PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] Put on your warpaint

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2613
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: [P] Put on your warpaint   Su Huhti 01, 2018 8:28 pm

Pikaviestinpeli, jossa Hatsiubatin Artemis vie Veronican tervehtimään sisartaan ja kolmosia sairaalaan.
-----
Lauantai 7. huhtikuuta 2018 - Iltapäivä, Newcastle

Artemis oli ottanut tehtäväkseen käyttää Veronican ensi kivalla lounaalla ja sitten ohjeistanut kohti sairaalaa. 
Kertomatta mihin he olivat menossa tarkalleen. Deirdre oli antanut luvan tulla vierailulle ja hän oli yhtälailla jättänyt kertomatta siskolleen että aikoi ottaa avovaimonsa mukaan. 
"Pitäisiköhän viettää vapaata lauantaita useammin?" Mies pohti leikkisän huvittuneena pelkääjän paikalta. 

Koko päivä oli tuntunut melkoiselta lellimiseltä siihen asti. Nainen ei edes jaksanut kyseenalaistaa saamiaan ajo-ohjeita ja vaatia päämäärää tietoonsa. Artemis kertoisi kun näkisi sen järkeväksi, ja siihen asti hän ajaisi vain ohjeiden mukaan Newcastlen halki.
"Pitäisi", nainen vastasi leveästi hymyillen. Tietenkin pitäisi. Vapaat lauantait olivat hyviä päiviä. "Voimme ottaa tavaksi käydä aina yhdessä lounaalla."

Siitä oli kauan kun hän oli ollut lauantaina vapaalla viimeksi. Ei käynyt edes ratsastamassa. Se oli jopa omituista. 
"Jos se tekee sinusta noin onnellisen niinn lupaan järjestää sellaisen kerran kuussa." Mies naurahti, katsoen nielaisten sairaalaa. 
"Aja vierailijaparkkiin."

"Tekee. Juuri niin onnelliseksi", nainen vakuutti leveän hymyn kera. Vapaa lauantai kerran kuussa kuulosti unelmalta. Hänen viikonloppunsa olivat aina vapaat kiitos toimistoaikoihin rajoittuvan työpäivän, mutta olisi ihanaa saada viettää viikonloppua Artemiksen kanssa. Veronica räpäytti yllättyneenä silmiään.
"Haluat mennä vierailulle sairaalaan?" Hän varmasti kääntyessään parkkipaikalle. Ei vaatinut paljoa päätellä, että mies tahtoi käydä katsomassa sisartaan. "Tietääkö siskosi, että olet tulossa?" Oliko hän ainoa, jolla ei ollut ollut aavistustakaan miehen suunnitelmasta? No, äkkiäkös sitä soittaisi vaikka Gabriellelle, kun hän odottaisi autossa Artemista takaisin.

"Haluan." Artemis vahvisti. 
"Tietää. Ja sinä olet tulossa myös. Pitäähän sinun tavata enon kultahiput." Hiput todellakin, karvan alle kaksikiloisia pieniä. Saatujen viestien mukaan tosin hyvin hyväkuntoisia. 

Se sai Veronican kohottamaan kulmaansa entistä korkeammalle. Artemis halusi hänet mukaan sairaalaan?
"Anna kun muotoilen kysymykseni uudestaan", nainen hymähti parkkeeratessaan auton. "Tietääkö siskosi, että minä olen tulossa?" Hän ei ollut tiennyt, tai olisi tuonut jotakin tullessaan. Sairaalaan paria päivää aiemmin lähetetty kukkakimppu ei tuntunut riittävältä nyt, kun hän oli pelmahtamassa paikalle.

"Ei." Artemis totesi tyynesti ja hyvi suoraan kun avasi turvavyönsä. 
"Mutta hän saa opetella tulemaan toimeen kanssani. Minäkin aloin sietää hänen miestään ja sentää vihoittelinn Julianille piirun verra kauemmin kuin Dee sinulle. Tule nyt. Vauvoja. Kolme vauvaa."

Veronica avasi vyönsä ja nousi autosta, vaikka soikin varsin kuivan katseen miehelle, joka oli järjestänyt koko asian. Tämä päättyisi vielä katastrofiin, jos häneltä kysyttiin. Siitä ei ollut epäilystäkään. No, onneksi sairaalasta voisi poistua koska tahansa.
"Omatpahan ovat hautajaisesi", hän totesi kiertäessään miehen rinnalle. "En pelasta sinua pirullisen siskosi hampaista."

Ei päättyisi. Naisten oli parempi käyttäytyä. Artemis naurahti ja laski kätensä Veronican vyötärölle. 
"Ei hän ole se pahempi kuin sinäkään osaat olla."

"Joten ratkaisusi on laittaa meidät samaan, pieneen tilaan. Loistavaa logiikkaa, mies", nainen puhahti ja pyöräytti silmiään, mutta käveli oikein mielellään Artemiksen kyljessä kohti sairaalaa. He olisivat kenties voineet tulla toimeen Deirdren kanssa vuosia aiemmin, jos olisivat saaneet hieman paremman alun kuin mitä heille oli tarjoutunut.

"Tilassa on pieniä lapsia. Ette ikinä kehtaisi huutaa." Mies naurahti, seuraten saamiaan ohjeita kohti siskon saamaa perhehuonetta. Hän oli melkein olettanut mustahiuksisen hollantilaisen olevan huoneessa, mutta näki vain kovin kutistuneen näköisen siskonsa sängyllä, yksi kolmosista sylissään. Artemis tervehti siskoaan iiriksi ennen kuin päästi Veronican huoneeseen. Kolme päivää sitten lapsensa saanut nainen vilkaisi veljeään, sanomatta mitään. 
"Missä onnellinen isä on?"
"Passitin juuri syömään. ja tuomaan samalla minulle smoothien keskustasta." Deirdre virnisti laiskasti. 

Huutaminen ei varsinaisesti ollut se, mitä hän pelkäsi heidän tekevän. He voisivat hymyillä toisilleen, mutta hymyt olisivat pelkkää hammasta ja sanotut sanat täynnä piikkejä. He pystyisivät siihen epäilemättä. Veronica odotti käytävän puolella siihen saakka että saattoi Artemiksen viittomana astua peremmälle ja tarjota vain aavistuksen väkinäistä ja epämukavaa hymyä tuoreelle äidille.
"Hei Deirdre", hän tervehti kohteliaasti. "Ja onnittelut vielä näin kasvokkain." Artemiksen (ja kukkien) kautta lähetetyt onnittelut kun olivat kovin eri asia kuin nähdä tuore äiti ihan kasvokkainkin.

Deirdre mietti hetken mite halusi käyttäytyä, mutta häneltä ei nyt riittänyt voimia piikettelemään veljensä avovaimoa. 
"Hei. Kiitos." Se hymy oli sentään aito ja se saikin kaksosista nuoremman kohottamaann kulmiaan. 
"Kuka tämä on?" Mies nyökkäsi sylissä olemaa tuhisijaa kohti. Kaksi muuta nukkuivat Deirdren sängnyn vieressä olevassa pedissä sievässä rivissä. Se oli melkein koomista. Tuoltako he olivat näyttäneet? Jestas. 
"Haluaisin kovin paljon sanoa että se tietty tyttö, mutta minun pitää vain vastata että toinen tytöistä. En ole oikein keksinyt heistä eroa vielä."  

Deirdre ei ollut ainakaan heti ensitöikseen repimässä hänen päätään irti, joten Veronicankin hymy pehmeni aavistuksen, kun turha muodollisuus suli pois teräväpiirteisiltä kasvoilta. Hän astui hitaasti lähemmäs pysähtyen Artemiksen rinnalle ja katseli kahta vierekkäin nukkuvaa, suloista pientä vauvaa.
"Joko olette päässeet yhteisymmärrykseen nimistä?" Veronica uteli siniset silmät täynnä lämpöä, joka yleensä nousi pintaan vain Artemiksen edessä. Vaan ei kai kukaan pystynyt säilyttämään kylmää ulkokuorta, kun huoneessa oli kolme pienenpientä, tyytyväisesti tuhisevaa vauvaa?

Deirdre vilkaisi kahta nukkujaa, hymyillen pehmeästi. Nainen näytti väsyneeltä, mutta oliko se ihme? Hän tusi valvoneensa tammikuusta asti. 
"Edward, Charlotte ja Isabell. Isabellin piti olla Cian, isän mukaan, mutta hän päätti toisin." Se sai Artemisen naurahtamaan. Mies veti sängyn viereen toisen tuolin ja istui itse toiselle. Epäilemättä se valmiiksi siinä oli Julianin kuluttama. 
"Lauma kouluratsastajia."
"Älä muuta sano. Mutta saavat kaikki irlantilaiset toiset nimet, jos lohduttaa."
"Lohduttaa."

"Herttaiset nimet", Veronica sanoi vilkaisten lapsia. Hän istui alas tuolille hymyillen kiitokseksi Artemikselle, joskin katse valui nopeasti takaisin vauvoihin. Hänelläkin olisi oma tuhisijansa sylissä ennen joulua. Apua. Ajatus uhkasi nostaa suupielet korviin saakka, eikä se sopinut tähän hetkeen.
"Ei siis tarvitse paljoa pohtia, mistä nimet ovat peräisin", nainen naurahti hiljaa. Selkeästi Julian oli vaikuttanut niihin vahvasti, kun kerran kouluratsastajien nimiä näin hyödynnettiin. Ajatus sai silmät siristymään, kun hän vilkaisi Artemista. Hänen täytyisi googlettaa kaikki miehen ehdottamat nimet varmistaakseen, etteivät nekin olleet kilparatsastajilta perittyjä.

"Ei tosiaan. Mutta olisi julmuutta antaa monikielisille lapsille irlantilaisia nimiä." Deirdre hymähti. Nimet jotka pyörivät Artemiksella mielessä, saattoi ottaa joku ratsastajilta perittyinä tai suvussa pyörivinä. Deirdre vilkaisi veljeään ja kohotti kulmaansa. 
"Haluatko?" Hän kohotti kevyesti pientä lasta sylissään. Deirdre sylissä pieni poika sentään näytti hieman sopusuhtaisemmalta, mutta kun Artemis noustuaan sai sen pienen, pienen ihmistaimen syliinsä, jauhopussinn painoinen lapsi näytti naurettavan pieneltä. Artemis istui varoen alas. Hän ei tosiaan haluaisi pudottaa siskonsa aarretta. Yhtä niistä. 

"Tottahan tuokin on", nainen myönsi naurahtaen. Ei yllättänyt, että monikielisen perheen lapsille aiottiin puhua useammalla kielellä. Kai se olisi heilläkin edessä, mutta onneksi siitä ei tarvitsisi murehtia vielä. Ja puhuisi Artemis heidän kullannupulleen millä kielellä tahansa, hän saisi sentään jatkaa englannilla ihan kuten tähänkin asti. Veronica hymyili pehmeästi katsoessaan pientä lasta miehen sylissä. Se jos mikä sai sydämen sulamaan.
"Loistavaa Artemis, sait tytön kutistumaan", Veronica kiusasi pehmeästi.

Artemis hipaisi pientä poskea peukalollaan ja naurahti tukahtuneesti. Efekti oli ollut ihan sama kun hän oli saanut Aidenin pojan syliinsä. Joka oli kaksi kertaa isompi kuin sylissä oleva tyttö. 
"Noh. Näyttää ihan yhtä pieneltä isänsä sylissä. Pienemmältä, olen kapeampi kuin Julian." Artemis puolustautui, hymyillen pehmeästi. Äänessä ei ollut pienintäkään tietoa terävyydestä. 
"Miten sinä voit, Dee?" Hän tajusi kysyä kaksoseltaan, vaikka olikin enon kultahipusta varsin hurmaantunut. 
"Hyvin. Paljon paremmin kuin kuukausiin, usko pois. Voin jopa nukkua öisin, koska ihanat hoitajat ottavat kolmikon öiksi hoiviinsa." 

"Sait silti hänet kutistumaan", Veronica piti kiinni kannastaan hymy huulillaan. Ei hän ollut kysynyt, kävikö niin lasten isänkin kanssa. Hän oli vain huomauttanut, että niin kävi Artemiksen kohdalla. Tosin kukapa ei näyttäisi pieneltä Artemiksen rinnalla. Hänkin oli oikein ihmisen pituinen, kun seisoi hongankolistajan kyljessä.
"Hyvä että saat nukuttua", nainen totesi myötätunnolla. Tuoreilla äideillä ei koskaan voinut olla liikaa aikaa nukkumiselle, varsinkaan, kun vauvoja oli kolme kappaletta. Gabriellella oli ollut kädet täynnä Matthew-kullankin kanssa.

Deirdre oli onnellinnen unista. Ja kotona heillä olii Aurie auttamassa välillä öisin. Luojan kiitos. 
"Kuolisin jos en saisi, tuntuu että olen valvonut tammikuusta asti." Nainen hymähti ja nousi istumaan kun toinen nukkuvista alkoi ilmaista olemassaoloaan. Selvä. 
"Äiti on tässä." Hän ojensi kätensä sänkyyn, hymyillen pehmeästi. Ei, käsi ei riittänyt. Hieman ennen kuin pesueen ainoa poika nosti täyden huudon, hän nosti istuessaan poja syliinsä. Artemis kurtisti kulmiaan. 
"Saatko sinä nostella lapsia nyt?"
"Saan, hyvä jumala, olet melkein pahempi kuin Julian." Deirdre tuhahti ja vilkaisi kelloa. 
"Sinä se olet tarkka. Kolme päivää ja sinulla on rutiini, a stóirín ." Hän naurahti lapselle, hakien hyvän asennon syöttämiselle sairaalakaavun suojassa. Artemis ei ollut tainnut koskaan olla kiitollisempi niistä. 
"Haluatko sinä? Jos hän näyttäisi vauvan kokoiselta sylissäsi." Mies vilkaisi Veronicaa. 

Hän ei ollut yllättynyt siitä. Kukapa voisi nukkua, kun vatsa oli niin valtavan kokoinen ja pelko kaihersi mieltä. Ainakin Deirdre voisi nauttia vielä hetken öistä ilman herätyksiä, kun hoitajat pitäisivät vauvoista huolta yön yli. Arki osoittautuisi varmasti riittävän hankalaksi kolmen vauvan kanssa, vaikka nyt saisikin hieman ladata akkujaan. Artemiksen huoli sisarestaan oli hellyyttävää, vaikkakin kovin turhaa. Eiköhän Deirdre tiennyt itse, mitä sai tehdä ja mitä ei - ja jos teki jotakin, mitä ei olisi saanut tehdä, ei nainen varmasti olisi niin typerä, että tunnustaisi sen veljelleen. Veronica vilkaisi Artemista, pientä tyttöä miehen sylissä ja sen jälkeen lasten äitiä, ennenkö palautti katseensa mieheen ja pehmeästi hymyillen pudisti päätään.
"Hän näyttää oikein suloiselta keijukaiselta sylissäsi", Veronica vastasi. Parempi olla koettelematta Deirdren sietokyvyn rajoja yhtään enempää kuin mitä hän oli jo tehnyt pelmahtaessaan kutsumatta vierailulle.

Deirdre ei tosiaan ollut niin typerä. Mutta, hän sai nostella pieniä keijukaisiaan surutta, kunhan ei tehnyt kovin äkkinäisiä liikkeitä. Eikä kipu ollut enää kovin paha, ellei istunut selkä suorassa. Puolimkaava asento oli oikein hyvä. Ja he saisivat nukkua vielä hetken, kun lapset jäisivät hetkeksi sairaalaan kasvamaan, hänen päästessä kotiin ensi viikolla. 
"En usko että sinä hänet rikkoisit." Deirdre totesi pehmeästi. Vauvahormonit tai jotain. Ei hän jaksanut vihoitella Veronicalle. Ei nyt. 

Veronica vilkaisi Deirdreä kuin odottaen jatkoa lauseelle, mutta kun sitä ei kuulunut, hän hymyili leveämmin ja kääntyi Artemiksen puoleen voidakseen poimia pienen tytön omalle käsivarrelleen pötköttelemään. Mikä ihana pieni keijukainen tyttö olikin! Hän hymyili hellästi vauvalle sylissään koettaen rauhoitella takovaa sydäntään. Hän saisi vielä omankin vauvan, mitä pidellä sylissä.
"Enon kultahippu tosiaankin", hän naurahti hiljaa silmät tuikkien Artemikselle. Mies puhui sisarensa lapsista niin herttaisesti, ettei ollut tosikaan, vaikka vaikeahan miestä oli nyt syyttää, kun saattoi itsekin pidellä vauvaa sylissään.

"Hippukirppu." Artemis naurahti, kääntyen siskonsa puoleen, kunnes silmät ponnahtivat kattoon. Ei hän nähnnyt mitään, mutta ei haluaisikaan. Deirdre nauroi veljelleen iiriksi, pudistellen päätään. Hetken kaksoset puhuivat keskenään kotikielellä. Keskustelu päätyi Deirdren kovin hämmentyneeseen kulmien kurtistukseen. Artemis vilkaisi Veronicaa hymyillen. Naien oli niin onnellisen näköinen. 

Yleensä Veronica oli nopea nurisemaan, kun ympärillä puhuttiin kieltä, jota hän ei ymmärtänyt, mutta nyt pieni vauva oli vienyt hänen huomionsa niin, ettei hän jaksanut välittää iirinkielisestä puheesta sisarusten välillä. Siinähän juorusivat, jos siltä tuntui. Hänellä oli pieni tyttökulta sylissään, ei muulla maailmalla ollut väliä. Nainen hymyili pehmeästi uniselle lapselle, joka näytti kovin tyytyväiseltä oloonsa juuri näin. Niin pienen pieni vauva, mutta vauva kuitenkin. Vasta hiljaisuus sai englantilaisnaisen havahtumaan ja kohottamaan katseensa pehmeä, hellä hymy yhä huulillaan lapsesta kahteen aikuiseen huoneessa. Hänellä oli tunne, että jotakin oli mennyt häneltä täysin ohitse.
"Mitä?" Nainen kysyi huvittuneena Artemikselta.

Artemis vain pudisteli päätään. 
"Ei mitään. En sanonut mitään." Deirdren katse pomppi heidän välillään, punaiset kulmat arvioivassa kurtussa. 
"Artemis Caiden Cavanaugh." Sisko aloitti painokkaasti. Mies vain nauroi. 
"Niin, Deirdre Kyra van der Veen? Kuuntelen." 
"... Mikä tuo ilme on?" 
"Olen vain onnellinen eno."

Veronican siniset silmät siristyivät aavistuksen, kun nainen katsoi miestä. Hän ei selkeästi ollut ainoa, joka ei aivan uskonut miehen sanoihin, mutta Deirdre oli sentään ymmärtänyt, mistä oli ollut puhe. Hän saattoi vain katsella miehen ilmeitä ja pohtia, oliko tässä syytä tönäistä miestä kengän kärjellä vai antaa olla.
"Paras olisikin olla onnellinen, kun on näin herttaisia pieniä", nainen totesi vilkaisten Artemista. Mies suunnitteli jotakin, mutta se nyt toisaalta sopi Artemikseen aina. Miehellä oli jatkuvasti jotakin suunnitteilla, kuten tänäänkin, kun oli tuonut hänet lounaalta tapaamaan siskoaan sairaalaan.

Artemis hymyili epäilyttävän leppoisasti eikä tuon sisko osannut antaa sen olla. Artemis antoi tuolle pyydettäessä harson ja istui takaisin alas. 
"Mitä tuo kelvoton retale oikein suunnittelee?" Deirdre vilkaisi Veronicaa kysyvänä. 
"Hei! En ole kelvoton." 
"Onko, Veronica?"

Toinen suupieli kohosi vinoon hymyyn. Mies protestoi kelvottomuutta vastaan, mutta ei kieltänyt suunnittelevansa jotakin.
"Aina välillä", nainen totesi, "mutta on Artemiksella kelvolliset hetkensäkin. Niitä on vähän ja kovin harvoin." Ehkä ei olisi pitänyt vitsailla moisesta miehen sisaren kuullen, kun Deirdre ei muutenkaan pitänyt häntä suuressa arvossa, mutta ei nainen osaisi yllättäen muuttaa opittuja tapoja. Heidän kehunsa toisilleen olivat usein varsin kierosti toimitettuja, mutta se toimi.
"Mutta retaleella on selkeästi jotakin mielessä. Voisit vain kertoa mies hyvä, tiedät että kaivamme tiedon sinusta esiin kuitenkin", Veronica hymyili pettävän ystävällisesti. Artemiksella oli noin viisi sekuntia aikaa selittää kieroilunsa tällä kertaa. Hänet oli yllätetty jo yhden kerran tämän päivän aikana. Toista ei tulisi.

Artemis vain kohautti olkiaan. Jaha, kelvoton retale. 
"Ei mitään, rakas." Mies lupasi nyt hieman enemmän tosissaan.

"Jos suunnittelet uutta yllätystä tälle päivälle, saatat joutua sohvalle nukkumaan ja otan mieluummin Sergein kainalooni", nainen uhkasi silmät siristyen, ennen kuin katse painui takaisin vauvaan sylissä. Ilme pehmeni hetkessä, kun hymy levisi huulille. Miten ihana pieni tyttö.

"Ei, en suunnittele." Artemis lupasi pehmeästi ja sai tehtäväkseen ottaa siskonpoikansa syliin. 
"Mmm. Sovitaan niin. Tiedät että Julian hutkii sinut ilolla jos salaat jotain." 
"Miehesi pitäisit asialle, nynny."

"Ei Julianille jäisi mitään hutkittavaa", Veronica huomautti naurahtaen. Hän pitäisi siitä huolen, jos Artemis hölmöilisi jotakin. Tai suunnittelisi jotakin liian kieroa.
"Enkä usko, että teidän suvussanne on yhtäkään nynnyä", nainen lisäsi silmät siristyen. "Syytän kaikesta hiuksianne. Sieluttomat paholaiset."

Artemis huokaisi ja pyöräytti silmiään kunnolla. 
"Pyörittele mulkosilmiäsi siinä." 
"Sillä on joka sanoo."

Veronica hymähti huvittuneena. Vai oli hänen miehellään mulkosilmät.
"Loistavaa Artemis, sinut jättää hetkeksi pienten lasten ja siskosi seuraan, ja taannut viiden vanhaksi. Mikä loistava aikuisuuden malli oletkaan", Veronica kiusasi. Oikeasti? Sillä on joka sanoo? Voi Artemis.

"Noh!"mies ähkäisu ja taputti kuperretuilla sormillaan pojan selkää hellästi. 
"Meillä on taipumusta taantua." Deirdre hymähti pehmeästi.

"Hyvä tietää, enpähän huolestu, kun Artemis palaa joku päivä ihan leikkimielellä kotiin", Veronica naurahti. Hänellä ei ollut sisaruksia, joten oliko se ihmekään, ettei hän tiennyt, mitä odottaa kaksosilta?

"Hän taantuu aina seurassani. Kakara." Artemis huokaisi siskon sanoille.

"Voi harmi. Ei hänestä taida olla sitten kummoisestikaan apua enona", Veroniva kiusasi virnistäen ja vilkaisi miestä. Artemis näytti kerrassaan suloiselta pienen pojan kanssa. Hemmetti, hänen sydämensä ei kestänyt tällaista.

Deirdre vilkaisi veljeään. 
"Ihan helpo eno." Hän totesi hiljaa. 
"Oho, olipa myönnytys."

Selvästi hän ei ollut ainoa, jonka kanssa kaikki kehut sai vääntää irti rautakangella. Ei ihme, ettei Artemis odottanutkaan turhan lämpimiä kehuja jatkuvasti, kun niiden jakaminen ei näyttänyt kuuluvan kaksostenkaan keskinäiseen suhteeseen.
"Sinulla on hyvin aikaa todistaa olevasi loistava eno."

Se ei kuulunut siihen enää. Nykyään kaksosten suhde oli kovin erilainen kuin kaksikymmentä vuotta sitten. 
"Niin hänellä on. Neljään otteeseen." 
"Pidän kuin omiani, jos sellaisia olisi." Se sai siskon kulmat kurtistumaan uudelleen.

"Siinä on jo aika monta mahdollisuutta", Veronica huomautti naurahtaen. Artemis olisi vaipanvaihdon mestari siinä kohtaa, kun heidän pieni nyyttinsä saapuisi tähän maailmaan. Hänellä olisi paljon opeteltavaa, että hän saisi miehen kiinni, vaikka Matthew olikin toiminut loistavana opettajana. Nainen vilkaisi Artemista huvittuneena. Jos sellaisia olisi? Ennen joulua heillä olisi oma lapsensa.
"Paras olisi pitääkin, kun näin suloisia lapsia ovat."

Artemis oli kysynyt nimistä. Utelias kun oli ja hänellä oli vieno toive. 
"Minä en eläisi jos kohtelisin heitä huonosti." 
"Et niin, Julian vääntäisi sinulta niskat."

Veronica hymyili huvittuneena. Vai saisi Artemis Julianilta nenilleen, jos erehtyisi kohtelemaan lapsia huonosti.
"Yleensä kokisin tässä kohtaa tarpeelliseksi huomauttaa, että ammattini varjopuolena on se, että tämä kaikki kelpaa todistukseksi uhkailusta oikeudessa, mutta luulen, että kuvatun kaltaisessa tilanteessa asettuisin itsekin Julianin kannalle", Veronica kiusasi nauraen.

"Sulje sitten korvasi. Tässä suvussa puhutaan uhkauksilla." Deirdre hymähti pehmeästi, vetäen vilttiä paremmin päälle. Sairaalassa oli aina liian kylmä.

Veronica naksautti kieltään päätään pudistaen.
"Luuletko, etten ole jo huomannut sitä?" Hän kohotti toista kulmaansa ja vilkaisi merkitsevästi Artemiksen suuntaan. Uhkailut olivat tulleet tutuksi irlantilaismiehen kanssa.

Deirdre käänsi katseen veljeensä. 
"... Mitä sinä olet tehnyt?" Hän kohotti varoittavasti etusormeaan. 
"En mitään. Juuri tällä sekunnilla."

"Juuri tällä sekunnilla nimenomaan", Veronica hymähti huvittuneena ja korjasi hieman kätensä asentoa, kun vauva meinasi alkaa heräillä. Muutama keinuva liike ja lapsi oli sulkenut silmänsä jälleen tyytyväisenä.
"Ei siitä ole montaakaan päivää, kun uhkailit koirista", nainen huomautti Artemikselle.
"Mukamas lellin koiria piloille, voitko kuvitella?" Veronica naurahti Deirdrelle.

Deirdre pyöräytti silmiään. 
"Pyörittele vaan, ehkä löydät aivosi sieltä, siskorakas." Mies virnisti. 
"Jumal... Tuleppa tänne niin hutkaisen!"

Veronica ei voinut kuin nauraa kaksosille. Vai saisi Artemis tuntea siskonsakin vihan nahoissaan, jos ei osaisi käyttäytyä.
"Sinähän teet hyvin minun työni puolestani. Aina kun Artemis tekee tai sanoo jotain typerää, lähetän hänet sinun luokse opettelemaan taas käytöstapoja", nainen myhäili. Tai sitten ei. Hän oli kovin taitava kouluttamaan miestä tavoille ihan itsekin, vaikka Artemis miten puhisisi vastaan.

"Ei auta. Aloitin jo kohdussa ja katso lopputulosta." Deirdre huokaisi ja pyöräytti silmiään.

"Hmph", Veronica tuhahti. "Se olisikin ollut liian helppoa. No, ei auta kuin jatkaa tästä itse. Ei hän aivan kelvoton ole. Olet sentään onnistunut takomaan jotakin tuohon umpiluiseen kalloon."

"Lommoja?" Deirdre ehdotti. Artemis puuskahti laskeman pojan sänkyyn, hipaisten siskonsa olkaa. 
"Ihana nähdä että voit hyvin."

"Kenties", Veronica myöntyi hymähtäen ja nousi itsekin jalkeille laskeakseen tyytyväisesti tuhisevan nyytin kahden muun vierelle sänkyyn. Herttaiset lapset, ehdottomasti. Ei ihme, että Artemis jaksoi puhua kolmosista päivästä toiseen.

"Tietenkin voin, idiootti." Hän puuskahti raskaasti ja pyöräytti silmiään. 
"Hyvä. Tulen varmaan käymään vielä täällä. Vielä. Veronican kanssa." Mies katsoi kaksostaan haastavasti, saaden siskonsa jälleen katsomaan heitä kulmat kurtussa.

Deirdre tuntui kurtistelevan kulmiaan kovin, eikä Veronica ollut aivan varma, mikä naista nyt niin mietitytti.
"Jokin vialla?" Hän kysyi päätään hiukan kallistaen Deirdreltä perääntyessään askeleen sängyn luota ja asettui tyytyväisesti Artemiksen vierelle.

Deirdre siristi silmiään. 
"Te kaksi juonitte jotain."

"Minulla ei ole tapanani juonia yhtään mitään", Veronica vastasi harteitaan kohauttaen, "mutta veljestäsi en voi mennä takuuseen."

"Olet hänen kanssan, tietty juonit." Deirdre totesi sen kuin itsestäänselvyyden. 
"Olet vain epäluuloinen. Nähdään, siskorakas." Artemis laski käden Veronican selälle, johdattaen tuon ulos huoneesta.

Deirdrellä oli kovin mielenkiintoinen näkemys elämästä, kun kerran piti tätä juonimisena.
"Mukavaa päivänjatkoa", hän toivotti pienen mutta aidon hymyn kera punapäiselle naiselle. Ehkä hän voisi joskus olla samoissa sukujuhlissa Deirdren kanssa ilman, että joutuisi jatkuvasti asettumaan tarkoituksella eri puolelle juhlatilaa.
"Voisit olla hieman kiltimpi sairaalaan sidotulle siskollesi, kulta", Veronica huomautti huvittuneena kulkiessaan kauemmas huoneesta, johon äiti kolmen lapsensa kera jäi.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2613
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [P] Put on your warpaint   Su Huhti 01, 2018 8:28 pm

Artemis vilkaisi Veronicaa. 
"Heti kun hän on kiltti minulle." Mies naurahti.

"Sinä et ole viettänyt pieneltä ikuisuudelta tuntunutta aikaa sairaalassa", nainen huomautti tökäten sormellaan Artemiksen kylkeä. Deirdrellä oli oikeus pieneen ilkeyteen kaiken jälkeen.

"... Voisin olla eri mieltä." Artemis oli viettänyt monta pientä ikuisuutta sairaalassa.

"Juuri nyt", Veronica tarkensi silmät siristyen. "Älä ala saivarrella."

"Noh. Olettepas te nyt molemmat äkäpusseja." Artemis huokaisi. 
"V-rakas. Jos kuvittelemme hetken että saisimme pienen tytön, voisitko kuvitella Kyraa etunimeksi? Vai onko se liian erikoinen?" Koska Artemiksia käveli vastaan joka päivä.

Tämä oli aivan loistava mielikuvitusleikki, jos häneltä kysyttiin. Pieni tyttö heille? Täydellistä. Pieni poika? Täydellistä sekin.
"Ei ole liian erikoinen", nainen vastasi miettien hetken. "Nimi suvustasi?" Hän olisi voinut vannoa, että kun Artemis oli kutsunut Deirdreä koko nimellä, naisen toinen nimi oli ollut Kyra. Ei siis kaiketi pelkoa esteratsastajan mukaan nimetystä lapsesta.

Artemis naurahti. 
"Deen toinen nimi, samoin äitini. Isoäitini etunimi." Hän veti naista lähemmäs kylkeään. 
"Dee oli kuulemma ajatellut sitä toisen tytön toiseksi nimeksi, mutta sillä tuskin on väliä."

Se kuulosti nimeltä, joka oli kiertänyt suvussa siis pitkään. Kukapa hän olisi väittämään vastaan.
"Ei ole väliä", hän lupasi ja kosketti Artemiksen kylkeä hellästi sormillaan, kun kietoi kätensä miehen vyötärön ympärille kulkiessaan paljon pidemmän miehen harppausten tahtiin.
"Jos saamme tytön, se kuulostaa oikein kauniilta nimeltä. Kyra."

"Annan sinulle täydet vapaudet pojan suhteen." Ei, Artemis ei voisi ristiä poikaansa esimerkiksi Cianiksi. Liikaa muistoja.

"Jos saamme pojan, minulla on yksi ainoa vaatimus", Veronica totesi. Ei pyyntö, vaan vaatimus. "Hänen nimensä ei ole Robert tai mikään sen lähellekään osuva." Ei, ei hänen isänsä nimeä. Ei todellakaan. Jos hän saisi päättää, lapsen sukunimessäkään ei olisi pienintäkään viitettä Coxin suuntaan. Coxin suku saisi nimenä sammua hänen mukanaan.

"Minun on helppo myöntyä tuohon." Artemis lupasi hellästi. 
"... Varmaan sukua Cavanaugh?"

"Ehdottomasti Cavanaugh", nainen vastasi. Eikä edes mitään kankeaa yhdistelmänimeä. Hänen isänsä ei ansainnut moista. Hänen isänsä, joka ei edes tiennyt Artemiksen olemassaolosta, vielä vähemmän siitä, että miehestä oli tulossa maailman silmissä isoisä. Hänen täytyisi ehkä nostaa asia puheeksi seuraavalla kerralla, kun joutuisi miehen luona vierailemaan. Ihan vain tehdäkseen selväksi, ettei Robertilla olisi mitään asiaa hänen elämäänsä.
"Kyra Cavanaugh on oikein suloinen nimiehdotus. Tai pieni herra Cavanaugh."

"Pieni herra... Saat sen kuulostamaan siltä että poikamme muka voisi mahdollisesti olla vaikeuksiss joskus." Mies nauroi kun avasi sairaalan oven.

"Olen varma, että lapsemme päätyy vaikeuksiin, oli meillä sitten pieni herra tai neiti Cavanaugh", nainen naurahti. Totta hitossa päätyisi. Ei heidän kahden geeneillä muuta vaihtoehtoa ollut. Kahden luupään keskellä ei voisi kasvaa kuin pieni luupää, joka olisi todennäköisesti vanhempiaankin pahempi.

"Siinä olet ihan oikeassa. Sinä roolimallina, hän ei muuta olekaan kuin vaikeuksissa."

"Kuules mies", Veronica aloitti tökäten Artemiksen kylkeä. "Minä en ole koskaan vaikeuksissa."

"Hei! Olet juuri nytkin aivan kohta vaikeuksissa tuon tökkimisen kanssa!" Mies nurahti ja oli läpsäisevinään Veronicaa sormille.

"Pah", Veronica puhahti. "Ansaitset muutaman tökkäisyn. Äläkä ala läpsiä minua, näillä sormilla on paljon tärkeää tehtävää vielä tänään. Mieti miten paljon pudottelen Raisalle kinkkusiivuja ja juustoa kun teen voileipää keittiössä, jos sormeni ovat läpsimisestä kankeana?"

Artemis siristi silmiään. 
"Ja läpsin sinua siitä hyvästä sitten aivan muualle, että siihen malliin pudottelet."

"Sinä et läpsi ketään nyt yhtään minnekään", Veronica hymähti ja kurotti taputtamaan miehen poskea, kun he saapuivat autolle. "Istu kiltisti paikallesi."

Artemis haki otetta ranteesta ja siristi silmiään. Mies päästi irti ja istui autoon, nuristen itsekseen.

"Ei nyt mitään valitusta, mies hyvä", Veronica naurahti ja kurotti suukottamaan miehen poskea vaihdekepin yli. "Ole vain onnellinen, että siskosi oli niin hyvällä tuulella. En olisi yllättynyt, vaikka hän olisi ripustanut sinut korvasta seinälle siitä hyvästä, että veit minut kutsumatta kylään."

"Huhu kertoo että äitiyshormonit tekevät ihmeitä." Artemis naurahti kiinnittäessään turvavyötä.

"Selvästi", nainen naurahti. Deirdre olisi voinut suhtautua paljon kylmemmin kutsumattomaan vieraaseen sairaalahuoneessaan.
"Sinulla oli tänään tuuria."

"Niin oli. Mutta hän ei kieltänyt tuomasta sinua uudelleen." Artemis huomautti naiselle hymyillen.

"Ei muistanut sitä koettaessaan keksiä, mitä sinä kieroilit", Veronica vastasi peruuttaen parkkiruudusta hymyn kera. "Saat viestin jälkikäteen, jossa kehotetaan tulemaan yksin tai jättämään kokonaan tulematta."

"Hän tietää että en tulisi ollenkaan." Artemis totesi tyynesti. Heillä oli mielenkiintoiset välit.

"Noh noh", Veronica hymähti. "Ei kannata olla turhan ehdoton."

"Minä olen. Minä vihasin Juliania koko sydämestäni ja hän nai sen hollantilaisen." Mies puhahti.

"En minäkään kyselisi sisarusteni mielipidettä sinusta", Veronica vastasi harteitaan kohauttaen ja vilkaisi miestä silmäkulmastaan, vaikka keskittyikin ajamiseen. "Muiden mielipiteillä ole mitään sijaa rakkaudessa."

Artemis kohautti olkiaan.
"Heidän suhteensa oli hankala." Mies tuhahti. 
"Kuvittelin vuosia että se mulkku särki siskoni sydämen. Deirdre viitsi vasta ennen heidän häitään kertoa asian olleen toisinpäin."

"Ainakin olet lojaali", nainen naurahti epäuskoisena. Artemis oli vihoitellut miehelle vielä senkin jälkeen, kun Deirdre oli palannut miehen kanssa yhteen? Luoja. Hänellä oli melkoinen luupää käsissään.
"Mahdoton urpo."

"No... Kun jumalauta." Mies puhahti nyrtyneenä.
"En ole."

"Olet sinä", Veronica hymähti huvittuneena. "Mutta hyvä vain, että olet. Et pärjäisi minun kanssani jos et olisi mahdoton."

"Olen vain sinusta mahdoton." Artemis korjasi päätään pudistellen. 
"Ja ajattele, olen nykyään kovin rento ja kesy."

Niin, muiden mielestä mies tuntui olevan jotakin mahdotontakin kamalampaa. Hän ei ymmärtänyt tallilla kiertäviä puheita sitten alkuunkaan. Artemiksessa ei ollut mitään pelottavaa.
"Kesyä sinusta ei saisi tekemälläkään, mutta ei onneksi tarvitse", nainen naurahti suoden puolittaisen hymyn miehelle vierellään. Ei, hän ei olisi muuttanut miehestä mitään, vaikka mahdollisuutta olisi tarjottu.

"Olen minä, aiempaan verrattuna." Artemis naurahti hymyillen vinosti. 
"Olen kovin helppo ja mukava."

"Mukava ehdottomasti, mutta en menisi niin pitkälle, että väittäisin sinua helpoksi", Veronica naurahti. Ei todellakaan. Mies valitti hänelle koirien paapomisesta. Mies ei tosiaankaan ollut helppo.

"Se vain riippuu keneltä kysyy ja mihin vertaa." Artemis naurahti. 
"Olin pahempi perfektionisti kuin nyt.

"Hienoa siis, että olet parempi ihminen nyt", Veronica hymähti. Artemis oli oikein loistava mies, jos häneltä kysyttiin.

"Noh! Perfektionismissa ei ole mitään vikaa." Artemis puhahti ja tökkäisi Veronican olkaa.

"Ei tietenkään", nainen myhäili. Ei toki. Juuri senhän takia perfektionismia pidettiin niin suuressa arvossa eikä pyritty hillitsemään ammattilaisten toimesta, ei kun hetkinen... Veronica vilkaisi miestä liikennevaloissa pehmeä hymy huulillaan.
"Rakas", hän aloitti pehmeästi. Äänensävy jo kertoi, että hänellä oli pyyntö mielessään. "Miltä Kyra Leigh Cavanaugh kuulostaisi sinusta?"

Artemis havahtui siihen pehmeään sävyyn. Hän odotti hieman erilaista pyyntöä. 
"Hyvältä. Leigh?"

Veronica hymyili pienesti. Hyvä että he olivat asiasta samaa mieltä.
”Veronica Leigh”, hän vastasi pienen naurahduksen kera. ”Äidiltäni.”

Artemis hymyili pehmeästi. 
"Se on oikein hyvä." Se oli oikein hyvä. 
"Olemme ongelmissa jos saamme pojan, kun tytölle on jo nimi. Ehkä me sitten varaatamme Cianin."

"Kyllä me pojallekin nimen keksisimme", nainen vakuutti pienen hymyn kera. Kyra Leigh Cavanaugh olisi täydellinen nimi pienelle prinsessalle. He löytäisivät vähintään yhtä hyvän nimen pienelle prinssillekin.
"Onpahan hyvä syy selata nimilistoja. Onko Cian myös nimi suvustasi?"

"Isäni nimi oli Cian. Hän kuoli 2015." Hän huokaisi hiljaa ja katseli ulos.

"Voi rakas", nainen huokaisi pehmeästi ja kurotti koskettamaan Artemiksen käsivartta. Miesparka. Menettänyt molemmat vanhempansa aivan liian nuorena.
"Tietenkin voimme harkita sitä nimeä, jos niin tahdot. Meillä on aikaa." Joulukuulle saakka, tai oikeastaan siitä vielä hetken pidemmällekin.

"Ehkä toiseksi nimeksi." Hän naurahti pehmeästi. 
"onneksi on."

Hän oli odottanut, että heidän makumieltymyksillään nimistä olisi tullut paljon suurempi vääntö, mutta tämähän oli - ainakin ajatusleikin tasolla - sujunut todella kivuttomasti.
"Minun tekisi mieli lähettää joka aamu viesti Clairelle ja varmistaa, että onhan se totta eikä vain unta", Veronica tunnusti hymy suupieliä nykien. Hän oli ottanut kuvakaappauksen puhelulokista päivältä, jona Claire oli soittanut ja kertonut ilouutiset, ja palasi nyt kuvan pariin aina, kun epäilys kaihersi mieltä. He saisivat ihan oikeasti lapsen.

"Älä lähetä. Hän saattaa muuttaa vielä mieltään jos alat tehdä niin." Mies nauroi pehmeästi.

"Ei hänellä ole varaa muuttaa mieltään", Veronica naurahti. Eikä totuus onneksi muuksi muuttuisi, vaikka hän miten ihmettelisi aamuisin, oliko se totta vai ihanaa unta.

"Sekin on totta. En kyllä minäkään usko että se on totta." Hän huokaisi haikeasti.

"Meillä on aikaa tottua ajatukseen. Onneksi", Veronica naurahti. Ei ihme, että adoptioprosessi oli aina niin hidas - eihän siitä olisi tullut mitään, jos lapsen olisi saanut tässä ja nyt. Onneksi heilläkin olisi jouluun saakka aikaa valmistautua siihen, että he saisivat oman nyyttinsä.

"Onneksi." Hän naurahti pehmeästi. 
"En kyllä kestä sinua lapsen kanssa."

"Paras kestää, kun se tulee olemaan arkeamme seuraavat 18 vuotta", Veronica naurahti.

"Hyvällä tavalla. Sinä olet suloinen, rakas." Niin suloinen ja onnellinen.

Suloinen ei ollut sana, jota hänestä usein käytettiin. Itse asiassa, hän ei ollut varma, oliko kukaan muu kuin Artemis koskaan käyttänyt moista ilmaisua hänestä. Gabrielle kenties muutaman viinipullon jälkeen, mutta sitä ei taidettu laskea.
"Hyvä niin", nainen hymyili tyytyväisenä. Hän oli onnellinen, kun sai pidellä lasta sylissään silloinkin, kun vauva ei ollut hänen. Miten rajatonta onni olisikaan, kun sylissä olisi ihan oma lapsi. "Oli ihana nähdä siskonlapsiasi."

"Arvelin että sinusta olisi mukava nähdä kolmoset. Ja olet kestänyt minua hyvin kun olen ollut Deestä huolissani." Mies pudisteli kevyesti päätään. 
"En kyllä koskaan kuvitellut häntä äitinä."

"Saahan sitä olla huolissaan. Tosin osasit olla välillä kuin perseeseen ammuttu karhu", Veronica totesi suorasanaiseen tyyliinsä asiaa sen enempää kaunistelematta. Onneksi se vaihe oli nyt ohi. Deirdre voi hyvin ja kaikki kolme lasta olivat terveitä, joten Artemiksella ei ollut mitään syytä huolehtia sisarensa perheestä.
"Hyvinhän se näytti häneltä jo nyt luonnistuvan. Naiset osaavat yllättää, pitäisihän sinun se jo tietää."

"Sen minä osaan. Olla kuin perseeseen ammuttu karhu." Artemis pärskähti. Kuvaus oli osuva.
"Ehkä se johtui siitä että ennen toista kierrosta Julianin kanssa hän sanoi ettei halua lapsia."

"Niin osaat. Mutta osaat myös olla oikein leppoisa nalle silloin kun asiat sujuvat hyvin", Veronica huomautti hymyillen. Artemiksella oli ties kuinka paljon hyviä puolia tasapainottamaan kaikkia terävimpiä särmiä. Mies oli oikein kelvollinen, vaikka hän miten naljailisi muuta.
"Mieli voi muuttua", nainen totesi. "En minäkään koskaan todella ajatellut omaa lasta, ennen kuin tapasin sinut."

Artemis vilkaisi Veronicaa. Nalle? 
"Minä en ajatellut lapsia ennen kuin lopetin esteratsastuksen."

Nallet olivat pehmeämpi versio karhuista. Herttaisia ja suloisia.
"Hyvä siis, että vaihdoit lajia."

"Silloinkin kyllä enemmän mietin että miten mukavaa olisi jos elämässä olisi sisältöä." Hän huokaisi hiljaa. 
"Nyt siinä onneksi on."

"Niin on", Veronica myönsi. Hän vilkaisi miestä sivusilmällä. "Olen elänyt töilleni vuosia. Tajusin sen kun törmäsin naapuriini kuuden vuoden jälkeen enkä edes tiennyt hänen nimeään. Mutta sinä muutit kaiken. Työt putosivat tärkeysjärjestyksessä ensin toiselle, sitten kolmannelle ja lopulta paljon matalammalle sijalle, kun myötäsi muut asiat kohosivat tärkeysjärjestyksessä korkeammalle. Yleensä olin töissä iltaan saakka, en pitänyt turhia vapaita ja keskityin niin moneen muuhun asiaan kuin siihen, millä elämässä on oikeasti väliä. Sinä näytit minulle, että työt ovat vain pieni osa-alue siitä, mitä tähän maailmaan mahtuu. Nyt minulla on koti, avopuoliso ja lapsikin tuloillaan." Se oli järjetön muutos muutaman vuoden takaiseen tilanteeseen.

Artemis hipaisi sormillaan Veronican poskea. Olisiko kovin väärin kotona viedä nainen yläkertaan? 
"Voisin sanoa samaa. Mietin jo kerran kuussa lauantaivapaata. Ennen kuulumatonta."

"Tiedätkö, minä arvostaisin sitä niin paljon, että voisin luopua yhdestä aikaisesta aamusta toimistolla arkiviikolla", Veronica vastasi pehmeästi ja vilkaisi pikaisesti miestä. Kai sitä voisi yhtä hyvin sanoa kaiken tässäkin hetkessä. Hän keskitti katseensa katuun ja liikenteeseen edessä.
"Harkitsin itse asiassa, että eroaisin töistäni. Haluan kuitenkin olla kotona, kun meillä on lapsi, ja miksei jo nytkin. Nauttia viimeisistä kuukausista ihan vain kaksin."

Se sai Artemiksen hymyilemään. Häntä ei haittaisi rauhallinen arkiaamu kaksin. Sitten hän unohti mitä oli sanomassa.
"... Sinä haluaisit jäädä kotiin?"

"Ehdottomasti", Veronica vastasi. Hän ei ollut ajatellutkaan mitään muuta. "Olin jo käyttämässä joka tapauksessa vuoden äitiysloman kokonaan. Ei pienintäkään epäilystä asiasta. Mutta vuosi menee niin kovin nopeasti. Mekin olemme tunteneet jo kauemmin kuin vuoden", hän hymähti huvittuneena. Vuosi oli loppujen lopuksi kovin lyhyt aika. Vain 365 päivää, ja jokainen tiesi, miten nopeasti päivät lipesivät sormien lomasta. "Voisin yhtä hyvin irtisanoutua, olla kotona niin pitkään kuin tekee mieli ja palata töihin kun se tuntuu oikealta. Tiedän, että saisin töitä heti kun tahtoisin. Jos ei muuten, niin ostaisin osakkuuden jostakin jo olemassaolevasta lakifirmasta. Mutta miksi tahtoisin olla töissä, kun voisin olla kotona vauvamme kanssa? En ehkä kanna häntä yhdeksää kuukautta, mutta en aio olla yhtään sen vähempää äiti."

Veronican suunnitelma sai hänet hymyilemään. 
"Olisin onnellinen siitä. Tietäisin että lapsemme on parhaassa hoidossa äitinsä kanssa."

"Niin kai", nainen vastasi hymyillen. Hän ei tiennyt, kutsuisiko itseään parhaaksi mahdolliseksi hoidoksi lapselle. Maailmassa olisi niin monia parempia ihmisiä kasvattamaan lasta, mutta hän ei antaisi omaa lastaan kenenkään toisen käsiin. Hän oli itse kasvanut lastenhoitajan kanssa. Hänen lapsensa ei kokisi samaa.
"Tiedätkö, yliopisto vihjasi jo, että heille aukeaisi syksyllä paikka Euroopan Unionin lakiasioiden luennoijalle, kun entinen professori on jäämässä eläkkeelle tämän lukukauden päätteeksi. Minä harkitsin sitä", nainen tunnusti. Jos hän vaihtaisi täyspäiväisesti lain harjoittamisesta sen opettamiseen. Olisiko se niin kamala muutos?
"Voisin hakea heille töiksi syksyn lukukauden ajaksi. Se päättyisi juuri sopivasti joulukuussa."

Artemis hymyili pehmeästi. Veronica pohtimassa tulevaisuuttaan, joka oli yhteinen,oli ihanaa kuunneltavaa. 
"Sinä teet mitä haluat. Se voisi olla hyvä idea. Ja rakas, kukaan ei ole parempi hoitaja meidän lapsellemme kuin hänen oma äitinsä. Tiedän ettet voisi olla huono äiti. Ja kun haluat palata töihin, voisimme harkita hoitoapua työpäiviesi ajaksi."

Veronica vilkaisi Artemista siitä huolimatta, että hänen tulisi keskittyä täysin hiljaiseen liikenteeseen ympärillään. Ei kukaan kolaroisi hänen punaista urheiluautoaan päin - tai paras olisi ainakin olla kolaroimatta, koska hän hirttäisi sen, joka uskaltaisi romuttaa hänen rakkaan autonsa korin. Artemiksen vakuuttelu rauhoitti hermostunutta osaa hänen sisällään, jonka olemassaoloa nainen ei edes ollut suostunut myöntämään. Hän olisi hyvä äiti. Tai ainakin kelvollinen äiti.
"Rakas, minä en ole palaamassa töihin ennen kuin se on aivan välttämätöntä", Veronica naurahti pehmeästi. "Elän mieluusti säästöistä siihen asti. Tai häpeilemättä sinun tuloillasi. En aio palata töihin niin kauan kuin meillä on pieni lapsi kotonamme. Haluan nauttia äitiydestä joka hetki."

Mies hymyili vain leveämmin. 
"Helvetissä et käytä säästöjäsi elämiseen kun hoidat meidän yhteistä lastamme kotona." Ei tullut kuuloonkaan. Hänen tulonsa riittäisivät loistavasti.

Hänellä oli kaksi säästötiliä, joista toinen sisälsi omia säästöjä ja toinen ex-aviomiehen maksamia eropalkkoja. Hänen pitäisi ehkä kertoa jälkimmäisestä Artemikselle, mutta se ei sopinut keskusteluksi, jota käydä auton ratissa. Hän voisi kertoa miljoonasovituksestaan avioeron yhteydessä joskus toiste. Tai ainakin sellaisessa tilanteessa, jossa Artemis ei voisi heittäytyä ulos liikkuvasta autosta.
"Arvelin, että olisit sitä mieltä", nainen naurahti pehmeästi. "Mutta minulla ei tosiaankaan ole mitään kiirettä takaisin töihin. Ei, kun kotona on niin paljon tärkeämpää tekemistä. Työt saavat odottaa siihen asti, että meidän pieni prinsessamme tai prinssimme on valmis kohtaamaan maailman ihan itse omilla jaloillaan seisten. Hän on tärkeämpi kuin yksikään sopimus, jonka voisin töideni puitteissa saada aikaan. Ihan niin kuin sinäkin. Jos se olisi siitä kiinni, eroaisin töistäni tässä hetkessä ja keskittyisin sinuun. Mutta tiedän, ettet koskaan pakottaisi minua valitsemaan töiden ja sinun väliltä, mikä saa minut rakastamaan sinua vain entistä enemmän."

"Olenkin sitä mieltä." Mies vahvisti vielä kerran. 
"Vaikka sinulla ei olisi kiire. Ja en tietenkään pakottaisi, sinäkin ymmärrät minun työtäni. Vaikka se on mitä on."

Veronica nyökkäsi pienesti. Miehen töihin sopeutuminen oli vienyt aikansa, mutta vihdoin hän uskoi olevansa ihan rehellisesti sinut sen kanssa, että Artemis viettäisi viikonlopun ulkomailla ilman häntä tai viettäisi päivänsä auringon noususta laskuun saakka tallilla. Se oli jotakin, mistä mies nautti, mutta kuten tämä päivä oli osoittanut, Artemis oli valmis tekemään kompromisseja. Järjestämään itselleen vapaapäiviä kiireisimpään aikaan ihan vain koska hänen teki mieli käydä syömässä ulkona lounasaikaan. Hänellä oli tavattoman joustava mies.
"Minä ymmärrän", nainen vakuutti, "en aina pidä siitä, mutta ymmärrän silti." Siinä jos missä Gabrielle oli osoittautunut korvaamattomaksi. Valmentajien työt tuntuivat keskittyvän viikonlopuille, jolloin hän taas oli vapaalla. Ystävä oli auttanut ymmärtämään, että se oli elämää eikä mikään syy kerätä tyhjiä kierroksia.
"Minä jään ilomielin kotiin tyttäremme tai poikamme kanssa. En voisi kuvitella parempaa syytä olla kotona", Veronica tunnusti pehmeästi. Mikään muu syy töistä sivuun astumiseen ei tuntunut sopivalta, mutta tämä? Tämä tuntui täydelliseltä. "En edes kaipaisi töihin, kun minulla olisi lapsemme hoidettavana ja sinut iltaisin seuranani."

Artemis oli siitä onnellinen. 
"Ja minä aion olla ainakin kuukauden kotona. Ja kisatauolla pidempään." Ajatus viikonlopusta poissa tuntui tuskalliselta kun kotona olisi alle puolivuotias lapsi.

"Olen kiitollinen siitä", Veronica myönsi kääntyessään heidän kotikadulleen, jota niin monet samanlaiset paritalot reunustivat. "Niin paljon kuin rakastan ajatusta vanhemmuudesta, en mielelläni kohtaisi haastetta yksin. Paljon mieluummin nauttisin siitä, että voisimme kohdata kaikki haasteet yhdessä. Pariskuntana. Ehkä emme ole naimisissa, mutta ei se estä meitä olemasta yhtä hyvät vanhemmat lapselle kuin naineet pariskunnatkin." Ehkä. Ajatus ei ollut täysin ulos suljettu. Ehkä he eivät olisi naimisissa, mutta ehkä... Ehkä, ehkä he olisivat. Ehkä he voisivat olla maailman silmissä muutakin kuin vain saman katon alla asuva pariskunta. Ehkä he voisivat jakaa vuoteensa muutoinkin kuin vain avoparina. Ehkä. Se oli niin kovin merkittävä sana. Ehkä muutti kaiken.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2613
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [P] Put on your warpaint   Su Huhti 01, 2018 8:29 pm

"En jättäisi sinua yksin sen kanssa. Se olisi epäreilua ja menettäisin paljon asioita jotka haluan kokea." Yöheräämisistä ja hankalista hampaanpuhkeamisista alkaen. Artemis tarttui auton pysähdyttyä Veronican kädestä. 
"Rakas. Olemme vähintään yhtä hyvät vanhemmat kuin naimisissa oleva pariskuntakin." Se oli samalla Artemiksen tapa vihjata ettei asiasta tarvitsisi puhua. Hän ei halunnut takertua sanaan ehkä.

"Minä tiedän", nainen vakuutti pehmeästi ajaessaan punaisen, klassisen urheiluautonsa parkkiin paritalon pihaan. Hän tiesi, ettei jäisi yksin lapsen kanssa, ja se oli yksi niistä syistä, miksi hän oli niin kovin tahtonut lapsen Artemiksen kanssa. Artemis kantaisi vastuunsa isänä, eikä hänen tarvitsisi murehtia siitä, että lapsi joutuisi kasvamaan vain yhden vanhemman - tai vielä pahempaa, lapsenhoitajan, palkatun avun - varassa.
"Me olemme", Veronica vakuutti puristaen Artemiksen sormia tiukasti. "Minun silmissäni me olemme jo naimisissa." Laki tai yhteiskunta ei näkisi sitä niin, mutta hänen mielestään he olivat yhtä kestävä pariskunta kuin viiden vuoden seurustelun jälkeen kihlautuneet ja pari vuotta myöhemmin vihkiseremoniaa viettänyt pariskuntakin. He olisivat jo naimisissa, jos hänellä ei olisi niin suurta inhoa koko seremoniaa kohtaan - ja Veronica tiesi sen tarkalleen.
"Tiedän, että olisit jo pyytänyt kättäni, jos minä en olisi niin.. hankala", nainen vastasi löydettyään sopivan sanan kuvaamaan omaa ongelmaansa avioliiton kanssa. "Sinulla oli sormus työpöytäsi laatikossa. Minä tiedän, mitä sinä tahdoit. Ja minä tiedän, mitä minä tahdon. Maailman ei tarvitse nähdä sitä niin, mutta me olemme yhtä kestävä pari kuin kuka tahansa avioliiton solminut pariskuntakin."

Hankala oli ehkä aliarviointi. 
"Sshh. Ei siitä tarvitse huolehtia." Tai puhua, mielellään. Vaikka hän tiesi että Veronica halusi olla siinä, se tieto ei helpottanut että tuo ei ollut muuttamassa mieltään. 
"Olet siinä ja se riittää."

Veronica nielaisi. Hän halusi niin kovin sanoa, miten olisi Artemiksen oma koska tahansa, mutta se ei ollut hänen vallassaan. Vaikka hän miten kääntelisi ajatusta mielessään, silti ajatuskin kirkon käytävää pitkin kävelemisestä ilman isää käsipuolessa tuntui kelvottomalta. Kuin hän olisi epäonnistunut elämässä. Ehkä hän olikin, mutta jos epäonnistuminen tuntui tältä, hän toivottaisi sen avosylin vastaan. Hänellä oli Artemis ja oma lapsensa kasvamassa vuokratussa kohdussa. Mitä muuta hän voisi toivoa?
"Se riittää", nainen vahvisti avaten turvavyönsä. Hän kurotti painamaan suukon Artemiksen huulille. "Se riittää." Se kuulosti jo enemmän motolta tässä kohtaa kuin miltään muulta, mutta silti. Artemis oli tarpeeksi. Heidän elämänsä, niin epätavallinen kuin se olikin, oli tarpeeksi.
"Mennään kotiin."

Heidän elämänsä ei tosiaan millään tasolla ollut tavallinen, mutta se oli oma. Täysin heidän omansa. Hän nyökkäsi ja nousi autosta, astellen ovelle. Koirat olivat kai tunnistaneet tulijan askelista, sillä ne eivät singonneet vastaan kuin vajaaälyiset, vaan heiluttivat häntiä kauempana kun mies riisui ulkovaatteita.

Veronica oli varma, etteivät koirat koskaan tervehtisi häntä näin hillitysti. Kun hän astui yksinään sisään oviaukosta, molemmat koirat olivat vastassa hännät heiluen ja Raisa oli hypätä syliin heti, kun ulko-ovi loksahti lukkoon hänen takanaan. Siitä ei sopisi kertoa Artemikselle. Artemis tuskin arvostaisi sitä, miten taitavaksi whippet oli oppinut mitä syliin hyppimiseen tuli. Riitti, että mies tiesi hänen lahjovan koiria herkuilla keittiössä jatkuvasti.
"En voisi kuvitella parempaa elämää", nainen totesi riisuttuaan takkinsa ja kumarruttuaan rapsuttamaan Raisaa, joka tunki kiehnäämään jalkoihin heti, kun hän soi whippetille lainkaan huomiota. "Kun asuin Brysselissä, tapanani oli kuvitella iltaisin elämä, jonka haluaisin. Nykyään en enää tee sitä, koska minulla on kaikki, mistä voisin koskaan unelmoida."

Artemis viittasi Sergein luokseen kun oli valmis tervehtimään ja rapsutti koiraa hymyillen. Olipa hänen avovaimonsa hempeänä tänään. Ei sillä, hän oli myös. 
"Se on hyvä. Olisin pettynyt itseeni jos tekisit niin."

Tietenkin hän oli hempeällä tuulella. Ensin Veronica oli viety syömään hyvin ja sen jälkeen tapaamaan kolmosia. Vähemmästäkin erehtyi harhailemaan hempeään ja tunteelliseen mielialaan.
"Ei se olisi sinun syytäsi", nainen vakuutti. "Korkeintaan olisin pettynyt itseeni, kun en voisi tarjota sinulle kaikkea." Hän tiesi, että hyvän vaimon tehtävänä oli tuoda lapsia maailmaan. Helvetti, se oli kaikki, mitä naisille kerrottiin lapsuudesta lähtien. Leveitä lanteita arvostettiin, koska ne lupasivat kivutonta synnytystä. Synnyttäjän lantio ja sitä rataa. Hänestä ei ollut siihen.
"Minä olen onnellinen kanssasi. En tarvitse muuta." Hän kohotti kätensä hellästi miehen poskelle ja nousi varpailleen yltääksen painamaan suudelman miehen huulille. "Olen onnellinen kanssasi."

Artemis kohotti kulmaansa. Ei voisi tarjota kaikkea? Hän huokaisi syvään, nojautuen vastaan vastatakseen suudelmaan. 
"Ja minä sinun." Hän aloitti, valuttaen kädet naisen reisille. Ensimmäistä kertaa koskaan hän uskalsi nostaa Veronican syliinsä ja lähteä portaita kohti.

Veronica kietoi yllättyneenä kätensä miehen niskan ympärille ja jalat selän taakse ristiin. Mistä lähtien Artemis oli kantanut häntä? Varsinkaan eteisestä saakka.
"Tarkoitin sitä", nainen vastasi hiljaa ja painoi toisen suukon miehen huulille. Vaati aivan liikaa itsehillintää, ettei suudelma muuttunut kovin nälkäiseksi ja hillitsemättömäksi.
"Sinä olet kaikki, mitä voisin tahtoa. Mistä voisin unelmoida", hän näykkäisi miehen alahuulta ja pehmitti hampaiden nipistystä kielen sipaisulla. "Olet täydellinen mies minulle." Ehkä hän ensimmäistä kertaa ymmärsi, mikä oli saanut kihlattuunsa tyytymättömän Gabriellen pettämään sormusten edustaman lupauksen ja palaamaan entisensä kanssa yhteen. Oli vaikea kuvitella tilannetta, jossa hän kävelisi pois Artemiksen luota.

Siitä lähtien kun mies saattoi edes teoriassa uskoa ettei kädet pettäisi kesken kaiken. Hän hymyili naisen huulia vasten, työntäen makuuhuoneen raollaan olevan oven auki ja potkaisi kiinni pehmeästi perässään. 
"Täydellisyyttä ei ole." Artemis totesi itselleen kyyniseen tapaan, laskien Veronican varoen sängylle. 
"Mutta jumalauta jos vielä joskus väität ettet voi antaa minulle kaikkea, en aio kuunnella sellaista sontaa." Ääni oli madaltunut reilusti. 
"Sinä olet minun kaikkeni, typerä nainen."

Mieli teki väittää vastaan. Hän tiesi, ettei antanut miehelle kaikkea. Artemis oli ostanut kihlasormuksen, ja hän oli heittänyt sen syksyllä miehen kasvoja päin. Hän tiesi tarkalleen, mitä Artemis oli tahtonut, mutta mistä mies oli luopunut hänen takiaan. Avioliitosta. Maailman silmissä solmitusta suhteesta. Siitä, että laki tunnustaisi heidät pariskunnaksi, jolle kaikki oli yhteistä. Mies oli antanut periksi niin paljon, ja mitä hän oli tehnyt - vaatinut vain enemmän joustoa Artemikselta jokaisessa käänteessä. Hänen sietäisi hävetä.
"Siinä tapauksessa olet niin lähellä täydellisyyttä kuin mahdollista", Veronica totesi. Vai ei täydellisyyttä ollut olemassa. Hänen mielipiteensä oli kovin toinen. Artemis oli täydellinen vastakappale hänen teräville särmilleen. He sopivat yhteen kuin sitä varten luodut. Mutta se oli ajatus, jota ei sopinut sanoa ääneen. Hän ei elätellyt pienintäkään illuusiota siitä, etteikö mies tahtoisi edelleen naida hänet jos hän vain antaisi luvan. Olisi julmaa antaa Artemikselle tyhjää toivoa. Hänestä ei olisi vaimoksi.
"Niin sinäkin", nainen vastasi, kun värähdys juoksi pitkin kehoa. Hän piti jalkansa tiukasti Artemiksen ympärillä siitä huolimatta, että oli tullut lasketuksi sängylle. Miehellä ei ollut mitään asiaa muualle kuin hänen ylleen, niin lähelle kuin mahdollista.
"Elämäni olisi täysin tyhjää ilman sinua. Olet minun rakkauteni, minun maailmani, minun elämäni. En tahdo elää päivääkään ilman sinua."

Se olisi epäreilua tosiaan. Artemis kunnioitti kerran onneaan kokeiltuaan Veronican tahtoa ja ei toistaisi ajatusta. Hänelle riittäisi tämä, kunhan vain nainen olisi hänen luonaan. 
Irlantilainen kumartui Veronican ylle ja hipaisi huulillaan tuon huulia pehmeästi. 
"Eikä sinun tarvitse, sillä minä en halua elää ilman sinua." Hän nojautui suutelemaan Veronican huulia, hukkuen siihen hetkeen täysin. Kahdenkeskisestä elämästä nauttiminen oli loistava idea ennen lasta.

Se oli lohduttava ajatus. Niin hankala kuin hän osasikin olla, Artemis ei tahtonut elää ilman häntä. Mies tahtoi mieluummin selvittää kaikki ojat ja pusikot hänen kanssaan kuin ilman. Se jos mikä sai ajatuksena Veronican sydämen lyömään reippaampaan tahtiin ja naisen houkuttelemaan sydempää suudelmaa. Mitä väliä pehmeillä pusuilla, kun saattoi vaatia suudelmaa, joka sai sukat pyörimään jalassa ja ajatukset katkeamaan kesken kaiken?
"Hyvä", nainen kähähti suudelmien lomasta ja hapuili miehen paidan helmaa sormillaan voidakseen vetää sen Artemiksen pään yli. Nappien aukaiseminen vaatisi keskittymistä, jota hänellä ei enää ollut. Ei, kun Artemis oli hänen lähellään ja puhui niin kauniisti.
"Minun elämälläni ei olisi mitään merkitystä ilman sinua. Uppoutuisin vain töihin, eikä se ole elämää."

Juuri ne olivat parhaita suudelmia ja tällä hetkellä ainoita joilla oli väliä. 
"Tsk, olemme puhuneet paitojeni käsittelystä." Mies naurahti mukamas toruvana. 
"Sinulla on liikaa vaatteita."

"En revi nappeja irti", nainen huomautti näykkäisten miehen alahuulta. Hän kohteli paitaa oikein kauniisti, kun vain hivutti sitä ylöspäin keholla, joka oli tullut niin tutuksi, mutta joka ei koskaan voisi olla liian tuttu.
"Sinä voit korjata tilanteen koska tahansa", nainen huomautti. "Vetoketju on vasemmalla kyljellä", hän lisäsi avuliaasti ja kohotti vasenta kättään, jotta miehellä olisi vapaa pääsy mekon pienen vetoketjun pariin.

Häntä nauratti Veronican avuliaisuus. Tosin, toista kertaa käskemättä hän vei käden vetoketjulle, avaten sen. Hän luopui välissä paidastaan,vetäen mekkoa sitten naisen päältä.

Veronica kaarsi milloin selkäänsä irti patjasta, milloin kohotti lantiotaan ilmaan auttaakseen Artemista riisumaan mekon, jonka hän oli valinnut tänään ylleen. Luojan kiitos se ei ollut kovinkaan ihonmyötäinen vaatekappale, vaan tilaa nykiä kangasta reisiä alas oli vaikka kuinka paljon.
"Tule tänne", nainen mutisi päästyään eroon mekostaan ja veti Artemista syvään suudelmaan, joka sai maailman pyörimään silmissä. Onneksi muulla maailmalla ei ollut väliä, kun mies oli tässä.

Mekko sai pudota lattialle ja samoin paita. Mies jopa polkaisi ne kauemmas sängystä. Suudelma oli viedä jalat alta, ajaa hänet hulluksi. Silti oli kiire valua huulien kanssa alemmas. Hänellä oli hieman velkoja maksettavana, Veronican päätettyä erään kerran kiusata hänet järjiltään. Nyt kun tuo oli hyvällä tuulella, oli oikea aika koetella naisen hermoja hitaudella ja keskeytyksillä.

Se ei ollut lainkaan sitä, mitä hänellä oli mielessä. Mitä tällainen hitaus oli? Tauot? Kuka helvetti semmoset oli mennyt keksimään? Hän veti Artemiksen uudelleen syvään ja nälkäiseen suudelmaan, joka kertoi tarkalleen, miten vähän hän arvosti miehen kiusoittelevaa otetta. Paras olla kiusaamatta häntä enää yhtään enempää, hitto soikoon.

Se oli juuri se mikä Artemiksella oli mielessään, kun hän kiusasi Veronicaa kädellään. Suudelma kertoi kyllä mielipiteen, mutta se ei estänyt Artemista valumasta kiusaavin suudelmin alemmas.

"Helvetti sinun kanssasi", nainen ärähti tukistaen luonnollisen värin säilyttäneitä punaisia hiuksia nyrkissään. Helvetin Artemis. Kehtasikin kiusata häntä näin, kun hän vain tahtoi miehen niin lähelle kuin vain mahdollista.
"Mitä jos vain kerrankin olisit otteissasi rajumpi etkä aina niin huomaavainen?" Veronica puhahti tukistaen miestä uudestaan, kun hiukset olivat kerran sopivasti hänen sormiensa otteessa.

"Minun kanssani?" Artemis päästi epäuskoisen naurahduksen. 
"Mitä jos sinä kerrankin olisit hilja ja nalkuttaisi aikeistani?"

"Minä, nalkuttamassa? Ei ikinä", Veronica puhahti. Milloin hän muka menisi nalkuttamaan yhtään mistään? Usein, mitä ilmeisimmin. No, ei sitä tarvinnut ääneen myöntää.
"Tarjosin vain vaihtoehtoista toimintatapaa, joka tarjoaisi meille molemmille nautintoa paljon nopeammin", nainen huomautti ja upotti toisen kätensä kynnet miehen selkään kuin vahvistaakseen sanojaan.

Hyvin usein. Artemis värähti kynsistä selällään, mutta ei häntä niin helposti tahtoonsa saanut. Ehei, ei myöskään tukistamalla. Mutta miehellä ei ollut pienintäkään aikomusta antaa Veronicalle mitä tuo halusi, vaan keskeytti aina sopivalla hetkellä.

Nainen kesti miehen kiusantekoa omasta mielestään varsin pitkään, ennen kuin kiemurteli miehen alla riittämiin voidakseen kohottaa oman jalkansa miehen jalkoväliin.
"Lopeta kiusaaminen", hän kähähti hieraistaen säärtään vasten miehen haaroväliä. "Tai potkaisen kunnolla."

Kärsivällisyys ja rauhallisuus eivät tosiaan olleet Veronican parhaita puolia. Hän kuitenkin uskoi että nainen potkaisisi todella, joten toteutti nyt pyynnön tai käskyn. Kummin sen halusi ajatella.

Käskyn ehdottomasti. Hän ei pyytänyt, ei enää tässä kohtaa. Hän tiesi mitä tahtoi. Miehen olisi paras toteuttaa lupauksensa tai hän saattaisi hyvinkin naulata Artemiksen korvasta makuuhuoneen seinälle koristeeksi. Onneksi Artemis tiesi tarkalleen, mitä hän tahtoi. Hän antoi keuhkojensa tyhjentyä kuuluvana huokaisuna, kun nautinto pyyhkäisi yli ja upotti sormensa tiukemmin punaisiin hiuksiin. Hänen hieno miehensä.
"Seuraavan kerran kun kiusaat minua, saat nenillesi. Tai munillesi", nainen puhahti silmät siristyen ja veti syvään henkeä tyytyväinen hymy huulille hiipien. Se ei kuitenkaan estänyt kiskomasta miestä syvään suudelmaan ja kietomasta jalkoja tiukasti miehen vyötärön ympärille.
"Mitä jos panisit minua niin, että unohdan oman nimenikin? Aika testata patjan jousitus", hän ehdotti puolittainen hymy huulilla vieraillen.

Onneksi korvissa oli reiät valmiina, naulan voisi vain pujottaa niistä läpi. Vaikka Veronicalla taisi olla mielessä jotain kivuliaampaa. 
"Haluaisin sanoa ettemme voisi saada lasta mutta se vaihtoehto taitaa olla pian pois pelattu puolustuksista." Mies naurahti käheästi. 
"Kärsimätön nainen."

"Turha vedota enää siihen", nainen puhahti. Ehei, se puolustus oli käytetty ja kulutettu eikä enää pitänyt vettä. Heillä oli jo lapsi tuloillaan. Hän voisi potkaista kiusaa tekevää miestä eikä se muuttuisi mihinkään.
"Älä sinä syytä minua kärsimättömäksi", Veronica pudisti päätään tummat hiukset päänpudistelun tahdissa heiluen. "Sinun kärsivällisyytesi ei ole yhtään sen paremmissa kantimissa. Tee vain meille molemmille palvelus äläkä esitä muuta."

Mies siristi silmiään. 
"Minun kärsivällisyyteni voi loistavasti." Hän vastasi hymyillen vinosti. Tosin, hän toteutti myös sen pyynnön - se sai luvan olla pyyntö - melko kiltisti. Pään painuessa Veronican hartiaan, hän puri huultaan. 
"Tarvitsemme uuden sängyn."

Veronica kohautti kulmaansa, mutta näsäviisaan kommentin sijaan huulilta karkasi voihkaisu. Hän kietoi jalkansa rennosti Artemiksen vyötärön ympärille.
"Niinkö luulet?" Hän vastasi ääni käheäksi painuen. "Ei se minusta niin paljoa narise." Vielä. Hänellä ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö sen saisi narisemaan jos tahtoisi.

"Eikö muka?" Leikkisä äänensävy oli harvinainen vieras muiden kuin avovaimon kuullen. Hän otti tehtäväkseen mielellään todistaa että sänky tosiaan natisi liikaa. Aivan liikaa.

Miehellä oli oikea asenne sinä, että sängyn narinaa lähdettiin todistamaan, mutta valitettavasti se toimi myös Artemista vastaan, sillä mitä enemmän mies pyrki moista todistelemaan, sitä vähemmän Veronica kiinnitti huomiota sängyn natinalle. Hänellä oli niin paljon parempaakin tekemistä, kuten keskittyä suutelemaan miestä ja juoksuttamaan sormiaan selällä kynnet ihoon uppoutuen.
"Ehkä voimme harkita uutta sänkyä, kun saamme lapsen kotiin", nainen myöntyi käheästi.

Artemis painoi huolimattoman, raukean suudelman Veronican solisluulle, tasaten hengitystään. Hän ei vielä jaksanut kierähtää tuon viereen. 
"Ai sinä aiot pienen lapsen kanssa joutaa pariskuntien laatuaikaan?"

"Mmhmm", Veronica mumisi myöntäväksi vastaukseksi. Tietenkin hän aikoi. "Sitä varten on sänkyjä, jotka eivät narise."

Artemis suuteli naista hellästi ja hamusi tuon kaulaa sen jälkeen huulillaan laiskasti. 
"Pitää ostaa sellainen."

Veronica vastasi laiskasti ja kiireettömästi suudelmaan. Ehkä he eivät ehtisi ensimmäisinä kuukausina vauva-arkea opetellessaan nauttimaan toistensa seurasta näin, mutta he voisivat nauttia siihen asti oikein kunnolla.
"Ehdottomasti", hän naurahti. "Sänkyjen ostaminen on sitä paitsi ihanaa puuhaa."

"...Sinä pidät siitä?" Artemis tuhahti. 
"Hankalaa se on."

"Ihanaapas", nainen naurahti ja painoi suukon miehen nenälle. Mitäs tuhisi siinä. "Huonekalujen hankkiminen on aina mukavaa puuhaa. Saa täysin kiireettä kierrellä ympäriinsä ja kysellä mukamas älykkäitä kysymyksiä siitä, mikä on minkäkin tekstiilin ominaisuus ja mitä eroa eri puusta valmistetut rungot tuovat lopputulokseen."

"Kamalaa. Kaikki ovat olevinaan liian lyhyitä tai kovia." Kyll, Artemis rakasti ihanan pehmeää sänkyä. 

"Älä nyt ulise tyhjästä", nainen naurahti. "Kyllä sinulle löytyy oikein hyvä sänky. Sitä paitsi, kovempi patja on hyväksi selälle. Tukee selkärankaa nukkuessakin."

"Ulise? Ulise? Kuule nyt, sinä..." Artemis näykkäisi naisen solisluuta. 
"Minun selkäni voi hyvin,"

"Jos jätät jälkeesi mustelman, nukut sohvalla viikon", nainen huomautti koettaen hakea ääneensä tiukkuutta, mutta kehon läpi juokseva värähdys söi paljon uskottavuutta moiselta valitukselta.
"Niin voi, koska en antanut sinun hankkia kaikista pehmeintä patjaa."

"Komenteleva nainen." Artemis puhahti, näykkäisten rintaa pehmeästi. 
"Kokoajan pätemässä ja komentelemassa."

"Se on naisten tehtävä", Veronica huomautti juoksuttaen sormiaan miehen hiusten seassa. "Eihän teistä miehistä olisi mihinkään, jos teitä ei komenna tiukkaan tapaan."

Aina välillä Artemis pohti leukaperiään hipovien kiehkuroiden leikkaamista lyhyemmiksi. Sitten hän tuli toisiin aatoksiin. 
"Niinpä niin. Siinäkin minulla. Mitenhän sinut saisi hiljaiseksi?"

"Miksi minut tarvitsisi saada hiljaiseksi?" Veronica vastasi kysymyksellä juoksuttaessaan vuorostaan kynsiään miehen selkää pitkin. Hän kietoi toisen jalkansa paremmin Artemiksen selän ympärille ja ilkikurisen virneen kera puristi miehen pakaraa kädellään. Mitäs kehtasi aina tuijotella hänen takamustaan.

"Koska sinä nalkutat ja komentelet." Puristus sai toisen kulman kohoamaan ja Artemiksen vilkaisemaan Veronicaa. 
"Olet vitsikäs?" Hän painoi itseään lähemmäs, ärsyttääkseen. Veronican kärsivällisyys oli aina yhtä loistava.

"Ihan syystä", nainen huomautti matalasti naurahtaen. Hänellä oli oikein hyvä syy nalkutukseensa, jos tätä nyt sellaiseksi saattoi edes kutsua.
"Olen aina", hän totesi huokaisten tyytyväisenä, kun sai Artemiksen lähemmäs - joskaan ei riittävän lähelle. Helvetin mies. Hänen kärsivällisyytensä ei tosiaankaan riittänyt pitkälle.
"Painu helvettiin", hän irvisti miehelle ja nykäisi kuparinpunaisia hiuksia kärsimättömänä.

Artemis virnisti vinosti, naurahtaen matalasti Veronican tokaisulle. 
"Helvettiin vai sinuun? Olette aika sama asia."

Veronica tuijotti hetken miestä epäuskoisena. Voi jumalauta nyt!
"Sinulla on kymmenen sekuntia aikaa hyvittää kommenttisi", nainen uhkasi silmät siristyen ja upotti sormensa miehen yläselkään. Helvetin äijä kun kehtasi moisia sanoa.

Mitä elämä olisi jos ei vähän leikkisi hengellään? Artemis värähti kynsiä selällään - hän olisi juovainen tämän jälkeen - ja totteli kyllä kiltisti. Veronica taisi haluta hänet uudelleen hyvin lähelle, eikä ollut aikeissa antaa äskeistä heottoa anteeski. Huulet hamusivat naisen ihoa samall, näykkien sieltä täältä välillä.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2613
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [P] Put on your warpaint   Su Huhti 01, 2018 8:29 pm

Huomattavan paljon turvallisempaa, sitä se ehdottomasti olisi. Vaan kukapa turvallista elämää olisi kaivannut? Veronica ynähti tyytyväisyyden merkiksi kun viesti meni perille eikä hän joutunut enempää uhkailemaan saadakseen miehen lähelleen. Sormet juoksivat selän pehmeällä iholla ja nainen kaarsi omaa selkäänsä irti patjasta päästäkseen vieläkin lähemmäs miestä. Hän kohotti päätään yltääkseen näykkimään miehen kaulansyrjää. Oli ehkä lapsellista käyttää hampaita niin teräviä näykkäisyjä varten, mutta Artemis oli varmasti jättänyt jäljen hänen solisluulleen - aika maksaa moinen takaisin.

Se ehkä oli lapsellista, mutta niin olivat hekin. Hän murahti näykkäisyille, Hän tosin jälleen hurmaavasti käytti oman itsehillintänsä rippeet ja keskeytti kesken kaiken. 
"Sinua voisi kiusata koko päivän." Mies kähähti nauraen. 

"Sinusta ei jäisi hiustupsuakaan haudattavaksi sen jälkeen", Veronica vastasi kiepauttaen heidät ympäri. Helvetin mies. Laita mies asialle, tee itse perästä, kun mies ei kuitenkaan kykenisi hoitamaan annettua tehtävää ilman suunsoittoa. Ainakin jos Artemiksesta oli kyse.
"Olet kyllä yksi helvetin kusipää aina välillä", nainen ilmaisi kiltisti kumartuessaan näykkäämään miehen solisluuta ja keinautti lanteitaan. "Miksi ihmeessä pidän sinua nurkissa pyörimässä?"

Mies pyörähti selkä patjaa vasten. Käheä nauru oli oikein huvittunutta. 
"Niinkö?" Hiljainen murahdus kantautui kurkusta,
"Koska rakastat minua, olen elämäsi ja mitäs muuta sanoitkaan..."

"Mikä lienee aivohäiriö sekin oli olevinaan", nainen puhahti ja kumartui suutelemaan miestä, ennenkö Artemis ehtisi sanomaan mitään muuta. Hän oli melko varma, että tavanomaisissa parisuhteissa tämäkin meni toisin päin - hellät tunteilut säästettiin näihin hetkiin ja toisesta puhuttiin rumasti riidan keskellä. Hän tunteili autoa ajaessaan ja haukkui miestä, kun välissä ei ollut vaatekappalettakaan.

Se ehkä johtui siitä miten Artemis tuntui ärsyttävän naista silloin kun päällä ei ollut vaatteita. Hän vastasi suudelmaan ja laski kädet Veeronican reisille, sivellen niitä tyytyväisenä. 
"Mutta sain mitä halusin, näytät tappavan hyvältä siinä."

Siinä mies oli aivan liian taitava, tai sitten hänellä ei vain ollut kärsivällisyyttä nimeksikään. Kummin tahansa. Vai näytti hän tappavan hyvältä.
"Nähdään helvetissä siis", Veronica virnisti vinosti ja haki hetken tasapainoaan alkaen keinuttaa lantiotaan entistä rytmikkäämmin. Hän tiesi tarkkaan, mitä tahtoi, eikä sopivan liikeradan löytäminen vaatinut paljoa.
"Seuraavan kerran kun käyt kiusaamaan minua, lennät ulos makuuhuoneesta nopeammin kuin ehdit sanoa nimeni", nainen kähähti hengästyneenä, kun kiepahti miehen rinnalle rintakehä vauhdikkaasti kohoillen.

ehkä molemmista. Artemis keskittyi siihen ettei raapisi Veronican reisiä, vetäen naisen kainaloonsa kun tasaili hengitystään. 
"Olen aika varma että olet sanonut noin ennenkin."

Mies saattoi hyvinkin olla oikeassa. Hänellä oli etäinen muistikuva, ettei tämä ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun hän uhkaili moisella.
"Tällä kertaa tarkoitan sitä. Helvetti soikoon kanssasi", nainen puhahti.

"Sovitaan niin." Mies huokaisi raskaasti. 
"Rakastan sinua." 

"Minäkin sinua", Veronica vastasi pehmeäksi sulavan hymyn myötä. Tietenkin rakasti, sen takia hän niin rumasti välillä Artemikselle puhuikin.

Artemis hipaisi naisen poskea, mutisi jotakin hempeää iiriksi ja nousi istumaan. Suihku. 

"Tuon oli paras olla jotakin suloista eikä uusi kirous", Veronica huikkasi miehen perään pohtiessaan hetken, jaksaisiko itsekin liittyä seuraan suihkussa. Ehkä ei. Ehkä hän odottaisi, että mies saisi itsensä pestyä, ennen kuin tunkisi kylpyhuoneeseen.
"Äläkä käytä kaikkea kuumaa vettä!" Hän huusi.

"Hyvin suloista,." Hän virnisti hymyillen. Kadottuaan suihkuun Artemis käänsi veden päälle ja pyöräytti silmiään naiselle. 
"Älä pilaa koiriani!"

Hän ei pilannut yhtään mitään, mitä nyt kävi raottamassa makuuhuoneen ovea, jotta mainitut nelijalkaiset pääsisivät ihmettelemään, mitä huoneessa tapahtui. Tai Raisan tapauksessa vain etsimään lämpimintä nurkkaa peittojen seassa.
"Minä teitä mihinkään pilaa", nainen mutisi itsekseen ja kumartui rapsuttamaan Sergeitä, joka istui koiranpedillä huoneen nurkassa varsin tomeran näköisenä. "Äläkä aina näytä siltä, että tuomitset kaikki syntini", nainen lisäsi koiralle. Sergei ei suotta heiluttanut häntäänsä, mutta snautseri vaikutti oikein tyytyväiseltä rapsutuksiin, joten hänellä ei ollut mitään kiirettä lopettaa.

Sergei ei tosiaan heilutellut häntäänsä. Artemis otti pikaisen suihkun ja palasi sitten. 
"Suihku on vapaa, neitiseni."

"Herraksiko sinua pitäisi alkaa nyt kutsua?" Nainen kysyi kulmaansa kohottaen, rapsutti vielä hetken Sergein korvantaustaa ja suoristautui sen jälkeen. Hän painoi suukon Artemiksen poskelle matkallaan suihkuun, joka olisi varmasti venynyt pidemmäksikin, ellei hän olisi epäillyt kuuman veden riittämistä. Boilerin kanssa oli ollut ihan riittämiin ongelmia, jotta hän luottaisi veden riittoisuuteen.
"Vapaa lauantai ei tosiaankaan olisi huonompi suunnitelma jatkoa varten", Veronica naurahti palatessaan suihkusta pyyhettä hiuksiinsa kietoen. "Mutta jumalakaan ei pelasta sinua seuraavalla kerralla kun aiheutat mustelmia. Helvetti sinun kanssasi."

"Tietenkin!" Mies naurahti vastaukseksi naiselle. Aina sai haaveilla ei tosiaan olisi tapahtumassa. 
"Ei olekaan. Mitä? Minä varoin!

"Varoit?" Veronica kohotti kulmaansa ja harppoi miehen luokse painaen sormensa solisluunsa alle korostamaan mustelmaa, joka kalpealle iholle oli muodostumassa. "Ei v-kaula-aukkoja minulle hetkeen."

"Hmh, minä varoin. Ja voi harmi. Ehkä voit käyttää selästä avonaisa vaatteita?"

"Käytän pelkkiä paksuja ja pitkiä villapaitoja tästä eteenpäin", nainen vastasi silmät siristyen. Ihan vain miehen kiusaksi.

Artemis mutristi huultaan, kietoen kädet Veronican rintojen alle ja nosti ilmaan. Mies pyörähti ympäri nauraen, saaden Sergein haukahtamaan arvostelevasti. 
"Noh! Minä niin pidän sinusta esimerkiksi alastomana. Tai sitten istuvassa puvussa. Se tummansininen leninki on erittäin vetävä."

Veronica ei voinut täysin tukahduttaa yllättynyttä älähdystään, kun tuli nostetuksi ilmaan. Hyvä kun pyyhekin ei pudonnut siinä miehen käsittelyssä. Tuskinpa se tosin Artemista olisi lainkaan haitannut.
"Sen takia juuri valitsen päälleni ainoastaan vaatteita, jotka ovat ainakin kaksi kokoa liian suuria", nainen tuhahti. "Tai sitten käytän sitä leninkiä, mutta en anna sinun koskea."

"Et olisi niin julma? Ethän, rakas?" Artemis vetosi hellästi. 
"Olet niin kaunis."

"Ei sitä tiedä", Veronica naurahti ja joutui korjaamaan pyyhettään, ettei se putoaisi lattialle hänen mukanaan. "Jos kiusaat kovin, voin hyvinkin olla juuri niin julma. Tai vielä vähän enemmänkin."

"Meillä on vain jouluun asti aikaa olla kaksin, kultaseni." Artemis huomautti, laskien Veronican alas ja hamusi naisen korvaa. 
"Sitten emme nuku kolmeen vuoteen kokonaista yötä."

"Niinkö luulet?" Nainen kysyi. Vai ei kolmeen vuoteen olisi unta tiedossa? Pah. Sitten he nukkuisivat päivisin. Ei se ollut niin tarkkaa.
"Jouluun on vielä pitkä aika."

"Niin. Mutta kolme vuotta on pidempi." Artemis muistutti. 
"Ja minä olen vain mies."

”Onneksi et siis joudu odottamaan kolmea vuotta”, nainen myhäili kohottaen kätensä sipaisemaan miehen poskea samalla kun painautui paremmin selkä Artemista vasten.
”Älä huoli, löydämme kyllä aikaa. Olemme molemmat ajankäytön mestareita.”

"Niin olemme, mutta olisi silti mukavaa jos et olisi minulle julma ennen joulua. Kuten sanottu, olen vain mies." Vaikka kai joku voisi kuvitella hänen olevan hyvin jäinen. Munkki tai jotain.

"Onko se muka parempi, jos olen julma joulun jälkeen?" Veronica kohotti huvittuneena kulmaansa ja käänsi päätään vilkuillakseen miestä silmäkulmastaan. Eikö se olisi vielä pahempi?

"Silloin meillä on vauva." Artemis muistutti. 
"Pitää varastoida."

"Sinä ja sinun varastoimisesi", nainen mutisi, mutta taputti siitä huolimatta hellästi miehen poskea. Hyvä on, hän ei olisi julma. Ainakaan tarpeettomasti.
"Mutta niin on. Meidän oma pieni vauvamme."

"Niin." Artemis laski leukansa naisen hartialle. 
"Oma lapsemme."

"Mikä ihana ajatus", hän huokaisi lämmöllä ja painautui lähemmäs miestä halauksessa. Oli edelleen käsittämätöntä, että he saisivat oikeasti lapsen. He. Luoja heitä auttakoot vanhemmuuden haasteiden kanssa.

"Mmm. Oma pieni. Joka valvottaa meitä, ajaa miedät hulluksi ja 15 vuotta myöhemmin haukkuu meidät pystyyn koska emme ymmärrä mitään - minun kohdalla pitää paikkansa - ja olemme noloja. Ihanaa, eikö?" 

Se sai Veronican nauramaan.
"Kuulostaa täydelliseltä tulevaisuudelta. Olen oikein mielelläni kanssasi maailman noloin", hän naurahti. Voi teini-ikä. Tosin sitä ennen saisi selvitä uhmaiästä ja kyselyiästä ja kaikesta muustakin mahdollisesta.

"Minä olen. En osaa ntkään käyttää puhelinta. Emme sitten ikinä kerro lapselle että olen oikeasti insinööri." Artemis vannotti Veronicaa. 

"No mutta sehän on aivan täydellinen rohkaisu, kun hän hermoilee tulevaisuudestaan", nainen naurahti. "Voimme kannustaa hänet opiskelemaan mitä tahansa hän tahtookaan, ja jos hän osoittautuu siinä yhtä toivottomaksi kuin sinä, ei haittaa."

Artemis siristi silmiään ja puristi naisen pakaraa pyyhkeen läpi. 
"Veronica Cox, nyt sitten..."

"Sinun kätesi eivät kyllä koskaan pysy aloillaan", nainen vastasi naurahtaen ja hypähti kauemmas miehestä. Hän kääntyi ympäri pitäen tiukasti toisella kädellään pyyhkeestä kiinni ja tuijotti miestä silmät siristyneinä.
"Sinulla on jouluun saakka aikaa opetella pitämään kätesi kurissa."

Artemis huokaisi raskaasti ja nosti kädet ilmaan, kuin antautuen. 
"Minä opetan kuin seinään heti kun pidät lasta ensimmäisen kerran sylissäsi."

"Niinkö luulet?" Nainen kohotti kulmaansa. Hänellä oli epäilyksensä, ettei siinä kävisi ihan niin. "Paras olisikin. Emme voi traumatisoida lapsikultaamme heti kättelyssä."

"Luulen. Minulla on itsehillintää kun haluan. Yleensä en vain halua kanssasi."

"Vai siitä se johtuu", nainen myhäili huvittuneena. Olipa hänkin reilulla päällä, kun kääntyi poimimaan yöpukuaan ja antoi pyyhkeen valua iloisesti lattialle siinä sivussa. Ensin napisi miehelle käytöstavoista ja sitten itse oli kovin hävytön. Reilu peli ja sitä rataa.
"En ole ihan varma, uskonko tähän teoriaasi itsehillinnästä", Veronica naurahti vetäen satiinisen, lyhyen yömekon päälleen. Enää ei ollut niin kylmäkään, että hän jäätyisi moisissa hepeneissä.

Artemis nielaisi ja puri kevyesti huultaan. 
"Hitto sinua, nainen. Aiot tosiaan olla tuossa loppupäivän?"

"Aion", Veronica vastasi. Hän ei ollut poistumassa asunnolta enää minnekään, ja kun mies oli niin epäreilusti nimitellyt häntä julmaksi, hän aikoi nyt lunastaa moisen termin. Miksi pukeutua legginseihin ja neuleeseen, kun saattoi kiskoa päälleen yömekon, jonka helma nousi hipomaan pakaroita heti, jos hän kurotteli käsillään korkeuksiin.
"Jos kukaan soittaa ovikelloa, sinä joudut avaamaan."

Artemis nielaisi. 
"Harkitsen ovikellon irrottamista. Vahvasti." 

"Harkitse toki", Veronica naurahti ja suunnisti kylpyhuoneeseen poimien pudottamansa pyyhkeen mukaan. Hän ripusti pyyhkeen kuivumaan ja harjasi hiuksensa vaivautumatta kuivaamaan niitä sen enempää. Kyllä ne itsekseenkin kuivuisivat. Viimeinen vilkaisu peiliin ja hän oli valmis astumaan takaisin makuuhuoneeseen.
"Mitä jos katsoisimme vapaan iltapäivän kunniaksi jonkun elokuvan?" Hän ehdotti huvittuneena. Artemis ja elokuvat olivat aina yhtä hilpeä yhdistelmä.

Mies siristi silmiään. 
"Minusta tuntuu että sinä naurat minulle jo nyt? Katsotaan vain."

"Niin nauran", nainen myönsi pirteästi ja veti pehmoiset tossunsa jalkaan. Niiden korkea varsi oli kerrassaan ihana - ja nyt Artemiksen ei tarvitsisi valittaa hänen kylmistä varpaistaan.
"Psykologinen testi. Kuinka kauan jaksat edes leikkiä keskittyväsi elokuvaan."

Artemis kohotti toista kulmaansa. 
"Mitä on pelissä?"

"Ihmiskunnan tulevaisuus, tietenkin", Veronica heitti olkansa yli suunnistaessaan portaisiin ja sieltä olohuoneeseen. "Tai ehkä minä vain olen utelias."

"Tyydytetään siis uteliaisuutesi. Jos se on helpompaa kuin tyydyttää muut himosi." Mies livahti äkkiä makuuhuoneesta. Ihan avrmuuden vuoksi, V voisi hutkaista,

Todellakin voisi hutkaista ja olisi hutkaissutkin, jos mies olisi ollut edelleen käden ulottuvilla.
"Minä en ole se, jonka kädet vaeltelevat missä sattuu!" Nainen kuitenkin huikkasi miehen perään. Olohuoneeseen päästyään hän asettui mukavasti sohvalle ja nosti Raisan hetkessä syliinsä lämmikkeeksi. Eihän hän voisi vilttiin kääriytyä. Mitä iloa paljastavasta yöpuvusta oli, jos hän piiloutuisi viltin alle?
"Kuinka avoimella mielellä olet tänään liikkeellä?" Nainen kysyi käynnistäessään television. "Kuinka laadutonta viihdettä voimme katsoa ilman, että aivosi valuvat korvista ulos?"

Artemiksen nauru kaikui alakerrasta hyväntuulisena. Hän painoi television päälle ja vilkaisi Veronicaa kun tuo otti Raisan syliin. 
"Noh, voin aina katsella sinua jos kyllästyn. Anna minulle haastetta, V."

"Vai haastetta sinä kaipaisit", nainen hymähti. "Miten olisi Call the Midwife? Minulta on jäänyt näkemättä muutama kauden viimeisistä jaksoista", Veronica virnisti.

"Se käy. Se on siedettävä. Jos värejä ei lasketa." Artemis kiusasi hymyillen.

"Sinä ja sinun väriongelmasi", nainen puhahti silmiään pyöräyttäen ja valitsi jakson, johon oli viimeksi jäänyt. Raisakin tiesi, mitä tuttu tunnusmusiikki tarkoitti ja asettui heti mukavasti hänen syliinsä. Hän oli ehkä katsonut sarjaa hieman liikaa koiran kanssa viime viikkoina.

Artemis pyöräytti silmiään, niin että näki varmasti aivonsa kun huomasi mitä Raisa teki. Ei hyvä jumala.

Veronica vain vilkaisi miestä toista kulmaansa kohottaen kuin haastaen Artemiksen sanomaan jotakin. Aivan hyvä oli juuri näin, koira tyytyväisesti kerällä sylissä ja vanhanaikainen televisiosarja ruudussa pyörien. Mitä muutakaan sitä vapaalla lauantailla tekisi?

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: [P] Put on your warpaint   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] Put on your warpaint
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Newcastle-
Siirry: