden Catin hartioille, hieroen hellästi niskaa ja hartioita, kun Stella haki pian mukavamman asennon ja painoi päänsä Catin syliin ottaakseen päiväunet.
"Kuinka pian haluat palata kotiin?" mies kysyi hiljaa vaimoltaan, kun Valentina oli nukahtanut hänen olkaansa vasten.

Catriona sukaisi uimisen jäljiltä kostean hiussuortuvan Stellan korvan taakse ja unohtui setvimään hiuksia suoriksi. Tytön hiuslaatu oli huomattavasti armollisempi kuin hänen kihara harjansa, jonka suola ja kosteus olivat saaneet villiintymään kenties avun saavuttamattomiin, mutta siitä huolimatta hän toivoi, että ele estäisi Stellan hiuksia takkuuntumasta liian pahasti.
Addie oli perinyt hänen painajaismaiset hiuksensa. Mitähän tytölle kuului?
Hän ravitsi ajatuksen mielestään ja katsahti kohti Joaquimia, nyrpistäen mietteliäästi nenäänsä.
"Emme varmastikaan voi mennä täältä suoraan häihin."

"Voi olla, että pitää vaihtaa vaatteita kotona", Joaquim naurahti ja tunsi lämmön ailahtavan sisällään katsellessaan Catin hellyyttä hänen tytärtään kohtaan. Stella ajelehti unen ja valveen rajamailla, ja kosketus hiuksissa nosti hymyä tytön huulille, pää nojautui kosketusta vasten.
"Tiarnan on kyllä loistava ja tuskin pitää tiukkaa kuria pukukoodista, mutta luulen, että shortsit ja varvassandaalit voivat olla sopimaton valinta."

Catriona vilkaisi miestään silmät hymystä siristyen, ja kumartui hieman lähemmäs tämän korvaa.
"Minua ei haittaisi, vaikkei sinulla olisi edes shortseja", hän vakuutti kuiskaten, hipaisten vaivihkaa korvalehteä huulillaan ennen kuin painoi päänsä takaisin miehensä hartiaa vasten ja jatkoi tämän tyttären hiusten selvittelyä.
Stella oli hurmaava lapsi.
"Olisiko meidän pitänyt hankkia jotakin häälahjaksi?"

Joaquim nauroi matalasti, häivähdys kaipaavaa käheyttä äänessään ja nojautui hamuamaan Catin korvaa.
"Jos minä olen shortsitta, oletko sinäkin?" hän kuiskasi takaisin ja kosketti hampaillaan naisen korvan reunaa, ennen kuin suoristautui asiallisemmin ja sipaisi olkapäälleen painunutta päätä hellästi.
"Ei, he ovat toivoneet, että häälahjojen sijasta vieraat lahjoittavat hyväntekeväisyyteen."

Catriona vilkaisi Joaquimia toista kulmaansa kohottaen.
"Tietenkin, rakas. Minä olen aina kannattanut tasa-arvoa."
Ehkä he voisivat unohtaa vaatteet yhdeksi päiväksi kotiin palattuaan. Kissat eivät välittäisi, ne kulkivat itsekin aina hävyttömän alastomina. Varsinkin John, joka tuntui aina löytävän hetken takapuolensa pesemiselle silloin, kun heillä kävi vieraita. Mieluiten keskellä olohuoneen pöytää.
Hän voisi pitää Joaquimin lämpimänä.
"Olen melkein pettynyt. Olisin mielelläni vienyt heille vaikka... pannumyssyn."

"Pannumyssyn?" Joaquim toisti naurua äänessään ja rutisti Catin hetkeksi tiukemmin kylkeensä.
"Voit neuloa sellaisen keräykseen tai vähävaraisille", mies ehdotti lämmintä huvitusta äänessään ja silitti toisella kädellään Valentinan paksuja hiuksia, kun tyttö liukui puolittain makuulle penkille, jolla oli tällä matkalla tilaa. Vene ryski aaltojen läpi ja sai muutaman vastapäätä istuvan turistin kasvot vihertämään siinä missä paikalliset torkkuivat melkein kyllästyneinä.

"Hyvä luoja, en."
Catrionan kasvoilla häivähti irvistys, vaikka silmissä viipyikin nauru.
"Olenko koskaan näyttänyt sinulle patalappua, jonka neuloin koulussa äitienpäivälahjaksi..? Voi tosin olla, että äiti on jo hukannut sen jonnekin, se oli... kammottava."
Hän haki paremman asennon miehensä kylkeä vasten, kun veneen keikkuminen oli tehdä hänenkin olonsa hieman epämiellyttäväksi.
"Mutta olisin voinut ostaa heille vaikka... kanan mallisen."

Joaquim hyrisi hyväntuulisesti ja suukotti kiharaisia hiuksia.
"Olen varma, että he arvostaisivat sitä", hän lupasi. Miksei kanan mallinen pannumyssy sopisi täydellisesti hänen ystävänsä ylelliseen kattohuoneistoon?
"Olethan muistanut juoda?" mies kysyi silittäen vaimonsa käsivartta ja katsahti tämän kasvoja alas silmäkulmastaan.

Catriona naurahti. Heidän kotonaan oli ollut kanan mallinen pannumyssy, mutta sille oli tainnut käydä huonosti Dobbyä edeltäneen koiran kanssa. Ainakin hän oli melko varma, että syy oli ollut koiran, eikä suinkaan siinä, että äiti olisi viimein saanut tarpeekseen isän mielenkiintoisesta sisustusmausta.
"Mmm, olen. Ei hätää", hän vakuutti ja vastasi Joaquimin katseeseen sivusilmällä.
"En tee enää samaa virhettä kuin ensimmäisellä kerralla."

Vene ylitti aaltoja keinuen, syöksyi yli niiden harjan ja sukelsi alas toiselta puolelta. Stella liikahti levottomana Catin sylissä, ruskettuneet kasvot kalpeaksi käyden.
Siihen mennessä, kun he saavuttivat Ko Samoin, tyttö vihersi vienosti eikä vanhempi sisarkaan näyttänyt erityisen hyvinvoivalta. Joaquim auttoi perheensä ylös veneestä satamassa ja kantoi Stellaa välillä muutaman askeleen kainaloista, kutittaen vienosti, mikä sai tytön kikattamaan ja piristymään. Skootterit oli parkkeerattu edelleen samaan paikkaan, johon he olivat jättäneet ne lähtiessään.
"Käydäänkö syömässä jossain?" mies kysyi kohentaen rinkkaa selässään.

Kiinteälle maalle nouseminen venematkan jälkeen tuntui aina yhtä jännittävältä. Ensimmäisten askelten aikana tuntui siltä, kuin maa olisi vielä keinahdellut vienosti samaa tahtia aaltojen kanssa. Keho tottui kuitenkin nopeasti, löysi uudelleen tasapainonsa ja rauhoittui tottumattomalle hurjaksi käyneen venematkan jäljiltä.
"Mmm, syöminen olisi varmasti hyvä ajatus", Catriona myönsi, sipaisten hellästi Joaquimin selkää. Hän oli menettänyt täysin kosketuksensa nälkään, mutta jossakin ohimoiden tuntumassa vaaniva päänsärky oli varmastikin vihje siitä, että keho kaipasi joko nestettä tai ravintoa, tai todennäköisemmin molempia.
"Tytöt, mitä teidän tekisi mieli?"

Tyttöjen teki mieli pizzaa. He olivat kuitenkin Ko Samuilla, Thaimaan saaristossa, ja Joaquim kannusti autenttiseen, thaimaalaiseen ruokaan heidän kerran ollessaan täällä. Keskinkertaista pizzaa sai mistä tahansa.
Tytöt myöntyivät alistuen isänsä toiveeseen, mutta eivät valittaneet istuutuessaan lämpimästi valaistulle, viihtyisälle terassille The Hut Cafessa ja saadessaan höyryävät, värikkäät annokset ruokaa eteensä. Ilta oli laskeutunut ja sinertävä hämärä muuttui nopeasti pimeydeksi, joka heräsi henkiin sirittäen ja naksuen. Jossain haukkui kulkukoira.
Stellan jalat potkivat rennosti tuolin reunan yli, kun tyttö tyhjensi colatölkkiä tarmokkaasti pillillä.
"Mitä haluaisitte tehdä huomenna? Cat?" Quim kysyi poimien tulisesti marinoituja kasviksia haarukkaansa.

Catriona oli melko varma, että tulisi ikävöimään värikästä, makumaailmaltaan rikasta ruokaa. Varsinkin sen jälkeen, kun Joaquim palaisi taas töihin. Hän ei ollut koskaan loistanut keittiössä, ja aviomiehen ollessa poissa hän tyytyi yleensä elämään mikroaterioilla. Kunnes kyllästyi mikronkin käyttämiseen ja siirtyi ruokaan, jota ei edes tarvinnut lämmittää.
Mutta ehkä Joaquim saisi olla tällä kertaa kotona pidempään.
Hän oli juuri siirtämässä lisää riisiä lusikkaansa, mutta liike jäi Joaquimin kysymyksen myötä kesken.
"Oh, voisimmeko käydä katsomassa vesiputousta? Sitä..."
Hän kurtisti kulmiaan, yrittäen muistaa nimen.

Joaquim kohotti kulmiaan ja siemaisi kylmästä vesipullosta.
"Vesiputousta? Namtok Hin Latia?" hän ehdotti ja työnsi Valentinan lautasen takaisin lähemmäs, kun tyttö siirsi sitä pois merkiksi, että oli lopettanut aterioimisen.
"Totta kai. Se on hyvä ajatus", mies sanoi kaataen hieman lisää höyryävän valkeaa jasmiiniriisiä lautaselleen.
"Toivottavasti huomenna ei sada turhan paljoa."

Catriona nielaisi ja painoi katseensa paljaisiin jalkoihinsa, purren kieltään, ettei olisi ärähtänyt tarpeettomasti takaisin. Ei riitoja, niin hän oli luvannut itselleen.
"Hyvää suihkua."
Hän nousi itsekin ylös, hylkäsi kylpytakkinsa huolettomasti lattialle ja nykäisi ainoastaan alushousut jalkaansa ennen kuin pujahti sänkyyn ohuen peitteen alle.

Joaquim nojasi hetkeksi selkänsä seinään suihkussa ja antoi viileän veden virrata kasvojensa yli ja alas rintaansa. Vanhojen arpien kartta halkoi siellä täällä ruskettuneeksi paahtunutta ihoa.
Hän tunsi joutuvansa omituiseen välikäteen, jossa hänen oli torjuttava Catin ehdotus muuttaa ulkomaille, ei koska ei olisi itse rakastanut ajatusta, vaan koska nainen tuntui ehdottelevan vain hänen mielikseen, ei siksi, että olisi itse valmis tai haluaisi tehdä niin.
Mies kiersi pyyhkeen vyötärölleen, kun palasi hotellihuoneen puolelle, kävi vetämässä verhot kunnolla ovien eteen ja veti alushousut jalkaansa, ennen kuin naksautti valot sammuksiin ja kiipesi peiton alle vaimonsa viereen.

Idiootti.
Catriona käpersi itsensä peitteen alle, veti polvet tiukasti rintaansa vasten ja kuunteli hiljaisena ensin suihkun ääntä ja sitten miehensä askeleita. Sydän hakkasi edelleen levottomaan tahtiin, sai hänet epäilemään, että jokin oli vialla. Hän oli sanonut jotakin väärää, hölmö, hölmö idiootti.
Huone muuttui hyvin pimeäksi, kun valot sammuivat.
Catriona makasi hiljaa, eikä kääntynyt Joaquimin puoleen niin kuin olisi tavallisesti tehnyt.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Deep in my heart there's a trembling question   Su Elo 05, 2018 4:26 pm

Joaquim odotti hetken, katsellen kattoa pimeydessä. Verhojen läpi siivilöityi kaistale valoa, joka piirsi huoneeseen siluetteja ja maalasi huonekalujen ääriviivoja. Se muistutti Joaquimia kaikista vuosista niin kaukana sivilisaatiosta, että luonto itse oli ainoa valon lähde.
Hetken kuluttua mies kääntyi kyljelleen, kiersi käsivarren Catin vyötärölle ja veti naisen syliinsä.

Catriona tunsi hartioidensa jännittyvän kosketusta vasten, mutta siitä huolimatta hän painautui miestään vasten. Hän oli hetken hiljaa, etsien oikeita sanoja.
"Tein taas jotakin väärin, enkö tehnytkin?"
Hän oli taitava aistimaan muiden tunnetiloja, tai ainakin kuvittelemaan aistivansa. Erityisen taitava hän oli kuvittelemaan pahimpia mahdollisia vaihtoehtoja niissä tilanteissa.
"Haluan vain, että voit olla onnellinen, Quim."

Joaquim huokasi ja hieraisi kasvojaan.
"Et tietenkään tehnyt." Hän ei ollut varma, mitä voisi sanoa tai tehdä uskotellakseen Catille toisin.
"Minäkin haluan, että sinä voit olla onnellinen." Sitä hän todella toivoi. Hän ei vieläkään ollut täysin varma, missä oli mennyt pieleen edellisessä liitossaan, ja pelkäsi tekevänsä samaan virheen uudelleen edes sitä huomaamatta.
"Ehkä meidän pitäisi käydä nukkumaan."

"En minä ole Newcastlessa sen onnellisempi kuin olisin muualla", Catriona vetosi ja puraisi huultaan. Hän ei voinut karistaa tunnetta siitä, ettei Joaquim halunnut keskustella aiheesta nyt. Ehkä hän oli valittanut liikaa, sanonut typeriä asioita, jotka pakottivat miehen vakuuttamaan hänelle, että hän oli riittävän hyvä.
Oliko ihme, jos Joaquimia kyllästytti?
Catriona nielaisi ja yritti estää silmiään kostumasta.
"Hyvää yötä."

* * *

Ehkä keskustelu oli paras jättää seuraavaan päivään. Joaquimista tuntui, etteivät he löytäisi yhteisymmärrystä nyt. Ehkeivät huomennakaan. Cat tuntui ajautuneen pahaan ristiriitaan itsensä kanssa, eikä Joaquim halunnut heidän tekevän suuria päätöksiä, jos Cat tekisi niitä, koska ei nähnyt omaa arvoaan tai koki olevansa velvoitettu suostumaan tai ehdottamaan jotain.
Levottomat ajatukset kantoivat miehen levottomaan uneen, ja Joaquim heräsi tokkuraisena Stellan koputteluun ovilasin takana. Mies kömpi sängystä hieroen kasvojaan, kolautti jalkansa yöpöytään ja sai palata onnekkaana takaisin sänkyyn, kun hotellilla viipyvä lapsiperhe lupasi valvoa Stellaa samalla kuin omia lapsiaan uima-altaassa.

Olisi kuvitellut, että melontaretken jäljiltä uni olisi tullut nopeasti. Siitä huolimatta Catriona huomasi makaavansa valveilla, liian levottomana nukkumaan. Eikä kutiava ranne ainakaan auttanut asiaa. Hän vietti yönsä kuuntelemalla miehensä tasaista hengitystä, ja oli aamulla niin tokkurassa, ettei osannut heti yhdistää koputtavaa ääntä siihen, että Stella oli tullut hakemaan isäänsä uimaan.
Niin kuin tytön olisi pitänyt pystyä tekemään paljon useammin. Niin kuin tyttö olisi pystynyt tekemään paljon useammin, ellei itsekäs äitipuoli olisi pakottanut isää muuttamaan kauas sateiselle saarelle.
Idiootti.
Catriona kiskaisi itseensä kiukustuneena ohuen peitteen päänsä yli ja käpertyi kerälle sen alle.

"Cat?" Joaquim kutsui hieroen unta kasvoiltaan ja sukaisi hopeisia, villisti pörhistyneitä hiuksia pois otsaltaan.
Hän katseli hetken myttyä peitteen alla ja laski sitten kätensä sen päälle. Ehkä he ehtisivät syödä kiireettömän aamiaisen ja suunnistaa sitten vesiputouksille, toivottavasti ennen iltapäivän sateita.
"Onko kaikki hyvin?"

Mytty peiton alla liikahti kosketuksesta.
"On", Catriona vastasi, ääni kankaan läpi tukahtuneensa. Kaikki muu paitsi se, että hän oli toivoton idiootti, joka teki aviomiehensä elämästä paljon hankalampaa, kuin sen olisi pitänyt olla. Parempi vaimo ei olisi saanut miestään huokailemaan tavalla, jonka hän oli jo mielessään merkinnyt tuskastuneeksi.
"Olen pahoillani."

"Cat", Joaquim vetosi kulmat kurtistuen ja veti lakanaa pois naisen päältä.
"Ei sinun tarvitse pyydellä minulta anteeksi." Hän tuntui ajavan vaimonsa jatkuvasti jonkinlaisen ahdistuksen valtaan eikä ollut varma, miten korjata asiaa. Olikohan hän tehnyt Giannalle samaa, mutta ei vain ollut huomannut?
"Lähdetäänkö aamiaiselle?"

Lakanan liukuminen pois toi Catrionan mieleen muistoja. Tavallisesti ne liittyivät kuitenkin kosteaa iltaa seuranneisiin aamuihin, joina valo sai pään vihlomaan.
Nyt ei vihlonut mikään muu kuin hänen omatuntonsa.
"Ei ole nälkä", hän vetosi kun nousi istumaan, edelleen pelkissä alushousuissaan, ja rapsutti kipeytymässä olevaa rannettaan.
Mutta ehkä oli typerä jättää syömättä kuin kiukutteleva kakara.
Hän juoksutti sormet läpi hiuksistaan ja nousi seisomaan, vakaana aikomuksenaan etsiä päällepantavaa.

Joaquim jäi istumaan sängylle, käsivarret koukistettuihin polviin nojaten ja tummat kulmat huolestuneessa kurtussa.
"Vai niin", hän vastasi hiljaa ja seurasi naista katseellaan.
"Mikä on vialla?" Jokin tuntui selvästi olevan vialla. Oliko hän tehnyt virheen jättäessään iltaisen keskustelun kesken? Mitä jos hän vain myöntyisi ja sanoisi, että olisi mahtavaa muuttaa jonnekin lämpimään ja aurinkoiseen? Mitä jos Cat olisi onneton ja eksynyt?

Catriona nappasi kirkkaankeltaisen auringonkukkapaidan mukaansa kun pujahti kylpyhuoneeseen. Vasta jälkikäteen hän muisti kauhistua ajatusta siitä, että sähisevä, kissankokoinen torakka voisi vaania jossakin nurkassa, mutta hän oli liian ylpeä pyytääkseen Joaquimia enää tarkastamaan tilannetta.
Gianna ei varmasti pelännyt kuollakseen torakoita.
"Kaikki on aivan hyvin!" hän vastasi oven läpi, etsien hammastahnaa.

Se ei kuulostanut vakuuttavalta. Mutta Joaquim tunsi itsensä typeräksi kysellessään samaa asiaa uudelleen ja joutuessaan epäilemään Catin sanoja ja naista itseään.
Cat oli aikuinen ihminen, oikeutettu puhumaan hänelle, kun halusi ja olemaan puhumatta, kun siltä tuntui. Ehkä hän ei ollut läsnä vaimonsa elämässä tarpeeksi ansaitakseen puhetta. Tai sitten torjui vaimonsa yritykset puhua edes sitä huomaamatta.
"Tuletko aamiaiselle?" hän kysyi vetäen pellavaisen, kevyen kauluspaidan shortsien päälle.

Catriona pysähtyi hetkeksi tuijottamaan kuvajaistaan peilistä.
Idiootti. Älä pilaa tätä lomaa. Älä pilaa taas yhtä yhteistä hetkeä. Älä murjota, kun ei ole mitään murjotettavaa.
Hän huuhteli suunsa ja pyyhkäisi harjan villiintyneistä hiuksistaan läpi, ja solmi ne lopulta huivilla niskaansa. Pujottauduttuaan paitaansa hän palasi takaisin huoneen puolelle.
"Totta kai tulen", hän vakuutti, kun tassutteli Joaquimin luo ja kietoi käsivartensa takaapäin miehen ympärille halaukseen.

Joaquim kosketti ympärilleen kiertyneitä käsiä hämmentyneenä ja poimi sitten lompakon, puhelimen ja huonekortin taskuunsa.
"Hyvä on", hän sanoi ja veti Catin kainaloonsa, "mennäänpäs sitten". Hän pysähtyi matkalla koputtamaan viereiseen oveen ja huhuilemaan Valentinaa mukaan, ennen kuin kiersi heidät altaan vierustaa kohti hotellin ravintolaa, jossa aamiainen tarjoiltiin ja poimi Stellan altaasta mukaan, kiertäen pyyhkeen märän tyttären ympärille.
Pilvinen sää oli kostea ja tavallista painostavampi, lupaillen ukkosta ja rankkasadetta.
"Voisimme lähteä heti syötyämme vesiputoukselle."

Huoneesta ulos astuessaan Catriona päätti, ettei pilaisi enää yhtään hetkeä heidän yhteisestä lomastaan. Siinä vaiheessa, kun he olivat napanneet myös Stellan mukaansa suunnatakseen aamupalalle, hän oli taas löytänyt oman, pirteän itsensä. Mikä syy hänellä oli ollut olla alakuloinen? Ei ainuttakaan syytä, tietenkään. Kaikki oli aivan erinomaisen hyvin.
Hänen sormensa liukuivat vaivihkaa alemmas Joaquimin selällä, pysähtyivät juuri ennen, kuin kosketus olisi alkanut muuttua melkein hävyttömäksi, ja ilkikurinen virnistys häivähti kasvoilla.

Joaquim laski kätensä tyynesti selällään vaeltavalle kädelle, puristi sitä ja katsahti Catia silmäkulmastaan, kun istutti heidät alas.
"Oletko jotakin vailla?" hän kuiskasi pidellen kättä edelleen otteessaan. Hän oli kasannut eteensä runsaan, täytetyn munakkaan, hedelmäsalaatin, jääveden ja kupin mustaa kahvia. Hän oli työntänyt hedelmäsalaatin myös Stellalle, joka olisi elänyt paahtoleivällä ja maapähkinävoilla, jos olisi saanut itse valita.

Catriona tunsi tutun, lämpimän tunteen läikähtävän sisällään. Se heräsi eloon aina, kun hän kohtasi Joaquimin silmät - ihanat, ruskeat silmät, joihin hän oli uponnut jo silloin, kun heidän tiensä olivat ensimmäisen kerran kohdanneet. Millainen mies maksoi tuntemattoman sisäänpääsymaksun?
Joaquim. Hänen rakas Quiminsa.
Hellyys sai hänet painamaan suukon miehensä poskelle.
"Hyvin usein", hän myönsi naurahtaen ja katsahti omaa aamiaistaan, joka näytti joka päivä erilaiselta. Hän ei osannut päättää, mitä olisi halunnut syödä, joten jokainen päivä sisälsi jotakin uutta.

"Mitä tänään?" Joaquim kysyi nojautuen lähemmäs naisen korvaa. Valentinakin valui seuraan, hoikkaa vartta imartelevassa topissa ja niin lyhyissä shortseissa, että isää hirvitti. Tyttö näykki hedelmäsalaattia ja päätyi pian nahistelemaan Stellan kanssa.
"Lähdetäänpäs sitten", mies sanoi aamiaisen jälkeen ja kasasi perheensä kokoon paimentaakseen nämä parkkipaikalle ja siitä skootterien selässä Namtok Hin Latin vesiputousta kohti.

Catriona kehräsi naurusta ja hipaisi Joaquimin käsivartta ennen kuin pihisti palan papaijaa tämän hedelmäsalaatista.
"Lupaan kertoa myöhemmin", hän vakuutti, ennen kuin unohtui maistelemaan hedelmän makeutta kielellään.
Kaikki maistui täällä makeammalta, tai ehkä vain tuntui siltä.
"Onhan kaikilla uima-asut?" hän varmisti, ennen kuin nousi skootterin selkään.
Tällä kertaa hän tunsi olonsa varmemmaksi seuratessaan Joaquimin jäljessä.

Uima-asut olivat mukana. Stella oli innokkaampi uinnin mahdollisuudesta kuin Valentina, joka loi isäänsä merkittäviä mulkauksia sekä pitkällä ajolla luoteissaaren sisäosiin että Joaquimin valitsemalla patikkaretkellä vesiputoukselle ja sen luona sijaitseville altaille. Mulkaukset muuttuivat painokkaammiksi, kun sade yllättyi ja ropisi sademetsän ylle, teki ilmasta kostean suojassakin.
Heidän saapuessaan vesiputouksen luo sää oli kuitenkin myötämielinen ja aurinkokin pilkisti pilvien lomasta, vaikka jossain kaukana jyrisi jo ukkonen. Stella oli loikannut uimaan jo ennen kuin muut saivat kantamuksensa laskettua alas, ja Valentina istahti kostealle rantakivelle vahtimaan heidän tavaroitaan, haluttomana kastelemaan itseään – enempää.
Joaquim katsahti Catia kysyvästi: halusiko nainen uimaan Stellan kanssa vai käydä tutkimassa lähimaastoa tarkemmin hänen kanssaan.

Catriona ei osannut olla pahoillaan sadepisaroista, jotka imeytyivät paidan keltaiseen kankaaseen ja liimasivat sen kiinni ihoon. Samaiset sadepisarat ropisivat vehreään kasvustoon, niin että ääni muistutti melkein musiikkia.
Mutta hän oli puolueellinen, mitä sateeseen tuli. Hän oli aina rakastanut sadetta.
Ukkosen kaukainen jyrinä sai niskavillat nousemaan miellyttävällä tavalla pystyyn.
Uiminen kuulosti äärettömän hyvältä ajatukselta, varsinkin nyt, kun he olivat jo valmiiksi märkiä, mutta Joaquimin kysyvä katse sai hänet tarttumaan miehen käteen ja punomaan heidän sormensa lomittain. Hän aikoi olla edelleen aivan yhtä ällöttävän rakastunut, kuin heidän suhteensa alussa.

Joaquim ei halunnut harhailla turhan kauas luonnon altaasta, jossa nuorimmainen ui, siitä huolimatta että Valentina oli paikalla katsomassa – samoin kuin pieni kourallinen turisteja. He saattoivat kuitenkin kierrellä allasta kosteilla kallioilla ja kiertää katsomaan sitä kivien yli ryöppyävän putouksen laelle.
Stella oli jo heittäytynyt juttusille toisen paikalla olevan lapsen kanssa ja näkyi kauas kirkasvärisessä uimapuvussaan.
"Haluatko uimaan?" Joaquim kysyi heidän laskeutuessaan takaisin altaan vierelle ja nyökkäsi kohti vettä. Nyt vielä, kun sää suosi.

Jokin trooppinen saari tai alue ei ehkä olisi lainkaan huonompi paikka asua. Oli sadetta ja oli hämmästyttävää luontoa. Uskomattoman kauniita vesiputouksia.
Ja hirvittävä kuumuus, joka tuntui vievän voiman raajoista, tai ainakin muuttavan luut ja lihakset ponnettomaksi nesteeksi.
Mutta sellaiseen tottui, eikö niin? Vähän pidempään tropiikissa, ja hän olisi täysin immuuni kuumuuden vaikutukselle.
Catriona puristi Joaquimin kättä.
"Haluan. Tule mukaan?"

"Totta kai", Joaquim vastasi ja kumartui painamaan suukon Valentinan hiuksiin, kun jätti laukkunsa, paitansa ja varvassandaalinsa tyttärensä viereen. Hetken hän harkitsi antavansa puhelimensa tyttärelleen, antavansa hetken chatteja, sosiaalista mediaa, mitä lie teinitytöt nyt puhelimista halusivatkaan.
Mutta hän oli saanut nähtä tytärtä, jonka muisti – joka nautti luonnosta, joka leikki sisarensa kanssa, joka katseli haaveikkaalla nuoruudella kaukaisuuteen, silmät täynnä tähtiä. Quim pelkäsi menettävänsä tyttärensä, jos palauttaisi tämän maailmaan, joka vaati lasta kasvamaan aikuiseksi aivan liian nopeasti.
Mies loikkasi veteen shortseissa ja loiskautti lähemmäs viekkaana uivaa Stellaa vedellä.

Catriona pujottautui ulos paidastaan ja hameestaan ja potkaisi sandaalinsa huolettomasti samaan kasaan heidän tavaroidensa kanssa. Toinen kenkä taisi lentää kaaressa hieman kauemmas kuin hän oli suunnitellut, mutta eiköhän se löytyisi - ainakin hän saattoi aina toivoa niin.
Hän kietaisi hiuksensa uudelleen kiinni ja kääntyi altaan puoleen.
Kasvoilla häivähti ilkikurinen virnistys.
Muutama juoksuaskel ja ponnistus, ja hän saattoi laskeutua kanuunankuulana veteen, roiskuttaen sitä ympäriinsä.

Joaquim kaappasi Catin syliinsä heti, kun naisen hahmo ilmestyi vedestä ja rutisti tämän rintaansa vasten. Stella polski heidän ympärillään, ennen kuin jatkoi leikkiä uuden ystävänsä kanssa siitä huolimatta, ettei heillä ollut yhteistä kieltä. Se ei estänyt lapsia.
"Näytät ihastuttavalta", Quim kuiskasi pehmeästi vaimonsa korvaan.

Catriona vingahti yllättyneesti, mutta yllätys muuttui nopeasti kehrääväksi nauruksi. Muutama itsepäinen, kihara hiussuortuva oli jo karannut reunustamaan kasvoja. Hän kiepautti itsensä taidokkaasti ympäri, niin että saattoi kietoa käsivartensa Joaquimin niskalle.
Miksi hän olikaan ollut allapäin?
Hän painoi suudelman miehensä huulille.
"Sinä taas maistut ihastuttavalta..."

"Saat maistella niin paljon kuin haluat heti, kun olemme kaksin", Joaquim lupasi hiljaa ja hipaisi huulillaan naisen korvaa. Ehkä heillä olisi mahdollisuus yhteiseen iltaan ja yöhön jälleen tänään.
Mies vapautti Catin sylistään uimaan ja katsahti kivien yli ryöppyävää vettä, mutta ui lähemmäs vanhempaa tytärtään ja kiipesi istumaan tämän vierelle, houkutellen teinitytön keskustelemaan kanssaan. Nyt se oli mahdollista, kun sosiaalisen median addiktio ei voinut varastaa Valentinan täyttä huomiota.

"Minä maistelen oikein huolellisesti", Catriona vakuutti kuiskaten ja näykkäsi vuorostaan miehensä korvaa ennen kuin ui kauemmas. Altaaseen laskeva, hieman maltillisempi putous houkutteli häntä luokseen, mutta valitettavasti sen takana ei ollut salaista luolaa. Hän ui takaisin altaan keskelle ja pari kierrosta sen ympäri ennen kuin nousi istumaan vedestä työntyvälle kivelle. Silmäkulmastaan hän näki Joaquimin keskustelevan vanhemman tyttärensä kanssa. Pieni hymy kohotti hänen suupieliään, vaikka samaan aikaan jokin vihlaisi.

Vei aikaa, ennen kuin Joaquim sai Stellan luopumaan uudesta ystävästä ja he saattoivat aloittaa patikkaretken takaisin skootterien tykö. Aurinko oli kadonnut jälleen pilvien taakse ja harmaa massa ripotteli sadetta. Ilma makasi kuumana ja raskaana, ukkonen lähestyi selvästi jyrinästä päätellen.
"Lähdetään hotellille", Joaquim sanoi katsahtaen taivasta, kun he saavuttivat skootterit ja hoputti Valentinan sen tarakalle. Olisi korkea aika päivälliselle.

Catriona raapi mietteliäänä rannettaan ja katseli harmaita, sateesta raskaina roikkuvia pilviä. Niin paljon kuin hän sadetta rakastikin, ajatus kovasta myräkästä, skoottereista ja lapsista yhdessä ei tuntunut hyvältä.
"Kyytiin vain, Stella-muru", hän kehotti, ja ohjasi skootterinsa Joaquimin skootterin perään kun he lähtivät liikkeelle.

Skootterit eivät ehtineet hotellille, ennen kuin taivaat aukenivat. Viimeiset kilometrit olivat hitaat kaatosateessa, joka satoi suoraan läpi vaatteista.
"Hop hop, vaihtamaan kuivaa päälle ja sitten syömään", Joaquim kannusti hätistäessään perhettään parkkipaikalta sisään hotelliin, vaatteet vettä valuen.
"Nähdään ravintolassa puolen tunnin kuluttua – Valentina, se tarkoittaa sinua. Älä jätä Stellaa yksin", mies sanoi, ennen kuin avasi heidän huoneensa oven Catille.

Puoli tuntia.
Catriona puraisi mietteliäänä huultaan. Hän malttoi siihen saakka, että heidän huoneensa ovi oli sulkeutunut, ennen kuin kääntyi miehensä puoleen.
Litimärkä.
Hän painoi kätensä Joaquimin rintakehää vasten, piirsi siihen sormellaan sydämen.
"Muistatko, kun tulin tapaamaan sinua ja jäimme rankkasateeseen?"

Joaquim nojasi selkänsä sulkeutuneeseen oveen ja tutki Catin kasvoja katseellaan.
"Kuinka voisin unohtaa?" hän kysyi häivähdys paljastavaa käheyttä äänessään ja katsahti sivusilmällä kelloaan. Puoli tuntia. Sehän oli ruhtinaallisesti vanhemmalle.
Käsi vaelsi Catin vyötärölle, kiersi selälle ja veti tätä lähemmäs.

Catriona kehräsi sisäisestä onnesta. Della oli lukenut hänelle naistenlehdestä, jostain niistä miljoonista joita sisar luki, että pikaiset, varastetut hetket arjen keskellä tekivät suhteelle hyvää.
Hän ei ollut varma, oliko heillä oikeastaan arkea, kun toinen oli viikkoja pois, mutta hän kaipasi miestään juuri nyt.
"Taisit sanoa silloin, että märät vaatteet kannattaa riisua nopeasti pois. Ettei kylmety..."
Tropiikin lämmössä.

Sillä hetkellä Joaquimillä ei ollut aavistustakaan, mitä hän oli sanonut. Mutta hän auttoi enemmän kuin mielellään, veti vaatteita malttamattomin käsin pois vaimonsa yltä, punoi sormet villeihin hiuksiin ja veti Catin itseään vasten, kumartuen kaipaavaan suudelmaan.
Puoli tuntia.
Käsivarret kiertyivät Catin reisien alle ja koppasivat naisen hänen syliinsä. Toinen käsi pyyhkäisi rajusti viereiseltä tasolta alas sille unohtuneet tavarat ja koriste-esineet, jotta saattoi laskea vaimonsa istumaan sille ja hamuta uutta suudelmaa nälkäisenä.

Saattoi hyvin olla, että Catriona keksi kaiken päästään, tai ehkä hänen muistonsa sekoittuivat keskenään. He olivat matkustaneet toistensa luo niin usein, että muistoja oli aivan valtavasti, eikä hän juuri tällä hetkellä voinut luottaa siihen, että ajatukset toimivat parhaalla mahdollisella tavalla.
Lattialle putoavien esineiden ääni sai hänet voihkaisemaan melkein ääneen. Ei siksi, että hän olisi pelännyt jonkin rikkoutuneen, vaan koska se kuvasi täydellisesti sitä samaa kärsimättömyyttä, joka hänen suonissaan poltteli.
"Taivas, miten rakastan sinua..." hän mutisi suudelman lomasta, samalla kun kädet tavoittelivat vuorostaan Joaquimin paidan helmaa.

Joaquim mumisi pehmeästi portugaliksi, käheä terä äänessään, kun riuhtaisi paidan päänsä yli ja painoi Catia pienen tason takana olevaa seinää vasten, kumartuen suutelemaan naista. Kädet hapuilivat kärsimättöminä naisen housuja nykiäkseen ne jalasta ja nakatakseen olkansa yli.
Vai puoli tuntia ja aika juoksi koko ajan vähemmäksi.
"Eu te quero tanto", hän kuiskasi koskettaen hampaillaan naisen hartiaa, "eu te quero tanto que eu sofro."

He olivat olleet äärimmäisen älykkäitä jättäessään verhot aamun jäljiltä suljetuiksi. Älykkäitä, tai sitten vain niin kiireisiä, etteivät olleet ehtineet vetää niitä pois lasisten ovien edestä. Oliko sillä niin väliä, nyt heidän ei kuitenkaan tarvinnut tuhlata aikaansa moiselle sivuseikalle.
Portugali kuulosti äärettömän hyvältä juuri nyt.
"Rwyf am i chi nawr, fy nghariad", hän vastasi voihkauksen lomasta, ja kohotti lantiotaan niin, että turha vaatekappale saatiin riisuttua. Kädet siirtyivät nopeasti hapuilemaan Joaquimin housuja auki.

Mies auttoi housujensa kanssa malttamattomin käsin, melkein riuhtaisi ne alas ja potkaisi ärhäkästi jalastaan. Kädet tarttuivat lujina Catin lantioon ja vetivät naisen tason reunalle, kun Joaquim suuteli vaimoaan nälkäisenä. Toinen käsi punoutui hiuksiin, toinen pysyi naisen lantiolla, kun hän painautui kaivaten lähemmäs.
Heillä oli vain hetki aikaa eikä hän halunnut tuhlata sitä.
Joaquim huokasi matalasti naisen ihoa vasten, veti tätä vielä lähemmäs ja kumartui suutelemaan Catin kaulaa, hipoen sitä hampaillaan.

Hyvä luoja, toivottavasti lipasto oli kestävää tekoa. Catriona muisti edelleen elävänä yllätyksen, kun hänen vanhan asuntonsa vieläkin vanhempi pöytä oli päättänyt viimein luovuttaa ja vajonnut dramaattisesti kasaan, jokainen neljästä jalasta eri suuntaan osoittaen.
Hänen häntäluunsa oli ollut hellänä viikkoja sen jälkeen.
Silti muisto olisi saanut hänet nauramaan, mikäli hän olisi kyennyt juuri nyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, kuinka epätoivoisen kipeästi halusi miestään.
Tällä kertaa hän ei sanoisi mitään typerää. Ei sanaakaan lapsihaaveista tai mistään muustakaan.
Sen vuoksi hän varmastikin puri hampaansa hetkeksi ruskettuneeseen ihoon, kun tuntemukset alkoivat olla liikaa.
Sateen kosteus oli tainnut muuttua hikiseksi nihkeydeksi.

Joaquim toivoi, ettei lipasto pitäisi liian kovaa ääntä. Tai vastavuoroisesti, että hänen lapsensa olivat olleet nopeita ja olivat lähteneet jo ravintolaan tai istuivat uima-altaalla. Hän ei voinut itselleen mitään – hän halusi Catia niin, ettei sillä ollut merkitystä, vaikka tummapuinen lipasto törmäsi toistuvasti takana olevaan seinään.
Hän tukahdutti käheän huokauksen naisen kaulataipeeseen, ote lantiolta hetkeksi kiristyen, ennen kuin hän painoi hellemmän suudelman Catin poskelle ja nosti tämän uudelleen syliinsä, kantaen vaimonsa suihkuun.
Puoli tuntia oli melkein ohi.

"Rwyf wrth fy modd chi", Catriona mutisi hiljaa Joaquimin hartiaa vasten, kun maailma tuntui vielä keinahtelevan samaan tahtiin kuin lipaston pinta hänen allaan hetkeä aiemmin. Ehkä kyse oli vain lämmöstä, tai ehkä uimisen ja patikoinnin tuomasta väsymyksestä, tai ehkä hänen miehensä seura oli yksinkertaisesti ollut humalluttavaa, mutta hänen ajatuksensa tuntuivat hyvin keveiltä ja kieppuvilta juuri nyt.
Hän ei luottanut jalkoihinsa vielä suihkussakaan, vaan nojasi selkäänsä kevyesti seinään, jotta saattoi kohottaa katseensa miehen kasvoihin. Sormet hipaisivat tämän hartialle jäänyttä mustelman alkua.
"Hyvä lipasto."

"Hyvä lipasto", Joaquim myönsi käheästi ja silitti hiuksia pois Catin kasvoilta, kun käänsi suihkun päälle ja antoi sen huuhtoa hikeä pois iholta. Heidän pitäisi mennä kohta.
Ja silti hän halusi vaimoaan edelleen. Sormet vaelsivat kaivaten alas naisen kylkeä, silittivät vatsaa, kun mies lukitsi Catin itsensä ja laatoitetun seinän väliin.
Heidän pitäisi oikeasti käydä suihkussa ja lähteä syömään.

Oikein hyvä lipasto.
Catrionan oli suljettava hetkeksi silmänsä ja nojauduttava paremmin seinää vasten. Hän oli hölmö ahdistuessaan, kaikki oli hyvin. Enemmän kuin hyvin.
Hän avasi silmänsä ja kohotti katseensa Joaquimin kasvoihin, vieden toisen kätensä silittämään tämän poskea ja sukaisemaan hopeisia hiuksia - suihku oli jo silottanut niistä villeyden, jonka hänen levottomat kätensä olivat aiheuttaneet.
"Jatkammeko tästä sitten illalla..?" hän kehräsi.

Joaquim huokasi haikeasti ja hipaisi hampaillaan Catin korvaa.
"Kai meidän on pakko", hän sanoi alistuen kohtaloonsa ja astui paremmin suihkun alle, saippuoiden ihonsa vanhemman tehokkuudella. Ei sopisi antaa lasten odottaa.
Suihkusta astuttuaan mies veti jalkaansa puhtaat housut ja kevyen, vaaleanpunaisen kauluspaidan, jonka hihat rullasi tottuneesti kyynärpäihinsä.
"Mennäänkö?" hän kysyi sukaisten kosteita hiuksia pois kasvoiltaan.

Milloin hänestä oli tullut rasittavan vastuullinen?
Mutta nyt oli kyse Joaquimin lapsista. Siitä, että isä saisi viettää aikaa tyttöjensä kanssa, ja että he voisivat huolehtia siitä, että Valentina söisi riittävästi. Siitä, että Stella saisi kerrata päivän tapahtumat, ehkä kertoa uudesta ystävästään tai jostakin, josta tyttö oli innostunut kuluneen puolituntisen aikana.
Koska sehän oli vanhempien tehtävä, asettaa lasten tarpeet omiensa edelle. Ja siihenhän hän oli valmis sitoutumaan.
Catriona pujahti värikkääseen hellemekkoonsa, olkapäät uhkaavan punertavina, ja keräsi hiuksensa kosteaksi nutturaksi niskaan.
"Mennään", hän vastasi, ja ojensi kättään miehelleen.

Joaquim nyökkäsi ja tarttui vaimonsa käteen, saattaen tämän hotellin ravintolaan, jossa hänen tyttärensä jo odottivat. Stella joi pillillä cocacolaa jalat penkiltä keinuen, ja Valentina näytti katuvan päätöstään hankkia pikkusiskolle kofeiinia tähän aikaan illasta.
Mies veti Catille tuolin heidän pöytänsä äärestä ja antoi kätensä levätä sen selkänojalla heidän istuessaan alas.
"Mitä haluaisit, querida?" hän kysyi katsellen hotellin menua ja silitti sormenpäillään Catin selkää.

Oli hyvin pienestä kiinni, ettei myös Catriona olisi voinut heilutella jalkojaan samaan innokkaaseen tahtiin Stellan kanssa. Hän tunsi lämmintä onnea katsahtaessaan Joaquimia silmäkulmastaan. Aviomiestään. He saisivat kaiken toimimaan, tietenkin. Pitkissä erossaoloajoista huolimatta.
Hän antoi katseensa palata ruokalistaan, josta oli oppinut jo etsimään kohdan, johon kasvisvaihtoehdot oli listattu.
"Minä..."
Hän kurtisti kevyesti kulmiaan ja tökkäsi sormensa seikkailunhaluisesti yhden nimen kohdalle.
"Mitä tämä on?"

Joaquim katsahti menua hymyä silmissään ja laski omansa pöydälle.
"Ehkä sinun pitäisi kokeilla", hän kannusti ja siemaisi jäävettä. Yllätyksellisyys oli arjen pieniä iloja. Hän valitsi listalta itse tofuversion klassisesta pad thaista ja kohotti kulmiaan tyttärilleen, jotka halusivat ehdottomasti juustoranskalaisia. Mutta varmastikin herkullinen thairuoka kävi arkiseksi ja mielenkiinnottomaksi Thaimaassa asuessa.

Catrionan kasvoilla häivähti innostunut virnistys.
"Ehkä pitäisi. Otan sen", hän vastasi ja laski menun kädestään. Hän unohtui kuitenkin katselemaan thaikirjaimia, jotka kulkivat sulassa sovussa englanninkielisten rivien kanssa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka oikeaan käännökset olivat osuneet.
"Thaiaakkoset ovat kauniita", hän huomautti, koskettaen yhtä koukeroiselta näyttävää kirjainta.
"Olisipa meilläkin tällaisia kirjaimia."

Joaquim kohotti kulmiaan hymyillen.
"Ehkä sinun pitäisi opiskella thaita", hän ehdotti ja katsahti tyttäriään, jotka olivat jo varsin taitavia kotimaansa kielessä – erityisesti estoton Stella, joka löysi ystäviä mistä tahansa, minne meni.
Hotellin ravintolalla oli hiljainen ilta ja ruoka saapui pian. Sekä tyttärien huikaisevan epäterveelliset juustoranskalaiset ja colat että hänen pad thainsa ja Catin yllätysannos. Joaquim katsahti sitä tuiketta silmissään.
"Miltä maistuu?"

Ehdotus sai Catrionan nauramaan.
"Ehkä minun pitäisi", hän myönsi. Vaikka aivan ensimmäisenä hän opettelisi portugalia. Hän aloittaisi viimein suunnittelemansa projektin, niin että voisi jonakin päivänä yllättää miehensä. Hän menisi vaikka kurssille, jos olisi pakko, nythän hänellä oli siihen aikaa.
Hän tutki uteliaana annostaan, johon näytti kuuluvan jonkinlaisia vihreitä... lehtiä currymaisessa kokonaisuudessa.
"Herkullista", hän vakuutti, ja tarjosi lusikastaan maistiaista myös Joaquimille.

Quim tarttui hellästi Catin ranteeseen ja maistoi tarjotusta lusikasta.
"Mmm, hyvää", hän myönsi ja ojensi omaa annostaan Catille. Paistetut nuudelit oli höystetty värikkäillä, maustetuilla vihanneksilla, yrteillä ja marinoidulla tofulla.
Ehkä hänen lapsensa nauttisivat ajasta Englannissa. Valentina erityisesti tuntui kaipaavan asioita, jotka olivat itsestäänselviä länsimaissa.
"Mitä haluamme tänään jälkiruoaksi? Uskon, että ravintolan menussa on hyviä vaihtoehtoja."

Catrionan kasvot säteilivät melkein kuin hän olisi kokannut herkullisen aterian itse. Hänellä oli ollut kasvoillaan hyvin samanlainen ilme silloin, kun hän oli onnistunut ensimmäistä kertaa elämässään valmistamaan Quimille päivällistä ilman, että oli polttanut mitään. Eikä ruoka ollut myöskään maistunut liian oudolta.
Hän oli siitä edelleen ylpeä.
"Mitä te tytöt tahtoisitte?"
Hän poimi jälleen listan käteensä ja tutki sitä innokkaasti, niin kuin olisi todella voinut silmäillä ruokien nimiä läpi niin kuin kuka tahansa.

"Jäätelöä", Stella vastasi epäröimättä ja Valentina näytti kamppailevan hetken itsensä kanssa kuin yrittäen päättää kaipasiko enemmän juustokakkua vai huippumallille sopivaa ruumiinrakennetta. Lopulta tyttö päätyi ensimmäiseen.
Pääruoan jälkeen Stella sai kolmen, erivärisen jäätelöpallon annoksen ja Valentina palan passionmangojuustokakkua. Joaquim valitsi kahvin ja mangojäätelöä, vaikka olisikin suosinut vain tuoretta hedelmää puhtaasti sellaisenaan.
"Vielä kolme päivää, ennen kuin on aika palata kotiin. Mitä haluaisitte tehdä?"

Catriona oli jo alkanut keinuttaa toista jalkaansa innokkaasti pöydän alla, samalla kun unohtui tutkimaan taas thaiaakkosten viehättäviä koukeroita. Olisiko jokin toinen kirjoitusjärjestelmä toiminut hänen nyrjähtäneille aivoilleen paremmin? Ehkä hänen pitäisi joskus kokeilla, harjoitella thaita tai japania tai vaikka venäjää.
Nythän hänellä oli aikaa.
Niin houkuttelevaa kuin jäätelö olikin, Catriona päätyi lopulta tilaamaan itselleen hyytelöä, nyt kun siihen kerrankin oli mahdollisuus. Hänen riemullaan ei ollut rajoja, kun värikkään hyytelön seassa oli tummia siemeniä, melkein kuin sammakonkutua.
Hän nappasi annoksestaan kuvan, hän voisi myöhemmin huijata sillä rakasta isäparkaansa.
Kolme päivää.
"Quim, minä tahdon nähdä auringonnousun rannalla."

"Sinun pitää nähdä auringonnousu rannalla", Quim vastasi toivoen, että sää soisi heille pilvettömän aamun. Ehkä heidän pitäisi viettää yö rannalla, odottaa auringonnousua. Toivoa, ettei yöllä sataisi vimmatusti.
Hän silitti vaimonsa selkää ja siemaisi kahvia pohtien, oliko viisasta juoda kahvia tähän aikaan illasta. Mutta hän oli tottunut unettomiin öihin.
"Lähdetäänpäs sitten nukkumaan", mies sanoi maksettuaan laskun ja hätisti perhettään takaisin huoneita kohti.

Catriona rakasti auringonnousuja ja -laskuja melkein yhtä paljon kuin hän rakasti sadetta, varsinkin silloin, kun saattoi jakaa ne jonkun rakkaan kanssa. Auringonnousuissa- ja laskuissa tuntui olevan jotakin merkityksellistä, vaikka hän ei aivan onnistunutkaan muuttamaan tunnetta sanalliseen muotoon.
Ehkä he voisivat valvoa koko yön. Niin kuin nuoret hölmöt.
Ravintolan jäätyä taakse Catriona toivotti tytöille hyvät yöt ja rutisti Stellan hetkeksi tiukkaan halaukseen ennen kuin painoi suukon Joaquimin poskelle.
"Nähdään huoneessa."

Joaquim asetti puhelimeensa herätyksen aamuyölle reilusti ennen auringonnousua saattaessaan tyttärensä nukkumaan – siltä varalta, että auringonnousu voisi olla kaunis. Heidän pitäisi tulla tänne joskus parhaina kausina, vaikka mies ei pitänytkään turisteista ruuhkaisista kohteista.
Hän liittyi vaimonsa seuraan puoli tuntia myöhemmin, sukien hopeisia hiuksia taakse ja toivoen – paha, vanha mies – että Cat olisi vielä hereillä.

Puoli tuntia oli pitkä aika.
Tällä kertaa Catriona ei ollut kuitenkaan antanut itselleen mahdollisuutta nukahtaa.
Hän oli käynyt uudelleen suihkussa. Hän oli järjestänyt kylpyhuoneessa olevat pesutuotteen riviin ensin värin ja sitten koon mukaan. Hän oli vakoillut verhojen raosta oletettua saksalaisperhettä, joilla oli ollut sateenkaariharjainen yksisarvinen uimaleluna.
Hän oli päättänyt haluavansa yksisarvisuimalelun.
Mutta siinä vaiheessa, kun Joaquim saapui heidän huoneeseensa, hän oli luopunut valkeasta kylpytakistaan ja istui alastomana vuoteen reunalla.
"Tervetuloa takaisin, rakas", hän kehräsi pehmeästi.

"Hei, minä-", Joaquim aloitti hiljaa sulkiessaan oven takanaan ja jättäessään varvassandaalit sen pieleen. Gianna oli valittanut hänen kärsineistä, melkein poikkeuksetta hiekkaisista jaloistaan, jotka olivat tottuneet kulkemaan myös kengättä vaikeammassakin maastossa.
Mutta kun hän näki vaimonsa, mitä ikinä hän olikaan ollut sanomassa, unohtui. Koko sanavarasto tuntui haihtuvan. Mies nielaisi ja astui lähemmäs, voimatta irrottaa katsettaan naisesta. Hän kyykistyi Catin eteen ja kosketti melkein hartaasti ensin paljasta säärtä, sitten paljasta reittä ja kumarsi päätään, painaen suudelman reiden iholle.

Kesken jäänyt lause palaisi kiusaamaan Catrionaa myöhemmin. Ehkä hän havahtuisi hereille ja herättäisi myös miehensä, kysyäkseen tältä, mitä tämä oli ollut aikeissa sanoa. Tai ehkä se palaisi mieleen varoittamatta aamiaispöydässä, juuri kun hän olisi kalastamassa viimeistä mangonpalaa hedelmäsalaatistaan, tai mitä ikinä hänen olikaan tehnyt sitten mieli syödä.
Hän kehräsi melkein häkeltyneestä naurusta ja hipaisi jalallaan miehensä kylkeä.
"No hei."

"Hei", Joaquim toisti käheästi ja katsahti vaimonsa kasvoja kaivaten, ennen kuin painoi toisenkin suudelman reiden iholle ja hamusi sitä hellästi. Voi taivas miten Cat vaikutti häneen edelleen.
Käsi siveli reiden mitan ja siirtyi lantiolta vatsalle silittäen sen ihoa sormillaan.
"Você me deixa louco", hän vetosi pehmeästi, "quero-te tanto."

Catriona värähti kosketusta reidellään ja vatsallaan.
"Un diwrnod, byddaf yn deall yr hyn yr ydych newydd ei ddweud…" hän huokaisi hiljaa samalla kun antoi sormiensa upota miehensä hopeisten hiusten joukkoon. Jonakin päivänä hän ymmärtäisi, mitä portugalinkieliset sanat tarkoittivat. Miksi se olikaan joskus ärsyttänyt häntä? Portugali kuulosti ihanalta...
Hän tutki rakkaita, rakkaita kasvoja.
"Tule tänne..."

Tietämättä, mitä Cat oli juuri sanonut kymriksi, Joaquimkin toivoi, että joku päivä ymmärtäisi, mitä hänen vaimonsa oli juuri sanonut. Ehkä hänen pitäisi alkaa opiskella kymriä lennoilla.
Joaquim vastasi katseeseen ja painoi uuden suudelman naisen reidelle, nousematta ylös. Heillä oli harvinainen hetki yhdessä – kiireetön, yksinäinen ja vailla pelkoa keskeytyksestä. Hän ei halunnut kiirehtiä, ei vaikka tunsi huonoa omaatuntoa Catin valvottamisesta.
Sen sijaan mies nojautui lähemmäs ja hamusi huulillaan naisen vatsaa, työntäen polvia hellästi erilleen, jotta voisi valua suudelmineen alemmas.

Aha. Vai niin.
No, mikäs siinä, ei heillä ollut todellista kiirettä, ainoastaan kehoon ennen päivällistä kertynyt jännitys, jota odotus ei ollut ainakaan helpottanut.
Catriona kehräsi häkeltyneestä naurusta, joka muuttui hyvin nopeasti pehmeäksi huokaukseksi. Kädet hakivat parempaa otetta hopeisista hiuksista, varpaat halusivat kipristyä.
"Rwyf wrth fy modd chi…" hän kuiskasi, samalla kun haki paremman asennon vuoteelta.

Joaquim kannusti Catia laskeutumaan selälleen hellällä kädellä, samalla kun kohottautui itse paremmin polviensa varaan. Miten hän rakasti vaimoaan. Hän hamusi huulillaan naisen ihoa, samaan aikaan rakastavana ja nälkäisenä. Hän janosi saada Catin nauttimaan ja naisen nautinnon kuuleminen ja näkeminen oli aivan yhtä ihanaa kuin hänen oma nautintonsa.
Kädet hiuksissa saivat hänen verensä palamaan ja miehen hakemaan parempaa otetta vaimonsa lantiosta.

Catriona laskeutui kuuliaisesti selälleen, katse kohosi heidän hotellihuoneensa kattoon, joka juuri ja juuri erottui hämärässä. Se oli hyvä katto, sen katselemiseen ei liittynyt kipeitä muistoja ikävästä tai unettomuudesta. Ei pelkoa siitä, että puhelin saattaisi soida koska tahansa ja viedä häneltä sen, mikä oli hänelle niin hirvittävän rakasta.
Juuri nyt hän ei kyennyt keskittymään kattoon.
Sormet hamusivat hopeisia hiuksia.
"Gwnewch fabi gyda mi..." hän huokaisi hiljaa, samalla kun antoi toisen kätensä upota omien hiustensa sekaan.
Ja kun Joaquim oli jo ajanut hänet hulluksi tavalla, joka sai toivomaan seinien olevan riittävän paksua materiaalia, hän pyysi käheämmin:
"Tule tänne..."

Ymmärtämättä sanaakaan lausutusta kymristä Joaquim painoi viimeisen, kaipaavan suudelman naisen lämpimälle reidelle ja kohottautui ylemmäs, painaen suudelmia paljasta vatsaa pitkin, siirtyen ylemmäs, rintakehän yli kaulalle. Toinen käsi hapuili hänen paitansa nappeja malttamattomana, toinen kannatteli hänen painoaan naisen yllä.
"Você é divino", hän kuiskasi käheästi ja kosketti naisen kaulaa hampaillaan.
"Eu sinto tanto sua falta."

Kyllä, hän alkaisi ehdottomasti opetella portugalia. Lataisi vaikka jonkin sovelluksen matkan ajaksi kuunneltavaksi. Opettelisi sen verran, että osaisi sanoa rakastavansa Joaquimin silmiä. Eikä varmasti olisi haittaa, vaikka hän oppisi... tilaamaan kymmenen hummeria tai jotakin.
Ehkä he voisivat adoptoida tilatut hummerit, pelastaa ne julmalta keittokohtalolta.
Miksi hän ajatteli hummereita nyt?
Kenties vielä malttamattomammat sormet alkoivat auttaa nappien avaamisessa.
"Vaatteet pois..."

Joaquim noudatti kehotusta enemmän kuin mielellään. Kiinni unohtunut nappi repesi irti paidasta, kun mies riuhtoi sen päänsä yli ja heitti sängyn yli lukulampun jättämään hämärään. Shortsit hän potkaisi taakseen varsin notkeaksi ikäisekseen mieheksi.
"Eu te quero tanto", hän kuiskasi hamutessaan naisen kaulaa.
"Eu quero estar dentro de você", mies jatkoi käheästi sivellessään sormillaan naisen vatsaa, ennen kuin veti tätä lähemmäs itseään, kosketti hampaillaan vaimonsa kaulansyrjää ja painautui kaivaten lähelle.

Irti repeävässä napissa oli jotakin uskomattoman eroottista. Sääli, ettei Catriona osannut ommella sitä takaisin, se olisi varmasti ollut hyvin romanttista. Ehkä hän voisi opetella senkin taidon, nythän hänellä oli käytettävissään ylimääräistä aikaa.
"Cymer fi fi nawr", hän pyysi ja voihkaisi, hampaiden hipaistessa kaulaansa.
Itselle annettu lupaus olla raapimatta ei tainnut pitää tälläkään kertaa kovinkaan hyvin paikkansa. Hän oli paha, paha nainen.

Ehkä oli hyvä, ettei hän voinut ymmärtää vaimonsa sanoja. Cat ajoi hänet varsin hulluksi jo ilman sanoja, jotka luultavasti sumentaisivat miehen järjen lopullisesti. Veri paloi suonissa ja kohisi korvissa, kun Joaquim teki tietämättään juuri, kuten hänen vaimonsa pyysi.
Paha, paha mies.
Hänen lapsensa nukkuivat seinän takana, joten Quim ei voinut kuin yrittää estää sänkyä koputtamasta liian painokkaasti seinään ja tukahdutti käheät huokaukset Catin ihoon.
"Eu te amo muito", hän huokasi vetäessään vaimonsa syliinsä ja nykäistessään valkeaa lakanaa kevyesti heidän päälleen.

Catriona ei halunnut lakanaa, ei mitään peittämään vartaloaan. Hän halusi iho paljaana tanssahtelemaan sateeseen, joka jossakin vaiheessa oli alkanut rummuttaa uima-altaalle johtaviin lasisiin oviin.
Mutta ehkä se ei olisi ollut kovin viisas ajatus.
"Minäkin rakastan sinua", hän vastasi, tunnistaessaan yhden sanaparin, ehkä siksi, että samanniminen kappale oli soinut kerran hänen päässään viikon ilman taukoa.
"Niin, niin paljon... Raavinko kovaa?"

Joaquim hymyili ja hautasi kasvonsa hetkeksi vaimonsa hiuksiin. He voisivat käydä aamulla yhdessä suihkussa, toivottavasti. Ehkä hän voisi antaa Stellalle vinkkejä, joilla pakottaa Valentina ylös – tai joku hotellilla olevista lapsiperheistä ottaisi hänenkin pienen tyttärensä siipiensä suojaan uima-altaalla. Jos sää olisi hyvä, he voisivat viettää päivän rannalla.
"Juuri sopivasti", hän lupasi. Hän tuskin huomasi ihoonsa uppoavia kynsiä ja näin jälkikäteen ajateltuna kieltämättä tunsi vienoa kirvelyä selässään.
"En kai satuttanut sinua?" hän kysyi kulmat kurtistuen jäädessään pohtimaan syytä raapivien käsien takana.

Catriona kehräsi pehmeästi väsyneestä naurusta, kun etsi itselleen hyvän paikan puoliksi miehensä päältä. Hänen olonsa oli nihkeä jo valmiiksi, joten olisiko sen niin väliä, jos kehojen yhteinen lämpö tekisi olon helposti tukalaksi? Ilmakin oli kostea joka tapauksessa.
Ehkä sade taukoaisi niin, että he voisivat nähdä auringonnousun.
"Hm?"
Hän kurtisti hieman kulmiaan ja kohotti päätään, niin että saattoi painaa kevyen suudelman miehensä huulille.
"Et tietenkään. Et sinä satuttaisi minua koskaan."

Hän toivoi niin. Joaquim ei halunnut satuttaa yhtään elävää olentoa, kaikista vähiten omaa vaimoaan. Hän tutki lempein silmin naisen kasvoja ja painoi otsalle suudelman.
"Ehkä meidän pitäisi yrittää nukkua hetki", hän ehdotti vilkaistessaan puhelimensa kelloa. Ehkä auringonnousu olisi tuomittu tältä aamulta, yön käännyttyä jo lähemmäs aamuyötä ja taivaan sylkiessä vettä. Jossain jyrisi ukkonen.
"Huomenna taas pitkä päivä." Vanhemmalla ei ollut varaa huonoihin päiviin eikä oikeutta olla jaksamatta lasten kanssa.

"Mmmh."
Catriona kierähti vatsalleen Joaquimin viereen ja ujutti käsivartensa tyynyn alle. Hän taivutti päätään, jotta saattoi tutkia miehensä kasvoja.
Kun he olivat menneet naimisiin, hän oli toistellut sanaa aviomies uudelleen ja uudelleen, niin kuin se olisi jollakin tavalla tehnyt asiasta todemman. Haluaisitko teetä, aviomieheni. Lähtisimmekö kävelemään, aviomieheni.
"Kauniita unia, aviomieheni", hän toivotti, hymy suupielissä viipyen.

* * *

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Deep in my heart there's a trembling question   Su Elo 05, 2018 4:26 pm

Lauantai 30. heinäkuuta 2018, aikainen aamu, Ko Samui, Thaimaa

Toisiksi viimeinen, kokonainen päivä Ko Samuin trooppisessa paratiisissa tarjosi heille vihdoin odotetun, melkein pilvettömän taivaan.
"Cat, querida", Joaquim kutsui pehmeästi puoli kuuden jälkeen aamulla. Maailma oli vielä pimeä altaalle vievien, lasisten ovien takana, vaikka meren horisontissa päivä alkoi hiljalleen muuttua mustasta harmaaksi. Aurinko nousisi kuusi minuuttia yli kuuden, ja mies halusi vaimonsa näkevän sen.
"Tule katsomaan auringonnousua."

Catriona oli melko vakuuttunut siitä, että oli nukkunut vasta hetken.
"Mmmh…" hän protestoi, muistamatta, että oli itse vielä heidän nukkumaan mennessään vannottanut Joaquimia siitä, että mies raahaisi hänet hereille vaikka väkisin, jos mahdollisuus auringonnousun näkemiseen vain suinkin osuisi kohdalle.
"On aikaista..."
Hän yritti ojentaa käsiään vetääkseen miehen takaisin viereensä.

"Cat", Joaquim vetosi ja karkasi kauemmas, ennen kuin antaisi periksi kiusaukselle ja haluaisi itsekin vain jäädä naisen viereen sänkyyn.
"Halusit nähdä auringonnousun. Nyt on viimeinen mahdollisuus", mies houkutteli ja siirtyi sängyn jalkopäähän, ottaen hellästi kiinni vaimonsa toisesta nilkasta ja kutitti jalkapohjaa ja varpaita.
"Herätys."

Auringonnousun.
Catrionan kulmat kurtistuivat hieman, kun hän yritti etsiä sanan merkitystä tokkuraisesta mielestään. Kyllä, hän muisti sen nyt, hän oli halunnut nähdä auringonnousun, ennen kuin...
Kosketus jalkapohjassa sai hänet vinkaisemaan, ja toisen jalan potkaisemaan yllättyneesti. Kimeä vingahdus pakeni hänen keuhkoistaan.
"Olen hereillä, olen hereillä!"

Joaquim hykersi matalasti naurusta ja kaappasi potkaisevan jalankin otteeseensa. Kun vaimo oli hereillä eikä toivottavasti potkaisisi häntä suoraan kasvoihin, mies kumartui suukottamaan nilkkaa.
"Mennään", hän kannusti ja ojensi Catille naisen laukusta poimittua kesämekkoa sekä teekuppia.
"Tästä tulee kaunis aamu."

Catriona kömpi pystyyn, hiukset villiksi sädekehäksi kasvojen ympärille kihartuen. Hän juoksutti sormensa niiden läpi, turhaan, sillä itsepäiset kiharat palautuivat tarkalleen siihen asentoon, jossa ne olivat olleetkin.
Unesta heränneet ajatukset tavoittivat viimeinkin Joaquimin sanat ja saivat vilpittömän ilahtuneen hymyn kohoamaan hänen kasvoilleen.
"Mitä me odotamme? Katsomaan auringonnousua, hop!"
Hän olisi todennäköisesti suunnannut ulos pelkissä tukaanikuvioiduissa alushousuissaan, ellei kesämekko olisi läiskähtänyt melkein hänen kasvoilleen. Hän nappasi mekon ja sujahti kärsimättömästi sen sisään.

Joaquim ojensi kärsivällisesti myös teekuppia ja poimi isän rutiinilla oman neuletakin käsivarrelleen siltä varalta, että toinen palelisi. Oli erikoista, kuinka nopeasti tuli kylmä, kun tropiikin kuumuuteen tottui.
Mies pujotti varvassandaalit jalkoihinsa ja laski käden sitten Catin selälle, ohjaten naisen harvinaisen selkeään aamuun. Harmaaksi käyvällä taivaalla ajelehti pilvenriekaleita, taivaan laella viipyi vielä samettista mustaa, jolla tuikki tähtiä.
"Mennään rantaan", hän kannusti hiljaa ja levitti sitten autiolle rantahiekalle pyyhkeen, jonka päälle he saattoivat istahtaa.

Jos Catriona vain olisi joskus muistanut pysähtyä huomaamaan, kuinka paljon Joaquim teki hänen puolestaan. Mutta hän oli alati kärsimättömässä liikkeessä, malttamatta hidastaa hetkeksikään. Eteenpäin oli kiire, vaikka määränpäästä ei aina ollut edes tietoa.
Nyt he olivat kuitenkin menossa rannalle.
"Melkein pilvetöntä!" hän henkäisi ihastuneena, puristaen teekuppia käsissään kuin sen sisältö olisi ollut jotakin äärimmäisen arvokasta.
Rannalla ei vielä tähän aikaan ollut muita.
Hän istahti alas ja katsahti Joaquimia silmät ihastuksensekaisesta jännityksestä siristyen.

Quim vastasi tummat silmät siristävällä hymyllä ja käänsi katseensa sitten horisonttiin, jossa päivä valkeni hiljalleen. Taivas muuttui mustasta harmaaksi ja vähitellen kalpeammaksi ja sinisemmäksi.
Mies laski kätensä Catin selälle ja hieroi hellin sormin naisen niskaa heidän odottaessaan, että aurinko ilmestyisi näkyviin meren takaa ja maalaisi taivaan ja meren väreillä.
"Onko mukava palata kotiin ylihuomenna?"

Catriona haki itselleen mukavan asennon rantapyyhkeellä, veti jalat rintaansa vasten ja nojautui Joaquimin kylkeen samalla kun piti katseensa tiukasti taivaanrannassa. Hän uskalsi tuskin räpäyttää silmiään, pelkäsi menettävänsä jotakin olennaista tästä hetkestä.
Kuinka monta auringonnousua heillä olisi vielä mahdollista nähdä? Koskaan ei tiennyt.
Hän hieraisi päätään Joaquimin hartiaa vasten.
"Olisin minä pidempäänkin viihtynyt", hän vastasi.
Vaikka hän oli polttanut hartiansa ja tuntui kärsivän kroonisesta nestehukasta, ja vaikka ranteen ötökänpisto oli tulehtunut, hän olisi silti halunnut viipyä vielä.

Joaquim vastasi hymyllä ja kiersi käsivartensa paremmin vaimonsa hartioiden ympärille, kun aurinko hiipi näkyviin horisontissa. Hän pelkäsi ottaneensa liian monet epätodellisen kauniit auringonnousut ja -laskut itsestäänselvyytenä asuessaan trooppisessa paratiisissa, jossa niin moni haaveili pääsevänsä käymään.
Kultainen juova nousi merestä ja hetkessä maailma oli täynnä väriä. Meri aaltoili kullan, punaisen ja purppuran sävyissä, joita yllä purjehtivat pilvet heijastivat takaisin.

Catriona hautasi varpaansa syvälle hiekkaan.
Voisivatko he olla onnellisia tällaisessa paikassa? Missä auringonnousut näyttivät tällaisilta?
Mutta Bangkok oli suuri ja meluisa, liian täynnä ihmisiä. He eivät olleet puhuneet asiasta uudelleen, mutta hän oli edelleen valmis muuttamaan. Jos se vain tekisi Quimin onnellisemmaksi, hän muuttaisi minne tahansa.
Varpaat hautautuivat syvemmälle valkean hiekan joukkoon, hiekan alla oli melkein viileää.
"Voisit suudella minua nyt."

Ehdotus sai Quimin katsahtamaan vaimoaan sivusilmällä, lempeät silmät hymystä naururypyille viuhkottuen.
Mies suoristautui, kosketti vapaalla kädellään Catin leukaa kohottaen naisen kasvoja, ennen kuin kumartui alas ja kosketti huulillaan hellästi vaimonsa huulia. Sormet punoutuivat villeihin hiuksiin ja vetivät naisen syvempään suudelmaan, kun kultainen valo hiipi vettä pitkin kohti hiekkaa.
Ranta oli vain heidän.

He olivat suudelleet auringon noustessa.
Periaatteessa täysin vähäpätöinen seikka sai Catrionan vatsan nipistämään onnesta. Hän vastasi suudelmaan hellästi, ja elleivät kädet olisi kietoutuneet teekupin ympärille, hän olisi jo päästänyt kätensä vaeltamaan miehensä vartalolla.
Ehkä näin oli parempi. Ranta oli heidän nyt, mutta ei ehkä enää hetken kuluttua.
Hän vetäytyi suudelmasta vetääkseen henkeä.
"Suutelette todella hyvin, senhor Silveira."

Joaquim nauroi matalasti ja nojasi otsansa hetkeksi Catin otsaa vasten, ennen vapautti naisen vastahakoisesti otteestaan.
"Muito obrigada, minha adorável esposa", hän vastasi pehmeästi ja sipaisi villejä hiuksia naisen korvan taakse.
"Eu acho que, meu amor, precisamos voltar para dentro", mies jatkoi, kun auringon kultainen valo muutti hiekan valkoiseksi ja veden turkoosinsiniseksi kivutessaan yhä korkeammalle horisontin ylle, "porque se nós não, eu farei algo muito indecente."

Catriona tutki miehensä kasvoja ja mutristi hieman huuliaan.
"En ymmärrä, mitä sanot, rakas", hän huomautti, ja vannoi jälleen kerran, että jonakin päivänä hän ymmärtäisi.
"Mutta jos jatkat puhumista, pelkään, etten voi enää ottaa vastuuta teoistani. Rakastan kun puhut portugalia..."
Hänen äänensä muuttui vaimeammaksi loppua kohti, melkein salaliittolaisen kuiskaukseksi.
"En ehkä pysty hillitsemään itseäni enää."

Joaquim hykersi haudaten kasvonsa hetkeksi vaimonsa hiuksiin.
"Sanoin, että meidän pitäisi palata hotellille", hän kuiskasi hamuten naisen korvaa, "tai päädyn vielä tekemään jotain siveetöntä." Neljän kuukauden erossaolo oli ollut kohtuutonta, ja Quim tunsi juopuvansa Catin läheisyydestä, janoten lisää, kun heillä oli harvinaisia mahdollisuuksia olla yhdessä.

Joaquimin sanat saivat Catrionan huokaisemaan kaipaavasti.
Kuinka hän toivoi, että olisi voinut yllyttää Joaquimia. Kannustaa miestä tekemään juuri nyt juuri niin kuin tämä halusi, tässä meren ääressä valkealla hiekalla.
Mutta se ei olisi ollut vastuullista. Ja hän halusi epätoivoisesti olla vastuullinen aikuinen.
"Mmh, hotellille. Mutta meillä on vielä yksi kokonainen ilta aikaa..."

"Yksi ilta ei ole tarpeeksi. Haluan eliniän kanssasi", Joaquim kuiskasi hipaisten vielä huulillaan Catin korvaa, ennen kuin ponnisti jaloilleen ja heilautti hiekan pyyhkeestä, rullaten sen kainaloonsa samoin kuin käyttämättä jääneen neuleen.
"Mennään hotellille", hän sanoi ja kiersi käden Catin vyötärölle, lähtien aivan rannan tuntumassa sijaitsevaa hotellia kohti. Se oli vielä hiljainen vieraiden nukkuessa. He saisivat varastaa hetken kahden.

Catriona nauroi samaan aikaan häkeltyneenä ja ilahtuneena.
"Mieskulta, sinulla on koko elinikä kanssani", hän muistutti, samalla kun ponnisti jaloilleen. Hän poimi sandaalit toiseen käteensä ja kannatteli teekuppia toisessa. Hörppäys paljasti juoman olevan jo viilennyttä, mutta väliäkö sillä, päivä olisi joka tapauksessa lämmin.
"Olisitko sinä halunnut viipyä vielä pidempään?" hän kysyi kun he suuntasivat takaisin hotellille.

Joaquim viihtyisi aina lastensa kanssa ja ajatus jäähyväisistä sai möykyn muodostumaan hänen kurkkuunsa jo nyt. Mutta ei ollut reilua vaatia Catia jättämään omaa elämäänsä ja viipymään täällä kauempaa, kun seuraavana viikonloppuna heitä kaivattaisiin ystävän häissä Skotlannissa.
Eikä mies halunnut edes harkita lähettävänsä Catia kotiin yksin heidän oltuaan juuri erossa neljä kuukautta.
"Kissat varmasti kaipaavat jo meitä", hän vastasi ja seisahtui Catin taakse, kun avasi hotellihuoneen ovea, lukiten naisen käsivarsiensa väliin ja kumartuen suutelemaan vaimonsa niskaa.

Catriona oli aistivinaan Joaquimista jotain, tai ehkä hän vain kuvitteli tuntevansa miehensä niin hyvin, että keksi omiaan.
Totta kai Joaquim haluaisi viipyä lastensa luona niin pitkään kuin mahdollista. Hänenkin kurkkuaan kuristi, kun hän ajatteli lähestyvää kotiinpaluuta.
"Höh, Ringo nyt on ainakin... Mmh…"
Lause jäi kesken ja silmät painuivat kiinni huulten koskettaessa niskaa.

Korttilukija välkähti vihreää ja Joaquim avasi oven, marssittaen Catin sisään edelleen käsivarsiensa suojassa, naisen niskaa hamuten. Ovi naksahti kiinni heidän perässään.
Miehen kädet vaelsivat naisen lantiolle kaipaavina ja lähtivät hivuttamaan kesämekkoa ylemmäs.
"Eu te quero tanto", hän huokasi vaimonsa korvanjuuressa, ennen kuin hipaisi kaulansyrjää hampaillaan.

Heillä olisi vielä tämä päivä paratiisissa. Heidän pitäisi nauttia merestä ja auringosta ja tuoreista mangoista ja...
Catrionan ajatukset katkesivat kesken. Hän ojensi toista kättään ja laski vielä puolillaan olevan teemukinsa ensimmäiselle tasolle, joka sattui osumaan kohdalle - ainakin hän oli melko varma siitä, että muki osui jonnekin tason suunnalle.
"Rwy'n ei hoffi pan fyddwch chi'n gwneud hynny…" hän huokaisi ja taivutti kaulaansa paremmin tarjolle.
"Yn galed, os gwelwch yn dda…"

"Mitä?" Joaquim kuiskasi käheästi ja veti naista itseään vasten jatkaessaan niskan hamuamista. Hän tunsi verensä palavan kuumana ja haravoi huonetta katseellaan pohtien, minne jatkaa.
Lipasto oli ollut oiva paikka, mutta se saattaisi olla turhan äänekäs. Ja siivojaparka oli asetellut kaikki tavarat uudelleen tummapuisen tason päälle.
Miehen katse osui lasten huonetta vastapäätä olevaa seinää kiertävään, peilin reunustamaan tasoon.

Catrionan oli vaikea keskittyä. Hän muisti elävästi heidän hääpäivänsä illan, sen, kuinka hän oli jossain vaiheessa vain alkanut odottaa, että saisi olla kahdestaan miehensä kanssa.
Ehkä hetket erossa tekivät vain hyvää parisuhteelle. Silloin, kun ne eivät venyneet kuukausien mittaisiksi.
Hyvä luoja, hänellä oli ollut ikävä.
"Mitä..?"
Hän huokaisi hiljaa.
"Pyysin, että puret... kovempaa..."

Joaquim räpäytti yllättyneenä ja harkitsi hetken, kädet kaipaavina lantiota pidellen, ennen kuin näykkäsi naisen hartiaa hieman lujemmin. Hän ei halunnut satuttaa vaimoaan, ei edes pyynnöstä.
Mies veti kesämekon Catin pään yli ja heitti sen kärsimättömästi käsistään, ennen kuin tarttui uudelleen naisen vyötäröön ja pyyhkäisi toisella kädellään tilaa tummapuiselle, seinään rakennetulle tasolle, ennen kuin nosti vaimonsa istumaan sen laidalle. Hän kumartui hakemaan suudelmaan Catin huulilta, näykäten alahuulta hellästi.

Kesämekkoparkaa oli riepoteltu matkan aikana, mutta Catriona oli varma, että se antaisi kyllä anteeksi. Tai olisi varma sitten myöhemmin, kun hänen katseensa sattuisi kohtaamaan myttyyn lentäneen kukkakankaan.
Juuri nyt hän ei kyennyt ajattelemaan anteeksiantoa tai mitään muutakaan, vain sitä, kuinka epätoivoisesti kaipasi aviomiestään lähelleen.
Hän siirsi kätensä miehensä niskalle ja vastasi suudelmaan, kulmat kevyesti kurtistuen.
"Kuinka minä olen taas jo melkein alasti..?" hän vetosi käheästi ja nykäisi vihjaillen paitaa.

Joaquim nauroi matalasti ja antoi kätensä vaeltaa alas naisen paljasta kylkeä.
"Koska minä jumaloin alastomuuttasi", mies vastasi ja hipaisi alushousujen reunaa, ennen kuin suostui omistamaan toisen käden kauluspaitansa ylimpien nappien avaamiseen, jotta voisi riisua sen.
"Ja minä niin paljon mieluummin riisun sinua."

Catriona mutristi hieman suutaan, vaikka Joaquimin nauru lähettikin kylmät väreet alas hänen selkäänsä.
"Että sinun pitikin antaa tuollainen perustelu, en voi valittaa..." hän vetosi, ja siirsi omat sormensa auttamaan samanaikaisesti housujen kanssa.
"Haluaisin repiä tuon paidan päältäsi, niin että kaikki napit irtoaisivat, se olisi... Olenko milloinkaan tehnyt niin?"

Miehen suupielet nykivät, kun hän painoi päänsä hamuamaan Catin kaulaa ja jätti paidan napituksen puolitiehen.
"Onneksi minulla on useita samanlaisia", hän kuiskasi kuin kannustaen naista toteuttamaan halunsa. Joaquim toteutti oman halunsa ja tarttui vaimonsa alushousuihin, ujuttaen niitä jalasta.

Olisi varmasti ehdottoman väärin tuhota täysin käyttökelpoinen paita. Varsinkin, kun ei osaisi ommella nappeja takaisin paikoilleen.
Mutta Catriona muisti äänen, joka oli syntynyt, kun nappi oli tipahtanut lattialle, ja kohotettuaan lantiotaan niin, että Joaquim sai jälleen yhden hölmösti kuvioidut alushousut ( miksei hänellä ollut seksikkäitä alusvaatteita? ) ujutettua hänen yltään, hän kankaan reunoihin.
Ja nykäisi.
Napit eivät irronneet.
Hän nykäisi uudelleen, kerran, sitten toisen, ja lopulta paita avautui. Vain yksi nappi taisi varsinaisesti irrota, mutta Catriona hamusi silti suudelmaa miehensä huulilta varsin tyytyväisenä itseensä.

Joaquim odotti kärsivällisesti, että Cat sai toteuttaa itseään ja paita valui vihdoin lattialle. Hän kumarsi päätään vastaten suudelmaan ja potki osittain avatut shortsit jalastaan. Hän tarttui vaimonsa polvitaipeisiin ja nykäisi tätä lähemmäs tason laitaa ja itseään, antaen käsiensä vaeltaa paljailla reisillä ja kallisti päätään, näykkien hellästi kaulataivetta.

Ehkä paidan repimistä olisi vielä harjoiteltava.
Mutta ennen sitä pitäisi ehkä oppia ompelemaan napit takaisin paikoilleen. Della osaisi varmasti auttaa, Della oli kaikin tavoin täydellinen vaimo ja perheenäiti, joka varmasti osaisi auttaa nappien ompelemisessa. Della ei tosin välttämättä haluaisi tietää, miksi hän oli yllättäen innostunut uudesta taidosta...
Catriona kehräsi onnellisesti kietoessaan jalkansa miehensä vyötäisille.
"Rwyf wrth fy modd chi…"

Nämä sanat Joaquim arveli jo tunnistavansa, ja hän tunsi täsmälleen samoin. Miten etuoikeutettu hän oli saadessaan olla täällä, paratiisissa maan päällä yhdessä lastensa kanssa – ja saadessaan varastaa hetken kaksin vaimonsa kanssa.
Mies kosketti hampaillaan naisen kaulaa, kun tarttui lujemmin tämän lantioon ja painautui kaivaten lähemmäs. Cat sai hänet tuntemaan olonsa nuoreksi mieheksi, täysin kyltymättömäksi.

Seinään kiinnitetty taso ei voinut nakuttaa seinään heidän liikkeidensä tahtiin, mikä oli varmasti vain hyvä asia, mutta Catriona melkein kaipasi ääntä. Vaikka se oli varmastikin hyvin epäsopivaa.
Kuinka kauan menisi, ennen kuin neljän kuukauden ero olisi kurottu kiinni? Ennen kuin keho ei janonnut läheisyyttä enää niin epätoivoisen kipeästi?
Hän toivoi, tavallaan, että vielä pitkään, antaessaan sormiensa upota hopeaisten hiusten joukkoon.

Kyltymätön, hävytön mies, Joaquim moitti itseään hamutessaan vaimonsa huulia. Miten humalluttavalta Catin läheisyys tuntui, miten liike sai hänet huokaamaan.
Malttia, malttia, vanhus. Quim yritti hillitä itseään, vaikka tunsi kaiken kontrollin lipsuvan mielestään, ja kaappasi Catin syliinsä keskenkaiken, kiepauttaen naisen alleen sängylle.

Yllättävä liike sai Catrionan ensin vingahtamaan ja sitten naurahtamaan käheästi. Selkä halusi köyristyä petaamatonta peitettä vasten, etsiä vieläkin parempaa asentoa.
Della oli lukenut samaisesta naistenlehdestä, tai ehkä se oli kuitenkin ollut eri numero, oli hankala sanoa kun kaikkien kannet näyttivät samalta, että pitkässä suhteessa seksi muuttuu. Että enää riittävän monen vuoden jälkeen ei tarvinnut törmäillä eteisen seiniin tai unohtua puoliväliin portaita.
Catrionan olisi tehnyt mieli hihkaista voitonriemuisesti, mutta hänen suullaan oli nyt parempaa tekemistä, kun se yritti hamuta suudelmaa Joaquimin huulilta.
"Byth yn newid…" hän huokaisi.

"Mitä?" Joaquim kysyi käheästi suudelmien lomassa, ennen kuin huulet vaelsivat takaisin kaulalle hipoen sitä hampaillaan. Mies siirsi varmoin käsin Catin lantiota parempaan kulmaan ja huokasi melkein murahtaen jatkaessaan liikettä, joka oli viedä häneltä järjen.
Malttia mies, malttia.
Hän haki Catin kädet omiinsa, punoi sormet lomittain ja nosti ne naisen pään yläpuolelle.

Tällaisina hetkinä sanoihin keskittyminen tuntui aivan erityisen hankalalta.
"Älä... muutu", Catriona toisti, mietittyään hetken, mitä oli tällä kertaa mennyt sanomaan. Ei mitään vaarallista, vain viaton toive, johon ei liittynyt riidan vaaraa.
"Älä muut..."
Lause jäi kesken, kun hänen oli purtava huultaan, jotta he olisivat voineet edes teeskennellä olevansa jollakin tasolla siveellisen suuntaisia.

Hetken Joaquim toivoi, että he olisivat olleet kaksin kotona – ja hän olisi voinut kuulla Catin, ehkä saada naisen huutamaan ääneen nautinnosta. Paha, paha mies.
Mutta he olivat Ko Samuilla ja hänen lapsensa olivat seinän takana. Stella ilmestyisi pian oven taakse malttamattomana aloittamaan päivän. Ei ollut aikaa viipyä eikä varaa toiseen kierrokseen, niin mielellään kuin Joaquim olisikin viettänyt kokonaisen päivän sängyssä vaimonsa kanssa.
Hän nojasi päänsä Catin hartiaa vasten, iho nihkeänä ja hengitys raskaana, kun hetki oli ohi.
"Käydäänkö suihkussa?"

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Deep in my heart there's a trembling question   Su Elo 05, 2018 4:27 pm

Catrionan kulmat kurtistuivat kevyesti.
Suihkuun? Ei. Ei hän halunnut suihkuun, hän halusi unohtua juuri tähän.
Mutta he eivät olleet kotona, eivätkä he olleet kahden. He voisivat unohtua vuoteeseen sateisessa Englannissa - jos siellä juuri nyt oli edes sateista.
Ei hän muistanut varmaksi.
"Saat kantaa minut..."

Joaquim naurahti käheästi ja lepuutti päätään hetken, kasaten itseään. Ihastuttava, unelias raukeus uhkasi levitä kehoon. Mutta isää kaivattaisiin hetkenä minä hyvänsä.
Hän painoi suudelman vaimonsa nenänpäälle ja keräsi Catin sitten syliinsä yhtä vaivattomasti kuin Stellan, kantaen naisen kylpyhuoneeseen. Hän laski Catin jaloilleen suihkun alle, käsivarsi edelleen vyötärölle kierrettynä, ja käänsi veden päälle.

Catrionan tulisi ikävä tätä suihkua.
Tunne oli häkellyttävä, sillä hän ei ollut koskaan pitänyt itseään sellaisena ihmisenä, joka kiintyi paikkoihin tai esineisiin. Silti hän oli itkenyt, kun oli lukenut tyttärelleen ostamaansa kirjaa, ja nyt hänen silmänsä olivat täyttyä kyynelistä, kun hän ajatteli, että tämä olisi viimeinen päivä tässä huoneessa.
Onneksi vesi huuhtoi pois poskille yrittävät kyyneleet.
"Tulemmeko me tänne joskus uudelleen?"

"Toivottavasti", Joaquim vastasi halaten Catia hetken takaapäin, ennen kuin hellitti otteensa ja vaahdotti shampoota kurittoman pöyheisiin, hopeisiin hiuksiin.
Ehkä hän voisi matkustaa enemmän Catin kanssa. Vaikka hän ei haluaisi vaimoaan lähellekään työpaikkojaan. Hän ei halunnut Catia vaaraan eikä hän halunnut naisen näkevän kauheuksia, joita hän kohtasi.
Huuhdottuaan hiuksensa, hän hieroi saippuaa naisen selälle.

Toivottavasti ei ollut yhtä vakuuttava vastaus kuin varmasti, vaikka se taisikin olla hyvin realistinen. Se ei kietonut Catrionaa suloiseen varmuuteen siitä, että vaikka heidän olisi pian jätettävä paratiisi taakseen, he voisivat koska tahansa palata takaisin.
Se ei vakuuttanut häntä siitä, ettei tämä ollut heidän viimeinen yhteinen lomansa. Että he voisivat matkustaa jonnekin vaikka vuosipäivänsä kunniaksi, sen, jonka hän pelkäsi epätoivoisesti unohtavansa, koska hän oli toivottoman surkea päivämäärien kanssa.
Ajatus sai Catrionan kääntymään kesken saippuoinnin ja kietomaan käsivartensa Joaquimin ympärille melkein epätoivoisesti.

Joaquim kiersi kätensä hellästi Catin ympärille ja silitti saippuoitua selkää, huuhdellen sitä samalla suihkun virtaavan veden alla. Ehkä oli hassua käydä suihkussa nyt, kun tarkoitus oli viettää päivä rannalla ja meressä, mutta millainen mies jättäisi väliin mahdollisuuden jakaa suihku vaimonsa kanssa?
"Está tudo bem?" hän kysyi ja kallisti päätään nähdäkseen vaimonsa kasvot. Hän ei ollut varma, oliko tiukka halaus spontaani hellyydenpuuska vai oliko Cat huolestuttanut itsensä.

Catriona ei halunnut lähteä.
Hän ei halunnut palata kotiin, ei arkeen, jossa Joaquim saatettaisiin pyyhkäistä koska tahansa hänen luotaan. Ajatus oli naurettava, sillä niinhän saattaisi käydä joka tapauksessa. Eivät he olleet suojassa edes täällä, katastrofit eivät välittäneet sellaisista asioista kuin lomamatkat.
"Voimmeko me matkustaa jonnekin sitten, kun meillä on vuosipäivä?" hän kysyi hiljaa, otsa Joaquimin rintakehää vasten nojaten.

"Totta kai", Joaquim vastasi silittäen naisen selkää ja työnsi Catin pehmeästi suihkun alle, huuhtoen tämän hiuksia samalla. Sormet vaelsivat kiharaisten suortuvien lomassa.
"Minne sinä haluaisit matkustaa?" hän kysyi. Ehkä Cat haluaisi Walesiin tai Irlantiin, kenties Pariisiin tai eurooppalaiseen kulttuurikohteeseen tai kuka tiesi, vaikka Cat haluaisi palata tänne tai nähdä Siperian erämaan.

Minne?
Catriona kurtisti kevyesti kulmiaan. Oliko sillä niin väliä, minne he matkustaisivat? Mutta lupaus matkustaa tarkoitti sitä, että he olisivat vielä silloin yhdessä, ja että kaikki olisi niin hyvin, että he voisivat matkustaa. Että hän ei ollut vielä pilannut avioliittoaan, niin kuin Della oli ennustanut.
Ei sisko tietenkään ollut sanonut mitään sellaista. Hän oli tulkinnut omiaan.
"Ei sillä ole väliä. Kunhan matkustamme."

Joaquim kohotti tummia kulmiaan hämmentyneenä, mutta jätti asian sikseen. Heillä olisi vielä aikaa pohtia kohdetta. Mies kurotti naisen ohi sammuttamaan suihkun ja kääri Catin sitten yhteen hotellin valkoisista pyyhkeistä, poimien toisen pyyhkeen itselleen. Hän kuivasi tehokkaasti hiuksensa, ennen kuin kietaisi pyyhkeen vyötärölleen.
Kun hän astui ulos kylpyhuoneesta, tuttu hahmo näkyi jo verhojen takana koputtelemassa ikkunaa. Joaquim pyysi Stellaa odottamaan hetken ja päästi tyttären sisään huoneeseen, missä uimapukuun vaihtanut lapsi istahti tuolille jalat vispaten, räpylät kainalossaan ja snorkkelimaski päässään. Uimalelu oli saanut jäädä oven ulkopuolelle.
"Cat, valmiina uimaan?" mies kysyi vetäessään pyyhkeen alla alushousut ja shortsit säädyllisesti jalkaansa.

Uusi, kirkasvärinen uimapuku oli ripustettu kuivumaan edellisen päivän jäljiltä. Tuskin sitä näillä keleillä koskaan täysin kuivaksi saisi, mutta oliko sillä niin väliä.
Joaquimin palattua huoneen puolelle hän hätkähti liikettä kylpyhuoneessa, mutta tajusi sen olleen ainoastaan hänen oma peilikuvansa. Pisamat näyttivät räjähtäneen hallitsemattomasti, nenänpää punoitti.
Kunhan he vain matkustaisivat, kaikki olisi hyvin.
Hetken kuluttua hän seurasi miestään makuuhuoneen puolelle, uimapukuun pukeutuneena.
"Valmiina!"

Joaquim oli vetänyt kevyen, pellavaisen kauluspaidan päälleen – hänellä todella oli niitä useampia. Hän oli kyllä pakannut myös nappeja menettäneet yksilöt takaisin laukkuunsa. Löytänyt jopa yhden pudonneista napeista.
"Mennäänpäs sitten", hän sanoi kiertäen käsivarren Catin ympärille ja viittasi naista sitten jatkamaan Stellan kanssa hotellin edustalla olevalle rannalle. Hän seuraisi kohta perästä Valentinan ja aamupalan kanssa.

Catriona oli tehnyt itselleen lupauksen, että ainakin yrittäisi metsästää lattialle levinneet napit. Vaikka mistä sen tiesi, ehkä ne voisivat toimia onnenamuletteina seuraaville huoneessa yöpyjille?
Hän kurottautui varpailleen painaakseen suudelman Joaquimin poskelle - hyvin siveää, äitipuolelle sopivaa! - eikä edes antanut kätensä liukua vaarallisen alas miehensä selältä. Sen sijaan hän kääntyi tytärpuoltaan kohti ja ojensi kättään, kutsuen tätä kainaloonsa.
"Tule tänne, Stella-rakas, etsitään hyvä paikka rannalta."

Joaquim seurasi lupauksensa mukaan pariakymmentä minuuttia myöhemmin, käsivarsi uneliaan Valentinan hartioille kierrettynä ja paperikassi toisessa kädessä. Hän paikallisti loput perheestään rannalta ja istutti Valentinan valkealle hiekalle levitetylle pyyhkeelle, mihin tyttö kellahti pian selälleen aurinkolasit nenällään paistattelemaan auringossa.
"Stellina", mies kutsui syvemmällä uivaa tytärtään onkiessaan kassista pahvimukeihin pakattuja kahveja, mehupulloja, paistettuja banaaneja ja matkapakattuja hedelmäsalaatteja.

Siinä vaiheessa kun Joaquim ja Valentina saapuivat rannalle, Catriona seisoi vyötärönkorkuisessa vedessä vahtimassa hieman kauempana polskivaa Stellaa. Heidän viimeinen kokonainen aamunsa täällä oli osoittautunut hyvin kauniiksi, vaikka ilmeisesti iltapäivemmäksi oli luvattu taas sadetta.
Vasta, kun Stella oli varmasti kuullut isänsä kutsun, Catriona suunnisti takaisin rannalle.

Joaquim taputti Catille paikkaa vieressään ja ojensi naiselle kahvin, hedelmäsalaatin ja puiseen vartaaseen työnnettyjä, paistettuja banaaneja. Stella istahti malttamattomana pyyhkeelle tyhjentämään tuoremehua ja nakertamaan lämmintä herkkua, saaden Valentinan kavahtamaan närkästyneenä kauemmas, kun pikkusisko valui viileältä tuntuvaa merivettä.
"Kaikki hyvin?" mies kysyi vaimoltaan ja silitti tämän selkää.

Catriona haki paikkansa Joaquimin viereltä ja painautui miehen kylkeen, ennen kuin alkoi epäröidä. Oliko hän liian fyysinen miehen kanssa tämän lasten edessä? Muistuttaisiko se kipeällä tavalla siitä, että isällä oli nykyään toinen?
Hyvä luoja, miksi hänen piti olla niin idiootti? Hänen olisi pitänyt lukea enemmän, opiskella sitä, mitä tarkoitti olla äitipuoli.
Meni hetken ennen kuin hän tajusi Joaquimin kysyneen jotakin.
"Hm? Tietenkin, tietenkin on."
Hän väläytti miehelleen hymyn.

Joaquim kohotti toista, tummaa kulmaansa, huolestunut epäilys silmissään. Mutta totta kai Cat kertoisi hänelle, jos oli syytä olla huolissaan.
Sitten mies kohotti toistakin kulmaansa ja ujutti tikkuun työnnetyn, makean banaanin houkutellen kohti vaimonsa suuta. Sillä välin Valentina oli vääntäytynyt istumaan kauemmas märästä sisarestaan ja näykki hedelmäsalaattia, kun Stella puolestaan pyyhkäisi suutaan hiekkaisella, merestä suolaisella kädellä suutaan, huikkasi 'obrigado' ja räpsäytti snorkkelimaskin kasvoilleen, ennen kuin pyyhälsi takaisin rantaan vyöryviin aaltoihin.

Tällä kertaa Catriona ei nähnyt huolta miehensä silmissä. Sen sijaan huulia lähestyvä makea banaani sai hänen huulensa avautumaan virneeseen, ennen kuin hän kalasti banaaninpalan suuhunsa.
Se oli makeaa, hyvin makeaa. Hän tulisi aina muistamaan maun, kun ajatteli tätä matkaa. Joka ei ollut heidän viimeisensä, missään tapauksessa.
Stellan suunnatessa takaisin uimaan Catriona kietoi toisen käsivartensa miehensä vyötärölle.
"Oletko varma, että meidän on lähdettävä täältä..?"

"En ollenkaan varma", Quim vastasi ja hautasi nenänsä Catrionan hiuksiin. Hän odotti kuin herrasmies, että nainen sai syötyä aamupalaa ja edes hörpättyä kahvia, kun se oli vielä lämmintä, ennen kuin kaappasi vaimonsa vaivatta käsivarsilleen. Sitten mies painoi suukon naisen päälaelle ja kantoi tämän sylissään aaltoihin, kahlaten reisisyvyiseen veteen valkeaa hiekkapohjaa pitkin, ennen kuin heilautti naisen komeassa kaaressa suoraan vaahtopäihin.

Ehkä he voisivat jäädä. Mutta olisi hirveän ikävää jättää Joaquimin ystävän häät välistä. Varsinkin, kun ne pidettiin linnassa, vaikka sellainen taisi olla varsin ikävä tapa ajatella.
Catriona oli melko varmasti aikeissa sanoa jotakin, mutta mitä ikinä se sitten olikaan ollut, sanat muuttuivat yllättyneeksi vinkaisuksi, kun Joaquim nappasi hänet syliinsä.
"Quim, uskallakin..!"
Pidemmälle hän ei päässyt, kun hän tajusi yhtäkkiä lentävänsä ilman poikki ja räiskähtävänsä veteen.
Hän kohosi takaisin pintaan pärskien, haki miestään katseellaan ja lähti uimaan tätä kohti pyhää kostoa janoten.

Joaquim nauroi lempeät silmät naururypyille kulmistaan viuhkottuen ja peruutti muutaman askeleen, kumartuen valmiusasemiin ottaakseen koston vastaan – tai kaapatakseen Catin takaisin syliinsä. Stellan pulppuava, onnellinen nauru kuului kauempaa, kun tyttö oli jäänyt katselemaan vanhempiaan ja Valentinakin seurasi kisailua aurinkolasiensa takaa, pysytellen kaukana merivedestä.
"Anna tulla vain", Quim kannusti hymyillen ja taputti reisiään kuin kutsuna.

Catriona ei ollut sulokas uimari, mutta tehokas hän oli. Tai ei ehkä tehokaskaan, ei sillä tavalla, kuin uintia enemmän harrastaneet. Päättäväinen oli ehkä paras sana kuvaamaan sitä, kuinka hän potki itseään eteenpäin vesi villisti ympärilleen räiskien.
Ei, sitä ei tosiaan voinut sanoa tehokkaaksi.
"Ha!" hän kiljahti, kun potkaisi jaloillaan voimakkaasti syöksyäkseen veden poikki suoraan Joaquimin vatsaa vasten, kädet miehen vyötäröä tavoitellen.

Joaquim otti vaimonsa tottuneesti vastaan ja pyrki kaappaamaan naisen syliinsä, selkä hänen rintaansa vasten ja käsivarret kylkiä vasten lukittuina samalla vaivattomuudella kuin taikuri, joka poisti pöytäliinan astioita liikauttamatta. Isä oli tottunut lastensa hyökkäyksiin uimassa ja joskus muutenkin, kai yrityksiin maksaa kutitukset ja uitot samalla mitalla.
Lapset harvoin onnistuivat.
"Mitä olet vailla?" hän kysyi naurua äänessään.

Suureksi harmikseen Catriona huomasi tlleensa lukituksi miehensä otteeseen. Harmi se toki oli vain siinä suhteessa, että että hänen jalo kostoretkensä oli kesken. Vaikka hänen olisi tietenkin opetettava lapsil, että kosto oli väärin. Kunnon äitipuolet eivät voineet omistaa elämäänsä kostolle.
Mutta hänen jalkansa olivat vielä vapaina.
"Ha!" hän vastasi miehensä kysymykseen ja alkoi polkea vettä jaloillaan, puskien tämän vatsaa vasten niin voimakkaasti kuin pystyi. Aaallot olivat onneksi hänen puolellaan, vyöryivät samaan suuntaan.
Ehkä hänellä ei olisi toivoakaan suistaa Joaquimia tasapainosta, mutta se ei estäisi häntä yrittämästä.

Catin suunnitelma kävi pian selväksi, ja Joaquim vastasi toiveeseen. Mies tiukensi otettaan vaimostaan ja heittäytyikin varoittamatta ilmaan ja selälleen aaltoihin, upoten turkoosiin, suolaiseen veteen. Vesi kohisi korvissa. Quim irrotti otteensa Catista ja ponnisti uudelleen jaloilleen, pyyhkäisten kasvojaan ja työntäen hiuksia pois silmiltään.
"Rouva Silveira", mies kutsui, huvittunut sävy äänessään.

Maailman yhtäkkiä keikahtaessa Catriona riemuitsi siitä, että oli onnistunut. Hetkeä myöhemmin hän tuli siihn tulokseen, että Joaquim oli tainnut antaa hänelle periksi tahallaan.
Sekunnin murto.osaa myöhemmin hänen suunsa ja nenänsä täyttyivät hetkeksi vedestä, kun aalto pyyhkäisi heidän ylitseen.
Suu kannatti pitää kiinni kun sukelsi.
Siitä huolimatta hän nauroi, kun rikkoi veden pinnan hapuillessaan jalat takaisin alleen.
"Ha!" hän hihkaisi kolmannen kerran, täll kertaa voitonriemuisesti.

Joaquimin suupieli nyki. Catin riemu muistutti häntä lapsistaan, kun isä oli vaivihkaa antanut jälkikasvunsa voittaa ja pienet ihmiset säteilivät ylpeyttä.
"Onneksi olkoon", mies vastasi ja räiskäisi vettä takaapäin lähemmäs hiipivän Stellan päälle kertoakseen, että näki kyllä tyttärensä ja aavisti tämän aikeet.

Voitto oli voitto, huolimatta siitä, että Joaquim oli armeliaasti luovuttanut sen vaimollen. Ja mistä sen oikeastaan tiesi, ehkä Catrionan olikin onnistunut horjuttaa miehensä tasapainoa edes hiukan, eikö nin? Se oli täysin mahdollista, aallot olivat olleet hänen puolellaan.
Oli syy mikä hyvänsä, hän huolehtisi siitä, että armelias mies saisi palkintonsa illalla.
Mutta se olisi illalla. Nyt hänen slmänsä siristyivät ovelina, ja hän haki Stellan katsee varmistaakseen, että tyttö oli hänen kanssaan samalla aaltopituudella. Sitten, antamatta sen enempää varoitusta, hän alkoi räiskiä vettä kohti miestään.

Stella ymmärsi äitipuolensa tarkoituksen ja yhtyi tohkeissaan vesisotaan. Kahden tulen väliin jäänyt Joaquim ähkäisi kääntäen kasvojaan pois räiskyvästä vedestä ja pakeni sitten kiusanhenkiä sukeltamalla rantaan vyöryviin aaltoihin ja katoamalla hetkeksi siniseen veteen.
Stella räpsäytti snorkkelimaskin takaisin paikalleen ja seurasi isää, joka ilmestyi pintaan kymmenen metriä sivummalla, sukien hiuksia pois kasvoiltaan.

Catriona ei ollut yhtä tottunut sukeltaja, joten hän tyytyi vaanimaan veden pinnalla siihen saakka, että Joaquim nousisi takaisin veden pinnalle. Hän oli kyllä harrastanut uintia kilpa-aikoinaan, osana treenausta, mutta se ei ollut koskaan ollut hänen suurin intohimonsa.
Ehkä kritallinkirkkaan veden ääressä eläessä siitä olisi voinut tulla sellainen. Intohimo.
Nähdessään Joaquimin ilmesyvän näkyviin hän hymyili ja lähti uimaan miestään kohti.
"Pakenit!"

Joaquim vastasi hymyllä vaimonsa syytökseen ja sieppasi taakseen uineen, kikattavan Stellan kainaloonsa, kiepauttaen lasta ympäri niin, että vesi räiskyi, ennen kuin heilautti tyttärensä rantaan vyöryviin aaltoihin.
Hän loi varoittavan silmäyksen Catiin. Vaimokin saisi ilmalennon, jos ryhtyisi rettelöimään.
"Viihdytkö päivän rannalla?"

Catrionan mieleen nousi yllätäen kuva Aderynistä kikattamassa samalla tavalla, kun Mervyn pyöritti tyttöä samalla tavala ympäri. Heillä ei ollut tosin ollut kristallinsinistä merta, vaan pieni kahluuallas takapihalla, eikä tyttöä luonnollisestikaan ollut voinut heittää siihen, mutta kieppuminen oli silti saanut aikaan samanlaisen kikatuksen.
Paitsi että hänhän ei ollut ollut paikalla, vaan nähnyt kaiken myöhemmin kotivideolta.
Hän karisti haikean tunteen yltään ja virnisti Joaquimille.
"Mmm. Täytyy tankata rantaelämää varastoon."

Joaquim naurahti ja kahlasi takaisin rannalle. Hän istahti kirjavalle pyyhkeelle kuumalla, valkealla hiekalla ja oli aikeissa vetää Valentinan kainaloonsa, mutta tyttö katsahti märkää isäänsä varoittavasti.
"Vai nadar, querida", mies vetosi ja sai teinitytön kiipeämään jaloilleen, jättämään aurinkolasinsa pyyhkeelle ja kahlaamaan empien veteen ylellisiä, kinuskinruskeita hiuksiaan korkealle nutturalle kieputtaen. Stella liittyi pian sisarensa seuraan, ja Joaquim toivoi, ettei pikkusisko härnäisi isompaa vesisodalla. Se kääntyisi pian oikeaksi sodaksi.

Catriona jäi vielä hetkeksi polskimaan veteen, nautti tunteesta, jossa aallot nappasivat mukaan ja kannattelivat kohti rantaa, ja kahlasi taas sitten hieman syvemmälle.
Kun hän nousisi vedestä, olisi pakko myöntää, että loma alkoi lähestyä loppuaan. Hän vilkaisi rannalla istuvaa Joaquimia ja tunsi sydämensä vihlaisevan kipeästi. Mies joutuisi pian jättämään taas hyvästit lapsilleen.
Mutta ei aivan vielä, hän lohdutti itseään, kahlatessaan vielä kerran hieman syvemmälle veteen.
Ei aivan vielä.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Deep in my heart there's a trembling question   Su Elo 05, 2018 4:27 pm

Sunnuntai 8. henäkuuta 2018, yö, Skotlanti

Hetken Catriona todella harkitsi, että teeskentelisi kuuroa. Ehkä hän olisi voinut alkaa huokailla hieman kovempaa, kutsua miehensä nimeä hieman kuuluvammin, niin että tasainen, vaativa sointi katoaisi taustalle.
Samalla hän tiesi, ettei voisi tehdä niin. Että se oli hirvittävän itsekästä, ehkä niin itsekästä, ettei Quim voisi antaa sitä hänelle anteeksi. Ehkä hän ei voisi antaa itsekään anteeksi itselleen.
Hän tunsi melkein fyysistä kipua, kun viimein avasi suunsa:
"R-rakas, odota, sinun... sinun puhelimesi soi..."
Älä anna sen olla käsky lähteä, älä anna sen olla käsky lähteä...

Joaquim harkitsi yhtälailla teeskentelevänsä kuuroa.
Mutta puhelin oli ollut lempeä heidän viettäessään aikaa Thaimaassa. Hän oli saattanut tehdä työtään sen jälkeenkin kotoa. Hetken he olivat saaneet olla yhdessä kuin kuka tahansa aviopari, ja Joaquim toivoi hartaasti, että saisi tehdä niin useammin. Millainen mies jättäisi vaimonsa yksin kuukausiksi kerrallaan? Ja vielä hetken varoitusajalla?
Joaquim huokasi kärsien, nousi ylös ja hapuili puhelimen puvun taskusta, kohottaen sen korvalleen ja vaelsi kauemmas linnan ikkunan ääreen. Yö ei ollut musta. Sininen hämärä hiipi horisontista.
"Ymmärrän. Hyvä on, minä tulen."

Oliko heidän huoneessaan ollut kaiken aikaa näin kylmä?
Joaquimin noustessa Catriona huomasi tärisevänsä. ei vain kevyesti, vaan niin, että hampaat uhkasivat kalista toisiaan vasten. Hän nykäisi peitettä alastoman vartalonsa suojaksi, mutta siitä ei tuntunut olevan apua.
Ehkä se ei ollut mitään. Rutiinipuhelu. Jokin pikkujuttu, joka oli kyllä riittävän tärkeä yöpuhelulle, mutta jonka voisi hoitaa tässä ja nyt.
Ei selvästikään ollut.
Catriona nielaisi. Mutta minä en tullut, hänen olisi tehnyt mieli kiljua, niin kuin se olisi ollut tilanteessa kamalinta. Lopettakaa puhelu ja päästäkää avomieheni takaisin sänkyyn!
Hän katseli Joaquimin selkää sydän kipeästi hakaten.
Älkää viekö miestäni...

Joaquim laski puhelimen vasten kivistä ikkunalautaa nojaten kätensä siihen. Hartiat kohosivat, pää painui ja hetken lannistus väritti miehen olemusta.
Mutta olisi itsekästä kieltäytyä ja takertua omaan elämäänsä, kun miljoonat ihmiset olivat vaarassa menettää kotinsa, jopa elämänsä. Hänen alaisensa eivät olleet valmiita toimimaan itsenäisesti katastrofin iskiessä, eivät varsinkaan tärkeiden tiiminjohtajien ollessa poissa.
"Minun pitää lähteä Japaniin", hän sanoi suoristautuen ja juoksutti sormet tuskastuneena läpi hiuksistaan.
"Olen pahoillani."

Japaniin.
Catriona oli aina halunnut vierailla Japanissa. Hän olisi halunnut ostaa itselleen sellaisen pienen, pyöreän kissan, jonka tassu oli pystyssä, ja syödä jäätelöä, joka maistui suolaiselta maidolta.
Joaquim lähtisi Japanin.
Hyvä vaimo olisi noussut, kiskaissut jotakin päälleen ja alkanut huolehtia yksityskohdista. Milloin lähtö oli, tarvitsisiko Joaquim apua matkojen järjestämiseen, voisiko hän tehdä jotakin.
Catriona nousi istumaan, edelleen peittoon kääriytyneenä.
Hyvä ihminen olisi kysynyt, mitä oli tapahtunut. Hyvä ihminen olisi ajatellut niitä kaikkia, joilla oli asiat huonosti.
"Mutta minä en edes saanut vielä", ehdottomasti huono vaimo vetosi sen sijaan.
Ja alkoi itkeä.

Sydäntä vihloi. Hänen vaimonsa kyyneleet sattuivat niin, että Joaquim vajosi istumaan naisen vierelle ja kiersi käsivarren tämän hartioiden ympärille.
"Olen niin pahoillani", hän vetosi.
"Toivon, ettei minun tarvitsisi lähteä." Hän todella toivoi niin. Eikö hän ollut palannut kotiin vasta hetki sitten?
"En usko, että tämä matka on paria viikkoa pidempi. Eikä täältä varmasti lähde lentoja ennen aamua." Varmastikin hyvä mies voisi edes antaa vaimolleen yhden asian ennen lähtöään.

Lopeta itkemien. Lopeta itkeminen ja ole hyvä vaimo!
Mutta Catriona ei osannut lopettaa. Se ei ollut sievää, siro itkua, vaan sellaista, joka kasteli posket ja nenänalusen hetkessä, teki ne tahmeiksi.
"Niin sinä sanoit viimeksikin!" hän vetosi. Se kuulost syytökseltä. Ehkä se olikin?
"Sanoit niin viimeksikin... Quim, älä lähde, lastesi piti tulla käymään..."
Lopeta, typerä nainen, lopeta...
"Joaquim-kiltti..."

Joaquim istui peremmälle sängylle ja yritti vetää Catin syliinsä, sulkea naisen käsivarsiensa suojaan ja halata tämän tiukasti rintaansa vasten.
"Cat, querida", mies vetosi, "en haluaisi lähteä, mutta minua tarvitaan. En ole enää poissa niin kauaa, en suostu siihen enää." Hän silitti naisen villejä hiuksia neuvottomana.
"Olen niin pahoillani, että jätin sinut yksin niin pitkäksi aikaa."

Kaksi voimaa kamppaili Catrionan vartalon hallinnasta. Toinen käski hänen painautua lähemmäs miestään, takertua tiukasti kiinni, ja toinen käski hänen paeta, ponkaista pystyyn ja juosta niin pitklle, että että jalat pettäisivät alta.
"Minä tarvitsen sinua", hän vetosi, kun antoi periksi ja painautui mehensä syliin. Tämän kaulalla viipyi vielä hänen suudelmansa tuore jälki.
"Sinä et voi vaikuttaa siihen. Jos niin käy taas..."

Miehen sydäntä kylmäsi. Mitä jos Cat todella tarvitsi häntä? Mitä jos naisen tapa puhua itsestään oli merkki jostain paljon pahemmasta ja hän jättäisi tämän yksin juuri silloin, kun Cat tarvitsi häntä eniten?
"Minä järjestän asiat jotenkin", Joaquim vastasi. Hän ei antaisi minkään pitää heitä enää erossa kuukausia kerrallaan.
"Querida, olen pahoillani – yritän soittaa takaisin ja järjestää sijaisen", hän ehdotti ja hapuili puhelinta päiväpeitolta. Täytyi olla joku muu, joka voisi auttaa.

Joaquim järjestäisi asian. Joaquim jäisi kotiin, he saisivat viettää aikaa yhdessä kotona avioparina. Hän voisi keittää aamuisin teetä ja viedä sen miehellee vuoteeseen. He voisivat rakastella omassa vuoteessaan.
Catriona halusi uskoa sihen. Mutta samaan aikaan hän tiesi, ettei Quim voisi unohtaa sitä, että jossakin maailman kolkassa ihmiset kärsivät. Että Japanissa ihmisille oli käynyt huonosti, että siellä oli lapsia, joilla ei ollut sänkyjä, joissa nukkua.
Hän voi melkein pahoin, kun tarttui puhelinta hapuilevaan käteen.
"Sinun pitää lähteä sinne."

Joaquim katsahti Catia tummat kulmat huolesta kurtistuen ja kosketti naisen poskea antaen puhelimen jäädä sängylle. Niin, hänen pitäisi – mutta hän oli myös aviomies, jolla oli velvollisuus vaimoaan kohtaan.
"En halua jättää sinua", hän vastasi tutkien naisen silmiä.
"Haluan olla täällä, kun tarvitset minua."

"En minä tarvitse sinua!"
Catriona tajusi sanojen kuulostavan väärältä sillä samalla hetkellä, kun ne olivat livahtaneet hänen huuliltaan. Kasvoilla häivähti tuskastunut irvistys.
"Tarvitsen, totta kai tarvitsen. Mutta minä pärjään..."
Kunhan hän vain saisi lopetettua itkemisen. Aikuinen nainen.
"Sinua tarvitaan siellä, Quim."

"Niin", Quim vastasi hetken epätietoisen hiljaisuuden jälkeen. Saattoiko hän lähteä? Olisiko hänen pitänyt osata lukea vaimoaan paremmin ja nähdä hetki, jona nainen todella tarvitsi häntä?
Hän silitti Catin selkää ja suki hiussuortuvia korvien taakse.
"Meillä on kuitenkin aikaa aamuun saakka", hän lisäsi ja painoi kevyen suudelman naisen olkapäälle.

Aamuun saakka.
Se oli naurettavan pieni hetki. Hän oli saanut Joaquimin vasta luokseen, ja nyt mies lähtisi jälleen. Saattoi olla, että tämä olisi jälleen viikkoja poissa. Jos ei Japanissa, niin jossakin muualla, jokin uusi, kammottava katastrofi vaatisi taas hallintaa.
Hän oli kammottava, itsekäs olento, kun keskittyi ainoastaan omaan harmiinsa.
Catriona painoi kämmenensä Joaquimin rintaa vasten.
"Sinun pitää levätä, ei tiedä, milloin saat seuraavan kerran nukkua."

"Nukun lentokoneessa", Joaquim vastasi. Naisen aikaisempi syytös kummitteli häntä – millainen aviomies lähtisi edes yrittämättä täyttää vaimonsa toiveita? Vaikka tunnelma taisi olla kääntynyt päälaelleen. Mies silitti neuvottomana naisen selkää.
"Mutta ehkä sinä kaipaat lepoa, querida?" hän kysyi kohottaen kulmiaan ja tutki vihreitä silmiä.

Catriona mutristi tyytymättömästi suutaan. Lentokoneessa nukkuminen ei korvannut yöunia, jotka jäisivät todennäköisesti puuttumaan siinä vaiheessa, kun Joaquim pääsisi perille.
"En minä kaipaa lepoa", hän vastasi, hieman liian kipakasti.
Tämä saattoi olla viimeinen kerta, kun he näkivät toisensa. Viimeinen kerta, kun hän voisi silittää hopeisia hiuksia, tutkia rakkaita, tummia silmiä.
Ajatus sai hänet painamaan epätoivoisen suudelman miehensä huulille.

Joaquim vastasi suudelmaan hämillään. Mitä hänen oli tarkoitus tehdä? Mitä hyvä mies, hyvä aviomies tekisi? Hän veti Catia paremmin syliinsä ja upotti sormensa vaimonsa hiuksiin hamutessaan naisen huulia.
"Eu te amo, meu amor", mies muistutti pehmeästi ja empi, kuinka jatkaa. Jos Cat oli ahdistunut ja onneton, oliko väärin jatkaa siitä, mihin he olivat jääneet ennen puhelua? Mutta jos nainen kaipasikin sitä, oliko väärin kieltäytyä ja lähteä toiselle puolelle maailmaa vailla tietoa paluupäivämäärästä?

Catrionan sydän hakkasi levottomaan rytmiin, jossa jokainen lyönti muistutti häntä siitä, että aamuun oli yksi hetki vähemmän. Aamuun, joka veisi Joaquimin jälleen hänen luotaan.
"Rwyf wrth fy modd chi hefyd", hän vastasi käheästi, haluamatta irrottaa huuliaan suudelmasta, vaikka se saisikin olon tuntumaan lopulta hassun keveältä, kun hapenpuute alkaisi iskeä.
Ei vielä.
Hän kipusi paremmin miehensä syliin, houkutellen tätä laskeutumaan selälleen vuoteelle.

Joaquim toivoi jo tunnistavansa nämä sanat. Hän hamusi suudelmia naisen huulilta ja laskeutui pyynnöstä selälleen, antaen käsiensä valua vaimonsa reisille ja silittää niitä hellästi.
Jospa hänen ei tarvitsisi lähteä. Jospa hän voisi ottaa Catin mukaansa, nyt kun nainen oli vapaalla töistä. Mutta hän ei lähtenyt lomalle eikä hän halunnut rakkaitaan sadan kilometrin säteelle sieltä, minne hän oli menossa. Hänen työtään väritti unia vainoava onnettomuus, kärsimys ja kuolema.

Catriona joutuisi palaamaan kotiin yksin.
Kohtaamaan huoneet, joissa viipyi Joaquimin läsnäolo, mutta josta mies itse samaan aikaan kipeällä tavalla puuttui. Pyykkiin matkalla ollut paita, keittiön tasolle unohtunut teekuppi... Hän halusi säilöä kodin sellaisena kuin se oli ollut miehensä lähtiessä, niin että tämä varmasti palaisi takaisin.
"Älä ole poissa pitkään", hän vetosi, kun taipui alemmas miehen yllä, näykäten tämän kaulaa melkein omistavasti hampaillaan.

Iho värähti hampaiden kosketusta ja miehen ote naisen reisistä tiukkeni vaistomaisesti, nousi kaipaavasti lantiolle. Joaquim oli melko varma, että olisi ratkaisu moraalisiin dilemmoihin mikä tahansa, vastauksella ei olisi väliä. Cat sai hänen verensä palamaan ja hänet janoamaan vaimonsa läheisyyttä.
"En ole poissa pitkään", hän lupasi ja ujutti kätensä vaimonsa pehmeälle sisäreidelle, hiipien ylemmäs.

Catriona näykkäsi kaulan ihoa uudelleen, nyt hieman alempaa. Hän ei koskaan, koskaan satuttaisi miestään, mutta silti tavassa, jolla hän niin teki, oli melkein jotakin aggressiivista.
Uskallakin pettää lupauksesi. Uskallakin viipyä kauan.
"Tulet takaisin kotiin", hän muistutti hiljaa kaulataivetta vasten, suuteli samaa kohtaa, jota vain hetkeä aikaisemmin oli kurittanut hampaillaan. Samalla hän haki parempaa asentoa miehensä päällä.

Hampailla toteutettu kuritus sai Joaquimin huokaamaan ääneen ja puristamaan naisen lantiota. Hänen ajatuksissaan ei ollut enää tilaa etiikalle, moraalin kompassille tai matkasuunnitelmille. Veri kohisi korvissa ja hän vastusti vaistoa kiepauttaa Cat alleen. Hän halusi antaa naiselle mahdollisuuden johtaa ja edetä omaan tahtiinsa.
Vaikka odotus teki melkein kipeää.
"Tulen takaisin kotiin", hän lupasi käheästi.

Ei ollut Joaquimin syy, että tämä joutui lähtemään. Mies ei voinut mitään sille, että puhelu tavoitti jopa täältä, Skotlannista, paikasta, jonka nimen hän oli jo unohtanut, koska hän ei ollut koskaan ollut hyvä karttojen kanssa.
Silti hän oli selittämättömän kiukkuinen. Ehkä universumille, sen vuoksi, että siitä tuntui olevan hauska pila järjestää heidät jatkuvasti erilleen.
"Ehjänä", hän muistutti, kun löysi itselleen mieluisen asennon, mutta pakottautui jähmettymään vielä paikoilleen.
Uusi näykkäys, nyt lähellä Joaquimin solisluuta.
"Tule takaisin ehjänä."

Malttia, vanha mies, malttia. Hänen kehonsa ei ollut lainkaan samaa mieltä, vaikka Joaquim toppuutteli itseään. Hävytön, paha, vanha mies. Cat tiesi tarkalleen, kuinka ajaa hänet hulluksi.
"Tulen takaisin ehjänä", hän kuiskasi käheästi, sivellen sormenpäillään naisen lantion kaarta kuin pyytäen. Hän halusi pian takaisin kotiin. Kuka tahansa oli korvattavissa ja järjestettyään operaation toimivaksi, hän voisi palata vaimonsa luo, minne hän kuului.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Deep in my heart there's a trembling question   Su Elo 05, 2018 4:27 pm

Catriona mietti asiaa hetken.
Joaquim oli luvannut tulla takaisin ehjänä. Juuri nyt hän halusi melkein lapsellisesti uskoa siihen, että lupaus pitäisi. Että jollakin maagisella tavalla se varmistaisi sen, että hänen aviomiehensä palaisi kotiin.
Muutamaa pientä naarmua ei laskettaisi, hän päätti armollisesti. Muutama pieni naarmu sallittaisiin, mutta ei mitään sen vakavampaa. Ei mitään sellaista, mitä hän ei itse voisi vahingossa kiihtyessään aiheuttaa.
Ja ollessaan viimein tyytyväinen sopimukseen hän saattoi viimein antaa periksi ja painautua lähemmäs.

Joaquim huokasi melkein voihkaisten ja sulki silmänsä hetkeksi. Kun hän avasi ne, kuumeinen, nälkäinen hehku sai ne hohtamaan hämärässä. Hän kosketti vaimonsa vatsaa melkein hartaasti, siveli paljasta ihoa, jumaloi kaunista kehoa. Ehkä hänen pitäisi pysähtyä ihailemaan sitä useammin.
Vaikka hän tunsikin menettävänsä järkensä.

Tänä yönä Catriona ei sallinut miesparalleen mahdollisuutta ihailuun. Ei, kun jokainen kulutettu hetki vei heitä lähemmäs aamua ja eroa.
Hänestä tuntui melkein samalta kuin joskus silloin, kun he olivat sopineet riitojaan tällä tavalla, jokin melkein terävissä liikkeissä oli hyvin samanlaista. Paitsi että nyt hän ei jälkikäteen tuntenut oloaan miellyttävän raukeaksi - vajotessaan miehensä vierelle hän oli ainoastaan onneton.
Niin onneton, että itku löysi jälleen tiensä ulos hänen rintakehästään, purkautui ulvahduksena, joka muistutti haavoittunutta eläintä.

Hetkellinen onnen, raukeuden ja nautinnon huuma katosi sillä hetkellä, kun Cat ulvahti. Se ei ollut nautinnon voihkaus. Se kuulosti enemmän lohduttomalta itkulta, ja Joaquimin sydän vajosi. Mies halveksi itseään annettuaan periksi nälälleen.
Hänen olisi pitänyt ymmärtää.
"Cat", mies vetosi neuvottomana, "olen pahoillani."

Ei.
Lopeta. Lopeta!
Catrionasta tuntui, ettei hän hallinnut kehoaan enää lainkaan, että nyyhkytykset, jotka saivat hänet melkein haukkomaan henkeään rajuudellaan. Hän halusi lopettaa, halusi antaa Joaquimille onnellisen muiston, johon takertua siinä vaiheessa, kun olisi aika lentää maailman toiselle laidalle.
Itkevä vaimo ei ollut onnellinen muisto.
"E-ei", hän vetosi pudistaen päätään. Joaquimin ei pitänyt joutua pahoittelemaan.
Hän läimäisi avokämmenellä omaa poskeaan rauhoittuakseen.

"Cat", Joaquim vetosi uudelleen ja veti naista syliinsä, ottaen tämän kädet omiinsa. Millainen mies ei nähnyt vaimonsa ahdinkoa vaan antautui omalle nälälleen?
"Mikä sinun on?" Saattoiko hän lähteä? Mitä jos Cat todella tarvitsi häntä? Mitä jos olisi vaarallista jättää nainen yksin?

Catriona pudisti onnettomana päätään. Poskelle jäänyttä punoitusta ei hämärrä huoneessa voinut erottaa - eikä sitä olisi erottanut muutenkaan, sillä itku oli joka tapauksessa värjännyt kasvot ikävän punaisiksi, elleivät ne olleet olleet sitä jo aikaisemmin.
Mikä hänen oli?
Pelkään, että et palaa enää. Pelkään, että olet taas poissa monta kuukautta. Pelkään, että...
Hän hautasi kasvonsa Joaquimin hartiaa vasten.
"Minun tulee ikävä."

"Niin minunkin sinua", Joaquim vastasi pehmeästi ja silitti vaimonsa selkää vapauttaen kädet varovasti otteestaan.
"En ole poissa kauaa tällä kertaa." Hän tulisi käymään kotona vaikka päiväksi, jos se oli siitä kiinni, ja säästäisi jälleen rahaa myöhemmin. Joku päivä hän saisi työnsä organisoitua niin, ettei hänen tarvitsisi enää jättää Catia näin.

Vapautuneet kädet kietoutuivat Joaquimin ympärille, takertuivat kiinni kuin Catriona olisi pelännyt, että mies saatettaisiin riistää hänen luotaan tällä samaisella hetkellä.
Aurinko taisi olla jo nousemassa, mikä tarkoitti sitä, että heidän yhteinen aikansa oli käymässä vähiin.
Hän hautasi kasvonsa miehensä kaulataipeeseen ja hengitti tuttua tuoksua, veti sitä sisäänsä rauhoittuakseen.
"Tarvitset aamupalaa ennen lähtöäsi."

"Saan aamupalaa lentokentältä", Joaquim vastasi. Lentokentillä oli aina enemmän kuin yksi kahvila tai ravintola, joka myi väsyneille matkustajille enemmän kuin mielellään ylihintaisia herkkuja.
Hän silitti naisen selkää.
"Mutta minun pitäisi kyllä käydä suihkussa ennen lähtöä. Ei kuitenkaan ihan vielä."

Jos he olisivat olleet kotona, Catriona olisi voinut edes keittää Joaquimille teetä. Varmistaa, että hänen rakas, rakas miehensä saisi edes teetä ennen lähtöään.
Täällä hänen olisi pitänyt varmastikin etsiä käsiinsä joku henkilökuntaan kuuluva ja pyytää saada teetä miehelleen. Joka oli lähdössä pois, mahdollisesti vaarantamaan oman henkensä.
Hän kietoi käsivartensa tiukemmin Joaquimin ympärille.
"Saatan sinut kentälle."

"Luulen, että samoihin aikoihin lähtee lento Newcastleen", Joaquim vastasi eikä tehnyt elettäkään noustakseen suihkuun. Se olisi tervetullutta. Koskaan ei tiennyt, milloin seuraava olisi ja missä. Hänen työnsä ei sisältänyt hotelleja tai huviloita.
"Ellet halua jäädä vielä Skotlantiin", hän lisäsi. Hän tarkasti lentoaikatauluja samoin kuin muut selailivat sosiaalista mediaa. Äkkilähtöjen opettama tapa.

Newcastleen.
Catriona ei halunnut Newcastleen. Mutta hän ei voisi viipyä myöskään täällä, vieraiden ihmisten keskellä. Voisiko hän käpertyä jonnekin lentokentän nurkkaan ilman, että kukaan huomaisi?
Ehkä hänen lentonsa lähtisi ensin, niin ettei hän olisi se, joka joutuisi jäämään jälkeen.
"Pojat odottavat minua varmasti jo kotiin."

"Hyvin todennäköisesti", Joaquim vastasi.
"Rouva Fisher ei ole varmaankaan muistanut noudattaa Ringon dieettiä. Toivottavasti se ei ole lihonnut aivan mahdottomaksi." Hänellä oli ollut paljon eläinkumppaneita seuranaan, sillä hänessä tuntui olevan magneetti kodittomille kissoille ja koirille. Ne olivat valloittaneet hänen kotinsa sekä Fidzillä, Havaijilla että Malesiassa. Kodittomien eläinparkojen kanssa lihavuus ei koskaan ollut tullut ongelmaksi.
"Haluatko tulla kanssani suihkuun?"

Catriona tuhautti tukkoista nenäänsä.
"Se on Ringolle herkkä asia", hän vetosi ja pyyhkäisi silmiään samalla kun kohottautui pois Joaquimin sylistä. Älä itke, älä käyttäydy typerästi, anna miehellesi onnellisia muistoja, älä lisää huolta.
"Mutta sen vuoksi se varmasti rakastaa rouva Fisheriä…"
Niin kuin paksu, kiukkuinen kissa nyt saattoi rakastaa.
"Tietenkin."

Joaquim nousi ylös juoksuttaen sormet läpi pöyheistä, hopeisista hiuksistaan. Thaimaassa vietetty aika oli vahvistanut melkein pysyväksi käynyttä rusketusta. Shortsien rajat erottuisivat aina, sillä jostain syystä ilman niitä kekkalointi ei ollut hyväksyttävää.
Hän saattoi Catin kanssaan pieneen kylpyhuoneeseen ja käänsi suihkun päälle. Onneksi lähekkäin oleminen ei ollut ollut koskaan ongelma heille.
Viimeinen suihku ja sitten lentokentälle.

Catriona oli ollut hyvin ylpeä siitä, että hänkin oli onnistunut saamaan rusketusraidat heidän lomallaan. Hän oli esitellyt niitä Joaquimille riemuissaan, käskenyt miestä katsomaan tarkkaan. Nehän näkyivät aivan selvästi, kun siristi silmiään, eivätkö näkyneetkin?
Tällä kertaa Catriona ei halunnut kiusoitella miestään suihkussa. Sen sijaan hän kurotti shampoon käteensä ja tarjoutui levittämään sitä hopeisiin hiuksiin.
Hän hemmotella miestään vielä kerran. Ennen kuin olisi aika taas erota. Hetkeksi, tietenkin hetkeksi.

Joaquim kumarsi päätään niin, että Catin olisi helpompi ylettää.
He olivat tottuneet eroamaan. Heidän suhteensa oli pitkään koostunut vain viesteistä ja puheluista sekä jumalaisista hetkistä yhdessä, joita seurasi kamalalta tuntuva ero kuukausiksi.
Nyt hän olisi poissa vain viikon tai kaksi.
Hän siveli vaimonsa kylkiä ja vatsaa naisen käsien vaahdottaessa hänen hiuksiaan.

Catriona pesi miehensä hiukset hyvin huolellisesti, melkein hartaana. Hän ei puhunut mitään, keskittyi vain hieromaan päänahkaa samalla kun levitti shampoota.
Tule takaisin ehjänä, hän vetosi, kun alkoi huuhdella shampoota pois.
Tule takaisin pian, hän jatkoi, kun kurkotti vuorostaan saippuan, jota alkoi levittää Joaquimin ruskettuneelle iholle.
Ole kiltti ja rakasta minua oli vuorossa siinä vaiheessa, kun hän alkoi huuhdella saippuaa pois.

Olisipa heillä ollut kauemmin aikaa yhdessä. Olisi ollut niin helppo unohtua Catin kosketukseen ja hellän, hemmottelevan huomion kohteeksi.
Naisen huuhdellessa hänen ihoaan hän poimi saippuaa omiin käsiinsä ja antoi niiden vaeltaa Catin keholla, malttamatta pitää käsiään erossa. Vain viikko tai kaksi. Hän kieltätyisi olemasta enää poissa kuukausia kerrallaan.

Catrionan olisi tehnyt mieli pyytää Joaquimia lopettamaan. Muistuttaa, että tämä hetki oli omistettu miehelle, pieni hetki, ennen kuin olisi pakattava tavarat ja lähdettävä.
Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, jäi vain paikoilleen, niin että kädet saattoivat vaeltaa tuttuina hänen vartalollaan.
"Et varmaan ehdi ostaa sellaista kissaa", hän sanoi, ennen kuin kurtisti kiukkuisesti kulmiaan.
Typerä, typerä nainen.

Joaquim oli lumoutunut käsistään, jotka vaelsivat hellinä ja hyväilevinä hänen vaimonsa tutulla keholla. Liukuivat sileällä iholla kaulalta varpaisiin.
"Mitä?" hän kysyi hämmentyneenä, pohtien oliko jokin aikaisempi osa keskustelusta mennyt häneltä ohi. Sellaista kissaa? Olivatko he puhuneet vielä kissoistaan?

Catriona kurtisti hieman kulmiaan.
"Sellaisen kissan. Japanilaisen", hän vetosi, ja kohotti toisen kätensä nyrkissä kasvojensa vierelle, heiluttaen sitä hieman.
"Sellainen onnenkissa, joka pelasti munkin salamaniskulta. Jos sinulla olisi sellainen, kaikki menisi varmasti hyvin..."
Joaquim palaisi takaisin kotiin ehjänä.

"Oh", Joaquim vastasi ymmärtäen, mistä oli kyse. Ikoninen kissapatsas taitaisi olla sopiva jatko Catin vaivihkaa ilmestyneelle kokoelmalle kissapatsaita.
"Yritän muistaa", hän lisäsi toivoen, että todella muistaisi. Varmaankin sellainen löytyisi joltakin lentokentältä tai hän pysähtyisi Tokiossa matkallaan takaisin. Mies huuhtoi vaimonsa ihon.
"Meidän pitäisi varmaan alkaa lähteä."

Catriona oli lakannut hetkeksi hamstraamasta posliinisia kissoja, sen jälkeen, kun Joaquim oli palannut kotiin. Juuri nyt niillä kaikilla oli pari, yksikään ei joutunut olemaan yksin.
Ellei joku heidän elävistä kissoistaan ollut sitten päättänyt mustasukkaisuuksissaan rikkoa yhtä. Todennäköisesti Ringo. Jos hänen olisi pitänyt veikata, se olisi ollut ehdottomasti Ringo.
Hän värähti hieman ja katsahti miehensä kasvoja.
"Pitäisi."

Joaquim sammutti suihkun ja ojensi Catille pyyhkeen, kuivaten toisella hiuksiaan ja kiertäen sen sitten lantiolleen. Hän astui lavuaarin ääreen ja työnsi hammasharjan suuhunsa vilkaisten makuuhuoneen suuntaan. Hän matkusti aina valmiiksi pakatun rinkan kanssa äkkilähtöihin tottuneena.
"Oletko pakannut?" hän kysyi katsahtaen naista peilin kautta.

Catriona oli juuri kuivaamassa hiuksiaan. Joaquimin kysymys sai hänet räpäyttämään silmiään.
"Ai paska!" hän sähähti, kietoi pyyhkeen ympärilleen ja kipitti takaisin makuuhuoneen puolelle.
Ei, hän ei ollut pakannut.
Hän oli antanut laukkunsa räjähtää pitkin huonetta siinä vaiheessa, kun oli etsinyt korujaan, pitkiä sukkiaan, mitä nyt olikaan etsinyt.
Hitot, ei sillä niin väliä ollut, hän oli menossa kotiin, nainen vakuutti itselleen ja alkoi paiskoa tavaroitaan avoimeen matkalaukkuunsa.

"Querida", Joaquim vetosi kulmat kurtistuen ja huuhtoi suunsa. Hän poimi rinkkansa turvaan kylpyhuoneen puolelle ja veti alushousut jalkaansa.
"Ei sinun tarvitse ehtiä mukaani lentokentälle. Voit ottaa myöhemmänkin lennon tai vaikka junan kotiin", hän muistutti kiskoessaan tummia farkkuja jalkaansa ja neulepaitaa päänsä yli. Joku väitti säätä lämpimäksi Britanniassa, mutta tropiikissa suurimman osan elämästään viettänyt mies oli silti palella.

"Disgleirio fel ceilliau ci..." Catriona rähisi itselleen, kun tarttui peridotinvihreään leninkiinsä ja survoi senkin matkalaukkuunsa tavalla, joka olisi saanut hänen sisarensa voihkaisemaan kauhusta. Hän silittäisi sen kotona, tai veisi sen silitettäväksi jonnekin, tai jotakin.
Hän voisi miettiä sitä myöhemmin.
"Tulen kanssasi lentokentälle", hän vastasi, samalla kun nappasi hammasharjansa. Toisella kädellä hän yritti kiskoa alushousuja jalkaansa.

Joaquimillä ei ollut aavistustakaan, mitä nainen sanoi, mutta sävystä päätellen käännös ei sopinut lapsille. Mies katseli riehuntaa kulmat kurtussa ja yritti pysytellä poissa tieltä. Hän pakkasi vähät käyttötavaransa huolella järjestettyyn rinkkaansa ajettuaan häivähdyksen varjoa pois leualtaan ja taputettuaan hienovaraisen tujauksen partavettä kaulalleen.
"Hyvä on. Tarvitsetko apua?"

Catriona sihahti, kun onnistui tökkäämään itseään hammasharjalla ikeneen.
"Jos löydät minulle liivit. Tai edes paidan... Coc oen!"
Hän pyrähti takaisin kylpyhuoneen puolelle jatkamaan hampaidensa pesemistä, tai hiustensa kuivaamista, hän ei ollut itsekään varma kumpaa. Samalla hän yritti kerätä meikkipussinsa sisältöä kasaan, ja onnistui iskemään päänsä lavuaaritasoon kurottaessaan ripsiväriään lattialta.

Joaquim huokasi ja nosti rinkkansa valmiiksi ovenpieleen, tarkasti passin, lompakon ja puhelimen olevan mukana ja kääntyi sitten keräilemään Catrionan omaisuutta siistimmin matkalaukun sisään. Hän nosti kylpyhuoneen tasolle pyydetyt liivit sekä pitkähihaisen puseron lentokoneen ilmastointia varten.
Hän ei huomauttanut, että heidän pitäisi lähteä, sillä kaaoksesta päätellen Cat tiesi sen itsekin.

Helvetinhelvetinhelvetinhelvetti.
Ennen kuin matkalaukku oli survottu kiinni, Catriona oli jo ehtinyt avata toisen polvensa yöpöydän terävään reunaan ja iskeä varpaansa kipeästi sängyntolppaan, mutta jollakin merkillisellä tavalla kaikki oli lopulta siellä, missä pitikin: hänen omaisuutensa laukussa ja vaatteet päällä, ainakin suurin piirtein. Kirkkaankeltaisilla raidoilla varustettu paita oli saanut seurakseen laivastonsinisen, lyhyen hameen, jonka kanssa vaaleanpunaiset tennistossut eivät aivan sopineet, mutta hitotko siitä.
"Mennään!" nainen huokaisi hengästyneenä, nykäisten laukun mukaansa.

Joaquim avasi heille oven, kiitti linnan henkilökuntaa ja pyysi välittämään terveiset ja onnittelut hääparille. Hänen vuokraamansa auto odotti turvallisesti siellä, mihin hän oli sen parkkeerannut. Oma auto oli myös tullut olennaiseksi varusteeksi äkkilähtöjä sisältävässä elämässä.
Mies heitti rinkkansa takapenkille ja odotti, että Catin turvavyö oli kiinni, ennen kuin painoi kaasua ja lähti vauhdilla kohti lentokenttää, ajatukset töissä askarrellen. Kulmat painuivat keskittyneeseen kurttuun.

Catrionasta tuntui siltä, kuin hän olisi ollut puoliksi unessa, kun he kiisivät läpi skotlantilaisen maiseman. Hän oli ehtinyt haaveilla siitä, että he olisivat voineet viettää vielä yhden päivän melkein taianomaisessa linnassa, tutkia sen alle levittäytyviä luolia ja ihmetellä rantaa, joka oli valkoinen, muttei lainkaan samalla tavalla, kuin ranta Thaimaassa oli ollut.
Se kaikki saisi kuitenkin jäädä nyt haaveeksi.
Jossain vaiheessa hän käänsi auton radion päälle ja laski kätensä silittelemään miehensä reittä. Oli sydäntäsärkevää tajuta, että Inverness lentokenttineen lähestyi.

Niin lähestyi lentokin. Joaquim veti Catin viimeiseen, tiukkaan halaukseen ja painoi intohimoisen suudelman vaimonsa huulille. Hän piteli naisen kasvoja käsissään ja tutki hetken vihreitä silmiä, kovaäänisen kuuluttaessa viimeistä kuulutusta lennolle Heathrowlle. Sieltä hän jatkaisi pian Tokioon, missä hän tapaisi tiiminsä.
"Pidä huolta itsestäsi", hän sanoi silittäen hiuksia pois kasvoilta ja kohensi sitten rinkkaa selässään.
"Palaan ennen kuin huomaatkaan."

Catriona ei halunnut Joaquimin lähtevän.
Hän halusi heittäytyä lattialle, takertua miehensä jalkaan ja vaatia tätä jäämään luokseen. Oliko sen väliä, että hän vaikuttaisi kiukuttelevalta kolmivuotiaalta tehdessään niin?
Sen sijaan hän kurottautui painamaan vielä yhden suudelman Joaquimin huulille.
"Mene, myöhästyt", hän vetosi, ääni loppua kohti särkyen.
"Rwyf wrth fy modd chi."

Särkyvä ääni oli särkeä Joaquimin sydämen. Se oli saada miehen silmät kostumaan, vaikka yleensä Quim itki vain hyvästellessään lapsensa.
Hän soi vaimolleen haikean hymyn, kosketti hellästi tämän poskea ja harppoi sitten ihmisten sekaan, pujotellen tiensä tottuneesti portille. Hänen huomiotaan vaadittiin toisaalla, missä miljoonat ihmiset olivat epätoivoisesti avun tarpeessa luonnon riistäydyttyä hallinnasta.
Kaikki olisi hyvin. Hän palaisi pian vaimonsa luo ja kaikki olisi hyvin.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Deep in my heart there's a trembling question   Su Elo 05, 2018 4:28 pm

Torstai 26. heinäkuuta 2018, aamuyö tai jotakin sinnepäin Newcastle Upon Tyne

Catriona ei voinut ymmärtää, kuinka ei tunnistanut puhelimen ääntä heti. Puhelut olivat arvokkaita ja saattoivat katketa milloin vain, linjat olivat huonoja ja puuttuivat joskus kokonaan.
Hän ei ollut edes nukkunut.
Ringo määkäisi loukkaantuneena, kun hän ponkaisi varoittamatta istumaan ja kurkotteli puhelinta sohvapöydältä, toinen käsi ojentui tavoittamaan kaukosäädintä hiljentääkseen jonkin keskiyön uusinnan, jota hän ei ollut varsinaisesti edes katsonut.
"Quim? Rakas?" hän vastasi, samalla kun Ringo pudottautui hänen sylistään lattialle.
Se oli ollut yksi merkki. Että Ringo oli alkanut viihtyä sylissä.

Puhelin kohisi ja humisi. Joaquim joutui korottamaan ääntään kuuluakseen hälinän yli.
"Cat?" hän toisti painaen toisen käden korvalleen. Kaaos levittäytyi hänen ympärillään rahtikoneiden täyttämässä lentosuojassa, jossa paikalle lennätettyjä tarvikkeita lastattiin eteenpäin.
"Cat? Onko kaikki hyvin?" mies kysyi ja väisti sivuun, kun vesitynnyreitä kannettiin kuorma-auton kyytiin. Hän viittoili eksyneen näköistä vapaaehtoista liittymään jonoon.

Quim.
Catrionan oli painettava hetkeksi käsi suulleen, jottei liikutus olisi saanut valtaa ja anastanut lisää kallisarvoisia sekunteja.
Ei, kaikki ei ollut hyvin.
Hänellä oli hirvittävä ikävä.
"O-oletko sinä kunnossa? Missä olet? Milloin tulet kotiin?"

"Olen kunnossa", Joaquim vastasi, sanat osin hälinän alle hukkuen. Hetkeksi mies painoi puhelimen rintaansa vasten ja vaihtoi kiivassävyisiä sanoja yhden tiiminsä johtajan kanssa. Kuumuus sai paidan kastumaan ja takertumaan ihoon, mutta tämä ei ollut mitään verrattuna ihmisiin, jotka olivat menettäneet kotinsa ja olivat nyt vailla vettä, sähköä ja ahdettuna ruuhkaisiin, kuumiin suojiin.
"Mitä? En ole varma- miksi se ei ole jo matkalla? Sinun pitää voida tehdä tällaiset päätökset yksin! Jos et ole valmis johtamaan, kerro minulle nyt ja etsin jonkun, joka on", mies sanoi tulta äänessään ja painoi puhelinta sitten paremmin korvaansa vasten.
"Olen pahoillani. Cat, en tiedä. Tilanne on todella paha täällä."

Joaquim oli kunnossa. Hänen miehensä oli kunnossa. Mutta kuinka kauan? Jotain kamalaa saattoi sattua, tulva viedä mukanaan, rakennus sortua, jokin kamala tauti saattoi luikerrella sisään haavasta tai juomaveden mukana tai...
Catriona veti polvet koukkuun vartaloaan vasten ja nyki Joaquimin vanhan t-paidan helman niiden suojaksi. Oikeastaan paita olisi kai pitänyt laittaa jo pois, saumat olivat rispaantuneet ja väri haalistunut, kaula-aukko kulahtanut niin, että se halusi valahtaa jatkuvasti vinoon, mutta sitä ei voisi tehdä nyt.
Ole kiltti, tule kotiin, hän olisi halunnut sanoa, mutta puri huultaan. Itsekäs, kamala nainen, hän ei olisi saanut edes ajatella sellaista.
"Ajattelin, että voisin olla raskaana."
Hän ei ollut tarkoittanut sanoa sitäkään, mutta sanat purkautuivat ulos hänen tahdostaan välittämättä. Ikään kuin oikeutuksena sille, miksi hän kaipasi miestään niin itsekkäästi.

Toisessa päässä Joaquim oli hetken hiljaa kuin pohtien, oliko kuullut väärin ja mikä sana voisi kuulostaa samalta kuin 'raskaana'.
Suuri halli kaikui ja heijasti takaisin kiireisen tiimin äänet. Kuorma-autojen jyrinä sai miehen painamaan käden toiselle korvalleen ja vaeltamaan ulos.
"Mitä?" hän kysyi ja katseli kiitorataa kohti laskeutuvaa rahtikonetta.

Catriona upotti sormet syvälle hiustensa joukkoon ja tukisti niin voimakkaasti, että se teki melkein kipeää. George piti sitä kutsuna leikkiin ja alkoi puskea itseään hänen t-paidan sisään ujutettuja jalkojaan vasten.
"Raskaana", hän toisti ja yritti estää ääntään kohoamasta.
"Mutta en ollut, joten voit olla helpottunut."
Hän näki yhä mielessään lääkärin, joka oli yhtäkkiä ottanut hetken katsoakseen häneen myötätuntoisesti ja tiedustellakseen, oliko hänellä avioliitossaan ongelmia. Häntä oli kohdeltu kuin hysteeristä pikkuvaimoa, joka oli keksinyt toiveen raskaudesta, jotta mies ei lähtisi.
Olo oli ollut aivan samanlainen kuin silloin, kun hän oli odottanut Addieta.

Siinä oli paljon sulateltavaa. Joaquim nojasi selkänsä hallin seinään ja hieroi vapaalla kädellä kasvojaan. Hiusrajakin tuntui kostealta helteessä.
"Cat", hän protestoi painaen puhelinta paremmin korvalleen ja viittasi yhtä huomiotaan vaativaa tiimin jäsentä odottamaan hetken.
"Sinä mitä? En minä ole helpottunut, olen vain yllättynyt. Oletko sinä kunnossa?"

Catriona ähkäisi hiljaa ja hellitti otteen hiuksistaan hieroakseen otsaansa.
"Luulin, että olen raskaana. Olen voinut pahoin ja kaikki on muutenkin... Mutta en ole. Kävin lääkärissä. He ottivat verikokeet ja kaikki."
Hänen puhuessaan Elvis oli tullut uteliaaksi ja yrittänyt tunkea itseään hänen paitansa kaula-aukosta sisään. Se taas oli saanut Georgen innostumaan, ja seuraavassa hetkessä kissat jo jahtasivat toisiaan pitkin olohuonetta.
"Hän piti minua luulosairaana, Quim."

Siinä todella oli paljon sulateltavaa. Joaquim yritti pakottaa aivojaan pysymään mukana siinä, mistä Cat puhui. Mutta hänen mielensä kieppui edelleen ympäri yhden sana: 'raskaana'. Se välkkyi hänen mielessään kuin yksi Las Vegasin kylteistä ja sai sydämen hakkaamaan, sitä huolimatta, ettei ollut totta.
"Olen pahoillani", hän haparoi ja hinkkasi kasvojaan vaeltaen kauemmas kiitoradasta, jossa moottorien melu oli hukuttaa hänen äänensä kokonaan.
"Oletko sinä kunnossa, Cat?"

Rämähdyksestä päätellen jompikumpi kissoista kaatoi jotakin, mutta Catriona ei jaksanut kääntää päätään selvittääkseen, kuinka pahasta tuhosta oli kyse.
"Mikä hätä minulla olisi?" hän tuhahti ja läimäisi otsaansa avokämmenellä.
"Muu, kuin että kuvittelen asioita... Mutta ei siitä tarvitse välittää, kaikki on hyvin. Ei mitään, mikä vaikuttaisi mihinkään."
Hän oli todella toivonut, että olisi ollut raskaana. Se oli hirvittävä, itsekäs toive, varsinkin heidän keskustelunsa jälkeen. Hän oli hirvittävä, itsekäs nainen.
"Minä vain... Toivon, että voisit olla kotona."

"Niin minäkin", Joaquim vastasi. Kuinka rikki Cat oli? Halusiko nainen todella lasta? Hänen pitäisi olla kotona.
"Vietäthän aikaa perheesi tai ystäviesi kanssa, jos sinulla on paha olla? Olen pahoillani, etten ole siellä." Hyvän aviomiehen olisi pitänyt olla kotona.
"Yritän päästä läht- ei, se lähtee Hiroshimaan. Anteeksi, yritän päästä lähtemään kotiin parin päivän päästä. Täällä vain todella tarvitaan apua juuri nyt."

Catriona nipisti nenänvarttaan kuin olisi yrittänyt tukahduttaa aivastuksen, vaikka todellisuudessa hän yritti olla itkemättä. Joaquimilla oli tarpeeksi raskasta muutenkin, miehen ei olisi pitänyt joutua huolehtimaan vielä typerästä, luulotautisesta vaimostaan.
"Mm, Della vie minut huomenna ostoksille", hän vastasi. Todellisuudessa hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, missä sisar mahtoi olla, ja mitä tämä tekisi seuraavana päivänä, mutta ehkä Joaquimia lohduttaisi tietää, ettei hän koteloitunut yksin kotiin kuvitellun raskautensa kanssa?
"Ei sinun minun takiani tarvitse lähteä. Kuinka... Kuinka sinä voit?"

Se oli lohdullista. Joaquim tunsi korventavaa syyllisyyttä siitä, ettei ollut vaimonsa tukena. Hän kävi epätoivoisesti läpi alaisiaan pohtien, kenet voisi laittaa vastuuseen operaatioista niin, että hänen panoksensa riittäisi Britanniasta käsin. Hänen kuuluisi olla Catin luona.
"Minulla on kaikki hyvin", hän vastasi rauhoittaen ja viittoili lähestyvää tiimiläistä odottamaan hetken.
"Kun tulen kotiin, puhutaan... Toiveestasi, vai mitä?"

Catriona tiesi, että hänen olisi pitänyt päästää Joaquim jatkamaan töitä. Johtamaan operaatiota, jonka tehtävänä oli varmistaa, että ihmisillä olisi suojaa, ruokaa ja vettä. Varmistaa, etteivät lapset joutuisi kärsimään turhaan.
Mutta hän halusi kuulla miehensä äänen vielä hetken pidempään.
Tämän sanat saivat hänet räpäyttämään silmiään ja käpertämään jalkoja tiukemmin vartaloa vasten. Se oli ehdottomasti jotakin sellaista, mistä ei pitänyt puhua puhelimessa, varsinkaan tällaisessa tilanteessa.
Hän ei ollut koskaan ollut hyvä pitämään suutaan.
"Ei meidän tarvitse vain minun takiani. Olen typerys."

"Cat", Joaquim vetosi ja kurtisti kulmiaan, hätistäen huomiotaan väijyvän nuoren naisen kauemmas.
"Haluan puhua siitä ja menetyksestäsi", hän sanoi. Se oli menetys silti, vaikka oli kuvitteellinen. Jos Cat oli todella toivonut lasta, toivon hiipuminen voisi olla musertavaa. Millainen mies ei ollut vaimonsa tukena?
"Kertoisithan minulle, jos et ole kunnossa?"

Catriona kurtisti kulmiaan.
"Ei se ollut mikään menetys", hän vetosi, ja yritti tavoitella ääneensä jonkinlaista huvittunutta kepeyttä, epäonnistuen siinä tosin surkeasti.
"Mitään lasta ei ollut alunalkaenkaan. Joten, nyt minulla on aika psykologille, jonka kanssa käydä keskustelemassa mielikuvitusvauvastani..."
Hänen äänensä hiipui. Se ei ollut Joaquimin syy, ei millään tavalla.
Joskus tällaista tapahtuu, kun avioliitossa on ongelmia, lääkäri oli sanonut melkein innokkaana. Kuin hän olisi ollut kiehtovat tutkimuskohde.
"Minulla on kaikki hyvin, ei mitään hätää. Vannon, etten ole edes hankkinut lisää kissoja!"

Levottomuus jäyti Joaquimia. Hänen olisi pitänyt olla kotona. Jos hänen luotetuin tiiminjohtajansa ei olisi sairaalassa, ehkä hän olisi voinutkin palata kotiin nyt heti.
"Se on hyvä", mies sanoi kuullessaan psykologista, vaikka levottomuus ei hellittänyt.
"Yritän päästä kotiin mahdollisimman pian. Tilanne ei vain ole helppo. Kuumuus tekee tästä entistä kriittisemmän."

Catriona nielaisi. Hän oli viettänyt muutaman päivän seuraamalla uutiskanavaa, kunnes maailma oli alkanut tuntua liian masentavalta paikalta, minkä jälkeen hän oli siirtynyt kokkausohjelmien kautta aivottomiin saippuasarjauusintoihin.
"Sinun täytyy muistaa pitää huolta itsestäsi", hän vetosi huolissaan, kulmat alas painuen.
"Juoda tarpeeksi. Ja syödä."

"Minä pidän itsestäni huolta", Joaquim vastasi rauhoittaen.
"Pidäthän sinä itsestäsi huolta?" hän vetosi takaisin ja katsahti kulmat kurtussa alaisensa näyttämää tablettia. Ilmeisesti viestin kirjoittaminen oli tapa saada hänen huomionsa, kun hän oli puhelimessa vaimonsa kanssa.
Lähestyvän helikopterin säksätys oli kuurouttava ja tuiversi hopeiset hiukset perinpohjaisen villeiksi. Joaquim painoi kättä epätoivoisesti korvalleen kuullakseen.
"Kuule Cat, yritän soittaa sinulle yöllä, jos siellä ei ole liian myöhä."

"Totta kai", Catriona vakuutti ja antoi katseensa unohtua hetkeksi sohvapöydälle kerääntyneiden teekuppien joukkoon, joka oli kasvanut suuremmaksi, kuin hän oli ehtinyt edes huomata. Seuraavana päivänä hän siivoaisi, ehdottomasti, niin että Joaquim olisi hyvä palata kotiin.
Ole kiltti, älä lopeta vielä, hänen olisi tehnyt mieli anella. Ääneen hän kuitenkin sanoi:
"Ei ole, minä valvon. Olet rakas."

Joaquim puristi kättä korvalleen lujemmin, kun roottorien säksätys oli hukuttaa naisen äänen kokonaan alleen.
"Helikopteri tuli, täytyy mennä", hän sanoi levottomana ja katsahti tiimiä, joka viittoili häntä lähemmäs.
"Rakastan sinua, pidä huolta itsestäsi."

Catriona ei enää erottanut Joaquimin sanoja linjan läpi tunkeutuvan metelin läpi. Tai ehkä itse linja oli antamassa periksi, ja rätisevä, melkein kipeää tekevä ääni johtuikin siitä.
Hänen sydämensä tuntui jättävän lyönnin välistä. Olo tuntui melkein hätääntyneeltä. Mitä hän oli ajatellut, hän halusi miehensä takaisin nyt heti...
"Joaquim..!"
Linja meni yhtäkkiä mykäksi tavalla, joka ei voinut luvata hyvää.
"... Ole kiltti ja tule kotiin, tarvitsen sinua..."
Hän oli melko varma, etteivät hänen sanansa kantautuneet maailman toiselle laidalle.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Deep in my heart there's a trembling question   Su Elo 05, 2018 4:28 pm

Torstai 9. elokuuta 2018, ilta, Newcastle Upon Tyne

Televisio huusi kilpaa stereoiden kanssa, niin että jopa Elvis oli vetäytynyt piiloon jonnekin sohvan taakse. Yksinäinen hiiri oli unohtunut lattialle, paikkaan, johon toiveikas kissa oli sen tiputtanut säikähtessään melua.
Catrionan ajatukset tuntuivat silti liian kovaäänisiltä, syyllisyys jyskytti hänen ohimoitaan kuvottavalla voimalla.
Kuvottava, kuvottava nainen. Pettäjä. Huora.
Hän oli yrittänyt löytää jonkinlaista turvaa käpertymällä sohvannukkaan, tutun kuluneen torkkupeiton alle, mutta silti kmmottava teko ei jättänyt häntä rauhaan.
Saastainen olento.

Kolmenkymmenen tunnin matkustus tuntui. Ehkä hän oli vain tulossa vanhaksi. Selkä ainakin vihoitteli yli kahdentoistatunnin lennon jäljiltä Seoulista Lontooseen kuin raihnaisella vanhalla miehellä. Matka oli ollut raskas. Kärsimyksen, menetyksen ja kuoleman katselu lähietäisyydeltä viipyi Joaquimin mukana ja seurasi miestä uniin.
Mutta nyt hän oli kotona, vihdoin. Hän vihasi sitä, että lupasi Catille tulevansa ja sitten joutui perumaan tulonsa viime hetkellä. Niinpä hän oli päättänyt yllättää vaimonsa. Hän poimi lentokentältä mukaansa ylihinnoitellun keltaisen, oranssin ja purppurankirjavan kukkakimpun Marks & Spenceriltä ja oli unohtaa sen sitten taksiin, raahustaessaan painavin askelin heidän punatiilisen torninsa ovelle.
Mies avasi oven hiljaa ja hätisti jaloissaan pyöriviä kissoja kauemmas, ennen kuin kiipesi portaita olohuoneeseen rinkka rypistyneen, vaaleanpunaisen kauluspaidan olalle heitettynä.

Jos Catriona ei olisi ollut niin keskittynyt vihaamaan itseään, hän olisi todennäköisesti huomannut, kuinka Elvis jätti piilopikkansa rynnätäkseen ulos piilostaan. Se oli valmis uhraamaan turvallisuudentunteensa toivottaakseen isäntänsä tervetulleeksi, tai ehkä sen mieleen ei enää mahtunut pelko sen jälkeen, kun se kuuli tutut askeleet eteisestä.
Catriona huomasi miehensä saapumisen paljon hitaammin. Liike silmäkulmassa sai hänet kääntämään päätään, ja nähdessään aviomiehensä tutun, rakkaan hahmon hän jähmettyi täysin istuvaan asentoonsa sohvalle. Ainoastaan sydän villiintyi, alkoi hakata niin nopeasti, että hän pelkäsi oksentavansa. Ei, vaan kuolevansa. Hyvä luoja, mitä hän oli tehnyt?

Joaquim jäi katsomaan vaimoaan, matkan tuoma väsymys himmensi ajatuksia niin, että vei pienen hetken ennen kuin tummat kulmat kurtistuivat huolestuneina. Yleensä vastaanotto oli erilainen. Nyt Cat näytti melkein pelokkaalta. Mies katsahti hämmentyneenä ympärilleen ja astui lähemmäs, pudottaen kuluneen rinkan ovenpieleen.
"Cat, querida", hän vetosi ääni ilmastoinnin kähentämänä ja laski kukkakimpun sohvalle, ojentaen kätensä ottaakseen vaimonsa käden omaansa.
"Oletko kunnossa?"

Vihreät kissansilmät tuijottivat kalpeista kasvoista luonnottoman suurina. Catriona ei tiedostanut Elviksen ilahtunutta naukumista tai sitä, kuinka kissa yritti puskea itseään Joaquimin säärtä vasten. Hän tiedosti epämääräisesti kukkakimpun ja rakkaat, tummat silmät.
Rinkan tömähdys lattiaan tuntui rikkovan lumouksen.
Huora.
Hän sävähti kauemmas ojennetusta kädestä kuin olisi pelännyt kosketuksen polttavan.
Kyyneleet tulvahtivat silmiin.
"M-minä o-olen niin pahoillani..."

Joaquim veti kätensä takaisin kuin lyötynä. Mitä oli tapahtunut?
"Cat", hän vetosi huolissaan, kulmat kurtistuen ja kyykistyi sohvan ääreen.
"Mikä sinun on?" Mies tuuppasi Paulin hellästi pois sylistään ja sen jälkeen Georgen, joka yritti ähertää kyykistyneen reiden päälle ja puskea isäntänsä vatsaa kuin pieni puskutraktori.
"Onko joku satuttanut sinua?"

Catriona olisi halunnut paeta. Hän olisi halunnut nousta ja juosta, juosta niin kauas, että kaatuisi kuolleena maahan. Likainen pettäjä.
Hän ei voinut tehdä niin. Sen sijaan hän veti jalat vartaloaan vasten ja painoi kasvot polviinsa. Sydän hakkasi kuvottavasti, koko keho oli alkanut täristä.
"M.minä menin sänkyyn toisen kanssa..."

Kun Cat piilotti kasvonsa häneltä, Joaquim empi pitkän hetken käsi ilmassa saisiko hän silittää villejä hiuksia tai vetää vaimonsa syliin. Tapa, jolla nainen oli kavahtanut hänen kättään, kummitteli häntä. Mitä jos joku oli satuttanut naista? Hyvä luoja, älä anna sen olla totta.
Tärinä sai hänen sydämensä hakkaamaan hermostuksesta rajuna.
Mutta sanat eivät käyneet järkeen.
"Mitä?" hän kysyi tyrmistyneenä.

Catriona tiesi, että se oli raukkamaista, mutta hän ei pystynyt katsomaan miestään silmiin. Hän ei pystynyt kohtaamaan stä tuskaa, jonka hänen tekonsa aiheuttaisi.
Jos hän olisi kestänyt vain hetken pidempään... Hänen olisi pitänyt sanoa ei. Mutta hän oli pelännyt jäävänsä yksin. Jos hän olisi sanonut ei, hän olisi jäänyt yksin.
Kuollut.
Hyvä luoja, hän olisi ansainnut kuolla!
"Minä makasin toisen kanssa. P-petin sinua..."

Joaquimin käsi oli unohtunut ilmaan. Kulmat pysyivät kurtussa, kurtistuivat asteen lisää ja mies räpytteli hämmentyneenä. Catin sanoissa ei ollut mitään järkeä. Ne eivät mahtuneet hänen mieleensä tai hänen maailmaansa.
"Mitä?" hän toisti uudestaan, nyt hiljaisemmin, ääni järkytyksestä vavahtaen. Catin ilmiselvä onnettomuus ja hermostus saivat kylmän, halvaannuttavan pelon valumaan hänen raajoihinsa.
Ei se voinut olla totta.

Catriona toivoi, että Joaquim olisi huutanut. Mitä tahansa muuta kuin hiljainen, järkyttynyt ääni, joka melkein hukkui musiikin ja television äänen alle.
Hän ei pystyisi sanomaan sitä enää. Ei vain pystyisi.
"Minä olen niin pahoillani", hän nyyhkytti, ja vihasi itseään siksi, että itki. Hänellä ei ollut mitään oikeutta itkeä, hän oli tässä se, joka oli paha! Kammottava, iljettävä olento.
Kyyneleet vain eivät kuunnelleet häntä.
"S-saat l-lyödä minua..."

Joaquim pudisti päätään kuin peruakseen kuulemansa. Siinä ei vain ollut järkeä. Ei niin kuulunut tapahtua. Ei vain kuulunut.
Ajatus Catista jonkun toisen kanssa ei vain sopinut hänen mieleensä. Se oli väärin, se oli kammottavan, kammottavan väärin, ja mies vajosi istumaan väri ruskettuneilta kasvoilta vajoten. Paul käytti tilaisuuden hyödyksi ja mönki isäntänsä syliin hiljaa kehräten.
"Minä en ymmärrä", mies sanoi tuijottaen sohvan laitaa mitään näkemättömin silmin, kulmat kurttuun unohtuneena. Sydän hakkasi pahoinvoivalla voimalla, kun ajatus, jota hän ei halunnut hyväksyä, kaivoi tietään hänen tajuntaansa.

Olisi ollut niin paljon helpompaa, jos Joaquim olisi huutanut.
Catriona heijasi itseään hitaasti sohvalla samalla kun antoi kynsiensä upota syvälle käsivarsiensa ihoon. Lakkaa itkemästä, typerys, sinulla ei ole siihen mitään oikeutta.
"Olen niin pahoillani", hän vetosi uudelleen, vaikka mikään määrä anteeksipyyntöjä ei voisi koskaan muuttaa sitä, mitä hän oli mennyt tekemään.
Hän oli saastainen, kuvottava olento, eikä mikään enää muuttaisi sitä.
"Niin pahoillani..."

Joaquim tuijotti eteensä mitään näkemättä. Kurtistuneita kulmia lukuun ottamatta kasvot olivat järkytyksestä ilmeettömät. Cat pyyteli anteeksi ja oli perinpohjaisen tolaltaan, ja miehen oli yhä vaikeampi olla kuulematta vaimonsa sanoja. Koko huone tuntui liikkuvan ja sydämen jyske tuntui kurkussa saakka, pahoinvoivana ja rajuja.
Minä en ymmärrä, hän halusi sanoa uudelleen. Minä en ymmärrä.
"Miksi?" hän sai lopulta kysyttyä, ääni tuskin kuuluvana.

Catriona oli melko varma siitä, ettei voisi enää koskaan katsoa miestään silmiin. Ehkä Joaquim ei enää edes haluaisi katsoa häntä kohti. Hän ei syyttäisi miestä siitä.
Ehkä mies haluaisi erota.
Tietenkin halusi.
Olisi pitänyt kohottaa katse ja kohdata rehellisesti tummat, rakkaat silmät, joiden ajatteleminenkin teki juuri nyt hirvittävän kipeää. Hän oli pilannut kaiken.
"E-en tiedä... Minä vain... En tiedä."
Hän pudisti päätään käsivarsiensa suojassa.

Joaquim tuijotti edelleen. Hänen ajatuksensa räpistelivät sekavina ja mies toivoi, että tämä oli vain painajaista. Hän heräisi kohta ahtaalta penkiltään lentokoneessa, niskat kipeästi jumissa ja vierustoveri olkapäätään häpeilemättä kuolaten.
Hän ei halunnut toistaa naisen sanoja. Hän ei halunnut hyväksyä niitä, mutta ne jäytivät häntä niin, että hänen silmissään oli pimetä.
"Sinä makasit toisen kanssa?" hän kysyi ontosti.
"Rakastelit toisen miehen kanssa?"

Kysymys sai Catrionan nykäisemään päänsä pystyyn niin nopeasti, että hampaat kolahtivat toisiaan vasten.
"Ei!"
Hän pudisti kiivaasti päätään ja piilotti jälleen kasvonsa polviaan vasten.
"Makasin. En... en rakastellut..."
Se oli täysin typerää. Hän oli tehnyt kuvottavan teon, käytti siitä mitä nimitystä tahansa. Mutta se tuntui tärkeältä. Rakkaudella ei ollut ollut mitään tekemistä asian kanssa.
Hän häpesi itseään niin, että halusi vain kuolla.

Joaquim hieraisi kasvojaan. Voi luoja, miten hän kaipasi suihkua. Iho tuntui nihkeältä ja hiukset olivat villiintyneet täysin. Vastaus sai hänen kulmansa painumaan alemmas ja katse tarkentui Catiin.
"Mitä eroa niillä on?" hän kysyi häivähdys heräävää tulta äänessään.
"Rakastelitko sinä toisen miehen kanssa? Jos harrastit seksiä, vastaus on kyllä." Ajatus sai huoneen tanssimaan hänen silmissään. Ei, hän ei voisi kuvitella sitä. Hän ei halunnut ajatella, mitä Cat olisi voinut tehdä jonkun toisen kanssa.

Mitä eroa?
Kysymys sai Catrionan käpertymään pienemmäksi sohvalla. Hän oli uskotellut itselleen, että siinä oli ero. Että siinä epätoivoisessa, melkein hätääntyneessä tavassa, jolla hän oli ollut yhdessä toisen miehen kanssa, ei ollut mitään samaa kuin niissä hetkissä, jolloin he olivat yhdessä.
Mutta se oli tietenkin typerää. Hän oli typerä.
Silti tuntui kamalalta sanoa se ääneen:
"K-kyllä..."

Joaquim liikahti levottomana ja nousi sitten ylös. Hän vaelsi terävin, hermostunein askelin pitkin värikästä olohuonetta, tukistaen hopeisia hiuksiaan.
Hän ei halunnut tietää.
Mutta hänen oli pakko tietää. Hän ei halunnut nähdä mielessään kaikkia niitä mielikuvia, jotka yrittivät työntyä hänen tajuntaansa.
"Miksi?" hän vetosi uudelleen.
"Miksi, Cat?" miehen ääni särähti, osin vihasta, osin tuskasta, joka oli saada silmät kostumaan.

Catriona kuuli, kuinka Joaquim nousi ylös. Hänen sydämensä jätti lyönnin välistä. Nyt mies lähtisi, lähtisi, eikä tulisi enää takaisin. Samaan aikaan hän tiesi, ettei hänellä ollut oikeutta pelätä sitä. Hänellä ei ollut oikeutta enää yhtään mihinkään.
Kuvottava huora.
Miehen kysymys sai hänet nielaisemaan ensin kerran, sitten toisen, kun sanat tuntuivat juuttuvan kurkkuun kipeäksi, teräväreunaiseksi möykyksi.
"M-minä..."
Miksi?
"M-minä kaipasin sinua..."

Joaquim kääntyi tuijottamaan vaimoaan, epäusko ja epätoivo tummissa silmissään palaen.
"Sinä kaipasit minua, joten rakastelit jonkun toisen miehen kanssa?" hän kysyi tukistaen hiuksiaan. Hän ei halunnut kuvitella sitä tai nähdä sitä, mutta mielikuvat tulvivat hänen mieleensä ja olivat saada hänen silmänsä pimenemään.
"Kuka se mies on?"

Catriona halusi väittää vastaan.
Hän ei koskaan rakastelisi kenenkään muun kuin miehensä kanssa. Mutta kuten Quim oli sanonut, sana, jota käytti, ei tehnyt eroa siihen hirvittävään tekoon, jonka hän oli tehnyt.
"A-anteeksi", hän vetosi uudelleen, ääni hiipuen.
"Minä olen niin pahoillani... Rakastan sinua..."

Joaquim hengitti raskaasti ja tuijotti vaimoaan. Anna minun herätä, rakas Jumala, anna minun herätä tästä painajaisesta.
"Kuka se mies on, Cat?" hän toisti uudelleen, nyt turhautunutta tulta äänessään. Oliko Cat tuonut jonkun vieraan heidän sänkyynsä?
Tai jonkun, jota hän piti ystävänään?

Pieni hölmö Elvis oli täysin tietämätön draamasta, jota sen ihmisten välillä juuri näyteltiin, ja kiikutti ylpeänä leluhiirtään näytille. Ujo George oli ollut aina herkempi lukemaan mielialoja, ja oli nytkin vetäytynyt piiloon jonnekin sohvan alle.
"E-et sinä tunne häntä", Catriona vetosi.
"M-me seurustelimme vähän aikaa ennen kuin... Tapasin hänet uudelleen Skotlannissa..."

Miehen leukaperät kiristyivät kiveksi. Hampaat narskahtivat kipeästi toisiaan vasten ja Joaquim olisi halunnut painaa kädet korvilleen. Mutta hänen oli pakko tietää.
"Mitä tapahtui?" hän kysyi tukahtuneesti ja tuijotti vaimoaan epätoivoisena.

Catriona ei halunnut ajatella tapahtunutta. Hän ei todellakaan halunnut puhua siitä miehelleen. Miehelleen, jota oli pettänyt. Hän halusi vain käpertyä keräksi ja lakata olemasta.
Mutta tämä oli täysin hänen omaa syytään, hänellä ei ollut mitään syytä tai oikeutta ajatella, mistä hän itse haluaisi puhua.
Huora.
"Se vain... Menin käymään hänen luonaan kun..."
Hän puristi kynsiä käsivarsiinsa.
"Kun et tullutkaan kotiin. Minä vain... Olen niin pahoillani..."

Joaquim tunsi jäätyneensä paikalleen. Miksi hän ei vain kävellyt ulos? Juossut yöhön ja toivonut heräävänsä? Ehkä hän heräisikin Catin vierestä Ko Samuilta, kynnenjälkiä selässään ja ihana raukeus kehossa viipyen.
"Montako kertaa?" hän kysyi kireästi ja otti muutaman askeleen kuin ahdistunut häkkieläin.

Catriona häkeltyi hetkeksi ja kohotti katseensa.
"... Mitä?"
Hän saattoi heti nähdä ahdistuksen miehensä liikkeissä. Rakkaan, rakkaan miehensä, joka oli laittanut itsensä vaaralle alttiiksi, ja päässyt viimein kotiin. Jonka olisi pitänyt saada ottaa pitkä, kuuma suihku ja kaatua sen jälkeen nukkumaan omaan sänkyyn.
Jolla ei olisi pitänyt olla kuvottavaa olentoa vaimonaan.

Joaquim pysähtyi hengittäen vaikeasti. Leukaperät tuntuivat kipeiltä jännityksestä. Silmissä välkkyi pilkkuja kiivaan sykkeen seurauksena.
"Kuinka monta kertaa?" hän toisti ja raastoi hiuksiaan.
"Kuinka monta kertaa sinä rakastelit toisen miehen kanssa?"

Catriona räpäytti epäuskoisesti silmiään.
Hetken, hyvin pienen hetken hän tunsi jonkinlaisen suuttumuksen kipinän yrittävän nostaa päätään. Mutta se sammui sillä hetkellä kun hän tajusi, ettei hänellä ollut suuttumukseen oikeutta. Että hän oli juuri niin kammottava huora, kuin mitä Joaquim saattoi olettaa.
Sana 'rakastella' tuntui melkein lyönniltä. Se ei enää koskaan tarkoittaisi samaa kuin ennen.
"Kerran! Kerran! Hyvä luoja..."

Se teki hengittämisestä hieman helpompaa. Ehkä kyse oli virheestä, ja Cat rakasti edelleen häntä.
Mutta ajatus jäyti häntä, polttaen häntä sisältä kuin myrkky. Joaquim hautasi kasvot hetkeksi käsiinsä ja ravisti päätään. Anna minun herätä nyt.
"Miksi teit niin?" hän vetosi ahdistuneena.
"Miksi... Miksi et soittanut minulle? Jos kaipasit minua, miksi et soittanut minulle ja kertonut, että tarvitset minut kotiin? Miksi otit toisen miehen sisääsi?"

Catrionasta tuntui, että hän saattaisi oksentaa kohta. Vatsaa Joaquimin lähdöstä saakka korventanut pahoinvointi ei ottanut helpottaakseen, päinvastoin.
Minä yritin, hän olisi halunnut vedota. Kertoa, kuinka hän oli yrittänyt tavoittaa Joaquimia koko päivän, mutta puhelu ei ollut yhdistänyt.
Mutta ne olivat kaikki tekosyitä, eivätkö olleetkin?
"Minä o-olen pahoillani... Minä vain..."

Joaquim tuijotti vaimoaan melkein epätoivoisena.
"Sinä vain?" hän kysyi kuin toivoen, että jotenkin hän oli ymmärtänyt väärin. Joten se, mitä Cat sanoi, ei ollut totta. Kyse oli vain väärinkäsityksestä tai pahasta unesta.
"Sinä vain mitä, Cat?"

Catrionan alahuuli värähti.
Hän tunsi olonsa yhtäkkiä samanlaiseksi kuin silloin, kun opettaja oli tivannut häneltä vastausta, ja sanat olivat tulleet ulos änkytyksenä. Hän oli saanut kuulla siitä jälkikäteen välitunnilla.
Tämä vain oli paljon, paljon pahempaa. Hyvä luoja.
"Olin vain niin yksin..."

Joaquim tunsi musertavan epäonnistumisen tunteen painavan hartioitaan. Jos hän olisi ollut parempi aviomies, vaimonsa tukena oleva aviomies, Catin ei olisi tarvinnut etsiä seuraa muualta.
Mies hautasi kasvot käsiinsä ja hengitti hetken syvään, olkapäät vavahtaen.
"Minä...", hän aloitti, muttei pystynyt jatkamaan.
"Mitä sinä teit? Sen toisen miehen kanssa?"

Catriona jähmettyi hetkeksi ja pudisti sitten kauhistuneena päätään.
"Q-Quim, en minä voi... En pysty..." hän vetosi kauhuissaan ja kietoi käsivarret vartalonsa ympärille.
Likainen huora.

Joaquimin oli vaikeaa hengittää. Mies vaelsi tuskastuneena edestakaisin, samaan aikaan haluten paeta kuulemaansa ja paiskata jotakin seinään. Kissapatsaat mulkoilivat häntä, mutta hän ei voisi särkeä edes sellaista.
"Sinä voit harrastaa seksiä toisen miehen kanssa, mutta et voi kertoa minulle, mitä teit?" hän kysyi tuskainen terä äänessään.
"Kynsitkö sinä hänen selkäänsä? Huokasitko hänen nimensä?"

Catriona tunsi kyyneleiden alkavan jälleen valua poskilleen. Hän upotti hetkeksi hampaat peukalonsa ihoon lopettaakseen itkun, jota hän ei ollut ansainnut.
Huora.
"En! Hyvä luoja, Quim, en minä edes saanut..."
Hän pudisti ahdistuneena päätään, koko keho oli alkanut täristä. Likainen huora.

Parempi aviomies olisi lohduttanut vaimoaan. Sanonut, ettei se mitään. Virheitä sattui. Erehtyminen oli inhimillistä.
Parempi aviomies olisi ollut vaimonsa tukena silloin, kun tämä kaipasi tukea.
Mutta Joaquim ei voinut ajatella muuta kuin vaimoaan, alastomana, intohimoisena toisen miehen syleilyssä, voihkimassa toisen miehen kosketukselle, ja ajatus sai hänet puristamaan päätään. Se söisi elävältä.
Hartiat painuivat lannistuneina, kun mies antoi pään vajota reisiin tuettuihin käsiin.

Huonot naiset eivät ansainneet hyviä aviomiehiä.
Catriona muisti kipeänä Dellan huomautuksen siitä, että onneksi sormus ei ollut ollut kallis. Ehkä sisko ei ollut todella tarkoittanut sitä siihen aikaan, lapsettomuushoidot olivat tehneet tästä äksyn ja herkästi ärtyvän, mutta juuri nyt hän ei voinut olla ajattelematta, kuinka sisko oli ollut täysin oikeassa. Catriona oli tehnyt elämässään paljon virheitä, mutta tämä oli ehdottomasti yksi pahimmista. Ehkä pahin.
Hänen koko kehoaan särki halu päästä lohduttamaan Joaquimia, halu päästä kietomaan käsivarret miehen ympärille ja päästä sulkemaan tämä syliin turvaan.
"Olen niin pahoillani..."
Niin kuin se olisi merkinnyt mitään.

Joaquim avasi silmänsä ja tuijotti lattiaa sukkiensa välissä sitä varsinaisesti näkemättä. Väsymys jyskytti ohimoilla kuin vasara ja sai olon melkein epätodelliseksi.
Ehkä kaikki olisi vain painajaista.
Makasin toisen miehen kanssa.
Sanat tuntuivat kieppuvan hänen mielessään vailla järkeä tai logiikkaa ja saivat hänet voimaan pahoin.
"Menen nukkumaan", hän sanoi lopulta ääni painuksissa ja nousi hitaasti, poimi rinkkansa ovenpielestä ja lähti kohti yläkertaan vieviä portaita.

Catriona avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta sanat tuntuivat juuttuvan kurkkuun.
Olen niin pahoillani.
Sen hokeminen ei muuttaisi miksikään sitä tosiasiaa, että hän oli tehnyt virheen. Hirveän, kammottavan virheen, jota ei voisi enää korjata, ei, vaikka hän kuinka vetoaisi siihen, kuinka pahoillaan oli. Helvetti, jos hän olisi pysähtynyt edes hetkeksi ajattelemaan...
Hän ei käpertyisi tänä yönä Quimin kylkeen. Ei käpertyisi ehkä enää koskaan.
"Minä vaihdoin sinua varten uudet lakanat."
Se oli vielä typerämpää kuin 'olen pahoillani'. Mutta jostakin syystä hän halusi kertoa sen, että oli vaihtanut puhtaat lakanat odottamaan miehensä paluuta. Hän oli tehnyt sen jo hyvän aikaa sitten, kauan ennen, kuin oli mennyt pilaamaan kaiken.
Rakaskiltti, näetkö, kuinka paljon merkitset minulle? Niin paljon, että vaihdoin puhtaat lakanat, jotta sinun olisi hyvä nukkua.
Idiootti.

Joaquim katsahti Catia olkansa yli väsymys tummina varjoina järkytyksestä ilmeettömien, ruskeiden silmien alla. Ajatukset kiersivät kehää liian nopeina ja levottomina, jotta hän olisi voinut saada niistä kiinni.
Makasin toisen miehen kanssa.
"Kiitos", hän sanoi ontosti, "mutta menen vierashuoneeseen." Hän ei kestänyt nähdä heidän yhteistä makuuhuonettaan, nukkua heidän sängyssään, johon yhdistyi niin monta ihanaa muistoa. Hän ei halunnut niiden lomaan mielikuvia Catista jonkun muun kanssa.

Vierashuoneeseen.
Eikö jossakin niistä Dellan naistenlehdistä ollut puhuttu siitä, kuinka se oli usein ensimmäinen askel kohti eroa? Tai ei ehkä ensimmäinen, Catriona ei ollut täysin varma, hän ei ollut todella kuunnellut.
Olisi pitänyt kuunnella. Idiootti.
Hän kompuroi jaloilleen ja nyki Joaquimin vanhan t-paidan helmaa mustelmaisten jalkojensa suojaksi.
"Minä... Tahtoisitko, että tuon sinulle lisää tyynyjä? Tai toisen peiton?"

"Ei kiitos", mies vastasi väsyneesti ja käänsi katseensa yläkertaan vieviin portaisiin.
"Haluan vain nukkumaan. Mene sinäkin." Joaquim kiipesi portaat aina tornin viidenteen kerrokseen, missä vähänlaisesti käytetty vierashuone oli. Siitä oli tarkoitus tulla huone Ninolle, jos lapset tulisivat vierailulle.
Mies laski rinkan sängyn viereen, kuoriutui vaatteistaan raajat lyijynraskaina ja ryömi peiton alle. Miten hän toivoi, että heräisi aivan erilaiseen todellisuuteen.

Olisi ollut parempi, jos Joaquim olisi huutanut.
Niin paljon parempi.
Catrionan huulet jäivät raolleen, muodostamaan sanaa, jota hän ei koskaan saanut lausutuksi. Hän kuunteli tuttuja askeleita, jotka kipusivat ylös portaita, ja vajosi hitaasti istumaan sohvalle.
Hän ei ollut varma, kauanko istui aloillaan, ennen kuin kävi takaisin makuulle ja käpertyi keräksi.
Kyyneleitä ei enää tuntunut riittävän.

* * *

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Deep in my heart there's a trembling question   Su Elo 05, 2018 4:28 pm

Vasta huomatessaan nukkuvansa vierashuoneessa Joaquim ymmärsi, etteivät hatarat muistikuvat edellisen myöhäisillan keskustelusta olleet vain painajaisunta, joka unohtuisi kuuman suihkun myötä.
Mies makasi pitkän aloillaan tovin katsellen valkeaa, puista kattoa ja tunsi raskaan painon rinnallaan. Catin sanat eivät tuntuneet todellisilta. Hänen oli vaikeaa ymmärtää todellisuutta, missä Cat kertoi hänelle pettäneensä.
Koska kaipasi häntä.
Joaquim hankasi silmiään niin, että sattui ja nousi lopulta iltapäivän myötä suihkuun. Asiat eivät muuttuisi miksikään peiton alle piiloutumalla. Hän veti ylleen tummat farkut ja luonnonvaalean neulepaidan, suki kosteat hiukset pois kasvoiltaan ja laskeutui sitten alakertaan Paul ja toinen mustista kissoista jaloissaan.

Catrionan oli vaikea sanoa, kuinka suuren osan ajasta hän oli viettänyt unessa ja kuinka suuren valveilla. Jossain vaiheessa hän oli harkinnut nousevansa suihkuun, mutta pieninkin liikahdus sai hänet tuntemaan olonsa niin kuvottavaksi, että hän oli käpertynyt takaisin sohvannurkkaan.
Joutuessaan pakon edestä nousemaan kylpyhuoneeseen hän toivoi, että olisi voinut pitää silmänsä kiinni. Kammottavan väärä teko tuntui iskeneen leiman keskelle hänen otsaansa, tai pikemminkin muuttaneen hänen koko olemuksensa toiseksi, niin että jokainen liikahdus muistutti siitä, kuinka kuvottava hän oli.
Alas portaita laskeutuvat askeleet saivat naisen kohoamaan istumaan polviensa varaan. Varjot silmien ympärillä olivat syventyneet, ja iho pisamien alla näytti melkein paperiselta.

Joaquim hieraisi kasvojaan, ennen kuin astui olohuoneeseen. Hän katsoi hetken käsinkosketeltavan onnetonta vaimoaan, mutta tunsi olonsa avuttomaksi, jotenkin tyhjäksi.
"Huomenta", hän tervehti väsyneesti ja laahusti keittiöön keittämään itselleen vahvaa, mustaa kahvia.
"Saitko nukuttua?"
Lukemattomia viestejä

Catriona olisi halunnut sanoa jotakin, mutta edelleen oikeat sanat tuntuivat pakenevan hänen otteestaan. Voisiko hän toivottaa hyvää huomenta, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut? Kun hänen ennemminkin olisi pitänyt anella anteeksiantoa?
Hän nielaisi ja hieraisi otsaansa. Hiukset olivat alkaneet kerääntyä takkuun toiselle korvalliselle, ehkä ne olisi lopulta kynittävä lyhyiksi, niin kuin lapsena, jos suortuvat kietoutuisivat liian pahasti toistensa lomaan.
"Mm. Olen pahoillani, jääkaappi taitaa olla melko tyhjä..."
Hän ei ollut tainnut käydä kaupassa sen jälkeen, kun oli palannut Skotlannista.

Jääkaappi oli melko tyhjä. Onneksi kahvia oli kaapissa ja korkeatasoinen kahvinkeitin porisi huolettomalla kotoisuudella. Joaquim katseli jääkaapin sisältöä hetken harkiten: puolikas purkki unohtunutta guacamolea ja viime vuonna vanhaksi mennyttä salsaa, kyseenalainen appelsiini, oliiviöljyä ja muutama sipuli.
Mies luovutti ja sulki oven, täyttäen vain kahvikuppinsa, ennen kuin palasi olohuoneen puolelle. Hän istahti nojatuoliin ja sai välittömästi kaksi kissaa syliinsä. Uusia ruhjeita saanut käsi silitti niitä hajamielisesti, kun isäntä tuijotti tyhjyyteen.

Jos tämä olisi ollut tavallinen aamu - tai iltapäivähän tämä taisi jo olla - Catriona olisi voinut kiivetä Joaquimin syliin nojatuoliin. Oikeastaan he eivät ehkä olisi päässeet alakertaan saakka vielä tässä vaiheessa, näin pian miehen paluun jälkeen.
Nyt hänen sydämensä hakkasi kuitenkin kipeänä ja muistutti siitä, että kaikki oli muuttunut. Hän oli tehnyt kammottavan virheen, ja kaikki oli toisin.
"Minä voisin käydä kaupassa", hän ehdotti, sormet paitansa helmaan kaivautuen. Jopa kissat näyttivät karttavan häntä, kerääntyvän isäntänsä ympärille. Ne olivat puolensa valinneet. Paitsi Ringo, joka ei ollut koskaan kenenkään puolella.
"Mitä haluaisit syödä?"

"Ei sinun tarvitse", Joaquim vastasi poissaolevasti ja silitti ujosti kehräävän Paulin punaraidallista selkää.
"En ole nälkäinen." Ajatus ruoasta oli yhdentekevä ja melkein etova. Hänen oli vaikea olla läsnä tässä hetkessä. Oliko hänen tarkoitus vain palata normaaliin arkeen? Voisiko hän vain unohtaa, että Cat kertoi pettäneensä häntä?
Hän tunsi olonsa vain tyhjäksi.
"Mutta käy itsesi takia."

Catrionan hartiat painuivat alemmas ja katse laskeutui paljaisiin jalkoihin. Kaupassa käyminen Joaquimin puolesta oli tuntunut hirvittävän tärkeältä, aivan kuin se olisi ollut ainoa teko, jonka hän olisi voinut miehensä puolesta tehdä.
Miehensä, jota hän oli pettänyt.
Vatsa tuntui kiertyvän kipeälle solmulle. Hän epäili, ettei pystyisi syömään murustakaan. Eikö se ollut reilu kohtalo pettäjälle? Kaikki alkaisi maistua suussa tuhkalta.
Peukalonkynsi teki paidan kankaaseen pienen vekin.
"Oletko varma, ettet tahtoisi mitään? Jotakin juotavaa? Tai jotakin apteekista?"

"Olen varma", mies sanoi ja vajosi väsyneenä vasten tuolinsa selkänojaa. Nyt myös John ahtoi itsensä hänen syliinsä ja puski päällään kahvikuppia niin voimallisesti, että oli kipata sen isäntänsä housuille.
"Sinun pitäisi huolehtia itsestäsi." Parempi aviomies olisi ollut täällä huolehtimassa vaimostaan. Olisi ollut paikalla, kun vaimo tarvitsi häntä. Olisi ollut tarpeeksi, ettei naisen olisi tarvinnut hakea kaipaamaansa vieraasta sängystä.

Joaquim näytti hirvittävän väsyneeltä. Näyttikö mies sellaiselta aina palatessaan työmatkalta? Catriona kurtisti kulmiaan, yrittäen tavoittaa muistoa aiemmista paluista. Hänen tekonsa tuntui kuitenkin jakavan heidän elämänsä jyrkästi kahteen osaan, ennen ja jälkeen petoksen.
Jopa George puski itseään isännän säärtä vasten. Hän oli melko varma siitä, että kissat inhosivat häntä nyt tosissaan.
"Särkeekö päätä? Voisin... voisin hieroa hartioitasi..?"

Hetken Joaquim tuijotti tyhjyyteen. Hänen päätään särki. Niskat ja koko selkä tuntuivat olevan jumissa, ja tarjous kuulosti ihanalta. Voisivatko he vain jatkaa elämäänsä? Voisiko hän vain sivuuttaa asian? Kaikki tekivät virheitä. Hän itse ruhtinaallisesti.
"Kiitos", hän vastasi lopulta melkein hajamielisesti ja nousi nojatuolista. Kissat mulkoilivat häntä pahastuneina joutuessaan häädetyiksi. Mies tyhjensi kahvikuppinsa ja istahti sohvan laidalle.
Ehkä he voisivat vain jatkaa elämäänsä, eivätkö voisikin?

Catrionan sydämen rytmi muuttui kipeämmäksi. Oliko Joaquim kunnossa? Ei tietenkään ollut. Mutta johtuiko pelottava poissaolevuus siitä, mitä hän oli kertonut, vai oliko jotakin tapahtunut jo aiemmin? Hyvä luoja, hän ei tiennyt lainkaan, kuinka työmatka oli sujunut.
Melkein arasti Catriona siirtyi miehensä selän taakse. Oliko hänellä oikeutta koskettaa? Mutta vain hellittääkseen hartioiden kireyttä.
Hän laski varovasti kätensä hartioille, uskaltamatta ehdottaa, että Quim riisuisi paitansa, ja alkoi tunnustella kiristyneitä lihaksia.

Kosketus sai Joaquimin painamaan päänsä ja tukemaan kyynärvarret reisiinsä. Lihakset tuntuivat kiveltä ja harasivat vastaan, mutta mies oli silti kiitollinen hieronnasta. Se tuntui normaalilta.
Lukuun ottamatta kuvottavaa, kaiken tieltään syövää tyhjyyttä hänen sisällään, joka teki läsnä olemisesta vaikeaa. Ehkä kaikki palautuisi oikeasti normaaliksi, jos hän ei ajattelisi sitä, mitä Cat oli kertonut. Paul tuli puskemaan hänen lahjettaan, sahasi edestakaisin mutkainen häntä pystyssä ja jätti tummaan farkkuun punaisia karvoja. Joaquim laski toisen kätensä silittämään sen selkää.

Catrionan kädet tärisivät hieman, mutta hän kävi siitä huolimatta päättäväisesti varmasti tuskallisen jännittyneiden lihasten kimppuun. Jos hän voisi helpottaa miehensä tuskaa, voisiko hän saada edes hieman anteeksi? Edes pienen osan siitä, mitä hän oli tehnyt?
Hän olisi halunnut nojata otsansa miehensä selkää vasten.
"Olet aivan kireä, kultaparka", hän totesi käheästi.
"Kuinka... Kuinka työmatka sujui?"

Meni hetki, että Joaquim ymmärsi Catin puhuneen. Hän ei ollut varma, oliko tyhjä hiljaisuus sen parempi kuin ajatusten levoton, hurja räpistely. Kipeät lihakset olivat saada hänet valittamaan ääneen, mutta rentoutuivat vähitellen hieronnasta.
"Samoin kuin muut", hän sanoi katsellen jalkojensa väliin istahtanutta Georgea, joka tuijotti häntä hyväntuulisesti. Se katsoi ihmisiään samoin näiden käydessä vessassa, parkkeerasi itsensä sukkien väliin ja tuijotti rävähtämättä.
"Teimme parhaamme helpottaaksemme tilannetta Japanissa. Tiimini jäi jatkamaan työskentelyä."

Samoin kuin muut, lukuun ottamatta sitä, että petollinen vaimo makasi sillä välin toisen kanssa. Makasi toisen kanssa, kun aviomies oli auttamassa hätään joutuneita ihmisiä.
Catrionan kädet pysähtyivät hetkeksi, kun pahoinvointi yltyi ja hän pelkäsi todella oksentavansa. Kuvottava olento. Vesi nousi silmiin eikä räpyttely auttanut.
"Minä olen niin pahoillani", hän vetosi taas, tuskaisena.

Joaquim tuijotti lattiaa hartiat uudelleen jännittyen. Hänen olisi pitänyt kääntyä ympäri, vetää Cat syliinsä ja lohduttaa vaimoaan. Ihmiset olivat inhimillisiä ja erehtyivät. Virheet kuuluivat elämään.
Mutta hän tunsi olonsa vain tyhjäksi.
"Minä en ollut täällä, kun tarvitsit minua", hän totesi ontosti.

Catriona tunsi jännityksen hartioissa ja olisi halunnut läimäistä itseään. Joaquim ei kaivannut tällaista elämäänsä. Joaquim ansaitsi jotakin niin paljon parempaa.
Ringo määkäisi pahantuulisesti keittiössä, sen ruoka-aika taisi olla jo pahasti myöhässä.
"Quim… Ei se ollut sinun syytäsi. Minä... minä tein väärin..."

Quimin leukaperät kiristyivät.
"Mutta eikö se ollut syy? Minä en ollut täällä, joten sinun täytyi mennä toisen miehen sänkyyn?" hän kysyi ja tunsi jonkin korventavan vatsaansa kipeästi. Mielikuvat, jotka hän oli yrittänyt haudata, hiipivät takaisin. Joku Catin menneisyydestä. Joku, joka oli ollut Skotlannissa. Joku, joka oli kutsunut hänen vaimonsa sänkyynsä.
Miksei hän voinut olla kuvittelematta, mitä oli tapahtunut?

Catriona räpäytti silmiään, eikä tiennyt, mitä vastata.
Kai se oli tavallaan totta. Hän oli ollut hirvittävän, kipeän yksinäinen, ja pelko siitä, että hän jäisi vielä vähän enemmän yksin, oli saanut hänet toimimaan tavalla, jota hän nyt katui. Mutta hän oli silti tehnyt päätöksen, kukaan ei ollut pakottanut häntä mihinkään.
Päätöksen, joka oli tuhonnut kaiken.
Hänen kätensä lakkasivat hieromasta, toinen siirtyi suulle.
"Minä olin se, joka toimi väärin! Minä olen kammottava huora."

Hänen olisi pitänyt protestoida. Sanoa 'tietenkään et ole'. Mutta hän ei osannut sanoa mitään. Kädet lakkasivat hieromasta ja Joaquim nousi ylös, vaeltaen levottomana ympäri olohuonetta.
Kuvat välkkyivät hänen mielessään ja hänen piti vastustaa halua painaa kädet silmilleen kuin se olisi voinut estää häntä näkemästä.
"Joten... Mikä sen miehen nimi on?"

Joaquim lähti hänen luotaan.
Catriona tunsi melkein fyysistä kipua, kun mies nousi seisomaan ja asteli kauemmas, ja hänen oli kiedottava käsivarret ympärilleen varmistaakseen, ettei hajoaisi pieniksi palasiksi tässä ja nyt.
Kysymys sai hänen hartiansa kiristymään.
"Quim-kiltti..."

Joaquim kääntyi katsomaan vaimoaan kulmat kurtussa ja tuskainen hehku silmissään. Leukaperät jännittyivät, hampaat narskahtivat yhteen.
"Mikä sen miehen nimi on, Cat?" hän toisti kireästi ja sukaisi sormet läpi hiuksistaan.
"Onko hän käynyt täällä? Onko hän ollut meidän kodissamme?"

Catriona käpertyi pienemmäksi sohvalla ja veti jalat suojelevasti vartaloaan vasten. Vaikka mitä suojeltavaa hänellä oli, kammottava, likainen ja viallinen olento. Pettäjä.
Hän oli kuvitellut, ettei koskaan vajoaisi niin alas. Hän oli tehnyt elämässään virheitä, mutta sille polulle hän ei ollut koskaan kuvitellut astuvansa.
Hän pudisti kauhistuneena päätään.
"Ei! Ei, Quim… Ennen Skotlantia me emme olleet olleet missään yhteydessä pitkään aikaan... Kiltti..."

Joaquim tuijotti Catia. Hänen oli vaikeaa hengittää. Kiltti mitä?
"Ja mitä Skotlannin jälkeen tapahtui? Vietitkö sinä kuukauden hänen kanssaan?" hän kysyi tuskaa äänessään ja katsahti naista sitten epäluuloisena.
"Milloin sinä rakastelit sen miehen kanssa?"

Catriona upotti sormet syvälle hiuksiinsa ja piilotti kasvonsa käsivarsiensa taakse.
"Kiltti, minä en halua..."
Mutta oliko hänellä oikeutta toivoa mitään? Toivoa, ettei heidän tarvitsisi puhua aiheesta? Helvetti, Joaquimilla oli oikeus kysyä, yhtä lailla kuin hänellä ei ollut oikeutta vaatia mitään.
"Hyvä luoja... Me törmäsimme sattumalta, minulla ei ollut lompakkoa mukana enkä tiennyt, kuinka pääsisin kotiin, hän tarjosi kyydin ja... Hän oli minun ystäväni!"
Hän oli ollut yksinäinen, niin hirveän yksinäinen.
"Kiltti, onko minun pakko..."

Joaquimin hartiat jännittyivät.
"Onko sinun pakko?" hän toisti epäuskoisena. Miehen ääneen hiipi tuskainen, tulinen terä.
"Sinä menit toisen miehen sänkyyn ja minä olen kohtuuton kysyessäni, mitä tapahtui?" Quim haastoi aksentti tunnekuohussa vahvistuen. Hän harppoi edestakaisin ja meinasi potkaista vahingossa jaloissa pyörivää kissaa.

Joaquimin sanat saivat Catrionan hätkähtämään melkein kuin ne olisivat olleet lyönti.
Mies oli oikeassa. Hän oli tehnyt kammottavan väärän teon. Hänellä ei ollut oikeutta olla vastaamatta.
Silti hän piilotti kasvot paremmin käsiensä taakse.
"Viisi päivää sitten!" hän parahti ja käpersi itseään pienemmäksi.
"Olen pahoillani, niin pahoillani..."

Viisi päivää. Ehkä hän ei voinut syyttää Catia siitä, ettei nainen ollut kertonut tapahtuneesta puhelimessa. Joaquim ei voinut tarjota oikeaa läsnäoloa ollessaan töissä, keskellä kaaosta, jossa joku kaipasi jatkuvasti hänen huomiotaan.
Jos Cat olisi kertonut, hän olisi jäänyt Japaniin. Hän olisi purkanut tunteensa työntekoon.
"Mikä sen miehen nimi on?" Joaquim toisti.

Catriona oli alkanut heijata itseään hitaasti sohvalla.
Viisi päivää. Vaivaiset viisi päivää. Hänen olisi pitänyt sanoa ei. Jos hän olisi sanonut ei, kaikki olisi ollut hyvin. Ei yksinäisyyteen voinut kuolla, ei niin nopeasti. Hän oli itsekäs, kammottavan itsekäs.
Kuvottava.
Hän halusi oksentaa.
"Rakaskiltti..."
Nimen sanominen tekisi kaikesta niin paljon todellisempaa.

Joaquim tuijotti vaimoaan. Leukaperät olivat kiveä ja hartioita särki, lihakset tuntuivat kireiltä.
"Mikä sen miehen nimi on?" mies kysyi turhautunut terä äänessään ja upotti sormet hiuksiinsa, tukistaen itseään. Hän ei halunnut näitä kuvia mieleensä. Mutta hän halusi tietää, kuka se oli, joka oli ottanut Catin sänkyynsä. Joka oli suudellut hänen vaimoaan, kenties saanut tämän huokaamaan nautinnosta.

Catriona pudisteli päätään käsiensä suojassa.
"Dylan! Hänen nimensä on Dylan..." hän parahti lopulta, vaikka pelkkä nimen ääneen sanominen aiheutti melkein fyysistä tuskaa.
He olivat olleet ystäviä. Hän oli ollut iloinen siitä, että hänellä oli ollut joku, jolle puhua. Mutta sitten kaikki oli...
Ei, se oli hänen omaa syytään. Hän oli huora. Kammottava huora.

Dylan. Se tuntui tekevän tilanteesta todellisen. Cat, hänen Catinsa, hänen vaimonsa, oli harrastanut seksiä Dylanin kanssa.
Koska hän ei ollut kotona.
Mies tunsi olonsa pahoinvoivaksi.
"Mitä tapahtui?" Quim kysyi tuijottaen Catia melkein epätoivoisena.

Catriona oli alkanut jälleen itkeä, vaikka yrittikin tukahduttaa nyyhkäykset. Typerys, sinun kaltaisesi naiset eivät saaneet itkeä, eivät ainakaan ihanien, petettyjen aviomiehiensä edessä.
"Onko minun pakko?" hän vetosi, mutta muisti miehen sanat. Hän oli maannut toisen miehen kanssa, muttei halunnut nyt puhua siitä.
Typerys.
"Minä vain... Olin tolaltani. Menin hänen luokseen, hän... Hänen vaimonsa ei ollut kotona. Minä itkin ja... ja..."
Hän pudisti päätään.

Hänen vaimonsa. Oliko Dylan kertonut vaimolleen tapahtuneesta? Tunsiko vaimo nyt samoin kuin hän?
"Ja?" Joaquim vaati tuskainen terä äänessään ja vaelsi edestakaisin sohvapöydän takana. Elvis seurasi hänen jalanjäljissään puoliksi syöty leluhiiri hännästä suussaan roikkuen.
"Ja mitä, Cat?"

Catriona pudisti päätään.
"Kiltti, minua oksettaa", hän vetosi, ääni kuulumattomiin särkyen. Mitä sitten? Mitä sitten, että hän voi niin pahoin, ettei uskonut kestävänsä? Se oli vain oikein, hän oli aiheuttanut hirvittävää tuskaa miehelleen. Aviomiehelleen. Rakkaalleen.
"Hän halasi minua! Ja sen jälkeen... Hän suuteli, enkä minä sanonut ei!"

Ehkä hän oli hirviö. Hänen vaimonsa itki ja aneli, sanoi oksentavansa. Mutta Joaquimin sydän löi kipeästi. Hänen täytyi tietää. Eikö ollut parempi tietää totuus kuin arpoa loputtomia vaihtoehtoa, kärsiä kuvitellen vaimoaan toisen miehen syleilyssä?
"Ja sitten?" hän kysyi kiertäen käsivarret ympärilleen. Oliko Cat pyytänyt Dylania puremaan lujempaa?

Catriona pudisteli päätään.
"Kiltti..."
Hän olisi halunnut vain unohtaa koko illan, ja vihasi itseään, koska halusi tehdä niin. Millä hän voisi perustella sen, ettei halunnut puhua? Jos Joaquim halusi tietää, hänen oli kerrottava.
Hän nielaisi kipeästi.
"Me r..."
Hän ei voinut pakottaa itseään käyttämään sitä sanaa.
"Me harrastimme seksiä hänen sohvallaan."

Joaquim olisi halunnut kysyä lisää. Kynsitkö hänen selkäänsä? Pyysitkö häntä puremaan sinua? Saiko hän sinut huutamaan ja janoamaan lisää? Otitko sinä hänet suuhusi? Veikö hän sinut kielellään nirvanaan?
Mutta hän ei voinut sanoa niitä ääneen. Hän ei voinut vaatia kärsivältä vaimoltaan enempää. Sen sijaan hän tuijotti Catia hetken rintakehä levottomasti kohoillen, tuskaa silmissään ja kääntyi sitten ympäri, lähtien kohti yläkertaan vieviä portaita.

Catriona kuuli askeleet, jotka suuntasivat poispäin. Hän kohotti katseensa ja räpytteli silmiään, näkökenttä näytti sumealta.
"Quim?" hän kutsui pelästyneenä ja kompuroi jaloilleen, iski polvensa sohvapöydän kulmaan niin että rusahti. Hän ei välittänyt kivusta, ei välittäisi siitä varmasti enää koskaan.
"Minne sinä menet?"

Hetken mies harkitsi, ettei vastaisi. Hän ei luottanut ääneensä tai sanoihin, jotka voisivat lipsahtaa ulos. Hän ei halunnut nähdä kuvia mielessään, hän ei halunnut kelata mahdollisuuksia pakkomielteisesti läpi yhä uudelleen.
Joaquim pysähtyi, käsi ovenkarmilla.
"En pysty tähän", hän sanoi hetken painavan hiljaisuuden jälkeen, katsomatta taakseen, ja lähti sitten ylös portaita.

Catriona kiiruhti miehensä perään. Hän seisahtui parin askeleen päähän ja tuijotti tätä vauhkona, silmät suuriksi laajenneina.
Joaquim ei pystynyt tähän. Mihin tähän? Mihin?
"Mihin?" hän parahti itkuisesti.
"Rakas..."

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Deep in my heart there's a trembling question   Su Elo 05, 2018 4:29 pm

Joaquim kiipesi portaita hieroen kasvojaan.
"Tähän", hän sanoi heilauttaen turhautuneella avuttomuudella kättään. Hän ei tiennyt itsekään. Hän kuitenkin tiesi, ettei voinut olla tässä hetkessä. Hän ei voinut nähdä näitä kuvia mielessään, ei voinut kuvitella Catia kietoutumassa yhteen toisen miehen kanssa. Hän menettäisi järkensä.
Mies kiipesi aina viidenteen kerrokseen saakka, minne oli jättänyt rinkkansa.

Catriona seurasi perässä, vaikka polvea vihloi ja happi tuntui loppuvan keuhkoista. Ylimpään kerrokseen päästyään hän huohotti, hengitys melkein vinkui.
"Jätätkö sinä minut?" hän vinkaisi hädissään.
"Quim? Jätätkö?"

Joaquim tarttui rinkkaansa ja kääntyi katsomaan vaimoaan kulmat kurtussa. Catin ahdinko repi hänen sydäntään, ja mies tunsi ristiriitaisen tunteiden myllerryksen melkein tukdehduttavana: hän halusi samaan aikaan harppoa ulos ovesta ja kävellä niin kauan, ettei enää tuntisi näin, ja toisaalta hänen sydämensä käski häntä sulkemaan Cat syliinsä ja lohduttamaan vaimoaan.
"Minä- Cat, en tiedä, en pysty ajattelemaan", hän sanoi hieraisten kasvojaan.
"En pysty tähän – en voi olla näkemättä sinua hänen kanssaan, miettimättä, mitä teitte, mitä tunsit... Ja menetän järkeni. En kestä sitä. En kestä ajatusta sinusta toisen miehen sylissä."

Catriona painoi käden hätääntyneesti hakkaavalle sydämelleen ja tuijotti miestä itkuisin silmin.
Kiltti, älä jätä minua.
Olen pahoillani.
Anna anteeksi.
Hänen alahuulensa värisi.
"Sinä olet lähdössä pois! Minne sinä menet? Rakas..."

"En tiedä", Joaquim vastasi ja liikahti levottomana. Catin ohi työntyminen tuntui vaikealta, naisen ahdingon näkeminen vielä vaikeammalta.
"Mitä sinä haluat minun tekevän, Cat?" hän kysyi tuskastuneena. Miten hän voisi lakata miettimästä vaimoaan ja Dylania, kuka ikinä mies olikaan? Pohtimatta, oliko Cat huokaillut häpeilemättömiä kymrinkielisiä sanoja Dylanin korvaan.

Catriona räpäytti silmiään ja kietoi käsivarret ympärilleen, vaikka olisi oikeasti halunnut ripustautua Joaquimiin, takertua kiinni, niin ettei mies voisi lähteä.
"Minä rakastan sinua", hän vetosi, ääni särkyen.
"En ehtinyt antaa syntymäpäivälahjaasi... Ja meillä on vuosipäivä vasta tulossa. Minä... Quim, olen niin pahoillani..."

Catin ahdinko repi häntä rikki.
"Mitä sinä haluat minun tekevän?" Joaquim toisti heilauttaen avuttomana käsiään. Rinkka oli pudota olalta lattialle. Se oli kärsinyt lisää tämän matkan aikana, mutta jostain syystä miehen oli vaikeaa heittää sitä menemään ja korvata sitä uudella, tuliterällä versiolla. Hänen sydämessään tuntui olevan pehmeä paikka kaikelle rikkinäiselle.

Catriona räpäytti uudelleen silmiään ja katsahti jalkojaan. Sohvapöytään iskeytyneen polven iho oli mennyt rikki, veri valui pienenä, häijynä norona säärtä kohti.
Ole kiltti ja jää tänne. Älä mene, minä olen pahoillani.
Voisiko hän vain heittäytyä miehensä syliin ja takertua kiinni? Kieltäytyä irrottamasta, kunnes tämä lupaisi jäädä kotiin ja vakuuttaisi, että kaikki olisi vielä hyvin.
Ei tietenkään.
"H-haluan vain, että... että sinulla on hyvä olla..."

Se ei vastannut hänen kysymykseensä. Joaquim rekisteröi verinoron ja liikahti levottomana. Hänen olisi pitänyt huolehtia vaimostaan.
Hänen olisi pitänyt olla paikalla, jotta Catin ei olisi täytynyt maata Dylanin kanssa miehen sohvalla.
"Mitä sinä haluat minun tekevän, Cat?" hän vaati tuskastuneena.

Catriona vilkaisi ahdistuneena ympärilleen. Hänen olisi varmastikin pitänyt siirtyä, tehdä tilaa miehelleen, jotta tämä voisi... Tai mistä hän tiesi. Mistä hän olisi voinut tietää, mikä oli oikea tapa toimia tässä tilanteessa? Oliko sellaista? Hänen tekoaan ei saisi tekemättömäksi, ei millään.
Hän pyyhkäisi poskeaan, kielsi itseltään itkun.
"Minä rakastan sinua", hän vetosi, kääntäen katseensa Joaquimiin.
"Onko sinun... onko sinun mentävä pois?"

Joaquim vaelsi levottomana vierashuoneen pitkulaista mittaa, rinkka olaltaan haphasardisti roikkuen.
"En- Cat, en tiedä. En pysty tähän", hän vetosi ahdistuneena ja raastoi hopeisia hiuksiaan.
"En pysty tähän menettämättä järkeäni. En pysty näkemään sinua yhdessä hänen kanssaan menettämättä järkeäni."

Catriona nielaisi ja laski katseensa takaisin jalkoihinsa. Nyt ohut verivana oli edennyt jo nilkkaan saakka ja alkaisi pian levitä jalkapöydälle. Jos hän keskittyi, hän saattoi tuntea kevyen kutituksen, jonka veren liike iholla aiheutti, mutta hän ei kyennyt todella välittämään siitä sen enempää kuin kivustakaan.
Mikään ei voinut sattua enempää kuin tunteiden myrsky, joka hänen sisintään tällä hetkellä kaihersi.
"Minä olen niin pahoillani", hän vetosi, vaikka tiesi itsekin sanansa tyhjiksi.
"Minä... Onhan sinulla tarpeeksi puhtaita vaatteita? Jos... Jos sinun on mentävä... Minä en ole pessyt pyykkiä, en ole varma, onko kaapissasi puhtaita boksereita..."
Kyyneleet valuivat kuvottavan suurina poskille.

Joaquim ei ollut varma, kumpi oli sietämätöntä: mielikuvat hänen vaimostaan toisen miehen kanssa vai Catin ilmiselvä ahdinko. Jalkaa alas valuva veri sai hänen sydämensä hakkaamaan entistä levottomammin. Hänen pitäisi huolehtia vaimostaan.
"Cat", hän vetosi hieraisten tuskastuneena kasvojaan, rinkka kyynärtaipeesta riippuen ja tuijotti hetken oviaukkoa kuin miettien, voisiko vain harppoa naisen ohi ja ulos. Ajaa suoraan lentokentälle ja olla katsomatta taakseen.
Mutta kuinka hän voisi?
Hän rakasti Catia. Rakasti niin, että teki kipeää, ja naisen tuska oli pahempaa kuin hänen mielessään kiertävät kuvat ja kamalat, kamalat kysymykset.
Joaquim pudotti rinkan luovuttaneena ja viittasi Catia kohti kolmannen kerroksen kylpyhuonetta.
"Tarvitset laastarin."

Catriona niiskahti ja pyyhkäisi poskeaan kämmeneensä. Hänen olisi pitänyt edes pestä pyykkiä, niin että Joaquimilla olisi ollut puhtaita vaatteita odottamassa. Jos hän olisi pessyt pyykkiä sen sijaan, että olisi... tehnyt jotakin muuta, kaikki olisi hyvin.
Aiempi ylpeys siitä, että hän oli muistanut vaihtaa lakanat, tuntui nyt yhdentekevältä. Täysin yhdentekevältä.
Rinkan putoamisesta syntyvä tömähdys sai Catrionan hätkähtämään ja kohottamaan katseensa. Hän tuijotti ensin rinkkaa ja sitten miestään, ja laski lopulta katseensa uudelleen jalkaansa.
"Ei siihen satu."

"Vuodat kohta verta pitkin lattioita", Joaquim huomautti ja astui lähemmäs, ohjaten Catia kohti kylpyhuonetta. Hän ei osannut koskettaa vaimoaan, niin kuin olisi normaalisti tehnyt, paimensi tätä vain kohteliaasti.
"Puhdistetaan haava ja laitetaan siihen laastari." Oli helpompi hengittää, kun hän saattoi keskittää ajatuksensa johonkin hyödylliseen, tehdä käsilläänkin muuta kuin raastaa hiuksiaan.

Catriona liikautti varpaitaan.
"Anteeksi", hän totesi, ja kääntyi sitten hitaasti ympäri. Pieni Elvis-kulta oli juuri saanut rikkinäisen leluhiirensä raahattua ylimpään kerrokseen, kun he suuntasivat alas kapeita portaita. Pettymyksen saattoi nähdä sen pieniltä kasvoilta, mutta Elvis ei ollut koskaan ollut sitä tyyppiä, joka luovutti.
Kylpyhuoneessa hän istahti suljetun pytynkannen päälle ja nojasi kämmenet reisiään vasten. Hän tutki polveen jäänyttä vekkiä mielenkiinnottomasti. Sen vieressä kulki pitkä, kapea leikkausarpi, jonka saamisesta hän ei muistanut kovinkaan paljoa.

Joaquim avasi tottuneesti lääkekaapin ja etsi sieltä puhdistusainetta, vanua ja sopivan kokoisen laastarin. Hän kostutti paperia ja kyykistyi vaimonsa eteen, pyyhkien alas jalkaa noruneen veren huolellisesti pois, ennen kuin puhdisti vekin ja liimasi sitten laastarin paikalleen melkein liioitellun keskittyneesti, kohtaamatta naisen katsetta. Ei kai haava kaipaisi tikkejä? Hän ei luottanut rationaaliseen ajatteluunsa juuri nyt.
"Noin", hän sanoi ja jäi hetkeksi katsomaan punoittavaa polvea, epätietoisena, mitä tehdä seuraavaksi.

Joaquimin keskittyessä tehtäväänsä Catriona saattoi katsella miestä hiljaisena. Entisessä elämässään hän olisi voinut kohottaa kätensä ja silittää hopeisia hiuksia. Todennäköisesti hän olisi nauranut ja muistuttanut Joaquimia siitä, kuinka tämä oli paikannut hänen polvensa samalla tavalla silloin kauan sitten, kun he olivat nähneet pitkästä aikaa. Hän oli kompuroinut ja kaatunut ennen kuin he olivat ehtineet syleillä edes ensimmäistä kertaa.
Entisessä elämässään hän olisi voinut mutristaa suutaan ja pyytää Joaquimia suutelemaan kivun pois, ojentaen jalkaansa miestä kohti.
Nyt hän saattoi vain sanoa ontosti:
"Kiitos."

"Ole hyvä", Joaquim vastasi samalla, tyhjällä sävyllä ja suoristautui ja siivosi tunnollisesti pois operaation jäljet. Hän suoristi lääkekaapin sisällön, etiketit lukijaan päin ja huuhtaisi käsiään. Kasvot näyttivät rusketuksesta huolimatta kalpeilta ja silmänaluset mustilta. Keho eli luoja ties missä ajassa tällä hetkellä.
"Lähden takaisin töihin", hän sanoi katsellen peilikuvaansa. Siellä hän olisi hyödyllinen ja saisi tehdä jotain konkreettista, hukuttaa itsensä työhön niin, ettei edes muistaisi kamalia, kiduttavia mielikuvia.

Catrionasta alkoi yhtäkkiä tuntua siltä, kuin he olisivat olleet näyttelijöitä, ja kylpyhuone olisi ollut heidän näyttämönsä. Näytelmä olisi ehdottomasti klassinen, jäykkä ja hieno, sellainen, josta hän ei ymmärtäisi mitään ja jossa vuorosanat lausuttiin jäykästi ja virallisesti.
Takaisin töihin.
Hänen sydämensä alkoi hakata uudelleen kipeämpään, hätääntyneeseen tahtiin, ja hän nousi ylös hieman liian nopeasti.
Ole kiltti, älä jätä minua.
"Onhan sinulla kaikkea, mitä tarvitset?" hän kysyi äänellä, joka kuulosti vieraalta.
"Olen melko varma, että kaapissa oli vielä puhdas paita tai pari..."

Joaquimillä ei ollut aavistustakaan, mitä hänen rinkassaan oli. Normaalisti hän saattoi luetella sen sisällön ulkomuistista ja yksi ensimmäisistä asioista, joita hän teki kotiintullessaan, oli pakata se uudelleen seuraavaa matkaa varten.
Ehkä hänen pitäisi tarkastaa.
"Älä huoli", hän sanoi väsyneenä, hieraisi kasvojaan ja lähti sitten takaisin vierashuoneeseen hakemaan lattialle hylättyä rinkkaansa. Ehkä hänen pitäisi pysähtyä makuuhuoneessa vaihtamassa laukkuun muutama puhdas vaate.
Ehkä hän voisi ostaa puhtaita vaatteita sen sijaan.

Jälleen kerran Elvis joutui huomaamaan, että isäntä, rakas, kauan odotettu isäntä, lähti kipuamaan takaisin yläkertaan. Hetken kissan pikkuisilla kasvoilla viipyi lähes epäuskoinen ilme, mutta urhea pieni olento lähti retuuttamaan hiirtään takaisin yläkertaan.
Catriona seurasi miestään porrastasanteelle, mutta tuli sitten toisiin ajatuksiin ja suuntasi alakertaan, sydän niin kipeästi lyöden, että hetken hän kuvitteli olevansa saamassa uutta sydänkohtausta.
Olisi sietänyt saadakin.
Hän vajosi istumaan sohvalle, samaan nurkkaan, jolla hän tuntui viettäneen viimeiset vuorokaudet.

Hetken kuluttua Joaquim laskeutui alakertaan, kulunut rinkka olallaan ja puhelin kädessään. Hopeiset hiukset olivat riehaantuneet runsaasta sukimisesta ja seisoivat levottoman unen jäljiltä pystyssä takaraivolta.
Mies seisahtui kiusallisessa hiljaisuudessa hetkeksi olohuoneen laidalle ja heilautti vaisusti kättään.
"Pidä huolta itsestäsi", hän sanoi vaimolleen ja kyykistyi silittämään seuraavaa Elvistä, ennen kuin suoristautui uudelleen ja lähti alakertaan vieviin portaisiin. Hyvällä onnella hän ehtisi lennolle Japaniin saman illan aikana.

Entisessä elämässään Catriona olisi voinut kiiruhtaa lattian poikki ja heittäytyä vielä hetkeksi miehensä syliin, sukia tämän hopeiset hiukset kuntoon ja painaa pitkän suudelman huulille.
Tule ehjänä kotiin, rakas.
Lihakset jännittyivät jo valmiina nostamaan hänet seisomaan, mutta hän ei antanut liikkeen jatkua loppuun. Huulet raottuivat, hän halusi sanoa jotakin, mutta ei tiennyt, mitä.
Ja sitten Joaquim oli jo mennyt.
Ainoastaan television ääni kaikui muuten hiljaisessa talossa.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Deep in my heart there's a trembling question   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Deep in my heart there's a trembling question
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 2Siirry sivulle : 1, 2  Seuraava

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Pikaviestinpelit-
Siirry: