PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] Look into the sun as the new days rise

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1524
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: [P] Look into the sun as the new days rise   To Huhti 19, 2018 11:56 am

Pikeviestinpeli jossa Larissa (Silkki) saa uuden työpaikan Emily Randallilta (Hatsiubat). Amanda ja Larissa käyvät myös juhlistamassa tätä.

Perjantai 6. huhtikuuta 2018 - aamupäivä

Oli kummallista, kun ei ollut tarvinnut herätä puoli kuudelta ruokkimaan neljää lusitanoa. Larissa oli valvonut pitkälle yöhön ensin menetettyä työpaikkaa itkien ja sen jälkeen tulevaisuutta suunnitellen. Hän oli tehnyt listan sottaisella käsialalla ulkomuistista; ratsastajia Rosings Parkista, joilla voisi olla käyttöä hoitajalle, lähistön talleja joilta mennä kyselemään tallitöitä ja viimeisenä vaihtoehtona Amanda. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö tyttö puhuisi hänelle töitä van der Veenien hevosten parista, mutta Larissa ei mielellään olisi tyttöystävänsä sukulaisten palkkalistoilla. Ei saanut sotkea työtä ja huvia, ellei se olisi aivan viimeinen mahdollisuus pysyä Newcastlen lähettyvillä.
Mutta nyt oli oltava ripeä. Caetano oli huutanut hänelle portugaliksi edellisenä iltana, mutta epäilemättä juorut alkaisivat liikkua nopeasti siitä huolimatta, miten nainen ei ollut käyttänyt maan kieltä. Kestäisi ehkä päivän tai pari, ennen kuin koko talli tietäisi hänen saaneen potkut, ja epäilemättä siinä ajassa tarinaa olisi täydennetty jo varsin kekseliäästi. Paras siis koettaa yhyttää kilparatsastajat ennen kuin juorut karkaisivat käsistä ja Caetano ehtisi varmistamaan, ettei kukaan palkkaisi häntä. Tyttö oli pukeutunut Pikeurin laadukkaisiin ratsastushousuihin, sipaissut kevyen meikin kasvoilleen ja kesyttänyt kiharat hiuksensa silkasta tottumuksesta. Caetano oli aina vaatinut moitteetonta ulkomuotoa, joten nyt se tottumus saisi toimia hänen edukseen, kun hän etsisi kilparatsastajia käsiinsä.
Ensimmäisenä listalla: Emily Randall. Tyttö sulloi paperin takkinsa taskuun ja lähti kohti tallia leveä hymy huulillaan. Emily oli vastikään saanut uusia hevosia. Hän muisti hyvin uteliaan kuhinan, kun joukko kenttäratsuja oli saapunut tallille. Minne saapui uusia hevosia, sinne aukesi työpaikkojakin hoitajille. Larissa asetti kiharoitaan peittävää silkkihuivia paremmin paikoilleen kun asteli talliin. Jalat olivat lennättää hänet ihan luonnostaan orien luokse, mutta hänellä ei ollut sinne enää mitään asiaa. Caetano ei tosiaankaan säästelisi sanoissaan, jos löytäisi hänet hevostensa luota. Missähän punapäinen kilparatsastaja voisi olla? Larissa kurkisti nopeasti läpi varustehuoneen ja pesupaikat, ja onnitteli itseään tunnistaessaan punaruunikon epäsäännöllisellä päämerkillä pesupaikan ketjuissa. Copper! Emily ei voisi olla kaukana - ellei Zoe sitten ollut pesemässä hikiseltä näyttävää hevosta. Muutama askel lähemmäs poisti moisen vaihtoehdon, sillä nyt hän saattoi nähdä Copperin toisella puolella olevan naisen. Ei mustaa, pitkää poninhäntää ja kylmää, ylpeää katsetta.
”Hei, mitä kuuluu?” Tyttö tervehti pirteästi. ”Olen Larissa Silva, hevosenhoitaja”, hän lisäsi avoimen hymyn kera. Kukapa kilparatsastajista olisi koskaan kiinnittänyt mitään huomiota muiden hevosenhoitajiin. Hyvä kun Zoekaan oli edes oppinut hänen nimensä, ja sekin taisi olla vain, koska hän asui Mayben kanssa.
”Olisiko sinulla hetki aikaa?”

Emily oli käynyt kunnon kouluvalmennuksessa ja vihelteli onnellisena. Hieno, upea Copper. Se oli ansainnut hyvän maastolenkin tänään. Hän kääntyi puhetta kuullessaan ja hymyili pehmeästi.
Hyvä että Larissa esitteli itsensä kunnolla, Emily ei olisi tiennyt.
"On, ei minulla ole kiire mihinkään. Jos voit puhua samalla kun pesen tätä murua? Ja varo etupäätä. Poika on peppumiehiä hampaidensa kanssa."

"Tietenkin voin", Larissa vakuutti naurahtaen. Ei hänellä ollut hankaluuksia puhua ja seisoa samaan aikaan, eikä asia suinkaan ollut niin yksityinen, etteikö keskustelua voisi käydä pesupaikallakin. Jos mitään keskustelua nyt ylipäätään edes syntyisi. Vaan jos ei ollut röyhkeä ja kehdannut pyytää, ei voinut saadakaan yhtään mitään.
"Vai tykkää tämä sankari käyttää hampaitaan moiseen kieroiluun", tyttö hymyili leveästi ja kurotti tarjoamaan kättään Copperille. Kun ruuna oli saanut hetken pöhistä avointa mutta valitettavan herkuista vapaata kämmentä vasten, kohotti hän sormensa rapsuttamaan otsapyörrettä.
"Minä vain pohdin, joko sinulla on hoitaja kaikille hevosillesi", Larissa totesi varsin suorasti. Turha sitä oli sen enempää kaunistellakaan. "Minun aikatauluni vapautuivat yllättäen, eikä liiallinen vapaa-aika varsinaisesti pue minua."

Punapää kääntyi vilkaisemaan Larissaa kun tuo kertoi syyn. Vai sillälailla.
"No itse asiassa, kuten varmaan juorut kertovat, tekemistä olisi. Niin paljon kuin hevosia rakastankin, pääsisin vähän nopeammin kotiin jos joku hoitaisi jotain enemmän puolestani." Nainen hymyili vinosti.
"Missä olet ollut töissä? Ja tärkein kysymys, jos et ole hoitanut kenttähevosia kisoissa ennen, kuolisitko kauhusta jos Zoe Winter opastaisi kisapaikalla? Jos et kestä häntä, et kestä Edgerlyjen hevostenkaan kanssa."

Juorut tosiaan kertoivat sen, siksi hän oli Emilyä ensimmäisenä lähestynytkin. Hevosten mukana tuli aina töitä, eikä Zoe revennyt aivan niin moneen paikkaan yhtä aikaa, vaikka miten yrittäisi.
"Olen ollut viime kesästä kouluratsastaja Rafaela Caetanon leivissä, katsonut hänen lusitanojensa perään. Sitä ennen olen ollut niin koulu-, este- kuin kenttätallillakin. Olin alkuvuonna 2016 kenttäratsastajalla Espanjassa töissä, joten kiersin hoitamassa kisoissa mantereen puolella", Larissa kertoi pirteästi. Caetanolta hän ei saisi hyviä suosituksia vaikka miten yrittäisi, mutta valmennustalli Belgiasta kertoisi varmasti edes jotakin hyvää hänestä, ja espanjalainen kenttäratsastaja kenties samoin, jos tilalla oli enää töissä yhtään samaa väkeä kuin hänen aikanaan.
"Enkä kuolisi kauhusta. En säiky tyhjästä", hän naurahti, "ja sitä paitsi asun Mayben kanssa, joten olen tottunut näkemään Zoea."

Se oli hyvä, larissa siis tiesi mitä hevoset kaipasivat maastoesteiden jälkeen ja osasi tarkistaa varusteet oikealla vainoharhaisuudella. Hän nyökkäsi hyväksyvästi, naurahtaen. Ai Larissa asui Mayben kanssa? No sitten tuo varmasti pärjäisi.
"Se on hyvä." Hän jäi hetkeksi pohtimaan. Hän oli kusessa hevosten kanssa ja kausi alkaisi pian.
"Voit tarvittaessa matkustaa? Eipä sillä että kovin usein sattuisi pitkiä matkoja, mutta silloin kun sattuu, ne myös ovat pitkiä."

Larissa rapsutteli Copperin otsaa antaessaan Emilyn miettiä aivan rauhassa. Täytyi osata lopettaa ajoissa. Jos hän mainostaisi itseään liikaa, Emily ei uskoisi sanaakaan hänen suustaan.
"Voin", tyttö nyökkäsi pirteästi. "Matkustan oikein mielelläni, ja minulla on ajokortti, joten tarpeen vaatiessa voin myös ajaa." Ei tosin suuria hevosrekkoja, joilla useampaa hevosta liikutettiin, mutta edes autoa. Toimia kuljettajana kisapaikan ja ratsastajien valitseman hotellin välillä, tai käydä hakemassa ruokaa kaupungin puolelta.

Emily nyökkäsi. Ajokortti oli hyvä ja varmaan tuolle saisi joskus hankittua iän salliessa oikeuden ajaa rekkaakin. Ainakin hän epäili Larissan olevan vielä nuori.
"Se on hyvä, pääset liikkumaan." Hän jäi puntaroimaan hetkeksi, heittäen samalla loimen Copperin selkään.
"Miltä kuulostaisi kuukauden koeaika? Jos pärjäät apinoideni kanssa, saat paikan? Mikäili haluat. Edgerlyt maksavat reilua palkkaa, isompaa mitä normaalisti, jos muistan oikein omasta nuoruudesta." Hän ainakin uskoi ettei se ollut muuttunut, ainakaan alaspäin.
"Jos en valehtele ihan kamalasti, sinun kokemuksella jotain 1200 punnasta 1400 puntaan? Matkoista muistaakseni saat korvausta matkapäiviltä, en nyt lyö taas päätäni pantiksi."

Mikä tahansa oli enemmän palkkaa kuin työttömänä lojuminen, kun ei ollut oikeutta minkään sortin työttömyystukeen, ja oikeus maassa asumiseen rajoittui siihen, että hän pystyi pitämään itsestään taloudellisesti huolta.
"Se kuulostaa täydelliseltä", tyttö vakuutti pirteästi. Kuukauden koeaika oli oikein armollinen. Jos työ osoittautuisi täysin toivottomaksi hänelle, ei olisi montaa viikkoa kärsittävänä. Larissan leuka loksahti auki, kun Emily muisteli palkkausta. Se kuulosti aivan naurettavalta summalta. Hänelle jäisi reilusti enemmän käteen vuokran maksamisen jälkeenkin kuin mitä Caetano oli koskaan maksanut hänelle. Ei ihme, että Zoe viihtyi töissä pitkiäkin päiviä.
"Koska voin aloittaa?" Hän kysyi nauraen.

Emily vilkaisi kelloa. Ei vielä paljon.
"Tänään? Olen epätoivoinen ja kusessa." Hän nojautui Larissaa kohti, kuiskaten sen lopun nauraen.
"Voit hyvin käyttää tänään päivän tutustumalla kanssani hevosiin ja katsomalla miten ne toimivat, jos sinulle sopii? Voin samalla nalkuttaa siitä miten haluan sinun toimivan. Olen ihminen joka rauhoittuu rutiineista kisapaikalla ja kotona, olen levollisempi kun tiedän mitä tapahtuu." Hän naurahti.

"Siinä tapauksessa aloitan ilomielin heti tässä hetkessä", Larissa naurahti iloisesti. Hyvä kun Amanda ehtisi lukea hänen keskellä yötä lähetetyn viestiketjunsa työttömyydestä, kun hänellä olisi jo näin hienoja uutisia tytölle kerrottavaksi.
"Ehdottomasti sopii", tyttö vakuutti leveän hymyn kera, joka paljasti hammasraudat suussa. "Rutiinit ovat tärkeä osa päivää. Kaikkien elämä on helpompaa, kun tietää, mitä seuraavan tunnin aikana tulee tapahtumaan."

Emily taputti Larissan käsivartta.
"Hyvä tyttö. ja tiedoksesi, minä suosin nykyään mahdollisimman tiivistä työpäivää. Yleensä olen täällä kymmenestä kuuteen tai hieman pidempään." Nykyään, kun hän halusi kotiin Lexan luo.
"Joten, viedäänkö tämä kävelemään ja kurkataan muut hevoset läpi?"

Kahdeksan tunnin työpäivä kuulosti luksukselta, kun oli tottunut olemaan töissä enemmän tai vähemmän aamuvarhaiselta iltamyöhään. Silloin kun töitä olisi enemmän tehtäväksi, häntä ei haittaisi lainkaan jäädä tallille pidemmäksi aikaa tai tulla jo ruokinta-aikaan katsomaan kenttäratsujen perään, mutta... mitä luksusta inhimillinen työaika olisikaan!
"Tehdään niin", tyttö nyökkäsi astahtaen sivuun, jotta Emily voisi taluttaa Copperin pois pesupaikalta. Ehkä nainen ei haluaisi heti luovuttaa hienoa kilparatsuaan hänen talutettavakseen.
"Kuinka monta hevosta sinulla siis tarkalleenottaen on? Tiedät tallin juorut, niille kasvaa aina siivet selkään, eikä kukaan ole ihan varma siitä, kuinka monta hevosta näkikään peruuttamassa ulos trailerista."

Emily päästi Copperin irti ja tottuneesti lähti kohti kävelytyskonetta. Niin, ei enää juoksulenkkejä hevosten kanssa säässä kuin säässä.
"Kuusi. Neljä uutta tuli miltein viikko sitten. Kolme lady Edgerlyn hevosta ja yksi hänen poikansa hevonen." Se tuntui vieläkin oudolta.

Larissa tuskin lakkaisi ihmettelemästä uuden työn inhimillisyyttä hetkeen. Kaikki taitaisi tulla yllätyksenä - Caetanon kanssa oli ollut pakko unohtaa, millaisia työpäivät olivat ennen naista olleet, tai ajoi itsensä hulluksi.
"Siinä onkin puuhaa", Larissa hymähti hyväntuulisesti. Ei ihme, että Emily oli valmis antamaan hänelle mahdollisuuden. Kuuden hevosen kanssa sai revetä jo aika moneen suuntaan, jos aikoi pärjätä itsekseen.
"Kaikki ovat aktiivisessa kisakäytössä, eikö vain?" Hän varmisti. Edgerlyillä ei tuntunut olevan kuin kilparatsuja.

"Siinä on ja minä kovin mielelläni teen myös muuta kuin olen töissä." Hän naurahti ja taputti Copperin kaulaa.
"Ovat. Joten, aloitan esittelyn tästä. Copperield Clover, eli Copper tai Hopper, on Charles Edgerlyn kihlatun hevonen. Eli siis kaikki typerät videot sen metkuista lähetän Wren Reynardille ja ammatillisessa mielessä vastaan sitten erra Edgerlylle." Emily virnisti hieman.
"Copper täytti nyt kymmenen, kolmen tähden ratu tällä hetkellä. Havittelen sen kanssa seuraavalle kaudelle neljää tähteä. Copper on verraton visionääri, jos siltä kysytään." Samaan aikaan hän kiinnitti hevosen koneeseen.
"Se on huomionkipeä ja oppii mitä tahansa pelkällä rapsutuspalkalla. Se osaa avata harjapakin, siivota harjat lattialta - viskottuaan ne ensin itse pakista lattialle - ja muutenkin vaatii vähän huumoria. Se on myös vannoutunut nudisti ja sen loimet pitää köyttää ylimääräisillä loimivöillä sen päälle. Muuten ne tuppaavat olemaan kertakäyttöisiä."

Kukapa ei. Hänkin ehtisi viettämään enemmän aikaa Amandan kanssa, jos ja kun ei joutuisi olemaan töissä aamusta iltaan. Ja hän saisi jopa ihan oikeaa palkkaa, josta jäisi tarpeeksi käteen elämistä varten! Hän voisi vihdoin viedä Amandan syömään kunnolla ja tekemään jotakin muuta hauskaa. Vaikka pelaamaan laserammuntapeliä tai keilaamaan.
"Kuulostaa täydelliseltä järjestelmältä", tyttö naurahti ilahtuneena. Eli omistaja nauttisi hevosen hölmöilyistä ja Edgerly siitä, kun Copper olisi ajallaan varustettuna. Ei kovin paha järjestely.
"Mutta sehän vaikuttaa aivan mahtavalta persoonalta", Larissa huomautti hyvillään. Mikä herttainen otus! "Ylimääräiset loimivyöt, selvä, muistan tämän. Ja se tykkäsi käyttää hampaitaan?"

"Copper on aivan mahtava hevonen, sitä ei voi kieltää." Emily nyökkäsi.
"Jos on tekemisissä Copperin kanssa, on pakaroissa mustelmia. Minä vahvistan teorian jos joku heittäytyy mustasukkaiseksi." Punapää naurahti. Mistä sitä tiesi jos Larissalla olisi joku joka voisi alkaa mustasukkaiseksi. Sitten hän lähti kohti orikäytävää, pysähtyen valkeaksi kimoutuneen irlantilaisensa karsinalle. Hän avasi oven, naksutellen kieltään ja sai Ticon huomion.
"Tässä on valkea satuorini, Mysticus Misero tai sitten Tico. Oikein lempeä hevonen." Kuin vahvistaakseen sanat, Tico antoi naisen painaa suukon sieraintensa väliin ja puhalsi lempeästi lämmintä ilmaa naisen kasvoille, näyttäen hyvin tyytyväiseltä.
"Rakastaa huomiota ja on siitä myös mustasukkainen. Se on ratsastaessa vähän vaativa ja testaa, joten sitä ei kannata ottaa henkilökohtaisesti."

"Ei heittäydy", Larissa vakuutti nauraen, "hevosten kanssa omituisiin mustelmiin on jo tottunut." Vaikka hänen ihollaan pienimmät mustelmat eivät niin herkästi näkyneetkään, kun ei ollut kalpea kuin haamun tavannut. Tyttö seurasi reippain askelin Emilyn perässä ja vilkuili uteliaana ympärilleen. Miten saattoikin olla, että niin tutuksi syksyn ja alkuvuoden aikana tullut talli tuntui aivan uudelta, kun sitä katseli toisen ratsastajan palveluksesta käsin?
"Satuori todellakin", tyttö ihasteli katsellessaan leppoisan orin tyytyväisyyttä ratsastajansa kanssa. Hän kurtisti kulmiaan. Hetkinen, ratsastaessa?
"Et kai meinannut istuttaa minua huippuratsusi selkään?" Hän naurahti päätään pudistaen. "Olen lähinnä maastoillut viime kuukaudet, en tosiaankaan ole täydessä terässä." Eikä se terä hänen kohdallaan edes kovin terävä ollut, kun Caetano ei ollut antanut hänen ratsastaa paljoakaan. Witchin liikuttaminen oli sentään tarjonnut mahdollisuuden tehdä silloin tällöin muutakin kuin vain tallustaa maastopoluilla, mutta hän ei elätellyt pienintäkään illuusiota siitä, miten ruosteessa epäilemättä oli. Belgiassa hän oli ratsastanut pari hevosta päivittäin kentällä tallinomistajan valvonnassa, mutta se olisi yhtä hyvin voinut olla toisesta elämästä.

Emily kääntyi katsomaan Larissaa hämmentyneenä.
"Maastoja, alkuverryttelyjä kyllä." Se auttoi tiivistämään omaa päivää kuuden kisakuntoisen kilpahevosen kanssa kummasti.
"En ole mitään ihmeellistä, mutta oletan ja toivon todellakin että voit maastoilla ja luovuttaa minulle valmennuksiin lihaksiltaan lämpimän hevosen jos tarvitsen."

Larissa näytti perin hämmentyneeltä moisesta. Hän oli päässyt Caetanon hevosten selkään viiden kuukauden mankumisen jälkeen, ja silloinkin vain, koska nainen oli tahtonut lomailla ja kaivannut hevosilleen liikutusta maastossa.
"Maastoilu onnistuu tietenkin", tyttö vakuutti nyökäten, "ja osaan kyllä lämmitellä hevosen." Ja jäähdytellä. Jälkimmäinen oli varsinkin tullut tutuksi Caetanon kanssa, kun hänet oli lähetetty kolmeksi vartiksi hölkkäämään hevosen rinnalla treenin päätteeksi - tai alkuverryttelyksi, hevosen ja Caetanon oikuista riippuen.
"En vain ajatellut, että päästäisit minut ratsastamaan niitä heti, siinä kaikki. Tietenkin teen mitä tarvitsee."

Emily hymähti hieman.
"Noh, en oleta että juokset täydessä kunnossa olevien kenttöhevosten lihaksia lämpimiksi, joten satula on ratkaisu." Hän naurahti ja peruutti ulos Ticon karsinasta.
"Sitten, seuraavaksi... Ah. Tämnä nuorimies on Ticon varsa, Mens Rea. Se on vielä ihan vauva, vasta kuusi ja aloittelee uraansa. Kolmas saman suvun ori minulle kylläkin." Ruunikonkimot orit samasta suvusta toivat ihanaa pysyvyyttä elämään.
"Rea rakastaa, siis rakastaa ruokaa ja kiipeää vaikka tikkaita jos sille antaa syötävää. Se on melkoinen ikiliikkuja ja kuin pikkulapsi, kokeilee kaikkea suulla. Mukava poika, kovin luupää ja energinen vain." Nuoren ovin karsinaa hän ei avannut, sillä hevonen ei rauhoittuisi sen jälkeen koskaan.
"Sitten on Pink. Sekin on ihan vauva ja varo kantapäitä sen kanssa. Siltä ei saa siunaaman rauhaa, utelias tonttu."

Caetano oli odottanut sitä kouluhevosten kohdalta, jotka olivat pelkkää voimaa ja lihasta. Atleettisemmat kenttähevoset olivat enemmän staminaa ja nopeutta kuin puhdasta voimaa - kyllähän niiden vierellä olisi saanut hölkätä reippaaseen tahtiin, mutta tuskinpa se mahdotonta olisi ollut. Sitä hän ei tosin aikonut sanoa ääneen, sillä paljon mieluummin hän ratsastaisi hevoset lämpimäksi kuin hölkkäisi niiden rinnalla tai juoksuttaisi liinassa.
"Voi miten suloinen vauva", hän naurahti katsoessaan Reaa. Herttainen hevonen, ehdottomasti.
"Uteliaisuus on hyve", tyttö virnisti. Olkoonkin että se teki päivistä herkästi pidempiä, jos hevoset tunkivat turpaansa joka paikkaan ihmetellessään ympäröivää maailmaa, mutta se nuorelle hevoselle suotakoon. "Ne kaikki kuulostavat aivan ihanilta. Ei sillä, että olisin Edgerlyiltä huonotapaisia hevosia odottanutkaan, heidän hevosensa näyttävät aina käyttäytyvän oikein mallikelpoisesti." Tai ehkä syynä käytökselle oli enemmänkin hyvin tomera mustahiuksinen hevosenhoitaja, joka ei katsonut perseilyä sormien lomasta.

"Ne ovat kovin ihania, mutta osaavat olla myös helvetistä kun haluavat." Kilpahevoset osasivat olla täyttä tulta ja tappuraa jos siltä tuntui.
"Sitten on vielä Got The Giggles, se asuu tuossa mutta on nyt ulkona." Emily täsmensi kun osoitti tyhjää karsinaa.
"Se on juuri päässyt kolmeen tähteen ja yritän hilata sen mahdollisimman nopeasti huipulle. Se on Bexin Dianan puoliveli, joten siltä odotetaan aika paljon. Se sitten avaa kaikki solmut ja kutisee. Osoittaa kutinan näykkimällä, että varoo senkin kanssa etupäätä. Tammakäytävällä on sitten vielä Ruby, mutta sekin on nyt ulkona. Ruby on... Diiva, sähikäinen ja tamma. Ja kärsimätön. Mutta oikein kultainen, jos vertaa vaikkapa sen täyssiskoon. Siitä voit kysyä Zoelta enemmän, hänellä on varmasti kauniita sanoja Nyxistä." Emily virnisti leveästi.

"Eiväthän ne olisi hevosia, jos eivät osaisi moista", Larissa myötäili huvittuneena. Tietenkin hevoset osasivat heittäytyä hankaliksi, ja yleensä vielä juuri sillä hetkellä, kun siihen oli kaikista vähiten varaa. Kuten aamulla ennen kisoja, kun piti kiivetä samaan tuttuun traileriin kuin sata kertaa ennenkin, mutta sinä aamuna trailerissa oli jotakin tavattoman pelottavaa, tai kun täytyi klipata korvat, mutta klipperi oli yllättäen hevosia syövä hirviö.
"Täytyy kysyä", hän naurahti, joskin epäili, ettei Zoe kovinkaan innokkaasti olisi kertomassa hänelle yhtään mitään. Hevosenhoitaja ei ollut vaikuttanut kovin puheliaalta niinä kertoina, kun he olivat asunnon eteisessä toisiinsa törmänneet.
"Sinulla on aika ihanat hevoset siis käsissäsi. Jos kerran Ruby on pahin diiva, mutta silti kultainen Zoen hevosiin verrattuna." Vai Bexin hevosiin? Hän ei oikein tiennyt, kenen hevosia ne olivat enää tässä kohtaa.

Emily hymyili leveästi.
"Niin on. Englannin parhaita." Sen hän sanoi suurella ylpeydellä ja vilkaisi kelloaan.
"Koetan aina saada sinulle aikataulun töistäsi pari viikkoa etukäteen. En harrasta aikataulumuutoksia ellei oma tai hevosen kunta ole sellainen ettei töistä tule mitään. Umm... Jos sitten mennään vaikka laittamaan Tico kuntoon? Voit vaikka verrytellä sen minulle valmennukseen. Saan juoda kupin kahvia ja voin neuvoa sen testaavan luupään kanssa."

Sekin oli luksusta, johon hän ei ollut tottunut. Hän tietäisi vapaapäivänsä paria viikkoa etukäteen?
"Jos tiedän edes muutamaa päivää etukäteen monelta tahdot minut paikalle, olen ihan tyytyväinen", Larissa kiirehti vakuuttamaan. Hän ei laittaisi pahakseen muuttuvia aikatauluja. Emily järjestäisi päivänsä miten tahtoisi, ja jos olisi jokin syy muuttaa aikataulua, hän sopeutuisi siihen kyllä.
"Selvä", tyttö nyökkäsi ottaen suunnan varustehuonetta kohden. Emily ei tosiaankaan harrastanut pehmeää laskua töihin, mutta toisaalta, nainen oli itsekin sanonut olevansa korviaan myöten töihin hukkumassa. Mitä nopeammin hän saisi kiinni työpäivien rytmistä, sitä enemmän hänestä olisi apua Emilylle.
"Oletan, että varusteiden huolto kuuluu myös töihini, mutta miten on hevosten ruokintojen tai karsinoiden siivoamisen suhteen?" Hän kysyi päätään kallistaen. Talli hoiti ne niin monen muun hevosen kohdalla, mutta Caetano oli vaatinut häntä tekemään ne siitä huolimatta, miten monta ammattilaista Rosings Parkin listoilla oli.

"Kyse ei ole sinun mukavuudestasi, vaan minun." Emily myönsi huvittuneena. Hän halusi tietää mitä elämässä tapahtui parin viikon päästä, edes suurinpiirtein. Larissan kysymys sai varustehuoneelle suunnanneen Emilyn kääntymään nauraen ympäri.
"Ja miksihän sinä tekisit ne kun siitä maksetaan jumalatonta vuokraa tallille?" Punapää pudisteli päätään.

"Hyvä on, en väitä vastaan. Kyllä se minulle kelpaa, että tiedän ajoissa työpäiväni", tyttö vakuutti nauraen. Ehdottomasti kelpaisi. Hänhän ehtisi suunnitella vaikka mitä hauskaa Amandan kanssa tehtäväksi! Ehkä oli vain hyvä juttu, että Caetano oli napsahtanut eilen. Hän surisi ja ikävöisi neljää lusitanoa hetken, mutta vain hetken - hän ei ikinä antanut itselleen lupaa märehtiä menneessä pitkään.
"En tiedä", Larissa kohautti harteitaan. "Jos tahdot ne tehdyksi eri aikaan kuin talli tekisi?" Ei hän ollut ymmärtänyt Caetanon logiikasta mitään, mutta hänelle ei ollut maksettukaan naisen ymmärtämisestä. Hänelle oli maksettu siitä, että hän teki, mitä ikinä Caetano keksi eikä esittänyt kysymyksiä.

Hän hymyili hieman ja naurahti.
"Ei, kyllä nämä hevoset saavat elää tallin mukaan ja työntekijät hoitaa työnsä siltä osin. Varusteiden huollon osalta oletan vain että sinä katsot ne läpi kun varustat hevosta ja huolehdit kisavarusteiden pakkaamisesta sekä puhtaudesta ennen lähtöä. Jos haluat, saat toki pestä ne, mutta hyvin tallin omat työntekijätkin ovat ne huoltaneet." Emily otti harjapakin toiseen käteen ja estesatulan toiseen, osoittaen naulassa olevia meksikolaisia.
"Otatko nuo vielä? Sitten on kaikki."

"Selvä", Larissa nyökkäsi pirteästi. Työ alkoi kuulostaa entistä helpommalta, mitä enemmän Emily siitä kertoi. Tai ehkä helppo oli väärä sana - mielenkiintoinen olisi parempi. Hänen ei tarvitsisi käyttää päiväänsä varusteita puunaten tai tyhjiä karsinoita siivoten. Sen sijaan hän tekisi töitä hevosten parissa, vastaisi niiden hyvinvoinnista. Ehdottomasti mielekkäämpää kuin mitä hän oli odottanut aamulla, kun oli tallille saapunut aikeinaan käydä läpi ratsastajaa toisensa perään, kunnes joku säälisi häntä ja antaisi mahdollisuuden tehdä edes jotakin töiksi laskettavaa.
"Lupaan opetella niiden varusteet nopeasti ulkoa", Larissa vannoi poimiessaan suitset käteensä ja suunnisti Emilyn mukana takaisin hevosen luokse. Ei siinä voisi kauaa kestää, että hän oppisi, mitä yhdistelmiä Emily tykkäsi ratsuillaan käyttää.

Ei, Emily halusi Larissan nimenomaan tekemään sitä. Takaamaan hevosille perhaan yksilöllisen hoidon, tallilla oli omat työntekijänsä sitten näitä mekaanisia ja tallin toimintaan vaikuttavia toimintoja varten.
"Eivät ole kovin hankalia." Emily asteli Ticon karsinalle ja avasi oven. Valkealla hevosella ei ollut loimea nyt mutta se oli silti hämmentävän valkoinen.
"Itseasiassa, ole hyvä." Hän totesi naurahtaen ja antoi pakkia.
"Haen sen kahvikupin nyt."

Tällaistako oli, kun hevosenhoitajan uskottiin kykenevän yksinkertaisiin tehtäviin ilman vahtimista ja niskaan hengittelyä? Hänen olisi pitänyt lähteä Caetanolta paljon aiemmin. Heti ensimmäisen viikon tai kahden jälkeen, kun oli käynyt selväksi, millainen työnantaja portugalilainen oli ollut.
"Selvä. Minä harjaan satuorisi kiiltävän puhtaaksi sillä aikaa", Larissa lupasi naurahtaen ja otti harjapakin vastaan. Hän laski sen karsinan eteen ja kumartui poimimaan pehmeän harjan sekä kumisuan käteensä. Ensin tosin täytyi tervehtiä leppoisaksi kuvailtua oria, joka ei tosiaankaan vaikuttanut ihmisiä syövältä hirviöltä. Näinköhän hän saisi hoitaa hevosta kuukauden jälkeenkin? Hän yrittäisi ainakin kovasti tehdä vaikutuksen mukavaan, hyväntuuliseen kenttäratsastajaan.

Emily oli nyt oikein hyvällä tuulella. Syystäkin. Hän miltein hölkkäsi portaat ylös kahvilaan ja kaivoi pankkikorttia taskustaan.
"Hei, yksi kahvi.. Äh, kaksi lattea, suklaasiirapilla ja kinuskikastikkeella." Larissa pelasti töitä kyselemällä hänet ainakin kuukaudeksi, joten hän voisi tarjota tytölle kahvin,

Lexa halusi väittää, että oli oppinut taitavaksi suhtautumaan Emilyyn asiakkaana ihan samoin kuin Zoeenkin. Ei epämääräisiä heittoja tai liian pitkään Emilyyn jumiutuvia katseita, mutta tänään oli mahdoton olla hymyilemättä leveästi, kun Emily näytti niin hyväntuuliselta.
"Ja kukakohan on se onnekas, jolle meinasit moisen sokeripommin viedä?" Nainen kysyi huvittuneena ja nakutteli tilauksen laitteelle. Ei hän ollut mustasukkainen, hän oli vain utelias. Zoe joi kahvinsa aina mustana ja Bex oli käynyt hakemassa kupin tuskin varttia aiemmin, joten se sulki jo monta vaihtoehtoa pois.

Emily näytti kevyesti kieltään. Hän unohti käyttäytyä kun oli niin hyvällä tuulella nyt.
"Toivottavasti pysyvästi uusi hevosenhoitajani." Hän vastasi hymyillen, näyttäen korttiaan maksulaitteelle.

"Oh", Lexa henkäisi ilahtuneena. Sehän oli mahtava uutinen! "Hienoa. Laitan reilusti siirappia", hän lupasi naurahtaen ja kääntyi valmistamaan kahta kahvia Emilyä varten.
"Eli ehdit kuin ehditkin siirtämään matkalaukkuja?" Hän kysyi olkansa yli huvittuneena. Sen nyt olisi tehnyt vaikka keskellä yötäkin, jos Emilyn työpäivät venyisivät, mutta... Hän olisi aina sitä onnellisempi, mitä aiemmin saisi naisen mukanaan kotiin. Varsinkin, kun matkalaukkujen purkaminen veisi kuitenkin aikaa. Emilyllä oli paljon vaatteita.

Emily nyökkäsi.
"Ehdin loistavasti." Hän lupasi hymyillen leveästi. Omaan kotiin, pois Zoen sohvalta. Nainen saisi omaa rauhaa, raukka.

"Täydellistä", Lexa hymyili pehmeästi ja muisti vasta hetkeä myöhemmin olevansa töissä. Parempi keskittyä kahvin valmistamiseen, niin hän ei näyttäisi toivottoman rakastuneelta katsellessaan Emilyä.
"Kuinka pitkään aiot olla tänään tallilla? Ja etsi Zoe käsiisi ennen iltaa, hän tahtoi muistuttaa jotakin sunnuntain aikatauluista ja näyttää... uusia riimuja?" Nainen lisäsi kulmiaan kurtistaen. Hevosenhoitaja oli pelmahtunut aivan liian aikaisin pyytämään kahviaan, jotta hän olisi pysynyt perässä kovin hevostermistöön painottuneessa yksinpuhelussa.

Emily ei edes yrittänyt arvata mitä Zoe oli oikeasti halunnut näyttää.
"Koetan päästä kuuteen mennessä pois, nyt kun on apukäsiä. Ja minä etsin, pitää näyttää Larissa hänelle." Emily hymyili pehmeästi.

"Jos saat matkalaukkusi pakattua ennen yötä, voin tulla hakemaan sinua Zoelta", nainen ehdotti hymyillen. Yhtä hyvinhän tavarat voisi viedä jo tänään asunnolle, eikö? Miten niin hänellä oli kiire päästä pois Jodien nurkista ja saada Emily luokseen kaikiksi öiksi? Ei ikinä.
"Larissa", hän pohti alahuultaan purren. Nimi kuulosti etäisesti tutulta, mutta hän muisti tallin työntekijät lähinnä kahvitilausten kautta. "Hetkinen, tämän pituinen, hammasrautainen brasilialainen?" Hän kysyi näyttäen kädellään suurin piirtein Larissan pituutta.
"Sinulla on silmää kahvitilauksille", hän naurahti ojentaen kaksi kansilla peitettyä take away-kuppia naiselle. Larissan tilaukset olivat aina pelkkää makeaa siirappia.

Emily hymyili hieman.
"Ne on jo pakattu." Hän oli pakkaillut pitkin iltoja kotona nyt. Hän halusi yhtälailla taata jälleen Zoelle oman rauhan.
"... Juuri se." Hän naurahti, hämmentyen siitä että Lexa saattoi muistaa ihmisen.
"Kuka ei pitäisi sokerista? Zoea ei lasketa."

Lexa hymyili leveästi. Hyvä, ettei hän ollut ainoa, joka oli odottanut mahdollisuutta muuttaa kuin kuuta nousevaa.
"Zoe", Lexa vastasi hetken pohdittuaan, kun ei keksinyt muitakaan, jotka tilaisivat aina poikkeuksetta mustan kahvin. Bex joi kahvinsa mustana aamuisin, mutta silloin tällöin omien sanojensa mukaan palkitsi itsensä herkkukahvilla hyvin menneen valmennuksen päätteeksi. Nainen muisti hyvin asiakkaat, jotka olivat aina kohteliaita ja Larissa oli jäänyt mieleen leveän hymynsä takia. Tyttö oli aina muistanut kysyä hänenkin kuulumisiaan, vaikka olisi ollut tilaamassa kahvia miten aikaisin tahansa.
"Nähdään siis illemmalla?" Hän ehdotti hymyillen. "Voimme mennä pohtimaan, miten onnistumme jakamaan kaappitilan."

"Nähdään illalla." Emily lupasi hymyillen, punastuen hieman. Ei, häntä ei epäilyttänyt muuttaa samaan asuntoon. Ajatus tuntui vain hyvältä. Hän otti kahvit, kiitti ja kipitti vauhdilla Ticon karsinalle. Ori miltein nukkui.
"Pärjäät ilmeisen loistavasti sen kanssa. Toin sinullekin."

Lexa olisi unohtunut tuijottelemaan Emilyn perään, ellei olisi onnistunut kolauttamaan kyynärpäänsä hermoa tiskiin seuratessaan punapäätä katseellaan portaisiin saakka. Kädestä säteilevä kipu havahdutti keskittymään taas työpäivään, eikä unelmoimaan yhteisestä kodista.
"Voi, Tico on aivan kultainen", tyttö vastasi kääntyen Emilyn puoleen leveä hymy huulillaan. Hetkinen, nainen oli tuonut hänellekin kahvin? "Kiitos! Todella huomaavaista", hän kiitti lämmöllä ja laski kupin varoen käsistään harjapakin viereen tallikäytävälle jäähtymään hetkeksi. Se tarjosi myös oivan mahdollisuuden puhdistaa hevosen kaviot huolella. Kun hän palautti kaviokoukun harjapakkiin, hän poimi kahvikupin käteensä ja puhalluksen jälkeen siemaisi hieman.
"Nam", hän huokaisi iloisena. Ah, makusiirappeja ja kofeiinia, maailman paras yhdistelmä. "Ratsastatko hevosia yleensä harjat ja hännät vapaana, vai tahdotko ne leteille?" Tyttö kysyi siemaisen kahvikupistaan uudestaan. Ratsujen harjat näyttivät niin lyhyiltä kun oli tottunut lusitanojen tuuheisiin, koko kaulan peittäviin harjoihin.

"hyvä että se kunnostautuu." Nainen puhalsi mukin aukosta kevyesti, vaikka ei se oikein auttaisi.
"Kiinni? Siis kenellä on mielenkiintoa letittää harjat arkisin? Todellakin auki."

Larissa kohautti harteitaan. Mistä sitä tiesi, jos Emily oli kovin taikauskoista väkeä ja tahtoi harjan aina letille tai häntään pienen rusetin tai... Hevosmaailmaan mahtui jos jonkinlaista ratsastajaa.
"Selvä. Ei siis tarvitse laskea sitäkään aikaa rutiineihin", hän naurahti. Ehdottomasti helpottaisi töitä, kun hevonen olisi valmis lämmittelyä varten heti, kun oli puhdas ja varustettuna, eikä vaatinut ylimääräistä puolen tunnin letitysoperaatiota siihen päälle.

"Ei tosiaan. Kaikki turha, ylimääräinen näperrys on opois huomiosta hevoseen itseensä." Siihen hän käytti mieluusti ylimääräisen ajan, jos sitä oli.

"Voi, minä rapsuttelen niitä tuntikausia jos vain tilaisuus tarjoutuu", tyttö naurahti. Ehdottomasti. Hän pitäisi mielellään seuraa Emilyn herttaisille hevosille. Olihan hän istunut lusitanojenkin seurana tarhassa. Miksei siis käyttäisi ylimääräistä kymmentä minuuttia harjauksen parissa, jotta hevonen saisi nauttia siitä hetken pidempään?
"Lupaan varustaa ne nopeasti silloin kun on kiire, mutta muuten mielelläni harjaan ihan vain vähän pidempään niitä, jotka moisesta nauttivat."

"Hyvä. Ne ovat sen ansainneet. Raskas tuo vaatii raskaat rapsutukset. Ja herkut." Emily naurahti, rapsutellen Ticoa joka kaipasi ratsastajansa huomiota.

"Se onnistuu kyllä", Larissa lupasi pirteästi. Ei olisi minkäänlainen haaste rapsutella hevosia enemmän kuin oli aivan välttämätöntä. Mikäs sen parempi tapa tutustuakaan uusiin hevosiin kuin ajan viettäminen niiden kanssa! Tyttö hörppäsi kahvistaan välittämättä siitä, miten kuumalta se tuntui edelleen suussa, ja poimi pehmeän harjan käteen käydäkseen huolella vielä kertaalleen satulankohdan, kainalot ja jalat läpi, ettei mikään jäisi hiertämään Ticoa. Eihän se nyt kävisi päinsä.
"Kuinka pitkiä lämmittelyjä olet suosinut näiden kanssa?" Tyttö kysyi siinä samalla, kun kyykisteli valkean jalan vieressä. "Puoli tuntia sopiva, vai ehtivätkö ne jo väsyä siinä liikaa? Vai pidempään?" Jokaisella tuntui aina olevan oma toive siitä, mikä oli sopiva mitta lämmittelylle, mutta nyrkkisäännöksi opetettu puolisen tuntia tuntui aina hyvältä lähtökohdalta.

"Se on aika hyvä. Pidän ennemmin siitä että hevosella on vähän liikaa virtaa jäljellä kuin liian vähän. Ja että se on ratsastettu läpi jokaisessa askellajissa." Silloin huomasi jos hevonen liikkui hassusti.
"Minä en myöskään halua ainuttakaan hassusti liikkuvaa hevosta valmennukseen. Jos se tuntuu oudolta, kerro ja kokeilen itse. Jops et erota onko kyseessä vaikka selkäjumi tai perseily." Ontumisen kuka vain huomaisi.

Puoli tuntia, kaikki askellajit, selvä. Ei kuulostanut mahdottomalta haasteelta, mutta epäilemättä haasteelta kuitenkin. Siitä oli aikaa, kun hän oli viimeksi ratsastanut niin paljon päivittäin, joten ensimmäiset viikot menisivät lihasten totuttamisessa muuttuneeseen työskentelyyn.
"Selvä. Tulen nykimään hihasta, jos ne tuntuvat yhtään oudoilta tai toispuoleisilta", tyttö vakuutti. Hänkin oppisi varmasti herkemmäksi tunnistamaan eron kunhan tottuisi hevosiin, mutta vieraasta ratsusta oli aina vaikea mennä sanomaan, vaatiko se vain hieman enemmän verryttelyä liikkuakseen kunnolla vai oliko kyseessä pahempikin jumi.

Emily nyökkäsi ja nosti kahvimukin huulilleen, rapsutellen hevosta.
"Jos sinulla on joskus vaikka jotain vapaatoiveita, kerro ajoissa. Koetan järjestää ne. Vaikka tämä on julma ala, niin haluaisin että et koe olevasi orja." Piti sitä päästä vaikka sukulaisen häihin tai jotain. Mitä kenelläkin oli,

Eihän tällaisella palkalla voisi olla orja, vaikka mikä olisi! Hänen ajastaan maksettaisiin varsin avokätistä korvausta.
"Minä kerron heti, jos joku tietty päivä olisi mukava saada vapaaksi", tyttö vakuutti. Niitä tuskin olisi montaa, kun perhe asui kaukana Brasiliassa ja ystävien kesken saattoi aina sopia syntymäpäivien juhlistamisia sun muita niin, että ne sopisivat työaikatauluihin itse kullakin. Mutta täytyihän sitä pitää mahdollisuus mielessä.
"Älä huoli, olen tottunut tekemään paljon töitä. Ei tämä ole orjatyötä", Larissa naurahti pirteästi. Ei suinkaan. Hänhän saisi puolesta viikosta jo saman verran palkkaa kuin mitä oli saanut koko työviikosta Caetanon kanssa! Eikä työ kuulostanut lainkaan niin järjettömältä kuin portugalilaisen leivissä.

"Hyvä. Mutta silti, haluan myös että viihdyt. Etenkinjos olet hyvä." Emily hymyili leveästi.
"Pitkäaikainen hoitajani ei voinut lähteä tänne miehensä työn ja raskauden takia, joten todellakin olen uutta vailla."

"Yritän ainakin todella kovasti", Larissa lupasi naurahtaen. Hän tekisi kaikkensa, jotta voisi lunastaa paikkansa Emilyn hoitajana. Varsinkin, jos työ todella osoittautuisi niin mielekkääksi kuin miltä se tässä hetkessä kuulosti.
"Voi ei", hän mutristi huuliaan myötätuntoisena. Toisaalta, se oli ehdottomasti hänen onnensa, ettei pitkäaikainen hoitaja ollut voinut muuttaa Emilyn mukana. Nyt hänellä oli mahdollisuus. "Yritän oppia todella nopeasti tavoille."

Emily naurahti mukin takana.
"Tulemme toimeen kyllä. Niin kauan kuin kaikki toimii ja hevoseni ovat onnellisia, minä en valita." Eikä hän tosiaan ollut nipoimmasta päästä.

Hän pitäisi huolen, että kaikki toimisi, jos se vain olisi hänen käsissään. Mikään ei estäisi yrittämästä oikein kovasti. Tyttö hörppäsi kahvia, jonka kilparatsastaja oli niin huomaavaisesti hänelle tuonut, ja kumartui vielä varmistamaan pehmeällä harjalla, ettei orin kainaloissa ollut hiekkaa tai pölyä hiertämään. Sen jälkeen oli hyvä siemaista reiluummin kahvista ja siirtyä nostamaan satulaa hevosen selkään.
"Zoe taitaa olla aika hyvä tiedonlähde, jos kysymyksiä tulee sillä aikaa kun ratsastat hevosta?" Larissa arveli ääneen. Hän ei ollut varma, saattoiko tallilla tapahtua mitään Edgerlyn hevosiin liittyvää, mistä vuosia perheen pojan hevosia hoitanut nainen ei olisi tietoinen.

Emily naurahti Larissan sanoille.
"Jep. Siitä tulikin mieleeni..." Hän kaivoi puhelimensa ja nakutti Zoelle viestin. Ticon karsinalle, jos irtoat. töiltäsi.

Larissa laski kahvikupin harjapakin päälle ja heilautti satulan Ticon selkään. Hän suoristi huolella huovan, tarkisti, että sään päälle jäi tilaa ja kiristi vyötä vain sen verran, että se pysyi kiinni, jotta hevonen voisi hetken totutella tunteeseen. Kiltti ori ei tosin vaikuttanut siltä, että panisi pahakseen, vaikka vyön kiristäisi heti tiukemmallekin, mutta turha ottaa riskiä.
"Kryptinen viesti", Zoe sanoi ilmestyttyään kuin tyhjästä tallikäytävälle ja hymyili puolittain Emilylle. Milloinpa hän ei töiltään irtoaisi, kun häntä kaivattiin muualle. Bex pärjäsi Duffyn kanssa ihan hienosti ilman häntäkin - sitä paitsi, ori voisi vaihteeksi tönätä jonkun toisen päin sähköpaimenta.

Emily kääbtyi vilkaisemaan askelien suuntaan. Olisi se pitänyt arvata. Hän kohotti kahvikuppiaan ja osoitti karsinaan.
"Seuraa Larissaa kuukausi kuin haukka. No ei, mutta hän on tosissaan kuukauden koeajalla minun talliorj--- ei kun siiis..."

Larissa kurkisti karsinasta kuullessaan oman nimensä ja hymyili leveästi mustahiuksiselle naiselle, joka lähinnä vilkuili Emilyn ja tytön väliä.
"Jos täällä hankitaan orjia kenellekään, niin minulle", Zoe puhahti kääntyen sen verran, että saattoi samalla vaivalla katsella hevosen parissa puuhastelevaa tyttöä kuin Emilyäkin.
"Vai päätit sinä antaa minulle vieläkin enemmän tehtävää", nainen mutisi päätään pudistaen. Voisikohan hän joskus ottaa muutoksen ilolla vastaan, eikä aina kuulostaa siltä, että tämä oli suurin piirtein kamalinta, mitä olisi voinut tapahtua?
"Myrkyttäisin vielä joku aamu kahvisi, jos se ei tarkoittaisi, että hevoset jäisivät täysin minun vastuulleni."

Emily kurtisti kulmiaan.
"No sinun sitten, miten haluat." Hän pudisteli päätään ja kurottautui tönäisemään naista käsivarteen.
"Olen iloinen että tämän illan jälkeen minä ja aamukahvini olemme ulottumattomissasi. Haluaisin elää, kiitos vain. Ja käyttäydy. Niin kauan kuin et ole minun vakituinen kisahoitajani, vaan bexin, et voi nurista."

"Minä voin aina nurista", Zoe korjasi. "Olen ansainnut elinikäisen oikeuden nurinaan työskentelemällä yli vuoden Bexin kanssa." Larissa yritti olla nauramatta karsinassa, kun kuunteli kokeneen hoitajan nurinaa elämästään. Zoen elämähän oli näyttänyt aina aivan upealta, kun sitä saattoi vain seurata sivusta.
"Luuletko, että olet koskaan todella kahveinesi minun ulottumattomissani?" Zoe kallisti päätään. Vai meinasi Emily julmasti hylätä hänet tämän illan jälkeen. "Älä unohda, kuka on hevosrekan kuljettajana kaikissa isoissa kisoissa." Ja kaikissa niissäkin, joihin molemmat kilparatsastajat suuntaisivat.

Emily kohotti kulmaansa.
"En enää ikinä juo kahvia jonka tarjoat." Hän totesi tyynesti ja nojasi seinään olkapäällään.
"Ja et voi. Leikit kiltisti Larissan kanssa, jotta minulla on hevosenhoitaja mieluusti kuukauden jälkeenkin tai minä myrkytän kahvisi."

"Sinun menetyksesi", Zoe kohautti harteitaan. Hän oli monesti kisapaikoilla ainoa, jolla oli mahdollisuus hakea kahvia radalta palaavalle ratsastajalle, mutta jos hänen tarjoamansa kahvi ei naiselle kelpaisi... Mikä harmi.
"Jos myrkytät kahvini, tee se niin, että Bex saa syyt niskoilleen. Muuten sinulla ei enää ole töitä. Charles ei arvostaisi, jos Paddy jäisi ilman iltarapsutuksiaan", nainen virnisti puolittain. Larissa korjasi käsitystään hevosenhoitajasta - Zoe osasi vitsailla, eikä ollut yhtään niin kylmä kuin ensivaikutelma antoi olettaa. Tyttö puki ripeästi suitset orin päähän ja rapsutti otsapyörrettä, ennen kuin ori päättäisi alkaa napsia Emilyä huomiota kerjätessään. Zoe huokaisi.
"Mutta minä leikin aina kiltisti hiekkalaatikolla. Lainaan ämpäriäkin halukkaille." Sitä ämpäriä tietenkin, missä oli reikä pohjassa.

Emily siristi silmiään.
"Eikö olekin? Ja minä teen sen niin. Tai lavastan taakkansa alle murtuneen naisen ainoaksi pakokeinoksi." Hän naurahti päätään pudistellen.
"Larissa saa ihan oman ämpärin kyllä. Älä pakota minuakin valittamaan sinusta."

Viimeinen pakokeino hyvinkin, kun Charles ei edes suostunut hyväksymään hänen irtisanoutumistaan.
"Valittamaan minusta? Kukaan ole ikinä valittanut minusta", nainen pudisteli päätään mukamas järkyttyneenä siitä, että Emily kehtaisi edes vihjata mitään sen suuntaista. Bex valitti hänestä päivittäin - ei tosin Charlesille saakka, mutta kenelle tahansa muulle, joka pysähtyi kuuntelemaan.
"Vihreä ämpäri olisi aika tyylikäs", Larissa virnisti karsinan suojista ja suoristi valkeaa otsatukkaa suitsien otsapannan yli.

"Valittamaan sinusta. Valitan että vaikeutat työskentelyäni kiusaamalla hoitajaani." Emily otti kulauksen kahvistaan.
"Vihreä, selvä." Larissan pitäisi varoa tai hän vielä lahjoittaisi tytölle selittämättä vihreän ämpärin.

"Minä en koskaan kiusaa ketään. Larissakaan ei todistaisi minun kiusaavan, ethän?" Zoe vilkaisi nuorta brasilialaista, joka pudisti päätään leveän hymyn kera. "Katso nyt. Kukaan ei uskoisi sinun valituksiasi."

"Larissa jumalauta." Emily tuhahti ja pyöräytti silmiään.
"Hyvä että tulette juttuun. Neuvo kiltisti jos Larissalla on kysyttävää kun olen ratsastamassa."

"Epäilitkö, etten tulisi toimeen hoitajasi kanssa? Emily, häpeäisit", Zoe pudisteli päätään hymy huulia nykien. Emilyllä oli tosiaankin syynsä olla epäluuloinen. Oli kai hänen onnensa, ettei Larissa ollut koskaan ottanut tallilla kiertäneitä puheita tosissaan vaan oli aina tervehtinyt häntä hymy huulillaan, kun he olivat törmänneet Mayben kodin nurkilla. Edes hän ei voisi aloittaa vihoittelemalla, kun tyttö oli pelkkää hymyä. Tilanne olisi toinen sen jälkeen, kun Larissa sähläisi.
"Minä neuvon", Zoe lupasi raskaan huokaisun kera kuin siinä olisi ollut kamalasti ylimääräistä työtä hänelle. Tämähän oli oikeastaan hyväkin asia. Jos hän onnistuisi opettamaan Larissan hyvin, mikään ei estäisi siirtymästä itse syrjään.
"Lupaan olla kyselemättä tyhmiä", Larissa lupasi pirteästi karsinasta, kun kiristi satulavyötä ja tarkisti hevosen varusteet vielä kertaalleen, ennen kuin ojensi ohjia Emilylle. "Jos haluat minun lämmittelevän sen, minun täytyy käydä hakemassa kypäräni ja vaihtamassa saappaisiin yläkerrassa."

"Mistähän johtuu..." Hän pyöräytti silmiään kevyesti. Zoe antoi oikein hyvän syyn epäillä sellaista.
"Hyvä tyttö Zoe." Hän naurahti ja taputti tuon olkavartta, ottaen sitten Ticon ohjat vastaan.
"Käy vain."

Larissa livahti nopeasti tallikäytävälle ja vauhdikkain askelin kohti portaikkoa. Zoe kääntyi katsomaan Emilyä kulma huvittuneesti koholla.
"Tiedätkö edes, ketä olet palkkaamassa?" Hän uteli huvittuneena ja kohotti kätensä tervehtimään Ticoa. Ehkä hänen ei tarvitsisi revetä yhdentoista hevosen omaksi hoitajaksi.
"Hän on Mayben kämppis ja kaikkien tallin nuorempien ratsastajien kaveri, joten sinulla on pian fanilauma ympärilläsi. Siitä puhumattakaan, että hän tapailee yhtä van der Veeniä ja hoiti kouluhevosia."

Emily katsoi Zoe pitkään. Ei, naisen ei tarvitsisi revetä tuhanteen suuntaan.
"Sen tiedän että hän asuu Mayben kanssa, kuten myös sen että hän hoiti kouluhevosia, sitä ennen myös kenttähevosia toiselle ratsastajalle. Veeniä? Eikö Julian ole naimisissa?" ja ei kai täällä juuri muita pyörinyt? Tuon sisko toki, mutta tuo näytti enemmän olevan tallimestariin päin.
"Minulla on sinut häätämässä fanilaumani."

"Luoja, ei", Zoe parahti peittäen suunsa kädellään, ettei nauru karkaisi valtoimenaan tallikäytävälle. Siinähän menisi viimeinenkin pohja hänen maineeltaan. "Julian on ainakin kymmenen vuotta liian vanha. Mutta hänen sisarentyttärensä sen sijaan", nainen naurahti hiljaa. Hänen ei kai tarkalleen ottaen olisi pitänyt tietää sitä, mutta Larissa oli joskus viattomasti kysynyt, tapailiko hänkin Maybeä, kun oli yhtä usein kylässä kuin Amandakin.
"Minä häädän fanilaumasi", hän lupasi juhlallisesti.

Emily huokaisi melkein helpotuksesta.
"Riittääkö muka kymmenen vuotta? Enemmän viisitoista, ei sellainen riivinrauta voi olla kovin nuori." Vai oli Larissa kouluvalmentajan siskontytön kanssa.
"Vai sellaista." Hän naurahti ja hymyili juhlalliselle lupaukselle.
"Olet enkelini."

"Yritin olla kohtelias", Zoe huomautti huvittuneena. Olihan sitä ikäeroja ennenkin nähty, mutta kieltämättä se olisi jo aika... järkyttävä ero.
"En tiedä onko se varsinaisesti enkelien työtä, että tulee häätäneeksi viattomia, innokkaita nuoria ratsastajia. Kuulostaa enemmän joltakin, mitä piru voisi tehdä."

"Se mies ei tarvitse kohteliaisuuksia." Ei tosiaan.
"Sanoin minun enkelini, ei heidän. Ja eivät he mitään parveile, saanhan minä nytkin olla.!

”Nyt olet vieras, menestynyt kilparatsastaja, ei sellaisten jalkoihin voi vain mennä pyörimään”, Zoe naurahti, ”mutta veljeilet hetken Larissan kanssa ja olet vapaata riistaa.”

"Noh, ei se niin mene." Emily naurahti ja pudisteli päätään.
"Pessimisti."

”Realisti”, Zoe korjasi. Ehkä hän hieman liioitteli, mutta ainakin hän voisi sanoa varoittaneensa Emilyä.
”Sano minun sanoneen. Paras muistaa tämä kun tahdot valittaa yllättäen seuraasi lyöttäytyneistä teineistä.”

"Toisin kuin sinä luulet, minä osaan kyllä vaalia rauhaani." Hän naurahti silmiään siristäen, rapsutellen Ticon valkeaa päätä.
"Larissa kyllä kyseli ihan hulluja. Oletti joutuvansa ruokkimaan hevoset ja siivoamaan karsinat, vaikka mielestäni talli maksaa omille työntekijöilleen siitä."

Sen hän haluaisi nähdä, kun Emily ajaisi innokkaita nuoria ratsastajanalkuja pois luotaan. Naisella ei olisi sydäntä käännyttää uteliaita ratsastajia pois.
"Et selkeästi ole tavannut hänen aiempaa pomoaan", Zoe hymähti. "Hän lähti töihin ennen kuutta kaikkina niinä aamuina, kun olin Maybellä, ja en ole koskaan nähnyt häntä kotona ennen kymmentä. Näin hänet joskus maastossa varmaan parin kilometrin päässä tallilta jalkaisin kahden hevosen kanssa."

"En voi sanoa tavan--" Emily tuijotti Zoea pitkään.
"Huijaat." Ei sellaisia työpäiviä voinut tehdä. Edesa Zoe ei tehnyt, jestas sentään.
"No tuo selittää miksi hän hämmentyi kun vain oletin että hän maastoilee ja verryttelee selästä..."

"Huijaisinkin", Zoe hymähti. Hänenkin työpäivänsä näyttivät lyhyiltä, kun vertasi siihen, mitä Mayben kämppis oli tehnyt. No, ainakin se muuttuisi nyt.
"Varmasti. Tyttöparka on tehnyt seitsemän viikon työpäiviä aamusta iltaan kuukausikaupalla, samalla kun pomo on tehnyt kaikkensa tehdäkseen niistä mahdollisimman hankalia. Kai se nyt yllättää, kun pääseekin tekemään ihan normaalia työtä", hän pudisteli huvittuneena päätään. Luojan kiitos hän oli koulusta saatujen papereiden turvin voinut olla nirsompi omissa työpaikoissaan kuin mitä Larissalla oli koskaan ollut vaihtoehtoina.

Se sai punapään kohottamaan kulmaansa.
"Jessus. No, ehkä hän siis tekee ilolla hyvää työtä kun työpäivät ovat inhimisillisiä. Ei vissiin mukava se entinen työnantaja?"

"Ehkä", Zoe hymähti. Hän ei voinut sanoa koskaan seuranneensa tarkasti, miten lusitanot voivat, mutta puheita ähkyistä tai venäytetyistä lihaksista ei ollut kantautunut hänen korviinsa, ja orit olivat aina näyttäneet oikein tyylikkäiltä valmennuksissa. Emily olisi voinut todennäköisesti hankkia paljon huonommankin hoitajan koeajalle.
"Ei todellakaan. Hän sai Morlandin hermostumaan itseensä jokin aika takaperin. Se kertonee kaiken tarvittavan."

"Morlandin? Siis, Morlandin? Hermostumaan? Miten?" Oliko se edes mahdollista? Englantilaismies oli kovin leppoisan tuntuinen. Paitsi silloin kun tuolla oli jotekin asennerikas päivä.

"Hän haukkui toista ratsukkoa, ja kun Morland huomautti, että sama kritiikki sopisi Caetanoonkin, naisella kiehahti. Hetken huudon jälkeen Morland käski hänet alas selästä ja lähetti pois valmennuksesta, eikä ainakaan tarinan mukaan koskaan ottanut naista uudestaan sen jälkeen", Zoe kertoi harteitaan kohauttaen. Hän oli nähnyt välikohtauksen maneesissa vain koska oli itse ollut juoksuttamassa Javaa samassa tilassa.

Emily näytti hyvin hämmentyneeltä.
"Tiedän että Cactus jakaa porttikieltoja ammatikseen, mutta Morland... Suoritus kai se on tuokin."

"Suoritus, jota sinä et toivon mukaan lähde tavoittelemaan", Zoe siristi silmiään toruessaan naista leikillään. Ei suinkaan. Emily olisi varmasti oikein hyväkäytöksinen Morlandin opissa.

"Ei, jätän väliin. Cactukselle sen sijaan..." Emily virnisti toispuoleisesti.

"Älä kuvittelekaan", Zoe kohotti etusormeaan. "Sinä käyttäydyt huippuhyvin, tai joudut Bexin seuraksi Kingin valmennuksiin parin viikon päästä."

Emily mutristi kevyesti huultaan.
"Hyvä on, hyvä on. Mutta voisiko King olla pahempi kuin Cavanaugh?"

"Voi sinua viatonta, mikä yllätys sinulla olisikaan edessäsi", Zoe voivotteli liioitellun pahoillaan. Hän vakavoitui hetkeä myöhemmin. "Ei. King on loistava valmentaja. Hänellä on vain kovin... uniikki näkemys hyvistä harjoituksista. Sanotaanko se vaikka niin, että kukaan ei kävele kovinkaan sulokkaasti kolmeen päivään hänen valmennustensa jälkeen."

Se sai Emilyn nauramaan.
"Noh! Eräs saisi lomaa minusta." Emily räpäytti silmiään viattomana.
"Mieluummin olen kolme päivää sorsa kuin puolitoistatuntia solvattavana."

Zoe kohotti kulmaansa. Paras olla sanomatta yhtään enempää aiheesta. Emilyn kummalliset kävelytyylit eivät tosiaankaan kuuluneet hänelle.
"Voihan sitä toki noinkin ajatella", nainen naurahti. "Mene siis ihmeessä osallistumaan yhteen valmennukseen. Bexillä on niitä edessä kolme, joten saa nähdä käveleekö hän itse vielä lentokoneeseenkaan Yhdysvaltoja varten."

No jos lihakset olivat jumissa ja käveli kuin sorsa valmennuksen jälkeen, ei vain halunnut hierontaa kummempaa. Mitä Zoe oikein ajatteli?
Yhdysvallat. Emily veti syvään henkeä ja pudisteli päätään.
"Tekisi hyvää Ticolle. Taidan mennäkin. Ja Copperin kanssa ehkä toiseen."

Zoe ei suoraan sanottuna luottanut lainkaan siihen, että kumpikaan naisista osaisi käyttäytyä jos päätyisivät hieromaan toisiaan. Hiton keskenkasvuiset. No, ainakaan hänen ei enää tarvitsisi pelätä keittiötasojensa hygieenisyyden puolesta.
"En voi kuin kannustaa. Charleskin pitää Kingiä suuressa arvossa, joten voitat muutaman irtopisteen jo sillä, että ilmaiset itse mielenkiintoa osallistua", nainen hymähti. Hän vilkaisi tallikäytävälle, jota iloinen tyttö kipitti takaisin heidän luokseen kypärä päässään ja mustat nahkasaappaat jalassaan.
"Älkää kumpikaan pudotko. Autossani ei ole riittämiin bensaa, jotta voisin ajaa tankkaamatta Newcastlen sairaalaan." Ja Hexhamissa Zoe ei hetkeen näyttäisi naamaansa, kiitoksia vain.

Emily hymyili pehmeästi.
"Minua ei kiinnosta irtopisteet. En vieläkään tiedä mikä aivopieru oli antaa Giggles minulle." Vaikka hän oli kyllä kovin onnellinen siitä, mutta hän oli myös se joka ei ollutkaan lähdössä Javan kanssa Yhdysvaltoihin. Huokaus.
"Ei Tico ketään pudota. Tai... minua ainakaan."

"Keino vahtia sinua tarkemmin. Hyvä syy sotkeutua uraasi entistä enemmän", Zoe virnisti toispuoleisesti. Eiköhän Charlesilla ollut aivan muut asiat mielessä, kun hevosia jaettiin ratsastajille.
"Kannustavaa, Randall, todella kannustavaa. Ja minua kehtasit varoittaa kiusaamisesta", nainen naurahti ja päätään pudistellen astui sivummalle, jotta Larissa saattoi nauraen kurottaa koskettamaan Ticon valkoista otsapyörrettä.
"Ei Tico minuakaan pudota, ethän? Olet oikea herrasmies, tietenkin", tyttö supatti hevoselle ennen kuin tarttui ohjiin valmiina taluttamaan hevosen minne tarvitsisikaan. "Maneesi vai kenttä?" Mistä sitä tiesi, vaikka kenttäratsastaja nauttisi ulkona ratsastamisesta niin paljon, että maneesit jäisivät vähälle käytölle.

Emily kohotti kevyesti kulmaansa.
"Kustannuksellani pilailu oli vahva vaihtoehtoni." Hän kääntyi Larissan puoleen, hymyillen.
"Oletko vilkaissut ulos? maneesi."

Zoe pyöräytti silmiään ja kohotti kättään hyvästiksi, kun suunnisti tallin toiselle puolen käydäkseen varmistamassa, että ulkoilevat hevoset voivat hyvin.
"Onko sää muka koskaan tuota parempi tähän aikaan vuodesta?" Larissa kysyi huvittuneena, mutta suunnisti oikein mielellään päämaneesin suuntaan. Kuinka näppärää, että sinne pääsi siirtymään suoraan tallin sisätiloista.
"Muita vinkkejä Ticon kanssa pärjäämiseen kuin se, että se testaa minua armotta?" Tyttö naurahti.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1524
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: [P] Look into the sun as the new days rise   To Huhti 19, 2018 11:57 am

"Eip." Emily totesi viimeinen kirjain huuliltaan popsahtaen. Ei tosiaan ollut, koskaan.
"Energiaa on, pienet avut. Ja se tosiaan tekee elämästäsi helvettiä."

"Sinä et kieltämättä turhia kaunistele", Larissa naurahti. Mutta hyvä vain niin, ainakin hän tiesi mitä odottaa. Mahdollisimman pienet avut, selvä. Se olisi helpommin sanottu kuin tehty, mutta ainakin hän tietäisi mitä kohti pyrkiä.
"Ehkä me vielä jonakin päivänä pääsemme helvetti-vaiheen yli."

"Kuule, se teki sen ihan saman minulle." Emily naurahti, napaten oman kypäränsa maneesin oven pielestä.
"Parista viikosta kuukaut-- Mysticus!" Emily ärähti orille palleansa pohjasta. Se yritti stepata kauemmas, ei päästää Larissaa edes selkään.
"Vaikka en ole satulassa, näen sinut, perkeleen poni, tämä ei ole radio."

Emily ei suinkaan ollut liioitellut, kun oli sanonut hevosen olevan helvetistä. Tai hankala, mitä sanaa sitä nyt tahtoi käyttääkään. Hyvä kun hän oli saanut jalustimet laskettua ilman, että ori oli jo tanssahdellut kauemmas. Oli selvää, että Tico odottanut innolla uutta ratsastajaa satulaansa. Hevosparka.
"Mitä kiltimmin olet, sitä nopeammin se on ohi, ja Emily pääsee ratsastamaan sinua", tyttö kertoi valkealle kilpahevoselle, vaikka eipä siitä mitään hyötyä ollut. Onneksi Zeferino oli opettanut nopealiikkeiseksi, eikä Larissa aikaillut saatuaan sujautettua jalkansa jalustimeen. Tyttö heilautti itsensä vauhdikkaasti satulaan ja keräsi ohjaa pehmeästi tuntumalle, ettei ori vain keksisi häipyä minnekään sillä aikaa kun hän sääti jalustimia.

Punatukkaisen naisen ärähdys sai orin seisomaan kaksi sekuntia aloillaan. Onneksi se riitti Larissalle. Emily mulkoili hevosta kauempaa.
Oleppas nyt pirulainen.
"Se on hieman yhden tai kahden ihmisen hevonen. Kunhan sen kunnioituksen saa, sen kanssa voi tehdä käytännössä mitä vain."

"Oikein hieno se on siitä huolimatta. Eihän sitä nyt pidäkään vieraita ihmisiä selässään kohdella silkkihansikkain", tyttö naurahti ja haki ryhdikkään asennon selässä, kun oli saanut jalustimet sopivan mittaisiksi. Pieni hipaisu pohkeilla toki lähetti orin eteenpäin käynnissä, mutta suorana hevonen ei kulkenut kahta askelta enempää. Ei edes seinän vieressä, vaikka se tarjosi tukea, ja maneesin kulma oli luonnollisesti paikka, jonne ei voinut mennä. Emily ei tosiaankaan ollut liioitellut kutsuessaan hevosta yhden ihmisen ratsuksi.
"Tämähän on vähän sama kuin se, ettei saa muuttaa yhteen kenenkään kanssa ennen kuin on nähnyt, millaisia nuo ovat joutuessaan käyttämään hidasta tietokonetta. Vai koskiko se vain naimisiin menoa? En ole enää ihan varma, mutta sama ajatus kuitenkin!" Hän naurahti. Hän puristi reisillään satulaa säilyttääkseen tasapainonsa, kun Tico kiepahti yllättäen 180 astetta ympäri palatakseen katsomon suuntaan. Tyttö käänsi hevosen takaisin menosuuntaan hakien tuntumaa vieraaseen ja selkeästi rajojaan kokeilevaan hevoseen. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö ori heittäytyisi paljon vaikeammaksi, mitä enemmän hän alkaisi ratsulta pyytää.

"Naimisiin nyt ei kannata mennä ennen kuin on jättänyt toien kerran." Emily naurahti. Se oli tosin hänen kohdallaan kivuliaan totta. Emily hieroi phimoaan ja pudisteli päätään.
"Teen sinusta makkaraa ja suteja kohta!"

Ehkä Emily oli oikeassa. Olihan nainen vanhempi ja varmasti ymmärsi enemmän moisista asioista kuin hän. Larissa keskittyi istumaan satulassa tukevasti, vaikka Tico koettikin onneaan äkkipysähdyksen kanssa ja hetkeä myöhemmin vauhdikkaalla kiepahduksella. Ei hän nyt käynnistä putoaisi, eikä toivottavasti ravistakaan, kun pyysi reippaampaa askellajia hevoselta. Monet ympyrät jäivät hieman soikeiksi, kun ori puski vasten ulkopohjetta tai kaatui lapa edellä sisään, mutta hän korjasi aina seuraavaksi yritykseksi sen mitä saattoi siitä huolimatta, miten selvästi ori testasi häntä. Maneesin kulmasta tuli yllättäen pelottava, samoin maneesin seinää koristavasta ikkunasta, katsomon kaiteelle heitetystä loimesta puhumattakaan.
"Tico ei todellakaan arvosta ratsastajan vaihdosta", Larissa naurahti päättäen, että nauru oli paljon parempi tapa suhtautua hevosen toikkarointiin kuin pettymys. Hän teki parhaansa. Ei ollut hänen syytään, että hevonen oli nerokkaampi, mitä tuli tapoihin testata ratsastajaa.

Emily olisi mennyt naimisiin potentiaalisen raiskaajan kanssa jos ei olisi ilmoitanut haluavansa erota.
"Ei, se tekee tuota aina. Mutta se ei ole vielä ainakaan tehnyt---" Juuri kun hän oli sanomassa, helmenvalkea irlantilainen päätti kavahtaa takasilleen, loikata kaksi metriä sivuun ja heittää valtavan pukin.
"Jumalauta nyt!"

Hän oli yllättänyt itsensäkin alkuviikosta, kun oli istunut Casimiron selässä siitä huolimatta, miten ori oli pomppinut meren syleilyssä miten sattui. Mikään moisessa ei kuitenkaan ollut valmistellut häntä moisen sarjan kestämiseen. Tyttö nojasi reilusti eteen ja siirsi painonsa jalustimille, kun antoi ohjaa hevoselle. Se nyt vielä puuttuisikin, että kenttäratsu kaatuisi selälleen hänen takiaan. Tico loikkasi, ja hän kupsahti toiselle lavalle, ja pukki varmisti, että tyttö kiepahti hienosti voltilla alas satulasta, joskin ohjat pysyivät otteessa ja Larissa laskeutui jaloilleen.
"Sinä olet kyllä melkoinen", tyttö totesi ja antamatta hevoselle aikaa pohtia, mitä tämä tarkoittikaan, oli tyttö jo pontevasti heilauttanut itsensä takaisin satulaan ja laittanut hevosen liikkumaan eteenpäin. Ei voinut hyppiä pystyyn, jos liikkui eteenpäin, joten ainakin yksi osa Ticon tyylikkäästä akrobatiasarjasta olisi poissa, jos hän pitäisi hevosen liikkeessä.
"Joten, kahdesta viikosta kuukauteen pelkkää perseilyä?" Larissa naurahti ratsastaessaan katsomon ohi.

Emily puri rystystään ja mietti mitähän maalisutsarjasta saisi rahaa. Hiton muuli.
Hän ja Tico sopivat toisilleen.
"Se helpottaa hitaasti. Riippuu aivan siitä miten se hyväksyy sinut. Minua se rääkkäsi puoli vuotta, mutta silloin se oli nuori mies."

"Ja suhtautumisesi lahjomiseen oli?" Larissa naurahti. Puoli vuotta perseilyä orilta tekisi hänestä varsin turhan hevosenhoitajan. Lämmittelystä ei olisi paljoa apua, jos se tarkoittaisi puolen tunnin vapautta hevoselle riekkua miten mieli teki.
"Älä nyt viitsi Tico, olen ihan mukava, oikeasti", tyttö vannoi rapsuttaen valkean harjan tyveä, kun pyysi pohkeenväistöä ja sai sen sijaan hevoselta jotakin poikittaisen sulkutaivutuksen kaltaista. "Mitäpä jos ei leikitä banaania", tyttö myhäili suoristaen hevosen ja koetti uudestaan muutamaa yksinkertaista ristiaskelta, joita ori ei tahtonut turhaan ravissa tarjoilla. Hölmö otus - ja seuraavassa hetkessä taas täyskäännöksellä painelemassa laukassa kohti tallia. Larissa käänsi hevosen ympyrälle ja pidättämisen sijaan pyysi jatkamaan laukkaa ympyrällä. Kun hän kierrosta myöhemmin pidätti hevosta, ori pudotti siivosti raville, mutta pohkeenväistöstä ei edelleenkään tullut mitään. No, ainakaan hevonen ei enää kaatunut lapa edellä sisään, joten kai hänen täytyi vain iloita siitä vähästä, mitä hevosesta sai irti. Kahdeksikolla pyöriminen laittoi hevosen taipumaan tasaisesti, mutta ori lisäili kuvioon omaa sähellystään sivuloikin, laukalle hyppäämisin ja esittelipä kerran hienon kolmen pukin sarjankin kaarteessa.
"Luulen, että Tico ei nyt ihan ymmärtänyt, mitä lihaksia tässä oli tarkoitus lämmitellä", tyttö pohti kulmat kurtistuen, vaikka hymy koreilikin edelleen kasvoilla. Tico oli oikein herttainen mutta ehdottomasti häntä testaava hevonen.

"Se ottaa lahjukset, mutta ei anna vaihdossa mitään." Emily huokaisi syvään ja katseli verryttelyä sormiensa välistä.
"... Uskotko jos sanon että sillä hevosella on useampi arvokisasijoitus?"

"No, taidan silti koettaa. Ei tämä voi huonomminkaan mennä", Larissa naurahti. Hevonen verrytteli ainakin selkänsä perusteellisesti pukittelemalla ja ajatteli selvästi jalkojaan, kun ei kompuroinut niihin omituisten sivuaskeltenkaan aikana. Ei vain ihan sitä käytöstä, jota verryttelyyn toivottiin.
"Uskon, tietenkin. Sen takia se on niin mahdoton. Tietää oman arvonsa", tyttö virnisti ja nosti laukan ympyrällä. Nerokkkaasti ori tarjosi hänelle vastalaukkaa, joten kärsikööt sitten tasapainotreenistä, kun oli olevinaan niin nero. Tico taisi itsekin tajuta virheensä puolen kierroksen jälkeen, kun päätään heilauttaen vaihtoi lennosta laukkaa. Suuri kahdeksikko pakotti ottamaan raville ja nostamaan laukan uudestaan aina risteyskohdassa, mikä oli kaiketi hyväksi lämmitellessä. Ehkä? Hänen täytyisi palata tutkimaan kirjallisuutta aiheesta. Siitä tuntui olevan ikuisuus, kun hän oli viimeksi tehnyt mitään tällaista, ja hän oli luvannut, ettei kyselisi tyhmiä Zoelta.

Emily pudisteli päätään.
"Muuli mikä muuli. Itsepäinen irlantilainen muuli!" Hän murisi hevoselle ja pyöräytteli silmiään.
"Olin unohtanut millainen se osaa olla." Kun Tico heitti päänsä ilmaan ja karkasi kuolaimelta täysin, hän nousi seisomaan. Nyt sitten. Oliko se Zoelle ollut samanlainen ne muutamat maastot? Laurie oli sentään orille tuttu ennestään.

"Ilo toimia muistutuksena", Larissa naurahti. Tai räsynukkena, jota ori viskoi selässään miten huvitti. Melkein ainakin. Casimiron leikkisät pukit vedessä säheltäessä alkoivat tuntua todella kevyiltä Ticon tarjoilemaan sähellykseen verrattuna. Hän todella sai hyödyntää istuntaansa täysin pysyäkseen satulassa, kun ori loikki milloin mihinkin suuntaan.
"Et nyt viitsisi", tyttö totesi hevoselle ja pyysi sitä pysähtymään, kun kuolaintuntuma katosi täysin. Muutama askel peruutusta palautti hevosen kuolaimelle edes osittain, mutta oli turha kuvitellakaan, että ori laskisi päänsä alas ja nojaisi kuolaimeen kunnolla hänen kanssaan. Ehei.
No, ehkä jonakin päivänä.
"Joko tahdot sen, ennen kuin se keksii uusia pahoja tapoja, joita testata sinunkin kanssasi?"

"Paina pohkeet kiinni kylkiin ja ota ohjasta kunnolla takaisin." Emily huokaisi.
"Tico, jos ei hyvällä niin sitten pahalla, sinä et voi käyttäytyä noin." Hän tiesi miten suunniltaan energinen hevonen meni ristiriitaisista signaaleista, mutta se olisi nyt hevosen henkinen helvetti.
"Pyöritä sitä kolikon päällä ympyrää. Vedä sen pää vaikka varpaisiisi kiinni ja kätesi sen takamukseen että saat sen rullalle."

Se ei ollut jotakin, mitä Larissa olisi yksinään uskaltanut koettaa, mutta Emily tunsi hevosen ja tiesi, mikä sen kanssa toimisi. Hän vain toivoi, että nainen otti huomioon sen, ettei hänellä ollut apinamaista kykyä roikkua selässä vaikka mikä olisi. Jos Tico vetäisi herneen nenäänsä, hän olisi ongelmissa. Ori ei suinkaan arvostanut moisia ohjeita satulasta käsin annettuna, varsinkin kun ratsastajakin oli vieras, mutta Larissa ei jäänyt kyselemään lupia pakottaessaan hevosen kieppumaan hyrränä ympyrää. Ori pärskähti tyytymättömänä ja koetti nykäistä ohjaa, mutta hän nykäisi takaisin ja jatkoi kieputtamista, kunnes hevonen pehmeni niskastaan eikä enää laittanut vastaan ohjalle. Tico ei vaatinut paljoakaan kannustusta suoristautuakseen, ja Larissa pohti hetken, kuinka onnekas oli, ettei maailma jatkanut pyörimistä ympärillä. Ori lähti siivosti käynnissä eteenpäin ja pysyi pohkeiden välissä suorana, vaikka viuhtoikin ärtyneenä hännällään. Olihan tällainen kohtelu nyt aivan epäreilua.

Emily kohotti kulmian hännän viuhtomiselle.
"Sitähän minäkin." Nainen naurahti, huokaisten perään syvään.
"Se vihaa ristiriitaisi signaaleja, ja menee niistä hämilleen. Silloin se on helppo taivuttaa hyrräksi kumpaan tahansa suuntaan ja siitä se ei ole ainakaan näihin päiviin mennessä onnistunut karkaamaan. Tee jotain onnistunutta sen kanssa ja kiitä heti kun se tekee mitä pyydät."

"Kukapa ei", Larissa naurahti. Ristiriitaiset signaalit elämässä olivat Saatanan keino koetella heitä jo ennen helvetin kidutusta. Tyttö ei viitsinyt koettaa pohkeenväistöä uudestaan, kun se oli ollut alusta asti haasteellista, ja tyytyi sen sijaan vain ottamaan muutaman siirtymisen käynnin ja ravin välillä vuolaasti kehuen heti, kun ori teki mitä hän pyysi. Ei se nyt aivan mahdoton ollut. Ainakaan Tico ei ollut ilkeä, vaikka muuten häntä testasikin.

Emily näytti jo hyväksyvämmältä kun ori teki mitä pyydettiin.
"Noin. Se meni paremmin, minut se heitti aitaa päin ensimmäisellä kerralla."

"No, tulinhan minäkin jo tyylikkäällä voltilla alas", tyttö totesi naurahtaen ja taputti hevosen kaulaa, kun Tico pysähtyi siivosti. Hän seisotti hevosta hetken, ennen kuin pyysi eteenpäin jälleen käynnissä ja vuolaasti kehuen. Hieno ori, ehdottomasti.
"Kyllä me vielä yhteisen sävelen löydämme." Hän uskoi siihen ehdottomasti. Ei muuta vaihtoehtoa olisi. "Onko sen poikakin yhtä hassu?"

"Et aitaan." Emily huomautti nauraen.
"Ei, Rea on oiken siivo tähän verrattuna. Se on energinen ja vähän keskittymsihäiriöinen, mutta oikein kiltti."

"En aitaan", Larissa taipui nauraen ja pyysi hevoselta vielä yhtä onnistunutta kahdeksikkoa, ennen kuin kehui hevosta ääneenkin. Hienostihan Tico alkoi hänen tahtoonsa taipua. Täksi hetkeksi. Ehkä oli parempi kiittää hevosta ja päästää Emily selkään, ennen kuin ori aloittaisi uudestaan.
"Kuulostaa herttaiselta. Vaikka kaipa jokainen hevonen aina testaa ihan vähän ensimmäisillä kerroilla. Täytyyhän sitä saada selville, missä rajat menevät."

"Testaa, mutta Tico vetää sen yli aivan naurettavalla tavalla." Emily totesi nauraen ja veti kypärää päähänsä.
"Rea on mussukka. Muistuttaa enemmän isoisäänsä. Misery oli ensimmäinen hevoseni Ladylla."

"Tico vain puolustaa kunniaansa, vai mitä poikakulta?" Larissa kysyi, pysäytti hevosen ja hyppäsi alas selästä kehuen ratsuaan vielä maankin tasalta. "Eihän sitä sovi ketä tahansa päästää satuorin selkään. Tico pitää huolta, että standardit ovat korkealla." Rea kuulosti aina vain herttaisemmalta hevoselta. Hän tutustuisi ilolla jokaiseen kuudesta hevosesta, jotka Emilyllä oli.

Emily haki jalustimet jo maasta oikeaan mittaan ulkomuistista ja ponkaisi Ticon selkään.
"Se voisi puolustaa kunniaansa mieluusti vaikka käyttäytymällä hevosiksi. Kun Reasta oli puhe, voisin valmennuksen jälkeen ratsastaa sen. Koulusatula ja remonttiturpikselliset suitet kolmipalalla."

"Selvä, koulusatula ja remonttiturpis, onnistuu", tyttö nyökkäsi painaen ohjeet samalla mieleensäkin. Kyllä se järjestyisi, helposti. "Haluatko lämmitellä sen itse?" Ticon esityksen jälkeen hän ei yllättyisi, vaikka Emily pitäisi hänet maan tasalla seuraavan viikon ihan vain varmuuden vuoksi.

"Ratsastan sen läpi kokonaan itse." Emily vahvisti Ticon selästä. Ori oli heti kuin eri hevonen.
"Sen jälkeen käyn syömässä. Kahdelta olisin todella onnellinen estevalmennukseen varustetusta ja verrytellystä Gigglesistä. Niiden ohjeet on varustekaapin oven sisäpuolella."

Larissa nyökkäili ohjeita kuunnellessaan. Ei ollut vaikea muistaa näitä. Hän varmistaisi, että hevoset olisivat varusteltuina ja ajallaan Emilyä odottamassa, ja Gigglesin tapauksessa lämmiteltynäkin.
"Pidän huolta, että saat hevoset valmiina käsiisi", tyttö lupasi pirteästi. "Hauskaa treeniä Ticon kanssa!" Nyt kun hevonen näytti siltä, että voisi työnteosta nauttiakin.

"Kiitos! Ja muista käydä syömässä!" Emily huikkasi Larissan perään. Ei se sopisi että tyttö nälkään tuupertuisi. Tallissa Amanda oli pesupaikalla riisumassa Krakenia Sylvian jäljiltä.
"Godverdomme!" Hän epäili että Kraken ymmärsi hollantilaiset kirosanat paremmin kuin englantilaiset. Missähän Larissa oli?
"Ihan kohta pääset. Älä ole noin... sinä."

Larissaa moinen muistutus lähinnä huvitti - hän ei koskaan unohtanut käydä syömässä, vaikka joskus kiire tekikin syömisestä enemmän hotkimista. No, ruokaa siinäkin sai vatsaansa, kun pyrki nielemään kaiken pureskelematta. Tyttö lähestulkoon hyppelehti palatessaan tallin puolelle ja oli suuntaamassa katsomaan, miltä Rea näytti, kun hollantilainen kirosana pysäytti hänet ja ohjasi pesupaikalle.
"Olet aivan liian kaunis tyttö käyttämään noin rumia sanoja", Larissa virnisti leveästi pysähtyessään pesupaikan eteen, joskin Krakenin ulottumattomiin. Ihan vain varmuuden vuoksi. Kouluratsu ei tuntunut pitävän kenestäkään.

Kraken vihasi kaikkia ja silti vaati niiden huomiota itseensä. Valokeiloja rakastava kusipää.
Joku olisi voinut kuvailla Juliania samoilla sanoilla.
"Sellaista pääsee suusta kun eräs on kusipää." Amanda sihisi ja nykäisi narusta joka oli kiinni mustassa nahkariimussa.
"Miten sinä jaksat?"

Larissa naksautti kieltään muka toruakseen Amandaa, kun selkeästi viesti rumista sanoista ei ollut mennyt perille. Hän väläytti säihkyvän hymyn tytölle.
"Mahtavasti! Sain töitä", hän ei voinut estää itseään taputtamasta pienesti käsiään yhteen puhtaasta innosta. Eikä hän ollut edes joutunut matelemaan ratsastajalta toiselle ja soittelemaan lähiympäristön ratsastuskouluja läpi.
"Emily Randallilta, Edgerlyjen kenttäratsastajalta", hän lisäsi keinuen päkiöillään.

Amanda siristi silmiään ja mulkaisi aivan liian läheltä varpaitaan kuopaisevaa oria.
"Jumalauta nyt! Mitä? Töitä? Sinulla ei kauan kestänyt. Ihanaa." Hän ei voinut olla hymyilemättä.
"Olen iloinen puolestasi. Pitää käydä juhlimassa. Ehditkö tänään?"

Ei, hänellä ei ollut kauaa kestänyt, ja se jos mikä tästä teki niin mahtavaa. Kerrankin aikataulut olivat osuneet yksiin, kun Caetano oli naksahtanut juuri silloin kun Emily oli hukkumassa hevosiin.
"Emily sanoi tahtovansa kotiin kuuteen menessä, joten jos se toteutuu niin ehdin", Larissa peitti suunsa käsillään, ettei vallan kiljuisi tallissa. Se ei sopinut talliin. Hän voisi kiljua, kun pääsisi päivän päätteeksi takaisin kartanon varjoon. Tanssia pienen voitontanssin ja huutaa äänensä käheäksi.
"Ja sain ratsastaa Ticoa. Olin aivan surkea, mutta sain silti ratsastaa sitä ja Emily tahtoo, että lämmittelen hevosen iltapäivällä häntä varten", Larissa kertoi osaamatta selkeästi pitää pienintäkään asiaa omanaan innossaan kertoa kaikki Amandalle. Uusi työ antoi aina syytä intoiluun, mutta erityisesti nyt, kun kilparatsastaja vaikutti niin mukavalta.

Amanda näytti hämmentyneeltä.
"... kuudelta? Vau. Siis sinullahan on illasta monta tuntia vapaata." Se oli aivan uusi tunne. Voisi nähdä tyttöystäväänsä.
"Käydäänkö Hexhamissa syömässä?" Hän kuunteli mielellään Larissan intoilua työstään. Suloista!
"Vau. Sinua siis lykästi. Saat tehdä oikeita hoitajan töitä - tällaisten paskapäiden kanssa!" Kraken sattui mukamas vahingossa tuuppaamaan häntä niin että horjahti.

Se olisi helposti neljä tuntia enemmän aikaa iltaisin, kuin mihin hän oli Caetanon kanssa tottunut - aamuista puhumattakaan. Hänen ei tarvitsisi olla tallilla kuudelta, kun ensimmäinen tallityöntekijä aukaisisi ovet ja sulkisi hälytyksen.
"Käydään! Ehdottomasti käydään. Minä tarjoan uuden työn kunniaksi", hän julisti innoissaan ja oli astua lähemmäs halaamaan Amandaa, mutta Kraken muutti hänen mielensä. Merihirviö saisi nauttia ylhäisestä yksinäisyydestään.
"Emilyn hevoset eivät kuulostaneet yhtään näin pahoilta", hän virnisti vinosti. "Tico nyt oli sitä mieltä, etten kuulunut selkään, mutta pääsinpähän putoamaan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Ja vielä jaloilleni!"

Amanda astui kauemmas hirviöstä, mulkaisten sitä pahasti.
"Kusipää se on." Amanda tuhahti.
"Onnea siitä. Olen niin iloinen että sait töitä."

"Minäkin", Larissa naurahti ja todettuaan, että Amanda oli riittävän kaukana hevosesta, asteli lähemmäs halaamaan tyttöä tiukasti. Krakenin ei tarvinnut kiukutella, kun hän ei astunut merihirviön omaan tilaan.
"Enkä edes joudu lähtemään minnekään kauas. Voin edelleen asua Rosings Parkissa ja raahata sinua yläkertaan lounaalle ja ehkä joskus livistää maastoonkin yhdessä. Ihan parasta."

Ja Kraken kiukkusi silti. Se oli kyllä nimensä veroinen hevonen. Hän halasi Larissaa tiukasti.
"Ihanaa." Se oli todella ihanaa.

"Niinpä", tyttö myötäili haluamatta irrottaa otettaan Amandan ympäriltä, vaikka hevonen ei hänen läheisyyttään arvostanutkaan. Tai kenties sitä, että hän varasti Amandan huomion kouluratsusta. Tai ehkä hevosella vain oli huono päivä, niin kuin Krakenin kohdalla tuntui käyvän jatkuvasti.
"Mutta mennään ehdottomasti syömään Hexhamiin", hän nyökkäsi iloisesti. "Milloin pääset lähtemään tallilta? Haluatko tulla yöksi?"

"Lähden kolmen aikan. Käyn nopeasti Newcastlessa ja tulen siitä Hexhamiin, käykö?" Kai Larissa saisi itsensä sinne.
"Haluan. Voin olla illan kanssasi ja olla heräämättä aamuviideltä kelloosi."

"Täydellisesti", tyttö vakuutti, "laitan viestiä kun pääsen lähtemään tallilta." Se antaisi Amandalle sopivasti aikaa ajaa Newcastlesta Hexhamiin, kun hänen täytyisi kuitenkin käydä kodin kautta ja ottaa suihku, ennen kuin ihmisten ilmoille kehtaisi lähteä.
"Mitä luksusta", hän naurahti. Ei tarvitsisi laittaa tuskaisen aikaista kelloa! "Meillä on siis suunnitelma. Tämä on ihan mahtavaa!"

"Selvä." Hän oli niin onnellinen tästä. Niin onnellinen.
"Niin on. Ja hyvä suunnitelma onkin. Mikä parasta, voimme harrastaa tätä enemmän."

"Niin voimme", Larissa hymyili leveästi ja rutisti Amandaa uudemman kerran tiukasti. Jos he eivät olisi olleet tallikäytävällä, hän olisi painanut pusun tytön huulille, mutta tähän ympäristöön se ei sopisi.
"Voit tulla yöksi niin usein kuin ikinä tahdotkin, kun minä ehdin silti nukkua ihan tarpeeksi." Aiemmin yöunet olivat jääneet vähäisiksi jo valmiiksi, joten pitkälle yöhön venyneet illat Amandan kanssa olivat verottaneet niistä paljon.
"Minulla ei kyllä ole niin hienoja petivaatteita kuin sinulla", tyttö ei voinut vastustaa kiusausta. Amandan enon älynväläys kummitteli edelleen aina silloin tällöin mielessä ja sai ratkeamaan raikuvaan nauruun.

Se hymyilytti vain ajatuksena.
"Tai sinä minun. Ajattelin jättää enon perheineen omaan rauhaansa viimeistään kun kolmoset tuleva kotiin." Mikä tarkoittaisi mahdollisesti mahdollisuutta yöpyä ilman kämppiksiä.
"... hiljaa."

Se oli kieltämättä hilpeä ajatus. Maybe oli oikein mukava kämppis, mutta viime aikoina Maybe oli ollut kovin paljon öitä kotona. Se tarkoitti hyvin hiljaista yötä heille, mutta Amandan oma asunto vapauttaisi moisesta vaatimuksesta.
"Tulen kylään, jos lupaat pedata sänkyysi ne lakanat", hän kiusasi nauraen.

"En helvetissä petaa." Julianin kiroilu alkoi tarttua, selvästi.
"Petaan jotkin aivan muut."

"Voi harmi", Larissa naurahti. "Ehkä en sitten voi tulla kylään. Enosi ei varmasti arvostaisi kyläilyä, kun ei ole lakanoita suojanasi."

"Häneltä ei kysytä. Ja mitä muka tapahtuisi?" Hän ei sattuneesta syystä voisi tulla edes raskaaksi Larissan kanssa, joten se oli täysin turvallista. Krakenin kuopiminen sai hänet kääntymään orin puoleen.
"Pitänee viedä tämä demoni. Onnea uudesta työstä ja laita sitä viestiä!"

"Ei mitään, ikinä, tietenkään", Larissa tavoitteli viatonta äänensävyä astuessaan kauemmas, jotta Amanda voisi hoitaa työnsä loppuun merihirviön kanssa.
"Minä laitan!" Mikään mahti maailmassa ei saisi häntä jättämään viestin lähettämistä, kun päivä olisi pulkassa. Vilkaisu kelloon lupaili hänelle edelleen varsin hyvin aikaa, mutta se ei estänyt hakemasta siitä huolimatta Rean harjapakkia ja aloittamasta varsin kiireetöntä harjausoperaatiota kimon kanssa. Rea voisi mennä hohtavan puhtaana Emilyn ratsastettavaksi.

Emily palasi valmennuksen jälkeen talliin, kasvot punaisina ja tyytyväisyyttä hehkuen.
"Onko vauva valmis?" Hän uteli samalla kun pysähtyi Tico toisessa ja vesipullo toisessa kädessä Rean karsinalle.
"Voisin ottaa vaihdon lennosta."

"Vauva on valmis", Larissa kääntyi hymyillen naisen puoleen. Hän antoi kuivatun omenasiivun Realle, joka natusti sen tyytyväisesti kuolaimista huolimatta.
"Harjoittelimme hieman aloillaan oloa venytysten kanssa. Rea keksi kovin nopeasti, mitä siltä halusin", hän naurahti. Ori oli oikein nerokas, eikä ollut vaatinut montaa venytystä, että hevonen oli keksinyt saavansa namin, kun piteli turpaansa kylkeään vasten tai antoi hänen venyttää etujalkaansa.
"Pidä hauskaa. Pesen Ticon ja varmistan, että Giggles on kahdelta valmiina", tyttö lupasi pirteästi ja astui ulos karsinasta ottaakseen Ticon käsiinsä. Rea kurkisti innokkaana karsinasta kai vielä ylimääräisen herkun toivossa.

"Aw, hyvä että keksitte puuhaa." Kun Larisslla oli ote Ticon ohjista, hän livahti karsinaan ottamaan Rean.
"Kiitos oikein paljon." Hän lähti kohti maneesia, hätistellem Rean päätä taskultaan.

Tico oli oikein helppo hoidettava, kun ori oli niin kiltisti aloillaan ja lähestulkoon nuokkui tyytyväisenä, kun hän pesi hevosen ja kylmäsi jalat huolella. Larissa pohti, mitä muuta häneltä odotettiin tänään, kun heitti ohuen kuivausloimen orin selkään ja talutti valkoisen saturatsun karsinaansa. Hän voisi käydä syömässä tässä välissä, niin hän ehtisi palata takaisin alakertaan ennen kuin Emily olisi valmis Rean kanssa, siltä varalta että nainen tahtoisi hänen purkavan hevosen. Ja sitten oli toki Gigglesin varustaminen ja lämmittely. Oli vaikea hillitä intoa, kun hän suunnisti yläkertaan syömään reippaasti lounaansa. Uudet kuviot tuntuivat niin perin virkistäviltä kuukausien rutiinien jälkeen.

Emily ratsasti Rean huolella läpi. Hän oli oikein tyytyväinen kun palasi nuoren kimon karsinalle ja veti kypärää päästään. Ainakin toistaiseksi Larissa suoriutui hyvin. Toimisi jatkossakin niin hän olisi onnellinen.

Larissa oli saanut syötyä ja haettua Gigglesin sisään, joskin ruunan harjaaminen oli yhä kesken, kun Emily palasi nuoren kimon kanssa. Onneksi ei ollut kiirettä - kahteen oli vielä aikaa, ja Emily oli puhunut lounaasta. Itse asiassa, hänellä oli niin paljon aikaa, ettei tyttö epäröinyt lainkaan astuessaan ulos karsinasta.
”Tahdotko että pesen Rean, niin pääset nopeammin syömään? Zoekin suunnisti juuri yläkertaan.”

Emily huokaisi helpottuneena.
"Kiitos. Napa koskettaa kohta selkärankaa tai siltä ainakin tuntuu." Hän veti hanskat sormista ja lähti kohta yläkertaa. Saatuaan ruokaa hän etsiytyi tarjottimen kanssa röyhkeästi Zoen pöytään.
"Hei päivänpaiste."

”Eihän se käy päinsä. Äkkiä syömään”, Larissa naurahti ja otti Rean ilomielin vastuulleen. Ei hänellä kauaa hevosen pesemisessä menisi, ja sen jälkeen hän viimeistelisi Gigglesin harjauksen, varustaisi ruunan ja lämmittelisi huolella.
”Hei miestennielijä”, Zoe vastasi takaisin ja siemaisi vettä lasistaan. ”Mitä? Ajattelin että meidän oli tarkoitus tervehtiä toisiamme asioilla, jotka eivät pidä paikkaansa.”

Emily siristi silmiään Zoen huumorille.
"Olet kyllä yksi aasi." Hän huokaisi syvään ja otti haarukallisen ruokaa suuhunsa.
"Mitä työpäivään kuuluu?"

”Muuli, aasi, tulemme siis hyvin toimeen”, nainen kohautti harteitaan ja pyyhki vaalealla leivällä loput keittokulhostaan puhtaaksi, jotta saattoi käydä pääruoan kimppuun. Hän oli kenties jättänyt aamupalan kokonaan väliin, joten nyt oli hyvä syödä senkin edestä.
”Samaa vanhaa”, nainen hymähti. ”Java onnistui kastelemaan minut matkalla sisään läpimäräksi. Miten se osaakin aina ujuttautua kulkemaan kaikkien lätäköiden läpi ja loiskia mennessään? Mitäs sinun pojillesi?”

"Mikä vimma kaikilla on kutsua minua muuliksi? Sain Laurielta syntymäpäivälahjaksi paidan aiheesta." Emily naurahti ja loi säälivän katseen Zoen.
"Minun poikani ovat hurmaavia. Ja Ruby. Hei, onko Tico testannut sinua kun olet liikuttanut sitä? Harkitsin maalisutibisneksen aloittamista.

”Ehkä jos pohdit sitä oikein kovasti, onnistut ratkaisemaan tämän vuosisadan suuren arvoituksen”, Zoe hymähti huvittuneena. Sehän olikin suuri ihme, miksi luupäistä naista kutsuttiin muuliksi.
”On. Ei mitään, minkä kanssa en pärjäisi”, nainen totesi. Duffyn jälkeen melkein mikä tahansa tuntui helpolta ja miellyttävältä maastoilulta.

Emily huokaisi.
"Se pelasi ihan täyttä sikaa Larissalle."

”Kuulostaa tutulta”, Zoe kohautti harteitaan ja sulloi haarukallisen ruokaa suuhunsa. ”Me peruutimme varmaan lähemmäs sata metriä yhtä soittoa, kun kyllästyin sen loikkimiseen.”

Emily huokaisi raskaasti.
"Ja et sanonut mitään? Olisin pyytänyt Laurieta, Tico hyväksyy hänet. Yleensä."

”Duffy on ihan samanlainen luupää aina välillä, ei siinä ollut mitään uutta. Viesti meni Ticollekin perille ja loppulenkin nautimme maisemista”, Zoe totesi. Hän oli pärjännyt hevosen kanssa, joten siitä kanteleminen eteenpäin oli tuntunut täysin turhalta.

"No hyvä. Ehkä siis menee perille nytkin. En tiennyt että se on taas noin mahdoton." Hän huokaisi syvään.
"Ihanaa kyllä saada hevonen verryteltynä valmennukseen."

”Menee se. Tico ei ole ilkeä, se vain tietää oman arvonsa”, Zoe hymähti. Duffysta ei voinut sanoa samaa, mutta ainakin ori oli käyttäytynyt viimepäivät maastossa.
”Onnea. Varo vain, saat hevoset pian letitettyinä päivittäin”, nainen naurahti. Ehkä Larissa ei olisi aivan niin innokas todistelemaan kykyjään, mutta epäilemättä seuraavan kuukauden ajan Emilyllä olisi valmennusten kiiltäväkarvaisimmat hevoset.

Emily kohotti kulmaansa kevyesti.
"Totesin jo ettei letitys ole tarpeen. Kaikenlaisia hulluja on työnantajina näemmä."

”Onhan niitä”, Zoe myöntyi. Hulluutta oli monenlaista. Ehdottomasti oli. ”Minä tulen valmennuksesi päätteeksi katsomaan. Tilaukseni verkkokaupasta toimitettiin vihdoin. Näytän, miten uudet kylmäyssuojat toimivat niin osaat käyttää niitä ilman minuakin.”

"Ah, siitä pitikin kysyä. Lexa sanoi sinun kaivanneet ja että halusit näyttää riimuja." Emily ei voinut olla nauramatta.
"Selvä."

Zoe hieraisi ohimoaan ja vilkaisi tiskin suuntaan, vaikka Lexa ei katsetta huomannutkaan.
”Olisihan se pitänyt arvata, että hän sotkisi kaiken keskenään”, nainen puhahti huvittuneena. ”Olin menossa pesemään riimuja, kun puhuin hänelle. Voitko tehdä minulle palveluksen ja laittaa hänet nielemään hevostietokirjan?”

Emily nauroi naiselle ja kohautti olkiaan.
"Lupasin opettaa hänelle kenttäratsastuksesta kaiken. Hän tulee varmaan katsomaan Badmintonin."

”Aloita alempaa. Etsi lasten tietokirja kuvineen ja niihin liitetyin sanoin, ja ehkä hän oppii erottamaan riimun kylmäyssuojista”, Zoe naurahti hiljaa. Tai sitten ei oppisi. Miksei hän ollut edes yllättynyt, että amerikkalaisnainen oli kadottanut viestin punaisen langan hetkessä?
”Minä en ala kenenkään lapsenvahdiksi kisapaikalla, joten sinun on paras opettaa hänelle kaikki tarpeellinen nopeasti”, Zoe nurisi hyväntuulisesti.

Emily hymyili pehmeästi.
"Ei tarvitse vahtia. Hän istuu kiltisti katsomossa tai jossakin, ei pyöri tallialueella kenenkään tiellä. Saisi vielö kavion päähänsä."

”Siinä olet varmasti oikeassa”, Zoe myönsi. Oli parempi, kun Lexa pysyisi turvallisen välimatkan päässä hevosista. Eipä sillä, että Badmintonin kaltaisessa arvostetussa suurkilpailussa yleisöä laskettaisiinkaan minnekään hevosten lähelle, joten naisen telkeäminen katsomoon onnistuisi vaivattomasti.
”Joko Tico on ihan valmis koitokseensa?”

Emily nyökkäsi. Hevonen oli enemmän kuin valmis, repaleisesta maaliskuusta huolimatta.
"Se on parempi kuin koskaan. Aivan mieletön."

”Hyvä niin”, hän naurahti. ”Ehkä Edgerlyillä on siis vielä toivoa Badmintonin suhteen. Ei tarvitse vain hävetä silmiä päästään.” Hän ei luottanut hetkeäkään Bexiin. Dianaan kyllä, mutta Bex oli villikortti.

Emily kallisti päätään.
"Noh. Ei hän saisi lähteä Yhdysvaltoihin ellei siinä olisi järkeä. " Edelleen nipisti. Milloin hän lopettaisi sen naurettavan ärtyneisyytensä asiasta jolle ei voinut mitään?
"Mutta ajattelin kyllä pestä Bexillä lattiat Badmintonissa. Ihan vain kiitokseksi siitä etten päässyt Javan kanssa reissuun."

”Ei siinä ole mitään järkeä”, Zoe totesi kättään heilauttaen. Ei pienintäkään järjenhiventä. Ratsukko oli loistanut kauden avauskilpailuissaan, mutta tasona oli ollut Intermediate. Siitä oli melkoinen harppaus neljään tähteen ja vielä täysin uudelle radalle.
”Kannatan ajatustasi. Paras olisikin tehdä niin. Soisin menestystä teistä jollekulle, mutta pitäkää huoli siitä ettei minun tarvitse toivoa sitä Bexille.”

Emily hymähti vaisusti.
"Saa nähdä. En vieläkään käsitä logiikkaa Gigglesin takana ja tuskin tulen käsittämään. Aika selvä viesti etten kelpaa hänen hevosilleen, mutta sitten kuitenkin. Noh, en tiedä. Katsotaan."

”Luulen, että se logiikka liittyy enemmän Edgerlyjen välisiin suhteisiin kuin mihinkään muuhun”, nainen totesi. Hän ei edes yrittänyt ymmärtää, miksi äiti ja poika väänsivät kättä hevosista ja ratsastajista sen sijaan, että tekisivät vain yhteistyötä.
”Unohda se, mikä nimi paperissa lukee omistajana ja keskity ratsastamaan hyvin. Pääset vähemmällä.”

"Helpommin sanottu kuin tehty. En tiedä miten uskallan kiintyä tai työstää Gigglesiä." Emily laski haarukan tyhjälle lautaselle.
"Vaikka typeräähän se on, mutta kyllä minä hieman ärsyynnyn jos teen sen kanssa helvetisti töitä ja se siirtyy jollekin muulle valmiina pakettina."

"Pidetään siis huolta, ettei se siirry", Zoe vastasi. Hän ei uskonut, että hevosia siirreltäisiin ympäriinsä yhtään enempää. Tässä oli ollut jo ihan tarpeeksi muutoksia yhdelle kaudelle. Tai oikeastaan useammallekin.
"Eiköhän se ole tullut sinulle ihan jäädäkseen. Paitsi tietenkin jos osoittautuu seuraavaksi Selkieksi, sitten voi olla, että lähtölippu on käsillä."

"Sitten minä en jatka sen kanssa." Emily totesi tyynesti.
"Hevonen saa olla vaativa ja luonteikas, mutta sen ei pidä olla turvallisuusriski."

"Jokainen hevonen on turvallisuusriski", Zoe tuhahti. Hiton idiootteja luupäitä jokaikinen. Paddykin aina silloin tällöin.
"Mutta eiköhän Charles oppinut virheestään. Toista Selkietä tuskin on tiedossa."

"Tiedät mitä tarkoitan." Hevosmaailmassa vaarallinen hevonen oli oikeasti vaarallinen. Ei vain tavanomainen mahdollisuus pudota selästä kun sinne nousi.
"En halua itselleni Selkietä, arvostan henkeäni."

"Niinhän me kaikki", Zoe huokaisi. Hänkin oikein mielellään pysyisi kunnossa kauden ajan ja mielellään sen jälkeenkin. Hän ei kaivannut uutta putoamista tai mitään muutakaan onnettomuutta tähän hetkeen. Yhdessä oli enemmän kuin tarpeeksi.
"No, ainakaan se ei ole enää minun ongelmani, jos saat perseilijän pestäväksi. Minulle riittää Javan loiskuttelut ja Duffyn luupäisyys."

"Teknisesti se ei ole ihan minunkaan ongelmani enää, kovin usein. Toivottavasti." Emily oli ollut viikon kevyesti helisemässä.

"Totta tuokin. Hyvä sinulle", Zoe naurahti. "Tehokasta toimintaa." Vaan kukapa ei löytänyt yllättävää tehokkuuden puuskaa, kun alkoi hukkua töihinsä? Hänkin oli yllättänyt itsensä tehokkuudellaan viikkoa aiemmin, kun oli pakannut tavaroita kilpailuja varten.

"Ei oikeastaan. Olisin kusessa edelleen jos Larissa ei olisi rehellisesti tullut kysymään töitä." Luojan kiitod oli tullut.

"Vai niin. No, hyvä siis että asiat järjestyivät näinpäin. En todellakaan katsoisi sitä hyvällä, jos joutuisin repeämään yhtään enempää teidän välillenne", nainen hymähti päätään pudistaen. Hänellä oli ollut aivan riittämiin töitä ennen Emilyn uusia hevosia, ja niiden saapumisen jälkeen työtaakka oli tuplaantunut. Tai no olisi, jos hän olisi hoitanut niitä enemmän kuin vain auttanut silloin tällöin Emilyä pesemällä yhden tai varustelemalla toisen. Hänen aikansa ei riittänyt yhdelletoista hevoselle, ei vaikka miten yrittäisi venyä joka paikkaan.

"Eikö? Vaikka alkuun sinun olikin nuristava kuin pikkulapsen joka vihaa muutosta." Emily huokaisi ja vilkaisi kelloa. Kai hän pian voisi mennä katsomaan Gigglesiä ja jatkamaan työpäivää.

"Hei!" Zoe potkaisi Emilyä kevyesti pöydän alla. "Minä en nurissut yhtään mitään. Ilmaisin vain asiallisen huoleni siitä, millaisia ihmisiä keräät ympärillesi."

"Nurisit!" Emily potkaisi takaisin.
"Katsotaan kuukausi."

"Jos et viikossa jo tiedä, haluatko pitää Larissan vai et, teet jotain väärin", Zoe vastasi irvistäen rumasti naiselle, kun kumartui hieraisemaan potkaistua säärtään. Kehtasikin potkia häntä takaisin. Hänellä oli oikeus potkia ratsastajia, ei toisinpäin.

Emily nyrpisti nenäänsä.
"Älä viitsi, minulla on käytännössä aina ollut sama hoitaja. Paitsi nyt. Tarvitsen uuden raukan joka kuljettaa mukanani seuraavan kymmenisen vuotta."

"Korkea aikakin jo siis vaihtaa", Zoe kiusasi nauraen. "Ja minua syytät muutosvastaiseksi."

"No! Se toimi. Aina. Moitteetta. Totuin niin siihen että minun ei tarvitse edes pyytää ja tiedän miten kaikki kulkee kisoissakin. Minua pelottaa."

"Minä opetan Larissan tavoille", Zoe huokaisi alistuneena, "keskity sinä vain muistelemaan rataa." Ei tyttö voisi kovin huono hoitaja olla, eihän? Olihan tuo kestänyt kerrassaan rasittavaa kouluratsastajaakin kuukausia.

Emily siristi silmiään.
"Ja sitten syytät minua työn sysäämisestä niskoillesi, hmm?"

"Niinhän sinä teit", nainen huomautti kulmiaan kohottaen. Ei Edgerlyn hevosten perään voisi katsoa kuka tahansa. Hänen täytyisi varmistaa, että Larissa olisi töidensä tasalla.
"Minulla oli paljon vähemmän töitä, ennen kuin sinä muutit tänne." Siitä huolimatta hän oli kovin iloinen, että Emily oli muuttanut pohjoiselle kilpatallille.

"Minä voin aina lähteä takaisin." Emily heitti haastaen. Ei häntä tavallaan mikään pakottamalla pakottanut tänne. Ei hän ollut kahlittu. Kovin pahasti. Hieman ehkä naisystävän takia mieli teki jäädä.

"Niin varmaan", Zoe naurahti. "Et jättäisi Copperia mistään hinnasta."

"Hmph." Ei jättäisikään. Copper oli mieletön murunen.
"Olet rasittava."

"Niin, sitä minäkin", Zoe naurahti. "Olet jumissa täällä. Ja olen mielestäsi rasittava vain koska olen oikeassa ja sinä tiedät sen."

"Minä lähden töihin." Emily puuskahti kypsästi ja palautti tarjottimensakärryyn, kadoten sitten kohti maneesia. Toivottavasti Giggles oli käyttäytynyt paremmin.

"Nauti töistäsi", Zoe virnisti kiirehtimättä itse vielä takaisin tallin puolelle. Bex pärjätkööt vielä hetken, sillä hän tahtoi istua ja nauttia kiireettömästi kahvistaan. Kerrankin.
Giggles oli käyttäytynyt oikein hyvin, jos Larissalta kysyttiin, sillä Ticon jälkeen hevonen oli tuntunut suorastaan säyseältä. Hän oli käynyt huolella läpi kaikki askellajit, taivuttanut ratsua kaarevilla urilla ja tehnyt siirtymisiä varmistellessaan, että Giggles olisi paitsi lämpimänä, myös edes auttavasti kuulolla Emilyä varten. Tyttö toi ruunan reippaasti maneesin laidalle, kun huomasi Emilyn saapuneen ja hyppäsi alas satulasta.
"Giggles on kovin kiltti poika", tyttö vakuutti hymyillen. "Toivottavasti se on kiltisti valmennuksessakin."

Emily veti kypärän päähänsä ja hanskoja käteen.
"No hyvä että edes joku täällä osaa olla hevosiksi." Emiöy taputti ruunan kaulaa, laittoi jalkansa jalustimeen ja ponkaisi sulavasti ylös.
"Jos viitsit varustaa vielä Rubyn kouluvalmennukseen, otan lennosta vaihdon ja sitten sen jälkeen lennosta vaihto Pinkiin. Sitten ollaan valmiita. Hoidan Pinkin itse ennen lähtöä, minulla ei ole kiire."

"Osaa, totta kai", Larissa vakuutti seisten hevosen pään vierellä siihen saakka, että Emily pääsi satulaan. Eihän sitä tiennyt, vaikka Giggleskin olisi tykännyt kipittää karkuun.
"Tietenkin. Lämmiteltyinä molemmat?" Hän varmisti riisuen kypärän päästään. Ruby ja Pink. Hänhän sai todella aloittaa työnsä heti täysillä, vaikka epäilikin, että hänen puuhiaan seurattiin kovin tarkkaavaisena. Ei se haitannut lainkaan. Luottamus oli ansaittava, se oli selvää.

"Molemmat. Ja jos purat vielä Rubyn kun olen vaihtanut hevosta." Oikeastaan Larissa pääsisi siis lähtemään hieman ennen kuutta pois tallilta.

"Totta kai", tyttö nyökkäsi pirteästi. Ruby valmiiksi, Giggles puretuksi, Pink valmiiksi, Ruby puretuksi. Helppoa. Ainakin teoriassa, mutta tyttö oli oppinut taitavaksi aikatauluttamaan moisia Caetanon kanssa. Kun ei ollut varaa epäonnistua, oppi arvioimaan ajankäyttöä todella tarkasti.
"Hauskaa valmennusta teille!"

Emily heilautti kättään ruunan selästä ja lähti kohti uraa käynnissä. Päivä sujui ihanan mutkattomasti kun saattoi vaihtaa hevosia lennosta ja keskittyä töihin, eikö siihen ehtisikö ajallaan joka paikkaan.

Siitä huolimatta, miten hän ei ollut koskaan ennen tehnyt tätä Emilyn hevosten kanssa, rutiini tuntui muodostuvan vaivattomasti. Ruby sisään, puhtaaksi, varusteet niskaan ja lämmittelemään. Sen jälkeen lennosta vaihto hikiseen Gigglesiin, jonka peseminen hoitui varsin nopeasti siitä huolimatta, miten hevonen koetti syödä kaiken - siis aivan kaiken - ulottuviltaan. Hevonen oli ehkä turhankin utelias, mutta siinäpähän maisteli ketjuja ja koetti osallistua pesuoperaatioon. Pink oli sentään helppo varustaa samalla kun hän piti silmällä kylmäysletkut jalassaan seisovaa hevosta, ja kun Pink oli valmis, Giggleskin oli valmiina palaamaan karsinaansa kuivattelemaan.
"Pinkinkö purat itse?" Larissa kysyi vaihtaessaan hevosia jälleen Emilyn kanssa. Ruby näytti tehneen töitä, kun hän taputti tummemmaksi hionnutta punaista kaulaa.

Emily taputti tamman kaulaa pikaisesti, ennen kuin nousi Pinkin selkään oikein näppärästi.
"Puran. Kun olet valmis Rubyn kanssa, voit mennä. Pääsen aiemmin kuin oletin vaikka hoidan Pinkin itse."

"Selvä", tyttö vastasi. Ajatus oli kerrassaan käsittämätön. Hän pääsisi kotiin tämän hevosen hoitamisen jälkeen? Eihän ilta ollut vielä edes hiipimässä päälle, ja hän pääsisi kotiin?
"Nähdään huomenna", Larissa lisäsi leveästi hymyillen ja lähti takaisin talliin Rubyn kanssa. Sähikäisen hoitaminen oli paras tehdä nopeasti, niin punarautias ei ehtinyt kyllästyä hoitotoimenpiteisiin. Hän kaivoi puhelimensa esiin vahtiessaan Rubyn kylmäystä ja lähetti Amandalle viestin, että olikin vapautumassa töistään jo nyt. Ainakin tyttö sai kunnon varoituksen, kun hän kävisi vielä kotona suihkussa ja mankuisi sen jälkeen kyytiä Hexhamiin, tai lainaisi yhtä tallin pienistä autoista.

"Kymmeneltä!" Emily huikkasi Rubyn ja Larissan perään. Amanda kuittasi viestin nopeasti, istuen huoneensa pöydän edessä meikkaamassa. Talossa oli aavemaisen hiljaista. Julian taisi olla töissä tai sitten sairaalalla, siinä olivat vaihtoehdot. Auriella oli tänään vapaapäivä. Hän odotteli sopivan tovin kun oli valmis ja lähti sitten kohti Hexhamia. Oli outoa tavata Larissaa muualla kuin tuon luona ja tällaiseen kellonaikaan.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1524
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: [P] Look into the sun as the new days rise   To Huhti 19, 2018 11:58 am

Kymmeneltä tuntui edelleen ajatuksena aivan naurettavalta. Mitä hän tekisi koko aamun, kun ei joutuisi ruokkimaan hevosia ja hoivaamaan niitä naurettavalla tarkkuudella? Tyttö huolehti Rubyn karsinaan loimi selässään ja suunnisti sen jälkeen yläkerran kaappien kautta kartanolle. Hän kävi suihkussa ja laittautui kerrankin hieman enemmän, nähden vaivaa jopa hiustensa kanssa, vaikka antoikin niiden olla auki. Panta työnsi ne sentään pois kasvoilta, joten kaikki hyvin. Tummanvihreät farkut ja valkoinen neule rohkaisivat uhmaamaan säätä vaaleanruskean tekonahkatakin merkeissä. Kyllä hän tarkenisi. Hän oli tahtonut testata uutta takkiaan ikuisuuden, ja mikäs tämän parempi tilaisuus. Nilkkuritkin sointuivat täydellisesti uuden takin kanssa yhteen, mikä taisi olla suurin syy sille, että hän oli takin päätynyt hankkimaan. Kyyti Hexhamiin tarjoutui yllättävältä taholta, mutta hän ei aikonut kyseenalaistaa Kasparin äidin tarjousta. Elise pudotti hänet valitun ravintolan kulmalle jatkaen sitten itse matkaa kohti Newcastlea, ja Larissa suunnisti ilolla ravintolan ovelle odottelemaan Amandaa.
"Minulla oli ihan paras päivä ikinä", tyttö julisti ensitöikseen tervehtiessään Amandaa, "ja nyt siitä tulee vielä parempi."

Amanda ei voinut kuin hymyillä kun näki miten Larissa puhkui onnea.
"Niinkö? Kerro siitä lisää." Hän halasi tuota tiukasti ja suukotti poskea.

"Minä kerron ihan kaiken", tyttö lupasi ja käänsi päätään painaen suukon Amandan suupieleen pelkän poskipusun sijaan. "Mennään sisään." Hän kaappasi Amandan käsikynkkäänsä ja suunnisti sisään ravintolaan, joka tarjoili kuulemma Hexhamin parhaita pihvejä.
"Mutta ensin, miten sinun päiväsi sujui?" Hän kysyi suunnistaessaan ikkunapöytään pub-henkisessä ravintolassa.

Amanda seurasi Larissaa sisälle, hymyillen tuon hyväntuulisuudelle. Ihana.
"Hyvin. Ratsastin Esperanzan ja Bitsin, hoidin Sylvian ja Lieken hevosia. Juoksutin Huzzlen."

"Mitä muuta Huzzlelle kuuluu?" Tyttö kysyi heti uteliaana. Hevosen kuntoutus oli aina hänen mielessään. Huzzleparka. Ja nyt ratsastajakin oli mennyt ja vaihtanut lajia.

"Hyvää. Se voi hyvin ja tulee kuntoon. Se on auki kuka sen huolii vai saako se jäädä nyt vain harrastehevoseksi." Sekin olisi ruunan historialla vaihtoehto.

"Varmasti sille ratsastaja löytyisi, jos niin tahdot, mutta ehkä se olisi hilpeä harrasteratsu sinulle kaikkien näiden hienojen kouluratsujen keskelle. Hevonen jolla voit mennä huoletta rymyämään maastoihin ja tulla takaisin ihan mutaisena, eikä kukaan kohota kulmiaankaan", Larissa naurahti.

"Pitää katsoa mitä sille haluaa." Amanda totesi hymyillen. Kunhan vain punainen amerikkalaispöllö olisi kunnossa.
"Joten, täydellinen työpäiväsi?"

"Onneksi ei ole kiire", tyttö naurahti ja poimi ruokalistan käsiinsä pöydälle jätetystä telineestä. Hänen täydellinen työpäivänsä... mistä sitä edes aloittaisi?
"Sain lämmitellä neljä hevosta", Larissa naurahti epäuskoisena. Neljä! Hän ei edes muistanut, milloin viimeksi oli istunut neljän eri hevosen selässä yhden päivän aikana. Ei Caetanon alaisena ainakaan koskaan.
"Ja Emily oli niin mukava. Toi minulle kahviakin!"

Amanda otti listan käteensä, keskittyen tosin enemmän onnellisen brasilialaisen hymyyn kuin ruoan valitsemiseen.
"Ajattele, siitä tulee arkeasi. Ja saat varmaan ratsastaa enemmän jos Randall jatkaa samaa tahtia sairaslomien kanssa." Ei hän muuten olisi tiennyt, mutta nainen oli ollut kateissa monesta kouluvalmennuksesta.

"Minä ajattelen", Larissa naurahti silmät onnesta tuikkien. Se oli aivan ihana ajatus. Kertakaikkisen ihana. Ei hän ollut vihannut töitään Caetanon kanssa, mutta nyt hänellä voisi olla taas työtä, josta hän nauttisi aamusta iltaan. Tai kymmenestä kuuteen, kun työpäivistä ei tarvinnut tehdä naurettavan pituisia.
"Toivottavasti ei, minulle riittää jos lämmittelen hevosia silloin tällöin", tyttö hymyili leveästi.

"Ja pääset varmasti kisoihinkin. Siitä ei ole epäilystäkään." Englannin ulkopuolelle vähemmän, mutta sitäkin hienompiin ja vaativampiin, niiden pienten ohella.

"Äläpä", Larissa virnisti silmät siristyen ja kiemurteli paikallaan, kun ei olisi malttanut istua aloillaan. "Ihan parasta." Hän kiertäisi mielellään pikkukisoja siinä missä isompiakin, eikä se haittaisi yhtään, ettei matkoihin kuluisi kahta päivää auton kyydissä.
"Hevosetkin olivat niin herttaisia. Kilttejä kuin mitkä, paitsi ettei Tico arvostanut minua yhtään selässään."

Amandaa huvitti Larissan malttamattomuus, vaikka olikin ihanaa nähdä tuo onnellisena.
"Se on hyvä. Kukaan ei haluaisi hoitaa kamalia hevosia." Kuten hänen enonsa merihirviö.

"Ei niin", tyttö myöntyi iloisena. Ei kukaan tahtonut hoitaa hirviöitä, mutta siihenkin tottui, jos työ oli muuten mielekästä. Emilyn hevosten kohdalla ei onneksi hirviöitä ollut. Ruby oli hieman malttamaton, mutta sähikäinen ei tarkoittanut pahaa. Tai ainakaan hän ei ollut saanut tammasta ilkeää kuvaa päivän perusteella, joten toivoa ainakin oli.
"Mutta olen niin onnellinen! Voin jäädä tänne ja saan tehdä kivaa työtä ja pääsen kotiin tarpeeksi aikaisin, että voin viedä sinua ulos."

Amanda nauroi Larissan sanoille.
"Minua ulos? Aww, en tiennyt että tämä on suuri ilonaiheesi." Toivoi kyllä, mutta ei tosiaan ollut varma.

"Tietenkin on", Larissa naurahti ja tökkäsi kengän kärjellään Amandan jalkaa. Kehtasikin epäillä moista. Tietenkin hän iloitsi jokaisesta hetkestä, jonka saattoi viettää Amandan kanssa, ja nyt ainoat yhteiset hetket eivät rajoittuisi lounastaukoihin tai myöhäisiin iltoihin.
"Nyt kun minulla on enemmän aikaa, voimme käydä viikottain testaamassa jotakin uutta ravintolaa. Tai käydä elokuvissa tai keilaamassa tai shoppailemassa."

Se sai Amandan hymyilemään ja samalla hieman kauhistumaan. Osaisiko hän olla kuten normaali tyttöystävä?
"Sinähän olet innostunut."

"Haluan vain nähdä sinua enemmän nyt, kun en joudu olemaan tallilla aamusta iltaan", tyttö naurahti. "Eihän se haittaa?" Olihan Amandalla omatkin kiireensä, mutta kyllä he saisivat aikataulut sopimaan yhteen. He olivat onnistuneet siinä Caetanon hullujen työpäivienkin kanssa, joten nyt sen luulisi olevan paljon helpompaa.

Amanda pudisteli päätään ja veti ruskeita hiuksiaan korvan taakse.
"Ei se haittaa. Ihana nähdä sinua enemmän." Jos Larisa nyt jättäisi hänet, kun olisi enemmän hänen kanssaan? Tajuaisi ettei pitänytkään hänestä tai ettei hemmoteltu kouluratsastussuvun kakara riittäisi.
Pelko oli kuristava kun lisäsi sen ahdistukseen Julianin lapsista. Hän koki jo kotona olevansa tiellä.
"Ihana nähdä sinua enemmän."

Larissa oli vain innoissaan mahdollisuudesta tehdä enemmän asioita yhdessä Amandan kanssa, sen sijaan että joutuisi vain kertomaan päivänsä kulusta tytölle. Oli aina parempi puuhastella yhdessä kuin vain kertoa, mitä oli tehnyt päivän mittaan. Ja Caetanon jälkeen hän todella osasi arvostaa aikaa, joka ei kuluisi tallilla.
"Niin sinuakin. Voimme kokea vaikka mitä. Lähteä seikkailulle. Kävellä rannalla Newcastlessa tai eksyä nummille jalkaisin", hän naurahti. Ehkä ei eksymistä, mutta muutoin.

"Ja pääset minulle muuttoavuksi." Amanda virnisti. Hän tosiaan karkaisi enonsa vierashuoneesta ennen kolmosten kotiutumista.
"Voidaanko eksyä edes hevosten kanssa nummille?"

"Olen oikein mielelläni muuttoapunasi", tyttö lupasi virneen kera. Tietenkin hän auttaisi siinä missä voisi, eli kantaisi Amandan tavaroita ja leikkisi olevansa hyödyksi samalla kun yllyttäisi Amandaa pukemaan päälleen mitä hölmömpiä yhdistelmiä vaatekaapin sisällöstä tai pomppisi sängyllä petaamisen sijaan.
"Tarkoitus oli viettää aikaa muuallakin kuin tallilla, mutta ehkä voimme välillä eksyä hevostenkin kanssa nummille", hän naurahti.

"En ajatellut lähtä jalkaisin nummille, vaikka koitakin nykyään juosta." Amanda huomautti päätään pudistellen.

"Voimme juosta yhdessä aina välillä?" Tyttö ehdotti nauraen. Hänenkin pitäisi alkaa juosta nyt, kun sitä ei tarvitsisikaan tehdä työpäivän ohessa.

"Juostaan yhdessä." Se olisi hauskaa saada lenkkiseuraa.
"Sinulla on kyllä parempi kunto."

"Ei se mitään, edetään sinun tahtiisi", Larissa lupasi hymyn kera. Ei sillä ollut hänelle väliä, kun juoksemisen olisi tarkoitus lähinnä pitää yllä jo saavutettua kuntoa. Hän ei ollut kilparatsastaja, hänen ei tarvinnut olla huippukunnossa. Vain riittävän hyvässä selvitäkseen raskaista työpäivistä hevosten kanssa.
"Äkkiä sinunkin kuntosi siitä kohoaa. Voit vastineeksi kiusata minua kaikilla lihaskuntotreeneillä."

Amanda kohotti kulmiaan.
"Noh. En aio kiusata sinua sellaisilla."

”Ne tekisivät minulle vain hyvää”, Larissa naurahti. ”Varsinkin jos joudun lämmittelemään hevosia usein. En voi istua selässä kuin perunasäkki.”

"Noh, et ole perunasäkki. Witch olisi heittänyt sinut jo alas." Amanda lohdutti hymyillen.

”Witch on aina kiltisti kanssani. Se tietää, ettei minulla ole suuria lahjoja, joten se suhtautuu minuun kuin varsaan. Typeryyttä täytyy vain sietää”, hän naurahti ja viittoi tarjoilijaa paikalle voidakseen tilata lasillisen coca-colaa ja herkulliselta kuulostaneen lehtipihvin. Pieni juhlinta oli vain ansaittua, eikö? Hän oli saanut töitä!

"Ei. Se vain höykyttää minua koska ratsastan sitä sen lempi-ihmisen edessä." Mikä siinä olikin että tamma halusi esittää naurettavan lennokaata askelta ja pelleillä kuin varsa hänen kanssan? Amanda päätyi ottamaan saman lehtipihvin ja soodavettä.

"Sekin voi olla", Larissa naurahti. Hän oli silti enemmän oman teoriansa kannalla. Witch tiesi, ettei häntä kannattanut höykyttää, sillä hän ei osaisi tehdä asialle mitään.
"Hieno tamma se on. Loistava opettaja."

"Laskelmoiva noita." Amanda tuhahti. Musta tamma tuntui olevansa jälleen suurilla radoilla nuoruudensa voimissa aina kun Julian oli näköpiirissä.

"Pöh pöh", Larissa puhahti ja tökkäsi Amandan jalkaa kengällään. "Et saa puhua siitä noin rumasti, kun tammamamma on kiltisti kantanut minua selässään."

"Minulle se on laskelmoiva noita." Amanda huomautti nauraen.
"Sinua sen on parempikin kantaa siivosti."

"Kai se on, kun puhut siitä niin ikävästi!" Larissa nauroi. Koska tammahan oli ilmiselvästi täällä kuulemassa ja ymmärtämässä, mitä Amanda sanoi.
"Älä huoli, Witch pitää minusta hyvää huolta."

"Se oli sitä ennen kuin puhuin siitä ikävästi." Amanda tuhautti nenäänsä.
"Hyvä. Kantelisin muuten Julianille. Sen pitäisi kuitenkin kantaa hänen vaimoaankin." Ja mies ei hyväksyisi huonoa käytöstä vaimoaan kohtaan. Edes hevoselta.

"Witch pitää varmasti vieläkin parempaa huolta Deirdrestä. Ovathan he molemmat nyt äitejä, ja äitien pitää aina pitää yhtä", hän naurahti lämmöllä. Musta tamma oli oikein herttainen entinen kouluratsu, jonka liikuttaminen oli tarjonnut mahtavaa piristystä kaiken muun keskelle.

Nyt Larissalla olisi jopa oikeasti aikaa harrastaa. Useammim kuin kerran viikossa tai kuussa nipistetty maasto. Hän ehti juuri ja juuri estää itseään nyrpistämästä nenäänsä kun Larissa mainitsi Deirdren äitiyden. Pitäisi opetella suhtautumaan lapsiin neutraalisti.
"Ehkä siinä tosiaan on joku salaliitto."

"Aivan varmasti on", Larissa nyökytteli pontevasti. Tietenkin olisi. Se kuului asiaan. Ehkä. Kai. No, nyt saisi ihan vain ilonpidon tähden kuulua.
"Mutta älä huoli, niin kauan kuin Witch pistää sinut koville, voit lohduttautua sillä, että se höpönassu uskoo kykyihisi."

Amanda nyrpisti nenäänsä.
"Höpönassu voi uskoa niihin vähemmän aggressiivisesti."

"Eikä voi. Witch uskoo sinuun sataprosenttisesti", Larissa naurahti, "ja ilmaisee sen yhtä voimakkaasti."

"Hmph. Minulle riittäisi kun sinä uskot minuun." Amanda nyrpisti nenäänsä.

"Minä uskon sinuun aina ja ikuisesti", Larissa vannoi juhlallisesti kämmen sydämellä. Hän uskoisi aina siihen, että Amanda pärjäisi hevosten kanssa ja voisi tehdä juuri sitä, mistä piti. Oli se sitten esteratsastusta tai kouluratsastusta tai vaikka vain maastoilua nummilla.

Amanda aikoi pysyä koulun parissa. Hän oli saanut kaksi ihanaa hevostakin Alankomaista.
"Ai niin. Larissa, jos... Tuota. Beatrix menee naimisiin syksyllä. Ja saisin kuulemma ottaa sinut häihin."

"Oi miten ihanaa! Täytyy muistaa onnitella häntä seuraavan kerran kun satumme tapaamaan", tyttö hymyili iloisena. Miten ihania uutisia! Kukapa ei iloitsisi tiedosta, että häät olivat edessä. Sehän oli aina ilon juhla, eikö?
"Totta kai tulen mukaan, jos tahdot minut seuraksesi."

Amanda näytti melkein hämmentyneeltä.
"Sinä tulisit?"

Amandan reaktio sai puolestaan Larissan hämmentymään. Oliko englantilaisilla oma etikettinsä näihin tilanteisiin, jota hän ei ymmärtänyt? Olisiko hänen kuulunut sanoa miettivänsä asiaa tai kieltäytyä suoralta kädeltä?
"Tietenkin tulisin. Jos kutsut minut jonnekin, tulen aina mukaasi."

Amanda vain oli ehkä olettanut, ettei Larissaa kiinnostaisi hänen sukulaisensa häät tai että tuo häpeäisi häntä eikä haluaisi tulla.
"Se... Olisi mukavaa. Olisit nätti. Näen sinua niin harvoin muussa kuin tallivaatteissa."

"Jokainen on nätti häissä", tyttö huomautti naurahtaen ja kurotti tarttumaan Amandan käteen pöydän ylitse. "Jos tahdot minut tätisi häihin, tulen tietenkin paikalle. Emilyltä vapaapäivänkin saaminen onnistuu varmasti paljon helpommin kuin Caetanolta koskaan."

Se sai Amandan hymyilemään.
"Minä kuvittelin sinua nätissä mekossa."

"Et joudu kuvittelemaan kauaa, vaan saat sen sijaan nähdä useamman nätin mekon. Raahaan sinut kaupoille makutuomarikseni", Larissa naurahti. Hän ei tosiaankaan omistanut häihin sopivaa mekkoa.

"Aaaww. Et ole varmaan ikinä ollut... eurooppalaisissa häissä?" Ei niitä voinut englantilaisiksi sanoa.

"En", Larissa pudisteli päätään. Ei tosiaankaan. "Olen ollut muutamissa häissä kotona, mutta ei täällä ole ollut koskaan juhlia, joihin olisi tullut kutsutuksi." Kummasti hevosenhoitajat eivät olleet ihmisten vieraslistoilla, kun hääkutsuja kerättiin kasaan.

Amanda hymyili hieman.
"Nyt pääset kokemaan hollantilaisen ja irlantilais/walesilaisen häät." Hän naurahti. Olisikohan Bean häissä samoja perinteitä napattuna kuin Deirdren ja Julianin? Sen näkisi sitten.

"Koen ne oikein ilolla", Larissa vakuutti nauraen. Tietenkin. Amanda oli kutsunut hänet, joten hän olisi paikalla, vaikka hän erottuisikin joukosta.
"Sinun sukuusi mahtuu siis ihania uutisia. Sukulaislapsia ja hääsuunnitelmia. Ei huonosti."

"Nyt on vain sellainen hetki." Amanda totesi naurahtaen.
"Kohta sukulaistädit alkavat hiillostaa minua, kun Bea on sisaruksista nyt nuorin ja menee naimisiin."

"No mutta onhan sinulla vielä vuosia, ennen kuin olet samassa iässä", tyttö naurahti. Sukulaistädit voisivat keskittyä ihastelemaan kolmosia ja piinaamaan Beaa kysymyksillä lapsista.

"Niiin? Se ei haittaa varmaan heitä." Amanda naurahti.
"Hoputtavat kun sisaruksilla on ollut tapa nyt mennä vanhempana naimisiin ja perustaa perhe."

"Joudut siis alistumaan sukulaistätien hiillostettavaksi. Kamalampiakin kohtaloita onneksi olisi", Larissa naurahti päätään pudistaen. Hassu Amanda. "Etköhän sinä heidän kanssaan pärjää."

"Ehkä vain suutelen sinua näyttävästi ja vaimennan heidät." Amanda ehdotti virnistäen vinosti.

Se sai Larissan pärskähtämään.
"Suunnitelma sekin", hän nauroi hilpeästi. Amanda ei ikinä kuulisi siitä loppua.

"Minun pitää varmaan ostaa uusi puku." Hän totesi sen enemmän itselleen kuin Larissalle.

Oli vaikea kuvitella, etteikö Amandalla olisi kaapin täydeltä häihin sopivaa vaatetusta, mutta ehkä tätä voisi käyttää hyvänä tekosyynä hankkia lisää.
"Jokin oikein kaunis, hempeän pastellinen mekko?" Larissa ehdotti virnistäen ja kiitti tarjoilijaa, joka palasi ruokien ja juomien kanssa.

Amanda nyrpisti kevyesti nenäänsä.
"Mielestäni näytin Julianin häissä ihan kivalta"

"Näytit varmasti oikein hyvältä", tyttö lupasi hymyillen. Amanda näytti aina hyvältä. "Hempeän pastellinen puku sitten?" Hän kiusasi.

Amanda pyöräytti silmiään uudelleen. Hän otti puhelimensa ja etsi sieltä nopeasti kuvan. Siinä oli kyllä enokin, mutta väliäkö tuolla. Se oli otettu kovin maalaisromanttisen, ladosta kunnostetun juhlatilan edessä Molemmilla oli musta puku, Julianin vaatteiden aksentit olivat turkooseja. Amandalla oli tyköistuva musta puku ja silloin vielä pitkät hiuksensa kauniilla kampauksella, josta valui satunnaisia hiussuortuvia kiharrettuna.
"No sano toki näytinkö." Puvuntakin alta pilkotti mintunvihreä satiinipaidan kaulus.

Larissa veti puhelimen itselleen voidakseen katsella kuvaa tarkasti. Amanda näytti kerrassaan hurmaavalta puvussaan enonsa vierellä.
"Pysyn aiemmassa kannassani. Näytit oikein hyvältä", hän hymyili leveästi ja ojensi puhelinta takaisin Amandalle. "Ehdottomasti hyvä valinta seuraaviinkin häihin."

"Haluaisin vain ehkä harmaan." Ei näyttäisi niin synkältä syksyllä kuin musta.
"Wendy vihasi tuota. Yllätytkö?"

"Harmaa ei varmasti olisi huono valinta", tyttö vakuutti. Ei hän voinut paljoa sanoa muodista ymmärtävänsä, mutta eihän harmaa nyt huono väri voinut koskaan olla. Musta ja valkoinen, sekä harmaan eri sävyt siitä väliltä, sopivat aina tilanteeseen kuin tilanteeseen.
"En. Wendy vihaa aina ihan typeriä asioita. Onneksi häntä ei tarvitse kuunnella."

Amanda hymyili pehmeästi ja pisti puhelimen pois.
"Voin sitten sävyttää taskuliinan mekkoosi. ja kauluspaidan. Eikö?"

"Kuulostaa täydelliseltä", Larissa vakuutti hymyillen ja leikkasi ilomielin palan ohueksi taotusta lehtipihvistään, jolle talon oma maustevoi oli sulanut. "Menevätkö he naimisiin sukusi tilalla vai jossakin päin Englantia?"

Amanda vilkaisi Larissaa. hetkinen.
"Varmaan täällä jossain. Kuvittelisin. Tilalle ei tosiaan taita mahtua kaikki, ymmärsin että Jonathanilla on iso suku."

"Selvä. Ei siis edes matkaa kanaalin toiselle puolen. Helppoa", hän naurahti.

"Jos sinut kutsutaan ristiäisiin niin sitten joudut kanaalin toiselle puolelle." Amanda huomautti hymyillen.

"Enosi aikoo matkustaa kolmosten kanssa kotitilalleen ristiäisiin?" Hän kysyi yllättyneenä. Eikö se ollut vihoviimeinen asia, mitä ihmiset tahtoivat vauvojen kanssa tehdä? Matkustaa? Hän oli aina ymmärtänyt, ettei kukaan tahtonut käydä ruokakaupassakaan vauvan kanssa jos sitä saattoi välttää, kolmesta puhumattakaan.

"Hän on hullu." Amanda naurahti.
"En tiedä, sellaisia hän horisi."

"Selvästi. Sääliksi käy niin vauvoja kuin vanhempia ja eritoten kanssamatkustajia, jos he päätyvät sen tekemään", hän naurahti. Tyttö söi tyytyväisenä annostaan ja hymyili Amandalle leveästi, kun sai suunsa tyhjäksi.
"Tiedätkö, nyt kun minulla on jopa vapaapäiviä, voisimme mennä käymään joku päivä Alnwickin linnalla. Sinne ei aja kauaa Newcastlesta ja se näyttää kuvissa niin hienolta enkä ole päässyt näkemään yhtäkään linnaa vielä Englannissa ollessani. Täytyyhän se korjata!"

"Niin minunkin. Toki eiväthän kolmoset heti edes voi matkustaa." Hullulta se silti tuntui. Noh, Julian oli aina välillä hullu. Ja olihan noilla toki Aurie auttamassa.
"Mennään. Häväistys tuo on."

Hänestä oli aina näyttänyt siltä, että pienten lasten vanhemmilla oli kädet täynnä töitä matkustaessa silloinkin, kun lapsia oli yksi ja vanhempia kaksi. Kolmen kanssa matkustaminen olisi hänen järkeilyllään siis kolminkertainen haaste.
"Sitä minäkin", Larissa naurahti. Täytyihän hänen nähdä linnoja nyt kun oli maassa, joka tuntui olevan niitä tulvillaan.

Amandan mielessä se oli mahdotonta.
"Niin. Olet ansainnut sen." Suunnitelma raksutti Amandan päässä.

Hän ei tiennyt ansaitsemisesta, mutta hän tahtoi käydä katsomassa linnaa. Ja muitakin linnoja, mitä lähiseuduille vain mahtuisi. Jos hän koskaan löytäisi itsensä Edinburghista, se olisi myös yksi linnoista, joita täytyisi käydä ihmettelemässä oikein kunnolla.
"Joten mennään siis. Heti kun saan aikatauluni, voimme katsoa, osuisiko joku päivä sopivasti meille molemmille", tyttö suunnitteli kalastellen maustevoissa uineita ranskalaisia haarukalla suuhunsa.

"Sovitaan niin. Ja joskus pitää käyttää sinua Lontoossa." Amanda vannoi hymyillen.

"Miksi? Mitä niin ihmeellistä Lontoossa on?" Tyttö kysyi naurahtaen. Hän ei ollut koskaan edes matkustanut Lontoon ohi työnsä myötä. Se oli jos nyt ei saavutus, niin melkoinen sattuma kuitenkin.

"Pitää vain." Amanda tuhahti.
"Siellä on kauniita paikkoja."

"Varmasti, en epäile sitä lainkaan. Onhan Newcastlessakin paljon kauniita paikkoja ja Lontoo on niin paljon suurempi", hän pohti. Tietenkin sinne mahtuisi koko joukko kauniita paikkoja, joita käydä ihastelemassa. Mutta jos he nyt ensin selviäisivät edes Newcastlesta pohjoiseen olevalle linnalle.

"Sitten joskus kun on aikaa." Amanda totesi vielä hymyillen ja jäi katselemaan Larissan kasvoja pitkäksi toviksi. Huulilla oli kovin pehmeä hymy. Mitä hän oli tehnyt saadakseen brasilialaisen elämäänsä?

"Kuulostaa hyvältä", Larissa hymyili pirteästi. Hän joi hieman limuaan ja iloitsi siitä yksinkertaisesta asiasta, että saattoi istua oikein kelpo ravintolassa Amandan kanssa, nauttia hyvästä pihvistä ja kylmästä limusta, ja tietää, että iltaa oli vielä jäljellä. Huonomminkin olisi voinut olla, ehdottomasti.

Huonommin olisi tosiaan voinut olla. Larissa olisi voinut olla edelleen Caetanolla töissä tai surra työttömyyttään.
"Olet niin nätti."

Niin olisi hyvinkin voinut käydä, mutta kerrankin universumi oli ollut hänen puolellaan, mitä tuli ajoitukseen.
"Kiitos höpsö", tyttö naurahti, "mutta kaikki tietävät, että sinä olet kaunein tyttö täällä."

"Ei." Amanda pudisteli päätään.
"Olet ylivoimaisesti kaunein."

"Ei onnistu, en usko sinua. Et ole selkeästi katsonut peiliin pieneen ikuisuuteen", Larissa hymyili pehmeästi. Amanda oli niin kovin kaunis, ettei hän ollut uskoa sitä todeksi.

"Voimme väitellä tästä loppupäivän tai sopia tasapelistä." Amanda ehdotti hymyillen.

Larissa siristi silmiään.
"Hyvä on, tasapeli", hän myöntyi kuitenkin lopulta. Parempi se kuin väittely, niin mukava kuin aihe olikin. "Olemme molemmat oikein nättejä."

"Hyvä tyttö." Amanda totesi pehmeästi hymyillen.

"Minä yritän. Joudut tappelemaan ihan tarpeeksi merihirviöiden kanssa tallipäivän aikana, joten vähin mitä voin tehdä, on käyttäytyä hyvin", tyttö naurahti.

"Sinun kanssa painisin mielelläni." Amanda kähähti hiljaa, katsellen jonnekin muualle. Krhm. Siis.

"Olet mahdoton", Larissa naurahti ja tönäisi Amandan jalkaa pöydän alla. "Voimme painia myöhemmin, kun pääsemme huoneeseeni. Tai voin hieroa kaikki ratsastamisen aiheuttamat jumit taas auki."

Amanda kohotti toista piirretyistä kulmistaan.
"Minä, mahdoton? Ehkä sinun seurassasi. Ja sehän sujui viimeksikin niin loistavasti."

"Sehän sujui aivan mahtavasti", Larissa naurahti takaisin. "Selkäsi oli oikein vetreänä aamulla." Ja jalat vetelinä aivan toisesta syystä.

"No selkä oli kyllä kunnossa." Amanda myönsi nauraen.
"Ensimmäistä kertaa vuosiin."

"Niin! Siinäs näit. Hyvä vain, että hieroin sinua. Voin hyvin tehdä sen useamminkin." Kukapa ei silloin tällöin nauttinut pienestä hemmotteluhetkestä, kun saattoi vain vajota sängylle ja tuntea selkänsä rentoutuvan lihas kerrallaan.

"Varmasti voit." Amanda hymyili pehmeästi.

Larissa hymyili vastaukseksi. Hän tekisi niin paljon useammin, ja jos se johtaisi yhtä nautinnolliseen lopputulokseen kuin tammikuisena yönä, no, hän ei valittaisi siitäkään.
"Niin nättinä kuin oletkin nyt, en voi olla miettimättä, miten kauniilta näyttäisit pyjamassasi minun kainalossani", tyttö virnisti. Se oli aina paljon mieluisampi näky.

Amanda hymyili hieman vinosti.
"Niinkö? Ehkä pitäisi toteuttaa toiveesi."

"Ehdottomasti pitäisi", Larissa vakuutti kohottaen kättään, jotta sai tarjoilijan huomion ja saattoi pyytää laskun. Kaikki samaan, tietenkin. Hän oli luvannut tarjota.
"Minä en edes toivo ihmeitä. Vain sinut vierelleni."

Amanda olisi kyllä silti halunnut maksaa sen, mutta antoi olla.
"Et niin. Helppo toteuttaa."

Amandalle ei tällä kertaa annettu mahdollisuutta. Hän oli tahtonut tarjota, kun oli kerran saanut töitä.
"Hyvä niin, en tahtoisi olla vaivaksi", tyttö virnisti ja maksoi käteisellä, kun tarjoilija palasi laskun kera. "Helposti toteutettavat toiveet ovat sitä paitsi parhaita. Niitä voi toteuttaa usein."

"Sinä et ikinä ole vaivaksi." Amanda totesi kulmat kevyessä kurtussa. Kehtaisikin ajatella sellaista!

"Hienoa, että olet sitä mieltä", Larissa naurahti, jätti tippiä tarjoilijalle ja kiskoi nahkatakin harteilleen, ennen kuin nousi pöydän äärestä. Hän sieppasi nopeasti Amandan käsikynkkäänsä, vaikka eipä tyttö enää häneltä yrittänytkään karata, ja suunnisti ravintolan ulko-ovelle.
"Olen niin onnellinen tänään, etten pysy housuissani", tyttö julisti leveä hymy huulillaan, kun astui vilpoisaan, mutta keväiseen iltaan.

Ei Amanda tosiaan ollut menossa mihinkään.
"Ei pian tarvitsekaan. Tulitko kyydillä?"

"Amanda!" Larissa naurahti ja tökkäsi tytön kylkeä toisella kädellään. Jotain käytöstapoja nyt! Tosin hyvähän hänen oli sanoa, kun oli suorastaan pedannut tilanteen moista kommenttia varten.
"Tulin. Kasparin äidin kyydillä", hän pudisteli päätään huvittuneena. Ei tosiaankaan ensimmäinen henkilö, jonka hän oli olettanut tarjoavan kyytiä, kun hän oli sellaisen perään tallilla kysellyt.

Amanda nauroi ääneen. Onneksi kukaan ei ollut kertonut hänelle miten paljon hän muistutti enoaan.
Kasvot vetivät valkoiseksi. Kaspar.
"Sepä... Uh. Jep. Autolle!"

"Odottamatonta? Tiedän", tyttö naurahti. Hän ei jaksanut enää muistella päivää, kun Amanda oli lähtenyt Kasparin kanssa tallilta. Se oli tapahtunut niin kauan sitten, että olisi voinut yhtä hyvin olla ihan toisesta elämästä.
"Ehkä nyt voin vihdoin hankkia oman auton", Larissa pohti astellessaan Amandan autolle. "Sitten en joutuisi aina pummimaan kyytiä muilta tai lainaamaan tallin autoja, kun haluan tulla käymään luonasi."

Amanda ei koskaan unohtaisi sitä. Ja yllättäen muisto elokuvasta alkoi naurattaa aivan hysteerisesti. Ai hyvä jumala!
"Niin, voisit tosiaan. Tai sitten voisit a... auton. niin. Auton."

Larissa kohotti kulmaansa.
"Tai sitten voisin?" Hän kysyi huvittuneena. Amanda oli selkeästi ollut sanomassa jotain muuta, ja nyt hänen uteliaisuutensa oli herännyt.

Amandan ei olisi pitänyt avata suutaan. Kadutti jo nyt.
"... Mietin vain typeriä."

"Et ikinä mieti typeriä", Larissa teilasi moisen väitteen hetkessä. Amanda oli hölmö kun edes ajatteli niin! "Nyt olen entistä uteliaampi siitä, mitä oikein ajattelit."

Amanda nielaisi.
"Voisit myös hankkia auton ja asua ilmaiseksi."

Larissa tuijotti hetken Amandaa silmät suurina. Hetkinen, tyttö oli ajatellut, että hän muuttaisi Amandan nurkkiin?
”Olen yhdeksäntoista, en minä voi muuttaa sinun luoksesi”, tyttö nauroi epäuskoisena. Aikuiset muuttivat yhteen, ei... edelleen teinit.

Amanda ei sanonut mitään, jatkoi vain matkaa autolle. Niin, se oli ollut typerää. Hän avasi auton ovet ja Larissalle oven, pitäen hymyn kasvoillaan. Larissa oli nauranut, tuo otti sen vitsinä.

Larissa hymyili kiitokseksi, kun Amanda niin hienotunteisesti avasi hänelle auton oven, ja istahti pelkääjänpaikalle leveä hymy yhä huulillaan ja nauru silmissä loistaen. Voi Amanda. Eihän hän nyt voisi! Aikuiset tekivät moisia päätöksiä. Hän ei ollut vielä aikuinen.
"Se on oikein suloinen ajatus", tyttö kuitenkin vakuutti Amandalle epäillen, ettei hiljaisuus ollut kovinkaan hyvä merkki.

Olisi vain pitänyt keksiä joku hätävale. Tyhmä tyttö. Tietenkään tyttöystäväsi ei halua asua kanssasi, sadasta eri syystä.
"Olet suloinen." Hän vastasi takaisin ja kiersi ratin puolelle, käynnistäen sen pienen ja kompaktin autonsa. Käytännöllinen ja turvallinen. Hän peruutti siivosti ruudusta ja lähti kohti Rosingsia.

"Sinä olet suloisempi", Larissa vakuutti naurahtaen ja kiinnitti kiltisti turvavyönsä.
"Pidän tarjouksen mielessä, jos Rosings yllättäen heittää minut pihalle huoneestaan." Tuskinpa hän kodittomaksi jäisi. Hän oli ollut jo hetken työtön. Hyvä on, kovin lyhyen hetken, kiitos oman aloitekykynsä ja Emilyn toivottoman tilanteen, mutta silti. Ei maailma seuraavaksi hänestä koditonta tekisi.

Amanda vain piti itsepintaisesti hymyn kasvoillaan. Mahtavaa olla tyttöystävänsä viimeinen oljenkorsi.
"Joten mitä haluat tehdä? Katsoa leffaa?"

Larissa naurahti.
"Tarvitseeko meidän välttämättä edes laittaa elokuvaa pyörimään, jos emme kuitenkaan keskity siihen?" Tyttö kysyi hymy huulillaan. Heidän tapansa katsoa elokuvia tarkoitti kovin usein, ettei elokuvia tullut katsotuksi lainkaan.
"Voisin hieroa selkäsi kunnolla auki. Sinun täytyy olla jumissa kaikkien treenien jälkeen. Ja ehkä sen jälkeen katsoa leffaa, jos siltä tuntuu?"

Voi hyvä luoja, Maybe, ole kotona, mieluiten vielä Zoen kanssa kiitos.
"Se on ihan kunnossa. Vai joku sarja kun on enemmän aikaa katsoa?"

"Varma? Minä pidän hieromisestasi, joten jos yhtään tuntuu siltä, että jokin paikka olisi jumissa, hieroisin sen mielelläni auki", Larissa huomautti naurahtaen. "Sitä paitsi, se antaa minulle kovin hyvän tekosyyn käydä selkääsi sentti sentiltä läpi, ja sinä tiedät, miten tykkään siitä kun voin koskea sinua."

Mutta nyt et koske, teki mieli tokaista. Ei, Amanda, jotain nätimpää.
"Minä tiedän." Ehkä hän jättäisi asian nyt hetkeksi sikseen.
"Milloin työpäiväsi alkaa huomenna?"

"Vasta kymmeneltä!" Larissa julisti ihastuneena. "Voitko kuvitella?" Hän pääsi töistä neljä tuntia aiemmin kuin yleensä ja menisi tallille seuraavana aamuna vasta neljä tuntia tavallista myöhemmin. Hän oli tehokkaasti puolittanut työpäivänsä ja tuplannut palkkansa yhdessä yössä. Hitto, olisi pitänyt tehdä näin paljon aiemmin.
"Voimme loikoilla aamulla pitkään, ei aikaista herätystä kummallekaan", hän unelmoi. Niitä aamuja ei ollutkaan montaa ollut, kun hän oli saattanut loikoilla Amandan vierellä vailla kiirettä minnekään.

Amandalla saattaisi juuri huomenna olla kiire. Ei hän tiennyt minne, mutta jonnekin.
"Se on kieltämättä mukava ajatus." Ehkä hän keksisi sen kiireen myöhemmin. Sydän hakkasi kurkussa.

Amanda ei kuulostanut yhtään niin innostuneelta kuin hän oli toivonut ja odottanut. Tyttö oli ollut yhtä hymyä naureskellessaan hänen innolleen aiemmin, mutta nyt Amanda vaikutti kovin vaisulta ja hiljaiselta. Larissa kurtisti kulmiaan pohtiessaan asiaa.
"Mikä mieltäsi painaa?" Hän kysyi toivoen, ettei se saisi Amandaa pudottamaan häntä tien varteen ja kehottamaan kävelyä kartanolle.

Hyvin vaaleansiniset silmät vilkaisivat Larissaa nopeasti, katseen kääntyessä sitten tiehen.
"Alkoi väsyttää kun söi, ei mitään ihmeellistä."

Se ei kuulostanut kovinkaan uskottavalta, mutta ei hän voisi paljoa enempää kyselläkään tai tyttö pian todella jättäisi hänet tien varteen.
"Ihan varma?" Hän kuitenkin varmisti kulmat tyytymättömästi kurtistettuina ja alahuuli hampaiden välissä, kun selitys ei istunut hyvin hänen mieleensä.

"Olen ihan varma." Amanda hapusi Larissan käden omaansa ja suukotti tuon sormia. Kaikki hyvin.

Larissa hymyili pehmeästi eleelle. Selvä. Ei hänen auttanut kuin uskoa, joskin hän pitäisi tyttöä tarkemmin silmällä loppuillan. Hän ei aikonut antaa Amandan livetä sormiensa lomasta toistamiseen ilman selitystä, tai mielellään ei ollenkaan.
"Mutta toki, sarja kuulostaa oikein hyvältä", tyttö palasi takaisin aiempaan pohdintaan. "Ei vain mitään liian pelottavaa, tai joudut suojelemaan minua koko yön monstereilta."

Amanda oli siinä valitettavan hyvä, lipeämään sormista selityksiä tarjoamatta. Se ei kyllä ollut kehujen arvoinen taito.
"Ei tietenkään, en halua että näet painajaisia." Hän pysäytti auton parkkipaikalle ja nousi autosta, napaten kassinsa takaa.

"Painajaiset eivät kieltämättä olisi kovin mukavia", tyttö totesi noustessaan auton kyydistä. Hän sieppasi Amandan nopeasti käsikynkkäänsä ja lähti suunnistamaan kartanon viertä asunnoille, joissa lähinnä tallin työntekijät asuivat.
"Onneksi minulla on sinut, niin painajaiset eivät pääsekään piinaamaan öisin."

Amanda kulki kiltisti Larissan vierellä. Kiltti Zoe, ole tullut tänään Mayben luo. Kiltti.
Rukoilen.
"Ilo olla avuksi."

"Olet aina", tyttö lupasi ja aukaisi ulko-oven avaimellaan. Valoa ei ollut kahta huonetta erottavassa keittiössä, eikä Mayben huoneestakaan kajastanut oven ali valoa, mikä ei varsinaisesti yllättänyt Larissaa. Maybe jäi herkästi tallille norkoilemaan iltaan saakka.
"Olemme ihan kaksin", hän naurahti suunnaten omalle huoneelleen, jota ei jaksanut koskaan lukita. Hän potkaisi kengät jalastaan huolettomasti seinustalle ja tyhjensi takkinsa taskut yöpöydälleen.
"Varma, ettet tahdo hierontaa? Nyt ei olisi ketään edes pohtimassa kaikkia suloisia ääniä, joita sinusta lähtee", Larissa kiusasi vetäen Amandaa lähemmäs, jotta voisi painaa suukon tytön huulille.

Voi vittu.
Maybe, sen kerran kun sinun olisi pitänyt olla kotona. Mahtavaa. Hän seurasi Larissaa tuon huoneeseen ja pudotti kassinsa lattialle. Hän nojautui lähemmäs suukotettavaksi, mutta suoristautui sitten.
"Olen aika varma. Maybe voi tulla kotiin."

"Ei Maybeä haittaa", Larissa lupasi laskien kätensä Amandan lanteille ja veti tyttöä lähemmäs uutta, aiempaa syvempää suudelmaa varten. Kukaan ei ollut vielä kotona kuulemassa tai näkemässä, niin huoneen ovikin saattoi unohtua auki. Sitä paitsi, Maybe tiesi heidän seurustelevan, joten sillä ei olisi mitään väliä, vaikka tyttö kävelisi juuri sillä hetkellä sisään.

Amanda nojautui lähemmäs, vaikka sai taistella itsensä kanssa että piti suudelman omalta osaltaan rauhallisena.
"Oikeasti väsyttää." Tai sitten vain teki mieli pitää tyttöystävä käsivarrenmitan päässä.

Larissa laski irti Amandasta pettyneenä. Eihän kello ollut vielä yhtään mitään, mutta tyttö valitti silti väsymystään? Jokin oli tosiaankin pielessä.
"Laittaudutaan siis petiä varten. Voidaan katsoa vaikka Frendejä siinä sivussa", Larissa huokaisi, painoi vielä pikaisen suukon Amandan suupieleen ja kääntyi sen jälkeen kiskomaan päiväpeittoa pois sängyltään ja kaivamaan pyjamaansa esiin.

Amanda hymyili pehmeästi ja kiepahti ympäri, etsiäkseen laukustaan meikkipussinsa ja ne poistolaput. Hän lähti pyyhkimään suojamaskin kasvoiltaan ja palasi takaisin, alkaen vaihtaa sitten satiinishortseihin ja toppiin. Reiden arpikin oli vihdoin haalistunut muistoksi syksyisestä maastoretkestä.

Larissa siivosi ylimääräiset koristetyynyt ja päiväpeiton sivuun sängyltä, ja tottuneesti siirsi vilttiä vain toiselle puolen sänkyä, jotta Amandan ei tarvitsisi nukkua sekä peiton että viltin alla. Tyttö nosti läppärin sängylle aukeamaan hitaasti mutta varmasti Netflixiä varten. Hän vaihtoi pehmeisiin pyjamanhousuihin ja pörröiseen, fleecestä valmistettuun collegepaitaan. Hänestä tuntui, että hän paleli nykyään enemmän kuin sydäntalvella, mikä oli kerrassaan naurettavaa. Ellei huoneen lämmitystä sitten ollut sammutettu kevään kunniaksi.
"Minähän sanoin, että näytät paremmalta yöpuvussasi", tyttö naurahti ja vastusti halua hipaista Amandan paljasta selkää ohikulkeissaan, kun suunnisti itse kylpyhuoneelle puhdistamaan kasvonsa ja kietomaan hiuksensa huivin suojaan yöksi. Larissa palasi, kirjautui sisään koneelleen ja aukaisi Netflixin asettuen mukavasti sängylle tyynyihin nojaten.

Amanda vilkaisi Larissaa olkansa yli ja hymyili.
"En koskaan väittänyt vastaan." Hän naurahti pehmeästi. Ahdistus velloi sisällä aivan järjettömänä. Hän oli istunut jo sängylle Larissan palatessa.

Tyttö klikkasi huolettomasti sarjan pyörimään läppäriltään ja työnsi sitä kauemmas, joutuen hetken säätämään näytön kallistusta, ennen kuin ruutu näytti hyvältä sängyllä loikoillessakin. Hän ujuttautui lähemmäs Amandaa ja lepuutti poskeaan tytön olkapäällä.
"Voitko vain kertoa, mitä tein väärin?" Hän kysyi pystyttyään puremaan kieltään tuskin minuuttia jakson alusta.

Amanda kietoi kätensä Larissan olan yli ja piti tuota tyytyväisenä kainalossaan, lepuuttaen poskensa tuon päälakeen.
"Et tehnyt mitään väärin."

"Tein. Et ole enää onnellinen", hän totesi yksiselitteisesti ja kietoi toisen kätensä Amandan vyötärön ympärille halaukseen. Tai ehkä vain sitä varten, ettei tyttö karkaisi hänen ulottuviltaan silmänräpäyksessä.

"Olen minä. Ei onnellisuus katoa sekunneissa." Amanda naurahti ja painoi suukon Larissan päälaelle.
"Et tehnyt."

Ehkä se oli sitten väärä sana käytettäväksi, mutta Amanda ymmärsi kyllä, mitä hän tarkoitti.
"Olit paljon iloisempi aiemmin. Selvästi tein jotain väärin."

Amanda pudisteli päätään.
"Ei, et tehnyt. Ei ole hätää, muru."

"Et viitsisi valehdella", Larissa moitti kulmat painuen. "En halua joutua arvailemaan. Jokin painaa mieltäsi, ja haluan tietää, mitä se on."

"En minä valehtele." Amanda totesi tyynesti, ilmeenkään värähtämättä. Ei, hän ei ollut psykologin neuvojen mukaan avautumassa Larissalle ongelmistaan. Kuulemma pitäisi, mutta kuka halusi tietää miten mittava lista tyttöystävällä oli tunne-elämään liittyviä häiriöitä? Ei kukaan.

Larissa kohotti päänsä tytön hartialta, jotta saattoi kääntyä katsomaan Amandaa kunnolla.
"Valehtelet. Tai et kerro minulle asioita. Sama asia. Jokin mitä sanoin tai tein satutti sinua, ja minä haluan tietää, mikä se jokin oli, jotta voin pyytää anteeksi."

Amanda hipaisi Larissan poskea sormillaan ja pudisteli päätään.
"Et tehnyt tai sanonut mitään. miten jos luottaisit minuun vähän?"

"En ole ihan idiootti, Amanda", tyttö tuhahti ja nousi istumaan sängyllä. Amanda oli vitsaillut kovin hävyttömään sävyyn ravintolassa, mutta kotiin päästessä vältellyt suudelmaakin. Ei vaatinut paljoa todeta, että nauravasta hiljaiseksi muuttunut tyttö oli loukkaantunut jostakin, mitä hän oli sanonut tai tehnyt.
"Mutta ei, leikitään mieluummin että kaikki on ihan hyvin, niin minä voin taas tuntea oloni typeräksi kun seuraavan kerran lähdet mieluummin jonkun muun kanssa ulos."

Amanda siristi silmiään Larissan sanoille. Kiva veto.
"En ole menossa mihinkään, ajattelin katsoa tässä Frendejä kanssasi."

"Kunnes et enää katsokaan", Larissa jatkoi lausetta. "Mikset vain voi puhua minulle? Se olisi paljon helpompaa."

Amanda kallisti päätään kevyesti.
"Minä puhun kun on puhuttavaa. Larissa, kiltti." Hän vetosi hellästi, koettaen saada tuon takaisin kainaloonsa.

Larissa pudisti päätään ja käänsi selkänsä tytölle nielaisten. Selvästi Amanda ei puhunut, vaikka puhuttavaa olisi ollut.
"Menen käymään suihkussa", tyttö mutisi nousten kokonaan sängyltä. Hän oli käynyt suihkussa tallipäivän pääteeksi eikä suinkaan tarvinnut toista suihkua tässä kohtaa kuivattamaan ihoaan vielä lisää, mutta se oli suurin piirtein ainoa syy, jolla hän voisi astua ulos huoneestaan ja hengittää hetken itsekseen. Koettaa hiljentää takaraivolla nalkuttavan äänen, joka kertoi miten hän oli taas vain satuttamassa Amandaa.

Amanda kurtisti kulmiaan ja siirtyi sen verran että saattoi napata Larissaa ranteesta.
"Et nyt mene mihinkään, jooko? Tule tänne. Muru, kiltti."

Larissa pysähtyi ja kääntyi puolittain Amandan puoleen. Miksei tyttö koskaan puhunut hänelle ilman pakottamista?
”Mitä väliä sillä on, menenkö vain en? Kaikkihan oli ihan hyvin.”

"Sitä väliä että haluaisin pitää sinut kainalossa?" Amanda vetosi hellällä äänellä. Hän ei puhunut koska ei osannut, siitä se johtui. Hän häpesi.

Larissa pudisti päätään.
”Minä en halua olla kainalossa, jossa joudun joka välissä arvailemaan tarkoitatko yhtään mitään mitä sanot. On ihan ilmiselvää, että loukkasin sinua jotenkin. Silläkö, että mainitsin Kasparin? Vai että kun nauroin, kun vitsailit yhteenmuuttamisesta? Vai ehkä sillä kun olin liian innoissani töistä? En jaksaisi aina arvailla, mitä hittoa teen väärin.”

Amanda katseli Larissaa pitkään hiljaa. Hän kuuli siitä vain sen ettei hänen kainalonsa ollut mukava paikka.
"... En minä sinua siihen pakota." Hän totesi kovin ilmeettömänä. Oli välillä mahdoton sanoa mitä sinisten silmien takana liikkui.
"Ehkä minun pitäisi mennä kotiin. Aikainen aamu."

Loistavaa, nyt Amanda oli vieläkin vihaisempi hänelle. Tämähän meni aivan helvetin hyvin.
”Missä, kaupoilla vai? Olet lähempänä tallia täällä”, hän mutisi vastauksena läpinäkyvälle selitykselle. Kello ei ollut vielä edes kymmentä - yleensä hän oli vielä tallilla näihin aikoihin, eikä se ollut estänyt katsomasta elokuvaa yhdessä kun hän ehtisi kotiin. Mutta nyt tietenkin kellonaika oli este ja aikainen aamu pakotti omaan sänkyyn. Niinpä tietysti.
”Mikset voi vain puhua minulle? Mikä siitä muka tekee niin vaikeaa? Olen tässä, minä kuuntelen. Sanoisit mitä ajattelet ja en joutuisi jatkuvasti arvailemaan!”

Englantilainen veti syvään henkeä ja kääntyi katsomaan tyttöystäväänsä vasta kun kylmyys kasvoilla tuntui pysyvältä.
"Etkö sinä voisi olla jankkaamatta!?"

”Lopetan jankkaamisen heti kun sinä kerrot minulle, mikä nyt on pielessä!” Larissa vastasi täynnä tulista tahtoa, joka oli niin tyypillinen lattareiden keskuudessa. Tunteet kiehahtivat hetkessä yli ja rauhoittuivat yhtä nopeasti.

Amanda ei valitettavasti rauhoittunut ihan yhtä nopeasti. Se olisi ollut hyödyllistä.
"Ei mikään mitä en olisi tiennyt jo aiemmin! Hitto, eikö se riitä että olen joku viimeinen vaihtoehtosi, mutta että myös vedät heti sen virheen mukaan jos en tee kuten haluat!?"

Hänen olisi pitänyt ehkä olla hetki hiljaa ja todella sisäistää, mitä Amanda sanoi, mutta tyttö ei edes yrittänyt purra kieltään, jolle sanat pyrkivät niin vaivattomasti.
”Mikä vitun viimeinen vaihtoehto?! Sinä olet ensimmäinen vaihtoehtoni! Sen takia etsin töitäkin täältä, etten joutuisi lähtemään kauas luotasi!”

"Voi jumalauta, siltähän sinä sen melkein saitkin kuulostamaan!" Amanda ärähti kunnolla, kiskoen paitaa päällensä.
"Ehkä etsit mieluisamman kainalon joka ei karkaa muiden mukaan kun silmä välttää!"

Larissa tuijotti ärähtävää tyttöä ja risti kädet rinnalleen.
”Sinä olet taas lähdössä”, tyttö huomautti. ”Joko ajat minut pois tai lähdet itse. Olet jatkuvasti toinen jalka ulkona ovesta.” Se oli kenties kovin epäreilu syytös, kun otti huomioon miten yhtä hyvin voisi väittää, että hän ajoi Amandan pois sen sijaan että Amanda vain lähti itsekseen.

Hän yritti pitää pahinta räjähdystä sisällään. Amanda tunsi voivansa fyysisesti pahoin.
"Koska minunko pitäisi kuunnella tuollaista? Miten pitkään ajattelit syyttää asiasta jonka olit antavinasi anteeksi?" Hän miltein sihisi hampaidensa välistä.

”Minä annoin anteeksi!” Larissa väitti vastaan astuen askeleen lähemmäs Amandaa pienessä huoneessa.
”Mutta en jaksa arvailla joka välissä, tarkoittaako kyllä tänään kyllää vai eitä.”

Amanda otti vikkelästi askeleen taaksepäin.
"Kukaan ei pakota!"

Larissa pudisti päätään. Ei, kukaan ei pakottanut. Olisikin ollut niin helppoa, että se olisi tarkoittanut vapautta tehdä mitä mieli. Hän halusi olla Amandan kanssa, ja juuri sen takia se sattui, kun tyttö salaili asioita häneltä.
”Jos olisin tiennyt eilen, miten samantekevää tämä sinulle on, en olisi ehkä saanut potkuja kun en olisi valinnut sinua Caetanon yli”, Larissa totesi kääntäen selkänsä tytölle, kun ei kestänyt katsoa niin kylmältä näyttäviä, rakkaita kasvoja.

"Mitä? Nyt on minun syy että sait potkut?" Oliko Larissa oikeasti tehnyt niin? Nyt hän piti sitä kylmää muuria yllä jo periaatteesta.

”Minä valitsin ihan itse sanoa vastaan. Et sinä pakottanut. Tiesin mitä siitä voisi seurata, mutta mieluummin vietän aikaa kanssasi kuin olin Caetanolla töissä”, tyttö vastasi katse lattiassa ja hartiat korviin kohonneina, kun Larissa käpertyi itseensä. Hän oli saanut töitä muualta, joten väliäkö sillä, miksi kouluratsastaja oli lopulta saanut hänestä tarpeekseen. Oli se sitten Venturoson hukkaama kenkä tai Zeferinon kyljelle jäänyt lovi, kun ori oli säpsähtänyt kesken klippauksen tai se, että hän oli selvästi vain Veenien pieni vakooja (koska Veenien kilparatsastajathan ehdottomasti kaipasivat treenivinkkejä Caetanolta), ei se muuttanut mitään.
”Mutta eihän sillä selkeästi ole mitään väliä, kun olet kerran viimeinen vaihtoehtoni.”

Veenien ratsastajat saivat tosiaan vinkkinsä ihan muualta, joten sellaisen ajattelu oli lähinnä hullua ja vainoharhaista, mutta Caetanoa tuskin kukaan luonnehtisi täysijärkiseksi.
"Sinä itse jumalauta sanoit niin! Olen vain se vitun viimeinen oljenkorsi, jota et käytä ennen kuin kaikki muu pettää! Hitto, miltä sen muka pitäisi tuntua?" Amanda huusi niin ettei ollut tainnut huutaa enolleenkaan. He saivat hollantilaisen kanssa kyllä kattolamput helisemään, mutta tämä oli erilaista.

”Minä en missään välissä sanonut niin, koska se ei ole totta!” Larissa väitti vastaan ja suunnisti huoneen ikkunalle, jotta saattoi katsella sisäpihalle, jolle hämärä laskeutui hitaasti.
”Tietenkään sinä et ole viimeinen oljenkorteni. Minä rakastan sinua.”

Se oli virhe. Jos Amanda ei käsitellyt hyvin negatiivisia tunteita niin tällaiset yllättävät tunnustukset saivat hänen keuhkonsa tyhjenemään lyönnin lailla.
"Et ehkä suoraan, mutta hyvin annoit ymmärtää!" Hän haroi ruskeita hiuksiaan tulistuneena ja veti syvään henkeä.
"Ei sinun ole mikään vitun pakko noin sanoa! MIkä siinä on että ihmiset luulevat kuittaamalla kaiken lässyttämällä jotain paskaa siitä että rakastavat?"

Miten hän nyt oli antanut moista ymmärtää? Kun ei ollut ensimmäisenä tullut pyytämään Amandalta perheineen töitä? Kun oli nauranut heitolle yhdessä asumisesta?
”Ei ole pakko, mutta minä tahdoin sanoa koska se on totta enkä jaksa esittää muuta. Rakastan sinua ja sen takia et ole mikään oljenkorsi minulle. Etkä varsinkaan viimeinen. Mitä ikinä se onkaan, mikä sai sinut ajattelemaan niin, olen siitä pahoillani. Se ei ole totta.”

Amanda puristi kätensä nyrkkiin. Sisällä velloi se sama tunne, joka oli saanut hänet aikanaan iskemään valtavan ikkunakokonaisuuden hajalle isänsä golfmailalla. Sentään hän ei harrastanut (vielä) ihmisten pahoinpitelyä, mutta pyörähti akselinsa ympäri ja iski nyrkin seinään Virhe, mutta tulipahan tehtyä. Sitä olisikin leppoisaa selitellä enolle jos pitäisi hakea sairaslomaa.
"Vitut sinä minua rakastat!"

Lyönnin ääni sai Larissan kääntymään Amandan puoleen ja tuijottamaan huolissaan tytön kättä. Tuossa ei voinut käydä hyvin. Ei todellakaan. Seinää ei pitänyt koskaan lyödä, siinä rikkoi vain sormensa.
”Rauhoitu, ennen kuin satutat itseäsi”, tyttö kivahti, vaikka huoli läikehtikin katseessa. ”Jos et usko minua niin älä sitten. Minkä minä sille voin, etten ole tarpeeksi sinulle. Jos ei kelpaa niin sitten ei kelpaa. Minä rakastan sinua ja jos se ei ole tarpeeksi niin mitäpä sille mahtaa.”

Amanda puristi seinään lyötyä kättä toisella kädellään ja painoi silmänsä kiinni. Hän oli sanonut ettei osannut välittää ihmisistä, että hän oli kusipää ja satutti ihmisiä, Larissalle ei kävisi hyvin hänen kanssaan. Ennustukset toteuttivat itseään ja vakuuttivat häntä siitä, että hän tosiaan oli viallinen, huono ihminen. Miltein robottimaisin liikkein hän noukki takkinsa ja laukkunsa, tuijottaen tyhjyyttä huoneen nurkassa. Ei Larissan pitäisi tuntea noin.
"Minä sanoin." Hän totesi tyynesti ja vaihtoi laukun käteen jota ei särkenyt helvetisti.

Larissa seurasi hiljaisena Amandan liikkeitä. Mahtavaa, nyt tyttö oli lähdössä ja tuskin tulisi takaisin. Ilmeisesti maailmalla oli vain rajallinen määrä onnea jaettavaksi päivittäin, ja hänen osuutensa oli tullut käytettyä uuden työn kanssa.
”Niinhän sinä aina sanot”, Larissa vastasi astellen huoneen ovelle. Teki mieli lukita se ja itsepintaisesti kieltäytyä päästämästä Amandaa minnekään, mutta edes hän ei ollut niin lapsellinen.
”Tätäkö sinä halusit?” Hän kysyi sen sijaan ja koetti estää kyyneliä kohoamasta silmiinsä. Hän oli itkenyt edellisenä yönä töitään. Kai siinä olisi jotain runollista, että hän voisi tänä yönä itkeä itsensä uneen Amandan tähden.

Olisi ehkä kannattanut olla. Joskus lapsellisuus toimi Amandan kanssa. Ei olisi ensimmäinen kerta kun häntä olisi estetty poistumasta huoneesta. Hän otti pari askelta eteenpäin ja vilkaisi Larissaa.
"Parempi sinulle." Tietenkin Larissan olisi parempi ilman häntä.

”Minä en kysynyt sitä”, Larissa huomautti. ”Voitko kerrankin olla olettamatta, että tiedät, mikä on parasta minulle tai mitä minä tahdon. En ole yksi hevosistasi, vaan osaan tehdä ihan omat päätökseni. Minä tiedän mitä minä haluan. Kysyin, mitä sinä tahdot.”

Amanda nielaisi. Ei hän olettanut että Larissa oli yksi hänen hevosistaan. Niistäkin hän tosin päätti vain Huzzlen asioista täysin itsenäisesti. Niin, kohti ovea. Piti lähteä.
"Haluan mikä on parasta sinulle." Pois.

”No, tämä ei ole sitä”, tyttö totesi seuraten Amandan kannoilla pienen tupakeittiön halki ulko-ovelle.
”Sinä olet parasta minulle. Joten jää. Jää luokseni”, Larissa vetosi.

Amanda vilkaisi Larissaa silmäkulmastaan, pudistellen päätään.
"En ole sitä kenellekään." Ei, hän oli varavaihtoehto, surkealla tavalla epäonnistunut ja huono suvun musta lammas. Jotakin mitä palloteltiin paikasta ja ihmiseltä toiselle, koska hän ei oikein kuulunut mihinkään tai kukaan ei halunnut häntä. Hän polkaisi tennarin jalkaansa, katse maassa.

”Voitko olla päättämättä sitä puolestani?” Larissa pyysi astuen oven eteen kun se tuntui olevan ainoa keino saada Amanda katsomaan edes hänen suuntaansa.
”Anna minun päättää, mikä on parasta minulle, koska minä tiedän sen paljon paremmin kuin kukaan muu.”

Siniset silmät hakeutuivat heti muualle. Kuin kivi olisi ollut keuhkojen päällä.
"Miten minä voisin olla parasta kenellekään.? Olen tunnevammainen kusipää, jolle ei ole opetettu tavallisia käytössääntöjä. Siirry?"

Larissa pudisti päätään ja risti kädet rinnalleen. Hän ei ollut siirtymässä yhtään mihinkään.
”Sitten minä rakastan tunnevammaista kusipäätä, jolle ei ole opetettu tavallisia käytössääntöjä. Ihan sama. Sinä teet minut onnelliseksi, enkä aio pahoitella sitä vaikka se sotisi miten sinun omakuvaasi vastaan.”

Amanda puri kevyesti huultaan.
"Minä olen aina jalka oven välissä. Kuten sanoit." Hitto että sormia sattui. Liikkuivat onneksi. Ehkä se parissa päivässä siitä.
"Ei minuun pidä tuhlata aikaa tai resurssia."

”No, sitten olet. Minä opin elämään sen kanssa”, Larissa kohautti harteitaan. Hän oli vain halunnut viettää mukavan illan tyttöystävänsä kanssa, mutta sen sijaan he olivat päätyneet tappelemaan ihan turhasta, tai siltä se ainakin tuntui.
”Ei se ole tuhlaamista, kun siitä saa niin paljon takaisin.”

Amanda pudisteli päätään. Ei. Hän ei voisi pyytää sitä.
"Ei." Miksi hän halusi niin paljon siitä ovesta ulos, kun oikeasti hän halusi vain päästää kyyneleet ilmoille sen ilmeettömyyden sijaan ja selittää? Selittää miksi hän oli sellainen.

”Taas sinä koetat päättää minun puolestani, mitä minä tahdon”, Larissa huomautti. ”Et ole äitini, ei ole sinun tehtäväsi vahtia, mikä on hyväksi minulle ja mikä ei. Olen aikuinen ihminen, osaan päättää ihan itse.”

"Niin olet." Amanda totes kylmästi. Hänen pitäisi ehkä käydä psykologilla useammin.
"Minun taas olisi pitänt hypätä jokeen silloin joulukuussa."

Larissa jäi tuijottamaan Amandaa hiljaisena. Niinkö tyttö ajatteli? Että olisi parempi, jos tuo olisi hypännyt sillalta?
”Et voi oikeasti ajatella niin”, Larissa totesi hetken hiljaisuuden jälkeen epäuskoisena ja peloissaan. Nyt hän ei ainakaan antaisi Amandan lähteä yksinään yhtään minnekään.

Amanda räpäytti silmiään pari kertaa. Kesti tasan kaksi silmänräpäystä että se olemuksen ilmeettömyys hajosi tuhansiin palasiin.
Ei hän muistanut oliko ikinä oikeasti itkenyt niin Larissan edessä.
"Olisi pitänyt." Särkynyt ääni vahvisti kun laukku putosi sormista lattialle. Muilla olisi niin paljom vähemmän vaivaa jos hän olisi hukkunut jokeen. Ei olisi tarvinnut hautajaisiakaan kun ei olisi varmaan ollut ruumista haudattavaksi.

Larissa astui eteenpäin hetkessä ja kietoi kätensä tiukasti itkevän tytön ympärille. Amanda-parka! Hän rutisti tiukasti ja silitteli tytön selkää sormillaan tietämättä mitä hän voisi sanoa.
”Ei ikinä”, hän sanoi hiljaa. Se ei olisi ikinä ollut parempi ratkaisu.
”Ei tosiaankaan olisi pitänyt.”

Amanda vinkaisi.
"M-minä vain..." Hän niiskaisi terävästi ja pudisteli päätään.
"En tiedä. En vain osaa. En ymmärrä ihmisiä tai tunteita kuten pitäisi."

”Ei se tarkoita, että kukaan olisi onnellisempi ilman sinua”, Larissa vastasi päätään pudistaen. Ei tosiaankaan. Amanda oli hyvä juuri näin.
”Ei sinun tarvitse ymmärtää.”

"Tarvitsee. Sitten en tekisi tällaista, jättäisi sinua vaikka minä..." Amanda piti pitkän, hiljaisen tauon.

”Hei, kukaan ei jätä nyt yhtään ketään, okei?” Larissa sanoi halaten Amandaa tiukemmin. Hän ei tosiaankaan laskisi tyttöä yksinään enää tänään mihinkään. ”Mennään takaisin huoneelle, Amanda”, hän lisäsi hiljaa ja varoen irrotti toisen kätensä otteen Amandasta, kumartui poimimaan tytön lattialle pudonneen laukun kantoonsa ja johdatteli Amandaa takaisin hänen huoneeseensa, jonka oven sai lohdullisesti kiinni, sulkemaan maailma huoneen ulkopuolelle.

Amanda ainakin suostui seuraamaan Larissaa tuon huoneeseen. Joskin surkeana tästä kaikesta.
"Mnnh.. Minä... Anteeksi."

”Saat anteeksi”, Larissa vastasi nopeasti ja kääntyi halaamaan tyttöä, kun sai laskettua laukun sängylle.
”Minäkin olen pahoillani kaikesta.” Hän oli sanonut typeriä asioita siinä missä Amandakin.

"Ei sinun tarvitse, minä olen idiootti." Amanda myönsi hiljaa ja huokaisi syvään.

"Tarvitsee", Larissa vastasi. "Anteeksi." Hän halasi Amandaa tiukemmin ja silitteli kädellään tytön hiuksia.
"Kaikki on ihan hyvin. Tai ainakin kaikki tulee olemaan ihan hyvin."

Amanda kohautti olkiaan.
"... Minä vain loukkaannuin. Kun olin ihan vakavissani ja sinä nauroit."

Larissa nojautui kauemmas voidakseen vilkuilla Amandan kasvoja. Tyttö oli ollut vakavissaan... mistä? Muuttamisesta? Hänen teki mieli nauraa uudestaan, mutta jos nauru kerran oli koko sotkun aloittanut, ehkä ei kannattanut.
"En halunnut loukata, mutta se vain kuulosti ajatuksena ihan järjettömältä minulle. Minun kymmenen vuotta vanhempi isoveljenikin asuu edelleen vanhemmillamme. Minun maailmassani kukaan ei vain muuta yhteen, ellei olla menossa naimisiin ja hankkimassa lapsia."

Amanda katseli Larissaa hetken. Niin, tuolla oli ihan erilainen maailma ja kulttuuri. "En ajatellut, anteeksi. Olisi pitänyt:"

"Ei se mitään, olisin minäkin voinut selittää sen sijaan että vain nauroin", Larissa vastasi harteitaan kevyesti kohauttaen. Toivottavasti he voisivat välttää tällaiset kommunikaatiokatkokset jatkossa, sillä tämä ei ollut mukavaa kenellekään.

"Ei olisi pitänyt sanoa mitään." Amanda mutisi hiljaa.
"Olihan se typerää."


”Se oli herttaista”, Larissa vakuutti. Ei vain jotain, mitä hän lähtisi toteuttamaan, mutta herttaista silti.

"Mmm." Amanda veti hiuksia korvansa taakse.
"Anteeksi kun olen tällainen. Hankala ja en... En vain ymmärrä."

”Saat olla juuri sellainen kuin olet. Älä pahoittele siitä millainen olet”, tyttö pudisti päätään istahtaen sänkynsä reunalle.

"Pitää. Kohtelen sinua huonosti." Amanda täsmensi pehmeästi.

”Pyysit jo sitä anteeksi. Ei se tee sinusta huonoa ihmistä, että välillä me tappelemme. Ihan yhtä paljon se on minunkin syytäni. Ei kukaan voi tapella yksikseen”, Larissa vastasi kurottaen kättään tytön suuntaan houkutellakseen Amandaa istumaan viereensä sängylle.

Amanda istui kiltisti sängylle.
"Se on totta mutta... silti. Kun minä en saisi tehdä niin."

”Sinä opit tästä, etkö? Ensi kerralla osaat vähän paremmin, ihan niin kuin minäkin”, tyttö vastasi sipaisten sormillaan Amandan poskea.

"Luultavasti en. Olen silloinkin melko varma siitä että sinä et pidäkään minusta." Hän vältteli sanaa rakastaa tarkoituksella.

Larissa ei aikonut painostaa. Ties vaikka sen toistaminen saisi Amandan panikoimaan tai loukkaantumaan uudestaan tai jotakin.
”Sitten minä muistutan sinua uudestaan ja uudestaan, joka päivä.”

Amanda vilkaisi Larissaa.
"Tämä kuulostaa tyhmältä, kun olen aivan hemmoteltu ja saanut kaiken, mutta minulla ei ollut kovin... mukava lapsuus. Ja sen huomaa. En osaa kunnioittaa muita tai ilmaista tunteita kun sitä ei opetettu."

”Ei se kuulosta tyhmältä”, Larissa väitti vastaan. Tiesihän hän, miten kammottava tytön äiti oli. Ei yllättänyt lainkaan, ettei Amanda ollut saanut kasvaa mukavissa oloissa.
”Sinulla on aikaa oppia. Minä yritän olla kärsivällinen sillä aikaa.”

Hän puhui ihmiselle jonka olohuoneessa oli ollut naapurin kanoja.
"En haluaisi loukata sinua. Silti teen niin."

”Pyysit anteeksi, se on ihan tarpeeksi”, Larissa vastasi sipaisten uudestaan Amandan poskea.

"Mutta en haluaisi. Ja et ole ansainnut sitä. Sinä... Sanoitkon niin nättejä asioita." Amanda huokaisi ja haroi hiuksiaan.

”Anna minun sanoa. Sinä sanot takaisin kun tuntuu siltä. Ei mitään kiirettä. Minä höpötän sillä aikaa itsekseni”, tyttö naurahti hiljaa ja tarttui Amandan käteen lomittaen heidän sormensa.
”Älä vain kävele pois luotani, okei? Jos loukkaan sinua, sano asiasta, ja selvitetään se. Minäkin yritän tehdä niin.”

"Mutta kun minä loukkaannun typeristä asioista, joita et edes tarkoita ja se on typerää. Ja ei ketään kiinnosta sellainen." Amandan käsitys oli kovin jännittävä.

”Minua kiinnostaa”, Larissa vakuutti hetkessä. Häntä kiinnosti mikä tahansa, mitä Amandan mielessä liikkui.
”Jos sinä loukkaannut siitä, ei se ole typerää. Minä en tahdo loukata sinua.”

Amanda painoi päänsä Larissan hartialle.
"Olet ihana kun siedät tätä."

Larissa lepuutti omaa poskeaan Amandan päälakea vasten ja hymyili pienesti. ”Mitään sietämistä tässä ole. Saan olla kanssasi. Siinä on ihan riittämiin syytä olla juuri tässä.”

Amanda naurahti pehmeästi.
"Sinulla ei tosiaan ole korkeat standardit, raukka:"

”Joku voisi väittää päinvastaista”, Larissa huomautti.
”Minähän olen suorastaan onnenonkija, kun olen kanssasi.”


"Ihan kuin minä mitään perisin, varmasti tehneet jo perinnöttömäksi." Amanda tuhahti ja ja tökkäisi Larissan reittä.

”Kenties tavoittelen vain paikkaa Veenien keskuudessa loistavien kouluratsujen tähden?” Larissa ehdotti naurahtaen ajatuksen absurdiudelle. Hän ei ikinä tahtoisi kilpailla, joten paljoapa hän moisesta suhteesta hevosmaailmassa edes hyötyisi.

"Pfht. Niinpä niin, koska sinun ei toki olisi helpompi saada sitä paikkaa työhakemuksen kautta." Amanda naurahti ja pudisteli päätään.

”Ei suhteista ole koskaan haittaa työhakemusten ohessa”, Larissa naurahti tönäisten Amandaa hartiallaan.
”Onneksi minua ei kiinnosta, mitä muut ajattelevat. Kunhan sinä tiedät, että olen tässä sinun takiasi, se riittää.”

"Kai se on toki niinkin." Amanda myönsi hellästi hymyillen.
"Hyvä tietää."

”Paras olisi myös muistaa se jatkossa”, Larissa totesi, ”eikä sanoa enää mitään tyhmää sillalta hyppimisestä tai kantelen sinusta enollesi.”

Amanda nielaisi.
"Älä kantele." Mieleen muistui miten väsyneeltä eno oli näyttänyt seuraavana aamuna.

”Älä anna minulle syytä kannella”, tyttö vastasi. Ei hän huvin vuoksi menisi Julianille puhumaan Amandan asioista.

Amanda vilkaisi Larissaa ja kääntyi niim että saattoi suukottaa tuon huulia.
"Olet ihana."

”Sinä myös”, tyttö vastasi hymyillen ja vastasi pehmeästi suukkoon. Larissa ryömi nopeasti peiton ja ylimääräisen viltin alle sänkyynsä taputtaen vaativasti paikkaa vieressään.
”Palelen kuitenkin, jos en saa sinua viereeni.”

Amanda vilkaisi paikkaa ja mönki tyytyväisenä siihen. Siinä oli oikein hyvä olla. Hän ei vain aina tuntunut muistavan sitä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: [P] Look into the sun as the new days rise   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] Look into the sun as the new days rise
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Rosings Park: Talliympäristö-
Siirry: