PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] Don't belong to no city, don't belong to no man

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2872
Join date : 18.04.2014
Ikä : 24

ViestiAihe: [P] Don't belong to no city, don't belong to no man   Su Huhti 01, 2018 9:37 pm

Pikaviestinpeli, jossa Evie matkustaa pohjoiseen tapaamaan Hatsiubatin Sabrielia ja auttamaan muuttolaatikoiden purkamisen kanssa.
-----
Sunnuntai 1. huhtikuuta 2018 - keskipäivä, Montagu Court, Newcastle

Sabriel olisi valehdellut jos olisi väittänyt ettei odottanut Evien vierailua. Eniten häntä harmitti Lontooseen jääneet ystävät, mutta elämä oli nyt vetänyt häntä tänne. Hän ei vain osannnut jäädä Lontooseen, kun tapaturma vanhalla työpaikalla kummitteli. Hän tarvitsi uudet kuviot ja rauhaa. 
Sitä tosiaan tarjoutui, kun viidennen kerroksen asunnon parveke osoitti kaupungin nummille. 
Ovikellon soidessa hennon pastellisen vaaleanpunaiseen kotelomekkoon pukeutunut nainen klenkkasi keppien kanssa avaamaann oven. 
"Evie! Hei, ihanaa että pääsit ehjänä perille."

Evie oli noussut aamulla varhain, napannut edellisenä päivänä valmiiksi pakatun, pienen matkalaukkunsa mukaan ja suunnistanut Lontoon keskustan kautta junaan, joka oli kuljettanut hänet muutamassa tunnissa Newcastleen. Sabrielin uudelle asunnolle löytäminen osoittautui suhteellisen helpoksi ja vaikka nainen tahtoikin niin kovin suunnistaa entiseen kotiin, jossa Elijah odottaisi, hän ei voisi. Ei tänään, sen Paul oli tehnyt tavattoman selväksi. Heillä oli ollut jo suunnitelmia Elijahin kanssa, eikä hän mahtunut siihen mukaan.
Joten hän keskittyisi Sabrieliin. Huomenna ehtisi käydä viettämässä aikaa pienen pojan kanssa, joka asui nykyään isällään.
"Ihana nähdä sinua", Evie vastasi hymyn kera tervehdykseen ja kietoi kätensä varoen Sabrielin ympärille halaukseen, ettei vain kaataisi kepeillä kulkevaa naista. "Pääsin, oikein hyvin. Junalla matkustaminen ei ole kovinkaan huono ratkaisu. Miten sinä pärjäät keppien kanssa?"

"Hyvä. Niin olen kuullut ettei juna ole surkea vaihtoehto." Sabriel naurahti pehmeästi ja hymyili ystävälleen leveästi, päästäen tuon peremmälle vaaleaan ja valoisaan asuntoon. Siellä oli vielä pahvilaatikoita, osan purkamisessa August oli ihanasti auttanut. 
"Hyvin, saan ystäviltä apua. August on ollut oikein avulias purkamisen kanssa ja nyt voin varastaa sinut avuksi."

Evie astui sisemmälle Sabrielilta kovin näyttävään asuntoon ja jätti neljällä pyörällä näppärästi rullaavan pienen matkalaukkunsa eteiseen, kun kumartui riisumaan maltillisen koron omaavat nilkkurinsa ja villakangastakin, joka oli tuntunut hieman ylilyönniltä Lontoon lämpötiloissa - ja ainoalta oikealta ratkaisulta heti, kun hän oli astunut Newcastlen juna-asemalla ulos junasta.
"Minä autan oikein mielelläni missä pystyn", nainen vakuutti kiertäen kirjavan kaulahuivinsa kurkkunsa ympäriltä pois. Hän ei tarvitsisi ääntään pariin päivään, joten sisätiloissa olisi turha verhoutua huiveihin. "Teit minulle suuren palveluksen kun sain tulla yöksi, joten vähintä mitä voin tehdä on auttaa siinä missä pystyn. Onko kaikki mennyt odotetusti parantumisen kanssa? Kepeistä ei ole liikaa riesaa?"

Sabriel tuki itsensä loukkaantuneen jalan kettiin ja sipaisi hiuksia korvansa taakse. 
"Kiitos. Ja on, kaikki sujuu loistavasti, arviolta pääsen elokuun alussa aloittamaan työt täällä newcastlessa." Silloin jalan pitäisi toimia kuin entisen. 
"Minulla on heti ensimmäisenä mielenkiintoinen pyyntö, mutta jos purkaisimme vaatteeni? Kunhan olet ensin saanut teetä ja syötävää. En ole kehdannut pyytää Augustia tekemään sitä, olisi ehkä hieman liikaa ystävyydelle pyytää purkamaan alusvaatteitani.." Sabriel naureskeli kun klenkkasi kohti ruokailutilaan ja olohuoneeseen avointa vaaleasävyistä keittiötä kohti. 

"Ihanaa. Nyt vain kuntoutat itseäsi kaikessa rauhassa etkä hätkyile paranemisen kanssa. Ihan vain näin muistutuksena, kun te lääkärit tunnutte olevan kaikista nopeiten vakuuttelemassa olevanne kunnossa vaikkette olisikaan", Evie naurahti. Vähän samaan tapaan kuin moni tanssija väitti, ettei se ollut kuin pieni nyrjähdys, kun nilkka oli lähestulkoon täysin sijoiltaan revähdyksen myötä.
"Sanoit taikasanan teetä. Teen mitä tahansa teekupillisesta", nainen hymyili pehmeästi. "Olet todennäköisesti oikeassa. Minä puran vaatteesi niin Augustin ei tarvitse venyttää ystävyyden rajoja." Hän seurasi Sabrielin perässä keittiöön vilkuillen ympärilleen valoisassa asunnossa.
"Olet kyllä kauniin kodin löytänyt. Ja liikut pelottavan tehokkaasti keppiesi kanssa, minä en koskaan ole ollut noin näppärä."

"Minä parantelen itseäni kaikessa rauhassa. En halua kokeilla miltä tuntuisi saada mahdollisia lihasvaurioita reiden isoihin lihaksiin." Se vaikeuttaisi elämää aivan liikaa. Hän naksautti valkoisen vedenkeittimen päälle ja avasi vaaleanpunertavan posliinikannun kannen, tipauttaen sinne sihtipallon täynnä teetä. 
"Niin ajattelinkin. Noh minä olen saanut harjoitusta kohta kaksi kuukautta. Ja tämä on helpompaa ilman korkokenkiä."

"Sinusta tulisi vielä naispuolinen House", Evie naurahti lämmöllä. Ei se olisi mahdollista. Sabriel ei osannut olla ilkeä silloinkaan, kun sille olisi ollut syytä. Ei naisesta saisi sarkastista ja ilkeää kipulääkkeitä karkkeina popsivaa lääkäriä sitten millään.
"Varmasti, en tahdo edes kuvitella mitä se olisi korkojen kanssa", nainen pudisti päätään huvittuneena. Hänelle oli riittänyt ne pari viikkoa pitkin uraa, kun nilkka oli tullut nyrjäytettyä tanssiessa pahasti.
"Joten olet löytänyt ihanan kodin ja töitä jo valmiiksi syksyä varten. Ei hullumpaa Sabriel", Evie hymyili iloisesti. Hänellä oli koti Lontoossa, mutta syksyn työtilanne oli yksi suuri kysymysmerkki. "Oletko ehtinyt järjestää jo muutakin viime viikkoina?"

""Harmi että tuskin hoitaisin sitä uskottavasti." Sabriel naurahti ja pudisteli kevyesti päätään. Ei, hän ei tosiaan osaisi olla ilkeä, vaikka pitikin sarjaa viihdyttävänä. Kunhan ei katsonut ammattisilmällä ja jätti etiikantajun naulakkoon. Hän vilkaisi ystäväänsä ja kohautti olkiaan. 
"En mitään varmaa. Hulluja suunnitelmia, kuten minulla aina, kuulemma. Vanhempiani lainatakseni. Mitä sinulle kuuluu ja miten jaksat?"

Hänen täytyisi ehdottomasti muistaa kysyä Sabrielin hulluista suunnitelmista myöhemmin. Ne olisivat varmasti jotakin nerokasta ja aivan ihanaa, kun ystävästä puhuttiin. Mitäpä tuon vanhempien mielipiteillä oli väliä.
"Minulle kuuluu ihan hyvää. Töiden kanssa on ollut aivan järjetön kiire, kun kaikki koe-esiintymiset osuivat muutaman viikon ajalle maaliskuussa, joten juoksin pää kolmantena jalkana ympäri Lontoota. Hyvä kun muistin edes oikeat laulut ja rutiinit koe-esiintymisissä", hän pudisteli päätään. Se oli ollut yksi kaaos, mutta onneksi nyt alkoi helpottaa. Muutama produktio oli pudottanut hänet jo pois listoiltaan, mutta muutama oli pyytänyt takaisin uudestaan ja uudestaan, joten ehkä hänellä olisi töitä syksyllä. Kukapa tiesi.
"Ja on aivan ihanaa, että saatoin tulla nyt tänne. Elijahia on ollut ikävä, enkä malta odottaa, että näen hänet huomenna", nainen huokaisi sydän rinnassa hypähtäen. Hänen pieni poikansa. Se jos mikä oli koetellut jaksamista, että hänet oli sysätty lapsen elämästä syrjään kertaheitolla.

Sabriel oli viitannut sanoillaan suunnitelmaansa muuttaa pohjoiseen ja suoraan luopua hänelle pedatusta osaston ylilääkärin paikasta Lontoossa, joka olisi vapautunut muutaman vuoden kuluttua. Ei, häntä ei kiinnostanut. 
"Voi ei. Hyvä että kuitenkin selvisit siitä." Hän naurahti ja nosti heille mukit kaapista, ottaen kaapista leipomosta haettua suolaista piirakkaa ja kaksi makeaa leivosta. 
"Uskon sen. Olet aina tervetullut luokseni yöksi kun tulet pohjoiseen."

"Sellaista se tällä alalla on", hän totesi harteitaan kohauttaen. Itsepähän oli työnsä valinnut. Jos olisi tahtonut päästä vähemmällä, olisi pitänyt opiskella jokin toinen, kenties oikeaksi laskettava ammatti. Hän oli valinnut esiintymisen, ja se tarkoitti lukuisia koe-esiintymisiä, jotka yleensä keskittyivät samoille ajoille joka vuosi.
"Kiitos, se auttaa paljon. Olisi vaikea mennä Paulin luo yöksi", Evie myönsi pehmeästi katse lattiaan painuen. Miten hän voisi edes astua sisään taloon, jota oli kutsunut toiseksi kodikseen vuosia, mutta joka nykyään ei ollut hänen kuin paperilla?
"Voinko auttaa jotenkin? En tahtoisi sinun rasittavan itseäsi yhtään ylimääräistä, vaikka näppärästi kepeillä pompitkin", nainen huolehti katsellen Sabrielin tekemisiä.

Sabriel katsoi Evietä myötätuntoa sinisissä silmissään. 
"Minä ymmärrän." Hänellä ei luojan kiitos ollut lapsia entisen aviomiehensä kanssa ja vaikka olisi ollut, ei hän olisi kyennyt yöpymään Calvinin kanssa samassa talossa. 
"Ei tarvitse, ei tämä rasita. Ja voin istua kun sinä purat tavaroita." Sabriel laski vapaasta kädestään lautaset ja pienet leivoshaarukat alas, sitten teepannun, hunajaa, sokeria. Hän asetti pannumyssyn teepannun päälle, hautukoot se hetken. Vasta sitten pediatri malttoi istua alas. 

Elijah oli ainoa häntä koossa pitävä voima pimeimpinä hetkinä. Ajatus hänen pienestä, hymyilevästä ja onnellisesta pojastaan kantoi silloinkin, kun omat jalat olivat pettää alta. Hän oli menettänyt aviomiehensä, mutta hän ei suostuisi luopumaan pojastaankin siinä samalla.
"Jos olet aivan varma", nainen huokaisi, istahti alas ja pudisteli päätään kun katsoi Sabrielin kattauspuuhia. Voi ystävää. Sabriel tosin teki kepeillä liikkumisesta niin vaivattoman näköistä, että ehkä hänellä ei ollut syytä murheeseen.
"Niin vaikeaa kuin tänne olikin tulla, on se jo nyt ollut sen arvoista", Evie totesi. Oli ihana voida istua taas kasvoikkain Sabrielin kanssa. Hän pyöritteli kahta sormusta vasemmassa nimettömässään. Kai ne olisi kuulunut riisua sillä hetkellä, kun avioero meni alkuvuodesta läpi, mutta hän ei ollut voinut ajatellakaan asiaa. Ne olivat olleet hänen sormessaan niin pitkään, että hän tunsi olonsa alastomaksi ilman kihla- ja vihkisormustaan.
"Oh, muistuta, että minulla on sinulle vihdoin tuliaisesi Australiasta", Evie henkäisi muistaessaan matkalaukkunsa. Hän oli unohtanut antaa tuliaiset viimeksi Sabrielia nähdessään, joten tällä kertaa niin ei voisi käydä. Johan ne olivat helmikuun loppupuolelta saakka hänen asunnollaan lojuneet.

Sabriel huomasi ne sormukset, mutta jätti mainitsematta asiasta. Se oli naisen oma asia, ystävä riisuisi ne kun olisi valmis siihen tai sitten pitäisi niitä loppuelämänsä. Se ei ollut hänen asiansa. Sabriel oli itse eronnut koska rakkaus oli loppunut ja suhde kuivunut kasaan, Evie koska miehensä halusi. 
"Olen varma. Ja se on hyvä että se edes palkitaan sillä että tämä on kaiken arvoista." Olisi kamalaa jos pohjoinen kurittaisi naista vielä lisää. 
"Oh, kiitos. Minä yritän muistaa. Kotona olo ei tee hyvää aivoilleni, ne tuntuvat muhjaantuvan ja unohdan kaiken." 

Se sai naisen naurahtamaan ilolla, joka työnsi mielen rajoilla majailevan synkkyyden sivuun.
"Sitä kotona oleminen teettää aina", hän totesi hymyn kera. "Minusta ei jää varmaan mitään jäljelle, jos olen heinäkuun jälkeen työttömänä ensi vuoteen." Olkoonkin, että se tarjoaisi ihanan mahdollisuuden tavata Elijahia paljon useammin, mutta luoja, kaikki ne illat kotona... ei siitä tulisi yhtään mitään. Hänen aivonsa kuihtuisivat kokoon tai valuisivat ulos korvasta.
"Koetin pakata ne niin, etten voisi vahingossakaan unohtaa", nainen hymähti huvittuneena. "Miltä on tuntunut muuttaa tänne Lontoon kiireen ja vilskeen keskeltä?"

"Huomaan, en ole vuosiin ollut kotona näin paljon." Sabriel myönsi huvittuneena. Miltä se tuntui?
"Hyvältä. Painajaiseni loppuivat. Ei enää ammutuksi tulemista uudelleen ja uudelleen. Ja voin ehkä kasata uuden, omanlaiseni elämän tänne. Voin nähdä helposti vuorostaan pohjoisessa asuvia ystäviä." 

Evie kuunteli myötätuntoisena. Ihanaa, että Sabriel oli päässyt eroon painajaisistaan ja näki pohjoiseen muuttamisessa niin paljon hyvää. Oli ollut kamala kuulla, mitä ystävälle oli tapahtunut, ja olla voimaton tekemään asian eteen yhtään mitään.
"Ehdottomasti voit. Saat tehdä elämästäsi juuri itsesi näköisen täällä", nainen vakuutti pienen nyökkäyksen kera. Sabriel saisi valita aivan kaiken itse, eikä kukaan voisi vaikuttaa asioihin mitenkään. Kaikista vähiten naisen vanhemmat, joilla tuntui olevan aina paljon sanottavaa tyttärensä tekemisiin.
"Se on myös suuri etu, vaikka onkin surkeaa, etten enää voi vain pyytää sinua lounasseuraksi. Mutta jos koskaan olet Lontoon suunnalla, voit aina tulla luokseni yöksi", nainen sanoi pienen hymyn kera. Ja hän tulisi käymään pohjoisessa niin paljon kuin työt ja Paul vain joustaisivat.

Siitä Sabrielkin haaveili. He olivat Augustin kanssa puhuneet asiasta ja enää se oli oikeastaan kiinni miehen päätöksestä. Hullu ajatus, mutta jos sen voisi toteuttaa, molemmat saisivat mitä haluavat. 
"Minä tulen kyllä käymään, etenkin kun pääsen kepeistä eroon. Joten häiritsen sinua sitten." 

"Olet aina tervetullut", Evie lupasi. Jos hänellä ei olisi töitäkään enää loppukesästä, sitä suuremmalla syyllä ystävä olisi tervetullut kyläilemään hänen luonaan.
"Ihanaa, että olet kotiutunut tänne jo niin hyvin ja kaikki tuntuu paremmalta täällä."

"Ihana tietää." Lontoossa oli kuitenkin paljon hyvää, vaikka hän koki ettei avioeron ja tämän jälkeen enää voinut rakastaa kaupunkia samalla tavalla. Hän kaatoi teetä mukeihin ja työnsi toisen lähemmäs Evietä. 
"Ainakin nyt. Olin haljeta onnesta kun Gabrielle kävi, hänen poikansa on Elijahin ohella maailman suloisimpia lapsia."

Evie kietoi sormensa tottuneesti tarjotun kupin ympärille. Hän joi niin paljon teetä ja kahvia työpäivien aikana, että olo tuntui suorastaan kodikkaalta kuppi kädessä. Niinhän hän suurimman osan ajastaan vietti joka tapauksessa.
"Kuulostaa aivan ihanalta", nainen huokaisi ihastuneena. "Mahtavaa, että saat ystäviä lapsineen kylään. Lapset piristävät aina päivää. Ja ystävät toki myös!" Hänen töidensä huippuhetkiä olivat ne kerrat, kun ensimmäisissä riveissä istui pieniä lapsia, jotka hän sattui huomaamaan lavalta käsin jossakin vaiheessa, tai vanhemmat toivat lapsiaan teatterin takaovelle esityksen päätteeksi tervehtimään.

Sabriel hymyili ja hymähti hieman salaperäisesti. Lapset tosiaan piristivät arkea. 
"He ovat saamassa nyt toisen lapsensa. Otin osaa siihen että Matthewille on uhmaikä vasta tulossa, mutta Gabrielle vaikutti kovin optimistiselta." Hän siveli mukin kuumaa kylkeä sormillaan. 

"Voi ei", Evie naurahti. "Siinä riittää puuhaa. En olisi voinut kuvitellakaan vauvaa siihen syssyyn kun Elijahilla puski pahin uhma pintaan. Meillä laitettiin ihan periaatteesta kaikessa vastaan eikä mikään ollut koskaan hyvin", hän muisteli päätään pudistaen. Sen jälkeen Elijah olikin ollut yksi herttainen kullanmuru, mutta ei tosiaankaan uhmaiässä.
"Ja nyt hän on palannut takaisin kyselyiän ihmeelliseen maailmaan. Hänen vastauksensa kaikkeen on miksi", nainen hymyili leveästi. "Jos tuon hänet huomenna katsomaan sinua, varaudu noin seitsemääntoista kysymykseen kepeistäsi ja varmaan pariinkymmeneen pohdintaan pahvilaatikoista."

"Sinä tiedät että minä en pistä ikinä pahakseni lapsia ja heidän kysymyksiään." Sabriel oli tottunut tekemään työnsä pienelle ihmiselle samalla selostaen, jos ei ollut leikkaussalissa. Se oli tapa. 

"Olisipa minulla sinun kärsivällisyytesi", nainen naurahti. Hän jaksoi vastailla Elijahin kysymyksiin tiettyyn pisteeseen saakka, mutta kun jokainen selityskin otettiin vastaan kysymyksillä, ei hän tiennyt mitä tehdä.

"Noh. Minä vain rakastan lapsia ja pitää ottaa ilo irti muiden lapsista kun minulla ei ole omia." Hän hymyili pehmeästi. Hän tosiaan otti aina ilon siitä kun sai olla tekemisissä pienten ihmisten kanssa. 

"Jos koskaan iskee halipula, niin Paulilla tuskin on mitään sitä vastaan, jos haluat käydä moikkaamassa Elijahia", Evie hymyili pehmeästi, vaikka silmissä häilähtikin tuska, joka ei irrottanut otettaan hänestä. Hän oli ainoa henkilö, jota Paul ei tahtonut Elijahin lähelle. Yhteiset ystävät olivat tervetulleita tapaamaan Elijahia edelleen ihan kuten ennenkin. Hän tiesi, että Dakota tyttärensä kera oli nähnyt Elijahia enemmän alkuvuodesta kuin hän.
"Mutta lapset ovat kieltämättä kauneinta, mitä tähän maailmaan mahtuu."

Sabriel katsoi ystäväänsä myötätuntoisesti, nojautuen koskettamaan tuon kättä. Evie-parka. 
"Niin ovat." Ehkä joskus hänelläkin olisi oma. Ehkä, sitä varten tosin yhteiskunnan mielestä tarvitsi parisuhteen. 

Evie hymyili pienesti naiselle ja painoi päänsä nyökkäykseen eleen edessä. Hän ei tiennyt, miten hänen oli tarkoitus ravistautua irti surusta, joka painoi niin raskaana harteilla. Miten kukaan saattoi selvitä siitä, että oma poika revittiin elämästä näin kipeästi avioeron sotkun keskellä?
"Et sinä ole harkinnut omaa lasta?" Hän kysyi päätään kallistaen ja työnsi toisella kädellään mahonginpunertavia hiuksiaan korvan taakse. Olihan nykypäivänä vaihtoehtoja, vaikka ei naimisissa tai edes pitkässä parisuhteessa ollutkaan.

Sabrielin mielestä se oli epäreilua. Elijah ei ollut syyllinen siihen että vanhemmat erosivat ja poika ansaitsi tavata äitiään, vaikka Paul ei äitiä enää vaimokseen haluaisikaan kutsua. Julma mies. 
"Ehkä." Sabriel leikkasi muina naisina piiraasta palan itselleen ja nosti teemukin huulilleen.

Hän ei tiennyt, miksi Paul oli niin ehdoton siitä, ettei hän ollut tervetullut tapaamaan poikaa. Mies vetosi siihen, että Elijah tarvitsi pysyvyyttä elämäänsä, mutta miten se oli pysyvyyttä, ettei äitiä yhtäkkiä ollut enää ollenkaan muuta kuin kännykän ruudulla? Hän ei ymmärtänyt miestä. Se tosin tuntui olleen heidän koko avioliittonsakin teema, kun tähän tilanteeseen oli päädytty.
Hetkinen? Siis mitä? Evie tuijotti yllättyneenä ystäväänsä.
"Ehkä?" Hän kysyi uteliaana pieni mutta sitäkin valoisampi hymy huulille hiipien. "Kerro toki lisää."

Se ei tosiaan tuonut pysyvyyttä ja tukenut lapsen oikeutta molempiin vanhempiinsa, mutta ei ollut myöskään hänen asiansa enää kommentoida. Evie tiesi hänen mielipiteensä ja häntä särki miten voimaton pojan äiti oli entisen aviomiehensä kanssa. 
"Ei mitään varmaa. Se on ajatusleikin asteella."

Hän olisi tahtonut ottaa paljon tiukemman ja vaativamman linjan poikansa suhteen, mutta asianajajan kanssa käyty nopea konsultaatio oli vakuuttanut hänet siitä, ettei se kannattanut. Jos Paul lähtisi ajamaan yksinhuoltajuutta läpi, se taattaisiin miehelle ilman pienintäkään epäilystä. Hän menettäisi kaikki oikeutensa poikaan, siinä missä nyt hän saattoi edelleen pitää kiinni kaksin käsin lipsuvasta yhteishuoltajuudesta.
"Melkoinen ajatusleikki", Evie huomautti lämpimästi. "Olen iloinen puolestasi, että olet siinä tilanteessa jossa voit leikitellä moisella ajatuksella."

"Se muuttuu ehkä ajatukseksi kun August ehtii puhua miesystävänsä kanssa." Jos se olisi tuon jättiläismäiselle miesystävälle ongelma, sitten he hautaisivat hullun ideansa. Jos ei, sitten he saattaisivat olla niin hulluja että toteuttaisivat sen. 
"Molemmat haluaisimme lapsen ja heillä on oma syynsä miksi se ei onnistu. Molemmat kuitenkin haluaisimme lapsen." Ja avioliitotkin saattoivat olla huonoja, mutta sen hän jätti sanomatta. Evie ei kaivannut suolaa haavaan. 

Se kuulosti melkoiselta idealta, jota lähteä työstämään, mutta jos se toisi Sabrielille ja miehille iloa, se olisi ehdottomasti sen arvoista. Hänen parhaat muistonsa liittyivät aina Elijahiin, vaikka hän olikin saanut poikansa paljon nuorempana kuin oli ajatellut. Hän ei kuitenkaan koskaan katuisi sitä. Ei mitenkään, ei ikinä.
"Toivottavasti kaikki järjestyy juuri niin kuin toivot", nainen sanoi lämmöllä, vilpittömästi pelkkää onnea ystävälle toivoen. Olisihan se ihanaa, jos lapsia niin suurella sydämellä rakastava nainen saisi mahdollisuuden kasvattaa omaa, yhteistä lasta ystävänsä kanssa.

"Katsotaan." Sabriel hymähti pehmeästi ja silitteli teemukia sormillaan.
"Yksi syy miksi muutin pohjoiseen. Jos se onnistuu kuten haluaisimme, niin en voisi asua Lontoossa. August taas ei voisi muuttaa Lontooseen." Hän oli ymmärtänyt että tuon miesystävän perhe oli täällä ja mies tarvitsi tukiverkostoa - perhettä ja ystäviään. Tietenkin, se oli selvää. 
"Sitte tuli vielä uudenvuoden välikohtaus niin päätös ei ollut kovin hankala."

"Monta hyvää syytä muuttaa siis tänne", Evie myönsi nyökäten. Ei ihme, ettei Sabriel ollut tuntenut turhaa haikeutta lähtiessään Lontoosta. Naisella oli oikein ihanalta kuulostava elämä pohjoisessa odottamassa. Monta ystävää valmiina toivottamaan tervetulleeksi, työpaikka odottamassa ja kenties jopa mahdollisuus perheeseen.
"Onhan tämä aivan ihanaa aluetta. En ihmettele, että Paul aikanaan koki juuri Newcastlen oikeaksi ympäristöksi kasvattaa Elijahia." Olkoonkin, että kaupunki lähempänä Lontoota olisi ollut paljon parempi hänen töitään ajatellen. Mahtuihan alle tunnin junamatkan päähän Lontoon ympärillekin aivan ihania pienempiä kaupunkeja, joita ympäröi vehreä maaseutu.

"Etäisyys vanhempiini on ehdottomasti suurin plussa." Sabriel myönsi huvittuneena ja joi viimeiset teenrippeet kupistaan. 
"Tämä on ihana, melko uutta. Ihanan iso kerrostalo, ehkä en joudu tutustumaan naapureihini." Hän virnisti ilkikurisesti.

"Varmasti", Evie naurahti. Hän suri usein sitä, miten kaukana omat vanhemmat olivat Australian auringon alla, mutta hänen vanhempansa olivatkin äärimmäisen kannustavia ja aina valmiita tukemaan häntä missä tahansa. Ei yllättänyt, että välit olivat pysyneet lämpiminä etäisyydestä huolimatta vuosikausia.
"Vai sellaista suunnittelit", hän nauroi lämmöllä. "Kenties sinulla on todella mielenkiintoisia naapureita, joihin tutustumisesta olisi loputtomiin iloa."

"Newcastlen rikkaita joten saanko epäillä?" Sabriel naurahti hellästi ja pudisteli päätään. Ei, hän ei tosiaankaan uskoisi että naapureista löytyisi ketään mielenkiintoista.

"Hyvä on, ehkä se hillitsee hieman intoa tutustua naapureihin", Evie myöntyi naurahtaen. Hänen naapurissaan asui hellyyttävä vanha pariskunta, joiden hoivissa hänen kissavanhuksensa olisi torstaihin saakka. Joskus siitä oli hyötyä, kun tunsi naapurinsa hyvin.
"Mutta on tämä niin kaunis asunto, että mitäpä sitä naapureista välittämään."

"Kiitos. Pidän tästä kyllä itsekin. Ihanan avara ja valoisa." Ja Sabrielin ostamat uudet huonekalut sisään saatuaan myös hyvim hempeä sävymaailmaltaan. 
"Vielä kun saan Backfiren tänne. Ostin sen kokonaan omakseni."

"Sitäpä tämä ehdottomasti on", Evie myönsi. Valoa ja tilaa riitti, eivätkä Sabrielin hempeät huonekalut suinkaan tehneet tilasta yhtään hämärämpää tai ahtaampaa. Olisipa hänelläkin varaa sisustaa asuntonsa näin - tai edes asua jossakin muualla kuin vanhassa kerrostalossa Lontoon ulkopuolella.
"Olisihan se pitänyt arvata, että Backfire muuttaa mukana", hän naurahti. Tietenkin ystävä osti hevosen itselleen, eihän sitä voinut Lontooseenkaan jättää. "Onnittelut siis siitä, että omistat Backfiren nyt kokonaan."

"Ystävälläni alkoi olla niin vähän aikaa sille. Ja täällä se on helpompi saada tallille jolla on omat isot laitumet kesällä." Hänen ruunan rupsukkansa tulisi varmasti nauttimaan elämästä täällä. 
"Kiitos. Toisaalta hyvä mieli, koska nyt saan päättää sen asioista yksin."

"Backfire on varmasti onnellinen täällä, kun maastoja on ympärillä aivan loputtomiin", nainen myönsi. Kukapa ei olisi. Elijahkin oli tavattoman onnellinen arabivanhuksestaan, jonka kanssa sai käydä kävelemässä peltojen reunaa Paul hevosta taluttaen.
"Kuulostaa siltä, että koko universumi liputti sen puolesta, että muutat tänne."

"Minua ei näy kentällä sen kanssa enää koskaan." Sabriel myönsi hymyillen ja vilkaisi makuuhuoneensa suuntaan. 
"Vaatteita kaappiin?"

"En usko, että kukaan voi syyttää sinua. Minä en ainakaan voi, kun käyn juoksemassa mieluummin ulkona kaiken kaupungin saasteenkin keskellä kuin salilla matoilla", hän naurahti. Miksipä sitä siis kentällä hevosen kanssa pyörimään, kun ympärillä oli luontoa, jonka helmassa ratsastaa?
"Näytä tietä", hän nyökkäsi. "Puretaan sinun vaatteesi paikoilleen niin koti tuntuu taas hieman enemmän kodilta."

"Eri mieltä olisi ehkä ne jotka näkisivät miten Backfire puskaantuu." Nainen naurahti ja nousi ylös. Hän johdatti kevyesti keppien kanssa ontuen heidän olohuoneen ylätasanteen läpi makuuhuoneeseen. Siellä oli kaikki muu jo paikoillaan, mutta laatikot joissa luki 'vaatteita', olivat edelleen lattialla. Valkealla pariovella piilotettu vaatekomero oli sänkyä vastapäätä olevalla seinällä. 
"Onneksi vaatteeni ovat pitkälti pukupusseista purkamista ja henkarin kanssa tankoon nostamista."

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2872
Join date : 18.04.2014
Ikä : 24

ViestiAihe: Vs: [P] Don't belong to no city, don't belong to no man   Su Huhti 01, 2018 9:38 pm

Puskaantuminen ei suinkaan kuulostanut huonolta vaihtoehdolta. Luonnon helmoissa oli hyvä liikkua, niin ihmisten kuin eläintenkin. Evie hymyili seuratessaan ystävää makuuhuoneen puolelle. Sabriel oli todellakin löytänyt oikein kivan asunnon, josta tehdä mieleisensä. Hän oli aivan varma, että nainen kotiutuisi tänne hetkessä.
"Pukeudut aivan liian hienosti", Evie naurahti sipaisten kädellään vaaleansinisten farkkujensa reittä. Hän ei tosiaankaan pukeutunut vaatteisiin, joita säilytettiin pukupusseissa. Hän kumartui kurkistamaan yhteen pahvilaatikkoon. "Minun pitäisi poimia muutama muotivinkki sinulta. Seuraavan kerran kun täytyy etsiä mitään hienompaa päällepantavaa, sinä saat toimia makutuomarinani."

Sabriel naurahti ja pudisteli päätään. 
"Nohnoh, en nyt niin hienosti." Ainakaan omasta mielestään, mutta Sabriel oli tottunut. Laatikossa oli siististi pussissaann neljä erilaista jakkupukua mekkoineen. Kaksi vaaleanpunertavaa, pastellinen mintunvihreä ja laivastonsininen kukkaprintillä. 

"Pukeudutpas", Evie hymähti huvittuneena. Hän laski sen pukeutumiseksi, että etsi jalkaansa muut housut kuin legginsit ja päälleen siistimmän paidan kuin lukuisista pesuista venyneen ja vanuttuneen neuleen tai liian suuren collegepaidan hilpeällä printillä.
"Sinun tyylistäsi tulee aina mieleen Ted Bakerin mallisto", nainen naurahti purkaessaan laatikon sisältöä vaatteita vain pikaisesti ihaillen, kun suoristi ne henkareilla ja ripusti kaappiin. "Jos koskaan kaipaat taukoa sairaalasta, voisit varmasti suunnitella heille kevätmalliston tai pari."

Sabrie naurahti ja heilautti kättään, istuen sängynreunalle. 
"Minulla taitaa kyllä olla Bakerin vaatteita pari." Hän myönsi vinosti hymyillen. 
"Keksisin vain pyörän uudestaan."

"Voisit keksiä paremman pyörän", Evie huomautti hymyn kera. "Kauniimmalla kukkaprintillä tai vieläkin hempeämmällä väriyhdistelmällä. Minun asuntoni kaipaisi hieman hempeää väriä. Se on kovin valkoinen ja vaaleanharmaa, jos muutamaa raikkaan vihreää koristetyynyä ei lasketa." Tai hänen lakanoihinsa syöpyviä vihreitä täpliä, joista mikään pesuohjelma ei tuntunut pääsevän eroon. Sen siitä sai kun maalasi itsensä vihreäksi töitä varten.

"Niin, ehkä." Hän naurahti ja avasi sängyllä istuen yhtä sen viereen laskettua laatikkoa. Kenkiä, siististi kenkälaatikkoihinsa aseteltuina. Niitä taisi olla neljä pahvilaatikollista. 
"Minulla on aivan liikaa kenkiä."

Evie vilkaisi huvittuneena laatikon suuntaan, kun jatkoi seuraavan pukupusseja sisältävän muuttolaatikon purkamista.
"En epäile sitä hetkeäkään. Minulla on erittäin rajallinen kenkäkokoelma, joten minun mielestäni kaikki, joilla on enemmän kuin viisi paria juhlakenkiä ovat keränneet paljon kenkiä."

Sabriel naksautti kielellä kitalakea ja nosti terveen jalkansa mukamas piilottamaan kenkiä sisältäviä isoja laatikoita. 
"Ei siis katsota näitä..."

"Nuo kaikki ovat täynnä kenkiä?" Evie älähti epäuskoisen, melodisen naurun säestämänä. Ei voinut olla todellista, naisen piilottelemia muuttolaatikoitahan oli ainakin kolme, tai ehkä neljäkin. "Sabi!"

Neljä. Isoa. Jokaisessa taisi olla kymmenen kenkälaatikkoa. 
"... Pelkkiä kenkiä. Ja täällä on vain... Noh, nilkkurit ja muut ovat eteisessä kenkäkaapissa."

"Ei apua sinun kanssasi", Evie pudisti päätään helisevä nauru huulilta karaten. Sabriel oli mahdoton, mutta toisaalta, olihan naisella varaakin mitä käyttää kenkien ostamiseen.
"Tuleeko noita kaikkia edes käytettyä kertaalleen vuodessa?" Hän kysyi kulmaansa kohottaen kun siirsi jälleen yhden tyhjän laatikon sivuun ja aukaisi seuraavan. Vaatekaappi täyttyi kovin kauniista vaatteista, jos häneltä kysyttiin, mutta Sabriel olikin kovin eri maailmasta kuin hän.

Sabriel vilkaisi laatikoita ja naurahti. 
"Tulee. Minulla on aika tarkka koodi siitä mitä kenkiä käytän minkäkin asukokonaisuuden kanssa. Koruista puhumattakaan." Ei, Sabrielin pukeutuminen ei ollut hutaistua. Se oli enemmänkin prosessi.

"Ei ihme, että näytät aina niin hyvältä. Kyllähän tuollainen vaivannäkö palkitaan", Evie naurahti. Aivan eri tavalla kuin hänen tapansa valita puhtaat farkut pinosta ja kiskoa päälleen ensimmäisenä käteen osuva pastellivärinen paita.
"Ehkä joku Newcastlen miehistäkin huomaa sen", hän kiusoitteli pehmeästi.

Sabriel nyrpisti nenäänsä ja tökkäisi Evietä lantioon kepillä. 
"Kuules nyt. Minä en tullut tänne hakemaan miestä." Hän oli hiljaksiin siirtänyt itsensä siihen lokeroon 'ikisinkku jolla on mahdollisesti lapsi'. Se oli ihan hyvä lokero. Mihin sitä miestä sotkemaan silloin?

"Ei miehiä kannatakaan hakea, siinä joutuu vain pettymään. Mutta pidä silmät avoinna, ehkä törmäät sattumalta johonkuhun, joka saa sukat pyörimään jaloissa", nainen naurahti. Hän ei suostunut ajattelemaankaan, että rakkaus loppuisi maailmasta. Vaikka hänen ja Paulin avioliitto oli kariutunut niin monen yhteisen vuoden jälkeen, se ei tarkoittanut, että kaikille kävisi niin.

"Minä tarvitse miestä jalkoihin pyörimään." Ei etenkään jos saisi suunnitelmansa toteutettua. Vaikka olisihan se ihanaa saada parisuhde, mutta varsinaisesti syksyllä sattunut radiohiljaisuus, sen jälkeiset selitykset ja lehdissä nyt hyrräävät otsikot eivät nostaneet hänen mielialaansa. Miksi miesten piti olla idiootteja?

"Tietenkään et tarvitse. Naiset pärjäävät maailmassa oikein loistavasti ilman miehiä", Evie hymähti huvittuneena. Kukaan ei tarvinnut miestä jalkoihin pyörimään, mutta olihan miehistä joskus iloakin. "Mutta on eri asia haluta kuin tarvita."

"No ehkä haluaisin, mutta olen tyytyväinen näinkin ja syksyn jälkeen minua ei varsinaisesti edes huvita. Kuvittelen selvästi höpsöjä ja liikaa, joten pitäkööt sitten tunkkinsa." Nainen tuhahti ja päätyi kuitenkin avaamaan päälimmäisen kenkälaatikon ja otti sieltä yhden syliinsä. Sieltä paljastu mintunvihreät Vivienne Westwoodin suunnittelemat, hyvin klassiset korkoavokkaat. 

Evi mutristi suutaan myötätuntoisena. Kieltämättä Sabriel oli saanut näpeilleen syksyllä, naisparka. Luojan kiitos heidän ulkoministerillään ei ollut intoa tulla katsomaan Wickediä, sillä hän olisi joutunut käyttämään kaikki näyttelijän lahjansa, jos manageri olisi juossut hakemaan ulkoministerin esiripun taakse esityksen päätteeksi tervehtimään heitä.
"Eivät kaikki miehet ole sellaisia. Toivottavasti", hän lisäsi viimeisen sanan kulmat painuen. Hän ei voinut kuvitellakaan parisuhdetta tähän kohtaan elämää, kun kaikki oli Paulin kanssa edelleen niin solmussa ja teki kipeää, mutta jos hän joskus uskaltaisi astua takaisin deittailun maailmaan... Luoja, ei hän voisi. Hän ei ollut tapaillut koskaan ketään muuta kuin Paulia. Ei hän osaisi lähteä ensimmäisille treffeille aikuisena.

"Eivät varmasti, mutta en välitä ottaa selvää." Sabriel totesi, laskien kengät takaisin laatikkoon ja vilkaisi seuraavaan, siirtäen nekin sivuun. 
"Tai ehkä minu pitäisi vaihtaa aakkosten kirjainta miesten suhteen, mutta en usko oikein siihenkään. Joten, riittäköön Calvin ja muutamat surkeat treffit todentamaan että miehet ovat turhia."

"Voi sinua", Evie vastasi, mutta ei hän voinut oikein väittää vastaankaan. Ei, kun oli saanut eropaperit postissa ilman, että hänen aviomiehensä - ex-aviomiehensä - oli viitsinyt edes mainita asiasta kasvokkain. Tai puhelimessa.
"Voitpahan keskittyä täysin itseesi ja tekemään mitä tahansa, mikä tekee sinut onnelliseksi. Vaikka seikkailemaan maaseudulla Backfiren kanssa."

"Ja vielä vähemmän kaipaan mitään mahdollisesti mustasukkaista ja asenneongelmaista kaksilahkeista jos saan lapsen ystäväni kanssa." Ja lapsi varmasti pitäisi huolen ettei kosijoita tulisi sen jölkeen jalkoihin. 
"Niinpä. Backfire voi olla elämänni mies."

"Kukaan ei kaipaa mustasukkaisuutta ja asenneongelmia elämäänsä", Evie myönsi. Paul oli ollut välillä aivan mahdottoman mustasukkainen, kun hänen työnsä olivat tarkoittaneet pusua lavalla tai illanviettoa suuremmalla porukalla, johon kuului niin miehiä kuin naisiakin.
"Backfire on hieno elämäsi mies."

Sabriel ei kaivannut mitäänn siitä. Hän aikoi nauttia elämästä näinn, tehdä siitä omansa. Ehkä todistaakin jotakin. 
"Niin on. Tiedätkö, katselen näitä ja minusta tuntuu silti että pitäisi ostaa lisää vaatteita."

"No, onhan tässä vaatekaapilla kokoa, kyllä tänne vielä lisää luulisi mahtuvan", Evie myönsi päätään pudistaen. Hänellä ei ollut puoliksikaan näin paljoa vaatteita, mutta toisaalta, työpaikka tarjosi hänelle lavalla kaivatut vaatteet. Hän ei tarvinnut vaatteita muuhun kuin sosiaalisiin rientoihin ja sohvalla loikoiluun.
"Jos shoppailemisesta tulee hyvälle tuulelle niin miksikäs ei."

"Tuleehan siitä." Sabriel hymyili vinosti. oikein hyvä mieli. 
"Etenkin jos voin ostaa muille jotakin."

"Et saa täytettyä omaa kaappiasi, jos vain ostat tavaroita muille", nainen huomautti hymyillen. Tosin ehkä Sabriel ei tarvitsisi enempää täytettä kaappeihinsa - kengistä ainakaan. Evie siirtyi seuraavan laatikon pariin kasaten jo puretut, tyhjät laatikot selkeästi sivummalle.
"No täältähän löytyi laatikko, johon Augustin ei kannattaisi koskea", hän naurahti. "Mihin tahdot alusvaatteesi?"

"Siinä tulee aina ostettua itsellekin." Sabriel huomautti huvittuneena. 
"Ne tulevat siihen vetolaatikostoon. Minä.." Sabriel nousi seisomaan ja asteli yhden kepin varassa vaatehuoneeseen, sen mainitsemansa vetolaatikon eteen. 
"Voin järjestää ne jos sinä annat niitä." Koska sillä oli väliä miten me laittoi mataliin laatikoihin.

"Jos niin väität", Evie naurahti. Hänellä oli lähinnä kokemusta päinvastaisesta - kun lähti kaupoille ostamaan asioita itselle, ja päätyi siinä sivussa ostamaan jotain Elijahillekin, koska poika nyt vain ehdottomasti tarvitsi sitä.
"Selvä", hän nyökkäsi pirteästi ja alkoi ojentaa alusvaatteita kepin kanssa loikkineelle naiselle. "Olisipa minullakin ihan oikea vaatehuone. Helpottaisi tavaroiden pitämistä järjestyksessä", hän unelmoi. Jonakin päivänä vielä. Joskus hän asuisi asunnossa, jossa olisi vaatehuone.

"Minä ihastuin tässä myös vaatehuoneeseen, Ei puhettakaan että Tilson Gardensissa asuntooni olisi mahtunut vaatehuonetta jossa on hyvä valaistus, tilaa meikkipöydälle ja pukeutua." Hän naurahti käheästi, asetelen rintaliivejään siististi laatikkoon, suoriin riveihin. 
Lääkäri.

"Minun makuuhuoneessanikaan ei ole tilaa tuolle kaikelle", Evie naurahti lämmöllä. Hän oli työntänyt sänkynsä vasten seinää, jotta saattoi saada toiselle seinälle mahtumaan vaatekaapin ja meikkipöydän.
"Ja vaatekaappini näyttää juuri siltä, että sinne on tungettu kaikki mahdollisimman tehokkaasti tilaa hyödyksi käyttäen." Ei puhettakaan siististä järjestyksestä, johon Sabriel jaksoi panostaa.

"Vihaan epäjärjestystä." Sabriel naurahti. Kun liivit olivat siististi kahdessa laatikosta, hän avasi alemman laatikon ja alkoi siististi viikata sinne alushousujaa. Kuten liivit, siisteihin riveihin ja väreittäin. 

"On epäjärjestystä ja järjestystä, ja vasta sitten on väreittäin lajitellut alushousut", Evie huomautti nauraen. Hän ojensi kiltisti Sabrielille aina lisää lajiteltavaa, samalla kun purki loppuja henkareilla roikkuvia vaatteita tangolle.
"Voisit tulla joskus siivoamaan minun vaatekaappini. Ehkä käyttäisin monipuolisemmin kaikkia vaatteitani, jos ne olisivat järjestyksessä ja kerralla näkisi kaikki vaihtoehdot. Nyt tyydyn yleensä vain nappaamaan ensimmäisen käteen osuvan paidan kun teen lähtöä kotoa."

"Lääkäri." Sabriel tarjosi selitykseksi. Piti olla siistiä tai tuli hulluksi. 
"Sekin hyöty tästä toki on. Näen kaiken yhdellä pyörähdyksellä." Sitten erilaiset sukat ja sukkahousut.

"Tulisit loistavasti toimeen puvustajiemme kanssa. Puvustamossa kaikelle on tarkasti oma paikkansa ja vastaava puvustaja on kurkussa kiinni, jos järjestystä erehtyy sotkemaan lainkaan", Evie naurahti. Kun roolivaatteet täytyi löytää nopeasti ja kantaa oikeille näyttelijöille teatterin halki, ei ollut aikaa etsiä oikeaa hattua tai kenkiä, jos ne oli siirretty väärään paikkaan.
"En voi kuin ihailla järjestelmällisyyttäsi."

"Varmasti. Asiat pitää löytää helposti, vähentää kiirettä ja helpottaa stressiä." Kun tiesi mitä oli missäkin, ei tullut kiire asioita etsiessä. Onneksi. 
"Noh. Olisit nähnyt asuntomme kun olin naimisissa. Kaksi lääketieteellisen alan ihmistä, olohuoneessamme olisi voinut suorittaa avoleikkaukseksen pienellä innfektioriskillä."

"En voi edes sanoa yllättyväni tämän jälkeen", nainen huokaisi huvittuneena. Sabrielin koti olisi varmasti hetkessä erittäin järjestelmällinen ja siisti, kunhan muuttolaatikot saisi purettua kokonaan.
"Odota vain, jos saat lapsen tänne viipottamaan. Ei ole muutaman vuoden jälkeen enää yhtään niin siistiä ja järjestelmällistä", hän naurahti.

"Sitten ei ole ja minä syleilen rakkaudella lapsen tuomaa sotkua." Sabriel naurahti. Kyllä hän tiesi että lapset sotkivat ja siinäpä sotkisi. 
"Se ei haittaisi."

"Se on oikea asenne", Evie hymyili pehmeästi. Lasten aiheuttamaa sotkua ei voinut pitää todellisena sotkuna, vaikka se yleensä oli moninverroin pahempi sotku kuin mitä aikuiset saivat aikaan.
"Minuakaan ei yhtään haittaa Elijahin lelut leviteltyinä sinne tänne, kun ne tuovat niin paljon iloa Elijahille. Sinun joululahjasi on muuten edelleen suuri hitti. Se legosetti ei saa olla päivääkään rauhassa."

Sabriel hymyili sen kuullessaan. 
"Ihana tietää. Yritin valita jotain mistä hän pitäisi." 

”Osuit aivan nappiin”, nainen vakuutti. Pieni poika kertoi aina tavattoman mielellään, mitä oli milloinkin legoista rakentanut. Paketin rakennusohjeet oli hylätty jo aikoja sitten.
”Vaatehuoneesi alkaa näyttää jo enemmän vaatehuoneelta kuin pelkältä huoneelta”, Evie huomioi vilkaistessaan ympärilleen. Tyhjiä laatikoitakin oli kertynyt makuuhuoneen puolelle kasaksi asti. ”Kuinka tarkka järjestys kengilläsi on? Uskaltaako niihin mennä koskemaankaan?” Hän naurahti.

"Niin minustakin. Ja kenkäni tulevat tuohon hyllykköön. Malleittain ja saman suunnittelijan kengät vierekkäin. Toinen kenkä varpaat huonetta kohti ja toinen kanta huonetta kohti." Sabriel oli hetken hiljaa. 
"... Evie, tarvitsen miehen. Ohjeistan miten laittaa kengät hyllyyn." Ehkä hän ei keskittyisi sellaiseen jos olisi... rennompi.

Evie puri huultaan ettei nauraisi saamilleen ohjeille. Ne olivat kovin tarkat mutta mitäpä muuta sitä Sabrielilta saattoi odottaakaan. Nainen kävi puuhaan kiittäen onneaan siitä, miten kengät olivat valmistajiensa laatikoissa - muuten suunnittelijoiden nimien selvittämisessä olisi mennyt paljon kauemmin häneltä.
”Kenties”, Evie myönsi nauraen. ”Mutta miehelle joutuisit ohjeistamaan vielä tarkemmin kuin minulle, joten on tässäkin puolensa.”

Sabriel huokaisi syvään. 
"Jos minulla olisi mies, en ehkä välittäisi miten kenkäni ovat hyllyssä. Tiedäthän." Kun voisi olla parempaa tekemistä.

”Ehkä et, ehkä välittäisit entistä enemmän, jotta treffeille valmistautuminen onnistuu vieläkin nopeammin”, Evie naurahti. ”Mutta nythän sinulla on kokonaan uudet maisemat edessäsi. Kyllä täältä luulisi löytyvän joku, jonka kanssa käydä edes ulkona.”

Evien osoittaessa aukon suunnitelmasta, Sabriel nyrpisti nenäänsä. 
"Vahvistaa aiemman teoriani. Ajanhukkaa ja turhuutta."

"Noh, noh. Antaisit nyt miehille mahdollisuuden. Mistäs sitä tietää, vaikka tämä vuosi toisi sinulle miehen vierelle", hän naurahti. Onneksi miehiä ei tarvittu onnen takeeksi.

"Ja mitähän he ovat tehneet ansaitakseen sen? Sitä minäkin." Sabriel naurahti ja pudisteli päätään. Miehet eivät olleet tehneet mitään.

"Kieltämättä sinulla on oikein hyvä pointti", Evie totesi naurahtaen. Hän ei ollut oikea ihminen puhumaan miesten ansioista, kun katsoi missä kunnossa hänen rakkauselämänsä oli tässä kohtaa - sitä ei ollut.
"Voimme siis nauttia itsenäisestä elämästämme olan takaa nyt."

"Sitä minäkin." Sabriel hymähti pehmeästi ja istui vaatehuoneen keskelle asetetulle vaaleanpunaiselle nahkarahille. Ei saanut seisoa turhan kauan.

Evie hymyili ystävälleen nostaessaan jälleen uuden kenkälaatikon suuresta muuttolaatikosta.
"Sinulla on ihan järjetön määrä kenkiä, mutta ainakin nämä ovat kovin kauniita kaikki", nainen totesi asettaessaan kengät huolellisesti hyllykköön. "Et kai aio pomppia näillä korkokengillä vielä kuukausiin?"

"... Olen minä käyttänyt matalimpia kokoajan." Sabriel totesi kuin itsestäänselvyytenä.

"Olet hullu, Sabi", Evie naurahti päätään pudistaen. "Minua ei olisi saanut luopumaan ballerinoista mitenkään." Aina kun hänen nilkkansa tai polvensa oli ollut kovilla, ballerinat olivat olleet täydellinen ratkaisu, jos siistimpiä kenkiä tarvitsi.

"Noh! Minulla ei ole riittävästi ballerinoja ja halusin ettei tämä vaikuta siihen miten voin pukeutua. Piti vain säätää keppejä, ei muuta." Hän totesi huvittuneena.

"Ei ole riittävästi ballerinoja?" Evien epäusko kuulsi läpi kysymyksestä. "Jos sinulla on yhdet mustat ballerinat, pääset jo pitkälle. Ei ole riittävästi ballerinoja... Sabi, sinä todellakin tarvitset miehen."

"Noh!" Sabriel nauroi ystävänsä epäuskolle. 
"Ei kaikkien vaatteiden kanssa voi laittaa mustia kenkiä. Tai valkoisia. Ei, kenkien pitää sopia asuun."

"Voi luoja sinun kanssasi", nainen naurahti. Hän ei todellakaan voinut ymmärtää moista. Sabriel uhrasi aivan liikaa aikaa ja ajatusta vaatteilleen. Hänellä olisi paljon opittavaa ystävältä.
"Yllättäen tämä kenkäkokoelmasi käy paljon enemmän järkeen."

"Eikö?" Sabriel hymyili.
"Ne laivastonsiniset Louboutinit sopii kolmen asun kanssa. Nuo miunvihreät avokkaat viiden tai seitsemän, riippuu minkä paidan laitan hameen ja jakun kanssa. Nuo kolmet vaaleanpunertavat - eri sävyisiä - kahdeksan eri asun kanssa yhteensä. Ja sitä rataa."

Evie tuijotti kenkiä päätään pudistellen. Sabriel oli tehnyt pukeutumisesta taidetta. Tai kenties tiedettä, jossa jokainen komponentti täytyi mitata tarkasti ja ottaa huomioon kokonaisuutta laatiessa.
"Luojan kiitos minun ei tarvitse murehtia tällaisista", nainen naurahti. "Silloin harvoin kun täytyy käydä gaalassa pyörähtämässä tai esiintyä suuremmassa konsertissa, saan vain vuokraamosta puvun kaikkine asusteineen." Niitä hetkiä ei tosin paljoa hänen uralleen ollut vielä mahtunut.

Sabriel hymyili pehmeästi. 
"Parempi oli kun pukeudun mielestäni kauniisti."

"Sinä pukeudut aina pettämättömän tyylikkäästi", nainen vakuutti sipaisten punertavaksi värjättyjä hiuksiaan korvan taakse. "Se olisi suorastaan epäreilua, jos ei tietäisi, miten paljon ajatusta olet laittanut sen taakse."

"Näkisit koruni. Sellaisissa laattamaisissa telineissä, kuin korukaupoissa. Lajiteltuina settien mukaan ja minkä kanssa ne sopivat. Evie, minulla on ongelma." Hän huokaisi nauraen.

"Se sinulla todella on", nainen naurahti taputtaen ystävän hartiaa, kun kumartui poimimaan seuraavan kenkälaatikon käteensä. "Mutta tämä on vielä herttainen ongelma. Paljon huonompiakin voisi olla."

"Se on totta." Voisi olla ongelma alkoholin tai huumeiden kanssa, vaikkapa. Ei ollut. Vain vaatteiden. Positiivista. 
"Haittaisiko sinua tyhjentää tänään viinipullo tai kaksi? Sen kunniaksi etten tarvitse enää vahvoja kipulääkkeitä."

"Tiedätkö, tuo kuulostaa vielä paremmalta kuin lupaus teestä aiemmin", nainen naurahti. Hän ei ollut aikoihin saanut nauttia hyvästä viinistä. Ei ollut ollut syytä avata pulloa yksikseen kotona.
"Korkataan ehdottomasti viinipullo sille, että olet jo niin paljon paremmassa kunnossa."

"Aion juoda tästä lähtien aina kun tulet käymään. Niin ihania kuin pohjoisen ystävät ovatkin, heistä ei ole iloa kun Keiko humaltuu kahdesta lasista, pieni kun on ja ei ole juonut, ja Gabrielle on raskaana." Sabriel naurahti.

"Tarvitset uusia ystäviä täältä, joiden kanssa siemailla viiniä", Evie nauroi, "mutta sillä aikaa kun etsit heitä, minä en koskaan kieltäydy lasillisesta tai pullollisesta." Hänkin oli pieni, kovin pieni monen muun rinnalla, mutta jos teatteri oli alana jotain opettanut niin sen, miten sietää alkoholia.
"Ja onhan tässä nyt monta hyvää syytä nauttia viinistä."

"Niin tarvitsen." Sabriel myönsi hymyillen. 
"Olet hyvä ja avulias ystävä."

"Vähintä mitä voin tehdä, kun saan tulla nurkkiisi pyörimään", Evie naurahti. Hän auttaisi siinä missä voisi, oli kyseessä sitten laatikoiden purkaminen tai viinipullon tyhjäksi juominen.
"Tuon ehdottomasti Elijahinkin sanomaan hei, ja esittämään sata ja yksi polttavaa kysymystä elämän tarkoituksesta."

"Tuo vain. Tiedät että se on minulle enemmän palvelus kuin mitään muuta." Häntä hymyilytti jo ajatus pojan vierailusta.

"Hyvä", nainen hymyili leveästi ja teki hyllylle tilaa viimeistä kenkäparia varten. Hän astui askeleen taaksepäin ihaillakseen kädenjälkeään (ja ehkä ihan vähän sitäkin, miten kovin kauniita kenkiä Sabrielilla oli).
"Haen tuliaisesi nyt ennen kuin unohdan kokonaan", Evie naurahti ja taputti Sabrielin olkaa ohikulkeissaan, kun kiirehti eteiseen noutamaan pientä matkalaukkuaan. Hän aukaisi sen, penkoi hetken viikattujen vaatteidensa lomasta ja löysi paperiin käärityn puisen kengurupatsaan sekä samettisen korurasian, jonka sisälle kätkeytyi hopeinen koru sinisenkirjavalla jalokiviopaalilla. Australian tuliaisiahan nämä sentään olivat!
"Ole hyvä", hän naurahti ojentaen pienet paketit ystävälleen leveän hymyn kera. "En voi uskoa, että unohdin antaa ne aiemmin."

Sabriel ainnakin katsoi estottoman ihastuneesti omia kenkiään. Se oli kaunista katsottavaa. 
"Oi. Olet ihana, en minä olisi mitään tarvinnut." Evie tosin taisi sanoa aivan samaa kun hän raahasi ystävälle ties mitä milloin miltäkin matkaltaan. Hän otti rasian ja paperise paketin vastaan, avaten se ensin. Kenguru. 
"Olet ihana. Tällaista minulla ei olekaan." Sabriel naurahti ja veti hiuksia korvansa taakse. 
"... Tämä on ihana. Evie, kenguru olisi ollut aivan tarpeeksi." Hän laski ne käsistäänn ja avasi käsiään halatakseen ystäväänsä.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2872
Join date : 18.04.2014
Ikä : 24

ViestiAihe: Vs: [P] Don't belong to no city, don't belong to no man   Su Huhti 01, 2018 9:38 pm

Evie hymyili malttamattomana, kun odotti, että Sabriel saisi paketin auki. Hän oli nähnyt hopeisen vesipisaran muotoisen kaulakorun kaupassa ja ajatellut heti Sabrielia. Naisella nyt toki oli varaa ostaa mitä tahansa laadukkaita koruja mitä tahtoi, mutta pieni tuliainen Australiasta oli tuntunut silti oikealta ratkaisulta. Mainostihan se opaalien luvattua maatakin kauniisti - ja kenguru nyt vain oli pakollinen lisä. Nainen halasi lämmöllä ystäväänsä ilahtuneena siitä, miten tyytyväiseltä Sabriel vaikutti tuliaisiinsa.
”Ajattelin, että kenguru voisi ehkä sopia sisustukseesi siinä missä aboriginaalien värikkäät taideteokset pistäisivät liian pahasti silmään”, hän naurahti. Puinen kenguruveistos oli oikein suloinen hänen mielestään, ja sen takia saanut lentää pitkän matkan Perthistä Lontooseen.
”Ja koru nyt vain toi sinut heti mieleen.”

"Kenguru on oikein sievä. Ja ne tosiaan voisivat olla liikaa." Sabriel myönsi hymyillen. 
"Koru on ihana. Kiitos. Pidän siitä oikein paljon. En ymmärrä mistä löysit näin kauniit."

"Sattumalta", nainen tunnisti naurahtaen. Se tuntui olevan hänen tuliaistensa teema kerrasta toiseen. Hän osti jotakin, jos se toi mieleen saajansa, eikä siinä kohtaa alkanut enää arpomaan oliko ostos järkevä vai ei.
"Ihanaa, että ovat mieluiset. Täytyihän sitä nyt jotakin tuoda, kun pitkästä aikaa pääsin Australiassa käymään. Oli ihana sukeltaa taas aaltoihin - miten voinkaan kaivata surffaamista kun olen täällä", hän hymyili leveästi. Turkoosin meren aalloissa oli ollut helppo unohtaa harteita painavat murheet hetkeksi.
"Ole onnellinen siitä, että Backfire saattoi muuttaa sinun mukanasi. Kummasti Australian lämpöä ja aaltoja ei saa tuotua tänne vaikka miten yrittäisi."

"Hyvin mieluiset. Ja minä uskon, ehkä minun pitäisi joskus lähteä Australiaan. Voisin surffata ja yrittää nähdä sitä hevosen selästä." Se oli Sabrielin lomien teema. Ratsastaa mahdollisimman monessa eri maassa. 
"Minä olen. Sydämeni olisi särkynyt jos olisin jättänyt sen."

"Jos minulla ei ole töitä niihin aikoihin kun päädyt Australiaan suuntaamaan, huikkaa ja ehkä voin tulla oppaaksi", hän naurahti. Ei tosin hevosen selästä, mutta ne retket Sabriel voisi tehdä ohjatussa ryhmässä. Hän voisi näyttää Perthin kaupunkia.
"Hyvä ettei niin siis käynyt", hän hymyili onnellisena. Onneksi ystävä oli saanut hevosensa mukaan. Riitti, että hänen sydämensä oli särkynyt ja sen jälkeen palat heitetty mortteliin survottavaksi hienoiseksi silpuksi, kun edes lasta ei saanut nähdä vapaasti.

Sabrielin mielestä se oli jumalattoman, kuristavan julmaa. Olisi tehnnyt mieli sanoa Paulille jotakin, mutta sekään ei ollut hänen asiansa. Hän ei voisi ottaa riskiä. 
"Ja mehän sovimme että se on elämäni mies. Katsotaan jos ottaisinn koiran kun toivun tästä. Täällä pohjoisessa olisi järkeä omistaa lemmikki."

"Koira olisi varmasti ihana seuralainen tänne", nainen myönsi. Niinhän Paulkin oli hankkinut Buddyn, kun oli muuttanut Elijahin kanssa pysyvästi Newcastleen. Virallinen selitys oli toki lenkkikaveriksi miehelle, mutta hän oli epäillyt Paulin vain kaipaavan toistakin koiraa jo vanhemmaksi kääntyvän snautserin rinnalle. Hänen täytyisi lopettaa miehensä - ex-miehensä - ajatteleminen joka asiasta, mutta se oli vaikeaa, kun oli jakanut elämänsä yli vuosikymmenen ajan miehen kanssa.
"Minä olen niin iloinen siitä, että minulla on Raoul kotona seurana. Höpsö kissavanhukseni. Se on edelleen ihan yhtä räsynukke kuin aina ennenkin."

"Niin olisi. Pitää vain odottaa siihen asti että voin kävellä." Sabriel naurahti pehmeästi ja katseli vaatehuoneeksi muuttunutta huonetta. Eivätköhän ne olleet kaikki siinä. 
"Raoul on ihana, rapsuta sitä puolestani kun palaat. Ja mennäänkö avaamaan se viinipullo ja pohtimaan mitä haluamme päivälliseksi? Jossain päin maailmaa on jo korrekti aika juoda viiniä."

"Hyvä hetki siis alkaa miettiä, millaisen koiran tahtoisit", Evie naurahti ja ojensi kättään auttaakseen Sabrielin jaloilleen. Tai kepeilleen, mikä se korrekti ilmaisu nyt tässä tilanteessa olikaan.
"Minä rapsutan. Raoul arvostaa aina rapsutuksia", nainen vakuutti hymyillen. Ehkä hän voisi jokin kerta tuoda hyvätapaisen räsynukkekissansa mukanaankin Sabrielin riemuksi, mutta tällä kertaa kissavanhus oli naapureiden hyvässä huomassa.
"Mennään, ehdottomasti. Nyt on sunnuntai, korrekti aika on ollut aamuyhdeksästä eteenpäin", Evie nauroi lämmöllä.

Sekin tekisi Sabrielin oikein onnelliseksi, saada eläinvieras. Keikon koiran näkeminen oli saanut hänet hymyilemään leveästi, Hiccup oli hurmaava herrasmies. 
"Hyvä." Sabriel naurahti ja konkkasi itsensä ylös kulkien keittiöön. Modernissa keittiössä oli saarekkeeseen piilotettu pieni viinikaappi, josta hän veti pullon valkoviiniä. Se sopi paremmin näin aikaiseen. 
"Epäilen että elämme tilausruoalla tämän ajan, olen kelvoton emäntä ja en oikein ole ruoanlaittokykyinen."

"Sabi-rakas, minä elän tilausruoalla vähintään kaksi päivää viikosta", Evie huomautti nauraen. Häntä ei suinkaan haitannut syödä noutoruokaa näinäkin päivinä, kun teki sitä joka ikinen viikko päivinä, joina oli kaksi esitystä. Monet hänen työkavereistaan toivat lounaan kotoa mukanaan ja lämmittivät teatterilla, mutta hän ei koskaan jaksanut laittaa ruokaa etukäteen - joten Deliveroo ja monet muut kuljetuspalvelut pelastivat hänen päivänsä.
"Sinulla on viiniä, et siis voi olla kelvoton emäntä vaikka yrittäisit", nainen myös koki tarpeelliseksi huomauttaa. "Mikähän maistuisi päivälliseksi? Onko sinulla jotakin suosikkiravintolaa, joka on aivan ylitse muiden?"

"En minä ole ehtinyt täällä vielä siihen asti." Hän huomautti nauraen. 
"Olet kuukauden liian aikaisessa kysymyksesi kanssa. Ehkä internet kertoisi?"

"Täytyihän sitä silti kysyä", Evie naurahti. Hän oli löytänyt kotikulmiltaan ihanan pienen kiinalaisen heti kolmantena päivänä muuton jälkeen - kun kahden muuttopäivän jälkeen pizza ei ollut enää maistunut.
"Deliveroo on heti sosiaalisen median sovellusten jälkeen puhelimeni eniten käytetty sovellus", nainen nauroi kaivaessaan älypuhelimensa esiin. Muutamalla klikkauksella tuttu sovellus oli auki ja ruokavaihtoehtoja tuntui olevan loputtomiin.
"Saamme varmaan ensimmäisenä rajata sitä, minkä tyylistä ruokaa haemme", nainen naurahti kun arvioiden perusteella järjestetty listaus tuntui edelleen varsin massiiviselta. "Mitä tekisi mieli? Italialaista, kiinalaista, sushia, meksikolaista, kreikkalaista?"

"Olet sankarini." Sabriel myönsi hymyillen. Hän käytti sovelluksia aniharvoin. Silloin kun ei huvittanut syödä kotiruokaa, hän menni ravintolaan, helppoa. Nyt ei vain huvittanut lähteä ulos. 
"Mitä sinun tekisi mieli? Haluaisin ehkä jotain... Ei mitää kovin kevyttä."

"Kyllä täältä löytyy mitä tahansa uppopaistetusta ruoasta salaatteihin", nainen virnisti. Joskus töissä oli vain päiviä, kun teki mieli syödä mahdollisimman rasvaista ja raskasta ruokaa, vaikka sitä tiesi katuvansa myöhemmin, jos joutuikin yllättäen lavalle.
"Hampurilaisia kunnon pihveistä, fish and chips, mitä tahansa kanasta tehtyä", hän luetteli. "Paellaa, nuudeliwokkeja. Täällä on paljon ravintoloita, jotka hyödyntävät deliveroota", hän ihasteli. Melkein enemmän kuin Lontoossa, jossa kuljetusetäisyydet olivat kaupungin surkean liikennesuunnittelun tähden niin lyhyet.

Sabriel mietti hetken. Mitä hän haluaisi? 
"Voisin haluta pastaa. Oikein syntisen kermaista ja rasvaista pastaa. Söin kuin varpunen pyörätuolissa ja kaipaan kunnon ruokaa nyt." 

"Pastaa, selvä", Evie vahvisti naurahtaen ja muutamalla klikkauksella eristi sovelluksesta pasta-annokset. Helpompi selata ja katsella vaihtoehtoja. Pikainen vilkaisu arvosteluihin sai naisen klikkaamaan yhden italialaisista ravintoloista auki ja vilkuilemaan vaihtoehtoja.
"Kuulostaako joku herkulliselta?" Hän kysäisi ojentaen puhelinta Sabrielille. "Minun on tehnyt mieli kunnon lohipastaa viikkoja, eikä tuo annos kuulostanut hullummalta." Milloinpa kermainen lohipasta voisi olla vikatikki?

Sabriel katseli vaihtoehtoja hetken. 
"Kermainen kanapasta pekonilla ei voisi kuulostaa paremmalta juuri nyt." Hän myönsi hymyillen ja ojensi puhelien takaisin, nostaen viinilasin huulilleen.

"Täydellistä, meillä on siis päivällinen valmiina", Evie naurahti lisäten tilaukseensa Sabrielin toivoman kanapastan. Tilaus tuli lähetettyä hetkessä ja tieto siitä, että ruoan saapumisessa kestäisi maksimissaan puoli tuntia oli aina yhtä lohdullinen. Hän laski puhelimensa alas ja poimi viinilasin käteensä.
"Olemme tänään täynnä pelkkiä loistavia ideoita", hän virnisti siemaistessaan raikasta valkoviiniä.

"Me olemme aina täynnä loistavia ideoita." Sabriel korjasti tuhahtaen pehmeästi. 

"Olet jälleen oikeassa", Evie myönsi helisevän naurahduksen kera. Tänään varsinkin kaikki ideat olivat olleet loistavia, mutta niinhän ne tuntuivat heidän kohdallaan aina olevan. Ja Sabrielilla muutoinkin, jos satunnaista harha-askelta miesten suhteen ei laskettu.
"Osaatko nauttia yhtään siitä, että saat vain olla kotona, vai joko kaipaat takaisin töihin? Tutustumaan uusiin työkavereihin?"

"Osaan ja en osaa. Tiedän että vaikka jalkani olisi kunnossa, en olisi työkykyinen vielä. Joten olen mieluummin kotona." Hänestä ei olisi hyötyä töissä vielä, joten oli vain parempi nauttia kotona olosta.

"Se on hyvä asenne", Evie myönsi. Niin moni tuntui kiirehtivän takaisin töihin keinolla millä hyvänsä - hänen alallaan varsinkin, kun sairaslomapäiviä oli tietty määrä ja sen jälkeen kaikki sairastelut olivat palkattomia. Heti kun ääni kulki edes auttavasti, ihmiset palasivat takaisin töihin rukoillen, että selviäisivät kolme tuntia lavalla. Oli ilo nähdä, ettei Sabriel aikonut hätiköidä oman paluunsa kanssa. Naiselle oli käynyt paljon pahemmin kuin vain pieni flunssa, jonka voisi ravistaa harteiltaan hetkessä.
"Ehdit tutustua loistavasti Newcastleen sillä aikaa. Löytää parhaat ravintolat ja kauneimmat puistot." 

"Katsotaan missä vaiheessa vapaudun kepeistäni." Sabriel naurahti. Senkään jälkeen hän tuskin saisi kävellä kovin paljon, mutta hän katsoisi asiaa sitten. 
"Mutta ajattelin kyllä."

"Siihen asti ravintoloihin tutustuminen tilausten kautta on hyvä ajanviete", Evie naurahti. "Sitä paitsi, ruoka on tärkeämpää kuin puistot." Täytyihän sitä nyt tietää, mistä sai hyvää ruokaa mihin kellonaikaan tahansa! Koskaan ei tiennyt, milloin nälkä iski.

"Ehkä minun pitää opetella. Tai käyttää taksia. En oikein saa ajaa autoakaan. En malta odottaa että voin ulkoiluttaa Rollsiani. Jos muuten tarvitset autoa, se on sinun huomenna." Sabriel lupasi hymyillen. 

"En ole ajanut autoa kuukausiin, enkä tiedä, onko Rollsisi välttämättä hyvä auto taas taitojen verryttelyyn", hän huomautti nauraen. Hän olisi auttamatta ruosteessa - niin ruosteessa, etteivät vanhemmat olleet antaneet hänen ajaa edes Australiassa, vaan toimineet hänen kuskinaan kuin teini-iässä konsanaan.

"Jos sinusta tuntuu siltä." Sabriel naurahti, päätään pudistellen. 
"Mutta jos tarvitset niin ajokuntoinen se on."

"Pelkään, ettei se olisi sitä minun käyttöni jälkeen, mutta kiitos silti tarjouksesta", nainen naurahti. Hän piti itseään yleensä ihan hyvänä kuskina - hän ei ollut koskaan rutannut tai edes naarmuttanut peltiä, eikä ollut rikkonut yhtäkään vaihteistoa - mutta pitkä tauko ajamisessa tuntui. Niin se oli tuntunut aina parin kuukauden jälkeenkin, kun hän oli vihdoin ehtinyt pohjoiseen ja lainannut Paulin autoa käydäkseen kaupassa.
"En saisi virallisesti vielä puhua tästä, mutta luotan siihen, että osaat pitää salaisuuden etkä yllättäen säntää levittämään tätä sosiaaliseen mediaan ja ties minne keskustelupalstoille", Evie naurahti, "mutta jos vain pääset käymään Lontoossa ennen heinäkuuta, tule katsomaan minua vielä viimeisen kerran vihreänä. Olen ripustamassa noidan hattuni ja luutani vihdoin naulaan ja suunnistamassa uusiin seikkailuihin. Tosin siitä ei vielä ole mitään tietoa, mitä ne uudet seikkailut ovat."

Sabriel katsoi Evietä miltein hämmentyneenä viinilasinsa takaa. 
"Tietenkin. Ehkä tulen ystävän kanssa." Hän lupasi hymyillen. 
"Vai aiot sinä vaihtaa kulkuneuvoa. Ja ihonväriä."

"Tule ihmeessä", Evie hymyili iloisesti, "järjestän mielelläni halvemmat liput niin monelle kuin vain teitä olisi tulossa." Oli aina ilo esiintyä, kun yleisössä oli tuttuja kasvoja.
"Niin ne ajat muuttuvat. Totesin, että olen jo tehnyt kaiken, mitä voin Wickedissä tehdä, joten on aika katsoa, mitä muuta teatterimaailmalla olisi tarjota minulle. Kukapa tietää, vaikka seuraavaksi esittäisin Shakespearea", nainen naurahti. Tuskinpa - sielu janosi musikaalien pariin, ei näytelmiin.
"Varo vain, tulen vielä syksyllä viikoiksi leikkimään kämppistäsi, jos en ole missään esityksessä mukana."

"Harmi että Gabrielle tuskin pääsee mukaan. Ymmärsin että hän vaappuu niihin aikoihin kuin sorsa." Nainen naurahti pehmeästi. Ystävä liioitteli, ainakaan Matthewia odottaessaan tuosta ei ollut havaittavissa sellaista. 
"Sinä nyt esität mitä vain haluat. Ja tule vain, olisin iloinen kämppiksestä."

"Voi ei", nainen naurahti. "Pari viimeistä kuukautta tuntuvat kyllä kieltämättä siltä. Minulla ei edes ollut valtavaa vatsaa Elijahin kanssa, ja silti tuntui, että vaapuin ihan mahdottomasti." Sitä tunnetta hän ei kaivannut lainkaan. Ei, vaikka hän oli päässyt varsin vähällä - vatsa tuntui todella kasvaneen vasta kahden viimeisen kuukauden aikana.
"Katsotaan, miten käy. Pidän sinut kartalla siitä, jos kaipaan yösijaa", Evie hymyili leveästi ja siemaisi viinilasistaan. Hän pitäisi Sabrielin joka tapauksessa kartalla kaikesta - olihan aina ihana pitää yhteyttä ystävään.
"Oletko ehtinyt jo ajatella koiraa sen pidemmälle kuin että lemmikki olisi kiva?" Hän uteli keveästi.

"Olet ilmeisen onnekas, Gabrielle valitti esikoisestaan että paisui kuin pallo. Ehkä hän sai vähän suhteelisuudentajua kun miehensä kollegan vaimo sai kuulemma kolmoset." Ainakaan hän ei ollut kuullut valitusta nyt. 
"En oikeastaan. En haluaisi ihan pientä koiraa, mutta en kovin isoakaan. Keskikokoisen."

"Voi, minä tiesin tarkalleen että oli onnekas", Evie naurahti. Hän olisi voinut paisua huomattavan paljon suuremmaksi, mutta kerrankin onni oli ollut hänen puolellaan.
"Kolmoset. Vau. Siinä onkin puuhaa", nainen totesi silmiään räpäyttäen. Hänellä oli ollut kädet täynnä töitä yhdenkin vauvan kanssa - ja sitten hän oli livistänyt kiertueelle ja jättänyt alle puolivuotiaan lapsen isänsä hoiviin.
"Se on hyvä. Täytyyhän koiralla nyt vähän kokoa olla, että se tuntuu koiralta, mutta isot taas ovat, no, niin isoja", hän hymähti. Buddy oli hänestä varsin näppärä, vaikka shelttinä taisikin olla enemmän pienten koirien kategoriaa kuin varsinaisesti keskikokoisia.
"Sinulla on nyt hyvin aikaa miettiä asiaa."

"Ainakin Gabrielle sanoi niin kun viimeksi tapasin hänet. Naisparka." Vaikka Sabriel toivoi lapsia, niin yksi kerrallaan. Jos saisi ikinä enemmän kuin edes sen yhden. 
"Niin on. Se on outo ajatus, mutta tuntuu ihanalta."

Siitä he saattoivat olla aivan samaa mieltä. Yksi kerrallaan, kiitos. Tosin Evie ei kaivannut enempää lapsia. Hänelle riitti rakas Elijah. Pojan kasvattamisessa olisi aivan riittämiin tekemistä hänelle.
"Hyvä niin. Varo vain kaikkia kuvia pennuista ja kodittomista koirista eläinsuojalla. Molemmille on suorastaan mahdoton sanoa ei", hän naurahti.

"Epäilen ettei se onnistu, ystävä tekee vapaaehtoistyötä suojalla ja on adoptoinut sieltä aivan hurmaavan mäyräkoiraherran." Hiccup oli niin suloinen, että oli outoa ettei edesmenneen omistajan kukaan sukulainen ollut sitä huolinut.

"Varo vain, ettei sinulla ole kohta pientä laumaa koiria", Evie naurahti. Se oli aina riski, kun erehtyi katsomaan kodittomia koiria. Hänkin vilkuili jatkuvasti kissatalojen sivuja ja sai todella muistuttaa itselleen, miksei hänellä ollut kuin yksi kissa. Hänen aikansa ei riittäisi yhtään vaativamman lemmikin hoitoon kuin Raouliin. Kissavanhus oli kuin pehmolelu niin monessa suhteessa, että sitä oli välillä vaikea edes pitää velvollisuutena.

"Ei, yksi saa riittää." Sabriel hymyili pehmeästi. 
"Etenkin jos löydän kivan keskikokoisen kaverin."

"Sormet ristissä, siis", Evie naurahti. Toivottavasti ystävä löytäisi juuri sellaisen koiran kuin tahtoisi. Vaatisihan lemmikki sitoutumista vuosiksi, joten parempi olla hätäilemättä. Raoulkin oli ollut hänen seuranaan jo yli viisitoista vuotta.

"Katsellaan." Sabriel naurahti, pyöritellen viinilasia pöydän pintaa vasten. 
"Mietin pitäisikö siirtyä sohvalle, mutta siitä olisi tuskaa nousta kun ruoka tulee. Olen oppinut jalan kanssa laiskaksi."

"Sinä voit istua alas, minä haen ruoan", nainen vakuutti leveästi hymyillen. "Voin vaikka samalla purkaa jotain laatikkoa, kun olen jaloillani. Tosin haluat varmaan kaikki kirjasi teeman mukaan ja aakkosjärjestykseen, joten ehkä minusta ei ole paljoa apua. En koskaan käynyt kunnon kouluja perusopetusta pidemmälle", Evie nauroi lämpimästi ja suunnisti siitä huolimatta olohuoneen puolelle.
"Tiedätkö, tuohon seinälle sopisi täydellisesti jokin taulu", nainen pohti katsellessaan ympärilleen olohuoneessa. "Sinun täytyy käydä katselemassa gallerioista söpöä taideteosta, kun jalkasi on parempi."

Sabriel vilkaisi Evietä hymyillen. 
"Alat oppia." Hän naurahti. Todellakin kirjojen järjestyksellä oli naiselle väliä. 
"Olen ajatellut siihen jotain. Pitää ehkä tehdä pieni matka Lontooseen, jos täältäei löydy sopivaa." 

"Minun kai kuuluisi vakuuttaa, että kyllähän näin suuresta kaupungista sopiva taulu löytyy, mutta olen aina Lontoon retkien kannalla", hän naurahti. Tietenkin, kun se tarkoittaisi mahdollisuutta nähdä Sabriel. Hän saisi sovitettua kiireisiin aikatauluihinsa kolon moiselle milloin tahansa. Hätä keinot keksi.
"Tai jos ei mitään muuta löydy, niin teetät tilaustyön Backfiresta."

"Haluan juuri sopivan." Sabriel totesi hymyillen. Hän ei halunnut mitä tahansa. 
"Backfiresta on valokuvia, se ei tarvitse maalausta."

"Mutta maalauksessahan olisi loistavaa vanhan ajan hehkua", Evie naurahti. Ei suinkaan. Valokuvissa oli ihan riittämiin. Hän oli teettänyt Raoulista kissan täyttäessä kymmenen suloisen vesivärimaalauksen, kun ystävä oli moisia harrastanut töidensä ohella, mutta sekin tuntui unohtuneen jonnekin kaapin taakse.
"Löydät varmasti juuri oikean taideteoksen. Minä uskon sinuun."

Lapsille sopivat hevosmaalaukset, mutta eivät aikuiselle naiselle. 
"Puhut kuin olisin suorittamassa neurokirurgista toimenpidettä."

"Eikö kaikki sinun kanssasi ole kuin kirurginen toimenpide?" Evie huomautti nauraen. Ainakin vaatekaapin järjestys toi mieleen sairaalasarjoista tutun tarkan järjestelyn leikkauspöydän tarvikkeille sun muille.

"Hyvä on, hieman." Sabriel naurahti päätään pudistellen. 
"Mutta järjestys auttaa."

"Voimme olla siitä yhtä mieltä. Toiset vain ovat parempia ylläpitämään järjestystä kuin toiset", Evie hymyili leveästi. Hän kuului ehdottomasti jälkimmäiseen kategoriaan. Hän yritti vaalia järjestystä, mutta se tuntui aina murenevan ennemmin tai myöhemmin. Ovikellon soitto sai naisen säpsähtämään yllättyneenä. Hän oli odottanut ovisummeria, mutta nähtävästi joku oli laskenut ruokalähetin sisään rappuun.
"Pastamme ovat saapuneet", hän naurahti tanssahdellessaan ovelle lompakko kädessään, maksoi annokset kortilla ja palasi Sabrielin luokse huolellisesti pakatut, edelleen kuumat pasta-annokset sylissään. "Varo vain, deliveroo mullistaa vielä elämäsi. Aivan liian helppoa saada ruokaa suoraan kotiovelle, tai missä ikinä sillä hetkellä sattuukaan olemaan. Tilasimme kerran ruokaa keskelle Hyde Parkia."

Sabriel katseli Evien menoa ja nousi etsimään heille ruokailuvälineet ja lautaset. Ei, ruokaa ei syöty noutorasiasta. 
"Voi ei, ehkä en uskalla opetella käyttämään sitä. Vajoan vielä turmioon."

Hän ei voinut väittää edes yllättyvänsä, kun ystävä tahtoi kattaa noutoruoankin nätisti. Niinhän Sabriel aina.
"Tervetuloa vain joukkoon", Evie naurahti, "meillä on satojen ravintoloiden tarjonta käden ulottuvilla."

"Pitää opetella käyttämään kohtuudella." Hän naurahti ja kaatoi heille lisää viiniä. Noin. Nyt kaikki oli valmista ruokailua varten.

"Jos opit sen, onnittelut. Minun piti tilata vain silloin tällöin. Lopulta totesin, että kuukausimaksullinen jäsenyys tuli halvemmaksi kuin maksaa aina kahden ja puolen punnan kuljetusmaksu", Evie naurahti. Se siitä kohtuudesta. Hän tosin vetosi töihinsä, kun joku kyseenalaisti alati ovella ravaavaa pyörälähettiä.
"Hyvää ruokahalua", hän toivotti lämmöllä maistaen omaa pastaansa. Herkullista, kermaista kastiketta ja maistuvaa lohta. Hyvä valinta, ehdottomasti.

"Ehkä luovutan suosiolla." Sabriel nauroi ja veti hiuksia korvaansa taakse. Hän vei haarukallisen pastaa suuhunsa ja oli ynähtää onnesta, kunnes muisti olevansa seurassa. 
"Niin hyvää."

"Mietin aivan samaa", Evie huokaisi ihastuneena maistellessaan pastaansa. Herkullista, ehdottomasti. "Sinulla on siis ainakin yksi loistava italialainen ravintola nyt tiedossa. Se on jo hyvä alku elämälle uudessa kaupungissa."

"Se on kyllä oikein hyvä alku." Hän totesi leveästi hymyillen. 
"Voisi mennä huonommin."

"Aina voi mennä huonommin, se on totta", Evie myönsi naurahtaen. Ainakin käsillä oli nyt jo yksi varmasti hyvä ravintola, vaatteet oli purettu kaappiin ja asunnon muuttolaatikot vähenivät silmissä. Voisi ehdottomasti olla paljon huonomminkin.
"Mitä jos otamme alkuviikon tavoitteeksi purkaa loput makuuhuoneeseen ja keittiöön kuuluvat laatikot?" Evie pohti syödessään kiireettä lohipastaansa. Olisi mukava jättää Sabriel asuntoon, jossa olisi enemmän tilaa liikkua kepeillä eikä aivan niin paljoa seinänvierustoille kasattuja laatikoita.

Sabriel vilkaisi ystäväänsä. 
"Se on oikein hyvä tavoite. Vaikka minusta ei olekaan apua." Hän olisi halunnut suorittaa muuttonsa itse. 

"Onhan sinusta apua. Pidät minulle seuraa ja vahdit, että laitan kaiken oikealle paikalleen", Evie naurahti. Siinä oli aivan riittämiin puuhaa Sabrielille. Hänen järjestelmällisyytensä ei ollut lähelläkään naisen tyyliä, joten ystävä joutuisi todella ohjeistamaan häntä.
"Mutta ei enää tänään. En tahtoisi rikkoa kaunista teesettiäsi tai kristallilaseja parin viinilasin avittamana", hän virnisti.

"Ei enää tänään." Sabriel lupasi hymyillen ja nosti kevyesti viinilasiaan. 
"Eikä huomennna. Huomisen pyhität pojallesi niin pitkälti kuin mahdollista. Katsotaan ennen lähtöäsi."

"Hyvä on", Evie hymyili pehmeästi. Elijah pitäisikin pitää kaukana laatikoista, tai pieni poika vielä pyrkisi tarmokkaasti auttamaan. Olkoonkin, ettei lapsesta - arvatenkaan - olisi paljoa apua.
"Onhan tässä aikaa." Hänen junansa lähtisi vasta torstaina aamupäivästä eikä nainen erityisemmin elätellyt toivoa siitä, että Paul antaisi hänen pitää Elijahia seuranaan muutamaa tuntia enempää päivittäin.

"On. Tässä todellakin on aikaa." Sabriel oli iloinen pitkästä vierailusta. Hyvin iloinen. 
"En voisi olla iloisempi vierailustasi.”

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2872
Join date : 18.04.2014
Ikä : 24

ViestiAihe: Vs: [P] Don't belong to no city, don't belong to no man   Su Huhti 01, 2018 9:39 pm

"Parempi niin päin. Olisi ikävä tulla kylään, jos toivoisit minua jo pois nurkistasi", Evie naurahti. Ajatus puolikkaasta viikosta - tai enemmästäkin oikeastaan - pohjoisessa oli lohdullinen. Hän ehtisi nähdä ystäviään siinä missä Elijahiakin, ja ennen kaikkea viettää kunnolla aikaa Sabrielin kanssa.

"On. Tässä todellakin on aikaa." Sabriel oli iloinen pitkästä vierailusta. Hyvin iloinen. 

Evie hymyili leveästi ystävälleen ja siemaisi valkoviiniä lasista.
"Meillä on loistava alkuviikko edessä. Tuon Elijahin tänne viihdyttämään sinua, kun kyllästymme tallilla rymyämiseen."

"Siitä vain. Minä en kärsi siitä." Sabriel olisi onnellinen. Hyvin onnellinen. 
"Tallilla on hyvä rymytä."

"Niinhän sitä väitetään", nainen naurahti. Häntä hevoset lähinnä kummastuttivat, mutta Elijah viihtyi arabivanhuksensa luona tavattoman iloisin mielin. "Sinusta tulee vielä Elijahin suosikki, kun voitte vain puhua hevosista kaikki päivät."

"Kunhan Elijah on tarpeeksi vanha, hän voi saada avustaa Backfiren kanssa." Sabriel hymyili. Backfire rakasti lapsia, asuttuana ratsastuskoululla. 

"Elijah halkeaisi riemusta", nainen myönsi nauraen. Viiden vanha poika oli ylpeydestä suunniltaan, kun sai tehdä arabinsa kanssa asioita. Viimeksi hän oli kuunnellut puhelimessa kymmenen minuuttia innostunutta kertomusta siitä, miten Elijah oli ihan itse puhdistanut kaikki neljä kaviota. Ihan itse!
"On ihana nähdä, miten hän riemuitsee pienistäkin asioista. Osaisipa sitä itsekin iloita siitä, että sataa lunta tai sai aamiaiseksi suklaamuroja."

Sabriel vilkaisi Evietä ja hymyili pehmeästi. Naisparka. Tulla erotetuksi lapsestaan noin. 
"Pitää vain ajatella oikein ja syleillä sisäistä lastaan."

"Se olisi ihana taito, kun sen vain kunnolla oppisi", Evie myönsi. Hän voisi esiintyä lavalla koko elämänsä, mutta mikään tuskin voisi opettaa häntä iloitsemaan elämän pienistä asioista yhtä tehokkaasti kuin oma poika.
"Mutta on aikuisuudessakin puolensa", hän naurahti ja kohotti viinilasiaan merkitsevästi.

"Onn, todellakin." Sabriel naurahti viinilasilleen ja hymyili. 
"Lapsena sai vain pillimehuja."

"Tai oman pihan hedelmistä puristettua mehua", Evie naurahti. Oi miten hän kaipasikaan appelsiinien tuoksua. Se tuntui palauttavan hänet aina kertaheitolla lapsuuteen.
"Viini ei ole hullumpi vaihtoehto pillimehulle." 

"Olisikin ollut piha missä kasvaisi muuta kuin hikinen luumupuu josta tuli kaksi luumua hyvänä kesänä." Sabriel pärskähti ja pudisteli päätään. 
"Se on huomattavasti parempi."

"Minun lapsuudenkodissani on", hän naurahti. "Appelsiinipuita loputtomiin, kuten myös muutama omena- ja päärynäpuu. Puolivillit kengurut nukkuivat niiden varjoissa kuumimpina päivinä." Se oli ollut kovin erilaista elämää Englantiin verrattuna. Tai New Yorkiin. Tai edes Melbourneen. Missä tahansa hän olikaan vuosien varrella asunut, mikään ei muistuttanut edes etäisesti lapsuutta Perthin suurkaupungin laitamilla.

Se sai Sabrielin pyöräyttämään silmiään. 
"Olen virallisesti katkera." Sellainen ei tosiaan ollut reilua. 

"Sinun täytyy tulla joskus käymään. Vanhempani rakastavat vieraita", hän naurahti. "Ja Paulin vanhemmilla on-", hän aloitti, mutta ilme synkkeni kun nainen tajusi, mitä oli sanonut. Tai mitä oli enemmänkin ollut ehdottamassa. He eivät olleet enää naimisissa. Paul tai miehen vanhemmat tuskin tahtoisivat viihdyttää hänen ystäviään yhtään enempää kuin oli välttämätöntä - vaikka hän miten tahtoisikin uskoa, että miehen vanhemmat ottaisivat hänet avosylin vastaan silloin, jos hänellä olisi Elijah matkassaan.
"Heillä on suloinen maatila. Paljon hevosia", hän päätteli lauseensa hiljaa ja veti syvään henkeä. Pois se ajatuksista.

Sabriel oli avaamassa suunsa myöntyäkseen matkalle Australiaan, mutta sen sijaan laski haarukkansa kädestään. Hän nousi seisomaan ja klenkkasi ystävänsä luo keittiösaarekkeestä tukea ottaen. Hän kietoi kädet ystävänsä harteille. 
"Voi rakaspieni."

Evie halasi Sabrielia tiukasti takaisin eikä voinut estää yksinäistä kyyneltä valumasta poskelle.
"Tuleeko tästä koskaan helpompaa?" Hän kysyi hiljaa naiselta, joka oli käynyt aiemmin läpi avioeron - joskin kovin eri syistä kuin hän. Mutta silti. Olisiko tämä koskaan helpompaa, vai repisikö ajatuskin Paulista hänet riekaleiksi koko loppuelämän ajan? Hänen menneisyytensä oli kovin yhteenkietoutunut miehen kanssa. Miten hän voisi muistella mitään viimeisen tusinan vuoden ajalta lämmöllä, jos miehestä tulisi täysin kiellettyä aluetta?

Sabriel painoi kevyen suukon ystävän poskelle. Hän ei tiennyt tulisiko siitä koskaan helpompaa. 
"Tulee. Evie, anna itsellesi aikaa. Siitä ei ole puolta vuottakaan." Hän huokaisi raskaasti. Helvetin kelvoton retale. Sillä lailla hylkäsi vaimonsa ja vei lapsen. Kelvoton kontrolloiva ukko. 
"Se helpottaa. Ajan kanssa."

Hänen oli pakko uskoa siihen, että tunnelin päässä loistaisi kirkas ja järkkymätön valo. Olihan sitä nyt oltava jotakin, mitä kohti pyrkiä. Jotakin, mitä odottaa ilman kuristavaa kauhua. Eihän tämä voisi pahemmaksikaan muuttua, eihän?
"Toivon kovasti, että olet oikeassa", hän hengitti syvään ja vetäytyi halauksesta pyyhkäisten kyyneleen poskeltaan. Hän hymyili pienesti mutta surumielisesti naiselle. Mitä hän olisikaan antanut siitä, että tämä olisi ollut vain yksi reissu pohjoiseen muiden mukana. Samanlainen ilontäytteinen retki kuin kaikki viikonloput viime vuoden aikana.
"Olen pahoillani, ei pitäisi suotta pilata päivää tällaisilla. Välillä on vain vaikea ajatellakaan häntä."

Sabriel rutisti tiukemmin. Hän oli ehkä jättänyt miehensä ja ei tosiaan rakastanut Calvinia enää erotessaan, mutta silti se oli tehnyt kipeää. Hän oli kuvitellut olevansa onnellinen ja rakastettu, loppuelämänsä. Ja se oli livennyt sormista niin nuorena. 
"Et sinä pilaa mitään. Tätä varten ystävät ovat. Että voi puhua."

Evie ei tiennyt, miten voisi puhua asiasta. Kun ensijärkytys oli haihtunut, hän ei ollut muuta tehnytkään kuin puhunut, tai siltä se oli ainakin tuntunut. Koettanut puhua Paulille, puhunut asianajajalle, puhunut perheelleen, puhunut, puhunut ja puhunut, mutta tässä he silti olivat. Hän näyttämässä surkealta vain, koska ei ollut ajatellut lausettaan loppuun saakka avatessaan suunsa.
"Tämä olisi tarpeeksi kamalaa, vaikka meitä olisi vain kaksi. Olemme olleet Paulin kanssa yhdessä teini-iästä asti. Mutta nyt tässä on mukana Elijahkin ja vaikka tekisin mitä, en pysty pitämään häntä erossa meidän sotkustamme. Halusin vain taata pojalleni onnellisen lapsuuden, mutta en enää edes itse tiedä, mitä se olisi."

Sabriel nielaisi. Voi Evie. 
"Minä en voi kuin kuvitella miltä sinusta tuntuu. Sen tiedän että sinä teet parhaasi kaiken kanssa. Kaikki on aina hankalampaa kun siinä on lapsi mukana."

"Sitä se on", nainen huokaisi raskaasti ja pudisti päätään. Miten tästä oli tarkoitus saada mitään selkoa? Hän oli aina tiennyt, ettei ollut vuoden äiti, mutta ei hän ollut koskaan ajatellut näin huono äiti olevansa.
"Miten toivoisin, että voisin pitää Elijahin suojassa tältä kaikelta. En halua, että hänestä tulee meistä kummankaan pelinappula tämän kaiken keskellä." Ajatuskin siitä pelotti. Entä jos Paul muistuttaisi poikaa jatkuvasti siitä, miten hän ei ollut ollut läsnä? Miten hän oli asunut kaukana ja tullut vain silloin tällöin kylään? Mitä jos hän menettäisi poikansakin, eikä vain sen tähden, ettei Paul tahtonut heidän tapaavan? Mitä jos Elijah lopettaisi hänelle soittamisen ja - ei, hänen oli lopetettava pahimman skenaarion pohtiminen. Hän vain ajaisi itsensä hulluksi sen kanssa.
"Tämä on kaikki niin pelottavaa", hän tunnusti pää painuen.

Sabriel rutisti tiukemmin. Se oli kamala ajatus. 
"Ei hänestä tule. Sinä suojelet häntä minkä voit." Hän lupasi hellästi. Paul tosin tuntui pitävän poikaa jo kiusanteon välineenä entiselle vaimolleen. 
"Minä tiedän. Sen minä tiedän." 

Siinä hän tosiaankin tekisi parhaansa. Pitäisi Elijahin erossa kylmästä sodasta, jota he tuntuivat kaikessa hiljaisuudessa Paulin kanssa käyvän. Hän ei edes ymmärtänyt, miksi niin oli. Hän ei pyytänyt mitään kohtuutonta - vain mahdollisuuden nähdä poikaansa niin usein kuin se järjestyisi.
"Olisipa elämä joskus, edes hetken verran kuin elokuvista. Disneyn elokuvista, ei mistä lie kammottavista kauhuelokuvista."

"Minä toivon sitä samaa. Nimenomaan sinulle." Evien olisi pitänyt saada olla onnellinen. Naisella oli ollut kaikki ja sitten mies oli vienyt sen pois. 
"Kyllä se vielä onkin. Ei nyt, mutta joskus."

Elämä otti ja elämä antoi. Hänen oli uskottava siihen, että elämä vielä antaisi hänelle jotakin. Ei mikään voisi korvata erilleen revittyä perhettä, mutta edes pieni ripaus aurinkoa kaiken sateen keskelle piristäisi.
"Joskus. Joskus se on sitä vielä meille molemmille", Evie vannoi uudistuneella tarmolla ja nyökäytti päätään niin, että punertavaksi, eläväksi mahonginruskeaksi värjätyt hiukset hulmusivat. "Me molemmat löydämme vielä onnen, joka jättää kaikki nämä koettelemukset varjoonsa."

Sabriel huokaisi raskaasti. Niin. Joskus. Toivottavasti Evielle nopeammin, nainen tarvitsi sitä enemmänn kuin hän. 
"NIin. Kaikki jää vielä sen varjoon ja olet onnellinen."

"Sinä myös, Sabi, sinä myös", Evie muistutti. Hän oli eronnut aivan vastikään, mutta Sabrielia ei mikään estäisi etsimästä uutta onnea tässä ja nyt. Hän ei kyennyt edes riisumaan sormuksiaan, jotka kertoivat koko maailmalle valetta, että hän olisi mukamas naimisissa. Ehkä hän olikin edelleen naimisissa ajatuksen tasolla. Tai tunteiden tasolla, jos siinä nyt jotain eroa oli.

Sabriel painoi vielä suukon ystävän poskelle. 
"Voi pieni. Se helpottaa. Minä lupaan." Siitä hänellä oli kokemusta. Se helpotti hitaasti, mutta jossakin vaiheessa sitä huomasi että oli helpompi hengittää. 

"Uskon sinua", Evie lupasi jo pieni hymy huulilla vieraillen. Sabriel oli ainoa hänen ystäväpiiristään, jonka kanssa hän saattoi edes kuvitella avioerosta puhumista. Aida oli... Aida ja David ei ollut eronnut, vaan jäänyt leskeksi ennen uudestaan naimista.
"Disneyn satumainen loppuratkaisu on vielä edessä."

"Niin on. Se on kaikki edessä vielä." Hän vannoi, ennen kuin vaappui takaisin omalle puolelle saareketta. 

Sen oli pakko olla edessä, koska mitä järkeä elämässä muutoin olisi? Eihän heidän onnensa voinut vielä tulla päätökseensä. Sitä oli oltava edessäpäin roppakaupalla.
"Tässähän on koko elämä vielä edessä. Sinä saat aloittaa melkein puhtaalta pöydältä täällä ja minä saan opetella ihan uuden roolin omassa elämässäni." Ex-vaimo, mutta silti äiti. Hän ei suostuisi olemaan ex-äiti.

"Niin. Ja sinä hoidat sen yhtä hyvin kuin aiemmatkin." Hän lupasi hymyillen hellästi. 
"Mitä suurimmalla rakkaudella, ei epäilystäkään."

"Toivottavasti", Evie vastasi pehmeästi. "Olet aivan ihana. Miten onnekas olenkaan, kun minulla on sinut. Aina kannustamassa ja olemassa tukena."

"Ja aion aina olla. katsotaan kun selvität työkuviosi, sitä Australian matkaa. Ehkä minä voisin lähteä." Se olisi mukava aajatus.

Se sai hymyn huulille. Hänellä olisi hyvä syy matkustaa taas Australiaan, jos voisi viedä mukanaan Sabrielin. Hän ehtisi nähdä vanhempiaan ja esitellä kotimaataan ystävälle. Hänellä oli kenties Iso-Britannian kansalaisuus, kun äiti oli päättänyt jakautua Skotlannin maaperällä, mutta muutto nuorena Australiaan oli tarkoittanut, että kenguruiden luvattu maa tuntui kotimaalta.
"Katsotaan sitä ehdottomasti. Kerron heti, kun töistäni selviää yhtikäs mitään."

"Kiitos. Se olisi mahtava matka." Ja Sabriel tekisi sen enemmän kuin mielellään. 

Evie epäili, että hänen kuuluisi kiittää, kun saisi varastaa kiireisen naisen lomalle valitsemaansa kohteeseen. Mistä sitä tiesi, vaikka Sabriel olisi mieluummin matkustanut Peruun tai Siperiaan?
"Lupaan, että saat valita matkakohteen seuraavalle vuodelle ja minä tulen mukisematta mukaan, jos tahdot seuraa", Evie naurahti.

Islanti oli ainoastaan Sabrielin listalla nyt, mutta se lisi parempi kohde kai kylmempään aikaan vuodesta. 
"Sinä tiedät miten antaa minulle lupaus, Evie."

Se sai naisen naurahtamaan ilolla, joka työnsi viimeisenkin mielessä vaanivan synkkyyden sivuun. Synkkyys ja epätoivo tulivat ja menivät aaltoina. Välillä oli hetkiä, kun hän hädintuskin kiinnitti huomiota kipuun rinnassaan ja toivottomaan kaipaukseen poikansa luokse. Toisina hetkinä se oli syödä hänet elävältä.
"Matkustaminen on ihanaa, vaikka en olekaan ehtinyt ottamaan siitä kaikkea iloa irti viime vuosina. Olisi niin monia ihania maita nähtäväksi. Mikä on sinun unelmiesi matkakohde tällä hetkellä?" Sabriel tuntui matkustavan niin paljon, että varmasti monet matkoihin liittyvät unelmat oli tullut jo täytettyä - mutta sitähän varten luotiin uusia unelmia.

Sabrielilla oli aina matka suunnitteilla. Hän nautti siitä kun sai hetkeksi karistaa Englannin kengistään ja olla jossakin muualla. 
"Islanti. Olisi ihana päästä kokeilemaan islanninhevosia niiden oikeaan ympäristöön."

"Oi, Islanti on upea kaikkien kuulemieni tarinoiden pohjalta", nainen henkäisi ihastuneena. Se olisi kerrassaan ihana kohde, kysyi sitä keneltä tahansa. Hän oli nähnyt niin paljon kuvia Islannista, että se tuntui olevan yleisin lomakohde. Hänen tuttavapiirinsä tosin vääristi moista, sillä heillä harvoin oli mahdollisuuksia lähteä kaukomaille, kun pitkiä lomia ei helpolla siunaantunut. Islanti oli sopivan eksoottinen ja silti riittävän lähellä.
"Se olisi epäilemättä upea elämys. Sinun täytyy toteuttaa se ennen pitkää."

"Olen nähnyt vain kuvia ja mainoksia, mutta se näyttää ihanalta." Sabriel myönsi hymyillen. 
"Niin aionkin. Kunhan vain keksin milloin."

"Siinä olet ehdottomasti oikeassa", Evie nyökkäsi. Islanti oli ainakin valokuvissa taianomaisen kaunis maa. Jonakin päivänä hänenkin täytyisi kokea sen taika omakohtaisesti paikan päällä.
"Minun tuttavani tuntuvat kaikki suosivan lopputalvea tai alkukevättä, mutta kai se on ihan siitä kiinni, milloin saat loman järjestymään ja mitä tahdot nähdä", Evie pohti hymyillen.

"Talven. Haluan nähdä talven ja tuntea kylmän. Se onn se mitä minä todella haluan." Sabriel halusi nähdä issikat pörröisimmillään. 
"Ehkä lopputalvi voisi olla hyvä."

"Luulisin, että lopputalvi takaisi sinulle sen. Ei kai missään tällä puolen päiväntasaajaa ole lämmintä helmikuussa?" Hän naurahti. Australian lämmöstä oli ollut julma palata takaisin hyytävään, helmikuiseen Englantiin.

"Se on totta. Ehkä siis vuoden päästä, hieman vajaa." Sabriel hymyili ajatukselle. Se kuulosti ihanalta. 

"Melkein kaduttaa, että lupauduin seuraksi edes varmistamatta, että matkakohde olisi johonkin lämpimään", Evie kiusasi naurahtaen. Ei, hän lähtisi mielellään Sabrielin matkaan, jos aikataulut vain osuisivat yhteen. Ainakin hän voisi raksia Islannin pois alati kasvavalta listaltaan maista, joissa olisi ihana käydä.

"Kuule, minä aion viettää sen matkan hevosen selässä, joten epäilen että joudun pyytämään toista matkaseuraa." Sabriel huomautti hymyillen. 
"Saatat siis välttyä pakkaselta."

"Oh, ehkä siis vältyn valkoiselta nenältä ja punaisilta poskilta", hän naurahti, "ja ikuisesti palelevilta varpailta. Talvikuukausina minulla on kaksi kuumavesipulloa sängyssäni, koska epäilen muuten muuttuvani jääkalikaksi yön aikana."

"Vältyt. Keiko luultavasti lähtisi riemulla mukaani." Onneksi herkästi paleleva Evie pääsisi pälkähästä. 
"Voi, sinua ei tosiaan voisi viedä Islantiin. Saat opettaa minua surffaamaan."

Hyvä että Sabriel saisi seuraa, vaikka hän jänistäisikin kylmyyden tähden. Sabriel ansaitsi matkustaa yhdessä ystävien kanssa. Olihan kaikki aina mukavampaa, kun kokemuksen saattoi jakaa ystävän tai useamman kanssa.
"Minä opetan, ehdottomasti. Se on sentään jotain, missä olen hyvä", Evie naurahti. "Tai ainakin olin. Nyt olin toivottoman ruosteessa, kun nousin ensimmäisenä päivänä laudalle, mutta kyllä se palautui. Kuin pyörällä ajo."

"Noh, sitten saat harjoitella pari päivää kun minä kerään rusketusta. Sitten saat opettaa." Hän naurahti pehmeästi. 
"Kuulostaa suunnitelmalta."

"Sinä voit kuivaharjoitella sillä aikaa", Evie naurahti. "Valmistella lihaksiasi siihen, miten kamalaan rasitukseen ne joutuvat pian." Ja tasapainoa. Hänellä oli sentään tanssijan tasapaino, ja silti lihakset olivat anoneet armoa ensimmäisenä iltana. Vasta loppua kohden hän tunsi tottuneensa jälleen rasitukseen, jota surffaaminen lihaksille aiheutti.
"Voimme molemmat palata syksyiseen Englantiin kadehdittavan rusketuksen kanssa."

"Tehdään niin." Sabriel hymyili leveästi. 
"Lapset rakastavat tarinoita matkoista. En tiedä miksi ne helpottavat jännitystä. Ja harhauttavat muualle."

"En yhtään ihmettele, tekeväthän ne samaa aikuisillekin", Evie hymyili lämmöllä. "Onhan se ihana hetkeksi uppoutua ihan toiseen maailmaan, kun kuuntelee tarinaa paikasta jossa ei ole koskaan käynyt." Täytyihän hänen nauttia moisesta, kun työkseen veti ihmisiä pois arjen kiireestä ja teatterin hämyisään maailmaan, jossa mikään muu kuin lavalla nähty esitys ei ollut tärkeää.

"Niin. Ja on helppo kysellä heidän omista matkoistaan." Sabriel myönsi. Kurjuus tuntui pienemmältä jos lapsi sai puhua etelänmatkasta ja ihanista rannoista tai matkasta naapurikaupunkiin huvipuistoon.

"Varmasti", nainen vastasi. "Sinä olet kyllä hyvä työssäsi. Se on varmasti suuri lohtu vanhemmille ja pienille potilaillesi. Ei ole niin pelottavaa olla sairaalassa, kun lääkäri on mukava. Elijah pelkää nykyään intohimolla neuloja, kun nelivuotiaana rokotus meni niin metsään."

Sabriel mutristi huultaan. 
"Auttaisiko kirjat? Usein lapsia helpottaa jos pelottava asia muutetaan saduksi kirjassa. Ja keskustellaan sen jälkeen läpi." 

"Täytyy koettaa", nainen vastasi. "Pelottaa vain ajatuskin rokotusohjelman jatkamisesta loppuvuodesta. Hän näki televisiosta, kuinka jollekulle laitettiin tippa käteen ja itki loppuillan sänkynsä alla, kunnes Paul soitti minulle." Se oli yksi harvoista kerroista heidän avioeronsa jälkeen, kun Paul oli soittanut hänelle. Mies oli kuulostanut niin epätoivoiselta, kun Elijah ei ollut rauhoittunut. Hän oli jutellut sängyn alla pimeässä makaavalle pojalleen videopuhelun välityksellä, vaikka ei ollut nähnytkään kuin pelkkää mustaa ruutua. Poika oli sentään nähnyt hänet, ja kun lopulta oli ryöminyt pois sängyn alta, hänkin oli saattanut nähdä Elijahin kasvot.
"Jos ei muu auta, tuon hänet sinun rokotettavaksi. Onhan se kovin sinun taitotasosi alla, mutta ehkä hän ei pelkäisi, kun rokottajana on ihana Sabi-täti."

"Kokeilaa ihmeessä. Ja olin ehdottamassa samaa. Evie, tietenkin rokotan poikasi jos pyydät." Hänellä ei menisi siihen kauan ja Elijah tarvitsi selvästi lempeää otetta asiaan. Sen hän osasi. 
"Hoidinhan minä Lontoossa päivystyksiäkin." Hän nielaisi. Jos ei olisi hoitanut, hän ei olisi ollut uudenvuodenaattona töissä illalla.

"Tiedän", nainen myönsi. Hän ei ollut hetkeäkään epäillyt, etteikö Sabriel auttaisi Elijahin kanssa, jos tarvetta ilmenisi. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö hän olisi tuntenut oloaan edes hieman typeräksi, jos päätyisi pyytämään lääkäriystävältä apua. Sabrielilla olisi parempaakin tekemistä kuin rauhoitella poikaa, jonka viimeisin muisto rokotuksesta oli kovin ikävää sorttia.
"En vain tahdo turhaan työllistää sinua yhtään enempää tai viedä aikaasi pois tärkeämmistä asioista. Toivottavasti tämä on vain vaihe, joka menee ohitse."

"Noh!" Se sai Sabrielin heiluttamaan sormeaan toruvasti. 
"Maailma ei kaadu siihen että käytän vartin yhteen Sabi-tädin suosikkilapsista."

"Pelkään, ettei se onnistuisi vartissa, vaikka Elijah sinua niin kovin rakastaakin", nainen naurahti hiljaa. "Viimeksi rokotuksessa kesti tunnin." Niin tuppasi käymään, kun surkea hoitaja onnistui katkaisemaan rokotusneulan ihon alle ja sen jälkeen lasta ei enää huvittanut olla aloillaan hetkeäkään.

"Noh, miten kauan tahansa. Maailma ei kaadu siihen." Ei saisi kaatua. Sairaalassa oli muitakin lääkäreitä kuin hän. 
"Ja silloin tiedän ettei poikarukkaa ole traumatisoitu lisää."

"Olet uskomaton", Evie totesi, kun ei tiennyt, mitä muutakaan sanoa. "Kiitos." Hän todella toivoi, ettei joutuisi tuomaan Elijahia kuusivuotisrokotukselle Sabrielin eteen, mutta oli helpottava tietää, että se vaihtoehto oli olemassa, jos poika ei pääsisi yli pelostaan ennen sitä.

Sabriel siveli viinilasin jalkaa. Saattoi olla että oli ollut virhe juoda, sillä nyt hän oli välähdykseltä muistellut Lontoota. Painajaiset saattaisivat vierailla yöllä ilman unta auttavaa lääkettä. 
"Ei, rakastan vain työtäni ja ystävieni lapsia."

"Se sinusta tekee uskomattoman, Sabi", Evie naurahti ja kurotti koskettamaan ystävän kättä pöydän yli. Hän söi jäähtyneen pastansa loppuun ja huuhtoi viimeiset herkulliset lohenpalat valkoviinillä alas.
"Onko sinulla muita unelmien lomakohteita kuin Islanti?" Se oli paljon pirteämpi puheenaihe kuin Elijahin neulakammo tai mikään siitä, mitä Lontoossa oli Sabrielille tapahtunut.

"Olikohan niitä muita... Hmm. Ei minulta taida puuttua kuin joku Etelä-Amerikan maa, Yhdysvaltojen läpiajo, hevosloma Yhdysvalloissa ja Japani. Kaiken muun olen tainnut aika pitkälti jollakin tapaa tehdä. Ja Disneyland. Ei saa unohtaa Disneylandia." Jotenkin hän ei vain koskaan saanut aikaiseksi. 
"Otan vielä Elijahin tekosyykseni."

Evie kuunteli uteliaana. Olihan siinä matkakohteita muutamaksi vuodeksi! Ja jos matkakohteet loppuisivat, uusien keksiminen tuskin olisi kovin vaikeaa.
"Kuule, mitäpä jos sovitaan että tänä kesänä, vähän ennen kuin palaat töihin, käydään porukalla Disneylandissa?" Nainen ehdotti. Hän olisi siinä kohtaa työttömänä ja Sabrielin jalka olisi toivottavasti loistavassa kunnossa, jotta nainen olisi valmis palaamaan töihin. Täydellinen ajoitus siis vaikka pitkälle viikonlopulle Ranskan maaperällä ja Disneylandin taian keskellä. Elijahkin olisi koulusta lomalla.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2872
Join date : 18.04.2014
Ikä : 24

ViestiAihe: Vs: [P] Don't belong to no city, don't belong to no man   Su Huhti 01, 2018 9:39 pm

Sabriel hymyili pehmeästi Evien ehdotukselle. 
"Mennään. Loistava idea." Hän oli halunnut sinnne vuosia ja ystävä poikansa tarjoaisi hyvän tekosyyn.

"Täydellistä", Evie naurahti. Se jos mikä oli hieno suunnitelma. Loma Disneylandissa porukalla. Elijah rakastaisi sitä, eikä varmasti olisi ainoa.
"Toki jos sinulla on muitakin ystäviä, jotka tahtovat mukaan, niin voimme mennä isona rykelmänä", hän hymyili leveästi. Kukapa ei tahtoisi lähteä Disneylandiin, jos mahdollisuus tarjoutui.

"Epäilen ettei minulla nyt ole. Ja otan ilon irti siitä että voin vaikka käydä siellä useammin." Sabriel huomautti leveästi hymyillen. Vaikka Morlandit varmasti tekisivät mielellään sellaisen matkan perheenä kun lapsensa olivat isompia. 

"Totta", Evie naurahti. "Hyvä syy viedä ystäviä sinne yksi kerrallaan. Aina on joku toinenkin, jonka kanssa lähteä." Ehdottomasti loistava logiikka.

"Niinpä. Suorastaan aukotonta, etenkin jos viettää siellä useamman päivän joka reissulla." Sabriel virnisti leveästi. Täydellinen suunnitelma.

"Kuulostaa siltä, että sinulla on useampi taattu reissu Disneylandiin edessä", Evie naurahti. "En yhtään ihmettelisi, vaikka Elijahkin tahtoisi tehdä siitä vuosittaisen retken. Tosin jos häneltä kysytään, voisimme vain matkustella kaikki päivät."

"Pojallasi on oikea asenne." Sabriel hymähti pehmeästi. 
"Mistä sitä tietää jos Sabi-täti antaa hänelle vaikka isompana valmistujaislahjaksi jonkun kivan matkan." 

Evie siristi silmiään.
"Sabi-täti ei nyt yhtään mieti niin kauas eteenpäin. On jo ihan riittävän kamalaa, että Elijah on kouluikäinen. Vastahan hän opetteli kävelemään."

"Ai niin, äidille ei saa puhua tällaisia." Sabriel nauroi pehmeästi. 
"Noh, sinua on varoitettu etukäteen."

"Ei tosiaankaan", hän naurahti. "Kukaan kaipaa muistutusta siitä, miten isoiksi lapset kasvavat. Pysyisivät aina pieninä." Tosin eivät liian pieninä, koska siinäkin oli omat haasteensa. Mutta pysyisivät edes tällaisina elämään valoisasti suhtautuvina, uteliaisuutta ja kysymyksiä täynnä olevina päivänsäteinä.

"No mutta on aina muistot mihin palata. Ja kotivideot." Sabriel huomautti lohduttavasti.

"Niinpä", Evie vastasi hymyn kera. Niiden pariin olisi ihana palata - varsinkin, kun nykyaikana kaiken tallentaminen oli niin helppoa. Hänellä oli todennäköisesti jo laiton määrä valokuvia ja videoita pojastaan, eikä loppua näkynyt.
"Jotakin hyötyä kaikesta tästä teknologiasta."

"Niin on. Myös se että Sabi-täti saa nauttia niistä myös." Hän oli aina onnellinen kun sai keneltä tahansa ystävältä viestin jossa oli video tai kuva lapsesta. Vaikka se vähän riipaisikin.

"Kuule, nyt kun Elijah on oppinut soittamaan itsenäisesti videopuheluita, voimme lisätä sinunkin numerosi tabletille. Hän voi soitella kuulumisia sitten sinullekin", Evie naurahti. "Saisit kuulla vartin tarinan siitä, miten hienosti Nazeem käänteli korviaan tallilla."

"Minä voisin vastineeksi kertoa miten hienosti Backfire hyppäsi estetunnilla. Ilman minua tosin." Sabriel arasteli hyppäämistä. Yllättäen.

"Sinua kuunneltaisiin kovin tarkkaavaisesti", nainen naurahti. Aivan varmasti. Elijah kuuntelisi mitä tahansa kertomusta hevosista. Sääli, ettei hänellä koskaan ollut moisia kerrottavaksi.

"Kerrankin siis tietäisin miltä tuntuu kun miespuolinen ihmien kuuntelee." Sabriel kiusasi huvittuneena. 

"Mitä nyt vain kolmekymmentä vuotta turhan nuori, mutta kuuntelee silti", Evie vastasi kiusoitellen. Voi Sabriel. Nainen todella ansaitsisi onnen.

"Shh. Anna minun riemuita." Sabriel tuhahti hymyillen. 
"Ei se ikä ole justiinsa."

"Yritän pitää huolen, että hän kuuntelee sinua aina. Voit puhua hänelle järkeä teini-iässä, kun vanhemmat ovat niin noloja eivätkä ymmärrä mitään", Evie naurahti.

"Luuletko että hänn kuuntelee minuakaan enää silloin?" Sabriel nauroi ja pudisteli päätään. Ehei, tuskin vain.

"Paras olisi kuunnella", Evie nauroi ja siemaisi viinilasistaan. "Ketä hän sitten kuuntelisi, jos ei sinuakaan?"

"Ei ketään, teini." Sabriel totesi koruttoman suoraan, huvittuneena. Evie-parka. 
"Älä vielä sitä murehdi."

"Apua. Menetän viimeisenkin järjenhiveneni siinä kohtaa", nainen pudisteli päätään. Ehei. Apua. Ei hänen poikansa voisi kasvaa niin suureksi. Elijah oli pieni poika. Hänen kullanmurunsa, eikä poika saisi sen isommaksi kasvaakaan.
"Sinun on paras pitää viinikaappi täynnä, jotta voin tulla aina kylään purkamaan paineita hyvän viinilasin ääressä."

"Minä pidän. Sitä varten minä olen." Sabriel virnisti leikkisästi. Noh, ehkä jotain muutakin, mutta Evie ymmärtäisi vitsin. 

"Tiesin että valitsin hyvin, kun ystävystyin kanssasi", Evie kiusasi virnuillen. Koska hyvä viinikaapin tarjontahan häntä oli puoleensa vetänyt. Ehdottomasti. No, mitäpä pieni kiusanteko hyvien ystävien kesken oli.

"Olet fiksu tyttö." Sabriel naurahti, tyhjentäen viinipullon heidän laseihinsa. 
"Tai opportunisti. Kummin vain, olet ihana."

"Opportunisti, ehdottomasti. Ammatin vaatimuksia", Evie virnisti vinosti. Ajatus tosin sai pienen värähdyksen juoksemaan selkää pitkin. "Tosin en aivan niin epätoivoinen, että tekisin mitä tahansa saadakseni töitä. Vaihdoin agenttia, kun meille tuli pienoinen riita aiemman kanssa helmikuussa. Näkemyseroja siitä, mihin naisten tulee olla valmiita roolien toivossa." Muisto sai irvistämään.
"Onneksi uusi agenttini Michelle on aivan ihana. Kai elämällä on tapana sulkea ovia kasvojen edestä vain jotta kääntäisi huomionsa toisten ovien suuntaan."

Sabriel kohotti kulmiaan. 
"Hyvä että vaihdoit. Ihme sika." Naisen ei pitänyt olla valmis muuhuinn kuin koe-esiintymiseen tai asialliseen haastatteluun. 
"Niin elämällä kai on tapana."

"Älä muuta sano", nainen puhahti. Ilmeisesti hänen siviilisäätynsä oli tähän asti varjellut moiselta, mutta lähes viisi vuotta hänen asioitaan hoitanut mies ei ollut ajatellut kahdesti lähettäessään hänet kovin epämukavaan tapaamiseen.
"On, aivan varmasti. Ei auta kuin kokeilla muita ovia, ja kyllä niistä jokin aukeaa vielä."

"Aina joku aukeaa. Ehkä erilainen kuin ajatteli, mutta siitäkin voi olla iloa." Sabriel huomautti. 

"Siitä on ehdottomasti iloa", Evie nyökkäsi. Kukapa tiesi, minne elämä vielä johtaisi? "Pelkkää iloa ja riemua. Mahdollisuus nähdä elämää aivan uudesta perspektiivistä."

"Nimenomaan. Ihanaa että osaat ottaa asian noin." Moni ei osaisi, sen hän tiesi.

"Ei auta muu kuin yrittää löytää jokin hopeareunus tästä kaikesta", nainen totesi. Muutoin elämästä katoaisi viimeisinkin järjenhiven. Hän ei osannut uskoa, että avioero palvelisi mitään suurempaa merkitystä, mutta töidensä suhteen hän voisi uskoa siihen. Hänen olisi pakko.

"Hyvä tyttö Evie. Tajusin nyt vasta miten kuulostat siltä... Onko ne pokemoneja? Eikö joku ole Evie tai joku vastaava? Sinun pitäisi tietää, olet äiti."

"Minä tiedän", nainen naurahti. "Se on Eevee. Ruskeaturkkinen, koirannäköinen otus. Elijahilla on varmaan lähemmäs kymmenen pokemon-pehmoa, Eevee on yksi niistä."

"Juuri se! En tajua miksi se tuli mieleeni juuri nyt." Hän naurahti.

"Olen niin suloinen?" Evie ehdotti sinisiä silmiään liioitellun hitaasti räpäyttäen kun koetti katsoa ystäväänsä silmät suurina.

Sabriel ei voinut olla nauramatta. 
"Ehkä. Ehkä se johtuu siitä."

"Siitä se johtuu, tietenkin", nainen hymyili viinilasinsa yli. Mistä muustakaan? Eihän samankuuloisella nimellä ainakaan voinut olla mitään tekemistä asian kanssa, ei tietenkään.

"Niin. Tai sitten koska nimissä on kirjaimen ero." Sabriel huomautti nauraen. 

"Shh", Evie hyssytteli ystäväänsä nauraen. "Ei johdu siitä. Ei sitten lainkaan. Älä nyt hulluja puhu. Sairaslomaasi on aivan liian paljon vielä edessä, jotta voisit tässä kohtaa alkaa jo mökkihöperöityä."

"...Minä sinulle mökkihöperöitymiset." Hän naurahti ja pyöräytti silmiäänn. 
"Olet mahdoton."

"Minä yritän. Kiitos, että arvostat vaivannäköäni", Evie naurahti. Hänestä oli tosiaan tainnut tulla mahdoton. "Olen viettänyt aivan liikaa aikaa työkaverini kanssa. Olemme opetelleet neulomaan. Kumpikaan ei ole vielä puukottanut toista neulontapuikoilla, joten sanoisin, että reilun kuukauden kokeilumme on sujunut varsin hyvin."

"... Olet. Neulomaan, hyvä jumala." Hän pyöräytti silmiään ja puhisi itsekseen. 
"Se on kieltämässä suoritus."

"Olen aivan toivoton, joten älä odota pipoa tai villasukkia ensi jouluna lahjaksi", Evie naurahti. Hänen neulomisensa sujui siihen asti, kun se ei enää sujunut. Pienikin ongelma eikä hänellä ollut aavistustakaan, miten korjata sitä. Onneksi twitter-väki oli osoittautunut tavattoman avuliaaksi. Hän otti kuvan ongelmakohdasta ja pyysi apua, ja joku twitterin neulovista käyttäjistä tarttui heti haasteeseen ja kertoi hänelle, miten korjata tilanne.
"Oletko sinä keksinyt mitään uusia harrastuksia viime aikoina?"

"En ajatellut pidättää hengitystäni." Sabriel lupasi nauraen pehmeästi. 
"En oikeastaan. Nämä riittävät oikein hyvin tähän hetkeen."

"Hyvä, saattaisit tukehtua jos yrittäisit", Evie myönsi. Hän ei elätellyt pienintäkään illuusiota siitä, että olisi seuraava neulomisen mestari. Jos hän onnistuisi tekemään edes yhden pipon ilman, että joutuisi pyytämään twitter-väeltä apua kuudesti, hän olisi ylpeä itsestään.
"Jos olet ihan varma. Uudet harrastukset ovat tosin kovin palkitsevaa puuhaa."

"Epäilin jotain sellaista. Ja minä olen varma. Nyt keskityn lukemiseen ja ammattitaidon päivittämiseen, kun minulla on aikaa keskittyä." Hän naurahti. Siinä oli riittämiin hetkeksi.

"Sekin on toki oikein hyvä tavoite", Evie totesi. Kukapa ei silloin tällöin tahtoisi vain istua alas ja lukea asioista, jotka kiinnostivat. "Nyt ehdit tosiaankin tutkia kaiken, mitä tahdot. Voit palata töihin tietäen tarkalleen kaikki uusimmat tieteen läpimurrot."

"Nimenomaan. Harvoin minulla on näin aikaa keskittyä vain hömpän ja asian lukemiseen samaan aikaann. nautin tästä tavallaan." Sabriel hymyili pehmeästi. 

"Hienoa että nautit", Evie hymyili pehmeästi. Olisihan pitkä sairasloma ollut aivan tuskaa, jos nainen olisi jo nyt turhautunut kotona oleiluun. "Hyvä, että osaat nähdä jotain hyvääkin siinä, että olet vähän kotisi vankina. Saatpahan miettiä sisustusta sielusi kyllyydestä."

"Nimenomaan. Pitää ottaa ilo irti siitä että kerrankin on aikaa." Sabriel hymyili leveästi ja katseli ympärilleen asunnossa. 
"Eiköhän tämä ala olla valmis. Verhot kuitenkin ikkunoissa ja sillälailla. Huonekalut paikoillaan, kasattuna. Kunhan pääsen laatikoista ja saan kaiken pienen paikoilleen."

"Niinhän sitä aina itselleen uskottelee", Evie naurahti. Kaikki oli melkein valmista, kunhan tekisi yhden tai kaksi pientä asiaa, ja sitten yllättäen mikään ei enää ollut valmista. Voisihan tasoa siirtää vähän vasemmalle ja entä jos sohva olisikin vastakkaisella seinällä ja...
"August saa vielä siirrellä näitä huonekaluja moneen otteeseen."

"En voisi juoksuttaa parkaa niin." Sabriel korjasi hymyillen. 
"Olen pohtinut nämä paikat tarkkaan."

"Niin sinä nyt sanot, mutta katsotaan kuukauden päästä uudestaan", hän naurahti. Ehkä Sabriel oli osannut ottaa kaiken huomioon sisustusta miettiessään. Ehkä August välttyisi huonekalujen siirtelyltä. Ihmeitä oli ennenkin tapahtunut.

Sabriel oli tehnyt sisustusta sellaisella tietokoneohjelmalla, joten hän oli mallaillut kaikki vaihtoehdot jo etukäteen. Ha. 
"Voi, muistatko miten tarkkaan olen suunnitellut vaatehuoneeni? En tee mitään sattumanvaraisesti."

"Jos koskaan muutan, sinä saat organisoida sen", Evie totesi huvittuneena. Hänellä ei tosiaankaan riittänyt järjestelmällisyyttä niin pitkälle. Sabriel onnistuisi yhdessä iltapäivässä järjestämään kaiken näppärämmin kuin mitä hän saisi viikossa.
"Kun muutin nykyiseen asuntooni, siirtelin huonekaluja seuraavan kuukauden, kunnes ne asettuivat mielestäni mukavasti."

"Voi Evie. En nauti tästä niin paljon että tekisin tätä muillekin." Hän pudisteli päätään. Ei tosiaan. 

"Mutta kyllähän sinä nyt ystävää mäessä auttaisit, etkö?" Evie kysyi viattomuutta tavoitellen. Ihan kuin Sabrielin avuliaaseen puoleen vetoaminen toimisi tässä.

"Voisin auttaa sinua suunnnittelemaan, en suunittelisi sitä puolestasi. Siinä on ero." Sabriel korvasi Evien käsitystä.

"Hyvä on", hän naurahti. "En jätä sinua suunnittelemaan yksinään."

"Paljon parempi. Voisit vaikka oppia jotakin." Sabriel hymyili ja vilkaisi tyhjiä viinilaseja.
"Tuhoammeko vaikka sohvalla istuen toisen pullon? Olen myös kypsä ja hankin meille raakaa suklaakeksitaikinaa."

"Ehkä. Ei saa lopettaa oppimista koskaan", nainen naurahti. "Tai kasvaa liian aikuiseksi. Tuo kuulostaa täydelliseltä." Nauratti ajatuskin keksitaikinasta. Täydellistä.
"Mitäpä jos kerrot minulle, missä kaikki on, niin sinun ei tarvitse yrittää kantaa mitään keppien kanssa?"

"Tai no suklaahippukeksitaikinaa mutta ymmärsit kuitenkin." Sabriel virnisti. 
"Viini on tässä saarekkeen alka viinikaapissa ja taikina on sulamassa jääkaapissa siinä sinikantisessa rasiassa."

"Koikkelehdi siis keppiesi kanssa jo sohvalle, tuon kaiken mukanani", nainen lupasi nousten saarekkeen äärestä. Hän paikansi sinikantisen keksitaikinaa sisältävän rasian helposti, eikä viinikaapin löytämisessäkään ollut ongelmaa. Vielä viinilasit mukaan ja heillä oli kaikki, mitä he hetkeen tarvitsisivat.
"Sinulla on kerrassaan loistavia ideoita. Tulen jatkuvasti kylään, kun luonasi on näin hauskaa", Evie naurahti istuessaan alas.

Sabriel nousi nauraen ja klenkkasi valkoisen nahkasohvan luo. Sitä koristi useampi pastellinen korisetyyny ja kaksi vilttiä oli laskostettu selkänojalle. 
"Ehkä se on tavoitteeni."

”Tavoite saavutettu, siis”, Evie naurahti. Hän aukaisi viinipullon näppärin ottein ja kaatoi reippaat lasilliset heille molemmille.
”Mitä aiot tehdä huomenna?”

"Ajattelin lukea vähän lisää. Koska miksi ei." Hän myönsi rehellisesti. 
"Mielenkiintoinen julkaisu kesken."

”Kuulostaa hienolta suunnitelmalta”, Evie totesi hymyn kera. Hän varmistaisi, ettei Elijah olisi heti Sabrielin oven takana, niin nainen jopa saisi hieman aikaa lukea rauhassa. Olihan hän luvannut käydä tallilla pojan kanssa, ja siinä menisi varmasti tunteja, kun Elijah tahtoisi näyttää hänelle aivan kaiken oppimansa.

Sabriel vilkaisi Evietä. 
"Ja toivottavasti myös viihdyttää ystävääni ja hänenn poikaansa." Nainen huomautti hymyillen. 
"Eli oikein hieno päivä."

"Oi, ehdottomasti. Siitä ohjelmanumerosta et pääsisi enää karkuun vaikka yrittäisit", Evie naurahti. Ei sitten mitenkään. Hän toisi Elijahin kylään ja pieni poika saisi hurmata Sabrielin jälleen kerran. Sabriel jopa ymmärtäisi lapsen tallitarinoista paljon enemmän kuin hän.
"Hieno päivä ehdottomasti."

"Miksi yrittäisin?" Epäuskoine nauru pääsi naise huulilta. 
"Ehei, ei tosiaan."

"Ja juuri tuon asenteen takia on aina ihana tulla kylään ja tuoda Elijah mukana", nainen hymyili lämpimästi. Kaikki eivät innostuneet viisivuotiaasta pojasta jaloissaan, mutta Sabrielin kohdalla tiesi aina, että Elijahkin oli yhtä tervetullut kuin hänkin.

Sabriel oli juuri se ystävä joka viihtyi ystävien laste kanssa rajattomasti. Purki siihen kaipuuta omasta. Olihan hän valinnut jo työkseenkin lasten kanssa työskentelyn, vaikka hänen työnsä oli kamalan raadollista. Päiväkodissa olisi vaikka ollut helpompaa tai opettajana. Ei, hän hoiti sairaita lapsia. 
"Ja se asenne ei koskaan muutu."

Hän ei tiennyt, miten Sabriel jaksoi töissään. Hänen oli vaikea kuvitella raskaampaa ja raadollisempaa työtä kuin lastenlääkäri, mutta jotenkin ystävä tuntui pärjäävän siinä järkeään menettämättä.
"Hyvä niin, koska Elijah kaipaa Sabi-tätiään varmasti jatkossakin. Syksyllä saat varmasti viikottaisia kyselyitä Backfiresta", hän naurahti. Pojan into hevosista ei tuntunut olevan laantumaan päin, mutta ainakin vielä harrastus oli vaikuttanut varsin turvalliselta. Arabivanhuksessa ei ollut yhtäkään ilkeää karvaakaan.

Se oli vaikeaa, kyllä Sabriel sen myönsi. Hyvä ammattilainen keskusteluseurana viikoittain auttoi kuitenkin paljon. 
"Ja minä vastaan niihin kyselyihin hartaudella." 

"Sinusta tulee hetkessä Elijahin suosikki", nainen naurahti. Poika tuntui palvovan maata jokaisen hevosista keskustelemaan suostuvan aikuisen jalkojen alla. Voi lasta.
"Jos et ole sitä jo. Se legosetti antoi ainakin hyvän varaslähdön."

Sabriel virnisti leveästi. 
"Mikähän olisi Elijahin mielipide viikonlopun mittaiseen ratsastuspäiväleiriin aikaiseksi syntymäpäivälahjaksi?" Varmasti joku järjesti sellaisia jossa pienet menivät kotiin yöksi. 

Evie kohotti toista kulmaansa tuijottaessaan ystävää.
"Rikot poikani", hän puhahti naurua äänessään. Elijah menisi innosta sekaisin. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö poika pitäisi sitä ihan parhaana asiana ikinä.
"Et voi hankkia loppuvuoden lapselle syntymäpäivälahjaa kesällä. Tai keväällä", Evie naurahti päätään pudistaen. "Olet aivan mahdoton, Sabi."

Sabriel nnosti viinilasin huulilleen ja pyöräytti silmiään viattomanna. 
"Rikon vanhemmat jos annan sen marraskuussa ja hän joutuu odottamaan seuraavaan kesälomaan asti."

Sekin oli kieltämättä hyvä pointti. Evie naurahti päätään pudistaen ja kohotti toista kättään antautumisen merkiksi. Selvä. Ystävä tekisi mitä tahtoisi ja hän koettaisi olla antamatta Sabrielille liikaa mahdollisuuksia Elijahin lahjomiseen.
"Mutta se tarkoittaa, ettet osta mitään lahjaa marraskuussa", nainen huomautti silmiään siristäen. "Et ala antaa useita syntymäpäivälahjoja, ystävä hyvä."

Sabriel hymyili leveästi kun tiesi voittaneensa tämän erän. 
"En. Ehkä annann marraskuussa vain omaa aikaani." Vapaann Paulille tai jotain. Jos mies suostuisi kommunikoimaan hänen kanssaa kun oli Evien ystävä.

"Se on kerrassaan loistava lahja", Evie hymyili pehmeästi. Niin paljon kuin lapset leluja ja kokemuksia rakastivatkin, todelliset muistot jäivät yhdessävietetystä ajasta. Sen tähden hänkin oli aina pyrkinyt viettämään niin paljon aikaa Elijahin kanssa kuin vain töiltään kykeni.
"Elijahilla tulee olemaan siis melkoisen ihana kesä edessä, jos hän pääsee sekä ratsastuspäiväleirille että Disneylandiin."

"Pitää sitä saada kesällä tehdä kaikkea mukavaa, jotta jaksaa puurtaa koulussa." Sabriel totesi huvittuneena.

"En usko, että sillä on yleensä tarkoitettu aivan näin montaa mukavaa asiaa kerralla", Evie naurahti. Jokin kohtuus kaikessa, eikö?

"Koulu tasapainottaa." Sabrien lupasi hymyillen. 
"Ja voisin käyttää rahani huonommin kuin ystävien lasten hemmotteluun."

"Sitähän koulu todella tekee, vaikkakin luojan kiitos Elijah viihtyy luokassaan oikein hyvin." Se nyt vielä olisikin puuttunut, ettei poika olisi tahtonut mennä kouluun. Onneksi niin ei ollut, vaan Elijah oli aina riemulla lähdössä kouluun aamuvarhaisella.
"Totta kai sekin. Voisit tosin hemmotella itseäsikin kovan työn tuomalla omaisuudella, etkä vain lahjoa pieniä lapsia."

Sabriel vilkaisi asuntoaan. 
"Miä hemmottelenn. Vai mistä luulet kaikkien kenkien löytäneen asuntooni?"

"Hyvä huomio", Evie naurahti. Sabriel osasi selvästi hemmotella itseäänkin hankkimalla toinen toistaan kauniimpia kenkäpareja. "Muista siis ostaa uusi kenkäpari itsellesikin kevään mittaan. Kenties vaikka ilman korkoja, niin voit sääliä hieman jalkaasi."

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2872
Join date : 18.04.2014
Ikä : 24

ViestiAihe: Vs: [P] Don't belong to no city, don't belong to no man   Su Huhti 01, 2018 9:39 pm

"Ilman korkoa? Mitä sellaiset ovat?" Sabriel räpäytti silmiään miltein hämmentyneenä. 
"Evie, harvaa asiaa ole sisäistänyt, mutta äitini pukeutumiseuvot ovat mennneet jakeluun."

"Jaloille mukavat kengät, sellaiset ne ovat", nainen naurahti. Hänen ammattinsa opetti arvostamaan mukavuutta, sillä nyrjäytetty nilkka saattoi tarkoittaa helposti useamman viikon sairaslomaa.
"Sinä olet mahdoton nainen, Sabi. Mahdoton."

"En ole. Minä vain tiedän mitä haluan ja myös saan sen." Kaikki eivät vain uskoneet sitä, aisen ollessa myös niin mielettömän kiltti.

"Niinhän sinä saat", Evie myönsi. Sabriel osasi pitää itsestään huolta. Olihan syksyinen sotku miehenkin kanssa sen osoittanut - Sabriel ei alistunut olemaan kenenkään kynnysmatto.

No oli hän ehkä hieman alistunut. Olisi ehkä pitänyt itse sanoa jotain, kieltäytyä lopulta ehdotetusta tapaamisesta, jotain. Vaikka oli hän sitten näpäyttänytkin, ettei mies ollut hoitanut sitä kovin tyylikkäästi. Parempi kuitenkin olla sovussa. Ei Charlesin aseman takia yhteiskunnassa, vaan koska hän joutuisi tapaamaan tuota Matthewin syntympäivillä joskus ja jouluna. Hän oli ollut yllättynyt kun mies todella oli ollut läsnnä kummipojan syntymäpäivillä joulukuussa. 
"Ainakin melkein aina." 

"Se on oikein hyvä suoritus", Evie vakuutti. Melkein aina oli enemmän, kuin mihin monet kykenivät. Hänkin oli valmis tanssimaan Paulin pillin mukaan ja taipumaan kaksin kerroin, jotta saisi pitää edes jollakin tavalla poikansa elämässään. Joku toinen olisi kenties laittanut kovan kovaa vastaan ja vaatinut enemmän siitäkin huolimatta, miten pelko huoltajuuden menettämisestä kummittelisi aina taustalla.
"Mutta ainakin tänään voit nauttia hyvästä viinistä ilman että on miehiä häiritsemässä", hän naurahti.

Sabriel olisi varmasti toiminut samoin. Koettanut vain turvata lapsensa oikeuden kahteen vanhempaan. 
"Se on totta. Vain sinä ja sinäkään et häiritse."

"Minä yritän olla olematta häiriöksi", nainen lupasi naurahtaen ja siemaisi viiniä. "Voin vain tarjota hyvää keskusteluseuraa."

"Et sinä ole." Sabriel vakuutti ja laski sohvapöydälle sen viinilasinsa. 
"E kutsuisi kylään jos olisit."

"Eli kun kutsut loppuvat, tiedän mistä kiikastaa", nainen kiusasi pehmeästi naurahtaen. Toivottavasti eivät koskaan loppuisi. Sabrielin luona oli ilo käydä kylässä - oli ollut niin Lontoossa kuin tulisi olemaan täälläkin.

Ei, kutsut eivät olleet loppumassa. 
"Eivät ne lopu ja siä tiedät sen."

"Minä tiedän", Evie vakuutti hymyillen. Sen hän tiesi erittäin varmaksi. Nainen siemaisi lasista ja laski sen sitten sormistaan sohvapöydälle. Hän nosti varpaansakin sohvalle alleen ja kääntyi paremmin Sabrielin puoleen.
"Oletko aivan varma, ettet muuton yhteydessä törmännyt suloiseen muuttomieheen, joka kantoi laatikoita? Nähnyt roskia viedessä herttaista naapurin miestä?" Hän kiusoitteli.

Sabriel katsoi Evietä silmät sirillään kun tuo piruili miehistä. Mokoma otti iloa irti kun tiesi ettei hän kehtaisi kiusata takaisin. Ei Evien kohdalla, ei nyt. 
"Olen. Ei näkynyt."

Hän todellakin aikoi käyttää tilannetta hyödykseen. Kukaan ei kehdannut kiusoitella häntä miehistä, ei vielä, joten hän kiusoitteli kaikkia kaksinverroin aiheesta.
"Sinun täytyy laskea hieman standardejasi. Tai katsella enemmän ympärillesi."

Sabriel pyöräytti silmiään. 
"Kuule, minulla ei ole kovin korkeat standardit."

"Oletko aivan varma siitä?" Evie naurahti. "Minusta tuntuu, että sinun standardisi ovat korkeammat kuin puolen kaupungin yhteensä."

"Ei." Sabriel pudisteli ponnekkaasti päätään.
"Menin ulos poliitikon kanssa." Hän nauroi viinin avustuksella hieman räiskyvämmin. Ei tosiaan merkki korkeasta stanndardista.

Evie ei voinut kuin myöntyä. Sabrielilla oli hyvä pointti.
"Totta. Mutta ehkä se oli vain kerran virhearvio?" Hän ehdotti ja täytti sohvapöydällä olevat viinilasit. "Eikä hänkään nyt ihan pahimmasta päästä poliitikkoja ollut. Ainakin hän näytti paremmalta kuin valtaosa eikä ollut vielä keski-iän ylittänyt."

Sabriel kohotti kulmaansa ja hymyili vinosti. Ehkä he voisivat tyhjätä kolmannenkin tänään, tosin siihen pitäisi jättää. Kai sitä silloin tällöin sai hieman humaltua? Hän otti pienen palan taikinnaa sormiinsa. Aikuista. 
"No, minä olen kokeillut sen keski-ikäisen jo, joten nyt piti koettaa jotakin uutta. Ehkä alan puumaksi kymmenen vuoden päästä ja katson toimiiko se."

"Älä nyt vielä puumaudu", nainen naurahti poimien viinilasin otteeseensa. "Sehän se vasta noloa olisikin, jos eläisit kaikki stereotypiat keski-ikäisistä yksinhuoltaja-äideistä toteen." Hetkinen, olisiko se hänelläkin edessä? Etsiä nuorempia miehiä, kun kaikki yhtään kelvolliset omanikäiset olivat jo parisuhteissa?

"Sanoin kymmennen vuoden päästä." Sabriel korjasi Evien sanoja. 
"Ja en minä vielä ole yksinnhuoltajaakaan, mussukkaiseni."

"Kymmenen vuoden päästä voit hyvinkin olla", Evie naurahti. Tai... yhteishuoltaja ystävän kanssa lapselle? Ei se ollut niin tarkkaa. Yksityiskohtia ehtisi miettiä myöhemminkin.
"Katsele nyt ensin, josko löytyisi mukavaa, melkein oman ikäistä miestä. Voit aina alkaa puumaksi siinä kohtaa jos muu ei tuota tulosta."

"Tunnut vakuuttuneen siitä että kyse on vain minun standardeistani, hmm?"

"Totta kai se on. Eivät miehet voi niin typeriä olla, että kävelisivät sinun ohitsesi. Tai jos ovat, siinä tapauksessa sietävätkin pysyä sinkkuina", Evie naurahti. Sabrielhan oli uskomaton nainen. Kuka tahansa olisi onnellinen, jos voisi tapailla naista, siitä hän oli aivan varma.

"Yllättyisit miten moni kävelee." Sabriel naurahti ja natusti keksitaikinaa onnellisena. 

"Selvästi. Miehistä on tullut vain typerämpiä viimeisen vuosikymmenen aikana", nainen puhahti. Miesten murhe, kun eivät tajunneet omaa parastaan.

Elämä olisi ollut kovin erilaista jos Sabriel olisi koskaan saanut tietää Augustin menneistä tunteista. Mutta ei, hän ei tiennyt mitään. 
"He ovat aina olleet."

"Voit hyvin olla oikeassa", Evie myönsi. Ehkä miehet olivat aina olleet toivottoman typeriä. Se selittäisi paljon maailman menosta.
"Mutta kyllä sinulle vielä löydetään mies, joka ei ole ihan niin typerä", nainen vannoi hymyn kera ja kurotti tönäisemään ystävää samalla vaivalla kun nappasi palan keksitaikinaa sormiinsa.

Sabriel otti kepin ja tökkäisi sillä Evietä reiteen. 
"Ei. Hyvä näin."

"Hei!" Evie älähti huitaisten keppiä pois kimpustaan. "Epäreilua käyttää kättä pidempää asetta!"

"Täydellisen reilua." sabriel tökkäisi uudelleen. 
"Täysin reilua."

"Ei ole, lopeta", Evie naurahti ja töni keppiä sivuun. "Olet ilkeä."

Se sai Sabrielin nauramaan.
"Tuota en kuule usein!"

"Et ole usein näin ilkeällä tuulella", nainen vastasi poimien hieman lisää herkullista taikinaa rasiasta. "Olet yleensä paljon kiltimpi. Viini ei tee sinulle hyvää."

"Viini tekee minulle oikein hyvää." Sabriel virnisti leveästi. 
"Ja sinun kiusaamisesti on hauskaa."

"No, hyvä että voin olla viihdykkeenäsi", Evie naurahti. Hän kestäisi pienen kiusan moisen nimissä. Olihan nauru aina vain hyväksi.
"Saat kiusata minua vielä monta päivää."

"Olet oikein hyvä viihdyke." Sabriel vannoi virnistäen ja kurottautui ottamaan taikinaa. 
"Voi, minä kiusaan."

"Huomaan sen", Evie naurahti ja poimi viinilasin otteeseensa. Taikinan maku oli helppo huuhtoa huulilta tilkalla viiniä.
"Jos kiusaat kaikkia ystäviäsi näin on ihme, että he auttoivat muuton kanssa", nainen virnuili.

"En tietenkään. Vain niitä jotka kiuaavat minua mehistä säälimättä."

"Ah, olen siis erityinen", Evie virnisti vinosti. "Täydellistä." Koska hänhän oli erityinen hyvästä syystä, eikö? Kun kerran kiusasi Sabrielia säälimättä.

"Olet todellakin. Kiusahenki." Sabriel pyöräytti silmiään. Kehtasi, mokoma. 

"Ylpeydellä", Evie vannoi hymyillen. Hän oli erityinen, ja se oli aina hyvä syy juhlaan, eikö?

"Hyvä tyttö Evie." Sabriel naurahti ja pudisteli päätään. 
"Aina kuuluu olla ylpeä."

"Niin minulle on usein sanottu", nainen naurahti. Pieni ylpeys kuului elämään ja auttoi tuomaan parhaat puolet esiin, tai jotakin siihen suuntaan. "Sinunkin pitäisi olla ylpeä itsestäsi."

 "Mitä? Minä olen! Olen menestynyt ja haluttu pediatri näin nuoreksi. Minut otettiin riemusta kiljuen uuteen sairaalaan. Tietenkin olen ylpeä. Olen myös onnistunut ympäröimään itseni ihanilla ihmisillä."

"Hyvä", Evie hymyili leveästi. Siinä oli oikea asenne elämään. Vaikka miehet eivät ymmärtäisikään Sabrielin mahtavuutta, ainakin nainen tiesi sen itse. Se oli aivan tarpeeksi. Miehethän oli jo todettu maailman typerimmiksi olennoiksi.
"Meidän onnemme, että olet kerännyt meidät ympärillesi", Evie naurahti.

"Niin, kerännyt. Koska ystäviä vain keräillään." Sabriel totesi huvittuneesti nauraen.

"Kyllä keräillään. Ojasta olet meidät poiminut matkaasi", Evie nyökytti päättäväisesti ja siemaisi viiniä suuren kulauksen.

"Olitte parhaimmat siellä ojassa." Sabriel heitti takaisin. Osasi hänkin tämän.

"Tietenkin, onhan sitä nyt jotkut standardit säilytettävä siinäkin, kun poimii ojanpohjalta väkeä matkaansa", Evie nyökkäili vakavana, kuin tässä nyt puhuttaisiin elämän suuristakin totuuksista.

"Niin..ties mitä kirppuja saisi matkaan." Sabriel pudisteli päätään huvittuneena ja otti keksitaikinaa. Voi heitä.

"Se olisi kovin huono homma", nainen myönsi ja kurotti itsekin poimimaan keksitaikinaa. Tämä oli kyllä aikuisuuden huipentuma - syödä raakaa keksitaikinaan sohvalla sunnuntai-iltana, kun joi viiniä ties kuinka monetta lasillista jo.

Tämä oli parasta aikuisuudessa. Heittämällä. Kukaan ei ollut kieltämästä keksitaikinan syömistä, sohvalla syömistä tai virvokkeen lipittämistä. Täydellistä. 
"Niin olisi. Kun olette muuten niin kelvollisia."

"Yritämme parhaamme, ettemme syö huonekalujasi tai revi postejasi", Evie nyökytti pontevasti päätään. Ehdottomasti yrittäisivät. Aina ja ikuisesti. Eiväthän he nyt koiria olleet, vaikka ojasta olivatkin löytyneet.
"Eihän muualla saa näin herkullista tarjoilua eteensä", nainen naurahti.

Sabriel vilkaisi tarjoilujaan. 
"Harkitsin juustoja, suolakeksejä ja viinirypäleitä mutta jätin ne aikuisille."

"Oikea valinta", Evie vahvisti. Hän oli syönyt aivan tarpeeksi juustoja joulun alla kaikenmoisissa pikkujouluissa, joissa oli tullut ravattua niin, että kunto oli olla loppua kesken.
"Keksitaikina peittoaa nuo kaikki kuusi nolla."

"Sitä minäkin." Hän pärskähti kevyesti ja huuhtoi taikinan maun alas viinillä. 
"Arvasin siis oikein."

"Aivan oikein. Täydellinen suoritus", nainen naurahti. "Minä olen leiponut paljon keksejä viime aikoina mutta ei ole tullut mieleenkään syödä taikinaa. Tässähän on jo ihan ehtinyt unohtamaan, miten kaikki on aina parempaa taikinana kuin valmiina leivoksena."

"Kaikki on parempaa taikinan muodossa, miten voit unohtaa sen?" Sabriel näytti leikkisä järkyttyneeltä.

"Olen kasvanut aikuiseksi!" Evie leikki samaa järkytystä silmät suurina. "Onneksi muistutit minua näin tärkeistä elämän totuuksista. Missä olisinkaan ilman sinua."

"Aikuisuus on turhaa ja yliarvostettua. Leikin jo aikuista töissä." Kuulemma lääkäri piti voida ottaa vakavasti.

"Minä leikin yliopisto-opiskelijaa", Evie naurahti. "Vihreää, luudalla lentävää noitaa, toki, mutta ainakin voin ensimmäisen tunnin leikkiä kymmenen vuotta nuorempaa."

"Niin ja opiskelijat syövät taikinaa. Sisäistä roolisi, Evie!" Ehkä se ei nyt ollut pointti, mutta mitä väliä?

"Täytyy selvästi", hän naurahti. "Miten huono metodinäyttelijä olenkaan ollut. Pakko korjata näin kammottava virhe." Hän kurkotti poimimaan taikinaa ja virnisti vinosti Sabrielille.
"Opiskelijat myös juovat paljon viiniä, eikö?" Evie naurahti silmät tuikkien ja kohotti viinilasin huulilleen juoden lasinsa tyhjäksi kerralla. "Parempi opiskelija?"

Sabriel katseli ystäväänsä ja nauroi kysymykselle raikuvasti. 
"olet! Heti paljon, paljon parempi!"

"Täydellistä", Evie naurahti nojautuen vasten sohvan selkänojaa. Hän heitti loput sormissaan pitelemästä taikinasta suuhunsa ja tukahdutti naurun. Hän oli kaivannut tätä niin paljon. Näin vaivatonta yhdessäoloa ja hauskanpitoa Sabrielin kanssa.

"Minu pitäisi alkaa selvästi valmentaa sinua." No ei tosiaan, hän ei tiennyt näyttelemisestä mitään. 

"Lupaan tulla luoksesi heti, jos seuraava roolini sisältää opiskelijaelämää tai sairaalan menoa", Evie vannoi nauraen. "Tai typeriä miehiä."

"Minä kippaan kohta viinit päällesi jos et anna miesten olla." Sabriel nauroi ja pudisteli päätään. Evie ei selvästi aikonut jättää häntä rauhaan. 

"Hyvän viinin tuhlausta sellainen", Evie huomautti kulmaansa kohottaen. "Ei sellaista sovi tehdä. Vastoin kaikkia sivistyneen maailman sääntöjä."

"Niin. Sinnä tuhlaat myös ääntäsi puhuessasi niistä miehistä." Sabriel huomautti kulma myös kohoten. Olivat hekin taas aikuisia naisia. 

Oikein hienoja aikuisia naisia olivatkin.
"Totta, mutta ääneni ei ole vielä kulumassa pois. Olen lomalla, saan käyttää aikaa juuri niin kuin haluan."

"Varo vain, keväisin liikkuu paljon flunssaa." Sabriel totesi silmät uhkaavasti siristyen. 
"Olisi ikävää jos saisit sellaisen."

"Se todella olisi ikävää", Evie myönsi. Hän oli välttänyt pahimman työkavereiden joukossa jyllänneestä flunssasta helmi-maaliskuun vaihteessa. Olisi ikävää sairastua tässä kohtaa.
"Joutuisin jäämään riesoiksesi pidemmäksi aikaa. Miten karmaiseva kohtalo se olisikaan."

"Niin, olisihan se suorastaan kammottavaa." Sabriel virnisti leveästi. 
"Mitä tuskaa."

"Äläpä. Hirveä vaihtoehto. Todellakin vetäisin lyhyimmän tikun siinä kohtaa", Evie huokaisi teeskennellyn raskaasti. Töihin olisi mukava palata, mutta... No, ei hän koskaan kieltäytyisi ylimääräisestä ajasta poikansa ja Sabrielin kanssa.

"Kyllä minä sen tiedän. Olen niin kamala." Sabriel oli vähintään yhtä teeskennnellyn murtunut. 

"Surkein emäntä ikinä. Tarjoaa viiniä ja keksitaikinaa", hän pudisteli päätään ja naksautti kieltään. "Hirveä ilta."

"Minä tiedän, minä tiedän." Sabriel laski käden otsalleen aiva liioitellun dramaattisesti. 

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2872
Join date : 18.04.2014
Ikä : 24

ViestiAihe: Vs: [P] Don't belong to no city, don't belong to no man   Su Huhti 01, 2018 9:40 pm

"Sinulla on vielä paljon opittavaa. Osaat ehkä pukeutua ja valita kenkäsi, mutta siihen se jää. Häpeäisit, Sabi", Evie kiusasi, mutta ammattiesiintyjänkään pokka ei kestänyt loppuun saakka, vaan hän ratkesi lämpimään nauruun.

Sabrielia alkoi naurattaa yhtälailla. Ei hyvä jumala. 
"Et ollut kovin vakuuttava!"

"Minä yritin!" Evie nauroi ja piteli toisella kädellä vatsaansa, kun nauratti niin vietävästi. "Olen paljon parempi tässä kun täytyy torua Elijahia. Vannon, en repeä hallitsemattomaan nauruun kesken ojennuksen."

"Eikö se ole vanhemman synti? Ole kuullut että niin käy kaikille." Sabriel nauroi pehmeästi. 
"Minulle ainakin kävisi."

"Todennäköisesti olet kuullut aivan oikein", Evie naurahti. Sabriel oli yleensä oikeassa, joten miksei siis tälläkin kertaa?
"Mutta pieni nauru tekee vain hyvää. Elämä on paljon mielekkäämpää, kun muistaa nauraa päivittäin."

"Niin tekee. Joskus vähän isompikin nauru on tarpeeseen." Sabriel olisi monesti tukehtunut ilman naurua. 

"Ehdottomasti", hän nyökkäsi ollen täysin samaa mieltä. Tosin naurulle oli aikansa ja paikkansa. "Ei luoja, en tainnut kertoa sinulle mitä tapahtui pari viikkoa sitten kesken esityksen." Ajatuskin sai naurun kuplimaan äänessä ja Evien pudistelemaan päätään.
"Eräässä dramaattisessa kohtauksessa näyttelijä kompastui jalkoihinsa peruuttaessaan karkuun minua ja lensi takamukselleen lavalle, eikä päässyt ylös kun alkoi nauraa niin paljon. Se nauru levisi minuun ja toiseenkin lavalla olleeseen näyttelijään ja hihitimme koko loppukohtauksen läpi, mikä tuhosi kaiken dramatiikan siitä. En ole varmaan viiteen vuoteen saanut sellaista saarnaa esityksen jälkeen ammattitaidon puutteesta", nainen nauroi.

Sabriel katsoi Evietä pitkään. Hihittää?
"Ette ole tosissannne. Vaikka onhan se varmasti koomista."

"Tiedäthän sen tunteen, kun yrität olla nauramatta ja paras mihin pystyt on tukahtunut hihitys, joka saa koko kehosi nytkymään? Yritä siinä sitten laulaa ja näytellä", hän naurahti. Se oli ollut katastrofi, ja nauru oli vain kimmonnut takaisin muiden kasvoista. Jos yksi onnistuikin rauhoittumaan, vilkaisu näyttelijätovereihin puremassa huultaan ja nytkymässä äänettömän naurun tahtiin oli saanut nauramaan uudestaan.

"Todellakin tiedän." Sabriel myönsi hymyillen. 
"Se on kamalaa."

"Se on. Siitä ei ihan helpolla rauhoitu", hän pudisti päätään. Pitäisi toivoa, ettei moisia naurukohtauksia enää tulisi kesken esitysten. "Mutta joskus pitää voida nauraa ihan kunnolla ilman mitään selkeää syytä."

"Niin pitää. Mutta sinun olisi ehkä hyvä tehdä se muualla kuin töissä." Hän huomautti nauraen.

"Oi, ehdottomasti. Missä tahansa muualla, melkeinpä", Evie naurahti. Tai ainakin töissä vain niinä päivinä, kun hän ei ollut lavalla. Taustatiloissa voisi kieriä naurusta kaksin kerroin, eikä kukaan muuta tekisi kuin kohottaisi kulmaansa tai pudistelisi päätään. Vaan parempi kai säästää naurunremakat vapaa-ajalle ja ystävien keskuuteen.

"Se on totta. Kummankaan työ ei oikein anna anteeksi satunnaisia naurukohtauksia."

"Ei todellakaan. Mutta minkä sille mahtaa, jos naurukohtaus iskee. Ei siinä onnistu rauhoittumaan vaikka yrittäisi. Tuntuu vain, että mitä kovemmin yrittää olla nauramatta, sitä enemmän naurattaa", Evie naurahti päätään pudistaen. Se ei ollut lainkaan näppärää.

"Niinhän se menee. Kiellä itseltäsi jotain niin muuta et ajattelekaan." Sabriel jakoi sen tunteen.

"Nimenomaan", Evie huokaisi. Se ei ollut lainkaan hyvä asia, ei sitten missään elämän osa-alueessa. Kun yritti olla ajattelematta jotakin, kaikki mitä ajatteli oli se, mitä tahtoi vältellä. "Ihmismieli on kovin kiero."

"Niinhän se on. Ihmismieli on raivostuttava suorastaan." Hän myönsi huvittuneena.

"On, sitä se juuri on. Toimii hyvin siihen asti, että pitäisi tehdä jotakin järkevää, ja sitten aivot vain - plop! - sammuvat", hän pyöräytti silmiään nauraen. Luojan kiitos hän ei ollut hetkeen kokenut töissä sitä tunnetta, kun unohti vuorosanansa kesken kohtauksen.

"... Plop? Evie, plop?" Sabriel kohotti kulmiaan.

"Plop", nainen toisti äänen huulillaan uudemman kerran. "Sammuvat tuosta noin vain. Plop."

"Hyvä jumala." Sabriel pudisteli päätään. Oli siinäkin yksi.

"Mitä? Hieno ääniefekti on. Plop!" Evie naurahti. "Olen opetellut myös pakon edestä valomiekkojen ääniä."

"Valomiekkojen äänet ovat hyödyllisiä pienen pojan kanssa!" Sabriel myönsi nauraen.

"Sitä ne todella ovat", nainen naurahti. "Hyödyllisin taito ikinä. Kysyin jo vitsillä agentiltani, voisiko sen lisätä CV:n täytteeksi. 'Loistavat valomiekkojen ääniefektit sekä chewbacca-imitaatio', antaisi erittäin ammattimaisen kuvan, eikö?"

"Chewbacca... eikö se ole se karvainen?" Sabriel varmisti. Hän ei voinut sanoa tietävänsä.

"Jep, sepä juuri", Evie naurahti. "Murisee ja ärisee ja ulvoo vain koko elokuvan läpi."

"... Upeaa. Kerrassaan... Evie, ei tälle ole sanoja. Olen ylpeä." Nainen pudisteli päätään huvittuneena.

"Sietää ollakin. Olen käyttänyt monia tunteja kaikkien näiden ääniefektien opetteluun", Evie nauroi raikuvasti. Tai sitten ei ollut, mutta väliäkö sillä. "Mitäpä sitä ei tekisi lasta viihdyttääkseen."

"No ilmeisesti sitä tekee aika paljon ja typeryyksiä. Taidat saada joululahjaksi sellaisen puvun. Onhan sellaisia olemassa?"

"Hyvä luoja, ei kiitos", Evie nauroi päätään pudistaen. "Juo lisää viiniä ja unohda tuollaiset ideat."

"En ikinä unohda loistavia ideoita." Sabriel huomautti virnistäen leveästi.

"Lisää viiniä. Se auttaa aina", Evie piti nauraen kiinni kannastaan ja avuliaasti täytti pullon lopuilla Sabrielin lasin. "En kaipaa naamiaisasua vielä kotiinkin, kun vietän työpäiväni milloin missäkin roolivaatteissa."

"Noh! Pitää kysyä pojaltasi olisiko hän eri mieltä." Hän virnisti leikkisästi. Varmasti olisi.

"Elijahin mielipidettä ei oteta huomioon. Minä olen äiti, minulla on veto-oikeus", nainen naurahti. Elijahista se olisi tietenkin maailman paras idea ja poika pian pyytäisi itselleenkin Star Wars -aiheista asua.

"Noh. Ensin teet muka kaikkesi pojan eteen ja nyt alat noin suppeaksi. Rajoittunutta!" Sabriel nauroi huvittuneena.

"Täytyyhän sitä jotkut rajat olla olemassa. Star Warsin esittäminen täysimittaisena kohtaus kerrallaan olohuoneessa on ehdottomasti se, mitä ennen rajan on tultava vastaan", nainen nauroi.

"... Pöh.mitä iloa näyttelijästä äitinä muka on jos hän ei näyttele Chewbacca-puvussa täysimittaosta kohtausta?"

"Laulan tuutulaulun vireessä ja osaan niitä enemmän kuin vain kaksi erilaista?" Evie tarjosi nauraen vastaukseksi. Hän ei suinkaan alkaisi näytellä Star Warsia olohuoneessa, kiitoksia vain.

".... Hmm. Minäkin kykenisin tuohon." Sabi huomautti hymyillen.

"En sanonutkaan, että näyttelijästä äitinä olisi paljoa iloa", nainen virnisti vinosti. Eikö kaikista viihdealan ihmisistä kiertänyt lukuisia vitsejä siitä, miten tälle alalle ei päätynyt, jos oli yhtään järkeä päässään?

"Noh. Arvosta itseäsi enemmän." Sabriel kannusti hieman vaativaan sävyyn.

"Minä arvostan", Evie lupasi. "Olen oikein ylpeä itsestäni."

"Hyvä." Hän naurahti ja taputti ystävän olkaa.

Jos hänen alallaan ei uskonut itseensä ja siihen, mitä teki, oli paras hakea töitä muualta. Viihdeala oli armoton. Kieltäytymisiä ja hylkäyksiä tuli vastaan kymmenkertaisesti enemmän kuin mahdollisuuksia tarttua töihin, eikä niitä saanut jäädä murehtimaan. Ihan kuten Sabrielinkin oli keskityttävä niihin lapsiin, joita nainen onnistui auttamaan.
"Elijahilla on muuten pienoinen räppikausi päällä, joten saat epäilemättä kuulla räppäystä Yhdysvaltojen historiasta huomenna", nainen varoitti nauraen. Elijah oli edelleen Hamilton-musikaalin pauloissa niin totaalisesti, ettei ollut tosikaan.

Sabriel kohotti kevyesti kulmaansa. 
"Ehkä minä kestän. Ehkä. Olen taitavampi näyttelijä kuin uskot."

"Minä uskon sinuun järkkymättä", Evie vakuutti nauraen. "Sinä kestät ihan mitä tahansa."

"Ihanaa että luotat minuun." Ainakin joku luotti.

"Tietenkin. Ei puhettakaan mistään muusta", nainen hymyili lämpimästi. Hän uskoi ystäväänsä täydellisesti. Sabriel pystyisi mihin tahansa, kun oikein keskittyisi.

"Olet ihana." Sabriel naurahti pehmeästi.

"Sinä tyydyt kovin vähään", Evie virnisti. Olihan se nyt ilmiselvää, että hän uskoi ystäväänsä.

"Silloin en tarvitse paljon ollakseni onnellinen." Sabriel huomautti lempeästi.

"Hyvä asenne tuokin", Evie myönsi. Sabriel oli aivan oikeassa.

"Niin on. Se toimii oikein hyvin." Hän totesi hymyillen.

"Ehkä minun pitäisi siis ottaa oppia sinusta", Evie myhäili hymyn kera. Vähään tyytymisessä oli ehdottomasti hyvätkin puolensa.

"Ehdottomasti. Ja suuret onnenaiheet tuntuvat silloin mielettömiltä." Sabriel hymyili pehmeästi.

"Epäilemättä", Evie nyökkäsi napaten palan keksitaikinaa sormiinsa. "Kuten se, että voi juoda hyvää viiniä ja syödä raakaa keksitaikinaa ystävän kanssa", hän naurahti. Ehdottomasti suuri syy juhlaan, jos häneltä kysyttiin.

"Niin on. Alat ymmärtää näkökulmaani!" Sabriel nauroi pehmeästi.

"Koko ajan enemmän", Evie vannoi nauraen ja korjasi asentoaan sohvalla. Olisipa hänellä enemmän lomapäiviä käytettäväksi, niin hän ehtisi nähdä Sabrieliakin useammin nyt, kun nainen oli muuttanut niin kauas. No, se olisi murhe myöhemmälle ajalle. Nyt oli parempi vain keskittyä siihen, että hän oli tällä kertaa päässyt Sabrielin luo kylään.

"Hyvä tyttö." Sabriel kehui, kuin olisi puhunut koiralle. 
"Olet harjoituskappaleeni koiraa varten."

Evie nauroi lämmöllä moiselle. Vai oli hän harjoituskappale koiraa varten.
"Eiköhän sinusta siis kuoriudu varsin loistava koiranomistaja. Kehu ainakin tuli jo suoraan sydämestä", nainen kiusasi nauraen.

"Niinpä. Osaan kehua. Ja taputtaa päähän!"tietty oli pakko taputtaa Evietä päälaelle.

Evie harkitsi hetken huitaisevansa Sabrielin käden pois, mutta päätyi sen sijaan inisemään kuin tyytyväisin koira ja kallistamaan päätään koiranpentuilmettä hakien.
"Onnea vain, kun sinulla on koira tuijottamassa ja kerjäämässä jalkasi juuressa", hän naurahti, "siinä on vaikea sanoa ei."

"Eikö?" Sabriel nauroi. 
"Tiedän. Kuolen vielä kum hemmottelen koiran hengiltä."

"Se on erittäin todennäköinen vaihtoehto", nainen naurahti. Hänen oli aina ollut vaikea sanoa ei Buddylle, joka oli niin suloinen karvakasa. Dexter teki onneksi elämästä helppoa, kun ei kerjännyt häneltä mitään.
"Vaatii aivan uudenlaista luonteen lujuutta sanoa ei. Varsinkin, jos päädyt ottamaan pennun. Ne vasta syötävän suloisia ovatkin."

"Haluaisin pennun. En saanut lapsena oikein olla eläinten kanssa tekemisissä ja haluaisin ihan oman karvavauvan." Hän naurahti pehmeästi.

"Sinä ansaitset ihan oman karvavauvan", Evie kannusti hymyillen. Ja vähän vähemmänkin karvaisen vauvan, jos onni vain olisi lainkaan myötä.

"Mmm. Olen samaa mieltä. Olen aikuisena hankkinut kaiken mitä lapsena en saanut." Tapa sekin käsitellä lapsuustraumoja.

"Niin sitä pitää", Evie kannusti naurua äänessään. Kukapa ei unelmoinut siitä, että voisi aikuisena hankkia ne asiat, jotka lapsuudesta jäivät kaihertamaan. "Se on oikein hyvä tapa käsitellä elämää."

"Niin minustakin. Olen ansainnut sen." Hän nauroi huvittuneena. 
"Terve tapa käsitellä lapsuustraumoja."

"Todellakin on", Evie naurahti. "Miksi luulet, että minulla on Raoul?" Kissavanhus ei varsinaisesti ollut tapa käsitellä lapsuustraumoja, mutta väliäkö sillä. Hän oli mankunut kissaa pienen ikuisuuden ennen kuin vanhemmat olivat taipuneet hänen tahtoonsa.

"Koska kissasi on mitä hurmaavin ja rakastettavin persoona?" Sabriel ehdotti hymyillen.

"Totta. Raoul on ehdottomasti molempia. Minun 12-kiloinen järkäleeni pelkkää rakkautta", nainen hymähti huvittuneena. Hänen rakas kissavanhuksensa. Hänestä tuntui, että Raoul kasvoi edelleen, vaikka kissa oli jo vanha kuin mikä. Hyvä kun hän muisti, millainen ragdoll oli ollut pentuna.
"Mutta Raoul on myös täydellinen seuralainen ja tapa käsitellä kaikkia traumoja. Kyllä sinäkin vielä löydät koiran, joka on sitä sinulle. Kumppani vuosikymmeneksi ja ylikin."

"En minä epäilekään ettenkö koiraa löytäisi. Raoul on loistava. Jos muutan mieleni, otan kyllä ragdollin."ystävän kissa oli näyttänyt rodun ihanat puolet.

"Minun mielipiteeni on luonnollisesti täysin puolueeton", Evie naurahti siniset silmät tuikahtaen, "mutta ragdollit ovat kissoista parhaita." Mitä muutakaan hän olisi voinut väittää, kun kotona odotti suuri kissavanhus, jonka lempipuuhaa oli vain kiivetä syliin ja kehrätä onnellisena.

"Teietenkin olet." Hän vakuutti nauraen huvittuneena.
"Mutta olen ehkä silti enemmän koiraihmisiä."

"Kenties", Evie myönsi naurahtaen. Oli helppo kuvitella Sabriel lenkille herttaisen koiran kanssa. "Etköhän siis löydä suloisen koiranpennun itsellesi. Ihan oman karvavauvan."

"Löydän. Koiranpennuissa on valtavasti enemmän vaihtoehtoja kuin miehissä." Sabriel naurahti. 
"Ja koulutettavuus on parempi."

"Siinä olet ehdottomasti oikeassa", Evie nauroi raikuvasti. Koiranpennuissa oli paljon enemmän vaihtoehtoja, eikä kukaan laittanut pahakseen, vaikka olisi kovin nirso. Itse asiassa, moiseen käytökseen kannustettiin kovin.
"Huomattavan paljon parempi. Pennut haluavat tehdä mieliksi."

"Nimenomaan. Ja ne rakastavat minua koska minulla on ruokaa," Helppoja otuksia,

"Sekin vielä. Helppoa", Evie virnisti. No, ei aivan niin helppoa, mutta turhahan sitä oli tässä kohtaa lähteä moisia pohtimaan. "Eläimet ovat paljon parempaa seuraa kuin miehet."

"Jep. Koira kuulostaa aina vain paremmalta."

"Minäkin alan tässä jo pohtia, josko vain hankkisin Raoulille kissakaverin", Evie naurahti. Ei sentään. Raoul saisi nauttia ylhäisestä yksinäisyydestään nukkuen ne hetket, kun hän ei ollut kotona.

"Kissakaveri olisi ihana! Mutta ehkä Raoul arvostaa rauhaa enemmän." Sabriel vahvisti hymyillen.

"Minäkin luulen niin", nainen myönsi. Joskus häntä suretti, miten itsenäinen kissan oli oltava, mutta kokemus oli jo näyttänyt, että niin oli parempi. "Tuttavien kaksi kissanpentua tulivat hoitoon vähän aikaa sitten ja Raoul ei tainnut tervehtimisen jälkeen huomioida niitä lainkaan."

"Ehkä siitä ei siis olisi toveriksi kissanpennulle" Hän myönsi nauraen. 

"Ei tosiaankaan. Raoul on tyytyväisimmillään, kun saa nukkua sylissä", Evie tunnusti hymyillen. Höpsö kissa. "Sitä mukavuudenhaluisempaa kissaa tuskin löytyy. Ehkä sinun koirasi on vähän pirteämpi kaveri."

"Se on niin ihana. Toivon että on." Hän naurahti pehmeästi. 

"En usko, että voit laiskempaa otusta löytää vaikka miten etsisit", nainen naurahti. Raoul oli omassa ulottuvuudessaan, mitä laiskuuteen tuli. "Ja pennuilla on aina virtaa. Koiranpentusi laittaa vielä kenkäsi uuteen uskoon, jos et pidä varaasi."

"Se olisi varmaan mahdotonta." Sabriel myönsi. Silti Evien kissa oli ihana. Hän  nauroi, painaen kädet poskilleen. Hän oli nauranut tänään niin että poskia sattui. Se Evien seurassa oli parasta.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: [P] Don't belong to no city, don't belong to no man   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] Don't belong to no city, don't belong to no man
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Newcastle-
Siirry: