PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 We are, we are ham and c--- family!

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: We are, we are ham and c--- family!   To Huhti 19, 2018 8:48 am

Pikaviestinpelejä Merrickien sisarussarjan elämästä. Mukana silloin tällöin ystäviä ja kumppaneita.

Torstai 15. maaliskuuta, iltapäivä, Jonathanin koti, Hexham


Mintunvihreä Nissan Figaro puhisi sinnikkäästi eteenpäin ja pysähtyi sitten parkkiin tutun talon eteen. Taivaalta vihmoi vettä, ja noustessaan ulos autostaan Juniper nykäisi armeijanvihreän takkinsa hupun niskaan.
Tuntui aina yhtä omituiselta, kun viikonloppuna ei olisikaan tiedossa kisoja. Mutta hän oli tällä kertaa jäänyt vastaamaan kotirintamasta, samaan aikaan kun Celia tai Hazel huolehtisi hevoset Pariisiin.
Haikeus nipisti melkein kipeänä.
Lukittuaan autonsa punahiuksinen nainen lähti harppomaan ovelle pitkin askelin ja pirautti ovikelloa reippaasti.

Jonathan oli tänään villiintynyt leipomaan. Suolaista piirakkaa ja kokeilemaan uutta kakkureseptiä. Kuorrutetta parrassaan mies rymysi innostuneiden koirien läpi, vaientaen ne tehokkaalla käskyllä.
Bea nukkui. Hitto.
Hän avasi oven ja kysymättä kaappasi perheen nuorimman halaukseen.
"Junebug! Mitä kuuluu? Riisu takki ja älä anna komitean häiritä." Yksi tosin puuttui. Karvaton mummokoira oli Bean varpaidenlämmittimenä ylhäällä, loukkaantuneena kun piirakkaan menneet lohet eivät olleet sille.

Juniperin nauru kupli ilahtuneena.
"Sawnie, hei", hän tervehti ja nykäisi hupun päästään, pyyhkien villiintyneitä hiuksia pois kasvoiltaan.
"Eivät ne häiritse, minun muruni... Toin keksejä."
Hän ojensi kahvilan paperipussia veljelleen, pelastaakseen sen innokkailta kuonoilta.
"Missä mummo?"

Sawnie otti paperipussin hampaisiinssa, pyörähti sisko halauksessa kerran ympäri ja laski Junin vasta sitten alas. Krhm.
"Mummo on yläkerrassa."

Juniper hyrisi hyväntuulisesta naurusta tullessaan lasketuksi takaisin lattialle.
Joskus tuntui, ettei Sawnie vieläkään muistanut, ettei hän ollut enää pikkulapsi.
"Miksei mummo tule tervehtimään?" hän kysyi, kurtistaen hieman kulmiaan samalla kun kumartui tervehtimään kahta muuta karvaista perheenjäsentä.
"Ei kai se ole kipeä?"

Sawnie sukaisi omaa harjaansa ojennukseen ja otti paperipussin pois suustaan. Phyi.
"Ei, mummo voi oikein hyvin,älä pelkää. Kerron kun Cat tulee. Ja te kaksi hus matkoihinne siitä!" Mies passitti Albuksen ja Sybilin kannoiltaan kun oli matkalla keittiöön. Edelleen kuorrutetta parrassa.

"Sawnie, Cat on aina myöhässä", Juniper vetosi tuskastuneena seuratessaan veljeään keittiöön.
"Ei ole reilua pakottaa minua odottamaan. Ja sinulla on jotakin parrassa."
Hän oli käväissyt kotona sen verran, että oli vaihtanut tallivaatteet farkkuihin ja vihreään collegepaitaan, jonka rintamuksen teksti julisti 'Always choose bays over boys'.
"Onko mummo raskaana?"

"Se ei ole minun ongelmani. Bugsie, odotat nyt vain-- oh, onko?" Mies pyyhkäisi partaansa ja naurahti. Oho. Hän pesi kätensä ja jatkoi moussella täytetyn, matalan kakun kuorrutusta valkosuklaalla.
"Ei, ei ole. Mummo on leikattu narttu,"

Juniper hypähti istumaan keittiötason laidalle ja tutki veljensä kasvoja uteliaana.
"Silloinhan se vasta olisikin uutinen, jota kannattaisi juhlistaa kakulla", hän huomautti hymyn siristäessä silmiään.
"Miksei mummo sitten tule alas? Pom ei koskaan kieltäydy rapsutuksista."

Sawnie hymyili leveästi toisella suunpielellä kun Juniper tuijotti häntä.
"Mummolla on ylhäällä tekemistä. Kerron kun Cat tulee."

Juniper vilkaisi uteliaana kohti yläkertaa kuin olisi toivonut voivansa nähdä suoraan katon läpi.
Hän ei joutunut kärvistelemään tuskissaan pitkään, sillä ovikellon soiminen uudelleen lähetti innokkaat koirat taas eteiseen vastaanottokomiteaksi tulijalle.

"Aros!" Mies murahti koirilleen lähti ovelle. Hän avasi oven hymyillen ja nappasi Catin aivan samanlaiseen halaukseen, nauraen.
"Katherine!" Eikun siis...

Sinisen- ja punaisenruudulliseen takkiin pukeutunut Catriona loikkasi omatoimisesti veljensä halattavaksi, kietoen kätensä tiukasti miehen hartioiden ympärille.
"Cat!" hän ärähti, läpsäisten miehen takaraivoa.
"En ole tehnyt mitään, mistä ansaitsisin Katherinen!"
"Olet myöhässä", huomautti ovensuuhun ilmestynyt Juniper.
"Ei lasketa!"

Sawnie nauroi hyväntuulisena läpsäisylle ja pyörähti ympäri myös vannhempaa pikkusiskoa halatessaan.
"Olet tai tulet pian tekemään. Torun etukäteen." Mies hymisi ja vapautti siskon riisumaan ulkovaatteet.

"Hieman luottoa, kiitos!"
Catriona puhisi kietoessaan kätensä myös pikkusiskonsa ympärille ennen kuin riisui takkinsa ja sähkönsinisen huivinsa naulakkoon muiden ulkovaatteiden sekaan.
"No hei, karvanaamat, hei..." hän tervehti koiria ja katsahti sitten ympärilleen vihreät kissansilmät siristyen.
"Missä Pomona on?"
"Ylhäällä. Mutta Sawnie ei kerro, miksi."

Sawnnie oli sujuvasti vaihtanut kymriin jo Juniperin tullessa, eikä vaivautunut vaihtamaan. Hän hääti jälleen koiran ja nauroi siskojennsa sanailulle matkalla keittiöön.
"Hyvä on, hyvä on." Mies nosti antautuvasti kätensä ylös, pudistellen päätään.
"Lupasin Bugsielle että kerron kun tulet, siksi hän on nyreissään myöhästymisestäsi." Mies napsautti vedenkeittimen päälle ja nojasi työtasoon lantiollaan.
"Pomona on yläkerrassa päiväunilla naisystäväni kanssa."

"Velho ei ole koskaan myöhässä! Eikä ajoissa. Hän saapuu aina juuri silloin, kun on tarkoittanut", Catriona vetosi ja nykäisi mustien lappuhaalareidensa henkseliä takaisin hartialleen. Kelta-valkoraidallisessa paidassa oli suuren kanarialinnun kuva rintamuksessa.
"Olit sinä myöhässä-" Juniper aloitti, mutta vaikeni sitten, kääntäen katseensa veljeensä.
Molemmat naiset olivat hetken hiljaa.
Ja sitten Catriona kiepahti ympäri ja pinkaisi ovea kohti kuin aikeissa rynniä suoraan yläkertaan katsomaan, kenen kanssa Pomona nukkui.

Sawnie katseli siskoj ja naurahti perheen nuorimmaisen hiljaisuudelle. Mies sikisi hämmästyttävällä refleksillä Catrionan perään, kietaisten kädet siskonsa vyötärölle ja nosti Catin ilmaan.
"Coc oen, fwcar!" Mies ärähti naurua äänessään, palaten kohti keittiötä sisko sylissä.
"Tapaatte jos sidan heräilee. Hän on ollut vähän kipeänä ja ei välttämättä jaksa."

Catriona rääkäisi ja sätkytteli veljensä otteessa.
"Haluan nähdä!" hän vetosi rimpuillen.
Juniper tuijotti veljeään edelleen hämmentyneenä, suu puoliksi auki unohtuneena.
"Siis puhummeko me nyt ihmisnaisesta?" hän varmisti.

"Sinä näet jos sidan jaksaa nousta ja tavata ihmisiä." Jonathan lepytteli siskoaan ja piti tuosta keittiössä edelleen kiinni.
"Ihan aidosta ihmisnaisesta."

Juniper pudisti hieman päätään.
"Sawnie, rakastan sinua valtavasti, mutta olisin toimittanut sinut hoitoon, jos olisit alkanut kutsua koiraa naisystäväksesi..."
Catriona tuijotti veljeään kulmiensa alta.
"Miksei hän jaksaisi?"

Jonathan huokaisi. Kuunteliko Cat häntä koskaan?
"Minä tiedän, Bugsie. Minä tiedä. Ja Cat, kuten sanoin, sidan on sairastellut nyt ja tarvitsee lepoa. Ja ollut vahvalöa lääkekuurilla. Hän ei välttämättä jaksa vieraita nyt ja tarvitsee lepoa.c

Juniper nojasi selkänsä keittiötasoa vasten.
"Ei millään pahalla, Sawnie, mutta sinusta ei aina voi olla varma", hän huomautti, silmät hymystä siristyen.
"Ehkä voit kertoa meille edes sen, kuinka tapasitte?"
Catriona mulkoili veljeään alta kulmiensa.
"Onko hän pahasti sairas?"
Hän oli vain huolissaan veljestään.

Johnny kohotti kulmiaan siskonsa mulkoilulle.
"Ei ja hän on jo paranemaan päin." Mies hieraisi niskaansa.
"Hänellä on hevosia Rosingsissa. Tai heidän perheellään. Tapasimme sitä kautta, vaikka hän onkin pitkäaikaisen ystäväni pikkusisko."

Catriona siristi kissansilmiään.
"Rosingsissa?"
Melkein saattoi nähdä, kuinka hänen mielessään raksutti. Ja kun tiedot yhdistyivät kokonaisuudeksi, naisen silmät pyöristyivät hieman.
"Julianin pikkusiskon?"

Jonathan huokaisi syvän. Cat perkele. Hän laski siskosta irti.
"Kyllä. Beatrix."

Catriona katseli veljeään hetken ja teki tälle sitten kunniaa.
"Kuollut mies", hän huomautti synkkänä.
Juniper pyöräytti silmiään ja siirtyi etsimään heille tottuneesti kuppeja veljensä kaapista.

Jonathan naurahti pehmeästi.
"Julian tietää ja elän edelleen." Hän huomautti enemmän kuin huvittuneena.

Catrionan ilme ei muuttunut yhtään vakuuttuneemmaksi.
"Oletko varma, että hän ymmärsi sinun tapailevan sisartaan? Eikö miesten välillä vallitse jokin koodi asiasta?"
Hän hypähti istumaan keittiötasolle ja kurkotti kätensä sipaistakseen etusormeensa maistiaisen kuorrutusta kakun päältä.
"Puhuitko hänelle kymriä?"

Sawnie läppäisi siskon käde pois kakun kuorrutukse kimpusta.
"Näpit irti. En. Hän iski minua kyllä nyrkillä naamaan ja lupasi murtaa polvilumpioni vasaralla jos satutan hänen siskoaan, mutta en nyt olisi siitä huolissani." Mies hymähti tietäväisen näköisenä.

Catriona protestoi vingahtamalla teatraalisesti ja heilauttamalla kättään.
Hän jäi katsomaan Sawnieta epäuskoinen katse silmissään.
"Hän iski sinua nyrkillä naamaan..?" hän toisi ja pudisti kevyesti päätään.
Juniper, joka oli kantamassa mukeja pöytään, katsahti veljeään.
"Sattuiko pahasti?"

"Leuassa oli hiusmurtuma ja mustelma vähän aikaa. Voin ihan hyvin ja olemme edelleen väleissä." Mies naurahti ja pyöräytti silmiää. Hän nosti rasian teepusseja pöytään, samoin kuuma veden keittimen pannussa.
"Lupaatteko että ette kerro muille?"

Juniperin kulmat painuivat hieman alemmas, kun hän jäi tutkailemaan veljensä leukaa.
"Tuleehan se kuntoon?", hän varmisti, istahtaessaan pöydän ääreen.
"Naisystävästäsi?"
Catriona hypähti alas tiskiltä valikoimaan itselleen teepussia.

Sawnie vilkaisi nuorinta siskoaan ja hymyili pehmeästi.
"Tulee. Ja no... Siitäkin. Ja... odottakaa hetki." Mies vilahti huoneesta olohuoneeseenn, kävi yhdellä laatikolla ja palasi jäänsinisen rasian kanssa jonka laski pöydälle.
"Ajattelin... Kertoa vasta kun olen antanut hänelle tämän."

Siskokset vaihtoivat katseita ja kääntyivät sitten katsomaan veljeään, kun tämä palasi takaisin keittiöön.
Vihreät kissansilmät kääntyivät pöydälle asetettuun rasiaan.
Juniper räpäytti hämmästyneenä silmiään.
"Onko tuo-"
Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun Catriona oli jo napannut rasian käteensä ja naksauttanut sen auki.
"On se."

Sawnie pudisteli päätään. Cat oli kyllä kärsimätön nainen.
"On. ostin sen eilen." Isoveli myönsi kymriksi.
"Menen ensi viikolla pitkäksi viikonlopuksi Alankomaihin. Beanie menee siskontyttönsä kanssa koeratsastamaan jotain hevosia hänelle ja pyysi mukaan. Ajattelin kosia siellä."

Catriona käänteli rasiaa käsissään, niin että valo osui sormukseen.
"Kaunis", hän myönsi, ja ojensi sitten rasiaa pikkusisarensa tutkittavaksi samalla kun käänsi katseensa veljeensä.
"Olet siis aikeissa kosia Julianin siskoa, etkä ole edes esitellyt häntä vielä meille? Entä jos emme hyväksy häntä?"
"Cat, se ei tarkalleen ottaen ole meidän asiamme", Juniper huomautti pehmeästi.
"Me olemme Sawnien siskoja, tietenkin kuuluu."

Mies kohotti kevyesti kulmiaan.
"Vaikka ette hyväksyisi, minä en kuuntelisi." Mies huomautti hymyillen vinosti. Ehei.

"Sitten tekisimme elämästänne helvettiä", Catriona totesi herttaisesi ja kurkotti ottamaan sormuksen vielä uudelleen tarkasteltavakseen.
"Haluan ilmoittaa virallisesti sanoutuvani irti tästä uhkauksesta", Juniper julisti ja sai Catrionan irvistämään.
"Kauanko olettekaan tunteneet?" isosisko tiedusteli veljeään katsahtaen.

"Mitä pelättävää tuossa on, sinä teet sitä jo nyt?" Sawnie vastasi hyväntuulisesti nauraen ja kastoi teemukin mukiin.
"Hyvä tyttö Bugsie. Ja olemme tapailleet pari kuukautta, josta melkein kuukauden sidan on asunut täällä. Käytännössä."

"Ei, teen elämästäsi vasta helvetin esikartanoa", Catriona huomautti herttaisesti hymyillen ja laski sormuksen takaisin pöydälle - tai oli laskemassa, mutta pysähtyi kesken liikkeen.
Hän räpäytti silmiään.
"Pari kuukautta?"

Jonathan hymyili siskolleen aurinkoisesti.
"Pari kuukautta." Mies nappasi sormusrasian itselleen, ettei Cat viskaisi sitä ikkunasta.

Jonathanin päätös saattoi olla hyvin viisas.
"Te olette tunteneet pari kuukautta, ja aiot nyt kosia?" Catriona varmisti kuulleensa oikein.
Juniper katsoi veljeään yhtä yllättyneenä, mutta suli sitten lämpimään hymyyn.
"Olen hyvin onnellinen puolestasi, Sawnie", hän totesi, saaden isosiskonsa sihahtamaan.
"Junebug, me emme vielä tiedä, mitä mieltä olemme."

Sawnie veti perheen kuopuksen yksikätiseen halaukseen ja otti kulauksen teetä, katsellen Catrionaa kulmiensa alta.
"Kyllä. Ja en ole oikeastaan ollut elämässäni mistään varmempi kuin tästä."

Catriona mutristi suutaan.
"Sawnie, jos muistan oikein, minä olen tässä perheessä se, joka tekee hölmöt päätökset."
Niin kuin päätyi raskaaksi teininä ja matkusti etsimään kerran tapaamaansa miestä Lontoosta.
Mutta Joaquim oli hänen elämänsä, se oli lopulta ollut hyvä päätös.
"Siksi minä olenkin niin onnellinen Sawnien puolesta", Juniper huomautti, nojautuen veljensä hartiaa vasten.
"Hän ei tekisi tyhmää päätöstä."

Jonathan nauroi Juniperin sanoille ja rutisti siskonsa olkavartta hyväntuulisena.
"Niin, siinä kuulit Katherine. Minä en tekisi tyhmää päätöstä." Hän päästi Junin kauemmas ja otti heille lautaset.
"Ottakaa tarjottavia, teitä varten leivoin. Ja... Minä rakastan häntä. Ihan todella rakastan. Ja hän haluaa iso perhee. Eikä pelaa pelejä kanssani."

"Cat", Catriona muistutti hyytävästi ja nousi ylös tuoliltaan, kiertääkseen veljensä taakse.
"Kuule, jos olet oikeasti sitä mieltä, olen hiton onnellinen puolestasi", hän vakuutti, kietoen käsivartensa Jonathanin hartioiden ympärille halatakseen tätä takaapäin.
Naisen kulmat kurtistuivat hieman.
"... Sinähän et nai häntä vain siksi, että olisit saanut hänet raskaaksi, ethän?"

Jonathan pärskähti nauruunn.
"Ei, en tosiaan. Olen tunnollinen poika ehkäisyn kanssa." Mies pudisteli päätään ja pyyhki kyyneliä silmäkulmistaa.
"Ei ole veljenpoikaa tai -tyttöä tulossa vielä."

Catriona halasi veljeään hieman tiukemmin.
"Sääli. Olisin tullut oikein mielelläni tädiksi", hän huokaisi. Sairaus ei siis ollut ollut minkäänlainen eufemismi raskauspahoinvoinnille tai muille vaivoille, eikä kyse ollut siitä, että Jonathan olisi piilotellut naisystäväänsä siunatun tilan vuoksi.
"Sinä et tule enää nuoremmaksi, velirakas."
Juniper pyöräytti silmiään siskolleen.

Jonathan puuskahti ja tavoitteli kädellään siskon hiuspehkoa, pörröttääkseen sitä.
"Minä tiedän. Miksi luulet että olen valmis kosimaan kahden kuukauden jälkeen?"

Catriona protestoi sähisemällä.
"Biologinen kello räjähti?" hän ehdotti, yrittäen taivuttaa itseään veljensä käden ulottumattomiin haluamatta kuitenkaan vielä hylätä halausta.
Juniper pudisteli päätään ja kurotti leikkaamaan heille kaikille palat piirakkaa.

"Vähemmästäkin, sidan on kaunis nainen." Mies puhui Beasta melko itsepintaisesti vain hellittelynimellä joka tarkoitti silkkiä tai satiinia.

"Booom", Catriona kumartui puhahtamaan veljensä korvaan ennen kuin viimein vetäytyi kauemmas ja palasi omalle puolelleen pöytää.
"Hän työskentelee siis hevosten parissa?" Juniper varmisti, samalla kun kurkotti ojentamaan lautasta sisarensa suuntaan.

Mies huitaisi kädellään Catia kauemmas.
"Coc oen! Pois korvasta!" Mies murisi, istuen alas juomaan teetä.
"Hän hoitaa Van der Veen Horsesin toimintaa papereilla ja järjestelemällä."

Catriona naksautti kieltään ja virnisti hyväntuulisesti. Oli aina mukava nähdä perhettä, mutta varsinkin silloin, kun Joaquim oli poissa. Kissoista huolimatta tyhjään kotiin palaaminen osasi olla masentavaa.
"Rodunjalostusta", hän totesi, ottaen viattomana hörpyn mukistaan.
Juniper kurtisti kulmiaan.
"Cat..."
"On se!"

Sawnie siristi silmiään huvittuneena.
"Noh, miten niin? Cat, olen täynnä mielipiteitä kun en ole esitellyt häntä."

"Hän on van der Veen, hevoset ovat heillä verissä", Catriona huomautti nenäänsä nyrpistäen.
"Sinä taas pyörität Rosingsia. Tulevan hevosimperiumin rakentamista. Ja hänellä on varmasti pitkät sääret."
Juniper huokaisi ja otti varovaisen kulauksen vielä varsin kuumasta teestään.
"Tekeekö hän sinut onnelliseksi, Sawnie?" hän kysyi.

"No nyt kun otit puheeksi, sidanilla on oikein viehättävät ja pitkät sääret." Jonathan hymyili.
"Minä pyöritän Rosingsia vain palkattuna työvoimana." Hän huomautti huvittuneena. Kasvoille hiipi haaveileva hymy.
"Tekee. Olin onnellinen jopa kun vietimme rautakaupassa kolme tuntia etsimässä vessoihin uusia peilejä ja valoja."

Catriona pyöräytti silmiään nähdessään hymyn ja piilotti omansa mukin reunaa vasten.
"Jessus, sinä olet menetetty tapaus", hän huomautti.
"Pari kuukautta yhdessä, ja te olette jo vaihtaneet valot ja peilit?"
Juniper kurkotti törkkäämään sisarensa jalkaa pöydän alla. Hän oli sattunut perimään suvun pitkät sääret, vaikkei aivan samoissa mitoissa kuin serkkunsa.
Catriona oli rehellisesti maastomallia.

"Hän myös katseli tapetteja makuuhuoneeseen ja olohuoneeseen. Eteinen pitäisi kai maalata." Johnny myönsi lammasmainen hymy huulillaan. Miksi hän kieltäisi remontoinnin kun sille ei ollut syytä?
"Mitä teille kuuluu?"

"Boom", Catriona hymähti.
Siinä vaiheessa kun alettiin katsella maaleja ja tapetteja, tilanne oli vakava.
"Ajattelit sitten ottaa kerralla menetetyn ajan kiinni?"
Ei, kyllä hän oikeasti oli iloinen veljensä puolesta, mikäli tämä oli löytänyt arvoisensa kumppanin. Jonathanilla oli ollut epäonnea rakkaudessa, ja hän toivoi vain voivansa suojella miestä uusilta pettymyksiltä.
Juniper nojautui hetkeksi veljensä hartiaa vasten.
"Olen hirveän onnellinen puolestasi. Minulle kuuluu vain töitä, olen lähdössä Mexico Cityyn ensi viikonloppuna. Lentomatka hevosten kanssa siis tiedossa."

Jonathan hymyili Junille ja pukkaisi jalallaan Catia pöydän alla.
"Ajattelin. Ja minä lupaan raportoida Mexicoonn miten minulle kävi. Tuleeko syyshäitä vai ei."

"Oi, ei ole reilua tökkiä, teillä on pidemmät jalat", Catriona protestoi ja nosti jalkansa tuolille turvaan.
"Parempi olisi, en usko, että pystyn muutoin keskittymään työhöni", Juniper vetosi.
"Miksi syyshäät?" halusi siskoksista vanhempi puolestaan tietää.
"Syksyyn on pitkä aika."

"Sidan haluaa syys- tai talvihäät. Talveen on pidempi aika." Jonathan naurahti huvittuneena.

"Sawnie, sinä olet tossun alla", Catriona huomautti.
"Mutta jos Sawnie on siellä onnellisesti?" Juniper jatkoi, silmiensä siristyessä hymystä.
"Muitakin iloisia asioita tähän vuoteen kuin Deirdren ja Julianin kolmoset."

"Minä olen oikein iloinen. Ja pistän vastaan silloin kun sillä on väliä. Sidan haluaisi mennä naimisii maistraatissa, mutta en suostu." Ei, se ei onnistuisi. Juliankin oli sanonut ettei se kävisi.

Sekä Catriona että Juniper kurtistivat kulmiaan.
"Miksi maistraatissa?" Catriona puki sanoiksi molempien ajatukset.
Olkoonkin, ettei hänkään ollut aluksi ollut varma, millaiset häät olisi halunnut.

"Ettei siitä olisi vaivaa. Ei halua häiritä kuulemma sukulaisiaan. Näettekö, en antanut periksi." Jonathan hymyili leveästi.

"Kunnon häät pitää olla", Catriona huomautti, paraskin puhuja. Mutta siihen mennessä edellisistä häistä olisi ehtinyt jo kulumaan yli vuosi.
Juniper hörppäsi varovasti teetään.
"Isot juhlat", hänkin myönsi.

"Väkisin isot juhlat kun meidän lähisukukin on valtava." Johnny myönsi huvittuneena.

"Sellaista se on, kun perheissä on paljon lapsia", Juniper myönsi hymähtäen. Mutta aina vain parempi, isot juhlat olivat loistava syy kerääntyä yhteen.
Catriona otti kulauksen teestään. Ehkä Addie suostuisi tulemaan enonsa häihin, hänen häistään tyttö oli kieltäytynyt.
Se oli sattunut enemmän kuin hän halusi edes myöntää.
"Hän on sitten muuttamassa jo tänne? Jos kerran katsotte tapetteja."

"Hän jo käytännössä asuu täällä. Ajattelin ensi viikolla ehdottaa että tekisi siitä ihan virallista." Jonathan myönsi hymyillen.

"Kuulostaa siltä, ettei siinä ole kamalasti jännittämistä", Catriona huomautti.
"Jos kerran olette katselleet jo tapetteja. Onko teillä edes samanlainen maku?"
"Cat..." Juniper torui huokaisten.
"Mitä? Se on tärkeä kysymys. Haluaako hän kirkkaan oranssit seinät tai jotain? Julianilla on pakkomielle siitä väristä."

"Ei. Beanie pitää oranssista mutta ei hän halua mitään orassia seinää taloomme." Heidän taloonsa. Niin. Heidän kotiin.

"Teidän taloonne", Catriona huomautti ja virnisti mukinsa reunaa vasten.
Juniper hörppäsi omastaan ja katsahti veljeään.
"Pitääkö hän koirista?"

"Meidän taloomme." Jonathan vahvisti hymyillen ja vilkaisi ylös.
"Pitää. Pomona rakastaa häntä ja hän Pomonaa. Kuten myös Albusta ja Sybiliä. Maltatteko hetken jos käyn ylhäällä?" Hän nousi, otti kaapista vitamiinivesipullon ja lähti yläkertaan. Mies avasi makuuhuoneen oven ja kurkisti sisään. Nukkuiko Bea vielä - jos nukkui, hän jättäisi pullon yöpöydälle avattuna ja lähtisi.

Beatrix oli kevyessä unessa, mutta havahtui kun ovi avautui.
"Mmh?"
Hän kohottautui istumaan, hieraisten unisesti kasvojaan. Myös peiton reuna kohosi, kun Pomona kohotti päätään nähdäkseen, kuka häiritsin heidän rauhaansa.

Johnny hymyili Pomonalle, rapsutti koiran ruttuista otsaa ja asteli yöpöydän luo. Hän laski pullon siihen ja kumartui suukottamaan naisen hiuksia.
"Nuku vain. Toin sinulle juotavaa. Yritä hillitä siskojen volyymia vähän."

Beatrix kohotti katseensa Jonathanin kasvoihin ja hipaisi miehen poskea.
"Ovatko siskosi käymässä?" hän kysyi, unen karhentamalla äänellä. Hän väsyi edelleen helpommin, vaikka oireet alkoivatkin hiljalleen helpottaa.
Pomona tuhahti ja painoi päänsä.

Mies hymyili hellästi.
"Bugsie -- Juniper ja Catriona." Hän korjasi ja nojautui suukottamaan naista uudelleen.

Jonathanilla oli monta sisarusta.
"En ole varma, sanoitko heidän olevan tulossa käymään", hän myönsi, kurtistaen kevyesti kulmiaan yrittäessään muistaa, oliko aiheesta käyty keskustelua.

"Taisin unohtaa." Mies myönsi hymyillen.
"Olet tervetullut seuraan tai saat levätä. Lupaan että sinulle jää piirakkaa ja kakkua, en anna Catin syödä kaikkea."

Beatrixin hartiat rentoutuivat hieman. Jonathan oli unohtanut kertoa, hän ei ollut unohtanut keskustelua.
"Tulisin mielelläni tapaamaan heitä", hän vastasi ja pyyhkäisi hiuksiaan.
"Pitää vain vaihtaa vaatteet..."

Ainakaan mies ei itsekään muistanut maininneensa. Sellaista sattui.
"Haluatko apua?"

Beatrix siirsi peiton syrjään ja katsahti Pomonaa anteeksipyytävästi.
"Jos voisit tuoda minulle vaatteet. Sen vaalean neulepaidan, harmaan hameen ja sukkahousut..."
Hän alkoi riisua pehmeää flanelliyöpaitaansa.

Jonathan nyökkäsi ja haki Bean pyytämät vaatteet, laskien ne sängylle.
"Muuta? Ja mummu, mene alas. Cat ja Bugsie tädit."

"Korvakorut. Ne helmet," Beatrix pyysi viikatessaan pyjamapaitaansa.
"Tarvitsisin myös hajuveteni. Ja peilin, haluaisin tarkastaa meikin."
Pomona mönki esiin peittopesästään ja venytteli itsensä notkeaksi ennen kuin pinkoi oletettavasti katsomaan tätejään.

Jonathan hymähti koiralle ja haki pyydetyt tavarat.
"Pääsetkö itse alas?"

Beatrix oli kurkottanut sytyttämään valon yöpöydälle.
"Pääsen kyllä, kiitos", hän vakuutti, ottaen peilin tarkastellakseen kasvojaan.
"Voi hyvin mennä pitämään seuraa sisarillesi siksi aikaa, minä tulen kyllä alas."

Jonathan kumartui suukottamaan naisen hiuksia.
"Hyvä on. Minä menen." Mies lähti takaisin alakertaan, katsellen hymy huulillaan huomiossa kylpevää Pomonaa.
"Voi Pom."

Pomona oli saanut molemmat naiset laskeutumaan pöydän äärestä lattialle. Nakukoira köllötteli tyytyväisenä Juniperin sylissä samalla kun Catriona rapsutteli sen ruttuista nahkaa.
Juniper kohotti katseensa kuullessaan veljensä askeleet.
"Kaikki hyvin?"

Jonathan hymyili siskoilleen hellästi.
"On, kaikki on hyvin. Sidan tulee kohta alas."

Catriona ei edes yrittänyt peittää uteliaisuuttaan, Juniperilla oli hieman enemmän käytöstapoja kuin sisarellaan, ja tämä keskittyikin paijaamaan Pomonaa joka tuntui terästäytyvän pelkästä 'sidanin' mainitsemisesta.
"Laitoithan piiloon sen... tiedäthän?" Catriona huolehti.
Sormusrasia keskellä pöytää ei ehkä olisi toivottu tapa kosia.

Johnny oli vienut sen matkalla alas takaisin piiloonsa.
"Laitoin." Mies hymähti ja vilkaisi Pomonaa.
"Äiti tulee." Sawnie totesi koiralle tyynesti, istuen alas.

Pomonan häntä alkoi vispata.
Catriona kömpi seisomaan ja vilkaisi Jonathania epäluuloisesti.
"Äiti? Oikeasti?"
Myös Juniper nousi lattialta.
"Cat, älä viitsi, se on suloista."

Jonathan hymyili leveästi teemukinsa takaa.
"Mmmh, kyllä, äiti. Puhun itsestäni isinä, ei voi olla yllätys että sidan on äiti." Mies hymähti ja otti lusikallisen piirakasta suuhunsa. Pomonsa pyörähti kerran akselinsa ympäri ja vispasi häntäänsä.
"Missä äiti? Missä? mene katsomaan." Ja alaston terrierimummohan meni.

"Mmm, ei voi olla ei", Catriona myönsi, istahtaessaan takaisin pöydän ääreen.
Ja ilmeisesti Pomona oli samaa mieltä, pinkaistessaan etsimään ihmisäitiään. Ehkä Jonathan oli tosiaan onnistunut löytämään sielunkumppaninsa.
"Kiusaat Pomona-raukkaa", Juniper protestoi.

"Minä kiusaisin Pomonaa jos sidan ei olisi kotona. Hä on yläkerrassa, joten minä vain kysyi koiralta kysymyksen." Mies korjasi Juniperin sanoja hymyillen.
"Mistä tuli mieleen, Cat, olisitko koiravahti ensiviikonloppunna? Voin pyytää myös Aidenia mutta heillä on vauva."

"Tietenkin olen", Catriona lupasi ilahtuneesti silmiään siristäen.
"Quimkaan tuskin on vielä silloin kotona, joten vahdin lapsiasi enemmän kuin mielelläni."
Kynnet rapisivat lattiaa vasten, ja terhakka nakukoira tepsutti takaisin keittiöön. Pian tämän jäljessä seurasi tummahiuksinen nainen, jonka kävely näytti hieman jäykältä.

"Kiitos. Lupaan tehdä kaappiin ruokaa." Mies lupasi huvittuneena. Hän nousi seisomaan kun huomasi naisen tulevan Pomonan perässä ja veti tuolle tuolin esiin. Voi Beanie.

"Minä kokkaan loistavasti", Catriona intti. Niin loistavasti kuin saattoi, kun ei malttanut lukea ohjeita loppuun, korvasi aineet huolettomasti toisilla ja kyllästyi puolivälissä kypsymistä.
Kaksi uteliasta, vihreää silmäparia kääntyi tutkimaan Jonathanin naisystävää, kun tämä istahti varovasti alas.

"Niinhän sinä." Johnny myöntyi huvittuneena. Mies kumartui suukottamaan Bean hiuksia hellästi ja katsoi sitten siskojaan.
"Beatrix, tässä on Catriona ja tuossa Juniper. Juni on perheen nuorin ja Cat on perheen hullu."

"Oikein hauska tutustua", perheen nuorin totesi hymyillen ja ojensi kätensä pöydän yli kätelläkseen veljensä naisystävää.
"Jokaisessa perheessä on oltava yksi", Catriona huokaisi alistuneesti ja hymyili sitten leveästi tarttuessaan vuorostaan Beatrixin käteen.
"Olet kuulemma Julianin sisko. Me kokoamme yhdessä palapelejä."

onathan pudisteli päätään. Ne palapelit, jessus.
"Tarvitsette harrastuksen. Sidan, otatko juotavaa?"

Catriona tuhautti nenäänsä.
"Palapelit ovat mitä jaloin harrastus", hän vakuutti. Oli uskomattoman rentouttavaa istahtaa palapelin ääreen ja siemailla lasillinen tai pari. Vaikka palapeli tuppasikin jäämään usein kesken.
Taitaisi mennä hetki, ennen kuin Julian ehtisi taas seuraksi.
Beatrix nyökäytti päätään. Silmien alla viipyivät vielä tummat varjot, joita meikki ei aivan riittänyt peittämään.

Jonathan puristi hellästi naisen olkapäätä.
"Mitä haluaisit? Ja ovat varmasti. Julianille meditaatio voisi tehdä hyvää."

"Voisin ottaa teetä", Beatrix vastasi ja hipaisi Jonathanin kättä kevyesti sormenpäillään, kääntäen katseensa miehen sisariin.
"Catriona? Ymmärsin, että olet kenttäratsastaja", hän totesi, muistellen Jonathanin kanssa käymiä keskusteluja.
"Entinen. Nykyään valmennan", Catriona myönsi.
"Kilpaura lähti laskuun kuin lehmänhäntä."

Jonathan otti mukin kaapista ja kaatoi siihen kuumaa vettä, työntäen teepussivalikoimaa lähemmäs. Mies otti Bealle myös lautasen ja leikkasi kysymättä pienen siivun piirakkaa tuolle. Sitten vielä suukko mustiin hiuksiin. Urhea nainen kun jaksoi tulla alas.
"Pfht."

Beatrix arpoi hetken ennen kuin valitsi itselleen pussin mustaa teetä. Kapinaa se oli pienikin kapina, eikä yksi kupillinen häntä menisi tappamaan.
Catriona oli seurannut vuorovaikutusta tyytyväinen hymy suupieltään nykien.
"Laski, laski. Mutta Juni on edelleen mukana huipulla, matkustaa Ellisin hevosten kanssa. Sen esteratsastajan", hän huomautti ylpeänä.
Juniper pudisti vaatimattomasti päätään.

Jonathan vilkaisi siskojaan samalla kun istui alas ja kaatoi itselleen lisää vettä mukiin.
"Molemmat olette oikein hienoja nuoria naisia ja isoveli on ylpeä."

Catriona purskahti epäuskoiseen nauruun.
"Ja sinä olet henkisesti vanha ukko", hän huomautti rakastavasti ja kurkotti tökkäämään veljensä jalkaa pöydän alla - mikä ei ollut aivan helppoa, kun oli sattunut jämähtämään kääpiömittaan.
Beatrix hipaisi Jonathanin kättä ennen kuin tarttui hitaasti haarukkaan. Jäsenet tuntuivat edelleen jäykiltä, mutta eivät enää särkeneet, joten kaikki oli hyvin.
"Jonathan ei vielä kertonut, kuinka te tarkalleen ottaen tapasitte", Juniper huomautti, yrittäen olla kuulostamatta liian uteliaalta.

Johnny vain kohotti kulmaansa siskon taistelulle tökkäisyn kanssa.
"Sidan tuli huutamaan minulle kun ei löytänyt hevostensa varusteiden paikkoja."

Catriona oli hyvin ylpeä itsestään, kun onnistui hipaisemaan veljensä polvea varpaallaan.
"Joku idiootti oli piilottanut ne", Beatrix myönsi ja katsahti Jonathania tuimasti.

Jonathan vain hymyili.
"Joku jok oli tuonut Van der Veen Horsesin varustearkun sinne. Ja sitten Pomona hurmasi hänet."

Catriona tyrskähti pehmeästi, ja Juniper yritti kätkeä huvittuneen hymynsä.
"Jonathan ei vieläkään suostu myöntämään, että syyn täytyi olla hänen työntekijöidensä", Beatrix huomautti ja hipaisi miehen käsivartta hellästi.
Juniper kumartui poimimaan nakukoiran syliinsä.
"Pomona on hyvin hurmaava olento", hän huomautti, suukottaen ryppyistä otsaa.
"Niin on veljennekin", Beatrix myönsi.

"Miksi heillä olisi ollut teidän arkku, hmm?" Johnny hymähti pehmeästi ja painoi suukon Bean ohimolle. Mies oli kovin onnellisen oloinen. Pitkästä aikaa.
"Pomona on oikein hurm-- oh, olen otettu. Et lähtenyt kanssani ulos vain Pomonan takia? Älä kerro mummulle."

"Olivat siirrelleet sitä omine lupineen", Beatrix vakuutti, pysyen tiukasti kiinni teoriastaan.
Se, että joku idiootti oli siirtänyt arkun väärään paikkaan, oli tainnut olla hyvin onnekas sattuma.
"Pomonalla on aina erityinen paikka sydämessäni, tyttöjen on pidettävä yhtä", hän huomautti.
Catrionan silmät siristyivät hymystä.
"Olette suloisia. Melkein hampaat tippuvat, mutta onneksi suurin osa niistä on jo jouduttu vaihtamaan."

"Tyttöjen on pidettävä yhtä." Jonathan vahvisti hymyillen pehmeästi.
"Voivat nekin tippua, etenkin jos lyö tarpeeksi lujaa, siskorakas." Mies huomautti huvittunut tuike silmissään.

Beatrix pukkasi Jonathania kylkeen.
"Ei noin sovi puhua siskoille", hän huomautti, tyttöjen oli tosiaan pidettävä yhtä.
Catriona vain hymyili herttaisesti
"Sellainen herttainen mies", hän huomautti ja mutristi suutaan.

"Kuule, sidan, Cat ei ole kuka tahansa. En koskaan puhuisi noin Bugsielle, mutta Cat on ansainnut aivan kaiken." Mies hymyili ja otti kulauksen teestään.
"Minä olen herttainen."

Catriona vastasi Jonathanin sanoihin kypsimmällä mahdollisella tavalla: näyttämällä kieltään.
"Minulla on keskimmäisen lapsen syndrooma", hän vetosi, ja kietoi samalla käsivartensa pikkusiskonsa hartioiden ympärille.
"Mutta Junebug on liian suloinen, hänelle ei saisikaan puhua noin."

"Sinä olet kaksonen, älykääpiö." Jonathan pärskähti.
"Niin on. Ottaisit Bugsiesta mallia, Cat."

"Nuorempi kaksonen", Catriona muistutti.
"Minulla on kolme vanhempaa ja kolme nuorempaa sisarusta. Keskimmäinen lapsi."
Hän rutisti Juniperin hetkeksi kylkeensä ennen kuin kurkotti ottamaan itselleen palan kakkua.
"Alat vielä katua, että esittelit meidät", Juniper huomautti Jonathanille, pyöräyttäen siskolleen silmiään.

"Kaksonen yhtä kaikki." Jonathan huomautti siskolleen ja leikkasi itselleen palan kakkua.
"En minä teistä silti eroon, joten parempi näyttää heti mitä te olette. Ja rakkaita idiootteja te olette, kaikki kuusi."

"Nuorempi kaksonen", Catriona piti kiinni argumentistaan ja leikkasi palan kakkua myös Juniperille, asettaen lautasen pikkusiskon eteen kun tämä oli keskittynyt rapsuttelemaan Pomonaa.
"Se on itse idiootti joka sanoo muiden olevan", hän jatkoi, katsahtaen Jonathania silmät siristyen. Lausetta oli saatettu hokea hänen lapsuudessaan melko monet kerrat.
"Älä huoli, emme me kaikki ole ihan tuollaisia", Juniper lohdutti Beatrixia, hymyillen herttaisesti isosiskolleen.

Jonathan suukotti Bean päätä hellästi. Oli hankalaa olla koskematta Beaa nyt.
"Rakastunut idiootti." Sen mies sanoi kymriksi englannin sijaan, kullan ja ruskean sävyttämät vihreät silmät siristyen.

Beatrix kohotti kätensä hipaisemaan Jonathanin hiuksia.
"Toivon, ettei tuo ollut mitään ikävää", hän huomautti pehmeästi, laskien haarukan kädestään. Melkein koko piirakanpala syöty, edistystä askel kerrallaan.
Hän ei aikonut joutua viettämään koko aikaansa Den Houtissa pyörätuolissaan.
Catriona nousi seisomaan ja kurkotti pöydän yli nipistämään veljensä poskea.

Johnny antoi Catin nipistää poskeaan, mutta otti sitten tuon ranteesta kiinni.
"Ei mitään ikävää." Mies lupasi Bealle, päästäen siskon ranteen karkuun.
"Kumpi teistä on käynyt viimeksi kotona?"

Catriona pullisti rumasti poskiaan ennen kuin vajosi takaisin tuolilleen istumaan.
Ikää kolmekymmentä ja risat, silti sama kakara veljen läsnäollessa.
"Minä kävin siellä jokin aika sitten, Juni on aina töissä", hän totesi.
"Kuinka niin?"
Beatrix hipaisi Jonathanin kättä.
"Sawnie, leikkaisitko minulle pienen palan kakkua?"

Johnny pudisteli kevyesti päätään. Cat oli mahdoton.
"Miten tad ja mam voivat?" Se häntä kiinnosti. Mies nyökkäsi Bealle ja leikkasi tuolle pienen palan. Sellaisen että bea jaksaisi ehkäs yödä sen kokonaan.

"Hyvin, mikäs heillä", Catriona vakuutti ja kurkotti leikkaamaan itselleen toisen palan kakkua.
"Tad intoilee uudesta näyttelystä, ja mam on viimeistelemässä uusinta tauluaan."
Lapsuudenkodissa kaikki tuntui pysyvän muuttumattomana.

Mies hymyili pehmeästi. Pitäisi mennä huhtikuussa käymään, Bean kanssa.
"Milloin näyttely aukeaa?"

Catriona kurtisti kulmiaan miettiessään.
"Maaliskuun lopussa, mikäli oikein ymmärsin", hän vastasi.
"Tadille oli kovasti asiaa, hieman vaikea poimia joukosta se olennaisin."

"Hänellä on aina." Jonathan myönsi hymyillen.
"Pitää siis mennä käymään." Kun Bea toipuisi matkalta kotiinsa ja jaksaisi taas.

"Isä on intendenttinä Cardiffin linnassa, jos Sawnie ei ole maininnut", Juniper selvensi keskustelua Beatrixille.
Tämä pudisti kevyesti päätään.
"En usko, että on... Vai oletko?"
Hän katsahti miestä hieman epätietoisena.

Jonathan pudisteli päätään.
"En ole. Enkä sitä että äitini maalaa." Voi Beanie. Miehen sisintä kirpaisi ja se näkyi silmissäkin. Ainakin siskoille.

Beatrixin hartiat rentoutuivat hieman ja hän vei lusikallisen kakkua suuhunsa.
Catriona tutki veljensä kasvoja mietteliäänä, muttei sanonut mitään.
"Innostui uudelleen maalaamisesta sen jälkeen, kun Juni muutti pois kotoa", hän totesi, pörröttäen pikkusiskonsa hiuksia.

Jonathan hipaisi hymyillen naisen olkaa. Hän tiesi mihin oli sitoutumassa. Se vain sattui katsoa.
"Ilmeisesti seitsemän lasta eivät auttaneet luovuutta."

Jonathanillakin oli monta sisarusta.
Ajatus sai Beatrixin katseen lämpenemään ja käden hipaisemaan miehen kättä. Monta lasta.
"Minä olin koko lapsuuteni varsin hurmaava, vian on täytynyt olla teissä muissa", Catriona huomautti hyväntuulisesti.

Jonathan välillä mietti miten he voisivat saada ensimmäistäkään, kun Bea oli sairas. Mutta hän piti naisesta ja ei halunnut luopua tuosta.
"Cat, mam opetti ettei saa valehdella."

Catriona pullisti poskiaan.
"Omasta mielestäni minä olin varsin hurmaava koko lapsuuteni ajan", hän korjasi. Hurmaava sillä tavalla, kuin joku, joka loikkaa ulos koulun ikkunasta, saattoi olla.
"Cat, kaikella rakkaudella, olen melko varma, että sinä olit kammottava lapsi", Juniper huomautti hymähtäen.

Jonathan nojautui lähemmäs Juniperia, virnistäen.
"Et voisi olla enempää oikeassa."

Catriona yritti potkaista veljeään pöydän alla.
"Juni, sinä olit silloin niin pieni, ettet voi edes muistaa mitään", hän vetosi.
Juniper kohotti hartioitaan silmät hymystä siristyen.
"Minun ei tarvitse muistaa, minulla on mielikuvitusta."
Beatrix kuunteli sisarusten sananvaihtoa melkein haikeana. Oli kulunut ihan liian pitkään siitä, kun hänen sisaruksensa olivat ehtineet kokoontua saman katon alle.

"Minä muistan, Cat." Jonathan huomautti ja kietoi käden Bean niskan taakse.
"Miten jaksat?" Se oli vain pehmeä kuiskaus naisen korvaan, niin etteivät siskot kuulisi.

"Vähän väsyttää, mutta pärjään kyllä", Beatrix vastasi hiljaa, kääntäen kasvojaan hieman Jonathania kohti.
Hän voi päivä päivältä paremmin, sai voimiaan takaisin. Eikä sairaus toivottavasti hyökkäisi pitkään aikaan kimppuun yhtä pahana.
"Muistotkin voivat vääristyä, kai tiedät sen?" Catriona muistutti.

Jonathan hymyili pehmeästi ja veti syvään henkeä.
"Eivät niin paljon, Cat."

Catriona puhahti ja käänsi katseensa vetoavasti Beatrixiin.
"Älä anna heidän hämätä, minä tosiaan olen ollut ihastuttava lapsi", hän vakuutti.
Nykyisyydestä valehtelemiseen edes hänen pokkansa ei riittänyt.
Beatrix söi kakunpalansa loppuun ja joi kulauksen teetään, nojautuen kevyesti Jonathanin kylkeen.
"Luulen, että voisin mennä vielä hetkeksi lepäämään."

Jonathan halasi Beaa kylkeään vasten.
"Kannanko?" Ainakin tuo oli syönyt vähän ja juonutkin.

"Pärjään kyllä", Beatrix vakuutti ja painoi suukon Jonathanin poskelle ennen kuin nousi varovasti seisomaan.
"Oli oikein mukava tavata teidät", hän totesi Jonathanin siskoille.
"Olen pahoillani, että poistun, mutta toivon, että näemme pian uudelleen."
Juniper laski Pomonan sylistään, ja nakukoira tassutti Beatrixin jalkoihin.
"Tuletko äidin kanssa vielä nukkumaan?" tämä kysyi, suunnaten kohti yläkertaa hitain mutta päättäväisin askelin.

Jonathan hymyili pehmeästi, painaen poskeaan suukkoa vasten.
"Mene Pom. Äidin kanssa nukkumaan. Mam ei saa jäädyttää varpaitaan." Ja terrierimummo lähti jo yläkertaan. Ennen kuin Bea oli portaiden puolivälissä, ylhäältä kuului haukahdus. Nostamaan peitonkulmaa, ihminen.

"Pomonalle on muodostunut uusi rutiini", Juniper huomautti hyväntuulisesti.
Ilmeisesti nakumummo otti vakavasti tehtävänsä varpaidenlämmittäjänä.
Koska toista käskevää haukahdusta ei kuulunut, Beatrixin saattoi olettaa päässeen turvallisesti takaisin yläkertaan,

"On." Jonathan vahvisti hymyille.
"... Tuomitkaa minut, olkaa hyvät."

Jopa Catriona oli todella yrittänyt olla kohtelias ja odottaa niin kauan, että kälyehdokas oli varmasti kuuloetäisyyden päässä.
"Hän ei ole kovin hymyileväinen", sisko huomautti.
Juniper pukkasi isosiskoaan kylkeen.
"Mutta hän rakastaa Pomonaa."

Jonathan hymähti pehmeästi.
"Ei. Sidan ei ole muutenkaan kovin ilmerikas, mutta hän välittää sitäkin suuremmalla sydämellä. Niin, hän todella rakastaa Pomonaa. Ja isompian taljoja."

"Se on hyvä. Ja hän pitää myös hevosista, työskentelee niiden kanssa", Juniper myönsi hyväksyvästi päätään nyökäyttäen.
Catrionan kulmat olivat painuneet hieman kurttuun.
"Sawnie, kuule. Tiedät, että rakastan sinua valtavasti, joten kysyn suoraan. Kuinka sairas hän on?" hän kysyi.
Kymrinkielisestä keskustelusta ei saisi selvää, vaikka kuuntelisikin.

Jonathan naputti sormillaan pöydän pintaa. Niin. Kun kukaan ei oikein tiennyt miten sairas Bea milloinkin olisi.
"Hänellä on MS-tauti. Aaltoileva, jos ymmärsin oikein. Se... Pahenee jaksoittain ja voi olla jopa oireettomia vuosia."

Catrionan silmät siristyivät hieman.
Hän oli nähnyt jotakin veljensä katseessa, kun tämä oli katsellut Beatrixia.
"Sehän ei parane, eihän?" hän kysyi, saaden Juniperin vilkaisemaan itseään.
Hän ei tehnyt tätä ilkeyttään, vaan koska välitti veljestään aivan valtavasti. Jonathan oli ollut hänen tukensa silloin, kun hän oli vajonnut syvään kuiluun.

Jonathania kurtisti, kyllä. Mutta se johtui lääkkeistä. Bean muisti toimi hyvänä kautena aivan moitteetta. Hieman liiankin moitteetta.
"Ei."

Catriona tutki veljensä kasvoja vakavana.
"Ja sinä... olet valmis elämään sen kanssa?" hän varmisti ja tarttui Juniperin käteen, kun sisko yritti tökätä hänen käsivarttaan. Ei ilkeyttä, Junebug-rakas. Huolta.
"Olet valmis menemään naimisiin siitä huolimatta?"

Jonathan puraisi huultaan. Teki mieli itkeä vähän ja miehen silmissä kiilsikin jo lupaavasti.
"Olen." Mies vastasi ääni kurkkuun takertuen.
"Catriona, en ole koskaan tuntenut oloani niin kotoisaksi ja vaivattomaksi kuin hänen kanssaan. En ikinä."

Juniperin kulmat painuivat alemmas, mutta Catriona ehti ensin.
Hän nousi seisomaan ja kiersi pöydän. Seisahdettuaan veljensä taakse hän kietoi käsivartensa tämän ympärille tiukkaan halaukseen.
Ilmeetön nainen ja hänen hölmö, rakas veljensä, joka osasi itkeä ja nauraa samaan aikaan.
Hän painoi leukansa vasten Jonathanin hartiaa.
"Siinä tapauksessa äänestän hänet jatkoon. Juni?"
Juniper nyökäytti päätään.
"Jatkoon."

Jonathan taputti siskon käsivartta ja hymyili kyyneleet silmissään. Olihan se raskasta, mielettömän raskasta, mutta Bea oli muutakin. Vahva, upea nainen, joka oli ensimmäisten vai toisten treffien jälkeen mutkitta tullut kainaloon ja katsellut hänen lukemistaan. Jättänyt omat lukulasinsa ja harlekiininsa mutkitta, kyselemättä. Jättänyt jälkensä asuntoon ja elämään.
"Kiitos. En olisi kuunnellut jos sanoisitte muuta."

"Minä tiedän sen", Catriona vakuutti ja painoi suukon veljensä poskelle.
"Kutittaa..." hän marisi hiljaa.
Juniper kurotti koskettamaan isoveljensä kättä pöydän yli.
"Sawnie, tiedäthän, että me olemme täällä, jos joskus tarvitsette apua? Ihan mitä tahansa."

"Muista se marsu jonka lähetit. Tiedät että näytän siltä ilman, jote se saa nyt kutittaa. Sidankin luovutti kun näki kuvia minusta ilman partaa." Mies totesi huvittuneena. Mies puristi nuoremman siskon kättä ja hymyili lempeästi.
"Minä tiedän. Kyllä tämä tästä, Beanie alkaa olla jo parempi. Toipuu kunnolla niin haluaa varmasti tavata teidät kunnolla."

Muisto perhechatissa riemastuttaneesta marsusta sai Catrionan hihittämään veljensä hartiaa vasten.
"Löysin niitä kuvia lisääkin. Eikö sidanisikaan pitänyt kutiamisesta..?"
Hän rutisti veljeään hieman tiukemmin. Toivottavasti tämä oli tosiaan löytänyt vihdoin onnensa.
"Aiotko esitellä hänet pian myös tadilla ja mamille?" Juniper tiedusteli.

"Ei. Minä olin herrasmies ja annoin kaksi vaihtoehtoa. Mutta ei niistä enempää pikkusiskoille." Mies naurahti pehmeästi.
"Kum hän jaksaa Den Houtin jälkeen matkustaa."

Catriona kohotti toista kulmaansa.
"Annan kun arvaan, toinen niistä liittyy jalkoihin?" hän ehdotti kuiskaten, vilkaisten Juniperia, joka tulisi aina olemaan lapsi hänen silmissään.
Pikkusisko pyöräytti silmiään.
"Vanhemmat tulevat sekoamaan onnesta", hän huomautti, nojautuen takaisin omalle puolelleen pöytää.
"Etkö aio varoittaa heitä etukäteen?"

Sawnie hyrähti vastaukseksi kuin tyytyväinen kettu. Kyllä, liittyi. Vahvasti.
"Mmm. Aion kyllä kertoa että tulen seuralaisen kanssa."

"Sawnie!" Catriona torui ja pukkasi veljensä kylkeä ennen kuin suoristautui.
"Ei sillä tavalla sovi sanoa naiselle. Vaikka sinä näytätkin ilman partaa ihan karvattomalta marsulta..."
Hän sanoi sen kaikella rakkaudella, vilpittömästi.
"Se tulee varmasti silti olemaan melkoista hössötystä", Juniper huomautti sisaruksiaan epäluuloisesti katsellen.
"Ja olen jo iso tyttö, luulen tietäväni, mistä tässä puhutaan."

Jonathan nauroi poikamainen pilke silmissään.
"Oi! Se on mielestäni hyvä vaihtoehto!" Ja hän näytti omastakin mielestään karvattomalta marsulta ilman partaa.
"Niin. Ja haluan yllättää heidät, joten ei sanaakaan. Bugsie, meille olet pikkutyttö."

Catriona tukisti varmuuden vuoksi veljensä hiuksia.
"Ei silti voi käskeä levittelemään..."
Hän katsahti Juniperia ja sulki suunsa.
"Pikkutyttö ikuisesti", hän vahvisti Jonathanin sanat.
"Minä olen jo seurustellutkin..." pikkusisko vetosi silmiään pyöräyttäen.

"En minä käskenyt." Jonathan täsmensi hymyillen vinosti.
"Se oli vain vaihtoehto, jota tarjosin." Jonathan hymähti ja vilkaisi Juniperia.
"Ja minä en todell halua tietää lisää."

"No sehän muuttaa kaiken ja tekee sinusta todellisen herrasmiehen", Catriona puuskahti ja tukisi veljensä hiuksia uudelleen ennen kuin kiersi pöydän ympäri halaamaan myös pikkusiskoaan.
"Sitä varten Bugsiella on isosiskot, jotta voi kysyä mieltä hämmentävistä asioista."
Juniper loi kärsivän katseen Jonathaniin.

Sawnie nosti teekupin huulillee ja pudisteli päätään.
"Ei, Bugsie, olet omillasi tässä."

"Sawnie..." Juniper vetosi, kun Catriona rutisti sisartaan tiukemmin ja julisti:
"Minun tehtäväni isosiskona on kertoa hänelle elämästä, ja johdattaa hänet esimerkiksi s-"
Hän ei päässyt julistuksessaan pidemmälle, kun pikkusiskon käsi painui hänen suulleen.

Jonathn kohotti kulmansa.
"Katherine." Mies huomautti painavasti.
"Hiljaa. Meidä Bugsie on pieni viaton tyttö. Piste."

"Jonathan", Catriona vastasi ja näytti veljelleen kypsästi kieltä.
"Bugsie on ikuisesti viaton", hän kuitenkin myönsi.
Juniper huokaisi ja pudisti päätään.
"Tämän viattoman tytön täytyy alkaa pian lähteä takaisin töihin, hevoset kaipaavat liikuttajaa."

Jonathan nousi seisomaan ja nauroi, halaten siskoa tiukasti.
"Oli ihana nähdä. Tulethan joskus vaikka syömään? Voin milloin tahansa kattaa kolmannen paikan pöytään."

"Mmm, minä tulen. Olen lähdössä ensi viikolla Mexico Cityyn, mutta katson sitten sen jälkeen", Juniper lupasi ja vastasi halaukseen, painaen suukon veljensä poskelle ennen kuin kääntyi suunnatakseen eteiseen isojen taljojen saattamana.
Kolmannen. Söpöä.
Catriona oli seisahtunut pöydän ääreen, kulmat kevyesti kurtussa.
"Minunkin pitäisi varmaan lähteä. Pääsette olemaan rauhassa."

"Katsotaan sen jälkeen." Mies lupasi hymyillen. Hän vilkaisi toista siskoa ja nappasi tuon halaukseen.
"Tule sinäkin joskus syömään. Vaikka Joaquiminkin kanssa. Pöljä."

Kerrankin Catriona ei valittanut, vaan painautui tiukemmin halaukseen, kietoen käsivartensa veljensä ympärille.
"Quimilla on ollut taas paljon töitä" hän totesi. Niin paljon, että hän oli joutunut olemaan usein inhottavan tyhjässä kodissa, jonka tyhjyyttä edes kissat eivät täysin karkottaneet.

"Sitten kun on vähemmän ja jaksatte tulla. Ei ole kiire. En tiedä milloin sidankaan jaksaa. Paljon matkustelua tiedossa." Mies totesi pehmeästi ja taputti lyhye siskon selkää, päästäen tuonkin sitten pukeutumaan. Hän siivoaisi keittiön, käyttäisi koirat ulkona ja menisi Bean viereen.

Tulisikohan sellaista päivää?
Varmasti tulisi. Hän oli juuri nyt vain oudolla tuulella, ja siksi miehen matkustelu tuntui niin ikävältä.
"Me tulemme. Ja kerrot sitten heti, mitä sait vastaukseksi, okei?"
Catriona väläytti veljelleen hymyn ennen kuin suuntasi eteiseen pukeutumaan, tökkien taljojen innokkaita kuonoja kauemmas.

"Minä kerron heti kun tiedän itsekin." Mies lupasi hymyillen hellästi. Ei tässä mitään. Hän jäi siivoamaan keittiötä kun oli saatellut siskot ovesta.

Hetken kuluttua kynnet rapisivat lattiaa vasten ja Pomona tassutti keittiöön, Beatrix hetken kuluttua perässään.
Jäänsinisissä silmissä viipyi vielä uni, ja vaatteet olivat vaihtuneet takaisin pyjamaan ja lämpimään aamutakkiin.
"Sisaresi lähtivät jo."

Jonathan hymyili naiselle pehmeästi.
"Hei sidan. Junin piti palata töihin ja Cat... Noh, hänellä on aina meno johonkin."

"Sepä sääli."
Beatrix vaelsi lattian poikki hieman jäykästi ja pysähtyi painamaan Jonathanin poskelle suukon ennen kuin jatkoi matkaa jääkaapille.
"Mikä oli tuomioni?"

Mies painoi poskeaan suukkoa vasten, hymyillen.
"Tuomio? Onpas ruma sana." Mies huomautti huvittuneena ja painoi ohimennessään suukon Bean hiuksiin.
"Pääsit jatkoon."

"Minä olen itsekin sisko. Me olemme armottomia veljiemme kumppaneita kohtaan."
Beatrix valikoi itselleen valmiin smoothien ja sulki jääkaapin oven.
"Se on hyvä."
Sitten hän purskahti hiljaiseen itkuun.

Jonathan hämmentyi täysin Bean itkusta. Mies kietoi kädet naisen ympärille hellästi.
"Sidan." Ääni oli hyvin pehmeä ja lämmin.
"Mitä itket?"

Beatrix nyyhkytti ja nojautui Jonathania vasten.
"En edes jaksanut seurustella heidän kanssaan pitkään. Enkä vieläkään kävele kunnolla..."

Jonathan silitti naisen selkää ja hengitti shampoon tuoksua.
"He ymmärsivät kyllä. Ja sinä voit paremmin joka päivä, sidan, älä ole niin ankara itsellesi."

Beatrix ei pitänyt itkemisestä, se sai kasvot turpoamaan ja nenän vuotamaan, ja oli kaikin mahdollisin tavoin epämiellyttävää.
"Olen ollut niin hyvässä kunnossa pitkään", hän itki.
"Ja nyt kun sillä olisi oikeasti merkitystä, olen... tällainen..."

Jonathan veti naista vain lähemmäs itseään. Miten hän ikinä voisi vakuuttaa Beatrixin siitä että tuon sairaudella ei ollut väliä?
"Sshh. En valehtele, myönnän että siskoni olivat minusta huolissaan. Siitä huolimatta he totesivat päästävänsä sinut jatkoon. Minä rakastan sinua, perheesi rakastaa sinua. Kaikki on pian taas hyvin. Ei ole hätää."

Ei ehkä ollut mikään ihme, että sairaus oli päättänyt iskeä takaisin juuri nyt. Ero miehestä, muutto uuteen maahan, huoli Julianista ja Deirdrestä... Siinä oli paljon sellaista, mistä kerätä stressiä.
Ehkä hän olisi kunnossa siihen mennessä kun kolmoset syntyisivät.
Beatrix niiskaisi hyvin epäelegantisti ja pyyhkäisi silmiään.
"Tuletko yläkertaan?"

Jonathan suukotti naisen päätä hellästi.
"Tulen. Siivoan keittiön loppuun, päästän ja ajattelin tulla viereen."

Beatrix nyökäytti päätään ja kurotti suukottamaan miehen poskea.
"Minä menen edeltä", hän totesi, hipaisi vielä suukottamaansa kohtaa ja suuntasi sitten smoothiensa kanssa yläkertaan.

Kun Jonathan oli valmis, hän päästi koirat ulos ja tuli sitten Bean seuraksi ylös.

Beatrix oli pessyt meikin kasvoiltaan ja käpertynyt mukavasti pehmeän torkkupeiton alle - se oli hankittu samalla kertaa kuin uudet valot ja peilitkin.
Hän kohotti katseensa ja laski lukemansa harlekiinin käsistään.
"Tuli valmista?"

Jonathan nyökkäsi, käyden makaamaan omalle puolelle päiväpeiton päälle.
"Tuli vlmista. Voimme vain levätä."

Beatrix kömpi sängyn poikki lähemmäs päästäkseen kainaloon.
"Kuin vanhukset", hän mutisi, silittäen miehen rintakehää paidan läpi.

Mies päästi Bean kainaloonsa ja silitti naisen selkää hellästi, haudaten kasvot tummiin hiuksiin.
"Olen ilolla vanhus kanssasi."

"Mmh."
Se varmasti kuulosti paljon vakavammalta, kuin mitä Jonathan tarkoitti. Mutta Beatrix halusi takertua kauniisiin sanoihin.
"Ethän anna minun nukkua pitkään?" hän pyysi, sulkiessaan silmänsä.

"En anna. Korkeintaan tunnin." Mies lupasi pehmeästi ja suukotti naisen päätä.
"Nuku hyvin."

"Hyvä. En halua menettää yöunia."
Ei sillä, että Beatrix olisi menettänyt niitä, vaikka olisi torkkunut koko päivän, ei viime aikoina. Hän odotti sitä päivää, jolloin jaksaisi valvoa aamusta iltaan ilman päiväunia.
Nytkään ei mennyt pitkään, että hän vaipui uneen.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: We are, we are ham and c--- family!   Ti Elo 14, 2018 4:21 pm

Tiistai 29. toukokuuta 2018 - iltapäivä, Rosings Park

Artemis oli aamupäivästä valmentanut sekä Starlingia että Darcya, aikoen nyt ottaa itselleen hetken lepotauon töistä. Mies oli juomassa saavin kokoista kahvimukillista valmentajien valtaamassa neuvottelutilassa, valmistautuen henkisesti rentouttavaan maastoon Amadeuksen kanssa. Maasto jättiläisellä tuntui ihanalta ajatukselta.

Maasto oli ehkä rentouttava ajatus, mutta valmentajien suojeluspyhimykset eivät aikoneet nyt tarjota Artemikselle hengähdyshetkeä ylhäisessä yksinäisyydessä.
"Oi, Arty", Catriona huikkasi harppoessaan neuvottelutilaan teemukinsa kanssa.
"Mitä kuuluu?"

Ne pyhimykset olivat luovuttaneet valmentajien helvettiä hallinnoivan miehen kanssa ajat sitten.
"Hei Cat. Ei mitään ihmeellistä." Aina yhtä hyvä kertomaan kuulumisiaan, vaikka nyt Artemis jopa hymyili. Cat oli niitä ihmisiä jotka eivät olleet nähneet sitä yli kahteenkymmeneen vuoteen.
"Sinulle?"

"Valehtelet", Catriona huomautti suorasukaisesti istahtaessaan alas. Hän vilkuilu serkkunsa kasvoja melkein epäluuloisena.
"Kuka hitto sinä olet, ja mitä olet tehnyt serkulleni?"

Vino virne nosti toista suunpieltä ja kohotti saman puolen kulmaa huvittuneesti. Vihreissä silmissäkin oli pilkettä, elämää.
"Käytin terapiassa."

"... Et haluaisi jakas tetapeuttisi numeroa?" Catriona puhahti epäiskoisena ennen kuin hörppäsi teetään. Ja irvisti perään. Liian kuumaa. Hitto.
"Veronicako tuon hymyn on taas saanut aikaan?"

Artemis naurahti.
"Taas? Miten niin taas?" Hän ei voinut sanoa juurikaan jutelleensa serkkunsa kanssa, joten mistä tuo tiesi olisiko englantilaisnainen sen takana?
"... vai tarkoitatko vuosien jälkeen? Osittain."

"No vuosien juuri", Catriona vastasi, hörppäsi uudelleen teetään ja irvisti aivan yhtä pahasti.
"Viime kerrasta kun on vuosia aikaa. Hyvä nainen, kiitä häntä puolestani. Osittain?"

"Hitto nainen, se höyryää vielä. Älä juo sitä." Artemis pudisteli päätään ja pyöräytti silmiään.
"Osittain. Osa on hyvää terapiaa." Mies totesi hymyillen edelleen.
"Ja kaikki vain on nyt mukavasti. Entä sinulla?"

"Joskus täytyy elää rajalla", Catriona huomautti, hörppäsi teetään ja työnsi kielenkärkensä tuskastuneesti esiin huultensa lomasta. Ai hitto, poltti.
"Kiitokset terapeutille sitten kanssa."
Kysymys sai naisen ilmeen synkkenemään hetkeksi.

Artemis painoi kulmiaan alas.
"... No? Kerro."

Catriona räpäytti silmiään ja haki kasvoilleen virneen, hörppäsi taas teetään ja irvisti.
"Mitä?"

"Synkkä ilme. Mikä painaa, Cat? Riittää että Sawnie on jo entistä oudompi ja Deirdre on parantumaton eejit." Hän oli tässä taannoin huutanut siskolleen kunnolla.

Catrionan ilme synkkeni entisestään. Rakas Sawnie-parka, hän ei tiennyt, mitä olisi tehnyt auttaakseen veljeään.
"Eikö keskityttäisi siihen, että sinä olet onnellinen?"

"Ei siinä ole paljon keskittymistä. Olen vain tasaisen onnellinen." Mies värähti kun hieraisi kasvojaan. Deirdren korostanut avokämmen oli ollut kovin tehokas ja tunnahtu epämukavana edelleen.

Catriona oli huomaavinaan värähdyksen.
"Mitä nyt?" hän kysyi, kulmiaan kurtistaen.
"Mietitkö idiootteja, joita joudut seuraavaksi valmentamaan?"

”Ei, menen seuraavaksi maastoon Amadeuksella.” Mies naurahti käheästi.
”Deirdre vain korosti vähän sanojaan.”

Catriona huokaisi.
"Voi kun olisikin hevonen, voisin lähteä seuraksi. Mitä sanoja?"
Samalla hän yritti nieleskellä omia sanojaan. Arty, olen niin helvetin yksinäinen.

”Haluatko lainaan? On useampi.” Mies virnisti leveästi.
”Sanoja joilla hän yritti kai vakuuttaa minua järjestään

Catriona tutki Artemista katseellaan yrittäen päättää, oliko kaikesta aina niin tarkka serkku tosissaan.
"Näyttäisin kyllä kääpiöltä. Mikä Deen järjessä on vialla?"

"Polly on aika pieni ja sirpakka. Eivät kaikki hevoseni ole jättiläisiä." Artemis huomautti hymyillen.
"Kaikki. Synnytyksen jälkeinen masennus, jota hän ei myönnä ja arvostelukyky nolla."

Olisi upeaa päästä ratsaille. Aina silloin tällöin Catriona haaveili siitä, että repäisisi ja hankkisi itselleen hevosen, mutta mitä hän olisi sillä tehnyt?
Hänen kasvoillaan häivähti huoli.
"Onko hän masentunut?"

"On. Mutta ei siitä sen enempää, pitää puhua siitä Julianin kanssa." Artemis otti kulauksen kahvistaan.
"Olin tosissani. Jos haluat maastoon, saat kyllä jonkun lainaksi. Millaisesta hevosesta pidät? Ja Caloun lainaa tammaansa mielellään. Ja Aiden tapiiriaan."

Catrionaa huoletti silti. Jokohn hän saisi käydä tervehtimässä kolmosia ja samalla toista serkkuaan? Vaikka ehkä hän vain pahentaisi asioita. Hänellä oli lahja.
Pitäisi kysellä Julianilta kuulumisia.
"Kunhan sillä on neljä jalkaa eikä se ole lehmä, olen onnellinen. Hitto, miksi kaikilla muilla on hevosia?"

Artemis naurahti.
"Älä ikinä kysy tuota Veronican kuullen tai hän tajuaa etteivät kaikki omista hevosia. Sano nyt vain, olisi mukavaa että voisit nauttia maastosta."

Catriona veti teatraalisesti suunsa kuvitteellisella vetoketjulla kiinni. Serkku omisti melkoisen määrän hevosia, mutta se oli jotakin, jonka normaaliudesta hän ei kantelisi.
Miehen sanat saivat hänen silmänsä kostumaan.
"Minkä hevosistasi olisit valmis luovuttamaan hullun serkkusi käsiin?"

Artemis naurahti.
"Minkä tahansa. Olet hullu mutta osaat ratsastaa. Amadeusta et saa, minä otan sen. Tai Sing Singiä, se on Darcyn kanssa maastossa." Jokin viimeisessä lauseessa sai miehen virnistämään.
"Ehkä sinä viihtyisit Pollyn kanssa?" Milloin hän oli alkanut puhua osasta hevosiaan lempinimillään? Maailma oli sekaisin.
"Se on aika pirtsakka nuori tamma. Zugzwangin varsa."

"Kaikki kenttäratsastajat ovat. Joka muuta väittää, valehtelee."
Olkoonkin, ettähän taisi olla hullu muutenkin kuin satulassa.
Catriona pyyhkäisi silmiään ja hörppäsi teetään. Edelleen kuumas.
"Kiitos, Arty. Olet mahtava."

"En tiedä mahtavasta. Ja jos joku kysyy, lainasin sitä pitkin hampain ja en suostu siihen ikinä uudelleen." Pitihän sitä nyt maineesta pitää kiinni.
"Mitä luulet, ilahtuisiko ihminen jos saisi häälahjaksi yhden ratsastamansa hevosen?"

"Se oli kammottava väsytystaistelu, josta tulevat polvet ovat laulava lauluja", Catriona vakuutti vakavana. Hölmö serkku.
Hän kohotti toista kulmaansa.
"Olisi kelvannut minulle. Darcystako puhut?"

”Tiesin että sinuun voi luottaa.” Artemis totesi hymyillen.
”Mmm, hänestä juuri. Brianilla on ihmeellinen yhteys Sing Singiin.”

Catriona virnisti ylpeänä, vaikka kyse olikin vain hölmöistä sanoista.
"Totta hitossa luulisi arvostavan. Kuka ei haluaisi omistaa hevosta? Paitsi sinun Veronicasi."

”Veronica arvostelee määrää ja toisekseen, hän sponsoroi nuoria ratsastajia.” Artemis huomautti hymyillen.
”Ehkä siis se hömelö ruuna on hyvä lahja.”

"En sanonut, etteikö hän arvostaisi ratsastusta. Mutta puheistasi päätellen sinun alitajuiset suunnitelmasi perustaa jossain kohtaa oma kisatalli eivät taida olla hänelle mieleen", Catriona korjasi virnistäen.
"Hömelö ruuna on aina hyvä lahja, jos minulta kysytään. Milloin Darcy menee naimisiin? Täällä juorutaan niin valtavasti, ettei koskaan tiedä, mikä on totta ja mikä ei."

”Ei tosiaan. Olen tosin sitä mieltä että se olisi loistava idea.” Mies totesi virnistäen. Ehkä ei.
Jos heille ei olisi tulossa lasta. Ajatuskin sai hymyn pehmenemään.
”Haluaisin sanoa elokuu ja en toivottavasti valehtele. Tarkkaa päivää ei ole päätetty.”

Catrionan silmät siristyivät epäluuloisesti.
"Sinulla on taas outo ilme", hän huomautti serkulleen, ja yritti ojentaa jalkaansa tökätäkseen tämän säärtä.
"Mahtava juttu hänelle. Sen suloisen brunetten kanssa?"

”Itselläsi on outo naama.” Mies totesi kypsästi. Ainakin oli pinta-alaa mihin tökätä, kun Artemiksella oli pitkät raajat.
”Mmmh, Keikon.”

Catriona otti kasvoilleen mahdollisimman kammottavan irvistyksen, aivan yhtä kypsästi.
Artemiksen pitkät raajat tasapainottivat hyvin sitä, että naisen omat raajat olivat varsin lyhyttä laatua. Toisinaan hän tunsi olevansa pikkuponi sukunsa pitkäraajaisten rotukilpahevosten keskellä, mutta minkäs sille mahtoi. Hän syytti siitä sisartaan, joka oli vienyt kohdussa kaiken ravinnon.
"Suloinen pari. Pitää muistaa sitten onnitella, jos saan napattua Darcya jossain vaiheessa hihasta."

”Etköhän saa, hän ei ole liikkeissään erityisen liukas. Ja olipas kaunis ilme.” Mies tuhahti ja pyöräytti silmiään.

Catriona ei kyennyt pitämään virnistystä poissa kasvoiltaan kovinkaan pitkään.
"Tiedän, hämmästyn omasta kauneudestani joka kerta kun katson peiliin", hän vakuutti.
"Mitä sinulla on suunnitteilla seuraavaksi kisojen suhteen?"

”Kenen kisojen?” Se oli laaja kysymys esitettäväksi Artemikselle. Mies hymähti ja pyöräytti vapaan kätensä rannetta.

Catriona puhahti ja pyöräytti silmiään.
"No anteeksi, etten muista, että sinulla on niin monta upeaa valmennettavaa. Omiesi, pösilö", hän vastasi, eikä voinut olla jatkamatta:
"Kai olet kuullut, että yksi minun valmennettavistani otti ja voitti Badmintonin?"
Hän oli mielettömän ylpeä Randallista, vaikkei voinutkaan millään perusteella ottaa kunniaa upeasta voitosta.

”kilpailen tämän vuoden Amadeuksella koulua ja Duckylla - se hevonen tarvitsee uuden lempinimen - nuorten hevosten luokissa. Katsellaan sitten seuraavaa vuotta.” Pitäisi pitää taukoa ja rauhoittaa elämää.
”Niin sitä pitää. Randallko se oli? Siedettävä ratsastaja.”

Catriona puhahti ja rypisti lautasliinan nyrkkiinsä. Hän viskasi sen kohti Artemista.
"Siedettävä? Älä viitsi, hän on loistava, samoin kuin Hale. Tähtiainesta molemmat. Ja Mooresta tulee vielä jotain suurta... Talli täynnä huippuja."

"Luonnehdintani Elliksestä on hieman keskiverron yläpuolella, joten et tosiaan voi olettaa että annan aplodeja ratsastajille tuosta vain." Artemis naurahti.
"Haukuin tunti sitten Ava Starlingin kyvyttömäksi idiootiksi, joka ei ymmärrä puhuttua englantia ja selkeitä ohjeita." Ihan valmentaja, ah niin ihana.
"Ja Halella on ikuinen porttikielto valmennuksiini ja Randall on siinä rajalla."

Catriona kohotti toista kulmaansa.
"Sen Ava Starlingin?" hän varmisti, aivan niin kuin esteratsastuksen ihmelapsia olisi tunkenut sisälle tallin ovista ja ikkunoista - vaikka olihan heidän tallillaan äärettömän lahjakasta porukkaa, se oli myönnettävä.
"Ja rehellisesti, Arty, minäkin olisin saanut porttikiellon sinun valmennukseesi sillä samalla hetkellä, kun olisin näyttänyt naamani, eikö?"

"En tiedä että heitä olisi useampia, vaikka välillä toivon että olisi ja voisin vaihtaa valmentamani siihen muiden hehkuttamaan ihmelapseen." Artemis puhahti pieni hymy huulillaan.
"Ei, se pitää ansaita. Bex ratsasti ohjeitani vast-- olisit saanut."

Catrionan kasvoille kohosi virnistys.
"Niin. Sitä minäkin."
Hän olisi varmasti onnistunut ajamaan serkkunsa hulluksi hetkessä, mikäli olisi osallistunut tämän valmennuksiin. Jos ei muuten, niin kiusallaan.
Vaikka ei sillä ollut väliä, hänen kilpavuotensa olivat ohi.
"Olisin loukkaantunut, jos et olisi myöntänyt tuota."

"Tajusin että sinäkin olisin ratsastanut ohjeideni vastaisesti." Artemis myönsi ja otti kulauksen teestään. Hän vilkaisi taskussa värissyttä puhelintaan ja hymyili. Kaikki oli edelleen kunnossa.

Catriona vilkaisi Artemiksen katseen suuntaan, sitten miehen kasvoja. Hän siristi epäluuloisesti vihreitä kissansilmiään.
"Naamassasi on taas jokin vialla."

”Aivoinfarktin jälkioireita.” Ei Cat tainnut edes tietää hänen oikeasti saaneen sellaista.
”Nykii.”

Catriona tyrskähti.
"Joo, aivan varmasti", hän vastasi, tietämättä, ettei Artemis pilaillut aivoinfarktista.
"Hienosti nykii hymyyn. Mikä on?"

Artemis vilkaisi Catrionaa.
”Minä oikeasti sain infarktin keväällä 2016.” Hän huomautti, vaikka hymyilyttikin.
”Hyviä uutisia.”

Catrionan silmät räpsähtivät.
"... Sinä mitä?"
Hän yritti etsiä serkkunsa kasvoilta merkkiä siitä, että tässä oli kyse typerästä pilasta, jonka Artemis vain vei äärimmäisyyksiin.

”Minä oikeasti sain aivoinfarktin kesken työpäivän keväällä 2016. Toisen käden sormien puristusvoima ei ole entisensä ja vasemman silmän syvyysnäkö on pilalla.” Siksi hän oli vaihtanut lajia.
”Puheeni puurosi pitkään ja unohdin hetkeksi miten puhua englantia.” Hän oli takellellut englannin kanssa ja iiri oli sujunut.

Vei hetken, ennen kuin Artemiksen sanat upposivat perille saakka.
Sitten Cat sysäsi mukin kädestään lähimmälle tasolle ja ponkaisi jaloilleen, tarkoituksenaan syöksyä serkkunsa päälle.
"Oi! Arty! Tuollaista jätetä kertomatta!"

Artemis älähti ja sai vaivoin pidettyä teen mukissa, eikä molempien päällä.
”No nyt kerroin.”

"Kaksi vuotta myöhässä! Kaksi! Arty!"
Catrionan oli onnistunut äheltää itsensä puoliksi serkkunsa syliin, ja taisi olla suoranainen ihme, ettei tee ollut päätynyt jo jommankumman syliin.
"Twmffat!"

Mies yritti kurotella laskemaan teemukinsa kädestään.
”Noh! Kerroin silti! Ja älä jumalauta väitä että tuo oli sana.”

Siinähän yritti, Catrionalla ei ollut aikomustakaan liikkua minnekään.
"Tietenkin oli! Mitä muuta sinä salailet? Twpsyn!"

".. Tuokaan ei voi olla sana. Walesilaiset..." Artemis nurisi päätään pudistellen.
"Mitä sinulle on kerrottu?"

Catriona tökkäsi tuohtuneena serkkunsa poskea.
"Helvetistäkö minä tiedän, mitä kaikkea on salattu? Pric pwdin!"

"... Jeesus. Ja älä töki sitä poskea!" Mies älähti ja työnsi kääpiömallista, tappijalkaista serkkua sylistään.
"Ajoin ulos tieltä syksyllä 2016, olin jonkin aikaa sairaalassa ja elin henkilökohtaisen avustajan kanssa. Minulla ei ole vieläkään ajokorttia sen jäljiltä."

Kääpiömallinen serkku kietoi jalkojaan Artemiksen ympärille, jottei mies saisi häntä työnnettyä yhtään minnekään.
"... Olitko humalassa?"
Luoja, ole hyvä ja anna Artemiksen sanoa, että tämä oli ollut humalassa. Vaikka hän pelkäsikin, ettei kyse ollut ollut siitä.

"Olin vesiselvä." Artemis myönsi. Olisi turha valehdella olleensa humalassa.

Catriona jähmettyi hetkeksi täysin.
Vesiselvä.
"Ei jumalauta! Arty! Saatanan idiootti!" hän parkaisi, kun sanojen todellinen merkitys upposi perille. Silmät puskivat kyyneleitä, kun hän tarttui serkkunsa hiuksiin.
"Vittu sinun kanssasi!"

Mikä suvun naisia riepoi kun nuo taas halusivat riepottaa häntä?
"Au! Cat, irti!" Pitkät ja laihat sormet nyppivät serkun kättä irti oranssien kiharoiden seasta.
"Se on mennyttä ja voin hyvin nyt!"

Artemis voisi katsoa peiliin sitä miettiessään.
"Coc y gath! Olkoon vaikka sata vuotta, sinun olisi pitänyt kertoa..!"
Hänen äänensä särkyi itkun alta. Idiootti!

Mies veti syvään henkeä.
"Oletin että Deirdre tai joku kertoi." Artemis totesi anteeksipyytävään sävyyn.
"... Ja nyt minusta on tulossa isä." Ehkä Cat oli ansainnut jotain hyvää, kuultuaan serkkunsa yrittäneen itsemurhaa puolitoista vuotta sitten.

Se oli yksinkertaisesti aivan liikaa.
Artemis saattoi varmasti kuulla, kuinka rattaat kirskahtivat yhteen Catrionan aivoissa, tai ainakin huomata, kuinka nainen jähmettyi hetkeksi aivan liikkumattomaksi.
Ennen kuin ulvaisi ääneen ja hautasi kasvonsa serkkunsa hartiaan, halaten miestä tiukasti.
"Iesu Mawr…"

Artemis taputteli serkkunsa selkää, huokaisten. Niin samanlaisia Sawnien kanssa, tavallaan.
"Ihan rauhassa."

Oli vaikea sanoa, itkikö vai nauroiko Catriona. Kun tarkemmin kuunteli, saattoi esittää melko valistuneen arvauksen siitä, että hän teki itse asiassa molempia. Samaan aikaan.
"S-sinusta... I-isä..." hän ynisi kuin tukehtumaisillaan.
"U-upeaa..."

Artemista se nauratti. Sawnie teki sitä useammin, se myönnettäköön, mutta Cat teki sitä myös. Vanhin serkku ei ollut ainoa.
"Mmm. Joulukuussa."

Catriona ynisi.
Jouluvauva. Jouluvauva niin kuin... Ei. Nyt kaikki menisi hyvin. Erinomaisesti. Loistavasti.
Hän rutisti serkkuaan hieman kovempaa.
"M-miten V-Veronica v-voi..?"

Artemis naurahti pehmeästi.
"Veronica odottaa oikein innolla lapsemme syntymää, etenkin kun ei synnytä itse."

Catriona jähmettyi jälleen, ja kohotti päätään niin, että saattoi nähdä Artemiksen kasvot.
"... Miten sitten..?"

"Sijaissynnyttäjä. Lapsi on meidän, mutta joku muu vain auttaa meitä hieman." Se oli ollut paras keksintö hänen avipuolisoltaan koskaan.

Catriona mietti asiaa hetken, ulvahti ja hautasi kasvonsa uudelleen Artemiksen hartiaa vasten.
"Voi luoja, olen niin onnellinen teidän puolestanne..."

"Cat, tukehdun kohta." Hän mutisi hiljaa, koristen serkkunsa halauksesta leikillään.

Catriona vastasi halaamalla hieman kovempaa.
"Pitää ottaa aikaa takaisin", hän huomautti. Vuosia, joiden aikana Artemis oli eristäytynyt.
"Sinusta tulee isä!"

"Krrraaaah!" Artemis korisi halauksesta ja taputti naisen selkää. Niitä eristäytyneitä vuosia riitti, liikaakin.
"Niin. Niin tulee. Cat, kukaan ei sitten tiedä. En ole kertonut vielä. Paitsi Caitlinille mutta et taida tuntea häntä."

Catrionalle tuli hyvin kotoisa olo. Niin kuin he olisivat olleet Irlannissa serkkujen luona käymässä, ja hän olisi ollut se rasittava, pari hiukan nuorempi sisarus, joka roikkui väkisin mukana.
Hän hellitti halausta vastentahtoisesti, vain ulvaistakseen taas.
"Arty! En osaa pitää salaisuuksia..! Se kouluratsastajako? Jolla on Remona?"

Artemis nauroi pehmeästi.
"Ei kauaa! Hetki vain. Niin, se Caitlin. Hän valmensi täällä ennen Juliania ja on ystäväni. Ja tuleva kummitäti. Oletan että myös Morland tietää. Hän on naimisissa Veronican parhaan ystävän kanssa."

Catriona pullisti poskiaan tavalla, joka oli tuttu vuosien takaa.
"Dee ei tiedä? Arty, minä halkean, jos joudun pitämään yhtään enempää salaisuuksia..."
Paitsi yhtä hänen ei tarvitsisi enää pitää. Sawnien salaisuutta.
"Sinun pitäisi kertoa asioistasi! Tämä on ihana uutinen..."

"Ei, Dee ei tiedä vielä. Hän ei tule toimeen Veronican kanssa." Artemis painoi kädet serkun poskille, popsauttaakseen ilman niistä pois.
Sen parin sekunnin ajan he olivat jälleen lapsia.
"Minä kerron, hitaasti."

Catriona puhahti dramaattisesti poskiensa poksahtaessa. Kaksi kakaraa.
"Liian hitaasti! Syytän sinua, jos saan vatsahaavan, tai mitä salaisuuksien pitämisestä nyt saakaan... Arty!"
Kyyneleet nousivat uudelleen silmiin, kun nainen kietoi kätensä uuteen halaukseen serkkunsa ympärille.
"Onnittele Veronicaa puolestani, jooko?"

"Kraaah." Mies korisi jälleen ja naurahti.
"Et saa siitä vatsahaavaa ja minä kerron kaikille tässä pian. Minä onnittelen."

"Kraah itsellesi", Catriona mutisi, kasvot Artemiksen hartiaa vasten haudattuina.
"Sinun syysi, jos halkean... Ei hitto, valmennus!"
Hän ponkaisi jaloilleen hämmästyttävän ketterästi.
"Hitto!"

"... Miten unohdit valmennuksen niin että lupasit tulla kanssani maastoonkin?" Artemis pudisteli päätään nauraen. Serkku oli aasi.

"No unohdin vain!" Catriona puhahti ja oli kaataa teekupin touhottaessaan.
"Kuinka tiukka aikataulu sinulla on? Et ehtisi odottaa tuntia..?"

"Ehdin, saat Pollyn valmiiksi laitettuna. Pihassa reilun tunnin päästä?" Artemis kysyi hymyillen ja otti kulauksen teestä.

"Arty, sinä olet aarre", Catriona huikkasi jo puolimatkassa ulos ovesta.
"Nähdään siellä!"

Artemis huikkasi serkulleen tuon mennessä. Mies joi rauhassa teensä ja lähti sitten laittamaan Amadeusta itselleen, nakittaaen yhden työntekijöistä varustamaan tammansa serkkuaan varten.

Kerrankin Catriona onnistui pysymään aikataulussa.
"Arty!" hän huikkasi hyväntuulisesti, harppoessaan pihalle niin reippaasti, kuin lyhyehköillä jaloillaan kykeni. Oli hyvin lähellä, ettei hän ponnahdellut jokaisella askeleella silkasta innosta.

”Hei riesa!” Artemis huikkasi takaisin. Mies piteli kiinni valtavat punaruunikon ohjista ja Catille ojennettiin sievempi rautias.

Catriona, kypsä kun oli, näytti Artemikselle kieltä samalla kun otti punaisenrautiaan tamman ohjat tallityöntekijältä.
"Hei, tyttökulta... Arty, oletko varma, ettet halua vaihtaa hevosia päittäin? Luulen, että saattaisin juuri ja juuri yltää jalustimille."

”Olen.” Mies totesi huvittuneesti hymyillen ja ponkaisi orin selkään.

"Awww, olen varma, että olisin näyttänyt hyvältä", Catriona hymähti ja antoi tallityöntekijän puntata itsensä selkään. Hän ei jaksanut siirtyä lähimmän korokkeen luo, eikä myöskään halunnut turhaan riuhtoa satulaa.
"Tahdotteko ottaa johdon vai perän?"

”Voin mennä edeltä kun sinulla on vieras ratsu.” Mies totesi hymyillen ja ohjasi Amadeuksen edeltä kohti lähintä pääsyä maastoon.

Sievä pieni ranskatar tuntui olevan innokas seuraamaan Amadeusta, ja Catriona saattoi vilpittömästi myöntää olevansa aivan yhtä hyvällä mielellä päästessään maastoon.
"Tämä on Darcyn ratsuja?"

”Jep. Se ja kaikki muut omistamani estehevoset.” Amadeus kulki löysällä ohjalla valtavin askelin, täysin rentona.
”Ostin juuri kaksi.”

Polly tarkkaili ympäristöään uteliaana, korvat kääntyillen.
"Kaksi lisää? Kuule, Arty, jos sinulle tulee vastustamaton halu ostaa hevosia, voit aina alkaa sponsoroida minua", Catriona nauroi, samalla kun päästi myös tammansa ohjat pidemmiksi.

”Kuule, jos kaipaat hevosta, kysy Aidenilta Colmin lainasta. Kyllä, ruuna sutkuttaa edelleen.” Artemis naurahti.
”Hienoja irlantilaisia ostin!”

"Irlantilaisia sentään", Catriona puhahti, ja suoristi samalla hieman Pollyn takapäätä.
"Colm-ressukka, ehkä kysynkin."

”Se on vähän ressukka ja tiedätkö, kunnon urheilu tekisi papalle hyvää.” Artemis tarkoitti kunnon liikuntaa.

"Ei ole sen syy, ettei se aivan yltänyt täyttämään odotuksia", Catriona myönsi ja vilkaisi sivulleen, kun Pollyn korvat kääntyivät uteliaina jotakin ääntä kohden.

”Eipä Aidenilla sille odotuksia ollut.” Mies naurahti ja pudisteli päätään.
”Ihana se on edelleen.”

Mutta Aidenia edeltäneillä omistajilla oli ollut, Catriona oli melko varma, ettei ruunaparka unohtaisi sitä.
"Joten, uusia irlantilaisia. Kerro lisää."

”Kinky Boots ja Some Say The Devil Is Dead. Nuorehkoja, tulevaisuuden lupauksia. Oreja molemmat. Kilpailin niiden isällä aikanaan, Irish Brigade.” Hieno hevonen, joskaan ei Zugzwangin veroinen.

"Oh, muistan sen", Catriona ilahtui.
"Olkoon, en keksi yhtään syytä, miksei sinun olisi pitänyt ostaa lisää hevosia."

"No Devilin ja Kinkyn jälkeen en osta, koska minulla pitää olla rahaa elättää perheeni." Artemis virnisti leveästi.

Catriona tukahdutti vinkaisun.
"Alan taas kohta itkeä", hän ilmoitti. Artemis vaikutti niin onnelliselta.

Mies oli. Ehkä ensimmäistä kertaa sitten varhaisen teini-iän.
”Ja jään myös siksi kisatauolle ensi vuonna. Joksikin aikaa.”

Ei siitäkään voinut millään urputtaa, Artemis oli selvästi innoissaan isäksi tulemisesta, ja valmis laittamaan sen ratsastuksen edelle. Niin kuin varmasti kuka tahansa vastuullinen vanhempi.
Sellainen, joka hän ei ollut ollut.
"Arty… Ethän ajattele enää synkkiä?"

Mies vilkaisi olkansa yli serkkuaan ja pudisteli päätään hymyillen.
”En. Minulla on kaikki paremmin kuin saatoin kuvitella.”

Catriona oli melko varma, ettei Artemis valehdellut. Hän tutki serkun pitkää hahmoa Pollyn korvien lomasta.
"Hyvä. Koska jos... jos sinusta joskus tuntuisi siltä, etkä kertoisi mitään, tappaisin sinut. Koska sitä varten perhe on, twmffat. Uskallakin vielä salata asioita!"

”Tuo ei vieläkään ole sana!” Artemis puuskahti nauraen ja pyöräytti silmiään.
”En minä. Usko pois.”

"Twwwwwmffat", Catriona venytti sanaa aivan piruuttaan. Oli mukava nähdä Artemiksen nauravan.
"Hyvä. Äläkä yritä enää luikerrella omiin oloihisi, okei? Tiedän, missä te asutte. Tulen ulvomaan ikkunan alle, jos et pidä yhteyttä."

”Kamalinta on että sinä tekisit noin.” Artemis puhahti ja pyöräytti silmiään.
”Ei ole sana. Eejit.”

"Totta hitossa tekisin! Twpsyn!" Catriona puhahti ja päästi taas ohjia pidemmiksi.
"Olet tärkeä, vaikket tunnu haluavan sitä myöntää."

”Pieniä askelia Cat, pieniä askelia.” Artemis keräsi ohjia kun polku leveni.
”Anna sen ravata lujaa, sille tekee vähän tiukkaa pysyä Amadeuksen perässä.”

"Tiedän tunteen."
Catriona oli saanut tehdä töitä pysyäkseen pitkäraajaisten serkkujensa mukana.
"Voisit ottaa niitä pieniä askeleita ja tulla joskus käymään", hän huomautti ohjia keräten.

Saadessaan lupansa Amadeus lähti raviin. Se ravasi valtavin askelin eteenpäin, kouluhevosen ryhdillä ja sulavuudella.
"Minä voin tulla."

Polly yritti ampaista isomman kaverinsa perään, mutta Catriona pidätti sitä sen verran, että tamma oli varmasti kuulolla - eikä alkaisi kuvitella, ettei tällä hetkellä selässä istuvasta ratsastajasta tarvinnut välittää.
"Mahtavaa. Quim on ollut töissä jo... Monta viikkoa. Tuo joskus Veronica näytille. Ellei hän ole allerginen kissoille?"

Artemis pudisteli päätään.
"Ei tietääkseni! Ja voinhan minä hänetkin napata mukaan."

"Hyvä, meillä on niitä nel… viisi."
Tuntui hiton hyvältä päästä pitkästä aikaa maastoon, eikä Catriona voinut estää huuliaan nykimästä hölmöön virnistykseen jo pelkästään siitä ilosta, että tuuli osui kasvoihin Pollyn ravatessa vauhdikkaasti pysyäkseen Amadeuksen pitkien askelten tahdissa.
"Lupaan olla oma hurmaava itseni!"

"Ihanaa, Veronica varmasti rakastaa sinua - tai toivoo ettei lapseni tule sukuuni!" Artemis huikkais nauraen ja taputti Amadeuksen kaulaa.

"Kuka ei rakastaisi minua?" Catriona huomautti.
Olkoon, häntä oli varmastikin helpompi vihata kuin rakastaa. Mutta oli tärkeää ajatella itsestään kauniisti, eikö vain?
"Minä olen sukulaislasteni lempitäti!"
Se vastuuton, jonka mielestä oli hyvä ajatus laskea patjalla alas portaita.

"Sinä kuulut samaan kategoriaan kuin Caitlin! Et ensimmäiseen kolmeen vuoteen ole valvomatta lapsen kanssa yksin ja istut tiukasti lattialla, paikallasi lapsi sylissä." Artemis puuskahti nauraen. Eri syistä tosin.

Sawnie oli sanonut samaa.
Kuin vesi hanhen selästä, Cat. Olet typerä ja vastuuton, tietenkään kukaan ei halua sinua valvomatta lapsensa lähelle. Edes oman lapsesi. Mitä muuta voisi olettaa? Kuin vesi hanhen selästä.
"Mmm, olen kuullut saman käskyn ennenkin!"

"Ja Caitlin kuuli sen siksi että on maailman kömpelin ihminen! Siis oikeasti, se nainen kaatuu, kompuroi tai lyö itsensä kaikkeen mihin voi!" Artemis huikkasi nauraen.

Hän oli vain vastuuton. Täysin epäkelpo aikuinen.
Catriona piti hymyn kasvoillaan, keskittyen Pollyn ravin rytmiin.
"Puhummeko me edelleen samasta kouluratsastaja-Caitlinista?"

"Kyllä." Artemista nauratti vain enemmän. Niin sulava kuin Caitlin olikin hevosen selässä, muualla nainen oli katastrofi.

"... En usko."
Catriona ei ollut sattunut todistamaan irlantilaisnaisen kuuluisaa kömpelyyttä, eikä yksinkertaisesti kyennyt kuvittelemaan, että hevosia niin taitavasti tanssittava Caitlin olisi voinut olla maassa kömpelö.
"Vedätät minua!"

"Kun vedättäisinkin." Artemis hidasti Amadeuksen hetkeksi käyntiin ja ilmoitti siitä heilauttamalla toista kättään.
"Hän on mahdoton. En ymmärrä miten hänen miehensä ei ole hankkinut hänelle sellaista kypärää. Tai saanut syytettä perheväkivallasta kun Caitlin on aina mustelmilla..."

Pollykin hiljensi käyntiin, vaikka heittikin päätään tehdäkseen selväksi, että olisi mieluummin painanut eteenpäin täyttä höyryä.
Catriona ei olisi voinut olla sen kanssa enempää samaa mieltä.
"Ei Quimkaan ole vielä saanut!"
Vaikka hänen mustelmansa eivät varsinaisesti johtuneet kömpelyydestä, vaan huonoista elämänvalinnoista. Päivittäin.

"En ymmärrä miten." Artemis myönsi nauraen.
"En tosiaan käsitä miten se on mahdollista."

"Kuka tietää."
Polly pärskähti kärsimättömänä ja Catriona pidätti sitä hieman, estääkseen tammaa puskemasta itseään aivan Amadeuksen takapuoleen kiinni.
"Auttaa varmaan, ettei mies ole koskaan kotona."

Artemis kääntyi hieman satulassa.
"... oletko sinä onneton Quimin kanssa?"

Catriona räpäytti hämmentyneenä silmiään.
"Huh? Mitä? En tietenkään!" hän vakuutti hieman liian nopeasti.
"Quimilla on tärkeä työ, ja sen vuoksi hän matkustaa ulkomailla. Sitä minä tarkoitin."

Artemis pysäytti Amadeuksen.
"Ja sinä ikävöit kotona, kaipaat häntä kotiin. Cat, se tuli liian nopeasti."

"Oi! Mitäs siinä pysähtelet", Catriona puhahti, seuraten serkkunsa esimerkkiä. Polly puhahti turhautuneesti ja luimisti korviaan, se halusi eteenpäin, nyt.
"Minä olen aina nopea! Sähköhiiri! Totta hitossa ikävöin, hän on minun mieheni. Mutta Quimilla on työnsä ja perheensä, ja se on minulle ihan okei."

Artemis siristi silmiään.
"Koetko että hän viettää aikaa kanssasi tarpeeksi?"

Catriona pyöräytti silmiään.
"Nytkö sinä rupesit psykologiksi? Totta kai viettää! Niin paljon kuin ehtii."

"Minä voisin olla psykologi silla terapiamäärällä jossa olen istunut." Artemis naurahti ja pyöräytti silmiään.
"Riittääkö se? Koetko ettet ole hänelle tärkeä?"

"Oletko harkinnut, että alkaisit pitää sivutoimista vastaanottoa vaikka neuvotteluhuoneessa?" Catriona puhahti, hartiat puolustelevasti jännittyen.
"Totta kai olen! Lasten kuuluukin olla tärkeämpiä, ja hän rakastaa työtään."

"Mutta oletko sinä kolmanneksi tärkein? Vai toisiksi?" Artemis halusi ettei serkku olisi... viidennellä sijalla.

Catriona pullisti poskiaan.
"No en ole kysynyt! Me olemme molemmat aikuisia ihmisiä, ja Quimilla on täysi oikeus omaan elämäänsä. Minullakin on... On."

"Katherine." Artemis totesi painokkaasti.
"Laukataanko murheet pois?"

"Buu!"
Artemis ei siis selvästikään ollut unohtanut nimeä, jonka Catriona tiesi yleensä tarkoittavan sitä, että hän oli pulassa.
"Nyt puhut asiaa. Laukataan."

Artemiksella oli naurettavan hyvä muisti. Askel valokuvamuistista alaspäin.
"Ottakaa kiinni." Artemis virnisti ja päästi Amadeuksen laukalle. Se ei loistanut ehkä nopeudella, mutta matkaavoittava laukka oli nopeampaa miltä se katsottaessa näyttikään.

"Epäreilua! Pidemmät jalat!" Catriona hihkaisi, ennen kuin kannusti myös Pollyn laukkaan. Estehevonen pinkaisi eteenpäin innokkaasti, halusi ilmeisesti yhtä kovasti osoittaa, että oli vähintään kouluhevosen veroinen.

Amadeus korskui laukan tahdissa ja Artemis antoi sen venyttää itseään. Hän nautti tästä. Kuin olisi ollut taas neljätoista.

Kesät Irlannissa.
Ajatus sai Catrionan melkein nauramaan ääneen. Hänen katseensa tutki ympäristöä, etsi automaattisesti varjoja, mitä tahansa, mikä saattaisi säikäyttää pienen ranskattaren hänen altaan.
"Oi, vanhukset! Latua!" hän hihkaisi.

Artemis ohjasi Amadeusta hieman sivummalle polulla ja nauroi. Ori ei närkästynyt siitä että Polly ohitti sen hitaasti, se oli tottunut esteratsujen kanssa siihen.

Nyt ei tarvinnut kiriä kiinni aikaa tai laskea sekunteja, sai vain nauttia tuulesta, joka iskeytyi kasvoja vasten. Pieni ranskatar kurotti kaulaansa ja antoi kavioiden iskeytyä tantereeseen, ja hetken sen lennokkaat askeleet tuntuivat kantavan heidät kauas, karistavan murheet taakse.
Tällaisina hetkinä Catriona kaipasi omaa hevosta. Ei, hän kaipasi takaisin kisakentille.

Sitä kesti melko kauan, Artemis oli valinnut pitkän laukkapätkän. Hän istui alas ja hidasti valtavaa saksalaistaan ravin kautta käyntiin.
"Ssshhh, hyvä... Hieno poika."

Liian vähän aikaa, jos Catrionalta kysyttiin, ja Polly taisi olla aivan samaa mieltä. Pieni ranskatar viskasi päätään, kun hän siirsi sen ensin raviin ja sitten takaisin käyntiin.
Posket punoittivat innostuksesta, kun hän kääntyi vilkaisemaan taakseen.
"Ha! Voitin, joten olet minulle kaakaon velkaa!"

"Ai koska me sovimme että jään velkaa? Jeesus... Selvä, saat kaakaosi." Mies naurahti ja ohjasi Amadeuksen tallille kulkevalle polulle.

"Kermavaahdolla ja makusiirapilla!" Catriona ilmoitti virnistäen, ja jättäytyi taas jälkimmäiseksi Pollyn kanssa.
"Hieno tyttö, ansaitsit minulle herkkukaakaon. Niin, sinä..."
Hän taputti siroa kaulaa.

"Et tarvitse enempää sokeria, hullu!" Artemis huikkasi serkulleen nauraen ja pudisteli päätään. Hullu mikä hullu.

Catriona näytti kieltä serkkunsa selälle.
"Barista on hyvällä tuulella, täytyy käyttää tilaisuus hyödyksi!"
Ehkä hän saisi ekstrasokerisen ja suklaisen kaakaon, mikäli Randall sattuisi paikalle samaan aikaan. Voisikohan hän yrittää huijata ratsastajan Loungeen jonkin tekosyyn varjolla?

"Sinä olet mahdoton!" Hän pudisteli päätään ja pyöräytti silmiään.
"kamala."

"Mahdottoman rakastettava ja kamalan ihana!" Catriona ilmoitti virnistäen niin, että vihreät kissansilmät siristyivät.
Mikä sääli, että tietä alkoi reunustaa siisti pensasaita, se tarkoitti sitä, että tallikin läheni. Hän olisi voinut jatkaa maastolenkkiä loputtomiin - vaikka takapuoli olisikin ollut eri mieltä.

"Riisutaan hevoset ja tarjoan sen kaakaon?" Artemis ehdotti huvittuneena kun he pääsivät pihaan ja jalkautui hevosen selästä, taputtaen lihaksikasta kaulaa.

"Ja kakkupalan", Catriona lisäsi jalkautuessaan Pollyn selästä. Pieni ranskatar pärskähti itseensä tyytyväisenä.

”Puoli tuntia ja kahvilalla.” Artemis totesi ja lähti sitten sisälle, riisualseen Amadeuksen.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: We are, we are ham and c--- family!   Pe Loka 05, 2018 6:43 pm

Maanantai 10. syyskuuta 2018, aamupäivä, Newcastle Upon Tyne

Catriona oli tehnyt elämässään pahoja virheitä. Paljon sellaista, mitä hävetä.
Siitä huolimatta hän oli melko varma, että tämä oli todellinen rimanalitus. Ehkä sen lisäksi, että hän oli tullut vahingossa raskaaksi, mutta siitä oli sentään seurannut jotakin hyvää. Addie oli upea tyttö, jolla oli hyvä perhe.
Ja aviomiehen pettäminen voitiin laskea tähän samaan pohjamutien nuohoamiseen.
Uran pilaaminen oli aika lähellä, mutta silläkin hän oli tehnyt vain hallaa itselleen.
Idiootti.
Ja juuri idiotisminsa tähden hän istui nyt kotinsa portailla ja odotti veljeään, joka veisi hänet lääkäriin. Hän oli edellisenä päivänä yrittänyt paniikin kourissa siivota heidän asuntoaan, joka onneksi ei ollut ollut niin kammottavassa kunnossa kuin olisi voinut olla, kiitos sen, että hän oli muuttanut asumaan käytännöllisesti katsoen olohuoneen sohvalle.

Jonathan oli onneksi unohtanut raivonsa loppu lauantain ja sunnuntain ajaksi. Hän huokaisi syvään, ajaessaan kohti siskonsa asuntoa. He ehtisivät hyvin lääkäriin. Vasta viikonloppuna naimisiin mennyt mies pysäytti auton ja tööttäsi siskolleen, jotta tuo varmasti huomaisi tutun auton. Catriona ei olisi voinut munata suuremmin.

Jonathanin olisi pitänyt olla nyt häämatkalla.
Oikeastaan Catriona toivoi, että veli olisi ollut. Silloin ehkä jokin osa häistä olisi jäänyt pilaamatta.
Niin kuin se muka olisi oikeasti toiminut niin.
Kuullessaan tööttäyksen hän tunsi vatsanpohjansa putoavan.
Hitto, millainen idiootti ihminen saattoi olla.
Hän nousi hitaasti pystyyn ja laahusti autolle, kiinnittämättä lainkaan huomiota siihen, että toinen tennareista oli keltainen, toinen vaaleanpunainen, ja että ne riitelivät smaragdinvihreän hupparin kanssa.
"Hei", hän tervehti vaisusti, istahtaessaan auton etupenkille.

Sawnie vilkaisi siskoaan ja mulkaisi turvavyötä. Vyö kiinni kuten olisi jo.
”Hei.” Mies tervehti hieman kireästi ja lähti kohti sairaalaa jonne oli varannut siskolle ajan.

Catriona katsahti veljeään ja vei hetken, ennen kuin hän ymmärsi, mitä tämä tarkoitti. Hän nykäisi vyön nopeasti kiinni ja käänsi katseensa takaisin varpaisiinsa.
Tavallisesti hän olisi jo täyttänyt auton höpinällään, tai ehkä Sawnie olisi ehtinyt ensin.
Hiljaisuus tuntui melkein elävältä olennolta, joka valtasi tilaa itselleen.
"Kuinka Beatrix voi?"

Johnny ei ollut varma ettei olisi räjähtänyt, joten ei avannut suutaan.
”Hyvin. Käy läpi häälahjoja ja kirjoittaa kiitoskortteja.”

Catriona ei uskaltanut kohottaa katsettaan, vaan keskittyi hinkkaamaan toisessa hihansuussa olevaa tahraa, joka taisi olla hammastahnaa.
"Se on... hyvä."
Oli kammottavaa, kuinka hankala hänen oli puhua veljelleen.
"Onko... onko pojallakin kaikki hyvin?"

Sawnie puraisi kevyesti huultaan.
”On. Kovin aktiivinen.” Ja se sai miehen hyvin onnelliseksi. Pieni Tegan.

Kaikesta huolimatta Catriona hymyili.
"Hienoa! Ehkä se kulkee suvussa. Addiekin oli..."
Hän vaikeni ja hieraisi rannettaan, mietti, mitä sanoisi.
"Sawnie, minä olen pahoillani..."

”hyvä. Sinun sietää olla.” Ei, isoveli ei ollut antamassa anteeksi. Ei tosiaan.

Catriona räpäytti silmiään ja hieroi rannettaan vimmatummin.
"Minä vain..."
Mitä? Ei se ollut selitettävissä. Hän oli käyttäytynyt kuin idiootti. Helvetillinen idiootti.
"Ethän ole kertonut... mamille ja tadille?"

”En. Mutta jos minä ikinä saan kuulla tai epäillä tai jäät kiinni.” Hän murahti ärtyneenä.
”Minä kerron. Kaiken.”

Catriona tunsi värin pakenevan kasvoiltaan.
"Minä lupaan! Oikeasti, Sawnie, olen pahoillani. Minä olin idiootti. Minä... kiltti, haluaisin korvata sen jotenkin."
Hupparin hiha oli rispaantunut, hän huomasi sen vasta nyt.

”Korvaat sen käyttäytymällä kuin enkeli.” Mies mutisi hiljaa ja puristi rattia.
”Ja käyt päihdehoitajalla juttelemassa. Ja menet psykologille.”

Catriona huomasi, kuinka Jonathan puristi rattia.
Silti hän kurtisti kulmiaan.
"Ei minun päässäni ole mitään vialla. Paitsi se, etten nyt sattunut olemaan jonossa, kun fiksuja aivoja jaettiin."

”Mikä sinun aivoissasi ei olisi vialla?!” Mies ärähti terävästi. Sisko ei olisi voinut tehdä pahempaa aliarviointia.
”Se ei ollut ehdotus eikä kysymys, joten sinä saatana menet!”

Catriona hätkähti hieman ja tunsi punan kohoavan poskilleen.
Mutta Jonathan oli oikeassa, hänen aivoissaan taisi olla kaikki mahdollinen vialla. Hän oli typerys, niin suuri typerys, ettei hän aina voinut ymmärtää, kuinka Quimin kaltainen älykäs ihminen jaksoi olla hänen kanssaan.
Mutta sitä ei tarvinnut miettiä enää.
Hän puristi kätensä nyrkkeihin.
"Anteeksi."

”Hyvä että pääsimme yhteisymmärrykseen.” Mies huomautti äreänä ja vilkaisi siskoaan.
”Tiedät että olen vihainen koska olet rakas?”

Catriona käänsi katseensa kohti ikkunaa.
"Jos minä en olisi idiootti, sinun ei tarvitsisi olla vihainen."
Jos hän ei olisi ollut idiootti, hän ei olisi pilannut veljensä häitä.

”Mutta olen vihainen koska minä rakastan sinua siitä huolimatta, siskokulta.” Ääni ei ollut tavallisen pehmeä, mutta rauhallisempi.

Catriona nielaisi ja nojasi päänsä ikkunaa vasten.
Hänen aivoissaan oli pielessä aivan kaikki. Quimin olisi pitänyt lähteä jo paljon aiemmin.
"Olen niin väsynyt olemaan idiootti."

”Älä sitten käyttäydy kuin sellainen. Osaat olla myös fiksu kun käyttäisit aivojasi!” Mies ärähti siskollensa

Catriona nielaisi ja nipisti rannettaan yrittäessään olla itkemättä. Hän ei ansainnut kyyneleitä, ei, kun oli mokannut täysin omaa typeryyttään. Pilannut veljeltään häät, ainakin osan niistä.
Idiootti.
"Minä yritän."

”Parempi olisi. Olet nyt heikoilla jäillä. Yksikin virhe ja minä kerron mamille ja tadille.” Siitä Cat ei selviäisi helpolla.
”Olen tosissani.”

Catriona tunsi hartioidensa kiristyvän. Hän ei missään tapauksessa halunnut vanhempiensa tietävän. Isä itkisi, ja äiti... Hän ei halunnut edes ajatella sitä.
"Minä lupaan", hän vakuutti, ja sipaisi ranteensa ympärille kiedottuja värikkäistä helmikoruja. Kun hän oli ostanut ne, kaikki oli vielä ollut hyvin.
Hän ei ollut pettänyt miestään.

Äiti itkisi ja molemmat syyttäisivät itseään. Jotakin oli mennyt pieleen, jotakin he olivat vanhempina tehneet väärin.
”Hyvä.” Jonathan pysäköitsi autonsa.
”Sinä jäät tänne. Anna kotiavaimesi, menen kollaamaan asuntosi.”

Ja juuri siksi tad ja mam eivät saisi saada tietää. Mikään ei ollut heidän syytään, Cat oli aivan itse kaivanut oman kuoppansa ja möyrinyt vielä aivan tietoisesti syvälle sen pohjalle.
Hän tunsi pelonsekaisen jännityksen nipistävän vatsassaan.
"Sawnie, siellä on sotkuista..."

"Voi, Cat, siellä on sotkuista kun minä olen valmis." Isoveli totesi kuivasti.
"Aion kääntää joka nurkan ympäri."

Catriona epäröi, mutta työnsi lopulta käden taskuunsa ja veti kotiavaimensa esiin.
"Ringo sitten kiukuttelee, ja George saattaa ujostella... Paul viihtyy omissa oloissaan, mutta on kohtelias."
Hän nielaisi ja ojensi avaimia isoveljelleen.

"Enköhän minä pärjää kissojen kanssa." Jonathan totesi pehmeästi ja otti avaimet sormiinsa.
"Sinulle on myös aika päihdehoitajalle. Tulen hakemaan sinut sitten."

Catriona oli melko varma siitä, että hänen sydämensä hakkasi epätahtiin.
"Sawnie, minä..."
Hän hipelöi käsikorujaan.
"V-voisitko olla koskematta Quimin tavaroihin?"
Pöydälle unohtuneeseen teekuppiin, neulepaitaan, joka oli ollut matkalla pyykkiin. Tavaroihin, jotka mies oli jättänyt jälkeensä.

Jonathan kurtisti kulmiaan.
"... Miksi?" Ei sisko ennen ollut tarkka niistä. Tällä tavalla. Sille oli oltava syy miksei siskon miehen tavaroita saanut siirtää.

Catrionan sydän kiihdytti lyöntiensä rytmiä,
"Se vain... Haluan, että hän palaa turvallisesti kotiin."
Joten tavaroiden oli oltava samoilla paikoilla, minne Quim oli ne jättänyt. Taikauskoa, mutta Catrionalle juuri tällä hetkellä totta.
Jos Quim palaisi. Hän halusi sanoa sen ääneen, muttei kyennyt.

"Et ole ikinä ennen ajatellut noin." Jonathan huomautti.
"Onko tässä jotain mitä pitäisi tietää?"

Catriona nielaisi uudelleen, tuntui, että hän saattaisi oksentaa. Siitä huolimatta, ettei hän ollut kyennyt syömään mitään häissä tapahtuneen jälkeen.
Hän avasi suunsa, mutta sanat eivät tahtoneet muodostua.
"... Sawnie, m-minä..."

Jonathanin ilme pehmeni, valui puhtaaseen huoleen.
"... Kerro, Cat."

Catriona hieroi rannettaan vimmatusti.
Jonathankin vihaisi häntä.
Kaikki vihaisivat.
"Minä... pet… petin häntä..."

Sisko tiesi tehneensä väärin. Huudon sijaan mies nousi autosta, kiersi Catin puolelle ja oven avattuaan veti siskon halaukseensa.
”Olisit kertonut.”

Catriona oli alkanut täristä, ehkä pidätellystä itkusta.
"M-minä olen vain... p-pekkkä h-huora..." hän änkytti, pudistaen päätään.
"Q-quim ei a-ansainnut..!"

"Tsk." Jonathan naksautti kieltään ja halasi siskoa tiukasti lähemmäs.
"Olet oikeassa, hän ei ansainnut sitä. Mutta sinä et ole huora, ellet ottanut maksua."

Jossakin toisessa tilanteessa Catriona olisi saattanut läimäistä veljeään palleaan tai kylkiluiden väliin. Tai vähintään alkaa huutaa tälle, vähintään sähistä.
Nyt hän alkoi vain itkeä.

Jonathan vain osoitti tosiasian. Sisko ei ollut huora ellei ottanut maksua. Hän piteli tuota halauksessa ja silitteli kiharoita. Tämä selitti kovin paljon.

Catrionasta tuntui, että hän oli kuolemassa.
"Quim on parasta, mitä minulle on tapahtunut... Ja minä... voi luoja..."
Hän pudisti päätään tuskastuneena.

Jonathan hyssytti siskoa pehmeästi.
"Kaikki selviää. Cat, kaikki selviää, mutta et voi tehdä tällaista. Olisit puhunut."

Catriona ei halunnut rauhoittua, hän halusi parkua niin, että ääni lähtisi.
Mutta hän ei ollut ansainnut kyyneleitä.
"M-minä tiedän! Quim on minulle niin rakas, ja silti minä... M-minä en tahdo..!"

Jonathan veti syvään henkeä.
"Shh. Menet nyt tuonne ja sitten käyt oikeasti juttelemassa. Kiltti."

Catriona ei vastannut, mutta nyökäytti päätään.
Hän pelkäsi menettäneensä Quimin, voisiko mikään olla pahempaa?
"Anteeksi..."

"Pyysit minulta jo anteeksi. nyt sinun pitää hoitaa itsesi." Hän muistutti hellästi. Hän kävisi silti penkomassa siskonsa tavarat.

Mutta kun anteeksipyyntö ei tuntunut muuttavan mitään.
Hän oli mokannut. Mokannut niin pahasti, ettei tiennyt, miten olisi korjannut asian. Tai oliko se ylipäätään korjattavissa.
Hyvä luoja.
"Minä varmaan myöhästyn kohta..."

Jonathan rutisti siskoa vielä kerran, vapauttaen siskonsa sitten halauksesta.
"Teen ruokaa kun olen luonasi."

Catriona nykäisi toista hihaansa.
"Siellä ei taida olla oikein... oikein mitään kaapeissa."
Paitsi jotakin, mikä oli mennyt auttamatta vanhaksi.

"Käyn kaupassa." Jonathan lupasi hellästi.
"Menes. Myöhästyt."

Catriona nyökäytti päätään ja seisoi hetken häkeltyneenä paikoillaan.
Tavallisesti hän olisi loikannut vielä hyvästiksi veljensä kaulaan, mutta nyt se ei vain tuntunut sopivalta.
"Soitan, kun pääsen lähtemään?"

"Soita." Jonathan totesi pehmeästi ja lähti takaisin Catin luokse, kaupan kautta. Lammaspataa, kuten äiti oli aina lapsuudessa kun oli ollut suruja. Lammaspataa ja perunamuusia. Sitten pitikin etsiä huumeita siskon asunnosta. Sitä hän ei ollit koskaan uskonut tekevänsä edes Catin kanssa.

Jonathan ei joutunut työskentelemään yksin, sillä viisi silmäparia seurasi hievahtamatta tämän liikkeitä. Paksu Ringo tuijotti miestä paheksuvasti, siinä missä John seurasi kauempaa. Paul pysytteli poissa näkyvistä yhdessä Georgen kanssa, ja Elvis pyöri miehen jaloissa niin, että oli suoranainen ihme, mikäli Jonathan ei ollut tallata ainakin kerran sen päälle.
Quimin tavarat olivat jääneet asuntoon koskemattomina, melkein kuin jonkinlaisena pyhäinjäännöksenä.
Yöpöydän laatikosta löytyi purkillinen rauhoittavia, heidän kylpyhuoneensa kaapista toinen. Catriona ei ollut halunnut ottaa riskiä kissojen kanssa.
Mustavalkoinen, pieni Elvis oli juuri syöksymässä Jonathanin jalkojen kimppuun, kun puhelin soi.

Jonathan huokaisi pilleripurkkien kanssa. Hän ei tiennyt mitä tekisi siskonsa kanssa. Hän noukki puhelimensa käteensä, heittäen lelun Elviksen tielle.
"Sawnie."

Pieni kissa syöksyi lelun perään. Yleensä se kiikutti lelua isännälleen, silloin kun tämä oli kotona.
"Hei, minä tässä", Catrionan ääni kuului puhelimesta.
"Pääsin."

"Odota siellä, tulen hakemaan." Jonathan sulki puhelun ja lähti. Ruoka oli valmiina kun he tulisivat takaisin.

Elvis kiikutti toiveikkaana saalistamansa lelun Jonathanille, ja joutui pettymään karvaasti, kun mies lähti ennen, kuin leikki oli ehtinyt kunnolla alkaakaan.
Catriona odotti veljeään sairaalan parkkipaikalla, keinahdellen varpailta kantapäille.

Jonathan leikkisi kun toisi Catin kotiin. Hän pysähtyi tuon eteen ja avase oven sisäpuolelta.
"Hei."

Catriona kömpi etupenkille ja kiskaisi oven kiinni.
"Hei."

"No?" Hän ei aikonut liiemmin odotella. Ei nyt.
[27.8.2018 22.58.39] Lilja L: Catriona nyppi toisen hihansa resoria.
"No mitä?"

"TUlokset, hoitajakäynti. Sovitko uuden?" Hän huokaisi raskaasti.

Catriona nielaisi ja painoi katseen polviinsa.
Niin.
Jos testeissä ei olisi näkynyt mitään, hän olisi sanonut sen ääneen. Nyt oli paljon vaikeampaa.

"Mitä kaikkea?" Jonathan veti syvään henkeä. Sentään sisko oli silloin pakosta saanut uuden ajan.

Pieni langanpätkä irtosi hihasta.
"Rauhoittavat. Ne savukkeet. Ja... Niin."
Jäämiä värikkäistä pienistä pillereistä, joita hän oli vannonut itselleen olevansa ottamatta.

"Ja sitä mitä hävitin?" Jonathan huokaisi raskaasti.
"Haluan sen paperilla. Kuten myös seuraavat testisi."

Catriona nyökäytti vaisusti päätään.
"Minulla on tässä..."
Hän kohotti paperinivaskaa, jonka oli ehtinyt jo rypistää odotellessaan.
"Enkä minä enää aio tehdä mitään typerää."

Jonathan nyökkäsi.
"Haluan sen silti."

Catriona puristi kädessään olevaa paperia hiukan tiukemmin.
"Etkä kerro mamille ja tadille? Jos... jos en tee enää mitään?"

"En. Mutta epäilyskin niin kerron." Jonathan totesi tyynesti.

Catriona nyökäytti vain vaisusti päätään.
"Mutta et, jos minä en tee typeryyksiä."
Hän voisi aloittaa kokonaan uuden elämän. Vähemmän idiootin elämän.

"En." Jonathan lupasi. ja kun isoveli lupasi, se piti.

Catriona ei ollut varma, kuinka selviäisi, jos mam ja tad saisivat tietää. Hän tunsi olonsa yhtäkkiä hirvittävän uupuneeksi.
"Quim lähti elokuun alussa."

"Ja ette ole puhuneet?" Jonathan toivoi että nuo edes puhuisivat asian selväksi.

Catriona pudisti päätään.
"Emme ole olleet missään tekemisissä. Quim on ollut töissä, luulen."
Ja se oli ehkä kaikkein pahinta: hän ei tiennyt, missä hänen miehensä oli, ja oliko tämä kunnossa. Keskellä kriisialueita saattoi tapahtua mitä tahansa.

"Luulet?" Jonathan täsmensi.
"Luulo ei ole tiedon väärti."

Catriona nykäisi toisen langan irti hihansa resorista.
"Hän sanoi lähtevänsä töihin", hän tarkensi, ja tunsi, kuinka muisto Joaquimista kävelemässä ulos sai pahoinvoinnin nostamaan päätään.
"Emme ole puhuneet sen jälkeen... Sawnie, minua oksettaa."

Jonathan huokaisi pehmeästi. Mies pysäytti auton penkalle.
"Jos oksettaa."

Catriona hengitti hitaasti ja työnsi ovea hieman auki.
"Minä en tiedä, mitä teen ilman häntä."

"Selvitätte asian kuten avioparit tekevät." Jonathan lupasi pehmeästi. Kaikki oli hyvin-

Normaalit aviopari. Sellaiset, joiden toisella osapuolella ei ollut aivoissaan kaikki vikana.
Catriona keskittyi hetken hengittämään ja nykäisi sitten oven kiinni. Ei hän ollut syönyt mitään, paha olo oli vain kuvitelmaa.
"En tiedä, pystyykö hän edes puhumaan minulle."

"Ei ehkä heti, mutta varmasti myöhemmin." Jonathan ei halunnut uskoa muuta. Piti tällaisen selvittää, päättyivät ne miten tahansa. Hän pysäköi tutun osoitteen luo.
"Sitten kotiin."

"Minä petin häntä, Sawnie", Catriona muistutti, ääni värähtäen.
Petti omaa, rakasta miestään. Hän oli kammottava huora, sanoi hänen veljensä mitä hyvänsä.
Hän kömpi ulos autosta ja hieraisi vatsaansa.
"Sinulla on avaimet."

Jonathan avasi heille ovia ja vilkaisi siskoaan.
"Kaikki tekevät virheitä, Cat. Teidän pitää silti puhua."

"Kaikki eivät nai toisten ihmisten kanssa ollessaan naimisissa", Catriona muistutti kuivasti samalla kun astui sisälle eteiseen ja potkaisi kengät jaloistaan. Hän oli ehtinyt astua ensimmäiselle, keittiökerrokseen vievälle portaalle, kun pieni, mustavalkoinen karvapallo syöksyi häntä vastaan.

"Eivät, mutta se on silti kovin yleistä." Jonathan totesi ja otti kengät pois.
"Cat, keittiöön, siellä on ruokaa."

Catriona poimi Elviksen syliinsä ja hautasi kasvonsa hetkeksi sen lämpimään turkkiin ennen kuin jatkoi portaisen kipuamista.
"Sinä et koskaan tekisi niin."

"En, mutta olen ollut naimisissa vasta hetken." Jonathan huomautti. Ei sillä, molemmat tiesivät ettei hän tekisi sitä ikinä.
"Et sinäkään varmasti suunnitellut sitä varsinaisesti."

"Et sinä tekisi sellaista", Catriona vakuutti siitä varmana. Jonathanin sanat saivat hänen verensä kuohahtamaan.
"En tietenkään suunnitellut! Coc oen, en minä niin... niin kamala ole..."

"Niin. Selvitätti asian." Jonathan lupasi hellästi hymyillen.

Catriona ei ollut siitä lainkaan niin varma. Itse asiassa hän ei olisi lyönyt paljostakaan vetoa, että he saisivat asiansa selvitettyä. Hän ei ollut hyvä sellaisessa.
"En taida olla kovinkaan nälkäinen."

"Cat, syö edes vähän." Isoveli paimensi hellästi.
"Sitten saat rauhan jos haluat."

Catriona laski Elviksen vastentahtoisesti sylistään. Ringo tuijotti häntä paheksuvasti keittiön työtasolta, muistuttaen selvästi siitä, että sen lounas - joka ei kuulunut sen ruokailusuunnitelmaan - oli jäänyt välistä.
"Minulla on häntä niin valtava ikävä", hän kuiskasi itkuisesti istuessaan pöydän ääreen.

"Minä uskon sen." Hän ei epäillyt sitä hetkeäkään. Johnny kattoi siskonsa eteen lammaspadan, salaatin ja muusin. Saisi syödä kunnolla.

Catriona tuijotti ruokaa innottomasti, vaikka yleensä hän oli enemmän kuin hyvillään, kun joku muu kokkasi. Edes se, että ruoka muistutti häntä kodista, ei lohduttanut juuri nyt.
"En vain... Hän on minun koko elämäni."

"Saatte asiat selvitettyä vielä." Jonathan lupasi hellästi. Muuta vaihtoehtoa ei ollut.

Catriona ei ollut siitä niinkään varma. Ja oikeastaan hän olisi halunnut kertoa mamille. Niin että olisi saanut parkua kuin pikkulapsi tämän sylissä, ja saanut jälkeenpäin mukillisen kaakaota. Ehkä se ei korjaisi mitään, mutta olisi saanut ainakin olon paremmaksi.
Hän ei vain ollut enää hölmö lapsi, hän oli aikuinen nainen, joka pilasi elämänsä ihan oma-aloitteisesti.
Hän sai pakotettua muutaman haarukallisen ruokaa alas. Ringo oli siirtynyt lähemmäs, katseli lihavana ja himoiten syömättä jääneitä lihanpaloja.
"Bea varmaan kaipaa sinua jo kotiin."

Jonathan olisi kannattanut sitä. Äiti olisi osannut lohduttaa.
”Sidanilla on kaikki hyvin.”

Catriona tökkäsi varpaallaan leluhiiren esiin pöydän alta, ja sai jääkaapin luona vaanineen Elviksen ampaisemaan sen perään.
"Kerroitko... kerroitko hänelle, minne lähdit?"
Viemään siskoa huumetesteihin. Hienoa.

”Sanoin vain että tulen käymään.” Jonathan totesi.
”Ei hän tiedä.”

Siitä Catriona oli kiitollinen. Ehkä Beatrix ei inhoaisi häntä aivan yhtä paljon, kun ei tietäisi hänen pilanneen häät osittain veljensä osalta.
Hän hieraisi kasvojaan ja nousi seisomaan, potkaisten Elviksen hiiren taas liikkeelle.
"Taidan mennä päiväunille."

Jonathan nyökkäsi ja kaappasi siskon halaukseen.
”Olet rakas.” Piti muistuttaa.

Catriona joutui todella taistelemaan vastaan, ettei olisi purskahtanut itkuun. Hän kietoi käsivartensa hetkeksi Jonathanin ympärille ja rutisti kovaa.
"Sinäkin. Olen pahoillani."

Jonathan halasi siskoa todella tiukasti.
”Annan anteeksi. Älä vain enää ikinä, ikinä huolestuta näin. Olet niin rakas ja parempi kuin tämä. Koita levätä. Nähdään taas.”

"En huolestuta", Catriona lupasi.
Hän aloittaisi uuden elämän. Sellaisen, jossa ei aiheuttaisi vaivaa tai huolta. Aloittaisi sen tarkalleen ottaen heti päiväunien jälkeen.
"Sano Bealle terveisiä", hän pyysi vielä, kun saattoi veljensä ovelle.
Heti päiväunien jälkeen.
Paitsi että alku ei sujunut aivan niin hyvin, kuin hän oli toivonut.
Seuraavana päivänä, hieman ennen yhdeksää illalla, samaan aikaan kun Pomona oli juuri löytänyt hyvän asennon sohvalta, Jonathanin puhelin soi. Tällä kertaa puhelimessa tosin välkkyi kaksosista vähemmän murheita aiheuttavan Dellan numeron.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: We are, we are ham and c--- family!   Pe Loka 05, 2018 6:54 pm

Jonathan lupasi ja kertoikin terveisiä. Seuraavana iltana hän istui juuri teen ja muffinssin kanssa alas, kun kurtisti kulmiaan välkkyvälle puhelimelle. Hän tasapainoili puhelimen olan ja korvan väliin, ottaen puraisun muffinsista samalla.
"S'mae, chwaer. Mitä kuuluu?" Puhe oli hieman epäselvää kun suu oli täynnä porkkanamuffinsia.

Pomona kohotti paheksuvasti päätään, selvästikin harkiten, pitäisikö sen siirtyä mielenosoituksellisesti lattialle. Myös torkahtamaisillaan ollut Beatrix räpytteli silmänsä auki, katsahtaen miestään kysyvänä.
"Hylô, Sawnie", Della tervehti, ja äänestä kuuli selvästi kireyden.
"Oletko kuullut Catista tänään?"

Jonathan nielaisi jo kireyden kohdalla.
"... En. Näin häntä eilen." Veli jätti Bean kuullen kertomatta miksi oli nähnyt siskoa eilen. Della tiesi kyllä että hän oli ollut tekemässä sen kaiken.

Linjan toisessa päässä oli hetken hiljaista, ainoastaan vinkulelun tuskainen ininä kuului taustalta. Perheen kääpiöpinserillä oli leikkituokio.
"Hän ei ole vastannut puhelimeen. Minä... Haluaisin käydä katsomassa, että kaikki on hyvin, mutta..."
Dellaa pelotti.

Jonathan nielaisi. Mies laski muffinsin kädestään ja nousi, lähtien jo eteiseen.
"Mennään yhdessä. Tulen mukaan. Nähdään siellä? Minulla on vara-avain, Cat unohtaa avaimet aika usein."

"Nähdään", Della vastasi helpottuneena ja sulki puhelun.
Myös Beatrix oli noussut seisomaan ja seurannut Jonathania eteiseen.
"Oletko lähdössä jonnekin?"

Jonathan veti kengät jalkaan ja kiskoi mustan villakangastakin päälleen. Vielä ei sentään tarvinnut heittää huivia kaveriksi.
"Käyn Newcastlessa. Haluatko jotain?" Mies kysyi hymyillen.

Beatrixin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Tähän aikaan?" hän kysyi, mutta jatkoi silti:
"Maapähkinävoi on loppu."

"Tähän aikaan. Tulen kohta." Mies lupasi pehmeästi ja nojautui painamaan suukotti vaimonsa huulia.
"Minä tuon. Nähdään kohta!" Kiireestä huolimatta Jonathan ei ajanut liian lujaa siskon luo, vaan saapui oletetussa ajassa. Hän nousu autosta avaimia pyöritellen ja etsi Dellaa katseellaan.

Della oli jo parkkeerannut oman, järkevän Ford Fiestansa kadun varteen, ja odotti veljeään sievän roosaan trenssiin pukeutuneena sisarensa oven ulkopuolella. Hän oli juuri vilkaissut siroa rannekelloaan, ja silminnähden helpottunut ilme kohosi pisamaisille kasvoille, kun hän näki veljensä.

Jonathanin auto ei ollut ihan niin hillitty, maasturi kun oli. Hän avasi heille oven ja päästi siskonsa edeltä sisään. Sanomatta sanaakaan. He varmasti nauraisivat tälle vielä, Cat oli vain uppoutunut taas jonkun videopelin pariin kuten kerran ennenkin.

Ainakaan Jonathanin auto ei ollut kirkuvan oranssi, toisin kuin vaimonsa.
Oven avauduttua ei mennyt kauaa, kun pieni, mustavalkoinen kissa loikki portaat alas ja tuli tervehtimään vieraita.
"Minä tapan Catin, jos hän on vain istunut koko päivän kuulokkeet päässä..." Della puhahti, itselleen epätavallisen kiihtyneenä.

"Noh. Sitä sattuu." Isoveli totesi hiljaa, alkaen käydä asuntoa huone huoneelta läpi.
"Cat? Cat!?"

Totta kai Catriona oli vain uppoutunut videopeliin tai johonkin muuhun. Olohuoneessakin pahasi sekä televisio että levysoitin, joten ei ollut mikään ihme, ettei sisko ollut kuullut puhelintaan.
Eikö niin?
Della oli saada sydänkohtauksen, kun musta varjo vilahti yhtäkkiä hänen jalkojensa lomasta. George.
Vastausta ei vain kuulunut, mutta makuuhuoneen ovi näytti olevan raollaan. Kai sitä oli kissataloudessa pakko pitää auki, muutoin ainakin Elvis olisi huutanut äänensä käheäksi.

Jonathan pudisteli päätään. Kun muu asunto oli käyty läpi, hän raotti jo raolleen jätettyä makuuhuoneen ovea.
"Kuitenkin nukahtanut musiikki korvilla."

Siinä vaiheessa Della oli jo vakuuttunut siitä, että saattaisi vielä kuristaa sisarensa. Eivätkä he olleet tapelleet fyysisesti enää sen jälkeen, kun olivat siirtyneet yläkouluun.
Makuuhuoneessa oli hämmästyttävän hiljaista, ainoastaan pahantuulinen Ringo kyhjötti sängyllä ja tuijotti vieraita pahasti.

Jonathan kurtisti kulmiaan.
"... Ideoita?" Jonathan puraisi huultaan ja selvästi mietti. Hän tappaisi siskonsa kun saisi tuon käsiinsä. Pistäisi tuohon jäljittimen.

Olisi hyvin todennäköistä, että Della ehtisi ensin.
"Helvetin Cat..." hän mutisi, nainen, joka tietoisesti vältti kirosanoja puheessaan antaakseen itsestään vielä hillitymmän kuvan. Hän harppoi makuuhuoneen poikki ja tempaisi sen yhteydessä olevan kylpyhuoneen oven auki, ennemmin ollakseen varma, että he olivat tarkastaneet jokaisen paikan, sen sijaan, että olisi todella olettanut löytävänsä mitään.
Nähdessään sisarensa lattialla hän jähmettyi täysin.

Jonathan kääntyi Dellan puoleen, kurtistaen kulmiaan kun näki siskonsa. Muutama askel vei hänet tuon vierelle.
"Onko siellä jumalauta lisää niitä lääkkeitä?"

Della oli jähmettynyt ovensuuhun, sydän kipeästi hakaten.
"Onko hän kuollut?" hän kysyi äänellä, joka oli noussut vähintään oktaavilla.
Ei, ei kuollut, vaikka silmät olivatkin kiinni ja huulet sinersivät.

Meni noin kaksi sekuntia että Jonathan käsitti mitä näki. Se taisi olla ihmisaivojen vähimmäisreaktioaika. Jotain sellaista hän muisti kuulleensa. Isoveli singahti kylpyhuoneeseen, kokeillen paniikissa pulssia. Käsi tärisi kuin horkassa, katseen noustessa pikkusiskoon. Kyyneleet tulvahtivat kasvoille.
"Soita hätänumeroon, helvetti!" Miten hän kertoisi tämän äidille ja isälle? Mam, tad, Cat kuoli? Me annoimme siskomme kuolla?

Dellan kädet tärisivät niin, että hän oli pudottaa puhelimensa lattialle kaivaessaan sitä esiin pienestä käsilaukustaan. Helvetin pienet käsilaukut, puhelinta sai tuskin ulos...
"Onko hän?" hän parahti kimeämmällä, lapsekkaammalla äänellä samalla kun nosti puhelimen korvalleen.
Pulssi oli epäsäännöllinen, mutta pulssi joka tapauksessa.

Jonathan pudisteli päätään.
"Ei vielä." Olisi ollut jos Della ei olisi huolestunut. Varmasti. Jonathan nosti siskoa itseään vasten. Viileä. Helvetti. Jos miestä syytettiin ylitunteellisuudesta arjen pienissä asioissa, nyt ei ollut toivoakaan että isoveli olisi ollut itkemättä. Ei hän edes osannut tehdä muuta kuin pidellä pikkusiskoa itseään vasten.
"Cat, kiltti, jaksa vähän?" Ihan varmasti jokin osa siskosta kuuli hänet. Pakko.
"Muistatko lapsena sen tivolireissun? Pyörryit sen kieputtimen jälkeen, vaikka sanoin että olet liian pieni. Tämä on kuin se, heräät ihan kohta. Sitten voimme vain nauraa, niinhän?" Tärisevä käsi siirsi hiuksia pois kasvoilta. Ei olisi pitänyt jättää siskoa yksin.
"Ihan kuin silloinkin."

Puhuessaan hätäkeskuksen kanssa Della muisti typerät harjoitukset, joihin heidät oli koulussa pakotettu. Toistamaan samaa kaavaa uudelleen ja uudelleen, vaikka se oli tuntunut silloin hirvittävän nololta.
Ei tuntunut enää.
Hänen kätensä tärisivät niin, ettei hän luvan saatuaankaan ollut saada puhelua sammutettua.
"A-ambulanssi on tulossa. M-minä voin mennä vastaan... Kissatkin täytyy s-sulkea jonnekin..."
Catriona ei antaisi anteeksi, jos kissat pakenisivat kadulle ja jäisivät auton alle.
Tivolireissun jälkeen Cat oli ollut äärimmäisen ylpeä, sen jälkeen kun oli ensin herännyt. Hän oli ollut isoveljensä kanssa niin hurjassa laitteessa, että taju oli lähtenyt!
Tällä kertaa hän ei vain herännyt.

Jonathan nyökkäsi pehmeästi, katsellen pikkusiskon kasvoja. Miten hän selittäisi sen vanhemmille? Hän oli täällä, vahtimassa nuorempia ja silti Catriona oli tehnyt näin. Hän ei ollut riittävän hyvä isoveli, uponnut liiaksi omaan kuplaansa. Kuplaan jossa hän oli mennyt naimisiin ja saamassa lapsen. Eihän se hänen elämänsä henkilökohtainen ihme ottaisi maksuksi siskon henkeä?
"Cat, muistatko kun hankin Pomonan? Koetit kutoa sille sen suloisen nutun ja siinä ei ensin ollut pääreikää, sitten unohdit yhden tassureiän. Se oli silti hienoin villapaita mitä Pomonalla on ollut. Se yksi tähtikuvio oli kovin onnistunut."

Della tunsi liikkuvansa hidastetusti, kuin veden alla. Hän ei millään saanut kiinni kaikkia kissoja, ainoastaan paksun Ringon, joka jäi huutamaan kuin syötävä vierashuoneen oven taakse. Hän yritti löytää edes Elviksen, mutta tavallisesti sosiaalinen kissa oli kadonnut.
Hän yritti etsiä lääkepakkauksia, mitä tahansa, mikä kertoisi, mitä sisko oli ottanut. Siitähän oli apua, eikö päivystäjä ollut sanonut niin? Lääkepakkaukset mukaan.
Hän olisi voinut itkeä helpotuksesta, kun saattoi viimein pinkaista jalat täristen kadulle ambulanssia vastaan.

Jonathan oli jäänyt ylös, silitteli siskon poskea ja hiuksia.
Joaquim.
Nuo olivat naimisissa. Mies oli ehkä vihainen, pettynyt ja raivoissaan, mutta eikö jotenkin pitäisi saada tuolle tieto että tuon vaimo oli ollut viedä hengen itseltään? Hän ajattelisi sitä myöhemmin. Nyt pitäisi vain saada sisko hoitoon.
"Cat, tiedätkö, ajattelin ostaa lapsille ponin. Sellaisen suloisen pörröisen shetlanninponin pilkuilla. Kuin joskus sirkuksessa oli. Sellainen mihin Mervynin lapset rakastuivat St. patrickin päivänä? Se kun juotiin pari l-liikaa ja... J-ja minulla o-oli pahempi krapula k-kuin sinulla, m-mokoma paskiainen herätit k-kattilankansilla j-ja työnsin s-syömäpuikon n-nenääni.." Ei hän kestänyt tätä enää. Ehkä hän puhui pitääkseen itsensä järjissään.

Catrionan mielestä pilkullinen poni olisi ehdottomasti hyvä ajatus. Itse asiassa hän lähtisi milloin tahansa mukaan katsomaan sellaista, voisi päätyä ostamaan itsellekin. Ja totta kai hän muisti herätyksen, josta oli uskomattoman ylpeä.
Sääli, ettei hän voinut juuri nyt osallistua muisteluun. Hän olisi mielellään muistuttanut, kuinka hänen veljensä eivät olleet olleet yhtään helläkätisempiä silloin, kun hänellä oli ollut ensimmäinen krapulansa.
Ehkä myöhemmin.
Sireenien ulvonta ilmoitti ambulanssin saapuneen, ja hetkeä myöhemmin Della johdatti ensihoitajat yläkertaan. Hän oli kaapannut pienen Elviksen syliinsä.

Sen olisi parempi toteutua myöhemmin. Jonathan laski siskon sylistään vasta ensihoitajien tullessa, siirtyen pois tieltä.
"P-pitääkö sinun mennä kotiin?" Hän vilkaisi Catin kaksosta, kuivaten kasvojaan.

Kaikki vähäinenkin väri oli karannut Dellan kasvoilta.
"Mitä? Ei, ei, minä tulen mukaan sairaalaan... Mennään minun autollani, sinä et voi millään ajaa..."
Hän oli kietonut tärisevät käsivarret ympärilleen.

"M-mene ambulanssin mukana." Ei Dellakaan voisi ajaa. Jonathan vilkaisi asuntoa.
"M-minä ruokin kissat ja katson että kaikki on t-tallessa ja... tulen taksilla. S-soitan mamille ja t..." Ääni murtui. Vanhemmat eivät kestäisi tätä.

Della nielaisi itkunsa ja ojensi Elviksen veljensä syliin.
"Minä... minä yritän soittaa Joaquimille sillä välin kun..."
Hän pudisti päätään ja hipaisi Jonathanin käsivartta ennen kuin kiiruhti ensihoitajien perään, sirot, mutta ehdottoman käytännölliset korot portaissa kopisten.

Jonathan nyökkäsi. Jonathan seisoi pitkään vain paikoillaan asunnossa, kunnes sai kerätyksi itsensä. Hän antoi kissoille ruokaa. He sopisivat kuka kävisi hoitamassa ne. Aamulla joku tulisi ruokkimaan ja seurustelemaan, varmasti. Tärisevin käsin hän kaivoi puhelimen käsiinsä ja etsi isän numeron. Äiti oli yleensä suihkussa juuri ennen nukkumaanmenoa. Tai rasvaa kasvoilla ja ei halunnut vastata. Kun linja aukesi, mies purskahti kyyneliin vajotessaan asunnon lattialle polvilleen. Hänestä ei ollut edes tervehtimään normaalisti.
"T-tad, C-Catriona y-yritti t-tappaa i-itsensä. M-minä en... m-minun syyni." Hän oli ollut niin ankara siskolle, jolla oli vain suruja elämässä. Ryöpyttänyt rumasti, huutanut ja tehnyt selväksi miten typerä tuo oli. Aivan liian selväksi.

Mervynin vierashuoneessa Tristan oli luovuttanut kylpyhuoneen vaimolleen, jotta tämä voisi suorittaa iltarutiininsa, johon kuului niin paljon erilaisia purnukoita, ettei hän edes yrittänyt muistaa tarkkaa lukumäärää - tai ehkä se oli vain miehen näkökulma asiaan, ja purkkeja oli oikeasti vain pari. Tuttuun, flanelliseen ruutuaamutakkiin kietoutunut mies oli oikaissut jalkansa sängylle, sikäli kuin Doppy - joka oli totta kai otettu mukaan - antoi hänelle tilaa. Irlanninsusikoira vei melkoisen alan sängystä, oikaistuaan itsensä pitkin pituuttaan. Vasta emännän käsky saisi sen alas sängystä, taljaksi vuoteen vierelle.
Tristan ei osannut huolestua vielä siinä vaiheessa, kun näki poikansa nimen näytöllä, ehkä tämä vain halusi kysyä avioliittoon liittyviä neuvoja. Mutta heti äänensävyn kuullessaan mies tiesi, että jokin oli vialla.
"Fy mab, rauhoitu. Missä sinä olet? Mitä on tapahtunut?"

Jos edellinen puhelu oli ollut täynnä epätoivoa, Bean saatua oletettu keskenmenonsa, nyt perheen esikoinen oli vain täysin murtunut.
"C-catriona yritti t-tappaa itsensä!" Jonathan parahti, pamauttaen nyrkkinsä asunnon lattiaan.
"M-minä h-huusin hänelle e-eilen ja sitten m-minä.... L-löysimme h-hänet Dellan k-kanssa. T-tad, anteeksi, m-minä yritin vain a-auttaa häntä..."

Ei, Tristan ei ollut mitenkään voinut ymmärtää väärin. Hän tunsi, kuinka vatsalta katosi pohja. Mutta isien oli pysyttävä rauhallisina tällaisissa tilanteissa. Ainakin siihen saakka, kunnes äidit ehtivät paikalle ottamaan tilanteen haltuunsa.
"Shhh, Sawnie, ei mitään hätää", hän rauhoitteli aikuista poikaansa.
"Missä sinä olet? Oletteko sairaalalla? Minä ja äitisi tulemme sinne. Kaikki on hyvin, poika, se ei varmasti ollut sinun syysi."

Puhelinta pitelevä käsi tärisi ja kyyneleet veivät näkökyyvyn. Hän ei varmasti nähnyt mitään. Aikuinen mies ja isän piti lohduttaa, vaikka hän kertoi tuon lapsen juuri miltein tappaneen itsensä.
"D-della on. m-minä r-ruokin kissat ja..." Jonathan nieleskeli.
"C-Catin l-luona."

Tristan oli noussut seisomaan, pujottanut tohvelit jalkoihinsa enemmänkin tottumuksesta kuin tietoisesti, ja vaelsi nyt kohti vaimoaan.
Heidän tyttärensä oli yrittänyt tappaa itsensä. Ja esikoinen oli poissa tolaltaan.
"Minne he veivät Catin?" hän kysyi, yrittäen hapuilla laseja päänsä päältä silmille.
"Sawnie, kaikki järjestyy. Ota taksi, ja tule sairaalalle."

"K-keskusairaala." Jonathan sai mutistua surkeana. Eithne pisti päänsä kylpyhuoneen ovesta, kurtistaen kulmiaan miehensä ilmeelle. Jonathan nyökkäsi ja katkaisi puhelun. Taksi. Hän tilasi sen ja siellä istuessaan yritti laittaa bealle viestin. Lopulta kuski kirjoitti sen sairaalan pihassa, mittari raksuttaen. Menee myöhään, ei tarvitse valvoa. Mies maksoi taksin ja nousi, etsien kaiken hälyn seasta siskonsa. Kuin olisi kulkenut unensa. Mikään ei voinut olla todellista.

Tristan lopetti puhelun pelottavan rauhallisesti. Niin rauhallisesti, että hänen vaimonsa saattoi varmasti arvata heti, että jotakin oli tapahtunut.
"Cat on joutunut sairaalaan."
Della kyhjötti odotushuoneessa, yhdessä kammottavan epämukavista tuoleista, melkein kuolleen huonekasvin vieressä.

Eithne oli lypsänyt miehestään kaiken mahdollisen tiedon samalla kun oli vaihtanut kiireellä vaatteet, selittänyt Mervynille kaiken. Sairaalalla Jonathan istui siskonsa viereen ja kietoi käden tuon niskan ympäri.
"... tiedätkö mitään?" Isoveljen ääni oli itkemisestä käheä.

Della pudisti päätään ja nojautui veljensä kylkeen.
"He veivät hänet ensiapuhuoneeseen, pitää vain odottaa..."
Hänen äänensä oli särkyä kesken lauseen.
"S-aitko mamin ja t-tadin kiinni?"

Hän halasi tiukemmin.
"Tulossa." Mies vastasi tyhjästi. Hän oli kuin tyhjä kuori. Jäljellä ei ollut mitään. Miksi? Miksi hän ei ollut huomannut ja käsittänyt miten murtunut sisko oli?

Della tuijotti lattiaa, johon näytti pinttyneen jonkinlainen tahra. Tavallisesti se olisi saanut hänet hermostumaan ja kaipaamaan täydellistä siivousvälineiden kokoelmaansa.
Nyt sillä ei ollut mitään väliä.
"T-tämä on minun syytäni... Sawnie, minä olin hänelle vain vihainen, ihan niin kuin silloin... silloin, kun syytin häntä siitä, että minua ei kutsuttu kenenkään syntymäpäiville..."

Jonathan pudisteli päätään.
"... Vein hänet eilen huumetesteihin." Veli myönsi hiljaa.
"O-olin l-liian julma. Ssshhhh."

Della räpäytti silmiään ja haki veljensä käden omaansa.
"Sawnie, ei se voi olla sinun vikasi", hän vakuutti, yhtäkkiä täynnä päättäväisyyttä.
"Sinä olet aina pitänyt meistä huolta."

Esikoinen tuijotti pitkään tyhjästi eteensä.
"... minun olisi pitänyt nytkin." Hän ei ollut onnistunut.

"Sawnie…" Della vetosi hädissään.
"Sinä pidit hänestä huolta! Veit testeihin ja kaikkea..."

"Liian myöhään. Jätin hänet yksin." Jonathan palasi maanantaihin mielessään. Sisko ei syönyt, sisko oli selvästi masentunut.
"Jätin kun olisi pitänyt jäädä seuraksi."

"Sawnie…"
Della puristi veljensä kättä ja pudisti päätään.
"Sinulla on omakin elämäsi. Vaimosi on raskaana, ja teillä..."
Veljen elämässä oli ollut hetken läsnä hyvin syvä suru.
"Minä olen hänen kaksosensa, minun olisi pitänyt tajuta..."

Jonathan pudisteli päätään.
"Shhh. Della, shh." Hänellä nimenomaan ei ollut perhettä. Hänellä oli aikaa huolehtia sisaruksista.

Della tyrskähti pidätellystä itkusta.
"Tämä on niin Catin tyylistä", hän vetosi onnettomana.
"Saada kaikki tolaltaan huolesta. Minä... kun hän herää, minä..."

Jonathan painoi suukon pikkusiskon hiuksiin.
"Olet iloinen siitä että hän heräsi ja rakastat häntä."

Totta kai hän olisi iloinen.
Della tunsi, kuinka kyyneleet valahtivat poskille, yksi seurasi nenänpieltä ja jäi pisarana sen päähän.
"Totta kai hän vain säikäyttää meidät. Eikö niin?"

Jonathan nielaisi.
"Tietenkin. Kuten monet kerrat lapsena."

Della hautasi hetkeksi kasvot käsiinsä.
"Hän on idiootti..."
Rakas, rakas idiootti. Kaikesta huolimatta.
Läpsähtelevä ääni havahdutti hänet ajatuksistaan. Tristan-parka ei ollut muistanut vaihtaa tohveleita kenkiin.

Jonathan piti Dellaa kainalossaan hiljaisena. Nähdessään isänsä esikoinen näytti siltä kuin olisi tehnyt jotakin väärää. Eithne nojautui vetämään Dellan halaukseensa. Tyttörakas.

Päästessään äitinsä halaukseen Della alkoi nyyhkyttää välittämättä lainkaan siitä, että meikit olivat vaarassa levitä poskille.
Tristan istui poikansa vierelle, kasvot kalpeina ja hiukset liikuttavasti pystyssä.
"Oletko kunnossa?"

Jonathan nyökkäsi. Tietenkin oli. Hän oli vain pidellyt tajutonta siskoaan, jolla hädin tuskin oli pulssi.
"O-on."

Tristan ojensi toisen käsivartensa ja kietoi sen esikoisensa hartioille.
"Kyllä hän kuntoon tulee", hän vetosi, katsahtaen vaimoaan kuin vahvistusta hakien.
"Cat on vahva tyttö."

Eithne nyökkäsi. Nainen ei antanut vaihtoehtoja. Jonathan vinkaisi, peittäen kasvot käsillään. Hartiat nykivät itkun mukana. Hän oli hylännyt pikkusiskonsa yksin.

Tristan silitteli esikoisensa selkää hitain, rauhoittavin vedoin. He eivät olleet tässä ensimmäistä kertaa. Cat oli aina ollut heidän lapsistaan tapaturma-alttein. Milloin tyttö oli katkaissut jalkansa, milloin kätensä. Aivotärähdyksiä ja irronneita hampaita, kerran pyörän tanko vatsasta läpi.
Mutta ei vielä koskaan mitään itse aiheutettua. Ei tällä tavalla.
Tuntui, että vei ikuisuuden, ennen kuin lääkäri saapui heidän luokseen.

Sehän siinä olikin. Cat oli ollut menevä, mutta ei tällaista. Jonathan pyyhki kasvojaan lääkärin tullessa ja Eithne nousi seisomaan. Nainen puristi käsilaukkuaan kuin pelastusrengasta, hipelöiden puista avaimenperää.
Cat oli tehnyt sen lapsena.

Catrionan kärsivällisyys ei ollut koskaan riittänyt erityisen tarkkaan työhön, mutta ainakin hän oli vuodattanut kaiken rakkautensa puiseen avaimenperään.
Myös Tristan nousi seisomaan, ja hipaisi hiuksiaan, kuin olisi etsinyt hattua, jonka ottaa nöyrästi kouraansa. Toisen käsivartensa hän kietoi vaimonsa hartioiden ympärille.
"Te olette Catriona Silveiran läheisiä?" lääkäri varmisti, tarkastellen papereitaan.

Eithne painui miehensä kainaloon.
"V-vanhemmat." Nainen mutisi ja vilkaisi muita lapsiaan.
"... sekä sisko ja veli jotka..." Naisen ääni mureni.
"Löysimme hänet." Jonathan paikkasi äitiään hiljaa.

Tristan silitti vaimonsa käsivartta ja yritti pitää itsensä koossa. Hänen oli käytettävä kaikki tahdonvoimansa rippeetkin ollakseen purskahtamatta itkuun, vaikka silmät kiiltelivätkin.
Della itki avoimesti, mutta hiljaa.
Lääkärin kulmilla viipyi hetken kurtistus.
"Olemme siirtäneet Catrionan tarkkailuun. Hänen tilansa on vakaa."

Eithne kohotti kulmiaan. Siinä kaikki?
"Mitä... hän toipuu? Niinhän?" Ei vain voinut jättää roikkumaan.

Sama kurtistus ilmestyi taas lääkärin vaaleille kulmille.
"Toipumisennuste on varsin hyvä. Varsinaista hapenpuutetta ei päässyt syntymään, ja saimme hänet palaamaan tajuihinsa. Hengitystä ja sydänääniä tarkkaillaan."
Tristan räpäytti silmiään.
"Voimmeko me mennä katsomaan häntä?"
Jälleen kurtistus.
"Sille ei pitäisi olla esteitä."

Eithne veti syvään henkeä. Hyvä. Kaikki hyvin. Kaikki hyvin. Nainen vaati huoneen tietoonsa ja lähti sinne vauhdilla.
Esikoinen jäi käytävän tuolille istumaan. Cat toipuisi.

Della purskahti uudelleen itkuun, kun tajusi, että heidät oli ohjattu teho-osastolle. Mutta kai se oli enemmänkin rutiinisijoitus, kun ei oltu täysin varmoja siitä, mitä kaikkea Cat oli ehtinyt niellä? Sillä ei ollut varmasti mitään tekemistä tilan vakavuuden kanssa. Lääkärihän oli sanonut kaiken olevan hyvin.
Tristan puristi esikoisensa hartiaa ennen kuin seurasi vaimoaan huoneeseen, jossa heidän tyttärensä makasi piipittäviin laitteisiin kiinnitettynä, letkut käsivarsiinsa kiemurtaen.
He olivat olleet tässä ennenkin.

Jonathan jäi edelleen käytävään istumaan. Eithne istui Catin sängyn reunalle ja hipaisi tyttärensä poskea. Vaistomaisesti nainen hyräili tuttua laulua lapsuudesta lohduksi. Ei hätää, äiti oli tässä.

Tristan jäi seisomaan vuoteen vierelle, toinen käsi kevyesti vaimon selkää silittäen. Isän kulmat olivat painuneet syvään kurtistukseen ja toinen suupieli nyki, niin kuin aina, kun hän todella yritti taistella itkua vastaan. Oli vain ajan kysymys, milloin kyyneleet riistäytyisivät valloilleen.
Äidin ääni sai Catrionan liikahtamaan ja räpyttelemään silmiään auki.
Käytävässä Della oli painautunut aivan veljensä kylkeen kiinni ja tuijotti seinää kulmat kurtussa.
"M-miten Cat voi olla näin itsekäs?" hän nyyhkäisi hiljaa.

Eithne veti tervästi henkeä.
”Hei kultapieni. Ei ole mitään hätää. Äiti on tässä.” Ei se vienyt aikuisen ihmisen pahaa mieltä pois (sellainen tyttärellä oli oltava jos tuo oli päätynyt tällaiseen ratkaisuun), mutta nainen toivoi ja rukoili että olisi vienyt.
”Ei. Hän... oli onneton.” Sisko oli ollut hyvin onneton. Menettänyt rakkaansa, oman virheen vuoksi, mutta silti.

Lapsena kaikki oli ollut helpompaa. Silloin pelkästään se, että pääsi käpertymän äidin syliin, oli ainakin hetkeksi vienyt kaikki murheet maailmasta.
Aikuisen elämä oli paljon monimutkaisempaa.
Tristan silitti tyttärensä jalkaa peitteen läpi.
"Ei kannata yrittää puhua juuri nyt, tyttöpieni", hän muistutti.
"Pian olet taas oma itsesi."
Huoneen ulkopuolella huoli vei Dellalta kyvyn tuntea sääliä sisartaan kohtaan.
"Ei hänellä ole mitään syytä!"

Eithne puraisi huultaan. Nainen ei olisi halunnut jättää jo aikuista lastaam hetkeksikään.
”On. Älä arvioi muiden oikeuksia tunteisiinsa.”

Tristan saattoi nähdä sen vaimostaan. Hän pyyhkäisi tämän hiuksia korvan taakse ja painoi suukon ohimolle.
"Käyn etsimässä lääkärin tai hoitajan, ehkä saisin kyseltyä lisätietoja", hän ehdotti hellästi.
Catrionan katse hapuili hetken vanhempien suuntaan ennen kuin silmät painuivat uudelleen kiinni.
Käytävässä Della tunsi kiukkuisen punan kohoavan poskilleen.
"Silti."

Eithne nyökkäsi ja huokaisi hiljaa. Hän silitteli Catin poskea.
"Lepää nyt vain kultarakas." Miten tyttö (kyllä, tyttö hänelle edelleen) saattoi edes kuvitella ettei tuolla olisi väliä?
"Ei mitään silti." Jonathan murahti ja nousi seisomaan, hieroen kasvojaan.
"Ei voi tuomita toisen suruja jos ei tiedä."

Tristan painoi toisen suudelman vaimonsa ohimolle ennen kuin suuntasi käytävään, tohvelit hiljaa, melkein kodikkaasti läpsähdellen. Hän voisi etsiä matkalta automaatin, josta saisi ostettua teetä. Heille molemmille.
Della kohotti katseensa kuullessaan isänsä askeleet.

Jonathan seisoi ja hieroi kasvojaan, tuijottaen tyhjyyteen. Hän ei koskaan unohtaisi sitä näkyä. Isoveli olisi ehkä itse psykologin tarpeessa tämän jälkeen.

Tristanin kulmakarvat painuivat hieman alemmas, kun hän näki poikansa ilmeen.
"Sawnie, kaikki on hyvin", isä vakuutti, seisahtuessaan kahden aikuisen lapsensa eteen.
"Siskonne tulee kyllä kuntoon."

Jonathan vilkaisi isäänsä pelottavan ilmeettömästi, ollakseen oma itsensä.
"Niin kai."

Tristanin kulmat kurtistuivat entisestään.
"Sawnie, oletko kunnossa?"

Jonathan havahtui hetkeksi kuplastaan.
"Hmm? Olen." Vain minun syyni että siskoni melkein tappoi itsensä.

Tristan ei ollut täysin vakuuttunut asiasta.
"Teidän kannattaisi varmasti lähteä kotiin nukkumaan, on jo myöhä", hän huomautti pehmeästi.
"Minä ja äitimme jäämme tänne."

Jonathan nielaisi tyhjää.
"Mmmm." Pitäisi mennä taksilla kotiin.

Jos Jonathan olisi asunut yksin, Tristan ei olisi uskaltanut lähettää poikaansa kotiin. Mutta hän luotti siihen, että Beatrix pitäisi kyllä hänen pojastaan huolta.
Della niiskahti ja kosketti veljensä käsivartta.
"Sawnie, minä voin soittaa John-Paulin hakemaan, me voimme viedä sinut samalla matkalla kotiin..."

Jonathan pudisteli päätään. Hän kaipasi hetkeä yksin.
”Minä menen taksilla.”

"Pidä huoli itsestäsi", Tristan vetosi, ennen kuin veti aikuisen poikansa tiukkaan rutistukseen. Oliko poika kasvanut sitten viime näkemän? Tai ehkä hänen omasta ryhdistään oli tullut hieman kumarampi.

Jonathan ynähti vaisusti.
”Tietenkin.” Hän halasi isäänsä ja lähti, ottaen satunnaisen taksin sairaalan tolpalta. Hän pysähtyi uskollisesti hakemaan sekä sileää että rapsakkaa maapähkinävoita ennen kuin tuli kotiin.
Tai siis tyhjä kuori tuli.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: We are, we are ham and c--- family!   Pe Loka 05, 2018 7:15 pm

Televisio pyöritti lähes äänettömällä yhdentekeviä yöohjelmiaan. Koirat olivat kerääntyneet vartioksi sohvan ympärille, ja niiden havahtumisesta Beatrix tiesi, että Jonathan oli palannut. Hän nousi ylös ja kietoi aamutakkia paremmin ympärilleen ennen kuin tassutti eteiseen.
"Sawnie?"

Se kuori. Mies huokaisi syvään. Hän ei reagoinut sanoihin mitenkään. Eikä nousseisiin koiriin.

Siinä vaiheessa Beatrixia kylmäsi.
"Sawnie? Rakas? Mikä on?"
Hän seisahtui miehensä vierelle ja kosketti tämän käsivartta.

Jonathan tuijotti eteensä. Avasi suunsa ja valahti sitten polvilleen,kietoen kädet itsensä ympärille. Hän antoi itkun tulla.

Sen jälkeen Beatrix ei enää kysynyt mitään. Sen sijaan hän istui lattialle ja kietoi käsivartensa miehensä ympärille, vetääkseen tämän syliinsä huolestuneiden koirien ympäröidessä heidät.

Jonathan antoi itsensä vain itkeä ääneen. Oikein rumasti ja räkäisesti.
”H-hengen i-itseltään...”

Beatrix ei välittänyt. Ei edes siitä, että hänen aamutakkinsa kaulus kastui.
"Rakas, minä en saa selvää?"

”C-Cat y-yritti...” jonathan mutisi itkien.
”T-tappaa...”

Beatrix silitti miehensä selkää hitain, rauhoittavin vedoin. Puhe oli katkeilevaa, mutta hän uskoi silti saaneensa selvitettyä olennaisen viestin.
Yritti tappaa. Se tarkoitti, että Jonathanin sisko oli edelleen hengissä, eikö niin?
"Onko hän kunnossa? Mitä tapahtui?"

Jonathan nyökkäsi surkeana.
”L-löysimme Dellan k-kanssa, taju pois, m-melkein jo..”

Beatrixin kulmat painuivat alemmas.
"Mutta hän on kuitenkin kunnossa?"
Kaikki oli hyvin, hän halusi vakuuttaa, samalla kun silitteli miehensä selkää.

Jonathan nyökkäsi täristen.
"M-minä en... O-on hän..."

"Hyvä. Nyt meidän täytyy saada sinutkin kuntoon."
Beatrix hipaisi hellästi Jonathanin ohimoa huulillaan ennen kuin nousi seisomaan ja ojensi kättään auttaakseen myös miehensä ylös lattialta.
"Tule istumaan. Keitän meille teetä."

Jonathan sai vaivoin itsensä ylös, täristen edelleen.
"E-ei t-tee mieli. M-minä toin sitä p-pähkinävoita."

Beatrix kietoi käsivartensa Jonathanin ympärille samalla kun Newt poukkoili huolestuneena heidän ympärillään.
"Mennään sitten yläkertaan. Tarvitset lepoa."
Hittoon pähkinävoi.

Jonathan seurasi Beaa ylös. Mies kulki kuin unessa. Silmiin piirtyi muisto lattialla makaavasta siskosta, huulet sinisinä. onathan lysähti sängylle, purren huultaan.

Beatrix johdatti miehen makuuhuoneeseen ja alkoi sitten riisua päällysvaatteita pois.
"Kaikki selviää aivan varmasti", hän vakuutti.
"Sisaresi tarvitsee vain apua."

Jonathan parahti ja kaatui makaamaan sänkyyn. Mies oli niin aneeminen ja... ei oma itsensä. Ollenkaan.
"H-hän oli jo h-huulista ja s-sininen ja... C-cat olisi nauranut t-tivolitarinalle..."

Beatrix veti peittoa miehensä suojaksi ja istahti sitten sängyn laidalle. Hän vei kätensä silittämään punaisia hiuksia.
Hän oli pahoillaan, niin hirvittävän pahoillaan.
"Nyt hän on sairaalassa ja hänestä huolehditaan."
Ja hänen olisi huolehdittava miehestään.
"Ei mitään hätää, rakas."

Jonathan käätyi kyljelleen je vetäytyi pieneksi mytyksi
"J-jätin hänet m-maanantaina yksin." Mies sopersi surkeana.

Beatrixin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Rakas, se ei ollut sinun syytäsi", hän vetosi päättäväisesti.
"Et voinut tietää."

"H-hän s-sanoi j-ja jätin..." Mies sopersi epätoivoisesti ja tärisi pienenä myttynä sängyllä.

Beatrix sipaisi miehensä hiuksia ja kävi sitten makuulle tämän viereen, kietoen käsivartensa tiukasti tämän vartalon ympärille.
"Sinä et voinut tietää", hän toisti uudelleen, mahdollisimman rauhallisesti.
"Se ei ollut sinun syysi."

"Epäonnistuin i-isoveljenä!" Jonathan uikahti kuin haavoittunut eläin. Mies jaksoi itkeä lohduttomasti vielä hetken, kunnes valui uneen. Josta havahtui painajaiseen. Hän löysi Catin uudelleen, mutta ei elävänä. Jonathan itki ja puhui unissaan.

Oli kammottavaa seurata vierestä Jonathanin tuskaa. Yhtä kammottavaa, kuin havahtua tämän itkuun.
Beatrix nousi istumaan, makuuhuoneessa oli vielä pimeää.
"Rakas... Rakas, sinä näet unta", hän kutsui pehmeästi.

Jonathan ponkaisi istumaan, silmät suurina käytännössä kauhusta.
"S-se... C-cat oli... onko hän... P-pitää varmistaa.."

"Rakas", Beatrix kutsui, ja painoi toisen kätensä miehensä poskelle, jotta saisi tavoitettua tämän katseen.
"Shh, ei hätää, se oli vain unta. Sairaalasta olisi soitettu, jos jotakin olisi tapahtunut."

Jonathan veti syvään henkeä ja hapusi puhelimensa sormiinsa. Ei mitään. Hän katsoi Beaa silmiin, hakien niistä lohtua.
"... C-cat o-olisi voinut... K-koska huusin hänelle."

Beatrix kietoi käsivartensa miehensä ympärille.
"Mutta niin ei käynyt", hän muistutti, silittäen Jonathanin niskaa.
"Sisaresi tulee vielä kuntoon. Eikä kukaan tee sellaista vain, koska joku huutaa."

”S-se oli vain viimeinen...” Jonathan ei osannut olla itkemättä. Jokin särkynyt perustavanlaatuisesti walesilaisen sisällä.

"Shh", Beatrix rauhoitteli ja painoi otsansa Jonathanin otsaa vasten.
"Se ei ollut sinun syytäsi, ymmärrätkö? Sisaresi teki mitä teki omasta päätöksestään."
Ja seuraavana päivänä he varaisivat ajan terapeutille.

Jonathan ei kyennyt rauhoittumaan. Hän muisti vain siskonsa tajuttomana sylissään, huulet sinertäen, pulssi heikkona.

Olisikohan missään päivystävää psykologia tähän aikaan yöstä? Tuskin. Psykologit taisivat työskennellä pääasiassa virka-aikaan.
Beatrix silitteli Jonathanin selkää.
"Tarvitset lepoa."

Hän tiesi sen. Silti hän ei osannut rauhoittua, vaikka miten yritti. Tuntui kuin ei saisi henkeä.
”K-kaivoivat hautaa unessa...”

Beatrix siirsi kätensä Jonathanin poskille ja yritti tavoittaa miehen katseen.
"Rakas, katso minuun. Se oli vain unta. Sisaresi on kunnossa."

Mies katsoi. Hän oli vain kovin järkyttynyt, selvästi. Tunteelliselle mielelle liikaa. Hän nyökkäsi ja valui makaamaan sängylle. Hakien turvaa vaimonsa kainalosta. Miten epämiehekästä

Juuri nyt Beatrix ei välittänyt siitä, oliko turvan hakeminen miehekästä vai ei. Hän veti Jonathanin syliinsä, kuin pitääkseen tämän turvassa pahoilta unilta. Helvettiin jokainen paha ajatus, joka yritti tunkeutua läpi.
"Vain unta. Varaan sinulle huomenna ajan terapeutille."

Jonathan ei itsekään välittänyt. Hän oli kymmenen sekuntia luullut menettäneensä todella pikkusiskonsa. Vitut miehekkyydestä. Hän nukahti siihen syliin, pitkäksi mieheksi naurettavan pienelle kerälle painuneena.

Beatrix ei aikonut nukkua enää sinä yönä. Hän valvoisi miehensä unta, rakkaan miehensä, joka oli pitänyt hänestä huolta niin monet kerrat. Nyt oli hänen vuoronsa huolehtia Jonathanista.
Hän tunsi ärtymystä miehen siskoa kohtaan. Eikö Catriona ollut lainkaan tajunnut, kuinka sellainen vaikuttaisi perheeseen?

Satunnaisia unissapuhumisia lukuunottamatta mies nukkui aikaiseen aamuun. Silloin tuo heräsi kuin robotti ja soitti ensimmäisenä isälleen. Isä tiesi mitä Catille kuului.

Pomona kohotti loukkaantuneesti päätään, kun sen unta kehdattiin häiritä puhumalla puhelimeen.
Tristanin ääni oli väsymyksestä karhea, kun hän vastasi.
"Fy mab. Oletko nukkunut lainkaan?"

Jonathan nielaisi.
”Jonkin verran. Anteeksi tad. Haluaisin vain.. onhan hän edelleen...?” Hän ei pystynyt sanomaan elossa.

"Kaikki on hyvin", Tristan vakuutti.
"Hän hengittää jo itse, ja tajunnantaso on pysynyt hyvänä..."
Hän kamppaili selvästi yrittäessään muistaa, mitä hoitohenkilökunta oli tarkalleen sanonut.
"Hengenvaaraa ei enää ole."

Sawnie peitti suun kädellään. Ei hengenvaaraa. Cat ei hengittänyt koneen tai viiksien kautta.
”Kiitos. Hyviä unia.”

Tristan selvästikin epäröi hetken.
"Äitisi sanoi, että hän on kysellyt sinua."

Mies puri huultaan.
”Min... mi..” ääni murtui kun hän yritti luvata käyvänsä tänään. Vitut töistä.

Beatrix oli noussut istumaan miehensä vierellä ja silitti nyt tämän selkää.
"Ei mitään hätää", Tristan vakuutti.
"Kerroimme, että olet kotona lepäämässä."

Jonathan nyökytteli.
”... käyn...” se oli kaikki mitä hän sai sanotuksi.

Jossain vaiheessa yötä Tristan oli kadottanut toisen tohvelinsa.
"Hän tulee kyllä kuntoon, Sawnie. Yritä sinäkin saada levättyä. Äitisi ja minä pidämme kyllä Catille seuraa."

Hänen olisi käytävä. Mies inahti jotakin ja sulki linjan. Valui takaisin peittoihin, uupuneena kaikkeen.

Beatrix kohensi peittoa ja pyyhkäisi hiuksia pois miehensä otsalta.
"Yrittäisit nukkua vielä hetken, on aikaista."

Jonathan veti värisevästi henkeä ja nyökkäsi.
”Jos... on pakko.”

"On", Beatrix vakuutti, ja kumartui suukottamaan miehensä otsaa.
"Minä päästän koirat ulos ja pidän puhelinta silmällä."

Jonathan nyökkäsi ja vajosi uneen. Amanda oli linnoittautunut huoneeseensa, ollen jo hereillä. Itku silmässä tyttö selasi yliopistojen sivuja.

Beatrix odotti hetken, kunnes oli varma, että Jonathan nukkui jo. Vasta sitten hän laskeutui alakertaan, päästi koirat ulos (paitsi Pomonan, joka oli kieltäytynyt heräämästä vielä tähän aikaan) ja laittoi teeveden kiehumaan.

Amanda ei tiennyt kenenkään olevan hereillä, vaan taapersi alas tekemään teetä. Hän oli ehkä hieman laihtunut, ruoka ei maittanut. Häntä olisi voinut luonnehtia masentuneeksi.

Beatrix oli juuri ehtinyt laittaa itselleen teetä hautumaan kuullessaan askeleet.
"Huomenta, schat", hän tervehti, tummat varjot silmiensä alla.
"Olet aikaisin hereillä. Otatko teetä?"

Amanda pudisteli päätään.
”Teen itse, istu alas. Valvoit?”

Beatrix istahti pöydän ääreen teemukinsa kanssa.
"Niin. Jonathanilla oli huolia."
Hän kurtisti hieman kulmiaan.
"Oletko itkenyt?"

Amanda räpäytti silmiään ja pudisteli päätään.
”En, silmiä kuivaa ja punottaa.”

Beatrixin kulmat pysyivät hieman kurtussa.
"Eiväthän silmät ole tulehtuneet? Ehkä olisi hyvä käydä näyttämässä niitä lääkärissä."

”Ei, eivät sillä lailla kipeät. Ei hätää.” Amanda nieleskeli. Ajatus kauppatieteistä oksetti ja unetti.

Huoli ei kadonnut täysin Beatrixin kasvoilta.
"Ethän ole istunut liikaa koneen ääressä?"

Amanda pudisteli päätään.
”En juurikaan.” Ei häntä huvittanut.

Beatrix kietoi sormensa mukinsa ympärille.
"Sinun kannattaisi varata aika lääkärille, jos se ei mene ohi. Jos vaikka tarvitset lasit, sitä on suvussa."
Niin kuin hänen lasinsa, jotka taisivat edelleen olla tungettuina yöpöydän laatikkoon.

”Minulla on lasit. Käytän yleensä piilolaseja.” Hän naurahti vaisusti.

"Ehkä vahvuuksissa on jotain vikaa?" Beatrix huomautti huolestuneesti, samalla kun Newt tepsutti ensimmäisenä pihalta sisälle vaaleansinisessä paidassaan. Aamut alkoivat olla jo viileitä karvattomalle koiralle.

”Ei, näen ihan hyvin.” Amanda huomautti nauraen pehmeästi.

"Ovatko piilolinssit sopivat?" Beatrix jatkoi, samalla kun kumartui nostamaan Newtin hetkeksi syliinsä. Pomona ei ollut nyt paikalla tulemassa mustasukkaiseksi.

”Ovat, ei ole kauan kun hankin uusia.” Hän ei selvästi pääsisi valheestaan helpolla.

Beatrix kokeili kuppinsa kylkeä arvioiden, olisiko tee jo sopivaa juotavaksi.
"Jos se ei mene parissa päivässä ohi, toivoisin, että kävisit lääkärissä."

Amanda nyökkäsi ja kääntyi ottamaan teetä.
”Minä menen.”

Beatrix lisäsi sisäiseen muistilistaansa, että kysyisi Amandalta aiheesta myöhemmin. Hän oli tosin harmikseen huomannut, ettei voinut luottaa siihen enää aivan yhtä hyvin kuin aiemmin.
Ehkä hän kirjoittaisi sen ylös kalenteriin.
"Oletteko ehtineet vielä keskustella Larissan kanssa?"

Amanda pudisteli päätään.
"Hän on Tryonissa nyt." Ääni värähti tavalla josta Amanda ei pitänyt. Larissa olisi ehtinyt, mutta ei halunnut. Emilystä hänellä ei ollut oikeutta edes soittaa.

Beatrixin kurtistuivat kevyesti.
"Teidän pitäisi puhua sen jälkeen, kun hän palaa. Hänkin oli hyvin huolissaan."

"Niin pitäisi." Suostuisiko Larissa silloinkaan? Amanda räpäytti silmiään ja vilkaisi tätiään. Ei hän nyt viitsisi ottaa asiaa puheeksi. Tai miksi ei?
"Voisin muuttaa loppukuuhun mennessä pois täältä."

Beatrix siirsi katseensa teekupistaan Amandaan.
"Niinkö?" hän kysyi, hieman hämillään.

Amanda räpäytti pikaisesti silmiään ja puri huultaan.
"mmm." Lapsen tuloon ei ollut kauan lokakuun alusta. Pari kuukautta.

Newt hipaisi kylmällä kirsullaan Beatrixin kämmenselkää ja sai naisen katsahtamaan itseään.
"Minkä vuoksi?"

"Tuntuu siltä." Hän ei halunnut olla pesää rakentavan pariskunnan tiellä. Ehei.

Beatrixin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Amanda, tuo ei ole vastaus", hän huomautti.
"Toivoisin, että kertoisit minulle syyn."

"En haluaisi asua täällä enää?" Eikö se riittäisi aikuisella syyksi?

Beatrix rapsutti Newtia korvan takaa.
"Etkö voisi kertoa, minkä vuoksi? Päätös on tietenkin sinun, en ole estämässä, mikäli tahdot muuttaa."

Amanda veti terävästi henkeä.
"En haluaisi olla täällä kun perheenlisäys on lähellä saapua."

Beatrixista tuntui siltä, kuin hän olisi muuttunut rikkinäiseksi nauhuriksi, joka toisti vain samaa.
"Minkä vuoksi?"

Amanda kallisti kevyesti päätään.
"Teillä on oikeus rauhaan ja hiljaisuuteen kun lapsi on tulossa. Sen jälkeisestä ajasta puhumattakaan."

Beatrix kumartui laskemaan Newtin sylistään.
"Ymmärrän, jos kavahdat vauva-arkea, ja haluat sen vuoksi muuttaa takaisin omaan asuntoosi", hän vakuutti.
"Mutta ei sinulla ole mitään syytä kuvitella, ettet sopisi tänne sittenkin, kun poika on syntynyt."

Amanda hymyili oudolla tavalla. Siinä oli jotakin samaa kuin tytön pelottavan psykopaattisen äidin hymyssä. Se oli kylmä, tunteeton ja ei koskaan tavoittaisi hailakansinisiä silmiä.
"Tarvitsette aikaa perheellenne."

Beatrix suoristautui takaisin pöydän ääreen ja käänsi katseensa Amandaa kohti.
"En estä sinua muuttamasta. Haluan vain, että tiedät, että meidän puolestamme olet edelleen tervetullut asumaan kanssamme."

Se sama ilme pysyi tytön kasvoilla. Kohtelias, mutta kylmän tunteeton maski. Se oli täysin opittua käytöstä.
"Minä en halua, koska kuka tahansa tajuaa että olen ylimäräinen."

Beatrix pudisti päätään. Hän oli jo oppinut näkemään maskin olemassaolon - oli oppinut jo silloin, kun oli asunut saman katon alla sisarensa kanssa.
"Se ei ole totta, Amanda."

Amanda laski teemukin sormistaan.
"Se että sanot niin, ei tee siitä vähempää totta. Et myöskään aio estää, joten muutan pois, jotta teillä on rauha tutustua poikaanne rauhassa."

Beatrixin jäänsinisissä silmissä häivähti levottomuus.
"En voi estää sinua", hän muistutti rauhallisesti. Hänellä ei olisi oikeutta estää aikuista sisarentyttöään muuttamasta omaan asuntoon.
"Luulin, että viihdyit täällä."

Valehdella vai sanoa totuus? Valhe loukkaisi tätiä, olisi tapa jolla Amanda yleensä hoiti nämä asiat. Loukkasi läheisensä kauemmas itsestään, voidakseen käpertyä palloksi kuin siili. Totuus kannustaisi tätiä maanittelemaan häntä jäämään.
"Et voikaan." Edelleen hän puntaroi mielessään vaihtoehtojaan. Laskelmoi.
"Olen taitava asioiden uskottelussa." Amanda totesi, lähtien kohti yläkertaa.

Beatrix tunsi pulssinsa kiihtyvän, ja Newt ehti vain juuri ja juuri luikahtaa kauemmas tuolista, kun hän nousi seisomaan.
"Amanda, mitä sinä tarkoitat?"

”Sitä mitä sanoin. Olen taitava uskottelemaan muille asioiden olevan kuten he toivovat niiden olevan.” Amanda vakuutti, lähtien yläkertaan, huoneeseensa. Pitäisi katsoanyliopistojen vaatimuksia.

"Amanda!"
Beatrix harppoi ovelle ja kutsui koirat sisään, välittämättä tarkistaa, kuinka kuraisiksi ne olivat mahdollisesti saaneet tassunsa - hän voisi siivota myöhemmin. Sen jälkeen hän seurasi siskontyttöään yläkertaan ja koputti tämän oveen.
"Meillä oli keskustelu kesken."

Amanda istui sängyllä Macbook sylissään.
"Oliko?" Ei hänestä. Hän oli kertonut kantansa.

Beatrix odotti hetken ennen kuin tempaisi oven auki ja astui sisään.
"Oli. Keskustelua ei voi päättää vain marssimalla ulos huoneesta."

Amanda vilkaisi tätiään tyynesti.
"Kerroin mielipiteeni ja etten aio joustaa siinä."

"Keskustelua ei silti voi päättää sillä tavalla."
Beatrix olisi halunnut vedota siihen, että aikuiset ihmiset eivät tehneet niin, mutta se ei valitettavasti tainnut pitää aivan paikkaansa.
"Miksi et ole viihtynyt?"

Amanda räpäytti silmiään hermostuneena.
”Ei minun tarvitse perustella.”

Beatrix pudisti päätään.
"Sanoit, ettet ole viihtynyt, ja olet esittänyt tämän kaiken aikaa. Minusta olet perustelun velkaa."

”Viihdyn omassa rauhassani.” Jota täällä sai, ei ollut siitä kiinni.

"Tuo ei ollut vastaus", Beatrix huomautti.
"Amanda, ymmärrätkö, ettet voi kohdella ihmisiä tällä tavalla? Minä en tiedä, onko tuo kuori mennyt läpi enollesi, mutta minuun se ei tehoa."

Hän laski koneen sylistään.
”Kuori? Ehkä en vain ole niin suloinen mitä te halutte nähdä.”

"Tässä ei ole ollut kyse suloisuudesta", Beatrix vakuutti, yrittäen pitää olemuksensa tyynenä, vaikka jäänsiniset silmät alkoivatkin kehittää salamaa.
"Sinä et voi vain työntää ihmisiä pois luotasi. En tiedä, miksi teet niin, mutta minä en aio antaa sinun tehdä niin."

Tyttö pysyi edelleen häiritsevän tyynenä. Leukaperät tosin jännittyivät.
”En työnnä ketään pois.”

"Työnnät sinä", Beatrix vastasi, leukaperät hyvin samalla tavalla jännittyen.
"En tiedä, onko se jonkinlainen puolustautumiskeino, vai mistä on kyse, mutta minä en aio vain katsoa vierestä kun teet niin!"

Amanda nielaisi palan kurkustaan.
”Se että sanon mitä ajattelen, ei ole työntämistä.”

"Siinä tapauksessa voit kertoa minulle, miksi et ole viihtynyt", Beatrix huomautti.

”Koska pidän omasta rauhasta ja haluan voida hengittää.” Amanda totesi tädilleen kylmästi.

Beatrix ei aikonut antaa periksi niin helpolla.
"Sinulla on täällä omaa rauhaa", hän huomautti, ja viittasi kohti käytävää ja ovea, joka erotti siiven muusta talosta. Olkoonkin, ettei se ollut aivan sama asia, kuin kokonaan oma asunto, mutta silti.

Niin, hänellä oli oma siipensä täällä.
”Entä jos en nyt tarkoita vain sitä?” Amanda sihahti takaisin.
”Et vain voi hyväksyä sitä että en halua olla täällä kaiken perheonnen keskellä?”

Beatrixin kulmat painuivat alemmas.
"Mikä siinä haittaa sinua?"

"Ehkä minä en vain kaipaa sellaista." Muistutusta siitä ettei hän olisi koskaan kellekään samalla tavalla rakas kuin muut lapset olivat omille vanhemmilleen.

"Juuri sitä sinä kaipaat!" Beatrix ärähti, melkein itsekin yllättyen.
"Sitä, että saat olla osa normaalia perhettä!"

"Joka ei ole minun." Amanda totesi hyvin kylmästi takaisin. Hänen perheensä ei halunnut häntä ollenkaan. Tai halusi, mutta sitten ei.

Beatrixin silmissä välähti kiukku.
"Sinä kuulut meidän perheeseemme, sitä ei kukaan voi kyseenalaistaa!"

"Ai eikö?" Amanda naurahti melko kolkosti.
"On montakin tapaa kyseenalaistaa se. En ole jäämässä, joten voisitko olla huutamatta?"

"En voi", Beatrix ärähti takaisin.
"Ole hyvä, kerro minulle ne monta tapaa."

”Ei sillä ole väliä!” Amanda alkoi suuttua kun ei voinut perustella. Häntä vain sattui ja hän ei halunnut olla tiellä.

"On sillä", Beatrix vakuutti.
"Et voi vain sanoa asioita, ilman, että perustelet niitä millään. Ilkeily ei aja minua pois, schat."

Amanda puri huultaan.
"Mikä ajaisi että saisin olla rauhassa!?" Se oli väärin sanottu.

Beatrix veti syvään henkeä pysyäkseen rauhallisena.
"Se ei toimi niin, Amanda."

"Miksi ei? Miksi mikään ei toimi kuten minä haluaisin, mutta muut saavat kyllä tehdä miten mielivät?" Amanda sähähti ja astui avaamaan ovea. Täti, menisitkö?

Beatrix ei ollut menossa minnekään, vaan siirtyi oven eteen.
"Mikähän ei ole mennyt niin kuin sinä haluaisit? Me keskustelemme asiasta nyt."

Amanda vilkaisi käytävän puoleen. Ulos.
"Sanon vain haluavani muuttaa pois. Aika pieni asia pyytää."

"Ja minä halusin tietää, miksi", Beatrix vastasi, suostumatta väistymään.
"Sekään ei ole valtava pyyntö."

"Koska minä haluan. Koska en halua olla täällä täydellisen pikkuperheesi varjona, muistutus siitä mitä käy niille joista ei tule mitään! Nyt, ulos tai minä menen!"

Beatrix siirtyi lähemmäs ovea, painoi sen kiinni ja nojautui sitä vasten.
"Ei. Sinä olet osa perhettä. Jos haluat muuttaa, saat tehdä niin. Mutta et siksi, että kuvittelet, ettet kuuluisi tänne."

"No vittu ehkä siksi etten kuulu tänne! Sinä saat täydellisen lapsesi ja Julianilla on täydellinen kolmikkonsa!" Amanda huusi tädilleen.

Beatrix pudisti päätään.
"En tiedä, mistä olet saanut tuollaisen ajatuksen päähäsi."

"Miten olisi vaikka siitä että niin se on? En ole sinun lapsesi, en ole Julianinkaan lapsi. Olen saatanan heittopussi suvussa, kun minusta koetetaan tehdä jotain ihmisen kaltaista." Se oli outo tilanne nauraa, mutta Amanda nauroi miltein ivallisesti.

Beatrix pudisti uudelleen päätään.
"Näet asian hyvin kieroutuneesti. Amanda, ympärilläsi on ihmisiä, jotka välittävät sinusta."

"Koska se on suvun velvoite. Van der Veenit pitävät yhtä ja ovat loistavia ja mitä paskaa vielä. Vihje, en ole van der vitun Veen vaan Aycock ja tiedätkö mitä he ovat?" Amanda naurahti kylmän ivallisesti.
"Mulkkuja."

"On aivan yhdentekevää, mikä sukunimi papereissasi lukee tai on lukenut", Beatrix huomautti, yrittäen pysyä rauhallisena, vaikka sydän hakkasikin kipeästi. Hänkään ei ollut enää van der Veen, ei paperilla.
"Kyllä, suku ja perhe pitävät yhtä. Ja sinä olet perhettä!"

Mutta oli joskus ollut. Amanda ei, hän oli vain ottanut sen omakseen.
"Se pakollinen paha perheessä. En minä jaksa täällä olla katselemassa muistutusta siitä että minua ei halua edes vanhempani."

Beatrix pudisti päätään, tuntui, ettei hän muutakaan osannut.
"Kukaan muu kuin sinä itse ei puhu sinusta noin."

Amanda veti syvään henkeä.
"Ei kai kukaan sanoisi niin suoraan, helvetti! Paitsi vanhempani, mutta kai heillä on erityisoikeus kun minut tekivät. Saatana, ihan turha esittää!"

Beatrix esti itseään vaivoin pudistamasta taas päätään.
"Sinulla on hyvin kieroutunut tapa puhua itsestäsi."

"Vitut siitä? Paskan väliäkö sillä on mitä minä sinusta ajattelen, kun se on totta? Annan minun olla!" Amanda koetti avata ovea, saadakseen tätinsä ylös. Tai itsensä.

Beatrix ei ollut siirtymässä ovelta, vaan nojasi selkänsä tiukemmin sitä vasten.
"Voit viljellä niin paljon kirosanoja kuin haluat, mutta minä en ole siirtymässä juuri nyt minnekään", hän huomautti, yrittäen pysyä rauhallisena.

"Anna minun olla! Se yksi asia mitä todella pyydän!" Amanda huusi turhautuneena. Ei hän oikeasti halunnut. Oli paha olla, koska hän oli jälleen mokannut. Larissan, sukulaistensa, ratsastuksen, kaiken kanssa.

Beatrix nojasi selkäänsä ovea vasten.
"En, kun olet tuollaisessa mielentilassa, schat."

"Onko sillä muka jotain väliä? Anna minun olla!" Amanda melkein jo aneli huutaessaan.

"On sillä", Beatrix vakuutti, suostumatta siirtymään oven luota. Ei sen jälkeen, kun Amanda oli jo kerran kadonnut kuukaudeksi omille teilleen kertomatta kellekään, minne oli suuntaamassa.

Amanda nielaisi.
"... A-anna minun olla." Tyttö sopersi hiljaa, miltein eptoivoisesti. Ei hän osannut pidätellä itkua enempää.

Beatrix huokaisi hiljaa ja ojensi toista käsivarttaan.
"Tulisit tänne, schat."

Amanda tunsi miten olkapäät nytkähtivät kuoren alta esiin pyrkivän romahduksen myötä. Hän lysähti sängylle istumaan ja peitti kasvonsa.
"K-kiltti."

Beatrix katseli siskontyttöään rauhallisesti.
"Sitäkö sinä todella halua?" hän kysyi, uskomatta todella tytön sinnikkäitä yrityksiä työntää hänet pois luotaan.

Amanda vain parahti hiljaa.
"P-pilasin kaiken."

"Mitä sinä pilasit, schat?" Beatrix kysyi, siirtyen varovasti lähemmäs sänkyä.

Amanda niiskaisi. Hän oli vain niin onneton, virheidensä takia.
”L-larissan kanssa kaiken, urani, k-kaiken...”

Beatrix istahti sängyn laidalle.
"Sitten sinun täytyy vain korjata asiat."

Amanda pudisteli päätään.
"P-pitää mennä yliopistoon..."

Beatrix ei voinut väittää seuraavansa Amandan ajatuksenjuoksua aivan täysin.
"Minkä vuoksi? Vaikka ei yliopisto-opinnoissa ole mitään pahaa."

"En voi ratsastaa enää." Amanda painoi pään polviinsa. Hän kuolisi ensimmäiselle luennolle tylsyyteen.

Beatrixin kulmat kurtistuivat.
"Vai niin. Minkä vuoksi?"

"... Eihän kukaan enää anna minun?" Amanda vinkaisi. Hän oli kuukauden kateissa.

"On totta, että se, mitä teit, oli hyvin vastuutonta. Etkä voi jatkaa sellaista käytöstä", Beatrix myönsi.
"Mutta se ei ole mikään syy luovuttaa."

Amanda vilkaisi tätiään sydäntä särkevän surullisena. Hän tiesi sen. Hän oli todella yrittänyt ja mielestään onnistunutkin. Kunnes Huzzlen menettäminen oli ollut aivan liikaa.

Beatrix katsoi rauhallisesti takaisin.
"Jos todella olet sitä mieltä, ettet pysty ottamaan tarvittavaa vastuuta", hän vastasi.
"Mutta miettisin silti tarkkaan, ennen kuin heittäisin kaiken työn hukkaan."

"H-haluaisin." Amanda sopersi hiljaa. Hän todella halusi.
"M-mutta h-hevoset ansaitsevat jonkun joka... joka on v-vastuullisempi."

"Siinä tapauksessa sinun täytyy alkaa käyttäytyä vastuullisemmin", Beatrix huomautti.
"Jos todella halua jatkaa ratsastamista, voit muuttaa asioita, joihin et ole tyytyväinen."

"M-minä yritin. Ihan t-todella yritin." Amanda nikotteli hiljaa. Hän oli niin rikki.
"M-mutta en... H-Huzzle oli liikaa."

"Minä tiedän sen, schat", Beatrix vakuutti pehmeämmin.
"Ja olen pahoillani siitä, mitä Huzzlelle tapahtui. Mutta se ei tarkoita, että kaikki olisi pilalla, voit vielä korjata paljon."

Amanda pudisteli päätään.
"J-Julian ei ikinä enää valmentaisi minua ja... en ole s-selvästi ansainnut sitä."

Beatrix tiesi, ettei hänen veljensä ollut anteeksiantavaisin sielu.
"Sitten sinun täytyy vakuuttaa enosi siitä, miksi hänen pitäisi jatkaa valmentamista. Elämässä on oltava valmis taistelemaan sen eteen, mitä todella haluaa, schat."

Amanda pudisteli päätään.
"Miten? Ei hän... a-anna toisia tai kolmansia mahdollisuuksia."

"Sinun täytyy vain osoittaa, että ymmärrät, että tekosi oli vastuuton, ja olet valmis tekemään töitä."
Beatrix ymmärsi, mistä Amandan teko oli kummunnut. Tyttö ansaitsisi toisen mahdollisuuden, jos olisi valmis sen ottamaan.

"Miten? En edes... En uskalla edes puhua." Amanda pyyhki kasvojaan itkuisena. Hän vältteli enoaan.

"Siinä tapauksessa siitä on hyvä aloittaa", Beatrix kannusti.
"Virheitä tapahtuu kaikille. Mutta vaatii kypsyyttä myöntää ja kohdata ne."

"En... Ei... M-minä sain mahdollisuuteni j-ja pilasin kaiken." Amanda nikotteli hiljaa. Ei eno haluaisi kuullakaan tällaisesta. Eikä hänessä olisi selkärankaa kohdata tuota.

"Schat, sinun täytyy vain korjata asia", Beatrix vakuutti.
"Sekä enosi että Larissan kanssa."

"M-miten? L-larissa ei halua... P-puhua." Ja enolleen hän ei uskaltanut puhua.

"Aloita Julianista", Beatrix ehdotti, ja vei varovasti toisen kätensä koskettamaan siskontyttönsä selkää.
"Larissa tarvitsee ehkä hetken aikaa, mutta olen varma, että hänkin haluaa selvittää asian."

Amanda kiepahti tätinsä kainaloon, niiskuttaen.
"E-en pysty, en... olen ihan kamala ja kiittämätön ja en vain uskalla."

"Sinun pitää uskaltaa, schat", Beatrix vastasi.
"Enosi arvostaa suoraa puhetta. Tiedät itsekin, että oli vastuutonta kadota kuukaudeksi mitään sanomatta."

"Tiedän! Mutta kun..." Hän ei ollut unohtanut jo sitä yhtä pettynyttä katsetta itsessään. Voisiko hän kohdata sen uudelleen? Ei helvetissä.
"Hän on... niin pettynyt. Eikä ihme." Amanda pyöritteli ranteitaan ja katseli sitä yhtä haavaa, joka oli jo haalea arpi, jonka oli typeryyksissään tehnyt.

"Eikä ihme", Beatrix vahvisti Amandan sanat. Tyttö tiesi, että hevoset olivat tämän vastuulla, ja että kuukauden katoaminen ilmoittamatta oli muutenkin vastuutonta.
Se ei kuitenkaan muuttanut sitä tosiasiaa, että siskontyttö oli hyvin rakas.
"Mutta hänen ei tarvitse olla pettynyt ikuisesti. Hän voi olla sinusta myös ylpeä."

”Miten ihmeessä?” Amanda vinkaisi ja käpertyi pieneksi siinä kainalossa. Ihan kuin Bea olisi häntä siihen pyytänyt tai aikeissa lohduttaa. Mutta jos täti veisi pahan olon pois?
”Olin niin typerä että kuvittelin että... kipu veisi kivun pois.”

Beatrix kietoi käsivartensa paremmin sisarentyttärensä ympärille.
"Teet sitä, missä olet hyvä. Ratsastat. Osoitat, että todella haluat tehdä töitä tavoitteidesi eteen."
Hän silitti Amandan hiuksia hellästi.
"Niin oli. Kipu ei vie kipua pois."

”Voiko hän edes katsoa minua enää? Olen vastuuttomin typerys mitä maa päällään kantaa.” Tuntui mahdottomalta korjata mitään.
”En kestä sitä katsetta itsessäni enää.”

"Amanda, edes tilastollisesti tuo ei pidä paikkaansa", Beatrix huomautti.
"Osoitat vain enollesi, että tiedät itsekin toimineesi vastuuttomasti, ja yrität tästä lähtien tehdä viisaampia valintoja."

Amanda pudisteli päätään.
"Menetin kaiken." Hän mutisi surkeana. Aivan kaiken.

"Et ole vielä menettänyt kaikkea", Beatrix muistutti.
"Moni asia on korjattavissa."

"Menetin Huzzlen. Menetin Larissan. Menetin sukunikin" Se oli kaikki mitä hänellä oli.
"Hevoset. Ratsastuksen. J-joudun johonkin y-yliopistoon lukemaan jotain...paskaa."

"Amanda, sinä et kuuntele", Beatrix vetosi.
"Huzzlea ei mikään tuo enää takaisin, mutta kaikki muu voi olla vielä korjattavissa."

"E-en usko." Amanda sopersi surkeana. Se tuntui mahdottomalta.

"Sinun täytyy vain uskoa", Beatrix sanoi.
"Se erottaa menestyjät epäonnistujista, Amanda. Molemmat epäonnistuvat elämässään, monia kertoja, mutta menestyjät nousevat pystyyn yhä uudelleen. He eivät luovuta."

"Olen epäonnistunut kokonaisuutena." Amanda mutisi hiljaa. Hän oli surkea tekosyy ihmisestä.

"Sinä et kuuntele", Beatrix huomautti uudelleen.
"Kyllä, se, mitä teit, oli typerää. Mutta se ei tarkoita sitä, että et voisi vielä korjata asioita. Nousta uudelleen pystyyn."

"H-haluaisin vain luovuttaa." Tuntui ettei hän kestäisi enää kolmatta kertaa pettyneitä katseita itsessään. Yksi pettymys.

"Mutta et tee niin", Beatrix kannusti.
"Schat, sinä olet van der Veen, vaikka sanoisit mitä. Ja me emme luovuta."

Amanda pudisteli päätään.
"En ole." Hän oli turha nolla.
"olen... surkea."

"Olet sinä", Beatrix vakuutti tiukasti, mutta kärsivällisesti.
"Se, mitä teit, oli typerää. Niin kuin on myös itsensä satuttaminen. Mutta se ei tee sinusta itsestäsi surkeaa, Amanda. Olet tehnyt vääriä valintoja, mutta niin on jokainen meistä."

”Miten voisin edes... puhua enolleni? Hänellä on kädet täynnä perheensä ja töiden kanssa.” Ei siihen mahtuisi aikaa pettymykselle.

"Amanda, ei tämä todella ole muuttanut mitään", Beatrix vakuutti.
"Sinä olet aivan yhtä tärkeä minulle ja enollesi, virheistäsi huolimatta."

”Et ole nähnyt miten hän katsoo pettyneenä.” Se tuntui tuhannelta puukolta.

"Usko pois, minä tiedän kyllä", Beatrix vakuutti.
"Ja olen selvinnyt siitä. Niin selviät sinäkin, schat."

”Pyytäessäsi jälkiehkäisyä hänen edessään?” Se nöyryytys painoi vieläkin. Harkitsematon huora.

Beatrix pudisti päätään.
"Aikuiset ihmiset harrastavat seksiä. On vastuullista huolehtia ehkäisystä vaikka sitten jälkikäteen."

”... olenko teistä aikuinen?” Amandalla oli vahva veikkaus, että ei.

Beatrix kurtisti hieman kulmiaan.
"Totta kai sinä olet aikuinen", hän vastasi.

”Ette näe minua viisivuotiaana?” Siltä se välillä tuntui. Ettei hän ollut aikuinen.

Beatrixin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Emme tietenkään, et sinä ole mikään pikkulapsi."

Hän naurahti vaisusti.
”... olisinpa. Olisi helpompaa.”

"Minä tiedän, schat", Beatrix vastasi.
"Toisinaan minäkin toivon sitä. Luulen, että suurin osa ihmisistä toivoo toisinaan, että voisi palata menneeseen ja lapsuuteen."

”En haluaisi palata kyllä sinnekään kuin vierailuihin mummolassa.” Amanda myönsi hiljaa.
”Näin Skotlannissa paljon... todellisia painajaisia.”

Beatrix silitteli hellästi siskontyttönsä selkää.
"Sen on täytynyt olla kamalaa."

Amanda nielaisi. Ehkä pitäisi purkaa asioita?
”Wendy pettää Recimiriä. On aina pettänyt.” Amanda katseli varpaitaan.
”Muistan kun hän kerran tuli miehen kanssa kotiin ja meni huoneeseensa. Näin yöllä painajaisia ja olisin halunnut kainaloon. En päässyt. Nukahdin Wendyn oven taakse ja aamuyöllä lähtiessään se mies on kävellyt ylitseni. Edes hän ei nostanut lasta äitinsä sänkyyn.”

"En ole yllättynyt", Beatrix myönsi, sillä hän oli jo hylännyt sen periaatteen, ettei vanhemmista sopinut puhua pahaa näiden omille lapsille -hänen sisarensa ei ollut ansainnut äidin titteliä.
"Olen hyvin pahoillani siitä, mitä jouduit kokemaan."

Amanda muisti olleensa ehkä noin viisi. Jotakin sellaista.
”He olisivat halunneet lopettaa Montin.”

"En ole yllättynyt", Beatrix huomautti kylmästi.
Hänen sisarensa oli aina osannut löytää keinot satuttaa.

Amanda nieleskeli. Heidän perheensä oli aina näyttänyt kulissia. Asioita ei oltu kerrottu muille.
”Recimir lyö. Wendy... vei joskus seisomaan kylmään suihkuun.” Ei ihme että Amanda oli sekaisin kuin seinäkello.

"Kumpikaan ei enää koske sinuun", Beatrix totesi niin, ettei jättänyt tilaa vaihtoehdoille.
"Sinua on kohdeltu hyvin väärin."

Amanda kohautti olkiaan.
"Sillä enää väliä ole." Pikkulapsena se oli ollut eri asia.

"On sillä", Beatrix huomautti.
"En tahdo, että kuvittelet sellaisen olevan missään tapauksessa oikein."

"Mitä väliä? En minä ole hankkimassa tai kasvattamassa lapsia." Amanda ei koskaan aikoisi olla edes lapsenvahti.

"En tarkoittanut sitä", Beatrix korjasi.
"Vaan sitä, kuinka tuollainen kohtelu vaikuttaa itsetuntoon."

"Kaikki on hyvin." Amanda huomautti pehmeästi.

Beatrix pyyhkäisi tumman hiussuortuvan siskontyttönsä korvan taakse.
"Oletko edelleen sitä mieltä, että tahdot muuttaa pois?"

Amanda vilkaisi tätiään surkeana.
"... En."

Beatrix nyökäytti päätään.
"Siinä tapauksessa et sitten muuta."

"En voi täälläkään olla, saatte lapsen. Oman, oikean, yhteisen lapsen." Amanda mutisi hiljaa, aavistuksen surkeana.

"Totta kai sinä voit olla", Beatrix huomautti.
"Sinulla on käytössäsi oma siipi, joten edes valvomisten ei pitäisi häiritä."

"Tarvitsette aikaa rakentaa pesän ja mitä muuta siihen liittyy." Amanda huokaisi ja vilkaisi tietokonetta.
"Auttaisitko joskus katselemaan yliopistojen esitteitä?"

"Se, oletko sinä täällä, ei vaikuta asiaan mitenkään, schat", Beatrix muistutti rauhallisesti, ennen kuin kurtisti hieman kulmiaan.
"Ymmärsin, ettet tahtonut yliopistoon?"

".. En. Mutta voinko muka ratsastaa? Ei Julian valmentaisi enää ja Bits sekä Zaza ansaitsevat parempaa." Hän huokaisi hiljaa.
"Enkä... Enkä tiedä voinko mennä tallille."

Beatrixin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Schat, me puhuimme tästä", hän muistutti.
"Sinun täytyy puhua enosi kanssa. Mikset voisi mennä tallille?"

"... Huzzle ei..." Amanda nieleskeli.
"Ole siellä."

Beatrix halasi Amandan kainaloonsa hieman paremmin.
"Schat, se kuuluu valitettavasti osaksi hevosenomistajan elämää", hän totesi hiljaa, mutta myötätuntoisesti.
"Siihen on oltava valmis, jos haluaa työskennellä eläinten parissa."

"S-se oli minun!" Muut eivät olleet. Huzzleen hänellä oli erityinen side.
"O-olin niin ylpeä siitä ja... s-se oli hieno..."

"Se sattuu", Beatrix myönsi. Sitä ei käynyt kieltäminen, rakkaan ystävän menettäminen sattui.
"Huzzle oli hieno hevonen."

”En...” amanda huokaisi.
”En tiedä pystynkö.”

"Sinun täytyy miettiä asiaa", Beatrix vastasi siskontyttönsä selkää silittäen.
"Menettäminen tulee tekemään aina kipeää."

”Menetin kaiken.” Amanda totesi hiljaa. Larissan, uransa, kaiken.
”... rakastin häntä oikeasti.”

Beatrix pudisti päätään.
"Me puhuimme tästäkin, schat", hän muistutti.
"Et ole menettänyt vielä mitään. Sinun pitää vain kantaa vastuu ja yrittää korjata asiat."

Amanda purskahti kunnon itkuun. Sellaiseen räkäiseen joka vavisutti olemusta kauttaaltaan.
”M-minä todella r-rakastin La-larissaa...”

Beatrix silitti siskontyttönsä selkää.
"Ei se ole varmasti muuttunut mihinkään", hän vakuutti rauhallisesti.
"Te ette ole vielä edes puhuneet."

”Koska hän ei halua puhua minulle ollenkaan!” Amanda parahti, itkien lisää. Ensimmäinen oikea sydänsurun kaltainen koskaan. Onneksi läsnä oli täti eikä äiti.

"Kultapieni, hän on töissä", Beatrix muistutti rauhallisesti.
"Ja ehkä hän tarvitsee hetken aikaa. Hän oli hyvin huolissaan."

"Emily sanoi e-ettei h-hän h-halua ja että v-voisin..." Se oli ollut ansaittua. Painua helvettiin, koska hän oli satuttanut Larissaa. Amanda kuivasi silmiään.
"Lähden uimaan. Saan muuta ajateltavaa. Yliopistohakuja?"

"Tietääkseni tämä ei kuulu Randallille", Beatrix huomautti. Olkoon, että kyseessä oli naisen hevosenhoitaja, mutta siitä huolimatta Larissan ja Amandan pitäisi selvittää asiat keskenään.
"Ethän sinä tahtonut yliopistoon."

"Ei Larissa edes vastannut!" Amanda parahti surkeana. Joten, hän oli koettanut Emilyn numeroa.
"... mitä vaihtoehtoja minulla on?"

"Anna hänelle aikaa, schat", Beatrix ehdotti.
"Ja kuten sanoin, sinun pitää jutella enosi kanssa."

Amanda nieleskeli.
"Ei hän antaisi minun enää. Hyvä jos olisi antanut ensimmäistäkään kertaa. Ja onhan perheelle kasvamassa ratsastajia, oikea liuta. "

"Et voi tietää, ennen kuin olette puhuneet", Beatrix vakuutti.
"Haaveidensa eteen on oltava valmis näkemään vaivaa, schat."

"Mitä kukaan minulla tekee kun Ellenin lapset ovat harjoitelleet ikänsä? Kolmosten isä on virtuoosi. Sinun lapsesi tulevat olemaan loistavia. Minä voin... opiskella kauppatieteitä tai jotain."

"Amanda", Beatrix sanoi tiukasti.
"Sinulla on kaikki mahdollisuudet käsissäsi. Mahdollisuudet, jollaisia ei suoda läheskään jokaiselle. Minä en aio katsoa, kuinka heität ne hukkaan."

Niin se oli. Hänellä oli sellaiset kortit, jotka kovin harvat saivat käteensä.
"Minä... menen sinne uimaan."

Beatrix nyökäytti päätään.
"Mene. Ja mieti, mitä sanoin. Sinulla on lahjoja, ja mahdollisuudet, ja olisi hirvittävää nähdä sinun heittävän ne hukkaan."

Amanda kääntyi ottamaan uimapuvun laatikosta ja nielaisi.
"Tulen illalla, käyn kaupungilla. Heippa!" Hän lähti melkoisella kiireellä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: We are, we are ham and c--- family!   Pe Loka 05, 2018 7:28 pm

”Nähdään illalla", Beatrix huikkasi, kulmat kevyeen kurtistukseen painuen.
Hän todella toivoi, ettei Amanda heittäisi hukkaan lahjojaan.
Selkäänsä kevyesti hieroen hän suuntasi hiljaa makuuhuoneeseen varmistaakseen, että Jonathanilla oli kaikki hyvin.

Jonathan makasi hereillä, ei nukkunut. Mies silitteli hajamielisenä tyynyä.
"... Minne Amanda meni?"

Beatrixin kulmat painuivat hieman syvempään kurtistukseen.
"Rakas, sinun pitäisi levätä", hän muistutti, istahtaessaan sängyn laidalle.
"Hän lähti käymään uimassa. Tarvitsi hetken aikaa ajatella."

Sawnie nyökkäsi ja nous istumaan.
"Mmm. Haluan käymään sairaalassa."

Beatrix haki katseellaan kelloa.
"Nytkö? Näytät kuolemanväsyneeltä. Ottaisitko ensin edes aamupalaa?"

"Nyt." Jonathan mutisi hiljaa.
"En... haluan nähdä että hän on oikeasti hengissä. Ei tee mieli syödä."

Beatrix tutki huolestuneesti miehensä kasvoja, haluten väittää vastaan.
"Hyvä on. Minä lähden viemään sinut."

"Mmm. Käydään vaikka sitten jossain kahvilassa syömässä." Mies lupasi vaimolleen, vääntäytyen ylös. Paita meni kahdesti väärinpäin.

Beatrix katseli epätoivoista pukeutumista hetken ennen kuin astui lähemmäs.
"Anna olla. Minä autan."

Sawnie huokaisi raskaasti ja ojensi paidan Bealle.
"...osaa edes pukea saati huolehtia perheestään." Miten hän voisi pitää Bean sisällä kasvavan pojan turvassa? Kun ei edes siskoaan.

"Älä ole niin ankara itsellesi", Beatrix kehotti samalla kun napitti paitaa näppärästi.
"Se, mitä tapahtui, ei ole sinun syytäsi."

"Jätin hänet yksin. Huusin hänelle. Jos Della ei olisi kaivannut häntä..." Ei edes ollut varmistanut kaiken olevan hyvin

"Rakas", Beatrix vetosi.
"Se ei ollut sinun syytäsi. Sisaresi on aikuinen ihminen, joka tekee omat päätöksensä."

"Olen esikoinen!" Sawnie älähti ja koetti saada sukkia jalkaansa. Epätoivoista.
"Mennään?"

Beatrix kyykistyi auttamaan myös sukkien kanssa. Ei menisi enää pitkään, kun Sawnie-parka joutuisi tekemään niin hänelle.
"Käy vielä harjaamassa hiukset sillä välin, kun minä etsin autonavaimet."

Jonathan vilkaisi vaimoaan ja mietti samaa.
"Tämä meni väärinpäin. Minun pitäisi auttaa sinua." Hn nousi, mennen harjaamaan hiuksensa.

"Odota muutama viikko", Beatrix vakuutti suoristautuessaan. Hän painoi suukon miehensä poskelle ja suuntasi sitten alakertaan, laittautumaan valmiiksi ja varmistamaan, että koirat pärjäisivät hetken itsekseen.

"Mm." Jonathan nousi seisomaan ja veti ulkovaatteita. kengät menivät vääriin jalkoihin. Kahdesti.
"Coc oen..." Kolmas kerta meni oikein.S entään.

Beatrix katseli miestään eikä halunnut edes miettiä, mitä olisi voinut käydä, jos tämä olisi uskaltautunut auton rattiin.
Hänellä ei ollut aikomuksena menettää lapsensa isää.
"Rakas, ota vielä huivi. Siellä on viileää."

Jonathan oli ajatellut taksia. Mies veti uuden äitinsä tekemän huivin esiin, kietaisten vihreän, valkoisen ja punaisen värittämän huivin kaulaansa.
[10.9.2018 21.07.44] Lilja L: Tällä kertaa Beatrix ei huomauttanut mitään siitä, sopivatko huivin värit yhteen muun asukokonaisuuden kanssa vai eivät.
"Mennään sitten."

Se oli äidin tekemä. Oli viisasta olla hiljaa. Hän astui ulos ja asteli autolle, istuen pelkääjänpaikalle.

Beatrix kiersi puolestaan ratin taakse ja käynnisti moottorin. Hän ajoi ulos pihasta ja suuntasi Newcastleen vievälle tielle.
"Saitko nukuttua lainkaan?"

"Vähän." Jonathan myönsi vaisuna.
"Tarpeeksi."

Beatrixilla oli omat epäilyksensä asiasta. Mutta ehkä hän saisi houkuteltua miehensä päiväunille sen jälkeen, kun tämä olisi päässyt omin silmin näkemään, että siskolla oli kaikki hyvin.
"Sinun on pidettävä huolta itsestäsi."

"Minä huolehdin." Jonathan lupasi vaisuna.

Beatrixilla oli epäilyksensä myös tähän asiaan liittyen, mutta kerrankin hän piti asian omana tietonaan.
Parkkipaikalla oli ruuhkaa, tietenkin.
"Tahdotko mennä edeltä, jos minä etsin sillä välin parkkipaikan?"

"... Ei sinun tarvitse tulla." Jonathan totesi hiljaa. Ei hän sitä olettanut.

"Totta kai minä tulen", Beatrix huomautti.
"Odotan käytävällä tai kahviossa."
Mutta hän ei aikonut päästää Jonathania haahuilemaan yksinään tuossa tilassa.

Mies ynähti ja kohautti olkiaan.
"Kahviossa. Minä... menen edeltä." Hän ei malttanut odottaa.

Beatrix pysäytti auton lähelle sairaalan pääovia, mistä hän pääsisi kätevästi kieppaamaan takaisin parkkipaikalle.
"Kahviossa. Tule sinne, kun olet valmis."

Jonathan nyökkäsi, antoi suukon ja nousi autosta. Hän asteli tyhjin askelin tuttua käytävää.
[10.9.2018 22.25.51] Lilja L: Tutulla osastolla hyvin väsyneen ja hieman eksyneen oloinen Tristan asteli poikaansa vastaan, kahta sairaalan paperimukia käsissään kannatellen. Punaiset kulmat painuivat hieman kurttuun.
"Sawnie?"

Jonathan hymyili vaisusti. Se oli vain häivähdys, muisto hymystä joka esikoisen huulilla yleensä oli.
"Tulin katsomaan..."

"Poika, sinun pitäisi olla lepäämässä", Tristan moitti, muttei kovinkaan uskottavasti. Tummat varjot silmien alla olivat voimakkaammat kuin aiemmin.
"Mam on siellä siskosi kanssa. Kaikki on hyvin."

"Haluan silti käydä." Sawnie intti isälleen vastaan.
"En saa unta jos en..." Ei sen painajaisen jälkeen.

Tristan ei ollut koskaan ollut erityisen hyvä pitämään kuria. Eithne oli aina ollut siinä parempi. Heidän taloudessaan sanottiin useammin "odotahan, kun äiti kuulee tästä" kuin vedottiin isän auktoriteettiin.
"Hän kyselikin sinua", mies totesi, ja osoitti toisella teekupilla kohti Catrionan huonetta merkiksi siitä, että he jatkaisivat matkaa yhdessä.
"Hän on kunnossa. Saturaatio tipahti hieman, mutta se saatiin korjattua."
Lukuisten sairaalakäyntien ansiosta Tristan oli oppinut sellaisia sanoja kuin "saturaatio".

Perheen esikoinen ei jaksanut edes yrittää enää hymyä. Hän asteli isänsä vierellä huonetta kohti. Hänestä tulisi surkea isä. Ei samanlaista turvallista kuin omastaan. Hitto, hän ei osaisi pitää ketään turvassa.

Tristan taputti poikansa hartiaa ennen kuin avasi huoneen oven. Se oli varattu kahdelle hengelle, mutta toinen sänky oli tällä hetkellä tyhjänä.
"Sawnie tuli käymään", hän totesi, hyväntuulista sävyä tavoitellen.

Jonathan astui huoneeseen isänsä perässä, purren huultaan. Nyt ei itkettäisi. Ja vitut. Kyyneleet vierähtivät poskille vain Catin näkemisestä.

Catriona oli käpertynyt keräksi keskelle sänkyä, ja hänen ympärillään kiemurtavat johdot tekivät asennosta epämukavan näköisen. Hänen silmänsä olivat kiinni, mutta isoveljen nimen mainitseminen sai luomen värähtämään ja silmät avautumaan.
"Sawnie…"
Ääni oli yhä käheä, kuin pahan flunssan jäljiltä.
Voi luoja, miten häntä hävetti.

awnie painoi vain nyrkin suunsa eteen, olkapäiden nytkyessä itkun tahtiin. Hän kuolisi tähän. Ei hän osannut sanoa mitään tai edes ottaa askelta lähemmäs.

Mittariston kiihtyvä piippaus paljasti, kuinka Catrionan sydän alkoi hakata nopeammin. Hänen olonsa oli kipeä ja sekava, mutta siitä huolimatta hän tiedosti, että Jonathan itki.
Inhottava olento. Satutit veljeäsi.
Tristan laski kätensä poikansa hartialle, hän oli tasapainotellut molemmat teemukit vaarallisesti käteensä.
"Kaikki hyvin, poika."

Piippaus ja isän sanat saivat hänet pudistelemaan päätään. Kaikki ei ollut hyvin. Sisko oli halunnut kuolla. Se oli eri asia kuin kiipeillessä murtunut käsi.
"Cat. Älä enää ikinä tee näin." Hän sopersi hiljaa, osaamatta sanoa muuta.

Tai lentoyrityksestä murtunut jalka tai hevosen selästä putoamisen johdosta saatu aivotärähdys.
Catriona tiesi sen itsekin. Hän ei muistanut koskaan ennen hävenneensä tällä tavalla herättyään sairaalassa.
Häpeä oli paljon pahempaa kuin päänsärky, kipeä kurkku tai tokkurainen olo.
"A-anteeksi..."

Oli hyvä että sisko tiedosti sen, helvetin ruoja. Jonathan vinkaisi hiljaa.
”Älä pyytele anteeksi.”

Catriona nielaisi. Hän toivoi, että olisi voinut pyytää mehujäätä niin kuin lapsena, kun kurkku oli tuntunut hengitysputken jälkeen kipeältä.
Mutta nyt tämä kaikki oli hänen syytään.
"M-mutta kun olen pahoillani..."

Jonathan mietti hetken. Muisteli kertoja kun sisko oli ollut sairaalassa. Niitä oli monia.
”Ei tarvitse. Minä olen.” Hän astui vähän lähemmäs.
”Mansikka vai cola?”

Catriona niiskaisi hiljaa.
"Ei sinun tarvitse", hän vetosi, samalla kun tunsi kyyneleiden nousevan silmiinsä.
"M-minä en... Mansikka, Sawnie, ole niin kiltti..."

Se oli jotain mitä hän osasi, mikä oli tuttua. Hän halusi takertua niihin. Isoveli kyykistyi sängyn viereen, lompakko sormissaan.
”... niin?”

Jonathanin kasvojen näkeminen sai Catrionan itkemään. Hän oli väsynyt ja kipeä, ja hän tiesi toimineensa hirvittävällä tavalla väärin.
"Anteeksi..."

Jonatha pyyhkäisi siskon hiuksia hellästi, kuivaten silmiään.
”Sshh. Haen sen mehujään. Mansikka?” Ei hän muistanut edes sitä nyt

Jonathan oli täällä. Jonathan saisi kaiken muuttumaan hyväksi. Sitä vartenhan isoveljet olivat, eikö niin?
Hetken Catriona tunsi olevansa taas pieni tyttö, jota veli oli tullut katsomaan sairaalaan.
"Joo..."

Sawnie nyökkäsi ja lähti huoneesta. Hän palasi takaisin mansikanmakuisen mehujään kanssa, avaten sen istuttuaan siskonsa vuoteen vierelle. Itselleen hän oli ottanut päärynän. Aikuista.

Catriona oli ehtinyt vajota levottomaan, tokkuraiseen uneen, josta oven avautuminen sai hänet havahtumaan. Tuntui melkein siltä, kuin he olisivat siirtyneet ajassa taaksepäin, kun hän ojensi kättään, johtoja varoen, ja otti mehujään hiljaa kiittäen vastaan.
Oliko edellinen kerta ollut silloin, kun hänen sydämensä oli alkanut temppuilla?
Mansikkamehujää maistui edelleen aivan samalta.
"Minä... Onko Della vihainen?"
Della olisi halunnut persikkamehujään.

Silloin. Silloin isoveli oli ollut melk liimattu siskon vierelle.
”On. Tietenkin, hän rakastaa sinua.”

"Ei kannattaisi", Catriona mutisi hiljaa, ja yritti löytää sängyssä asentoa, jossa saisi mehujään syötyä suurin piirtein siististi.
Turha toivo, toinen suupieli vuoti itsepäisesti.
"Minua ei kannattaisi rakastaa."

Jonathan huokaisi hiljaa.
"Harmi. Me rakastamme kaikki sinua."

"Itsepäiset typerykset", Catriona puhahti, ja värähti kun pala mehujäästä tipahti rintakehälle. Kylmää. Pian tahmeaa.
Ihan niin kuin aina ennenkin.
"Olen pahoillani."

Jonathan otti paperia pöydältä ja pyyhki sen pois. Kuten aina ennenkin.
"Shh. Muistatko kun pyörryit lapsena tivolissa?"

Catriona kurtisti hieman kulmiaan.
"Se oli sinun syysi", hän vetosi, vaikkei todella tarkoittanut sitä. Hän oli vinkunut laitteeseen aivan itse.
"Veit minut siihen kieputtimeen."

"Niin, ei olisi pitänyt suostua." Jonathan totesi. Äänestä kuuli että itku ei ollut kaukana.
"Tai kun työnsit tikut nenääni kun olin juonut liikaa. Minä... Ne tulivat mieleen. Rukoilin että kuulit."

"Ei olisi. Kamala veli", Catriona vetosi, ja ojensi toista kättään silittääkseen kamalan veljensä polvea. Se käsi oli tosin letkujen valloittama, mutta mitäpä siitä.
"Tikut..? Ai ne! Coc oen… Sain nenäverenvuodon."

Jonathan katsoi siskoaan.
"... vuotaako pahasti?" Hän tavoitteli heti paperia, auttaakseen.
"Oli pakko puhua sinulle. Näytit kuolleelta."

Catriona ähkäisi hiljaa ja onnistui sotkemaan mehujäätä sairaalakaapunsa rintamukselle.
"Ei, en ole vuotamassa kuiviin. Hitto..."
Olisi kuvitellut, että hän olisi jo oppinut olemaan sähläämättä johtojen ja letkujen kanssa, mutta se taisi olla turha toivo, kun hänestä oli kyse.
"Minä... oliko se... Oliko se niin paha..?"

Veli painoi siskonsa nenää rauhallisesti.
"Tarvitset uuden kaavun." Mies totesi tyynesti.
"Oli. Et ole ikinä ollut niin kauan hiljaa yhtäjaksoisesti."

Catriona ei voinut olla tyrskähtämättä hiljaa.
"Olisit nauttinut", hän huomautti, vaikka kulmat painuivatkin nopeasti alemmas.
"Sawnie, minä olen oikeasti kamalan pahoillani. En... ei minun ollut tarkoitus..."

”Ehkä joskus osaan arvostaa sitä hiljaisuutta.” Molemmat tiesivät että ei osaisi.
”Shhh. Ei, älä ole. Minä ole .”

Catriona oli aikeissa väittää vastaan, mutta hän hiljeni hetkeksi yrittäessään prosessoida veljensä sanoja.
Mehujää valui sormille.
"Mitä?"

"Minä olen." Jonathan otti paperia ja nappasi Catin mehujään, siistien samalla tuon sormia. Hän oli ollut selvästi aina tarkoitettu isäksi, kun tämä tuli jo tottumuksella.

Catriona tuskin edes huomasi, kuinka toimi harjoituskappaleena veljensä tulevaisuudelle isänä.
"Coc oen, ei sinun tarvitse olla!" hän kähähti.
"Minä olen se, joka on idiootti!"

Oli toiminut jo hyvin pitkään. Syntymästään asti, jos tarkkoja oltiin.
"... en pitänyt sinusta huolta." Jonathan totesi surkeana.

"Sawnie, ei!" Catriona vetosi, ja tarkkailulaitteet toistivat hänen sydämensä levottomaksi käyvää rytmiä.
"Se ei ollut millään lailla sinun syysi, kuuletko?"
Hän yritti kurottaa tarttumaan veljensä korvaan.

Jonathan veti käden pois ennen kuin se ehti hänen korvallensa.
"Cat, rauhoitu."

Catrionan alahuuli oli alkanut taas väpättää.
"Sinä et saa kuvitella, että se oli sinun syytäsi!"

”Cat, rauhoitu.” Hän piti sitä täysin omana syynään. Millainen veli arvosteli eikä tukenut.

"No mutta kun se ei ole!" Catriona parahti, ja nykäisi itsensä pystyyn niin, että päätä vihlaisi ja jokin johto taisi irrota, sillä yksi laitteista alkoi piipittää loukkaantuneesti.
"Se ei ollut millään lailla sinun syysi!"

Jonathan nousi ylös, painamaan siskoaan takaisin sänkyyn.
"Mutta se oli minun syyni! Helvetti, minä vain huusi sinulle ja ryöpytin sinua, vaikka tiesin että sinulla oli rankkaa ja teit mitä teit koska sinusta tuntui pahalta! En helvetti osannut suojella sinua siltä kaikelta, olen paska isoveli ja en voi ikinä pitää edes omaa poikaanikaan turvassa!" Mies huusi. Jonathan ei koskaan huutanut. Hyvä on hyvin, hyvin harvoin. Nyt mies huusi koska inhosi itseään.

Se, että Jonathan huusi, sai Catrionan hiljentymään, Eikä vain hiljentymään, vaan häkeltymään niin, että hän laskeutui kiltisti takaisin makuulle. Kone jaksoi silti tuohtunutta vikinäänsä.
"S-Sawnie…" hän vetosi hiljaa, järkyttyneenä.

Eithne katseli kauempaa lapsiaan, osaamatta sanoa mitään. Jokin esikoisessa tuntui vieraalta, rikkinäiseltä. Esikoinen purskahti kyyneliin tuttuun tapaansa.
"K-kelvoton isoveli."

Catriona katsoi isoveljeään ahdistuneena, ja olisi varmasti noussut sängystä mennäkseen halaamaan tätä, mutta juuri silloin hoitaja tuli varmistamaan, että kaikki oli hyvin. Kun anturi oli saatu kiinnitettyä paikoilleen, tämä saattoi jättää heidät taas rauhaan.
Myös Tristan tunsi olonsa levottomaksi, toinen käsi vaimonsa hartialle laskettuna.
"Poika..."

Jonathan pudisteli päätään.
”Niin se on. O-olen kelvoton isoveli koska en auttanut siskoani ja n-nähnyt hätää, m-miten ikinä voin s-suojella perhettä? V-vaimonikin olisi halunnut...”

Catriona tunsi olonsa pahoinvoivaksi.
"Sawnie, ei", hän vetosi ja pudisti päätään, vaikka se saikin säryn pahenemaan.
"Ei se ollut... Minä olen se, joka on kelvoton..."
"Cat", Tristan vetosi, kulmat huolestuneesti kurtistuen.

Jonathan pudisteli päätään.
”Sssh. Olet täydellinen noin.” Isoveli totesi pehmeästi, joutuen sitten häviämään huoneesta.

Se, että Jonathan katosi huoneesta sillä tavalla, sai Catrionan purskahtamaan lohduttomaan itkuun.
Tristan katsoi ensin ovelle, sitten tytärtään ja lopuksi vaimoaan.
Minä huolehdin pojastamme, hän viestitti äänettömästi, ennen kuin harppoi tämän jalanjäljissä ulos huoneesta.

Eithne istui Catrionan viereen sängylle ja lohdutti lastaan. Ei ollut hätää. Jonathan nyyhki käytävällä, keräten itseään ennen kuin katoaisi Bean luo.

Tristan seisahtui poikansa vierelle.
"Sawnie", hän kutsui hiljaa.
"Mikä on?"

Jonathan vinkaisi.
”Minä sanoin.” Mies oli vakavissaan.

Tristanin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Et sinä ole huono isoveli, poika."

Jonathan pudisteli päätään.
”Cat voi huonosti. En nähnyt todellista hätää.”

"Poika", Tristan vetosi uudelleen ja jäi miettimään, kuinka lohduttaisi selvästi tuskastunutta poikaansa.
"Ei kukaan meistä ymmärtänyt. Siskosi on aina ollut tunteissaan ja niiden ilmaisussa dramaattinen."

"... Catriona veti huumeita koska hänestä tuntui pahalta. Helvetti millainen ihminen jättää silloin yksin?" Mies ärähti pettymyksestä värähtäen. Ei, tämä ei ollut hänen tuskansa paikka.
"Mene Catin luo. Hän teitä tarvitsee."

Tristanin kulmat painuivat hieman syvempään kurtistukseen, ja hän katsahti ympärilleen kuin olisi etsinyt vaimoaan, joka olisi ehkä onnistunut löytämään ne sanat, joita Sawnie kaipasi.
"Tuliko Beatrix kanssasi?" hän kysyi, haluamatta jättää poikaansa yksin.

Eithnelläkään ei olisi ollut niitä sanoja. Tuskin kellään oli.
"Tuli."

Tristan katsahti ympärilleen, tällä kertaa melkein odottaen, että Jonathanin vakavanoloinen vaimo ilmestyisi jostakin. Niin kuin Eithne usein teki, silloin kun hän tarvitsi vaimoaan. Niin kai kävi, kun eli toisen ihmisen kanssa riittävän pitkään.
"Jäikö hän odottamaan?"

Jonathan nyökkäsi.
"Kahvioon." Hän vilkaisi isäänsä ja hymyili vaisusti.
"Koettakaa pärjätä äidin kanssa."

Tristan oli haluton jättämään poikaansa yksin.
"Voisin tulla samaa matkaa", hän ehdotti, ja nosti lasit otsalleen.
"Hakemaan lisää teetä."

”Jos haluat.” Jonathan mutisi hiljaa, lähtien kohti kahviota laiskoin askelin.

Tristan seurasi poikansa vierellä. Edelleen tohveleissaan.
"Sinun ei pitäisi ottaa tätä liian raskaasti", hän vetosi.
"Sinusta tulee vielä hyvä isä pojallesi."

Jonathan kohautti olkiaan.
”Niin, varmasti.”

Tristanin kulmat painuivat syvempään kurtistukseen.
"Poika, et taida olla ihan kunnossa."
Itsestäänselvyys.

”En olekaan.” Hän myönsi yksitoikkoisella äänellä.

Tristan ei ollut varma, oliko helpottunut siitä, että Jonathan myönsi sen.
"Sinun kannattaisi... Ehkä pitäisi harkita ihan ammattilaista?" hän ehdotti varovasti.

”Olen menossa.” Jonathan totesi vaisuna. Häntä ahdisti ja pelotti. Olisiko Cat elossa jos nyt menisi kotiin?

"Hyvä niin", Tristan vastasi, samalla kun he astuivat kahvioon.
"Mam ja minä olemme aina olleet hyvin ylpeitä sinusta, tiedäthän sen?"
Beatrix näytti istuvan yhdessä ikkunan viereen asetetuista pöydistä, puhelintaan selaten.

Jonathan vilkaisi isäänsä ja pudisteli päätään.
”... älkää olko.”

Tristan räpäytti silmiään ja hapuili lasejaan.
"Mitä?"

Jonathan pudisteli päätään.
”Älkää olko. Ei ole nyt aihetta.”

Tristan löysi viimein lasinsa ja saattoi laskea ne kasvoilleen.
"Jonathan Preston Merrick, älä sano noin", isä kehotti tiukasti.

Esikoinen vaim räpäytti silmiään tyynesti.
”en sano.”

"Se, mitä tapahtui, ei ollut sinun syytäsi", Tristan vetosi ja hieraisi otsaansa. Hän ei ollut ollut koskaan yhtä hyvä kurinpitäjä kuin vaimonsa. Liian pehmeä sellaiseen.
"Sinä olet hyvä isoveli ja hyvä aviomies, ja tulet olemaan hyvä isä. Olen tuntenut sinut neljäkymmentä vuotta, poika. Usko minua."

”Minä uskon.” Hän halasi isäänsä pikaisesti.
”Menen, sidanilla on varmasti nälkä.”

Tristan rutisti poikaansa hieman tavallista tiukemmin.
"Pidä itsestäsi huolta."

"Minä pidän." Hän lupasi laiskasti ja asteli vaimonsa luo. Hän painoi suukon Bean hiuksiin.
"Mennäänkö?"

Beatrix havahtui työasioista siinä vaiheessa, kun Jonathan kumartui suukottamaan hänen hiuksiaan.
"Rakas. Kuinka sujui?" hän kysyi, kulmat hieman kurtistuen.

"Niin hyvin kuin se voi. Mennäänkö?" Jonathan halusi pois. Mies oli väsynyt,

Beatrix nyökäytti, sujautti puhelimensa käsilaukkuunsa ja nousi seisomaan.
"Sinun täytyy päästä lepäämään. Näytät aivan uupuneelta."

Mies nyökkäsi.
"Entä se kahvila?"

Beatrix painoi toisen kätensä miehensä selkää vasten ja lähti johdattamaan tätä päättäväisesti kohti ulko-ovia ja parkkipaikkaa.
"Voimme ostaa jotakin matkalta ja syödä kotona."

Jonathan nyökkäsi vaisusti.
"Hyvä on. Tehdään niin." Hän kulki kuin hidastettuna ja ohjattuna.

Beatrix otti ohjat. Johdatti miehensä autoon ja istutti etupenkille, ja kiersi sitten itse kuljettajan paikalle.
"Mitä haluat syödä?" hän kysyi, kun ohjasi auton pois sairaalan pihasta.

”jotain helppoa, vaikka lämmin voileipä.” Mies oli niin nuutunut. Hän tarvitsi unta.

Beatrix huomasi saman. Hänen miehensä oli kuin kuolemassa väsymykseen.
"Mennään kotiin", hän päätti, ja valikoi Hexhamin liittymän.
"Laitan meille ruokaa sillä välin, kun sinä lepäät."

Mies nyökkäsi vaisuna, katsellen ulos.
"Minusta tulee kamala isä."

Beatrix kurtisti kulmiaan ja ohitti melkein kiukkuisesti auton, joka ajoi hieman alle sallitun nopeuden.
"Mitä?" hän kysyi, vilkaisten miestään silmäkulmastaan.
"Mitä sanoit, rakas?"

”Minusta tulee surkea isä.” Hän oli vakuuttunut siitä. Hän ei voisi pitää poikaa turvassa. Eikä Beaa.

Beatrixin kulmat painuivat syvempään kurtistukseen.
"Mistä ihmeestä sinä oikein puhut?" hän kysyi, samalla kun heidän poikansa vahvisti hämmästyksen nykäisemällä hänen vatsassaan. Kuin olisi reagoinut isänsä ääneen.

”en osaa pitää muista huolta. En voinut suojella sinuakaan ja olisit halunnut kuolla.” Se muisto väänsi vatsan solmuun.

Beatrix ohitti jälleen yhden hidastelevan auton.
"Älä puhu hulluja, Sawnie", hän vetosi levottomana.
"Sinusta tulee hyvä isä. Ja minä ja poika olemme kunnossa. Tegan."

”Sinä halusit kuolla.” Mies muistutti hiljaa.
”Koska Tegania ei ollut. En voinut suojella kumpaakaan.”

Beatrix puristi rattia hieman tiukemmin, niin että rystysistä katosi väri.
"Teganilla on kaikki hyvin. Hän potkii reippaasti", hän rauhoitteli hieman levottomana.
"Sawnie, kaikki on hyvin."

Jonathan ynähti pehmeästi. Nyt pojalla oli kaikki hyvin. Aiemmin ei.

Mikä ihme ihmisiä tänään vaivasi? Hidastelijoita, kaikki. Beatrix halusi vain saada miehensä kotiin ruokittavaksi ja lepäämään.
Oikea käsi nytkähti levottomasti, valmiina painamaan äänimerkkiä.
"Sawnie, olen huolissani sinusta."

Mies käänsi päätään katsomaan vaimoaan.
”Mitä?”

"Et ole lainkaan oma itsesi", Beatrix huomautti.
Mikä oli varmastikin täysin ymmärrettävää. Ottaen huomioon, mitä oli tapahtunut.
Hän tunsi puhdasta kiukkua ajatellessaan Jonathanin sisarta, joka oli aiheuttanut perheelleen tällaista.

”Ai?” Mies haroi hajamielisesti hiuksiaan. Hymyilevä walesilainen ei tosiaan ollut hyväntuulinen ja naurava kuten normaalisti.

Beatrix katsahti miestään kunnolla. Niin, tuota hän juuri tarkoitti.
Hän oli hyvin kiitollinen kääntyessään kotiin johtavalle pikkutielle.
"Ruokaa ja lepoa. Ja aika psykologille."

Jonathan nyökkäsi laiskasti. Selvä ja selvä.
”Selvä, sidan.”

Juuri nyt Beatrix ei muuta kaivannutkaan. Hän patistaisi Jonathanin pitkälleen sohvalle, niin että hän ja Pomona voisivat pitää miestä silmällä samaan aikaan kun hän laittaisi ruokaa.
Pomona vahtisi isiä silmä kovana.
Hän pysäköi auton varsin vauhdikkaasti kotipihaan ja napsautti turvavyön auki.
"Sinä menet nyt sohvalle lepäämään."

Mies nyökkäsi ja nousi autosta. Hän valui sohvalle, nukahtaen siihen todella nopeasti. Miehen puhelin taas heräsi. Kello taisi olla jotakin aamukymmenen paikkeilla Tryonissa, mutta Artemis soitti silti. Hän olisi soittanut tuon vaimolle suoraan, jos olisi tiennyt numeron. Johnnyn puhelin soitti irlantilaista kansanlaulua merkiksi saarelta kotoisin olevan serkun puhelusta.

Kotona Beatrix pöyhi tyynyn Jonathanin pään alle, levitti viltin tämän jaloille ja kannusti Pomonaa hyppäämään isin seuraksi. Pomonaa seurasi tietenkin Newt, ja pian molemmat nakukoirat olivat käpertyneet paikalleen isäntänsä jalkoihin.
Hän oli juuri suuntamassa keittiöön, kun puhelin alkoi soida. Hetken hän tunsi puhdasta ärtymystä, kiiruhtaessa nappaamaan puhelimen ennen, kuin se herättäisi Jonathanin unesta.
Hän ei edes vilkaissut soittajan nimeä viedessään puhelimen korvalleen.
"No mitä?"

Artemis säpsähti vastausta. jestas.
"Beatrix? Artemis tässä." Mies kysyisi ihan kohta missä Sawnie oli, mutta Beaa hän oli tavoitellutkin.
"Sinulle minulla oikeastaan oli asiaakin. Onko huono hetki?"

Artemis.
Beatrix siirtyi keittiön puolelle ja napsautti vedenkeittimen päälle.
"Hei, Artemis. Ei ollut tarkoitus olla tyly, en halunnut, että Sawnie herää", hän vastasi, samalla kun vaelsi jääkaapille etsimään tarvikkeita lämpimiin leipiin. Niitä hänkin osaisi laittaa.
"Hänellä oli rankka yö, sisko joutui sairaalaan. Mitä asiaa? Ei kai Deirdrelle ole sattunut mitään?"

Artemis jättäisi sen myöhemmälle, hän kysyisi kohta Catrionasta.
"Anteeksi. Ei, ei ole, epäilen että veljesi ilmoittaisi siitä enkä minä. Olen sitä paitsi Tryonissa ja tuota... siksi minä soitan. Teidän ratsastajaanne koskien."

Beatrix ei ollut siitä aivan yhtä varma. Jos Julianin vaimolle tai lapsille tapahtuisi jotakin, veli tuskin ajattelisi ensimmäiseksi ilmoittaa siitä hänelle.
Hän hieraisi silmiään ja yritti manata alkavaa päänsärkyä pois.
"Aivan, Tryon."
Miten hän oli voinut unohtaa sen? Vastahan hän oli edellisenä päivänä ollut yhteydessä Liekeen kysyäkseen, kuinka heidän hevosensa pärjäsivät.
"Onko jotakin tapahtunut?"

Ja Lieke oli vakuuttanut kaiken olevan hyvin, Coma voi hienosti. Kärsi hieman kuumuudesta, mutta niin kaikki.
"En tiedä. Sen tiedän että hevonen on kunnossa, Commodore kulki miltein siedettävässä passagessa aamulla kun Lieke ratsasti sen ennen kuin meni seuraamaan tänään olevia joukkuekilpailun ratsastuksia." Artemis nyrpisti nenäänsä.
"Täällä vain... kulkee inhottavia huhuja hänestä. Ja olen vähän huolissani, ne näyttäisivät pitävän paikkansa."

Beatrix nosti voin ja juuston pöydälle, tutki jääkaapin sisältöä vielä hetken ja sulki sitten oven. Hän siirtyi tiskin luo, kaivaakseen laatikosta leipää.
Hevonen oli kunnossa. Ja passage oli todennäköisesti ollut hyvä, koska Artemis kuvaili sitä melkein siedettäväksi.
"Millaisia huhuja?"

Artemis otti kulauksen jääkahvistaan. Jopa hän oli luovuttanut kuuman kahvin kanssa Tryonissa. Paperi kahisi kun mies taitteli sanomalehden kasaan.
"Sellaisia että hänet olisi pahoinpidelty huoneessaan. Joku sanoo nähneensä kuristusjälkiä kaulassa ja hänellä on huuli halki."

"Wat?" Beatrix lipsahti hetkeksi hollantiin samalla kun yritti nykiä leipäpussia esiin toisella kädellään.
"Pahoinpidelty? Kuka? Mutta sanoit, että hän oli menossa katsomaan joukkuekilpailua?"
Hän nykäisi leipäpussin kiukkuisesti esiin ja lennätti puolet sisällöstä lattialle.

"Niin. En tiedä mistä se lähti, itse en nähnyt edes maanantaina muuta kuin haljenneen huulen." Artemis rauhoitteli.
"Mutta joku on kuulemma käynyt hänen huoneessaan, hänellä on ollut jäljet kaulassaan ja Lieke oli halunnut tuosta äkkiä eroon. Peitelläkseen tai jotain. Tiedät juorut."

No jo oli helvetti, että ihmisillä oli aikaa juoruta keskellä kisoja. Selvästi liian löyhä aikataulu.
"Godverdomme", Beatrix mutisi, samalla kun kumartui poimimaan leipäpaloja lattialta ja hätistelemään isommat koirat niiden kimpusta.
"Kuinka pahalta tilanne vaikuttaa? Luuletko, että hän tarvitsisi lääkäriä?"

"Ei hän vaikuttanut siltä, tapasin hänet kun hän oli tullessani Caitlinin kanssa kahvilla. Ihan normaali. Vähän ilmeetön mutta selvästi hauskaa." Artemis kohautti olkiaan.

Beatrix paiskasi leipäpalat roskikseen kahden hyvin pettyneen kuonon edestä.
"Soitan hänelle tänään", hän totesi, kun avasi voipakkauksen.
"Mutta voi olla, että on parempi kysyä asiasta kasvokkain. Onko tallilla liikkunut vastaavia huhuja?"

Artemis mietti hetken.
"Ei. Olen kyllä nähnyt hänen lähtevän jonkun miehen kyydillä pari kertaa valmennuksien jälkeen, tai tulevan, mutta en kiinnittänyt siihen huomiota. Hän vaihtelee niitä aika paljon."

Beatrixin kulmat painuivat hieman syvempään kurtistukseen.
"Godverdomme", hän ärähti, kun voiveitsi tipahti lattialle.
"Minä kysyn asiasta häneltä. En aio ottaa sitä riskiä, että työntekijääni kohdellaan huonosti. Kiitos, kun ilmoitit."

Artemis yskäisi hiljaa. Elettyään Brianin todenmukaisten syytösten ja kriisien kanssa, hän oli halunnut Bean tietävän.
"Halusin että tiedät. Beatrix, mitä... mitä Catille tapahtui? Tai oletan että sairaalassa oleva serkku on Cat."

"Minä puhun hänen kanssaan, kun hän on palannut takaisin Englantiin", Beatrix totesi. Hän ei halunnut puhua asiasta puhelimessa, sillä puhelimessa oli helppo valehdella.
Vei hetken, ennen kuin hän ymmärsi, että Artemis oli kysynyt jotakin. Ja toisen, kun hän yritti miettiä, kuinka se liittyi Liekeen.
"Catriona? Kyllä", hän myönsi, ja tunsi vihaan taas polttelevan vatsaansa.
"Yliannostus."

Kuului kolinaa. Puhelin livahti Artemiksen kädestä ja putosi lattialle.
"Voi jumalauta." Se oli ensimmäinen asia mitä hän sai sanottua.
"Voi vittu. Damnú air." Artemis haroi hiuksiaan ja otti puhelimestaan kiinni.
"Sawnie? Miten hän voi? Tai Eithne-täti?"

Aivan liian myöhään Beatrix tajusi, ettei Catriona ollut vain Sawnien sisko, vaan samalla myös Artemiksen serkku.
Godverdomme, hän alkoi menettää otettaan. Hän, joka ei ollut uskonut siihen, että raskaus voisi vaikuttaa aivotoimintaan.
"Artemis?"
Hän pudisti päätään kerätäkseen ajatuksiaan.
"Sawnie löysi hänet, eikä ole oma itsensä. Nyt hän nukkuu, se on sentään hyvä. Tätisi on yhä sairaalalla."

Artemis huokaisi syvään.
"En käske pitää huolta hänestä koska tiedän että teet niin. Minä soitan Eithnelle."

"Tietenkin pidän", Beatrix vastasi ja alkoi voidella ensimmäistä leipää.
"Pidä sinäkin huolta itsestäsi. Ja voisitko katsoa hieman Lieken perään? Ettei hänen seurassaan liiku ketään hämäräperäistä. Tai ettei tule uusia vammoja."

"Minä katson, eipä tässä muutakaan ole kun Winter on - luojan kiitos - kenttäjoukkueen lapsenvahtina." Hän naurahti hyvin vaisusti.
"Pärjäiltää, soitan Eithnelle. Sano Sawnielle että olen pahoillani."

"Minä sanon. Ja ilmoita, jos tulee jotakin, ole niin kiltti."
Beatrix katkaisi puhelun, jotta saattoi keskittyä voileipien valmistamiseen. Samalla hän kaivoi vaivihkaa purkin kammottavaa, vihreää mönjää kaapista.
Tuskin Sawnie huomaisi, jos aina silloin tällöin katoaisi lusikallinen.
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: We are, we are ham and c--- family!   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
We are, we are ham and c--- family!
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Pikaviestinpelit-
Siirry: