PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] You're the glitter in the darkness of my world

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2906
Join date : 18.04.2014
Ikä : 24

ViestiAihe: [P] You're the glitter in the darkness of my world   La Toukokuu 05, 2018 8:49 pm

Pikaviestinpeli, jossa Hatsiubatin Gabrielle juttelee niin miehensä kuin Veronican kanssa.
-----
Perjantai 4. toukokuuta 2018 - alkuilta, Durham

Gabrielle oli saanut juuri päivällisen uunista ja saanut poikansa syöttötuoliin syötettäväksi. Keesha nukkui - luojan kiitos kerrankin - rauhassa omassa pedissään. Poika jutteli niitä näitä, osin jokeltaen ja osin oikeilla sanoilla. Sanavarasto tuntui karttuvan hirveää vauhtia. 
"Tuuut tuu-- Matthew! Ei, myös kasvikset pitää syödä jos haluat hedelmiä. Noh, lentokone sitten?"

"Kulta, olen kotona!" Teddy huikkasi heti eteisestä luottaen vakaasti siihen, ettei Matthew voisi olla nukkumassa enää tähän aikaan - ja jos oli, niin pojan olisi paras herätä nopeasti, tai yöunista ei tulisi mitään. Mies riisui kenkänsä ja takkinsa eteiseen, ennenkö harppoi keittiön puolelle. Hän kumartui painamaan suukon tervehdykseksi vaimonsa huulille ja pörrötti poikansa tummia hiuksia.
"Vai eivät kasvikset tänään maittaisi, pienimies", mies naurahti ja pörrötti hiuksia toisenkin kerran, kun se sai pojan nauramaan. "Miten päivänne on sujunut, muutoin kuin kasviksia vältellessä?"

Ei, Matthew ei nukkunut, onneksi. Gabrielle halusi nukkua itse, kiitos vain. 
"Ei. Mikään ei maistu, jos tarkkoja ollaan."

"Voi ei", mies huokaisi. "Anna minä koetan?" Tuskinpa poika hänenkään tarjoamana söisi ruokaansa, mutta ainakin Gabrielle saisi hetken hengähdystauon, jos hän vääntäisi kättä lapsen kanssa, joka oli päättänyt väistellä lusikkaa suu tiukasti suljettuna.

"Kiitos. Olen varma että hänellä alkaa joku isi on paras-vaihe." Hän naurahti ja nousi tuolilta, ottaen itselleen ruokaa.

"En usko. Isi ei voi olla paras, kun äiti hoitaa pitkin päivää", Teddy huomautti hymyn kera ja otti ruokintavastuun omiin käsiinsä. Matthew ei ollut sen innostuneemmin lusikkaa vastassa, mutta mies onnistui huijaamaan edes muutaman lusikallisen pojan suuhun. Parempi sekin kuin ei mitään, eikö?
"Anteeksi, että olin tallilla näin pitkään", mies pahoitteli vilkaisten vaimoaan katse lämpimänä ja hymy aitona. "Vein Minxin maastoon." Miehelle, joka ei ollut tahtonut nousta satulaan kuukausiin, se oli melkoinen saavutus - ja vielä enemmän, kun hän oli nauttinut joka hetkestä punaisen pirulaisen satulassa.

"Juuri siksi. Kuka on ikävä ja kieltää pitkin päivää?" Gabrielle naurahti ja istui alas ruokansa kanssa. Hän vilkaisi miestään hämmentyneenä ja haarukka pysähtyi matkalla suuhun. 
"Kävit? Hienoa rakas."

"Mutta sinä ikävä myös ruokit pitkin päivää ja  vaihdat kuivat vaipat", Teddy huomautti nauraen. Hänen rakas, uskomaton vaimonsa. Gabrielle oli enemmän kuin mistä hän olisi voinut unelmoidakaan. Matthew oli saanut parhaan mahdollisen äidin, kuten saisi heidän pieni tyttärensä - jos lääkäreiden arviot sukupuolesta vain olivat lainkaan oikeassa.
"Kävin", mies vahvisti nyökkäyksen kera ja huijasi uuden lusikallisen ruokaa poikansa suuhun. "Se oli... No, en voi valehdella sinulle, kerrassaan ihanaa. Oli vapauttavaa nelistää hetki nummia pitkin ja tuntea tuuli kasvoilla."

Gabrielle hipaisi vatsaansa ja vei haarukallisen ruokaa suuhunsa. 
"Se on ihanaa. Sinun pitäisi tehdä niin useammin jos nautit siitä."

"Minä nautin", mies vahvisti syöttäessään poikaansa. "Minä vain samalla pelkään", hän tunnusti. Ei pelolle ollut mitään järkevää pohjaa, mutta se ei auttanut pelkäämään yhtään vähempää.
"Pelkään, että ratsastus vie minut taas niin mukanaan, että joudun pohtimaan, tahdonko viettää aikaa tiedän kanssanne vai hevosten luona. Tai että joudun onnettomuuteen hevosten kanssa", kuten lokakuussa oli lähestulkoon käynyt. Hän oli ollut osallisena onnettomuudessa, mutta kolmesta ratsastajasta hän oli ollut ainoa, joka oli selvinnyt vain muutamalla kolauksella - murtuneita kylkiluita ei laskettu. Ei, kun Amandan olkapää oli vaatinut pitkää sairaslomaa ja Winter oli roikkunut elämän ja kuoleman rajalla päiviä.

Ruskeat silmät katsoivat miestä hellästi. 
"Sinä teet niin kuin tekee sinut onnelliseksi. Kulta, jos sinä haluat ratsastaa, sinä ratsastat. Ja minä luotan että tulet ehjänä kotiin."

"Sinulla on paljon enemmän luottamusta minuun ja hevosiini kuin minulla", mies naurahti hellästi ja pyyhkäisi poikansa poskea, kun Matthew vältteli lusikkaa päätään kääntämällä. Pehmeät vihannekset eivät näyttäneet kovinkaan kauniilta lapsen poskea koristamassa.
"Olen onnellinen teidän kanssanne. Vaikka välillä kaipaankin kilpailemista. Mutta se menee aina ohi, kun muistan, miten paljon tärkeämpiä asioita minulla on elämässäni nyt."

"Tietenkin. Olen vaimosi, olisin surkea vaimo jos en uskoisi." Gabrielle hymyili ja hipaisi Teddyn jalkaa pöydän alla. 
"Mutta se on myös tärkeää jos se on ihan ok."

"Sinusta ei saisi surkeaa vaimoa tekemälläkään", Teddy vannoi ja hymyili vaimolleen. Gabrielle oli täydellinen. Hän ei olisi voinut pyytää parempaa vaimoa sitten mitenkään. Hän ei osannut edes kuvitella parempaa vaimoa itselleen. Gabrielle haastoi hänet silloin, kun hänen oli ajateltava omaa suhtautumistaan kahdesti, ja antoi periksi niinä hetkinä, kun muutokselle ei ollut tarvetta.
"Sinä, Matthew ja meidän pieni tyttäremme olette tärkeintä, mitä minun elämääni mahtuu", Teddy vannoi. "Luopuisin mistä tahansa, jotta saisin pitää teidät."

"Ja sinä saisit pitää meidät vaikka kilpailisit jälleen." Gabrielle totesi hellästi hymyillen.

"En niin usein enkä ehdottomasti niin pitkiä aikoja kerrallaan", Teddy huomautti pehmeän hymyn kera. Kilpaileminen vaati loputtomiin aikaa ulkomailla, erityisesti kun kyse oli esteratsastuksesta. Jos hän vaihtaisi lajiaan kenttään, kisat rajoittuisivat paremmin Yhdistyneen Kuningaskunnan alueelle, mutta kilpailuja ne olisivat siitä huolimatta. Ne vaatisivat kuukausia ja taas kuukausia valmistautumista.
"Olen onnellinen näin. Voin valmentaa ratsukkoja kohtaamaan kilpailujen haasteet, mikä on melkein sama asia kuin niiden kohtaaminen itse. Ja tällä tavalla saan nauttia teidän seurastanne paljon enemmän. Sinä luovuit jo paljosta ollaksesi kotiäiti Matthewlle. En tahtoisi vahingossakaan pyytää sinulta enempää, rakas."

Gabrielle hymyili hellästi. 
"Kulta. Se oli minun valintani ja  olen onnellinen siitä. Rakastan tätä."

"Tiedän. En voisi ikinä kuvitellakaan, että saisin käskettyä sinua tekemään yhtään mitään, mitä et itse tahtoisi", Teddy naurahti. Moinen harhakäsitys oli karissut kovin nopeasti, kun he olivat alkaneet tapailla, ja viimeistään avioliitto oli pyyhkinyt moisen mennessään.

"Et sinä saisikaan." Gabrielle totesi nauraen. 
"Hyvä että tiedät sen."

"Minä tiedän", mies vakuutti hymyn kera ja syötti heidän poikaansa, joka vältteli lusikkaa joka toisella kerralla ja toivotti ruoan tervetulleeksi joka toisella. Millä logiikalla Matthew niin toimi, sitä mies ei tietänyt, mutta väliäkö sillä. Ainakin poika söi.
"En voisi olla tietämättä, kun minulla on niin mahtava vaimo ja täydellinen pieni poika."

"Jos en tietäisi, epäilisin että  olet käynyt jonkun toisen naisen luona. Imartelet niin kovasti." Gabrielle naurahti pehmeästi.

"En minä koskaan voisi", Teddy naurahti osaamatta ottaa sanoja tosissaan. "Minähän jäisin heti kiinni." Eikä hänellä edes ollut mitään mielenkiintoa katsella muiden perään, kun kotona odotti rakas vaimo.

Ei Gabrielle ollut tarkoittanut sitä. Mutta nyt... 
"Niinkö?" Ääneen hiipi haastava sävy.

"Niin", mies vahvisti aistimatta vaaraa, joka tilanteessa piili. "Tiedät, etten osaa valehdella sinulle."

"Niinkö?" Gabrielle nojasi hieman eteenpäin.

"Tietenkin", Teddy naurahti. "Sinä näet minusta läpi vaivattomasti. Mitä järkeä minun olisi edes yrittää valehdella sinulle?"

"Niin." Gabrielle nielaisi. Hän oli ollut kiinni lapsessa tai raskaana viimeiset kaksi vuotta.

Teddy hymyili vaimolleen, ennen kuin keskitti huomionsa poikaan, jonka lautasella oli vielä muutama lusikallinen jäljellä.
"Syödään lautanen tyhjäksi äidin riemuksi, eikö?" Hän lahjoi poikaansa ja hymyili kannustavasti, kun Matthew suostui syömään lusikallisen vihanneksia.

"Kenen kanssa olit maastossa?" Hän inhosi itseään heti kun esitti kysymyksen.

"Valmennettavani Courtneyn", Teddy vastasi hymyn kera. Hän todella tarvitsisi oppitunnin vihjeistä ja tilanteen lukemisesta. Nyt olisi ollut parempi kääntää keskustelu jonnekin muualle eikä mainostaa sitä, miten hän oli ollut naisratsastajan kanssa maastoilemassa.

Niin tarvitsisi. Gabrielle nielaisi ja puri huultaan. Hän nousi ja latasi astiansa tiskikoneeseen. 
"Oletko pojan kanssa jos käyn kävelyllä?"

”Tietenkin”, mies vannoi hymy huulillaan. ”Otatko Keeshan mukaan vai tahdotko mennä kävelylle ihan itse?” Mies kysyi. Keesha oli hänen vastuullaan, joten tietenkin hän ulkoiluttaisi höpsöä huskypentua myöhemmin, jos Gabrielle tahtoisi jaloitella nyt ihan itsekseen. Matthew oli heidän yhteinen vastuunsa kannettavaksi, mutta Keesha oli vain hänen, vaikka Gabrielle olikin ollut kultainen kuluneina kuukausina pennun suhteen.
”Me käymme kylvyssä ja odotamme sinua putipuhtaina iltasatua varten”, Teddy lupasi.

Gabrielle puraisi huultaan. Jos hän ei olisi ollut raskaana, hän olisi lähtenyt Veronicalle ja avannut viinipullon. 
"Menen yksin. Voit vaikka sitten mennä lenkille Natashan kanssa tai jotain." Ja sitten oli hyvä kadota ulos.

Miksi hän tahtoisi lähteä lenkille nuoren kilparatsastajansa kanssa? Se ei käynyt lainkaan järkeen. Teddy pudisti päätään ja keskittyi jatkamaan Matthewn syöttämistä, jotta he koskaan pääsisivät kylpyyn saakka.
"Äiti on vähän hassu tänään, eikö?" Mies mutisi pojalleen, kun lusikoi viimeisiä suullisia vihanneksia lapselle.
Veronicalla oli sen sijaan täydellinen ajoitus kerrankin puhelulleen, kun nainen soitti parhaalle ystävälleen. Hänen täytyisi nähdä Gabrielle piakkoin kertoakseen uutiset kasvokkain, mutta tähän hätään ystävän ääni saisi riittää.
"Hei Elle-pelle Gabrielle, mitä kuuluu?" Veronica sanaili tervehdykseksi puhelimeen leveä hymy huulillaan, kun lojui sohvalla Raisa jaloissaan.

Gabrielle vastasi puhelimeen ja kurtisti kulmiaan. 
"Veronica, nyt ei huvita." Hän totesi suoraan. Ei ollut Elle-pelle olotila nyt.

Se sai Veronican kulmat kurtistumaan. Oli ainoastaan kaksi syytä, miksi Gabrielle voisi olla niin kärttyisellä tuulella: joko nainen oli turhautunut typerään mieheensä, joka oli tehnyt jotain järjettömän typerää, tai jokin oli pielessä raskauden suhteen. Hän tahtoi uskoa ensimmäiseen vaihtoehtoon.
"Mitä Teddy teki?" Hän huokaisi luovuttaneena puhelimeen. "Ehkä se parantaa mieltäsi, kun voit purkaa kaiken minulle."

"On saatanan idiootti ja kuristan hänet kohta." Gabrielle puhisi raivolla eteenpäin pikakävelyllä, saaden oudon katseen ohikulkijalta. 
"Minä kärsin yhden raskauden ja helvetti synnytyksen, imetän, olen kotona, sitten hitto haluan vielä toisen ja kärsin senkin ihan itse ja herra vain maastoilee jonkun perkeleen pikkusieluisen namun kanssa. Arh!"

Kerrankin Veronica oli vain hiljaa ja antoi Gabriellen selittää ensimmäistä lausahdustaan hieman enemmän, ennen kuin hyppäsi mukaan keskusteluun.
"Teddy pettää sinua jonkun kanssa?" Hän kysyi epäusko äänestä läpikuultaen. Hän oli valmis uskomaan monta rumaa asiaa miehestä totena silmääkään räpäyttämättä, mutta tämä tuntui hiukkasen liian paksulta hänenkin nieltäväkseen ihan tästä noin vain. Teddy oli vaikuttanut niin... rakastuneelta, paremman sanan puutteessa, kun hän oli viimeksi nähnyt pariskuntaa yhdessä.

"No en minä tiedä! Saatanan, minä... kuristan sen tiedon irti siitä miehestä." Hän puuskahti nyreänä. 
"Ei hän vain ole aikoihin ratsastanut mutta nyt vähän kevätmaastoilla jonkun pikkulumpun kanssa...."

Veronican kulmat kurtistuivat. Luontainen inho ystävän aviomiestä kohtaan pyrki pintaan ja sai tahtomaan sen vakuuttamista, että Gabrielle oli täysin oikeassa ja Teddyllä oli sivussa nainen jos toinenkin. Mutta toinen ajatus kamppaili sijasta moisen rinnalla. Teddy rakasti vaimoaan. Voisiko mies oikeasti olla kykenevä moiseen?
Voisi. Teddy oli mies. Miehet kykenivät aina pettämään vaimojaan.
"Voi rakas", Veronica huokaisi. "Olen niin pahoillani. Olisin niin toivonut, ettet koskaan joudu kokemaan mitään tällaista." Ihan sama, pettikö mies oikeasti, ajatus satutti Gabriellea siitä huolimatta. Helvetin kelvoton mies.
"Sinä olet niin paljon parempi kuin kaikki tämä."

Gabrielle pysähtyi hieman kauempana ja veti henkeä. Ei pitäisi huhkia näin viimeisen kolmanneksen alussa. Sitä unohti että silloin se alkoi todella tuntua. 
"En vain... Arh! Hän ei edes kieltänyt kun sanoin että voisi lenkittää Keeshan Natashan kanssa ja... kuvittelin ettei hän ole sellainen."

"Voi Gabrielle, olen niin pahoillani", Veronica ilmaisi myötätuntonsa huokaisten. Kuka tahansa mies olisi tajunnut kieltää moisen, eikö? Hän pohti hieman Artemista. Ehdottomasti. Kuka tahansa mies olisi tajunnut sanoa ei.
"Olisitpa täällä, niin antaisin sinulle kunnon halin", Veronica huokaisi ja houkutteli Raisan siinä sivussa kainaloonsa. Se oli parempi kuin ei mitään, vaikka kaikista mieluiten hän olisi halannut ystäväänsä.

"Nyljen sen limakasan kun pääsen kotiin. Minä... näytänkö niin vanhalta?" Se iski tajuntaan. Hän alkoi olla yli kolmekymmentä. 
"Rupsahdinko Matthewin jälkeen?"

"Et", Veronica vakuutti päätään pudistaen, vaikka ystävä ei voinutkaan moista nähdä. "Sinä näytät edelleen yhtä hyvältä kuin aina ennenkin, älä huoli." Sen vakuuttaminen oli helppoa, mutta uskominen ei niinkään.

"Tai nyt?" Se sai naisen kääntymään kotia kohti tuttua tietä. Hän halusi selvittämään miehensä mielipiteen. 
"Voisiko hän muka..." Alkoi oksettaa. Oliko se syy miksi opiskelijat olivat pitäneet miehestä yliopistolla?

Parempi ystävä olisi varmasti vakuuttanut, ettei Gabriellella ollut syytä huoleen. Että Teddy oli luotettava mies, joka asettaisi vaimonsa ja perheensä aina ensimmäiseksi, mutta hän ei ollut se ystävä. Ei, kun hänen ensimmäinen reaktionsa oli syyttää miestä pettämisestä.
"Toivon puolestasi, että olet väärässä", Veronica vakuutti, "niin kovin väärässä. Kukaan ei ansaitse joutua petetyksi."

Gabrielle nielaisi. Hän ei olisi saanut ajatella niin pitkälle, ei tosiaan. 
"Mitä teen väärin?"

"Et mitään", Veronica vakuutti nopeasti. "Sinä olet täydellinen vaimo ja äiti. Mitä ikinä hän tekee tai jättää tekemättä, se ei ole sinun syytäsi." Sen jos minkä hän oli ex-aviomieheltään oppinut. Ihan sama, miten paljon hän antaisi itsestään, jos mies katselisi muualle.

"Jos hän... käy vieraissa, en minä..  lapset." Ei olisi niin helppoa vain erota. Kotiovella hän kaivoi avaimia esiin. 
"Heippa V." Puhelu kiinni ja ovi auki. 
"Theodore Morland!"

"Sinä tiedät, mitä tehdä", Veronica valoi uskoa ystäväänsä. Hänellä oli loputon usko, mitä tuli Gabrielleen. Joskus hän uskoi ystäväänsä enemmän kuin avomieheensä, mutta Artemiksen ei tarvitsisi koskaan kuulla sitä.
"Soita minulle, jos tarvitset juttuseuraa", nainen vielä vannoitti ennen kuin katkaisi puhelun päätään pudistaen.
"Niin, rakas?" Mies vastasi laitettuaan Matthewn kylvyn päätteeksi petiin. Poika oli nukahtanut hetkessä, selkeästi päivän väsyttämänä, eikä keittiöstä palaava mies tiennyt miksi häntä kutsuttiin koko nimellä tällä kertaa.

Gabrielle veti takkia päältään ja katsoi miestään pitkään. Ruskeat silmät iskivät kipinää. 
"Mitähän sinä teit siellä maastossa?"

"Ratsastin Minxin?" Teddy vastasi hämillään. Mitä muuta hän maastossa muka tekisi? Harvassa olivat ne kerrat, kun hän nousi hyvillä mielin satulaan. Tietenkin niistä hetkistä piti nauttia.
"Kävimme Courtneyn kanssa nummilla. Nelistimme lyhyen pätkän, mutta muuten lähinnä ravasimme ja nautimme puhkeavasta keväästä. Nummet ovat niin kauniit juuri nyt."

"Ihan muuten vain yhtäkkiä halusit hevosen selkään?" Gabrielle oli päästänyt väsyneen mielensä aivan liian kauas. 
"Etkä vaikka toivonut että joskus voisit koettaa vähän jotain muuta? Tai ehkä koittanut jo?"

Teddy kurtisti kulmiaan. Koittanut jotakin muuta? Hän oli käynyt maastossa tammallaan, joka oli kaivannut liikutusta ja ollut hänen ratsastettavissaan juuri sillä hetkellä.
"Kävin vain maastossa Minxillä, kun tamma kaipasi liikutusta, siinä kaikki", hän vastasi harteitaan kohauttaen. "En tahtonut mennä yksin, siltä varalta että matkan varrelle sattuisi tänään hevosia syöviä postilaatikoita tai jotakin."

"Niin. Niin. Toki. Mitäpä  siinä. Kaipaasitko sinä itse kenties sittenkin pikaista hölkkää piilossa muilta?"

"Rakas, mistä tässä on kyse?" Teddy kysyi hämmentyneenä. Gabriellen kysymykset eivät tuntuneet sopivan yhteen hänen päiväohjelmansa kanssa sitten lainkaan.
"Kävin Minxillä maastossa, koska se helpotti Natashan - Kashnikovin - päivää. Siinä kaikki. Courtney - Smith - lähti seurakseni vain, koska hänellä oli vapaata aikaa", mies räpäytti silmiään. Tuntui hassulta täydentää ratsastajien sukunimet keskusteluun, kun monet ratsastajista olivat ihmisiä, jotka Gabrielle oli tavannut vähintäänkin ohimennen tuodessaan hänelle lounasta.

"... Sinä et tosiaan tajua? Sitäkö sinä teet? Tallilla viihdytät itseäsi niillä pikkunamuilla ja sitten tulet kotiin leikkimään viatonta? Argh!" Gabrielle kääntyi ja lähti kohti yläkertaa tuohtuneena.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2906
Join date : 18.04.2014
Ikä : 24

ViestiAihe: Vs: [P] You're the glitter in the darkness of my world   La Toukokuu 05, 2018 8:50 pm

"Viihdytän itseäni millä?" Teddy kysyi pöyristyneenä ja seurasi naista portaikkoon. "Rakas, minä rakastan sinua. En todellakaan edes unelmoi muista. Sinä olet kaikkeni."

"Niinhän sinä sanot!" Ei hän edes tiennyt mitä oikeastaan tekisi ylhäällä. Ei hän voinut mennä minnekään tai tehdä mitään.

"Mitä muuta voin tehdä kuin sanoa?" Mies kysyi päätään pudistaen. Miten hän voisi vakuuttaa lojaaliuttaan naiselle, jos sanat eivät olleet tarpeeksi? Tai teot tähän mennessä?
"Rakastan sinua."

"Mutta vain yllättäen... antaa olla!" Hän lysähti lopulta istumaan sängylle. Selkäkivut veivät yöunet ja äksy taapero verotti päiväunia. Väsytti ja särki. Kuka hitto tämän idean oli saanut? 
Hän.

Teddy tuijotti hetken vaimoaan osaamatta päätellä, mikä olisi paras toimintatapa. Mitä hän voisi sanoa tai tehdä rauhoitellakseen turhasta pillastunutta Gabriellea?
"Rakas", hän vetosi istuen naisen vierelle, "kävin maastossa, koska Natasha ei ehtinyt ja Minx kaipasi liikutusta. Siinä se. En ikinä, ikinä, lähtisi maastoon minkään muun syyn tähden. Sinä, Matthew ja pieni prinsessamme ovat kaikkeni", hän vakuutti kurottaen naisen vatsan puoleen.

Mieli teki läpsäistä käsi pois ja sihahtaa että et koske lapseemme kun ties missä sekin on ollut. 
Itkuun purskahtaminen vain oli paljon helpompaa kuin sähistä miehelle.

Teddy katsoi hetken vaimoaan, ennenkö polvistui sängyn vierelle naisen eteen ja kohotti kätensä Gabriellen leualle voidakseen ohjata naisen katseen omiin silmiinsä.
"Gabrielle, sinä olet vaimoni. Olet poikani äiti, kannat tytärtäni sisällä. Sinä olet tärkein ihminen maailmassani."

Gabrielle pyöräytti silmänsä kaikkialle muualle paitsi katsomaan mieheensä. Saattoi olla että nyt hävetti - ja hän tappaisi Veronican vielä - oma ajatusketju. 
"Olet idiootti."

"Mutta olen sinun idioottisi", Teddy täydensi sipaisten peukalollaan naisen poskea. "Ei tarvitse itkeä. Kaikki on ihan hyvin."

"Sinä olet iham hiton idiootti." Gabrielle niiskaisi ja pudisteli päätään. 
"Olet niin lahjakkaan typerä."

"Tiedän", mies nyökkäsi pienesti ja korjasi hieman asentoaan lattialla, kun polvet protestoivat kovaa kosketusta. "Sitä varten minulla on sinut."

"Sinä et vain tosiaan tajua milloin sanot liikaa." Hän pyyhki kasvojaan ja pudisteli päätään.

"En niin", Teddy myönsi auliisti. Ei todellakaan tiennyt, mutta sydämeen sattui nähdä Gabrielle kyynelehtimässä hänen takiaan. Hän ei koskaan tahtonut satuttaa vaimoaan, mutta hän tajusi usein liian myöhään sanoneensa jotakin väärää - tai ei tajunnut lainkaan, vähän päivästä ja tilanteesta riippuen.
"Rakastat minua silti, etkö?"

Hän katsoi miestä ja puri huultaan. Tyhmä, hölmö, äärettömän rakas aviomies. 
"En kai minä vollottaisi näin jos en rakastaisi sinua, hölmö."

"Olisi parempi, jos et siltikään vollottaisi", Teddy huomioi pehmeän hymyn kera ja kohotti toisenkin kätensä reunustamaan Gabriellen kasvoja. "En koskaan haluaisi olla syy kyyneliisi."

Hän vilkaisi miestä terävästi, mutta ilme pehmeni sen hymyn edessä. 
"Anteeksi. Väsyttää, en saisi purkaa sitä syyttämällä sinua."

"Mitä jos menet nukkumaan ja nukut koko yön ihan aamuun asti? Minä herään jos Matthew kaipaa jotakin." Vaikka onneksi poika oli jo oppinut nukkumaan koko yön läpikin, ainakin silloin, kun mitään yllättävää ei tapahtunut. Hän nousisi aamuvarhaisella viihdyttämään auringon kanssa heräävää lasta, niin että Gabrielle saisi nukkua pitkään.

Se sai naisen hymyilemään hieman. 
"Kuopuksesi tässä on isompi ongelma. Hänen ansiostaan selkää sattuu."

"Voi ei", Teddy huokaisi päätään pienesti pudistaen. "Tahdotko kuumavesipullon selällesi? Tai kenties kylmää?"

"Kuuma?" Hän epäili että se auttaisi enemmän. 
"Ja voi olla että minä myös vähän väsymyksen takia suurentelen asioita."

"Käyn keittämässä vettä. Vai tahtoisitko mieluummin kauratyynyn?" Mies vastasi hymyn kera. "Saat sinä suurennella. Kunhan vain annat minulle mahdollisuuden selittää."

"kauratyyny." Sen kanssa ei tarvinnut pelätä että se popsahtaisi auki. 
"En saisi. Tiedän ettet sinä ole sellainen."

"Selvä, minä menen lämmittämään sen. Asetu mukavasti sillä aikaa", mies vastasi, nousi kankeasti jaloilleen ja kumartui painamaan suukon naisen päälaelle.
"Ja minä tiedän, että sinä tiedät."

Gabrielle siirtyi paremmin istumaan sängylle. Miesparka. Ehkä elämä asettuisi tämän jälkeen, kun hän ei enää kiukkuaisi typeristä asioista raskaana. Sitten hän tekisi niin koska oli väsynyt kahden pienen lapsen kanssa. 
Katsellaan siis kahdenkymmenen vuoden kuluttua.

Mutta se olisi kaksikymmentä vuotta yhteistä perhe-elämää, joten väliäkö sillä. Teddy suunnisti reippain askelin alakertaan ja lykkäsi kauratyynyn mikroon pariksi minuutiksi lämpenemään. Keesha heräsi sillä välin ja tassutteli lelu suussaan hänen luokseen. Selkeästi koiranpennun kanssa pitäisi seuraavaksi leikkiä, tai he saisivat kuunnella jälleen koiran ulinaa.
"Käyn viemässä tämän äidille, ja sen jälkeen juoksutan sinut väsyksiin", mies lupasi koiralle, joka urahti ja liimautui hänen jalkaansa kiinni kuin varmistaakseen, ettei Teddy ollut katoamassa yhtään mihinkään. Hän nappasi lämpimän kauratyynyn mukaansa ja suunnisti makuuhuoneeseen.
"Pieni nelijalkainen kakaramme päätti, että nyt on leikkiaika. Käyn sen kanssa lenkillä. Koeta tehdä olosi sillä aikaa mukavaksi, okei?" Hän totesi ojentaen kauratyynyn naiselle. Teddy kumartui painamaan suukon Gabriellen poskelle. "Palaan niin pian kuin tämä luupää vain väsähtää."

Teddyn sanat saivat Gabriellen naurahtamaan tuon palattua. Vai sellaista Keesha päätti. 
"Käy sinä. Anteeksi Keesha kun äiti ei jaksa enää lenkkeillä kunnolla." Ja se vain pahenisi kun tulisi kesä - toivottavasti ei kovin kuuma sellainen. 

Keeshalla oli kovin paljon luonnetta, joka yleensä tuli ilmi juuri silloin kun koira ei saanut tahtoaan läpi. Oli siis paljon helpompaa viedä koiranpentu nyt riehumaan pihalle kuin odottaa, että pentu alkaisi urnuttaa ja ulista niin, että Matthewkin heräisi.
"Lenkkeilet ihan tarpeeksi. Ei ole sinun syytäsi, että jollakulla on loputtomat patterit", Teddy naurahti, suukotti vaimoaan vielä toistamiseen ja lähti sen jälkeen vauhdilla alakertaan ja ulos, jotta koiranpentu saisi kaipaamansa liikunnan.

Kauratyyny selän alle, kirja ja mahdollisimman hyvä asento. Se auttoi ainakin riittävästi, yhdessä sen lupauksen kanssa että hän saisi nukkua seuraavan yön ilman herätyksiä. ketä hän silti huijasi, hän heräsi kuitenkin jos Matthew päätti heittäytyä äänekkääksi. Ei poika edes herännyt enää usein öisin, mutta joskus.

Keeshalla oli loputtoman tuntuisesti virtaa, eikä koiranpentu tosiaankaan uskonut Teddyn toiveita väsähtää nopeasti. Hän heitteli palloa hiljaisessa puistossa koiranpennulle ikuisuudelta tuntuneen ajan, ennen kuin Keesha lopulta heittäytyi maahan makaamaan pallo etutassun alla ja kieli suupielestä roikkuen.
"Mahtavaa, sitten kotiin", mies totesi ääneen kun naksautti remmin takaisin pennun pantaan ja lähti katuja pitkin takaisin kotia kohden. Keesha onnistui keräämään vielä kierroksia ohiajavasta pizzalähetistä ja poukkoili hetken remmissä virtaa täynnä, mutta miehen suureksi helpotukseksi pentu suunnisti vesikipon kautta pedilleen nukkumaan heti, kun he sisälle pääsivät.
"Tiedätkö, minusta tuntuu että Keesha on tarpeeksi iso pärjäämään päivän tallilla", mies totesi hiljaisella äänellä palattuaan makuuhuoneeseen. "Sillä on virtaa kuin kaistapäisellä."

Gabrielle laski kirjan vatsansa päälle ja kohotti kulmiaan. 
"Niinkö? Selviääkö se siellä tappamatta ketään tai itseään?"

"Selviää, kun pidän sen remmissä ja rinnallani", Teddy vakuutti naurahtaen. "Täytyy sen oppia toimimaan talliympäristössäkin, joten nyt on oikein hyvä hetki aloittaa. En päästä sitä Minxin syötäväksi. Se on aivan liian suloinen moista kohtaloa varten."

"Selvä. Pidä hyvänäsi." Gabrielle naurahti. Keesha oli ihana, mutta jestas että rauhallinen päivä kuulosti ihanalta.

Teddy oli hieman epäillyt, ettei naisen väsymys johtunut suinkaan vaan hyväntuulisesta esikoispojasta ja kipeästä selästä. Keesha oli melkoinen energiapakkaus, joka äityi aivan liian kovaääniseksi kun ei saanut tahtomaansa - eli leikkiseuraa tai huomiota.
"Siitä tulee vielä tallin tähti huomenna, kun kaikki tahtovat tulla ihastelemaan."

"Se on totta. Et pääse ihmisistä ikinä eroon." Hän naurahti, ähertäen itsensä miehen kainaloon kun tuo siinä sopivasti oli. 
"Enkä minäkään pistä rauhaa pahakseni. Jos täällä nyt voi olla rauhallista."

"Minulla on onneksi aina ässä hihassa - Minx. Kukaan ei tahdo tulla sen lähelle vapaaehtoisesti", Teddy naurahti. No, ehkä se oli hieman liioittelua, mutta kiukkuinen tamma ei tosiaankaan herättänyt ohikulkijoissa ihastusta. Keesha olisi varmasti aivan toinen tarina.
"Ainakin hiukan rauhallisempaa kuin yleensä. Ehkä se on edelleen ihan kammottava sekamelska, mutta sentään et joudu juoksemaan kuin yhden tihulaisen perässä", mies hymyili painaen suukon vaimonsa otsalle ja korjasi lämmintä kauratyynyä paremmin vasten Gabriellen selkää.

"Minx on kieltämättä hyvä siihen." Gabrielle myönsi huuli kevyesti mutrulla. Tamma osasi olla kammottavan pahantuulinen. 
"Niinpä. Vain yhden." 

Minx oli loistava karkottamaan ei-haluttua keskusteluseuraa. Hänen ei tarvinnut kuin viitata tammaan puheissaan, ja monikin hermoille käyvistä valmennettavista liukenivat tiehensä.
"Vielä. Kohta meillä on kaksi pientä tihulaista ja Keesha, mutta onneksi tyttäremme ei sentään kävele ensimmäisiin kuukausiin. Helpompi pysyä perässä."

"... Sitten kun kävelee, minä ostan lapsille valjaat, oli se miten moraalisesti väärin tahansa." Hän ei luoja soikoon repeäisi joka suuntaan. Ei tosiaan. 

"Ei siinä ole mitään väärää. Paitsi ehkä sitten siitä tulee hieman kyseenalaista, jos lapsilla on valjaat ja Keesha kulkee rinnallasi vapaana", Teddy naurahti ajatuksellekin. Siinäpä vasta näky!

"Mitä, yritätk sanoa että se lähettäisi väärää viestiä?" Nainen naurahti ja painoi suukon teddyn poskelle. 
"Olet rakas. Ja muistuta että nyljen Veronican huomenna." Ystävän piti vakuuttaa että mies ei tekisi sellaista. Ei heittää lisää vettä myllyyn.

"Kenties hieman arvelluttavaa viestiä kasvatusmetodeistamme", Teddy myönsi naurahtaen. Hän hymyili suukon myötä ja kohotti kätensä sipaisemaan naisen kylkeä.
"Sinä myös. Minä muistutan." Tai sitten ei, niin ystävykset voisivat välttyä turhalta sanaharkalta.

Oi, eivät he välttyisi, koska Veronica ottaisi asian puheeksi kuitenkin. 
"Mmmh. Olet ihana."

Mutta ainakaan häntä ei voisi kukaan silloin tuupata bussin alle, ei kun siis...
"Sanot sinä", Teddy hymähti lämmöllä. "Onko selkäsi yhtään parempi nyt?"

"On. Kiitos kulta." Hän painoi uuden suukon miehen poskelle hymyillen. 
"Olet niin rakas. Ja ihana. Anteeksi."

"Hyvä", mies vastasi lempeästi. "Jos selkääsi alkaa särkeä yön aikana, herätä minut. Käyn lämmittämässä tyynyn uudestaan tai tuon sinulle kylmää tai mitä ikinä tahdotkaan." Gabriellen ei tarvitsisi poistua vuoteesta turhan tähden lainkaan. Nainen saisi nukkua edes yhden yön niin katkotta kuin vain mahdollista.
"Saat anteeksi. Unohdetaan koko juttu", Teddy totesi sipaisten sormellaan naisen poskea. "Rakastan sinua."

Hän vain naurahti pehmeästi ja nippaisi miehen nenää hellästi. 
"Olet mahdoton. Rakastan sinua."

"Olen sinun mahdoton idioottisi", mies täydensi hiljaisen naurahduksen kera. "Nuku hyvin, kultarakas."

"Mmm. Sinäkin." Mieli olisi tehnyt sanoa että teddy taas leperteli paljon, mutta ehkä se oli vain hyvästä.

Tietenkin se oli vain hyvästä. Mitä muutakaan se olisi voinut olla? Gabrielle ansaitsi kuulla kehuja niin usein kuin vain mahdollista. Hän asettui hieman mukavammin parisängyllä ja kietoi kätensä pehmeästi naisen selän ympärille. Gabrielleparka. Juosta nyt aktiivisen taaperon ja tuholaiseksi yltyneen koiranpennun perässä päivästä toiseen, kun vatsakin kasvoi kasvamistaan. Hänen pitäisi tehdä parhaansa, ettei Gabriellella olisi niin paljoa tehtävää. Taata enemmän aikaa, jolloin nainen voisi vain olla itsekseen ja tehdä mitä ikinä tahtoi ilman taaperoa vaatimassa huomiotaan.

Se oli tainnut olla naisen ihan oma valinta, hän oli halunnut toisen lapsen. Ja kun lapsilla olisi pieni ikäero, pikkulapsielämä ei kestäisi ikuisuutta, vaikka se nyt olisi raskasta. Siitä hän yritti ainakin vakuuttaa itseään.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2906
Join date : 18.04.2014
Ikä : 24

ViestiAihe: Vs: [P] You're the glitter in the darkness of my world   La Toukokuu 05, 2018 8:51 pm

Lauantai 5. toukokuuta 2018 - seuraava päivä

Matthew ei herännyt yön aikana, mutta sen sijaan poika päätti ennen kuutta, että aamu oli saapunut, päivä alkanut ja jokaisella siis syytä nousta ylös. Teddy oli kömpinyt jalkeille silmät ristissä ja hakenut pojan alakertaan leikkimään kanssaan, jotta Gabrielle voisi jatkaa uniaan. Nainen oli sen ansainnut, ja hänkin tunsi unihiekan karisevan silmistään, kun hetken leikki lapsen kanssa. Matthew oli niin perin hyväntuulinen lapsi, ettei hän voinut muutakaan. Keeshakin kömpi venytellen näkyviin ja yhtyi leikkiin Matthewn kanssa. Koiranpennulla ja taaperolla oli jonkinsortin hippa käynnissä, kun Teddy uskaltautui keittämään itselleen kupillisen kahvia. Keesha kävi tökkimässä Matthewta kuonollaan ja sen jälkeen loikki karkuun, kun Matthew kampesi itsensä jaloilleen ja säntäsi perään.
"Te olette kyllä hölmöjä", Teddy kertoi kaksikolle, kun Keesha päätyi ryömimään ruokapöydän alle ja Matthew seurasi perästä, vaikka se tarkoitti, että molempien täytyi olla kovin varovaisia, etteivät törmäisi puisiin tuolin- tai pöydänjalkoihin. No, ainakin kaksikko piti toisensa kovin kiireisinä erinäisten leikkien muodossa, eikä hänen tarvinnut puuttua kuin muutamaan otteeseen menoon valvoessaan sitä sivummalta. Matthewkin olisi tahtonut käydä juomassa vettä Keeshan kupista, mutta lopulta nokkamukikin kelpasi. Hetki siitä piti tosin vääntää kättä.

Gabrielle nukkui onnellisesti yhdeksään. Se tuntui luksukselta ja olo uudesti syntyneeltä. Käytyään suihkussa hän asteli alakertaan, kietoen aamutakkia päällensä.
"Hei murut."

"Sanokaa hei äidille", mies kannusti poikaansa ja kaiketi koiraansakin, kun kaksikko rymysi jälleen pöydän alla. "Selkeästi tuo on nyt paras leikkipaikka tänä aamuna. Saitko nukutuksi?" Teddy kysyi kääntyen painamaan suukon vaimonsa poskelle.

Gabrielle vilkaisi pöydän alleen ja pudisteli päätään. Ei hyvä luoja. 
"Sain, heräsin ja kävin vielä suihkussakin. Olo on kuin uudesti syntyneellä."

"Se on ilo kuulla", mies vastasi vilkaisten kelloaan. Hänen pitäisi pian valmistautua tallipäivää varten, mutta kiire ei sentään hengittänyt vielä niskaan.
"Jos pojallasi on mustelmia jaloissa tai käsivarsissa päivän päätteeksi, tuo on selitys", hän hymähti irvistäen, kun yksi tuoleista liikkui jälleen. Toivottavasti törmääjä oli koiranpentu eikä Matthew, tai sitten taapero oli tajunnut työntää tuolia pois tieltään kädellään. "Harkitsin kypärän pukemista."

Se sai naisen vain naurahtamaan. Hän taputti miehen olkaa tuon irvistäessä. 
"Teddy, ei häntä satu. Kun sattuu, tiedät kyllä."

"Niin epäilinkin", mies huokaisi. Ei Matthew ollut lasista tehty. Poika kestäisi kyllä muutaman kolhun rymeltäessään pöydän alla koiranpennun perässä. Se, miksei samaa hippaa tai painia tai mitä ikinä se olikaan, mitä kaksikko harrasti, voinut käydä olohuoneen paksulla matolla, oli suuri mysteeri miehelle.
"Toivottavasti nuo pösilöt eivät saa tytärtämmekin ryömimään perässään ties minne."

Koska siellä se ei olisi ollut tavallaan kiellettyä. 
"Saavat. Hölmö, mitä kuvittelet?" Gabrielle nojautui naksauttamaan vedenkeittimen päälle. Pian saisi taas kahvia.

"Että tyttäremme voisi osoittaa järkeä, joka koiranpennulta ja pojaltamme puuttuu?" Teddy ehdotti naurua äänessään. Hän joi nopeasti kuppinsa tyhjäksi. Turha kiusata Gabriellea sillä, että hänellä oli kahvia ja naisella ei.

Hän pudisteli päätään ja laittoi teepussin kuppiinsa. Vihreää ja kofeiinitonta. Joku voisi sanoa neuroottiseksi, mutta senkus. 
"Tuskinpa vain. En pidättelisi hengitystäni."

"Niinpä kai", Teddy huokaisi, säpsähti kun yksi tuoleista liikkui jälleen ja pyöräytti silmiään. Voi pyhä sylvi sentään! Hän olisi tullut hulluksi, jos olisi ollut kotona suurimman osan päivästä. Käärinyt Matthewn kuplamuoviin ja passivoinut iPadin ääreen.
"Voisin yrittää tulla tallilta tänään ajoissa kotiin. Voisin katsoa näiden kauhukakaroiden perään koko illan, niin saisit vähän omaa aikaa. Etkä muuten käytä sitä pyykkien lajitteluun tai ikkunoiden pesemiseen. Miltä se kuulostaisi?"

Gabrielle ei reagoinut asiaan vielä. Antoi vain olla, kyllä matthew ilmaisisi kun sattui ja kaipaisi äitiä puhaltamaan kipeään kohtaan. 
"Hyvä on. En käytä."

"Siinä tapauksessa kiirehdin tallilta kotiin heti valmennukseni päätteeksi", mies lupasi. Kenties sen verran kiertotien kautta, että voisi tuoda kukkia vaimolleen.
"Mutta nyt minun pitää alkaa suunnistaa suihkua kohden, jos haluan koskaan olla paikalla ajoissa."

Gabrielle suukotti miehen poskea hellästi ja läpsäisi takamukselle hellästi. 
"Menes sitten ettet myöhästy."

"En myöhästy", hän lupasi nauraen ja suunnisti suihkuun. Hän oli tottunut käymään suihkussa nopeasti, joten hyvin hän edelleen ehtisi. Kun vähän yrittäisi. Hän vaihtoi tallille sopivampaan vaatekertaan ja kuivasi hiuksensa pyyhkeeseen, ennenkö kiiruhti alakertaan sukkia jalkaan kiskoen.
"Keesha, alas tulla sitten!" Hän kutsui koiranpentua, joka ilmestyi Matthewn lelu suussaan. "Ei ole sinun lelusi tuo palikka", mies huomautti, vaati pentua pudottamaan aarteensa ja naksautti sitten remmin kiinni.
"Mukavaa päivää teille kahdelle, rakas", hän toivotti Gabriellelle ja suukotti vielä pikaisesti hyvästit naiselle. Työpäivä ei olisi onneksi kovinkaan pitkä, kun hänen ei tarvitsisi muuta tehdä kuin vetää pari valmennusta.

Gabrielle kaappasi ,atthewin syliinsä kun Teddy teki lähtöä ja nojautui painamaan suukon miehen huulille. Ällöttävää perheidylliä, joku sanoisi. 
"Heippa rakas."

Siinä ei ollut yhtään mitään ällöttävää, että he olivat onnellisesti naimisissa.
"Älä juoksuta äitiäsi liikoja", Teddy vannotti pientä poikaa ja pörrötti tummia hiuksia, mikä sai Matthewn kikattamaan jälleen kerran. Poikaa oli aivan liian helppo naurattaa silloin, kun lapsi oli hyvällä tuulella.
"Nähdään pian", hän toivotti astuessaan ulos ovesta koiranpentu kannoillaan. Keeshan mielestä tämä oli tietenkin suuri seikkailu, kun pentu pääsi autoon.

"Nähdään." Gabrielle huikkasi miehelleen ja Matthew heilutti käsiään innostuneena. 

Veronica oli päättänyt piristää lauantaitaan ajamalla Durhamiin tervehtimään ystäväänsä ja kummipoikaansa. Artemis oli töissä, joten mitäpä muutakaan hän tekisi kuin tulisi katsomaan muita rakkaita ihmisiä elämässään. Teddykin oli selvästi jossakin, kun hän saattoi ajaa punaisen urheiluautonsa parkkiin talon pihatielle kadunvarteen jättämisen sijaan. Hän soitti ovikelloa hymy huulillaan, vaikka edellisiltainen puhelu vaivasikin mieltä. No, sitä parempi tulla katsomaan, missä voimissa ystävä oli.
"Hei", hän tervehti heilauttaen kädessään kukkakimppua, jonka oli poiminut matkaansa hetken mielijohteesta. Olihan se mukavampi tulla kylään, kun toi jotain mukanaan.

Gabrielle oli saanut pukeuduttua ja pukenut pojankin muuhun kuin pyjamaansa. Matthew leikki rauhassa palikoillaan kun tuon äiti asteli avaamaan oven. 
"... Veronica."

"Ilmielävänä", nainen vastasi. Hieman enemmänkin kuin vain elävänä, mutta väliäkö sillä. Ainakin ennen kuin hän tietäisi, millä tuulella Gabrielle oli. "Mitä kuuluu? Ja missä lempikummipoikani on?"

Gabrielle päästi tuon sisälle ja siristi silmiään. 
"Olohuoneessa. Ihanaa että ymmärsit tuoda kukkia, voin hutkia sinut niillä."

"Miksi sinä minua olisit niillä hutkimassa?" Veronica kysyi vetäen kimppua kauemmas naisesta siniset silmät siristyen. "En anna niitä sinulle, jos aiot käyttää niitä vain huitomiseeni."

"Sinä olet ystäväni. paras ja vanhin ystäväni." Gabrielle totesi ääni kireänä. 
"Sinun pitäisi tukea minua. Ei syöttää minulle kauhuskenaarioita. "

Veronican kulmat painuivat kurttuun. Ja mitähän kauhuskenaarioita hän oli tällä kertaa syöttänyt? Gabriellehan se oli valittanut hänelle miehestään. Hän oli vain leikkinyt mukana, tai jotakin.
"Joten minun pitäisi vain sanoa, että sulje silmäsi, kaikki on ihan okei?"

"Ei." Gabrielle sihahti. 
"Mutta voisit puhua edes vähän järkeä, etkä ensimmäisenä suurinpiirtein kannustaa jättämään."

”En koskaan sanonut, että sinun pitäisi jättää yhtään ketään”, Veronica huomautti siirtyen olohuoneen puolelle. Hyväntuulinen kummipoika estäisi varmasti Gabriellea huutamasta niin että talo raikuisi.
”Sanoin vain, että tuen sinua mitä ikinä teetkään.”

"Sinä... Se on sama asia!" Nainen sihahti ja mulkaisi ystäväänsä. 
"Tuon sanominen on aivan sama kuin sanoisit että... Niin."

”Selvä, olisin voinut muotoilla sen paremmin. Joko voin nyt antaa nämä kukat sinulle, vai vieläkö saan niistä takaraivolleni? Ne ovat aivan liian kauniit kukat moiseen tuhlattavaksi”, hän puhahti.

"... Et. Vain koska ne ovat kauniita. Minä tiedän ettet pidä..." Gabrielle ei viitsinyt sanoa kaikkea ääneen kun ei tiennyt mitä Matthew saattaisi toistaa isänsä kuullen. 
"Mutta sinä et voi puhua asiasta noin kevytkenkäisesti, vaikka avrmasti mielelläsi hoitaisit paperit."

Se oli riittävä lupaus hänelle, joten Veronica ojensi keväisen kukkakimpun naiselle ja poimi leikkivän pojan syliinsä nyt, kun kädet olivat vapaana.
”Ei siinä ole mitään kevytkenkäistä”, hän pyöräytti silmiään. ”Mitä tahansa teetkään, minä autan parhaani mukaan. Mutta vissiin nyt oli kyseessä väärä hälytys, kun huudat minulle etkä hänelle?”

"Gabrielle asteli keittiöön laittaakseen kukat maljakkoon. 
"Olihan! Jessus, meillä on pian kaksi yhteistä -" hän nyökkäsi poikaa kohti. 
"Ja sinä puhut siitä kuin se olisi... Veronica!"

Veronica pyöräytti silmiään uudemman kerran ja korjasi Matthewn asentoa hänen sylissään. Poika jutteli iloisesti, tosin suurin osa lapsen sanoista oli siansaksaa. Oli se silti selvästi puheeksi tunnistettavissa.
”Mitä? Jos tahtoisit apua papereiden kanssa, tietenkin auttaisin. Ihan niin kuin etsisin parhaan juttuseuran, jos mieluummin tahtoisit sitä.”

"Sinä!" Gabrielle laski maljakon kiukkuisen kopsahduksen kerä ruokapöydälle. 
"Et voi olla... Veronica!" Matthew heilui kummitätinsä sylissä. 
"Veloia!"
"... Mahtavaa, huudan nimeäsi niin paljon että lapseni sanoo sen ennen kuin osaa sanoa äiti. Mutta, huomaatko? Se että minulla on ihana poika ja tämä kaikki, on osittain Teddyn ansiota. Jos en olisi tavannut häntä uudelleen, minulla tuskin olisi lasta, sinulla kummipoikaa, asuisin Lontoossa ja olisin onneton. Niin."

Matthewn yritys hänen nimestään sai naisen hymyilemään leveästi. Aivan riittävän lähellä, se laskettaisiin. Matthew osasi sanoa hänen nimenä.
"Se on hyvä nimi sanottavaksi", Veronica huomautti pienen hymyn kera ja näytti kieltään lapselle, kun Matthew häntä katseli. Poika nauroi ilahtuneena moiselle ja taputti pieniä käsiään yhteen niin, että palikka putosi otteesta olohuoneen matolle.
"Olen onnellinen siitä, että sinä olet onnellinen. Haluan sen pysyvänkin niin", Veronica vilkaisi ystävää kulmat kurtistuen. Ei hän ikinä toivonut epäonnea ystävälle, vaikkei tuon miehestä varsinaisesti pitänytkään.

"Niin. Joten voisitko, voisitko antaa minun olla onnellinen ja salaa olla toivomatta että Teddyä ei olisi? Hän on hölmö mies, joka puhuu kunnes on jalka suussaan, tajuamattaan sitä edes itse. Minä olen  raskaana, väsynyt ja hermostun helposti. Huono yhdistelmä."

Se kuulosti kieltämättä osuvalta kuvaukselta miehestä, josta hän ei pitänyt. Mies puhui aivan liikaa ja aivan liian vähän asiaa.
"Ole onnellinen", nainen totesi päätään huvittuneesti pudistaen ja laski Matthewn lattialle, kun poika alkoi kurkotella palikoidensa perään. "Minne olet hukannut sen tuholaisen?" Vasta nyt hän tajusi edes ihmetellä sitä, ettei huskypentu ollut ollut ulisemassa ovella heti kellon soitua.

Gabrielle mulkaisi Veronicaa. 
"Ole aasi." Hän totesi nyreänä.
"Tallilla. Kuulemma riittävän iso tyttö viettämään päivät siellä."

"Sinulla on siis selkeästi ihmistyyppi, jota keräät ympärillesi", Veronica virnisti. Siinähän nimitteli häntä aasiksi. Hän oli aivan liian onnellinen välittääkseen moisesta.
"Katsotaan vain onko miehesi samaa mieltä illalla, kun on joutunut katsomaan Keeshan perään koko päivän."

 "Saa luvan olla, minä nautin tästä rauhasta jonka sen energiapommin katoaminen aiheuttaa." Gabrielle hymähti. 
"... Mitä sinä olet syönyt kun olet noin onnellinen?"

Rauhasta? Gabriellen arki ei näyttänyt kovinkaan rauhalliselta ilman koiranpentuakaan, kun Matthew leikki innoissaan palikoillaan ja täydensi keskustelun väliin jääviä rakoja siansaksallaan.
"Pieniä sinisiä pillereitä tietenkin", Veronica vastasi kuivasti. Mitäpä muutakaan? "Eikö vai pitäisi ottaa vastaan hymynaamapillereitä ventovierailta? Kuinka kummallista."

"Ilmeisesti pitäisi, jos se tekee sinusta noin iloisen. kai annoit Artemiksellekin?" Hän laittoi teeveden kiehumaan samalla ja otti kaapista syötävää teen kanssa.

"En. Emme ole naimisissa, mikä on minun on vain minun", Veronica veisteli virnistäen. Niinpä niin. Ehkä hän voisi kertoa totuuden ystävälle, mutta ei nyt, kun Gabriellella oli kiehuvaa vettä ja särkyviä lautasia lähellään.

"Ei kannata ehkä muistuttaa häntä tuosta." Gabrielle muistutti ystäväänsä. Hän laski teekupit pöydälle ja tarjottavat samoin.

"Voi, en aio muistutella häntä siitä. Saisi vielä väärän idean", nainen heilautti kättään huolettomasti. Sitä paitsi, olisi kovin ikävää muistuttaa miestä moisesta surkeasta hetkestä elämässä. Tai ylipäätään siitä, mistä Artemis oli suostunut luopumaan hänen tähtensä.
"Mutta ehkä se ei kohta enää ole tärkein asia hänen mielessään", Veronica totesi lämmöllä, joka sai siniset silmät tuikkimaan onnesta. "Me saamme lapsen. Joulukuussa."

Gabrielle oli ottanut maitoa kaapista ja kääntyi juuri Veronicaa kohti. Purkki hulahti sormien välistä lattialle. 
"Mitä!?"

"No tietenkin sinä menet heti sotkemaan", Veronica naurahti nousten ylös, jotta voisi auttaa ystävää siivoamaan. Gabriellen ei voinut olla mukava kumarrella vatsansa kanssa.
"Löysimme sijaissynnyttäjän, hän on raskaana ja laskettu aika on joulukuussa. Menemme ultraan tiistaina", Veronica kertoi pystymättä pyyhkimään yhä leveämmäksi muuttuvaa hymyä huuliltaan.

"Minä? Sotkemaan?" Gabrielle ähkäisi ja tuijotti Veronicaa pitkään. Ei hän saanut sanottua mitään, astui vain sen maitolätäkön yli ja halasi naista tiukasti. 
"Et ole tosissasi! Et voi... V! Lapsi! Sinä senkin helvetin..." Ja Gabriellea alkoi itkettää onnesta. 

Veronica nauroi onnesta kehräten, kun halasi ystäväänsä tiukasti. Hän oli ollut onnesta suunniltaan, kun oli saanut tietää, ja nyt sama tunne uhkasi viedä hänet uudestaan mukanaan. Hän ei voisi alkaa itkeä.
Liian myöhäistä. Kun Gabriellea alkoi itkettää, hänkin totesi purskahtavansa onnenkyyneliin.
"Olen tosissani", nainen vakuutti nauraen ja itkien. Kuinka sekopäiseltä hänen täytyikin vaikuttaa muun maailman silmiin. "Ihan helvetin tosissani. Minusta tulee äiti", hän ihasteli kyyneleet vuolaana poskille valuen.

"Olet vielä salannut tämän minulta! En kestä sinua! Et voi olla vakavissasi!" Miten? Hän puuskahti ja halasi Veronicaa niin tiukasti kuin vatsa antoi myöden. 
"Ihanaa. Ihanaa."

"Odotin sopivaa hetkeä", hän naurahti. Tai ehkä sitä, että uutinen alkaisi tuntua enemmän todelta hänelle itselleenkin. Se oli vain niin uskomatonta, että kaikkien näiden vuosien jälkeen hän voisi oikeasti saada lapsen. Oman pienokaisen, jonka tuudittaa joka ilta uneen.
"Se on ihanaa", Veronica myötäili ja pyyhkäisi kyyneliä poskiltaan, kun vetäytyi halauksesta. "Mahtavaa, nyt pilasit vielä meikkinikin."

"Olet ansainnut sen." Gabrielle puhahti ja pyöräytti silmiään. 
"Sopivaa hetkeä... Sinä saat siivota tuon."

"Minä siivoan", Veronica lupasi hymyillen. "Mene sinä istumaan alas, ennenkö sotket lisää."

Nainen istui alas ja katsoi toista pitkään. 
"En ymmärrä miten... Milloin joulukuussa? Ennen vai jälkeen joulun?"

Veronica kasteli rätin hanan alla ja alkoi siivota läikkynyttä maitoa.
"Ennen joulua", hän vahvisti hymyn kera. "Joten voi olla, että jätämme tällä kertaa joulupäivällisesi väliin."

Gabrielle nielaisi. 
"... Ei se mitään. Jätä vaikka seuraavat viisi." Millään ei ollut väliä, Veronica sai toteutettua haaveensa.

"Sinä onnistuit emännöimään päivällisen, vaikka Matthew oli tuskin paria viikkoa vanha. Kyllä mekin nyt paikalle pääsemme vuoden ikäisen naperon kanssa", Veronica naurahti. Hän huuhtoi rätin ja pyyhki lattian vielä uudestaan, ettei siihen vain jäisi maidon ikävän hapanta hajua.

Gabrielle nielaisi hiljaa. 
"Silti. Ihan sama. En välittäisi. Sinä saat oman lapsen."

"Minä saan oman lapsen", Veronica myönsi sama typerä hymy huulille leviten. Ei sitä voinut sanoa ääneen ilman moista reaktiota, ei sitten mitenkään.
"Oman täydellisen pienokaiseni. Minun ja Artemiksen. Meidän vauvamme."

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2906
Join date : 18.04.2014
Ikä : 24

ViestiAihe: Vs: [P] You're the glitter in the darkness of my world   La Toukokuu 05, 2018 8:51 pm

"Niin. Luuletko että minä tosiaan välittäisin jos jätätte tulemasta tuolla syyllä?" Hän kysyi hymyillen. 
"Eevetti!" Väri pakeni tummaihoisen naisen kasvoilta. Ilmeisesti Matthew oli oppinut ilmaisemaan harmitustaan. 
"... Teddy tappaa minut."

Veronica purskahti raikuvaan nauruun Matthewn älynväläyksen takia, vaikka se taisikin olla juuri se reaktio, jota olisi pitänyt välttää, ettei poika alkaisi toistella moista.
"Ainakaan se ei ollut Matthewn ensimmäinen sana", hän kähisi naurunsa lomasta. Ai luoja. Heidän olisi paras alkaa opetella suunsa siistimistä Artemiksen kanssa tässä ja nyt, ettei heidän vauvansa osaisi ensimmäisenä vain kirota sujuvasti kahdella kielellä.

Gabrielle hieraisi kasvojaan ja kasvot valkenivat vielä lisää kun hän tajusi mitä poika teki. Leikki vanhalla puhelimella, kulki ympäri alakertaa ja toisti versiotaan Gabriellen lempikirosanasta. 
"... Veronica..."

"Matthew voisi olla oma henkilökohtainen assistenttisi", nainen huomioi katsellessaan pojan puuhia. "Näytät aivan samalta kun hoidat töitäsi. Onnittelut, nyt puolitoistavuotias poikasikin hoitaa töitäsi. Hän ei leiki kotia vaan uraäitiä."

Gabrielle peitti kasvot kädellään. 
"Tiesin että hän oli liian kiinnostunut puhelimella leikkimisestä."

"Miehesi kuolee nauruun kun näkee", Veronica virnisti. "Et saa ikinä kuulla tästä loppua."

"Ei! Hän ei tosiaan näe!" Gabrielle pudisteli päätään. 
"Matthew, kulta, haluatko vaikka maissinaksuja? Joo, otetaan maissinaksuja." Gabrielle otti kaapista pussin maustamattomia, lähinnä pahvilta maistuvia isoja kiehkuroita ja laittoi niitä muutaman muovikuppiin, jonka poika sai itselleen.

"Jos niin väität", Veronica myhäili. Aivan varmasti näkisi. Matthew innostuisi varmasti leikkimään puhelimella toistekin. Hän istui alas todettuaan, ettei maitotahroja näkynyt enää missään ja pudisteli päätään.
"Lahjontaa. Kuinka loistavaa äidinmallia annatkaan minulle", Veronica virnisti.

Gabrielle vilkaisi Matthewia joka taapersi olohuoneeseen ja sitten Veronicaa. 
"Kysyn sinulta kahden vuoden päästä oletko lahjonut lastasi ja jos et, saat mitalin."

"Minä en koskaan väittänyt olevani hyvä äiti", nainen huomautti nauraen. "Todennäköisesti olen lahjonut häntä ennen kuin hän edes ymmärtää lahjomisen päälle."

"Oi, kiitos, tuonhan minä halusin kuulla." Gabrielle naurahti ja laski teepannun pöydälle aluselle. 

"Älä nyt, minä olen ihan omillani, mitä äitiyteen tulee. Teen kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin virheet", Veronica huomautti naurahtaen. Hänellä ei ollut omaa äitiään, josta katsoa mallia, eikä vaihtuvia lapsenhoitajia, opettajia ja lehtoreita voinut pitää samassa virassa.

"Et ole. On sinulla minut ja... sinä et tullut toimeen Artemiksen siskon kanssa?" Gabriellella oli ollut anoppinsa. Joka oli ehtinyt juuri ja juuri nähdä (ei juurikaan muistaa) pojanpoikansa yksivuotisjuhlat. 

"En erityisemmin", nainen vastasi harteitaan kohauttaen. Deirdre ei pitänyt hänestä eikä hän kokenut suurta intoa tutustua naiseen sen paremmin.
"No, ei auta kuin keksiä ihan itse, mitä tehdä. Artemis ehtii sentään harjoitella kaikkien sisarustenlapsiensa kanssa."

"Noh. Veronica." Gabrielle kaatoi heille teetä ja otti itselleen browniepalan. 
"Tiedät ettei minullakaan varsinaisesti ollut apua. Ja Matthew on ihan hyvä lapsi."

"Matthew on täydellinen lapsi", Veronica vakuutti, vilkaisi pojan suuntaan ja korjasi hieman sanojaan, "ainakin silloin, kun ei juokse ympäri alakertaa puhelin korvallaan kiroillen."

"... Kiitos muistutuksesta." Hän pudisteli päätään. 
"Teddy murhaa minut."

"Minä lupaan puolustaa Matthewn oikeuksia siinä tapauksessa", Veronica nauroi. Hän poimi brownien käteensä ja haukkasi suklaista herkkua hymy huulille hiipien. Hänestäkin tulisi äiti.

"Kiitos. Voi h.... mitä minä nykyään sanon?" Matthew oli aloittanut leikin taas. 

"Kehität uuden, hilpeämmän sanan jota käyttää? Miten olisi vaikka kiitos tai anteeksi tai superoptihupilystivekkuloistokainen?" Veronica ehdotti avuliaasti teekuppinsa takana naureskellen.

"... Sinä et varsinaisesti auta." Gabrielle totesi tyynesti. 
"Et ollenkaan."

"Minun ei tarvitse vielä olla superäiti, kun en ole äitikään. Voin olla juuri niin hyödytön kuin haluan", Veronica huomautti nauraen.

"Minäkään en ole superäiti. Opetin lapseni kiroilemaan." Gabrielle huokaisi raskaasti.

"Lapsesi oppi sen nerokkaasti ihan itse", Veronica korjasi nauraen. "Niin käy kun tekee töitä kotoa käsin. Poikasi oppii työsanastosi. Mutta hän melkein keksi minunkin nimeni, joten on tässä päivässä jotain hyvääkin!"

"Ja äitiä hän ei osaa vieläkään sanoa." Gabrielle pyöräytti silmiään. 
"Onko reilua, kysyn vain."

"Sinun pitää alkaa toistella sitä joka välissä. Puhua itsestäsi kolmannessa persoonassa, niin kyllä se vielä tarttuu", Veronica huomautti hymyillen. Lapset poimivat mitä kummempia sanoja sanavarastonsa täytteeksi. Kyllä äitikin menisi vielä perille.

"Luuletko etten tee niin?" Gabrielle pudisteli päätään. 
"Ei, sen sijaan hän kiroilee. Joten, kerro jotain. Koska remontoitte lastenhuoneen, jota teidän ei pitänyt tarvita?"

"Kiroileminen on paljon hilpeämpää", Veronica naurahti. Tietenkin se oli. Ihan niin kuin pöydän alla leikkiminen ja koiran lelujen piilotteleminen.
"Kohtapuoliin. Kunhan ensin kaikki läheisemme tietävät. Olisi vaikea selittää moista remonttia, jos joku sattuisi siitä kuulemaan muutoin."

"No se. Kai te edes lastenhuoneeseen laitatte värejä?" Hän vetosi kiusoitellen.

"Valkoinen, musta ja kaikki harmaansävyt siltä väliltä ovat värejä", Veronica vastasi kulmaansa kohottaen. "Sitä paitsi, kaikki ne lelut tulevat olemaan niin kaikenkirjavia, että vähemmästäkin tulee värejä huone täyteen."

"Teknisesti ne eivät ole värejä, kai?" Gabrielle kiusasi hymyillen. 
"Ja leluja on yllättävän vähän ensimmäisen... Kaksi vuotta."

"Olen varma, että onnistumme keräämään ties mitä leluja siitä huolimatta", Veronica hymähti. He hukkuisivat leluihin ennen kuin heidän lapsensa täyttäisi kymmenen.
"Vai haluat sinä nyt syliin", nainen naurahti tomerasti viereen ilmestyneelle naperolle, joka ojenteli käsiään ja oli kiipeämässä hänen syliinsä ihan ilman apuakin. Nainen poimi pojan syliinsä ja työnsi teetään kauemmas, ettei lapsi vain polttaisi itseään siihen.
"Kyllä me jonkin värin varmasti löydämme lastenhuoneeseen", hän vakuutti, "kunhan vain ehdimme asiaa ajatella. Nyt se on vielä kaikki niin uutta ja ihmeellistä ja uskomatonta."

"Ajatelkaa. Se auttaa tekemään asiasta totta. En kestä. Sitten voimmi käydä yhdessä vaunulenkeillä ja kaikkea." Gabrielle vinkaisi innosta.

Se oli kerrassaan uusi ajatus. Vaunulenkit yhdessä ystävän kanssa ilman, että hän joutuisi kävelemään kahta kättä heilutellen Gabriellen vieressä. Silmät kostuivat uhkaavasti moisen mielikuvan edessä.
"Älä nyt itketä minua", Veronica torui painaen suukon Matthewn päälaelle, jotta voisi häiritä ajatuksiaan vauvashamppoon tuoksuisilla hiuksilla. "Matthew, sano äiti?" Poika vain kiljaisi onnessaan ja heilutti puoliksi syötyä maissilastua.
"Höhpöh höpönassu. Kuka hän on? Matthew, kuka?" Hän osoitti kädellään Gabriellea ja poika nauroi pieni käsi vauhdikkaasti heiluen.
"Kas!"
"Ei kun äiti", Veronica korjasi nauraen.
"Kas!"
"Hyvä on, poikasi ei tahdo sanoa äiti. Onnea, saat kuunnella eevettiä seuraavat päivät."
"Eevetti!"

Gabrielle nauroi Veronicalle poikansa kanssa ja hyssytti. 
"Ei, Matthew, ei sanota noin. Oliko pakko innostaa häntä?"

"Oli", Veronica vastasi yksiselitteisesti nauraen ja pörrötti pojan hiuksia. "Täytyyhän siitä nyt ottaa ilo irti, että poikasi on oppinut kiroilemaan. Tämä on historiallinen päivä." Matthew puhua papatti menemään omaa taaperokieltään ja kertoi selkeästi hienoa tarinaa, kun heilutti käsiään niin kovin. Sääli vain, etteivät aikuiset ymmärtäneet moista kieltä.
"Yritetään vielä Matthew, eikö vain? Äiti. Sano äiti. Äi-ti."
"Kas!"
"No, kai kas on parempi sana kuin ei", Veronica pohti nauraen.
"Akas!" Poika ojensi kättään äitiä kohti. Veronica purskahti raikuvaan nauruun.
"Valitat, ettei poikasi sano äiti, mutta sen sijaan kutsuu sinua rakkaaksi. Sinulla on hassut kriteerit, ystävärakas."
"Akas!"
"Hyvä on, hyvä on, mene äitisi syliin", Veronica nauroi ojentaen lasta Gabriellelle, kun Matthew niin kovin siihen suuntaan kurkotteli.

"Meillä on eri käsitys historiallisesta." Gabrielle puhisi ja pyöräytti silmiään. Kummitädin ja pojan kanssakäynti oli suloista. Hän naurahti kun poika sanoi kas uudelleen ja alkoi melkein itkeä koska poika sanoi häntä rakkaaksi. 
"... Tule tänne, äidin rakas." Hän painoi suukon tuon otsalle. 
"Kelpaa tuokin."

"Kelpaa? Parempihan tuo on kuin äiti", Veronica kuittasi nauraen. Hänen nimensä yritys oli tullut pojan huulilta huutona, varsin samaan tapaan kuin Gabrielle oli hänelle rääkynyt. Matthew sen sijaan kuulosti isänsä pienoismallilta hihkuessaan rakastaan. Oli selvää, miten mies puhutteli vaimoaan suuren osan ajasta.
"Kyllä Matthew vielä oppii äidinkin sanomaan. Ja koko joukon lisää kirosanoja."

"Ssshhh. Ei opi." Hän sihahti nauraen. Teddy kyllä kommentoisi asiaa. 
"Mitä teet tänään iltapäivästä? Teddy vetää pari valmennusta ja tulee kotiin. Minun pitää kuulemma häipyä rentoutumaan."

"En yhtään mitään", Veronica vastasi huvittuneena. "Mitä sinä tahtoisit tehdä? Olen käytettävissäsi." Ei hänellä parempaakaan tekemistä olisi, kun Artemis olisi tallilla.

"Käydä pienellä kävelyllä ja vaikka ihan vain olla?" Se kuulosti suunnitelmalta.

"Kuulostaa hyvältä", nainen vakuutti. "Tehdään niin." Ainakin Gabrielle saisi rentoutua, kuten tuon mies oli mitä ilmeisimmin käskenyt.

"Niin minustakin. Nyt jopa jaksan kun minut pakkonukutettiin pitkään viimeyönä." Ihan tervetullutta se oli ollut

"Voi sinua raukkaparkaa, kun ihan käsketään nukkumaan. Miten selvisit moisesta?" Veronica kiusasi nauraen. Kammottava kohtalo, selvästi.

"Juuri ja juuri." Gabrielle myönsi dramaattisena.

"Se oli varmasti kovin traumatisoivaa. Voi sinua. Ehkä ensiyönä saat taas herätä kesken yötä ja aamuvarhaisella, niin voit palata takaisin normaaliin päivärytmiin", Veronica kiusasi.

"Ei Matthew niin usein herää." Gabrielle huomautti nauraen. 
"Helppo lapsi."

"Niinhän sitä luulisi. Hän tietää vielä, että sait nukuttua viimeyönä ja tekee kaikkensa palauttaakseen tavanomaisesti vallitsevan väsyneen olotilan", nainen naurahti. Hän siemaisi sopivasti jäähtynyttä teetään ja hymyili ystävälle. Oli ollut hyvä idea tulla viettämään vapaata lauantaita Gabriellen luokse.

"Niinhän sitä voisi." Hän naurahti ja pyöräytti silmiään.
"Olet kannustava."

"Minä yritän", Veronica naurahti vinon hymyn kera. Tai sitten ei yrittänyt, niin tai näin. Ihan hyvä lopputulos silti oli.

"Ei, ihana sinä olet." Amelia saisi ihanan leikkikaverin Veronican ja Artemiksen lapsesta. Hän vinkaisi onnesta. 
"Oletteko ajatelleet mitään?"

"Olemme ajatelleet asioita paljonkin, mutta mitäköhän tällä kertaa pohdit?" Hän naurahti saamatta aivan kiinni ystävän ajatusketjusta.

"Lapseen liittyen. Haluan tietää kaiken, olen niin onnellinen puolestasi. Ja utelias." Gabrielle myönsi häpeilemättä.

"Uteliaisuus on ihan hyväksi", Veronica vannoi, "mutta ei minulla ole paljoa kerrottavaa. Tiedämme nimen, jos saamme tyttären, ja tiedämme, mitä nimiä emme tahdo edes harkita, jos saamme pojan", hän naurahti. Olihan sekin jo edistystä.

"Olette ihania. Onko Artemis innoissaan?" Oli vaikea kuvitella irlantilaista innostuneeksi.

"Halkeamaisillaan", Veronica naurahti. "Vähintään yhtä täpinöissään kuin minäkin, jos ei enemmänkin. Hän halkeaa pian, jos ei saa kerrottua kaikille."

Gabrielle katsoi Veronicaa ilmeellä, joka kieli että nainen halusi vinkaista söpöydestä ääneen. 
"Hän siis tosiaan halusi lasta."

"Totta hel- ihmeessä halusi", Veronica pyöräytti silmiään ja korjasi itseään viime hetkellä, vaikka eipä sillä paljoa väliä enää ollut, kun Matthew oli jo keksinyt moisen sanan.
"En olisi pakottanut häntä tähän, tiedätkö. En ole ihan niin kauhea, vaikka tahdoinkin kovasti lapsen. En ollut aivan vielä sillä tasolla hänet tavatessani, että keräilisin käytettyjä kondomeita yhden yön hoitojen lattialta."

"En minä sitä tarkoittanut!" Gabrielle totesi nauraen ja kaatoi itselleen lisää teetä. 
"Mutta en vain... En ikinä kuvitellut että näkisin teitä tässä. Ehkä se johtuu siitä että mielelläsi painotit teidän olevan vain ystävyys- ja avunanto suhteessa."

"Siitä on jo ikuisuus", Veronica huomautti silmät siristyen. "Tikulla silmään sitä joka vanhoja muistelee." He olivat jo pitkään, hyvin pitkään, ollut niin paljon enemmän kuin vain hauskanpitoa vailla velvoitteita. Mitä väliä sillä enää oli, mistä parisuhde oli alkunsa saanut?

"Niinpä niin." Gabrielle pudisteli päätään. Hän oli niin onnellinen ystävänsä puolesta. 
"En... En kestä tätä. Kai tiedät että tuon teille jouluruokia jotta voitte vain nauttia vauvasta, vailla huolta mistään?"

"Voi Gabrielle, sinulla on Matthew ja pieni sankari siinä kohtaa, ei sinun tarvitse murehtia meidän jouluruoistamme", nainen naurahti päätään pudistaen. Ystävä oli ihan mahdoton.

"Tiedätkö, salaisuus: vaikka tekisin normaalin määrän, siitä riittäisi silti teille." Veronica tiesi sen olevan totta.

"Hyvä on", Veronica myöntyi, "mutta et laske meitä mukaan määrään, kun teet ruokaa. Tuot sitä vain, jos sitä jää yli."

"Tehdään niin." Ei ystävän tarvinnut tietää wttä hän oli aikanaan mitoittanut reseptinsa seitsemälle. Ei siis olisi tarvetta laskea noita mukaan.

Veronica oli melko varma, että ruokaa ilmestyisi siitä huolimatta purkkikaupalla heidän jääkaappiinsa. Gabrielle ei osannut arvioida tarvittavaa ruokamäärää sitten lainkaan.
"Etkä nyt ala leipoa mitään tervetuloa vauvalle -kakkuja tai muuta, okei?" Veronica vannotti nauraen.
"Kakku!" Matthew tarttui heti tuttuun sanaan iloisesti hihkuen.

gabrielle vilkaisi poikaansa ja kohotti viekkaana kulmiaan. 
"Kai tiedät, että minä järjestän sinulle baby showerin, halusit tai et?"

"Et järjestä", Veronica tyrmäsi saman tien. "Et todellakaan järjestä."

"Ai enkö?" Hymy naisen kasvoilla vain leveni. 
"Enkö tosiaan?"

"Et. Baby showerit ovat raskaana oleville äideille", Veronica puhahti silmiään pyöräyttäen.

"Mikä sen parempaa! Baby showerit joissa äidille saa tarjoilla ällösöpön värisiä drinkkejä! Älä V ole tuollainen." Gabrielle oli selvästi jo ehtinyt minuutissa ajatella asiaa. 

"Olen. Ei baby showeria", nainen siristi silmiään. "Uskallakin järjestää juhlat ällösöpöillä drinkeillä."

Gabrielle ei edes pidätellyt sitä miten innoissaan oli. 
"Varmasti järjestän."

"En tule paikalle", Veronica puhahti. "Ehei, ei onnistu."

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2906
Join date : 18.04.2014
Ikä : 24

ViestiAihe: Vs: [P] You're the glitter in the darkness of my world   La Toukokuu 05, 2018 8:52 pm

"Veronica! Olet ainoa ystävä jolle voin järjestää sellaiset, miksi ei?" Johtui siitä että muut ystävät eivät olleet saamassa lapsia. Keiko oli juuri eronnut ja tuskin hankkimassa lapsia Brianin kanssa, Deirdren kanssa hän ei ollut niin läheinen että olisi järjestänyt ne (osallistunut kyllä), Sabrielilla ei ollut miestä...

"Se ei ole minun ongelmani, ettei ystäväpiirissäsi ole enempää tulevia äitejä. Et tosiaankaan pura sitä minuun", Veronica tuhahti. Häntä ei innostanut ajatus baby showereista sitten lainkaan.

”Voin ja puran. Elle-pelle Gabrielle haluaa.” Hän vetosi kauniilla hymyllä ystäväänsä.

"Halutkoot aivan vapaasti, mutta ei tule tapahtumaan", nainen totesi päätään pudistaen. Ehei.

"Veeerooniicaaa.." Gabrielle vetosi pehmeästi. 
"kilttiii. Pyydän sinulta niiin vähän."

"Niin vähän?" Nainen pärskähti. "Pyydä vielä vähemmän. Ei juhlia."

"Olet ilonpilaaja. Olet totaalinen ilonpilaaja." Gabrielle puhahti. 
"Eivät ne ol niin pahoja."

"Ilomielin. Jäät henkiin siitä huolimatta, miten kammottava ystävä olen", hän totesi siemaisten teekuppinsa tyhjäksi.
"Matthewkaan ei pitäisi moisista juhlista."

"Kuka sanoi että Matthew tulisi sinne?" Gabrielle tuhahti pehmeästi. 

"Matthew ei pitäisi sinusta suunnittelemassa moisia", Veronica korjasi huvittuneena. "Parempi kun emme järjestä mitään ylimääräisiä juhlia mihinkään väliin. Sinulla on kädet täynnä töitä oman perheesi kanssa."

"Pyh! Se olisi mukavaa lepoa töistä ja lapsista. Ja miehestä." Hän ei ollut hyväksymässä eitä.

Ja hän ei ollut suostumassa moiseen, joten he taisivat olla umpikujassa.
"Voit keksiä muuta lepoa töistä ja lapsista ja miehestäsi. Vaikka Halloween-juhlat. Kunnon naamiaiset."

"... Se voisi olla. Voisit tulla ilonpilaajana ja Artemis kryptanvartijana?" Gabrielle mutristi huultaan.

"Totta kai. Mutta laskettaisiinko sitä edes pukeutumiseksi, jos vain tulisimme käytännössä omina itsenämme?" Veronica pohti viaton hymy huulillaan.

"Niin. Se on totta. Eli sinä olet päivänsäde ja hän menn... Ei, hän olisi silti itsensä." Gabrielle mutristi huultaan lisää.

"Voisin olla loukkaantunut siitä, miten puhut miesystävästäni", Veronica virnisti.

"Kunhan kiusaan, tiedät ettei minulla ole mitään Artemista vastaan. Hän tekee sinut onnelliseksi." Ja mies ei ollut niin paha mitä väitettiin.

"Niinpä niin", hän siristi silmiään huvittuneena. "Kyllä me keksisimme loistavat naamiaisasut."

"Olen varma siitä. Olet mahdoton." Gabrielle pyöräytti silmiään. 
"Ehkä järjestänkin. Siinä olisi ideaa."

"Hienoa", Veronica totesi. Ja näin Gabrielle oli saatu suunnittelemaan muita juhlia kuin baby showereita. Kaikki voittivat.

"Mutta baby shower tapahtuu edelleen." Gabrielle totesi. 

"Ei tapahdu. Luovuta vain suosiolla, et saa järjestää baby showeria minulle", Veronica vastasi järkkymättä.

"En. Sinä tiedät etten luovbuta." Gabrielle siristi silmiään.

"Ja sinä tiedät, etten minä taivu", Veronica vastasi naurahtaen. "Umpikuja."

"Harmi. Minä aion nalkuttaa niin kauan että suostut."

"Onnea yritykseen. Älä ota sitä henkilökohtaisesti, kun epäonnistut."

"En epäonnistu." Gabrielle totesi tyynesti. 

"Sehän nähdään", Veronica virnisti vinosti. He olivat kaksi tavattoman kovapäistä, voimakastahtoista naista. Olisi vaikea saada kumpaakaan joustamaan kannastaan.

Gabrielle siristi silmiään ja tuijotti tuota pitkään. Hän laski kyynerpäänsä pöydälle ja osoitta ystäväänsä etusormella. 
"Olet julma."

"Pah", Veronica puhahti. "En ole yhtään julma, tiedän vain mitä tahdon, ja baby shower ei kuulu sille listalle."

"Miksi ei?" Gabrielle halusi edes perustelun.

"Koska baby showereita pidetään odottaville äideille eikä minulla edes olisi niin montaa vierasta kutsuttavaksi. Täyttä ajanhukkaa siis", nainen totesi. Typerää hössötystä suorastaan.

"Ei, se pidetään äideille. Kukaan ei ole koskaan sanonut että vain raskaana oleville. Yhtälailla sinulle tulee lapsi, jonka sinä saat. Sinun oma lapsesi. Ja pienet juhlat ovat hyvät."

"Ja vielä paremmat, kun juhlia ei pidetä ollenkaan. Juhlin mieluummin ristiäisiä kuin baby showeria", Veronica huomautti kulmaansa kohottaen.

"Älä nyt. Minä aion juhlia hääni toisen kerran, hitto, sitä voit pitää babu showerin." Kun Matthew kiekaisin hiton sujuvasti olohuoneesta, Gabrielle kopsautti päänsä hellästi keittiön pöytään. 
"Ei h.... hiivaleipä."

"Minä en tahdo baby showeria, se siinä on erona", Veronica kohautti harteitaan eikä voinut olla nauramatta pojalle ja äidille.
"Onnittelut Gabrielle, olet päivässä opettanut kaksi kirosanaa pojallesi. Onnea tämän selittämiseen Teddylle."

Gabrielle kohotti sormensa uudelleen. 
"Koska en saa järjestää sinulle söpöjä juhlia, syytän sinua. Ja kun me pidämme hääjuhlat volume kaksi, oletko kaasoni?"

"Kukaan ei usko syytöstäsi", Veronica myhäili, "ei, kun Matthew leikkii sinua puhelimen kanssa." Se ei jättänyt paljoa arvailun varaan, mistä poika oli kirosanansa oppinut.
"Ajattelin ettet koskaan kysyisi", nainen hymyili leveästi. "Tietenkin olen."

"... Haista kukka." Gabrielle nielaisi sen mitä oli alunperin sanomassa. 
"Hyvä. Ensi kesänä. Joskus heinäkuussa. Teddyn päähänpisto hakea siunaus liitolle ja juhlia kolme vuotta myöhässä."

"Parempi myöhään kuin ei milloinkaan", Veronica huomautti nauraen - ja nyt hän pääsisi mukaan juhlintoihin, joten sitäkin parempi.
"Huonompiakin asioita voisi olla, kuin joutua juhlimaan elämänsä onnellisinta päivää uudestaan, eikö?"

"Niin voisi." Gabrielle myönsi hymyillen. 
"Ja saan valita mekon mikä vie miesparalta puhekyvyn viikoksi. Ha."

"Minä tulen makutuomariksi, ehdottomasti", Veronica virnisti. Eikö se ollut kaason tehtävä joka tapauksessa? He onnistuisivat yhdessä tuumin löytämään Gabriellelle täydellisen unelmamekon.

"Hyvä tyttö. Minulla on vielä aikaa saada itseni takaisin mittoihin kuopuksen jälkeen." Vuodessa ehtisi. Ha. 

"Hyvin ehdit saada. Sinulla ole mitään syytä huoleen", Veronica naurahti. Gabrielle olisi muutamassa kuukaudessa kunnossa, kun otti huomioon naisen rautaisen tahdon.

Gabrielle tosiaan halusi. Paljon. 
"Haluaisin jonkun melko istuvan. Varmistaa ettei teddy saa sanaa suustaan viikkoon."

"Eikö hänen olisi kuitenkin tarkoitus saada sanottua tahdon tai jotakin sen suuntaista?" Veronica naurahti päätään pudistaen.

"Se on sanottu jo, se on vain siunaus liitolle." Gabrielle nyrpisti nenäänsä ja hymyili samalla. 

"Eli mitä, sanoa kyllä, hän haluaa edelleen olla siinä?" Veronica naurahti.

"Jotain sellaista. Siihen tosin varmaan riittää nyökkäys." Gabrielle virnisti viattomana. 
"Veronica, menin viimeksi naimisiin jakussa ja kotelomekossa. Tarvitsen tämän."

"Etsitään sinulle täydellinen häämekko siis", nainen vannoi naurua äänessään. Tietenkin he etsisivät sen, vaikka he joutuisivat turvautumaan muotisuunnittelijan apuun. Gabrielle saisi juuri sellaisen mekon kuin itse tahtoisi.

"Kiitos, meillä on yhteinen päämäärä. En ollut kyllä uskoa kun teddy otti asian esiin." Hän naurahti pehmeästi.

"No, kai miehessä olisi jotain vikaa jos ei tahtoisi nähdä vaimoaan viimeisen päälle laittautuneena", Veronica huomautti naurahtaen, mutta nieli kommentin siitä, miten Teddy oli vain ollut liian yksinkertainen keksiäkseen mitään muuta moiselle laittautumiselle kuin vihkivalojen vahvistuksen. Hän oli luvannut olla narisematta niin paljon miehestä. Kun Gabrielle vain tietäisikin, miten kovasti hän yritti.

Teddy oli keksinyt täydellisen tekosyyn, jos Gabriellelta kysyttiin. Se oli suloinen, romanttinen ajatus, kaikenlisäksi toteutettavissa. 

"Sinulla on nyt yli vuosi aikaa suunnitella juuri niin täydelliset häät kuin olet ikinä halunnut", Veronica hymähti. "Älä sekoa onnesta."

"Minä haluan todellakin täydelliset häät. Pelko siitä että menin naimisiin maistraatissa jakkupuvussa asettaa ihan uuden pelon naiseen." Gabrielle naurahti. 

"Ja vielä enemmän, kun paras ystäväkin jätettiin kutsumatta", Veronica huomautti vinon virneen kera. "Sinulla on melkoinen juhlapäivä suunniteltavaksi. Odotukset ovat kovat. Ei toki mitään paineita."

"Noh! Ja sinä tiedät että olen asettanut itselleni paineita." Gabrielle myönsi hymyillen. 
"Hyvä siitä tulee. Ja saanpahan lapseni häihini."

"Epäilemättä. Se on kieltämättä ihana ajatus, että saat lapset mukaan ja näyttämään suloisilta kaikkiin kuviin", Veronica hymyili pehmeästi.

"Nimenomaan! Ehkä pienikin kävelee jo silloin, joten mieti miten söpön mekon saan valita!" Gabrielle oli haljeta onnesta. 
"Ja Matthewille pieni puku. En kestä."

"Varmasti kävelee. Eivätkö toiset lapset opi aina nopeammin, kun voivat katsoa mallia vanhemmilta sisaruksiltaan?" Veronica naurahti. Tai olivat vain niin luupäisiä, että tahtoivat ehdottomasti ehtiä mukaan vanhemman sisaruksen menoon.
"Kaikki vieraannekin sulavat moisen näyn edessä."

"Noh, en nyt tiedä. Mutta minä olen onnellinen kun saan pukea lapseni suloiseen mekkoon ja söpöön pukuun. Ha."

"Jäät vielä lastesi varjoon omana toisena hääpäivänäsi", Veronica kiusoitteli hymyn kera. Ehkä ei, mutta saihan sitä nyt vähän ystävää edes kiusata.

"Ei se haittaa." Lapset olivat rakkainta mitä hänellä oli - Teddy tuli vasta sen jälkeen, anteeksi rakas ja Gabrielle toivoi järjestyksen miehellä olevan sama - joten nuo saisivat viedä valokeilan. 
"Matthew on täydellinen ja siskonsa tulee olemaan."

"En sitä epäile lainkaan", Veronica vakuutti naurahtaen. Lapset olivat aina täydellisiä, pieniä ihmeitä. Matthew saisi näyttää komealta pikkuherralta puvussaan ja pitää huolta pienestä siskostaan siinä sivussa.
"Siitä tulee oikein hieno juhla."

"Älä vielä kehu." Gabrielle hymyili pehmeästi. 
"Pitäisiköhän mennä käymään ulkona? matthew voisi nukahtaa sitten lounaan jälkeen unille ja Teddy saisi hetken rauhaa palatessaan. 

"Mennään vain, jos siltä tuntuu. Nyt ei ole koiraakaan jaloissa juoksemassa niin kävelyn ei pitäisi olla kovinkaan suuri ongelma", hän naurahti. Matthewn sai köytettyä kiinni vaunuihin, joten kaikki hoituisi kyllä.

"Ihanaa saada aikuista seuraa. Muuten kuulen hauhauta aika paljon." Gabrielle huokaisi hymyillen ja nousi seisomaan. 
"Matthew!" 

"Olen aina käytettävissä aikuista seuraa varten", Veronica naurahti, mutta irvisti hetkeä myöhemmin. "Tuo kuulosti kovin väärältä." No, sentään ystävä tiesi mitä hän oli tarkoittanut.

"Niin kuulosti." Gabrielle irvisti nauraen, pukien pojalleen ulkoiluun sopivampia vaatteita. 
"Onneksi kuulit sen itsekin."

"Olen kenties kypsä aikuinen, mutta ei se estä kuulemasta, kun joku kuulostaa noin väärältä", Veronica totesi nenäänsä tuhauttaen. Se oli ollut harvinaisen huono sanavalinta, mutta niitä sattui silloin tällöin.
"Mitä kummitädin suosikki?" Hän kysyi pikkupojalta virnistäen, joka tarjosi varsin leveää hymyä takaisin pukemisen lomasta. "Ainakin kirosanat ovat hetkeksi unohtuneet. Kohta tosin käymme keskustelua kaikista vastaantulevista koirista."

"Jep. Niin käymme. Teddy on opettanut hänelle ihanan tavan bongata kaikki koirat." Gabrielle naurahti. Suloista se vain oli, vaikka hän valittikin. 

"Sellaista se on. Ole iloinen, ettei kaupungissa liiku paljoa hevosia, tai et muuta ehtisi tekemäänkään kuin pitelemään poikaasi, kun hän yrittäisi sännätä tervehtimään poliisihevosia ja ponikerhon ratsukoita", hän naurahti.

"Ai hyvä jumala, älä jaa minulle painajaisiani." Hän nauroi ja pyöräytti silmiään. 

"Ole hyvä", Veronica vastasi naurun kera ja pörrötti Matthewn päätä ennen kuin korjasi pipoa parempaan asentoon tummilla hiuksilla. Eipä se kauaa siinä pysyisi, mutta yritys oli ainakin hyvä.
"Muistutin vain, että huonomminkin voisi olla."

"Todellakin muistutit." Nainen veti samalla takkia päälleen ja otti rattaita portaiden alta.

"Teen vain työtäni. Parhaana ystävänäsi ja niin edespäin", Veronica virnisti.

”Niinpä niin. Juuri sitä.” Gabrielle pudisteli päätään ja paimensi kaaoksen ulos. Mikä olisi ihanampaa kuin ulkoilu ystävän kanssa? Ei mikään.

Oli kieltämättä varsin mukava lähteä kävelylle Matthewn ja Gabriellen kanssa, kun kotona ei ollut mitään sen tärkeämpää tekemistä. Artemis oli töissä, koirat pärjäsivät keskenään ja hän ei edes viitsinyt siivota sen enempää kuin mitä oli jo edellisenä iltana tehnyt, tai Artemikselta pian poksahtaisi otsasuoni kun liian moni tavara oli väärässä paikassa.
"Miten töiden kanssa on sujunut? Et ole ajamassa itseäsi uupumukseen taaperon ja raskauden ja töiden keskellä?"

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2906
Join date : 18.04.2014
Ikä : 24

ViestiAihe: Vs: [P] You're the glitter in the darkness of my world   La Toukokuu 05, 2018 8:52 pm

Gabrielle suuntasi kohti tuttua puistoa. 
”En. En halua keskenmenoa. Minua yritetään puhua äitiyslomalle jo pian. En haluaisi.”

"Äitiyslomalle jäämisessä ei ole mitään pahaa", Veronica huomautti. "Parempi vain ottaa siitä ilo irti nyt. Lapsesi eivät kuitenkaan ole pieniä ikuisesti."

”Olen 75 prosenttia kotiäiti.” Hän muistutti hymyillen. 
”Ja kyllä minä jään. Kohta.”

"Hyvä. Et saa väsyttää itseäsi turhaan", Veronica totesi. Naisella olisi pian kaksi lasta vastuullaan aamusta iltaan. Kaksi pientä lasta. Gabrielleparka.

"En väsytäkään. Ja vaikka valittaisin siitä, minä olen vain onnellinen ja en vaihtaisi tätä koskaan pois." Gabrielle lupasi ystävälleen. 
"Minulla on ihana mies joka viettää mielellään aikaa lapsensa kanssa ja huolehtii että minulle jää omaa aikaa."

"No sen nyt pitäisi olla ihan lähtökohtakin, että niin toimitaan", Veronica huomautti kuivasti. Artemiksen olisi paras tiedostaa moinen myös. Nyt ei eletty enää 50-luvulla.
"Jokainen tarvitsee silloin tällöin omaa aikaa."

"Niinhän se on, aina ollut." Heillä ainakin ja juuri siksi Gabrielle rakasti miestään. Ja halusi toisen lapsen. 
"Minua patistetaan suorastaan. Tänäänkin. Ajattele." 

"Hyvä niin", nainen hymähti. Ainakin ystävän mies osasi tehdä jotain oikein, vaikka muutoin niin... rasittava olikin. "Sinä ansaitset vapaan illan."

"Aion nauttia siitä." Gabrielle totesi hymyillen, nypäten Matthewia hupusta kun poika oli pyrähtää liian kauas. 
"Vaikka en malta odottaa sitä että saan juoda taas lasin viiniä. Sinä onnekas paskiainen."

"Lasin viiniä?" Veronica tyrskähti huvittuneena. "Sinä juot kokonaisen pullollisen kunhan vain taas voit. Ihan vain sen vuoksi, miten kauan olet joutunut olemaan ilman kunnon viiniä."

"En voi. Imetän." Gabrielle totesi. 
"Voin ottaa lasillisen. Pullon voin ottaa joskus... Vielä myöhemmin."

"No, sitten kun vielä myöhemmin koettaa, lupaan tuoda sinulle pullon jotain oikein hyvää vuosikertaa nautittavaksi", nainen lupasi nauraen.

"oi, tuo. Juodaan se yhdessä." Gabrielle lupasi. Ei se olisi ilman seuraa yhtä hauskaa. 

"Tuon siis kaksi eri vuosikertaa", Veronica lupasi naurahtaen. "Täytyyhän sinun saada nauttia siitä, kun viini on jälleen ulottuvillasi."

"Aionkin nauttia. Sitten ei enää. Hitto, joko Teddy menee vasektomiaan tai min--"
"Hitto! Eeevetti!" Gabrielle harvoin punastui, mutta nyt. 
"Matthew!" 

Veronica nauroi raikuvasti kummipojalleen, joka ei nyt millään luopunut kahdesta suosikkisanastaan, jotka oli vastikään oppinut.
"Olet oikeassa Gabrielle, minua ei pelota enää äitiys yhtään niin paljoa, kun olen nähnyt millainen katastrofi sinä olet", hän kiusasi nauraen.

Gabriella katsoi poikaansa. 
"Teddy... jotain. En tiedä onko tämä hänestä hulvatonta vai ei."

"Eihän sinua sohvalle laita nukkumaan vatsasi kanssa", Veronica virnisti, "joten eiköhän kaikki ole ihan okei."

"No eeeei." Gabrielle totesi nauraen. 
"Sinun vierashuoneeseesi taas..." 

"Hänelle tulisi sinua ikävä viimeistään siinä kohtaa, kun nälkä iskisi", Veronica huomautti nauraen.

"Noh! Veronica, ei hän ole niin avuton. Aikuinen mies osaa tehdö ruokaa. Minä vain teen parempaa." Gabrielle virnisti. 

"Mikä on aivan riittävä syy ikävöimään", Veronica virnisti. "Osaan minäkin tehdä ruokaa, mutta jos saan valita, syön paljon mieluummin Artemiksen kokkailuja."

"Niin, mutta se ei tarkoita etteikö hän pärjäisi, jos haluaisi todistaa jotakin. Olen kuollut nainen, voi luoja. Mitä appiukkokin sanoo? Lapsenlapsi kiroilee kuin... kuin.." Gabrielle ei halunnut sanoa kuin äitinsä.

"Kuin äitinsä?" Veronicalla ei ollut pienintäkään estettä sanoa sitä suoraan. Matthew oli oppinut kirosanansa äidiltään. "Ehkä Matthew ehtii unohtaa uudet sanansa ennen kuin joudut viemään häntä suvun eteen."

"Sinä sen sanoit. Ja luuletko? Jos jätän ne huomiotta, eikö kieltäminen tee siitä houkuttavampaa?" Niinhän kaikkialla aina sanottiin, eikö?

"Sinun pitää saada hänet uskomaan, että ne ovat kovin tylsiä sanoja", Veronica vahvisti Gabriellen logiikkaa. "Opettaa hänelle jotain uutta, mikä on leikisti todella kiellettyä." Helpommin sanottu kuin tehty.

"Me siis leikimme paljon sanapalikoilla." Gabrielle totesi huulet viivana. 
"Se ei varmaan auta iltapäivään mennessä."

"Ei varmasti", Veronica myönsi, "mutta kenties viikon sisällä poikasi osaa sanoa muutakin kuin kiroilla kovin vakuuttavasti."

"Hyvä jumala, minun pitää vahtia puheitani." Gabrielle pudisteli päätään. Miten hän muka kirosi niin paljon?

"Niin pitää. Paras oppia puhumaan paljon siivommin, jos et tahdo poikasi aloittavan koulua muutaman vuoden päästä puhuen kuin mikäkin seilori", hän  naurahti.

"... Minä en puhu kuin seilori!" Gabrielle puolustautui ärhäkästi, joskin nauraen. 
"Mitä nyt kiroilen silloin tällöin ja saatan puhua ulkoministerillemme kuin koiralle, mutta se on eri asia." Gabriellen suuri hupi oli hämmentää Charlesia niin. 

"Et kenties sinä, mutta poikasi puhuu", Veronica huomautti ja puri huultaan, ettei nauraisi lapselle joka intoutui jälleen kiljumaan kahta kirosanaa keuhkojen täydeltä.
"Pojaltasi puuttuu vielä se kyky, mutta hän on hienosti oppinut kiroilemaan. Saavutus kai sekin. Pojalla ikää vasta puolitoista vuotta, mutta kirosanat tulevat sujuvasti."

Gabriellle huokaisi syvään. 
”Minun tuurillani hän huutaa h-sanoja kirkossa kummisetänsä häissä.”

"Olisivatpahan erilaiset häät?" Nainen ehdotti nauraen.

”Minua ei naurattaisi.” Naista kyllä huvitti ajatus. 
”Morsianta ehkä.”

"Siihen pitää olla valmis, jos kutsuu lapsia häihinsä", Veronica totesi harteitaan kohauttaen. Lapset saattoivat itkeä tai nauraa tai kiljua asiattomuuksia kesken seremonian, siinä missä juosta väärissä paikoissa tai tunkea pienen kätensä keskelle ruokatarjoiluja, kun vanhempien silmä vältti.

”Se on totta. En kyllä tiedä Matthewista kirkossa...” Nyt ainakaan. 

"No, ehdit pohtia sitä", hän naurahti. Ei kai kukaan vapaaehtoisesti tahtoisi lapsia häihin vieraiksi, jos lapset vain saisi jätettyä muualle hoitoon.

Ja jos tilanne olisi tämä, hän ei välttämättä halunnut ottaa riskiä. 
”Joten, saanko tulla häiritsemään kun Teddy on tullut ja saan levättyä ensin hetken?”

"Aivan vapaasti", Veronica vakuutti naurun kera. Hän viettäisi illan mieluusti ystävän seurassa. Mikäpä sen parempaa olisi.

”Ole onnellinen ettet koe raskausväsymystä. Ihan kamalaa kun haluaisi tehdä mutta keho on eri mieltä.” Heidän saavuttua puistoon Matthew sai taapertaa kauempana. 
”Ja voin sanoa että kaipaan myös.. Sinä tiedät.”

"No, ei enää montaa kuukautta", Veronica lohdutti hymyn kera. "Sen jälkeen voit vain tuntea yleistä vauva-arjen väsymystä, kun taapero juoksee sinne tänne ja vauva herättää kahdeksan kertaa yön aikana."

”Sinä sitten kannustat. Ehkä tällä on samat unenlahjat kuin veljellään.” Kadehdittavat siis. Matthew oli niin helppo lapsi.

"Tiedän, olen luonnostani kovin kannustava. Näkemykseni elämästä loistaa auringon kanssa kilpaa", Veronica vannoi vakavuutta tavoitellen, vaikka moisen sanominen kasvot peruslukemilla vaatikin paljon. "Pidän sormia ristissä puolestasi."

”Kiitos. Jos et toivoisi niin minun pitäisi toivoa sinullekin unettomia öitä.” 

"Uskallakin", Veronica varoitti huvittuneena. "Valvottaisit samalla Artemistakin, eikä kukaan tahdo törmätä siihen mieheen väsyneenä."

”Se taitaa olla totta.” Se tuskin olisi paras ratkaisu. 

Ei, se ei olisi hyvä ratkaisu kenellekään, kaikista vähiten hänelle.
"Murhaisimme toisemme, jos emme saisi nukuttua."

”Ihmettelen jo välillä muutenkin miten ette tapa toisianne.” Gabrielle myönsi hymyillen.

"Meillä on parempia tapoja energian purkamiseen. Tappaminen on niin kovin sotkuista puuhaa", Veronica pudisteli päätään ja katseli nurmella viipottavan Matthewn perään.

”Sen jotenkin arvasin. Ottakaa ilo irti ennen lasta, sitten tappaminen on ainoa tapa.” Ei se nyt ihan niin mennyt mutta olisi Gabrielle valehdellut jos olisi väittänyt ettei olisi kaivannut mahdollisuutta hieman useammin. 

"Me otamme", Veronica lupasi nauraen. Sen he osasivat - ja olihan tässä vielä pieni ikuisuus jouluun.

"Hyvä tyttö." Gabrielle totesi ja taputti ystävän olkaa. 
"Matthew, ei liian lähelle lampea!" Poika oli unohtunut pällistelemään sorsia. 

"Sorsat ovat nyt kovin mielenkiintoiset", nainen naurahti katsellessaan pientä poikaa lämmöllä. "Täytyyhän sitä ihailla kaikkia eläimiä, kun elää teidän eläintarhassanne."

"Noh, ei meillä ole eläintarhaa." Hän huomautti hymyillen. 
"Miehesi omistaa pian tallin, ole sinä hiljaa."

"Sinun miehesi omistaa jo, joten sinuna en virnuilisi paljoa", Veronica vastasi virnistäen. Saattoihan Sheffieldissä sijaitsevaa sukukartanoa niinkin kutsua.

Emily vilkaisi Veronicaa. 
"Ei omista. Vielä. Shh. älä anna ideoita, hän kuulee vielä."

"En anna ideoita", Veronica lupasi huvittuneena. "Mutta luulen, ettei hän tarvitse minun ideoitani."

Gabrielle huokaisi hiljaa. 
”Tuskin. Eipä sillä, en voi sanoa että kammoaisin ajatusta sinne muuttamisesta joskus. Esimerkiksi.”

"Todellako?" Veronica kysyi yllättyneenä. Hän ei ollut ajatellut, että Gabrielle viihtyisi itsekseen valtavassa kodissa. Olkoonkin ettei Whirlow Hall ollut kartanoiden mittapuulla suuri, mutta silti. Maata sillä riitti.
"Ei naapureita ja matkaa kaupunkiinkin niin, että aina joutuu autolla lähtemään jos tahtoo käydä kaupassa?"

Noh, Gabrielle oli hieman muuttunut siltä osin. Se ei olisi ollenkaan paha paikka elää ja vanheta yhdessä. Hän keksi monta huonompaa, vaikka omakotitalo Durhamissa olisin rakas. 
"En keksi miksi se olisi huono paikka. Teddyn työt olisivat kotipihassa, siellä on kaunista ja kodikasta. Viihdyn siellä."

"No hyvä, jos olet sitä mieltä", nainen hymyili pienesti. Olisihan se ikävää, jos ystävän mies olisi raahaamassa Gabriellea vastoin naisen tahtoa keskelle ei mitään asumaan suureen kartanoon.
"Mutta älkää nyt ihan vielä muuttako. Joutuisin ajamaan turhan pitkää matkaa sinua tapaamaan."

"Ei vielä. Niin ihana kuin appeni onkin, epäilen ettemme voisi kuitenkaan jakaa Sheffieldiä." Se ei voisi olla pidemmän päälle raskasta. 

"Hyvä pointti sekin", Veronica nyökkäsi. Jokainen tarvitsi omaa tilaa ympärilleen, eikä vanhempia tai sukulaisia hengittämään niskaan.

"Eikö olekin? Eli älä pidättele henkeäsi, John on hyväkuntoinen mies." Mikä lohdutti. Ehkä teddykin olisi pitkäikäinen kuten isänsä.

"Minä pidän sinut oikein mielelläni näin lähellä", Veronica huomautti hymyillen. Mitä kauemmin siinä kestäisi, että ystävä perheineen muuttaisi kauemmas, sen parempi hänelle.

"Emmeköhän me täällä viihdy. Ehkä kun lapset lähtevät kotoa. Sieltä olisi hankala käydä koulua, etenkin pienenä." Gabrielle ei halunnut lapsilleen pitkiä koulumatkoja rasittamaan opiskelun lisäksi. 

"Olet selvästi ehtinyt jo ajattelemaan asiaa. Joko Matthewn koulu on valittu?" Hän kysyi huvittuneena. Mistä sitä tiesi, vaikka Gabrielle olisi jo suunnitellut kaiken valmiiksi.

Gabrielle näytti kieltään Veronicalle. 
"Ei. Sen tiedän että hän käy koulunsa kotoa eikä lähde mihinkään. Äidin kulta."

"Katsotaan oletko tuota mieltä enää kymmenen vuoden päästä", nainen virnisti.

"Olen." Gabrielle totesi varmana. Ei, lapsen paikka oli kotona, vanhempiensa kanssa. Sen hän tiesi kokemuksesta.

Veronica nauroi lämmöllä ystävän vakaumukselle. No, aika näyttäisi, mutta hän ei uskonut että ystävä päätyisi lähettämään lastaan sisäoppilaitokseen.
"No, onhan sinulla vielä aikaa selvittää naapuruston kouluista parhaat."

"Niin on." Gabrielle totesi, käyden paimentamassa poikaansa kohti tietä. Eteenpäin.

Veronica katseli hymy huulillaan ympärilleen. Ehkä he voisivat käydä yhdessä vaunulenkeillä ensi kesänä. Nauttia auringosta ja lämmöstä. Matthew juoksentelisi ympyrää ja ehkä Gabriellen nuorimmainenkin tahtoisi silloin tällöin kävellä hieman, kun hän työntäisi pienokaistaan vaunuissa. Se oli ajatuksena kerrassaan sydäntälämmittävä.
"Elämä on järjestynyt aika hyvin meille molemmille viime aikoina."

He voisivat todellakin tehdä niin ja nauttia siitä. 
”Niin on. Vaikka sinä pullikoit”

"Pah", Veronica puhahti. Hän ei ollut laittanut yhtään niin pahasti vastaan. Mitä nyt aina välillä hieman, mutta sellaista se oli. "Ihan hyvin kaikki on sujunut."

”Niin. Nyt. Kun et laita sille vastaan.” 

"Ole sinä nyt ihan hiljaa", Veronica pyöräytti silmiään. Ei hän nyt niin paljoa ollut vastaanlaittanut tähänkään asti. Vähän vain silloin tällöin muistuttanut, ettei ollut nainen helpoimmasta päästä.

"En ole." Gabrielle totesi takaisin hymyillen, lähtien hitaasti suunnistamaan kotia kohti. Matthewin nukahdettua päiväunille hän voisi tehdä ruoan, levätä ja jutella hetken Teddyn kanssa.

”Et selvästi”, Veronica huokaisi. Hiljaisuus oli kovin vaikeaa ystävälle, jos häneltä kysyttiin.
”Tahdotko tulla meidän luoksemme kunhan pääset vapaalle karkuun vastuitasi kotona?”

"Tulen teille karkuun." Gabrielle lupasi hymyillen. 

"No, ehkä siinä tapauksessa hylkään sinut hetkeksi. Voin mennä varmistamaan, että kaikkialla on siistiä", hän naurahti. Ihan kuin siitä tarvitsisi huolehtia, kun asui Artemiksen kanssa.

"Varmista sinä. Minä nukutan tämän terroristin ja huilaan hetken." Gabrielle pysähtyi pihassa halaamaan ystäväänsä. 
"Ilmoitan kun lähden. Sano heippa, Matthew."
"Heihei!" Poika heilutti ja huojahteli vähän, saaden äitinsä nauramaan.

"Pieni seilori hän ennemminkin on", Veronica huomautti nauraen ja halasi Gabriellea lämmöllä.
"Minä pidän puhelimen kuulolla. Heippa Matthew, ole kiltisti!" Hän kumartui painamaan suukon lapsen ohimolle, vaikka se vaatikin kahden käden otetta pienestä pojasta, ettei lapsi livahtaisi karkuun.

Matthew pinkaisi omille teilleen heti kun kummitäti salli sen. Gabrielle paimensi jälkikasvunsa sisälle, riisui pojan ulkovaatteet ja huolehti tuolle lounasta suuhun. Ainakin suurinpiirtein suuhun. Kun siitä oli huolehdittu ja pojan omatoimisen ruokailun jäljet siivottu esimerkiksi seinästä, poika nukahti helposti omaan sänkyynsä omaan huoneeseensa. Gabrielle ehti sentään heidän sänkyynsä asti, ennen kuin sammui itse päiväunille.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: [P] You're the glitter in the darkness of my world   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] You're the glitter in the darkness of my world
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Muu maailma-
Siirry: