PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] Little cloud of happiness

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2766
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: [P] Little cloud of happiness   Su Maalis 25, 2018 2:32 pm

Pikaviestinpeli, jossa Hatsiubatin Artemis ja Veronica saavat parhaita mahdollisia uutisia.
-----
Keskiviikko 4. huhtikuuta 2018 - ilta, Newcastle

Artemis oli ollut päivän töissä ja saanut lohdullisia uutisia sairaalasta. Hän oli siis valmennuksien kulusta huolimatta hyvällä tuulella, kun hän avasi kotioven ja sai koirat vastaan.
"Äiti on taas antanut teidän juosta vastaan, niinkö? Sergei, Raisa, hus. Pois."

"Äiti ei anna yhtään mitään!" Veronica huikkasi vastaukseksi olohuoneesta ja kampesi itsensä jaloilleen sohvalta. Hän hipsutteli korkeavartiset, kattaaltaan pehmeät tossut jalassa Artemiksen luokse ja nousi varpailleen painaakseen suukon miehen huulille.
"Älä puhu koirille niin rumasti. Ei niiden tarvitse mennä pois. Suloisia ovat."

Artemis siristi silmiään.
"Äiti antaa ihan liikaa periksi." Mies mutisi ja antoi suukon naisen huulille.
"Vain sen hetken että saan edes riisuttua takin. Otatko paukun seuraksi?"

Veronica tuhahti. Hän ei tosiaankaan antanut liikoja periksi. Ei ikinä. Ei varsinkaan silloin, kun Raisa tapitti häntä nappisilmillään ja näytti herttaisuuden perikuvalta.
"Tietenkin. Mitä juhlimme?" Hän kysyi uteliaana.

Artemis ripusti takin naulaan ja otti kengät siististi nauhat aukoen pois.
"Sain tänään kolme siskonlasta ja siskoni on edelleen hengissä, joten aloitetaan siitä."

Se sai Veronican hymyilemään leveästi. Deirdre ei kenties pitänyt hänestä, mutta ei moinen estänyt iloitsemasta perheenlisäyksestä.
"Aivan ihania uutisia", nainen sanoi lämmöllä ja kietoi kätensä pidemmän miehen ympärille halaukseen. "Onnittelut, olet eno."

Artemis halasi avovaimoaan yksikätisesti.
"En edes se hauska eno." Mies naurahti pehmeästi, astellen peremmälle. Samalla hän nojautui tervehtimään vapaalla kädellä koiria.

"Ei, olet se pelottava eno, jonka lähellä pitää käyttäytyä moitteettomasti tai mörkö tulee ja vie mennessään", Veronica veisteli virnuillen. Miten ihanaa, että kaikki oli mennyt hyvin kolmosten kanssa! Perhe ansaitsi onnea tuskallisen odotuksen jälkeen.

"Juurikin se. Aion käyttää tuota." Hän naurahti ja kulki olohuoneeseen, ottaen vitriinikaapista pullon sitä hyvää viskiä.
"Otatko sinä?"

"Tietenkin", Veronica vastasi. Olihan nyt jos koska syytä juhlia, kun Artemiksen sukuun kuului niin ihania uutisia. Hän istahti sohvalle, jolta oli noussut miestä tervehtimään ja taitteli käyttämänsä viltin siististi sohvan selkänojalle. Sille tuskin olisi tarvetta nyt. Tossutkin jalassa, niin Artemiksen ei tarvitsisi valittaa kylmistä varpaista.
"Sujuiko työpäiväsi hyvin?"

Artemis otti sormiinsa kaksi lasia ja kaatoi inhimilliset paukut heille (irlantilaisittain inhimilliset). Hän ojensi lasia Veronicalle ja istui tuon viereen.
"Siedettävästi. En melkein halunnut tappaa ketään."

Se oli saavutus miehelle, jonka hermoille keskinkertaisuus kävi jatkuvasti.
"Hyvä päivä siis takana, jo ennen parhaitakin uutisia", nainen toivotti kohottaen lasiaan. "Sinusta tuli eno kolmelle pienelle lapsukaiselle tänään."

"Jep. Hyvin, hyvin pienelle." Hyvä on, olivat kolmoset nyt kohtuullisen kokoisia, mutta pieniä normaaliin lapseen verrattuna.

"Sitäkin suloisemmalle varmasti", Veronica naurahti kilauttaen lasiaan Artemiksen lasia vasten ennen kuin kohotti lasin huulilleen. Juoma maistui hyvältä eikä takertunut kurkkuun halvempien merkkien polttavaan tapaan.
"Miksemme aina juo tätä viskiä?" Nainen kysyi huvittuneena pyöritellessään lasia kädessään hymy huulillaan. Miten ihana uutinen. Jos hän lähettäisi kukkia Deirdrelle, ottaisikohan nainen sen riidan haastamisena tai muuten vain kettuiluna?

"Koska haluan juoda lahjaksi saadut keskinkertaiset lirut helvettiin?" Artemis ehdotti hymyillen ja otti kulauksen. Hänen siskonsa ei varmasti ottaisi kukkia nyt minään tai sitten itkisi.

”Joten juotat ne minulle? Kuinka herttaista, kulta”, Veronica hymähti huvittuneena. Juuri sitähän Artemis oli sanoillaan tarkoittanut, ehdottomasti.
”Olivatko lääkäreiden valistuneet veikkaukset sukupuolista osuneet kohdalleen?”

"Eikö olekin?" Mies totesi huvittuneena ja pudisteli päätään.
"Ei. Eivät olleet huomanneet identtisiä tyttöjä. Joten kaksi tyttö ja yksi poika."

"Niinpä tietenkin", Veronica naurahti. Milloinpa lääkärit olisivatkaan olleet oikeassa? Voisivatko he vain olla edes kysymättä, mitä lääkärit mielestään ultrassa näkivät? Jos nyt sen aika koskaan koittaisi. Tällä viikolla heidän pitäisi saada tietää, oliko sijaissynnyttäjä - Claire - raskaana. Ajatuskin sai sydämen hyppäämään kurkkuun.
"Toivottavasti lapset eivät peri isänsä huumorintajua, tai siskoparkasi tulee hulluksi identtisten kaksosten kanssa."

"Epäilen että he perivät sen. Tosin, eivät he äitiään huijaa. Deirdre on oppinut parhaalta ja hänellä on itselläänkin melko kiero huumori. Kerroinko miten hänn kertoi olevansa raskaana?"

"Muistelen, että mainitsit jotain palapelistä?" Veronica kurtisti kulmiaan pohtiessaan. Vai liittyikö se johonkin aivan toiseen hetkeen? Hän ei mennyt enää vannomaan. Se tuntui olevan niin kaukana menneisyydessä, että oli vaikea muistaa, mistä oli kyse.

"Palapeli. Satapalainen palapeli ilman kasausohjeita. Ja videoi sen." Julma sisko. Julma, julma sisko.

"No, sentään vain sata palaa eikä tuhatta", nainen naurahti. Sata palaa oli aivan liikaa sekin, varsinkin ilman kasausohjetta ja videokameran katkeamaton tuijotus niskassa.

"Julian ei tiennyt tulevansa kuvatuksi." Artemis naurahti. Miesparka.
"Että eiköhän siskoni pärjää. Miehensä kanssa hän hulluksi tulee jos jonkun. Ja minun. Kuulemma."

"Et sinä ketään hulluksi aja. Olet herttainen", Veronica lässytti ylilyövän pehmeällä äänellä ja taputti Artemiksen pisamaista poskea. Niin varmaan. Artemiksen kanssa vasta hulluksi tulikin, siitä he voisivat ehdottomasti olla samaa mieltä Deirdren kanssa. Edes yksi asia tässä maailmassa, jossa he eivät olisi napit vastakkain.

Artemis nyrpisti pehmeästi nenäänsä.
"Kuules nyt. Veronica, käyttäydy tai minä ajan sinut hulluksi." Äänensävystä oli vaikea päätellä mitä tapaa hän tarkoitti,hyvää vai huonoa.

"Saat aina ajaa minut hulluksi", nainen kehräsi vastaukseksi. Siitä ei jäänyt pienintäkään epäilystä, mitä hän tarkoitti. Tosin, jäikö siitä koskaan? Hän kiipesi syliin, jos viesti ei muuten mennyt perille.

Ja niitä päiviä oli kun viesti meni aivan ohi.
"entä jos en tarkoittanut sitä? Vaan sitä kun nalkutan joka asiasta?"

"Et nalkuttaisi tänään yhtään mistään, olet ihan liian hyvällä tuulella sitä varten. Et edes jaksanut valittaa koirista muuta kuin koirille itselleen", Veronica virnisti vinosti. Ehei, tänään hänellä olisi vapaudut vankilasta -kortti, mitä tuli Artemikseen. Miehestä oli tullut eno.

"Minulla on pitkä muisti." Hän muistaisi nalkuttaa myöhemminkin, aivan varmasti. Vaikkapa huomenna.
"Vieläkö risottoa on jäljellä?"

"Niinpä niin. Harhauttaisin sinua jollakin jos alkaisit nalkuttaa myöhemmin", Veronica hymähti. Pyytäisi vaikka Deirdreä lähettämään kuvia kolmosista Artemikselle. Eiköhän se riittäisi harhauttamaan nalkuttamaan innostuvaa miestä.
"On, en syönyt kotona", Veronica totesi. "Jääkaappi näyttää aivan samalta kuin aamullakin, ennen kuin lähdit."

Deirdre tuskin lähettäisi mitään - vaikka hän oli kuullut huhua että sisko oli ollut ihan oma itsensä - ja Julian olisi niin isähuuruissa, ettei mies todellakaan vastaisi hänelle.
"Selvä. Mitä söit?" Piti sitä vahtia.

"Huolissani minun ruokailutottumuksistani vai kateellinen siitä, että söin ulkona?" Veronica kysyi kulmaansa huvittuneena kohottaen. "Erittäin herkullista pasta carbonaraa, kiitos kysymästä."

"Huolissani." Artemis totesi pehmeästi. Irlantilainen nojautui painamaan suukon Veronican poskelle, nousten sitten ylös. Sitä ruokaa, oli taas mennyt hiema surkeastisyömisten kanssa tänään. Mies sai peräänsä heti kahdeksan tassun ripisevän äänen.
"... Jumalauta Veronica, tiedäthän että sinä narahdat koirien paapomisesta heti?"

Ei hänen syömisistään kannattanut huolehtia. Hän söi oikein hyvin nyt, kun ei asunut työpaikalla. Sekin auttoi, että kotona oli oikein näppärä kokki.
"Kukaan narahda yhtään mistään!" Hän huikkasi nauraen takaisin ja nousi sohvalta tassutellakseen keittiön oviaukkoon seuraamaan Artemiksen puuhia. "Koiria ole paapottu yhtään. Ne vain rakastavat sinua niin kovin, että tahtovat olla siellä missä sinäkin."

"Rips raps, rips raps..." Artemis mutisi keittiössä ja lähetti nelijalkaiset pois jaloistaan sormiaan naksauttamalla.
"Pois siitä norkoamasta, teidän iltaruoka-aikanne ei ole vielä. Damnú air, mitä järkeä minun on pitää niille kuria kun sinä lellit ne?"

Veronica nauroi Artemiksen kiukuttelulle. Koiraparat, kun tulivat ajetuiksi pois keittiöstä.
"Pidät niille ihan turhan kovaa kuria, rakas", Veronica vastasi. "En minä lelli niitä. Raisankin tarvitsee aina istua alas, ennen kuin se saa juustosiivun leivältäni", hän kiusasi virnistäen.

"En pidä. Sergei tarvitsee selkeät rajat jotta sen arki on mukavaa ja Raisa menee siinä sivussa." Mies otti muovirasiasta annoksen risottoa pannulle, lisäsu aavistuksen vettä sekä kanalientä (ja vähän keittiöön sopivaa valkoviiniä). Kun se notkistui, hän lisäsi hieman voita ja juustoa. Noin.
"Helvetti sinua..."

"Sergein arki on oikein mukavaa, vai mitä mussukka?" Veronica virnisti koiralle, joka oli kiltisti siirtynyt keittiön ulkopuolelle Artemiksen käskystä. Hän ei ymmärtänyt, miksi sillä olisi ollut niin paljoa merkitystä, antoiko hän koirien tulla keittiöön kun hänkin oli siellä vai ei. Ne uskoivat silloin kun oikeasti käskettiin.
"Kiroat minua nyt kovasti, rakas. Joku toinen nainen voisi ottaa itseensä", nainen myhäili huvittuneena.

"Sinä et ota, sinä vain innostut, joten älä yritä siinä. Eejit." Artemis mutisi, kaataen lämmenneen risoton lautaselle ja otti juomaksi vettä. Ehkä viski ja valkoviini ruoassa riittivät lääkärin antamien rajojen koetteluksi tänään.

Miehen mutina sai naisen nauramaan, kun Veronica seurasi Artemiksen perässä. Hän oli syönyt jo, mutta ei se estänyt pitämästä seuraa miehelle, kun Artemis nauttisi illallisestaan.
"Onko sinulla paljon töitä huomenna?" Hän kysäisi siemaisten loput lasin pohjalla pyörineestä viskistä.

Artemis istui pöydän ääreen, selvästi muistellen. Uutiset olivat pistäneet hieman sekaisin.
"Ei, taisin jättää illan vapaaksi. En vähiten siksi että tänään meni töissä koko päivä."

Ei siitä voinut ketään syyttää. Tieto sisaren lasten syntymisestä sekoitti terävimmänkin pään.
"Hienoa. Tulen siis töistä suoraan kotiin, enkä jää matkan varrelle", Veronica hymyili pehmeästi. Mihinpä hän matkan varrella jäisi, jos kauppoja ei laskettu. Tai vierailuja Durhamiin.

"Ja en edes ole menossa paikalle aamuvarhaisella. Ratsastan muutaman hevosen läpi ja vedän yhden valmennuksen."Se saakoon olla mysteeri, miten Artemis ratsastaisi läpi muutaman hevosen kun vain Amadeus ja Quintessence olivat miehen ratsastettavia virallisen tarinan mukaan.

"Olet selkeästi väsynyt, kun et osaa enää laskea. Kaksi hevosta ei ole muutama, kultarakas", Veronica korjasi nauraen. Mutta kuinka ihanaa, ettei miehen päivä kuluisi aamusta iltaan tallilla. Hän osaisi todellakin arvostaa sitä, että saisi viettää aikaa Artemiksen kanssa huomenna.

Mies rykäisi pehmeästi.
"Mutta jos siihen lisää neljä, se on muutama."

Veronican silmät siristyivät.
"Niin että montakos hevosta herralla nykyään on ratsastettavana?"

"Kaksi!" Mies nauroi huvittuneena, pudistellen päätään.
"Mutta pitää ratsastaa läpi Weltuntergang ja Dame Blanche." Hän vei suuhunsa haarukallisen risottoa, vaieten hetkeksi.
"Ja lupauduin antamaan pari ostokonsultaatiota."

Hän tuijotti miestä edelleen varsin kapeaksi siristyneiden silmien kautta. Kaksi hevosta, mutta silti mies kiipeäisi kuuden selkään huomenna. Jokin ei nyt ihan osunut kohdalleen tässä.
"Vai niin", hän mutisi. "Kunhan et ole ostamassa niitä hevosia itsellesi."

"Ei, en ole ostamassa uusia hevosia." Artemiksella ei ollut nyt mielenkiintoa lisätä hevosmääräänsä. Ei kun elämässä voisi tapahtua muutoksia, jotka toisivat muutoksia myös hevosten elämään.

"Hyvä poika", Veronica kehui samalla äänensävyllä kuin mitä käytti koirien kanssa silloin, kun niitä kehui jostakin. Eli kovin usein. Hän epäili, ettei Raisaakaan kuulunut kehua siitä, kun whippet käpertyi hänen varpaidensa päälle, mutta ketä se nyt muka oikeasti haittasi? Pieni kehu sai koiran aina heiluttamaan häntäänsä.
"Minua pyydettiin Newcastlen yliopistolle vierailevaksi luennoijaksi pääsiäisloman päätteeksi", nainen hymyili pienesti. "Pääsen kertomaan kaikille, miten auttamattoman pihalla lainsäätäjämme ovat aina pääministeristä lähtien, mitä tähän koko brexit-sotkuun tulee."

Artemis vilkaisi Veronicaa, keskittyen syömään kaikessa rauhassa.
"Ai että. Pidä hauskaa." Mies virnisti leveästi. Veronica olisi hilpeä tai sitten opiskelijat olisivat kauhuissaan.

"Voi, minä pidän", nainen virnisti vinosti. "Voitko kuvitella että he tahtovat maksaa minulle siitä, kun haukun poliitikkojamme? Jos olisin tiennyt professorin uran avaavan moisia ovia, olisin jatkanut opintojani tohtoriuteen saakka ja työskennellyt yliopistolla kaikki nämä vuodet."

Artemis vilkaisi Veronicaa.
"... Kultaseni, ei. Älä tee opettamisests työtäsi, eikö se ole nähty jo minun kanssani ettei se toimi hurmaavilla ominaisuuksillamme?" Mies totesi hymyillen.

"Sinun valmennuksiisi on jatkuvasti tulijoita", nainen huomautti huvittuneena. Jotkut tulivat kovin kaukaakin, ajoivat maan halki vain voidakseen tulla Artemiksen haukkumiksi. "Kuka tietää, ehkä minä löydän elämäni tarkoituksen luentosalin edestä." Tuskinpa, mutta olisihan se hauskaa käydä pitämässä parin tunnin luento brexitin seurauksista ja eri vaihtoehdoista sen toteutukselle - eli juuri niistä asioista, joista pääministeri poppoineen oli yrittänyt pitää kaikki hiljaisena.

"Harmi etten pääse näkemään sitä, se olisi varmasti viihdyttävää. Omat työt haittaavat huveja." Artemis vastasi virnistäen ja laski haarukan tyhjälle lautaselle. Mies nousi laittamaan astiat tiskikoneeseen ja otti koirien kaapista niille pienet luut.
"Tänne. Istu, ei, Raisa, istu. Hyvä, saa mennä." Molemmat sinkaisivat omiin suuntiinsa saadun aarteensa kanssa.

"Luulen, että se otetaan videolle niitä opiskelijoita varten, jotka eivät pääse paikalle. Jos niin käy, voin etsiä siitä sinulle parhaat palat", Veronica virnisti vinosti. Ehkä ei. Hän epäili, ettei hänen luentonsa kiinnostaisi kuin lakiopiskelijoita sekä niitä, joita brexit ylipäätään kiinnosti suuresti. Artemiksella oli Irlannin kansalaisuus, joten miehen ei tarvinnut murehtia suuremmin siitä, miten vaikeaksi englantilaiset tekisivät matkustamisen itselleen.
"Katso nyt, hienosti tottelivat. Turhaan sinä minua syytät siitä, että lellisin ne piloille", nainen puhahti ja hipsutteli tossullaan miehen luokse. "Minua voisit sen sijaan helliä hieman", hän kehräsi kietoen kätensä Artemiksen kaulan ympärille voidakseen nousta varpailleen ja painaa suudelman miehen huulille.

Ei, Artemiksen ei tosiaan tarvitsisi välittää. Hän syleili naapurisaaren kansalaisuutta suurella rakkaudella, etenkin nyt. Mies kohotti kevyesti kulmiaan. laskien toisen kätensä naisen vyötärölle.
"Hiemanko vain?" Mies painoi pari uutta suudelmaa Veronican huulille.
"Tyytyväinen?"

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2766
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [P] Little cloud of happiness   Su Maalis 25, 2018 2:33 pm

"Hieman", nainen vahvisti hymyn kera ja kurotti varastamaan suudelman miehen huulilta. "En. Hieman lisää." Vaativalla tuulella tänään, selvästi, kun ei muutama pieni suudelma riittänyt. Veronica veti miestä syvempään suudelmaan sormet punaisten hiusten sekaan ujuttautuen. Paljon parempi. Ajatus keittiötasolle hyppäämisestä, jotta hän saisi pituuseroa tasattua jäi kuitenkin kesken, kun puhelin heräsi henkiin keittiön pöydällä, jonne se oli jäänyt. Hetken hän ajatteli, ettei vastaisi, mutta lopulta vastuuntunto voitti ja huokaisten nainen irrottautui Artemiksesta voidakseen hakea puhelimensa.
"Oh, rakas, se on Claire", hän henkäisi silmät suuriksi rävähtäen. Sijaissynnyttäjä oli luvannut soittaa tällä viikolla heti, kun uutisia suuntaan tai toiseen olisi tiedossa. Hyvä kun hän uskalsi vastata puhelimeen ja napauttaa saman tien kaiuttimen päälle, jotta Artemiskin kuulisi, mitä sanottavaa naisella olisi.
"Hei Claire", hän tervehti joutuen selvittämään kurkkuaan, että sai äänen kantamaan. Hyvä luoja, hän ei pystyisi pitkään kuulumistenvaihtoon ja mukavuuksien juttelemiseen juuri nyt. Onneksi sijaissynnyttäjä ei harrastanut dramaattisia taukoja, vaan sukelsi suoraan jakamaan ilouutiset siitä, miten verestä otetussa testissä oli tänään löytynyt HCG-raskaushormonia. Veronica joutui puristamaan puhelinta rystyset valkoisena, ettei antaisi älylaitteen livetä otteestaan. Toinen käsi hapuili otetta Artemiksesta. Claire oli raskaana.
He saisivat oman vauvan.

Artemis nojautui alemmas, hymyillen suudelmaa vasten. Toinenkin käsi laskeutui naisen lantiolle, eikä hän olisi sitten enää malttanut päästää Veronicaa puhelimeen. Mies huokaisi miltein dramaattisesti ja pyöräytti silmiään kun Veronica katosi hänen läheltään.
"Ensin haluaa hellyyttä ja sitten..." Murmutus tosin katkesi on Veronica kertoi kuka puhelimessa oikein oli. Hän nojautui pehmeästi työtasoon ja tervehti Veronican jälkeen heitä hyvin epäitsekkäästi auttamaan suostunutta naista. Ennen kuin hän edes huomasi, mies oli pehmeästi viemässä puhelinta Veronican otteesta, vetäen tuota itseään vasten. Veronica harvoin näytti siltä ettei nainen pysyisi pystyssä, mutta nyt hän epäili sitä. Hymy syttyi irlantilaisen olemukseen.
"Se on ihana kuulla. Veronica varmasti sanoo kohta jotakin, kun hän selviää." Mies naurahti pehmeästi, taistellen vuorostaan äänensä kanssa. Kyllä, asiat voisivat mennä kammottavalla tavalla vielä pieleen, mutta oli olemassa realistinen mahdollisuus lapseen. Omaan, yhteiseen lapseen.

Veronica tuskin edes huomasi, että mies oli vienyt puhelimen häneltä, sillä naisella oli täysi työ käsitellä saatua tietoa. Hän painautui Artemista vasten kun aivot, jotka olivat niin tottuneet käsittelemään suuria annoksia tietoa kerralla, tuntuivat ajautuvan ongelmiin vain muutaman sanan myötä.
"Maailman parhaita uutisia", nainen kähähti silmät kostuen. Tältäkö kaikista niistä naisista oli tuntunut hetkinä, kun he olivat pidelleet positiivista raskaustestiä kädessään kylpyhuoneen kirkkaiden valojen alla? Claire ei onneksi odottanut pariskunnalta kovin syvällisiä vastauksia, ja puhelu katkesi melkein yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Veronica ei uhrannut ajatustakaan sille, miten kaikki voisi mennä vielä pieleen. Ei sellainen ajatus kuulunut tähän hetkeen. Tähän kuului vain onni siitä, että Claire oli raskaana ja heistä voisi tulla vanhempia.
"Rakas", hän sopersi halaten Artemista tiukasti ja hautasi kasvonsa miehen paidan rintamusta vasten.

Artemis nielaisi ja kiitti naista uutisista, kiitollisena puhelun pikaisesta sulkeutumisesta. Claire oli ihana kun auttoi heitä ja vielä ihanampi kun ymmärsi miten tämän jälkeen kaipasi tilaa.
"Minä tiedän." Mies mutisi ääni käheänä, halaten Veronican tiukasti itseään vasten. Sitä oli vaikea käsittää.

Sitä oli mahdoton käsittää, jos häneltä kysyttiin. Nainen ei edes yrittänyt kamppailla kyyneliä vastaan, kun rutisti Artemista ja koetti ymmärtää kaiken, mitä niinkin lyhyt puhelu oli tarkoittanut. Claire oli raskaana. He saisivat lapsen. Heistä tulisi vanhempia. Heillä olisi oma nyyttinsä ennen vuodenvaihdetta, jos kaikki vain sujuisi hyvin. Kaiken olisi sujuttava hyvin. Lapsi. Heidän oma yhteinen lapsensa, jolla olisi Artemiksen vihreät silmät ja pisamainen iho.
"Meistä tulee vanhempia", hän nyyhkytti hiljaa. "Sinusta tulee isä."

Artemis vain piteli Veronicaa lähellään. Oli hetket jolloin oli sopivaa heittää kieli poskessa muka hauskoja kommentteja. Se ei ollut nyt, eikä hän olisi siihen pystynytkään.
"Ja sinusta äiti. Paras äiti."

Se ei ollut sana, jonka hän oli koskaan ajatellut koskevan häntä. Hän oli alistunut olemaan koirien äiti, mutta siihen se olisi jäänyt. Tai niin hän oli aina ajatellut, ennen kuin oli sattunut lukemaan sijaissynnytyksestä, löytänyt sopivan järjestön ja sitä kautta Clairen, heidän pelastavan enkelinsä.
"Tämä on aivan ylivoimaista. En pysty käsittelemään tätä", hän nyyhkäisi ja halasi Artemista tiukemmin. Vanhemmat. Heistä tulisi vanhemmat.

Artemis rutisti naista tiukemmin ja suukotti tummien hiusten peittämää päätä. Hän tärisi hieman itse.
"Sinulla on aikaa... joulukuuhun?"

"Joulukuuhun", hän nielaisi. Se tuntui samaan aikaan tavattoman pitkältä ja niin lyhyeltä ajalta. Äkkiähän joulu olisi täällä ja heillä olisi pieni tyttö tai poika tuomassa iloa valon juhlaan.
"Ei luoja, en pysty ajattelemaan enää mitään muuta", hän mumisi miehen rintamusta vasten ja irrotti toisen kätensä otetta siksi hetkeksi, että saattoi pyyhkiä kyyneleet poskiltaan. Veronica vilkaisi yläviistoon miehen kasvoja ja sipaisi sormillaan pisamaista poskea. Hän ei tiennyt, mitä voisi sanoa, kun hallitsematon onni kupli sisällä.

Se veti molemmat hiljaiseksi. Jopa miehen joka harvoin oli hiljaa sekuntiakaan, soitti ennemmin suutaan viimeiseen asti. Veronican kyyneleiden näkeminen oli kuitenkin liikaa ja sai miehen silmiin kyyneleet, jotka vierähtivät pian poskille. Hän oli itkenyt monesti elinvuosiensa aikana, mutta ei koskaan onnesta.
"Ei sinun tarvitsekaan. Se on aivan hyväksttävää. Minun puolestani saat käpertyä äitiysonnen kuplaan."

"Minä käperryn", nainen vakuutti. Se oli helppo lupaus annettavaksi, sillä hän tunsi jo nyt hukkuvansa onneen, joka kupli sisällä. Hänestä tulisi äiti. Artemiksesta tulisi isä. He saisivat oman lapsen, oman prinssin tai prinsessan, eikä kummankaan tarvitsisi pelätä turhaan. He saisivat mistä olivat unelmoineet, koska ventovieras oli tahtonut tutustua heihin ja tarjota epäitsekkäästi omaa kehoaan lapsen kodiksi ensimmäiseksi yhdeksäksi kuukaudeksi.
"Halkean onnesta", hän nielaisi ja pyyhkäisi Artemiksen poskelta muutaman kyyneleen peukalollaan. Eipä sillä, että kyyneleet siihen olisivat loppuneet, kun hänkin itki onnenkyyneleet vuolaasti teräville poskipäille valuen.

Se oli ollut vain tuuria. Artemis oli pelännyt tämän kaatuvan hänen rehellisyyteen itsestään.
"Halkea. Sinä olet sen ansainnut." Mies lupasi pehmeästi, vetäen Veronicaa jälleen lähemmäs.

"Me molemmat olemme ansainneet sen", nainen vastasi painaen poskensa miehen rintakehää vasten. Hän oli jo kastellut Artemiksen paidan kyynelillään, joten muutama lisää ei enää tuntuisi yhtään missään.
"Onko väärin, etten halua kertoa kenellekään ihan vielä?" Veronica kysyi hetken ajatuksiaan kasattuaan. "Että haluan pitää tämän pienen hetken meidän kahden ihanana salaisuutena, johon ulkomaailma ei voi koskea?"

"Ei, se ei ole väärin." Artemista ei haittaisi ollenkaan. Aidenin kädet olivat täynnä aivan pian olevia ristiäisiä ja Deirdre oli ansainnut hetken keskittyä itseensä ja omaan perheeseensä. Siinä ne ihmiset olivatkin, joille hän kertoisi. Hyvä on, Darcy, mutta tuo nyt oli muutaman päivän viikosta samassa paikassa edes.
"Hetken vain meidän salaisuus."

Hän tiesi, että Gabrielle alkaisi kysellä ennemmin tai myöhemmin uutisten perään nyt, kun nainen tiesi heidän löytäneen sijaissynnyttäjän, mutta ehkä naisen oma raskaus ja aivotoiminnaltaan kovin vajavainen aviomies pitäisivät ystävän kiireisenä hetken.
"Vain meidän salaisuus", hän vahvisti hymyillen. Kenenkään muun ei tarvitsisi tietää vielä. Vasta myöhemmin, vasta, kun se tuntuisi sopivalta. "Voitko tosin tehdä palveluksen kaikille ja varmistaa, että Caitlin istuu tukevasti maan tasalla, kun kerrot hänelle? Välillä pelkään ystäväsi hengen puolesta, kun hän tulee kylään ja kapuaa portaita vierashuoneeseen."

Aivan.
Caitlin.
Artemis virnisti leveästi ja vilkaisi Veronicaa.
"Eikä olisi hulvatonta kertoa kun hän ratsastaa Amadeusta?"

"Haluatko kuolemantuottamuksen nimesi alle? Amadeuksen hevosten vankilaan?" Veronica naurahti ääni vetisenä itkun tähden. Se ei vain voisi päättyä hyvin. Caitlinparka. Nainen tuntui kompastuvan pelkkään ilmaankin, joten tällaiset uutiset vielä koituisivat kohtalokkaiksi pisamaiselle punapäälle.

"Totta. Varmistan että hän istuu. Lattialla." Artemis naurahti käheästi.
"Ehkä makaa. Vatsallaan. Ettei tukehdu..."

Se sai Veronican nauramaan ja halaamaan Artemista tiukasti, ennen kuin hän vetäytyi halauksesta sen verran, että saattoi katsoa miestä silmiin.
"Miten olisi kylkiasento, vieressä defibrillaattori ja ensihoitaja?" Hän ehdotti nauraen.

"Ja sellainen turvakypärä." Artemis naurahti. Onneksi Caitlin ei ollut kuulemassa. Nainen olisi yrittänyt hutkaista häntä ja päätynyt lyömään kätensä lähimmän tason kulmaan.
"Meidän pitää taas tehdä remonttia."

Mielikuva naisesta turvakypärä päässä kylkiasennossa lattialla koulutetun ammattilaisen vahdittavana, kun Artemis kertoisi iloiset uutiset ystävälleen sai naurun pakenemaan huulilta vallattomana. Ai hyvä luoja.
"Niin pitää", hän hymyili leveästi, nauru sinisissä silmissä yhä tuikkien, ja vilkaisi kattoa kohden kuin voisi suoraan nähdä huoneeseen, joka päätyisi remontin kohteeksi. "Voimme suunnitella kaiken ihan alusta asti. Täydellisen lastenhuoneen meidän pienokaisellemme."

Artemis hymyili hellästi ja nojautui hipaisemaan huulilla Veronican otsaa.
"Niin. Meidän omalle pienelle." Joka ei lähtisi takaisim vanhempiensa luo hoitopäivän päätteeksi.

Ei tosiaankaan lähtisi. Eikä lähtisi varmaan ensimmäisen vuoden aikaan kenellekään hoitoonkaan, kun he eivät malttaisi laskea pienokaista silmistään. Ajatuskin sai vatsan heittämään kuperkeikkaa pelkästä puhtaasta onnesta. Hän ei ollut koskaan ajatellut voivansa tuntea näin. Odottaa innolla, koska oma lapsi syntyisi tähän maailmaan.
"Elämästä tuli aika hiton täydellistä juuri nyt", nainen totesi värähtäen. Täydellinen ei tuntunut edes olevan riittävän merkittävä sana tähän hetkeen.

"Elämä on yleensäkin kanssasi aika hiton täydellistä." Artemis kokeili onneaan hellällä huomautuksella

"Nyt siitä tuli tuhat kertaa parempaa", Veronica vastasi hymyillen ja kurotti suukottamaan miehen huulia. Mitäs puhui niin hellästi ja ihanasti hänelle. Aiempi nälkä ja kiusoittelu oli poissa suudelmasta, mutta sen sijaan sävy oli hellä ja rakastava. Hän oli niin ällöttävän onnellinen, ettei ollut tosikaan.
"Täydellinen ilta."

Heilläkin oli oikeus ällöttävään onneensa. Muillakin oli, joten miksi heillä ei olisi?
"Täydellinen." Mies vahvisti hellästi. Nyt vasta se taisi upota hänen tajuntaanta. Artemis tunsi miten oli haljeta onnesta, uusien pisaroiden pudotessa pisamaisille poskille.

Veronica kohotti molemmat kätensä miehen poskille ja painoi useamman suukon huulille. Täydellinen ilta, täydellinen viikko, täydellinen elämä. Mikään ei voisi pilata hänen mielialaansa seuraavaan viikkoon tai pariin. Ei sitten mikään. Eivät edes työt. Halloway voisi olla juuri niin iljettävä ja rasittava kuin ikinä tahtoisi, eikä hänen hymynsä hyytyisi.
"Meistä tulee vanhempia", hän toisti ties kuinka monetta kertaa, mutta hän ei vain saisi tarpeekseen siitä. Ei ajatuksena eikä varsinkaan ääneen lausuttuna. Se tuntui heti niin paljon konkreettisemmalta, kun sitä toisteli ääneen.

Artemis nosti tärisevän kätensä Veronican selälle ja nojautui painamaan päänsä naisen hartiaan. Tältäkö tuntui olla niin onnellinen että oikeasti sattui ja itketti?

Tältä. Ehdottomasti juuri tältä. Veronica epäili, että ihmisten oli tarkoitus olla näin onnellisia kolmesti elämässään: hääpäivänään, saadessaan tietää raskaudesta ja lapsen synnyttyä terveenä. Hän ei tiennyt ensimmäisestä mitään, mutta oli aivan varma, että tämä kupliva onni vain moninkertaistuisi kuluvien kuukausien myötä, ja kun pieni prinssi tai prinsessa syntyisi tähän maailmaan, hän olisi moninverroin onnellisempi kuin nyt. Nainen kietoi kätensä miehen ympärille pidellessään nyt vuorostaan tärisevää ja itkevää miestä. Vuoroin vieraissa, eikö? Artemis oli pidellyt häntä, kun uutisten ensijärkytys oli saanut hänet lamaantumaan. Nyt hän saattoi pidellä miestä, kun ajatus todella upposi ja sai tunteettomaksi virheellisesti leimatun irlantilaisen itkemään onnesta.

Se oli hyvin virheellinen oletus. Kaikesta kusipäisyydestään, elitismistään ja terävästä kielestään huolimatta Artemis oli ollut aina täynnä tunteita. Olkoonkin sitten että ne olivat ehkä olleet tukahdutettuja negatiivisia tunteita, ne olivat tunteita silti. Mies niiskaisi hiljaa, takertuen avovaimoonsa kuin Veronica pitäisi hänet hengissä.

Veronica piteli tiukasti kiinni miehestä ja kiitti onneaan siitä, ettei ollut vasta palannut töistä. Tämä olisi ollut niin paljon hankalampaa korkokengissä. Tossuilla tuntuma lattiaan oli varsin tukea.
"Rakastan sinua niin järjettömän paljon", nainen kuiskasi hiljaa kyyneltensä lomasta ja halasi Artemista tiukasti. Tässä hetkessä hän olisi luvannut miehelle ihan mitä tahansa, kun hän tuntui leijailevan korkeuksissa. Mies tahtoisi ostaa viisi hevosta? Anti mennä. Uusi koiranpentu? Miksipä ei. Neon sävyissä sisustettu lastenhuone? Hyvä o- ei, siihen hän ei taipuisi. Raja tulisi vastaan siinä kohtaa, kun neonvärit astuisivat kuvioihin. Onneksi Artemis ei harrastanut moisia.

Artemis vinkaisi ja suoristautui, pyyhkien kasvojaan. Hitto soikoon.
"Minä käyn ulkona." Mies kähähti ääni murtuen. Hän kaipasi hetken tasaavaa hiljaisuutta ja viileää ulkoilmaa sekä sähkösavukettaan.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2766
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [P] Little cloud of happiness   Su Maalis 25, 2018 2:33 pm

Veronica päätti sallia miehelle hieman omaa tilaa ympärilleen, eikä seurannut perästä ulkoilmaan. Sen sijaan nainen vaelsi typerän leveä ja onnesta poissaoleva hymy huulillaan olohuoneeseen, pyöri hetken ympyrää ja suunnisti yläkertaan. Hän pysähtyi kolmannen makuuhuoneen ovelle, josta he saisivat sisustettua helposti lastenhuoneen. Se oli jäänyt kovin käyttämättömäksi heidän muuttonsa jälkeen. Sergei hiipi joskus huoneen nurkkaan koiranpedille lepäämään kun kaipasi kunnolla tilaa tai hän tahtoi varmistaa, ettei snautseri saapuisi räyhäämään vieraille, mutta muutoin huoneella tuskin oli virkaa.
Mutta kaikki muuttuisi ennen joulua. Huoneesta tulisi heidän kotinsa sydän. Veronica nojaili ovenkarmiin tuijottaen vain mitään näkemättömin silmin huonetta. Lastenhuone. Heidän omalle pienelle rakkaalleen, jota kukaan ei voisi viedä heiltä, koska vauva oli heidän. Ei kenenkään muun. Heidän kahden.

Artemis istui tovin ulkona hengittämässä vuoroin raitista ilmaa ja vuoroin nikotiinipitoista höyryä keuhkoihinsa. Kuukausien pelko siskon menettämisestä oli purkautunut aiemmin tänään ja nyt tämä. Oli hankala käsitellä sitä kaikkea. Kun hän tunsi olonsa varmemmaksi, Artemis päästä koiran käymään pihalla ja asteli pehmein askelin yläkertaan, hymyillen Veronicalle.
"Olisiko hempeät sävyt hyvä tehosteväri lastenhuoneeseen? Harmaan ja valkoisen kanssa."

Veronica havahtui vasta miehen tuttuun ääneen ja kääntyi katsomaan Artemista häkeltyneenä. Hän ei ollut kuullut miestä kiipeämässä portaita, vaikka yleensä hän tiedosti aina, kun joku liikkui niissä. Parikin askelmaa narahti, ellei niiden yli muistanut astua.
"Varmasti", nainen vastasi miehen pohdintaan ja ujutti oikean käden sormensa Artemiksen ulkoilmasta viileiden sormien lomaan. "Hempeitä sävyjä ehdottomasti. Riittää, että lelut ovat yksi sateenkaaren kirjo keskenään riiteleviä, silmiä särkeviä värejä."

Artemis irvisti hieman.
"... Perkele." Riemunkirjavat värit kun eivät olleet hänen juttunsa.

"Se on pieni paha", nainen naurahti. Leluja ei sentään olisi kuin lastenhuoneessa, ainakin aluksi. Saisi nähdä kuinka nopeasti ne leviäisivät pysyvästi jokaisen huoneen nurkkiin.
"Ja älä huoli, meidän lastamme ei tarvitse pukea riemunkirjaviin bodyihin." Vaatteet voisivat olla hyvin hillittyjä värejä.

"Kiitos." Artemis ei olisi kestänyt tyylittömiä ja rumia, riemunkirjavia lastenvaatteita ainakaan vauvaiässä. Sitten kun lapsi osasi itse ilmaista tahtoa, pitäisi varmaan antaa periksi.
"Meidän lastamme." Mies kuiskasi hiljaa.
"Tavallaan toivoisin tytärtä. Kaunis kuin äitinsä."

Se kuulosti niin kauniilta ääneen lausuttuna. Heidän lastaan. Hän epäili, ettei hetkeen kyllästyisi kuulemaan sitä. Heidän pieni ihmeensä. Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä, he saisivat oman lapsen.
”Minä ehdin jo unelmoimaan sinun vihreistä silmistäsi ja herttaisista pisamoista”, nainen tunnusti pienen hymyn kera.

Artemis kietoi kädet Veronican ympärille ja veti naista selkä rintaansa vasten.
"... Lapsiparka. Haluat kirota hänet?"

”Kirota?” Veronica naurahti huvittuneena ja painautui mielellään vasten Artemiksen rintaa. ”Sinun silmäsi ovat aivan ihanat ja pisamat kerrassaan suloiset.”

"Silmistä voimme vielä olla samaa mieltä, mutta pisamat ovat jo geneettinen haistatus." Mies naurahti hiljaa.
"Kysy vaikka Deirdreltä. Tai... älä."

"Eivätkä ole. Ne ovat suloiset", Veronica naurahti. Pisamat sopivat kasvoille kuin kasvoille ja kaunistivat jokaista. Vaan niinhän se taisi aina olla, etteivät pisamakasvoiset itse pitäneet niistä. Vähän kuten kiharahiuksiset tahtoivat suorat hiukset, ja suorista hiuksista kärsivät toivoivat luonnonkiharaa.
"Luulen, että annan siskosi nauttia äitiyden riemuista ihan ilman mitään kyselyitä", hän naurahti pehmeästi. Varsinkin, kun nainen ei tuntunut pitävän häntä kovinkaan suuressa arvossa.

"Sovitaan että ovat suloiset." Artemis naurahti. Hän ei nähnyt asiaa niin, mutta Veronica voisi nyt saada tämän erän.
"Mutta rukoillaan tummia hiuksia ja suoraa hiuslaatua, eikö? Ja epäilen ettei siskoni oikein vielä ymmärrä äitiyden iloja, mutta ymmärrän kantasi."

Hänen oli paras antaa voittaa edes jokin erä, tai elämästä tulisi kovin ikävää, valitettavasti.
”Hyvä on, rukoillaan sitä sitten”, hän huokaisi taipuen miehen tahtoon. Pieni kiharapehkohan olisi hurmaava! Tosin ehkä olisi parempi, jos pikkuneiti tai pikkumies ei olisi aivan niin hurmaava, ainakaan teini-iässä.
”Kyllä se ymmärrys vielä löytyy. Kai.”

"Hieno tyttö. Kiharat ovat kauheita." Artemis naurahti. Hän oli luopunut suoristamisesta ja oli melko varma että hiukset kihartuivat vuosi vuodelta lisää. Siskon hiuslaatu oli taas suurelle kaarelle taipuvaa ratakiskoa. Sellaiset geenit hänellä.
"Löytyy varmasti. Ehkä helpommin kun hän ei ole lääkepöhnässä ja kipeä."

”Sinulla on kerrassaan omituinen käsitys kauneudesta”, Veronica huokaisi nojautuen yhä enemmän miehen rintakehää vasten. Tulevan lastenhuoneen katselussa oli jotain niin lumoavaa, ettei hän saanut katsettaan irti.
”Varmasti. Mutta eipä sitä tässä hetkessä tarvitakaan, onhan hänellä aikaa löytää se.”

"Omituinen?" Artemis kohotti kevyesti kulmaansa. Heistä tulisi perhe. Unettomat yöt, uhmaiän kiukkukohtaukset, kaikki mahdollinen. Ei tarvitsisi vain seurata sisarusten lapsia.

”Omituinen”, Veronica vahvisti nyökäten ja laski kätensä miehen käsien päälle. ”Mutta ei se mitään. Rakastan sinua kaikista omituisuuksistasi huolimatta. Voit olla maailman omituisin mies ja olet silti rakas.”

"Väitän että olen aika lähellä maailman omituisimman miehen titteliä, ainakin jos muiden mielipiteitä kuuntelee." Artemis huomautti huvittuneena.

”Onneksi muiden mielipiteitä ei tarvitse kuunnella”, nainen naurahti pehmeästi. Ei todellakaan tarvinnut, ei heidän. Monilla tuntui olevan sanansa sanottavanaan heistä kahdesta, joten parempi oli, kun he eivät pysähtyneet kuuntelemaan muiden puheita. Siinähän vain pahottaisi mielensä.
”Olet saanut tänään jo kokonaan uuden tittelin, kun sinusta tuli eno. Ja nyt näiden uutisten valossa kannattaa alkaa totutella jo seuraavaan, niin olet ehkä jouluun mennessä tottunut ajatukseen isyydestä. Ehkä.”

Se tuntui melkein iskulta vatsaan. Hyvällä vai pahalla tavalla, sitä Artemis ei tiennyt. Lapsiparka, saisi oudon, oudon isän.
"Epäilen vahvasti että totun." Hän oli tottunut olemaan jo setä Aidenin pienelle pojalle. Nyt pitäisi oppia olemaan eno, sekin varmasti onnistuisi.
Isä?
Siinä menisi aikaa.

”Voimme siis totutella yhdessä”, hän hymähti. Oli vaikea kuvitella, että haaveet tulisivat toteen. Että he saisivat oman vauvan, oman pienen nyyttinsä, jota koettaa nukuttaa ja syöttää silloinkin, kun vauvalla oli aivan muut mielessä.
”Voiko töistä ottaa lomaa sen tähden että on liian onnellinen menemään toimistolle?” Veronica myhäili huvittuneena. Voi kunpa voisikin.

"Tietenkin voit. Vetoat henkilökohtaisiin syihin." Artemis naurahti. Ehkä heidän ei kannattaisi aivan heti pesiytyä kotiin uutisen kanssa. Se olisi epäilyttävää.
"Minun pitää selvästi ajatella ensi vuoden alustavia suunnitelmia hieman uudelleen."

Hän hymyili leveästi moiselle ajatukselle, mutta ajatuksen tasolle se jäisikin. Hän olisi kiltisti töissä huomenna, tosin huomattavan paljon paremmalla tuulella kuin yleensä. Välillä hän pohti, mitä ihmettä oikein edes teki töissä, kun inhosi toimiston ilmapiiriä lähes verisesti.
"Niin pitää", nainen vahvisti hymyillen ja vilkaisi miehen kasvoja alaviistosta, vaikka se tarkoittikin kaulan venyttelyä. "Et voi suunnitella paljoa kisoja ja ties mitä muuta alkuvuoteen."

"En." Artemis myönsi. Hän olisi tiukasti Englannissa, ehkä jopa lomalla.
"Katsotaan jos vaikka olisin hetken lomalla. En valmentaisikaan." Ratsastaisi kaksi vastuullaan olevaa poikaa. Se kuulosti hyvältä suunnitelmalta jos kaikki menisi hyvin.

"Se kuulostaa täydelliseltä", Veronica vastasi hymyillen ja kääntyi miehen käsivarsien suojissa ympäri, jotta saattoi halata Artemista onnellisena. Heidän pieni perheensä.
"Minä olen todellakin lomalla. Ei pienintäkään epäilystä." Hän ei haluaisi jäädä paitsi hetkestäkään vauvan kanssa, tai ainakin siltä se juuri nyt tuntui.

Hän halasi naista itseään vasten, hymyillen leveästi.
"Sitä minä en epäillyt."

"Tiedän", Veronica naurahti. Hän oli tehnyt suunnitelmansa harvinaisen selväksi alusta asti. Työt saisivat jäädä toisiksi tai vaikka sijalle 37 hänen tärkeysjärjestyksessään, kun lapsi saapuisi heidän elämäänsä. Töillä ei olisi mitään merkitystä siinä kohtaa. Ehkä hän eroaisi jo aiemmin. Ei tarvitsisi miettiä töihin paluutakaan heti. Vasta kun todella tuntuisi siltä, että siinä olisi järkeä.
"En voisi olla onnellisempi juuri nyt."

Artemista se ei haittaisi. Hän olisi itse varmasti kaksi tai kolmekin kuukautta lomalla. Jotain sellaista. Niin kauan kuin he eivät Veronican kanssa tappaisi toisiaan.
"En minäkään."

Ehkä he eivät tappaisi, kun heillä olisi pieni kullannuppu hoidettavanaan. Olisi paljon tehtävää ihan vain kotona, eikä pelkkää loikoilua kuten vapaapäivinä tähän asti.
"Voisiko tätä tunnetta pullottaa pahojen päivien varalle", nainen myhäili kädet miehen ympärille kiedottuina ja kurotti painamaan suukon Artemiksen huulille. Nyt tosin pahoja päiviä ei varmasti hetkeen olisi, kun muistokin tästä hetkestä ja tulevasta onnesta lämmittäisi mieltä.

"Pitäisi voida." Artemis totesi suoraan. Todellakin pitäisi. Tällainen onni tulisi tarpeen silloin tällöin, mutta nyt se tuskin haalistuisi heti mielestä.

Maailma olisi niin paljon parempi paikka, kun onneaan voisi pullottaa ja jakaa tasaisemmin kaikille päiville vuodessa. Huiput olivat todella korkeita, mutta vuorostaan pohjat kovin matalia. Eikö olisi kaikkien etu, kun eroja voisi tasoittaa hieman?
"Ei auta kuin nauttia tästä hetkestä täysin rinnoin", Veronica naurahti hiljaa. Mikä kamala rangaistus.

"Ei. Mutta onneksi meillä on tämä hetki." Se kantaisi pitkälle, Artemista ainakin. Huomenna töissä ihmiset olisivat vielä hämillään irlantilaisen hyväntuulisuudesta.

Ainakin Artemiksella olisi sisarensa lapset, joita käyttää selityksenä viikkoja. Tosin kukaan tuskin uskaltautuisi kysymään Artemiksen hyväntuulisuudesta, kunhan vain juoruaisivat asiasta ja kun tieto kolmosista leviäisi, löisivät irlantilaisen hyväntuulisuuden moisen piikkiin. Niinhän huhupuheet aina tuntuivat toimivan.
"Meillä on tämä hetki", hän vakuutti leveästi hymyillen. Tosiaankin oli tämä hetki, ja monta samanmoista vielä myöhemminkin, aivan varmasti.

Ja vaikka Artemis kertoisi, kukaan tuskin uskoisi. Hän oli kerran puoliksi ohimennen maininnut siskonsa aviomiehelle heidän suunnitelmistaan ja hollantilainenkaan ei ollut oikein ottanut uskoakseen. Lieni siis turvallista olettaa etteivät perheen ulkopuolisetkaan uskoisi.
"En oikein tiedä mitä enää tekisin." Lamaannuttava onni oli ehdottomasti ihanampaa kuin lamaannuttava suru.

"En minäkään", hän naurahti. Tarvitsiko tässä tehdä enää yhtään mitään? Eivätkö he voisi vain olla ja nauttia ja kuplia ällöttävästä onnestaan? Olla juuri niin onnellisia kuin ikinä tahtoisivat ja siinä se. Kukaan ei voisi sanoa heille yhtään mitään.
"En halua mennä nukkumaan, etten herää aamulla ja totea tämän olleen vain unta", Veronica mumisi kasvot miehen kaulansyrjään haudattuina. Eihän tämä ollut vain unta, eihän?

"Ei tämä ole unta." Artemis vakuutti, suukottaen Veronican poskea. Ei voinut olla, silloin alitajunta leikkisi niin julmilla asioilla että hän toivoi ettei joutuisi herämään.

"Hyvä." Ehdottomasti hyvä niin. Olisi aivan liian julmaa herätä tästä unesta. Ehei, ei todellakaan. Se ei olisi hyvä asia. Ei kenenkään kannalta.
"Ehkä tässä sitten pitäisi uskaltautua kohti petiä", Veronica huokaisi, vaikka epäilikin, ettei malttaisi nukahtaa hetkeen. Tai kovin pitkään hetkeen. No, sitä varten voisi lukea kirjaa tai selata puhelimelta uutisia.

"Ehkä." Artemis vapautti Veronican halauksestaan. Hän katosi makuuhuoneessa suihkuun, pestäkseen jälleen yhden tallipäivän pois. Tuntui uskomattomalta ajatella miten elämä oli muuttunut.

Veronica suunnisti noutamaan keittiöön unohtuneen puhelimensa ja vilkaisi puhelulokia ihan vain varmistaakseen, että Claire oli todella soittanut heille. Hän ei ollut vain kuvitellut asiaa. Nainen hipsi Raisa kannoillaan takaisin yläkertaan ja vastusti halua pysähtyä tulevan lastenhuoneen oviaukkoon jo toistamiseen. Ei hän voisi huonetta tuijottaa koko yötä. Hän asteli makuuhuoneeseen ja vaihtoi kotoisista vaatteistaan yöpukuun. Tossut vaihtuivat pörrösukkiin. Eipähän olisi Artemiksella mitään syytä valittaa hänen kylmistä varpaistaan. Veronica pesi hampaansa ja kasvonsa, vaikka meikit olikin - onneksi - pessyt heti työpäivän päätteeksi. Kaikki nämä onnenkyyneleet olisivat ehdottomasti tehneet hänestä pandan muussa tapauksessa. Nainen käpertyi sänkyyn eikä joutunut edes taputtamaan peittoa houkutellakseen Raisan mukaansa varpaidensa lisälämmikkeeksi. Hieno peiton alle sujahtava vinttikoira.

Artemis puki päällensä pyjaman, näyttäen hyvin tyytyväiseltä kun kävi omalle puolelle sänkyä. Sergei asettui makaamaan nurkkaan sijoitetulle pedilleen tyytyväisesti urahtaen, mikä sai miehen hymyilemään.
"Hyvää yötä rakas." Hän ei olisi ehkä malttanut nukkua, mutta väsytti valtavasti.

"Hyvää yötä kulta", Veronica vastasi lämpimästi. Hänen täytyisi rauhoittua nukkumaan, mutta ajatuskin tuntui hankalalta, kun ilo ja onni virtasivat suonissa. Olisi pitänyt käydä tanssimassa työpäivän päätteeksi, niin väsyttäisi edes fyysisesti, vaikka henkisesti hän leijailikin pää pilvissä. Minkä käännöksen aivan tavanomainen keskiviikkoilta olikaan saanut. He saisivat lapsen. Oman pienokaisen, jonka elämää seurata lähietäisyydeltä vuosikausia.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: [P] Little cloud of happiness   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] Little cloud of happiness
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Newcastle-
Siirry: