PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] You can count on me to misbehave

Siirry alas 
Siirry sivulle : Edellinen  1, 2
KirjoittajaViesti
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2766
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [P] You can count on me to misbehave   La Maalis 24, 2018 3:03 pm

Maanantai 26. maaliskuuta 2018

Maanantaiaamu valkeni sateen rummuttaessa hiljakseltaan ikkunaa. Zoe näki jo sielunsa silmin, miten onnellisena Paddy piehtaroisi märässä hiekassa ja saisi itsensä hetkessä sotkettua. Sama päti tosin kaikkiin muihinkin hevosiin - ne näyttäisivät hiekkaisilta tullessaan sisään, loimet olisivat ainakin muutaman tahran koristamia ja todennäköisesti Bex antaisi yhden jos toisenkin rymytä maastossa muuallakin kuin hiekkapohjaisilla poluilla.
Eipähän tulisi tylsä päivä.
”Huomenta”, nainen tervehti vaeltaessaan keittiöön ja naksautti kahvinkeittimen päälle. ”Toivottavasti et joudu maastoon tänään.”

Emily istui kahvimuki käsissään ja katseli ulos. Letille vedetyt hiukset olivat jo kastuneet, kiitos Merryn aamulenkin. 
"En. En onneksi." Oliko hän juonut jo pannullisen? Oho. Hups.

"Onnekas", Zoe huokaisi, vilkaisi olohuoneen ikkunaa ja pudisti päätään. Sade oli ärsyttävä, nopeasti kasteleva tihku, mutta ei kunnollinen kaatosade, joka olisi mennyt ohitse nopeasti. Todennäköisesti sade kestäisi koko päivän, ja hän ei voisi jättää maastoa Paddyn kanssa väliin pelkän pienen sateen takia.
"Tosin, eikö sinulla ollut Morlandin valmennus heti ensimmäiseksi? Hänestä ei aina voi mennä takuuseen, ehkä pääset hyppäämään kentälle." Hän tosin toivoi niin itsensä kuin valmennettavienkin tähden, että englantilaismies ei uhmaisi säätä silloin, kun satoi jo valmiiksi.

"Minä aion tehdä istumalakon jos hän on sitä mieltä. Voin harjoitella kesällä sääolosuhteita, en nyt kun on muutenkin kuolettavan kylmä." Emily pyöräytti silmiään. Eehei tosiaan.

"Älä anna hänen kuulla sinua, tai joudut varmasti ulkoilmaan", Zoe virnisti pienesti. "Sitä paitsi, en tahtoisi joutua pesemään Copperin varusteita taas, joten sisätiloissa pysyminen pitäisi minutkin kiitollisena."

"En anna." Emily vannoi huvittuneen. Hän viihtyisi sisällä. Kiitos. 
"Ehkä hän arvostaa omaa ja ratsastajien terveyttä."

"Toivon parasta", Zoe hymähti. Ajatus maastosta Paddyn kanssa pienessä sateessa sai huokaisemaan.
"Kaikki meistä eivät ole niin onnekkaita. Katsotaan, joudunko vielä maastoon muillakin kuin Paddyllä."

"Miksi et sano että ei käy? Jos suunnitelmat siis muuttuvat." Emily kurtisti kulmiaan. 
"Ei se hevosillekaan voi kovin hyväksi olla ja valmentajatkaan tuskin riemastuvat vaihtuvista hevosista."

"Luuletko, että minun kieltoani kuunnellaan?" Zoe naurahti vailla iloa. Bex ei suinkaan kuunnellut hänen kieltojaan, ei nyt eikä koskaan ennenkään.
"Jos Bex kokee, että tarvitsee enemmän aikaa seuraavan ratsunsa kanssa, minä vien edellisen loppukäynneille maastoon."

"Ehkä hän voisi käyttää kaikkien ratsujen kanssa sen ylimääräisen ajan." Emily ehdotti viattomasti. Ei hän kritisoinut Bexiä, mutta syy sai olla aika painava että hän jätti hevosen jonkun muun loppuverryteltäväksi.

"Todellakin voisi", Zoe totesi nyökäten. Bexille tekisi vain hyvää ratsastaa hevosia enemmän. "Mutta no, hän tekee mitä tahtoo ja minä mukailen sitä. Tulokset puhuvat sitten puolestaan." Ei auttanut kuin toivoa, että naisen kausi menisi kaikesta huolimatta hyvin - ei ratsastajan tähden, vaan hevosten vuoksi. Hän toivoi herttaisille hoitohevosilleen hyvää kisamenestystä.
"Sinä olet paljon helpompi Copperin kanssa. Älä ota Bexistä mallia."

"Ja hei, minä olen se joka käytännössä sai Edgerlyltä potkut." Emily kippisti kahvimukillaan nuivan huvittuneena."

"Vain, koska hänellä on omituinen näkemys kilparatsastajista ja hevosista äitinsä kanssa", Zoe vastasi kulmiaan huvittuneena kohottaen. "He väänsivät Dianastakin ikuisuuden kättä sen sijaan että olisivat vain toimineet yhdessä."

"Mmm. Ja kuten sanoit, tulokset puhuvat. Ehkä minunkin pitää alkaa sählätä. Vai näetkö neljän tähden kilpailuvoittoja? Niiinpä." Emily popsautti p:n suussaan nauraen.

"Sanoisin, että olympiakisoissa ja maailmanmestaruuksissa edustaminen puhuu puolestaan", Zoe hymähti päätään pudistaen. Kilparatsastajat. Jokaisella oli oma Mount Everestinsä, jonka huippu määrittelisi menestyksen.
"Kuulostat aivan lapselta kun puhut noin", nainen huomautti nauraen. Tai Bexiltä. Luoja, oliko vaahtosammutin tartuttanut p-kirjaimen popsuttelun nyt Emilyynkin?

Emilyn Mount Everest oli voittaa edes yksi arvostettu neljän tähden kilpailu. Eikä saada jumalauta aina pronssia. Saatana. 
"Ottaen huomioon miten paljon Lexa minua kanniskelee, olen hyvin voinut taantua."

Se sai Zoen pudistamaan päätään uudemman kerran.
"Älä totu siihen. Tarvitset jalkojesi lihaksia jos mielit ratsastaa", nainen naurahti. Koska siitähän se olisi kiinni, kävelisikö Emily aina portaat itse vai tulisiko kannetuksi.

"En totu, tosin tuo ei ole se syy." Emily nauroi huvittuneena ja laski tyhjän kahvimukin altaaseen.

"Vai on sinulla oikein syitäkin", Zoe hymähti ja hörppäsi kahvikupistaan useamman kunnon kulauksen. Vilkaisu kelloon riitti tyynnyttämään mielen. Heillä ei ollut vielä mitään kiirettä tallille.
"Mitään suunnitelmia tälle viikolle, joista minun olisi hyvä olla tietoinen? Syntymäpäiväjuhlia tai muuta?"

"Aina minulla on." Emily nousi ja etsi kaapista loput eilisistä pannareista, jätti jalosti Zoelle kaksi - söisi nyt tai illalla - ja työnsi ne mikroon. 
"Ei. Lexa vie minut syömään, siinä se. Ajattelen että juhlin sitte tupareissa." Hän vilkaisi Zoea, nielaisten. 
"Lexa haluaisi joskus tehdä päivällisen ystävilleni ja taisin puhua sinulle mahdollisuuden sellaiseen ilman Bexiä." 

"Okei", Zoe nyökkäsi. Tupareiden ja syntymäpäivien juhliminen yhdellä kertaa kuulosti järkevältä. Olihan Emilyllä nyt muitakin asioita mielessään kuin juhlien järjestäminen. Hän räpäytti silmiään yllättyneenä.
"Miksi tuo kuulostaa siltä että olet kertonut Lexallekin, miten en tule toimeen Bexin kanssa?" Hän kysyi huvittuneena. Olisi hän yhden illan verran pystynyt välttelemään Bexiä ja hakeutua muuhun seuraan, mutta epäilemättä tunnelma olisi paljon lämpimämpi, kun heitä ei pakotettaisi samaan tilaan.
"Se kuulostaa oikein mukavalta. En koskaan kieltäydy siitä, että joku toinen tahtoo laittaa minulle ruokaa. Paitsi sinun kohdallasi. En aivan luota siihen, ettet polttaisi asuntoa maan tasalle."

"Saatoin mainita." Emily hymyili viattomasti ja otti pannarit mikrosta, kaataen muovirasiasta niitä omenoita päälle. Huuhteli kiltisti rasian ja tiskasi heti pois. 
"Olet viisas kun et anna minun laittaa ruokaa. Ja... Jos..." Hän ei tiennyt miten sanoisi sen. 
"Jos haluat, voit ottaa Mayben mukaan." 

"Huomaan, että olet heti maalaamassa kovin edustavaa kuvaa minusta Lexalle", Zoe kohotti kulmaansa. Ei hän tosissaan moista ihmetellyt - ja jos se tarkoitti, ettei hänen tarvitsisi viettää vielä vapaa-ajallakin iltaa Bexin seurassa, kaikki oli anteeksiannettua.
"Minä kysyn häneltä", Zoe lupasi pienen nyökkäyksen kera. Ehkä Maybe tahtoisi tulla mukaan. Miksi ei tahtoisikaan? Tyttö oli aina innolla tekemässä mitä tahansa. "Tuskinpa hänellä on mitään sitä vastaan."

"Noh, ei hän sinusta ajattele pahasti." Emily vastasi hymyillen ja odotti räjähdystä. 
"Sitten kun Lexa löytää oman paikan. Ei ole kiire."

Se sai Zoen naurahtamaan. Lexa oli yksi harvoista tallilla pyörivistä ihmisistä, joilla oikeasti oli syy ajatella hänestä pahasti. Oli kai hänen onnensa, ettei amerikkalaisnainen kantanut kaunaa tai jos kantoi, peitti sen erittäin hyvin.
"Selvä. Edelleen ongelmia asuntojahdissa?"

"Hän haluaa ison keittiön." Emily naurahti. 
"Siis oikeasti ison. Hullu nainen."

"Kaikesta sitä voikin ongelman kehittää", Zoe naurahti päätään pudistaen. "Pienessä keittiössä on vähemmän siivottavaa."

"Hän ei kai koe että mahtuisi sinne." Emily hymähti. 
"Kuulemma hänen nykyisellä naapurillaan voisi olla asunto vuokrattavaksi. Kuulemma myös asianajaja, käyvät kinoja brittien ja jenkkien yliopistojen paremmuudesta. Ja lisäksi olen kuullut että hänellä on tuomitseva snautseri ja rakastava whippet. En tiedä kuka muka tuntee mahdollisen vuokranantajansa noin hyvin..."

"Et voi olla tosissasi!" Zoe pärskähti epäuskoisena. Maailma ei voinut olla niin pieni ja kieron huumorintajun omaava, eihän? Hän alkoi nauraa niin, että joutui laskemaan kahvikupin kädestään välttääkseen juoman läikyttämisen. Hetken hän vain nauroi päätään pudistellen ja koetti rauhoittua voidakseen selittää Emilylle, miksi se oli niin hauskaa.
"Hän on vuokraamassa asuntoa Coxilta, Cavanaughin naiselta", hän sai pärskähdettyä ja veti syvään henkeä. Ajatus sai yhtä aikaa nauramaan ja säälimään naista - Lexaparalla ei ollut aavistustakaan, mihin soppaan oli lusikkaansa sotkemassa.

Emilyn haarukasta putosi pala pannukakkua takaisin lautaselle kun hän kuuli irlantilaisvalmentajan nimen. 
"... Ei vittu vuokraa."

Zoe vain nyökytteli pontevasti päällään naurun purkautuessa edelleen huulilta epäuskon siivittämällä voimalla. Lexaparka. Emilyparka. Parkoja koko joukko, jos häneltä kysyttiin.
"En voi uskoa, että Lexa on selvinnyt edes hengissä heidän naapurissaan asumisesta."

"Hyvä jumala, ei! Sen asunnon on parempi olla ihann hiton karsea luukku, minä en.. Siis... Hyi, ei." Emily pudisteli päätään niin että letit heiluivat. 
"Ja miten sillä miehellä edes on nainen? Miten!?"

"Cox on jonkin sortin miljonääri, joten epäilemättä asuntokin näyttää siltä", Zoe naurahti. Emilyn toive karseasta luukusta tuskin toteutuisi, mutta ehkä vuokraemäntä säikäyttäisi hiljaisen amerikkalaisen pois omalla käytöksellään. Tosin jos kaksikko oli jo löytänyt yhteistä maata yliopistoja vertailemalla, ehkä Lexa ei pelkäisi Veronicaa.
"Sitä on moni miettinyt", nainen totesi päätään ravistaen, ja työnsi päättäväisesti mieleen pyrkivän ajatuksen kammottavista sokkotreffeistä sivuun. "Mutta mitä olen muutaman kerran Coxin kanssa jutellut, hän ei ole vaikuttanut... vuoden sinkulta", hän muotoili naurahtaen.

Emily mutristi huultaan. Eikä. Eikä. 
"Ei. Siis miten? Kamala perfektionisti ja en voi kuvitella mitenkään hurmuriksi. Vuoden sinkku? Mitä tarkoitat? onko vakka löytänyt kantensa ja yhtä kylmän ja ynseän kaktuksen?"

"Niinkin voisi sanoa", Zoe totesi naurahtaen. "Cox ei anna itsestään kovinkaan lämmintä kuvaa. Loputtoman kohtelias, mutta hiton kylmä ja hallittu jatkuvasti. Hän sponsoroi nuoria ratsastajia. En tiedä miten ne nuoret eivät ole jo traumatisoituneet."

"Ehkä hän maksaa psykologitkin." Emily pudisteli päätään. Ei hyvä jumala. 
"en minä voi sellaisessa asunnossa... Cavanaugh on ollut siellä. Siinä asunnossa ei voi olla muuta kuin helvetin pahaa karmaa!"

"Siinä olet varmasti oikeassa", Zoe myötäili naurua äänessään. Pahaa karmaa ehdottomasti koko asunto täynnä. "Teidän täytyy tehdä kunnon kevätsiivous, että saatte fengshuit kohdalleen. Mutta ehkä Cox pyytää niin korkeaa vuokraa, ettei Lexa tahdo muuttaa sinne. Asunnon luulisi ainakin olevan melkoinen luksushuoneisto, kun Cox kokee Louboutinit sopiviksi tallikengiksi."

"Loub---" Emily pudisteli päätään. 
"Jep, luojan kiitos hän ei vuokraa sitä asuntoa." Ei Lexalla voisi olla varaa siihen, ei mitenkään. 

"Sinun onnesi, luulisin", Zoe hymähti huvittuneena ja kohotti kahvikupin takaisin huulilleen nyt, kun ei enää naurattanut niin paljoa, että hän pelkäisi vetävänsä katkeraa juomaa henkeensä.
"Cavanaugh ei tosiaankaan ole mies, jonka koskaan tahtoisin elämääni, edes siinä mittakaavassa, että omistaisin jotakin, mikä on joskus kuulunut hänelle." Tai asuisi asunnossa, jossa Cavanaughkin oli käynyt useasti.

"Sepä." Emily siristi silmiään. 
"Miä kyllä kuulin legendaa että teidät olisi joskus nnähty ravintolassa. Panettelua?" Hän naurahti. Ei kai Zoe sellaista?

"Valitettavasti ei", Zoe irvisti pienesti. Joskus tallipuheet olivat oikeassa. "Kävimme kerran ulkona. Äärimmäisen karmaisevalla tavalla epäonnistuneet sokkotreffit. Entisen kouluvalmentajan ja siskoni loistava idea."

Emily jäi tuijottamaan Zoea ja nyt oli hänen vuoronsa revetä nauruun. 
"Sehän on vanhakin kuin taivas!"

"Äläpä", nainen nyrpisti nenäänsä. Hän ei voinut ymmärtää, mitä sisko oli ajatellut - tai Caitlin! Molemmat naiset olivat tunteneet hänet, ja silti lopputulos oli ollut niin järjettömän kammottava.
"Ne treffit eivät menneet hyvin. Ne menivät äärimmäisen surkeasti, jos totta puhutaan."

"Kerro toki. Olen terapeuttisi." Emily naurahti ja työnsi tyhjän lautasen kauemmas. 
"Kai edes löit molempia siitä hyvästä?"

"Vain siskoani", Zoe vastasi huokaisten. "Herra Edgerly piti Caitlin Kingiä, entistä O'Connoria, kovin suuressa arvossa, mitä kouluvalmennuksiin tuli. Ei olisi käynyt päinsä, että olisin lyönyt valmentajaa, joka myös läpiratsasti herra Edgerlyn hevosia kerran viikossa tai parissa." Hän hörppäsi kahvikupistaan ja pudisti päätään muistellessaan tunnelmaa, joka treffeillä oli vuosia aiemmin vallinnut.
"Se oli vain kiusallista, tiedätkö? Meillä ei ollut mitään muuta yhteistä kuin työt, ja töissä minä olin melkein kuin hänen alaisensa. Ratsutinkin hänen hevosiaan silloin, kun Cavanaugh kaipasi apua. Ei kovinkaan romanttinen asetelma."

"Olisit antanut silti mennä. Et sinä olisi potkuja saanut." Emily naurahti ja pudisteli päätään. Ei hyvä jumala. Kuka kuvitteli sen olevan hyvä idea? 
"Ouh. Voin kuvitella. Ja ylipäätään, osaisiko se rukoilijasirkka olla romanttinnen..."

"En tahtonut ottaa riskiä", Zoe naurahti. Parempi olla lyömättä yhtään ketään. Lexa sai jäädä viimeiseksi, jota hän huitoisi tallin puolella - ja Eugene viimeiseksi noin ylipäätään. Lyöminen ei ollut ratkaisu yhtään mihinkään.
"Siitä en osaa sanoa, kun puhuimme lähinnä töistä, ja niistäkin äärimmäisen epämukavassa ilmapiirissä."

Emily nauroi ja pudisteli päätään. 
"Onneksi kukaan ei ole koskaan järjestänyt minulle tuollaista..." 

"Siitä sietääkin olla onnellinen", Zoe totesi. "Ei sillä, että olisimme koskaan olleet kavereita Cavanaughin kanssa, mutta niiden sokkotreffien jälkeen kaikki on ollut kovin kiusallista." Tai ehkä sen jälkeen, kun hän oli mennyt ja lähtenyt miehen ystävän matkaan baarista, kummin tahansa.

"Olen. Syleilen onneani." Emily lupasi huvittuneena. Hyi kamala. 
"Voisiko sen miehen kanssa olla edes kavereita?"

"Caitlin onnistui siinä", Zoe vastasi kohauttaen harteitaan, "joten kai se on mahdollista." Tosin Caitlinissakin oli omalaatuisia puolia, joten ehkä irlantilaiskaksikko vain veti toisiaan puoleensa.

"Korjaan kysymystäni: miksi kukaan haluaa onnistua siinä?" Cavanaugh oli karmea eikä muuksi muuttuisi.

"Siihen minulla ei ole mitään vastausta. Kysy Caitlinilta, kun hän tulee käymään seuraavan kerran. Tai Coxilta, tunnistat hänet epäilemättä merkkivaatteista", Zoe pudisti päätään huvittuneena. Cavanaugh ei ollut niin pelottava, kun millaisena ihmiset miestä pitivät, mutta ei tosiaankaan ihminen, jonka hän olisi tahtonut omaan elämäänsä.

"En." Emily pudisteli päätään. 
"Se piru saisi vielä kuulla siitä ja manaisi minut." Varmasti mies oli helvetin syövereistä noussut demoni.

"Sekin on toki mahdollista. Ehkä parempi olla ottamatta riskiä", Zoe hymähti. "Ei kannata tulla manatuksi nyt, kun kilpakausi on alkamaisillaan. Huonoa tuuria ei kaivata kisoihin."

Emily hymyili hieman. 
"Jep, on jo riittävästi huonoa tuuria että yksi iso kilpailu jää välistä."

"Voisinpa sanoa samaa", Zoe huokaisi raskaasti. "En tajua, miksi Edgerly haluaa lähettää Javan Lexingtoniin. Grand slamista on ihan turha unelmoida, joten Javan lennättäminen Yhdysvaltoihin ei tee muuta kuin loven lompakkoon." Vaikka Edgerlyjen kohdalla se lompakko taisikin olla varsin pohjaton.

"Hei, kuule. Piti lähteä Javan kanssa Lexingtoniin, senkin ruoja." Emily huomautti huvittuneena. 
"Ja ensin Bex sen ratsastaa kuin minä ja minun tavoitteeni on saada se ennen kuin olen neljäkymmentä, joten hänellä alkaa olla kiire."

"Olisin oikein mielelläni lentänyt sinne kanssasi", Zoe huomautti. Emilyn kanssa olisi ollut varsinaista hermolepoa hoitaa Javaa Kentuckyn osavaltiossa. Bexin kanssa se olisi... kylmää sotaa.
"Hän mitään ratsasta", nainen tuhahti. "Hyvä jos saa edes tämän kauden loppuun mennessä yhden sijoituksen."

"Minä en puhunut tästä kaudesta." Emily hymähti ja pyöräytti ranteitaan kevyesti. 
"Vaan ylipäätään. Hän on hyvä."

"Saapa nähdä", Zoe kohautti harteitaan. Hän ei erityisemmin luottanut Bexiin. Nainen oli aina ollut arvaamaton, jos häneltä kysyttiin. Kyllä, ratsastuskoulun kasvatilla oli loistavat refleksit ja kyky lukea hevosia, mutta jos häneltä kysyttiin, tekninen osaaminen ei ollut lainkaan samalla tasolla.
"Jos hän ratsastaa hyvin Badmintonissa, hän saa pian paikan Tryonin joukkueesta. Voitko tehdä minulle palveluksen ja ratsastaa Ticolla niin loistavasti, että sinut lähetetään mieluummin edustajaksi?"

Emily huokaisi. Hän halusi Tryoniin enemmän kuin mitään tänä vuonna. Tico olisi ansainnut sen ja hänen piti tehdä kunniaa hevoselle. 
"Voin aina yrittää, mutta epäilen. Olen nyt ammatillisesti vähän heikoilla jäillä."

"Sinä et ole käynyt lähelläkään heikkoja jäitä", Zoe pudisti päätään. "Teillä on kaikki mahdollisuudet loistaa Ticon kanssa. Olette näyttäneet jo useammalla kaudella, että teette hyvää tulosta. Ainoa syy miksi teitä ei valittaisi on se, että lautakunta tahtoo lähettää edustamaan samat vanhat nimet kuin aina ennenkin." Koska keski-iän reippaasti ylittäneet miehet vain olivat paras edustuskasvo lajille, eivätkö vain?

Emily hymyili hieman. Niin. Saattoi se olla niinkin. 
"Tai sitten he haluavat jonkun joka ei ole vielä ollut. Mistä sitä tietää. Vaikka en minä sitä 2014 pronssia häpeä." Ei ollenkaan. Hän oli oikein ylpeä Ticon isällä ratsastetusta pronssista.

"Se oli hieno suoritus", Zoe totesi arvostaen. "Siinä ole yhtään mitään hävettävää." Se oli enemmän kuin hieno suoritus, jos häneltä kysyttiin. Kun maailman parhaat ratsastajat kokoontuivat yhteen, top 10 -sijoitus oli jo saavutus, ja top 20 edelleen ylpeyden aihe. Kuten oli pelkästään sekin, että oli tullut valituksi edustamaan kotimaataan.

Jokin Emilyä töiden puolesta painoi. Hän ei oikein itsekään osannut nimetä sitä haikeaa ja  pettynyttä tunnetta. Ihan kuin hän olisi epäonnistunut ja punapää ei pitänyt siitä tunteesta. 
"Jotain sellaista. Pronssin kirous."

"Pronssissa ole mitään kirottavaa. Sait mitalin. Ole ylpeä." Kilparatsastajat. Jos ei voittanut, oli aina jotain valitettavaa. Idiootit.
"Ja tällä kaudella teet lisää hienoja suorituksia, joista olla ylpeä."

Niin. Ei Emily valittanut, mutta niin monta kertaa hän oli jäänyt kolmanneksi, ettänse alkoi jo vituttaa. Yksi hopea edes. Pliis? 
"Olet ihana." Hän ainakin yrittäisi. Halu oli kova kvaalata Copper isoihin kisoihin ja tehdä Ticon viimeisistä kausista hevosen arvoisia. Ei se kilpaisi enää kauan.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2766
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [P] You can count on me to misbehave   La Maalis 24, 2018 3:04 pm

"Taidat olla ainoa Mayben lisäksi, joka ajattelee noin", Zoe hymähti huvittuneena. Hänen ihanuutensa oli kovin kyseenalaista. Suurin osa piti häntä enemmänkin tunteettomana hirviönä.

"Maybe toivottavasti ajattelee kovin paljon lämpimämmin kuin minä." Emily totesi pehmeästi ja nappasi kaapista jogurttijuoman. Aamunälkä. 
"Olen vain vähän maassa, kyllä se tästä. Eikö se niin ole että joko työt tai rakkauselämä, molemmat eivät voi sujua?"

Jostakin kumman syystä Maybe teki niin. Hän ei koskaan lakkaisi kyseenalaistamasta, miksi niin oli.
"Niinhän se kai on. Tosin sinun työsi alkavat sujua muutamassa silmänräpäyksessä kun kausi tästä kunnolla käynnistyy, joten toivottavasti se ei aiheuta laskua rakkauselämän puolella."

Emily hymyili vaisusti. Hän ei tiennyt mistä se tunne tuli. Jännittikö hän kauden alkua pitkästä aikaa? Olo oli naurettava. 
"Niin. Kyllä se siitä. Ja jos ei suju, aina kaivataan ratsuttajia nuorille."

"Jos lähdet tuolla asenteella liikkeelle, päädyt vielä ratsuttamaan rautakankia ja kameleita", Zoe totesi laskien kahvikuppinsa tiskialtaaseen. Ehkä hän oli juonut riittämiin kahvia yhdeksi aamuksi. Tai ainakin täksi hetkeksi.
"Tavoittele tähtiä ja jos tähtäyksesi menee hieman ohi, päädyt kuitenkin edelleen kuuhun."

"En tiedä mistä tämä tulee. En ole vuosiin jännittänyt kauden alkua tai epäillyt itseäni." Se ehkä kuulosti itserakkaalta, mutta hän luotti itseensä satulassa. 
"Ihan kuin jokin pitelisi kiinni eikä päästäisi irti."

"Elämäsi on muuttunut paljon viimeisen kuukauden aikana", Zoe huomautti pehmeästi. "Ei ihme, jos tunnet olosi vieraaksi ja jännität jotakin, mikä on ollut osa elämääsi vuosia. Sinulla ei kuitenkaan ole mitään syytä epäillä itseäsi. Koeta löytää itseluottamuksesi, ja saat karistettua kaiken, mikä pitelee sinua nyt maan tasalla."

"Mietin jopa taukoa." Hän myönsi. Se oli inhottava tunne. 
"Tico on ollut ihan loistava ja Copper on unelma. Syyllinen olo kun tuntuu etten pääse hevosten tasolle. Pojat loistavat ja minä olen pyhä keskinkertaisuus joka vetää niitä takaisin."

"Keskinkertaiset ratsastajat eivät ratsasta Ticon kaltaisia hevosia", Zoe huomautti kulmaansa kohottaen. Emily ei kenties tuntenut olevansa parhaimmillaan, mutta keskinkertaisena naista ei voinut missään nimessä pitää.
"Pojat ovat vain ja ainoastaan niin hyviä kuin sinä olet niiden kanssa. Kenttäratsastus on yhteistyötä."

Hän kohautti olkiaan. Ehkä Bexin palaaminen kolhaisi enemmän kuin hän halusi ajatella. Se menisi ohi. Emily pyöräytti päätään niin että niskanikamat naksahtivat ääneen. 
"Minun murut." Hän totesi pehmeästi hymyillen. Valkea satuori ja hävytön kakara.

"Sinun murusi ja sinä loistatte tällä kaudella, aivan varmasti. Nyt vain lopetat turhan murehtimisen ja vaihdat ratsastustamineet päälle. Ehdit pyörähtää hakemassa kahviakin ennen kuin joudut Copperin kanssa töihin", Zoe virnisti puolittain. Emilyllä ei ollut mitään syytä huoleen. Nainen toisi varmasti hevosista esiin niiden parhaat puolet.

Emily nyrpisti nenäänsä, mutta lähti pukemaan ratsastushousut jalkaansa. Päälle poolopaita ja edustustakki kun kaikki muu oli taas pesussa. 
"Mennäänkö?" Hän veti jo eteisessä saappaita jalkaan.

Zoe veti ohuet sadehousut ratsastushousujensa päälle säätä vilkaistuaan. Kun hän kipittäisi viemässä hevosia sisään ja ulos, hän todella kiittäisi sadehousuja, jotka pitäisivät hänet kuivana - ellei Duffy sitten keilaisi häntä vesilätäkköön. Hän nappasi puolityhjän kassin kantoonsa ja tarkisti vielä kertaalleen, että avaimet, lompakko ja puhelin olivat matkassa, ennen kuin nyökkäsi Emilylle.
"Mennään", hän totesi, valikoi tallikengät jalkaansa tietäen tarkkaan, että vaihtaisi ne heti tallilla kumisaappaisiin, ja naksautti Maisien hihnanpäähän. Terrieri oli innoissaan lähdössä mukaan tallille, mutta koiran into katosi sinä hetkenä, kun he astuivat ulos tihkusateeseen.
"Kenties hyvä, ettei Nyxin ole tarkoitus maastoilla tänään", Zoe huokaisi vilkaisten harmaata pilvimassaa, jossa ei näkynyt edes yhtä vaaleampaa kohtaa. Hän antoi Maisien hypätä takapenkille ja suunnisti sitten ratin taakse katuen jo valmiiksi, ettei ollut vetänyt huppua päähänsä. Mikä siinä olikin, että sade tuntui aina löytävän tiensä vedenpitävän tallitakin sisään?
"Toivottavasti poikasi eivät kerää kierroksia maneesin peltikaton rummutuksesta."

Emily seurasi Zoea autolle - Merry sai jäädä yksin täksi päiväksi. Hän ei olisi kauaa poissa. 
"Eivät ole ainakaan ennen ottaneet." Hän ei tosin menisi hevosista vannomaan.

"Hyvä", nainen nyökkäsi lähtiessään aamuruuhkasta selvinneen liikenteen sekaan. "Riittää, että Selkie on tarpeeksi tyhmä sitä varten." Ihan kuin sateisella saarella syntynyt ja kasvanut hevonen ei olisi tiennyt, miltä maneesin kattoa rummuttava sade kuulosti.

"Selkie on omalaatuinen." Emily naurahti ja pudisteli päätään. Hölmö elukka.

"Idiootti olisi minun käyttämäni sana", Zoe korjasi. Selkie oli vailla järjenhiventäkään. Hänestä tuntui välillä, että ruunalla oli päässään kaksi aivosolua eivätkä ne kohdanneet kuin häilyvinä hetkinä.

"Noh. Ei se niin paha ole... Okei, on se." Emily myönsi nauraen. 
"Ihan kiitollinen etten jatka sen kanssa."

"Kannattaakin olla. Jos joku hevosista hoitaisi sinut sairaalaan juuri ennen isoja kisoja, se olisi Selkie", Zoe totesi. Idiootti ruuna aiheutti paljon ongelmia pelkällä olemassaolollaan, ja silti Selkiessä oli jotakin hellyttävää.
"Ainakin sinun pojillasi on aivot päässä ja käyttöäkin niille."

"Niin on. En ole onneksi joutunut ratsastamaan täysiä idiootteja." Emily naurahti.

"Sinun onnesi", nainen naurahti. Ehdottomasti. Hevosmaailma oli täynnä kaikenlaisia kaistapäitä, kuten Selkie oli osoittanut. Hölmö, rakas idiootti.
"Duffykin tuntuu älykkäältä Selkien rinnalla. Jos joku olisi kertonut minulle pari vuotta sitten, että pidän Duffyä älykkäänä, olisin nauranut raikuvasti."

"Noh, ihmeitä sattuu." Emily huomautti nauraen. 
"Ehkä joskues vielä Selkiekin tuntuu mensan jäseneltä."

"Ainoastaan jos jäsenyysvaatimuksia muutetaan erittäin radikaalisti", Zoe puhahti naurua äänessään. Selkie oli idiootti, eikä siitä muuksi muuttunut. Sopi vain toivoa, että ruunan idiotismi saataisiin hyödynnettyä kilpailuja tukevalla tavalla. Hieman dramatiikkaa kouluosuuteen ja dramaattista... rohkeutta maastoesteille?
"Saa nähdä, mitä kesä tuo tullessaan. Jotenkin epäilen, ettei Selkie saa enää kovin montaa mahdollisuutta, ennen kuin Edgerly todella hankkiutuu siitä eroon."

"Se voi olla. En tiedä haittaisiko se oikeasti. En tiedä onko suuret kilpailut Selkien paikka." Emily ei olisi ihan vielä antanut periksi, mutta pian. Hevonen oli kovin omalaatuinen.

"Epäilen suuresti, etteivät ne ole", Zoe totesi. Selkie ei ollut Paddy, ei vaikka miten ruunasta koettaisi etsiä yhtäläisyyksiä täysveljeen. "Mutta antaa Bexin koettaa. Hyvällä tuurilla hän tekee itsestään niin naurunalaisen, että Edgerly päättää vaihtaa ratsastajaa parempaan." Selkiestä olisi tosin sääli luopua, mutta jos se olisi Bexistä eroon pääsemisen hinta, hän maksaisi sen kernaasti.

"Sinä olet julma. Miä olen käytännössä miltein työtön ja silti en toivo tuollaista." Emily torui huvittuneisuutta äänessään. 

"Sinä et ole työtön, vaan päinvastoin täydessä iskussa. Ehdit keskittyä Ticoon ja Copperiin niin paljon, että kaudesta tulee kerrassaan loistava teille", Zoe korjasi vino virne huulillaan. Se, että hän toivoi Bexin lähtevän (toistamiseen) ei ollut salaisuus sitten millään mittapuulla. Bexkin tiesi, ettei ollut hänen mielestään tervetullut takaisin.

"Lupaan että lopetan tämän itsesäälissä vellomisen viiko päästä." Naien naurahti vaisusti vastaukseksi ja katseli ikkunasta ulos. 
"Viimeistään pari sijoitusta ja egoni on paikattu." 

"Hyvä. Itsesäälissä vellominen ei auta sinua kohti voittoa", Zoe totesi huvittuneena ja vilkaisi naista vierellään. Emilyllä ei ollut mitään syytä murehtia urastaan. Naisella oli kaksi hienoa hevosta ratsastettavanaan, ja epäilemättä niitä tulisi lisää kauden edetessä.
"Kuinka tervettä, että egosi on sidottu kilpailusijoituksiin", nainen huomautti kuivasti.

"No on se vähän. Ei hätää, vain ammatillinen egoni." Emily lohdutti. 
"Ja sekin vain osittain, en ammu itseäni jos ei mene kute haluaisin." 

"Ehkä sinulla on siis vielä toivoa", nainen hymähti vilkaisten Emilyä. "Älä anna sijoitusten olla kaikki, millä on merkitystä. Keskity omaan suoritukseesi. Ratsasta parhaalla mahdollisella tavalla sitä hevosta, joka sinulla on kunakin päivänä allasi. Se on kaikki, mitä kukaan voi pyytää." Joskus oli huonoa tuuria, ja hevonen luki väärin estettä tuoden puomeja alas ihan turhan tähden. Joskus koulurata ei vain sujunut niin näppärästi kuin yleensä. Joskus linja ei vain osunut kohdalleen ja este tuli ohitettua maastoradalla. Sitä sattui, mutta onneksi vastakaupaksi osui niitäkin päiviä, kun kaikki meni paremminkin kuin mitä oli tullut odotettua.

"Zoepieni, minä tiedän kaiken tuon. Kunhan nyt ruoskin itseäni keskittymään suoritukseeni mahdollisimman hyvin. Ehkä valmennus menee hyvin ja olen paremmalla tuulella sen jälkeen." Nainen siristi silmiään sateelle, kuin olisi voinut ajaa sen pois. 

"Kunhan vain muistutin", nainen hymähti päätään pienesti pudistaen. "Joskus tekee hyvää kuulla asiat uudestaan, vaikka ne ovatkin jo tuttua tavaraa." Hän kiihdytti hieman suoralla tienpätkällä ja naksautti pyyhkimet reippaammalle vaihteelle, kun näkyvyys heikkeni.
"Paras olisi mennä hyvin. En aio lähteä maastoseuraksesi, jos lennät kesken kaiken ulos."

"Hei, en ole ikinä lentänyt ulos edes Cavanaughin valmennuksesta. Olen kuullut että Bexillä on niihin porttikielto." Hän oli oikein ylpeä saavutuksestaan. 

"Niin on", Zoe ei edes koettanut kieltää sitä. Miksi olisikaan, kun se oli totta. "Hän hankki niihin porttikiellon jo ennen kuin edes ratsasti Edgerlyn hevosia, ja kun hän sai uuden mahdollisuuden Cavanaughlta, kummasti Selkie ei ollut oikea valinta."

"Jännä." Emily pärskähti. 
"Minä en lentänyt ulos edes Selkien kanssa. Saanko mitalin? Joskus kyllä toivoin että hän luovuttaisi." 

"Saat keksin kahviosta minun piikkiini", Zoe lupasi naurahtaen. Se oli lähimpänä mitalia, mihin hän pääsisi. "Hän ei luovuta. Ole onnellinen, että voit käydä Morlandin valmennuksissa Copperin kanssa."

"Olen äärimmäisen onnellinen." Emily lupasi hymyillen. 
"... Vaikka, ei kerrota hänelle, mutta Ticon ketteryys on saanut uuden ulottuvuudenn parin kuukauden aikana."

"Ei kerrota", Zoe naurahti. Ihan kuin hän olisi kertomassa yhtään mitään yhtään kenellekään.
"Sääli, että Caitlin muutti Lontooseen. Hän oli loistava kouluvalmentaja, olisitte varmasti viihtyneet hänen opissaan niin Copperin kuin Ticon kanssa. Minäkin viihdyin Paddyn kanssa, vaikka Paddy onkin vähän höpsö välillä kun pitäisi työskennellä kentällä."

"Jep." Emily oli taidokkaasti hylännyt Chambersin valmennukset. 
"Veen ei oikein.. No. Joo."

”Kävin kerran, ja siinä oli yksi kerta liikaa”, Zoe totesi. Veen ei ollut häntä varten haukkuineen, kuten ei ollut Cavanaughkaan.
”Eipä ole tosin viime kuukausina ollut mahdollisuuttakaan valmentautua.” Nyt olisi, kun kroppa oli jälleen tottunut ratsastamisen aiheuttamaan rasitukseen.

"Ihanko totta?" Nainen puuskahti tyytymättömänä. 
"Chambers ei ole oikein vain vaihtoehto."

"Sitä varten on Broadbent", nainen hymähti. Hän vuorotteli naisen ja Chambersin välillä, mutta kuten Emily oli todennut, jälkimmäinen ei oikein ollut vaihtoehto punapäälle.
"Ja Lewis, kun kyse on vain kenttätason kouluratsastuksesta. Hänellä on kerrassaan nerokkaita harjoituksia. Näkee, että hän on tottunut tuomaan kenttähevosia huipulle vuosikymmenet." Ginasta ei ollut apua hänelle ja Paddylle, mitä sileätyöskentelyyn tuli, mutta nainen oli tehnyt hienoa työtä Duffyn kanssa edellisen kauden.
"Esteille onkin sitten onneksi vaihtoehtoja ilman, että tarvitsee pelätä tulevansa heitetyksi ulos."

"Mmm, pitäisi jaksaa kokeilla ja etsiä vaihtoehto." Emily huokaisi. Lewis pelasti onneksi jo aika paljon. Onneksi. 
"En oikein kyllä haluaisi valmentautua Silveirankaan silmien alla. Hänen piti edustaa 2012 mutta sain hänen paikkansa." 

"Kokeilemalla se selviää", Zoe totesi. Ehkä jossakin vaiheessa nainen voisi palata takaisin Chambersinkin valmennuksiin. Kukapa tiesi, miten nopeasti asia painuisi unohduksiin.
"Noh noh, ei ammattilainen kanna moisesta kaunaa, vaan on päinvastoin ylpeä siitä, miten astuit esiin ja kannoit oman vastuusi maasi puolesta kun tilanne sitä vaati."

Emily nyrpisti nenäänsä kevyesti. 
"Minä koen siitä syyllisyyttä. Onnenkantamoien että pääsin."

"Pöh", nainen puhahti. "Ei siitä tarvitse syyllisyyttä tuntea. Ihan itse teit kaiken työn, joka vei sinut sinne, ja suuri osa tästä lajista on tuuria. Ei tarvita kuin yksi varjo väärään kohtaan esteen alle, ja puomit tulevat alas, ja kappas, sijoitus putosi heti useammalla."

"Olet ihanan kannustava." Emily naurahti pehmeästi. 
"En ymmärrä miksei Bex arvosta sinua."

"Koska kiellän häntä käyttämästä eriparisia pinteleitä Duffyllä", Zoe vastasi kuin se selittäisi kaiken. Ei hänen kieltoaan koskaan kuunneltu, mutta hän edes yritti.

"Onpas suppeaa." hän naurahti huvittuneena. 
"Te kaksi olette kyllä."

"Sinä et ymmärrä, mitä päänsärkyä aiheuttaa videokuvata hevosen treeniä, jolla on yhdessä jalassa vaaleanpunainen pinteli ja muissa tummaa violettia." Ajatuskin sai pään särkemään. Hän oli melko varma, että Bex oli tehnyt sen vain ärsyttääkseen häntä.
"Ja sen jälkeen joutua lähettämään se video Edgerlylle."

Emily nyrpisti kevyesti nenäänsä. 
"En kyllä uskaltaisi laittaa hännelle sellaista." Emily myönsi. 
"Tosin, minä en uskalla juurikaan edes hengittää hänen läsnäollessaan. Ihme että selvisin Lontoosta elävänä aikanaan. Ehkä parempi että siirryn takaisin Ladyn hevosiin. Copperia lukuunottamatta, jos viilaamme pilkkua, se on Reynardin."

"Minä olin melko varma, että saisin potkut tai ainakin hän kyseenalaistaisi järkeni pahasti ensimmäisen videon jälkeen", Zoe tunnusti. Olihan se hänen työtään varustaa hevonen valmiiksi, joten looginen ajatusketju olisi, että hän oli hukannut yhden pintelin ja korvannut sen toisen värisellä.
"Ladyn hevoset ja Copper ovat oikein hyvä valinta."

Jonkunn raukan olisi tosiaan pitänyt kertoa Emilylle ettei saapuva Giggles ollut Ladyn hevonen. Mutta kukapa häelle varoituksen luksusta olisi antanut. 
"Jep. Uskallan hengittää." Emily virnisti leveästi. 
"Ehkä sitten uskallan hengittää paremmin kun saan Copperin neljään tähteen ensi vuodelle. Voin olla tyytyväinen." 

"Hengittäminen on kieltämättä hyväksi", Zoe naurahti. Jos ei uskaltanut edes hengittää, ei pystynyt tekemään oikein mitään muutakaan. Hapenpuutetta kun kesti vain hyvin rajallisen ajan.
"Varmasti saat. Duffyn olisi tarkoitus startata Burghleyssä tänä vuonna. Siihen verrattuna Copper on ehdottomasti valmis neljään tähteen kanssasi ensi kaudella."

Emily virnisti hieman. 
"Voi Duffy."

"Äläpä muuta sano", Zoe naurahti. "Olen ylpeä, jos Duffy voittaa edes yhden pikkukisan. Se hevonen on melkoinen luupää eikä siitä paremmaksi muutu."

"Ai että jos puhut edes puoliksi yhtä kauniisti minusta ja pojista." Emily nauroi raikuvasti. Talli siinsi jo edessä. 
"No niin, sitten toivotaan ettei Copper toista viime viikon aivojen oikosulkua."

"Sinä ja pojat olette kaikki fiksuja", Zoe huomautti hymy huulillaan. "Ei ole mitään tarvetta kutsua teitä luupäiksi ja idiooteiksi. Hiukan nudisteiksi Copperin tapauksessa, mutta se on pieni virhe." Hän ajoi katumaasturin parkkiin ja laski Maisien ulos ennen kuin terrieri ehtisi räksäyttää kiukkuisena.
"Paras olisi olla toistamatta. Morland ei arvosta maassa kierimistä sitäkään vähää kuin Lewis."

"Noh! Morlandin valmennuksissa ei ole vallihautaa." Emily nauroi noustessaan autosta ja kipitti vauhdilla parkkipaikalta talliin. Sitten kahvilaan ensin, sitten vasta Copper kuntoon. 

"Niinhän sinä toivot", Zoe naurahti lähtien kiiruhtamaan kevyttä sadetta karkuun tallin puolelle. Maisie arvosti säätä vielä vähemmän kuin hän, ja parkkeerasi itsensä hetkessä Paddyn tyhjän karsinan eteen. Zoe raotti ovea koiralle, joka suunnisti tyytyväisenä istumaan Paddyn puhtaille kuivikkeille. Hän saattoi arvata, minne Emily oli kadonnut, ja päätti suunnistaa hakemaan Copperia sisään naista varten. Siinä samalla saisi tarkistettua, että Paddy oli todella loimitettu sadetta vastaan.
Lexa oli viettänyt aamuvuoron ensimmäisen vartin lähinnä tavaroita järjestellen, sillä kaikki tuntui olevan jo valmiina. Hän oli siirtänyt tusseja neljä kertaa tasolla etsiessään niille täydellistä paikkaa, joten Emilyn saapuminen osui loistavaan saumaan. Aurinkoinen hymy levisi heti kasvoille, ja hetkeä myöhemmin kevyt puna seurasi perästä.
"Huomenta Millie, saitko nukutuksi?" Hän kysyi koettaen olla kuulostamatta (ja näyttämättä) niin rakastuneelta kuin millaiseksi olonsa tunsi.

Emily hymyili leveästi. 
"Huomenta. Hyvin, entä sinä?" Harmi ettei hän voinut kiusata Lexaa tietyllä äänensävyllä. Mieli oli jalostanut ideaa yön aikana. Ehkä tänään voisi toteuttaa sen kun Zoe oli vielä töissä. 
"Yksi iso latte." Ehkä hän pärjäisi sillä. 
"... Ja vesipullo." 

"Oikein makoisasti", nainen vakuutti hymyillen. Hän ei voisi kommentoida, miten miellyttävästi oli voinut aloittaa aamunsa. Se ei tosiaankaan sopinut tähän tilanteeseen. Kuka tahansa voisi kuulla, eikä se kävisi päinsä. Heidän pitäisi vain näyttää kahdelta hyvältä ystävältä muun maailman silmiin. Eihän se niin vaikeaa voinut olla. Ihmiset näkivät vain sen mitä tahtoivat nähdä.
"Joskus pelkään kofeiininkulutuksesi tähden", Lexa naurahti hiljaa, mutta poimi ison take away kupin käteensä siitä huolimatta. Emily olisi kuitenkin puolimatkassa talliin ennen kuin kahvi olisi juotuna.
"Tämä ei varmasti ole aamusi ensimmäinen kahvikuppi."

"Ei. Olet ihan oikeassa, kutakuinkin lopettaa aloittamani toisen pannullisen." Emily hymyili viattomana. 
"Tarvitsen energiaa." Hän huomautti ja vilkaisi leipiä vitriinissä. 
"... ota minulle sivuun vielä tuollainen lohipatonki, haen sen valmennuksen jälkeen." 

"Nyt pelkään, että saat vielä rytmihäiriöitä hevosen selässä", Lexa siristi silmiään. "Kenties kofeiiniton latte?" Ihan kuin se menisi läpi. Kukaan ei pitänyt kofeiinittomasta kahvista, ellei vihannut itseään todella paljon.
"Lohipatonki odottaa sinua", nainen lupasi kääntyen valmistamaan lattea, vaikka vilkuilikin samalla Emilyä olkansa yli. "Mikä valmennus sinulla on edessäsi? Ja Copper vai Tico?" Sehän se tärkein kysymys oli, kun hän ei paljon muuta valmentautumisesta ymmärtänytkään.

"uskallakin ja kaadan sen päällesi." Kofeiiiton kahvi oli maailman kosto ihmiselle. 
"Copper. Estevalmennus Morlandilla, eli ihan mukava aloitus aamulle. Luulisin."

"Et kehtaisi", Lexa huomautti, "kaadan niin paljon kahvia päälleni ihan itsekin, ettet tahtoisi enää auttaa enempää." Hän uisi vielä kahvissa, jos Emily liittyisi konkreettisesti avustamaan häntä kahvien kaatamisessa syliin. Se riitti, miten paljon nainen häiritsi hänen keskittymistään.
"Toivottavasti olet oikeassa. Ansaitset mukavan aloituksen aamulle." Ehdottomasti ansaitsi eilisiltaisten kuvien jälkeen.

"Enkö?" Emily kohotti kulmaansa kevyesti. Hän voisi kehdata kyllä jotain muuta. He olivat puhuneet tästä. 
"Morland on mukava mies." Hän maksoi ostoksensa ja vilkaisi Lexaa silmät tuikahtaen. 
"Pitää mennä varustamaan nudistimussukka. Nähdään!" Sitten alakertaan kahvia siemaillen. 
"No hei poik-- ja kuules nyt, pois sieltä takapuolelta." Ihana Zoe oli tuonut hevosen valmiiksi pesupaikalle.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2766
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [P] You can count on me to misbehave   La Maalis 24, 2018 3:05 pm

Ei, Emily ei kehtaisi. Lexa painoi kannen take away kupin päälle ja ojensi niin kupin kuin vesipullon Emilylle. Hän löi oman henkilökunnan alennuksensa Emilyä varten ja naurahti pehmeästi. Vai oli Morland mukava mies.
"Uskon tuohon, kun sanot sen valmennuksen jälkeen", Lexa huomautti. Ennen valmennustahan kaikki olivat mahtavia ja mukavia. Saisi nähdä, mikä olisi mieliala kun lihakset olivat joutuneet töihin.
"Nähdään!"
Zoe oli kadonnut ulkoilmaan, mutta Duffy ja sateessa toffeenruskeat hiuksensa kastellut Bex odottivat pesupaikalla Copperin vierellä.
"Hevosellasi ei ole pienintäkään käsitystä henkilökohtaisesta tilasta", Bex virnisti vinosti Duffyn jalkojen parista, joita harjasi puhtaaksi hiekasta. Hyvähän hänen oli tosin sanoa, kun Duffy oli tullut tarhassa suoraan syliin saakka. Mutta oliko se todella tapahtunut, jos kukaan ei ollut nähnyt sitä?

Emily vilkaisi Bexiä hymyillen. 
"Voi, minä tiedän. Peräänsa kannattaa varoa tämän sankarin läsnäollessa."

"Selvästi", Bex virnisti. Hän suoristautui etusen parista ja vaihtoi pehmeämpään harjaan, kun kävi vielä kertaalleen orin vatsan ja kainalot läpi. Satulavyön alle ei saisi jäädä mitään hiertämään ja ärsyttämään Duffyä.
"Sankarisi tulossa myös Morlandin oppiin?"

Emily laski kahvinsa varmasti Copperin ulottumattomiin ja tökkäisi varpaillaan harjapakkia. Hevonen avasi sen näppärästi huulillan. 
"Hieno poika." Nainen naurahti, taputtaen hevosen kaulaa ja noukki harjan käsiinsä. 
"Olitko töissä viikonloppuna?"

"Olet opettanut siitä sirkusponin", Bex naurahti ilahtuneena. "Hieno suoritus!" Copper todella oli hilpeä avatessaan harjapakin Emilyä varten. Oppisikohan Duffykin moista, vai koettaisiko ori vain syödä kaiken? Pikainen vilkaisu kimoon vakuutti hänet jälkimmäisen vaihtoehdon todennäköisyyksistä. Parempi olla opettamatta temppua Duffylle.
"Täällähän minä. Gina huusi tahtia, joten tekemistä riitti. Selkie myös uitti minut puolittain ojassa", Bex kertoi pirteästi. Kiitos siitäkin, Selkie.

"Hah, pitää antaa Selkielle porkkana." Hän virnisti leveästi ja vilkaisi Bexiä. 
"Seitsemän."

"Uskallakin", Bex naurahti, "se pöljä ei tarvitse enää yhtään enempää herkkuja." Hän piti huolen siitä, että Selkie sai jo nyt enemmän herkkuja kuin mitä ruuna olisi välttämättä tarvinnut - tai edes ansainnut.
"Kyllä, se on numero joka on kutosen ja kahdeksikon välissä", nainen naurahti saamatta kiinni Emilyn ajatuksenjuoksusta, "hienoa, että alat vihdoin oppia laskemaan."

Emily nauroi Bexille. 
"Viittasin lauantaihini. Jos et muista." Hän väisti Copperin toiselle kyljelle, mahdollisimman kauas Bexistä.

"Mitä minun tarvitsisi sinun lauantaistasi muist- Oh!" Hän henkäisi terävästi ja kumartui Duffyn kaulan ali tuijottamaan silmät suurina Emilyä.
"Et ole vittu tosissasi."

Punapää repesi raikuvaan nauruun. Copper vilkaisi ratsastajaansa selvästi kyseenalaistaen ihmisen järkeä. 
"Olen!"

"Et vitussa." Bexin sanavarasto tuntui supistuneen silkasta järkytyksestä olemattoman kokoiseksi. Mutta seitsemän! Helvetti, Emily oli onnekas nainen.
"Toivottavasti nielet paljon hiekkaa valmennuksessa. Helvetti. Seitsemän. Vitut."

Emily nauroi vain kovempaa ja enemmän, voimatta hillitä itseään Hyvä jumala. 
"Hahaha.. Ha... Olen olen! Seitsemän. Kuusi ja yksi. Mieluinen herätys."

"Helvetissä on erillinen paikka sinun kaltaisillesi", Bex mutisi silmät siristyen ja harkitsi heittävänsä Emilyä harjalla. Riski osua Copperiin oli kuitenkin turhan suuri, joten nainen tyytyi vain mulkoilemaan.
"Sinä ja sinun mieluisat herätyksesi, saatana. Olisit ansainnut jäävettä niskaasi tuosta hyvästä. Seitsemän. Helvetti soikoon."

Punapää näytti kypsästi kieltä. 
"Mm'hmm. Ja brunssi, kun hän vei minut kotiin. Munakas ja pannareita."

"Haista sinä paska", Bex totesi yhtä kypsästi takaisin. "Vittu seitsemän yhdessä yössä. Se on enemmän kuin viimeisen puolen vuoden aikana yhteensä minulle, saatana." Hiton Emily kun kehtasikin olla niin onnellinen ja nauttia aktiivisesta ja ilmeisen hyvästä seksielämästä.

Emilyä vain nauratti. Niin paljon. Niin paljon. 
"Ja tiedätkö? Hän ei ole yhtään niin viaton kuin kuvittelisi."

"No ei selvästi, kun vittu seitsemän." Ei, hän ei ollut pääsemässä yli siitä eikä luopumassa turhasta kiroilusta. Tämä aihe vaati muutaman kirosanan tuomaan väriä elämään.

"Tietäisit vain. Niin intohimoinen." Emily hykersi ja ruunan harjattuaan asetti suojat jalkoihin ja heitti satulan selkään. 
"Täydellistä. Seitsemän."

"Minä vihaan sinua", Bex julisti kiinnittäen suojat Duffyn jalkoihin. "Vihaan sinua aivan helvetisti. Haluan olla sinä." Ori ei sentään pölhöillyt mitään, kun hän heitti satulan hevosen selkään, kiristi vyön ja siirtyi pukemaan suitsia hevosen päähän.
"Vittu sinun kanssasi. Toivottavasti jalkasi eivät kestä vaan jäät joka hypyssä jälkeen."

Emily vilkaisi Bexiä suitsiessaan Copperia huvittuneena. 
"Kyllä ne nyt jo kestävät. Toivuin eilisen."

"Niin varmaan. Haista paska", Bex totesi uudestaan, vaikka huvitus kuuluikin äänestä läpi. Hän ei nauraisi. Ei todellakaan nauraisi.
"Minä hypin Ginan kavalettiharjoituksia ilman jalustimia sillä aikaa kun sinä vain lepuutit koipiasi. Vittu miten reilu elämä."

"Hei!" Emily nauroi pehmeästi. 
"Koivillani oli hyvin, hyvin rankka yö."

"Ansaitsisit kieriä hiekassa siitä hyvästä", Bex julisti. "Seitsemän. Helvetti, ei ihmiskehoa ole edes luotu kestämään moista yhdessä yössä. Eikö siinä jo taju lähtenyt? Tai järki ainakin."

"Kuusi ja yksi aamulla." Emily korjasi pehmeästi kun veti kypärää päähänsä. 
"Taju ei mennyt mutta loppu järki varmasti. Niin taitava."

”Melkein sama asia”, Bex tuhahti. Kuusikin oli enemmän yhdessä yössä kuin hän oli koskaan saanut kokea edes yhden kokonaisen viikonlopun aikana. Hitto, hänen täytyi alkaa tehdä parempia valintoja miesten kohdalla.
”Minä vihaan sinua ja taitavaa na-... ystävääsi”, hän katkaisi sanan kesken ja täydensi toisella. Eihän hänen pitänyt mainostaa sitä, ketä Emily oikein tapaili.
”Toivottavasti Morland kiduttaa sinua kunnolla.” Häntä ei edes haittaisi, vaikka se tarkoittaisi hänenkin joutuvan saman kidutuksen kohteeksi. Emily ansaitsi tuskaa lauantainsa jälkeen. Seitsemän. Helvetti.

"Seitsemäs taivas." Hän aikoi ottaa ilon irti. Emily veti hanskat käteensä nauraen ja talutti Copperin maneesiin. Hän nousin ruunan selkään sulavasti, lyhentäen jalustimet sopiviksi. Sitten hän oli valmis töihin.

”Helvettiin joudut”, Bex tuhahti. Ihan kuin hänellä olisi paljon varaa sanoa, mutta olkoot. Nainen talutti Duffyn Emilyn ja Copperin perässä maneesiin, kiristi kypäränsä leukahihnan ja heilautti itsensä jakkaralta Duffyn selkään. Helpompaa kuin jalustimen kanssa venyttely, kun ori oli innokkaalla päällä. Maneesin kattoa epätasaisella rytmillä rummuttava sade sai kimon korvat kääntyilemään, kun Bex kiristi vyötä ja nosti jalustimet ristiin hevosen kaulalle. Caitlin oli pilannut hänet.
”Toivottavasti Copper näkee mörköjä”, Bex toivotti Emilylle leveän hymyn kera. Olihan sekin tapa toivottaa hyvää valmennusta. Esteiden etäisyyttä askelilla mittaileva valmentaja vilkaisi kahden ratsukon suuntaan selkeästi huvittuneena moisesta, ennen kuin palasi puuhaansa luottaen siihen, että ratsukot osaisivat lämmitellä itsenäisesti sillä aikaa, kun hän viimeistelisi harjoituksia, joita he lähtisivät tässä valmennuksessa taklaamaan.

"Ei Copper koskaan. Se näkee vain visioita." Emily heitti takaisin nauraen. Ruuna ei selvästi ollut samaa mieltä työskentelystä kun se kuvitteli tämän olevan sileätyöskentelyä. Kyllä se siitä syttyisi kun tajuaisi saavansa hypätä. Onneksi. Emilyllä ei ollut tänään voimaa tuupata hevosta eteen.

Duffy pärskähti juuri sopivasti, jotta Bex saattoi vain viitata toisella kädellään päätään heilauttaneeseen hevoseen Emilylle vastaukseksi. Orikaan ei uskonut visioiden näkemiseen. Pieniä vihreitä miehiä ne olivat. Bex lämmitteli kimoa, iloisesti korvat hörössä kulkevaa oria, käynnissä ja rennonletkeässä ravissa, joka pakotti hänetkin keskittymään istuntaansa, kun jalustinten suomaa tukea ei ollut tarjolla.
"Copper saa vielä paljon visioita sateesta!" Bex huikkasi taivuttaessaan ravaavaa oria pohkeensa ympärille. Riemulla työskentelevä hevonen taipui siivosti - ja hetkeä myöhemmin loikkasi metrin sivuun korskuen kuin hirviön kanssa kasvokkain joutunut. Bex nauroi palauttaessaan Duffyn samaan kulmaan, joka oli nyt jostakin syystä täynnä mörköjä orin mielestä, eikä jatkanut eteenpäin ennen kuin kahdeksikkoa kulkenut ori jätti kulman pälyilyn. Ei ehkä olisi pitänyt manata Emilyä, kun se taisi nyt osua omaan nilkkaan.

Se tosin osui omaan nilkkaan. Emily teki vaihtelevia verryttelytehtäviä Copperin kanssa, hymyillen kun Duffy heittäytyi dramaattiseksi kesken taivutuksen. Niin. Välillä hän huomautti ruunalle sen ennakoinnista ja vaihtoi tehtävää lennosta, jotta se ei alkaisi kuvittelemaan että tiesi paremmin. 
"Keskity sinä nyt Duffyyn vain tai olet vielä naamallasi. Epäile että päätyisit helveti seitsemännelle tasolle!"

"Olen taitava multitaskaaja!" Bex huikkasi takaisin ja suoristi orin. Hän otti muutaman hallitun siirtymisen, ennen kuin väistätti hevosta siksakkina kentän keskiosassa ja vilkuili uteliaana silmäkulmastaan kasattuja esteitä. Duffykin tiesi, että pääsisi hyppäämään, eikä kyllästynyt sileätyöskentelyyn lainkaan niin nopeasti, kuin miten välillä kävi.
"Jospa sovitaan, ettei kukaan päädy naamalleen seuraavan reilun tunnin aikana", Teddy kommentoi pyyhkien hiekkaa kämmenistään. "Alkavatko hevoset tuntua vetreiltä?"

Copper tuntui havahtuvan kun oivalsi mahdollisuuden esteille. Se pärskähti ja vaihtoi lennokkaasti itseksee laukka, mikä sai Emilyn naurahtamaa ja siirtämään hevosen käyntiin. Eipäs nyt villiinnytä. 
"Sovitaan niin." Punapää vastasi aurinkoisesti hymyillen. Aina voisi luvata. 

"Mutta jos joku päätyy kierimään hiekassa, se on ehdottomasti Emily", Bex täydensi virnistäen siirtäessään Duffyn käyntiin. Teddy vilkaisi merkitsevästi oria ja sen jälkeen maneesin kulmaa, joka oli tuottanut hetken hankaluuksia. Bex vain nauroi. Ei hän pienestä säpsähdyksestä putoaisi. Nainen laski jalustimet alas hevosen kaulalta ja haki ne jalkoihinsa nousten muutaman kerran kevyempään istuntaan ja takaisin. Pituus oli aivan oikea. Zoe ei ollut käynyt kiusallaan muuttamassa jalustinten pituutta.
"Tulkaa omaan tahtiin tätä ristikkoa muutaman kerran lämmittelyksi, lähestyminen ravissa, ja pitäkääkin huolta, että ratsastatte laukkaa heti laskeutumisesta lähtien", Teddy totesi viitaten kädellään punavalkoiseen ristikkoon. "En halua nähdä yhtäkään matkustajaa, joka haaveilee jäätelöstä kun pitäisi ratsastaa hevosta. Tehkää suunnitelma jo ennen hyppyä, minne päin olette kääntymässä."

Emily viittasi hymyille tilaa Bexille. 
"Kärsivät ja tuskaiset ensin." Hän totesi hymyillen ja käänsi Copperin ympyrälle. Morland-parka, kun joutui valmentamaan heitä. 

"Yritä vain pysyä selässä, äläkä anna koipiesi muuttua spagetiksi", Bex virnisti takaisin, siirsi Duffyn raviin ja käänsi lämmittelyesteelle. Hevosen suoristaminen oli helppoa, mutta pitäminen ravissa ei niinkään - ori otti viimeisen askeleen laukalla ja hyppäsi matalan ristikon komealla ilmavaralla ylpeänä itseensä. Bex pudisteli päätään hiljaa nauraen, kun valmentajan ohjeen muistaen istui lähemmäs satulaa ja ratsasti Duffyä muutaman askeleen suorana, ennen kuin lähti kaartamaan ja pyytämään hevoselta taivutusta. Hän pudotti raville ja otti muutaman askeleen avotaivutusta varmistaakseen, että pohjeavut menivät läpi, kun kaarre laukassakin oli tuntunut siltä, että ori oli kaatua vasten hänen sisäpohjettaan.
"Selkeästi ravilähestyminen oli liian vaikea teille. Randall, kenties sinä ymmärrät askellajien erot?" Teddy viittasi kohti estettä. Kaksi muuta valmennuksen ratsukkoa tuntuivat kovin hiljaisilta Bexin ja Emilyn naljailun jälkeen.

Ehkä muut eivät uskaltaneet enää sanoa kenttäratsastajien jälkeen mitään. Emily pudisteli päätään Duffylle. Ravi ei ollut noin vaikeaa. Hän haki Copperille voltilla hyvän tahdin askeleeseen, istui tiukasti alas ja piti hevosen ravill vaikka sai protestiksi hännänhuiskautuksen kun ruuna olisi mieluummin antanut esteen imaista itsensä laukalle. Esteen jälkeen siivosta hypystä innostunut ruuna oli helppo päästää laukalle. 
"Kuka täällä putoaa?" Emily huikkasi kun taivutti Copperin siivosti pohkeensa ympärille, tietäen että toinen kerta ristikolle olisi jo vaikeampi kun ennakoiva hevonen alkaisi ennakoida huolella.

"Sinä!" Bex virnisti ratsastaen avotaivutusta vielä toiseenkin suuntaan. Hän taputti orin kaulaa kiitokseksi hienosta työstä ja vilkaisi valmentajaa, jolla ei sentään ollut enempää kommentoitavaa hänen suorituksestaan - tai napistavaa Emilylle. Höh.
"Katso ja opi", Bex julisti suoristaessaan Duffyn jälleen linjalle kohti ristikkoa. Duffy rikkoi laukalle monta askelta ennen estettä ja sen sijaan, että hän olisi jäänyt tappelemaan askellajista hevosen kanssa, nainen alistui ratsastamaan orin siivosti laukassa lämmittelyhypylle.
"Älkää ainakaan oppiko tuosta", Teddy totesi päätään pudistaen. "Siirtymisiä käynnin ja ravin välillä, nyt eikä hetken päästä, Hale."

Emily yskäisi softshelltakkinsa kaulukseen siniset silmät tuikkien. Jep, oppikaa todellakin. Kahden muun tehtyä tehtävä Emily ohjasi Copperin uudelleen esteelle, nyt eri suunnasta. Hän käänsi ruunan kerran ympyrälle kun se haki laukkaa esteen imussa. 
Ei. 
Reippaassa, mutta vielä siivossa ravissa uudelleen yli ja siisti käännös toiseen suuntaan esteen jälkeen laukassa. Hyvä poika. Melkein voidaan olla jo ylpeitä. 

"Hyvä Randall, mutta koeta rauhoittaa Copperia hieman. On tärkeää, että voit myös käyttää jalkaasi", Teddy totesi kääntäen huomionsa kahteen muuhun ratsukkoon, jotka suorittivat tehtävän peräjälkeen. Bex teki siirtymisiä ja muutaman pysähdyksen koettaessaan saada Duffyn paitsi kuulolle, myös malttamaan enemmän, sillä ori tuntui tänään olevan sitä mieltä, että osasi ehdottomasti paremmin kuin kukaan muu, eikä siis tarvinnut häntä yhtään mihinkään. Väärin meni Duffy.
"Hale, onnistuuko ravi? Lähesty käynnissä, siirrä raville vasta kun Duffy on suorana ja pidä se ravissa loppuun saakka", Teddy ohjeisti, ja Bex teki kuten oli käsketty väittämättä tällä kertaa vastaan. Duffy kiihdytti tahtiaan viimeisillä askelilla, mutta ainakin hevonen oli vielä ravissa ponnistaessaan ja laskeutui sievästi vasemassa laukassa, kuten Bex oli toivonutkin kääntäessään hevosen vasemmalle hypyn jälkeen.

Emily siirtyi isolle ympyrälle, teki siirtymisiä ja temponvaihteluita ravissa. 
"Hyvä poika, hiieeenosti, hyvä..." Ja taas se suu kävi. Emily osasi harvoin olla hiljaa ratsastaessaan. Kouluosuudessa kilpailuissa, siinä se oikeastaan olikin. 

"Kun keskustelultasi ehdit, Randall, niin tule toki uudestaan", Teddy naurahti seisten tyytyväisenä ristikon vierellä. Puomit eivät olleet vielä kolisseet, eikä kukaan ollut pudonnut, ja jos hän jätti huomiotta Duffyn hölmöilyn maneesin kulman kanssa lämmitellessä, hevosetkaan eivät olleet tehneet vielä mitään typerää. Hyvä alku, mutta saisi nähdä, kauanko sitä kestäisi. Duffy tohelsi jo omiaan innostuessaan hyppimisestä, eikä Bexin nauru varsinaisesti hillinnyt hevosta. Sentään ratsastaja vaati laukanvaihtoja, taipumista ja muutaman askeleen kokoamistakin naurunsa lomassa, joten ehkä kaikki ei ollut vielä menetetty.

Emily ei aikonut hämmentyä siitä että valmentaja kiusoitteli (?) hevoselle puhumisesta. Palkkioksi hienosta, rauhallisesta lähestymisestä Emily taputti Copperin kaulaa. 
"Hyvä poika."

Teddy itse oli jutellut hevosilleen radan alusta loppuun saakka, kun oli ratsastanut estekentälle, joten hän ymmärsi ratsuille juttelun.
"Hienosti. Tullaan vielä kaikki kertaalleen, ja sitten lähdetään kunnolla töihin", valmentaja nyökkäsi. Vapaa järjestys toimi yllättävän hyvin neljän ratsastajan kesken, sillä ristikko ei kertaakaan ollut kauaa tyhjänä, kun seuraava jo lähestyi sitä ravissa.
"Rauhassa, rauhassa", Bex tyynnytteli Duffya, kun he ravasivat esteelle, ja nainen kevensi liioitellun selkeästi ravin tahdissa estääkseen ratsua ennakoimasta ja rikkomasta laukalle. Se toimi, ja he saattoivat jättää esteen taakseen hallitussa laukassa. Bex taputti papurikkotäpläistä kaulaa ja suoristi hieman vaaleaksi kimoutunutta harjaa.
"Ha, hyvin pärjäsimme", nainen virnisti olkansa yli leveästi.
"Kyllä, onnittelut, opitte vihdoin ravaamaan", Teddy vastasi kuivan vakavana, mikä sai Bexin nauramaan. Hienosti olivat oppineetkin! Nainen antoi Duffyn laukata kertaalleen maneesinpuolikkaan ympäri ja pohti, mikä oli saanut valmentajan varaamaan niin suuren tilan heidän käyttöönsä. No, kohtahan se selviäisi, kun Copper ja Emilykin suoriutuisivat ristikosta.

Emily piti Copperin Teddyn ohjeilla rauhallisena - raville vasta kun hevonen suoristui ja eteenpäin. Se esti hevosta ennakoimasta liiaksi. 
"Hienosti, hieno poika." Copper  pärsähti vastaukseksi ja hamusi huulella Emilyn varpaita kun hän siirsi hevosen käyntiin.

"Ottakaa hetkeksi kaikki käyntiin", valmentaja huikkasi saaden Bexinkin huomion. Nainen pidätti Duffyn suoraan laukasta käyntiin, taputti orin kaulaa kun kimo ei alkanut vängätä vastaan ja käänsi katseensa valmentajaan, vaikka pitikin huolta, ettei jättänyt Duffya liiaksi yksin. Se olisi kuitenkin päättynyt katastrofiin.
"Tänään on tarkoitus työskennellä hevosten takaosan aktivoimisen kanssa. Laitetaan hevoset ajattelemaan jalkojaan ja teidät ajattelemaan eteen. Loppuvalmennuksesta hyppäätte linjaa, joka alkaa kolmella ravikavaletilla, joita seuraa ristikko, yhden laukka-askeleen päässä pysty ja taas askeleen päässä okseri. Se vaatii hereillä olevia hevosia ja ratsastajia, joten paras tehdä harjoitukset kunnolla alusta alkaen. Molemmissa päissä on pääty-ympyrälle asetettuina neljä viuhkapuomia ja yksittäinen kavaletti ympyrän toisella puolen. Kaksi ratsukkoa työskentelemään molemmille ympyröille, aloitetaan oikeasta kierroksesta. Ravissa koko ajan, aloittakaa keskeltä ja siirtykää joka kierroksella yhden väriraidan verran sisään tai ulos, jotta joudutte vaihtamaan ravin pituutta joka kierroksella. Rauhoittakaa hevoset kavaletin jälkeen. Jos ne nostavat laukan tai hyppäävät sen yli, kääntäkää voltille ympyrän sisään. Ei kolautella puomeja. Ymmärretty? Hyvä. Randall ja Hale, menkää katsomon päädyn ympyrälle, niin olette lähempänä apujoukkoja, kun sotkette puomit." Bex näytti kypsästi kieltä valmentajalle moisen kommentin johdosta, mutta suunnisti kiltisti Duffyn kanssa ohjattuun päätyyn suurelle ympyrälle.
"Kuvittelenko vain, vai onko Morland tänään tavallista nenäkkäämpi?" Nainen kysyi Emilyltä hyväntuulisesti ja siirsi Duffyn raville. Hän haki hetken tuntumaa kiertämällä niin kavaletin kuin viuhkapuomit ulkokautta, ennen kuin kävi tehtävän kimppuun. Pari ensimmäistä kierrosta eivät osoittautuneet turhan hankaliksi, mutta mitä ulommas hän viuhkapuomeilla siirtyi - ja mitä pidempää ravia hän siis Duffylta pyysi - sitä herkemmin ori liioitteli kavaletin kanssa ja hyppäsi sen esteenä sen sijaan että olisi vain nostanut koipensa siitä yli.

Emily kuunteli valmentajan ohjeet ja tuhahti sanoille. 
"Et. Yhtään." Emily ratsasti aina joka toisen kerran viuhkoilta ja joka toisen ohi. Copper kun aloitti näsäviisastelun niin helposti.

"Varmaan poika taas valvottanut kaiken yötä, niin nyt Morland kostaa sen naljailemalla meille", Bex pohti ratsastaessaan ylimääräisen voltin ja toisenkin, kun Duffy meinasi kaahata kavaletin jälkeen. Ori teki töitä tunnollisesti silloin kun malttoi keskittyä, mutta tänään ei ollut yksi niistä päivistä. Duffyn ajatukset tuntuivat harhailevan kaikkeen, eivätkä suinkaan kaikista vähiten sateen ropinaan katolla.
"Kevennä raskaammin, Hale, niin saat pidettyä Duffyn paremmin ravissa", valmentajan ääni halkoi sateen ropinaa, kun Duffy rikkoi laukalle ennen kavalettia ja leiskautti sen yli valtavalla loikalla. "Puolipidätteitä ravin tahdissa, ratsasta jokainen askel. Ei laukata, vaan ravataan. Noin, parempi. Randall, venytä askelta rohkeammin ja jatka pidemmällä askeleella aina kavaletille saakka."

"Varo ettei hän kuule ja todella kosta." Emily hymähti nauraen.  Morland oli kovin söpö kun innostui puhumaan pojastaan silloin tällöin loppuverryttelyissä. Hän venytti pyynnön mukaan askelta ensin kavalettien ulkopuolella ja vei sen sitten kavaleteille. Ne tehovalmennukset alkoivat näkyä. Ehkä he olisivat vielä valmiit kisaamaan tämän kauden tosissaan.

Bex ei pelännyt Teddyn kostoa - mies oli mukava ja kovin kiltti, eikä koskaan todella suuttunut, vaikka hän naljaili takaisin. Kuukaudet Ginan luona töissä olivat opettaneet tunnistamaan rajan sille, milloin sopi vastata kieli poskella ja milloin ei, todella tehokkaasti, sillä Ginan käsitys kostosta sai lihakset anomaan armoa.
"Hyvä, hienosti Randall. Hale, koeta vaihteen vuoksi tulla kootummassa ravissa, lyhyemmällä askeleella", Teddy huikkasi ennen kuin suuntasi huomionsa kahteen muuhun ratsukkoon, jotka vaativat enemmän tukea tehtävästä suoriutumiseen. Bex oli varsin kiitollinen siitä, ettei valmentaja seurannut heitä joka sekunti.
"Mitä sanoin siitä kokoamisesta?" Mies korotti ääntään ja Bex irvisti. Hyvä on, Morland näki enemmän kuin mitä hän oli antanut miehelle kunniaa. Tällä kertaa nainen kokosi kiltisti ravia ja ratsasti viuhkapuomit lähempää sisäreunaa.
"Vaihdetaan suunta, sama harjoitus vasempaan kierrokseen", Teddy huikkasi ohjeeksi neljälle ratsukolleen. Bex käytti tilanteen hyödyksi, pidätti Duffyn käyntiin ja suoristi hevosen muutaman askeleen pohkeenväistöä varten, ennen kuin palasi raviin ja jatkamaan samaa harjoitusta pääty-ympyrällä, nyt vain hevonen toiseen suuntaan asetettuna.

Jostain syystä Copper päätti vasemmassa kierroksesaa heittää laukalle. 
"Hipheijaa, ei ollut tehtävänä tuo, herraseni."

"Phah, joku muukaan ei osaa ravata!" Bex virnisti vinosti. Hänelle oltiin niin naljailtu Duffyn innosta aiemmin, joten oli vain oikein, että hän antoi nyt samalla mitalla takaisin.
"Ota vaikka käyntiin asti, kunnes saat Copperin rauhoittumaan ja kuuntelemaan sinua", Teddy ohjeisti. "Anna sille muuta tehtävää kuin eteen, vaadi enemmän taivutusta, askelia ulospäin tai sisään ympyrällä, käännä vaikka keskelle ympyrää ja pysäytä. Eteen ei pääse ennen kuin malttaa odottaa sinua."

"Otimme vain teistä mallia." Emily tuhahti takaisin. Hän siirsi ruunan käyntiin ja teki hetken taas töitä saadakseen kenttäratsun kuulolle, ottaen sitten uudelleen. 
"Hieno poika."

"Sinullehan sanottiin, että meistä ei kannattanut katsoa mallia", Bex virnisti ja antoi Duffyn venyttää askeltaan, kun toi hevosen viuhkapuomien ulkolaitaan. Ori ei hipaissutkaan puomeja liihotellessaan niiden yli rytmikkäästi, ja nainen taputti sisäkädellään hevosen kaulaa. Hieno poika. Hänellä oli niin kovin hieno ori käsissään. Muutaman kuukauden tauko ei tuntunut enää missään - hän oli Duffyn kanssa aivan yhtä hyvin samalla aaltopituudella nyt kuin viime marraskuussakin.
"Kehukaa ratsujanne, hienosti työskennelty", Teddy katkaisi harjoituksen annettuaan kaikkien vielä hetken pyöriä suurilla ympyröillä. "Ottakaa käyntiin ja antakaa pidempää ohjaa. Annetaan niiden vähän venytellä ja tasata hengitystään tässä välissä." Mies viittoi tallityöntekijän mukaansa katsomosta ja alkoi siirrellä puomeja ja kavaletteja muokatessaan niitä seuraavaa tehtävää varten.
"Copper on kieltämättä oikein hieno", Bex totesi tuodessaan Duffyn kulkemaan Copperin rinnalle, mutta pari metriä sivummalle. "Vaikka ei olekaan vielä saanut visioita. Olen pettynyt."

Emily taputti Reynardin omistaman ruunan kaulaa hymyillen. Pitäisi muistaa kehua hevonen sen omistajalle. Jälleen. 
"Se on hieno poika. Tehotreenit tuottavat tulosta, ehkä saan sille aika täyden kauden jo tänä vuonna." Hän haaveili hymyillen. 
"Se saa välillä visioita, yleensä vasta korkeammilla esteradoilla. Vähän villejä visioita."

"Saat, saat", Bex vakuutti nyökytellen. "Minäkin aion kisata Nyxillä ihan kunnolla. Pääsen starttaamaan sillä ensimmäistä kertaa jo vajaan kolmen viikon päästä", nainen virnisti innoissaan. Ajatuskin mustan tamman viemisestä kisoihin sai silmät hehkumaan. Ja ajatella, että jo perjantaina hän olisi aloittamassa kautensa neljän hevosen kanssa pikkukisoissa! Duffykin pääsisi verryttelemään jalkojaan kilparadalle. Hän ei malttanut odottaa.
"Voi villit visiot sentään", Bex naurahti. "Tänään ei tosin taida olla syytä huoleen, kun Morland näyttää kiduttavan meitä lähinnä jumppatyöskentelyllä." Ei korkeita esteitä, ei villejä visioita. Loistavaa.

Emily hymyili ja rapsutti Copperin kaulaa hellästi. 
"Pitäisi pärjätä Ticolla Badmintonissa. Katsotaan. Minun tuurillani päädy ratsastamaan ensimmäisellä esteellä kumoon tai se astuu ulos aidoista."

"Pah", Bex puhahti naurua äänessään. "Te aidoista ulos astu. Et sinä ole turhaan käynyt kouluvalmennuksissa kärsimässä. Jos tekisitte moisen virheen, joutuisit kuukauden tehotreeniin kouluratsastuksen osalta, ja sitä et varmasti tahdo." Hän ei uskaltanut vielä edes ajatella niin pitkälle. Jo se, että he lähtisivät Javan kanssa Yhdysvaltoihin oli käsittämätön ajatus.

"Saisin korvilleni." Emily myösi nauroi ja pudistellen päätään. Pieni pisto viivähti rinnassa. Lexington menisi nyt ohi. Hitto. Noh, saisi kilpailla kotoa ja Lexa oli luvannut tulla katsomaan. Se riittäisi. Olisi riitettävä tänä vuonna. Oli vielä 11 vuotta aikaa.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2766
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [P] You can count on me to misbehave   La Maalis 24, 2018 3:05 pm

"Jep", Bex totesi p-kirjaimen iloisesti suustaan popsauttaen. Tosiaankin saisi korvilleen, jos astuisi kouluaidoista ulos.
"Eiköhän sitten ole juteltu tarpeeksi säästä", Teddy totesi saadakseen valmennettavien huomion itseensä. "Seuraavaksi harjoitellaan suoraa linjaa kahdessa osassa. Ensimmäinen osa on kolme ravikavalettia ja ristikko, toinen pysty ja okseri. Randall ja Hale, aloittakaa pystyltä. Lähestyminen laukassa, keskittykää pitämään hevonen suorana. Väliin mahtuu yksi siivo laukka-askel. Katsotaan, kuinka hereille ja pohkeiden väliin saitte hevosenne ympyrällä. Älkää antako niiden seilata, keskitytään hakemaan rytmiä ja rentoutta." Metrin pysty ja okseri eivät haastaisi hevosia korkeudella, mutta ne vaatisivat keskittymistä. Teddy epäili, ettei se ollut varsinaisesti kummankaan hevosen vahvuuksia.

Emily vilkaisi pystyä ja okseria. Jep. 
"Minä voin näyttää nyt mallia." Hän lupasi nauraen ja nosti laukan suoraan käynnistä. Parin ympyrän ajan hän haki laukkaan siivoa, rauhallista rytmiä ja muistutti ruunaa työnteosta. Muuten se meni hienosti, mutta Copper otti jälkimmäisen hypyn valtavana ja otti pari reipasta askelta sen jälkeen, selvästi innostuneena. Tarjoili vielä pienen riemupukin. 
"Heiii, perä maahan mies!" 

"Anna mennä. Nauran, kun puomit kolisevat", Bex kiusasi nauraen. Ehkä he suoriutuisivat tästä tehtävästä. Mukavaa jumppaa hevosille, joka vaatisi ratsujakin ajattelemaan eikä vain häseltämään. Hän keskittyi pitämään Duffyn töissä ja rentona, vaikka ori olisikin paljon mieluummin keksinyt omaa ohjelmaa. Hän antoi hevosen laukata pitkällä askeleella muutaman suuren ympyrän odottaessaan, ja alkoi sen jälkeen kerätä hevosta paremmin alleen. Ei ori paljoa ponnistusvoimaa näille esteille tarvitsisi, mutta mikään ei estänyt suhtautumasta metrin esteisiin kuin korkeampiinkin.
"Sehän oli tyylikästä", Bex nauroi ennen kuin lähetti itse Duffyn kahden esteen pienelle sarjalle. Ori onnistui tekemään välistä ahtaan, ja suoritti melkoisen kaurisloikan okserilla, kun ajautui niin lähelle etupuomia. Bex irvisti, mutta taputti siitä huolimatta hevosen kaulaa.
"En edes viitsi sanoa mitään tuosta suorituksesta, teille kummallekaan", Teddy huokaisi. "Rauhoittakaa ne pösilönne. Kaarevia teitä, leikitelkää askelpituudella ja ottakaa siirtymisiä väliin, hakekaa rentoutta ja rytmiä laukassa. Ajatelkaa näitä kahtena kavalettina peräkkäin, niin ehkä se tasapainottaa poikienne intoa ja ne hyppäävät ne normaalisti."

Emily yskäisi jälleen takkinsa kaulukseen. Hän painoi ohjeet mieleensä ja työsti laukkaa kaikessa rauhassa. Kolmikaaarta laukanvaihdoilla (kouluvalmentaja olisi huutanut itkusta), kokoamista ja venyttämistä. Kun Epäsymmetrisellä päämerkillä varustettu höntti tuntui sopivann rennolta ja ei imeytynyt kohti esteitä, hän kokeili uudelleen. 
"Noin! Hieno poika, hyvä."

Bex päätyi työstämään Duffya kahdeksikolle, jolla vaihtoi aina silloin tällöin laukkaa. Pieni vastalaukkaharjoitus teki ihmeitä hevosen keskittymiskyvylle, ja aina kun ori oli kiihdyttää tahtia, seuraava kahdeksikon lenkki tehtiin vastalaukassa. Johan rauhoittui meno hetkessä.
"Hyvä Randall, paljon parempi. Muista vain ratsastaa esteen jälkeenkin, vaikka rata ei jatkukaan. Kehu Copperia kunnolla, ratsasta hetki siirtymisiä ja tule uudestaan", Teddy nyökkäsi hyväksyvästi ratsukolle. Paljon parempi kuin ensimmäinen massiivinen loikka pienen okserin yli. Duffykin mahtui toisella yrityksellä esteiden väliin, kun okserin läheisyys ei enää tullut yllätyksenä hevoselle. Bex taputti orin kaulaa, kaarsi laajalla kaarella takaisin linjan alkuun ja jatkoi suoraan laukan rytmiä riskomatta harjoituksen toistamiseen. Duffy ei kerännyt kierroksia, mistä hyvästä nainen pidätti hevosen ravin kautta käyntiin vuolaasti kehuen. Niin sitä piti, hieno poika.

Hän työsti parin ympyrän verran siirtymisiä ja tuli tehtävälle uudelleen ja sitten vielä kerran kiellon päälle. 
"Näin, hyvä poika. Hienosti." Kyllä tämä tästä. 
"Kyllä minusta vielä ammattiratsastaja tulee."

Bex päätti jättää tehtävän kolmeen suoritukseen, joista kaksi oli ollut oikein kelvollisia - ihan vain siltä varalta, että neljäs ei enää olisikaan.
"Mietin ihan samaa", nainen virnisti velmusti, "siis että kyllä sinusta vielä ammattiratsastaja tulee." Koska Emilyn ammattilaisstatuksestahan tässä oli kyse.
"Verrytelkää hevosianne ravissa, koettakaa saada ne keskittymään taas ravityöskentelyyn vaikka ne saivatkin äsken laukata", Teddy huomautti sivummalta. Keskustelun aika olisi valmennuksen jälkeen tai loppuverryttelyssä, mutta ei nyt. "Paljon siirtymisiä, ympyröitä, kahdeksikkoja ja kaarevia teitä, kunnes olette varmoja että voitte ratsastaa niitä niin eteen kuin ottaa kiinnikin ilman, että ne loikkaavat kuuhun."

Emily otti Copperin seisahduksiin ja kuunteli valmentajan ohjeet. Oli ihanaa saada ohjeet ilman haukkuja ja huutoja, Cavanaugh ei jakanut sellaista luksusta. Hän siirsi Copperin raville ja teki kuten oli ohjeistettu. Alkoi vihdoin tuntua siltä että viikonlopun levännyt ruuna alkoi asettua tekemään töitä. 

Duffy ei olisi malttanut asettua ravaamaan. Ei sitten millään. Bex pyöritti oria pienillä volteilla, teki loputtomiin siirtymisiä vain muutamien askelten välein ja pyysi jopa peruutuksia silloin tällöin, mutta Duffy tarjosi pienimmästäkin tekosyystä laukkaa. Morlandin ohjeet auttoivat pitkälle, mutta loppu oli hevosen käsissä, eikä hevonen olisi tahtonut ravata. Pohkeenväistöt saivat aikaan laukannostoja, ja heti kun edessä aukeni pidempi suora, ori oli taas laukalla. Hän otti käyntiin saakka aloittaen työskentelyn ihan alusta, jotta saisi hevosen lopettamaan yliherkäksi heittäytymisen. Jokainen hipaisu kantapäillä ei tarkoittanut käskyä laukata.
"Randall, näyttää hyvältä. Tule ravikavaletit ja ristikko. Joudut hieman kokoamaan Copperin askelta, jotta se sopii sulavasti ravikavaletteihin", valmentaja huomioi seuratessaan hevosen liikkumista. Kolme kavalettia antaisivat anteeksi pienet virheet vielä tässä kohtaa, mutta kun koko linjan yhdistäisi, yhdellekään virheelle ei olisi sijaa. Pieni haparointi kavaleteilla päättyisi katastrofiin okseriin mennessä. Parempi siis harjoitella osina.
"Ota melko nopeasti ristikon jälkeen kiinni ja takaisin raviin, ja ratsasta kahdeksikko tai pari varmistaaksesi, että Copper on edelleen pohkeiden välissä ja kuuntelee sinua."

Emily varmisti Copperin olevan käsissään ja keskittyi todella. Hä tiesi että kun tämän kasaisi linjaksi, he olisivat kusessa jos ruuna heittäytyisi vitsikkääksi. Hän kokosi askelta kevyesti ja hymyili tyytyväisesti kun Copper nosteli siivosti jalkansa kavalettien yli ja otti hillityn hypyn ristikolle. Kiinni, kuten Morland käski ja sitten kahdeksikko. Kyllä Copperista vielä huippuratsu tulisi. Tehtäisiin omistaja ylpeäksi. 

Teddy seurasi tarkkaavaisena ratsukon kulkua linjan pätkällä ja nyökkäsi hyväksyvästi. Ei hullumpaa, ei sitten lainkaan. Tosin Copperin ongelma tuntui usein olevan toinen tai kolmas toisto, kun hevonen oli sitä mieltä, ettei harjoituksessa enää ollut mitään ideaa.
"Hyvä, hienosti toimittu. Valmistele yhtä huolella ja tule uudestaan. Keskity ajattelemaan rytmiä ja ratsastamaan jokainen askel tarkasti ja huolellisesti. Rytmi on kaikki kaikessa. Haluamme, että jokainen Copperin askel on sinun säädeltävissäsi."

Hevosen ongelma oli ennakointi. Se kuvitteli tietävänsä ratsastajaa paremmin mitä oli tulossa ja alkoi toteuttaa niitä kuuluisia visioitaan. Hän nyökkäsi ohjeille ja haki pienillä avuilla Copperia kuulolle. Kun hän oli tyytyväinen, ruuna sai luvan tulla uudelleen. Ilman ennakointia, mieli olisi tehnyt tuulettaa mutta hän hillitsi itsensä ja tyytyi vain hymyilemään. 

"Nätisti meni", Teddy totesi. "Hale, koetappa sinä välissä." Duffy oli asettunut sentään sen verran, ettei enää koettanut rikkoa laukalle, mutta hyväntuulisuus ja vääriin asioihin suunnattu into ei ollut kadonnut luupään olemuksesta. Hän toi hevosen kavaleteille, rauhoitti pidätteellä ennen ristikkoa ja kehui lämmöllä, kun hevonen suoritti tehtävän ilman turhaa häsellystä. Paluu takaisin rytmikkääseen, hallittuun raviin vaati hieman kauemmin, mutta uusi yritys onnistui siitä huolimatta.
"Tässähän saa melkein tuntea olonsa ylpeäksi", Teddy myhäili. "Haluatteko tulla vielä kerran osana, vai laitetaanko koko linja yhteen?"

Emily otti Copperin käyntiin ja jatkoi hevosen ratsastamista avuille, pitäen sen töissä. Nyt hän oli saanut sen mukaan ja hereille, joten hän ei antaisi sen hyvän työmoraalin karata ikkunasta. Copper tuntui ihanan kevyeltä edestä ja kulki sopivalla askeleella. 
"Voin tulla yhtenä osana."

Bex myötäili Emilyn mielipidettä pontevilla nyökkäyksillä Duffyn ravin tahtiin. Yhtenä osana vaan, kyllähän se nyt onnistuisi!
"Selvä. Työstäkää niitä käynnissä, antakaa tekemistä, koettakaa pohkeenväistöä eri jyrkkyydellä ja ottakaa mukaan taivutustakin. Pysähdyksiä, peruutuksia. Suoristakaa, taivuttakaa. Haluatte ne jalan eteen, tuntumalle, rehellisesti pohkeiden väliin ja kuulolle. Jos ne eivät keskity, kolistelette puomeja, ja minä en millään jaksaisi nostella niitä", Teddy ohjeisti samalla kun viittoi tallityöntekijää auttamaan esteiden pikaisessa siirrossa suoraan linjaan.

Emily keskittyi nyt todella työntekoon. Alkuvalmennus oli mennyt pelleilyksi hänen levottoman mielensä takia. Nyt oltiin töissä ja keskityttiin töihin, eikä hölötetty. Hänen piti alkaa nyt keskittyä jälleen ratsastamiseen, mokoma lusmu. Ainakinn Copper tuntui nnyt hyvältä.

Duffy leikki kuolaimellaan niin että kolisi, kun Bex työsti oria käynnissä. Duffyn askel oli kovin irtonainen ja lennokas, ja hän tunsi tarkalleen voiman, joka hänen allaan väreili. Orin saaminen rennoksi oli työn ja tuskan takana, mutta ainakin siinä vaiheessa kun tallityöntekijä ja valmentaja olivat yhdistäneet kaksi linjan osaa, Duffy myötäsi pehmeästi niskastaan ja liikkui selkänsä läpi niin tyylikkäästi, että hän olisi uskaltanut väittää kouluvalmentajienkin olevan tyytyväisiä. No, eivät kaikki, mutta Broadbent ja Chambers ainakin.
"Tulkaa omaan tahtiinne, kun olette valmiita", Teddy totesi varmistettuaan vielä viimeisen kerran harppomalla, että etäisyydet olivat kunnossa. "Ravissa kavaleteille, kuten äsken harjoittelitte, siitä ravissa ristikon yli, ja kun ne laskeutuvat laukassa, askeleen väleillä molemmat esteet. Todennäköisesti ne eivät osaa odottaa enää pystyä ristikon jälkeen, mutta okseri viimeistään tulee yllätyksenä, joten olkaa itse hereillä, askelta edellä ja miettikää jo edellisen tehtävän aikana seuraavaa. Kunhan te tiedätte, mikä teillä on seuraavaksi edessä, hevoset selviävät kyllä. Hakekaa tasainen rytmi raville, ja sen jälkeen linja imee teidät sisään toivottavasti niin, että oikea rytmi laukalle löytyy luonnostaan."

Oikea rytmi löytyy luonnostaann tuntui lähinnä rukoukselta ja Emily ei voinut sanoa luottavansa rukouksien voimaan. Hän antoi toisen kahdesta muusta mennä ensin ja ohjasi ruunan sitten kavaleteille. Ratsasti jokaisen askeleen läpi, pitäen hevosen sopivassa ravissa. Ristikko, hieman jalustimille. Vasen laukka, askel, hyppy, ask-- miksi puomi tuli alas? Emily kaarsi Copperin tehtävä laukan jälkeen vasemmalle ja taputti hevosen kaulaa. Hänen mokansa. Se oli tehnyt hyvin.

Teddy seurasi tarkasti ratsukkoa tehtävällä, mutta antoi Emilyn keskittyä ratsastamiseen ohjeiden sijaan. Hän ehtisi antaa palautetta tehtävän jälkeenkin ja ohjeistaa seuraavaa kertaa varten. Mies harppoi nostamaan kolahtaneen puomin takaisin kannattimille ja kääntyi katsomaan ratsukkoa.
”Hyvin ratsastettu, toit sen erittäin hallitusti kavaleteille, mutta kuten itsekin taisit huomata, se yllättyi esteestä edessään. Seuraavalla kerralla Copper kerää varmasti koipensa nopeammin ylös. Koeta pitää se hereillä eteenpäin ajavalla jalalla ja pienellä puolipidätteellä jokaisen esteen välissä. Tämä vaatii hevosilta nopeutta ja ketteryyttä, eivätkä ne voi jäädä ajatuksiinsa hetkeksikään”, Teddy totesi. ”Tee muutama siirtyminen ja peruutus, haetaan enemmän painoa takaosalle ja reippautta reaktioihin, ja koeta sitten uudestaan.” Miehen huomio kääntyi papurikkotäpläiseen oriin, joka ravasi siivosti ympyrällä Bexin kanssa. Nainen suoristi hevosen, lähti tehtävälle ja joutui tekemään kunnolla töitä, että tasainen rytmi säilyisi esteiden lomassa, kun Duffy tuntui yllättyvän sekä pystystä että okserista, ja orin ensimmäinen reaktio oli tapansa mukaan luupäisesti vain painaa eteenpäin kuin hevonen tietäisi parhaiten, mitä tehdä. Teddy pudisteli päätään. Uudestaan vain, jokainen. Parannettavaa oli vielä paljon, mutta ainakin tehtävä tarjosi loistavaa jumppaa hevosille.

Emily otti ohjeet nyökkäyksellä vastaan ja teki siirtymisiä hetken sivummalla. Kun pysähdys melko kootusta laukastakin onnistui kohtalaisesti, hän toi ruunan uudelleen linjalle. Keskity, ratsasta jokainen askel. Ensimmäistä kertaa sairaslomansa jälkeen hän tunsi että oli jälleen töissä. Hän osasi ratsastaa, jälleen. Nyt hän ei tuntenut allaan sitä hätäistä jalkojen kasaamista alle, vaan yllättyi itsekin siitä miten rentona Copper laskeutui okserilta. Tico olisi ketteränä poikana onnistunut tässä loistavasti, mutta nuorelta ruunalta tämä oli saautus. 

"Hienoa Randall, se meni upeasti", Teddy kehui hymyn kera. "Sieltä se rytmi löytyi. Taisit huomata itsekin eron? Samalla tavalla vain uudestaan. Laitetaan Copper ajattelemaan jalkojaan niin, että kun seuraavalla kerralla hyppäätte rataesteitä, se muistaa kerätä jalkansa kunnolla alleen heti alusta saakka." Duffylla kesti rytmin löytämisessä kauemmin, mutta kolmannella yrityksellä ratsukko suoriutui tehtävästä ilman ahtaita välejä tai viime hetken kenguruloikkaa. Bex ratsasti linjan vielä kahdesti sen jälkeen hakiessaan luupäiselle orille hyvää tunnetta tehtävästä. Tämän treenin suoman itsevarmuuden turvin olisi hyvä lähteä perjantaina kilpailemaan.
"Hyvin tehty, jokainen. Taputtakaa hevosianne oikein kunnolla ja alkakaa ratsastaa loppuverryttelyjä. Ensi viikolla tähän samaan aikaan hypätään suhteutettuja etäisyyksiä kaarevalla tiellä, joten tervetuloa mukaan jos siltä tuntuu", Teddy naurahti.

Se kuulosti myös Copperin harjoitukselta eli he olisivat täällä myös ensi viikolla. Hän taputti Copperin kaulaa molemmilla käsillä ja jutteli hevoselle pehmeästi. Hän ei malttanut odottaa kilpailuja sen kanssa. Omalaatuisesta hevosesta tulisi vielä mahtava kenttäratsu vuosien saatossa. 

Bex ohjasi Duffyn rennonletkeässä ravissa Copperin ja Emilyn luokse.
"Olen pettynyt, ettet kierinyt hiekassa", nainen totesi virne kasvoillaan. Hyvä se vain oli, ettei kukaan ollut pudonnut, ja hevoset olivat saaneet hyvää treeniä kisakautta varten. Hänen täytyisi tuoda Nyx ensi viikolla, tai kenties jos kisat menisivät aivan metsään, tulla uudestaan Duffyn kanssa. Paras tosin olisi mennä hyvin, kun he kisaisivat Novicea. Duffy oli ottanut muutaman oikein hyvän sijan Advancedista edellisellä kaudella. Olisi naurettavaa, jos kauden aloituskisoista tulisi jo katastrofi niin matalalla tasolla.
"Olisit ansainnut alusvaatteisiisi vähän hiekkaa."

Emily vilkaisi Bexiä ja hymyili leveästi. 
"Riisuisit omasi useammin nii ehkä sinun alusvaatteissasi ei olisi niin paljon hiekkaa."

"Minun alusvaatteeni ovat täysin hiekasta vapaat, kiitos vain", Bex tuhahti, vaikka nauru pyrkikin pintaan. Ei, hän ei nauraisi Emilylle. Kehtasikin kiusata häntä kuivasta kaudesta ja kaikesta muustakin.

"Ei siltä kuulosta. Hirveän nihkeä ja suppea ajatusmaailma." Nainen hymähti ja rapsutteli hevosen kaulaa hellästi. 
"Rentoutuisit. Tiedätkö, anna jonkun auttaa rentoutumisen kanssa."

Bex siristi silmiään. Suppea ajatusmaailma? Hänellä? Ei ikinä!
"Tarjoudutko sinä vapaaehtoiseksi?" Nainen kohotti kulmaansa huvittuneena. Hänen täytyisi todellakin lähteä jonakin viikonloppuna baariin, mutta nyt oli pitänyt niin paljon kiirettä hevosten kanssa, ettei moinen ollut ollut mahdollista.

"En. Olen kunniallinen, siveä, varattu nainen." Emily tuhautti nenäänsä ja jalkautui Copperin selästä, silitellen hevosen kaulaa.

"Älä siis puhu siitä, miten muut voisivat auttaa, kun et itse ole valmis siihen", Bex virnisti vinosti ja hyppäsi alas Duffyn satulasta. "Älä huoli minun alusvaatteistani, ne pysyvät hyvin yllä. Tai eivät pysy, tilanteesta riippuen", hän naurahti nostaen jalustimet ylös ja löysäsi orin satulavyötä.

"Täynnä hiekkaa." Emily totesi tehdessään Copperille saman. 
"Ja tiedätkö, se mekko toimi." Hän virnisti leveästi. 
"En saanut juoda viinilasillista loppuun."

"Sinun pääsi on täynnä hiekkaa", Bex näytti kypsästi kieltä punapäälle. Andrea lähtisi varmasti mielellään wingmaniksi, kun hän suuntaisi baareihin - tai Emily!
"Minulta saa aina hyviä neuvoja vaatteiden suhteen", nainen virnisti vinosti. "Tietenkin se mekko toimi."

Ei, Emilylla oli Zoe Winter suojakilpenään baarireissua vastaan. 
"En saanut ensimmäisellä edes riisua sitä." Sitten Copperin kanssa äkkiä kohti ovea.

"Haista paska Emily!" Bex huusi naisen perään keskisormi pystyssä. Helvetin Emily. Saisi todellakin luvan uida kuralätäkössä ja sen jälkeen kieriä maneesin hiekassa, kunnes olisi kävelevä hiekkalinna.
"Minä sinulle vielä näytän", Bex totesi saavutettuaan Emilyn ja Copperin pesupaikoilla. "Nauran räkäisesti kun putoat seuraavan kerran."

Emily vain hymyili tyytyväisenä kun purki varusteita Copperin yltä. Ha. Hän nautti tästä. Hiljainen tallityöntekijä - se vähän outo mies - tuli kertomaan että Ticolta oli pudonnut kenkä. Selvä, ei siis tänään treeniä sen kanssa. Herkkähipiäinen Tico pahoitti mielensä loppupäiväksi kengityksestä. 

"Hevosesi ovat juonineet, ettet joudu tänäänkään töihin", Bex mutisi. "Epäreilua. Minulla on sateinen maasto Nyxillä, jes, ja kaksi kouluvalmennusta." Iloisesti esteillä alkanut päivä ei saisi yhtään niin iloista käännettä, kun hän koettaisi houkutella diivan sateeseen ja ratsastaisi kouluradat läpi Dianalla ja Javalla. Sentään jälkimminen kaksikko nautti sileätyöskentelystä. Nyxin kanssa maastosta tuskin tulisi yhtään mitään.
"Ja sillä aikaa sinä voit vain mennä kahvioon tuijottamaan sydänsilmin kahvikuppiasi." Koska sitähän Emily varmasti Loungessa tuijottaisi.

"Minulla olisi ollut kouluvalmennus ja estevalmennus, mutta ei ole. Usko pois, olisin mieluusti ratsastanut ne kuin antanut Ticolle vapaapäivän. Se on huomenna kuin pommi Lewisin valmennuksessa..." Emily huokaisi syvään. Pitäisi huomenna siis varata aikaa ruunan energian purkamiseen oikein kunnolla. 
"Jep."

"Ha!" Bex virnisti leveästi. "Tulen katsomaan valmennustasi ihan vain jotta voin nauraa, kun pommisi räjähtää ja viskaa sinut kierimään maahan." Joskus oli ihme, miten hänellä oli yhtäkään ystävää, kun hän tuntui aina toivovan - nauraen - kaikille pelkkiä epäonnistumisia. Tai ainakin riemuitsevan niistä.
"Lausun pienen rukouksen teille illalla jos selviän Nyxistä maastossa."

"Lausu toki. Ota huomioon että olen ratsastanut Ticoa kahdeksan vuotta, se ei pääse minusta kovin helpolla eroon." Ei, harvoin ori onnistui poistamaan punapään satulastaan. 

"Kyllä hätä keinot keksii", Bex virnisti. Tai ehkä siihen vaadittiin ponien pirullista luonteenlaatua. Hän ei viitsinyt edes laskea, kuinka monta kertaa oli pudonnut Bubblesilta heidän yhteisen taipaleensa aikana. Helvetin pirullinen poni.
"Ehkä Ticokin kyllästyy leveilyysi ja muistuttaa koipiasi niiden rankasta viikonlopusta", nainen kohotti merkitsevästi kulmaansa. "Palauttaa sinut maan pinnalle. Kirjaimellisesti."

Emily veti hionneen hevosen karvaa kostealla sienellä ja heitti kuivattuaan loimen sen päälle. Noin. 
"Ei koskaan. TIco on kultainen satuorini."

"Pah", Bex puhahti ja heilautti loimen Duffyn niskaan. Ori yritti kovasti päästä napsimaan loimen reunaa hampaillaan, mutta onneksi molemminpuolinen kiinnitys esti moisen. Hän ei kaivannut apua loimen pukemiseen kimolta luupäältä.
"Jos satuorisi ei vähintäänkin hillu puolta valmennuksesta huomenna, olen todella pettynyt."

"Ei hillu, koska minä tiedän miten estetään sellainen käytös." Emily korjasi. Hän tiesi orinsa metkut. Hah. 

"Sinulla on aivan liikaa luottoa itseesi", Bex puhahti, "tuollainen ei ole luonnollista. Viikonloppu pilasi sinut. Häpeäisit itseäsi."

"Taitoa, Bex, taitoa. Kun on taitoa, on luottoa." Emily hyrähti tyytyväisenä, naksautti narut irti riimusta ja lähti taluttamaan Copperia karsinaansa. 

"Pah!" Nainen pudisti päätään. Emily oli mahdoton. "Painu pönkittämään egoasi yläkertaan, vaikka egosi tarvitseekin kohta oman hevosen." Hän syötti muutaman herkun kämmeneltään Duffylle kunhan oli ensin varmistanut olkansa yli, ettei Zoea näkynyt missään, ja lähti vasta sen jälkeen taluttamaan oria karsinaan. Hänen höpsö kultansa. Vilkaisi kolhiintuneeseen rannekelloon paljasti, että hänen täytyisi pian lähteä hakemaan Nyxiä sisään. Tamma varmasti poistuisi mielellään tihkusateesta, mutta sitä hän ei tiennyt, miten saisi diivan takaisin ulos.

Emily palautti Copperin karsinaansa ja lähti ylös, vesipulloa käsissä heilutellen. 
"Hei! Voisin ottaa nyt sel patonkini." Nälkä.

"Aavistelin, että saattaisit ilmaantua piakkoin", Lexa naurahti hiljaa ja nosti sivuun asetetun patongin Emilylle. Olihan hänen pitänyt varmistaa, ettei kukaan erehtyisi myymään Emilylle varattua leipää.
"Miten valmennuksesi sujui?"

Emily hymyili kiitokseksi leivästään. 
"Kiitos. Hyvin, Morland oli hassun nenäkäs tänään. Vauva kai valvottanut."

"Voi ei", Lexa vastasi pienen huokaisun kera. Nenäkäs valmentaja ei kuulostanut kovinkaan mukavalta, mutta kai sitä huonomminkin olisi voinut olla.
"Hän ei ole ainoa, joka on tänään outo", nainen lisäsi hiljaisemmalla äänellä nyökäten pienesti päällään ikkunan vieressä olevan pöydän suuntaan, jossa mustahiuksinen hevosenhoitaja istui kasvot kivestä veistettyinä. "En välttämättä kutsuisi Zoea ystäväkseni, mutta hän on yleensä ollut ihan kohtelias asiakas. Ei tänään. Hän tilasi kahvin katsomatta silmiin ja on istunut tuolla vartin koskemattakaan siihen. Ei kai hänen viikonloppunsa mennyt huonosti?"

Morland oli vielä hauska nenäkkäänä. Emily kurtisti kulmiaan ja vilkaisi Zoea. 
"... Ei hän minusta... Hän oli aamulla ihan... Minä hoidan." Emily lupasi ja lähti kohti Zoen pöytää. 
"... Hei. Saanko istua?"

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2766
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [P] You can count on me to misbehave   La Maalis 24, 2018 3:06 pm

"Kiitos", Lexa vastasi pehmeän hymyn kera. Hän ei osannut kurottaa kohti kylmää naista, joka tuntui sulkevan ulkomaailman mielellään itsensä ulkopuolelle. Zoe käänsi katseensa ikkunalla juoksevista vesipisaroista Emilyyn ja nyökkäsi jäykästi. Katse palasi nopeasti takaisin suureen ikkunalasiin.
"Kaikki hyvin hevosten kanssa?" Hän kysyi ääni tunteettomana ja tasapaksuna. Tällaisina hetkinä oli helppo ymmärtää, miksi häntä kutsuttiin niin monen toimesta robotiksi.

Emily istui alas, katsellen Zoen kasvoja melkein peloissaan. Melkein. 
"On, en minä sitä. Sinä et... Vaikuta ihan... Onko kaikki hyvin?"

Zoe ei kääntynyt katsettaan punapäiseen naiseen, sillä vesipisaroiden kulkua oli paljon parempi seurata. Se auttoi hengittämään tasaisesti ja pitämään kasvot ilmeettöminä.
"On", hän vastasi vaikka tiesikin sen kipeäksi valheeksi. "Selkie vain kolhi polveni päin puunrunkoa maastossa. Idiootti." Hän suoristi jalkaansa pöydän alla ja hieraisi kädellään polvea, jonka kohdalla oli pieni reikä. Olisipa se ollut hänen murheistaan suurin. Hän tunsi edelleen sydämensä lepattavan levottomana rinnassa, eikä onnistunut rentouttamaan yhtäkään äärimmilleen jännittyneistä lihaksista.
"Copper käyttäytyi toivottavasti paremmin?"

Emily kurtisti kulmiaan. Miten ihmeessä se sai Zoen niin tolaltaan?
"Käyttäytyi, oikein hyvin. Se suoriutui hienosti vaativasta jumppalinjasta loppujen lopuksi. Zoe... Pitäisikö sinun pitää vapaata loppupäivä?"

Koska hetken hän oli nähnyt edessään auton valokeilat, polvillaan käyvän hevosen ja tuntenut menettävänsä tasapainonsa, kun jalka takertui jalustimeen. Ja hän oli reagoinut, takertunut hädissään ohjaan ja repäissyt niin, että Selkie oli kolhinut hänen polvensa puunrunkoa vasten. Se oli naurettava virhe.
"Minulla on työpäivää vielä jäljellä", nainen totesi ajatellen kaikkea, mikä pitäisi saada tänään tehtyä. Loimia pestäväksi, satulahuopia vaihdettavaksi, harjoja nypittäväksi. Duffy pitäisi klipata perjantain kisoja varten.
"Ja Paddyn täytyy päästä maastoon", hän nielaisi. Mahtavaa. Hänellä ei olisi pienintäkään asiaa herkän hevosen selkään näin rikkinäisenä. Hän saattoi jo nähdä sielunsa silmin, miten leveästi Bex virnuilisi, kun hän joutuisi pyytämään naista liikuttamaan Paddya. Hän vilkaisi silmäkulmastaan Emilyä.
"Et sinä tahtoisi maastoilla sillä?"

Emily räpytteli silmiään hämmentyneenä. 
Paddy. 
Siis Paddy Blue? Hyvä jumala. 
"Jos siitä on apua sinulle. Jotain mitä siitä pitää tietää?"

"Säästää minulta Bexin ilakoinnin, kun en joudu pyytämään häntä", Zoe vastasi ja liikautti jalkaansa. "Tällä polvella en ratsasta tänään yhtään ketään." Ehkä hänen pitäisi olla kiitollinen Selkielle. Ainakin ruuna antoi hänelle hyvän, vähemmän nolon syyn olla nousematta enää satulaan kuin vain kangistava pelko.
"Paddy on reipas ja rohkea maastoilija, mutta haluat ehdottomasti seuraa. Nyx ja Bex varmasti kelpaavat. Niin kauan kuin kunnioitat Paddya, Paddy kunnioittaa sinua", hän totesi. "Pidä kätesi pehmeänä. Mitä ikinä teetkään, älä ota ohjasta kiinni. Kuvittele herkkäsuisin hevonen, jota olet koskaan ratsastanut. Paddy on se potenssiin kolme."

Emily nyökkäsi. Ei kiinni ohjasta, kunnioita hevosta. 
"Onko Paddy ulkona? Ja ennen kaikkea, onko se ollenkaann lahjottavissa?" 

"On ulkona", hän nyökkäsi pienesti. "Minä voin tulla auttamaan sen varustamisessa. Paddy rakastaa rapsutuksia ja korvahierontoja. Jos rapsuttelet sen harjantyveä reippaammankin laukkapätkän jälkeen, se asettuu hetkessä ja löntystää onnellisena seuraavan kilometrin."

"Kuulost ihan hyvältä. Ei tarvitse, käyn hakemassa sen. Minä... Syö tämä, tarvitset sitä." Emily työnsi patongin Zoen eteen ja lähti etsimään Bexiä. Vahtosmmutin saisi odottaa diivan kanssa. Sydän hakkasi. 
Paddy. 
Nyt jos kävisi moka, hän ei ratsastaisi edes aasia sirkuksessa. 

Zoe nielaisi ja käänsi katseensa Emilyyn.
"Kiitos", hän vetosi ääni värähtäen ja ruskeiden silmien katse kiitollisuudesta vetisenä. Tämä säästäisi hänet niin monelta nöyryytykseltä.
Nyxin hoitaminen muistutti Bexiä aina entisestä ponista. Bubbles oli ollut vieläkin pahempi pirulainen kuin tamma, joka oli alati pahalla päällä. Sade ei ollut kohentanut mustan täysiverisen mielialaa sitten lainkaan, ja pesupaikan kuminen matto sai tuntea tamman kiukun itsessään jatkuvana kuopimisena.
"Ei! Hyi, Nyx", Bex komensi tammaa ja napautti harjalla mustan täysiverisen lapaa. Nyx heilautti päätään kohtelustaan tuohtuneena ja painoi korvansa tunnollisesti ohennetun, nypityn harjan sekaan.
"Olet yksi helvetin diiva, kai tajuat sen?" Nainen puhahti jatkaen sateessa kastuneen kaulan harjaamista puhtaaksi hiekasta, jossa tamma oli piehtaroinut.
"Näytät yhtä happamalta kuin hoitajasi", Bex totesi hevoselle, mutta väläytti hymyä Emilyn suuntaan, kun näki punapään. "Ajattelin, että sinulla kestäisi paljon kauemmin tuijotella rakastavasti kahvia. Tulitko ilkkumaan, kun joudun kastumaan ulos?"

Emily hymyili Nyxin kiukulle ja Bexin sanoille. 
"Ei.  minä tulen kanssasi." Hän totesi tyynesti. 
"Joten odota minua." Hän veti huppua päähänsä ja lähti ulos, palaten myöhemmin Paddyn kanssa pesupaikoille. 

"Tervetuloa, jaettu suru on puolitettu suru, vai miten se menikään", nainen naurahti ja napautti uudestaan hevosen lapaa, kun musta etujalka kohosi jälleen. "Me olemme täällä." Hän epäili, että Nyxin varustamisessa kestäisi. Helvetin kiukkupussi. Tällaisina hetkinä hänen ei käynyt lainkaan kateeksi Morlandia, joka oli vääntänyt kättä oman kiukkuavan tammansa kanssa niin monta vuotta. Onneksi Nyx oli sentään satulasta käsin asiallinen otus.
"Paddy? Tulet maastoon vittu Paddy Bluella?" Bex kähähti nähdessään leppoisan ruunan, jonka Emily oli käynyt hakemassa sisään. "Onko sinulla kenties kuolintoive?" Zoen murhanhimolle ei ollut rajoja, kun joku erehtyi koskemaankin Paddya ilman lupaa.

Emily kiinnitti hevose pesupaikalle ja kaivoi taskustaan palan leipää, tarjoten sitä Paddylle. Toinen käsi nousi hieromaan hevosen korvaa hellästi. 
"Niin, Paddy Blue. Ei valitettavasti, vaikka herra Edgerly tappaa minut jos jotain sattuu."

"Charles on murheistasi pienin, ellet sitten haudannut Zoea jo ruusupensaan alle", Bex huomautti kulma koholla. Kun hän oli saanut ratsastaa Paddya ensimmäisiä kertoja lähes pari vuotta sitten, hevosenhoitaja oli roikkunut hänen niskassaan joka sekunti. Roikkui edelleen, silloin harvoin kun hänellä oli syytä ratsastaa entistä kenttäratsua.

"... Zoe minua pyysi." Emily totesi tyynesti. Ei hänen ollut tarvinnut haudata naista mihinkään. 
"Noin, olemmeko kavereita?" Hän kysyi hymähtäen, siirtyen riisumaan hevosen loimea. 

"Menikö minulta ohitse helvetin jäätyminen umpeen?" Bex kysyi silmät suurina. Mistä lähtien Zoe oli pyytänyt ketään edes hakemaan Paddya sisään puolestaan?
"Sinä olet yksi helvetin onnekas paskiainen tänään", nainen julisti päätään ravistaen ja jatkoi luimivan tamman harjaamista puhtaaksi.

"Ehkä. Cavanaugh kuitenkin näytti vielä kävelevän, joten väitän että helvetti on vasta valitettavasti kohmeessa." Emily pisti loimen sivuun ja pesi Paddyn jalkoja letkulla. Kuraa. Paljon. 
"Minulla on hullun tuuri."

"Se olisikin ollut liikaa toivottavaksi", Bex huokaisi. Hänelle tosin riitti sekin, että Zoe oli pyytänyt ketään muuta ratsastamaan Paddya puolestaan. Hän oli joutunut aina vetoamaan Charlesiin, että oli saanut mahdollisuuden, koska hevosenhoitaja suojeli kimoa ruunaa kuin naisen henki riippuisi siitä.
"Todellakin on. Voisitko jakaa siitä hieman minullekin? Vaikka vain sen verran, että Nyx ei kiukuttele sateesta?"

Nainnen kuivasi jalat huolella, suoristautui ja antoi itsensä unohtua rapsuttelemaan suloisenn ruunan säkää hellästi. 
"Ei. Minä tarvitsen hullun tuuriani."

"Niin me muutkin", Bex huomautti. "Älä ole itsekäs. En edes pyydä paljoa. Vähän vain tuuria siitä hyvästä että sinulla on Afrodite." Ei, hän ei ollut vielä luopunut koodinimioperaatiostaan, eikä se ollut edelleenkään tuottanut hyvää tulosta.
"Ihan pienen ripauksen verran vaan."

Emily mulkaisi Bexiä. 
"Tiedätkö, toimisi paremmin jos vaihdat sukupuolta." Kun ideana oli pysytellä kaapissa. 
"Eip." P poksahti Emilyn huulilta voimakkaana. 

"Selvä. Miten olisi Eros? Tai roomalaisittain Amor?" Bex virnisti. Nääh, nekään eivät kuulostaneet oikeilta.
"Ken? Sinä voit olla Barbie."

"Ihanaa. Barbie. Olen otettu." Emily nyrpisti nenäänsä ja alkoi hyräillä huomaamattaan Aquan kamalaa hittikappaletta, kun varuste Paddya rauhallisesti, rapsutellen välillä.

"Sinun sietäisikin olla", Bex virnisti ja liittyi mukaan järkyttävän tarttuvan korvamadon hyräilyyn. Nyx näytti entistä tyytymättömämmältä, kun nyt ympärillä vielä laulettiinkin. Se jos mikä ei sopinut diivan imagolle, mutta Bexin varpaille tähdätty kavio ei osunut kohteeseensa. Vuodet ratsastuskoululla olivat opettaneet nopeaksi siirtämään jalkaa pois kohoavan kavion alta.
"Tulen laulamaan tätä teille kahdelle jatkuvasti", nainen uhkasi meripihkaiset silmät tuikkien, kun heitti satulan mustan tamman selkään ja oli saada kiitokseksi hampaankuvan pakaraansa.

"Voin laulaa sitä ihan itse." Hän vilkaisi Nyxiä ja pudisteli päätään. 
"... Oikea hurmuri se sinun noita-akkasi."

"Meillä on hieman erilainen näkemys joistakin asioista. Nyxin mielestä minä maistun hyvältä, kun taas minun mielestäni olisi mukavaa, jos minua ei maisteltaisi", Bex myhäili suoristaen tummanpunaista satulahuopaa. Hän kiristi vyön välttäen uudestaan vain vuosikymmenten suomalla kokemuksella tamman yrityksen sekä puraista häntä että potkaista takasellaan, ja taputti Nyxin kaulaa kuin tamma olisi käyttäytynyt oikein hyvin siinä vaiheessa, kun sai vyön kiristettyä.
"Mutta odota vain, vielä me löydämme yhteisen sävelen ja peittoamme kaikki kisakentillä. Sano minun sanoneen", hän virnisti.

"No, maailmassa on joku jonka mielestä maistut hyvältä." Emily heitti takaisin, kiristi pehmein elein satulavyötä ja kumartui laittamaan suojia. 
"Onnea yritykseen. Tico ja Copper antavat sinulle kovan vastuksen."

"Sinulla on helvetin likainen mieli. Häpeäisit itseäsi, Emily Randall", Bex vastasi silmät siristyen. Miten nainen saikin käännettyä kaiken häntä vastaan?
"Se tekee voittamisesta vain entistä makeampaa", nainen lupasi virnistäen. Mitä hauskaa siinä olisikaan ollut, jos homma olisi tehty helpoksi? Nyxkin oli selkeästi samaa mieltä, kun siirteli jatkuvasti koipiaan, joihin Bex yritti saada lampaankarvaisia suojia paikoilleen.
"Tällaisina hetkinä pohdin, mitä olevinaan näin tässä kiukkupussissa", nainen puhahti jouduttuaan kiinnittämään takajalan suojan neljästi, ennen kuin se oli oikealla kohdalla.

"Minä tiedän ja minä syleilen sitä." Emily rakasti likaista mieltään ja huumoriaan. Etenkin nyt kun saattoi antaa sen kukkia vapaasti. 
"Sitä minä en tiedä, en tosiaan. Oletko kohta valmis?" Hän nousi laittamaan suitsia Paddyn päähän, rapsutellen korvia. 

"Syleilet montaa muutakin asiaa", Bex mutisi hiljaa. Mitä hän olisikaan antanut siitä, että joku olisi marssinut hänen elämäänsä ja vienyt jalat alta. Tai antanut edes yhden hauskan yön. Hän tyytyisi siihen. Ei se voinut olla liikaa vaadittu, eihän?
"Olemme, vai mitä Nyx?" Nainen kysyi tammalta, joka näytti niin nyrpeältä, että hän epäili menettävänsä sormensa, kun tarjosi kuolaimia mustalle täysiveriselle. "Ei tänään, tyttöpieni, ei tänään", hän virnisti voittoisana ehdittyään vetää sormensa hampaiden ulottumattomiin ja pujotti suitset hevosen päähän.
"Kai sait edes sekunnilleen määritellyn ohjelman Hänen Korkeutensa liikuttamista varten?" Bex kysyi vilkaisten Paddya.

"Enemmänkin minua syleillään." Emily myönsi. Hän oli se joka otettiin kainaloon ja kannettiin paikasta toiseen. Tavallaan se harmitti, olisi ollut hauskaa joskus yllättää. Mutta hän nostamassa lexaa päätyisi vain murteisiin raajoihin. 
"Ei, en saanut." Emily veti kypärän päähänsä ja hanskat käsiinsä.
"Maastoon kaverin kanssa, en minä muuta saanut."

"Hieno tapa kääntää veistä haavassa. Kiitos, Randall, minäkin sinua", Bex sihisi irvistäen. Luoja, hänen täytyisi löytää itselleen mies nopeasti. Andrean olisi paras olla valmis illanviettoon baarissa heti ensimmäisenä viikonloppuiltana, kun hänellä olisi aikaa.
"Miten hitossa onnistuit kietomaan Zoen pikkurillisi ympärille? Se nainen antaa minuuttiaikataulun Paddyn harjaamisellekin", hän mutisi päätään pudistaen. Ehkä hänenkin olisi aikanaan pitänyt yrittää ystävystyä Zoen kanssa päättäväisemmin, jos se johti tällaisiin lopputuloksiin.
"Mennään siis yhdessä ja pidetään hauskaa. Niin että tämäkin kiukkupussi näyttää korviaan."

Emily nielaisi. Hän ei ollut kietonut Zoea pikkurillinsä ympärille. Nainen oli auttanut kun hän oli ollut tuhantena palasina, henkisesti vereslihalla ja hakattuna. 
Ei, hän ei kertoisi sitä Bexille. 
"Mennään. Se on vain vettä."

"Jäätävää, vihmovaa vettä. Kenttäratsastus on kyllä välillä niin ihanaa", Bex huokaisi. Hän tarttui Nyxin ohjiin ja lähti taluttamaan kiukkupussia ulos sateeseen. Kukaan tuskin yllättyi, kun tamma pysähtyi oviaukkoon ja kieltäytyi astumasta ulos.
"On siinäkin kenttäratsu, kun ei suostu liikkumaan sateessa. Kai tajuat Nyx, että kilpailupäivänäkin voi sataa?" Hän naksautti kieltään ja kurotti napauttamaan raipallaan mustaa takaosaa, kunnes tamma siirtyi ulkoilmaan korvat harjan sekaan kadonneina. Bex heilautti itsensä satulaan ja kiitti onneaan siitä, miten ainakaan tällä hetkellä sade ei ollut kuin pienen pientä tihkua ilmassa. Ehkä he selviäisivät edes kutakuinkin kuivina.
"Minne tahdot mennä nyt kun sait Paddyn allesi? Nummille? Laukkaamaan hieman mäkiä ylös? Nyxille tekisi hyvää pieni mäkitreeni reippaammassa laukassa, kunhan löydämme sopivan kuivan pätkän."

"Sitte te ette varmaan kilpaile." Emily huomautti pehmeästi ja nousi Paddyn selkään. Hän lyhensi jalustimia Zoen jäljiltä ja otti hyvin olemattoman ohjastuntuman. 
"Se sopii." 

"Me kilpaillaan vaikka vettä tulisi vaakatasossa, eikö vain Nyx?" Nainen kysäisi täysiveriseltä, joka vain kuopaisi etusellaan ja nakkeli niskojaan, ihan kuin sade olisi todella loukannut hevosta verisesti.
"Selvä, kohti seikkailua siis", Bex naurahti kannustaen Nyxin liikkeelle siitä huolimatta, miten tamma viuhtoi mustalla hännällään ja näytti ylipäätään siltä, että harkitsi heittävänsä hänet puskaan ja palaavan takaisin tallin tarjoamaan sateensuojaan.

Emily kannusti Paddyn Nyxin perään, huolehtien sopivasta välimatkasta. Ei kiitos katastrofia tänään. Hän halusi elää huomiseen. 
"Ihana se sinun tammasi. Ai että."

"Usko pois, ymmärrät vielä Nyxin taian kun pääsemme haastamaan sinut ja Copperin", nainen virnisti olkansa yli. Näyttipä hassulta, kun Paddyn selässä istui joku, joka osasi hymyillä ja näytti ylipäätään ihmiseltä.
"Ginakin ehti jo toteamaan, että meistä voisi tulla jotakin."

Oli helppo pitää se aamulla alaa saanut tunne poissa kun ei istunut sellaisen hevosen satulassa, jonka kanssa häneltä odotettiin tuloksia. 
"Ihailen egoasi." Emily totesi hieman latteasti.

"Minulla on aina ollut suuret tavoitteet", nainen virnisti. "Kisasin monta vuotta pirullisella ponilla, jonka lempipuuhaa oli koettaa keksiä keino, miten suistaa minut satulasta mahdollisimman kivuliaasti, ja silti näytimme puoli metriä suuremmille urheiluhevosille mistä päin tuulee. Nyt minulla on alla juurikin ne hienot urheiluhevoset. Egoni on sopeutunut tilanteeseen oikein hyvin." Hän kannusti Nyxiä eteenpäin kun tamma polkaisi taas jalallaan, viuhtoi hännällään ja uhkasi pysähtyä kiukutellessaan sadesäätä.
"Luulisi, että kiukuttelu loppuisi jo, kun se on märkä, mutta ei. En ymmärrä tammojen logiikkaa. Luojan kiitos Diana on niin herttainen pieni kullanmussukka, ettei harrasta tämmöistä. Olet onnekas, kun sinulla on vain herttaisia poikia."

Emily oli ratsastanut seitsemän vuotta ladyn upeita hevosia ja hienoja hevosia jo ennen sitä. Miksi hän antoi itsensä murentua näin? 
"Sinä halusit Nyxin itse." Emily muistutti.

"Totta", Bex myönsi. "Siinä vain oli jotakin, mikä vetosi minuun. Eikä silloin satanut. Sitä paitsi, narisen vain narisemisen ilosta. Tietenkin pidän Nyxistä, ihan kuten idiootista Selkiestäkin." Ei hänellä ollut oikeasti valitettavaa ratsuistaan. Ne olivat kerrassaan loistavia. Upeita hevosia jokaikinen, omalla tavallaan tosin.
"Minä pohdin, että voisin ensi talvena käydä vihdoin laskettelemassa Alpeilla. Jos kisakausi sujuu hyvin, viikon loman luulisi järjestyvän budjettia rikkomatta. En ole saanut ikuisuuteen laskea laudalla", nainen vaihtoi aihetta kaihoisasti huokaisten.

Emily hymyili hieman. 
"Niin. Ehkä sinä voisit. Luulisi että se onnistuisi." Hän pistäisi palkintorahat autoon, kotiin ja maksaisi huonekaluista tulleen velan Zoelle. 
Voisiko hän vain jäädä Zoen sohvalla ja lähteä paratiisisaarille Lexan kanssa kahdeksi viikoksi? Kuulosti paremmalta. 
"Mahdollisimman nopeasti sopivalle laukkapaikalle?"

"Toivottavasti", nainen naurahti. Hänen tosin täytyisi hankkia autokin ennen joulua, kun saisi vihdoin ajokorttinsa takaisin - mutta hän ei ollut hankkimassa hienoa, uutuuttaan kiiltelevää Land Roveria, joten käytetyn autonrotiskon hankkiminen tuskin aiheuttaisi merkittävää lovea budjettiin.
"Pidän siitä miten ajattelet", Bex virnisti. "Eiköhän lämmitellä hevoset sopivasti sitä varten." Hän kannusti kiukkuavan tamman raviin ja kevensi hymy huulillaan matkaavoittavan askeleen tahdissa. Nyxissä oli sitä jotakin, minkä tunsi kun istui täysiverisen selässä. Hän ei osannut edes täysin selittää, mikä oli saanut hänet mankumaan tammaa Charlesilta koeratsastuksen päätteeksi.
"Miltä tuntuu istua legendan selässä?" Hän naurahti olkansa yli.

"Ajattelen nopeaa pakoa takaisin talliin." Emily pärskähti ja pyysi pehmeästi Paddylta ravia. Hän luottaisi hevoseen ja antaisi sen kulkea tahdissaan niin kauan kuin ei tarvitsisi puuttua sen tekemisiin. 
"Olen kauhusta jäykkä. Älä naura siinä. En varsinaisesti halua tulla herra Edgerlyn murhaamaksi missään olosuhteissa."

"Kuten sanoin, Charles ei ole suurin ongelmasi. Jos Paddylta on yksikin karva vinossa tämän jälkeen, Zoe hautaa sinut elävältä", nainen virnisti vinosti. "Kerroinko koskaan, mitä minulle kävi kun valmentauduin Paddylla ja kompuroimme hieman vastalaukassa?" Koska Emilyähän varmasti rauhoittaisi kuulla, miten hän oli saanut Zoen niskaansa silmänräpäyksessä.

"Ei Zoe tekisi sellaista." Emily totesi tyynesti. Hän näki hevosenhoitajan eri tavalla kuin Bex, se oli selvää. 
"Et viitsisi olla puhumatta rumasti. Hänkään ei puhu sinusta rumasti kuulteni."

"Paddy on hänen elämänsä. Hän tekee mitä vain pitääkseen kullanmurustaan huolta", Bex naurahti. Hyvä on, hän voisi yrittää olla puhumatta hevosenhoitajasta, josta heillä oli selkeästi kovin erilainen käsitys.
"Mitä sinä teet silloin kun et ratsasta tai urheile tai urheile hotellissa?" Hän kysyi kulmaansa huvittuneena kohottaen. "Minä skeittasin aiemmin. Kun en kerran päässyt lumilaudan kanssa rinteeseen."

Mitä hän teki? 
Yritti välttää vanhaan taantumista, ahmimista ja vuorokauden ympäri nukkumista. Kävi psykologilla ja ravitsemusterapeutilla. 
"Viihdyn kotona, näen ystäviä. Tykkään rentoutua kun saan olla kotona."

"Se on arvokas taito", Bex totesi. Hän ei ollut koskaan osannut asettua aloilleen, ja se oli näkynyt. Niin monessa asiassa.
"Puhuimme joskus Andrean kanssa, että voisimme käydä Hexhamissa pelaamassa biljardia. Sinun täytyy tulla mukaan, jos joskus saamme sen toteutettua", Bex naurahti. "Keilaaminenkin voisi olla vaihtoehto. Tai ne laserammuskelupelit. Meidän täytyy tehdä tästä tapa. Viettää aikaa muuallakin kuin tallilla, niin hieno ympäristö kuin talli onkin."

Emily hymyili hieman. Nykyään oli helpompaa lähteä ulos kun pääsi kotiin, mutta silti se oli tuskallista. Vanha tapa ja tottumus. 
"Ehdottomasti." Tyhjiä sanoja. Hän kyllä hakisi jotakin hyvää töiden jälkeen. 
Ehkä kymmenen litraa jäätelöää.

"Loistavaa", Bex virnisti leveästi olkansa yli. Hän kannusti Nyxiä ravaamaan hieman reippaammin hiekkapohjaisella ratsastuspolulla ja antoi tamman venyä vasten ohjaa.
"Ja kesällä käydään ehdottomasti ratsastamassa Greenridgen tuntiponeilla keskellä yötä maastossa. Se on hilpeää", nainen naurahti. "Täytyy vain löytää joku yö, joka sopii kaikkien ohjelmaan." Helpommin sanottu kuin tehty, kun he kiertäisivät kilpailuja kuka missäkin päin maata.

"Tietty!" Hänellä taitaisi olla eniten aikaa. Emily pudisteli päätään ja keskittyi Paddyyn. Hän oli maastossa legendan selässä istuen, piti ottaa ilo irti siitä.

"Olet ihanan mukana kaikessa, mitä ehdotan", Bex virnisti vinosti ja vilkaisi Paddyn ratsastajaa. "Arvostan sitä." Kerrankin joku, joka ei tyrmännyt hänen ideoitaan kylmällä katseella (Zoe) tai jäänyt pohtimaan, oliko niissä järkeä (Sasha). Maailma tarvitsisi enemmän Emilyn kaltaisia ihmisiä. He valloittaisivat vielä maailman, kun löisivät viisaat päänsä yhteen Andrean, Mayben ja Laurenin kanssa. He olisivat pitelemätön luonnonvoima siinä kohtaa.
"Testataanko pieni pätkä rauhallista laukkaa?" Hän ehdotti kun pienen metsän lomassa kulkenut polku aukeni seuraamaan pellonlaitaa. Suoralla pätkällä olisi hyvä antaa hevosten laukata hetki rennosti ja varmistaa, että ne todella saisivat lihaksensa lämpimiksi, ennen kuin he lähtisivät laukkaamaan ylös mäkiä.

"Et ole ehdottanut mitään toivottoman typerää vielä." Emily ei onneksi harrastanut sellaista. Ei mitään, mikä voisi koskaan johtaa rattijuopumuskeen, huumaisainetuomioon ja ajokortin menetykseen. 
"Testataan vain. Onpahan verrytelty huolella."

"Minä ehdin vielä", Bex lupasi nauraen, joskin hän oli oppinut virheestään. Toivottoman typerää voisi tarkoittaa myös leikkituntia pulleilla poneilla tai tankotanssikurssille osallistumista.
"Laukka, siis", hän virnisti, istui muutaman askeleen ajan täysiverisen ravissa rennosti ja valmisteli tasapainoisen laukannoston. Musta tamma viuhtoi hännällään vaihtaessaan kolmitahtiseen askellajiin, mutta se oli varsin pieni murhe. Hän taputti lihaksikasta kaulaa antaessaan Nyxin hakea rentoa, rullaavaa rytmiä askelilleen. Tätä oli hyvä elämä. Hän teki muutaman puolipidätteen kun tamma uhkasi kiihdyttää tahtia ja rauhoitteli hevosta äänelläänkin, kun istui satulassa. Lantio myötäili reilusti laukan tahdissa, mutta jalustimille hän ei nousisi - ei, kun tarkoitus oli pitää tahti rentona ja rauhallisena.
"Jaaaaaa sitten hidastetaan", nainen jutteli hevoselle kun suora alkoi lähestyä päätöstään ja kehui taputtamalla, kun Nyx pudotti raville ja hetkeä myöhemmin käyntiin saakka. Niin sitä piti. Tamma jopa erehtyi hetken ajan kääntämään korviaan hänen puoleensa, ennen kuin muisti, miten julmasti hevonen oli pakotettu ulkoilemaan sateessa.

Tankotanssikurssille Emily voisi lähteäkin. Ei hänellä ollut mitään hävettävää siltä osalta, oli notkeakin ja motoriikaltaan melko lahjakas. 
Tältä tuntui siis ratsastaa legendalla. Murheet tippuivat matkalle kun ajattelikin sitä että kimo hänen allaan oli Paddy. Hän ei ollut koskaan uskonut sellaiseen, mutta siinä hän oli. Toteutti hidastaessaan Zoen neuvoa rapsutuksista. Rentona, rentona. 
"Hieno poika kun siedät minua."

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2766
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [P] You can count on me to misbehave   La Maalis 24, 2018 3:06 pm

Bex oli jo kommentoimassa, miten tämä oli vain lomaa Paddylle kun selässä ei ollut tunteetonta robottia valittamassa milloin mistäkin, mutta muisti lupauksensa olla puhumatta ikävästi hevosenhoitajasta Emilylle. Hänen täytyisi todella skarpata sillä saralla.
"Mikään ei kyllä voita vapautta, jonka maastossa voi löytää, kun saa hevosen alleen", nainen huokaisi onnellisena ja hymyili leveästi toiselle ratsukolle. Nyxkin oli hieman vähemmän ärtynyt nyt, kun oli saanut liikkua hetken reippaammin. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö tamma olisi oikein hyvällä tuulella muutaman nelissä otetun ylämäen jälkeen.
"Ymmärrän hyvin harrastelijoita, jotka vain maastoilevat kaikki päivät. Paljon stressittömämpää kuin taivutusten vääntäminen kentällä."

"Se on parasta." Emily ei voinut olla siitä eri mieltä. Hän oli mielettömän onnellinen siitä vapaudesta ja rauhasta jonka maastoilu toi tullessaan. 
"Niin, mutta olisiko se sinusta enää mukavaa?

"Ei", Bex myönsi joutumatta edes suuremmin asiaa ajattelemaan. Kun oli tottunut kilparatsastamiseen, pitkiin treenipäiviin ja jatkuvaan työskentelyyn hevosten kanssa, satunnainen maastoilu ei suinkaan toisi samaa mielihyvää.
"Kilpailuissa on ihan omaa tunnelmaansa. Ei siitä voi enää tässä kohtaa luopua, kun on jo tullut imaistuksi mukaan."

Emily hymyili pehmeästi. 
"Pitä myöntää että olen pyörittänyt taukoa päässäni." Hän oli ratsastanut isoissa kilpailuissa junioriluokista alkaen. Edelleen mieli toki veti kilpailemaan, mutta jokin söi häntä nyt sisältä ja nakersi itsevarmuutta.

"Oho, todellako?" Bex räpäytti yllättyneenä silmiään ja kääntyi kunnolla satulassa Emilyn puoleen. Ei Nyx ehkä tekisi mitään typerää tässä polkua pitkin kävellessään.
"Yllättävää. Uusi tärkeysjärjestys elämässä?" Hän virnisti pienesti. Tuskinpa, mutta pieni kiusanteko sallittakoon.

Emily pudisteli päätään. Ehkä se oli ero ja sen tapahtumat. Pitäisi keksiä joku jonka kanssa puhua. Hän ei osaisi elää ilman ratsastamista ja kilpailuja, mutta jokin jarrutti nyt. 
"Ei mitään sellaista. En ole ennenkään yksityiselämän vaikuttaa töihin."

"No hyvä. Ja siinä tapauksessa tunnen oloni hieman vähemmän syylliseksi siitä, että vein poikakullat sinulta", Bex virnisti. Hän ei voinut kuvitellakaan, että astuisi vapaaehtoisesti sivuun kilpailuista. Viime kuukaudet ilman Edgerlyn hevosia olivat olleet riittämiin. Hän oli saanut ratsastaa Ginan huippuratsuja, nuoria hevosia ja myyntiin tarkoitettuja ratsuja jatkuvasti, mutta se oli eri asia. Hän oli tiennyt, että treenasi hevosia jotakuta toista varten, eikä kilpaillakseen niillä itse.
"Mutta miksi ihmeessä haluaisit ottaa taukoa?"

Emily ei vieläkään halunnut kertoa kaikkea Bexille. Ei tuon tarvinnut tietää. 
"En tiedä." Emily vastasi rehellisesti.

"Ainahan sitä sanotaan että pitäisi seurata sydäntään", Bex pohti kulmat mietteliäästi kurtussa, "mutta sanoisin, että tässä kohtaa kannattaa miettiä vähän aivoillakin. Ihan vain ettet päädy katumaan mitään." Tosin Emilyn uran huomioonottaen olisi aivan mahdollista, että Edgerlyt toivottaisivat naisen takaisin ratsastajakseen koska tahansa, vaikka nainen tahtoisikin pitää hetken taukoa. Hänellä ei olisi varaa moiseen, mutta onneksi hänellä ei ollut intoakaan. Hänen sydämensä sykki kilpailuille.

"Sydän sanoo kahta asiaa." Satula oli koti ja tavoitteita oli saavuttamatta vieläkin.

"Odota siis siihen asti, että veto toiseen suuntaan käy kovemmaksi", nainen totesi harteitaan pienesti kohauttaen. Ei kai siinä muutakaan voinut tehdä? Jos kilpaileminen tuntui joltakin, mihin ei ollut valmis tässä kohtaa, oli parempi ottaa hetken tauko.

Niin kai sitä pitäisi tehdä. Mistä hän löytäisi jonkun joka osaisi kertoa mitä tehdä? Helvetti.

Kukaan tuskin voisi tehdä päätöstä Emilyn puolesta. Hän ei ainakaan aikonut koettaa pyörtää naisen päätä suuntaan tai toiseen. Emily valitsisi itse, mitä tahtoisi tehdä. Mikä valinta tuntuisi oikealta naiselle.
"Ehkä voit katsoa alkukauden, miltä sinusta tuntuu? Eihän päätöstä nyt tässä hetkessä tarvitse tehdä."

"Olisi aika ruma sanoa tauosta kesken kauden." Emily hymähti pehmeästi. Ehkä hän kilpailisi tämän kauden ja katsoisi miltä tuntuisi. 
"Milloin Lewis mahtaa olla taas täällä?"

"Sekin on toki totta", Bex myönsi. Hevosilta jäisi loppukausi väliin, jos Emily ei kilpailisi syksyyn saakka.
"Huomenna. Gina lupasi tulla vain hieman asiasta naristen katsomaan, että olen valmis lähtemään perjantaina kisoihin", nainen naurahti. Kun oli asunut naisen tilalla muutaman kuukauden, tuntui hassulta puhua valmentajasta sukunimellä - tai edes kovin virallisesti.

Ja kuka leikkiin ryhti, se leikin kestäköön. Niinhän se meni?
"Mihin aikaan?" Hän voisi ehkä kysyä Lewisiltä neuvoa. Mieluummin tuolta kuin vaikka nuoremmalta Edgerlyltä. Ei, ei, eip, nope, ei, ei tänään Saatana, ei tänään. 

"Aikaisin aamulla", Bex totesi silmiään pyöräyttäen, "se nainen on kuin kone. En tajua, milloin hän nukkuu, tai nukkuuko ollenkaan. Hän on todennäköisesti tallilla ennen minua, vaikka työmatka on hänelle paljon pidempi. Minulla on ensimmäinen valmennus yhdeksältä, joten ihan viimeistään silloin." Tosin hän epäili, että Gina olisi paikalla termosmuki kädessään paljon ennen sitäkin.

"Okei, pitää siis tulla ajoissa." Emily hymähti ja rapsutteli Paddyn harjantyveä sormillaan. 
"Jotkut vain ovat aamuihmisiä."

"Minä luulen, että hän vuotaisi veren sijaan sysimustaa kahvia, jos raapaisisi haavan käteensä", Bex vastasi päätään huvittuneesti pudistaen. Gina oli luonnonoikku, jos häneltä kysyttiin. Nainen ei tuntunut koskaan nukkuvan viittä tuntia enempää yössä, eikä silti valittanut väsymystä.
"Kunhan et varasta häntä valmennuksistani, saat viihdyttää häntä aamulla niin paljon kuin tahdot", nainen naurahti. Hän vilkuili ympärilleen, kun polku kiersi pienen metsäläntin ympäri ja hymyili leveästi nähdessään, miten hiekkainen polku edessäpäin lähti nousemaan ylös loivaa rinnettä.
"Näyttää siltä, että löysimme täydellisen laukkapaikan", Bex virnisti leveästi.

"En ajatellut, minulla on ihan om ohjelma huomiselle." Emily naurahti pehmeästi. 
"Kun sinä leikit Lewisin kanssa, menen kuuntelemaan 'rookie!'-huutoja Ticon kanssa." Catriona ei vain ollut luopunut nimestä vieläkään. 
"Selvästi löysimme."

"Pidä hauskaa", nainen naurahti. Se ei kuulostanut joltakin, mitä hän tahtoisi kokea. Hänellä olisi kädet täynnä töitä Ginan kanssa. Nainen vetäisi todennäköisesti kaikki hänen yksityisvalmennuksensa putkeen ilman hetkenkään taukoa, joten hyvä jos hän ehtisi edes ajatella muuta kuin ratsastamista.
"Yritetään välttää rinnakkain menoa, niin Nyx ei innostu kilpailemaan", Bex totesi varmistaen muutamalla puolipidätteellä, että musta tamma oli kuulolla. Tarkoitus ei ollut painaa kuin sekopäinen ylös mäkeä, vaan hakea rento, reipas neli jolla treenata hieman kuntoa hevoselle. Varmistaa, että Nyx olisi valmis kilpailujen vaatimuksiin.
"Nähdään huipulla", nainen virnisti, nosti laukan ja muutamaa rullaavaa askelta myöhemmin nousi seisomaan jalustimille ja kannusti tammaa eteenpäin antaen täysiverisen itse etsiä oman rytminsä.

"Niin siinä käy kun menee varasijalta kilpailemaan." Emily naurahti ja nyökkäsi. Selvä, ei rinnakkain. 
"Nähdään huipulla... Kielsit rinnakkain menon vain jotta voitat! Raukkis!" Emily pyysi kevyin avuin laukkaa ja nousi jalustimille. Kevyt käsi. Kevyt käsi. Ei kavata nyt seonnutta Paddya vapaana metsissä. 

"En, vaan kielsin sen koska minulla on allani hevonen, jolle tämä on treeniä kisoja varten!" Bex nauroi olkansa yli. Ei ollut tarkoitus juoksuttaa Nyxiä hullunlailla. Hän myötäili tamman liikkeitä rennosti ja keskittyi kuuntelemaan kavioiden tasaista rytmiä sekä hevosen hengitystä, kun Nyx lensi ylämäkeen. Kevyt sade piiskasi kasvoja, mutta Bex ei välittänyt moisesta pienestä epämukavuudesta. Tämä oli niin paljon parempaa kuin mikään. Hän hidasti hevosen laukan kautta raviin ja lopulta käynnistä pysähdykseen, kun he saavuttivat mäen harjan, ja vilkaisi tuulen tuivertamana mutta silmät onnesta hehkuen Emilyä.
"Ihan parasta ikinä, eikö?" Hän nauroi raikuvasti lähettäessään Nyxin käynnissä takaisin alamäkeen hiekkapolkua, jota he olivat juuri nelistäneet ylöspäin.

Emily nautti siitä tunteesta. Ympäriltä puuttui vain naruaitojen toisella puolella oleva yleisö ja huumaava jännitys, joka vaiensi kaiken muun ympäriltä. Ja ne maastoesteet, toki. Ja hän huomasi jälleen juttelevan hevoselle miltein taukoamatta ja hidastaessaan silittelevän hevosen kaulaa hellästi. Hienosti. 
"Voisi olla huonompaakin!"

"Todellakin voisi olla", Bex virnisti leveästi. Nyx askelsi energisenä, tuskin nelistä hengästyneenä polkua pitkin, ja nainen nojasi hiukan taaksepäin tasapainottaessaan loivahkoa alamäkeä kulkevan tamman matkaa.
"Tähän tunteeseen ei vain voi kyllästyä. En usko, että tätä lähemmäs lentämistä pääseekään."

Emily veti syvään henkeä. Hän ei voisi elää ilman tätä, mutta hyvä luoja hänen pitäisi saada jotain vahvistusta sille ajatukselle tai hän kompuroisi uransa kanssa omaan mieleensä. Tuntui pahalta että Eugene oli päässyt niin pahasti ihon alle. 
"Ei pääsekään. Mitenkään."

Bex hyräili tyytyväisenä. Tämä oli täydellistä. Nauru uhkasi pulputa ilmoille ihan vain siitä ilosta, että he saattoivat ratsastaa maastossa kahta hienoa hevosta, joista toinen oli jo tehnyt työnsä ja toinen vasta aloitteli uraansa. Nyx tuntui melkein vertauskuvalta - hänkin vasta aloitteli uraansa. Kenties se oli vetänyt häntä myös täysiverisen puoleen.
"Meidän pitäisi ehdottomasti koordinoida enemmän maastotreenien kanssa. Voisimme vetää kaikki mäkitreenit ja kestävyysjaksot yhdessä."

Emily taas tunsi itsensä kovin pieneksi legendan satulassa. Paddy oli tehnyt mahtavan uran mahtavan ratsastajan kanssa ja hän oli vain pieni nainen. 
Hyvä luoja, mitä hänelle oli tapahtunut. 
"Todell pitäisi. Takaisin tallille?"

"Minä otan mäen vielä toistamiseen, jos maltat odottaa. Tai liityt mukaan, ei Paddy vielä niin vanha ja raihnainen ole", hän naurahti. Nyxille tekisi hyvää nostaa sykettä vielä toistamiseen, harjoittaa vähän hengitystä kiivaamassa, kilpailujen tasoa vastaavassa tahdissa. Varmistaa, että tamma todella kykenisi siihen, mitä siltä vaadittaisiin seuraavien viikkojen kuluessa. Hänen musta varjonsa, joka yllättäisi vielä kaikki.

"Mennään uudelleen." Ei hän nyt alas odottamaan jäisi. Paha olo vain velloi sisällä ja piti päästä pois hevosen selästä ennen kuin se ehtisi Paddyyn asti ahdistuksena ja stressinä. 

"Tiesin, että sille oli syy, miksi pidän sinusta", Bex virnisti, kun käänsi Nyxin takaisin mäkeä kohden. Tamma otti muutaman sivuaskeleen aavistellessaan, että pääsisi jälleen liikkeelle. Hän napautti pehmeästi kantapäillään tamman kylkiä, tasapainotteli jalustimilla ja pyysi hevosta kiihdyttämään yhä reippaampaan neliin, kunnes kevyt sade todella tuntui kasvoilla ja pakotti siristämään silmiä, ettei sattuisi. Bex antoi mielensä tyhjentyä, kun keskittyi vain nauttimaan yhdessä tamman kanssa lentämisestä, mutta kuten aina ennenkin, mäen harja tuli vastaan liian nopeasti.
"Suorastaan sääli lähteä tallille", nainen huokaisi silittäen mustaa, sateesta liukasta kaulaa. Hän kuunteli Nyxin hengitystä, joka oli jo selkeästi kohonnut aiemmasta, vaikka hevosen ei voinutkaan sanoa puuskuttavan. Hän vilkaisi rannekelloaan lähettäessään tamman kohti kotia energisessä, reippaassa käynnissä.
"En odota yhtään innolla sitä, että joudun pyöräilemään tallilta kotiin", nainen irvisti vilkuillessaan pilviä, jotka tuntuivat vain tummenevan, mitä pidemmälle päivä etenisi. Hän saisi varmaan polkea Slaleyhyn kaatosateessa.

Emily naurahti. Hän saisi Zoen auton ja Zoe kai saisi illalla kyydin. Niin hän ainakin oletti. 
"Minä haluan kotiin, kaakaota ja viltin." Hän naurahti. Kylmä alkoi hiipiä ytimiin. 
"Sen sula ikinä. Ja sinäkin syväjäädyt kotimatkalla. Ha."

"Niin syväjäädyn", Bex huokaisi. "Onneksi sitä varten on kylpyamme", nainen naurahti. Hän upottautuisi polttavan kuumaan kylpyyn heti kun vain pääsisi kotiin. Sitä ennen täytyisi tosin ratsastaa kaksi kouluvalmennusta. Hän olisi pelkkää lötköä lihasta siinä vaiheessa kun pyöräilisi kotiin.
"Onko väärin toivoa, että läikytät kaakaota päällesi ihan vain sen tähden, että minä en ehdi nauttia moisesta luksuksesta vielä?"

"Ei. Se on sinun ongelmasi. Sinä veit työni, joten minä saan kaakaota. Ha." Emily virnisti ja rapsutteli Paddyn kaulaa. Hieno poika. Ei kerrota Edgerlylle mitään. Ikinä. 

"Toivottavasti vedät kaakaot nenääsi", Bex totesi nyrpistäen nenäänsä naiselle, joka virnuili aivan liikaa hänen kustannuksellaan.

"Ei. En ajatellut." Nainen tuhahti. Hän ajatteli tehdä jotain muuta. 
"Ajattelin juoda kaakaon, lämmitellä ja tehdä pienen kokeen."

"Onko sinusta tullut hullu tiedemies vapaa-ajallasi?" Bex kallisti päätään huvittuneena. Vai kokeita. Kaikkea kanssa. Kokeiden tekeminen kuulosti joltakin, mikä kuului koulurakennukseen, eikä hän astuisi jalallakaan moiseen niin kauan kuin voisi sen välttää.

"Jep. Hullu psykologi. Ihmiskokeita." Emily hyrähti kaulahuivin suojissa ja nosti hartioita korviin suojautuakseen kylmältä. 

"Sinusta ei ota selvää sitten millään", Bex naurahti. "Ihmiskokeita? Mikä salainen kidutuskammio sinulla oikein on Zoen varastossa? Vai kenties Zoe on koekaniinisi?" Ehkä se selitti, miksi robotti oli ilmaissut välillä enemmänkin tunteita kuin pienen välähdyksen verran. Emily oli opettanut robottia. Laskettiinko se ihmiskokeeksi, kun koekaniinina oli robotti?

Emily mulkaisi Bexiä. 
"Ei. Zoe ei ole koekaniinini." Lexa olisi. Kunhan hän pääsisi siihen asti. 

"Sinä olet outo nainen, kai tiedät sen?" Bex nauroi ja ravisti päätään niin, että vesipisarat lentelivät kypärän lipalta. "Toivottavasti ihmiskokeesi takaa rentouttavan illan. Tai sitten saa sinut vetämään ne kaakaot henkeesi, kummin tahansa."

"Minä olen ja rakastan sitä." Emily naurahti ja värähti kylmästä joka hiipi luihin ja ytimiin. 
"Varmasti takaa. Ja en se ole minä joka tukehtuu kaakaoonsa." Tai ehkä hyppäisi autoon ja veisi hänet ajelulle maaseudulle. 
Romanttista.

"Sietäisit tukehtua. Ainakin ihan vähän", Bex totesi hymy huulillaan. Hän painoi hetkeksi katseensa mustiin korviin, jotka olivat sateesta huolimatta hörössä. Kyllä, reipas nelipätkä mäkeä ylös oli piristänyt Nyxin mieltä niin, että kiukuttelu sateesta oli unohtunut.

"En." Emily tunsi oksennukse tunkevan suuhun. 
Tukehdu. 
Ei ollut ehkä fiksua tuupata Paddya liikkeelle yllättäen, mutta hänen piti päästä pois nyt. Hän työntäisi tallissa kimon Zoen käsiin ja pahoittelisi sitten myöhemmin. Nyt oli vain päästävä vessaan saamaan paniikkikohtaus, ennen kuin hän saisi sen Paddyn selässä. 

Bex räpäytti yllättyneenä silmiään, kun Emily lähetti Paddyn liikkeelle. Mihin heille nyt yllättäen tuli kiire? Nyx siirtyi itsenäisesti reippaaseen raviin Paddyn perässä, sillä tamma ei tahtonut jäädä yksin hiekkapolulle, joka mutkitteli maaston halki.
"Hei Emily, hidasta nyt vähän!" Nainen huikkasi. "Ei voida sentään kaahata talliin."

Emily ei välittänyt siitä mitä hän voisi tehdä. Hän tiesi Zoen puheista Paddyn olevan herkkä ja hänellä ei ollut nyt voimaa tapella hevosen kanssa. Hän ei vastannut mitään, vaan antoi ruunan ravata reippaasti pitkin polkua. Mahahapot maistuivat suussa ja kädet tärisivät. 

Bex napautti kantapäillään Nyxin kylkiä ja antoi tamman laukata leveällä polulla Paddyn rinnalle.
"Emily, hidasta!" Hän vetosi rauhoittaen oman tammansa takaisin raville. "Paddy ei voi palata tallille hengästyneenä." Zoe tappaisi heidät vähemmästäkin. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö hevosenhoitaja saisi jollakin käsittämättömällä tavalla käännettyä tätäkin hänen syykseen. Kaikki mikä tallilla ja hevosten kanssa meni väärin oli Zoesta aina hänen syytään.

"T-turpa kiinni!" Emily sihahti hampaidensa välistä, keskittyen olemaan oksentamatta hevosen valtavan ravin voimasta. Suuret siniset silmät räpsyivät kun hän yritti pitää itsensä kasassa. 
Ja itseasiassa kerrankin Zoe saattoi syyttää Bexiä oikeasti, kun hän pysäytti ruunan pihaan. Zoe, missä tuo oli? 

Bex antoi Nyxin pudota Paddyn taakse, ettei rinnakkain kulkeminen laukaisisi kummassakaan hevosessa kilpailuviettiä. Se tästä olisi vielä puuttunutkin. Emily ei selkeästi ollut kunnossa, mutta nainen ei myöskään tarvinnut häntä. Sen sihahdus oli tehnyt selväksi. Ehkä siis paras, mitä hän voisi tehdä, olisi seurata Paddyn hännässä kiinni ja varmistaa, että he pääsisivät takaisin tallille yhtenä kappaleena, eivätkä mielellään törmäisi hevosenhoitajaan heti ensitöikseen.
Se toivo tosin katosi sinä hetkenä, kun hän vilkaisi tallirakennuksen leveitä kaksoisovia kohden. Zoe seisoi oviaukon varjossa, sateelta suojassa, ja seurasi terävällä katseella lähestyviä ratsukoita. Tuskin hevoset olivat päässeet tallipihalle saakka, kun nainen jo harppoi sateeseen pitkin askelin. Bex odotti räjähdystä, kun molemmat hevoset hengittivät raskaammin kuin kuuluisi pysähtyessään tallipihalle, mutta sen sijaan Zoe tarttui vasemmalla kädellään Paddyn ohjiin ja hipaisi oikealla Emilyn polvea, katse rauhallisena. Pää painui pieneen nyökkäykseen. Hän heittäisi loimen Paddyn selkään, laittaisi ruunan kävelykoneeseen tasaamaan hengitystään ja jäähdyttelemään lihaksiaan, ja etsisi Emilyn sen jälkeen.
"Ratsasta Nyx rennoksi", nainen kääntyi Bexin puoleen silmät hetkessä kovettuen, eikä Bex tarvinnut sen enempää tietääkseen, ettei kannattanut väittää vastaan tai heittää nenäkästä kommenttia siitä, miten hän tiesi tarkalleen, mitä tehdä. Musta täysiverinen ratsastajineen poistui kentän suuntaan ja Zoe juoksutti kättään Paddyn märällä kaulalla.

Emily räpäytti silmiään ja jalkautui vauhdilla jonka kuuluisi olla mahdollinen vain kun niin teki hallitsemattomasti. Ei, Emily oli saanut osansa myös äkillisistä ontumisista ja muista, jotka olivt opettaneet jalkautumaan nopeammin kuin kukaan sanoisi sivuohja. Punapää lähti kiireellä talliin ja etsiytyi vessaan, vain jotta saattoi tyhjentää melko tyhjän vatsalaukkunsa pönttöön, täristen kuin horkassa. 
Ei Bex ollut tiennyt mitä sanoi. Silti hän ei olisi voinut inhota tätä hetkeä enempää, kun mieli valui yli pari viikon takaiseen iltapäivään. 

Zoella ei kestänyt kauaa vetää satulaa alas Paddyn selästä ja vaihtaa suitsien tilalle riimua. Hän heitti ohuen loimen ruunan selkään ja talutti hevosen kävelykoneeseen tasaamaan hengitystään. Paddyn ei tarvitsisi huomenna olla jäykkänä ja kankeana vain sen tähden, että oli joutunut seisomaan heti liikutuksen päätteeksi. Sen jälkeen oli hyvä pyyhkiä kämmenet Selkien rikkomiin ratsastushousuihin ja suunnistaa etsimään Emilyä. Hän olisi voinut vannoa, että nainen oli viilettänyt suoraan kohti varustehuonetta, joten alakerran vessat olivat ensimmäinen paikka, josta hän lähti naista etsimään.
"Emily?" Zoe kysyi pehmeästi kurkistaessaan muutaman siistinä pidetyn kopin täyttämään vessaan. Vain yksi oli varattuna, joten oli helppo päätellä, missä Emily oli.
"Mitä tapahtui?" Hän kysyi hiljaa nojaten selkänsä viereisen kopin oveen, katse sinisenkirjavaan tiiliseinään kiinnitettynä.

Emily istui pöntön kannen päällä pää polviin painettuna ja yritti hengittää. Hän oli viskout ahdistavan kaulahuivin ja takin lattialle. Eikä saanut sanaa suustaan hetkeen, kun pelkäsi että ulos tulisi vain ulinaa jonka koirat kuulisivat tai oksennus uudelleen. Hän kasasi itseään hetken. 
"M-minä vain..." Syvä hengenveto, rauhoitu. 
"Muistutti minua siitä..."

Zoella oli aikaa odottaa, että Emily saisi puhuttua, onnistuisi pukemaan sanoiksi kaiken, mikä pyöri mielessä. Tai edes osan siitä. Sen verran, että hän osaisi tehdä jotain auttaakseen. Naisen katse oli näyttänyt pelottavan tutulta, kun Emily oli hypännyt alas Paddyn selästä. Hän näki saman katseen usein, kun vilkaisi kasvojaan peilistä.
"Olet turvassa nyt", nainen sanoi hiljaa nojaten takaraivoaan kopin ovea vasten. "Sinulla ei ole mitään hätää. Vedä syvään henkeä ja rentouta lihaksesi yksi kerrallaan. Ajattele lämpöä, joka leviää hitaasti varpaista kohti nilkkoja, kiipeää pitkin pohkeita. Kaikki on ihan hyvin."

Zoen puhe auttoi rauhoittumaan ja hengittämään. Hiljallen hän sai itsestään otteen ja uskalsi avata vessan oven, kohdaten Zoen kostein silmin. 
"Anteeksi, onhan Paddy kunnossa? Minä kuolen jos siltä vaikka putosi kenkä."

"Paddylla ei ole mitään hätää", nainen vakuutti. Hevonen kiertäisi kaikessa rauhassa kehää kävelykoneessa, ja sen jälkeen hän pesisi hevosen huolella. Ruuna oli täysin kunnossa.
"Tärkeämpää on, että sinä olet kunnossa."

Emily vei syvään henkeä. Hän saisi siis ehkä pitää työnsä, Charles ei ehkä kuulisi että hän oli ollut idiootti. 
"Minä... Olen. Kai." 

Charles ei kuulisi häneltä, eikä varmasti Bexiltäkään, vaikka naisella olikin järjettömän suuri suu niin pieneksi ihmiseksi.
"Hyvä", nainen nyökkäsi pehmeästi ja kurotti koskettamaan Emilyn käsivartta. "Selkeästi Paddylla maastoilu ei ollut lainkaan niin rentouttavaa sinulle kuin olin toivonut." Oli hänen syytään, että nainen oli edes joutunut lähtemään sateeseen papurikonkimon ruunan kanssa. Vain koska hän oli säikäyttänyt itsensä aiemmin päivällä eikä ollut uskaltanut kohdata Paddya sen jälkimainingeissa.

"E-ei se Paddysta johdu, se oli... oikein ihana, herrasmies." Emily niiskaisi ja veti paperia telineestä, pyyhkien kasvojaan. 
"H-hän vain muistutti minua siitä kun... L-luulin että tukehdun." 

Varjo häilähti Zoen kasvoilla ja kädet puristuivat nyrkeiksi vasten ratsastushousujen pehmeää, sateessa kostunutta kangasta.
"Hänellä on aina ollut helvetin suuri suu ja taipumus sanoa juuri väärät asiat", nainen sihahti ennen kuin veti syvään henkeä ja koetti ajaa päätään kohottaneen tunteen sivuun. Hän ei auttaisi Emilyä suuttumalla Bexille, vaikka jokainen vaisto kehottikin häntä tekemään juuri niin.
"Ei ihme, että tahdoit nopeasti kotiin." Hänkin oli muutaman kerran hylännyt Bexin keskelle nummia, kun nainen oli onnistunut tökkäämään väärää kohtaa sanoillaan.

Emily nielaisi tyhjää. 
"Hän ei tiedä, ei ole... hänen syynsä, minä kiusoittelin ja..." Se oli hänen oma syynsä. 
"H-haluan kotiin." 

"Ja hän on idiootti", Zoe täydensi. Kuka tahansa muu olisi osannut lopettaa kiusoittelun pienestäkin vihjeestä, että vastapuoli tunsi olonsa epämukavaksi, mutta ei Bex.
"Tahdotko, että tulen kanssasi?" Nainen kysyi kaivaen autonsa avaimet tallitakkinsa taskusta. Hän ei mielellään jättäisi Paddya tallin vastuulle, mutta ajatus Emilyn lähettämisestä pimeään asuntoon itsekseen ei myöskään varsinaisesti kuulostanut mukavalta.

Hän pudisteli päätään. 
"Ei, pidä huoli Paddysta ja kerro sille että se on hieno poika." Hevonen oli kestänyt vieraan ratsastajan typeryydet ihan uskomattomalla tavalla. 

"Hyvä on", nainen myöntyi ja ojensi autonsa avaimia Emilylle. Hän saisi kyydin kotiin illalla kun sitä tarvitsisi. Tallilta oli aina lähtijöitä niin Hexhamiin kuin aina Newcastleenkin saakka, ja jos mikään muu ei onnistuisi, niin Maybe pudottaisi hänet kyselemättä kotiovelle.
"Soita, jos tarvitset jotakin."

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2766
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [P] You can count on me to misbehave   La Maalis 24, 2018 3:07 pm

Emily otti avaimet ja nyökkäsi pienesti hymyillen. 
"Minä soitan. Kiitos." Hän pyyhkäisi kädellä vielä kasvojaan. Hän lähti kohti parkkipaikkaa ja kävi kotimatkalla kaupan ja McDonaldsin kautta. Kun hän laski paperipussin ja juomatelineen pöydälle kotona, hän tuntui havahtuvan ajatuksistaan. Kiltisti hän söi vain yden juustohampurilaisen ja joi pirtelön, laittaen toisen pirtelön ja loput seitsemän hampurilaista jääkaappiin. Olisi työtä selittää ne Zoelle. 
Hän käytti myös kotona olevat nelijalkaiset pihalla, ennen kuin saattoi itse käydä suihkussa ja kaatua sitten hiukset föönillä kuivattuina sängylle. 
’Joko kotona?’ Piti sitä kysyä Lexalta ensin. 

Zoe toivoi, että voisi tehdä enemmän Emilyn hyväksi, mutta joskus paras mitä kukaan saattoi tehdä oli antaa hieman tilaa hengittää. Aikaa kasata omat ajatukset ilman muiden läsnäoloa ja vaatimuksia, ilman tarvetta olla jotakin, mikä sopisi muidenkin silmille. Zoe veti syvään henkeä, kasasi tutun maskin kasvoilleen ja astui varustehuoneen kautta tallikäytävälle valmiina kohtaamaan niin hikisen Paddyn kuin sateen kasteleman Bexinkin.
Lexa havahtui tietokoneen hohtavan näytön äärestä puhelimen pehmeään merkkiääneen. Emily. Hän sieppasi puhelimen käteensä niin nopeasti, että oli siinä sivussa työntää sylissään olevan läppärin lattialle, mutta onnistui viime hetkillä pysäyttämään läppärin liukumisen viltin liukkaalla pinnalla. Pehmeä hymy nyki suupieliä Emilyn kysymyksen myötä.
’Kotona hyvinkin. Melkein kuivanakin sateesta huolimatta. Mitä sinä puuhaat?’ Hän nakutteli nopeasti vastaukseksi ja painoi läppärin kannen kiinni, siirtäen koneen sylistään yöpöydälle. Hän ehtisi tutkia yliopiston kursseja myöhemminkin.

Pieni virne kipaisi Emilyn huulilla. Hän vilkaisi kelloa. Zoe olisi vielä pitkään töissä. Hän nousi, kävi hakemassa ne samat alusvaatteet joita oli pitänyt lauantaina. 
’Ikävä.’ Emily laittoi ensin, sitte perään jotain mikä näytti kuvalta. Paitsi että se oli video. Video jota ei kannattaisi katsoa kun muita olisi kuuloalueen kantamalla. Mutta ainakin sen kuvaaminen oli vapauttanut stressiä. Vilttii kääriytynyt Emily tunsi pientä voitonriemua. 
Ihmiskokeita todellakin. 

Lexa odotti valokuvaa katastrofaalisesta illallisesta, jonka Emily olisi kokannut keittiössä, joka näyttäisi sen jälkeen sotatantereelta, tai kenties kuvaa hevosesta tutulla tallikäytävällä. Hänen olisi pitänyt tietää paremmin.
’Sinä koidut vielä kohtalokseni’ oli kaikki, mitä Lexa sai lähetettyä takaisin. Hän pääsi tuskin videon puoliväliin, kun oli jo jaloillaan, sulloi puhelimen farkkujensa takataskuun ja tömisteli portaat alas.
"Lähden käymään ulkona!" Nainen huikkasi napatessaan auton avaimet käteensä ja antoi etuoven kolahtaa perässään kiinni ennen kuin kukaan ehti edes vastata hänelle. Kun hän oli turvallisesti ratin takana ja matkalla kohti Hexhamia, nainen soitti Emilylle.
"Olet kamala, Millie", hän ilmoitti nielaisten ja naputteli kärsimättömänä sormillaan rattia. Ääni kiersi tyhjässä autossa. "Kun sanoin että selvisin kotiin melkein kuivana, se ei ollut haaste."

Emily kurtisti kevyesti kulmiaan puhelun hälyttäessä. 
"Mitä? Minä?" Hän tavoitteli ääneensä viattomuutta ja yritti työntää kurittoman huvittuneisuuden pois. 
"Oh? Haaste mihin?"

Lexa polkaisi vastaukseksi kaasua niin, että auton moottori jyrähti. Hän ei uskonut esitettyyn viattomuuteen hetkeäkään, ja varmasti Emilykin tiesi sen.
"Lähettää tuollaisia videoita", nainen totesi ääni madaltuen. "Jatka tätä rataa, ja en pysty pitämään käsiäni erossa sinusta tallillakaan."

Pokka petti kun Emily kuuli BMW: moottori murahtavan puhelun taustaäänenä. 
"Älä riko Jodien miehen autoa." Emily mutisi hilja, muistutuksena. 
"Minä vain halusin muistuttaa että on ikävä."

"No, ei tarvitse ikävöidä kauaa. Olen siellä puolessa tunnissa", Lexa vastasi, vilkaisi kelloa kojelaudalla ja korjasi sanojaan, "tai kenties kahdessakymmenessä minuutissa." Pieni ylinopeus ei ollut koskaan haitannut ketään, eihän?

Emily nielaisi. 
"Aja nätisti." Hän sulki puhelun. Vaihtaisiko vaatteet? Kauanko Zoe aikoi olla töissä? Hitto. Hitto. Lopulta hän oli päätynyt vain kiskomaan mustan satiinisen aamutakin päälleen. Hitto. 

Lexa ajoi aina nätisti, mitä nyt hieman kaahasi tällä kertaa. Mitä Emily oli odottanut, kun oli lähettänyt hänelle sellaisen videon? Sunnuntaiaamusta tuntui olevan ikuisuus, vaikka eihän siitä järjellä ajateltuna ollut kuin päälle kolmekymmentä tuntia. Hän ei ajatellut tällä hetkellä järjellä.
Kerrankin paikka aivan talon päädyssä, ulko-ovelle johtavien rappusten edessä oli vapaana, ja Lexa parkkeerasi mustan BMW:n siihen. Se lienisi riittävä varoitus Zoelle, jos nainen kotiutuisi tavallista aikaisemmin. Lexa koputti painoa jalalta toiselle vaihtaen, ja tuskin antoi Emilyn raottaa ovea, kun jo astui sisään ja kumartui suutelemaan naista syvään ja pitkään. Hänen kärsivällisyytensä oli kulunut loppuun jo aikoja sitten - tarkalleen ottaen noin kolme minuuttia sen jälkeen, kun hän oli istunut ratin taakse.

Emily oli laittanut koirat Zoen makuuhuoneeseen - ehkä nainen ei pahastuisi - ja tuli avaamaan oven. Hän ynähti huulia vasten ja käsi hapuili sokkona ovea kiinni. Hyvä jumala. 
"Mmh, hei.." Hän mumisi Lexan huulia vasten. 

Lexalla ei riittänyt keskittymiskykyä moisten asioiden kuten avoimen oven huomioimiseen, tai edes sanojen muodostamiseen. Hän kietoi kätensä Emilyn ympärille ja hetkeä myöhemmin nosti naisen hajareisin syliinsä. Hän ei voinut päästä riittävän lähelle naista. Pehmeät huulet hamusivat suudelmia yhä vaativampina, kun suonissa kytevä tuli roihahti ilmiliekkeihin ja nälkä heijastui jokaisesta eleestä.
"Ajat minut hulluksi", nainen murisi syvältä rintakehästään ja näykkäisi Emilyn alahuulta ennen uutta hengästyttävää suudelmaa.

Hiljainen nauru pääsi Emilyn huulilta suudelmia vasten. Hän kietoi kädet naisen niskan taakse, antaakseen hieman tukeaa kun tuo nosti hänet syliin. 
"Minä ehkä tavoittelin tätä." Hän myönsi, punoen sormet Lexan hiuksiin suudelman aikana. 

"Siinä tapauksessa saat mitä tavoittelit", Lexa vastasi suudelmien lomasta, potkaisi kengät jalastaan ja suunnisti avoimen olohuoneen halki, kunnes saattoi laskea Emilyn vuodesohvalle. Hän riisui takkinsa nopein, melkein hätäisin liikkein samalla kun hukuttautui suudelmiin, jotka saivat pään pyörälle. Mitä hän antaisikaan siitä, että voisi tehdä näin joka ilta, joka aamu. Tulla töistä kotiin ja kantaa Emilyn sänkyyn, tai käpertyä naisen viereen sohvalle.
"Sinulla ei ole aavistustakaan, millainen vaikutus sinulla on", hän mutisi juoksuttaen kättään Emilyn vartalolla.

Valitettavasti he eivät voisi tehdä näin, kiitos aumisjärjestelyidensä. Hän huokaisi raskaasti ja möyhi Lexan hiuksia kaatuessaan pehmeästi sohvalle. Punaiset hiukset levisivät lakanaa vasten. 
"Minulla alkaa ehkä olla käsitys. Ja aion käyttää sitä vaikutusta."

"Suuri voima tuo mukanaan suuren vastuun", Lexa vastasi käheästi ja kumartui naisen ylle näykkien pehmeästi kaulansyrjää. Kädet ujuttivat mustaa satiinia pois tieltä, jotta hän saattoi painaa suudelmia aamutakin alta paljastuvalle iholle.

Emily avitti toisella kädellä kiltisti sen verran, että avasi nauhan jolla se oli solmittu. Hän voihkaisi hiljaa, kuin kannustaen Lexaa jatkamaan. 
"Olen aina vastuullinen."

"Niinkö luulet?" Nainen kysyi näykkäisten korvanlehteä, ennen kuin jatkoi suudelmien painamista hartialle, solisluille, kauniisiin alusvaatteisiin verhotuille rinnoille. Kalpea iho veti häntä puoleensa vastustamattomasti, eikä yksikään valokuva tai videon pätkä voisi koskaan tehdä kunniaa todellisuudelle.
"Kun kuolen alle kolmekymppisenä sydänkohtaukseen, se on sinun syytäsi", Lexa totesi juoksuttaen sormiaan rintaliivien pitsillä. Hän kumartui painamaan suukon aivan liivien alapuolella kohoilevalle rintakehälle, ja jatkoi suudelmien ripottelemista vatsan paljaalle iholle. Emily ansaitsi tuntea olevansa yhtä kykenemätön hallitsemaan itseään kuin millaiseksi hän tunsi olonsa aina naisen lähettyvillä.

Ei Emily tuntenut hallitsevansa itseään yhtään sen enempää kuin Lexakaan. 
"Et kuole." Emily vakuutti, sulkien silmänsä. Pitäisi tappaa joku jos Zoe tulisi nyt kotiin. Ihan oikeasti pitäisi. Lexa vei ajatukset  pois ahdistuksesta ja siitä häntä syövästä tunteesta. 

Hän ei ollut siitä niin varma, kun tunsi sydämen takovan rinnassaan. Emily ajoi hänet sekaisin. Hän ei ihmettelisi lainkaan, jos jossakin kohtaa keho toteaisi tämän olevan liikaa. Nainen näykkäisi vatsan pehmeää ihoa ja puristi sormillaan Emilyn reisiä, kun jatkoi suudelmien painamista aina alushousujen pitsiselle reunalle saakka.
"Saanko?" Hän kysyi hiljaa kietoen etusormensa kankaan ympärille valmiina vetämään sen alas pitkin naisen jalkoja.

Emily naurahti Lexan kysymykselle. Hän veti jalkojaan kevyesti koukkuun.
"Tietenkin." Olisi ollut jo törkeää kieltää. Oli hieman hänen vikansa että Lexa-parka oli edes ajanut tänne.

Emily oli joskus leikillään kutsunut häntä herrasmiesnaiseksi. Täytyihän hänen yrittää pitää kiinni moisista tavoista, vaikka kärsimättömyys ja kyltymätön nälkä ajoikin eteenpäin.
"Olet niin kaunis", hän mumisi katse kalpeaa kehoa ihaillen, kun nainen veti pitsiset alushousut pois Emilyn jalasta. Hän painoi vuorotellen suukon molempien polvien sisäsyrjälle ja sipaisi peukalollaan naisen lantioluuta. Hänen kaunis, rakas Emilynsä.
"Rakastan sinua", hän lisäsi ilahtuneena siitä, että saattoi, ja kohottautui painamaan suudelman naisen huulille.

Jokin niissä sanoissa sai jotakin nyrjähtämään naisen sisällä. Hänen ei tosiaan pitäisi ottaa tätä tavaksi. Jo toinen kerta kun hän tunsi kyynelten valuvan poskilleen sängyssä. Tosin nyt ne olivat hyviä kyyneliä. 
"M-minäkin rakastan sinua." 

Se sai Lexan pysähtymään ja nojautumaan kauemmas naisen kasvoista, jotka olivat kyynelten kostuttamat. Hän räpäytti silmiään huoli katseeseen hakeutuen ja nojasi kaiken painonsa oikean käden varaan, jotta saattoi pyyhkäistä vasemmalla peukalollaan Emilyn poskea.
"Kaikki hyvin, rakas?" Hän kysyi pehmeästi.

Emily pyyhkäisi kasvojaan itsekin ja nyökytteli voimakkaasti. Kaikki oli hyvin. Loistavasti. 
"Loistavasti. Olen elämäni kunnossa." Hän ei olisi voinut olla paremmassa tilanteessa. Ei. Hän oli ihan varmasti taivaassa. 

Lexa katseli hetken sinisiä silmiä, etsi niistä syytä vetäytyä kauemmas ja vetää Emily kainaloon, mutta Emily ei näyttänyt siltä, että valehteli hänelle. Hän kumartui suukottamaan poskia, pyyhkien huulillaan pois kyynelten jälkiä. Nainen punoi sormensa Emilyn sormien lomaan ja puristi kättä hellästi, kun kumartui suutelemaan huulia pehmeästi, rauhallisesti. Aiempi nälkä vaani edelleen sisällä, mutta sen saattoi työntää hetkeksi sivuun.

Emily ei tosiaan halunnut Lexan menevän kauemmas. 
"Olen niin onnellinen. Rakastan sinua." Hän oli ollut ahmimatta kun tuntui pahalta. Se oli valtava, valtava muutos. 

"Minä myös, rakas, minä myös", Lexa vakuutti täydentäen sanojaan pehmeillä suukoilla pitkin kasvoja. "On ollut niin ikävä." Vaikka he vasta olivatkin viettäneet kokonaisen yön yhdessä, ja nähnyt pikaisesti päivällä kahteenkin otteeseen. Hän epäili, että hänen olisi ikävä Emilyä aina, kun nainen ei ollut kosketusetäisyydellä.

Emily ei ollut aikoihin kaivannut toista ihmistä niin. Ei vaikka he olisivat olleet viikon erossa, hän oli ollut vain helpottunut. Nyt hän kaipasi toista viereensä, aina kun tuo ei ollut lähellä. 
"Kaikki hyvin." Hän lupasi hellästi.

"Hyvä", Lexa huokaisi hiljaa uloshengityksen mukana ja hamusi suudelmaa naisen huulilta. Hän tarvitsi Emilyn lähelleen niin kuin ihminen tarvitsi happea. Ehkä enemmänkin. Tarpeen vaatiessa henkeään saattoi pidättää yllättävän kauan, mutta hän ei uskonut, että pystyisi vastustamaan Emilyn vetovoimaa yhtä pitkään. Suudelma vaihtui toiseen, kolmanteen, syventyen jatkuvasti, keräten enemmän nälkää ja kaipuuta taakseen jokaisen suudelman myötä. Lexa tahtoi olla lähellä ja koskettaa, eikä hänellä ollut mitään syytä kieltää moista iloa itseltään. Hän antoi kätensä valua heidän väliinsä hellimään naista, joka oli varastanut hänen sydämensä ja ajoi hänet hulluksi yhdellä katseella.

Emilyn olisi pitänyt hillitä itsensä. Ehkä gän käyttäytyisi nyt viikon. Hän tiesi että saisi Lexan vaikka ajamaan Newcastlesta Hexhamiin ja se oli enemmän kuin hän olisi koskaan odottanut omalta viehätysvoimaltaan. Hän antoi asunnon täyttyä äänistä. Hän ei onneksi aina asuisi Zoen naapurien naapurissa. Zoe-parka. 

Zoe-parka ei onneksi ollut kuulemassa ja naapureilla ei ollut mitään väliä. Kai. Tavallisia elämisen ääniä ja sitä rataa?
"Rakastan sinua niin paljon, Millie. Rakastan sinua", Lexa mumisi vasten kaulataipeen pehmeää ihoa vuoroin suudellen ja vuoroin näykkien. Hän muisti vasta liian myöhään, miten se oli viimeksi päättynyt, ja siirtyi sen sijaan painamaan suudelmia solisluille ja edelleen pitsin peittämille rinnoille. Emily kuulostikin niin kauniilta nauttiessaan, ettei hän tiennyt, millä sanalla enää voisi naista kuvailla. Jumalatar, se Emily oli.

Emily puristi tyynynkulman sormiinsa, jännittyen hitaasti ja rentoutui melkein räjähtäen. Hyvä luoja. Lexa ajaisi hänet hulluksi.Ainakin kaikki paha valui pois, tehokkaammin kuin minkään nelipätkän jälkeen. 
"S-sinä..." Hän mutisi hiljaa, vetäen Lexaa suudelmaan. Jestas. 
"E-et muuten voi vuokrata sitä asuntoa..." 

Lexa painoi hellän suukon naisen leukapieleen ja antoi Emilyn vetää hänet pehmeään suudelmaan. Kesti pari sekuntia, että hän edes tiedosti Emilyn puhuneen ja ymmärsi sanat, joita Emilyn huulilta oli kantautunut.
"Miksi?" Hän kysyi yllättyneenä ja asettui kyljelleen Emilyn rinnalle. Käsi piirteli hellästi kuvioita paljaalle vatsalle ja nainen tuki päätään kyynärpään varaan voidakseen katsella Emilyä.

Emily pyyhkäisi kevyesti hiuksia kasvoiltaan. 
"Cox on Cavanaugh'n avovaimo... pahaa karmaa..."

Pahaa karmaa? Yhden valmentajan tähden?
"Muutat mielesi kun näet sen asunnon", Lexa vastasi hiljaa ja sipaisi sormillaan Emilyn hiuksia enemmän pois kauniilta kasvoilta. "Se on täydellinen."

Emily nyrpisti nenäänsä. 
"... Mutta Cactus..."

"Täydellinen", Lexa vastasi puolestaan ja kurotti hipaisemaan huulillaan nyrpistettyä nenää. "Veronica on valmis vuokraamaan sen ihan pilkkahintaan minulle. En aio kieltäytyä, ellei siellä ole suoritettu erittäin brutaalia murhaa."

"Heidät tuntien..." Emily mutisi hiljaa. Ihan mahdollista että asunnossa olisi suoritettu uhrimurha.

"Heidät tuntien asunnosta on pidetty erittäin hyvää huolta ja vuokranantajani ratkaisee kaikki ongelmat yhden työpäivän aikana", Lexa täydensi pehmeän naurun kera. "Sinä et todella taida pitää Cavanaughsta?"

"Ei. En. Tosiaan." Emily tuhahti nyrtyneenä. Hän ei millään tavalla pitänyt miehestä. 
"Kamala, kamala, kamala mies. Saatanalla on varmasti lähestymiskielto häneen."

"Oma asunto tarjoaa paljon enemmän etuja kuin mahdollista haittaa", Lexa huomautti pieni hymy huulille hiipien. "Voimme katsoa elokuvia yhdessä sohvalle käpertyneenä iltaisin, voimme nukkua vierekkäin aamuun saakka, voin herättää sinut uuteen päivään pehmeillä suudelmilla ja vaeltelevilla käsillä", nainen luetteli hiljaisella äänellä.

Emily värähti pehmeästi. Niin. 
"Silloin kun haluat minut yöksi." Emily naurahti pehmeästi. 
"Kun minäkin löytäisin pian oman paikan. Tai siis.... Voisin ostaa. Miten vain." Kunhan kahden lastenhuoneen asunto Newburnissa olisi myyty.

"Haluan sinut aina yöksi", Lexa vastasi hieraisten nenänpäällään Emilyn kaulaa. Tietenkin hän tahtoisi Emilyn luokseen niin usein kuin vain mahdollista. Emily voisi siirtyä ystäviensä sohvilta hänen sänkyynsä. Hän ei valittaisi lainkaan.
"Olet aivan liian aikuinen, kun tahdot ostaa asunnon ihan omaksesi", nainen naurahti hiljaa ja ujutti sormensa Emilyn sormien lomaan.

Emily hymyili hieman. Toki olisi typerää ostaa oma jos viettäisi kaiken aikansa Lexan asunnolla mutta sellaista se oli. 
"Liian aikuinen?"

"Niin, liian aikuinen", Lexa vastasi kohottaen päänsä jälleen käsivartensa varaan ja nyökkäsi pienesti. Ehdottomasti liian aikuinen.
"En tunne montaa ikäistäsi, joka on ostamassa omaa asuntoa." Sen jälkeen kun saisi myytyä edellisen. Vuokraamisesta oli tehty niin helppoa ja vaivatonta, että hänestä tuntui täysin käsittämättömältä edes tahtoa asunnon omistajuutta.

Emily räpäytti silmiään. 
"... En tiedä. Se vain tuntuu siltä että niin pitäisi tehdä. Ja ikäistäni? Saat minut kuulostamaan parikymppiseltä." Sitä hän ei kyllä enää ollut. 
"Ja kai pelkään että vuokra-asunnossa ei ole sitä... Pysyvyyttä." Etenkin kun kisamatkoilta tuli tyhjään kotiin. Olisipa edes oma tyhjä koti.

"Teknisesti ottaen olet sitä", Lexa huomautti naurua äänessään. "Et ole vielä kolmeakymmentä. Halaa parikymppisen statustasi lämmöllä vielä kun voit." Hänen elämässään ei ollut ollut koskaan paljoakaan pysyvyyttä - hän oli muuttanut ensin muiden oikukkaan tahdon mukaan, sen jälkeen yliopistojen perässä ja lopulta töitä jahdaten. Pakannut omaisuutensa auton takakonttiin ja ajanut seuraavaan kaupunkiin, seuraavaan osavaltioon, katsomaan mikä häntä siellä odottaisi. Se ei ollut koskaan estänyt ahdistumasta, pelkäämästä muutosta ja mitä se toisi mukanaan, mutta sen kanssa oli oppinut elämään.
"Mutta ymmärrän, että muutoksissa on paljon pelättävää. Minä olin kauhusta kankeana, kun nousi lentokoneeseen, mutta nyt olen tässä. Ehdottomasti sen arvoista. Ei kai pysyvyydestä mitään harmiakaan ole."

Emily sipaisi sormillaan Lexan poskea, kiepahtaen hieman naisen yläpuolelle. 
"Ja kun tulen kilpailuista kotiin joka on tyhjä-" hän painoi suudelman Lexan huulille. 
"- ainakin se on oma. Kukaan ei voi viedä sitä minulta. Jokin asia on hallussani."

Lexa hymyili pehmeästi naiselle ja laskeutui kokonaan selälleen vuodesohvalle, jotta saattoi vetää Emilyn kunnolla ylleen. Kävi järkeen, että nainen kaipasi edes jotakin, mikä olisi vain Emilyn.
"Niinkö luulet? Että kotisi on tyhjä?" Hän kysyi pieni huvittunut hymynhäivä huulillaan. "Saatat joutua pettymään, kun minä olenkin vastassa."

"Ei se haittaisi vaikka olisit vastassa joka päivä." Emily huomautti, nojautuen suukottamaan Lexan huulia. 
"Ehkä siksi asunto tuntuu tyhjältä, jos et olekaan siellä."

Lexa kohotti päätään vuodesohvalta vastatessaan pehmeään suukkoon ja kietoi kätensä Emilyn selän ympärille. Mitä hän antaisikaan siitä, että voisi jäädä yöksi ja pidellä naista halauksessaan aamuun saakka.
"Minä olen", nainen vastasi pieni hymy huulilla koreillen. "Tietenkin olen sinua vastassa. Ehkä olen niin kärsimätön, että tulen hakemaan sinua jo autolta ja kannan sisälle."

"Miten minusta tuntuu että jos asuntosi on täydellinen,minun asuntoni tulee olemaa  kovin turha ja syrjitty." Emily naurahti, hakien suudelmaa Lexan huulilta. 
"Sinulla on kamalasti vaatteita..."

"Sinä voit aina muuttaa kanssani täydelliseen asuntooni", nainen sanoi hiljaa, ruskeat silmät lämmöstä tuikkien kun vetäytyi suudelmasta. "Ainakin siihen asti, että löydät oman, jota pidät täydellisenä." Siinä kohtaa he voisivat harkita uudestaan. Hän luopuisi vuokra-asunnosta sinä silmänräpäyksenä, kun Emily tarjoaisi hänelle avainta omaansa. Hän ei suostunut ajattelemaankaan, etteivät he olisi enää he siinä kohtaa. Tietenkin olisivat.
"En voinut ajaa Newcastlen halki alastomana", Lexa naurahti hamuten uutta suudelmaa Emilyltä.

Se sai punan nousemaan kasvoille. Lexa tarkoitti sitä? 
"Varo tai en koskan lähde täydellisestä asunnostasi." Hän lupasi hymyillen pehmeästi. 
"Niin mutta et aja enää...

”Voisin kuvitella monta paljon pahempaakin kohtaloa”, nainen myhäili pieni puna poskille kohoten. Hän ei ollut vielä edes allekirjoittanut vuokrasopimusta ja pyysi jo naista muuttamaan hänen luokseen. Hieno tapa kiirehtiä asioiden edelle.
”En aja enää. Mitä ajattelit tehdä korjataksesi vaatetilannetta?” Lexa naurahti matalasti.

"Et ole sitä mieltä kun poltan ihanan keittiösi ja järjestän sinulle yllätyksiä joiden valitat aiheuttavan sydänkohtauksia." Emily naurahti huulta mutristaen. 
"Tai kun olen melkein viikon poissa pitkällä kisamatkalla, kaikki jää sinulle, Merrystä alkaen. Sitten palaan kotiin ja nukun aikaeroa pois kaksi päivää." Hän ei tosiaan maalannut Lexalle ruusuista kuvaa. Hän nyppi Lexan paitaa ylemmäs ja lopulta pois. 
"Viedä ne."

”Sinulla on porttikielto keittiööni ilman valvontaa”, nainen naurahti pienesti ja suukotti Emilyn huulia. Lapsilukon sijaan hella kaipaisi Emily-lukkoa.
”Saat nukkua kisaväsymystä ja aikaeroa pois kainalossani”, nainen totesi. ”Istun vierelläsi ja luen sillä aikaa kun lepäät. Saan sinut lähelleni. Mitä muuta voisin toivoakaan?” Ruusuinen kuva tai ei, hän löytäisi siitä kyllä parhaat puolet. Nainen kohotti kätensä päänsä ylle auttaen Emilyä riisumaan hänen paitansa hymy huulillaan. Se kuulosti hienolta suunnitelmalta. Hän ei jäisi kaipaamaan arkisia vaatteitaan.

Emily keskittyi hetkeksi vain riisumaan Lexaa, miettien sitä lämpöä jonka tuon sanat saivat aikaan. 
"Sinä..." Hän suuteli naisen solisluuta. 
"Sinua ei haittaisi?"

Oli helppo rentoutua ja vain nauttia Emilyn läheisyydestä, vähenevistä vaatteista ja lämpimistä huulista hänen ihollaan. Mikä ei ollut niin helppoa, oli yrittää muistaa, mistä he olivat puhuneet ja mihin Emily nyt viittasi sanoillaan. Häntä ei haittaisi?
”Mikä siinä edes voisi haitata?” Hän kysyi pienen hymyn kera. ”Minähän saan mahdollisuuden viettää entistä enemmän aikaa kanssasi. Miksi se haittaisi minua?”

Emily availi Lexan housuja samalla ja veti niitä pois kiireettä. 
"... En tiedä. Koska olemme tapailleet kuukauden?"

”En ole pyytämässä sinua allekirjoittamaan vuokrasopimusta kanssani. Tarjoan vain toista, tai no teknisesti ottaen kai kolmatta, vaihtoehtoa sille, missä voit asua miettiessäsi, mitä tahdot tehdä”, nainen sanoi pehmeästi. Emilyllä ei ollut omaa kotia tällä hetkellä, ja hänen silmissään se muutti kaiken. Millainen naisystävä hän olisi ollut, jos ei olisi edes tarjonnut mahdollisuutta muuttaa hänen luokseen?
”Jos se ei toimi, se ei toimi, mutta minä tahdon yrittää koska rakastan sinua.”

Emily siristi hieman silmiään. 
"Minä vähän epäilen että jos tulen, en lähde." Emily huokaisi pehmeästi, suudellen vatsaa alempaa. 
"Haluan nyt tehdä sinulle jotain."

"Kuulostaa täydelliseltä", Lexa vastasi lämpimän hymyn kera. Ei hän halunnutkaan Emilyn lähtevän. Hän halusi Emilyn olevan osa hänen elämäänsä.
"Tee", nainen kannusti sipaisten sormillaan punaisia hiuksia. "Olen sinun. Tee mitä ikinä haluat.”

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2766
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [P] You can count on me to misbehave   La Maalis 24, 2018 3:08 pm

Emily hymyili hieman. Ehkä se voisi olla vaihtoehto. 
"Mmmh...." Hän valui alemmas ja päätti hyvittää Lexalle sen että tuo oli ajanut Newcastlesta tänne.

Jo se, että hän oli saanut nähdä Emilyn, oli ollut tarpeeksi hyvittämään matkan kahden kaupungin välillä, mutta nainen ei aikonut valittaa. Ei, kun hän saattoi upottaa sormensa punaisten hiusten sekaan ja purra huultaan, ettei jokainen ääni kaikuisi seinistä takaisin. Oli vaikea olla hiljaa tai edes aloillaan. Hän vapautti toisen kätensä hiusten seasta voidakseen kietoa sen lakanoihin ja puristaa voimalla, joka sai rystyset valkoisiksi. Hän ei halunnut repiä Emilyn hiuksia, joten siinä missä lakana sai tuntea kovemman kohtalon, punaisten hiusten seassa olevat sormet pitivät otteensa hellempänä. Ei vaatinut paljoa tuupata häntä laidan yli ja nautinnon syvään kuiluun, kun otti huomioon, missä mielentilassa hän oli asunnolle saapunut.
Emilyn kuvilla ja videoilla oli varsin selkeä vaikutus.
"Luoja Millie", nainen henkäisi silmät suljettuina, kun yritti saada värähtelevät lihaksensa takaisin hallintaansa. "Tule tänne kulta", hän kutsui houkutellen naista kainaloonsa.

Emilyä ei haitannut vaikka kaltoinnkohtelisi päänahkaa. Mutt kun otti huomioon päivän aiemmat tapahtumat, oli ehkä hyvin viisasta Lexalta kohdella kaltoin ennemmin lakanoita. Emily hakeutui mielellään kainaloon tuon kutsuessa, vetäen peittoa päällensä. 
"En ikinä sano ei kainalolle." 

"Hyvä", Lexa veti syvään henkeä ja pakotti ruskeat silmänsä auki, jotta saattoi katsella punapäistä naista. Hän kietoi kätensä Emilyn ympärille peiton alla ja hymyili pientä mutta sitäkin tyytyväisempää hymyä.
"Olen niin onnellinen, että olet siinä."

"Olen mielelläni tässä." Emily nippaisi sormillaan Lexan nenää, hymyillen pehmeästi. 
"Oli huono päivä ja nyt se onn jo oikein hyvä päivä."

"Hyvä että saatoin olla avuksi", nainen sanoi huvittuneena ja halasi Emilyä hiukan tiukemmin itseään vasten. Vai oli naisella ollut huono päivä. Emily-parka.
"Miksi päiväsi oli huono?"

"Oli vain huono mieli." Ei tarvinnut kertoa että Bex muistutti häntä.

"Voi ei", Lexa huokaisi myötätuntoisena. "Olisit sanonut. Olisin tuonut tullessani suklaata ja elokuvia." Tai mitä ikinä Emily tahtoikaan piristykseksi.

"Minä hain kun tulin kotiin." Emiöy hymähti pehmeästi. Helvetisti hampurilaisia ja kaksi valtavaa pirtelöä. 
"Sinä olit paras lääke."

Lexa hymyili pehmeästi ja painoi suukon Emilyn suupieleen. Hän olisi naisen piristyspilleri milloin ikinä sille tarvetta olisikaan. Oli vain hyvin vähän asioita, joita läheisyys ei kääntäisi paremmaksi.
"Toivottavasti huomenna ei ole paha mieli, mutta jos on, soita. Kerron sinulle hölmöjä tarinoita seikkailuistani supermarketeissa, kunnes et voi muuta kuin nauraa."

"Tuskin on." Hän välttelisi Bexiä huomenna kovin taktisesti. Ei huvittanut selittää. 
"Sain ratsastaa Paddy Blueta tänään. Sain istua legendan satulassa."

"Se kuulostaa hienolta", Lexa hymyili ja sipaisi Emilyn punaisia hiuksia naisen korvan taakse. Hän ei tiennyt mitään kenttäratsuista, mutta Emily oli kutsunut hevosta legendaksi, joten kai Paddy Blue oli tehnyt jotakin merkittävää. Tai ainakin oli jollakin tavalla merkittävä Emilylle, vaikka nainen ei ollutkaan aiemmin ruunaa ratsastanut.
"Oliko se hienoa?"

"Olin kuolla kauhusta." Emily myönsi naurahtaen. 
"Paddyn omistaja on Englannin ulkoministeri. Ei varsinaisesti mies jolle haluan mennä sanomaan että hei, hevosesi vaikkapa kompuroi maastossa kanssani." 

Vai ehti ulkoministeri omistamaan hevosiakin. Kaikkea kanssa. Tämä saari tuntui entistä kummallisemmalta yhteiskunnalta, mitä enemmän hän sen pyörimiseen perehtyi.
"Mutta eiväthän hevoset sinun kanssasi mihinkään kompuroi, tietenkään", Lexa hymähti pehmeästi. "Sinulla ei varmasti ollut mitään syytä huoleen."

"Kilpailivat aikanaan Paddyn kanssa hienon uran. Olin Lontoon olympialaisissa kuolla siihen jäykkyyteeni kun olimme molemmat kenttäjoukkueessa. Taisin puhua hänelle kaksi sanaa. Ehkä." Hrrrh. Ja Laurie muka oli ystävä miehen kanssa, josta Emily oli aika varma että tuo oli joku valepukuinen ankeuttaja. Mies näytti niin... Jos katse vain voisi tappaa. Aina. 
"No oli hieman."

"Mutta olitte molemmat joukkueessa", Lexa huomautti huvittuneena. Ei Emilykään sille ollut tyhjän takia päässyt. Saihan sitä hieman jännittää, mutta ei Emilyllä ollut mitään syytä tuntea alemmuutta. Tai ainakaan hän ei moista syytä nähnyt.
"Joskus minusta tuntuu, että olet vain aivan liian vaatimaton. Leveilisit ylpeydellä kaikesta, mitä olet jo saanut aikaan."

"Minä olen ylpeä!" Emily puuskahti. 
"Olen äärimmäisen ylpeä että olin joukkueessa silloin, mutta hyvä jumala, oletko nähnyt sitä miestä? Vähemmästäkin pelästyy nuori tyttölapsi."

"Enpä voi väittää tavanneeni Iso-Britannian nykyistä ulkoministeriä", Lexa naurahti hiljaa. Eihän hän edes tunnistaisi miestä, vaikka tuo ilmestyisi ostamaan kahvia jonakin sateisena päivänä.
"Nyt et ole enää lapsi, joten et kai enää pelästyisi?"

Emily kohotti kulmiaan. Ei Lexa haluaisikaan. 
"Vaalea, kylmä. Ja siis kun sanon vaalea, tarkoitan kalmankalpeaa haamua. Ei normaalia englantilaista kuten minä."  Emily pudisteli kevyesti päätään. 
"Eip. Silti pelottava. Ja olin silloin 23, en oikeasti lapsi."

"Sinusta ei voi mennä enää kalpeammaksi, tai näkee jo läpi", Lexa huomautti kulmaansa kohottaen. Emily näytti hänen silmiinsä usein liiankin kalpealta, kuin pienen flunssan parissa kamppaillessa.
"Selvä, olit järkevä aikuinen jo siinä vaiheessa", nainen naurahti vetäen peittoa paremmin heidän ylleen. Hyvähän hänen oli naureskella, kun oli elänyt elämänsä kirjastoissa.

"Voi ja menee. Kalpea herrassuku ja silleen." Emily pärskähti. 
"Noh. Lexa..." Hän aloitti pehmeästi, hivellen naisen poskia sormillaan. 
"Sinua ei oikeasti haittaisi jos olisin alivuokralaisenasi?"

No, ainakin pelottavaksi kuvaillun ulkoministerin tunnistaminen olisi helppoa, jos mies todella oli niin kalpea kuin Emily antoi ymmärtää. Hän hymyili pehmeästi naiselle nauttien sormien hellästä kosketuksesta kasvoillaan.
"Ei tietenkään haittaisi. Päinvastoin, olisin onnellinen jos asuisit kanssani." Siitä ei ollut epäilystäkään. Hän tahtoi jakaa elämänsä Emilyn kanssa ja oppia tuntemaan naisen paremmin. Töistäkin olisi paljon mukavampi palata kotiin, kun ei joutuisi olemaan yksin.

"Haittaisikohan koira? Sinua tai Coxia." Hän ei halunnut luopua hölmöstä borderista.

"En usko", nainen vastasi. Asuihan vuokranantaja itsekin koirataloudessa. "Hän varoitti jo, että aiemmalla vuokralaisella oli kissa, joten selkeästi asuntoa ei ole ennenkään pidetty eläinvapaana alueena. Eikä Merry haittaa minua lainkaan. Sehän on ihana pieni poika."

"No sitten. En haluaisi luopua siitä. Ehkä siinä on sinullekin juoksukaveri." Emily nauroi pehmeästi. 
"Nythän minä saan upean auton kun asunto on myyty. Eikun..."

"En missään nimessä pyytäisi sinua luopumaan Merrystä, luoja Millie", Lexa naurahti. "Merry on sinun. Tietenkin se on tervetullut, ihan niin kuin sinäkin." Emilyn koira olisi vapaa muuttamaan naisen mukana, eikä hän laittaisi sitä pahakseen.
"Vai upeaa autoa sinä mietit", nainen hymähti päätään pudistaen, mutta leveä hymy hiipi silti varkain huulille.

"Mietin. Voisin ostaa hienon BMWn tai... tai Audin. Tai Jaguarin. Älä kysy." Emily naurahti. Jaguar voisi olla hieno.

"Vedän takaisin aiemmat sanani. Et suinkaan ole niin kypsä ja viisas aikuinen kuin annat silloin tällöin olettaa", Lexa nauroi lämmöllä ja hautasi kasvonsa punaisten hiusten sekaan. Vai unelmoi Emily hienoista autoista. Kaikkea kanssa. Sitä hän ei ollut osannut naiselta odottaa.
"Kukaan täysjärkinen ei upota autoon kymppitonnia enempää. Auton tarkoitus on siirtää sinut paikasta toiseen, siinä se."

Emily siristi silmiään ja vilkaisi Lexaa. 
"Autoa myös ajetaan matkoista riippuen aika paljon, joten sen on oltava mukava ajettava."

"Mukava ajettava on eri asia kuin se, että maksaa kymmenkertaisen summan pelkän merkin tähden", nainen virnisti ja rutisti Emilyä tiukemmin. Punapää olisi vapaa hankkimaan suuri sellaisen auton kuin tahtoisi, mutta hän naureskelisi päätään pudistellen sivummalla.

"Pöh kymmenkertaisesta summasta." Emily tuhahti silmiään pyöräyttäen.

"Olet hassu", Lexa naurahti ja näpäytti etusormellaan naisen nenänpäätä. "Osta hieno auto, jolla voit ylpeillä sen yhden ajokerran ajan aina heti pesun jälkeen, ennenkö lähdet käymään tallilla ja hiekkatie saa autosi näyttämään yhtä tavanomaiselta kuin kaikkien muidenkin."

Emily naurahti pehmeästi. Niin, ehkä hän oli vähän hölmö. 
"Tai sitten ostan jonkun maasturin sukuisen auton joka on vain uskottavampi kuratahroilla."

Lexan huulille hiipivä hymy kääntyi toispuoleiseksi.
"Nyt puhut asiaa", nainen vastasi silmät ilkikurisesti tuikkien. Tilavasta autosta olisi niin paljon iloa - he voisivat tehdä ties kuinka monta viikonloppuretkeä ympäri Englannin pikkukyliä, jos mielisivät.

Siniset silmät siristyivät hieman. Hetkinen,mitä tuo... 
"Alexandria Hart." Emily aloitti painokkaasti. 
"Mikä on tuo ilme?"

Emilyn painokas puhe vain sai naisen virnistämään entistä kierommin. Hän ei edes yrittäisi leikkiä viatonta tässä kohtaa.
"Kunhan vain mietin kaikkia tilavan auton tarjoamia etuja", nainen vastasi matalasti naurahtaen ja juoksutti varpaitaan Emilyn pohkeella. "Niitä on paljon."

Emily sai miettiä hetken, kunnes muisti. 
"Mit... Lexa!" Hän läppäisi naista reidelle, pudistellen päätään. 
"Minä mietin autoa ja sinä olet heti naimassa siellä!" Ei sillä että hän vastustaisi.

Lexa nauroi raikuvasti Emilyn yllätykselle ja laski kätensä naisen kädelle, ennen kuin Emily ehtisi vetää kätensä pois hänen reideltään. Sen oli oikein hyvä siinä, jos häneltä kysyttiin.
"Sinun syytäsi kaikki", hän totesi virne yhä huulillaan ja nojautui hipaisemaan huulillaan Emilyn huulia. "Mitäs ajat minut hulluksi."

Emily pudisteli pehmeästi päätää. Ei luoj. 
"Niin. Pieniä on hyvä syyttää."

"Niin on", nainen vakuutti naurua äänessään. Hän painoi toisenkin suukon Emilyn huulille ja puristi kättä reidellään.
"Ehkä voin säästää autosi hetkellisesti moiselta synniltä. Jos oikein harjoitan itsehillintääni", hän myhäili.

"En minä laita vastaan syntien kanssa." Emily korjasi Lexan sanoja. 
"Mutta et voi syyttää minua. Ei ole varsinaisesti tapaistani lähettää sellaisia kuvia tai videoita. Mitä pidit muuten?"

Ketä hän sitten syyttäisi, jos ei Emilyä?
"Mitä pidin?" Hän kysyi epäuskoisena ja kohotti kulmaansa. "Eikö se tullut selväksi jo sillä sekunnilla, kun astuin sisään ovesta ja nostin sinut tervehtimättä syliini?" Hän oli ollut ulkona Jodien asunnostakin vain muutamassa minuutissa, eikä ollut edes pysähtynyt harkitsemaan, oliko Emily yksin vai ei.

Emily naurahti suloiselle epäuskoisuudelle. 
"Ei. Mitä jos haluan tietää pudotitko jälleen puhelimen naamallesi tai muuta hauskaa hölmöä mitä teet?"

"Olin pudottaa läppärini lattialle", nainen naurahti hiljaa, "tosin se oli ihan vain siitä innosta, että lähetit viestin. En koskaan edes päässyt videosi loppuun saakka, vaan olin jo liikkeellä kauan ennen sitä."

"... Harmi." Emily hymähti pehmeästi. 
"Minä kun panostin siihen miten lopussa voihkaisin nimesi." No ei oikeastaan, mutta...

"Älä aloita", nainen murisi ja siristi silmiään varoituksena. Emily ei saisi olla julma ja kiusata häntä yhtään enempää, kun siitä ei ollut mitään takuita, milloin naisen kämppis pelmahtaisi paikalle.
"Jo ensimmäiset viisi sekuntia riittivät ajamaan minut hulluksi", hän totesi kumartuen lähemmäs Emilyn kasvoja, "ihan kuten ne kuvat eilenkin. Vilkuilin niitä kovin aamulla, ennen kuin nousin."

Emily räpäytti viattomana silmiään. 
"Noh." Nainen puhahti mukamas toruvaan sävyyn. Senkin mahdoton... Hän nojautui lähemmäs, naamioiden sen halaukseksi. 
"Lexa." Ja oli sitten pakko oikein antaumuksella voihkaista naisen nimi tuon korvaan. Hän oli kamala naisystävä.

Voihkaisu sai koko kehon värähtämään aaltomaisesti. Lexa kiepahti yhdellä vauhdikkaalla liikkeellä Emilyn ylle, painoi naisen vuodesohvan patjaan ja kumartui suutelemaan naista antaumuksella. Helvetin Emily, kun kehtasikin kiusata häntä silloin, kun oli jo valmiiksi melkein täysin alastomana hänen syleilyssään.
"Sinun on paras rukoilla, ettei Zoe ole vielä tulossa kotiin", nainen murisi suudelmien lomasta. Ja hän kun oli ajatellut, että nousisi ihan piakkoin ja pukisi päälleen. Se siitäkin suunnitelmasta, selvästi. Eipä sillä, Emilyn suuteleminen oli paljon parempi vaihtoehto.

Hämmentynyt nauru soljui naisen huulilta kun hän tuli kiepautetuksi patjaa vasten. Oli mukava tietää että yksi sana sai Lexan noin kierroksille. 
"Olet seksikäs kun muriset." Hän ymähti pehmeästi. 

"Sinulla on omituinen näkemys siitä, mikä on seksikästä", Lexa vastasi samalla matalalla murinalla. Hänen etunsa kaiketi, että nainen löysi hänen turhautumisen ja kiihottumisen värittämän murinan seksikkääksi. Nainen painautui vasten Emilyn kehoa entistä paremmin ja antoi syvien, pitkien suudelmien viedä mennessään. Mitäpä muuta hänen olisi tarvinnutkaan ajatella kuin sitä, että hänellä oli Emily allaan.

Emily oli hyvän tovin hiljaa, huohottaen jo niistä kaikista suudelmista. 
"Zoe kyllä voi.. olla tulossa..." Hän ähkäisi hiljaa. Olisi noloa jos tuo yllättäisi heidät.

Lexa olisi mielellään unohtanut sen, työntänyt ajatuksen täysin mielestään ja keskittynyt jälleen suudelmiin, mutta Emily oli oikeassa. Hän ei tahtoisi aiheuttaa pienintäkään kinaa ystävysten välille, eikä myöskään tarjoilla esitystä pahaa-aavistamattomalle naiselle.
"Hyvä on", hän mutisi hengästyneenä ja painoi otsansa Emilyn hartiaa vasten. "Minun täytyy allekirjoittaa se vuokrasopimus hetimmiten." Ei ulkomaailman häiriöitä enää heille sen jälkeen. Ei ketään astumassa varoittamatta ovista sisään. Hän kohottautui käsivarsiensa varaan ja katseli Emilyn kasvoja.
"Sinun on parasta pukea myös päällesi. En onnistu pitämään käsiäni erossa sinusta, jos näytät tuolta." Eikä hän tahtonut lähteä ihan vielä. Jos hän vain pukisi päälleen ja käpertyisi sen jälkeen Emilyn vierelle. Ei Zoella olisi mitään valitettavaa siitä.

Emily nielaisi tyhjää, katsellen Lexaa tuli sinisissä silmissään. 
"Niin täytyy." Hän hymähti käheästi ja yritti ravistella itseään tähän todellisuuteen. 
"Heti kun et ole päälläni."

Hän ei halunnut siirtyä sivuun. Hän halusi tuntea paljaan ihon omaansa vasten, tuntea jokaisen hengenvedon ja liikahduksen, mutta juuri se oli myös syy sille, miksi hänen täytyi liikkua. Raskaasti huokaisten Lexa kierähti selälleen Emilyn rinnalle ja veti syvään henkeä. Ajattele jotakin muuta. Ihan mitä tahansa muuta, ja ehkä halu vetää Emily lähelle ei voittaisi.
"Tämä on aivan toivotonta", hän mumisi silmät suljettuina. Kevyt nauru purkautui huulilta. "Olemme kuin teinit, hiipimässä vanhempien selän takana ja kiipeilemässä öisin karkuun ikkunoista."

Emily ei voinut olla nauramatta. 
"Niin olemme. Aikuiset ihmiset."

Se sai Lexan nauramaan entistä enemmän, kunnes koko keho hytkyi naurun voimasta. Hän oli ajatellut, että tämä vaihe elämästä oli jo jäänyt jälkeen parin ensimmäisen yliopistovuoden myötä, mutta nähtävästi ystävien nurkissa asuminen toimi ihan yhtä tehokkaana jarruna kuin jaettu makuuhuonekin.
"Pue päällesi äläkä naurata minua", Lexa sai sanottua naurunsa lomasta ja pyrki istumaan, jotta voisi etsiä vaatteita katseellaan.

Emily nousi ylös ja puki päälleen collegehousut ja villapaidan. Noin. Nyt hän oli siveä nainen jälleen. 
"Noin. Nyt kestän katseita."

Lexa veti syvään henkeä, pakotti naurun sivuun ja alkoi kerätä vaatteitaan. Hyvä kun hän edes muisti, mitä hänellä oli ollut päällään, kun hän oli saapunut Emilyn luokse. Kiskottuaan viimeisenä farkut jalkaansa, nainen istahti takaisin vuodesohvalle.
"Sinä olet aina ilo silmälle", nainen virnisti asettuen mukavasti istumaan selkä vasten vuodesohvan selkänojaa, jalat suoraksi venytettyinä edessään ja veti Emilyä kylkeensä kiinni. Hän voisi nauttia naisen läheisyydestä vielä hetken.
"Voisitpa vain olla vierelläni jatkuvasti. Ehkä sitten ei tulisi ikävä."

"Muiden kuin sinun." Emily naurahti, haroen hiuksiaan. Hiukset olivat taas takussa. Huokaus. Hän valahti naisen kylkeen kiinni, kietoen kädet tuon ympärille. 
"Ehkä meillä on nyt ratkaisu siihen."

"Meillä on", nainen vakuutti. Ei mitään epävarmuutta asiasta. Heillä oli ratkaisu, ja viikonloppuun mennessä hänellä olisi avaimetkin toivottavasti käsissään.
"En halua ikävöidä sinua." Aikaa ei ollut tuhlattavaksi. Koskaan ei voinut tietää, milloin se kuluisi loppuun, joten hän tahtoi nauttia jokaisesta hetkestä siihen saakka.

Emily hymyili hieman. 
"Kai tiedät että jos jatkan työtäni, sinä joudut ikävöimään?" Ei hän oikein tiennyt. Ehkä Lewis osaisi sanoa jotakin järkevää. 

"Jos jatkat työtäsi?" Hän kysyi kummastuneena. Mielessä ei ollut käynytkään mikään muu vaihtoehto. Tietenkin Emily jatkaisi hevosten ja kilpailujen parissa.
"Toki ikävöin, mutta olen myös ylpeä. Olet valloittamassa maailmaa palan kerrallaan. Se on ihan hyvä syy olla muualla kuin kiinni kyljessäni."

Emily kiehnäisi päätään Lexan rintakehää vasten ja valui pienemmäksi kainalossa. 
"Inhottava tunne kalvaa. Enkä oikein saa hiljennettyä sitä."

"Voi ei", nainen huokaisi myötätuntoisena ja rutisti Emilyä tiukemmin häntä vasten. "Voinko tehdä mitään auttaakseni?" Ei ihme, että nainen oli puhunut huonosta päivästä.

Emily kohautti olkiaan. 
"Olo on niin epävarma. Olen aina ollut... Minä en ole tuntenut ikinä oloani epävarmaksi." Ei hän ollut mahdoton optimisti tai kusipäisen suuriegoinen, mutta itsetunto oli aina ollut terve. 
"En tiedä. Hankala selittää. Jokin nakertaa eikä jätä rauhaan."

"Voi ei", hän toisti ja painoi suukon punaisten hiusten sekaan. Voisipa hän tehdä enemmän. Viedä edes hieman naisen epävarmuudesta ja varmistaa, että Emily voisi tuntea olonsa yhtä itsevarmaksi kuin aina ennenkin.
"Epävarmuus ei ole koskaan mukava tunne." Se todella söi sisältä, halusi niin käyvän tai ei.
"Eihän sillä ole mitään tekemistä minun kanssani? Meidän kanssamme?" Hän kysyi pehmeästi nielaisten. Olihan nainen maininnut aiemmin, ettei tiennyt, miten työnantaja suhtautuisi tähän, heihin. Eihän se voinut nyt olla syynä naisen epävarmuudelle?

Emilly pudisteli pehmeästi päätään. Hän näpersi paidan hihaa, hiemann poissaolevana. 
"Ei, minä... Siihen mitä tapahtui."

"Voi rakas", nainen huokaisi hiljaa ja veti Emilyn paremmin syleilyynsä, kun ei tiennyt, mitä muutakaan voisi tehdä. Ei hänellä ollut sanoja, joilla tehdä tilanteesta parempi, joten kaikki mitä hän saattoi tarjota oli läheisyys.

Emily painautui lähemmäs ja veti syvään henkeä. 
"Kaahasin tallin pihaan kun Bex onnistui muistuttamaan siitä ja oksensin vessassa. Olisin voinut vaarantaa Paddyn ja sen jälkeen olisin ollut kuollut."

Lexa kurtisti kulmiaan. Miksi ihmeessä naisen ystävä menisi muistuttamaan moisesta? Ei kai kukaan tarkoituksella tahtoisi muistuttaa Emilyä niin järkyttävästä kokemuksesta?
"Olen varma, että kukaan ei syyttänyt sinua siitä", nainen huomautti pehmeästi. Se ei ainakaan istunut hänen maailmankuvaansa lainkaan. Miten kukaan muka voisi syyttää Emilyä moisesta reaktiosta, kun kipeää tapahtumaa kaiveltiin esiin? Hän oli aivan varma, ettei Zoe ainakaan ollut suuttunut Emilylle. Bex sen sijaan oli saattanut hyvinkin tuntea Zoen raivon niskassaan, kun kerran naiset eivät muutenkaan tulleet toimeen keskenään.

"E-ei Bex tarkoittanut, ei hän edes tiedä..." Emily oli pitänyt kaikkea tiukasti  itseään vasten, suojellen häpeäänsä. Vain Zoe, Lexa ja Laurie tiesivät. 
"Ja mitä jos Paddya olisi sattunut?"

"Mutta ei kukaan voi syyttää sinua reaktiostasi", Lexa sanoi pehmeästi. Tiesi tai ei, kukaan ei varmasti kantaisi kaunaa moisesta. Ja jos siitä jäi jotakin hampaankoloon, niin sellaisia ihmisiä Emily ei elämäänsä tarvitsisi.
"Turha pohtia pahimpia vaihtoehtoja. Paddya ei sattunut, eihän? Toit hevosen turvallisesti tallille ja pääsit itse kotiin. Ei kannata jäädä murehtimaan, mitä olisi voinut käydä. Siinä ei muuta tee kuin aja itsensä hulluksi."

"Voisi. Minun on aina ajateltava hevosen ja itseni turvallisuutta. Paddy olisi voinut kaatua, minua olisi voinut sattua, Bex olisi voinut törmätä meihin Nyxillä ja molemmat loukkaantua..." Emily purskahti hiljaiseen itkuun. 
"Olen aina voinut luottaa itseeni, e-että pääni on kylmä missä tahansa tilanteessa, että m-mikään ei ota minusta sellaista otetta että arvostelukykyni pettäisi ja v-vaarantaisin itseni tai hevosen, saatika molemmat ja kaksi muuta!"

Hän ei tiennyt mitä sanoa, sillä hevosmaailma oli hänelle edelleen varsin vieras. Emilyn sanoissa oli varmasti aimo annos totuutta, mutta hän ei osannut erottaa sitä pelon vääristämästä liioittelusta. Sen sijaan arvostelukyvyn pettämisen hän ymmärsi, sillä siitä hänellä oli paljon omakohtaistakin kokemusta.
"Sinä voit luottaa itseesi nytkin. Anna vain itsellesi aikaa. Olet vahvempi kuin uskotkaan, ja vaikka nyt sinusta tuntuu, että oma mielesi on pettänyt sinut, se ei tule olemaan sellaista aina. Arvostelukykysi ei ole heikentynyt. Voit edelleen luottaa itseesi ja päätöksiisi", hän vastasi pehmeästi ja silitteli kädellään itkevän naisen käsivartta rauhallisin ja pitkin vedoin. Lexa veti Emilyn paremmin kainaloonsa ja painoi suukon punaisten hiusten sekaan naisen päälaelle.
"Kukaan ei satuttanut itseään. Kaikki ovat ihan kunnossa."

Emily niiskaisi ja pyyhki kasvojaan. Ainakin Lexa lohdutti häntä ja nyt hän oli osannut pukea sen jäytävän pelkonsa sanoiksi. Hän pelkäsi että jotain sattuisi, että hän ei kykenisi enää pitämään itseään turvassa. Kun ei ollut kyennyt aiemminkaan. 
"On. En olisi ennen ikinä tehnyt noin. Mitä jos se tapahtuu kesken maastoradan? Tarpeeksi iso virhe voi olla hyvin kallis."

"Sinä et tee virheitä. Et ole tehnyt ennenkään, etkä tee nytkään", Lexa vastasi työntäen toisella kädellään punaisia hiuksia sivuun, jotta saattoi katsella Emilyn kasvoja tarkemmin.
"Maastoradalla olet liikkeellä yksin. Kukaan muu ei voi muistuttaa sinua siitä, mitä tapahtui, ja voit aina pysäyttää kesken radan jos ahdistus kohottaa päätään. En epäile hetkeäkään, ettetkö asettaisi hevosta ensimmäiseksi siinä tilanteessa ja jättäisi kilpailua kesken, jos et tuntisi olevasi vaatimusten tasolla."

Emily nielaisi. 
"Olenko minä nyt? Voinko muka vakavissani lähteä Badmintonin kaltaiseen kilpailuun ja luottaa siihen että minä en joudu keskeyttämään? Se... Ei sinne mennä vain... Voi hyvä jumala. Pitää puhua Lewisin kanssa huomenna. Anteeksi kun vollotan kaikelle."

"Älä ikinä pyydä anteeksi sitä, että itket", Lexa torui heti pehmeästi mutta sitäkin ehdottomammin. Siinä ei ollut mitään anteeksipyydettävää, ei nyt eikä koskaan. Emily sai itkeä, jos naisesta tuntui siltä. Luoja tiesi, että hän purskahti kyyneliin mitä kummallisemmista syistä silloin kun oli lähimmäistensä ympäröimä.
"Sinä voit aina luottaa itseesi."

Emily nyökkäsi pehmeästi ja kuivasi kasvojaan. Käpertyi pienemmäksi Lexan kainaloon, ynisten hiljaa. 
"Mmm. Olet ihana kun olet siinä. Vaikka tulitkin koska.. Niin."

"Olisin tullut vielä nopeammin, jos olisin tiennyt, miten huono päivä sinulla on ollut", nainen vastasi pienen hymyn kera. Ei hän ollut tullut vain sen tähden, miten Emily oli saanut veren kiehumaan suonissa lähettämällään videolla. Hän ei koskaan voisi tulla vain seksin toivossa. Ei, kun Emily merkitsi hänelle niin paljon enemmän.

"En halunnut huolestuttaa, halusin vain piristää itseänikin." Emily hymähti pehmeästi ja koetti kiehnäytyä mahdollisesti vielä lähemmäs. 

"Saat aina huolestuttaa", Lexa huomautti, "enhän muuten tiedä, koska minua kaivataan piristämään sinua." Hän korjasi hieman asentoaan, jotta saattoi varmistaa, että Emily mahtui mukavasti entistä lähemmäs. Nainen ei voinut olla liian lähellä, jos häneltä kysyttiin.
"Ja haluan aina tulla piristämään sinua."

"Piristää parhaiten kun toinen ei tiedä piristävänsä." Emily huomautti naisen sanojen myötä. Hän ei mielestään koskaan päässyt tarpeeksi lähelle. 
"Piristit sitä paitsi oikeinn hyvin."

"Hyvä on", Lexa myöntyi, "mutta tahdon silti, että kerrot minulle, jos sinulla on ollut huono päivä." Hän tahtoi kuulla, mitä Emilyn päivään kuului ja mitä naisen mielessä liikkui. Oli silti helpottava tietää, että hän oli onnistunut piristämään naista tänään, vaikka se olikin päättynyt hetken kyyneliin.
"Ihan niin kuin minäkin kertoisin sinulle."

"Minä kerron." Hän voisi kertoa Lexalle. Nainen yleensä kyselikin kattavasti hänen päivästään. 
"Millainen päivä sinulla oli?"

"Tavallinen", hän vastasi, "aina siihen asti, että sain sinut lähelleni. En tosin läikyttänyt yhtäkään kahvikupillista tänään töissä, joten kai sekin oli jonkin sortin saavutus." Hän naurahti pehmeästi. Oli kai hieman naurettavaa, että moinen oli saavutus tarjoilijalle.
"Laitoin ruokaa Jodien kanssa, kävin katsomassa Veronican asuntoa ja selailin yliopiston kurssitarjontaa, kunnes viestisi katkaisi pohdintani kovin tehokkaasti."

Emly yskäisi hiljaa. Mitään katkaissut. 
"Oh? olen ylpeä ettet läikyttänyt. Kuule, kohta voi olla arkeasi ettäolen lähelläsi."

"Se kuulostaa hyvältä arjelta", Lexa vastasi hymyillen, "täydelliseltä, jopa." Hänellä ei olisi mitään sitä vastaan, että hän saisi nauttia Emilyn läheisyydestä päivästä toiseen.

"Minä valehtelisin jos sanoisin etten rakasta ajatusta läheisyydestäsi joka päivä ennen kuin nukahdan ja joka päivä kun herään." Se olisi enemmän kuin Emily olisi koskaan, koskaan ajatellut saavansa. 

"Samat sanat", nainen vastasi sipaisten Emilyn poskea sormillaan. Se kuulosti täydelliseltä tavalta aloittaa ja päättää päivä - Emilyn vierellä.
"Rakastan sinua", Lexa hymyili pehmeästi ja halasi Emilyä tiukemmin. Hänellä ei ollut sanoja onnelle, joka kupli suonissa.

Emily veti syvään henkeä ja sulki silmiään. Kaikki oli hyvin. Kaikki tulisi myös olemaan hyvin. Hän vain katsoisi mitä tapahtuisi. Loistava suunnitelma.

Se oli ehdottomasti loistava suunnitelma, jos Lexalta kysyttiin. Odottaa ja katsoa, mitä tapahtuisi.
"Minulla on nyt jo ikävä", nainen myhäili haudaten kasvonsa punaisten hiusten sekaan. Olivatpa ne taas takussa. Ehkä hänen pitäisi tarjoutua selvittämään ne kohta. Ei nyt, ei vielä, sillä hän ei tahtonut luopua mahdollisuudesta pidellä Emilyä kainalossaan.
"En tiennyt, että voisin enää tuntea näin."

"Et ole vielä edes lähtenyt." Emily vastasi hymyillen ja rutisti naista tiukasti. Hänelläkin oli ikävä jo nyt. 
"... Miten?"

"Jos se olisi minusta kiinni, en lähtisikään. Typeriä tämmöiset aikuisuuden velvoitteet kuten se, että pitää olla ajoissa töissä", Lexa naurahti pienesti. Hänen täytyisi olla aamulla Loungessa, eikä hänellä ollut mukana mitään, mitä hän tarvitsisi huomenna töissä. Yökyläily ei kävisi päinsä, vaikka mikä olisi. Kuinka typerää.
"Rakastaa näin kokonaisvaltaisesti", hän vastasi hetken asiaa pohdittuaan. Oli vaikea yrittää pukea sanoiksi tunteita ilman, että kuulosti joko täysin hullulta tai vaihtoehtoisesti halvalta rakkausromaanilta.

Emily hymyili Lexalle lämpimästi. Tuo oli hölmö. 
"... Miksi sinä niin luulit?" Jopa hän oli ajatellut voivansa.

Lexa hymyili pehmeästi takaisin ja seurasi sormillaan naisen leukapieltä.
"Tiedäthän sinä, kuinka kaikissa tarinoissa on aina prinssi ja prinsessa, ja jokaiselle on se yksi tosi rakkaus. Ajattelin, että minulla oli ollut se jo, enkä ansainnut toista. Kenellä muka olisi kaksi parempaa puoliskoa? Olisihan se epäreilua, kun kaikki eivät löydä yhtäkään."

Emily hymyili hellästi. 
"Miksi ei? Tulit eri mantereelle."

"Olisi pitänyt tulla jo aiemmin", Lexa vastasi hiljaa ja sipaisi sormillaan punaisia hiuksia. Kenties ei olisi pitänyt. Ehkä hän oli tullut juuri oikeaan aikaan. Jos hän olisi kohdannut Emilyn paria vuotta aiemmin, hän olisi epäilemättä ajanut naisen luotaan hetkessä.
"Olen onnellinen, että saan olla sinun."

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2766
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [P] You can count on me to misbehave   La Maalis 24, 2018 3:09 pm

Emily hymähti pehmeästi. 
"En ollut pohjoisessa vielä kolme kuukautta sitten ollenkaan."

"Missä asuit aiemmin?" Nainen kysyi pieni hymy huulillaan, kun leikitteli punaisilla hiuskiekuroilla. Jonakin päivänä Emily vielä kyllästyisi siihen, miten hän oli aina hipelöimässä naisen hiuksia, mutta niin kauan kuin kukaan ei kieltäisi, hän todellakin jatkaisi hipelöintiä.

"Etelämmässä. Tulin tänne korvaamaan Bexin jättämää aukkoa Lawrencen kanssa. " häntä ei haitannut Lexan hipelöinti ollenkaan.

"Minun onneni", nainen myhäili. Jos Emily ei olisi tullut pohjoiseen, he eivät olisi tavanneet. Eivät ainakaan nyt. Kenties he olisivat kohdanneet joskus toiste. Eikö kohtalolla ollut tapana johtaa ihmisiä yhteen, tai jotakin sellaista? Hän ei ollut enää varma, mihin uskoi.
"Sovit hyvin tänne."

"Sinun onnesi." Ja Emilykin oli saanut mitä halusi. 
"Ai? Sovin?"

"Sovit", nainen vahvisti. "Sovit hyvin näiden kaikkien oudosti mongertavien joukkoon. Erotut heti syntyperäisistä Newcastlen asukkaista, kun puheestasi jopa saa selvää. Ja sitäkin paremmin sovit minun kainalooni."

"Noh. Minä en mongerra." Emily tuhahti. 
"Ja kainalosi on juuri hyvä. Vaikka joskus tuntuu että pitäisi ottaa sinua kainaloon."

"Sen takia juuri erotut joukosta kuten timantti hiilikasasta", nainen naurahti. Emilyllä oli oikein suloinen brittiaksentti, jos häneltä kysyttiin.
"Minulla ei ole mitään sitäkään vastaan", Lexa hymyili leveästi. Tietenkään ei ollut. Niin kauan kun hän sai olla Emilyn lähellä, kaikki oli oikein hyvin. "Tosin minun lienee pakko reiluuden nimissä varoittaa, että kietoudun ympärillesi kuin mustekala, jos annat mahdollisuuden."

"Noh, oletpas sinä." Emily naurahti. 
"Kuulisit meidän tallin irlantilaisia." Se oli aika kamala aksentti joillakin. 
"Ei minua haittaisi. Olet söpö mustekala."

"En yhtään niin söpö, kun heräät yöllä siihen ettet saa henkeä, koska olen puoliksi päälläsi ja jalastasi on kadonnut tunto kokonaan polvesta alaspäin, koska olen kietonut omani sen ympärille niin tiukasti", Lexa naurahti. Hän oli kovin takertuva unikaveri. Sille oli syynsä, miksei kukaan ystävistä ollut ikinä suostunut jakamaan parisänkyä hänen kanssaan hotelleissa, vaan aina oli täytynyt varata kaksi kapeaa vuodetta.

Emily nauroi pehmeästi ja sipaisi Lexan poskea. 
"Voi kulta. Ei minua haittaa. Olen niin onnellinen että olet siinä. Muu ei kiinnosta."

"Hyvä, koska minä en ole menossa minnekään", Lexa naurahti lämpimästi ja kurotti suukottamaan naisen huulia. "Paitsi jos sinä menet jonnekin. Seuraan perässä kuin ankanpoikanen."

"Kvaak." Emily mutisi suudelmaa vasten huvittuneena. 
"Ihana ankka olet."

"Kvaak kvaak", Lexa vaakkui takaisin. "Sinun onnesi, että olen outo, koska muutoin kehusi voisivat herättää kysymyksiä. Söpö mustekala ja ihana ankka", hän virnisti varastaen vielä toisen pehmeän, hellän suudelman Emilyltä.

"Et rakastaisi minua jos et olisi outo." Emily huomautti pehmeästi, suoden Lexalle mielellään suudelman. 
"Olet ihana."

"Tietenkin rakastaisin", Lexa vastasi naurahtaen. "Sinä sen sijaan et rakastaisi minua, jos en olisi outo."

"En niin. Mutta pitää olla outo rakastaakseen minua." Emily nauroi huvittuneesti.

"Mistä niin päättelet?" Lexa kysyi kulmaansa huvittuneena kohottaen. Emilyssä oli paljon rakastettavaa. Hän oli varma, ettei se johtunut vain siitä, miten outo hän oli.

"Päättelen vain. Ja olet niin erityinen, että sinun pitää olla vähän outokin." Hän totesi hymyillen.

"Olet herttainen", Lexa sanoi pehmeästi ja juoksutti sormiaan punaisten hiusten seassa. "Olet myös väärässä. Sinua on helppo rakastaa, outo tai ei. Onnistuisit hurmaamaan kenet tahansa tahtoisit ihan yrittämättäkin."

"En onnistuisi." Emily nauroi. 
"Sinulla on kyllä ihana näkemys minusta."

"Minä tiedän, että onnistuisit. Kukaan ei voi vastustaa vetovoimaasi", Lexa naurahti hiljaa. Onneksi hänen ei ollut tarvinnut edes yrittää. Hän ei olisi osannut pysyä kaukana Emilystä.
"Totuudenmukainen näkemys. Olet kertakaikkisen hurmaava nainen."

"Hölmö. Ja minulle riittää kun hurmasin sinut." Käsi hipaisi naisen poskea. 
"Tiedätkö... Hiljainen kausi ei harmita yhtään jos se mahdollistaa vieressäsi makailun näin."

"Sen sinä todella teit", Lexa vakuutti. "Veit jalat altani yhdellä hymyllä." Hän oli aina ihastunut helposti, nopeasti ja palavasti, mutta tämä oli tuntunut erilaiselta alusta asti. Hän ei ollut vain toivonut, että Emily ilmaisisi kiinnostusta. Hän oli harkinnut itse aloitteen tekemistä, mikä ei ollut lainkaan hänen tapaistaan.
"Hyvä että voin olla avuksi", nainen naurahti. "Minua ei harmia yhtään, jos saan makoilla vierelläsi jatkuvasti. Seuraisin sinua vielä kisoihinkin silloin, kun olet yötä muualla, ihan vain että voisin makoilla vieressäsi. Varmistaa, että pysyt lämpimänä."

"Voi sinua. Onneksi minulla on edes kaunis hymy." Emily naurahti päätään pudistellen. 
"Tule katsomaan se Badminton."

"Edes kaunis hymy?" Lexa pudisti päätään epäuskoisena. "Millie, sinä näytät jumalaiselta. Kaikki sinussa on kaunista." Nainen oli kaunis niin sisältä kuin ulkoa.
"Minä tulen. En jättäisi väliin mistään hinnasta. Sinun tosin täytyy opettaa minulle lajisi salat ennen sitä, jotta ymmärrän edes vähän siitä, mitä olen tulossa katsomaan." Zoe voisi varmasti täydentää loput paikan päälläkin, mutta hevosenhoitaja olisi töissä eikä hän tahtoisi olla häiriöksi.

Emily huokaisi hiljaa. 
"Minä opetan."

"Hyvä", Lexa hymyili leveästi. "Se tarkoittaa jälleen yhtä iltaa vierekkäin sohvalla. Huomaatko, miten taitava olen varastamaan sinut tärkeämpien asioiden äärestä?"

"Sinä varastat minut niiden tärkeiden äärelle." Mikään ei olisi tärkeämpää kuin Lexan syli.

"Otat minun opettamiseni kovin vakavasti", Lexa kiusasi pehmeästi naurahtaen. Hän tahtoi ymmärtää lajia, josta Emily oli tehnyt alansa. Hän tahtoi ymmärtää, mitä Emily teki päivisin töissään. Hän tahtoi ymmärtää Emilyä ja kaikkea, mitä nainen piti itselleen tärkeänä. Oli vain ylimääräinen bonus, että se tarkoittaisi väistämättä yhteistä aikaa ja mahdollisuutta kuunnella Emilyä, kun nainen puhui itselleen tärkeistä asioista.

"Kuules nyt." Emily naurahti pehmeästi. 
"Opettaisin sinulle mieluummin muuta."

"Mitäköhän se mahtaisi olla? Dinosaurusten nimiä? Elokuvien historiaa? Frendien parhaimpia jaksoja?" Lexa kiusasi virne huulillaan. Hyvähän hänen oli virnuilla.

Emily nousi lähemmäs Lexan korvaa. 
"Kyllä minä jotain keksisin. Alastomuutta."

"Oh, anatomiaa", Lexa virnisti, vaikka henki uhkasikin takertua kurkkuun, "olisihan se pitänyt arvata. Mainitsinko koskaan, että otin yhden taidekurssin ensimmäisenä vuotena yliopistossa, kun arvoin vielä pääainettani?"

"Oliko se kurssi jolla sai piirtää alastomia naisia?" Emily virnisti kiusoitellen.

"Oikeastaan, nyt kun mainitsit", Lexa naurahti pilkettä silmäkulmassa. "Ei sentään. Se olisi ollut edessä vasta seuraavalla kurssilla. En sitä paitsi koskaan ollut kovinkaan näppärä kynien kanssa. Maalaaminen oli enemmän minun juttuni."

"... Noh! Tosin, sinä olisit punastunut siellä elävältä." Emily huokaisi raskaasti ja pyöräytti silmiään. 
"Oh? Osaat maalata?"

"Niin olisin", Lexa tunnusti nauraen. Hän olisi kuollut, jos olisi joutunut piirtämään alaston mallista yhtään mitään. Onneksi he olivat keskittyneet piirtämään ja maalaamaan täytettyjä eläimiä, hedelmäasetelmia ja maisemia.
"Auttavasti", nainen vastasi vaatimattomasti. "En ole mikään suuri taitelijalupaus, joten älä innostu. Se vain oli yksi tapa rentoutua. Yksi vaivaton harrastus muiden ohelle."

"Olet suloinen harrastuksiesi kanssa." Emily totesi hymyillen.

"Pidät outoja asioita suloisena", Lexa naurahti. "Kukaan muu tuskin kutsuisi nyrkkeilyä, seinäkiipeilyä, joogaa ja maalaamista suloiseksi. Enemmänkin ihmiset huolestuvat minusta." Se oli kerrassaan omituinen kokoelma harrastuksia, se hänenkin oli myönnettävä.

"Ei. Se kertoo vain siitä että olet kokeilunhaluinen ja en pistä sitä pahakseni." Montakohan sopimatonta kommenttia voisi heittää yhteen keskusteluun?

Monta, kun heistä oli kyse. Hän ei ollut järin lahjakas hillitsemään moista - päinvastoin, hän tuntui vain yllyttävän Emilyä.
"Et ole vielä nähnyt mitään", nainen virnisti vinosti.

"Mitähän minun pitäisi nähdä?" Emily virnisti hieman.

"Voisit yllättää itsesikin sillä, miten kovin nauttisit joogahetkestä." Mistä siinä ei nauttisi? Tiukat vaatteet ja venytys milloin mihinkin suuntaan. Pelkkää voittoa, jos häneltä kysyttiin.
"Tai kenties näppäryydestäni autojen kanssa. Olen erittäin taitava keksimään, miten penkkien säädöt toimivat." Mikä sopimaton keskustelu? Missä? Ei täällä ainakaan, ei koskaan.

"Jooga?" Miten joogasta saisi likaista? Lexa. 
"Niistä sinä sanoit jo."

Hän sai mistä tahansa likaista. Se oli varsin kyseenalainen taito, mutta taito siitä huolimatta.
"Jooga", Lexa vahvisti viattomuutta tavoittelevan hymyn kera. "Hyvä tekosyy tuijottaa sielunsa kyllyydestä."

"Siis sinä saat joogastakin likaista? Minä kuvittelin että se olisi puhdistavaa ja rentouttavaa." Emily naurahti. Hyi toista.

"Se on oikein rentouttavaa minulle", Lexa naurahti. "En vain vanno, että se olisi sitä sinulle, jos katsot vierestä." Hänelle se oli rentouttavaa. Keino hiljentää niin mieli kuin venytellä kaikki päivän aikana töihin joutuneet lihakset.

"... Tuskin." Emily myönsi nielaisten. Ajatus Lexasta venyttelemässä... 
"Kuolisin."

Se sai Lexan nauramaan lämmöllä. Vai kuolisi Emily moiseen. Hänen täytyisi ehdottomasti levittää joogamattonsa joskus keskelle olohuoneen lattiaa, kun Emily olisi palaamassa töistä. Mikä parasta, hän voisi tehdä sen hyvin pian, kunhan vain allekirjoittaisi vuokrasopimuksen.
"Olet aivan ihana", nainen totesi painaen suukon Emilyn poskelle. Ihana Emily, joka helli hänen itsetuntoaan jatkuvasti.

"Noh." Emily taputti Lexan kylkeä hellästi. 
"... En halua päästää sinua pois." Tiukka rutistus.

"En halua, että päästät minua pois", nainen vastasi ja rutisti Emilyä tiukasti takaisin. "Jos vain piiloudun peittosi alle? Ehkä Zoe ei huomaa yhtään mitään ja voin jäädä yöksi", Lexa vitsaili. Zoe ei ollut ongelma vaan aikainen työvuoro. Kuinka epäreilua se olikaan.

"Ei huomaisi." Emily huokaisi syvään. Epäreilua. Ihan epäreilua. 
"Sinun kannattaa ehkä kysyä onko ok jos lisäksesi muuttaa toinen ihminen."

"Veronica on mukava, ei hänellä ole varmasti mitään sitä vastaan", Lexa naurahti. Ei hän voinut sanoa ymmärtävänsä asianajajan järjenjuoksua joka hetki, mutta heillä oli paljon yhteistä - jos ei mitään muuta, niin ainakin kyky naljailla lakiasioista hyvässä hengessä.
"Ja sitä paitsi, ainakaan en ole tuomassa kotiin milloin ketäkin. Hän ehti jo varoittamaan, miten yksi naapureista on varsinainen kyylä."

Emily naurahti. 
"Kyylä saa ainakin paljon puhuttavaa."

"Mikäs sen parempaa", Lexa virnisti vinosti takaisin. Häntä ei haittaisi olla puheenaiheena. Siinäpähän puhuisivat, jos mieli tekisi. Hän eläisi omaa elämäänsä puheista huolimatta.
"Olin jo aiemmin innoissani tästä asunnosta, mutta nyt vielä enemmän. Ehdinkin jo pohtia, mitä ihmettä teen kaikella kaappitilalla, jota makuuhuoneessa on. Nyt sekin ongelma on ratkaistu."

"Täytän sen ratsastusvarusteillani. Luulet vielä että käyn lastentarhaa kun kaikella on nimi tai nimikirjaimet jossain." Emily naurahti.

"Onpahan ainakin helppo todistaa, että se ihana, pehmoinen ja aivan liian suuri huppari johon hukut on alunperin minun, kun siitä puuttuu nimikirjaimet", Lexa naurahti. Emily näyttäisi varmasti suloiselta hänen vaatteissaan.

"... Miitään en tunnusta." Emily mutisi viattomana. 
"Joskus sitä kyllästyy kun kaikki työvaatteet ovat kuvioitu kotimaan lipulla ja Emily Randall, Emily H. Randall, E. H. Randall, E.R. ja mitä näitä on..."

"H?" Lexa kysyi uteliaana. Hän ei ollut koskaan tajunnut edes udella, oliko Emilyllä toista nimeä. Totuuden nimissä hän tosin unohti usein esittäytyä itse edes koko etunimellään, mutta Emilyn kanssa oli sentään tajunnut heti ensi treffeillä toistaa koko nimensä.

Emily hymähti pehmeästi. 
"Emily Hazel Randall. Entinen Abminton." Niin, hän oli vaihtanut sukunimeäkin, menemättä naimisiin.

"Hazel on suloinen nimi", nainen hymyili pehmeästi. "Miksi vaihdoit sukunimesi? Adoptiovanhemmat?" Hän kysyi koettaen muistella, mitä Emily oli perheestään kertonut.

"Voisi olla pahempi." Emily myönsi huvittuneena. 
"Halusin saman nimen heidän kanssaan."

"Se on aivan ihana syy", Lexa myönsi pienen hymyn kera. Mikäs sen parempi syy sukunimen vaihtamiselle voisikaan olla? Ajatus naisen vanhemmista tosin sai hänen kulmansa kurtistumaan hetkeä myöhemmin, mutta kesti vielä muutaman sekunnin, ennen kuin hän onnistui muotoilemaan kysymyksen edes mielessään tavalla, joka ei kuulostanut kovin tökeröltä.
"Tietävätkö he siitä, että tapailet nykyään minua?"

Emily liikahti levottomana ja pudisteli päätään. 
"He tietävät että erosin, mutta eivät että mitä tapahtui ja miksi erosin." Hän ei ollut löytänyt voimaa siihen.

Lexa nyökkäsi pienesti, pehmeä hymy suupieliä taivuttaen.
"Selvä", hän vastasi ja painoi suukon naisen ohimolle. Hän oli vain tahtonut tietää, mitä naisen perhe tiesi - vai tiesikö mitään. Ei yllättänyt lainkaan, ettei Emily ollut kertonut koko totuutta perheelleen.
"Ei sillä ole mikään kiire."

Emily nyökkäsi. Hän ei tosiaan tiennyt milloin saisi aikaiseksi kertoa edes hieman että mitä oli tapahtunut. Miksi hän oli ehdoton siitä että ero tosiaan oli lopullinen.

Oli kenties parempikin antaa asioille aikaa asettua hetken, ennen kuin nainen kertoisi vanhemmilleen kaiken, mitä oli tapahtunut. Tai edes pienen osan siitä.
"Lupaan pitää sinusta hyvää huolta siitä huolimatta, ettei isäsi ole säikyttelemässä minua tavoille", Lexa lupasi hiljaa naurahtaen ja halasi Emilyä tiukemmin kylkeään vasten. Hän kohtelisi punapäätä joka tapauksessa kuin prinsessaa.

"Eei hän säikyttele ketään. Hän on hyvin leppoisa mies." Toista olisi voinut olla jos mies olisi tiennyt. Sitten Lexalla olisi voinut häntä satuttaneen kumppanin seuraajana olla kovin tuskainen tie.

"En ole vielä koskaan kohdannut isää, joka ei säikyttelisi ainakin vähäsen", Lexa naurahti lämmöllä. Tietenkin vanhemmat tahtoivat vain parasta lapsilleen, joten pieni säikyttely kuului asiaan. Tai välillä vähän suurempikin. Kummasti se tehtävä tuntui aina lankeavan isän vastuulle, tai ehkä äidit vain olivat salakavalampia säikyttely-yrityksissään.

"Eei. Hän on oikeasti leppoisa, hyvätuulinen mies. Isä on erityisopettaja ja aika uskomaton työssään." Isä tuntui olevan aina hyvällä tuulella. Aina.

"Hän kuulostaa mukavalta mieheltä", nainen totesi pehmeästi. Emily puhui vanhemmistaan lämmöllä, jonka todistaminen sai pakostakin hymyn huulille. Ainakin toinen heistä oli saanut kasvaa perheessä, vaikka biologiset vanhemmat olivatkin menehtyneet.
"Mitä äitisi tekee työkseen?"

"Äiti on erään yrityksen markkinointijohtaja." Hän piti noista. Hän kaipasi kyllä biologisia vanhempiaan, mutta hyvän avun kautta asia oli saatu käsiteltyä. Onneksi.

"Meillä olisi varmasti puhuttavaa äitisi kanssa", Lexa naurahti päätään pudistaen. Hänen koko opintotaipaleensa tuntui pyörineen yritysten maailmassa, mutta toivottavasti puheenaiheet eivät rajoittuisi vain siihen. Jos hän edes koskaan tapaisi naisen vanhempia. Ehkä oli turha miettiä niin paljon edemmäs.
"Ihanaa, että sinulla on hyvät välit vanhempiisi."

"Voi ei. Hän puhuu helposti työstään jos löytää jonkun joka kuuntelee. Pitää ehkä kieltää se häneltä kun vien sinut kylään tai minä ja isä nukahdamme." Emily virnisti toispuoleisesti hymyillen. 
"Joutui siihen näkemään vaivaa, kaikki meistä. Mutta se kannatti. Käyn Carlislessa aina kun ehdin. Sinne ei ole täältä järjetön matka."

"Nukahtaisitte?" Hän kohotti kulmaansa huvittuneena, kiusoitteleva pilkahdus ruskeissa silmissään. "Saattaisit vielä huomata, että minä olen tavattoman vetoava, kun innostun puhumaan asioista, joista tiedän paljon." Tai sitten ei ollut.
"Tietenkin se kannatti. Hyvä suhde vanhempiin on vaalimisen arvoinen asia. Ihanaa, ettei sinulla ole enää pitkä matka heidän luokseen", Lexa hymyili pehmeästi. "Minä mietin joskus nuorempana, mitä tekisin, jos äitini palaisi hakemaan minua. Ei hän koskaan palannut, mutta olin aina vakuuttunut siitä, että jos niin kävisi, antaisin hänelle uuden mahdollisuuden ja lähtisin mukaan. Tai että isäni ilmestyisi tyhjästä vaatimaan minua luokseen. Hän oli aina mielessäni jokin todella tärkeä mies, joka matkusti ympäri maailmaa ratkomassa konflikteja tai auttamassa hädän keskellä."

"Saat olla hyvin vetoava, mutta mitä olen kuullut aiheesta, se ei ole herättänyt mielenkiintoani näinä vuosina." Emily myönsi huvittuneena. Jos jotain, hän oli varmistunut siitä ettei se ollut hänen alaansa. Hän kuunteli ja halasi Lexaa tiukasti. 
"Voi rakas." Hän pääsi helpolla. Hän tiesi missä vanhemmat olivat, tismalleen.

Hän epäili, ettei hänkään onnistuisi taivuttamaan Emilyn päätä. Ei hänen onneksi edes tarvitsisi yrittää. Emily tiesi, mitä tahtoi tehdä elämällään. Hänhän se heistä oli tuuliajolla.
"Pienen lapsen unelmointia", nainen kohautti toista hartiaansa ja painoi suukon Emilyn ohimolle. Hän oli melko varma, että hänenkin vanhempansa oli laskettu lepoon mullan alle jossakin päin Yhdysvaltoja, mutta hän ei tiennyt missä tai milloin. Viviane oli kannustanut häntä etsimään äitiään, selvittämään, mitä Kamila Hartille oli tapahtunut heidät erilleen repineen pidätyksen jälkeen, mutta hän ei ollut koskaan uskaltanut alkaa esittää kysymyksiä. Mitä jos hän ei pitäisi vastauksista? Parempi elää omissa kuvitelmissa, sillä ainakin ne olivat hänen hallinnassaan.
"Unelmoitko sinä satuhevosista ja yksisarvisista? Omasta ponista, kenties?"

"Silti." Emily totesi hiljaa. Lexa oli hieno ihminen ja tuon vanhemmat typeriä menetettyään mahdollisuuden nähdä oma lapsensa, se hieno ja upea ihminen. 
"minä halusin itseasiassa olla palomies tai poliisi."

Lexa räpäytti silmiään yllättyneenä. Palomies? Poliisi?
"Luojan kiitos että päädyit ratsastajaksi", nainen huokaisi helpottuneena. "Olisin stressannut itseni varhaiseen hautaan, jos sinun työtäsi olisi juosta palaviin rakennuksiin tai katkaista humalaisten pubitappeluita." Hän oli jo menettänyt yhden rakastamansa ihmisen tulipalossa. Olisi ollut mahdotonta nähdä toinen juoksemassa vapaaehtoisesti liekkien sekaan.
"Kenttäratsastuskin kuulostaa turvalliselta noihin aloihin verrattuna."

"Se oli minusta hirveän hienoa!" Emily puolustautui nauraen. 
"Kunnes se ei enää ollut. Ja eikö? Yllättäen se on maailman turvallisin laji..."

"Hienoa ehdottomasti, mutta kamalan stressaavaa kaikille osapuolille", Lexa vastasi sipaisten punaisia hiuksia sormillaan. "Viviane kuoli tulipalossa, joten niin paljon kuin arvostankin palomiehiä, ensihoitajia ja virkavaltaa, en mielelläni päästäisi sinua lähellekään liekkejä."

Emily räpäytti silmiään. Ei sitä samaa olotilaa, ei. Se oli jo käsitelty. Hän ei ollut korvike tai lohtua. 
"Eikä tarvitsekaan. Vielä kukaan ei ole saanut päähänsä tulisestettä maasto-osuudelle."

"Hyvä", Lexa vastasi halaten Emilyä tiukemmin. "Sovitaanko, että harkitset alanvaihtoa siinä kohtaa, jos joku lisää tuliesteen?" Hän pelkäsi tulta ja vettä, mutta vesi ei sentään levinnyt itsekseen rakenteissa ja synnyttänyt myrkyllistä, polttavaa savua.

"Usko pois, minä vaihdan esteratsastukseen sillä sekunnilla." Emily lupasi. 
"Olen hullu, mutta en ole Bex."

"Kiitos", Lexa naurahti pehmeästi. Hän ei kaipaisi painajaisia Emilystä hyppimässä liekkimerien yli valkoisella saturatsullaan. "Ja hullu sinä ehdottomasti olet."

"Miten?" Emily kysyi huvittuneena. Mitähän Lexa vihjaisi?

"Se vaatii jo hulluutta, että tahtoo mennä lähellekään hevosia", Lexa naurahti. Hevoset olivat suuria ja arvaamattomia ja kenties hieman pelottaviakin, kun ei ymmärtänyt, mitä niiden herneen kokoisissa aivoissa liikkui. Tai sitruunan, jos kyseessä sattui olemaan hevosmaailman Einstein.

"No!" Emily nousi istumaan. 
"Kuules nyt, Alexandria. Hevoset ovat upeita, viisaita ja jaloja eläimiä."

"Uskon sinun sanaasi siitä", nainen pudisti päätään huvittuneena. Hän oli nähnyt, miten hevoset säikähtivät sateenvarjoa katsomossa ja jäivät pälyilemään ämpäriä käytävällä. Se ei varsinaisesti herättänyt uskoa eläinten älykkyyttä kohtaan.
"En tiedä mitä ajatella, kun kutsut minua Alexandriaksi", Lexa naurahti ruskeat silmät tuikkien. Oli hassua kuulla koko etunimi Emilyn huulilta, mutta samaan aikaan siinä oli jotain kovin herttaistakin. "Sekoitat minun pääni aivan liian monella tavalla."

Emily siristi silmiään. 
"Aion käyttää sitä toruakseni sinua." Lexan hän voisi varata miellyttävämpiin hetkiin.

"Onnea yritykseen", Lexa virnisti vinosti. "Minulle on sanottu, etten osaa ottaa toruja vastaan kovin hyvin, enkä voi välttämättä väittää sen olevan valetta."

"Ai? Mikähän siinä on?" Emily siristi lisää silmiään. 
"Se on kyllä totta."

"Lapsuudesta jäänyt tapa kyseenalaistaa kaikkien auktoriteetti?" Lexa ehdotti nauraen. Ehei. Ehkä enemmänkin se, ettei hän suostunut ottamaan Emilyn toruja tosissaan. Silloin kuin toruille todella oli tarvetta, hän ehti muiden edelle torumaan itseään.

"Minä opetan sinut vielä kunnioittamaan niitä. Mokoma." Emily pihisi mukamas uhkaavana.

"Olet vapaa yrittämään, mutta älä pety, jos ja kun epäonnistut", nainen kiusasi nauraen. Tietenkin hän kunnioittaisi Emilyn tahtoa, silloinkin, kun nainen toruisi häntä jostakin.

"Minä onnistun missä haluan." Emily mutisi. 
"Minulla on keinoni."

"Aliarvioit ylpeyteni", Lexa naurahti rutistaen naista. "Saatan ehkä punastua helposti, mutta olen Harvardin alumni. Ylpeys on upotettu selkärankaani."

"Ylpeytesi on mennyttä kun istun naamallesi." Emily puhahti noustessaan seisomaan. Hän meni hakemaan sitä pirtelöä jääkaapista.

Hyvä on, siinä Emily oli täysin oikeassa.
"Olen taitava priorisoimaan", nainen naurahti katsellen Emilyn perään. Hänen pitäisi nousta ja lähteä kotia kohden, mutta ajatuskin kirpaisi. Jos hän vain odottaisi siihen asti, että Zoe kotiutuisi, niin Emily ei joutuisi olemaan hetkeäkään yksin. Hyvä tekosyy jäädä vielä hetkeksi.
"Voin jatkaa auktoriteettien kyseenalaistamista siinä kohtaa, kun makaat vierelläni rentona ja raukeana."

Emily mulkaisi Lexaa palatessaan. Uskottavuutta söi huulten välissä oleva pilli ja makea, esanssinen pirtelö. 
"Olet todellakin ylpeä. Hmh."

Emily näytti suloiselta pillinsä kera, eikä Lexa uhrannut kahta ajatustakaan mulkaisulle, kun kohotti kätensä naisen poskille ja painoi suukkoja kasvojen kalpealle iholle kuuluvien muiskausten kera, kuten lapsille niin usein tehtiin jostakin kumman syystä.
"Olet suloinen", nainen ilmoitti nauraen kun laski irti Emilyn kasvoista ja taputti sen sijaan reittään, jotta saisi Emilyn istumaan jalkojensa väliin.

Emily mulkaisi Lexaa uudelleen. He keskustelisivat vielä joskus noista muiskauspusuista. Hän istui alas, pyöräyttäen silmiään. 
"Olet kyllä yksi."

Lexa kietoi tyytyväisenä kätensä Emilyn vatsan ympärille ja nojasi leukansa vasten naisen hartiaa, kun kannusti Emilyä nojaamaan selkänsä hänen rintakehäänsä vasten. Näin oli oikein hyvä. Hän saattoi halailla naista takaapäin ja upottaa nenänsä punaisiin hiuksiin kun siltä tuntui.
"Yksi mitä?" Hän haastoi nauraa kehräten.

Emily nojautui taaksepäin ja puhisi. 
"Mahdoton, hävytön... ja rakas."

"Minulle kelpaa", nainen vastasi naurahtaen. Ne olivat kaikki oikein hyviä sanoja, eikä hänellä ollut mitään niitä vastaan. Ei sitten yhtikäs mitään. Hän oli mielellään hieman mahdoton, hävytön ja rakas.
"En tosin voisi olla hävytön yksinäni, joten se pätee sinuunkin, rakas", Lexa virnisti vinosti. Hän keksisi epäilemättä keinon olla hyvin, hyvin hävytön ilman Emilyn apuakin, mutta ei sitä tarvitsisi Emilylle kertoa.

"Ja tuollaista sontaa en usko sekuntiakaan." Emily tuhahti. 
"Sinä olet meistä se joka oli heti naimassa uudessa autossani."

"Täytyyhän auto vihkiä käyttöön!" Lexa puolustautui nauraen. Koska siihen käyttöönhän autot oli ehdottomasti tarkoitettu, eikä suinkaan kulkuneuvoiksi paikasta A paikkaan B.

"Ajamalla, kulta, ajamalla!" Emily puhisi ja pyöräytti silmiään. 
"Hyvä jumala!"

"Ehdit ajaa autollasi koska tahansa", Lexa virnisti vinosti ja painoi suukon Emilyn poskelle. "Minä en ole aina kyydissä, joten täytyyhän niistä kerroista ottaa ilo irti." Hänen täytyisi jossakin välissä lopettaa autoista puhuminen tähän sävyyn, mutta juuri nyt Emilyä oli aivan liian hauska kiusata asiasta.

"Noh! Ja sinä ehdit ajaa minua milloim tahansa. Tiedät että olen tarpeinen pieni nainen." Emily puuskahti ja ryysti mielenosoituksellisesti pirtelönsä loppuun.

"Sinulla ei siis ole mitään syytä puhista siitä, että tahdon antaa sinulle kunnon kyydit autossasikin", Lexa naurahti naisen korvaan. "Ja uuden asunnon keittiössä ja ruokapöydällä ja sohvalla ja makuuhuoneen lipaston päällä ja suihkussa ja olohuoneen seinää vasten", nainen jatkoi luettelemista.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2766
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [P] You can count on me to misbehave   La Maalis 24, 2018 3:09 pm

Emily risti rauhallisesti jalkansa. Hrh. 
"Sinä olet ajatellut asiaa." Merry valpastui ja viipotti ovelle. Hetkeä myöhemmin ovikello soi. 
"Kello pelasti. En olisi kestänyt tuota." Nainen nauroi ja laski pirtelön käsistään.
"Eikö Zoella muka ole avaimia... Hei, Zoe, sinä et tainnut olla aamulla skar--" Emily peruutti vauhdilla. Ovesta huojahti sisään epätoivoisen väsynyt mies. 
"Emily, kiltti, kuuntelis-" 
"Mitä kuuntelisin? Sinä et kuunnellut yksinkertaista sanaa, miksi kuuntelisin selityksiäsi?" Eugene kurkotti naista kohti hieman. 
"Emily, rakaspieni, rakastan sinua."

"Minä ajattelen paljon asioita", Lexa vahvisti viattomuutta tavoitellen, mutta se muuttui nopeasti nauruksi, kun Emily totesi ovikellon toimivan pelastuksena tällä kertaa. Ei toimisi seuraavalla kerralla. Nainen laski kätensä sohvan käsinojan yli koettaessaan houkutella makuuhuoneen oviaukosta kurkistavaa valkoista terrieriä luokseen, mutta Maisie jätti hänet täysin huomiotta. Zoen koira oli vähintään yhtä omituinen kuin avaimensa unohtanut nainen itse.
Paitsi ettei ovesta suinkaan astunut asunnon mustahiuksinen vuokralainen. Lexa loikkasi jaloilleen niin, että oli liukastua sukissaan, jotka lipsuivat lattialla, kun hän kiirehti eteiseen ja astui hetkessä Emilyn rinnalle.
"Sinun ei pitäisi olla täällä", nainen totesi miehelle rauhallisesti suoristautuen täyteen pituuteensa ja ojensi kättään voidakseen ohjata Emilyn seisomaan taakseen. Naisen ei tarvitsisi kohdata entisen kihlattunsa katsetta.

Mies räpäytti silmiään ja katsoi entisen kihlattunsa vierelle ilmestynyttä naista. 
"Minä vain haluan puhua, Emily kiltti." Mies vetosi vilpittömän pehmeästi. Yllättäen punapää ei siirtynyt mihinkään. 
"Ei." 
"Onko se hän, jota sinä..." Eugene ei tiennyt miten päättää lauseensa. 
"Mitä väliä sillä on!? Mitä sinä siitä välität, helvetti!"

Lexa selvitti kurkkuaan pehmeällä rykäisyllä.
"Millie, mitä jos menet katsomaan, onko Maisiella kaikki hyvin?" Nainen ehdotti vedoten katseellaan naiseen. Emilyn ei tarvitsisi kuunnella mitään, mitä sanottavaa Eugenella oli. Nainen voisi astella makuuhuoneen turviin ja välttää kohtaamasta entistä kihlattuaan.
"Hän on sanonut nyt jo kahdesti, ettei tahdo puhua kanssasi. Sinä olet tehnyt aivan tarpeeksi. Pyydän, ole hyvä ja poistu", Lexa sanoi tasaisella ja rauhallisella äänellä miehelle, mutta olemuksesta huokuva itsevarmuus kertoi, ettei kyseessä ollut suinkaan niin pehmeä pyyntö kuin mitä sanat antoivat ymmärtää.

Ja Emily ei ollut siirtymässä. Ei, hän ei jättäisi Lexaa miehen kanssa kaksin. 
"Minä en... En... Emily,olen pahoillani, en koskaan halunnut satuttaa sinua." 
"Sinä satutit."

Lexa ei pelännyt miestä, joka oli tunkeutunut asuntoon kutsumatta. Mitä hän pelkäsi oli Emily ja se, mitä tämä kohtaaminen voisi tehdä naiselle. Hän ei aikonut antaa Eugenelle mahdollisuutta edes koskettaa naista, mutta Emily ei kaikessa härkäpäisyydessään tehnyt siitä helppoa. Ainakin hän voisi tehdä sen verran, että tavoitteli kädellään Emilyn kättä voidakseen tarpeen vaatiessa vetää naisen mukanaan peremmälle asuntoon.
"Sinä olet sanonut sanottavasti. Häivy", Lexa totesi rauhallisesti miehelle astuen puolikkaan askeleen eteenpäin. Eugene ei ollut tervetullut.

Mies näytti melkein siltä että itkisi kohta. 
"Emily. Emily kiltti. En koskaan muuta kuin rakastanut sinua. Emily." Se sai kenttäratsastajam astumaan eteenpäin ja iskemään avokämmenen miehen poskelle. 
"Helvetinmoinen tapa näyttää se! Sinä raiskasit minut, saatanan sika, olisi pitänyt purra mulkkusi irti!"

Lexa astui eteenpäin Emilyn mukana ja veti terävästi henkeä, kun nainen kohotti kätensä. Emily oli idiootti. Miehen ärsyttäminen ei suinkaan ollut hyvä päämäärä, jota kohti pyrkiä. Lexa työntyi voimalla miehen ja Emilyn väliin välittämättä siitä, että käänsi siinä samalla selkänsä Eugenelle. Mies ei tuntunut suureltakaan uhalta tässä hetkessä, vaikka olikin osoittanut, millaisiin hirveyksiin pystyi.
"Millie. Millie, nyt jumalauta", hän ravisteli naisen hartioita ja tuijotti suoraan sinisiin silmiin. "Menetkö itse makuuhuoneeseen odottamaan vai kannanko minä sinut?"

Emilyn sinisissä silmissä leimusi. Hän halusi repiä silmät miehen päästä, repiä kielen irti, työntää sen... 
"En! Minä haluan että tuo munaton paskiainen tietää mitä teki! Tajuatko sinä helvetin itsekeskeinen paskapää kauanko meni että mustelmat katosivat? Miten kivuliasta oli vain helvetti istua?! Toivottavasti joku tekee sen sinulle vankilassa, tiedät miltä se tuntuu! Paitsi että sinua ei raiskaa ihminen joka sanoi rak-- Lexa helvetti päästä irti, haluan syöttää tuolle kuvatukselle oman vehkeensä!"

Emily oli helvetinmoinen aasi. Naisen sanat olivat toki enemmän kuin totta, mutta tämä ei ollut sopiva ympäristö tunteenpurkaukselle. Hän ei luottanut mieheen, joka oli osoittanut jo kerran kykenevänsä niin kammottavaan tekoon. Eugene tiesi varmasti itsekin, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Nurkkaan ajetut eläimetkin kävivät kiinni. Mitä tekisi mies, jolla ei ollut enää mitään menetettävää? Hän ei tahtonut saada selville.
"Millie!" Hän jyrähti. Lexa harvoin kohotti ääntään, mutta nyt nainen teki niin samalla kun suoristi selkänsä, painoi hartiat taakse ja tuijotti Emilyä ehdoitta. Hän ei ollut pyytänyt. "Hän tietää, mitä hän teki. Mene. Minä puhun hänelle."

"Ei, en mene! Olen kyllästynyt että muut pitävät minua selän takana ja puhuvat puolestani, minä--" Emily veti henkeä jopa välissä. 
"Emily, olen pahoillani, niin pahoillani." Mies ei ainakaan vaikuttanut naksahtavan. 
"Uskomatonta että käytin sinuun melkein puolet elämästäni!”

"Haluan vain pitää sinut turvassa", Lexa protestoi turhautuneena. Emily ei ansainnut joutua tähän tilanteeseen, vaikka nyt nainen olikin täynnä oikeutettua raivoa. Hän ei vain tiennyt, kauanko se kestäisi. Murtuisiko Emily jossakin välissä kuin korttitalo ja ahdistuisi siitä, ettei ollut voinut olla turvassa entiseltään edes ystävänsä luona?
"Kukaan ei hyödy tästä keskustelusta. Millie, pyydän", nainen vetosi pehmeämmin. Miehen pahoitteluista ei ollut mitään apua. Eugene ei ansainnut anteeksiantoa.

Emily oli tainnut varoittaa että hän oli jotakin helvetin esikartanosta löytyvää vihaisena. Ketterästi nainen livahti Lexan ohi ja tarrasi kaksikymmentä senttiä pidemmän miehen kauluksiin. 
"Toivon että sinä mätänet, menetät kaiken! Työsi, lupasi, sukulaisesi, maineesi, kaiken?" Eugene tarttui naista varoen ranteista. Emilyn ote kiristi paidankaulusta. 
"Emi-" 
"Neiti Randall sinulle, paskakasa!" Ratsastajan polvi ponkaisi miehen nivusiin ja Emily peitti kasvot käsillään, purskahtaen itkuun. 
"S-sinä et tajua mitä sinä melkein teit, mitä s-sinä minulta melkein veit, olit maksaa minulle a-ainoan ihmisen jota rakastan. P-painu helvettiin." Voisi olla ettei kaksinkerroin taipunut mies painuisi heti mihinkään.

Lexa ei ehtinyt kuin älähtää, kun Emily oli jo livahtanut hänen ohitseen ja käynyt käsiksi mieheen, joka oli tehnyt pahimmista painajaisista totta. Nainen astui lähemmäs ja laski kätensä Emilyn harteille, kun nainen alkoi itkeä.
"Rakas, tule, mennään", hän vetosi hiljaa ja koetti houkutella Emilyä kääntymään ja jättämään nivusiaan kaksinkerroin pitelevän miehen omaan arvoonsa. "Ota Merry ja mene rauhoittumaan Zoen huoneeseen. Tai edes sohvalle. Minä pidän huolta, että hän häipyy. Sait sanottua jo ihan tarpeeksi. Anna minä puhun hänelle." Mutta sitä keskustelua Emilyn ei tarvitsisi olla todistamassa lähietäisyydeltä.

Nyt hän suostui lähtemään makuuhuoneeseen. Merry seurasi pyytämättä itkevän emäntänsä perässä, tunkien suukottelemaan kasvoja kun Emily valahti sängylle istumaan.

Lexa odotti, että makuuhuoneen ovi sulkeutui koiran ja naisen perässä. Hän veti syvään henkeä ja kääntyi hitaasti ympäri, palaten eteiseen varmoin askelin.
"Sinulla ei ole mitään oikeutta tulla tänne anteeksipyyntöinesi. Ei mitään. Jos sinä olisit koskaan välittänyt hänestä edes silmänräpäyksen ajan, ymmärtäisit sen. Sinä et ansaitse hänen anteeksiantoaan eikä sinulla ole enää mitään oikeutta satuttaa häntä näin", nainen sanoi tasaisella, varmalla äänellä kun pysähtyi seisomaan miehen eteen ja tuijotti tuota jäinen raivo ja palava inho katseesta loistaen.

Emily halasi Merryä kuin henki olisi riippunut koirasta. 
Eugene koetti suoristautua ja katsoi Lexaa. 
"... Pidä hänestä huolta?" Äänen tuskaisuus kieli siitä että Emily oli kohdistanut voimansa oikein.

"Se ei ole enää sinun huolesi", Lexa vastasi silmiään hitaasti räpäyttäen. Miehellä ei ollut mitään oikeutta edes sanoa Emilyn nimeä ääneen, vielä vähemmän tehdä pyyntöjä naisen nimissä. Naisen puolesta. Tietenkin hän pitäisi huolta Emilystä, mutta hän ei tosiaankaan tekisi sitä sen tähden, että Eugenen kaltainen kusipää pyysi sitä.
"Sinä menetit oikeutesi edes ajatella häntä sillä sekunnilla, kun kohotit kätesi häntä vastaan."

Mies värähti kevyesti. 
"Minä en tarkoittanut sitä." Koska se oli hyvä selitys.

"Se ei muuta mitään", Lexa vastasi katse kovettuen. "Sinä satutit häntä pahemmin kuin voit edes ymmärtää. Se, mitä sinä tarkoitit tai et tarkoittanut ei muuta sitä, mitä teit ja miltä se tuntui hänestä. Mitä se teki hänelle. Sinun selityksesi eivät tee tästä yhtään parempaa. Voit säästää ne tuomarin eteen, mutta epäilemättä hän on kanssani aivan samaa mieltä."

Eugene suoristautui ja päästi irti seinästä josta oli ottanut tukea. 
"Minä vain halusin puhua hänelle. Hän oli elämäni." Kunnes ei enää ollutkaan, kiitos hänen tekojensa.

"Sinä kohtelit häntä niin huonosti, että minun on vaikea uskoa tuota väitettä", Lexa vastasi nielaisten. Kukaan, joka kohotti kätensä edes yhtä läimäisyä varten tarkoituksenaan säikäyttää ja alistaa toista puoliskoaan, ei ansainnut kutsua tuota elämäkseen. Puhumattakaan kaikesta, mitä Eugene oli tehnyt.
"Kukaan ei halua puhua sinulle. Ei hän, en minä, eikä tämän asunnon omistaja. Sinä pahoinpitelit ja raiskasit hänet. Mitä kuvittelit, että siitä seuraisi?" Hän pudisti päätään irvistäen. "Hän kertoi sinulle jotakin, mikä oli erittäin henkilökohtaista hänelle, ja sinä käänsit sen häntä vastaan. Sinun kaltaisesi ihmiset ovat syy siihen, että tässä maailmassa on edelleen maita, joissa teloitetaan miehiä ja naisia vain koska he rakastavat toista miestä tai naista."

Eugene nielaisi. Tuo nainen oli ihan oikeassa kyllä. Monessa asiassa. 
"Kunhan vain pidät hänestä huolta." Mies mutisi hiljaa ja avasi oven. Kolina ja Merryn haukku makuuhuoneessa kertoivat että oli aika mennä, nyt. Vaikka kävely oli tuskaa. Ansaittua.

Lexa seisoi oviaukossa niin kauan, että saattoi nähdä Eugenen selän katoavan. Hän sulki oven ja liu'utti ketjun paikalleen ihan vain varmuuden vuoksi. Hän ei tosin uskonut, että mies olisi palaamassa. Ainakin niin saattoi aina toivoa. Nainen suuntasi makuuhuoneen ovelle ja koputti siihen kevyesti rystysillään.
"Millie?" Hän kutsui hiljaa ennen kuin kurkisti huoneen puolelle. "Hän on poissa."

Makuuhuoneessa oli kaaos. 
Ja Emily olisi Zoelle velkaa uuden tyynyn. Yöpöytä oli nurin ja huone täynnä höyheniä. Emily istui lattialla käsi täristen, tyynyn riekaleet sylissään ja kynsisakset kädessään. Merry livahti huoneesta ulos oven auettua.

"Rakas", Lexa henkäisi hiljaa ja sulki oven koiran perässä, etteivät höyhenet karkaisi muun asunnon puolelle. Hän suunnisti nopeasti Emilyn luokse ja kumartui tarkoituksenaan poimia kynsisakset naisen kädestä.
"Tule tänne", hän kutsui auttaen Emilyn jaloilleen, jotta voisi halata naisen tiukasti itseään vasten.

Emily nousi ja painui halaukseen. Hän oli sotkenut Zoen makuuhuoneen. Voisikohan syyttää Maisieta? Tuskin, tämä terrieri ei vaikuttanut rakastavan tuhoa.

Ja niin tarmokas kuin terrieri olikin, Maisiella ei olisi riittämiin massaa yöpöydän kaatamista varten.
"Olet niin rakas", nainen mumisi hiljaa punaisten hiusten sekaan, kun piteli tiukasti kiinni Emilystä. Vasta nyt, kun hän tunsi naisen rintaansa vasten, hän uskalsi hengittää kunnolla. Emily oli tässä, Emily oli ainakin melkein kunnossa.
"Mikä on olosi?"

Emily nieleskeli hieman. Hän oli hetken halunnut iskeä itseään jollakin, joten tyyny oli ollut hyvä korvike. 
"Ihan..." Emily veti terävästi henkeä. 
"... hirveä."

"Voi rakas", Lexa huokaisi hiljaa. Hän ei ihmetellyt sitä. Kenen tahansa olo olisi ollut hirveä, kun olisi joutunut kohtaamaan pahoinpitelijänsä ja raiskaajansa. Sen takia hän oli tahtonut Emilyn pois tilanteesta, kauas miehestä, joka ei voinut tehdä mitään korjatakseen aiheuttamaansa painajaista.
"Mitä voin tehdä, että olosi helpottaisi?" Hän kysyi rutistaen naista kuin pelkäisi laskea irti. Ehkä hän pelkäsikin.

Emily nielaisi. Hän ei halunnut nukkua yksin. 
"Voisinko, pahastuisiko Jodie jos...?" Jos hän tulisi yöksi. He varmasti käyttäytyisivät.

"Ei pahastu", Lexa vakuutti tajutessaan hetkessä, mitä Emily yritti kysyä. Siitä ei tarvinnut huolestua. "Hän ymmärtää." Hän onnistuisi välittämään viestin ystävälleen yhdellä katseella. Jodie tietäisi hetkessä, ettei tilanne kaipaisi yhtäkään kieli poskella heitettyä kommenttia.
"Tietenkin saat tulla yöksi."

Hän nyökkäsi. 
"Jos vähän tavaroita ja höyhenet pitää..." Hän tuntui unohtaneen miten puhua kunnolla.

"Minä siivoan", Lexa vastasi. "Pakkaa sillä aikaa mukaan kaikki, mitä tarvitset." Hän laski vastentahtoisesti irti naisesta ja vilkaisi kalpeita kasvoja. Emily-parka. Hänen teki mieli vetää nainen saman tien uuteen halaukseen. Voisipa hän mennä ajassa taaksepäin ja estää Emilyä koskaan edes aukaisemasta ovea. Hän olisi voinut yhtä hyvin hypätä jalkeille ja aukaista oven - ja sulkea sen yhtä koruttomasti miehen naaman edestä.

Emily lähti muun asunnon puolelle, keräten vähän tavaroitaan. Zoelle hän lähetti viestin täynnä kirjoitusvirheitä, yrittäen pahoitella tyynyä ja sitä että Merry jäi taas tuolle.

Lexa nosti kaadetun yöpöydän pystyyn ja keräsi lattialle lentäneet tavarat takaisin tasolle. Hän kaivoi naisen imurin esiin ja siivosi pahimman sotkun nopeasti ja tehokkaasti. Epäilemättä jonnekin koloon sängyn alle tai kaapin taakse jäi vielä muutama höyhen, mutta ainakaan niitä ei enää leijaillut ilmassa tai ollut jokaisella vaakatasolla vaaleana mattona. Hän kävi tyhjentämässä pölypussittoman imurin roskakoriin ja vei takaisin kaappiin, kun siisti vielä muutamalla sipaisulla makuuhuonetta.
"Oletko valmis lähtemään?" Nainen kysyi astuessaan takaisin olohuoneen puolelle ja vilkaisi ympärilleen.

Emily oli jo eteisessä kun Lexa kysyi oliko hän valmis. Nainen polkaisi lenkkarit jalkaan, nyökäten. 
"Olen. Mennään vain."

Lexa vilkaisi koiria, jotka jäisivät odottamaan Zoea, ja kiskoi kengät omaan jalkaansa. Tuskin naisella enää kauaa kestäisi. Eivät koirat joutuisi olemaan itsekseen pitkiä aikoja. Hän aukaisi oven Emilylle ja laski kätensä hellästi naisen alaselälle, kun lähti astelemaan kohti BMW:tä, joka oli aivan talon edessä parkissa. Siitä tuntui olevan ikuisuus, kun hän oli lähtenyt Jodien luota Emilyn videon ajamana.
"Tahdotko jotakin kaupasta matkalla?" Nainen kysyi kiertäen tälläkin kertaa aukaisemaan pelkääjän puolen oven Emilylle. Vanhoista tavoista oli vaikea - tai mahdoton - oppia eroon.

Emily asteli autolle kuin kone ja istui alas konemaisen tyhjä katse silmissään. Ihan kuin nainen olisi ollut autopilotilla. 
"En tarvitse."

Ei Emilyä voinut siitä syyttää. Kuka tahansa kävisi autopilotilla kaiken jälkeen. Jos edes pystyisi liikkumaan yhtään minnekään. Hän ei voinut edes kuvitella, mitä Emilyn päässä liikkui.
"Hyvä on", nainen vastasi, istui alas ja varmisti, että Emilynkin turvavyö oli kiinni, ennen kuin käynnisti auton ja lähti ajamaan kohti Newcastlea. "Rakas, puhu minulle", Lexa rohkaisi hellästi.

Emily painoi päänsä auton ikkunaa vasten ja katseli ulos. Lamaannuttava raivo ja muistojen tuoma kauhu oli kamala, kivulias yhdistelmä. 
"En tiedä mitä sanoa."

"Mitä ikinä mielessäsi liikkuukaan", Lexa vastasi pehmeästi. Parempihan se oli, että ne sanat ja ajatukset sai ulos, kuin että ne jäisivät pään sisälle myrkyttämään muutkin ajatukset.
"Minä kuuntelen."

"Kaikki ja samalla ei mitään. Haluaisin vain unohtaa kaiken." Siihen ei ollut pilleriä. Harmi.

"Unohtaminen ei auta", Lexa vastasi hiljaa ja vilkaisi naista silmäkulmastaan. Ei, vaikka olisikin ollut maaginen pilleri, joka auttaisi unohtamaan juuri ne asiat, jotka tahtoi unohtaa.

"Haluan silti unohtaa." Emily olisi antanut mitä tahansa todellisuudesta jossa tämä ei olisi totta ja hän olisi vain nähnyt pahaa unta. Lexa suukottaisi painajaisen pois.

"Tiedän", nainen huokaisi pienesti. Kukapa ei olisi tahtonut unohtaa. Joskus unohtaminen olisi niin tervetullut vapautus kaikesta, mikä painoi raskaana taakkana harteilla.
"Mutta varmasti psykologisikin on sanonut, että on parempi puhua asiasta. Eikö?"

Emily nyökkäsi. 
"Niin. Mutta mitä jos... jos olen puhunut sen puhki? Ei ole enää sanottavaa, ei kiveä käännettäväksi ja silti oloni on hirveä?"

"Olosi alkaa parantua", Lexa vakuutti. Ei ollut muuta vaihtoehtoa. Emily tuntisi olonsa paremmaksi myöhemmin, koska muu olisi vain epäreilua ja julmaa.
"Se vie aikaa, mutta jossakin kohtaa olosi on parempi. Ei tällaisina päivinä, mutta joskus toiste. Sinun ei olisi koskaan pitänyt joutua kasvokkain hänen kanssaan. Ei enää ikinä."

Emily vilkaisi ikkunasta ulos. Mielessä viivähti kipeä ajatus siitä että jaksaisiko hän sinne asti tätä turtaa oloa.

Lexa kurotti hipaisemaan sormillaan Emilyn reittä, kun vaihtoi vaihdetta.
"Sinun ei tarvitse enää ikinä puhua hänelle, jos et tahdo", nainen lupasi hiljaa. Hän ei tosin uskonut, että Eugene pyrkisi ottamaan yhteyttä uudestaan ja uudestaan, ellei miehellä todella ollut kuolintoivetta.

"Ei se siitä johdu." Vaikka hän näkisi miehen joka paika, olo saisi hänet silti kiinni. Se olotila joka muistutti siitä mitä hän ei enää ollut. Itsevarma, rohkea ja peloton.

"Vaan?" Lexa kysyi päätään hiukan kallistaen ja päätti jättää kätensä Emilyn polvelle, kun ei joutunut hetkeen vaihtamaan vaihdetta. Naisen vaisu olemus pelotti häntä enemmän kuin entisen kihlatun näkeminen eteisessä.

Ei hän voisi kaataa Lexan niskaan sellaista. Nainen ei koskaan voisi päästää häntä silmistään eikä hän halunnut sitä. 
"En tiedä. Kyllä tämä tästä." Hän laski käden Lexan käden päälle ja puristi tiukasti.

"Mitä voin tehdä?" Nainen kysyi uudestaan. Se tuntui olevan ainoa asia, mitä hän osasi enää sanoa tai tehdä. Kysyä, miten voisi auttaa Emilyä, sillä hän tunsi hapuilevansa pimeässä, mitä koko tilanteeseen tuli. Hän halusi auttaa niin kovin, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä se auttaminen oli käytännössä.

Emily koetti hymyillä hieman. 
"Teet enemmän kuin koskaan voisin pyytää."

"Pyydä lisää", Lexa ehdotti. Hänen täytyi voida tehdä enemmän, koska tämä ei tuntunut riittävältä millään tasolla.

"En voisi. Teet kaiken mitä tehtävissä on." Ja se tuntui kamalalta, olo oli silti tyhjä. Väsynyt.

"Sinä voit", Lexa väitti vastaan pehmeästi. "Voit aina pyytää enemmän minulta. Minä annan sinulle kaiken mitä vain voin." Hän oli jo antanut naiselle sydämensä. Paljonko siitä nyt erosi, että hän antoi kaiken muunkin, mitä hänellä vain oli annettavanaan. Ei se ollut paljoa, mutta sen olisi oltava tarpeeksi.

Emily hymähti vaisusti. 
"Minä tiedän. Lexa, minä tiedän." Olisi ehkä sittenkin pitänyt jäädä yksin kotiin. Zoelle.

"Ei, sinä et tiedä", Lexa vastasi hiljaa ja vilkaisi hartiat painuen naista vierellään. "Minuun sattuu, kun näen sinut tällaisena enkä voi tehdä mitään. Haluan auttaa, mutten tiedä miten. En tiedä mitä sanoa, jotta sinun olisi helpompi hengittää."

Ei hän halunnut olla syy Lexan pahalle ololle. Hän puristi kättä ja nosti sen huulilleen, suudellakseen tuon rystysiä. 
"Minun on ihan pian taas helpompi hengittää.'

"Lupaatko?" Nainen kysyi hiljaa ja vilkaisi Emilyä ruskeat silmät surumielisinä. Oli kamala tuntea olonsa niin toivottoman avuttomaksi.

"Minä lupaan." Se oli valheellinen lupaus, mutta hän ei voinut sanoa Lexalle että pelkäsi hukkuvansa.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2766
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [P] You can count on me to misbehave   La Maalis 24, 2018 3:10 pm

Lexa vilkaisi Emilyä silmäkulmastaan, ja hetkeä myöhemmin antoi auton vauhdin hidastua maantiellä, kunnes jarrutti ja ohjasi auton hillitysti pientareen puolelle. Hän naksautti hätävilkut päälle ja sammutti pehmeästi hyrräävän auton, vaikka jättikin valot päälle. Nainen aukaisi turvavyönsä ja kääntyi kokonaan Emilyn puoleen, kurottaen poimimaan naisen kädet omiensa otteeseen. Hän sipaisi peukaloillaan Emilyn rystysiä.
"Minä pelkään, kun sulkeudut minulta. Kun olet hiljaa etkä puhu minulle. En tiedä, mitä mielessäsi liikkuu, joten mieleni täydentää hiljaisuuden kauhukuvilla. Ihmiset tekevät typeriä asioita kun heihin sattuu, enkä tahdo, että sinä teet mitään mitä joudut katumaan myöhemmin. Haluan auttaa ja olla tukenasi, mutta en tiedä miten voin tehdä sen, jos et kerro minulle, mikä mieltäsi kulloinkin painaa."

Emily kurtisti kulmiaan kun Lexa pysäytti auton. Hän nielaisi ja hymyili pehmeästi. 
"Ei tarvitse miettiä kauhukuvia. Kaikki on hyvin."

Lexa pudisti päätään. Ei, kaikki ei ollut hyvin.
"Minä tiedän millaista se on, kun elämä muuttuu yhdessä silmänräpäyksessä. Kaikki ei tosiaankaan ole hyvin sen jälkeen. Miten mikään voisikaan olla?" Emily oli kokenut niin paljon, ja nyt joutunut vielä kohtaamaan Eugenen kasvokkain. Ainakin naisen tunteenpurkaus Zoen makuuhuoneessa oli ollut jotakin, mitä hän ymmärsi. Tämä hiljainen, vaisu puoli ei ollut yhtään niin helposti navigoitavissa.

 "Niin hyvin kuin nyt voi olla." Emily korjasi lausuntoaan pehmeästi. Taas hän työnsi sivuun Lexan entistä kihlattua.

"Voitko puhua minulle, kun jokin painaa mieltäsi? Ihan mikä tahansa?" Lexa kysyi hiljaa ja silitteli Emilyn kämmenselkää peukalollaan. "Vaikken voisi auttaa, tahdon silti kuulla."

Hän nyökkäsi pehmeästi. 
"Voin." Tietenkin hän voisi.

Lexa veti syvään henkeä. Hänen pelolleen ei ollut mitään järkevää syytä. Se oli vain pelkoa. Emily puhuisi hänelle, jos jokin painaisi naisen mieltä. Emily luotti häneen.
"Hyvä", hän nielaisi vaikeasti ja puristi hellästi naisen käsiä. "En halua, että joudut pitämään mitään salassa minulta. Vaikka se olisi sinusta miten typerää tai vähäpätöistä tahansa, jos se painaa mieltäsi, tahdon tietää siitä."

Oli sille syy, mutta Emily ei halunnut kaataa lisää huolta naisystävänsä niskaan, antaa oikeaa syytä pelätä. Kyllä se tästä. 
"Minä tiedän että tahdot. Ja minä kerron."

"Kiitos", Lexa kiitti hiljaa. Hänen täytyisi lopettaa tyhjästä murehtiminen. Asioiden ajattelu liian pitkälle ei auttanut ketään. Emily oli niin kunnossa kuin vain kaiken huomioonottaen oli mahdollista. Hänen ei tarvinnut pelätä.
"Tiedän, että satutin sinua jo kerran, mutta mikään, mitä voisit koskaan kertoa ei saisi minua kävelemään pois toistamiseen. Olen pahoillani että jätin sinut silloin, kun minun olisi pitänyt jäädä. Kun tarvitsit minua kaikista eniten." Hän tuskin koskaan osaisi irrottaa täysin syyllisyydestään, että oli kävellyt pois Emilyn luota edes kysymättä mitä oli tapahtunut, kun nainen oli ollut niin selvästi mustelmien kirjoma.

Emily puristi Lexan kättä. 
"Sshh. Tiedän että kadut. Kaikki on hyvin." Ei ollut hätää.

Olipa hänkin ihana ihminen, kun onnistui kääntämään tämän asetelman niin päin, että Emily joutui lohduttamaan häntä. Itsekäs oli sana, joka välähti heti mielen etusijalla.
"Rakastan sinua ja se pelottaa minua niin helvetisti", nainen tunnusti hiljaa painaen katseensa heidän käsiinsä. Omat sormet uhkasivat täristä, joten hän ujutti ne Emilyn sormien lomaan ja puristi tiukasti.

Emily ei ajatellut sitä niin. Lexa vain tarvitsi vakuuttelua siitä ettei hän ollut katoamassa mihinkään. 
"Ei ole pelättävää?" Se oli sekä kysymys että toteamus.

Oli, aina oli pelättävää. Hänellä ainakin. Kaikki jättivät hänet jossakin kohtaa, aina omasta äidistä alkaen. Mitä useampia vuosia kului, sitä enemmän hän oli pyrkinyt pitämään ihmisiä käsivarren mitan päässä. Kunnes Emily oli vain marssinut hänen elämäänsä lupia kyselemättä.
"En voi menettää sinua. Pelkään jatkuvasti, että teen tai sanon jotakin, mikä saa sinut lipeämään sormieni lomasta", hän sanoi hiljaa koettaen pakottaa silmissä kimmeltävät kyyneleet pois pelkällä tahdonvoimalla ja muutamalla ripeämmällä räpäytyksellä.
"En ole rakastanut ketään näin sitten... sitten Vivianen", hän nielaisi raskaasti, "ja se pelottaa minua enemmän kuin osaan kertoakaan. Sinä olet sinä, ja minä olen vain minä. Tulen valtavan matkalaukullisen kera menneisyyttä, joka on täynnä rumuutta ja raskaita asioita."

Emily nosti kättään ja painoi suukon Lexan kämmenselälle. Kaikki oli hyvin. 
"En ole lipeämässä mihinkään." Emily vakuutti pehmeästi ja vilkaisi tuota punaisten kulmiensa alta. 
"Ja minä myös. Sinä olet upea juuri noin."

Lexa veti väristen henkeä ja kohotti katseensa Emilyn kasvoihin. Huulten hipaisu kämmenselällä sai yksittäisen kyyneleen karkaamaan silmäkulmasta. Emily oli aivan liian kultainen, kun kesti hänen naurettavan lapsellisia ongelmiaan.
"Olen pahoillani, minun ei pitäisi-", hän ravisteli päätään ja veti kätensä pois, jotta saattoi pyyhkiä poskea pitkin valuvan kyyneleen pois. "Olen pahoillani. Sinulla on paljon muutakin mietittävää nyt. Anteeksi."

Oli helpompi keskittyä Lexan pahaan oloon kuin omaansa. Siihen pelkoon siitä että ei hän jaksaisikaan tätä kaikkea ja lyhistyisi sen alle. 
"Hei." Emily vetosi pehmeästi. 
"Lexa, haluan yhtälailla että voit puhua minulle mistä tahansa ja milloin tahansa."

"Sinulla on ollut jo tavattoman raskas päivä. En voi vaatia, että jaksat vielä kuunnella minunkin ongelmiani", nainen pudisti pienesti päätään ja kohotti hennosti tärisevää kättään sipaisemaan Emilyn poskea. "Sinun täytyy pitää huolta itsestäsi, se on kaikista tärkeintä."

"Minä jaksan aina. Älä kuvittele muuta." Emily huokaisi pehmeästi. 
"Minä pidän, haluan pitää huolta sinustakin."

"Sinä pidät minusta huolta jatkuvasti", nainen vakuutti antaen kätensä jäädä Emilyn poskelle. Hän sipaisi peukalollaan kalpeaa ihoa ja hymyili pehmeästi, joskin aavistuksen surumielisesti.
"Olen vain tehnyt elämässäni paljon asioita joista en ole ylpeä, ja tämä päivä muistutti niistä."

Emily tutkaili hetken Lexan kasvoja, laskien käden poskella olevan käden päälle. 
"Mitä sinä olet tehnyt?"

Lexa nielaisi pohtiessaan, miten paljon tahtoisi sanoa, ja ennen kaikkea miten voisi sanoa sen niin, ettei Emily aukaisisi auton ovea ja katoaisi maaseudun pimeään iltaan.
"Sen jälkeen kun Viviane kuoli, minä ajoin kaikki pois koska se tuntui helpommalta. Jodie lensi luokseni täältä asti ja minä suljin oven hänen naamansa edestä. Ja kun muutin toiseen kaupunkiin, minä... satutin hyvin montaa naista. Luulen, että moni heistä käytti paljon rumempia sanoja minusta kuin mitä sinä sanoit tänään hänelle", nainen nielaisi katse auton nahkapenkkiin painuen. Eugenen katse tuntui jääneen aivan mielen etualalle ilkkumaan hänelle. Hän oli nähnyt samat silmät peilistä vuosia sitten niinä harvoina hetkinä, kun oli antanut itsensä tuntea mitään.
"Minä en ole hyvä ihminen, Millie."

"Lexa." Emily vetosi pehmeästi. 
"Sinun elämäsi oli palasina. Se on ymmärrettävää. Minulle olet aina ollut hyvä ihminen."

Mutta eikö ihmisten hyvyys juuri mitattu siinä, mitä he tekivät silloin, kun elämä oli vaikeaa? Jos valitsi oikein vain silloin, kun se oli helpoin vaihtoehto, ei ollut hyvä ihminen.
"Ei se antanut minulle oikeutta satuttaa muita. Tein satoja lupauksia, joita en koskaan aikonutkaan pitää ja käytin muita turruttaakseni oman suruni", hän pudisti päätään. Kuinka monta kolahduksen saanutta sydäntä hän oli jättänyt jälkeensä? Kuinka moni oli oppinut epäluuloiseksi hänen takiaan?
"En voi olla ajattelematta, olenko jonkun toisen Eugene hänen tarinassaan."

"Hyvä jumala Lexa." Emily tuhahti hyvin mielenosoituksellisesti. 
"Et voi verrata itseäsi häneen. Kyllä, teit kamalia asioita, mutta et... En tiedä. Minä olen aina nähnyt sinut hyvänä ja huolehtivana. Ihmisenä johon luotan."

Mutta hän oli verrannut jo. Vahinko oli jo tapahtunut. Nyt ajatuksesta oli vaikea ravistautua irti, vaikka todennäköisesti viikon päästä se tuntuisi täysin käsittämättömältä. Mieli teki muistuttaa, että Emily ei ollut odottanut Eugenenkaan kykenevän moiseen. Entä jos hänenkin sisällään asui sama mustuus, joka saisi hänet tekemään jotakin kuvottavan julmaa?
"En ole tehnyt mitään ansaitakseni luottamuksesi. Tai sinut." Ei, hän ei tosiaankaan ansainnut Emilyä, joka oli niin hyvä hänelle.

Emily huokaisi raskaasti. 
"Olet. Sinä ansaitset minut, nyt ja aina." Hän totesi pehmeästi.
"Jos et muista, minä valehtelin sinulle rumasti. Petin kihlattuani - ennen kuin hän oli tehnyt mitään pahaa." 

Nyt ja aina. Se kuulosti niin kauniilta, että Lexa tunsi toisenkin petollisen kyyneleen karkaavan poskelleen.
"Minä annoin sinulle anteeksi", hän huomautti hiljaa ja kohotti kätensä pyyhkimään kyyneleen poskeltaan. Ei hän jäänyt muistelemaan jotakin, minkä oli antanut anteeksi. Emily oli selittänyt, pyytänyt anteeksi ja se oli kaikki ollutta ja mennyttä.
"Minä luotan sinuun. Tiedän, ettet pettäisi tai valehtelisi minulle. Silloinkin kun en luota itseeni, luotan sinuun."

"Niin. Ja sinä et ole tehnyt mitään anteeksipyydettävää." Emily muistutti pehmeästi. 
"Et ole tehnyt mitään miksi minä en luottaisi sinuun tai miksi et muka ansaitsisi minua." 

"Minua vain pelottaa", hän huokaisi kohottaen katseensa Emilyn sinisiin, lempeisiin silmiin. "Tiedän että se on typerää, mutta minua pelottaa silti. Välillä minusta tuntuu, että jätät jotain sanomatta säästelläksesi minun tunteitani, ja mielikuvitukseni lähtee laukkaamaan."

Emily pudisteli päätään. Taas hän teki sitä. Ei edes kuukautta ja hän salasi tunteitaan. Kuten Lexa pelkäsi, säästääkseen tuon tunteita. 
"Ei ole pelättävää. Minä puhun sinulle."

"Puhutko?" Nainen kysyi kulmaansa kohottaen ja pyyhkäisi kasvojaan. "Vaikka ajattelisit sen satuttavan minua, puhutko silti? Jos Jodie ei olisi koskaan sotkeutunut asiaan, olisitko kertonut minulle, miltä Vivianesta kuuleminen tuntui?" Miten väärin Emily oli ajatellut kuvitellessaan, että voisi jäädä haudan lepoon lasketun naisen varjoon? Olisiko hän koskaan saanut tietää edes siitä, vai joutunut arvuuttelemaan viikkoja, miksei nainen katsonut häntä silmiin?

Emily puraisi kevyesti huultaan. 
"Nyt puhun. Minä opin siitä." 

"Hyvä", nainen vastasi kurottaen sipaisemaan Emilyn poskea. "On aina parempi, että puhut minulle, vaikka se kirpaisisikin hetken. En halua joutua arvuuttelemaan, onnistuinko satuttamaan sinua tahtomattanikin. Tai antamaan sinulle täysin väärän kuvan jostakin."

"Minä puhun sinulle kun mieltä painaa." Hän lupasi. Siis puhuisi, kaikesta muusta paitsi tästä.

"Kiitos", nainen vastasi pehmeästi ja kurotti vaihdekepin yli painaakseen kevyen suukon Emilyn huulille. Ei hän voisi vaatia aina vain lisää ja lisää ja lisää. Nainen oli sanonut, ettei mielessä pyörinyt nyt mitään, mistä puhua, joten hänen täytyi vain luottaa siihen.
"Minä rakastan sinua."

Emily hymyili sen suukon saatuaan. 
"Ja minä sinua." Hän lupasi hymyillen ja sipaisi Lexan poskea pehmeästi. 

Se sai Lexan hymyilemään ihan yhtä typerästi kuin ensimmäiselläkin kerralla. Hän suukotti Emilyä vielä toistamiseen ennen kuin kiinnitti turvavyönsä ja käynnisti auton, jotta he voisivat jatkaa matkaa takaisin Jodien luokse.
"Mitä haluat syödä iltapalaksi?" Nainen kysyi kiihdyttäessään takaisin reippaaseen maantienopeuteen, vaihtoi vaihteen suurimmalle ja laski kätensä Emilyn reidelle. Kun hän lopulta ostaisi oman auton, hänen täytyisi ehdottomasti hankkia automaattivaihteinen auto.

Emily kohautti kevyesti olkiaan. 
"Jotain mitä haluat tehdä. En ole nirso, tiedät sen-"

"Ja sinä tiedät, että minä haluan tehdä ihan mitä tahansa, mitä sinun tekee mieli", Lexa huomautti pienen naurahduksen kera.

"Jotain helppoa." Hän ei mielellään olisi kovin kauan keittiössä missä muut voisivat nähdä hänet.

"Hyvä on", Lexa vastasi puristaen hellästi sormillaan naisen reittä. Eiköhän hän keksisi jotakin helppoa ja nopeaa. Kenties hieman ruokaisampi smoothie ja kerrosleipä, tai uuniin lykätyt lämpimät leivät. Pitäisi katsoa mitä Jodien kaapeista löytyisi.
"Voit vaikka käydä suihkussa sillä aikaa, kun teen iltapalaa. Voin tuoda sinulle iltapalan vuoteeseen. Kai sekin on jokin juttu", hän naurahti hiljaa. Aamupalasta aina puhuttiin, mutta miksei iltapalaakin voisi tuoda yläkertaan.

"... Se olisi ihanaa." Hän voisi käydä suihkussa ja selvitellä hiuksensa sillä aikaa. 

"Täydellistä", Lexa hymyili pehmeästi. "Teet minut niin onnelliseksi." Ihan vain se, että Emily oli tässä, oli riittävä syy onneen.

"Teen sinut onnelliseksi koska saat tehdä minulle ruokaa?" Emily naurahti. 
"Olet uskomaton."

”Juuri niin”, nainen vakuutti. Se oli yksi hyvä syy onneen, kuten sekin, että Emily oli olemassa ja tahtoi olla hänen kanssaan. Kaikesta huolimatta.
”Niin sinäkin. Supertähteni.”

Emily naurahti pehmeästi. 
"Noh. Sinä olet minun supertähteni." Olihan lexa sellainen, vaikka ei ehkä ajatellut niin.

"Minä olen sinun", nainen vahvisti, vaikka pudottikin viimeisen sanan pois. Ei hän ollut supertähti, mutta hän oli ehdottomasti Emilyn, siitä ei ollut pienintäkään epäilystä.
"Minun täytyy ehtiä töihin kahdeksaksi huomenna, joten joudut valitettavasti heräämään ajoissa", Lexa pahoitteli. Iltapalan pohtimisesta oli helppo siirtyä aamun pohtimiseen.

"Ei haittaa. Ehdin metsästää Lewisin ennen kuin hän alkaa valmentaa Edgerlyn huippuratsastajaa kisakuntoon." Oli naurettavaa olla närkästynyt Lexingtonin menettämisestä. Jestas

Se sai Lexan naurahtamaan. Ei kai valmentajien etsiminen nyt niin vaikeaa ollut? Hänestä tuntui, että hän näki valmentajia usein pitkin päivää, kun kahvi tai lounas tai päivällinen maistui useammalle.
"No, siihen sinulla on ehdottomasti aikaa", nainen lupasi. Oliko väärin, että lämpö läikkyi rinnassa ajatuksestakin, että hän saisi herätä aamulla Emilyn vierestä? "Ehkä saat aamupalankin sänkyyn." Jos hän vain malttaisi nousta Emilyn vierestä riittävän aikaisin moista varten.

"Ei sinunn tarvitse nousta niin aikaisin, hölmö." Emily naurahti pehmeästi. 
"Olen mieluummin vieressäsi hetken pidempään."

"Hyvä on, sinulla on hyvä argumentti", Lexa naurahti. Hänkin olisi mieluummin Emilyn vieressä hetken pidempään. Tai useamman hetken. Siihen asti, että saisi todella kiirehtiä ehtiäkseen ajoissa töihin.
"On aika ihana ajatus, että voin jatkossa käydä nukkumaan useammin sinun vieressäsi."

"Eikö olekin?" Hän totesi hymyillen pehmeästi. 
"Ajattele, voit herätä vierestäni aina kun olen kotona."

"Se kuulostaa täydelliseltä", Lexa hymyili leveästi. Aina kun Emily olisi kotona. Se olisi onneksi useammin kuin ne aamut, kun nainen ei olisi kotona, kun otti huomioon kisakauden pituuden.
"Ja niinä aamuina kun et ole juoksemassa tallille, voin kantaa sinulle aamupalan sänkyyn."

"Minä lupaan yrittää painottaa valmenuksiani iltapäivään, jos sinulla ei ole aikaista aamua." Emily totei huvittuneena. Ei se vaatisi edes paljoa yrittämistä, niin tuntui käyvän liian helposti.

"Olet herttainen", nainen julisti ja puristi Emilyn reittä ennen kuin laski kätensä vaihdekepille poistuessaan maantieltä rampin kautta. "Voit tulla iltaisin kotiin lämpimän aterian ja kuuman kylvyn ääreen."

"Mmmh, hemmottelet minut pilalle." Emily hymyili pehmeästi. Tulevaisuuden ajattelu helpotti hengittämistä, ainakin hetkeksi.

"Emme vielä edes päässeet hemmotteluvaiheeseen", nainen huomautti hymyn kera. "Saisit selkähieronnan kylvyn päätteeksi, ennen kuin letittäisin hiuksesi."

Emily inahti onnesta. 
"Minusta olemme olleet siinä jo jonkin aikaa."

"Eip", loistavaa, nyt Emily oli saanut tartutettua p-kirjaimen popsauttelun hänellekin, "olemme vasta alussa. Hemmottelu on edessäpäin, ei suinkaan takana."

"... Apua, nyt vasta tajuan miten kamalalta tuo poksauttelu kuulostaa." Emily ähkäisi pehmeästi. 
"Miksi et sanonut?"

Lexa naurahti lämmöllä Emilyn reaktiolle.
"Koska kuulostit suloiselta", nainen vastasi leveän hymyn kera ja vilkaisi risteyksen suoman mahdollisuuden turvin Emilyä kunnolla. "Siinä oli jotakin vinkeää."

"Nuh huh." Emily tuhisi kieltona Lexan sanoille. 
"Tai sitten se kuulostaa sinun sanomanasi hyvin erilaiselta."

"Aksenttini varmasti vääristää", Lexa virnisti sipaisten sormillaan Emilyn polvea, kun kurotti vaihtamaan vaihdetta. "Ja se, etten koskaan osannut olla lapsi. Yritin aina kuulostaa paljon vanhemmalta kuin olinkaan."

"Niin. Minä olin aika riiviö tyttölapsi." Emily myönsi huvittuneena. 
"kerran menin mummolan takana oleville pelloille painimaan serkkujen kanssa. keväällä, kun ne olivat vetisiä ja mutaisia. Äidin itse ompelemassa ihanassa persikan sävyisessä juhlamekossa, ne taisivat olla mummoni 70-vuotisjuhlat..." 

"Etkä!" Lexa nauroi raikuvasti ajatukselle pienestä Emilystä aivan mudan peitossa juhlatamineissaan. Se kuulosti kerrassaan herttaiselta. Olisipa naisesta jossakin edes muutama lapsuuskuva tallessa. Mitä hän ei antaisikaan siitä, että voisi nähdä Emilyn pyöreäposkisena, leveästi hymyilevänä lapsena.
"Pieni mutahirviö-Millie."

Niitä oli monia tallessa. Emily oli pitänyt huolen jo lapsena, että oli ottanut niitä vanhempiensa kuoltua. 
"Voi kyllä. Minulla oli vielä ihanasti kiharretut vaaleat hiukset ja iso rusetti päässä. Olin kirjaimellisesti silmiä myöten ravassa, kun palasimme, kuten serkkunikin. Äidit taisivat itkeä kilpaa ja pappa otti kuvan meistä kaikista."

"Ole kiltti ja sano, että se kuva on säilynyt tallessa kaikki nämä vuodet", Lexa vetosi nauraen. Voi Emily! Miten ihanalta se kuulostikaan kaikesta riiviömäisyydestään huolimatta. Mutapaini serkkujen kanssa mummolan takapihalla. Siinä vasta tarina kerrottavaksi. Sääli, ettei hänen lapsuudestaan löytynyt yhtään niin hauskoja tarinoita joilla piristää ajomatkan viimeisiä hetkiä.
"Ei pitäisi kai yllättyä, että olit riiviö jo lapsena. Ei kai kukaan neiti olisi hevosten pariin päätynytkään."

Emily mietti hetken. 
"Kyllä sen pitäisi olla. Olen aika varma." Ei hän päätään pantiksi laittanut, mutta oli vahvasti sitä mieltä että se oli kyllä tallessa. 
"Ei tosiaan. Äiti ei voinut katsoa ensimmäisiä kenttäkilpailujani. Iso osa siitä videosta on isäni naurua kun hän kuvaa äitiä joka vilkuilee sormiensa lävitse, joko ratsastan ohi."

"Sinun täytyy etsiä se. Haluan nähdä mutahirviö-Millien", Lexa naurahti. Hän oli mielestään keksinyt aivan loistavan lempinimen, ja epäilemättä käyttäisi sitä tästä lähtien aina, kun tilanne vain tarjoutuisi.
"Sinulla on kotivideoita?" Nainen kysyi ilahtuneena ja hymyili leveästi naiselle vierellään. "Mitä jos vaihdamme kenttäratsastusopetuksen kotivideotuntiin?"

"Voi miten ihana lempinimi. Eikö muuli kävisi ennemmin?" Emily vetosi pehmeästi. 
"Ehkä voimme pitää molemmat, kotivideoita on aika paljon enemmän kuin tunnin verran." 

"Muuli sopii aivan toisenlaisiin tilanteisiin", Lexa heilautti kättään huolettomasti. Millie, muuli, mutahirviö. Rakkaalla lapsella oli monta nimeä, eikö?
"Vieläkin parempi", nainen virnisti Emilylle. "Haluan nähdä kaikki kuvat ja videot, mitä sinulla on vain tallessa." Hänellä ei ollut kuin muutama kuva lapsuudesta, joten niiden vilkuilussa ei kauaa kestäisi.

"Niitä on liikaa." Emily myönsi huvittuneena. 
"Olen kovin dokumentoitu lapsi."

"Ei voi olla liikaa", Lexa väitti vastaan päätään pudistaen. Ei ikinä. "Minun onneni, että sinusta on kuvamateriaalia. Saan nähdä miten suloisesta pienestä tytöstä sinä kasvoit uskomattomaksi naiseksi."

Emily nyrpisti kevyesti nenäänsä. 
"Suloisesta... Riesasta. Okei, suloinen riesa. Olin aika söpö, mutta täysin mahdoton kun halusin." Etenkin pikkulapsena. 

"Ainakin olit suloinen riesa, etkä vain riesa", Lexa naurahti huvittuneena. "Minä olin vain jälkimmäistä kategoriaa." Vähemmän rasittava lapsi olisi voinut saada pysyvän sijoitusperheen, mutta ei hän. Häntä oli palloteltu kodista toiseen, kunnes lopulta ainoa vaihtoehto oli ryhmäkoti.

Emily katsoi Lexaa miltein tuimasti. 
"Et varmasti ollut riesa. Eikä kukaan lapsi ole oikeasti vain puhtaan hankala tai kamala."

"Minä olin", nainen naurahti. "En puhunut juuri lainkaan, paiskoin tavaroita, kieltäydyin tekemästä mitään yhdessä. Kiipesin karkuun ikkunoista ja minulla ei ollut mitään kunnioitusta sääntöjä kohtaan. Ajauduin koulussa tappeluihin ja olin jatkuvasti puhuttelussa", hän pudisti päätään pieni hymy huulillaan. Miten paljon kaikki olikaan muuttunut.

"... Sinä?" Emily kyseenalaisti pehmeästi. 
"En usko silti että se oli sinun syysi." Ei ollut helppoa jos menetti vanhempansa, millä tavalla tahansa.

"Minä", Lexa vahvisti nyökäten. Ei suinkaan hänen ylpeimpiä hetkiään, mutta ei hän voinut lapsuuttaan muuttaakaan. Hän oli tehnyt, mitä oli tehnyt, ja toivoi kovin oppineensa virheistään. Ainakin sen, miten ihmisiä ei voinut kohdella.
"Äitini ei varsinaisesti kasvattanut minua, vaan kasvatin itse itseni seitsemän vanhaksi. En reagoinut kovin hyvin kasvatusyrityksiin tuntemattomilta sen jälkeen. Kun minut siirrettiin ryhmäkotiin, poliisit palauttivat minut viikkoa myöhemmin ovelle päissäni. Olin kaksitoista", nainen irvisti pienesti. "Ryhmäkodin yövuorossa oleva työntekijä ei jaksanut edes välittää. Hän saattoi minut huoneeseeni ja se siitä. Kukaan aikuisista ei koskaan maininnut sitä, kai minut oli jo heitetty heidän kirjoissaan toivottomien tapausten listalle, mutta Jodie... Jostakin syystä hän otti sen henkilökohtaisena loukkauksena ja päätti tehdä minusta oman projektinsa. Hän saattoi minut kouluun joka päivä siitä huolimatta, että hänen koulunsa oli aivan toisessa suunnassa, ja vahti, että tein läksyni ennen iltapalaa. Hän päätyi kasvattamaan minua enemmän kuin kaikki aikuiset elämässäni yhteensä ennen sitä."

Emily puri huultaan. Lexan elämä oli ollut niin vaikea. Nykyään nainen oli ihana ja herttainen, mutta ei selvästi ollut aina ollut sitä. 
"Voi kultapieni. Olen kiitollinen Jodielle siitä."

"Jodie ei anna minun koskaan unohtaa sitä", Lexa naurahti hiljaa ja sipaisi Emilyn reittä sormillaan kun vaihtoi vaihdetta hidastaessaan risteykseen. "Sen takia hän jaksoi aina vitsailla, että päätyisin joko vankilaan tai presidentiksi. Hän varmisti, ettei ensimmäinen vaihtoehto käynyt toteen, joten kuulemma nyt on minun vuoroni tehdä oma osani toisen vaihtoehdon eteen."

"Pidän Jodiesta." Emily totesi huvittuneena. 
"Minä voin nyt pitää huolta että elät vain hyvän elämän ja olet onnellinen."

"Hyvä, koska Jodiekin pitää sinusta", Lexa vastasi pehmeän hymyn kera vilkaistessaan Emilyä. Jodie oli ehdottomasti sitä mieltä, että hän oli löytänyt oikein hienon britin, jonka kanssa jakaa elämänsä. Hän ei voinut olla kuin täysin samaa mieltä.
"Minä olen onnellinen", nainen vakuutti. "Minulla on sinut. Mitä muuta voisin tarvita?"

"Ai pitää?" Emily ei voinut sanoa että uskoi tehneensä hyvää ensivaikutelmaa. Ei tosiaan. 
"Haluan että asia on niin myös jatkossa." Jälleen alkoi hitaasti kuristaa. Mieli olisi tehnyt nelistämään päättömästi  nummille. Pudottamaan kaikki surut sinne.

"Pitää", hän vakuutti nyökäten. "Voit kysyä häneltä jos et usko minua." Jodie oli pitänyt hänestä, vaikka hänen antamansa ensivaikutelma oli ollut täynnä mökötystä, kiukuttelua ja tavaroiden paiskomista.
"Minä en epäile hetkeäkään, etteikö niin olisi", Lexa hymyili pehmeästi parkkeeratessaan mustan BMW:n pihatielle Jodien SUVn viereen. "Mennään. Ehkä meillä käy tuuri ja kaikki ovat kiireisinä television ääressä, eikä kukaan edes huomaa meitä."

"Ehkä minä usko sinua." Emily haroi edelleen pörröisiä hiuksiaan nutturalle. Noin, se piilotti pahimman. Hän nousi autosta. 
"Aivan kuin meillä kävisi niin hyvä tuuri..."

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2766
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [P] You can count on me to misbehave   La Maalis 24, 2018 3:10 pm

"Voi hyvinkin käydä", Lexa naurahti hiljaa ja nyökkäsi etuoven suuntaan, josta roikkui edelleen avainnippu, "Aaron on kotona. Se tarkoittaa, että lapset ovat kerääntyneet olohuoneeseen kuuntelemaan reippaasti väritettyä tarinaa päivästä taivaalla, ja Jodie yrittää olla näyttämättä liian ihastuneelta taustalla." Hän aukaisi oven ja poimi miehen lukkoon unohtuneet avaimet siinä samalla matkaansa. Hänen ennustuksensa osui varsin oikeaan, sillä olohuoneen suunnalta kantautui miehen syvä ääni, jota katkoi lähinnä lasten innokkaat kysymykset ja pulppuava nauru. Lexa polkaisi kengät jalastaan, pudotti Aaronin avaimet pienelle tasolle ja sulloi takkinsa koruttomasti kaappiin, ennen kuin tarjosi vapaata henkaria Emilylle. Olohuoneen tarinatuokio ei katkennut, kun nainen johdatti heidät narisevia portaita yläkertaan ja omaan huoneeseensa - tosin pian huone voisi palata takaisin alkuperäiseen käyttöönsä, kun hän saisi muuttaa ihan omilleen.
"Jodie tulee nuuskimaan myöhemmin, kun tajuaa auton olevan pihassa, mutta hetkeen kukaan ei ole häiriköimässä", Lexa naurahti hiljaa ja kumartui kaivamaan puhdasta pyyhettä kaapista Emilylle. Olihan hän luvannut naiselle mahdollisuuden suihkuun.

Emily naurahti. Sisällä oli ihana tunnelma, mikä valoi häneen edes hienoista levollisuutta. Yläkerrassa h'nn otti pyyhkeen vastaan, hymyillen hieman. 
"Kiitos. Ja ei Jodie nuusko, hän vain rakastaa sinua."

"Jos niin väität", nainen naurahti ja astui lähemmäs voidakseen kietoa kätensä hetkeksi Emilyn ympärille lämpimään halaukseen. "Minä tuon iltapalan tänne ja käsken Jodien pitämään nokkansa sillä aikaa poissa. Ole kuin kotonasi, rakas."

"Et saisi puhua ystävällesi rumasti." Emily tuhahti. Hän halasi naista takaisin, taputtaen tuon selkää. 
"Suihku. Ennen kuin Jodie näkee hiukseni."

"En puhu rumasti", nainen lupasi. Vähän vain sisarusten välistä naljailua. Tai hyvin, yhdessä kasvaneiden ystävien välistä naljailua, miten tahansa.
"Totta, saattaisin kuulla kunniani siitä, miten naisia kuuluu kohdella", Lexa naurahti painaen pikaisen suukon Emilyn huulille, kun vetäytyi halauksesta.

"Niin. Hyvä tyttö." Emily etsiytyi tuttua reittiä suihkuun. Lukitun oven takana uskalsi vetää syvään henkeä, antautua hetkeksi sille kuristavalle tunteelle. Päässä pyöri kun hän alkoi selvittää hiuksiaan, mutta ainakin olisi vielä hetki. Pukeuduttuaan ja saatuaan hiuksensa kuriin, Emily etsiytyi Lexan huoneeseen takaisin ja istui sängylle. Nyt tuon entinen pyöri mielessä. Hyvä luoja. 

Lexa suunnisti alakertaan ja ehti kaivaa kaikki tarpeet kaapeista esiin ennen kuin ensimmäinen talon muista asukkaista edes havahtui hänen läsnäoloonsa, eikä se ollut Jodie, vaan Aaronin teini-ikäinen tytär. Lexa siivutti halloumia pannulle ja levitti sillä aikaa täysjyväleipien päälle sinaappia, majoneesia ja vihreitä salaatinlehtiä. Jodie seurasi teinitytön perästä vasta, kun Lexa naksautti tehosekoittimen päälle kauraista vadelmasmoothieta varten. He vaihtoivat muutaman sanan Lexan kaataessa smoothien kahteen korkeaan lasiin, mutta Jodie palasi nopeasti aviomiehensä luokse, joka viihdytti edelleen talon nuorempaa väkeä tarinoillaan lentokoneista. Lexa kasasi kolme kerrosleipää yhdelle suurelle ruokalautaselle ja lähti sen jälkeen kaikkea kantaen takaisin yläkertaan.
"En ollut varma kuinka nälkäinen olit, joten", nainen kohautti harteitaan laskiessaan lautasen sängylle ja smoothielasit yöpöydän reunalle. "Älä polta suutasi, kerrosleipien välissä on paistettua halloumia. Rentouttiko suihku?"

Emily kohotti kulmiaan Lexan palatessa. 
"Sinä pilailet." Hän hymähti pehmeästi ja otti leivän sormiinsa.
"En polta. Ja kiitos, rentoutti." Vielä kun unohtaisi Vivianen. Olisi aika hyvä.

"En koskaan", nainen vastasi naurahtaen. Ei hän pilaillut yhtään mitään. Hän otti yhden kerrosleivistä käteensä kun istui sängylle ja risti jalkansa tottuneesti. "En tiennyt, kuinka hyvin olit syönyt ennen kuin tulin käymään, joten ajattelin varmuuden vuoksi tehdä kaksi leipää sinulle. Olisin todella huono emäntä, jos joutuisit menemään nälkäisenä petiin."

"Sinä tiedät että minulla on aina nälkä." Kaksi ei ollut yhtään liioittelua. Emily oli verhonnut itsensä pitkään, paksuun neulepaitaan (sen alla oli toppi yöksi) ja mustiin legginseihin. Jaloissa oli vielä pörrösukat. Mieli mylläsi inhottavalla tavalla asioista joista hän ei tosiaan halunnut puhua.

"Niin tiedän", nainen myönsi lempeän hymyn kera. Hänen ihana Emilynsä. Lexa söi leipänsä nopeasti loppuun, jotta saattoi kuoriutua eroon farkuistaan ja neuleestaan, jotka päällä oli lähtenyt niin vauhdikkaasti alkuillasta Emilyn luokse. Niin vauhdikkaasti, että hän näki edelleen sivuun tuupatun läppärin yöpöydällään.
"Mitä muuta aiot tehdä huomenna kuin puhua valmentajan kanssa?" Nainen kysyi riisuessaan farkkujaan, jotta voisi vaihtaa mukaviin pyjamanhousuihin.

"Ratsastan pojat läpi ja pari valmennusta. En muuta." Ei hän ainakaan muistanut että olisi suunnitellut mitään.

"Se kuulostaa mukavalta", nainen vastasi hymyillen kaivaessaan kaapista pörrösukkia jalkaansa. Hän joutui hetken pomppimaan yhdellä jalalla, että onnistui vetämään sukan pyjamanlahkeen päälle, mutta lopulta virnisti voittoisana ja istahti takaisin sängylle tyytyväisenä mukavampiin vaatteisiinsa.
"Jos saan avaimet Veronicalta, tahdotko tulla katsomaan illalla asuntoa?"

Ajatuskin sai hymyilemään. Hän ei olisi aina jumissa Zoen vuodesohvalla. Samalla se ahdisti. Korvike, varavaihtoehto. Edustusjoukkueessa ja suhteessa. Ehkä se oli hänen teemansa. 
"Tietenkin tulen."

Lexan hymy syveni eikä nainen voinut estää itseään kumartumasta ja painamasta suukkoa Emilyn huulille.
"Täydellistä. Voit tulla auttamaan vaikean päätöksen kanssa huonekaluista", Lexa sanoi naurahtaen. Veronica oli vuokrannut asuntoaan kalustettuna, mutta kuulemma huonekaluista voisi hankkiutua eroonkin, jos hän tahtoisi mieluummin tuoda omansa.
"Tai muuten vain jakamaan sisustusvinkkejä. Valitsemaan sopivan värisiä sisustustyynyjä tai mitä ikinä ihmiset puuhaavatkaan tehdäkseen kodista kodin."

"Minä tulen mielelläni." Hän lupasi hellästi ja nojautui ottamaan toisen leivän. Aina nälkä. Vasta sen syötyään hän siirtyi smoothien juomiseen. 
"Olen kyllä aika hyödytön sisustaja."

"Voimme olla hyödyttömiä yhdessä", Lexa totesi. Hän ei ymmärtänyt asuntojen sisustamisesta yhtään mitään. Hän osti söpön tyynyn tai hilpeän julisteen koska se sattui osumaan silmään kaupassa, ja sitten hän vain toivoi kotona, että se sopisi jonnekin päin asuntoa.
"Osaan täyttää kirjahyllyn, mutta siihen taitoni sisustamisen kanssa jäävätkin."

"Hyvä on, osaan minä hieman enemmän." Emily totesi hymyillen. Hieman, sentään. Ei ihan niin hankalaa. Alkoi tuntua siltä että olisi pitänyt olla yö Zoella sittenkin. 
"Pitäisikö pian mennä nukkumaan?"

Lexa hymyili lämmöllä naiselle, jonka oli varsin odottamatta saanut seurakseen koko yöksi.
"Ehkä, en tahtoisi valvottaa sinua turhaan", nainen vastasi hellästi ja nousi sängyltä voidakseen nykiä päiväpeiton lattialle kasaksi. "Voin letittää hiuksesi jos tahdot? Mutta käyn ensin pesemässä pikaisesti hampaani", Lexa lisäsi suunnistaessaan huoneensa ovelle. Hän palasi muutamaa minuuttia myöhemmin, joskin tuli yllätetyksi käytävän puolella kahden talon nuorimmaisen asukkaan toimesta. Toivotettuaan lämmöllä ja usean halauksen kera lapsille hyvää yötä, Lexa saattoi livahtaa takaisin makuuhuoneeseen pehmeä hymy huulillaan.

Emily etsi sillä välin tavaroidensa seasta hiusharjan ja yhden ponnarin. Paha olo velloi sisällä, jättämättä häntä rauhaan. Hän halusi unta, mutta tiesi että nukahtaminen olisi työn ja tuskan takana. Lexan palatessa hän hymyili naiselle pehmeästi, ojentaen harjaa.

Lexa kävi tyytyväisesti työhön punaisen liekkimeren kesyttämiseksi. Tämä oli puuhaa, joka sai aina hänet harvinaisen onnelliseksi. Oli naurettavaa, miten niin pieni asia saattoi tuoda niin paljon hyvää mieltä, mutta tässä sitä oltiin.
"Pian voin tehdä tämän useana iltana viikossa", nainen unelmoi juoksuttaen sormensa läpi suortuvista, ennen kuin alkoi letittää niitä tottuneesti. Nyt ne eivät edes olleet takussa, kun Emily oli selvittänyt hiuksensa suihkussa.
"Luojan kiitos et ole yksi niistä ihmisistä, jotka syttyvät kun hiuksilla leikittelee hetkenkin. Emme saisi koskaan unta", Lexa nauroi hiljaa.

Emily hymyili hieman, heilutellen varpaitaan kun antoi Lexan keskittyä letittämiseen. 
"Onneksi en. Niska hiusten alla on kyllä tarina erikseen."

"Tiedänpähän mitä varoa... tai olla varomatta", Lexa virnisti leikkimielisyys äänestäkin läpi paistaen. Kenties hän jonakin iltana uudella asunnolla testaisi, mitä saisi aikaan naisen niskaa hivelemällä.
"Sinulla todella on prinsessan hiukset", nainen huokaisi ihastuneena viimeistellessään letin, jonka oli paksuista hiuksista väsännyt.

Emily vilkaisi Lexaa olkansa yli. 
"Omalla riskilläsi." Niskan hively ja erityisesti suutelu oli viimeinen tikki. 
"Kiitos. Kasvatin ihan itse." Hän totesi kevyen huvittuneena. Hän vilahti nopeasti peiton alle, tökkäisten toisen säärtä varpaillaan.

"Otan sen riskin oikein mielelläni", Lexa lupasi urheasti, kun nauraen siirtyi peiton alle ja kiersi kätensä Emilyn vyötärön ympärille. Hän voisi hyvin leikkiä koalaa, eikö? Hän oli varoittanut olevansa mustekala. Ja ihmistakiainen. Ja varmaan montaa muutakin asiaa.
"Hienosti kasvatettu", hän naurahti ja punoi jalkansa Emilyn jalkojen lomaan. "Olen ylpeä sinusta." Hän painoi poskensa naisen rintakehälle ja käpertyi entistä tiukemmin Emilyn kylkeen kiinni. Hän oli kovin taitava kiertämään pitkän vartensa lyhyemmän naisen ympärille, selvästi.

Emily tunsi itsensä hetkeksi hyväksi siinä Lexan lähellä. Sitten äänet alkoivat kuiskutella rumia hänen mielessään. Hän unohtui silittämään tummia hiuksia aina siihen asti kun Lexa nukahti. Oli hankalaa, mutta hän selvitti itsensä irti naisen otteesta hitain ja varovaisin liikkein. 
"Kulta, haluan vessaan." Hän vetosi pehmeällä äänensävyllä.

Lexa vajosi nopeasti unimaailmaan tyytyväinen hymy huulillaan, mutta Emilyn yritykset irtaantua hänestä saivat naisen mutisemaan tyytymättömään sävyyn, vaikka sanoista ei selvää saanutkaan, ja tummat kulmat kurtistumaan, kun hän koetti takertua entistä tiukemmin kiinni. Herkkäuninen nainen kohotti päätään sanojen myötä koettaen räpytellä unta silmistään ja laski vastentahtoisesti kokonaan irti Emilystä, kun oli nähtävästi edelleen onnistunut takertumaan naisen paidan selkämykseen kädellään peitonkulman sijasta.
"-kei", hän mumisi unisena ja hieraisi silmiään. "O-o-odotan täällä", nainen haukotteli kesken sanan. Missä muuallakaan hän keskellä yötä odottaisi.

Emily hymähti Lexalle ja suukotti tuon ohimoa, sujahtaen huoneesta. Vessan sijaan hän tosin hiipi portaita alas. Oli pakko päästä ulos, pakko saada henkeä. Luojalle kiitos talossa ei ollut koiria. Varoen hän hiippaili ulko-ovelle, avaten sen mahdollisimman hiljaa. Kirpeä työntyi melkein väkivallalla tyhjiltä tuntuviin keuhkoihin.

Talossa ei ollut koiria, mutta talossa oli vanhat, narisevat puuportaat. Lexalla tosin kesti useamman minuutin tajuta, mitä narina oli tarkoittanut. Eihän hän ollut odottanut kenenkään liikkuvan talossa enää tähän aikaan, paitsi Emilyn, mutta Emily ei ollut menossa alakertaan. Paitsi jos oli. Nainen ponkaisi istumaan vauhdilla ja hipsi pörrösukat jalassa kurkistamaan käytävään. Vessan oven alta ei kajastanut valoa. Kylmä tunne valahti hetkessä päästä varpaisiin ja nainen lähestulkoon liukasteli narisevat portaat alakertaan käyden kurkistamassa jokaiseen alakerran huoneista ennen kuin suunnisti eteiseen, vaikka sydän olikin jo kertonut Emilyn suunnanneen ulos. Hän poimi avaimet pyjamanhousujensa taskuun, sillä hän ei luottanut vanhan oven lukkoon ja nappasi paksun viltin käsivarrelleen, ennen kuin astui talon pienelle kuistille.
"Rakas", hän kuiskasi hiljaa kylmä ilma ajaen viimeisenkin väsymyksen hänen mielestään. Nainen koetti heittää viltin Emilyn harteille, jotta nainen ei ainakaan joutuisi värisemään kylmästä, ja hillitsi halua rutistaa Emily tiukasti rintaansa vasten.
"Mikä sinulla on hätänä?"

Emily tuijotti hyvin tyhjästi kohti tyhjyyttä. Missään ei liikkunut ketään tähän aikaan, mutta katse ei tarkentunut edes aitaan kauempana. Se tuntui vain jatkuvan, katsovan kauemmas ja kauemmas, kuin ne alkuyön hämärässä jatkuvat nummetkin. Siniset silmät näyttivät jälleen siltä kuin nainen olisi ollut peura auton ajovaloissa, tietoinen kohtalostaan, mutta peloissaan. Keuhkot haukkoivat henkeä levollisemmin, mutta edelleen voimakkaasti. 
Hän värähti viltin laskeutuessa harteilleen. He olivat edelleen hiljaisuudessa, kun punatukkainen nainen ei tiennyt mitä sanoa. Antaisiko totuuden vai valheen painajaisesta joka sai kaipaamaan raitista ilmaa? 
"... Minä en saa henkeä." Hän kuiskasi lopulta, katse edelleen pelästyneenä kaukaisuudessa. 
"Hukun. Katoan."

Lexa jätti kätensä lepäämään Emilyn käsivarsille, pitelemään vilttiä aloillaan, kun hän seisoi naisen takana ja vilkuili huolissaan kasvoja. Miksei Emily saanut henkeä? Mikä ahdisti naista niin, että se ajoi punapään kylmään yöhön yksinään?
”Sinä olet tässä. Et ole katoamassa yhtään mihinkään”, nainen vastasi hiljaa ja harkitsi hetken astuvansa lähemmäs, mutta ehkä Emily ei tarvinnut häntä rutistamaan itseään. Se tuskin auttaisi naista hengittämään.
”Mikä saa sinut tuntemaan niin?” Hän kysyi pehmeästi toivoen, että voisi ymmärtää, mikä Emilyä ahdisti näin paljon. Toivoen, että hän voisi tehdä jotakin auttaakseen punapäistä naista.

Emily ei tosiaan kaivannut nyt läheisyyttä. Hän tunsi muutenkin hajoavansa palasiin. 
"Tuntuu että katoan, pala palalta." Hän tarkensi hieman. Hitaasti, yksi pala lohkesi irti ja jälleen hän oli hieman pienempi. 
"Kadotan itseni." Että hän kuolisi kaiken alle, mutta hän ei halunnut käyttää sitä sanaa.

”Voi rakas”, Lexa huokaisi myötätuntoisena. Mitä muutakaan siihen saattoi sanoa? Ei Emily ollut kadottamassa itseään yhtään mihinkään. Eihän? Se vain tuntui siltä.
”Sinä et ole hukannut yhtäkään palaa itsestäsi. Olet edelleen sinä, ihan niin kuin aina ennenkin. Ehkä vielä enemmänkin nyt, kun voit olla oma itsesi etkä elää valheessa.” Ei kai miehen kanssa asumista muuksi voinut kutsua, jos itse piti naisista?
”Et sinä katoa.”

Sitähän se oli ollut, valhe, huijaus. Hän puraisi huultaan, kääntämättä katsettaan kaukaisuudesta. Hän halusi vain päätöksen kaikelle, karistaa vanhan elämän niin kauas ettei se voisi ilmestyä oven taakse. Olla taas varma itsestään. 
"... kuin kuolisin kaiken alla."

Se sai Lexan pysähtymään, hiljenemään, jähmettymään aloilleen. Emilystä tuntui niin pahalta? Eikä hänellä ollut ollut aavistustakaan. Hän oli vain ajatellut, että naisella oli huono päivä. Hän veti väristen henkeä tuntien olonsa kylmäksi, eikä sillä ollut mitään tekemistä ulkoilman kirpeyden kanssa.
”Sinä et kuole”, nainen vastasi hiljaisella äänellä ja kiersi Emilyn eteen seisomaan. ”Sinulle ei käy yhtään mitään.”

Emily katsoi kuistin lattiaa ja sukkien verhoamia varpaitaan. Niin. Se oli vain tunne. 
Se oli hyvin, hyvin vahva tunne joka veti häntä alaspäin. Psykologista huolimatta. 
"Mm." Lexa oli oikeassa ja sitä oli hankala uskoa.

"Rakas", Lexa vetosi hiljaa ja kurotti koskettamaan Emilyn leukaa tarkoituksenaan rohkaista naista kohottamaan katseensa sukista hänen silmiinsä. "Sinä olet uskomattoman vahva, rohkea nainen. Tämä ei ole sinun tarinasi loppu. Tämä on vasta alku."

Emily kohautti hieman olkiaan. Niin. Katse ei kyllä noussut. Hän tiesi Lexan pelot ja silti sanoi niin. Miksi hän oli yleensä niin hyvinvoiva ja onnellinen, sitten tuli näitä hetkiä kun tuntui vaikealta edes seistä omilla jaloillaan? 
"Minä en jaksa pysytellä pinnalla." 

"Sitten tukeudut minuun", Lexa vastasi sulloen kätensä ruudullisen pyjamanhousujen taskuihin, että pystyisi olemaan kurottamatta Emilyn puoleen. Nainen oli sanonut, ettei saanut henkeä. Hän ei voisi auttaa lainkaan halaamalla naista.
"Minä pidän sinut pinnalla silloin kun et itse jaksa."

Emily pudisteli kevyesti päätään. Ei. Lexan ei pitäisi joutua tukemaan ketään sellaista joka tunsi niin. Lexan pitäisi saada vain se kaikki hyvä. Hän pudisteli päätään ja astui alas kuistilta. Koko keho oli jännittynyt, maa tuntui märältä ja kylmältä sukkien läpi. Punainen letti heilui kun hän pudisteli päätään. 
Mikä älynväläys oli pinkaista juoksuun, sitä hän ei tiennyt. 

"Millie", Lexa vetosi, "kastelet sukkasi ja tulet kipeäksi." He eivät kumpikaan olleet pukeutuneet ulkoilua varten, eivätkä sukat pystyisi pitämään maan kosteutta sivussa. Hyvä kun ne selvisivät kuistin kylmyydestä. Lexa kurotti kättään naista kohden tietämättä mitä sanoa tai tehdä, mutta Emilyn täytyisi tulla takaisin kuistille tai vielä mieluummin sisään taloon. Punapäällä oli selvästi aivan toinen ajatus.
"Millie!" Lexa parkaisi ja laskeutui muutaman askelman portaat yhdellä pitkällä harppauksella. Hän ei todellakaan käynyt juoksemassa sen tähden, että voisi jahdata Emilyä märällä kadulla keskellä yötä. Nainen kurotti kättään tarkoituksenaan tarttua Emilyn käsivarteen ja pakottaa nainen pysähtymään, ajattelemaan, odottamaan edes hetken. Selittämään, eikä vain juoksemaan karkuun.

Harmi tosin että Emily juoksi myös. Yllätyksen tuoma etu ei tosin kestäisi kauan, vain hetken. Keuhkot painuivat kasaan joka askeleella ja hegenvedolla, hän tunsi kylmän ja märän sukkien läpi. Lexan olisi pitänyt saada nainen jonka voisi jonakin päivänä haluta vaimokseen. Ajatus ei varsinaisesti auttanut vaan toi kyyneleet silmiin. Aiemmin vetistys oli sentään johtunut vain kylmästä ja kirpeästä tuulesta.

Sukilla juokseminen oli tuskaa. Tuttu juoksutyyli ei toiminut, kun kantapään alla ei ollut mitään pehmentämässä askelta. Päkiä edellä laskeutuminen askeleesta rasitti lihaksia eri tavalla kuin mihin hän oli juostessa tottunut, eikä juokseminen tuntunut yhtään niin luonnolliselta kuin yleensä. Se ei kuitenkaan estänyt Lexaa pakottamasta pitkiä jalkojaan venymään entistä pidempiin askeleisiin ja ottamaan Emilyn kiinni. Hän ponnisti voimalla, kietoi kätensä Emilyn ympärille ja antoi painovoiman kiskoa heidät maan tasalle, joskin taklaamiseen tottunut nainen varmisti, että hänen oma selkänsä teki ensin kosketusta kylmän asfaltin ja sitä reunustavan märän nurmen kanssa. Emily ei tarvinnut vielä haavojakin kaiken päälle.
"Älä juokse minua karkuun", nainen pyysi rintakehä kohoillen ja silmät suljettuna. Hartia protestoi kovaa kosketusta maan kanssa. "Jos päästän irti, lupaatko, ettet enää juokse?"

Emily älähti Lexan taklatessa hänet maahan. Olisi pitänyt tietää ettei Emily päässyt harrastuksekseen juoksevaa naista karkuun. Koko keho tärisi itkusta. 
"P-päästä.." Sitä ei oikein voinut ottaa lupauksena että hän ei juoksisi. 

"Millie", Lexa vetosi laskien irti Emilyn vyötäröltä, mutta piteli naisen toisesta kädestä edelleen kiinni, kun hän pyrki istualteen märällä maalla. Oli kamala nähdä naisen itkevän, mutta olla kykenemätön tekemään kyynelille yhtään mitään. Hän olisi vain tahtonut halata Emilyn rintaansa vasten ja antaa naisen itkeä niin pitkään, että kyyneleet kuivuisivat.
"Rakas, puhu minulle. Haluan ymmärtää, mikä sinun on."

"Minusta tuntuu että kuolen!" Hän parahti kovempaa kuin oli tarkoitus, nykien kättään irti. 
"E-enkä minä ole hän enkä voi koskaan olla mitään sellaista, kaunista ja ihanaa! Olen kasa ongelmia ja piiloleikkiä!"

Se sai sydämen jättämään kipeästi lyönnin välistä. Mitä hän voisi tehdä, jos Emilystä tuntui niin pahalta? Ei hän osannut auttaa. Voisiko hän edes auttaa, vaikka joku osaisi kertoa, mitä tehdä? Lexa laski irti Emilyn kädestä pelkästä järkytyksestä.
"Minä tiedän ettet ole hän! Enkä halua sinun olevan. Haluan sinut!" Hän veti terävästi henkeä ja tunsi kyynelten kohoavan omiinkin silmiinsä. "Sinä olet kaunis ja ihana ja minä rakastan sinua."

Emily nousi ylös, vetäen kädet rintaansa vasten. 
"Rakastat sitä ajatusta minusta jonka annoinn sinulle!" Ei hä yrittäyt satuttaa Lexaa, mutta nyt ne kaikki sanat vain tulivat ulos. 

Lexa kampesi itsensäkin jaloilleen ja kietoi kätensä tiukasti ympärilleen niin yön kylmää viimaa kuin sanojakin vastaan.
"Rakastan sinua", hän toisti alahuuli värähtäen ja rutisti itseään tiukemmin. "Ei se ole mikään ajatus. Rakastan sinua, kaikkea sinussa."

Jokin oli nyt naksahtanut täydellisesti sijoiltaan. Kai se olisi pitänyt arvata että se oli tapahtumassa. Että hän vielä vain romahtaisi. 
"Kuka minua rakastaisi? Jos sinä voisit, sinä et olisi täällä, vaan jossakin aivan muualla, jonkun muun kanssa! M-mutta sinun on pakko tyytyä minuun." Koska ensimmäinen vaihtoehto oli viety Lexalta pois.

Se veti hiljaiseksi. Oliko hän todella antanut Emilylle sen kuvan, että oli tässä vain koska muuta vaihtoehtoa ei ollut? Ehkä Jodie oli ollut oikeassa vuosia aiemmin, kun oli kehottanut häntä harkitsemaan toista tatuointiaan uudestaan. Ehkä se todella toimi yhtä tehokkaana karkoitteena kuin leskien vihkisormukset, joita he eivät tahtoneet ottaa pois sormestaan vuosienkaan jälkeen.
"Se ei ole totta", hän nielaisi vaikeasti. "Minä rakastan sinua. Haluan sinut. Sillä ei ole mitään tekemistä menneisyyteni kanssa. En etsi toista Vivianea. Olen eri ihminen kuin olin silloin. En joudu tyytymään sinuun. Valitsisin sinut uudestaan ja uudestaan, vaikka minulle tarjottaisiin muita vaihtoehtoja. Haluan sinut."

Oli epäreilua kaataa sitä Lexan niskaan ja Emily tiesi katuvansa sitä myöhemmin. 
"Sinä etsit naista joka voi olla sinulle se mitä tarvitset ja minä en voi!" Jos joku myöhemmin kysyi, mistä se kaikki kumpusi, hän tuskin osaisi vastava. 
"Minä tule aina ajattelemaan töitäni ensin, minä tulen aina olemaan itsekäs ja piilottelemaan sinua sen vuoksi, sitä et ansaitse sellaista paskaa elämääsi! Sen lisäksi että m-minä olen ympäriinsä makaava huora, joka vastaa aina ensin kaikkien muiden odotuksiin, ei koskaan omiin toiveisiinsa! Teen elämästäsi vain oman paskani näyttämön, etkä sinä tarvitse sitä! E-enkä jaksa enää. Tukehdun." 

Lexa antoi Emilyn puhua keskeyttämättä, vaikka vastaväitteet pyrkivätkin huulille. Sen sijaan nainen keskittyi kuuntelemaan, mitä Emily sanoi. Olihan hän pyytänyt, että nainen puhuisi hänelle. Nyt Emily puhui.
"Millie, minä en etsinyt yhtään mitään. Erosin ennen joulua pisimmästä parisuhteestani hetkeen, kun muutin tänne. En todellakaan etsinyt rakkautta", hän pudisti päätään ja puri huultaan, kun se uhkasi alkaa väpättää. "Minä en ole pyytänyt, että kertoisit minusta kenellekään, enkä aio pyytää sitä jatkossakaan. Sinä saat asettaa työsi ensimmäiseksi, eikä se tee sinusta itsekästä. Minä olen aivan tyytyväinen näin. En pyydä enempää. Jos olen jo nyt pyytänyt liikaa, olen pahoillani." Hän veti syvään henkeä pitääkseen äänensä kurissa ja kyyneleet silmissään. Ei ollut mitään syytä itkeä.
"Sinä et ole huora, Millie. Minä olen todennäköisesti harrastanut seksiä useamman ihmisen kanssa viikossa kuin sinä koko elämäsi aikana. Jos joku meistä makaa ympäriinsä, se olen minä."

Emily valahti polvilleen maahan, pamauttaen avonaiset kämmenet märkää maata vasten niin että läiskähti. 
"S-sinä tiedät mitä tarkoitin." Hän oli pettänyt. Rikkonut lupauksen. Kolmesti.
"Jos minua ei olisi, sinun olisi helpompi olla."

Lexa kyykistyi, jotta saattoi pysytellä edes suurin piirtein samalla tasolla Emilyn kanssa. Hänen teki mieli kurottaa naisen puoleen, vetää tuo syliinsä ja vakuuttaa, että kaikki tulisi kuntoon.
"Ei olisi. Minun ei olisi parempi olla ilman sinua", nainen pudisti voimakkaasti päätään. Ei ikinä. "Sinä vertaat pahimpia virheitäsi minun parhaimpiin hetkiini. Ei se oli reilu vertailu. Kuvittelet minun olevan paljon parempi ihminen kuin mitä olenkaan."

"Minulla ei ole parhaita hetkiä." Emily vinkaisi itkunsa seasta. 
"En jaksa."

"On sinulla", nainen vastasi laskeutuen kyykystä polvilleen, vaikka polvet protestoivatkin. Hän kurotti kädellään Emilyä kohti toivoen, että voisi vetää naisen halaukseensa. Ei hän osannut muutakaan tehdä.
"Sinä et ole toinen tai kymmenes valintani. Olet ensimmäinen valintani."

Punapää hengitti kuin olisi juossut montakin kilometriä. 
"K-kuvittelin etten enää ajattelisi samoja asioita, mutta edelleen välillä minä..." Edelleen hän huomasi tuntevansa samoin. 
"Toivon etten..."

Emilyn hätää oli kamala seurata, mutta hän ei tiennyt, mitä voisi tehdä, miten voisi auttaa. Muuten kuin koskettamalla, mutta se ei tuntunut joltakin, mitä Emily tahtoi juuri nyt.
"Ettet mitä?" Hän kysyi pehmeästi koettaen kannustaa naista jatkamaan lauseensa loppuun saakka. Mitä Emily ajatteli, mitä nainen toivoi? Hänen oli vaikea saada kiinni katkonaisista sanoista, katkonaisista ajatuksista.

"Herää." Emily kuiskasi hiljaa. Hän oli kuvitellut niiden tuntemusten katoavan, mutta edelleen ne jahtasivat häntä silloin tällöin. 

Se pysäytti.
"Millie, rakas, sinulla on niin paljon syitä herätä aamuisin", nainen muistutti itkuisesti. "Se tunne menee ohi." Menisihän se ohi? Hän muisti, miten oli ensimmäiset päivät Vivianen kuoleman jälkeen toivonut, että heräisi painajaisesta, ja kun se oli käynyt mahdottomaksi, hän oli toivonut, ettei heräisi lainkaan. Mutta se oli mennyt ohitse. Menisihän se Emilynkin kohdalla? Sen olisi pakko.

Emily oli elänyt siinä olotilassa vuosia. Hän muisti neljä vuotta sitten tippuneensa kilpailuissa ja kun hän oli tuntenut päänsä iskeytyvän puuhun ja tajunnan häviävän, oli viimeinen ajatus ollut toive siitä ettei tarvitsisi herätä. Tässä sitä oltiin, se oli ollut vain paha aivotärähdys. 
"Milloin?" 

"En tiedä", Lexa vastasi hiljaa. Hän toivoi, että hänellä olisi ollut valmis vastaus Emilylle. Kyky luvata, että tunne laskisi irti ja nainen ei enää koskaan joutuisi tuntemaan niin. Hänellä ei ollut moista kykyä.
"Sinä et tule tuntemaan niin aina."

Kosteus ja kylmyys saivat tärisemään kevyesti. Hän halusi vain olla oma itsensä. Oliko se aivan liikaa pyydetty? Saada takaisin itseluottamuksensa? 

Emilyn tärinä oli viimeinen tikki, eikä kylmyydestä itsekin värisevä nainen voinut olla kietomatta käsiään Emilyn ympärille hellään halaukseen. Hän ei edes tiennyt, kumpaa heistä halauksen oli tarkoitus lohduttaa enemmän.
"Toivon niin, että voisit nähdä itsesi minun silmin. Nähdä, millainen vaikutus sinulla on ollut minuun. Miten paljon olet jo nyt antanut minulle."

Hän ei ollut koskaan halunnut huolestuttaa lexaa ja nyt se meni kamalalla tavalla pieleen. Hän pudisteli kevyesti päätään. Ei hänellä ollut vaikutusta lexaa, ainakaan hyvää.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2766
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [P] You can count on me to misbehave   La Maalis 24, 2018 3:11 pm

Lexa halasi tiukasti naista, joka tuntui olevan niin tolaltaan. Hän ei voinut syyttää Emilyä. Hän ei ollut ainakaan tehnyt mitään rauhoitellakseen naisen mieltä.
"Olin aivan tyhjän päällä, kun muutin tänne", nainen kertoi hiljaa, silmät suljettuina ja ääni värähtäen. "Minulla ei ollut pienintäkään mielenkiintoa suunnitella tulevaa. Otin vastaan ensimmäisen työpaikan, jota minulle tarjottiin, ja ajattelin että näin on ihan hyvä. Nyt suunnittelen jatkavani opintoja, jotta voisin hankkia paremman työn, ja haluan vuokrata oman asunnon. Koska sinä näytit minulle, että elämää on vielä edessä. Se pelottaa minua, mutta olen myös utelias siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan."

Emily painoi silmät kiinni. Hän ei ollut koskaan ajatellut tulevaisuutta. Ei sen lauantain jälkeen. Hän oli vain soljunut tilanteesta toiseen, tarttumatta mihinkään. Hän pelkäsi enemmän kuin voisi ehkä koskaan myöntää. Tuntui typerältä että kukaan voisi ajatella tulevaisuutta johon hän sisältyi. 

Hän ajatteli. Se oli ainoa tulevaisuus, jota hän edes osasi ajatella. Mitä hän tekisi elämässä yksin? Ei yhtään mitään muuta kuin tuhlaisi aikaa ja happea.
"Minä haluan rakentaa elämän yhdessä sinun kanssasi. Minä haluan, että sinä olet elämässäni. Niin pitkään kuin vain onnistumme tekemään toisemme onnelliseksi, haluan että olet kanssani."

"Milloinhan minä muka onnistun missään?" Emily huokaisi raskaasti. Ei koskaan. 

"Onnistuit hurmaamaan minut, vaikka kaikki todennäköisyydet olivat sinua vastaan. Väittäisin, että onnistut aika monessa asiassa", nainen sanoi pehmeästi ja sipaisi Emilyn poskea kylmillä sormillaan. Heidän pitäisi palata takaisin sisään, ennen kuin he onnistuisivat hankkimaan flunssan - tai joku soittaisi poliisille valittaakseen keskellä yötä kadulla istuvista naisista.
"Rakastuin sinuun ennen kuin edes tajusin sitä."

Emily ulahti ääneen ja puri huultaan. 
"Et olisi saanut."

"Minä en kadu hetkeäkään", Lexa vastasi täynnä luottoa sanoihinsa. Hän tiesi niiden olevan totta. Hän katui monia asioita, joita oli tehnyt ja sanonut elämänsä aikana, mutta Emilyyn rakastuminen ei ollut yksi niistä.
"Vaikka kaikki ympärillä palaisi tuhkaksi, minä en koskaan voisi katua sinuun rakastumista."

"Vaikka minä en voi..." Emily niiskaisi. 
"Antaa sinulle kaikkea..."

"Minä en tarvitse kaikkea. Haluan vain sinut. Sinä olet enemmän kuin tarpeeksi, Millie", nainen sanoi pehmeästi ja veti Emilyn uuteen halaukseen. Ei hän tarvinnut mitään muuta kuin sen lupauksen, että Emily antaisi hänelle niin paljon itsestään kuin pystyisi. Olisi se sitten pari päivää viikosta tai yhteinen arki, se olisi tarpeeksi.

"H-haluaisin ihan kaiken ja en voi..." Hän pelkäsi työnsä takia. Hän ei halunnut menettää sitä. Brittien, maailman parhaita hevosia.

"Ei se ole sinun syytäsi", Lexa tyynnytteli hiljaa ja silitti naisen selkää kädellään. "Ei se ole mitään, mistä sinun tarvitsisi kantaa huolta tai syyllisyyttä. Minä en odota sinulta enempää. Voimme olla maailman silmissä ystäviä ja kämppiksiä, ja siinä se. Ei se muuta sitä, miten paljon rakastan sinua."

Emily nielaisi. Hän oli elänyt kaapissa ties miten kauan, todella syvällä siellä. 
"Mutta minä.." 

"Mutta sinä mitä?" Lexa kysyi pehmeästi. Oli väärin, että Emily joutui pelkäämään töidensä puolesta vain sen tähden, että tahtoi olla hänen kanssaan. Hän ei aikonut pyytää naista valitsemaan hänen ja töiden väliltä, ei nyt eikä koskaan tulevaisuudessa. Jos elämä Emilyn kanssa tarkoittaisi matalan profiilin pitämistä julkisuudessa, sitten se olisi niin.

"Haluaisin enemmän." Se häntä repi. Voisiko hän koskaan vaikka mennnä kihloihin? Ehkä, ehkä ei. Ja Lexa eläisi kuten hän halusi koska rakasti häntä. Se oli väärin. 

"Ehkä voit saada enemmän tulevaisuudessa. Maailma muuttuu jatkuvasti. Kuka tietää, miltä elämäsi näyttää kymmenen vuoden päästä", nainen vastasi hiljaa. Ehkä kymmenen vuoden päästä ketään ei kiinnostaisi, ketä Emily rakasti. Aina saattoi toivoa, että yhteiskunta jatkaisi yhä avoimempaan suuntaan.
"Mutta ei se ole huoli tälle päivälle. Ehdimme taklata nämä ongelmat myöhemminkin yhdessä."

"Olen hirveä." Emily totesi hiljaa. 
"En saisi kaataa tällaista niskaasi."

"Tietenkin saat", Lexa vastasi hetimmiten, "ja soisin, että teet niin jatkossakin. Mikä tahansa mieltäsi painaa, tahdon tietää siitä. Hiljaisuus ja sanomatta jätetyt asiat eivät auta meistä kumpaakaan."

"H-huolehdit muutenkin niin paljon ja sitten minä vielä sanon kamalia asioita ja syytän sinua menneisyydestäsi." Ei lexa sille mitään voinut. Millekään siitä.

"Paljon mieluummin tahdon kuulla ne kamalat asiat kuin että ne jäävät vainoamaan äänettöminä taustalle ja värittämään kaikkia muita keskusteluja, mitä käymme", nainen vastasi sipaisten Emilyn poskea, kun tavoitteli sinisten silmien katsetta. "Tiedän, että menneisyydessäni on paljon asioita sisäistettäväksi ja hyväksyttäväksi. En vain tajunnut aiemmin, miten paljon ne painoivat sinua. En tietenkään tahdo mainostaa ja muistella kaikkia epäonnistumisiani, mutta ei minun ja Vivianen suhde ollut mikään täydellinen unelmien parisuhde. Me tappelimme, olimme välissä jonkin aikaa tauollakin kun molemmat pohdimme, mitä oikein tahdoimme. Minä melkein petin häntä. Valvotin Jodieta monet yöt, kun soitin hänelle itkien, kuinka en tiennyt mitä tehdä. Eikä sinun tarvitse koskaan pelätä, että joutuisit kilpailemaan Vivianen kanssa. Minä rakastin häntä vuosia sitten. Nyt rakastan sinua."

Emily nielaisi. Miksi hän oli niin epävarma itsestään? Se oli kamalaa. 
"Se on vain osa sinua." Hän totesi hiljaa. 
"Ja en saisi... En saisi antaa sen häiritä." Kaikilla oli menneisyytensä. Hänelläkin. 
"Sinäkin kestät että minä... minä olen Laurien ystävä." 

”Mutta jos se häiritsee, tahdon kuulla siitä”, Lexa sanoi hiljaa. Hän tahtoi kuulla aina, jos jokin häiritsi Emilyä.
”Minä luotan sinuun. Kun sanot Laurien olevan vain ystävä, minä uskon sinua enkä huolestu.” Millainen ihminen hänkin olisi, jos alkaisi vahtia Emilyn ystäviä ja määritellä, keiden kanssa nainen sai viettää aikaa?

Tapahtumien valossa se olisi ihan ymmärrettävää. 
"Ei. Se eu saa häiritä."

”Joten voimme puhua siitä, kunnes se ei enää häiritse”, Lexa vakuutti. Emily oli nostanut hänet aivan liian korkealle jalustalle, jos koki olevansa jollakin tavalla vähäarvoisempi heidän suhteessaan.
”Mutta voimmeko mennä puhumaan siitä sisälle? Emme ole varsinaisesti pukeutuneet säätä varten ja tähdetkin ovat pilvien peitossa.”

Emily nielaisi tyhjää. 
"Joo..." Palelsi.

Lexa nousi seisomaan ja tarjosi kättään avuksi Emilylle, jotta nainenkin pääsisi ylös. Hänen teki mieli kaapata Emily syliinsä ja kantaa sisään, mutta ehkä hänen täytyi antaa naisen kävellä takaisin talolle, jonka kuistilta Emily oli ponkaissut matkaan.
”En koskaan halua olla syy sille, että sinua ahdistaa”, nainen sanoi hiljaa. ”Jos sinusta tuntuu, että minä pyydän liikaa, sano ja minä yritän olla tekemättä niin toiste.”

"Et sinä pyydä." Emily lupasi. Lexa ei koskaan ollut pyytänyt häneltä mitään. Ja se itketti. Nainen ei koskaan pyytänyt mitään, myötäili kaiken kanssa

Hänestä tuntui, ettei hän muuta tehnytkään kuin pyytänyt. Emilyllä oli aina ollut aikaa hänelle, kun hän oli sitä pyytänyt.
”Minä en tahdo olla yksi syy lisää pahalle olollesi”, Lexa huolehti astellessaan märät sukat asfaltilla lotisten kohti oikeaa etupihaa. ”En koskaan. Haluan olla syy siihen, että hymyilet. En siihen, että itket.”

Emily pysähtyi riisumaan sukkansa kun ärsyyntyi niiden litinään jaloissaan. 
"Et sinä ole."

Lexa pysähtyi naisen rinnalle odottamaan, ja katseli hetken kauhuissaan paljaita varpaita. Emilyn täytyi olla aivan jäässä. Ei sillä, että hän olisi omia varpaitaankaan tuntenut, mutta silti.
”Tule tänne niin kannan sinut, ettet saa haavoja jalkoihisi”, nainen mumisi ojentaen käsiään Emilyä kohden. Hän oli taas todellinen malliesimerkki hyvästä naisystävästä, kun oli ajanut rakkaimpansa yön selkään sukkasiltaan.

Emily pudisteli päätään. 
"Mennnäännyt vain." Hän präjäisi kyllä.Tassua toisen eteen. 

"Jos olet loppuviikon kipeänä tämän takia", Lexa mutisi suunnistaessaan reippain, pitkin askelin kohti pimeää omakotitaloa, jonka asukkaat nukkuivat autuaan tietämättöminä heidän pienestä yöllisestä selkauksestaan. Paitsi kenties Jodie, joka oli vähintään yhtä herkkäuninen kuin hänkin.
"Sovitaanko, että seuraavalla kerralla vain herätät minut, etkä lähde ulos?"

Emily nielaisi hieman. 
"En ole." Hän koetti luvata pehmeästi. Ei hän voisi olla. 
"J-joo." Ehkä hän voisi yrittää luvata sen Lexalle. 

Se lupaus oli ehdottomasti parempi kuin ei mitään. Hän vain toivoi, että se myös pitäisi niinä hetkinä, kun Emily tahtoisi sännätä yöhön yksinään tai lukittautua vessaan, tai mitä ikinä nainen tekikään kun ahdistus uhkasi nielaista tuon kokonaan.
"Kiitos", Lexa sanoi pehmeästi ja hipaisi Emilyn selkää sormillaan ohjatessaan naista kohti portaita ja etuovea, joka ei ollut naksahtanut lukkoon. Kerrankin jokin toimi niin kuin sen kuului. Lexa poimi pudonneen viltin mukaansa kiivetessään portaat ylös ja raotti narahtavaa ovea Emilylle.
"Mene yläkertaan ja vaihda kuivaa vaatetta päällesi. Pengo kaapeistani mitä ikinä tarvitsetkaan. Lämpimät sukat nyt ainakin. Tulen ihan kohta ylös, keitän vain ensin vähän teetä lämmittämään meidät sisältäkin", hän kuiskasi. Ja hän etsisi keittiön alakaapeista kuumavesipullon, jonka voisi täyttää samalla kun keittäisi teevettä.

Emily nyökkäsi ja lähti hiipimään ylös. Hän olisi voinut herättää lapsia. Kamala yövieras. Hän sytytti valo Lexan huoneeseen ja kaivoi kaapista kuivia vaatteita.

Lexalla ei kestänyt kauaa keittää vihreää teetä hautumaan posliiniseen pannuun, ja täyttää löytämäänsä kuumavesipulloa kiehuvalla vedellä. Hän poimi kaksi kuppia matkaansa, sujautti kuumavesipullon kainaloonsa ja posliininen teepannu kädessään suunnisti yläkertaan irvistäen pienesti, kun sai yhden portaista narahtamaan kovaan ääneen. Hups. Jos Jodie ei ollut ollut jo hereillä, nyt nainen ainakin oli.
"Löysitkö tarpeeksi vaatetta?" Hän kysyi astuessaan käytävän hämärästä valaistuun huoneeseen ja laski teepannun sekä tyhjät kupit yöpöydälle. Hän ojensi kuumavesipullon Emilylle. Sillä saisi ainakin varpaansa lämpimäksi, jos ei mitään muuta. Hän riisui nopeasti kostuneet housunsa ja litimärät sukkansa, ja kaivoi tilalle uudet legginsit ja pörrösukat, ennen kuin siirtyi istumaan sängylle peiton alle.

Emily hukkui Lexan vaatteisiin. Toisaalta siinä oli jotakin lohdullista. Pituuseroa kun oli. 
"Löysin. Näytän pikkutytöltä pyjamassasi." Hän totesi, yrittäen keventää tunnelmaa hieman.

"Syötävän suloiselta siis", Lexa vastasi hymyn kera ja ujutti varpaansa Emilyn varpaiden viereen. Olihan kuumavesipullon tarjoama lohdullinen lämpökin siellä. Varpaita pisteli, kun tunto palasi hitaasti. Ei, Englanti ei tosiaankaan ollut oikea paikka sukkasiltaan juoksentelulle.
"Toivottavasti juot vihreää teetä. En viitsinyt keittää mitään kovin tujua mustaa teetä." Kofeiinia he eivät suinkaan enää tarvitsisi tähän hetkeen.

Emily pyöräytti silmiään ja tökkäisi varpaalla Lexan jalkaa. 
"Juon mitä vain kun on näin kylmä."

"Hyvä", Lexa hymyili pienesti ja kurotti kaatamaan kahteen kuppiin teetä, joka oli saanut luvan hautua jo ihan tarpeeksi. Hän ojensi toisen kupin Emilylle ja kietoi omat pitkät sormensa toisen kupin ympärille. Se jos mikä lämmitti sormia.
"Toivottavasti ei ole enää kauaa kylmä."

"Ei varmasti. Olet niin kiltti." Hän hymyili pehmeästi, joskin vaisusti.

"En vain halua, että tulet kipeäksi. Mitä Copper ja Tico tekisivätkään, jos olet kipeänä kotona?" Eihän se kävisi päinsä. Sitä paitsi, flunssan sairastaminen ei ollut mukavaa.

"En tule kun minulla on näin hyvä hoitaja." Emily lupasi, koettaen hymyillä. Se vain jäi vaiheeseen.

Lexa puhalsi teekuppinsa pintaa, ennen kuin siemaisi hieman höyryävää vihreää teetä. Se lämmitti matkalla alas, mutta paljoa hän ei uskaltanut kerralla juoda, ettei polttaisi suutaan. Hän vilkaisi Emilyä.
"Mistä tahdot puhua?" Nainen kysyi hiljaa. Parempi sekin kuin pohtia toivottomana, tahtoisiko Emily mieluummin purkaa tuntojaan vai koettaa harhauttaa ajatuksiaan kuuntelemalla kun hän kertoisi siitä, miten oli onnistunut lukitsemaan itsensä ulos autosta.

Emily kohautti olkiaan. 
" olen pahoillani että kaadoin sen sinun niskaasi niin. Minun ei pitänyt."

"Ei sinun tarvitse pahoitella", Lexa vakuutti tökäten varpaallaan Emilyn jalkaa. "Se painoi sinun mieltäsi. Sinulla oli oikeus kaataa se niskaani."

"Ei. Asioista voi puhua, mutta niitä ei voi kaataa toisen niskaan kuin likakaivoon." Emily korjasi pehmeästi.

"Me puhuimme asioista. Puhumme yhä. Ei sinun tarvitse pahoitella sitä, miten annoit kaiken purkautua", Lexa vastusti päätään kallistaen ja siirtyi sängyllä lähemmäs Emilyä, jotta saattoi antaa jalkansa koskettaa koko pituudelta Emilyn jalkaa.

"Sen olisi voinut tehdä paremmin."hän totesi hiljaa ja hengitti syvään.

"Mutta ainakin se tuli nyt tehtyä." Parempi näin kuin että Emily olisi pitänyt ajatuksia sisällään kuukausia. Myrkyttämässä mieltä ja aiheuttamassa epävarmuutta niinäkin hetkinä, kun sille ei ollut mitään tarvetta.
"Ei kaiken tarvitse aina olla täydellistä. Sen tarvitsee vain olla."

"Puhut kuin suuriakin viisauksia." Emily huomautti hellästi.

"Olen lukenut liikaa sitaatteja ja sananlaskuja ja kaikenmoisia meditaatio-oppaita elämässäni", Lexa vastasi painaen päänsä Emilyn hartialle. Ihan vain koska hän saattoi. Teekuppi lepäsi sylissä lämmittämässä sormia. "Kuulostan itsehoito-oppaalta."

"Olet hieno itsehoito-opas." Emily otti kulauksen teetä ja yritti keskittyä muuhun kuin kylmyyteen.

Se sai pienen hymyn vierailemaan huulilla. Emilyn kehut olivat suloisia kaikessa omituisuudessaankin.
"Mutta olen tosissani, olen kiitollinen, että kerroit minulle, mitä mielessäsi liikkui. Nyt osaan ottaa sen huomioon omissa puheissani", Lexa sanoi hiljaa. Hän pitäisi huolta, ettei mainitsisi Vivianea puheissaan ja muistaisi kehua Emilyä aina. Kenties jossakin välissä nainenkin näkisi oman arvonsa, kun hän tarpeeksi pitkään muistuttaisi Emilyä siitä.

"Ei se... Ei se johdu puheistasi." Emily lupasi melkein huolisssan. 
"En tiedä mistä, mutta ei siitä."

"Voin kuitenkin tehdä jotakin varmistaakseni, ettet joudu tuntemaan niin jatkuvasti", nainen vastasi kohottaen päänsä naisen hartialta siksi hetkeksi, että saattoi katsella Emilyn kalpeita kasvoja ja hörpätä hieman teetään. "Voin ainakin yrittää pitää huolta, etteivät minun puheeni tee tilanteesta pahempaa."

"En halua että varot takiani." Etenkin kun sille ei oikeastaan ollut syytä.

"En varo", Lexa lupasi. Eihän se ollut varomista, jos vain jätti sanomatta jotakin, mikä olisi joka tapauksessa ollut aivan turha kommentti? "Haluan vain, että sinun on hyvä olla."

Emily huokaisi. 
"Minulla on hyvä olla kanssasi. Sinä et ole syy miksi tuntuu pahalta."

"Mutta sinusta tuntuu silti pahalta", Lexa totesi. Se ei ollut kysymys, sillä oli selvää, ettei Emily ollut kunnossa. Naisen oli paha olla, oli syynä sitten mikä tahansa. Jos hän vain olisi voinut tehdä jotain saadakseen Emilyn tuntemaan olonsa paremmaksi, hän olisi tehnyt sen jo hetkeäkään epäröimättä.
"Haluan vain auttaa. Pitää huolta sinusta."

"Sinä pidät." Emily oli sivuuttanut Lexan toteamuksen täysin, miettiessään miten muotoilisi asian. 
"Lexa, se ei johdu tästä. Minusta on tuntunut pahalta vuosia."

Lexa kurtisti kulmiaan.
"Oletko käynyt puhumassa asiasta ennen tätä kenellekään ammattilaiselle?" Hän kysyi pehmeästi. Se kuulosti siltä, että Emily olisi tarvinnut apua jo paljon aiemmin kuin vasta nyt.

"En." Siksi kai hänestä oli tuntunut niin sietämättömän pahalta. Että se oli päättynyt tällaiseen syöksyspiraaliin. 
"Esitin että kaikki on hyvin."

"Voi rakas", nainen huokaisi ja kietoi toisen kätensä Emilyn vyötärön ympärille. Hän halasi naista kylkeään vasten ja painoi päänsä vasten naisen hartiaa.
"Älä ikinä esitä minun kanssani, ole kiltti. Jos asiat eivät ole hyvin, kerro minulle", hän pyysi hiljaa. "Esittäminen ei auta sinua eikä meitä."

Hän jännittyi hieman, mutta nyökkäsi pehmeästi. 
"Yritän että en tekisi niin."

"Kiitos", nainen huokaisi pehmeästi. "En halua, että joudut esittämään. Et koskaan. Saat aina olla oma itsesi minun kanssani. Huonoina päivinä, hyvinä päivinä, helvetin huonoina päivinä."

"Mmmm." Emily huokaisi raskaasti. 
"Mikään siitä ei johdu meistä. Voin silti nyt paremmin kuin... kuin vuosiin."

"Silti. Mitä ikinä tunnetkaan, saat aina tuntea niin minun lähelläni. Sinun ei tarvitse esittää mitään minun takiani", nainen sanoi hiljaa ja rutisti Emilyä hetken tiukemmin, ennen kuin rentoutti otteensa ja siemaisi sen sijaan teetään.

Emily hymyili hieman. Niin. 
"Minä tiedän ettei tarvitse."

"Hyvä", Lexa nyökkäsi ja kietoi molemmat kätensä teekupin ympärille. Lämpö tuntui hitaasti palaavan jäseniin, kun kuumavesipullo lepäsi varpaiden päällä ja teemuki lämmitti sormia.
"Sinäkin joudut sietämään minua huonoimmillani, joten on vain reilua, ettei sinun tarvitse esittää mitään."

Hän pudisteli kevyesti päätään. 
"Sinussa ei ole sietämistä, olet oikein ihana."

"Et ole vielä joutunut näkemään minua huonona päivänä", Lexa korjasi pienen naurahduksen kera. Hän oli kaukana ihanasta silloin kun asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan.

"Niin. Eli sinulla on niitä melko vähän." Hän tuntui välillä olevan yhtä huonoa päivää.

"Itkenkin sitten koko kuukauden edestä kun se iskee", Lexa totesi päätään pudistaen. Parempi kun ei iskisi. Hän voisi mieluummin olla hävettävän onnellinen siitä, että saattoi viettää aikaa Emilyn kanssa.

"Itkemisessä ei ole mitään pahaa. Minä vai huudan kamalia asioita ja yritän osua vyön alle."

"Minä tarkoitan, että minä itken. Mistä tahansa. Tee on liian kuumaa, päivä on liian kirkas, postin joukossa on mainos jonka värisävyt ovat rumat", Lexa pudisti päätään pieni hymy suupielillään. "Kaikki on ihan kamalaa hengittämisestä lähtien. Että onnea vain, kun voit hymyillä väärin ja alan itkeä."

"Olet siitä huolimatta hyvin rakas minulle." Emily lupasi. 
"Ja minä olen samanlainen kerran kuukaudessa jos pidän tauon pillereistäni." 

"Minä en voi edes vedota siihen", nainen huokaisi ja painoi poskensa Emilyn hartialle. Hän vain itki. Kun oli paha mieli, hän vollotti yksinään huoneessaan.
"Tosin sinun ei edes tarvitse osua vyön alle ja alan itkeä, joten näen meidän riitojemme toimivan todella hyvin", hän pyöräytti silmiään. No, he voisivat ärsyttää naapureitaan aivan toisenlaisilla äänillä, kun huutokilpailua ei kerran syntyisi helpolla.

He tosiaan ärsyttäisivät naapureitaan muuten. 
"Etkö?" Emily hymähti hieman. 
"Minä olen silloin hirviö. Aivan kamala."

"Kiitos varoituksesta", hän naurahti hiljaa, "tiedänpähän tulla aina lahjojen kera kotiin. Mutta ei, en voi. Minä olen vain kovin levoton ja hajamielinen, enkä jaksa keskittyä mihinkään pitkiä aikoja. Ja jätän kerrankin sinut rauhaan enkä ole koko ajan lääppimässä. Syön myös kerrassaan outoja asioita ja yhdistelmiä. Siinä mielessä olen pahempi kuin raskaana oleva nainen." Hän pudisti päätään huvittuneena. "Jodie vitsaili usein, että onneksi en seurustele miesten kanssa, niin en joudu säikkymään raskautta joka välissä."

Emilyn silmät siristyivät. Jos jostakin hän oli pitänyt huolen, siitä ettei tulisi raskaaksi. Suorastaan intohimolla. 
"... Haluaisitko sinä lapsia?" Se vain tuli mieleen. 

Lexa vilkaisi Emilyä ja puri alahuultaan miettiessään vastaustaan. Tai enemmänkin sitä, miten muotoilisi sen, kun ei ollut aivan varma Emilyn mielipiteestä.
"En", hän vastasi todettuaan, ettei sitä oikein voinut muotoilla sen kauniimmin. "Pidän lapsista, mutta en ole koskaan unelmoinut omista. Se ei vain koskaan ole tuntunut joltakin, mikä olisi ajankohtaista ja koskettaisi minua."

Emily ei uskaltanut hengittää hiljaisuudessa. Sitten nainen huokaisi helpottuneena. 
"... Luojan vitun kiitos." Ei, Emily ei halunnut perhettä. 

Se sai Lexan nauramaan pehmeästi. Selkeästi hän ei ollut ainoa, joka oli toivonut tietyn suuntaista vastausta.
"Yksi kompastuskivi ylitetty?" Nainen ehdotti huvittuneena. Hyvä vain että he jakoivat saman ajatusmaailman, eikä kumpikaan toivonut lapsia palavasti. "Mitä seuraavaksi? Makuuhuoneen optimilämpötila? Oikea aika ottaa suihku?"

"Enemmän kuin kompastuskivi." Hyvä on, Lexan kanssa olisi ollut sentään se hyöty, että tuo olisi voinut hoitaa raskauden jos olisi lasta halunnut, mutta kun Emily ei halunnut ollenkaan. 
"Makuuhuoneen pitää olla viileä ja oikea aika suihkulle on vaihteleva."

Sitä parempi siis, että he olivat asiasta samaa mieltä. Olisi ollut kovin ikävää, jos kaikki olisi tullut päätökseensä sen tähden, etteivät he olleet samaa mieltä tulevaisuudesta.
"Ehdottomasti viileä makuuhuone", siitä hän oli samoilla linjoilla, "mutta suihku kuuluu aamuun. Mikään ei herätä tehokkaammin."

"Minulla on visio paremmasta herätyksestä." Emily mutisi teemukiinsa hiljaa.

"Oh", Lexa henkäisi huvittuneena ja tökkäsi varpaallaan Emilyn jalkaa. "Ja minua aina syytät hävyttömäksi."

"Katso nyt mitä teet minulle." Emily naurahti pehmeästi.

"Mitä?" Lexa naurahti. "Opetan sinut vain syleilemään elämän pieniä iloja ja nautintoja."

"Pieniä?" Emily ähkäisi hiljaa. 
"Seitsemän orgasmia ei ole pieni nautinto."

"Pienempi kuin kahdeksan", nainen virnisti vinosti ja tönäisi Emilyä hartiallaan. Lexa siemaisi teekuppinsa tyhjäksi ja laski sen yöpöydälle teepannun viereen päätettyään ettei kaipaisi enempää lämmintä teetä juotavaksi.
"Myös pienempi nautinto kuin yhdeksän. Tai kymmenen. Tai tusina. Tai leipurin tusina."

Emily siristi silmiään. 
"Menisin rikki."

"Et voi tietää kokeilematta", Lexa naurahti hiljaa. "Ehkä yllätät itsesikin."

Emily vinkaisi hiljaa ja painoi reisiä yhteen. 
"... Meep."

Lexa nauraa kehräsi hiljaa moiselle reaktiolle ja käänsi päätään riittämiin, jotta saattoi kurottaa painamaan suukon Emilyn poskelle.
"Olet suloinen", hän ilmoitti ja ujutti kätensä naisen vyötärön ympärille halaukseen.

Emily vilkaisi Lexaa leikkisän epäluuloisesti. 
"Miten tässä tyttö uskaltaa muuttaa tuollaisen kanssa samaan kotiin..."

"Ei heikkohermoisempi uskaltaisikaan", Lexa myönsi helppo hymy huulillaan. "Onneksi olet niin tavattoman rohkea, ettet säiky turhasta. Sitä paitsi, minähän vain pidän sinusta huolta. Ratsastaminen vaatii hyviä vatsalihaksia, tai niin olen ainakin ymmärtänyt. Minä pidän huolta, että treenaat syviä vatsalihaksiasikin."

"Silla ei tarkoiteta lihaksia kohtuuni asti..." Emily mutisi hiljaa. 

"Ei siitä haittaakaan voi olla, että on perusteellinen", Lexa virnisti vinosti. Hän todella kiusaisi naisparan vielä hulluksi.

"Meep." Emily toisti viskaisten ja kiehnäisi päätään Lexaa vasten. 
"Tiedätkö, nenä vuotaa uhkaavasti..."

”Niin voi käydä kun lähtee ulkoilemaan yöpuvussa”, Lexa huomautti tietäväistä sävyä tavoitellen, vaikka huoli hiipikin katseeseen. ”Käperry kokonaan peittojen alle, rakas. Et saa palella enää yhtään.”

Emily laski teemukin kädestään ja käpertyi peiton alle. 
"Mmm. Äläkä huoli, en minä flunssaan kuole." 

"Et, mutta ei kukaan pidä flunssasta", Lexa totesi ja ryömi poimimaan kuumavesipullon peiton alta. Hän asetti sen Emilyn vatsalle.
"Sinä halaat kuumavesipulloa ja minä halaan sinua, niin olet oikein lämpimässä kolossa", nainen hymyili pehmeästi asettuen mukavammin sängylle. Hän ei halunnut edes tietää, kuinka paljon kello oli. Oli parempi olla tietämättä, miten pian herätyskello käskisi nousemaan.

Hän hymähti hiljaa. 
"... Tehdään niin." Hän lupasi pehmeästi ja jäi siihen tyytyväisenä.

Lexa pöyhi tyynyä päänsä alla ja kietoi kätensä rennosti Emilyn vyötärön ympärille. Näin oli oikein hyvä, jos häneltä kysyttiin.
"Ja jos koet uudelleen tarvetta lähteä ulkoilemaan, herätä minut niin voin puhua sinulle järkeä", nainen mutisi jo puoliunessa.

"Mmmh." Emily mutisi, valuen uneen hyvin nopeasti. Aamulla tosin kurkkukipu olisi varma vieras, tukkoisen nenän ohessa.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2766
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [P] You can count on me to misbehave   La Maalis 24, 2018 3:11 pm

Tiistai 27. maaliskuuta 2018

Lexa nukkui levollisesti aina siihen hetkeen saakka, että kännykkä ilmoitti aamun koittaneen pehmeällä, mutta alati voimistuvalla hälytyksellään. Nainen inahti tyytymättömänä, kun hapuili toisella kädellä puhelintaan, ja sammutti hälytyksen käpertyen tiukemmin Emilyyn kiinni.
"En halua nousta", hän mumisi edelleen puoliunessa ja sulki silmänsä siksi viideksi minuutiksi, jonka puhelin antoi hänelle armoa, ennen kuin herätys pärähti uudestaan päälle. Huokaisten Lexa kampesi itsensä istumaan, hiljensi puhelimen herätyskellon ja hieroi unta silmistään koettaessaan ymmärtää, miksi hänen edes täytyi herätä. Työt olivat harvinaisen typerä syy, jos naiselta kysyttiin.
"Aika nousta", hän ynähti tyytymättömänä ja tökkäsi Emilyn kylkeä.

Emily ynisi tuskastuneena. Lexan olisi kannattanut harkita ennustajan uraa. Otsa oli tulikuuma. 
"Ei..." Hän selvitti kurkkuaan. Auts. 

"Samat sanat", Lexa haukotteli ja venytteli antaumuksella. Kulmat painuivat, kun hän katseli tavallistakin kalpeammalta näyttävää naista. "Kuinka kamala olo?" Kipeähän tuo oli, epäilemättä. Kukaan ei voinut olla noin kalpea ja silti terve.

Emily oli aina kalpea, mutta nyt iho taisi taittaa enemmän harmaaseen tai vihreään kuin terveen kalpeaan vaaleanpunaiseen. 
"Kuuma." 

Lexa laski kätensä ensin Emilyn otsalle ja sen jälkeen kaulataipeelle.
"Sinulla on kuumetta", hän huokaisi päätään pienesti pudistaen. Ei kun vain seuraavaksi etsimään, missä Jodie säilytti kuumemittaria. Lapsitaloudessa sellainen olisi varmasti olemassa.
"Särkeekö päätä? Kaikkia niveliä? Kurkku kipeä? Yskittääkö?"

"Olo on kuin olisi jäänyt jyrän alle." Ehkä se kertoisi tarpeeksi, yhdessä polttavan kuuman ihon ja käheän äänen kanssa. 

"Voi rakas Millie", Lexa huokaisi. Hän sipaisi letiltä karanneen hiussuortuvan korvan taakse ja painoi suukon kalpealle, kuumana hohkaavalle iholle. "Käyn hakemassa sinulle kuumaa juotavaa ja kuumemittarin. Ja ehkä jotain muutakin, Jodiella on varmasti jotain ihmelääkkeitä flunssaa varten kaappien täydeltä."

Emily hymyili pehmeästi. 
"Mmm. pitää käydä tallilla..." 

"Ja mitähän ihmettä neiti Flunssainen meinasi tehdä tallilla?" Lexa kysyi kulmaansa kohottaen, kun kampesi itsensä ylös sängystä. Eihän Emily voisi ratsastaa näin heikossa kunnossa!
"Älä liiku mihinkään", hän siristi silmiään käskyn myötä, kun poimi teepannun ja muut illalta ja yöltä jääneet astiat kantoonsa ja suunnisti vauhdikkaasti alakertaan. Pikainen palaveri Jodien kanssa sai hänet palaamaan takaisin yläkertaan höyryävän kuuman mustaherukkamehun, kuumemittarin ja berocca-porejuoman kanssa. Pientä lisäapua kehon immuunijärjestelmälle kunnon vitamiiniannoksella.
"Juo, höppänä."

"Lewis, pitää jutella..." Emily mutisi hiljaa, melko voimattomasti. Hän nousi Lexan palatessa istumaan, inahtaen. Ensin se berocca. 

"Ja et voi jutella hänen kanssaan joskus toiste?" Lexa kysyi kulmaansa kohottaen, kun istui Emilyn vierelle sängylle ja ojensi poreilevaa beroccaa sisältävän lasin naiselle. Mustaherukkamehu ehtisi jäähtyä juuri sopivasti, ettei polttaisi enää suuta sillä aikaa kun Emily joisi monivitamiinijuoman.
"Sinun pitäisi levätä tänään."

"Kun... Se helpottaisi oloa..." Hän voisi tulla sitten heti kotiin. 
"Tännekään voi jäädä."

"Tietenkin voit jäädä", Lexa vastasi tuhahtaen. Eihän siinä ollut mitään ihmeteltävää. Tietenkin Emily voisi jäädä lepäämään hänen huoneeseensa. Voisipa hän soittaa töihin ja ottaa sairaslomapäivän itsekin, ihan vain jotta voisi katsoa Emilyn perään ja pitää seuraa flunssaiselle naiselle.
"Mutta jos olet varma, että se keventäisi mieltäsi, niin ehkä se on sen arvoista", hän myöntyi.

"Keventäisi se." Emily ynähti hiljaa. 
"Menen sieltä sitten kotiin."

"Hyvä on", Lexa nyökkäsi pienesti. "Nyt, juo vitamiinijuomasi. Ja mehu." Hän koettaisi päästä lähtemään töistä aiemmin ja tulla laittamaan Emilylle kunnollisen päivällisen. Sosekeittoa tai kenties kana-nuudelikeittoa? Jotakin, minkä syöminen onnistuisi helposti kipeästä kurkusta huolimatta.
"Voi sinua", hän huokaisi silittäen naisen jalkaa. "Sinun pitäisi kuunnella minua."

Emily vinkaisi hiljaa ja keskittyi juomaan. Hän ei helposti valittanut, mutta nyt teki pahaa. 
"Mmmm."

"Minä sain jo saarnan Jodielta", Lexa hymähti pudistaen pienesti päätään. Kunhan vain puhui täyttääkseen hiljaisuuden, niin Emily saisi juoda rauhassa lasia tyhjäksi. "Kuulemma minun pitäisi ottaa huomioon se, etteivät kaikki onnistu välttämään kipeäksi tulemista yhtä hyvin kuin minä."

"Sinun syysi ole..." Emily mutisi hiljaa. 
"Minä sinne ulos menin.."

"Jodie on supernainen. Hän ehtii yleensä pysäyttämään kaikki ennen kuin kukaan ehtii lähellekään ulko-ovea, joten minun olisi vissiin pitänyt pystyä samaan", nainen naurahti.

"Mmmm..." Emily laski tyhjän lasin ja otti kuuma mehun käteensä. Olo oli karsea. Ja luultavasti se vain pahenisi. 

"Olin yötä hänellä muutamaan kertaan sen jälkeen kun hän muutti ryhmäkodista omilleen", Lexa kertoi pienen hymyn kera. "Yritin livahtaa yöllä tapaamaan kaveria. Jodie ehti makuuhuoneestaan olohuoneen halki eteiseen ennen kuin minä ehdin olohuoneesta ovelle."

Se sai hymyilemään. Jodielta ei siis karattu. Hän ei kyllä tiennyt miten pääsisi tallilta kotiin ja miten selviäisi kotona yksin.

Ei, Jodielta ei karattu. Joskus Lexasta tuntui, että Jodie ei nukkunut koskaan. Nainen vain odotti mahdollisuutta yllättää jääkaapille hiipineen asukkaan tai keskellä yötä tietokoneella pelaamaan heränneen lapsen.
"Minä voin pudottaa sinut tallille", Lexa totesi silitellen Emilyn polvea ajatuksissaan, "ja jos töissä ei näytä olevan paniikkia, voin varmasti pitää saikkupäivän. Katsoa sinun perääsi, ettet tee mitään muuta hölmöä, kuten lähde lenkille tai päätä leikittää Merryä väsyksiin."

Emily avasi suunsa, mutta ei jaksanut väittää vastaan. Hän joi sen mehunsa kiltisti. Ehtisiköhän Zoe hoitaa pojat?

Zoe ehti aina. Jos nainen jotakin osasi niin aikatauluttaa päivänsä siten, ettei mikään ollut mahdotonta.
"Yhtään parempi olo?" Nainen kysyi. Kuuma mehu turrutti yleensä kurkkua mukavasti, mutta kuulemma Jodiella olisi kunnon kurkkupastillejakin alakerrassa. Hän oli vain ollut liian kärsimätön odottamaan, että nainen löytäisi ne, kun oli tahtonut palata takaisin Emilyn luokse.
"Kaikella rakkaudella sanottuna, näytät aivan hirveältä."

"Vähän." Emily myönsi hiljaa. Vain hyvin vähän. 
"Tuntuukin siltä."

"Voi rakas", hän huokaisi ties kuinka monetta kertaa viimeisen vuorokauden aikana. "Tule tänne", Lexa lisäsi levittäen käsiään, jotta voisi halata Emilyä tiukasti. Hän pitäisi huolta naisesta, kun typerä flunssa piinaisi punapäätä.
"Minä pidän sinusta huolta. Olet terve tuossa tuokiossa."

Hän nojautui halaukseen laskettuaan tyhjän mukin käsistään. 
"Mennään, et saa olla myöhässä..."

"Olen ottamassa päivän vapaaksi, en usko että kukaan välittää vaikka olisin myöhässä", Lexa naurahti pehmeästi. Ei tarvitsisi kuin näyttää hiukan surkealta saapuessaan työpaikalle, ja hänet käännytettäisiin pois. Tai hän voisi toki soittaa etukäteen ja vain ilmoittaa olevansa kipeänä, mutta sitten hänen täytyisi odottaa Emilyä autolla. Ehei. Hän kävisi pyytämässä vapaapäivää ihan kasvotusten. Voisipahan samalla vahtia, ettei flunssainen nainen tuupertuisi tallikäytävälle.
"Uskallakin tehdä jotain typerää tallilla ja minä köytän sinut sohvalle seuraavaksi kolmeksi päiväksi", Lexa uhkasi noustessaan sängyltä ja vaihtoi nopeasti vaatteensa.

Emily nousi seisomaan varoen ja vaihtoi päälle mahdollisimman lämpimät vaatteet. Hän vilkaisi Lexaa ja nyökkäsi. 
"Juttelen vain Lewiksen kanssa ja pyydäm Zoea ratsastamaan pojat."

"Hyvä tyttö", hän kehui hilliten halua taputtaa Emilyn päälakea. Ei saanut tehdä liikaa kiusaa kipeästä naisesta, tai häneltä pian kiellettäisiin pääsy naisen luokse loppupäiväksi.
"Voimme katsoa elokuvia Zoen luona. Voit torkkua kainalossani koko päivän", Lexa myhäili kerätessään vähäisen omaisuutensa farkkujen taskuun, jotta oli valmis lähtemään alakertaan ja autolle. "Teen sinulle keittoa lounaaksi."

Emily nyökkäsi hymyillen ja keräili tavaroitaan. Suunnitelma ei ollut yhtään huonompi. Hän lähti Lexan perässä alas, jaksamatta edes avata hiuksiaan.

Alakerta oli täynnä elämisen ääniä, kun koulupäivään valmistautuvat lapset säntäilivät keittiön, olohuoneen ja yläkerrassa sijaitsevien makuuhuoneiden väliä kerätessään tavaroitaan kasaan. Jodie seisoi keittiön oviaukossa pitämässä kaaosta edes jollakin tasolla hallittuna, ja nyökkäsi pienen hymyn kera huomenet Emilylle. Lexa piteli takkia Emilylle, jotta naisen olisi helpompi pukeutua siihen, ja kiskoi nopeasti omat kengät jalkaan ja takin niskaan, kun valmistautui lähtemään autolle.
"Tulen varmaan vasta illalla!" Nainen huikkasi olkansa yli aukaistessaan etuovea. Jodie heilautti kättään hyvästiksi, joskin naisen huulilla koreilevassa hymyssä oli varsin pehmeä sävy.
"Eihän sinua heikota?" Lexa huolehti kävellessään autolle.

Emily hymyili hieman vaivalloisesti Jodielle. Luojan kiitos hän voisi ehkä joskus tavata naisen normaaleissa merkeissä pian. Eikä sairaana tai krapulassa. Hän puki takin laiskasti ja vilkaisi huolehtivaa naista. 
"Ei, kyllä minä pärjään."

"Sanot heti, jos alkaa heikottaa tai pyörryttää tai jotakin", Lexa vannotti kietoen kätensä Emilyn selän ympärille, ettei nainen vain kaatuisi matkalla autolle. Ehkä hän huolehti hieman liikaa yhden flunssan takia, mutta hän ei ollut itse joutunut sairastamaan flunssaa vuosiin, joten hänen muistikuvansa jyrän alle jääneestä olosta olivat varsin hatarat. Parempi olla liian varovainen. Hän aukaisi BMW:n oven naiselle ja sipaisi sormillaan Emilyn poskea. Ainakaan nainen ei tuntunut yhtään lämpimämmältä kuin aiemmin. Se oli hyvä merkki, eikö?
"Toivottavasti et joudu sairastamaan pitkään", Lexa huokaisi istuessaan ratin taakse. Hän peruutti pihasta ja lähti ajamaan tuttuja teitä kohti maantietä, joka veisi Hexhamiin. "Ei kai sinulla ole vielä kovaa kiirettä tallilla töiden kanssa? Työt eivät pääse kasaantumaan tämän takia?" Saattoiko ratsastus edes kasaantua? Hän ei tiennyt, mutta hän huolehti silti. Se nyt vielä puuttuisikin, että Emily palaisi töihin liian aikaisin, kun ei malttaisi parannella oloaan rauhassa, ja päätyisi sairastamaan kaikki mahdolliset jälkitaudit kuukauden aikana.

Emily pudisteli päätään, pysäyttäen liikkeen kun alkoi huimata. Hyi. 
"Kaikki on hyvin. Voin olla hetken pois, ilman että mitään pahaa käy." Hän lupasi hellästi ja nojasi päänsä nuutuneena auton ikkunaan.

"Hyvä", Lexa nyökkäsi vilkaisten naista silmäkulmastaan. "Sinun täytyy saada parannella itsesi rauhassa. Vaikka tokihan sinä sen kilpaurheilijana ymmärrät itsekin." Vielä kun jääräpäinen nainen vain suostuisi uskomaankin siihen, niin sitten he pääsisivät jo johonkin. Kenties.

"Minä tiedän. Yksi keuhkokuume riittää elämässä." Hän ei kerran ollut uskonut ja sitten olikin oltu pitkään toipilas.

"Hienoa. Et todellakaan päädy hankkimaan sitä tai mitään muutakaan uudestaan", Lexa totesi. Ehei, Emily parantelisi itsensä kaikessa rauhassa kuntoon, ennen kuin alkaisi puuhata mitää kovin raskasta ja vaativaa.
"Ja säästele ääntäsi, kun kerran aiot puhua Lewikselle. Olisi ikävää, jos hukkaisit äänesi ennen kuin pääsemme tallille."

Emily ynähti vastaukseksi. Hyvä idea. Olisi hankala jutella valmentsjan kanssa ilman ääntä. Vai olisiko se edes hyvä idea? Ei hän tiennyt enää.

Lexa käänsi radion äänenvoimakkuutta muutaman askeleen korkeammaksi, jotta hiljainen musiikki saattoi täyttää pehmeästi hyrisevän auton. Hänenkään ei tarvinnut pitää monologia, kun he saattoivat vain kuunnella yhdessä musiikkia, ja kuten niin usein ennenkin, myös tällä kertaa Lexa laski kätensä Emilyn reidelle heti, kun he pääsivät maantielle ja vaihteita ei tarvinnut vaihtaa.
"Onko sinulla lempikeittoa? Tai muuta ruokaa, mitä haluat syödä aina kun olet kipeänä?" Nainen kysyi muutaman valtavirtaan hukkuvan pop-kappaleen soitua alusta loppuun radiossa ja saman mainosnauhan pyörittyä ympäri.

Emily huomasi torkahtaneensa jo sillä matkalla, havahtuen Lexan puhuessa. 
"Inkiväärisosekeitto..." Se oli ihanaa. Juureksia, mausteita. Täydellisen lämmittävää ruokaa syksyisin ja kipeänä.

Lexa nyökkäsi. Selvä, hän kävisi kaupassa hankkimassa kaikki ruoka-aineet ja varmistaisi, että Emily saisi toivomaansa keittoa lounaaksi.
"Oletko ihan varma, että tahdot käydä tallilla?" Nainen kysyi vilkaisten torkahtanutta naista myötätuntoisena. Hän tahtoi vain kääriä Emilyn lämpimiin peittoihin ja varmistaa, että nainen lepäisi riittämiin.

Emily nyökkäsi. Hän halusi käydä. Ei hän saisi rauhaa muuten. Bexiä tosin pitäisi vältellä, tuo oli varmasti saanut Zoen vihat niskaansa eilen.

"Ymmärrän päivä päivältä paremmin, miksi sinua kutsutaan muuliksi", nainen hymähti päätään pudistaen, kun Zoen asunnolle ajamisen sijaan kääntyi maantielle, joka vei kohti Rosings Parkia. Emily oli jääräpäinen kuin muuli, se oli selvää. Hän vilkuili naista lämpöä katseessaan, kun ajeli edelleen torkkuvan maaseudun halki suurelle kilpatallille. Aamu ei tosiaankaan ollut saanut ympäröivää maaseutua heräämään, mutta kilpatallille johtavalla tiellä oli useampikin auto suuntaamassa tallia kohden.
"Millie, olemme perillä", hän herätteli naista pehmeällä äänellä, kun kaarsi auton pääparkkipaikalle.

Tuntui mahdottomalta ravistella itseään hereille. Lexan pehmeä ääni olinihan liian miellyttävä, hän olisi nukkunut mieluummin. Väkisin kenttäratsastaja avasi silmänsä ja avasi turvavyötä. Hän ei tosiaan viipyisi kauaa.

"Voi rakas", Lexa huokaisi katsoessaan naisparan kamppailua niinkin yksinkertaisen asian kuin heräämisen kanssa. Hän tosiaankin käärisi Emilyn viltteihin Zoen luona eikä antaisi naisen liikkua yhtään minnekään. Emily saisi nukkua koko päivän.
"Tule takaisin autolle, kun olet valmis. Odotan sinua täällä", Lexa sanoi noustessaan auton kyydistä. Hän epäili olevansa paljon nopeammin valmis kuin mitä Emily olisi, sillä hän ei suinkaan aikonut viettää pitkää aikaa vakuuttamassa työkavereita siitä, että noiden olisi parempi olla töissä ilman häntä.
"Pärjääthän varmasti?" Kai kiireisellä tallikäytävällä joku huomaisi, jos Emily tuupertuisi karsinan oven eteen? Paras olisi, sillä hän ei voisi taluttaa Emilyä ympäriinsä, niin mieluusti kuin hän olisikin kulkenut naisen käsipuolessa.

"Minä tulen, en viivy kauaa." Hän näytti kuolleelta melko varmasti, joten Zoe viimeistään heittäisi hänet ulos. 
"Pärjään." Sen sanottuaan hän lähti lähimmän kahvinkeittimen luo. Todennäköisin paikka löytää valmentaja.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2766
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [P] You can count on me to misbehave   La Maalis 24, 2018 3:12 pm

Gina näytti aivan liian pirteältä kellonajan huomioonottaen, kun asteli pukukaapeilta kohti neuvottelutilaa. Hän oli ajatellut käyvänsä päivän valmennussuunnitelmat läpi aamun piristykseksi nyt, kun hänellä oli täysi kupillinen kahvia termosmukissaan. Vai oliko se enemmänkin pullo, kun sen tilavuus oli useamman kupillisen luokkaa?
”Kas, huomenta Randall”, hän tervehti huomatessaan punapäisen kenttäratsastajan. Harmaantuneen naisen silmät siristyivät. ”Näytät siltä, että pyörryt jaloillesi. Toivottavasti et aikonut nousta hevosen selkään.”

Emily oli varsin iloinen löytäessään valmentajan helposti. Hänellä ei ollut voimia juosta vikkeläliikkeisen naisen perässä ympäri Rosingsia. 
"Huomenta." Emily selvitti ääntään vähän. 
"En ajatellut. Ehtisitkö jutella hetken?"

”Totta kai”, nainen totesi, vilkaisi ratsastajaa uudemman kerran ja nyökkäsi kohti neuvotteluhuonetta, ”kenties sohvan ääressä? En tahtoisi joutua luopumaan kahvistani, jotta voin estää sinua lyömästä päätäsi lattiaan. Et todellakaan näytä olevan tänään parhaassa vedossa.” Pitkä nainen suunnisti tyhjänä olevan huoneen ovelle ja viittasi Emilyn sisään edellään. Kukapa huonetta tähän aikaan kaipaisi, kun suurin osa hänen kollegoistakaan ei ollut saapumassa töihin vielä pariin tuntiin.
”Mitähän asiasi koskee?” Hän tiedusteli suunnistaen istumaan mukavalle nahkasohvalle ja hörppäsi kuumaa kahviaan.

"Olo on kuin jyrän alle jääneellä." Hän myönsi hiljaa. Punapää naurahti käheästi. Joku todella rakasti kahviaan. Hän seurasi naista neuvotteluhuoneeseen ja istui kiltisti sohvalle, selvittäen hieman ääntään. Hyvä jumala. Emily pyöritteli käsiään ja yritti jäsennellä ajatuksiaan. 
"Mmm. Sanotaan niin että viimeinen kuukausi on ollut aika... rankka, monella tapaa. Ja huomaan miettiväni onko minusta tähän sittenkään, olenko keskinkertaisuutta kummempi." Idioottimaisia pohdintoja jos katsoi sijoitusta rankingissa, mutta se ei nyt ollut pointti. 
"Olen aina ennen voinut olla varma kaikesta kun olen satulassa ja nyt en ole. Kai vain kaipaan kokeneemmalta jotain näkökulmaa?"

Siltä nainen näyttikin, mutta selkeästi tiedosti sen myös itse, joten hänen panostaan ei - tämän enempää - asiaan kaivattu. Hän oli jo varsin suorasanaisesti todennut, miten karmaisevassa kunnossa nuori ratsastaja oli. Gina kuunteli tarkkaavaisena Emilyn pohdintaa, nyökäten muutamaan kertaan hitaasti puheen tahdissa. Rankka kuukausi, nakertava epävarmuus, selvä, hän sai kiinni punapään ajatuksenjuoksusta. Ehkäpä.
”Se varmuus, josta puhut, se tulee sisältä. Se tulee siitä, että tiedät olevasi oikeassa paikassa ja työskenteleväsi kohti päämäärää, jonka haluat tavoittaa. Se tulee luottamuksesta hevoseesi ja itseesi. Sinä ratsastat hyvin, siitä ei ole pienintäkään epäilystä, mutta jos et luota itseesi, sinulla ei ole mitään asiaa satulaan. Ei sinulla tarvitse olla kaikkia vastauksia. Saat olla epävarma ja kaivata neuvoja muilta, mutta se epävarmuus ei saa koskaan tulla sinun ja hevosen väliin. Se saa leijua pääsi yläpuolella, mutta jos sitä on ripauskin sinun ja satulan välissä, jäät nopeasti matkan varrelle. Mitä sinä tahdot tehdä? Tahdotko kilpailla?”

Sen hän tiesi. Olisi aivan naurettavaa mennä kilpailuihin hölmöilemään. Hän räpäytti pari kertaa silmiään. 
"Minä rakastan sitä. Työni piti minut vaikeina vuosina järjissäni ja tarjosi kaiken mitä halusin." Ehkä jo ratsastajan kuukauden vaihtelevat sairaslomat kertoivat omaa tarinaansa hänen kunnostaan. Ja kiersi tallilla huhujakin, erinäisiä sellaisia. 
"Nyt ne tavoitteet joita olen pitänyt, tuntuvat kaukaisilta, ihan kuin ne olisivat lipsuneet käsistä pois. Olen takertunut niihin vuosia ja tavoittanut osan, mutta jotenkin ne karkasivat, kuin ilkkuen etten pystykään tähän."

Ginan kulmat painuivat, kun nainen mietti kuulemaansa. Oli ilmiselvää, että hänen silmissään nuori ratsastaja tahtoi yhä kilpailla, mutta epäröi syystä tai toisesta.
”Jokainen kohtaa silloin tällöin urallaan hetkiä, kun tuntuu, ettei pysty tekemään sitä mitä vaaditaan, jotta voi menestyä. Ne, jotka menestyvät, ovat niitä, jotka löytävät keinon selvitä eteenpäin, vaikka epävarmuus nakertaisi. Valmentajana voin sanoa sen verran, etten usein saa nähdä niin taitavaa ratsastajaa kuin sinä, mutta taidoilla ja kyvyillä ei ole mitään väliä, jos et saa päätäsi kisakuntoon. Sieltä kaikki lähtee. Minun oli paljon helpompi nousta onnettomuuteni jälkeen satulaan viime keväänä kuin mitä minun oli keskittyä kilpailemiseen silloin, kun lapseni olivat pieniä ja sairastivat kotona. Kun Laurenilla oli vesirokko aivan pienenä vauvana ja hän kärsi kuumekouristuksista, minä en pystynyt sen jälkeen keskittymään ratsastamiseen kuukausiin, kun pelkäsin aina, olisiko tyttäreni kunnossa sillä aikaa kun kävin kilpailuttamassa hevosia muualla”, hän kertoi tasaisella äänellä, kuin hän puhuisi säätilasta eikä suinkaan perin henkilökohtaisista asioista, joista edes hänen äkkipikainen tyttärensä ei tiennyt.

Miten hän saisi päänsä kisakuntoon? Tuntui naurettavalta että hän oli nyt niin sekaisin, kun oli vuosia kilpaillut ja ollut vähintään yhtä ahdistunut kaikesta. Miksi järki petti hänet nyt? 
"En tiedä onko suurin pelkoni se että en menesty vai se että menetän työni. Jälkimmäisestä ei ole mitään viitteitä, mutta silti pelkään että voisin saada potkut." Ei se hänestä aivan järjetöntä ollut Bexin palattua.

”En voi sanoa aina ymmärtäväni Edgerlyjen logiikkaa, mutta he tekisivät suuren virheen, jos antaisivat sinulle potkut. Minä sanoin jo ennen joulua, että Charles hätiköi antaessaan Bexille potkut, ja hänellä sentään oli ihan selkeä syy. Kunhan et tee mitään yhtä typerää, en ymmärrä, miksi sinun tarvitsisi pelätä töidesi puolesta. Menestys taas on jotakin, mikä ei ole vain sinusta kiinni. Opettele katsomaan sijoituksia pidemmälle. On äärimmäisen lyhytnäköistä mitata menestystä sillä, monesko olit tulostaululla. Todellinen menestys on sitä, että ratsastat paremman suorituksen tällä kertaa kuin edellisellä kaudella. Jos se kantaa voittoon, hienoa, mutta ei se ole mikään epäonnistuminen, vaikka aina ei sijoittuisikaan. Jos ratsastaa tasaisen, vahvan ja hevoselle itsevarmuutta rakentavan radan pohjalle, ties mihin hevonen pystyy seuraavissa kilpailuissaan. Eivät hevoset ymmärrä voiton päälle. Mitä ne ymmärtävät on se, millainen kokemus niille jäi kilpailuista tai valmennuksesta. Menestystä on se, että voi aina antaa hevoselle hyvän kokemuksen.”

Emily yritti vetää syvään henkeä, mutta se tuntui mahdottomalta kun nenä alkoi uhkaavasti olla täynnä räkää. 
"Hieman pelkään että voisin saada potkut jos he tietäisivät kaiken. En ole nyt edes iso menetys, minulla on kaksi hevosta ja oudon laimea kausi tulossa. Kuin olisin jäämässä eläkkeelle tai jotain. Kuin... Kuin jokin vetäisi minua takaisin, estäisi tuntemasta sitä samaa mitä ennen. Se ei johdu hevosista, Tico on aivan loistava ja Copperista tulee aivan loistava vielä. Tuntuu vain helvetin oudolta nyt. En henkilökohtaisessa elämässäkään tunnista itseäni kun katson peiliin, hyvässä mielessä kylläkin,ja kun ajattelen töitä katsoessani peiliin, tunnen kutistuneeni."

”Sitä on turha murehtia etukäteen”, Gina totesi. Ei kukaan voinut mennä vannomaan, kauanko töitä olisi tarjolla vai olisiko lainkaan. Hevosalalla kaikki saattoi muuttua silmänräpäyksessä. Hänen mielestään Emilyllä oli kuitenkin varsin hyvä asema, olihan nainen ollut saman perheen palkkalistoilla vuosia.
”Minusta kuulostaa siltä, ettet vain enää tiedä, kuka sinä olet. En voi kertoa sinulle, mitä sinun kuuluisi tehdä, mutta voin antaa sinulle jotakin pohdittavaksi. Kuvittele hetki, ettet ratsastaisi enää kilpaa. Miltä elämäsi näyttäisi? Mitä tekisi päivilläsi? Olisitko onnellisempi uudessa työssäsi? Nyt kuvittele, että jatkat kilparatsastusta. Unohda se, mitä olet saavuttanut aiemmin urallasi ja miltä sinusta on ennen tuntunut. Aloita puhtaalta pöydältä. Mikä sinua vetää kilpailemisessa puoleensa? Onko se veto edelleen olemassa?”

Vaikka Gina ei tiennyt mitään, silti tuo osui pelottavan oikeaan. Olemus meni kasaan ajatuksesta. Ei kilpailuja, ei upeita hetkiä hevosen selässä. Se oli mahdoton ajatus. 
"En osaa kuvitella että tekisin muuta."

Nainen hymyili pehmeästi. Niinpä niin.
”Siinä on vastauksesi”, hän totesi. ”Kun on aika siirtyä sivuun tästä lajista, sen tietää. Silloin veri alkaa vetää jonnekin muualle kuin hevosen selkään ja kilparadoille. Sinä et ole vielä siinä pisteessä. Nyt on sinun aikasi selvittää, miten löydät taas itsesi. Miten tunnet olosi jälleen kotoisaksi satulassa.”

Emily niiskaisi, tietämättä oliko se flunssasta johtuvaa vai jotain muuta. 
"Helvetin työmaa." Riittäisikö siihen mitkään maailman psykologikäynnit? Hän nousi varovasti seisomaan, rojahtaen takaisin alas. Ihan kohta uusi yritys.

”Kukaan ei sanonut, että se olisi helppoa”, Gina huomautti kuivan huvittuneena. Ehei, mikään mikä tässä maailmassa oli tavoittelemisen arvoista, ei ollut helppoa.
”Aloita pienestä. Mikä saa sinut tuntemaan olosi omaksi itseksesi? Unohda kaikki muut, heidän odotuksensa ja ideansa, ja keskity itseesi. Mutta muista samalla, ettei muihin tukeutumisessa ole mitään väärää. Jokainen tarvitsee ympärilleen verkoston.”

Emily pysähtyi miettiessään. Milloim hän tunsi olevansa oma itsensä? Kun hän oivalsi ettei tiennyt, hän painoi kasvot käsiinsä. Ja sen jälkeen hän selvästi empi, kun keksi vastauksen. 
"Se että voisin olla vapaasti oma itseni." Se oli hölmö vastaus, mutta Emily oli vuosia piilotellut. Ehkä siitä löytyisi mahdollisuus tuntea olonsa omaksi itsekseen.

Gina siemaili kahviaan odottaessaan kaikessa rauhassa, että nuori ratsastaja tulisi jonkinlaiseen lopputulokseen.
”Ole siis vapaasti oma itsesi. Ei kukaan kiellä”, Gina totesi. Jos se oli se, mitä Emily kaipasi voidakseen vapautua epävarmuuden kahleista, jotka nyt sitoivat lupaavaa ratsastajaa ja estivät tuota tavoittelemasta tähtiä, ei auttanut kuin tehdä parhaansa seuratakseen sillä polulla. Niin vaikeaa kuin omana itsenä oleminen välillä olikin.

Hän avasi suunsa noin kolmesti, sulki ja avasi uudelleen. Mitä siihen sanoisi? 
"En voi. Koska se voisi muuttaa käsityksiä minusta. Tiedän että kielsit olla ajattelemasta muita."

”Kaikki mitä teet, muuttaa aina muiden käsityksiä sinusta. Sitä kutsutaan sopeutumiseksi. Ihmiset muodostavat oman käsityksensä siitä kuka olet ja mitä teet, ja mitä paremmin he tuntevat sinut, sitä enemmän he sovittavat käsitystään, kunnes se vastaa totuutta”, Gina huomautti. Käsityksillä ei ollut mitään väliä. Sillä oli, että Emily löytäisi keinon luottaa itseensä jälleen niin satulassa kuin muuallakin.
”Jokaisella on omat keinonsa käsitellä tilanteita. Minä puhun miehelleni, Lauren soittaa päänsärkyä aiheuttavaa musiikkia niin kovalla että kuuroutuu ja tanssii mukana, poikani istuu alas ja pyörittelee asioita paperilla, kunnes ne käyvät hänelle järkeen. Löydä oma tapasi löytää itsesi. Määritellä uudestaan se, kuka olet.”

Mikä hänen tapansa oli? Paeta Lexan kainaloon piiloon maailmaa ja velvollisuuksia? Pitäisi olla parempikin tapa. 
"... Minulla on tapa padota ja piilotella asioita, valehdella että kaikki on hyvin."

”Se ei ole tapa, joka auttaa ratkomaan ongelmia”, Gina totesi kuivasti. Se ei tosiaankaan auttanut yhtään mitään. ”Olet nähnyt miten hevoset koettavat piilotella kipuaan viimeiseen asti. Mieti moneltako turhalta tutkimukselta nekin välttyisivät, jos vain suoraan näyttäisivät mihin jalkaan sattuu, ilman että täytyy piikittää jokaista koipea, tehdä rasitustestejä ja taivutuskokeita, ja hieroa vielä varmuuden vuoksi koko selkä läpi, ettei ole vain ristiselkä jumissa.”

Emily hymähti vaisusti. Se oli osuva vertaus, tavallaan. 
"Yritän päästä siitä eroon. Minä... Kiitos. Olin jo melkein valmis ilmoittamaan että eroan." Mutta ehkä hän voisi vielä kokeilla. Ehkä se sama tunne löytyisi jostain.

”Elämässä on kaksi asiaa, joiden kanssa ei koskaan pidä hätiköidä: hevosen lämmittely ja ilmoitus eroamisesta”, Gina hymähti. ”Kummastakin seuraa vain loputonta harmia, jos menee tekemään liian hätiköityjä ratkaisuja. Ota oma aikasi, tunnustele miltä kaikki tuntuu. Netissä on hyvä videosarja urheilijoille henkisestä valmistautumisesta. Se on tehty yleisurheilua ajatellen, mutta se pätee ratsastajiinkin. Katso se. Tony Mendoza on sarjan luoja, videopätkät löytyvät varmasti miltä tahansa nettisivustolta.” Kerran valmentaja, aina valmentaja, eikö se niin mennyt? Mutta pieni kotiläksy tuskin haittaisi naista lainkaan.

Emily nyökkäsi, pyöritellen jälleen käsiään hieman hermostuneena. 
"Kiitos. Minun on ollut vaikea selvittää ajatuksia sen jälkeen kun päätin vuosia kestäneen avoliiton."

”Kukaan tuskin voi syyttää sinua siitä. Eroaminen on aina suuri muutos elämässä, tietenkin sen vaikutukset heijastuvat myös töihisi”, nainen vastasi lämpö silmissä häilähtäen. ”Olen pahoillani, että suhteesi tuli päätökseensä. Teit varmasti oikean ratkaisun. Toivottavasti tämä ero ei ole syy haparoivalle itsevarmuudellesi, sillä sinä et epäonnistunut parisuhteessasi etkä epäonnistu töissäsikään. Parisuhteen päättyminen ei ole merkki epäonnistumisesta.”

Emily naurahti kuivasti. 
"En sanoisi että tunnen epäonnistuneeni siinä." Hän korjasi, tietämättä oikein mitä sanoa. 
"Se oli oma päätökseni ja olin vain helpottunut, mutta hän onnistui pääsemään ihoni alle inhottavalla tavalla." Saattoi sen sanoa niinkin, vuoden aliarviointi.

”Hyvä, se on oikea ajatusmalli”, Gina totesi. Ei ollut mitään syytä ajatella, että ero olisi jollakin tavalla epäonnistumisen merkki, mutta niin moni tuntui ajattelevan nykypäivänäkin vielä niin.
”Kenties on siis aika vaihtaa ihoa”, Gina totesi suupieli nykien. ”Voit luoda itsesi nyt alusta. Määritellä kaiken uudestaan. Kuka olet ilman häntä, mitä tahdot elämältä, mitä tahdot töiltäsi. Minkään ei tarvitse pidellä sinua enää takana.”

Pieni, helpottunut kipaisi huulilla. Niin. Hän ei kantanut enää sitä mukanaan, hänen ei tarvinnut hyväksyttää elämäänsä samoin kuin ennen. Tehdä toisin kuin olisi halunnut jotta kulissi pysyisi. 
"Kiitos. Ja anteeksi, tämä ei taida olla enää työasia."

Se sai Ginan hymyilemään yhtä harvinaisista, aidon lämpimistä hymyistään kuivan huvittuneisuuden sijaan.
”Ei mitään syytä kiittää. Työtäni on tarkalleen ottaen pitää huolta, että olet parhaassa mahdollisessa terässä kilpailuja varten. Kyllä tämän saa ehdottomasti mahdutettua siihen kategoriaan”, nainen totesi.

Niinhän sen sai, jos halusi venyttää hieman rajoja. 
"Lupaan olla." Hän koettaisi ratsastaa mielettömän kauden. Tavoitella ihmeitä. 
"Pitää mennä, ennen kuin henkilökohtainen sairaanhoitajani tulee hakemaan. Et ole sattunut näkemään Winteriä missään?"

”Hyvä. Siinä tapauksessa työni täällä on tehty”, Gina hymähti. ”Hän oli menossa varustehuoneelle kun näin häntä tullessani. Lajittelemaan pestäviä varusteita”, nainen totesi. ”Sulje ovi mennessäsi”, hän lisäsi kuivan huvittuneella äänensävyllä kun heilautti vapaata kättään hyvästiksi. Hän jäisi selvittämään valmennusohjelmiaan päivää varten.
Ja kuten valmentaja oli ennustanut, Zoe istui varustehuoneen lattialla lajittelemassa Charlesin hevosten tekstiileitä aikeinaan pyörittää teollisuuskoneita näin aamusta, kun tallilla ei vielä ollut muita. Sitä varten piti vain lajitella huovat väreittäin ja laittaa tahranpoistoainetta näkyvimpiin jälkiin ulkopuolella.

Emily hymyili hieman ja lähti kohti varustehuonetta. Hän etsiytyi lattialla istuvan Zoen luo, nojaten seinään kun pysähtyi. Huimasi. 
"Hei, Zoe. Ratsastaisitko pojat läpi tänään?"

Zoe kohotti katseensa vaaleanpunaisesta satulahuovasta, jossa oli jostain täysin käsittämättömästä syystä punertavanruskea tahra. Kuivunutta verta? Hän ei oikeastaan edes tahtonut tietää. Yksi vilkaisu Emilyyn riitti vastaamaan ensimmäisenä huulille kohonneeseen kysymykseen - miksi.
”Käynkö vain maastossa vai tahdotko, että laitan niitä ajattelemaan vähän sileätyöskentelyn merkeissä?” Nainen kysyi räpäyttäen hitaasti silmiään. Hyvä, että Emily oli sentään tajunnut oman parhaansa eikä ollut itse nousemassa satulaan. Hän olisi saattanut muutoin nostaa kädet ilmaan ja luovuttaa kokonaan.

Kuten sanonut, yksi sairaalaan vienyt keuhkokuume oli riittänyt. 
"Jos sileällä. Vähän töitä edes. Muuten ne pitävät pian sinusta liikaa."

”Sehän olisikin kamala harmi”, nainen mutisi hiljaa, mutta soi siitä huolimatta pienen hymyn kipeälle punapäälle. ”Minä pidän huolta, etteivät ne pidä minusta yhtään niin paljoa päivän päätteeksi. Sinun on paras suunnitella pelkkää lepoa tälle päivälle ja huomiselle”, Zoe siristi uhkaavasti silmiään.

Emily hymyili vaisusti silmiä siristävälle katseelle. 
"Olen täällä vain koska juttelin Lewisin kanssa äsken. Nyt menen kotiin, ennen kuin minut köytetään aloilleen. Zoe... Anteeksi se... Tyyny."

Zoe heilautti kättään vähätellen. Mitäpä yhdestä tyynystä.
”Yhdellä tyynyllä ole mitään väliä. Niitä saa kaupasta uusia”, hän totesi. ”Unohda koko juttu. Mene lepäämään, ennen kuin tuuperrut.”

"Ostan sinulle uuden kun pääsen kaupoille." Hän suoristautui ja räpäytti silmiään kun näkökenttä heilahti. 
"Minä menen.  Kiitos." Sitten hitain askelin kohti parkkipaikkaa, rukoillen että kestäisi autolle asti.

”Älä huolehdi siitä”, Zoe totesi kättään uudemman kerran heilauttaen. Ei hän jäisi yhtä tyynyä kaipaamaan. Hänellä oli aivan tarpeeksi tyynyjä ilman sitäkin. Nainen katsoi huolissaan Emilyn perään, sillä nainen ei näyttänyt kovinkaan varmajalkaiselta. Ehkä olisi ollut parempi saattaa Emily autolle - tosin Lexa tuli samaan tulokseen nähdessään naisen ulkoilmassa, nousi autosta ja kiiruhti Emilyn luokse.
”Sinä olet kyllä aivan mahdoton”, nainen huokaisi hilliten halua kaapata Emilyn syliinsä ja kantaa autoon.

Emily ynähti kun tuli kaapatuksi syliin, Hän valui istumaan autoon ja hapusi turvavyötään kiinni heikosti. 
"En ole, paljon... Se helpotti."

”Voi rakas”, Lexa huokaisi ja kumartui auttamaan vyön kanssa, kun sen hapuilussa tuntui kestävän. ”Hyvä, että ei ollut aivan turha reissu. Nyt mennään kotiin ja saat levätä koko päivän.” Hän kiersi istumaan ratin taakse ja lähti ajamaan hitaasti tallitietä pitkin.

"Mmm." Emily ynisi hiljaa ja painoi päänsä taas sulkeutunutta ovea vasten. Olo oli aivan järkyttävä, mutta oliko se ihme? Kaikki stressi varmasti piti huolen että vastustuskyky ei ollut samaa mieltä hänen kanssaan. 

Lexa antoi Emilyn levätä, kun hän ajoi tuttua reittiä Hexhamiin Zoen asunnolle. Emily ansaitsi niin paljon lepoa kuin vain mahdollista.
”Rakas, aika havahtua sen verran, että saat kammettua itsesi ulos autosta”, Lexa jutteli pehmeästi parkkeeratessaan auton kadun varteen. Hän voisi kantaa Emilyn portaat ylös ja asuntoon, mutta tarvitsisi hieman naisen apua autosta nousemiseen.
”Ihan pian pääset nukkumaan kunnolla. Omaan sänkyysi”, hän lohdutti kipeää naista. Emily-parka.

"Joo.." Emily avasi vyön ja vääntäytyi ylös autosta. Heikotti, hyvä jos jalat kantoivat mihinkään. Tuntui niin pahalta. Pyörrytti ja heikotti. Ei nyt mitään kuolemantautoa, kiitos. 

Lexa kaappasi naisen syliinsä haluamatta ottaa pienintäkään riskiä siitä, että Emily pyörtyisi kesken kaiken ja kolauttaisi päänsä. Hän joutui hetken kamppailemaan oven kanssa, että onnistui aukaisemaan sen Emily sylissään, ja sen jälkeen sai työntää kahta koiraa pois tieltään, kun Merry tuli iloisena tervehtimään ja Maisie vahtimaan. Hän kantoi Emilyn suoraan vuodesohvalle ja laskettuaan naisen varoen istumaan sohvan laidalle, alkoi auttaa ulkovaatteiden riisumisessa.
”Tahdotko jotain muuta kaupasta? Käyn hakemassa kaikki tarpeet sosekeittoon”, Lexa kysyi jo valmiiksi, vaikka ei ollutkaan juuri nyt lähtemässä yhtään mihinkään. Vasta kun Emily saisi levättyä kunnolla.

Emily oli kuin löysää spagettia. Aivan nuutunut. Hän riisui ulkovaatteita ja vilkaisi Lexaa väsyneenä. 
"Mehua ja... Jotain hyvää... nestemäistä." 

”Selvä”, Lexa painoi pyynnön mieleensä ja riisui omat ulkovaatteensa keittiön tuolin selkänojalle. Hän siirteli hieman Emilyn tyynyjä vuodesohvalla ja kävi kaivamassa Zoen kaapeista pari vilttiä lisää, kunnes saattoi rakentaa mukavan pienen pesäkolon naiselle.
”Lepää kunnolla, rakas”, hän toivotti hiljaa ja hetken pohdittuaan asettui itsekin makuulteen vuodesohvalle. Hän voisi hyvin levätä hetken ennen kuin lähtisi kauppaan. Varmistaa, että Emily saisi levättyä eikä kaipaisi enää lisää mitään muuta juuri nyt.

Emiöy käpertyi siihen peittojen ja vilttien pesään pieneksi mytyksi, nukahtaen hyvin nopeasti. Huonosti nukuttu yö ja kaikki voimat vievä olo tekivät hyvää yhteistyötä hänen vaivuttamisessaan nukkumaan. 

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2766
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [P] You can count on me to misbehave   La Maalis 24, 2018 3:12 pm

Lexa katseli hetken lämpimästi naista, jonka flunssa oli siepannut otteeseensa, ennen kuin antoi itsekin unen viedä mennessään. Yön valvomisen jälkeen pienet aamupäiväunet olivat vain tervetulleet. Nainen havahtui keskipäivän tietämillä joutuen hetken pohtimaan, missä oli ja miksi, ennen kuin nousi varoen Emilyn viereltä ja suunnisti kauppaan, kuten oli luvannut. Palatessaan hän houkutteli molemmat koirat mukaansa pikaiselle lenkille ja alkoi sen jälkeen valmistaa inkiväärisosekeittoa. Emilyn olisi hyvä syödäkin jotain, tai flunssan jättämään heikkoon oloon sekoittuisi vielä nälän tuoma heikkouskin. Sauvasekottimen surina kuulosti tavallista äänekkäämmältä muuten niin hiljaisessa asunnossa, ja Lexa olisi voinut vannoa Maisien mulkaisevan häntä pahasti, kun terrieri nukkui kerällä koiranpedillään olohuoneen nurkassa.

Emily havahtui siihen sauvasekoittimen ääneen. Hänellä meni tovi muodostaa mielikuva siitä miksi oli haudattuna asunnon kaikkiin viltteihin ja tyynyihin, kunnes sai hapuillen otteen aamun tapahtumista. Hän nousi istumaan, yskäisten karheasti. Hyi. 

Nainen kohotti katseensa soseeksi muuttuneesta keitosta huomatessaan liikettä vuodesohvan puolella.
”Keitto on ihan juuri valmista”, nainen lupasi pehmeästi. ”Mikä olosi on?” Ainakin Emily oli saanut levättyä, jos ei mitään muuta.

"Kipeä, tokkurainen... Elävä kuollut." Emily mutisi hiljaa, suostumatta tulemaan ulos viltin alta.

”Voi sinua”, Lexa huokaisi myötätuntoisena. ”Kasaa tyynyt tueksesi, saat keiton sänkyysi.” Tietenkään Emilyn ei tarvisisi nousta ja raahautua pöydän ääreen syömään. Yhtä hyvin se järjestyisi sohvallakin.

Emily kasasi itselleen tyynyjä tueksi ja etsi kädet esiin jostakin viltin alta. 
"Olet ihana."

”Älä houraile siinä”, Lexa kiusasi pehmeästi kauhoessaan keittoa yhteen harmaaseen kulhoon. Mikä siinä olikin, että kaikki Zoen asunnossa tuntui olevan harmaata?
”Toivottavasti se maistuu edes suurin piirtein oikealta”, nainen sanoi ojentaessaan kulhon ja lusikan vilttikasalle, jota myös Emilyksi kutsuttiin.
”Kävin koirien kanssa ulkona. Merry meinasi lähteä lenkkeilijän matkaan”, hän kertoi huvittuneena istahtaessaan sohvalle Emilyn viereen.

Ehkä se oli Zoen juttu. Olla harmaa. 
"Merry lähtisi kaikkien mukaan..." Emily mutisi hiljaa ja vei lusikallisen keittoa suuhunsa. 
"Tämä on hyvää,hölmö..."

"Luulen, että liikuimme Merryn mielestä aivan liian hitaasti", Lexa pohti ääneen ja kohotti kätensä tunnustelemaan Emilyn otsaa. Se nyt vielä puuttuisikin, että naisen kuume kohoaisi huolestuttaviin lukemiin.
"Hyvä niin", nainen hymyili pehmeästi. "Tein sitä reilusti, joten syö niin paljon kuin vain maittaa."

"Se voi olla. Sekin on yleinen ongelma." Emily ei tiennyt miten lujaa koiran kanssa olisi pitänyt mennä. 
"Olet ihana."

”Varmasti. Koirasi on ikiliikkuja”, Lexa naurahti hiljaa. Eikä se varsinaisesti auttanut, ettei Maisieta ollut huvittanut kävellä lainkaan.
”Niin sinäkin, höpsö.”

"Minun koirani? Pöh. Ei ole." Ei koskaan. Merryhän oli itse rauhallisuus.

"Ei tietenkään, anteeksi, sekoitin Maisieen. Maisie se on aina liikkeessä", Lexa totesi kohottaen kulmaansa merkitsevästi. Siinä missä Merry leikki itsekseen lelulla tälläkin hetkellä, Maisie makoili koiranpedillä tuomitsemassa muuta maailmaa tuimailmeisenä.

"Niinpä. Kehtaatkin..." Emily yski pari kertaa pehmeästi. Hyi.

"Kävin apteekin kautta sen verran, että poimin mukaan yskänlääkettä ja kurkkua turruttavia imeskelytabletteja", Lexa sanoi naisen yskän muistuttamana. "Kunhan saat syötyä, voin hakea ne. Yskänlääke maistuu varmaan ihan kamalalle, mutta kuulemma sen pitäisi oikeasti auttaa."

"Kaikki yskänlääkkeet ovat hirveitä." Emily huomautti laiskasti.

"Luulen, että niiden teho perustuu siihen, miten hirveiltä ne maistuvat", Lexa naurahti pehmeästi ja sipaisi sormillaan Emilyn otsaa. Hän vilkaisi punaisia hiuksia, jotka alkoivat karata illalla laiskasti letitetyltä kampaukselta.
"Ehkä minun pitäisi letittää hiuksesi kunnolla pois tieltä. Mukavampi levätä, jos ne eivät ole ihossa kiinni."

"Mmm." Emily yritti olla puhumatta paljon, ettei ääni menisi kokonaan. Siinä hän sitten vasta olisikin, kun ei voisi puhua ollenkaan.

Se olisi hilpeää. Emily saisi opetella kommunikoimaan ilmeillä ja käsieleillä. Herttaista.
"Toin myös jäätelöä, hedelmiä smoothieta varten, vanukkaita ja mehua", nainen luetteli, jotta Emily tietäisi, mitä voisi pyytää jos myöhemmin tekisi mieli jotain makeaa.
"Ja paketin beroccaa sekä mustaherukkamehutiivistettä."

"Enkeli." Emily tuhahti hiljaa ja laski pian tyhjän keittokulhon sormistaan. Ruoka lämmitti ihanasti.

Lexa painoi suukon lämpimälle otsalle ja nousi sohvalta voidakseen viedä keittokulhon keittiön puolelle.
"Miten olisi elokuvamaraton? Tai sarjamaraton? Voimme hankkia vaikka HBOn tilauksen, jos Netflixistä ei löydy mitään", nainen pohti palatessaan takaisin sohvan luokse. Emily ansaitsi pieniä iloja nyt, kun oli kipeänä.

"Sherlock-maraton?" Emily ehdotti varovasti. Se tuntuisi mukavalta viihteeltä.

"BBC:n Sherlock?" Lexa tarkensi kulmat painuen, kun hän koetti muistella, oliko Sherlockista vielä lisääkin sovituksia. "Muista, että puhut nyt jenkille. Minulle Sherlockista tulee ensimmäisenä mieleen se... jonkun Juniorin ja Jude Lawn elokuva." Hän tiesi sentään yhden näyttelijän nimen, pisteet hänelle!

"Minä pidän Downeyn ja Lawn versiosta." Emily totesi tyynesti. 
"Ja Uudesta Sherlockista."

"Ah, Downey, se se oli", Lexa naurahti. "Yksi harvoista elokuvista, jonka olen koskaan nähnyt elokuvateatterissa." Hänet oli raahattu itkien ja potkien paikalle, tai ainakin melkein.
"Katsotaan siis sitä. Eipähän lopu heti katsominen kesken, eikö sitäkin ole jo tehty useampi kausi?" Hän keräsi kaikki kaukosäätimet lähelleen sohvalle ja alkoi etsiä sarjaa kaikista lukuisista suoratoistopalveluista, joita nykyään oli tarjolla.
"Jos tämä on kovin pelottava, jään nukkumaan kainaloosi", Lexa kiusasi asettuessaan mukavasti puolimakaavaan asentoon sohvalle ja tarjosi paikkaa kainalossaan Emilylle.

"No ne kaudet ovat melko lyhyitä mutta katsotaan vain." Hän voisi mielellään katsoa sitä. 
"Saat jäädä vaikka se ei olisikaan pelottava."

"Olet kultainen. Nyt en joudu esittämään herkästi säikkyvää", Lexa naurahti hiljaa ja asettui mukavasti sohvalla. Emily kainalossa oli oikein hyvä katsoa sarjaa. Hän jopa kerrankin jaksoi keskittyä sarjan seuraamiseen, kun kipeää naista ei sopinut häiritä tai edes tuijotella liikoja. Ainakaan Emilyä ei tarvinnut köyttää sohvalle, kun nainen ymmärsi oman parhaansa ja tyytyi viettämään päivää sarjaa tuijottaen.
"Tämä on yllättävän hyvä", nainen mutisi hiljaa. Tai ehkä se oli vain siitä kiinni, ettei hänellä ollut mitään valitettavaa siitä, että saattoi makoilla Emilyn vierellä.

Emily oli käpertynyt Lexan kainaloon. Olisi parempi olla valittamatta, hän piti tästä. Ja Zoen olla valittamatta siitä että lexa jäisi yöksi. Olisi ainakin henkilökohtainen sairaanhoitaja. 
"Sherlockista tulee mieleen hiema sinä."

Se sai Lexan vilkaisemaan naista yllättyneenä. Mikä ihme sai Emilyn ajattelemaan moisia?
"Minä? Mitä samaa minussa muka on?" Hän naurahti hiljaa. Hän ei nähnyt mitään yhtäläisyyksiä Sherlockin ja itsensä välillä, mutta eikö se niin aina mennytkin - itse ei nähnyt samankaltaisuuksia, jotka olivat muiden mielestä itsestäänselviä.
Tai sitten Emily vain houreili kuumeessaan.

"Kumpikin pihalla aikakautensa menosta." Emily tarkensi hymyillen. 
"Ja aika fiksuja."

"Anteeksi nyt vain, mutta olen oikein hyvin perillä tämän aikakauden menosta", Lexa korjasi nauraen. "Käytän instagramiakin jatkuvasti." Sehän se olikin paras mahdollinen mittari nykypäivänä.

"... Koska sehän kertoo kaiken. Et muistanut Downey Juniorin nimeä. Lexa. Ja sinä olet vielä amerikkalainen."

"En ole seurannut elokuvamaailmaa niin tarkasti!" Nainen puolustautui nauraen ja halasi Emilyä tiukemmin. "Törmäsin lapsena ties kuinka moneen julkisuuden henkilöön edes sitä tajuamatta. Seikkailimme joskus viikonloppuisin kävelylle Beverly Hillsiin."

"Ei hyvä jumala..." Emily pudisteli päätään. Voi luoja. 
"En minä kestä sinua."

"Sinä rakastat minua, ei sinulla ole muuta vaihtoehtoa kuin kestää minua", Lexa virnisti leveästi. Emily oli jumissa hänen kanssaan. Ha!

"Nii-in, sekin vielä." Emily totesi hiljaa. Tuo oli niin pihalla maailmasta jossa eli.

"Mmhmm", Lexa hymisi tyytyväisenä ja rutisti vielä hetken Emilyä, ennen kuin hellitti käsiensä otetta. "Mutta jos minä olen kerran Sherlock, tekeekö se sinusta Watsonini? Tunnollisesti katsomassa perääni ja aina puhumassa järkeä minulle?"

"Minusta tuntuu että sinä olet silti minun Watsonini. Puhut minulle järkeä." Hän ei voinut väittää olevansa heistä se järkevämpi.

"Tästähän tulee vielä yhden naisen show", Lexa naurahti päätään pudistaen. "Mutta voin aina puhua sinulle järkeä, kun sille on tarvetta. Ihan niin kuin voin aina puhua sinulle kaikkea ei niin järkevääkin tasapainon nimissä."

"mmm. Sinä olet melkoinen pakkaus." Hän vastasi hymyillen. 

"Sinulla ei ole aavistustakaan", Lexa kiusasi virnistäen. Hänen piti antaa Emilyn levätä ja säästellä ääntään ja katsoa sarjaa, josta nainen piti, eikä kiusata kipeää naista. Hän oli kovin huono sairaanhoitaja tässä kohtaa, kun ei kannustanut naista lepäämään.
"Silloin kun harrastin nyrkkeilyä, olin melkoinen pakkaus lihasta", hän naurahti. "Sinunkin vatsalihaksesi olisivat jääneet toisiksi."

"Olet edelleen." Ei nyt ehkä samassa mittakaavassa mutta ei Lexa lihaksetonkaan ollut.

"Etsin sinulle joskus kuvan siltä ajalta, niin ymmärrät eron", Lexa lupasi huvittuneena. Hän oli edelleen hyvässä kunnossa, kun piti liikkumisesta niin paljon, mutta nykyään hän oli enemmänkin hyväkuntoinen eikä niinkään treenattu.
"Minulla oli sixpack ja kunnolla erottuvat hauikset", hän muisteli nauraen.

Emily nyrpisti nenäänsä. 
"Parempi näin."

"Olen samaa mieltä", Lexa naurahti halaten Emilyä hellästi. Nainen näytti aivan liian suloiselta, kun nyrpisteli nenäänsä. "Minulla on enemmän aikaa sinulle, kun en ole nyrkkeilysalilla treenaamassa."

"Ja näytät paremmalta näin." Hyvä kunto oli seksikästä, kunnon muskelit eivät.

"Kiitos rakas", Lexa hymyili leveästi. "Minäkin olen oikein tyytyväinen näin. Sinun vierelläsi nyt kuka tahansa jäisi sitä paitsi toiseksi, joten ihan turha edes yrittää." Turha korjata jotakin, mikä ei ollut rikki, vai miten se menikään. Hän oli oikein tyytyväinen kehoonsa tällaisenaan, eikä kaivannut lihaksia tunteakseen olonsa paremmaksi.

"nuh huh." Emily tuhautti nenäänsä ja keskittyi vaieten sarjaan. Olo oli hirveä ja jossakin vaiheessa hän nukahtikin. 

Lexa pysyi mahdollisimman siivosti aloillaan, että Emilyn olisi hyvä nukkua hänen kainalossaan. Eihän se nyt kävisi päinsä, että hän häiritsisi naisen unta. Ei sitten lainkaan. Hän keskittyi seuraamaan sarjaa, mitä nyt aina silloin tällöin vilkuili Emilyä ja hymyili pehmeästi. Jopa kovin kipeänä nainen oli suloinen nukkuessaan.

Emily heräsi vasta paljon myöhemmin, ynähtäen tyytymättömänä. Hän selvitti kevyesti kurkkuaan ja kohotti katseensa Lexaan. 
"Mmm, anteeksi.."

Lexa käänsi katseensa televisiosta naiseen, kun Emily alkoi osoittaa elonmerkkejä. Tai ainakin heräämisen merkkejä.
"Ei mitään syytä pyytää anteeksi, hyvä vain kun sait nukutuksi", Lexa vastasi pehmeästi ja kohotti jälleen kätensä tunnustelemaan Emilyn otsaa. Kuumehan nousi aina iltaa kohden, eikö?
"Tarvitset niin paljon lepoa kuin vain mahdollista."

Niin se kuume nousi nytkin. Hän huokaisi hiljaa ja pudisteli päätään kevyesti.
"Minä lepään kokoajan."

"Hyvä pieni potilas olet", Lexa vastasi taputtaen Emilyn päälakea. Niin sitä piti. "Mitä tahtoisit juoda? Kuumeisena täytyy juoda paljon."

"Mmm. Miten voisi edes olla huono potilas?" Emily tuhahti hiljaa. 

"Yrittämällä tunkea töihin, vaikka pitäisi olla kotona lepäämässä", Lexa ehdotti huvittuneena. "Tai käyttämällä tämän ajan kodinhoitoon. Nyt, sitä juotavaa. Mehua, beroccaa vai ihan vaan vettä?"

"Zoe heittäisi minut alas jos yrittäisin ratsastaa nyt." Hän huokaisi hiljaa. 
"Mehua."

"Zoe onkin hyvä tyyppi", Lexa naurahti ja ujuttautui varoen pois sohvalta. Mahdollisimman rauhallisesti, niin hän ei pilaisi hienoa viltti- ja tyynypesää, joka Emilyä varten oli rakennettu.
"Kuumaa mustaherukkamehua, kylmää tuoremehua vai äklömakean esanssista tiivistemehua?" Hän oli ehkä saattanut ostaa puoli kauppaa mukaansa.

"Kylmää mustaherukkamehua." Koska ei voinut valita vaihtoehtoa annettujen joukosta. 

Lexa siristi silmiään.
"Kylmä mustaherukkamehu on hirveää", hän huomautti, "mutta omapahan on valintasi." Nainen suunnisti keittiönurkkaukseen täyttämään Emilyn toiveen ja sieppasi samalla mukaansa paketin kurkkupastilleja.
"Kärsi kylmän mehusi kanssa", nainen naurahti ojentaen lasin Emilylle ja istahti alas sohvan käsinojalle. Hän pomppaisi kuitenkin pian jalkeille syystä tai toisesta, joten turha asettua sen mukavammin.
"Tahdotko jotain syötävää?"

"Se on hyvää!" Emilyn ääni petti huudähdukse puolivälissä. Hitto. Hän pudisteli kevyesti päätään ja otti kurkkupastillin suuhunsa. 
Ei ole nälkä."

Hän ei uskonut siihen hetkeäkään. Mustaherukkamehu kuului juoda kuumana, ihan niin kuin kaakaokin. Kaikki muu oli luonnonlakien vastaista ja aivan kamalaa.
"Sano heti, jos tekee mieli syödä yhtään mitään", nainen kuitenkin vannotti. Kipeänä ei koskaan tullut syötyä tarpeeksi.

Emily piti myös kylmästä kkaosta. 
"Minä sanon. En kuihdu jos en heti syö jotain, hölmö,"

Lexa nipisti kevyesti Emilyn reittä.
"Enpä tiedä. Voisit hyvinkin kuihtua olemattomiin parissa päivässä."

"En ole niin pieni. Ja älä nipistele, muutenkin sattuu." Emily tuhahti hiljaa. 

"Hyvä on, en nipistele", Lexa lupasi ja päätyi sen sijaan aukaisemaan Emilyn hiuksia letiltä, joka tuskin muistutti enää lettiä.
"Mutta olet sinä pieni."

"En niin pieni." Hän ynisi hiljaa, pyöräyttäen silmiään.

"Selvä, olet oikein suuri. Valtavan iso ja mahtava Emily", hän naurahti hiljaa juoksuttaen sormiaan punaisten hiusten seassa, jotta sai letin purettua ja hiukset edes jotenkuten suoriksi uutta lettiä varten.
"Mitä vikaa siinä muka on, että on pieni?"

"En vain ole niiiin pieni." Emily täsmensi tuhisten. 
"Ja olen minä! Kuule, minä olen..." Yskäpuuska katkaisi naisen lauseen. 
"Maailman tällä hetkellä kolmanneksi paras kenttäratsastaja. Olen mahtava." Ja lisää yskimistä. 

Lexa näytti lähinnä myötätuntoiselta, kun seurasi Emilyn yskimistä. Naisparka.
"Sinä olet mahtava", hän myönsi hymyn kera. Olihan hän tiennyt, että nainen oli vaikuttavan menestynyt kenttäratsastaja. Ei kenties ymmärtänyt aivan kuinka mahtavasta tässä puhuttiin, mutta mahtava silti. Lexa viimeisteli letin, painoi suukon Emilyn päälaelle ja nousi hakemaan yskänlääkettä.
"Maistuu kamalalle, mutta toivottavasti yskäsi edes vähän laantuu sillä", nainen totesi ojentaessaan pientä, tummaa lasipulloa Emilylle. Miten yskänlääkkeet saattoivat aina näyttääkin aivan samalta, ihan sama missä maassa oltiin?

Eikä Emilyä haitannut vaikka Lexa ei ymmärtäisi koskaan, mutta hän käyttäisi sitä surutta argumenttina. Hä mulkaisi lääkettä pahasti. 
"... Miksi?"

"Koska sinä yskit muuten keuhkosi pihalle, eikä se auta paranemaan yhtään", Lexa vastasi. "Ole iso tyttö ja kärsi hetki yskänlääkkeen makua. Olosi on parempi sen jälkeen."

Emily nyrpisti nenäänsä ja otti lääkkeen kiltisti. Hyi olkoon se oli kamalaa. Aivan mielettömän kamalaa. 
"... Hyi hitto."

"Mitä pahemman makuista, sen paremmin se toimii, eikö?" Lexa irvisti myötätuntoisesti ja sipaisi sormellaan Emilyn poskea. "Tahdotko lääkettä laskemaan kuumetta, vai onko olo ihan riittävän hyvä noin?"

"Kultapieni sinun kanssasi", Lexa huokaisi, painoi suukon päälaelle ja nousi noutamaan lasillisen vettä ja lääkettä, joka laskisi kuumetta ja veisi kolotusta pois. Tai ainakin niin kovasti lupailtiin. Hän ei luottanut aina siihenkään, että perinteinen särkylääke toimisi, joten oliko ihmekään, että kaikki muut lääkkeet saivat hänet siristämään silmiään epäuskoisena.
"Onneksi olet näin mukava, kiltti potilas. Olisin jo sitonut sinut kiinni sohvaan, jos et osaisi ottaa rennosti itse", nainen totesi palatessaan ja ojentaessaan niin lääkettä kuin vesilasiakin Emilylle. Levitetyn vuodesohvan vierellä oleva sohvapöytä alkoi näyttää enemmän apteekin hyllyltä kaikkien lääkkeiden ja vitamiinien kanssa.

Emily otti sen kiltisti ja laski laskin kädestään. 
"Sanoin että yksi keuhkokuume riitti. En hitossa halua toista."

"Hyvä niin. En tahtoisi hoivata sinua viikkokaupalla", Lexa totesi pienen hymyn kera. Hän todellakin tekisi niin, jos se siitä olisi kiinni, mutta parempi kun Emily tervehtyisi nopeasti. Kukaan ei nauttinut kipeänä olemisesta.

"Pitää olla kisakunnossa kun kausi alkaa, ei ole aikaa sellaiselle." Emily tuhahti ja vilkaisi kelloa. Miten väsytti edelleen? Hän oli nukkunut puolet päivästä.

"Niinpä niin", Lexa naurahti hiljaa ja könysi vuodesohvalle voidakseen käpertyä Emilyn mukavaan tyyny- ja peittopesään naisen vierelle. "Ja dinosaurusten jalanjäljetkin odottavat. Ei nyt ole aikaa keuhkokuumeelle."

"Nimenomaan." Emily yskäisi sanojensa perään. 
"Se on tärkeä matka."

"Niinkö luulet?" Lexa kysyi huvittuneena ja kietoi kätensä Emilyn vyötärön ympärille, kun veti naisen paremmin rintakehäänsä vasten. Eihän kukaan ollut kieltänyt halailua, vaikka Emily olikin kipeänä. Hän ei sairastanut flunssaa. Ikinä. Joten ei tarvinnut edes pelätä, että hän olisi seuraavana kipeänä.
"Se tulee olemaan hieno matka. Ihan vain koska voimme matkustaa kaksin."

"Niin. En kyllä tiedä uskaltaako sinun kanssa matkustaa ilman siveysvyötä." Emily naurahti käheasti.

"Hei!" Lexa protestoi nauraen. Ei hän niin mahdoton ollut. "En ole tänäänkään tehnyt yhtään mitään muuta kuin pitänyt huolta sinusta. Osaan käyttäytyä ihmisiksi."

"Osaatko? Sitten kun olen taas vihdoin terve? Minun pitää luoda säänöt meidän yhteiselollemme." Emily hymyili aikaansaamalleen reaktiolle

"Jos minun täytyy niin tietenkin osaan", Lexa vastasi, mutta ääneen hiipi varsin ilkikurinen sävy. "En tosin tiedä, miksi minun tarvitsisi, kun asumme yhdessä eikä kukaan voi astella yllättäen sisään ovesta."

"Minusta tuntuu että sinun kirjoissasi sinun ei koskaan täydy." Emily huomautti. 

"Tavallaan", Lexa kohautti toista hartiaansa ja painautui lähemmäs Emilyä tyytyväisenä. "Olet tavallaan oikeassa. Mutta osaan minä käyttäytyä. Silloin tällöin. Kun oikein yritän."

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2766
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [P] You can count on me to misbehave   La Maalis 24, 2018 3:12 pm

"Mmm. Eli säännöt. Vuoraan asunntomme post it-lapuilla." Emily pudisteli päätään.

"Onhan sekin tapa kertoa ystäville, miten terve ja monipuolinen seksielämä meillä on", Lexa virnisti vinosti ja hipaisi huulillaan Emilyn lämmintä ihoa. Ihan kuin nainen ei enää hohkaisi aivan niin kuumana? Tai ehkä hän vain kuvitteli. No, aina voisi elää uskossa, että lääke oli auttanut laskemaan kuumetta.
"Ystäväsi tosin eivät pian tahdo enää tulla kylään, jos kaikkialla on post it-lappuja."

"Ehkä me voimme piilotta ne kun ihmiset tulevat kylään." Emily tuhahti. 
"Paitsi Bex. Hän vihaa meitä jo muutenki."

"Joudut nyppimään ne ihan itse irti", Lexa huomautti huvittuneena. Hän ei ollut osallistumassa moiseen puuhaan. Paitsi kenties Jodien saapuessa. Silloin todellakin.
"Sinun ei pitäisi kiusata ystäviäsi niin. Se ei ole kilttiä", nainen torui naurua äänessään.

"Minä nypin." Emily vilkaisi Lexaa.
"Bex oli ansainnut sen. Hän kiroili minulle ties miten kauan."

"Ja se on sinun mielestäsi hyvä asia?" Lexa kysyi nauraen. Eikö ollut yleisesti huono asia, että ihmiset kokivat tarvetta kiroilla toisilleen? "En tule varmaan koskaan ymmärtämään teidän ystävyyttänne."

"Sitä ei tarvitsekaan ymmärtää. Sitä ei ole tehty ymmärrettäväksi." Emily korjasi nauraen käheästi. 

"Ei selvästi", Lexa naurahti. "Hyvä, että te edes ymmärrätte sitä. Tai ette ymmärrä, mutta saatte silti sokkona toimimaan. Miten tahansa."

"En tiedä oikein itsekään." Emily myönsi huvittuneena. 
"Tiedätkö... Olet hyvin rakas."

Lexa hymyili pehmeästi.
"Niin sinäkin. Niin, niin rakas", hän vastasi halaten Emilyä hiukan tiukemmin. Ei hän kyennyt kuvailemaan sanoin, miten rakasti naista, joten parempi halata tiukasti.

Emily vilkaisi pyörivää sarjaa ja jaksoi hetken keskittyä siihen. 
"Tuletko sinä katsomaan Badmintonia? Oikeasti?"

Lexa oli jo luovuttanut sarjan suhteen ja katseli sen sijaan Emilyn profiilia. Emilyn kasvoja oli paljon mukavampi katsella kuin sarjaa joka tapauksessa. Kipeänäkin nainen oli niin tavattoman kaunis. Hän vain tahtoi pitää huolta naisesta.
"Tietenkin tulen", hän vastasi nyökäten päättäväisenä. "En jättäisi sitä väliin mistään hinnasta."

"Kai tiedät että se kestää kolme päivää yhteensä?" Emily tarkensi hymyillen. 

"Tiedän. Sain sen verran selville Badmintonin omilta nettisivuilta, vaikka suuri osa muusta menikin minulta ohitse", Lexa naurahti. "Mutta tietenkin tulen katsomaan. Alusta loppuun."

Emily ei voinut olla hymyilemättä. 
"Näet minun satuorini tositoimissa."

"Ja sinut myös", Lexa huomautti hymyn kera. "Näen teidät molemmat tositoimissa. En malta odottaa. Minun täytyy tosin yöpyä kaukana sinusta, tai et saa nukuttua tarpeeksi. Näytät epäilemättä upealta keskittyessäsi sataprosenttisesti suoritukseesi."

"Voi, en näytä." Emily naurahti. 
"Mielenkiintoisia ilmeitä ja paljon, paljon puh..." Hän kurottautui ottamaan tablettinsa ja avasi Youtuben. Sieltä video viime vuodelta kolmen tähden kisoista Ticolla. 
"Siinä. Sanoin. Puhun paljon." 

Lexa kurotti innoissaan tabletin puoleen voidakseen kääntää sitä hieman parempaan kulmaan nähdäkseen varmasti kaiken. Hän ei sanonut mitään katsoessaan videota tarkkaavaisena.
"Olet ehdottomasti suloisin ratsastaja ikinä", nainen julisti kun video päättyi. Ei hän ollut siitä saanut paljoa irti mitä kenttäratsastuksen kauneuteen tuli, mutta hän oli todellakin nauttinut Emilyn jutustelusta Ticolle.
"Kuulostat herttaiselta kun juttelet satuorillesi."

Emily jäi etsimää videota joka ei ollut kuvattu hänen kypärästään. Sellainenkin löytyi, tosin vanhempi. 
"Mmmm. Sovitaan niin. Tässä on Ticon isä. Euroopanmestaruuksista 2013." Se oli ollut viimeinen kausi ja nykyään vanha ori laidunsi eläkkeellä, ensimmäise jälkeläisensä valloittaessa maailmaa Emilyn kanssa. 

Lexa hymyili seuratessaan ratsukon kulkua. Tästä perspektiivistä nähtynä kilpailu näytti paljon hurjemmalta kuin kypäräkamerasta kuvattuna. Esteethän olivat valtavia!
"Näyttääpä se hurjalta", hän mutisi katsoessaan videota. "Sinä et näytä yhtään niin nuorelta kuin sinun pitäisi", nainen kiusasi. "Etkö ole vanhentunut yhtään viimeisessä viidessä vuodessa?"

Emily vilkaisi ruutua. 
"Se on hurjaa. Hölmö." Emily hymähti pehmeästi ja pudisteli päätään. 
"Olen minä. Sinusta vain näyttää etten ole."

"Se näyttää paljon hurjemmalta kuin ajattelin", naisen kulmat kurtistuivat. Mihin hän olikaan mennyt lupautumaan? No, hän voisi puristaa Zoen käsivarren mustelmille pelätessään Emilyn puolesta. Vai olikohan Zoella tehtävää sillä aikaa kun Emily oli radalla? Ehkä hän puristaisi jonkun viattoman kanssakatsojan kättä.
"Pah", Lexa puhahti. "Et ole muuttunut yhtään. Näytit varmaan ihan samalta kymmenenkin vuotta sitten. Olisit tosiaan saanut teini-Lexan kuolaamaan kuin vesiputous."

Emily hymyili hieman. 
"Kyllä sinä pärjäät." Hän lupasi. Eikä kisoissa näkisi koko rataa, onneksi. 
"Odota..." Emily avasi seuraavaksi Facebookinsa. Sieltä kaivamalla löytyi kuva vaaleahiuksisesta Emilystä sievässä vaaleanvihreässä mekossa. 
"Serkun häistä. Taidan olla 15."

Lexa odotti uteliaana, mitä Emily oli etsimässä Facebookista. Hänen hymynsä levisi kun hän saattoi nähdä nuoren Emilyn.
"Olet sietämättömän suloinen", nainen ilmoitti halaten Emilyä tiukasti. "Ja olisit tosiaankin sekoittanut pääni. Ehkä tämä oli syy sille, miksi asuin toisella puolella maailmaa. En olisi selvinnyt järjissäni, jos olisin törmännyt sinuun kymmenen vuotta sitten. En tosin ole ihan varma, selviänkö vieläkään."

Emily hymyili hieman. Hän etsi lisää kuvia - kun oli valmistunut, kun oli yliopistossa, kun ura lähti nousuun. Jos kiinnitti huomiota, kahdeksan vuotta sitten naisen katse muuttui väsyneemmäksi, silmien alle muodostui tummat aluset ja paino näytti hieman jojoavan. Ei paljon, mutta kasvot paljastivat. 
"Hyvin olet selvinnyt. Ja kuvittelin silloin olevani umpihetero."

"Auts. Pieni teinisydämeni ei olisi ehkä kestänyt sitä kolausta", nainen naurahti katsellessaan kuvia, joita Emily hänelle esitteli. Oli hurmaavaa nähdä kuvia vuosien varrelta, kun Emily oli kasvanut ja tullut kokemustensa muokkaamaksi. Hän halasi hieman tiukemmin naista aina kun kuvasta paistoi läpi väsymys. Naisparka.
"Onko hassua, että rakastan sinua nyt enemmän kuin vartti sitten?" Lexa kysyi pienen hymyn kera.

Emily ynähti kun tuli halatuksi tiukemmin. Kun kuvissa näkyi kihlasormus sormessa, siniset silmät näyttivät välillä kaunistuneilta. 
"On, jos et tarjoa selitystä."

"Joten minun täytyy selittää?" Lexa arvasi virnistäen. Hän hellitti hieman otettaan Emilyn ympäriltä ettei vallan rutistaisi naista, mutta piti silti huolta siitä, että saattoi olla niin lähellä kuin vain mahdollista.
"Tuntuu vain että tunnen sinut nyt taas vähän paremmin. Mitä enemmän tiedän asioita sinusta, sitä enemmän minulla on syitä rakastaa sinua."

"Arvasit." Emily hymähti. Hän ei voinut olla hymyilemättä hieman ja etsi lisää kuvia. 
"Tässä kokeilin turkkilaista öljypainia!" Emily bikineissä ja yltäpäältä öljyssä kaverinsa kanssa.

Lexa vilkaisi Emilyä kulmaansa huvittuneesti kohottaen.
"Ja sitten sinä kehtaat ihmetellä, miksi asunto täytyy vuorata post it-lapuilla", nainen puhahti vetäen tablettia hieman lähemmäs, jotta sai todella ihailla kuvaa Emilystä bikineissä. Nainen näytti aivan liian hyvältä, eikä hän voinut nyt edes riisua Emilyä ja verrata kuvaa nykyhetkeen. Kuinka julmaa.
"Olet mahdoton."

Kuva oli aika tuore. Ehkä puolisen vuotta vanha, joten näky oli melko sama.
"Mitä? On siellä mutapainikuvakin."

"Onko mitään painia, mitä et olisi jo kokeillut?" Lexa naurahti päätään pudistaen.

"Ei. Öljypaini oli ihan hauskaa, melko sottaista tosin." Emily vastasi hymyillen.

”No varmasti”, Lexa naurahti. ”Voin vain kuvitella sitä sotkun määrää. Hierontaöljylläkin saa jo kaikki paikat sotkuun jos ei ole varovainen, ja sitä sentään käytetään paljon vähemmän.”

Emily unohtui selaamaan kuvia ja näytti vielä jotain näyttämisen arvoista. 
"Löysin sen." Joku hänen serkuistaan oli skannannut kuvan aikoinaan ja merkinnyt viisi serkusta siihen. Viisi, naamaa myöten kurassa olevaa lasta. 
"Olen tuo tyttö jolla on lässähtänyt rusetti päässä."

Oli ihana nähdä kuvia vuosien varrelta Emilyn elämästä. Melkein kuin olisi saanut olla itsekin mukana muistoissa, joita kuvatut tapahtumat olivat jättäneet jälkeensä.
”Voi apua teitä!” Lexa naurahti ilahtuneena kun katseli kuraisia lapsia. ”Ei ihme, että äitejä itketti. Eihän teissä ole kuin tuskin kämmenen kokoinen kohta, jossa ei olisi kuraa. Olet kyllä yksi riiviö. Hurmaava riiviö, mutta riiviö silti.”

"Noh!" Emily pudisteli päätään. Kaikilla lapsilla oli vielä juhlavaatteet selvästi. 
"Se oli hieno idea."

”Aivan varmasti oli, kun teiltä kysytään”, Lexa naurahti, ”mutta aikuiset olivat epäilemättä toista mieltä. Juhlavaatteet tahdotaan yleensä pitää puhtaina.” Emily näytti niin pieneltä ja suloiselta kurakuoren alla, ettei hän voinut kuin olla iloinen siitä, että joku oli tahtonut ikuistaa hetken.
”Minusta ei ole montaakaan kuvaa ennen yliopistoaikoja”, nainen pahoitteli naurua äänessään. Hänestä ei löytyisi mutaista kuvaa lapsena, juhlatamineissa tai ilman.

"Minusta on ihan liikaa." Emily naurahti pehmeästi. Niin kävi kun kaksi perhettä dokumentoivat yhden lapsen elämää.

”Ei voi olla liikaa”, Lexa vastusti hymyillen. Se ei vain ollut mahdollista. Hän tahtoisi nähdä jokaisen kuvan, jonka Emily onnistuisi saamaan käsiinsä; kuulla jokaisen tarinan, joka kuvan taakse kätkeytyi.
”Olit suloinen lapsi. Tietenkin sinusta haluttiin ottaa niin paljon kuvia kuin vain mahdollista.”

"Eivätkös kaikki ole suloisia lapsia?" Emily huomautti hymyillen. Siltä se ainakin tuntui. Ainahan sanottiin että lapset olivat suloisia. 
"Se on hauskaakyllä kun löytää jonkun mitä ei muista."

”Eivät”, Lexa vastasi naurahduksen kera. ”Minä olin lapsena pelkkää raajaa. Laiha ja takkutukkainen, muita pään pidempi”, hän kertoi huvittuneena. Ei tosiaankaan suloinen näky.

"Varmasti olit!" Emily vastusti. Lexa oli varmasti oikein suloinen lapsi. 

”En”, hän naurahti ja varasti tabletin voidakseen kirjautua omaan facebookiinsa. Ei kestänyt kauaa löytää oikeaa kuvaa niiden lukuisten joukosta, joihin hänet oli merkitty, sillä skannattu, hieman haalistunut luokkakuva erottui muiden seasta helposti.
”Katso nyt”, hän naurahti osoittaen sormella omia kasvojaan takarivissä. Siitä huolimatta, miten hän seisoi kahden pitkän pojan välissä, hän ei varsinaisesti näyttänyt lyhyeltä. ”Taisin olla yksitoista. Ehkä kymmenen? Täynnä raivoa joka tapauksessa”, hän pudisti päätään. Siinä missä muut lapset hymyilivät kuvassa, hänen ilmeensä oli lähinnä passiivinen ja katse välinpitämätön. Kasvoilta puuttui lapsenomainen pyöreys, mikä vain korosti vaikutelmaa tyytymättömyydestä.
”Taisin päätyä käsirysyyn tuon pojan kanssa kuvan ottamisen jälkeen”, nainen muisteli osoittaen vasemmalla puolellaan seisovan lapsen kasvoja. ”En edes muista, miksi.”

Emily hymyili pehmeästi. Lexa ei kyllä näyttänyt onnelliselta lapselta. 
"Olet sinnä silti söpö. Omalla tavallasi. Mitet voit olla noi pitkä? Epäreilua"

”Minä kasvoin kymmenen vanhana varmaan parikymmentä senttiä kesän aikana”, Lexa kohautti harteitaan. Se oli antanut sopivasti etumatkaa niin moneen muuhun luokkatoveriin.
”Kukaan ei osannut edes arvata, kuinka pitkäksi lopulta kasvaisin.” Hän selasi hetken kuvia etsiessään valmistujaisiaan Harvardista. Lopulta hän löysi etsimänsä kuvan. Muraatin peittämä seinä toimi hyvänä vastakohtana mustalle valmistujaiskaavulle, kun nainen seisoi nahkakansiossa esillä olevat paperit kädessään, neliskulmainen lakki päässään ja ylpeä, säihkyvä hymy huulillaan.
”Osasin minä joskus hymyilläkin kuvissa”, hän naurahti. ”Olkoonkin että lähestulkoon tärisin helpotuksesta tässä kohtaa. Olin juuri pitänyt puheen valmistujaisissa. Kamalin kokemus ikinä.”

Emily katseli valmistujaiskuvaa. Lexa oli valmistunut Harvardista, koulusta josta elokuvat maalasivat loistokasta mielikuvaa. 
"Hyvin se varmasti meni." Ja pois mielestä se ajatus että kumman tutkinnon aikana Lexa oli entisensä tavannut. Miksi se kalvoi niin? 
"Ja olet kaunis tässä."

”Siitä on video jossakin”, hän naurahti, mutta ei alkanut selata Facebookia moisen toivossa. ”Sain huomautuksen jälkikäteen, koska otin heidän mielestään liikaa kantaa sen hetken pinnalla oleviin asioihin.” Vinon hymynhäivän kera hän etsi ryhmäkuvan tusinasta valmistuneita lakiopiskelijoita, jotka olivat kaikki kohottaneet vasemman kämmenensä kameraa varten. Jokaisen kämmenellä oli sateenkaaren väreissä maalattu sydän.
”Johto ei arvostanut, kun päätin puheeni kämmen koholla”, hän naurahti. Nainen antoi katseensa pyyhkäistä nopeasti kasvoista toisiin, mutta loikkasi yli Vivianen kullanhohtoisten kiharoiden reunustamista kasvoista.
”Mutta se oli sen arvoista. Pieni kannanotto silloin tällöin teki vain hyvää.”

Emily siristi kuvalle hymyillen silmiään. 
"... sinä et tehnyt noin. Voi rakas, olet hullu." Ihan samoin kuin hänkin oli.

"Tein", Lexa naurahti. "Se oli alunperinkin minun ideani. Olin yllättynyt, kun niin moni lähti siihen mukaan. Olin joskus hippusen verran kapinallinen." Hän selasi kuvia ajassa eteenpäin, kunnes löysi kuvan muutaman vuoden takaa Starbucksin esiliina päällään.
"Olin joskus baristojen aatelia", hän virnisti vinosti. Tai sitten ei ollut ollut. Hymy kuvassa ei aivan yltänyt ruskeisiin silmiin asti ja rannetta koristava värillinen tatuointi oli selvästi vielä tuore. "Tämä kuva otettiin päivänä, jona jokin toimintatähti kävi hakemassa kahvinsa meiltä. Minä en edes muista kuka se oli, mutta varmaan meistä on ryhmäkuva jossakin", hän naurahti.

Emily ei luojan kiitos ollut tajunnut hakea siitä kuvasta Vivianea. Se oli hyvä. Tatuoinnin tuoreus taas nipisti oudolla tavalla. Hänen pitäisi päästä eroon tästä. 
"Minä huomaan että olet kapinallinen. Ja olethan sinä nytkin,ylpeyttä työstäsi." No, jos baristan työstä nyt saattoi kokea suurta ylpeyttä.

"Minä olen ylpeä, sen verran että saan pitää työni", nainen naurahti halaten toisella kädellään Emilyä tiukemmin. Työ tallilla antoi hyvän mahdollisuuden nähdä Emilyä pitkin päivääkin, joten hän pitäisi siitä mielellään kiinni siihen asti, että keksisi jotakin palkitsevampaa tekemistä päivilleen.
"Tämä on vajaan vuoden takaa. Jodie tuli käymään", Lexa kertoi löytäessään kuvasarjan Grand Canyonilta. Joukossa oli niin hullunkurisia selfieitä kuin taiteellisia siluettejakin kanjonin jylhissä maisemissa. "Ajoimme vanhojen aikojen muistoksi koko maan halki. Jodie lensi New Yorkiin, minä poimin hänet sieltä kyytiin, ja ajoimme kymmenen osavaltion läpi Grand Canyonille. Matkaa taisi tulla lähemmäs neljätuhatta kilometriä."

Emily vinkaisi. 
"Neljä tuhatta kilometriä autossa kanssasi vihlaisee lihaksiani vain ajatuksena." Jodie nyt saattoi tehdäkin sellaista kun oli Lexan ystävä. Hän ei olisi selvinnyt elävänä. Puheista päätellen. 
"Ihania kuvia."

"Hei!" Lexa protestoi nauraen ja tökkäsi Emilyn kylkeä. "Olen loistava matkakumppani. Musiikkimakuni on pettämätön, ostan aina liikaa herkkuja kun minut laskee irti kauppaan ja löydän erittäin nopeasti turhaa nippelitietoa mistä tahansa maamerkistä, jonka ohi ajamme."

"Mmmm. Olet mainostanut itseäsi myös aivan toisen asian tiimoilta." Emily huomautti. Kunhan kiusasi, ihana Lexa oli.

"Sehän vain tarkoittaa, etteivät paikat puudu ajaessa", Lexa virnisti vinosti. "Saa vähän mukavaa venytystä lihaksiin ja pääsee rentoutumaan oikein kunnolla."

Emily mulkaisi Lexaa vaitonaisena, veti peiton korviinsa ja yskäisi, lääkkeen ansiosta pehmeämmin. 
"Minä käyn nukkumaan niin olen turvassa hävyttömyyksiltäsi." Ja ehkä hän saisi nukuttua sen typerän ahdistuksen pois.

"Olet oikein turvassa juuri siinä", Lexa vakuutti hymy huulillaan, vaikka sanat olivatkin niin totta että sattui. Emily olisi aina turvassa hänen vierellään. Sellaista tilannetta ei tulisikaan, ettei se pitäisi paikkaansa.
"Minä koetan olla oikein hiljaa, jos liikun jonnekin." Kuten koirien kanssa ulos, mutta ei sillä nyt vielä ollut kiirettä. Paljon parempi makoilla Emilyn vierellä hetki. Hän sulki tabletin ja laski sen sohvapöydälle vaivautumatta kirjautumaan ulos facebookistaan. Kyllähän Emily osaisi kirjata hänet ulos, kun seuraavan kerran appia kaipaisi.
"Nuku hyvin rakas."

Emily ynisi vastaukseksi ja haki hyvän asennon. Kipeä nainen nukahti kovin nopeasti. Ja näki unia, eikä ollenkaan mukavia.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2766
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [P] You can count on me to misbehave   La Maalis 24, 2018 3:13 pm

Lexa makoili omasta mielestään pitkään Emilyn rinnalla, mutta nyt, kun televisio oli sammutettu eikä häntä väsyttänyt aamupäivän pitkäksi venähtäneiden nokosten jälkeen, alkoi aloillaan oleminen tuottaa hankaluuksia. Niinpä nainen nousi ylös, lämmitti itselleen ruokaa ja syötyään päätyi raapustamaan pienen lapun sohvapöydälle. Ihan vain siltä varalta, että Emily heräisi sillä aikaa, kun hän oli ulkona koirien kanssa. Pitkä lenkki hitaasti niskaan hiipivässä yössä sai mielen virkistymään ja antoi edes hetkeksi tekemistä, kun hän käveli reippaasti katuvalojen valaisemia teitä ristiin rastiin. Merryä pitkä lenkki ei haitannut, mutta tunnin reippaan kävelyn jälkeen Maisie alkoi osoittaa mieltään koettamalla kääntyä jokaisesta risteyksestä takaisin kotia kohden. Lexa ei ollut varma, miten terrieri edes tiesi, missä suunnassa koti oli, mutta valkoinen jääräpää kiskoi järkkymättä oikeaan suuntaan risteyksissä. Hän soi ohikiitävän ajatuksen sille, oliko Zoe palannut jo kotiin, mutta vastusti halua laittaa naiselle viestiä. Eiköhän Zoe osannut jo aavistaa, miten kipeä Emily oli, eikä suotta tulisi metelillä sisään. Jos nainen edes koskaan osasi pitää meteliä.
Eikä Zoe pettänyt tälläkään kertaa, kun astui sisään hämärään asuntoon hiljaa. Koirat eivät sännänneet vastaan, joten nainen veti siitä johtopäätöksen, että niiden kanssa oltiin ulkona. Hän suolistaisi Emilyn, jos nainen olisi lähtenyt ulos - mutta ei, onneksi.
"Mikä olo?" Zoe kysyi hiljaisella äänellä riisuessaan takkiaan ja kenkiään, eikä suotta kuikuillut olohuoneen puolelle. Jos Emily nukkui, hänen kysymyksensä tuskin naista herättäisi sen enempää kuin vaatteiden riisumisesta syntyvä kahina tai oven kolahduskaan.

Emily oli herännyt jokin aika Lexan lähdön jälkeen. Käynyt vessassa, ottanut juotavaa ja koettanut jäsennellä unen sekoittamia ajatuksiaan. 
"Mmm, aika kamala."

Zoe heitti kaulahuivinsa takin perässä naulakkoon ja siirtyi märkiä sukkia jalastaan nykien olohuoneen puolelle.
"Harmillista. Olisin toivonut, että olisit jo paremmassa kunnossa", Zoe huokaisi ja otti tukea seinästä toisella kädellään, kun koetti yhdellä jalalla seisten riisua toisenkin märän sukkansa. Hemmetin Java.
"Mutta poikasi voivat oikein hyvin ja inhoavat minua palavasti taivutustreenin tähden."

Emily hymyili vaisusti. 
"Se on hyvä. Pojat ansaitsivat sen." Emily totesi pehmeästi. Ääni oli flunssasta ja unen aikana itketystä itkusta paksuna. 
"Kyllä tämä tästä."

Zoe heitti märät sukkansa kylpyhuoneen lämmitetylle lattialle ja vilkaisi Emilyä, kun suunnisti makuuhuoneeseensa kaivamaan kuivia, lämpimiä sukkia aiempien tilalle.
"Oletko saanut levättyä yhtään?" Hän kysyi suunnistaessaan jääkaapille opitun rutiinin myötä. Kuivat vaatteet, ruokaa, suihku, nukkumaan. Helppoa.
"Näytät siltä, että olet toinen jalka haudassa."

"Olen levännyt koko päivän." Emily mutisi  pehmeästi ja venytteli hieman. 
"Näin vain painajaista, ei muuta."

"Typerää", nainen totesi myötätuntoisen huokaisun kera. Painajaisten näkeminen oli aina yhtä rasittavaa. "Mitään, mistä tahdot puhua?"

"Se todellakin on." Emily tavoitteli sormiinsa nenäliinan ja niisti. Luultavasti aivotkin tulivat ulos samalla. Hyi. 
"Se on typerää. Kaikilla on menneisyytensä ja minä en muka osaa hyväksyä hänen."

Zoe päätyi tekemään itselleen pikaisesti voileivän, samalla kun vilkuili olkansa yli Emilyä.
"Mikä siitä tekee sinulle niin vaikeaa? Hyväksymisestä siis?" Hän kysyi. Ei häntä erityisemmin kiinnostanut tietää, mitä Lexan menneisyyteen sisältyi. Hän ei tehnyt sillä tiedolla mitään.

Emily veti syvään henkeä. 
"He eivät eronneet." Kyse ei ollut siitä että rakkaus olisi loppunut tai jokin muu pakottanut erilleen. 
"Hän kuoli." Typerää. Miten muka kuollut voisi tulla heidän väliinsä? Noh, ilmeisen hyvin, kun hän ei osannut antaa asian olla. 

Zoe kääntyi leipänsä kera tuijottamaan Emilyä. Siis ongelmana oli se, että joku naisen entisistä oli kuollut? Hän räpäytti hitaasti silmiään.
"Joten sinä... mitä? Et halua hyväksyä sitä, että hän on seurustellut aiemminkin?" Hän kysyi epäuskoisena. Emilyn logiikasta - tai sen puutteesta - tuntui olevan kovin hankala saada kiinni.

"Ei!" Emily hieraisi kasvojaan. Hyvä jumala hän oli idiootti. 
"Mutta jos hän... Koen olevani varavaihtoehto. Tiedän, tiedän, että se on typerää, en voi sille mitään. En tajua miksi tuntuu niin pahalta

Zoe pudisteli päätään yhtä aikaa myötätuntoisena ja epäuskoisena. Teki mieli sekä läpsäistä Emilyn poskea että halata naista tiukasti.
"Onko hän antanut sinulle syytä tuntea niin?" Nainen kysyi laskien leivän kädestään, kun keskustelu tuntui vaativan hänen huomiotaan ruokaa enemmän. "Ei tunteilleen aina voi mitään. Joskus ajattelee mitä typerämpiä asioita ja vaikka tietää, etteivät ne ole totta, niistä ei silti pääse eroon."

"Ei. Ja minä kippasin sen hänen niskaansa ihan kamalalla tavalla viimeyönä." Emilyä hävetti se huutamisensa. Ja juokseminen. Lexan oli pitänyt kampittaa hänet maahan. Helvetti. 
"Jos he voisivat olla yhdessä, he olisivat." Ja Lexa asuisi Amerikassa, ei täällä. Hän olisi edelleen menossa naimisiin, luultavasti.

"Ellet ole päästänyt koiriamme karkuun, sanoisin, ettei hän kanna kaunaa", Zoe huomautti. Lexa ei voinut olla kovinkaan kaukana, joten selkeästi edellisyö ei painanut naisen mieltä, tai ainakaan vaikuttanut siihen, miten nainen tahtoi pitää huolta Emilystä.
"Tajuatko edes itse, miten typerältä tuo kuulostaa?" Zoe kysyi kulmaansa kohottaen. "Ihan samaa logiikkaa voisi käyttää mihin tahansa päättyneeseen suhteeseen. Jos vain ei olisi tapellut siitä tai tästä asiasta, jos vain olisi puhunut vähän enemmän, jos vain olisi ollut tekemättä jotakin, voisi edelleen olla entisensä kanssa yhdessä."

"Minä tiedän." Emily hieroi kasvojaan melkein aggressiivisesti. 
"Mutta silloin se on selvästi loppunut. Nyt se vain... Äh. Olen kamala ihminen."

"Et ole kamala. Idiootti kenties, mutta et kamala", Zoe hymähti puolittaisen hymyn kera. Pitäisi kai sääliä paljon kokenutta naista, varsinkin kun Emily oli vielä flunssankin kourissa, mutta naisen puheet kuulostivat kerrassaan järjettömiltä.
"Miten mikään voi olla selvemmin ohitse kuin se, että toinen on kuollut?"

"Olen minä, olisit kuullut minut eilen. Sen jälkeen kun sovimme että minä muutan hänen luokseen." Emily halusi vajota lattialle. 
"Hän ei lakannut rakastamasta. Mistä minä tiedän jos hän edelleen vain kaipaa häntä? Hitto."

Vai oli Lexa löytänyt asunnon - kenties jopa Coxin tarjoaman? Se ei kuitenkaan ollut tärkeä tiedonmurunen tässä kohtaa, joten Zoe antoi olla ja keskittyi sen sijaan Emilyn hätään. Pelkoon? Ei hän enää edes tiennyt, mitä se oli.
"En voi tietenkään puhua muiden puolesta, mutta... Parikymppinen Zoe tulee aina rakastamaan Sharonia niiltä ajoilta. Mutta en ole enää sama ihminen kuin silloin, eikä ole hänkään, ja jos tapaisimme nyt, se olisi epäilemättä vain epämukavaa kaikille. Ei se vähennä sitä, miten rakastan nyt Maybeä. Ei kukaan voi kilpailla muiston kanssa, mutta ei kenenkään tarvitsekaan. Eihän Ticonkaan tarvinnut kilpailla isänsä muistoa vastaan. Ei Tico ollut sinulle isänsä korvike." Mitä se sanoi hänestä ihmisenä, että paras vertaus minkä hän keksi, liittyi hevosiin?

Emily kohautti olkiaan. 
"Niin... Niin." Ehkä se siitä. 
"On vain kipeää edes katsoa häntä kun ajattelen asiaa."

"Siitä sinun täytyy päästä eroon", Zoe totesi yksiselitteisesti. Kun se vain olisikin niin helppoa! "Jos se häiritsee sinua, sille täytyy tehdä jotakin. Sinun on keksittävä, mikä se on, mikä auttaa sinua. Oli se sitten mahdollisuus tietää enemmän tai unohtaa koko juttu. Et voi antaa sen jäädä painamaan mieltäsi."

"En halua tietää enempää." Se oli varmaa.

"Fiksu valinta", Zoe nyökkäsi ja hapuili leivän otteeseensa, jota voisi vihdoin käydä sen kimppuun. "Mitä siis haluat?"

"En tiedä. Jos tietäisin, en näkisi painajaisia joissa hän palaa entisensä luokse. Ei sanaakaan."

Hänen teki mieli sanoa niin paljon, mutta sen sijaan nainen sulloi leipää avoimeen suuhunsa. Suureksi rävähtäneiden silmien katse ei tosin irronnut Emilystä. Hän oli ajatellut, että hänen itsetunnossaan oli parantamisen varaa, mutta nähdä painajaisia moisesta? Emily oli vieläkin heikommilla jäillä kuin hän.
"Sinä todella tarvitset jonkun puhumaan järkeä sinulle", nainen huokaisi hieraisten kasvojaan. "Mitä jos otat askeleen tai vaikka viisi taaksepäin? Ei kai sinun tarvitse hypätä pää edellä tähän suhteeseen? Jos otat hetken itsellesi aikaa ajatella, mitä edes tahdot elämältäsi nyt."

Emily nielaisi. Jos hän nyt sanoisi, että jäisi Zoen sohvalle, siitä tulisi ongelmia. 
"... En halua. Ja minä selvitin jo työasiat. Ainakin mielestäni."

"Työasiat kenties, mutta jos sinä näet painajaisia hänen entisestään, sinulla on selvästi paljon selvitettävää henkilökohtaisella tasolla", Zoe totesi päätään pudistaen. "Olen varma, että jos pyydät häntä odottamaan hetken, hän tekee niin." Kai kuka tahansa ymmärtäisi, jos Emily sanoisi tarvitsevansa omaa tilaa ja hetken aikaa ajatella. Kaiken jälkeen se tuskin edes yllättäisi.

"Miksi minun pitää olla tällainen? Hän on monta kertaa sanonut miten asia on ja että hän ei pidä minua korvikkeena. Kiitä luojaasi että Maybe ei ole idiootti." Emily puhahti hiljaa. 
"En minä sinun sohvallasikaam voi ikuisuutta olla."

"Ei, Maybe ei ole idiootti, mutta minä olen meidän molempien edestä", Zoe vastasi harteitaan pienesti kohauttaen. Se oli totta. Hän teki kaikesta jatkuvasti niin paljon hankalampaa, ettei ollut tosikaan.
"Et ikuisuutta, mutta niin kauan kuin sinun tarvitsee."

"Olen jo nyt venyttänyt rajojasi ja... vaikka se painaa, minä silti haluaisin olla hänen kanssaan kuten nytkin. En tiedä. Luulisi että eilinen selvitti pääni kun huusin hänelle suoraa huutoa keskellä yötä."

"Voi luoja sinun kanssasi", Zoe huokaisi. Huutaa keskellä yötä? Hienosti Emily. Kerrassaan loistava tapa käsitellä ongelmia. "Ei selvästi, jos näet edelleen painajaisia. Mutta tee kuten näet parhaaksi. Tiedä vain se, että olet aina tervetullut sohvalleni."

"Huusin. Ulkona. Juostuani sukkasillani karkuun." Emily tarkensi vielä.

"Sinuun verrattuna minulla on kerrassaan terveellinen tapa käsitellä ahdistusta", nainen pyöräytti silmiään ja naurahti synkästi. Siinä ei ollut mitään hauskaa, mutta... Luoja. Olivat hekin kaksi. Aivan palasina molemmat, hapuilemassa pimeässä ilman pienintäkään valonlähdettä. Tai sitten he vain pitivät silmänsä päättäväisesti kiinni.
"Luulen, että sinun pitäisi puhua hänelle kunnolla. Ei huutaa ulkona tai juosta karkuun sukkasillasi. Selittää, miltä sinusta tuntuu ja yrittää tulla yhdessä johonkin ratkaisuun. Et voi vain esittää, ettei jokin paina sinua, jos se pyörii mielessäsi."

"Voi kuule, ne hampurilaisetkaan eivät eksyneet itse jääkaappiin." Emily tunnusti hiljaa. 
"Olen puhunut. Ja en... vain kai osaa kuunnella. Ja Zoe, olen mestari esittämään."

"Ihmettelinkin, miksi jääkaapissa oli tarpeeksi ruokaa pienelle armeijalle", Zoe hymähti päätään pudistaen. Olisihan se pitänyt arvata, että jokin oli saanut Emilyn tolaltaan ja ajanut hankkimaan niin paljon syötävää. Todennäköisesti sama maastolenkki, josta hän oli jo ripittänyt Bexiä oikein olan takaa.
"Jos haluat oikean parisuhteen, esittäminen ei ole vaihtoehto. Ei sitten alkuunkaan. Jos esität nyt, esität vuoden päästäkin. Se ei ole perustus, jolle haluat suhdettasi rakentaa."

Emily hymyili hermostuneesti. 
"Mmm. Ei hänen pitäisi olla minun kanssa. Olen vain työtä."

"Minä sanoin tuota ihan samaa Maybelle pienen ikuisuuden. Pidin hänestä ja tiesin, että hän piti minusta, mutta minua pelotti. Joten työnsin häntä pois joka välissä ja kerroin, miten hänen pitäisi olla jonkun toisen kanssa, jonkun paremman tai nuoremman tai kauniimman tai... Milloin mitäkin. Mutta aina jonkun toisen kanssa, koska minä en ollut tarpeeksi hyvä hänelle. Olen edelleen sitä mieltä että hän ansaitsee parempaa, mutta kun hän kerran tahtoo olla minun kanssani, teen kaikkeni ollakseni mahdollisimman hyvä häntä varten", Zoe kertoi tasaisella äänellä. Nyt tuntui mahdottomalta ajatellakin, miten kauan hän oli pitänyt Maybeä käsivarren mitan päässä, kun kaikki mitä hän oli tahtonut tehdä, oli vetää tyttö syleilyynsä.

Emily leikki sen letin päällä. 
"... Sinä olet idiootti."

"En tiedä, onko sinulla varsinaisesti varaa sanoa", Zoe huomautti kulmaansa kohottaen. "Pata, kattila", hän viittasi kädellään heidän välillään ja naurahti kuivasti. Niinpä niin. Olivatpa hekin kaksikko.

"On. Aina on varaa sanoa." Emily yskäisi hiljaa ja heitti kurkkuunsa pastillin.

"Niinpä niin. Mitäpä jos siis sanoisit jotakin kullanmurullesi niin sinun ei tarvitsisi katsella painajaisia hänestä lähtemässä muiden matkaan?" Nainen ehdotti suupieli nykien.

"... Älä ikinä, ikinä enää käytä tuota sanaa. Ei sovi sinulle." Kullanmuru. Hrh.

Se sai Zoen naurahtamaan hiljaa.
"Olisiko kullannuppu parempi?" Hän ehdotti huvittuneena. Ehei, moiset sanat eivät istuneet hänen suuhunsa lainkaan. "Kenties Bexin keksimä uusin koodinimi?" Hän ei ollut enää edes varma, mikä tässä kohtaa oli uusin. Vaahtosammutin tuntui keksivän tusinan päivässä.

"Ei kiitos." Emily puhahti hiljaa. 
"Pidän periteisemmistä."

"Niinpä tietysti", Zoe hymähti huvittuneena. "No, niin tai näin, puhu Lexalle. Tai puhu psykologillesi. Kenties molemmille, ei tosin yhtä aikaa. Sinun on paras saada moiset ajatukset pois mieltäsi varjostamasta. Ne eivät tee yhtään mitään hyvää sinulle."

"Minä puhun..." Emily mutisi. 
"... onkohan hänen fiksua jäädä yöksi..." Sen hän kysyi enemmän itseltään.

"Se on ihan sinun päätettävissäsi", Zoe totesi. Hän ei ottaisi siihen mitään kantaa. Mistäpä hän tiesi, nukkuisiko Emily paremmin Lexa vierellään vai ei. "Jos haluat hänen lähtevän, voin tämän kerran leikkiä tarinan pahista ja lähettää hänet matkoihinsa. Vedota siihen kuinka tahdon ehdottomasti viettää aikaa kämppikseni kanssa."

Emily pudisti vaisusti päätään. 
"Ei tarvitse. Minä jo lupasin ja... se olisi outoa."

"Ajatteletko koskaan omaa parastasi?" Zoe kysyi huuhtoen leipälautasensa tiskialtaassa. "Minusta tuntuu, että ajattelet vain jatkuvasti kaikkia muita. Mikä on parasta muille, mitä muut tahtovat. Milloin viimeksi teit jotakin koska sinä tahdoit tehdä niin?"

Emily jäi katsomaan Zoea pitkään. 
Kukaan ei ollut ikinä kysynyt tuota kysymystä häneltä. 
"En... En sanonut etten haluaisi häntä yöksi." Taktista väistää se oikea kysymys.

"En kysynyt sitä", Zoe huomautti kääntyen kunnolla Emilyn puoleen. Hän ei vaivautunut toistamaan kysymystään, vaan risti kädet rinnalleen ja odotti hiljaisuudessa vastausta.

Siniset silmät olivat suuret, hieman säikähtäneet. 
"... En oikein tiedä."

Se oli jo vastaus aivan itsessään. Emily ei koskaan ajatellut omaa parastaan. Siinä oli heidän eronsa. Hän oli aina ottanut mitä tahtoi ja miettinyt seurauksia myöhemmin, jos koskaan. Hän oli itsekäs siinä missä Emily oli niin perin epäitsekäs, ja he molemmat kärsivät sen tähden. Heillä olisi paljon opittavaa toisiltaan.
"Aika alkaa miettiä sitä. Miettiä, mitä sinä tahdot."

Emily oli siinä melko surkea. Hän vilkaisi Zoea melkein epätoivoisena. 
Apua?

Zoe odotti pitkän hetken kaikessa hiljaisuudessa, mutta oli selvää, ettei Emily ollut sanomassa mitään. Nainen huokaisi, työnsi keittiötasosta vauhtia, harppoi olohuoneen halki ja lähestulkoon lysähti alas vuodesohvan jalkopäähän poikittain makaamaan. Hän tuijotti kattoa ja veti syvään henkeä.
"Minä en voi kertoa sinulle, mitä sinä tahdot tehdä. Se sinun on päätettävä ihan itse. Mutta mieti hetki. Mistä sinä unelmoit?"

Emily nielaisi. Mistä hän unelmoi? 
"Minä unelmoin vain siitä että olisin onnellinen." Rasittavan ympäripyöreä vastaus. 
"Ja olympiavoitosta ja slamista mutta ne nyt voi jättää pois tästä."

"Mikä tekee sinut onnelliseksi?" Nainen kysyi kääntäen katseensa hitaasti valkoisesta katosta Emilyn suuntaan. "Jos vastaat jotakin, mikä liittyy työhösi, potkaisen sinut alas sohvalta, olit sitten kuinka kipeä tahansa", Zoe lisäsi silmät siristyen.

Emily siirtyi kauemmas sohvalla. 
"...Työni. JA esimerkiksi se kun saan herätä Lexan vieressä. Merry. Ilta ulkona ystävien kanssa."

Zoe tyytyi huitaisemaan kädellään jonnekin Emilyn jalkojen suuntaan. Kehtasikin vetää työnsä tähän.
"Siinä tapauksessa herää Lexan vierestä ja leiki koirasi kanssa ja käy ystävien kanssa ulkona. Mitä muuta?"

Emily veti syvään henkeä. 
"Se että olennyt vapaa."

"Pidäkin siitä tunteesta kiinni", Zoe totesi pienen nyökkäyksen kera. "Minä ajelen sinut kaljuksi jos menet kahlitsemaan itsesi uudestaan", hän uhkasi silmät siristyen.

Emily otti kiinni letistään. 
"... et tekisi sitä."

"Seuraavan kerran kun asetat jonkun toisen onnen oman onnesi edelle, sinun kannattaa nukkua toinen silmä auki", Zoe totesi huolettomasti. "Selkien kanssa oppii erittäin nopeaksi ja tehokkaaksi klipperin parissa."

"Minä tappaisin sinut." Armotta. Hänen rakkaat hiuksensa.

"Kannattaa siis pitää huolta siitä, ettet luovu omasta onnestasi. Saat pitää hiuksesi kun muistat pitää kiinni siitä, mitä sinä tahdot."

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2766
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [P] You can count on me to misbehave   La Maalis 24, 2018 3:13 pm

"... Minä todella haluaisin asua hänen kanssaan." Emiöy myönsi pehmeästi. 

"Se on hyvä alku. Mikä estää sinua tekemästä niin?" Zoe kysyi. Oliko siinä taustalla jotain muutakin kuin vain pelko, joka piinasi Emilyn uniakin?

"Etkö sinä ehdottanut että pitäisi ottaa askelia taaksepäin?" Zoessakaan ollut päätä eikä häntää.

"Jos sinä tosissasi pelkäät, että hän jättää sinut", nainen vastasi harteitaan kohauttaen. "Ja se oli vain ehdotus. Kun et tuntunut tietävän yhtään, mitä halusit."

"En. En tajua miksi näin juuri sellaista unta." Ei hän tiennyt. Ärsytti olla niin solmussa. 

"Ei unissa aina ole päätä eikä häntää, mutta siinä on, mitä sinä tunnet. Jos tahdot asua hänen kanssaan, asu hänen kanssaan. Jos se ei toimi, olet aina tervetullut palaamaan sohvalleni siksi aikaa, että löydät oman asunnon", Zoe kohautti harteitaan. "Mutta mitä sinun täytyy tietää on se, mitä sinä haluat. Mitä haluat itsestäsi, mitä haluat hänestä, mitä haluat teidän suhteeltanne."

Emily nielaisi. 
"Haluaisin sen mistä olen haaveillut. Parisuhteen mikä ei ahdista." Ja se ei ahdistanut. Hän ei ahdistunut kun Lexa koski häntä, katsoi häntä, puhui hänelle. Hän kaipasi tuota.

"Emily, se on lähtökohtaisesti jokaisen parisuhteen perusta", nainen huomautti päätään pudistaen ja keskitti katseensa sinisiin silmiin. Parisuhde joka ahdisti ei ollut parisuhde sitten lainkaan.
"Mieti pidemmälle. Miltä toivoisit, että elämäsi näyttäisi vuoden päästä?"

Vuoden päästä? 
"Olisin Lexan kanssa, asuisimme yhdessä, olisin terve ja työt menisi hyvin. En kaipaa mitään kovin ihmeellistä."

"Selvä", Zoe vastasi nyökäten pienesti, "siinä on sinulle jo monta hyvää tavoitetta, mitä kohti pyrkiä. Ja pidäkin huoli siitä, että pidät kiinni asioista, jotka tekevät sinut onnelliseksi. Pidän klipperin käden ulottuvilla."

Emily tuhahti ja lätkäisi kevyesti Zoen kättä. 
"Et uskaltaisi." 

"Olen työskennellyt vuosia Charles Edgerlyn alaisuudessa ja kestänyt puolitoista vuotta Bexin kanssa. On hyvin vähän asioita, mitä en uskaltaisi", nainen totesi silmät hymystä siristyen. Selkeästi hän ei uskaltanut kertoa avoimesti ketä rakasti, mutta onneksi hiusten leikkaaminen ei vaatisi moista rohkeutta.

"Sinä olet... arh." Emily tuhahti ja tökkäisi Zoea reiteen varpaillaan. 
"Mahdoton." 

Zoe kierähti nauraen vatsalleen ja kohottautui kyynärpäidensä varaan, jotta saattoi katsella Emilyä vastaavien hyökkäysten varalta. Häntä ei tökitty ilman seuraamuksia.
"Kunhan vain yritän ymmärtää labyrinttia, jota kutsut mieleksesi", nainen virnisti puolittain.

"Älä yritä." Emily tuhahti hiljaa. 
"Ei sitä ole taidettu tehdä ymmärrettäväksi."

"Parempi yrittää ymmärtää kuin ihmetellä", Zoe totesi hymyillen pienesti tuhisevalle naiselle. "Tiedänpähän aina minne tökätä, jotta saan huomiosi." Tai millä uhkailla, että Emily kuuntelisi häntä. Hiukset olivat olleet kerrassaan loistava veto.

Emily siveli kevyin sormin lettiään. Ei, hänen. 
"Ehkä minä keksin jotain."

"Paras olisi", Zoe totesi. Emily ansaitsi onnea ja hyvää oloa elämäänsä. Kaiken kokemansa jälkeen nainen todellakin ansaitsi vapauden mieltä varjostavasta ahdistuksesta.
"Jos menet ja sotket tämän, pidän huolta siitä että jalustinhihnasi katkeaa kesken Badmintonin maasto-osuuden."

"Sotken minkä?" Piti varmistaa ettei hän putoaisi kesken badmintoni. 

"Tämän kaiken Lexan kanssa. Mitä ikinä sitten olettekaan. Jos menet ja sotket sen painajaisten tähden edes puhumatta hänelle asiasta, saat ratsastaa maasto-osuuden yhdellä jalustimella."

Emily huokaisi. 
"Ei, en aio pilata tätä. Ja en vain siksi, että en halua ratsastaa yhdellä jalustimella."

"Hyvä", Zoe hymyili pehmeästi ja heilutteli varpaitaaan ilmassa selkänsä päällä. "Olen iloinen, että olet löytänyt jotain, mikä tekee sinut onnelliseksi."

Emily nousi hakemaan mehua varovasti. Selvästi hän oli kipeänä, seuraavat sanat todistivat etteivät aivot toimineet. 
"Seitsemän orgasmia yössä tekee kenet tahansa onnelliseksi." Kuului keittiöstä. Ei sellaista sanottu Zoelle. 

Ei, sellaista ei tosiaan sanottu hänelle. Hän olisi ollut paljon onnellisempi ilman sitä tietoa.
"Aivan liikaa tietoa minulle!" Nainen huusi vastaukseksi ja kohotti kätensä korvien peitoksi. "En kuule sinua! Lalalaa!"
Lexan ilme oli korvaamaton, kun nainen astui sisään asuntoon kesken Zoen lallattelun. Käsi ovenkahvalla ja koirien remmit toisessa kädessään hän tuijotti sohvalla vatsallaan makoilevaa naista, joka heilutteli jalkojaan ilmassa ja lallatteli korvat peitettyinä.
"Mahtavaa. Jätän sinut hetkeksi itseksesi ja onnistut rikkomaan Zoen", Lexa naurahti Emilylle kumartuen vapauttamaan koirat remmeistään ja karisti takkinsa naulakkoon. Zoe havahtui saapujiin vasta kun Maisie hyppäsi vuodesohvalle ja tönäisi naista kylmällä nenällään kuin kannellakseen siitä, miten julmaa oli, että terrieri oli viety niin pitkälle iltalenkille.

Emily oli tulipunaisena keittiössä ja kaatoi kuumaa mehua mukiin. 
"M-minä... Jotain sellaista..." Hän änkytti punastuneena. Ai kamala. 
"Ei minun pitänyt... Zoe, lopeta, olet aikuien, sinä kestät..."

Lexa suunnisti keittiöön Emilyn äänen johdattelemana ja nauroi lämmöllä, kun näki miten punaiseksi Emily oli lehahtanut.
"Tahdonko edes tietää?" Lexa myhäili huvittuneena ja kurotti sipaisemaan Emilyn tulipunaista poskea kylmillä sormillaan. Hän olisi tarvinnut lämpimämmät hanskat näin pitkälle lenkille.
"Se että olen aikuinen ja kestän näitä aiheita ei tarkoita, että haluan kuulla niistä", Zoe huomautti nauraen olohuoneen puolelta kun kääntyi selälleen ja veti Maisien hetkeksi halaukseensa nyt, kun terrieri vasten tapojaan sieti läheisyyttä. "Varsinkin kun makoilen vuoteellasi."

Emily pudisteli päätään. Flunsnsa teki aivoista muhjua. 
"Ei me siinä sänngyssä..." Emily mutisi hiljaa. 
"Niin paljon."

"Todella lohdullinen lisäys, Randall!" Zoe huikkasi. Niin paljon. Pah. Lexa nauroi vetäen Emilyn halaukseensa. Emily oli herttainen niin kovin punaisena ja hämmentyneenä. Hänenkin poskiaan koristi sievä puna, mutta se oli seurausta kirpeästä ulkoilmasta eikä käydystä keskustelusta.
"Joskus minusta tuntuu, että tykkäät leveillä ystävillesi hieman liikaa", Lexa naurahti.

"Vahinko..." Emily mutisi hiljaa ja nosti mehumukin huulille. 
"Sitä paitsi, Zoe uhksi viedä hiukseni."

Se sai Lexan kääntymään kannoillaan ja suunnistamaan vuodesohvan ääreen. Hän tönäisi Zoen roikkuvaa jalkaa polvellaan.
"Uskallakin koskea Millien hiuksiin", hän siristi silmiään tuijottaessaan mustahiuksista naista, jonka rintakehällä valkoinen terrieri makoili. "Joko kerroit kaikki yksityiskohdat, rakas?" Lexa huikkasi olkansa yli Emilyn suuntaan. "Koska moinen uhkaus ehdottomasti antaa oikeuden kertoa jokaisen yksityiskohdankin. Moneen, moneen otteeseen."

Emily pudisteli päätään. 
"Eip." Viimeinen kirjain popsahti huulilla vaisusti. 
"Zoe heittäisi minut ulos."

"Siinä olet harvinaisen oikeassa", Zoe hymyili leveästi molemmille naisille. "Kylmä ilma ajaa samaa tarkoitusta kuin kylmä suihkukin."
"Pah", Lexa puhahti ja tönäisi Zoen jalkoja sivummalle, jotta saattoi itse istua vuodesohvan reunalle. "Kukaan täällä tarvitse kylmää suihkua. Millie-kulta tosin saattaa tarvita toisenkin viltin, ettei palele."

Emily taapersi takaisin olohuoneeseen, pysähtyen tosin kauemmas. Hän katseli hetken Lexan kasvoja. Millie-kulta. Nainen kutsui häntä lempinimeltä ja kullaksi, kertoi rakastavansa, huolehti kun hän oli sairaana. Saattoiko hän todella pyytää enempää todistelua? Ei. Lexa oli väsymättä kertonut monta kertaa miten hän ei ollut varavaihtoehto. Se sai hänet hymyilemään niin rakastunneesti että heikompaa hirvittäisi. 

Lexa tuijotti avoimesti takaisin, lähinnä huolissaan siitä, miksi Emily pysähtyi niin kauas. Kyllä he olisivat varmistaneet, että nainen mahtuisi mukavasti vuodesohvalle. Hän potkaisisi Zoen alas jos nainen ei tajuaisi itse väistää. Emilyn hymy sai hetkessä vastineensa kohoamaan Lexan kasvoille ja nainen kurotti kättään Emilyä kohden äänettömänä pyyntönä saada punapää lähelleen.
"Luoja te olette ällöttävän suloisia", Zoe irvisti leikillään ja löi Lexan selkää tyynyllä, kun pyrki jaloilleen. Maisie hyppäsi lattialle ja suunnisti suoraa tietä makuuhuoneeseen varaamaan epäilemättä parasta paikkaa sängyltä. "Minä menen suihkuun." Niine sanoineen mustahiuksinen nainen suunnisti kylpyhuoneeseen, joskin soi vielä yhden pehmeän, lämpimän hymyn olkansa yli naiskaksikolle. Rakastuneet idiootit.

Emily tassutti lähemmäs ja istui mehumuki sormissaan Lexan syliin. 
"Itsekin olet. Senkin ilonopilaaja." Emily huomautti, painaen päänsä Lexan hartialle. 
"... Anteeksi kun huusin."

Lexa kietoi kätensä Emilyn ympärille tottuneesti ja nautti siitä, että sai pidellä Emilyä lähellä. Emilyn läheisyys oli enemmän kuin tarpeeksi pitämään rakastuneen hymyn huulilla yrittämättäkin.
"Saat anteeksi", nainen vastasi lempeästi. "Saat huutaa, jos sinusta tuntuu pahalta."

Emily pudisteli päätään. 
"En saisi. Sanoinkin vielä kamalia asioita"

"Tiedän ettet tarkoittanut mitään, mitä sanoit", Lexa vastasi. Varmasti Emily oli tarkoittanut jotakin, mutta ei niin terävästi kuin miten huutaminen oli tuonut asioita esiin. "Välillä tulee sanottua asioita, joita ei tarkoita."

Emily veti syvään henkeä. 
"... Tarkoitin osaa siitä." Oli turha sanoa ettei tarkoittanut.

Lexa nyökkäsi pienesti ja halasi Emilyä tiukemmin.
"Tiedän", hän huokaisi lähes äänettömästi. Hän oli toivonut, ettei Emily olisi tarkoittanut mitään, mitä oli yön pimeydessä hänelle kertonut, mutta se oli ollut lapsellinen toive.

"Rakastan sinua silti." Emily tarkensi. 
"Minä vain pelkään. Ja minä käsittelen sen psykologin kanssa. Mutta... Saanko pyytää vähän kärsivällisyyttä?"

"Tiedän senkin", nainen vakuutti pehmeästi. Ei hän epäillyt Emilyn rakkautta hetkeäkään. Punapäinen nainen saattoi muutoin olla todella taitava näyttelijä, mutta rakkautta ei kukaan pystynyt teeskentelemään niin hyvin.
"Sinä saat pyytää ihan mitä tahansa, rakas", Lexa lupasi lämmin katse Emilyn kasvoja ihaillen. "Mitä ikinä tahdotkaan tai tarvitsetkaan, minä teen parhaani antaakseni sen sinulle."

Emily puraisi huultaan. Lexa oli ihan liian kiltti. 
"Jos vain... Hetken. Jos minua ahdistaa, puran sen. Koetan purkaa sen nätisti, lupaan. Jos vain jaksat minua."

"Minä rakastan sinua", Lexa totesi kuin se olisi vastaus kaikkeen. Hän antaisi Emilylle niin paljon aikaa kuin nainen vain tarvitsisi, eikä siinä olisi mitään jaksamista.
"Olisin kiitollinen, jos minun ei tarvitsisi ottaa tavakseni taklata sinua nurmeen. Mutta jos tarvitsee, olen valmis tekemään sen uudestaan."

"... Lupaan ettei tarvitse." Ei hän sitä toistaisi. 
"En tiedä miksi se on minulle vaikea asia. En tosiaan. Ja olen pahoillani siitä."

"Ei sinun tarvitse pahoitella siitä", nainen sanoi hiljaa ja pudisti päätään. "Älä koskaan pahoittele jostakin, mikä saa sinut tuntemaan näin. Olen aina tiennyt, että mukanani tulee raskas menneisyys. En syytä sinua, että se saa sinut miettimään kolmesti, tahdotko olla missään tekemisissä kanssani."

"Ei." Emily laski mukin sohvapöydälle, kömpi polvilleen sängylle ja laski kädet Lexan poskille. 
"Haluan minä. Minä haluan edelleen asua kanssasi, ihan kuin aiemminkin. Pyydä että vain jaksat hetken." 

"Minä jaksan niin pitkään kuin tarvitsee", Lexa lupasi hymyillen pehmeästi kosketuksesta poskillaan. Hän painoi kevyen suukon Emilyn huulille. "Ei sinussa ole yhtään niin paljoa jaksamista kuin annat ymmärtää. Plussat voittavat miinukset kymmenen nolla."

Emily hymyili hieman. 
"Ole silti pahoillani siitä. En olisi saanut huutaa sinulle." 

"Ei sinun tarvitse olla enää pahoillasi. Anteeksiannettua, kaikki", Lexa vakuutti sipaisten peukalollaan Emilyn poskea, kun kohotti omat kätensä reunustamaan Emilyn kasvoja.
"Jos huutaminen auttaa sinua purkamaan ahdistustasi, saat huutaa minulle päivittäin."

"Ei." Emily pudisteli päätään.
"Ei sinulle saa huutaa. Hoidat kun olen sairaana ja kaikkea."

"Tietenkin hoidan", Lexan kulmat painuivat aavistuksen. "Millainen naisystävä olisin, jos en hoitaisi? En tahdo sinun sairastavan yhtään sen pidempään kuin on välttämätöntä, joten tietenkin hoidan sinua." Millaisessa parisuhteessa muka ei autettu toista silloin, kun sairaus sattui yllättämään?

Autettiin, mutta ei siksi otettu itse sairaslomapäivää. Hän hapusi mehumukin sormiinsa.
"Voisin tämän jälkeen taas nukkua..."

"Se on täydellinen ajatus, jos minulta kysytään", Lexa vastasi ja puri huultaan, ettei muistuttaisi Emilyä levon tärkeydestä jälleen kerran. Emily oli aikuinen nainen. Kyllä punapää tiesi, miten flunssasta parantuisi kaikista vähimmällä vaivalla.
"Tahdotko edelleen, että jään yöksi?" Nainen kysyi pitäen äänensävynsä tarkoin hallinnassaan. Pehmeä, ei olettamusta suuntaan tai toiseen. Vain huolta Emilyn hyvinvointia kohtaan.

Emily katseli Lexaa hetken. Jos hän nyt sanoisi ei, hän ei nukkuisi koko yönä kun ajattelisi loukanneensa tuota. 
"Jää. Zoeakaan ei haitannut."

"Hyvä on", nainen vastasi painaen suukon Emilyn poskelle. "Mutta sana vain, ja olen poissa tieltäsi." Emilyn ei tarvitsisi kuin pyytää, ja hän antaisi naiselle enemmän tilaa. Ajaisi vaikka keskellä yötä takaisin Newcastlen laitamille, jos se siitä olisi kiinni.

Emily pudisteli päätään. 
"Et ole tiellä. Nukun paremmin kun olet siinä, olet lämmin ja voit hakea minulle yskänlääkettä yöllä jos tarvitsee." Pelkkiä hyviä puolia siis. 
"Lupaan tervehdyttyäni palkita sinut tästä."

"Haen sinulle mitä tahansa tarvitsetkaan keskellä yötä", Lexa lupasi pienen naurahduksen kera. Hän hakisi yskänlääkettä tai lasin kylmää vettä tai keittäisi kuumaa mehua, mitä ikinä Emily tarvitsisikaan.
"Sinä palkitset jo. Olen onnellinen, kun saan olla luonasi."

"Mmmm. Sitten voin tulla todella lähelle kun olen terve." Emily huomautti hellästi ja suukotti Lexan poskea. Lämmin mehu oli hyvää.

"Niin voit, jos tahdot", Lexa vastasi leveän hymyn kera. Hän sipaisi Emilyn poskea sormillaan. Hänen rakkaansa. "Saat aina tulla juuri niin lähelle kuin tahdot." Suihkun sammuminen sai naisen hymyilemään pehmeästi Emilylle.
"Aika mennä pesemään hampaat ja valmistautua yöpuulle", hän ohjeisti flunssaista naista kun Zoe astui pyyhkeeseen kääriytyneenä kylpyhuoneesta pois ja suunnisti makuuhuoneeseensa. "Jos menet reippaasti, voit vielä saada tukkoista nenääsi avattua vesihöyryllä."

Emily nousi seisomaan, laski tyhjän mukin kädestään ja vilkaisi Lexaa. 
"Komentelet kuin lasta..." Sanoi hän, joka näytti pikkulapselta kun oli jälleen pukenut naisystävänsä pyjaman ylleen. Emily meni pesemään hampaansa, unohtuen tosin ensin hengittämään höyryä. Se helpotti.

"Kipeänä olevia saa komennella", Lexa virnisti takaisin ja tunsi lämmön läikkyvän rinnassaan, kun katseli hänen pyjamiinsa hukkuvaa naista. Hänen täytyisi laajentaa vaatekaappinsa sisältöä, jos Emily ottaisi tavakseen lainata hänen vaatteitaan. Nainen vaihtoi pyjamashortseihin ja toppiin sillä aikaa kun odotteli Emilyä takaisin kylpyhuoneesta, ja siivosi käytetyt mukit ja lasit sohvapöydältä. Kaukosäätimetkin olivat hautautuneet kaikkien tyynyjen ja peittojen lomaan, mutta löytyivät lopulta, kun hän järjesteli vuodesohvan nukkumista varten.
"Sinun tulee vielä kuuma siinä", Lexa varoitti Merryä, kun koiranpentu pomppasi ketterästi sängylle ja asettui varmasti omasta mielestään loistavalle paikalle peittojen päälle pienelle, sievälle kerälle.

Emily palasi vessasta ja siirsi tyynesti koiranpennun jalkoihinsa. Hän istui sängylle ja katseli Lexaa pehmeä hymy kasvoillaan. 
"Ai hitto, se toinen lääke."

"Mikä niistä?" Kylpyhuoneeseen hampaita pesemään matkalla ollut nainen kysyi pysähtyen ja kääntyen ympäri. Hän kävisi hakemassa mitä tahansa keittiön tasoilta Emilylle, tietenkin. "Se punainen kuumetta alentava pilleri? Kurkkua turruttava imeskelytabletti? Paras lämpöpatteri heti Merryn jälkeen?"

"Se punainen." Emily naurahti käheästi ja pudisteli päätään. Lexa oli ihan liian kiltti.

”Selvä, punainen ihmepilleri tulossa”, nainen lupasi hiljaa naurahtaen ja kävi noutamassa lääkkeen sekä lasillisen vettä. Hän ojensi molemmat Emilylle ennen kuin suunnisti oikeasti kylpyhuoneeseen pesemään kasvonsa ja hampaansa. Hän palasi olohuoneeseen tuntien olonsa paljon raikkaammaksi, ja livahti pörrösukissaan Emilyn viereen levitetylle pedille.
”Nyt kaikki hyvin?” Hän kysyi asettuen selälleen sängylle.

Emily oli kaivanut itselleen sillä välin hyvän pesän. Siitä puuttui vain Lexan kainalo, joka tosin sekin kohta saapui kun nainen palasi hammaspesulta. 
"On. Täydellisesti."

”Hyvä”, Lexa vastasi antaen kuumeisen naisen käpertyä niin lähelle kuin tuo tahtoi. Hän sipaisi sormillaan kalpeaa poskea ja hymyili pienesti.
”Hyvää yötä, rakas”, hän toivotti pehmeästi. ”Toivottavasti saat nukuttua hyvin.”

Emily otti Lexan käden, kietoi sen ympärilleen ja taputteli paikalleen. Siinä, paikka. Oli ihanaa olla kainalossa. 
"Mmm." Hän ynisi jo puoliunessa. Flunssa väsytti.

Lexa ei ollut menossa yhtään minnekään, vaikkakin funssaisen naisen päättäväisyys huvitti. Ainakin Emily tiesi, minne tahtoi hänen kätensä. Nainen valvoi hetken Emilyn unta ennen kuin sulki omat silmänsä ja antoi unen viedä mennessään. Hän tuskin koskaan nukkuisi yhtä hyvin kuin Emily kainalossaan. Vuodesohva olisi yhtä hyvin voinut olla hienoin ja paksuin patja, joka maailmasta löytyi.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2766
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [P] You can count on me to misbehave   La Maalis 24, 2018 3:14 pm

Keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Emily havahtui yöllä pari kertaa yskimään, mutta muuten nukkui kunnolla. Aamulla hän heräsi hieman paremmassa kunnossa. Hieman. Ehkä tämä tauti menisi ohi nopeasti, luojan kiitos. Silti ei tehnyt mieli liikkua. 

Lexa oli yllättynyt, kun hän kaikista yöllisistä heräämisistä huolimatta havahtui aamun sarastaessa. Nainen oli vaihtanut piilolinssinsä mustasankaisiin silmälaseihin ja luki pokkaria, jonka oli poiminut matkaansa Zoen hyllystä. Se oli saksalaisen kenttäratsastajan elämänkerta. Ei kai olisi pitänyt yllättää.
”Huomenta rakas”, Lexa tervehti laskien kirjan kädestään, jotta saattoi keskittää huomionsa Emilyyn. Zoekin oli vastoin tapojaan nukkunut pidempään aamulla, eikä vaeltanut vielä ympäriinsä kahvikuppi kourassa.
”Saitko nukuttua? Miltä kurkku tuntuu? Entä yskä, tahdotko yskänlääkettä?”

Emily kierähti toisin päin Lexan kainalossa ja hymyili kun huomasi kirjan. 
"Tsk. Joskus vielä minäkin saan elämänkertakirjan." Tai sitten ei, mutta aina sai haaveilla sellaisesta kuuluisuudesta. 
"Sain ja olo on ihan... Siedettävä. En ehkä kuole."

”Niin saat, epäilemättä”, Lexa kannusti hymyillen ja työnsi kirjan huolettomasti sivummalle. Ei sillä ollut väliä, kun Emily oli nyt hereillä.
”Hyvä. Maltat vain levätä vielä tänäänkin ja olet täydessä terässä viikonloppuun mennessä”, hän hymyili pehmeästi.

"Joo." Emily lupasi hiljaa ja hamusi kirjaa takaisin Lexan sormiin. 
"Lue vain." Hän voisi katsella. Ja kerätä kierroksia sitä varten kun olisi parantunut. 

Lexa kohotti toista kulmaansa vilkaistessaan Emilyä. Vai voisi hän jatkaa aamun ajankuluksi valitun kirjan lukemista. Ihan kuin Emilyllä olisi ollut jokin taka-ajatus tässä.
”Sinun on parasta pysytellä kainalossani. Älä yritäkään livahtaa karkuun sen varjolla että minä keskityn lukemiseen”, nainen naurahti hiljaa ja sipaisi Emilyn poskea sormillaan, ennen kuin poimi kirjan käteensä ja haki kohtaa, johon oli jäänyt.
”Olen yllättynyt siitä, miten jännittävästi tämänkin ratsastajan elämää on onnistuttu kuvailemaan.”

"Ei pelkoa, pysyn tässä." Emily lupasi. Hän ei olisi karkaamassa mihinkään. Huulet hivuttautuivat Lexan korvaan.
"Pysyn tässä ja katson seksikästä keskittynyttä ilmettäsi ja lasejasi." Hän kuiskasi pehmeästi, hakien paremman asennon. 
"Niin on, ei se oli mitenkään yllättävää."

Lexa värähti hengitystä korvallaan ja tukahdutti murinan, joka oli karata ilmoille. Emily vain ottaisi sen haasteena, jos hän käskisi naista lopettamaan moisen. Parempi keskittyä kirjaan. Unohtaa, miltä Emilyn kosketus tuntui, ennen kuin itsehillintä joutuisi todellisen haasteen eteen.
”On se”, hän vastasi ääni vain hiukan värähtäen. Pisteet hänelle! ”En olettanut, että minä löytäisin kuvailua ratsastamisesta niin vetoavaksi.”

Emily kohotti kulmaansa. 
"Ratsastus on sielukas ja upea laji." Hän huomautti. 

”Niin sinä jaksat minua muistuttaa”, Lexa naurahti siirtäen hetkeksi katsettaan kirjan sivulta, jotta saattoi vilkaista Emilyä. ”En vain olettanut, että minäkin näkisin asian niin.”

"Hyvä tyttö, alat oppia." Emily hymyili pehmeästi. 
"Ai hitto, minun piti... Lexa, miten olet tänään töissä?"

”Minä opin”, nainen lupasi hiljaa. Hän oppisi kaiken mahdollisen lajista, joka oli vaatinut Emilyn omakseen. Tietenkin hän tekisi niin. Se olisi vähintä, mitä hän saattaisi tehdä.
”Olenko tänään töissä?” Nainen kysyi kulmaansa kohottaen ja tietävä hymy huulillaan. Ehkä hän olisi toisenkin päivän kipeänä. Kuka tiesi. ”Iltavuorossa.”

Emily siristi silmiään. 
"Oletin että olet." Hän nousi kuitenkin kainalosta ja asteli yhdelle laukuistaan, vetäen sieltä pukupussin. 
"Tämä pitäisi... palauttaa ja minä en taida olla siinä kunnossa että menen Newcastleen..." Emily näytti pukupussiin kauniisti pakattua morsiuspukua. 

”En ole, jos aiot juosta ympäri asuntoa heti kun sinut jättää yksin”, Lexa vastasi tuijottaen merkitsevästi kainalosta karanneen naisen selkää. Hän korjasi silmälaseja nenällään ja katsoi uteliaana, mitä Emily oli mennyt noutamaan.
”Oh”, karkasi huulilta, kun Lexa pyrki jaloilleen ja taittoi matkan muutamalla harppauksella Emilyn luokse.
”Minä voin hoitaa sen, älä huoli”, nainen lupasi katse morsiuspuvussa. Oli omituinen tunne, kun sisuskalut kääntyivät yhtä aikaa epämukavasti solmuun ja toisaalta heittivät volttia ihastuksesta. Lexa kietoi kätensä kevyesti Emilyn vyötärön ympärille.

Emily laski sen käsistään ja painui lähemmäs. 
"Mm. Se pitää palauttaa, minulla on kuitti tallessa. Ota vaikka bensarahat kun saat rahat takaisin, maksoin sen käteisellä."

”En tarvitse bensarahoja”, nainen vastasi pienen hymyn kera ja halasi Emilyä tiukasti. ”Voin samalla käydä hakemassa lisää vaatteita Jodielta.” Varsinkin jos hän meinasi mennä töihin. Puhtaat työvaatteet olisivat eduksi, ehdottomasti.
”Tekisikö mieli jotain aamupalaa? Hedelmäinen smoothie kenties?”

"No siihen menee aikaa ja ajelet edestakaisin." Emily intti pehmeästi. 
"Eikä sinun ole pakko, Zoekin varmaann voi, jos ehtii, ymmärrän että se on outoa." Miksi kaikki piti muistaa viimetingassa? 
"Smoothie olisi ihana."

”Se on vain mekko”, Lexa vastasi pehmeästi ja painoi suukon Emilyn ohimolle. Se ei ollut vain mekko, mutta väliäkö sillä. Pieni valkoinen valhe ei haitannut ketään. Ehkä.
”Minä huolehdin, että se tulee palautetuksi tänään.” Ei se voisi niin vaikeaa olla. Nainen rutisti Emilyä vielä toistamiseen ja laski sitten irti, jotta saattoi suunnistaa keittiönurkkauksen puoleen.
”Yksi smoothie siis tulossa”, Lexa lupasi ja vilkaisi Emilyä merkitsevästi. Paras ainakin istua alas. Lepo oli tärkeää ja niin edespäin.

Emily seurasi Lexaa keittiöö, hypäten istumaan tasolle. 
"Alexandria." Hän aloitti painokkaasti. 
"Jos minä puhun rehellisesti, oletan sinulta samaa."

Emily istumassa keittiötasolla toi mieleen aivan toisenlaisia muistoja kuin mitä tähän tilanteeseen sopi. Nainen ei ollut aivan riittävän nopea pyyhkimään virnettä huuliltaan, mutta juuri siitä syystä oli hyvä kääntyä jääkaapin puoleen ja etsiä smoothietarpeita. Hän nosti kaiken tasolle ja vilkaisi Emilyä.
”Minä olen ihan rehellinen”, nainen vakuutti sipaisten Emilyn polvea ohikulkeissaan. ”Minä palautan morsiuspukusi.”

Emily katseli naista hetken. Ehkä hän oli vainoharhainen. 
"Ehkä minä sitten vain olen vainoharhainen."

Lexa vilkaisi naista kaivaessaan leikkuulaudan ja veitsen esille.
"Et ole", hän vastasi hiljaa ja piti huomionsa hedelmissä. "Se on vain outo ajatus, siinä kaikki."

"Ei sinun tarvitse tehdä sitä." Emily lupasi hiljaa.
"Olisit sanonut."

"Ei sillä ole väliä", Lexa vakuutti laskien veitsen kädestään ja huuhtaisi sormensa hedelmämehusta, ennen kuin kurotti koskettamaan Emilyn poskea. "Minä käyn palauttamassa sen. On vain outoa ajatella, että valitsit tämän mekon mennäksesi naimisiin."

Emily veti syvään henkeä. 
"Mikä siinä on outoa?" Jos hän puhuisi tunteistaan, Lexankin olisi parempi.

"En ole edes ihan varma", Lexa kohautti pienesti harteitaan. Kai se oli vain konkreettinen muistutus siitä, millainen elämä Emilyllä oli ollut edessä ennen häntä. Millaisen elämän väliin hän oli tullut, mutta se nyt oli aivan typerä ajatus. Emily ei ollut tahtonut mennä naimisiin Eugenen kanssa.
"Se on vain hassu tunne, siinä kaikki."

Se todellakin oli typerä ajatus. Lexa oli saanut hänet järkiinsä, ei tullut minnkää väliin. Hän valui jaloilleen, tassutellen Lexan taakse ja kietoi kädet pidemmän naisen ympärille. 
"Lexa, minä sanoin noin kun tiedän tismalleen, mutta en kehtaa sanoa." Hän huomautti hiljaa. 

Lexa nojasi pehmeästi vasten Emilyä ja rentoutui halaukseen, joka tuntui niin oikealta. Lämpö levisi hetkessä jäseniin ja hän huokaisi hiljaa. Emily oli oikeassa, mutta hän ei tiennyt, miten pukea ajatuksiaan sanoiksi. Miten selittää se, miten hän tahtoi samaan aikaan tanssia riemusta ja oksentaa sisuskalunsa ulos.
"En osaa selittää sitä, koska siinä ei ole mitään järkeä", nainen huokaisi laskien kätensä Emilyn käsien päälle. "En voi olla miettimättä, miten jumalaisen kauniilta olisit näyttänyt. Ja sitten muistan hänet, ja haluaisin vain polttaa koko mekon."

Emily hieraisi kasvojaan Lexan selkään. 
"Rakas, minulla on salaisuus - en koe itseäni kauniiksi ja säkenöiväksi morsiameksi tuossa mekossa, joten luultavasti en olisi kaunis siinä. Ehkä joskus ostan sellaisen minkä käyttämine tunntuu hyvältä."

Hän olisi halunnut huomauttaa, että Emily näytti aina kauniilta, eikä mekko varmasti muuttaisi tilannetta. Nainen voisi pukeutua jätesäkkiin ja näyttää silti lumoavalta. Kaunis morsiuspuku saisi ehdottomasti Emilyn näyttämään säkenöivältä - mutta vastaväitteet kuihtuivat huulille, jotka levisivät naurettavan valovoimaiseen hymyyn. Ehkä joskus. Se kuulosti täydelliseltä.
"Ehkä joskus", hän vastasi kuin se olisi suurikin lupaus ja kääntyi ympäri Emilyn halauksessa, jotta saattoi itsekin kietoa kätensä naisen ympärille. Halata tiukasti ja haudata kasvonsa kaulansyrjää vasten, hengittää syvään Emilyn tuttua tuoksua.
"Sinä olet ihmeellinen", Lexa kuiskasi hiljaa.

Emily meni hämilleen siitä reaktiosta. Flunssasta muhjuiset aivot eivät saaneet kiinni siitä mitä ihanaa hän oli tehnyt. 
"... Jos sanot niin." Hän naurahti pehmeästi.

"Minä sanon", Lexa vastasi varmalla äänellä. Sen jos minkä hän tiesi varmaksi. Emily oli ihmeellinen. Hän painoi suukon kalpealle poskelle ja laski vastentahtoisesti irti naisesta, astuen taaksepäin halauksesta, jotta saattoi keskittyä valmistamaan smoothien loppuun.
"Katsotaan kumpi on kiukkuisempi herätyksestä, Zoe vai Maisie", Lexa naurahti hiljaa kumotessaan hedelmät tehosekoittimen lasiseen kannuun ja kaatoi maustamatonta jogurttia, maitoa sekä pakastemarjoja perään. Ja hieman kaurahiutaleita, jotta smoothiesta saisi täyttävämpää. Tuskin sekuntia sen jälkeen, kun hän oli naksauttanut tehosekoittimen päälle, makuuhuoneesta kuului kiukkuinen haukahdus.
"Maisie selvästi", nainen naurahti tehosekoittimen pitämän äänen yli ja kaivoi muutaman korkean lasin esiin. Zoe onnistui kampeamaan itsensä jaloilleen siinä vaiheessa kun Lexa sammutti tehosekoittimen, ja Maisie asteli makuuhuoneesta näkyviin tummat nappisilmät täynnä terrierin raivoa. Lexa ei vilkaissutkaan mieltään osoittavaa terrieriä, kun kaatoi smoothieta lasiin Emilyä varten.

Emilt naurahti Maisien haukahdukselle. 
"Maisie on vaativa kämppis." Hän hymähti pehmeästi. Hän edelleen pohti oliko sanonut jotakin hassua.

"Selvästi", Lexa naurahti ojentaen smoothielasin Emilylle, ennen kuin kaatoi loput smoothiesta kahteen lasiin. Toinen jäi keittiötasolle odottamaan Zoen ilmestymistä (ja todennäköisesti sitä, että nainen saisi juotua muutaman kupin kahvia), mutta toisen hän poimi itse matkaansa maistaen kylmää juomaa.
"Merry on paljon hyväntuulisempi kaveri", Lexa totesi istahtaen ruokapöydän ääreen.

Emily hyppäsi taas istumaan tasolle, nyt se smoothielasi käsissään. 
"Se on. Vaikea kuvitella että vastustin sen ottamista."

"Todella vaikea", Lexa vastasi kulmaansa kohottaen. "Miksi et olisi tahtonut ottaa sitä?" Merryhän oli herttainen kasvava koirapoika. Aina häntä heiluen vastassa.

"En olisi halunnut mitään mikä on velvollisuus kotona." Kun hän oli pyrkinyt siihen ettei ollut paljon kotona

Kai se oli ihan ymmärrettävää, mutta kun hän katsoi Merryä, hän ei ymmärtänyt, miten kukaan voisi olla tahtomatta ottaa koiraa.
"Hyvä että harjoittelit siis Merryn kanssa, koska minä olen ehdottomasti velvollisuus ja olen paljon kotona", Lexa naurahti hiljaa kääntäen tuoliaan paremmin keittiötason suuntaan, jolla Emily istui.

Emily hymyili pehmeästi. 
"Mutta olen mielelläni kotona kanssasi." Se oli siis eri asia. 

"Hyvä niin", Lexa hymyili leveästi takaisin naiselle. Olisi kerrassaan kamalaa, jos Emily ei viihtyisi kotona sen tähden, että hänkin oli siellä. Hän ei tahtonut naisen koskaan tuntevan oloaan sellaiseksi. Se vaihe elämästä sai jäädä taakse Eugenen ja puretun kihlauksen myötä.
"Haluan, että voit aina tulla kotiin ja tietää olevasi turvassa. Oli päiväsi miten kamala tahansa, minä yritän aina saada sinut hymyilemään kotona."

Hymy levisi naisen huulille. Ja hä vielä ajatteli typeriä ja pelkäsi Lexan kaipaavan muualle. Hä valui jaloilleen ja siirtyi halaamaan naista tiukasti. 
"Onnistut siinä oikein hyvin."

Lexa nousi seisomaan ja vastasi halaukseen lämpö rinnassa läikkyen ja hymy huulille kotiutuen.
"Hyvä", nainen vastasi painaen päänsä Emilyn hartialle. "Haluan aina nähdä sinun hymyilevän."

"Hymyilen suurimman osan ajasta kanssasi." Ei hän nyt aina hymyilisi, sen tiesi, mutta suurimman osan ajasta. 
"Olet rakas."

"Niin minäkin", nainen vastasi hymyä äänessäänkin ja halasi Emilyä tiukemmin. Hän tahtoi tarttua kaksin käsin tähän mahdollisuuteen rakentaa uusi elämä, uusi alku yhdessä.
"Sinäkin olet rakas. Niin, niin rakas", hän huokaisi lämpimästi. Ei sille ollut parempaakaan ilmaisua, eikä hänellä ollut tarvetta muille sanoille. Rakas kuvasi hyvin sitä, mitä Emily oli.

Hän taputti pehmeästi naisen selkää ja vetäytyi kauemmas. Se smoothie. Nyt se mekko kummitteli hänen mielessään. Onneksi siitä pääsisi pian eroon.

Siitä tosiaan pääsisi pian eroon, kunhan Lexa vain onnistuisi lähtemään liikkeelle. Siinä tosin voisi kestää hetki, sillä nainen oli paljon mieluummin Emilyn seurana kuin ajamassa Newcastleen ja takaisin.
"En tajua, miksi te olette jo näin aikaisin hereillä", Zoe nurisi astuessaan makuuhuoneesta näkyviin tallivaatteisiin jo vaihtaneena. "Kello on vasta vaille kymmenen. Eivätkö normaalit ihmiset nuku puoleen päivään, jos ei ole mitään syytä nousta aiemmin?"

Emily vilkaisi nurisevaa naista hymyili hieman. 
"Lexa heräsi ja piti häiritä lukemista."Hän vastasi totuudennmukaisesti.

Lexa nauroi moiselle selitykselle, siinä missä Zoe pudisti päätään valuessaan keittiöön keittämään kahvia.
"Minusta tuntuu että te ette muuta teekään kuin häiritse toisianne", nainen huomautti hymähtäen kun naksautti kahvinkeittimen päälle. Hän poimi smoothielasin käteensä, kun Lexa kerran oli huomaavaisesti hänellekin moista valmistanut, ja katseli kahta naista huvittunut hymynhäive huulillaan.
"En ajatellut viipyä tänään tallilla kauaa, ellei sinun poikiasi pidä sitten paapoa senkin edestä?" Zoe lisäsi kohottaen kulmaansa Emilylle.

"Ne varmasti rakastaisivat uutta taivutusharjoitusta tai vaikka intesiivistä työskentelyä siirtymisten parissa." Emily naurahti. Hevosparat. Tico vihaisi maailmaa sen jälkeen. 

"Se järjestyy kyllä. Varaudu siihen, että sinulla on kaksi mököttävää hevosta odottamassa paluutasi", Zoe hymähti huvittuneena. Mieluummin tehokasta työskentelyä kentällä kuin reipasta maastoilua, jos häneltä kysyttiin. Hän ei voinut sanoa suhtautuvansa lämmöllä edes ajatukseen Paddyllä maastoilemisesta, Emilyn hevosista puhumattakaan.

"Minä pärjään mököttävien poikien kanssa. Lepyttelen ne kyllä." Emily lupasi hymyillen. 
"Koeta pitää Copper kiireisenä tai se heittää läskiksi."

"Minä pidän. Minulla on vuosien kokemus keskittymiskyvyttömistä pojista", Zoe naurahti päätään ravistaen. Duffy oli aivan samaa maata kuin Copper, eikä Selkiestäkään voinut mennä muuta sanomaan.
"Sinun on paras levätä kunnolla. Sinua tarvitaan perjantaina tallille, kun minä olen koko päivän Norfolkissa." Hän ei odottanut pikkukilpailuja lainkaan. Charles tulisi epäilemättä paikalle, kun ajomatkaa Lontoosta ei olisi kuin muutama tunti, ja Bex nyt oli aina yhtä suuri piikki hänen lihassaan.

"Minä olen. Pidä sinä hauskaa." Hän hymähti sarkastisesti. 
"Niin hauskaa kuin voit pitää Bexin ja työnantajasi kanssa."

"Kiitos", Zoe kiitti sarkasmi äänestä läpikuultaen, "se on varmasti mitä iloisin päivä. Paljon onnellisempi paikka kuin Disneyland." Lexa naurahti ennen kuin ehti peittämään suunsa. Hän ei ymmärtänyt lainkaan, miten hevosenhoitaja saattoi puhua töistään niin ikävään sävyyn ja silti olla aina tallilla. Zoe oli omituinen nainen.

"Eikö? Kannattaa varmaan laittaa lippis, millä peittää naama kun kamera sohii puskasta." Suora viittaus lehdistökohuun Edgerly ympärillä. 
"Ja Bexille talutushihna. Tai raketti maata kiertävälle radalle. Valitse aseesi."

Vielä parempaa. Zoe peitti kasvot käsillään ja huokaisi raskaasti. Hänen työhönsä ei kuulunut lehdistön sietäminen. Eihän?
"Kiitos vinkistä. Puen päälle kommandopipon ja pidän huolta, ettei Bex ehdi tehdä muuta kuin ratsastaa. Onkohan sallittua köyttää ratsastaja kiinni traileriin osuuksien välissä?"

Emily virnisti leveästi. 
"Säännöt tuskin kieltävät. Edgerly voi olla eri mieltä kultatytöstään."

"Häneltä ei kysytä", Zoe totesi yksiselitteisesti. "Mitä hän ei tiedä, se ei häntä haittaa." Charles olisi varmasti riittävän kiireinen rapsutellessaan hevosia, joita ei ehtinyt katsomaan niin usein kuin tahtoi. Ei mies ehtisi kuikuilla puuttuvan kilparatsastajan perään.

"Seeelvä. Jos olet sitä mieltä. Voi kyllä olla että hän kuitenkin kaipaa tähtiratsastajaansa." Emily huomautti huvittuneena.

"Pah", Zoe puhahti. "Bex ole tähteä nähnytkään. Putoava meteori korkeintaan. Palaa pois ennen kuin pääsee lähellekään maata."

"Silti hän on riesanasi ja lähtee Amerikkaan. Ajattele. Melkein pääsit minun kanssani. Melkein." Piti sitä kiusata.

"Onko sinun aivan pakko muistuttaa?" Zoe irvisti ja katseli ympärilleen keittiötasolla, mutta käden ulottuvilla ei ollut mitään, minkä olisi voinut heittää päin Emilyä ilman pelkoa siitä, että naista sattuisi tai tulisi sotkua.
"Välillä mietin, onko tässä yhtään mitään järkeä", hän puhahti. "Voisin mennä tallimestariksi jollekin pienelle suloiselle tallille. Ei stressiä kilpailuista, ei Bexiä, ei Edgerlyjä. Se kuulostaa taivaalta."

"On. Olen katkera vanha lehmä, Javan ja minun piti voittaa siellä kaikki ja minun ratsastaa upeasti slam. Tietenkin muistutan sinua jotta oma tuska tuntuu pienemmältä." Ainakim hän jaksoi jo virnistellä ja kiusoitella. 
"Ja silti olet siinä."

"Sinä ja sinun slamisi", Zoe puhahti. "Mitä jos keskittyisit ensin voittamaan yhden kolmesta, ennenkö suunnittelet kolmea voittoa putkeen?" Kilparatsastajat. Tavoitteet aina aivan naurettavissa korkeuksissa. Mikä vika siinä oli, että iloitsisi hyvästä suorituksesta? Miksi aina piti voittaa ja sitten voittaa kahdesti putkeen ja sitten kolmesti ja luoja, eikö mikään ikinä riittänyt?
"Silti olen tässä", hän huokaisi. "Kai tämäkin on jokin hulluuden muoto."

"Auts, kiitti vain. Minulla taitaa olla kolme pronssia, eikö ne käy? Ja tällä terveydellä en voita yhtään mitään, olen haudassa kauden loppuun mennessä." Emily puhahti. 
"Masokismia, Zoe, masokismia."

"Sinä muistutit minua painajaisten kisamatkasta Yhdysvaltoihin, tämä on vain reilu vaihtokauppa", nainen totesi päätään pudistaen. Voisikohan joku toinen mennä hänen puolestaan Yhdysvaltoihin? Hän selviäisi ehkä Badmintonista, jos oikein tsemppaisi, mutta ajatuskin Kentuckyssä kahden Bexin kanssa olemisesta... Hnng.
"Sitäpä juuri. Ainakaan en iloitse mudassa rypemisestä samaan tapaan kuin sinä, joten kai sitä voisi huonomminkin vielä olla."

"Ja minä muistutan sinua pian uudelleen." Emily tuhahti ääni hieman käheänä. 
"Mutakylpy voisi rentouttaa sinuakin."

”Minä jätän mutakylvyt sinulle”, Zoe hymähti. Lexa naurahti muistellessaan kuvaa kuraisista lapsista.
”Milliellä on vuosikymmenten kokemus puolellaan. Ei kannata lähteä kilpasille mudassa hänen kanssaan.”

Emily vilkaisi Lexaa ja siristi silmiään. 
"Shhhh. Lexa."

"Et voi väittää, että olisin väärässä", Lexa huomautti naurahtaen ja astahti lähemmäs voidakseen kietoa kätensä takaapäin Emilyn ympärille. Hän katseli Zoea punapään olan yli pieni hymy huulillaan.
"Se tuntuu olevan hevosmaailman vaatimus kaikille, jotka tahtovat ottaa osaa tähän puuhaan. Mutaa, kuraa, vettä ja lantaa riittää, joten paras vain tottua kylpemään kaikessa pienestä pitäen", Zoe hymähti.

Emily hymyili vain leveämmin. Hieman vinosti, riiviö. 
"Niin, siinäs kuulit. Minä sanoin että maasto-osuuden jälkeen on mutaa kulmakarvoissa asti."

"Joudut siis pesulle heti maasto-osuuden päätteeksi", Lexa virnisti nojaten leukaansa Emilyn hartiaan.
"Minä voin pitää huolen siitä", Zoe naurahti lähestulkoon ilkikurisesti. "Minulla on pari ämpäriä kylmää vettä hevosen jäähdyttelyä varten käsillä maalialueella, joten siinä on hyvä kumota toinen ämpäreistä Emilyn niskaan."

Emily siristi silmiään jälleen. 
"Zoe, kiitos, odotan suihkuun asti. Heitä Bexin niskaan. Jos hän rauhoittuisi."

"Siitä ei ole mitään apua", Zoe pyöräytti silmiään. Tietenkin nainen oli kokeillut. Tässä puhuttiin nyt sentään Bexistä. "Hän rakastaa kylmää kylpyä radan päätteeksi. Hän melkein uitti päänsä ämpärissä kun hyppäsi alas Dianan selästä Burghleyssä."
Lexa irvisti. Kylmää vettä niskaan? Hyi hitto.
"Miten kukaan voi pitää kylmästä vedestä? Kamalinta ikinä. Se hiton jäävesihaaste oli jonkin korkeamman voiman suunnittelema kidutuskeino", Lexa pudisti päätään vauhdikkaasti puolelta toiselle. Hyihyihyi.

Emily kääntyi katsomaan Lexaa. 
"Kuulostaa siltä että joku on kokeillut."

"Ei ollut minun valintani", Lexa irvisti Emilylle. "Olisin paljon mieluummin lahjoittanut suuremman summan rahaa hyväntekeväisyyteen kuin saanut sangollisen jäävettä niskaan, mutta minulta ei kysytty." Ei, koska vastaus oli ollut selvä. Kaikki tiesivät, miten paljon hän vihasi kylmää vettä.
"Onnittelut Emily, olet onnistunut löytämään prinsessan tallilta. Sen olisi luullut olevan mahdotonta, jos jättää tietyt hevosenomistajat huomiotta", Zoe naurahti.

"Pitää vähän työstää tätä." Emily vastasi Zoelle ja taputti sokkona Lexan poskea. 
"Kyllä siitä vielä hyvä tulee."

"Hei!" Lexa protestoi nauraen ja kohotti toisen kätensä tarttuakseen Emilyn ranteeseen. Mitäs siinä taputteli hänen poskeaan. "Olen ihan hyvä jo nyt."
"Oikein hyvä prinsessa", Zoe naurahti ja hörppäsi smoothiensa loppuun, jotta saattoi luopua korkeasta lasista ja valita sen sijaan kaapista mukin, jonka täyttää kuumalla kahvilla.

"Niin. Oikein hyvä sievistelevä prinsessa. Pitää saada sinut vähän likaamaan käsiäsi. Tai kylmään suihkuun."

"Tarjoukseni vesiämpäreistä on aina voimassa. Tai tallilla onnistuu letkullakin, siinä samalla kun pesen hevosia", Zoe virnisti. Lexa nyrpisti nenäänsä ja halasi Emilyä tiukemmin, vaikka punapää olikin liittoutunut häntä vastaan.
"Minun käteni ovat oikein hyvät juuri näin, enkä tarvitse kylmää suihkua yhtään mihinkään", Lexa vakuutti nostaen Emilyn varoittamatta muutaman sentin ilmaan lattiasta. Ihan vain koska hän saattoi.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2766
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [P] You can count on me to misbehave   La Maalis 24, 2018 3:14 pm

Emily vinkaisi kun varpaat eivät yltäneet lattiaan ja vilkaisi kämppistään. 
"Katso nyt, kehtaa nostella!"

Zoe nauroi Emilyn vinkaisulle ja pudisti päätään Lexalle, joka näytti kerrassaan ylpeältä itsestään.
"Niin kehtaankin, ja sinä rakastat sitä", Lexa huomautti lähtien hitaasti astelemaan kohti vuodesohvaa. "Sinun piti levätä. Aamusi liikunnantarve on nyt tullut tyydytetyksi, aika asettua jälleen pitkäkseen."
"Hitto, minä en halua tulla kipeäksi sinun vahtivuorollasi, Lexa", Zoe naurahti päätään pudistaen.

Emily mutristi huuliaan. 
"Kahvia..." hän mutisi miltein surkean pettyneesti, mutta kävi kiltisti istumaan vuodesohvalle. 
"Niinpä. Mieti, uhkasi köyttää sohvaan, minut pienen..."

Lexa sääli naista sentään sen verran, että palasi keittiöön noutamaan kupillisen kahvia Emilyllekin. Olisihan se vain julmaa, jos nainen ei saisi edes yhtä kupillista kahvia koko päivänä.
"Yleensä olisin taipuvainen sanomaan, että teit jotakin ansaitaksesi sen, mutta nyt en ole enää niin varma", Zoe naurahti.

"En. Ihan kiltisti lepäsin ja aion levätä tänäänkin ja silti uhkailee. Komentelija." Ei auttanut yhtään että hän nurisi edelleen siinä Lexan liian pitkässä pyjamassa.

"Hyvä että aiot levätä kiltisti. Ehkä se jää siis vain uhkauksen tasolle", Zoe hymähti huvittuneena. "Tosin sinun valitustasi on vaikea ottaa todesta, kun näytät lapselta liian suurissa vaatteissa."
"Pah, hän näyttää oikein suloiselta pyjamassani", Lexa kommentoi palatessaan kahvikupin kanssa Emilyn luokse. "Mutta vain yksi kupillinen tänään", hän siristi silmiään.

Emily otti kahvikupin onnellisena ja käpertyi viltin alle. Nyt oli hyvä. 
"Pyh. Komentelija."

"Minun ei tarvitsisi komentaa, jos uskoisit pehmeitä pyyntöjä", Lexa huomautti huvittuneena. "Vai mitä Zoe?"
"Minä en aio sotkeutua tähän, kiitoksia vain", mustahiuksinen nainen naurahti pidellen kahvikuppia otteessaan kuin suurintakin aarretta.

"Olen uskonut ihan kiltisti." Ainakin Lexa vaikutti hyväntuuliselta siitä pyynnöstä huolimatta.

Lexa siristi silmiään.
"Vain koska uhkailin sinut ruotuun", nainen pysyi omassa kannassaan. Ilman pientä uhkailua ja kiristystä Emily olisi varmasti viipottanut jo tallilla. Tai ainakin kaupoilla palauttamassa morsiuspukuja ja ties mitä muuta.
"Tee tilaa, tulen viereesti, vilttirohmu", Lexa totesi tönäisten varpaallaan Emilyn jalkaa.

Emily siirtyi ja teki kiltisti tilaa. Hänellä oli kahvia, kaikki hyvin.

Lexa tuskin koskaan ymmärtäisi kahvin vaikutusta kahteen naiseen. Zoe näytti onnelliselta halatessaan kahvikuppiaan eikä Emily näyttänyt kovinkaan paljoa vähemmän tyytyväiseltä.
"Te ja teidän kahvinne", Lexa puhahti päätään pudistaen asettuessaan mukavasti Emilyn vierelle, kun kerran oli saanut punapään tekemään hänelle tilaa.
"Tallilla oppii arvostamaan mitä tahansa kuumaa juotavaa, eikä kofeiinia voi koskaan olla tarpeeksi", Zoe totesi ja kuin todistaakseen sanojaan, täytti kuppinsa uudestaan pannusta. "Kahvi on elinehto."

"Mitä hän sanoi." Emily nyökkäsi Zoen suuntaan. Aika varmasti hän vuotaisi kahvia eikä verta.

"Häpeäisitte, molemmat", Lexa puhahti. "Olette englantilaisia, teidän pitäisi nyrpistellä nenäänne kahville ja vannoan teen nimeen kaikissa tilanteissa."

"Tee on ihanaa. Mutta se vaatii aikaa ja arvostusta." Emily ei harrastanut huonoa tai pikaista teetä.

"Ja kahviko ei?" Lexa kysyi kulmaansa kohottaen. Zoe pudisteli päätään taputtaen luotettavaa kahvinkeitintä, jonka oli ostanut taskurahoilla tänne muuttaessaan.
"Suurin osa asiakkaistani olisi eri mieltä", Lexa mutisi. Kahvin valmistaminen tuntui olevan rakettitiedettä siitä maksaville. "Olette molemmat outoja. Todella, todella outoja."

"Huono kahvi ei harmita niin paljon kuin huono tee." Emily täsmensi sanojaan hymyillen.

"Outoa. Olet kovin outo, Emily Hazel Randall", Lexa puhahti ja kietoi toisen kätensä Emilyn ympärille. Hyvähän hänen oli sanoa.
"Minä taidan jättää teidät väittelemään kahvin ja teen hienouksista ja suunnistaa tallille. Palaan ennen pimeää", Zoe totesi. "Älkää sotkeko koko asuntoani sillä välin, kiitos."
"Hei!" Lexa protestoi kiepahtaen tuijottamaan mustahiuksista naista, joka vain nauroi raikuvasti, kiskoi tallikengät jalkaansa ja lähti ovesta kiukkuinen terrieri jalkansa vierellä.
"Sotkeko koko asuntoa, pah", nainen mutisi. "Annat ystävillesi todella yksipuolisen kuvan minusta."

Emily vilkaisi Lexaa silmät sirillään. Käyttikin koko nimeä, pfht. 
"Varmasti palaat. Ja sotkemme, ihan vain koska sinä kielsit." Eivät sotkisi. Emilyn olo ei kestäisi. 
"En tiedä mistä hän puhui."

"Etpä tietenkään", Lexa tuhahti nenäänsä nyrpistäen ja halasi Emilyä vyötäröltä. "Sinulla ei ikinä ole pienintäkään aavistusta, neiti Viaton." Hän hillitsi halua painaa päänsä Emilyn syliin ja käpertyä pieneksi keräksi vuoteelle. Hänen pitäisi lähteä liikkeelle ennen pitkää, joten parempi istua ja olla edes melkein pystyasennossa.

"Ei olekaan. Olen viaton ja suloinen, miten voisin tietää." Emily laski tyhjän kahvimukin käsistään. 
"Ja ensi kerralla kun haluat käyttää koko nimeäni..." Hän nousi sohvalta, haluten suihkuun. Pesemään kuumehikoilut pois. Emily otti kylpytakkinsa hymyillen. 
"Kuvittele miltä Emily Hazel Hart kuulostaa ja ole hiljaa." Hän lähti kylpyhuoneeseen ja käänsi suihkun päälle.

"Suloinen ehdottomasti, mutta viattomasta emme voi olla samaa mieltä", Lexa huomautti hiljaa nauraen ja katseli surkeutta teeskennellen Emilyn perään, kun nainen suunnisti kylpyhuoneen suuntaan. Tosin ei siinä tarvinnut paljoa teeskennellä. Oli surkeaa, ettei hän voinut seurata perässä.
"Minä kuvittelen", Lexa lupasi ääni kurkkuun takertuen ja istui hetken typerä hymy huulillaan vuodesohvalla. Emily Hazel Hart. Emily Hart. Millie Hart, rouva Hart. Kyllä, siinä oli ehdottomasti hetkeksi kuviteltavaa. Yhä varsin häkeltyneesti hymyillen Lexa nousi vuodesohvalta ja päätyi nykimään lakanat pois pesua varten. Emilyn olisi paljon mukavampi käpertyä puhtaisiin lakanoihin suihkun jälkeen. Hän petasi sängyn uudestaan Zoen kaapista kaivetuilla lakanoilla ja pöyhi tyynyt muhkeiksi ennen kuin suunnisti pesemään tiskejä pois tiskialtaasta. Luoja hänen täytyisi saada ote niskastaan. Ei hän voinut sulaa sen tähden, että Emily vitsaili morsiuspuvun ostamisesta ja nimen vaihtamisesta.

Emily vain tiesi miten sai Lexan lopettamaan hänen viattomuutensa arvostelun. Hän palasi pian toppiin, neuleeseen ja leggingseihin pukeutuneena ja haki niitä pastilleja itselleen. 
"Kiitos kun vaihdoit lakanat."

Lexa havahtui haaveiluistaan Emilyn ääneen ja kääntyi hymyilemään naiselle, joka näytti jo paljon paremmalta kuin edellisenä päivänä. Ei vieläkään terveeltä, mutta paremmalta. Ei aivan niin vihertävän kalpealta tai uupuneelta, vaikka varmasti osa vaikutuksesta oli vain suihkun ja lääkkeiden tuomaa helpotusta.
"Ole hyvä", hän vastasi leveä hymy yhä huulillaan, vaikka hän koettikin saada ilmeitään kuriin. "Ajattelin, että on kivempi käpertyä puhtaiden lakanoiden sekaan taas päiväksi. Koska sinähän et ala hyppiä ympäri asuntoa heti kun lähden Newcastleen, ethän?"

"En ala. Minä olen aivan kiltisti." Emily lupasi ja käpertyi viltin kanssa puhtaisiin lakanoihin.

"Hyvä tyttö", Lexa naurahti pehmeästi ja kuivattuaan viimeisen lasin, siirtyi sohvan luokse. Ei tosin istuakseen alas, mutta varmistaakseen ties kuinka monetta kertaa, että Emilyllä varmasti oli kaikki tarvittava lähellään. Ihan kuin yksi flunssa olisi nyt täysin tehnyt naisesta kyvyttömän huolehtimaan itsestään.
"Jääkaapissa on eilistä sosekeittoa, lämmitä sitä kun tulee nälkä. Muista juoda paljon, oli se sitten vettä tai mehua tai beroccaa. Onhan sinulla tarpeeksi tyynyjä ja peittoja?" Hän huolehti väännellen käsiään, kun ei voinut tehdä niillä mitään sen hyödyllisempää.

Emily hymyili Lexan huolenpidolle leveästi. 
"Lämmitän, kyllä juon. On, Lexa, minä pärjään."

Lexa irvisti pienesti.
"Minä taidan olla vähän hanhiemo, enkö?"

"Olet hyvin suloinen hanhiemo ja minä en aio valittaa siitä että huolehdit minusta."

"Hyvä ettet valita, koska minä en varmasti osaisi lopettaa vaikka yrittäisin", nainen tunnusti. "Kukaan ei pitänyt minusta huolta lapsena kun sairastin, joten kompensoin sitä pitämällä liikaakin huolta kaikista ympärilläni." Sairastaminen oli aina epämukavaa, mutta vielä kamalampaa siitä teki se, ettei kukaan ympärillä välittänyt. Hän ei tahtonut, että Emilystä tuntuisi koskaan siltä.

Emily mutristi kevyesti huultaan. 
"Jos ikinä sairastut, minä pidä sinusta huolta."

"Minä en sairastu", Lexa lupasi kurottaen sipaisemaan Emilyn poskea. "Lyömätön vastustuskyky. En ole ikinä kipeänä, tosin nyt pitää varmaan koputtaa äkkiä puuta."

"Sanoin jos. Tulen huolehtimaan sinut puhki." Emily lupasi, suukottaen Lexann poskea. 
"Olet kultainen."

"Saat huolehtia, jos niin sattuu käymään", Lexa vastasi. Hän arvosti Emilyn ajatusta kovin. Hänen ei tarvitsisi sairastaa yksin, jos hän saisi kevätflunssan muun väestön mukana. Emily pitäisi hänestä huolta.
"Niin sinäkin. Kultainen kultani", hän naurahti mukamas kekseliäälle sanaleikilleen ja hymyili Emilylle. Suukko lämmitti poskea kerrassaan mukavasti.

Englantilainen pudisteli päätään. Mahdoton. 
"Olet ihan mahdoton." Hän tuhahti pehmeästi. 
"Tuletko tänne toiseksi yöksi vai vaatiiko Jodie sinua kotiin?"

"Haluatko sinä minut tänne yöksi?" Hän kysyi sen sijaan että olisi vastannut suoraan Emilylle. Jodie voisi vaatia mitä tahansa, mutta Jodien vaatimukset jäisivät toiseksi Emilylle. Hän tekisi mitä Emily tahtoisi, tietenkin.

Emily oli vastaamassa jo että halusiko Lexa tulla, mutta muisti Zoen sanat ja tarrasi letistään kiinni. 
"Haluan."

"Siinä tapauksessa minä tulen yöksi", Lexa vastasi hymyn kera. "Olisin halunnut tulla joka tapauksessa", hän lisäsi kuin tunnustuksena, vaikka eihän tässä nyt synninpäästöä haettu. Hän puhuisi Jodielle samalla kun kävisi naisen luona suihkussa ja hakemassa puhtaat vaatteet. Nainen ymmärtäisi kyllä, eikä suotta kyseenalaistaisi moista päätöstä. Lexa kiskoi eiliset farkkunsa ja neuleen päälleen ja naksautti niskansa mietteliäästi, kun katseli ympärilleen olohuoneessa. Mitähän vielä.
"Missä mekkosi kuitti on?" Hän kysyi kun katse osui pukupussiin. Täytyisi muistaa käydä palauttamassa se ennen työpäivän alkua.

Emily veti syvään henkeä ja osoitti laukkuaan. 
"Lompakossa, kolikkotaskussa." 

Lexa nyökkäsi suunnaten kaivamaan lompakkoa ja kuittia esiin. Parempi ottaa kuitti jo nyt talteen, ettei se unohtuisi lähdön hässäkässä. Olisi ikävää ajaa takaisin hakemaan sitä tai koettaa palauttaa mekkoa ilman kuittia. Hän varoi vilkaisemastakaan summaa, joka kuitissa luki. Ei hänen tarvinnut tietää tässä hetkessä, paljonko Emily oli käyttänyt rahaa morsiuspukuun. Hän voisi saada sen selville liikkeessä, kun summa palautettaisiin.
"Yksi asia taas hoidossa", nainen totesi sujauttaessaan kuitin omaan lompakkoonsa ja hymyili pehmeästi Emilylle. Hän palasi painamaan suukon naisen ohimolle. "Mitään muuta, mitä tahdot minun hoitavan samalla? Haluatko jotain lisää kaupasta?"

Mekkoon oli käytetty aika paljon - Emily ei ollut välittänyt ja oli vain pyytänyt myyjiä tuomaan jotain ja oli ottanut ensimmäisen jota ei ollut vihannut mielettömällä intohimolla. 
"Sipsejä."

Lexa naurahti huvittuneena moiselle pyynnölle.
"Olisihan se pitänyt arvata", hän pudisti päätään sipaisten naisen poskea. "Ihan vain perinteisiä suolattuja sipsejä, vai jotain kummallisia makuja, joista te britit pidätte niin paljon? Etikka ja suola? Bolognese? Juusto ja sipuli?"

"Suolattuja." Emily tuhahti ja näytti kieltään. 
"Ja sweet chili kastiketta." 

"Sinulla on kerrassaan omituiset mieliteot", Lexa naurahti, mutta painoi toiveen mieleensä. Perinteisiä sipsejä ja sweet chili kastiketta. Ei kovin pitkä kauppalista, joskin hän onnistuisi varmaan lisäämään siihen kymmenen muutakin asiaa matkan varrella.

"Ei edes ole." Emily tuhahti pehmeästi. 
"Kiitos kulta." 

"Jos väität niin", Lexa pudisteli päätään. Kuka tahtoi sweet chili kastiketta kun oli kipeänä? Tai sipsejä? Luulisi, ettei kumpikaan tuntuisi järin mukavalta muutenkin ärtyneessä kurkussa, mutta toisaalta, mitäpä hän tiesi kun ei ollut sairastanut pieneen ikuisuuteen.
"Tuon sinulle aina kaupasta mitä ikinä mielesi tekeekään, oli se kuinka outoa tahansa. Ainakin kaupan kassoilla on hyvä syy ihmetellä ostoksiani."

"Luulevat että olet raskaana." Emily vastasi hymyillen leveästi. 

"Ei olisi ensimmäinen kerta", Lexa mutisi, vaikka nauru hiipikin huulille. "Olen ostanut elämässäni enemmän raskaustestejä kuin kenenkään tulisi koskaan joutua ostamaan. Eikä yksikään edes yllättäen ollut minulle." Kummasti hänellä ei ollut tarvetta moisille, mutta Jodie oli ollut nuorempana aivan toinen tarina.

"... ai hyvä luoja." Emily oli ostaanut niitä itselleen ja muisti sen ahdistavan itkun ja pelon. Ja se helpotus kun se olikin ollut vain kuvitelmaa. 

"Huomaan etten ole ainoa", nainen naurahti istahtaen sohvan käsinojalle. Hän sipaisi kädellään Emilyn hartiaa. Ei tarvitsisi enää murehtia siitäkään.
"Jouduimme kerran ajamaan yli tunnin suuntaansa Jodien kanssa, että löysimme apteekin, jossa emme olleet vielä käyneet", hän muisteli päätään pudistaen. "Pisimmältä tuntunut ajomatka ikinä. Kun pääsimme takaisin Jodien asunnolle, hän joi puolet viskipullosta hengittämättä suotta välissä."

"Jodielta ainoa oikea ratkaisu siinä tilanteessa." Emily olisi tehnyt saman. Ei lapsia. Ei ikinä, hyi, ei. 

"Hänkin oli sitä mieltä. Ja kiitti aina luojaansa juomalla pullon loppuun, kun testit tulivat takaisin negatiivisena. Mutta hitto niitä riitti", hän naurahti. "Onneksi hän tapasi Aaronin ja rauhoittui. Muuten hänellä olisi sijoituslasten sijaan puoli tusinaa omia lapsia."

Emily värähti ajatukselle. Hrh. Hyi. 
"Jaan tuskan. Se on kamala tunne."

"Voi sinua", Lexa pudisti päätään ja puristi kevyesti Emilyn hartiaa. "Biologia ei ollut minun vahvin aineeni eikä opetuksen taso ollut kovinkaan korkealla valtion koulussa, mutta voisin silti vannoa, ettei siitä tarvitse murehtia minun kanssani", hän virnisti vinosti.

"Se on pos..." Emily pysähtyi hetkeksi. 
"... Miksi helvetissä edelleen otan pillerini?"

Lexa jäi odottamaan lauseen jatkoa, kun sanakin katkesi niin ikävästi kesken, mutta selkeästi aivan uusi ajatus oli vienyt sen paikan Emilyn mielessä. Lexa ratkesi nauramaan niin, että joutui pitämään toisella kädellään kiinni sohvan selkänojasta, ettei putoaisi käsinojalta lattialle.
"Vanhasta tottumuksesta?" Hän ehdotti nauraen.

"Ihan helvetin vanhasta." Emily puuskahti ja otti puhelimen käteensä, poistaen sieltä päivittäisen muistutuksen mokomasta. 
"Hitto. Minä niitä enää tarvitse..."

"Et tarvitse raskauden tähden", Lexa vakuutti nauraen. Se oli aivan turha pelko heille kahdelle. Hän voisi olla niin hävytön kuin ikinä tahtoisi, eikä raskaudesta tarvitsisi murehtia.
"Minä ajattelin, että otit niitä mukavuuden tai kipujen tähden. Ei käynyt mielessäkään, ettet vain koskaan ajatellut oliko niille enää tarvetta", hän naurahti kurottaen halaamaan Emilyä. "Olet kultainen höppänä."

"Ei! Minä söin niitä vain koska... koska olen aina syönyt." Hyvä se oli toki oivaltaa nyt.

"Olet suloinen", Lexa naurahti valuen käsinojalta kunnolla sohvan puolelle, jotta saattoi halata Emilyä paremmin. "No, nyt on yksi asia vähemmän muistettavaksi päivittäin."

"Mmm. Onneksi. Katsotaan tuleeko minusta kalju finninaama."

"Lupaan rakastaa sinua siitä huolimatta", Lexa naurahti. "Vaikka olisit miten pahantuulinen tuuliviiri ja kalju finninaama, olet silti rakas."

"Voi kun ihanaa." Emily naurahti pehmeästi. 
"Olen otettu."

"Eikö olekin? Olen niin herttainen", Lexa virnisti vinosti. Ihan kuin Emilyllä olisi mitään syytä huoleen.

"Olet. Hyvin. Rakastaisit minua vaikka olisin ruma." Hän naurahti. 

"Olisin kerran elämässä parisuhteen kauniimpi osapuoli", Lexa naurahti heilauttaen hiuksensa dramaattisesti olkansa yli. "Mutta epäilen, ettei siitä ole huolta. Olet niin kovin kaunis, että tuskin pieni muutos hormoneissa sitä mihinkään muuttaa." 

"Me sovimme että olemme yhtä kauniit, muistatko?" Emily siristi silmiään. 
"Älä lyttää itseäsi. Olet kaunis."

"Sovimmeko? Oletko ihan varma, että sovimme niin? Ettet nyt kuitenkin olisi hippusen verran kauniimpi? Ihan pikkiriikkisen?" Hän näytti pienen pientä koloa etusormen ja peukalon välissä.

"Ei, me sovimme niin. Ja olet kaunei naien minun silmiini." Emily tuhahti.

”Silmissäsi on vikaa, rakas”, Lexa totesi hymyn kera. ”Tosin hyvä vain minulle.”

"Ei ole. Minulla on loistava näkö. Optikko sanoi myös niin." Hän naurahti pehmeästi. 

"Hyvä. Olisi ikävää päästää sinut puolisokeana hevosten pariin", Lexa naurahti ja korjasi merkitsevästi omia laseja nenänvarrellaan. Hän ei ollut puolisokea, vaikka miten muuta väittäisi.
"Esteetkin tulisivat epäilemättä alas perässäsi, jos et edes näkisi niitä kunnolla. Tosin ehkä ne sitten eivät näyttäisi niin hurjilta. Pitäisiköhän minun seurata sinun rataasi Badmintonissa ilman piilareita?"

"Siksi minä käyn optikolla säännöllisesti." Olisi melkoinen riski mennä maastoesteille sokkona. 
"Ehdottomasti."

"Jos meinasit jatkaa tuohon perään että käyttäisin lasejani, ehei, ei onnistu", Lexa naurahti. "En poistu lasit päässä asunnolta muutoin kuin pakon edessä. Kuten tänään, koska en missään nimessä jaksa laittaa piilareita nyt, ottaa niitä pois suihkua varten Jodiella ja tökkiä taas uudestaan silmiin ennen kuin lähden töihin." Aivan liikaa vaivaa, jos häneltä kysyttiin.

"Ei, et tosiaan tule lähellekään lasien kanssa, minun olisi tarkoitus keskittyä." Emily totesi. 
"Hotellilla senn sijaan..."

Lexaa nauratti moinen kielto. Vai ei hän saisi olla lasit päässä Emilyn lähellä, kun Emily ratsastaisi. Hyvä on. Hän kykenisi ehkä noudattamaan moista käskyä. Juuri ja juuri.
"Hotellilla sinun on tarkoitus nukkua, hölmö", nainen virnisti.

"Ei rataesteiden jälkeen." Emily totesi leveästi hymyillen. 

"No siinä tapauksessa", nainen naurahti. "Ajattelin, että olisit kiitämässä heti saman tien kotiin, kun mahdollisuus tarjoutuu."

"Kenttäratsastajat osaavat juhlia." Emily hyrähti huvittuneena.
"Kolme päivää stressiä ja isoja kisoja on harvoin."

"Selvästi", Lexa naurahti. "Minua melkein hirvittää nähdä, miten juhlitte. Paitsi että taisin saada siitä jo viikko sitten aika hyvää esimakua. Toivon tosin, ettet aio juoda itseäsi yhtä huonoon kuntoon Badmintonin jälkeen. Olisi ikävä joutua kieltämään sinulta miellyttävä yö toistamiseen."

"Ei, en juo itseäni sellaiseen kuntoon kun edustan." Emily totesi melko tiukasti. Ei, hän piti hauskaa, mutta otti vain kaksi tai kolme ja siinnä se. 

"Hyvä", Lexa virnisti vinosti, "siinä tapauksessa odotan kutsua hotellihuoneeseesi viimeiseksi yöksi."

"Mmmm, tai ehkä minä luikerran sinun huoneeseesi. Kutsumatta." Emily hymyili pehmeästi. 
"Enkä kyllä yleensä muutenkaan... Halusin vain huuhtoa asioita mielestä."

"Luulen että sinun huoneesi on paljon hienompi kuin minun", Lexa naurahti. "En ole vielä edes ihan varma kannattaako hotelli, olisiko vain helpompaa nukkua autossa." Eipähän tarvitsisi murehtia edestakaisin ajamisesta ja ties mistä muustakin. Hänen täytyisi tutkia asiaa hieman enemmän.
"Hyvä ettei se ole tapasi. Alkoholi on huono isäntä."

"... Autossa?" Emily ähkäisi. Kuka nukkui autossa? 

Lexa naurahti Emilyn epäuskolle.
"Autossa on oikein hyvä nukkua, kun tietää mitä tekee", nainen totesi. "Miten ajattelit, että matkustin pitkin Yhdysvaltojen rannikoita? Kun ei ollut vuokraa maksettavaksi, lyhyet työpätkät siellä täällä riittivät hyvin kattamaan autoilun kulut."

"... Lexa. Tajuatko miten kylmä täällä on silloin?" Ei tuo voinut olla vakavissaan. Eihän?

"Sitä varten on makuupussi ja vilttejä", nainen naurahti. "Olet suloisen järkyttynyt tästä."

"Minä olen! Ilmeisesti lady Edgerly on kuitenkin hemmotlelut minut pilalle. Autossa... kaikkea sitä." Emily tuhisi. 

"Onhan se nyt ihan eri asia kun sinä kilpailet", hän naurahti. Ei Emily tietenkään voisi nukkua autossa. Nainen tarvitsi kunnon yöunet eikä pienintäkään pelkoa jumiutuneista lihaksista.
"En varmaan saa houkuteltua sinua nukkumaan öitä autossa Skotlannin läpi ajaessakaan, vai mitä?" Lexa kysyi nauraen. Sitä varten oli Airbnb, hotellit ja majatalot.

Emily siristi kevyesti silmiään. 
"Jos osa öistä sisällä?"

"Eiköhän kaikkialta löydy sopivia majapaikkoja, niin saat ihan oikean sängyn öiksi", Lexa lupasi hymyillen. "Ellet sitten tahdo yhtenä yönä nukkua melkein taivasalla."

"Voisi minä kokeilla. En voi sanoa sinua prinsessaksi jos en suostu nukkumaan autossa."

"Ai siitä tässä onkin kyse", Lexa naurahti päätään pudistaen. "En pidä kylmästä vedestä, siinä kaikki. Tai vedestä ylipäätään, jos se yltää yli polvieni."

"Uiminen on ihanaa." Emily hymähti pehmeästi. 
"Ja siitä. Joten, nukutaa yö autossa. Prinsessani."

"Tee minulle palvelus äläkä koskaan vie minua uimaan", Lexa pyysi tönäisten Emilyn hartiaa hellästi omallaan. Hän pelkäsi vesimassoja. Tai ehkä enemmänkin tässä kohtaa kyse oli inhosta. Hän ei panikoinut enää silloilla tai hätääntynyt joutuessaan kulkemaan joen vartta, mutta tuskin hän koskaan oppisi nauttimaan vedestä.
"Sinähän se olit minun prinsessani. Sinulla on jo hiuksetkin sitä varten kohdallaan."

"Hyvä on. Voit odottaa rannalla." Emily ei pysyisi poissa vedestä jos he olisivat rannalla sopivalla säällä. Ei. 
"Nohnoh. Sinä olet myös hieman prinsessa. Ja pitäisikö sinun mennä töihin?"

"Odotan oikein mielelläni rannalla. Kuka tietää, ehkä voin vahingossa ruskettuakin", Lexa naurahti hiljaa. Ainakin jos rantana olisi jokin muu kuin Englannin harmaa maisema. "En vain pidä uimisesta tai kylpemisestä tai mistään, missä joudun veden ympäröimäksi. Olin hukkua lapsena, enkä ole sen jälkeen tuntenut oloani kotoisaksi vedessä. En enää pelkää järjettömästi, mutta ahdistun ja panikoin herkästi, jos joudun veteen." Kuulemma se oli normaali reaktio, jos oli käynyt lähellä hukkumista aiemmin. Keho muisti kokemuksen. Hän ei tiennyt uskoiko moista selitystä, mutta niin tai näin, hän ei aikonut koetella onneaan veden kanssa toistamiseen.
"Ei ole vielä mitään kiirettä", nainen vakuutti. "Olen paljon mieluummin sinun kanssasi."

"Voi sinua. En siis myöskään järjestä romanttista kylpyhetkeä..." Emily naurahti pehmeästi ja vilkaisi Lexaa. Toivottvasti tuo ei koskaan järjestäisi sellaista lavastusta kuin oli nähnyt hänen vanhalla asunnollaan. Sellaisen näkeminen elokuvss oli saanut Emilyn itkemään aiemmin.

Ruusunterälehdet ja kynttilät makuuhuoneessa oli pilattu häneltä eliniäksi. Ajatuskin sai pahoinvoinnin vellomaan vatsassa, eikä hän nähnyt siinä mitään romanttista. Ei sen jälkeen, mitä Emilylle oli tapahtunut.
"Eip, valitettavasti kylpy on yksi niistä harvoista asioista, joihin et saa houkuteltua minua mukaasi", Lexa naurahti sipaisten sormillaan kalpeaa poskea.

Heitä oli siinä tapauksessa kaksi, jotka eivät voineet katsoa sitä enää samoin. 
"Ouh. Nooh, onpahan minulla enemmän tilaa." Emily virnisti hieman. 

"Sinulla on niin paljon tilaa kuin ikinä tahdotkaan", Lexa lupasi nauraen. "Ihan niin kuin en vie palaa pizzastasi, en tunge valtaamaan kylpyäsi."

"Eli voin syödä pizzaa kylvyssä." Emily virnisti hymyillen. 
"Ai että mitä ihanuutta."

"Voit syödä pizzaa myös olohuoneen sohvalla, ja pysyn sinusta kaukana", Lexa naurahti. "Mutta toki voit yhdistää kaksi pahaa. Ei niistä sillä hyvää tule, mutta ainakaan en joudu pysymään sinusta kaukana sekä kylpyhetken että päivällisen ajan."

"Noh." Emily pudisteli kevyesti päätää ja alkoi valua hieman torkkuvaan asentoon. 
"Voisin ottaa aamupäivänokoset..."

"Ota pienet tai vähän pidemmätkin nokoset", Lexa kannusti kumartuen suukottamaan naisen otsaa. "Minä lähden käymään Newcastlessa ja suuntaan sitten töihin. Tai jos tulee sinua kova ikävä, käytän toisenkin sairaslomapäivän ja tulen luoksesi aiemmin."

Emily ynähti hymillen hieman. 
"Mmm. Kiitos vielä. Ja mene vain töihin, miä kestän kyllä."

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2766
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [P] You can count on me to misbehave   La Maalis 24, 2018 3:15 pm

"Hyvä on. Nähdään illalla. Jos tulee tylsää sillä aikaa, niin minut saa viesteillä kiinni. Lähetän Zoen mukana ruokaa Loungesta, kun hän lähtee tallilta kotiin, jos hän nyt pitää kiinni sanastaan ja kotiutuu aikaisin. Kenties vaikka kakunpalakin jälkiruoaksi, jos maistuu?" Hän pohti nousten vuodesohvalta, jotta saattoi kerätä tavaransa ja poimia pukupussin kantoonsa.
"Nuku hyvin rakas."
Paitsi ettei kestänyt kuin pari tuntia, ja Lexa oli oven takana koputtamassa pehmeästi. Hän oli käynyt Jodien luona suihkussa ja vaihtamassa vaatteensa, ja suunnannut sen jälkeen palauttamaan hääpukua Newcastlen keskustan liikkeeseen. Kun hän oli soittanut autostaan töihin puoli tuntia sitten ilmoittaakseen olevansa tänäänkin sairaslomalla, kukaan ei ollut edes kyseenalaistanut hänen ilmoitustaan. Ei, kun ääni takertui kurkkuun, nenä oli itkusta tukkoinen ja hän sopersi sanoja alahuuli väpättäen. Kummasti oli ihan okei, ettei hän tulisi töihin. Silmät yhä itkusta turvonneina ja kasvot punoittaen hän astui sisään ja kietoi kätensä tervehtimättä Emilyn ympärille. Viimeksi kun hän oli tehnyt näin, hän oli nostanut naisen syliinsä suudellen tulisesti. Nyt hän takertui flunssaiseen naiseen kuin Emily olisi ainoa asia, joka pitäisi hänet jaloillaan.

Emily hymyili pehmeästi. 
"Mmm kiitos. Olet ihana." Emily valui peittokasansa suojiin nukkumaan. Hän oli havahtunut hieman ennen koputusta ja tassutti ovelle edelleen hieman unisen. Hän hämmentyi, kietoen kädet hitaasti Lexan ympärille, miltei säikähtäneenä. 
"Rakas, mikä on?"

Lexa ehtisi hävetä naurettavaa reaktiotaan myöhemmin, mutta juuri nyt hän vain painautui tiiviisti vasten Emilyä ja hengitti naisen tuoksua. Syvä hengenveto sisään. Hallittu puhallus ulos. Sisään. Ulos. Hän osasi hengittää, hän osasi puhua, ei ollut mitään hätää.
"M-minä kävin palauttamassa s-sen", hän sopersi työntäen oven kiinni perässään jalalla ja polkaisi kengät jalastaan, jotta saattoi astua peremmälle asuntoon ilman pelkoa siitä, että jättäisi kengänjälkiä lattialle. "He kyselivät ka-kaikkea ja m-minä", hän pudisti päätään saamatta lausetta loppuun. Hienosti. Nyt hän oli tullut häiritsemään kipeän naisen lepoakin.

Emily halasi Lexaa tiukan lempeästi, taputellen tuon selkää. 
"Sshhh... Olisit vain sanonut että sinä palautat sen, ettei se ole sinun... Anteeksi kun minä pyysin sitä sinulta."

"Ei s-sen pitänyt olla vaikeaa", Lexa pudisti pienesti päätään ennen kuin hautasi kasvonsa Emilyn kaulansyrjään. Mekon palauttamisen ei tosiaankaan olisi pitänyt olla vaikea rasti. Ihan sama kuin hän olisi käynyt palauttamassa ostoksia mihin tahansa muuhun kauppaan. Helppo homma.
"Sen p-piti olla ihan he-helppoa. Viedä vain s-sinne ja s-saada rahat t-takaisin."

Emily varpusti hieman, suukottaen Lexaa nyt mihin ylsikään. 
"Kulta... Puhu minulle."

Lexa veti syvään henkeä. Ihan ensimmäisenä hänen pitäisi rauhoittua, jos hän meinaisi saada sanottua yhtään mitään.
"Mennään s-sohvalle", hän sanoi hiljaa ja vetäytyi varoen halauksesta, jotta saattoi riisua takkinsa. Nainen pysähtyi keittiössä sen verran, että naksautti vedenkeittimen päälle ja kaivoi kaksi kuppia esiin. Zoella ei ollut kuin pussiteetä, mutta tässä hetkessä hän ei jaksanut edes välittää, kun kaivoi kamomillaa esiin. Kamomillatee rauhoitti aina. Se saisi toimia nytkin. Hän kaatoi kiehuvaa vettä kuppeihin, joskin jätti niihin tavallista enemmän varaa puhtaasti siitä syystä, miten hänen kätensä tärisivät. Ei sopisi läikyttää kiehuvan kuumaa vettä käsille tai lattialle. Hän laski molemmat kupit sohvapöydälle, kuoriutui eroon farkuistaan ja kiipesi peittojen ja tyynyjen keskelle käpertyen nopeasti pieneksi keräksi tyynyvuoren sekaan. Tee saisi tekeytyä ja jäähtyä hetken.
"Se oli ihan kamalaa", hän sanoi hiljaa koettaen estää huultaan väpättämästä.

Emily meni kiltisti sohvalle. Miksei hän pyytänyt Zoea? Hän oli kamala, huono naisystävä. Hän kietoi kädet sohvalle käpertyneen naisen ympärille. 
"Kerro vain."

Koska Zoe olisi todennäköisesti palkannut palkkamurhaajan hoitelemaan Eugenen mekon palautuksesta saaduilla rahoilla, siksi.
"En edes tiedä miksi", hän vaikersi hiljaa koettaen muistuttaa itselleen tasaisen hengityksen tärkeydestä. Hänen ei tarvitsisi itkeä ja parkua. Kaikki oli ihan hyvin. "Se oli sinun mekkosi. Kaunis ja ihana ja sen sijaan että olisit saanut päiväsi prinsessana, se oli pelkkää painajaista sinulle."

Emily silitteli naisen käsivartta hellästi. Helvetti. 
"Mutta minä en halunnnut sitä päivää prinsessana. En hänen kanssaan. Olen vain iloinen ettei minun tarvitse pukea sitä mekkoa."

"Ei kenenkään kuuluisi tuntea niin, kun ostaa hääpukua!" Lexa parahti. "Sen kuuluisi olla valmistautumista elämän onnellisimpaan päivään. Ei jotakin, mikä tuntuu elämän päättymiseltä tai kahleilta tai vankilalta. Eikä kenenkään pitäisi olla iloinen siitä, että voi palauttaa mekon. Mutta minä olin koska se tarkoitti että olet minun, ja se tekee minusta ihan kamalan itsekkään ihmisen."

Emily puri huultaan. Niinhän sen piti olla. Juuri sitä. 
"Ei tee. Et ole kamala tai itsekäs." Ei koskaan. 
"Ja ehkä minä joku päivä ostan mekon josta olen innoissani ja jota rakastan."

Lexa peitti kasvonsa yhdellä harmaista koristetyynyistä. Zoe ei tosiaan tainnut pitää asunnollaan mitään muuta väriä kuin harmaan eri sävyjä. Hän koetti hillitä kyyneliä, mutta nyt kun hän esti itseään itkemästä, keho sen sijaan värähteli pidäteltyjen nyyhkäysten voimasta.
"Olen minä", hän vastusti tyynyä vasten mumisten. "Ei kukaan muu olisi onnellinen siitä, että voi palauttaa hääpuvun käyttämättömänä."

Emily nousi naisen syliin, jotta saattoi halata tuota paremmin. 
"Ei, et ole. Se että palautit sen puvun, tarkoittaa että minä olen onnellinen ja voin hengittää."

Lexa yritti olla murtumatta aivan kokonaan Emilyn halauksessa, mutta se osoittautui todella vaikeaksi. Olisi ollut niin helppo vain itkeä kaikkea mahdollista nyt, kun oli antanut kyynelille edes hetkeksi vallan. Mutta hän ei voisi. Se ei olisi reilua Emilyä kohtaan.
"Minä en", hän sopersi. Hän ei voinut hengittää.

Emily nielaisi. 
Selvä. 
"Miksi et?" Tässäkö se olisi? Jos Lexa ei voinut hengittää hänen kanssaan, koska hän oli typerästi pyytänyt tekemään jotakin puolestaan.

"Koska se on ihan kamala ajatus", hän nieleskeli kyyneliään ja yritti pitää äänensä tasaisena. Alahuulen väpätys ei loppunut, ja kädetkin yhtyivät mukaan täristen kuin haavanlehti. "Että ostit sen mekon vastoin tahtoasi. Että olit menossa naimisiin vaikket halunnut. Entä jos jonakin päivänä olet minunkin kanssani vain koska et tiedä, miten sanoa, että haluat olla muualla?"

Emily yritti halata pään rintaansa vasten. Hän oli hirveä. 
"Kultarakas." Hän kuiskasi pehmeästi ja silitti tummia hiuksia. 
"Se oli kulissia perinteisestä, yleisesti hyväksytystä elämäntavasta. Siksi pidin siitä kiinni,koska olin pelkuri. Sinua minä rakastan oikeasti ja en ikinä loukkaisi sinua olemalla kanssasi vain tavan vuoksi."

Lexa antoi kyynelten valua äänettömänä itkuna, kun niiden piteleminen sisällä osoittautui mahdottomaksi. Hän hautasi kasvonsa Emilyn neuletta vasten ja takertui tärisevin sormin naisen paidanselkämykseen. Hän ei tiennyt, mitä muutakaan tehdä.
"Joten jättäisit minut, jos et enää rakastaisi minua? Vaikka tietäisit, että se särkisi sydämeni?" Hän kysyi ääni värähtäen.

Ei tällaista keskustelua voinut käydä. Ei, kun hän ei tosiaan olisi jättämässä naista. 
"... Jättäisin. En voisi valehdella sinulle niin. Mutta se oli eri asia. Hän oli väärä ihminen. Sinä... sinä et ole."

Lexa veti syvään henkeä. Emily oli tässä, koska tahtoi olla tässä. Niin kauan kuin nainen olisi hänen kanssaan, Emily olisi siinä, koska tahtoi olla hänen kanssaan. Hänen ei tarvinnut pelätä, että Emily esittäisi hänellekin. Että jonakin päivänä nainen ostaisi jälleen häämekon peläten sitä, mitä se toisi mukanaan.
"Hyvä", hän henkäisi hiljaa itkunsa lomasta ja rutisti Emilyä tiukemmin. "Hyvä. En halua, että koskaan koet tarvetta valehdella minulle. Ei koskaan. Ei ikinä, ikinä, ikinä."

Emily hautasi kasvonsa tummiin hiuksiin. 
"Valehtelin kerran ja olin menettää sinut. Opin virheistäni." Hän ei kokeilisi onneaan toiste. 
"Olen tässä koska tämä on paikka jossa olen onnellisimmillani."

"Hyvä", Lexa toisti, kun kaikki muut sanat tuntuivat paenneen hänen ulottuviltaan. Hän veti värähtäen henkeä ja niiskaisi, kun koetti olla kastelematta Emilyn neuletta ihan kokonaan.
"Sinä teet minut onnelliseksi. Todella onnelliseksi. Onnellisemmaksi kuin kukaan vuosiin. Haluan että haluat olla kanssani. Vaikka pilaankin neuleesi itkemällä sen märäksi."

"Sitten pilaat." Emily hymähti pehmeästi. Vaatteita saisi aina uusia.
"Sinä teet minut onnelliseksi. Olet päivittäinen muistutus siitä millaista on rakastaa, olla rakastettu ja olla onnellinen."

Se kuulosti hyvältä. Se kuulosti joltakin, mitä Emily ei sanoisi, jos ei tarkoittanut sitä. Luoja, hänen täytyisi lopettaa moisen ajattelu. Emily oli hänen kanssaan koska tahtoi olla hänen kanssaan. Hänellä ei ollut yhtään mitään annettavaa naiselle. Emily ei voisi kuin hävitä rakastamalla häntä.
"En tajua miksi se iski niin pahasti", hän mutisi hieraisten poskeaan vasten pehmeää, joskin kyynelistä kosteaa neuletta. "Ei sen pitänyt olla iso juttu. Ei oikeasti. Jos se olisi ollut, olisin sanonut niin etukäteen ja kieltäytynyt palauttamasta mekkoasi. Ei se ollut mitään, mitä olisin koskaan joutunut tekemään aiemmin tai-", hän nielaisi, "tai mitään minkä pitäisi aiheuttaa näin järjetön itkukohtaus. Olen pahoillani, tämä on jo ihan naurettavaa."

Emily pudisteli päätään. Sai itkeä jos siltä tuntui, jos pelotti. 
"Ei. Tietenkin itket jos itkettää, oli syy mikä tahansa. Niin minäkin teen. Ja juoksen yössä sukkasillani."

"Sinä tulit siitä hyvästä kipeäksi", Lexa huomautti itkuisesti, "luulen, että se oli ihan sopiva muistutus siitä, ettei niin kannata tehdä." Hän oli harkinnut pitkää kävelylenkkiä selvittääkseen päänsä. Tai juoksemista, jos vain olisi jaksanut käydä Jodien kautta ja hakea juoksuvaatteensa, mutta lopulta tahto päästä Emilyn luokse nopeasti oli voittanut.
"Minä en vain tiedä, mitä tehdä. Olen ihan kartoittamattomilla vesillä kanssasi. Ensimmäistä kertaa vuosiin haluan, että tästä ihan oikeasti tulee jotain. Että me saamme mahdollisuuden olla me. Mutta minua pelottaa että sanon tai teen jotakin, mikä ajaa sinut pois luotani. Olen rikkinäinen ja käytetty ja tahrittu enkä voi antaa sinulle yhtään mitään muuta kuin itseni. Pelkään, ettei se ole tarpeeksi. Etten minä ole tarpeeksi."

Emily halasi Lexaa tiukemmin niiden sanojen myötä. Nyt häntäkin itketti. Ei saanut ajatella noin itsestään. 
"Meillä on mahdollisuutemme, koko ajan." Hän korjasi pehmeästi. Hän oli muuttamassa Lexan riesoiksi tuon unelma-asuntoon koiranpentuineen. 
"Sinä olet enemmän kuin tarpeeksi ja annat minulle niin paljon enemmän kuin koskaan tajuat. Tiedätkö, en minä ole tuomassa elämääni asuntoosi vain koska minulla ei ole omaa. Voisin hyvin asua Zoen luona." Hän veti syvään henkeä. 
"Ja sinä et ole mitään noista. Ja jos olet, niin minäkin olen yhtä lailla käytetty ja tahrittu, eikä minulla ole antaa kuin lupaus siitä, että me olemme me ja haluaisin meidän olevan sitä mahdollisimman kauan."

Mutta se oli eri asia, nainen asui ystävänsä luona. Jos Emilyllä olisi oma asuntonsa... Mutta sen miettiminen oli turhaa, sillä jos naisella olisi oma asunto, hän ei olisi pyytänyt Emilyä muuttamaan luokseen. Ei näin nopeasti, ei ikinä. Kenties vuoden päästä hän olisi harkinnut asiaa, jos kaikki olisi sujunut siihen asti hyvin.
"Sinulla on paljon annettavaa", nainen korjasi hiljaa ja halasi Emilyä tiukasti. Emily toi niin paljon hyvää maailmaan vain olemassaolollaan. Naisella oli mitä antaa. "Minä haluan, että me olemme me niin pitkään kuin vain se tekee meidät molemmat onnelliseksi. Sinä olet ainoa asia, joka käy järkeen tässä maailmassa. Niin pelottavaa kuin se onkin, niin paljon kuin pelkäänkin tekeväni virheen, sinä käyt silti järkeen, koska sinä teet minut onnelliseksi."

"Ja minä haluan sitä samaa. Niin kauan kuin molemmat haluavat olla tässä ja onnellisia, meillä ei ole mitään hätää." Emily lupasi hiljaa. 
"Etkä sinä sitä virhettä tee. Älä pelkää."

Niin, kaikki oli ihan hyvin. He halusivat samaa asiaa, he olivat onnellisia, juuri nyt ei ollut yhtään mitään hätää. Hän veti väristen henkeä ja painautui paremmin Emilyä vasten, kun koetti rauhoittua. Oli naurettavaa itkeä näin kun mitään hätää ei ollut. Olisi luullut, että hän olisi saanut tämän kaiken ulos elimistöstään ajomatkan aikana vaan ei, rauhoittuminen oli vaatinut Emilyä ja naisen kauniita lupauksia. Lexalla kesti hetken jos toisenkin, mutta lopulta kyyneleet tuntuivat tyrehtyvän ja hän irrotti otteensa Emilyn neuleesta nojautuen kauemmas. Lexa pyyhki punottavia silmiään ja kampesi itsensä hetkeä myöhemmin ylös vuoteelta, jotta saattoi tassutella kylpyhuoneeseen pesemään kasvonsa kylmällä vedellä. Päätä särkisi myöhemmin, siitä hän oli aivan varma, mutta tässä hetkessä olo oli lähinnä turta.
”Ja annoin teenkin jäähtyä”, nainen mutisi palatessaan. Henki kulki hieman paremmin, kun oli saanut niistettyä kunnolla.
”Olen pahoillani, olet kipeänä, et tosiaan tarvitsisi ylimääräistä tekemistä”, Lexa lisäsi kavutessaan takaisin vuodesohvalle jotta voisi vetää Emilyn halaukseensa. Kaikki oli paremmin naisen lähellä, joten lähelle hän tahtoi.

Emily jäi sohvalle odottamaan Lexaa ja otti teemukin sillä aikaa käteensä. Hän käpertyi kainaloon.
"Et ole ylimääräistä tekemistä."

Lexa otti toisen kupeista käteensä ja maistoi haalean lämmintä teetä. Ei se vielä kylmää ollut, mutta ei enää kuumaakaan. Hän tukahdutti huokauksen. Niin kävi kun itki silmiä päästään.
”Olen”, hän mutisi kupin reunan yli, ”olisin vain voinut ajaa hieman pidemmälle ja selvittää pääni ihan itse, mutta sen sijaan säntäsin sinun luoksesi kuin riivattuna. Varmaan mukava avata ovi kun hyppään aina niskaasi syystä tai toisesta.”

"Et ole!" Emily ei edes tajunnut ärähtävänsä kovempaa. 
"Ihan yhtä lailla minä olen tässä sinua ja mielipahaasi - jonka muuten aiheutin - varten kuin sinä minua, helvetti Lexa. Arvosta itseäsi!"

Lexan hartiat kohosivat vaistomaisesti, kun nainen käpertyi itseensä ja tekeytyi pienemmäksi ärähdyksen myötä. Hän nielaisi palaa kurkustaan voidakseen puhua, mutta se oli hankalaa. Nainen piti katseensa teekupissa. Teekupin katsominen oli helppoa, sillä pehmeä kamomillatee ei tuijottanut takaisin.
”Minä arvostan, silloin kun on jotain arvostettavaa”, nainen vastasi hiljaa. Nyt ei suinkaan ollut, kun hän oli käyttäytynyt kuin mikäkin idiootti. ”Ei minun olisi pitänyt koskaan pahoittaa mieltäni moisesta.”

"Ja minä en olisi saanut antaa Vivianen vaikuttaa itseeni. Annoin ja sinä lohdutit ja vakuuttelit. Miten tämä olisi eri asia."

”Se on eri asia”, hän mumisi hiljaa. Viviane oli joku, jota hän oli rakastanut muinoin menneisyydessään. Eugene ja palautettu häämekko olivat vain pakon edessä koettu paha.
”Mutta minä olen ihan kunnossa nyt. Ei mitään hätää. Typerä itsesäälissä rypemishetkeni on ohi”, hän vakuutti rentouttaen hartiansa ja halasi Emilyä kylkeensä.

"Ei." Muuli oli herännyt. 
"Se ei ole typerä hetki tai toissijaista. Se on aito tunne johon sinulla on oikeus."

Muuli voisi mennä takaisin nukkumaan, jos Lexalta kysyttiin.
”Mutta se on kerrassaan typerä tunne. Kunhan vain leikitteli kaikilla epävarmuuksillani. Ei siinä ollut mitään järkeä.”

"Sama koskee minuakin. Ihan yhtä typerää se on. Vielä kerran väheksyt omia tunteitasi ja minä näytän mitä väheksyä."

”Sinä olet selvästi parantumaan päin kun jaksat uhkailla”, Lexa mutisi. Kehtasikin. Hän oli hoitanut Emilyä liiankin hyvin, kun nainen oli nyt näin täynnä tarmoa. Hemmetti.

"Mmm. Olisit iloinen." Emily tuhahti ja painoi suudelman naisen huulille. 
"Olet minulle rakas ja jokainen tunteesi on tärkeä. Hölmö."

”Minä olen iloinen”, nainen vakuutti vastaten pehmeästi lyhyeen suudelmaan. Tietenkin hän oli iloinen siitä, että Emily voi paremmin. Hän olisi aina iloinen siitä.
”Jokainen hölmö tunteeni on tärkeä, selvä”, nainen naurahti hiljaa. Eihän Emily sitä ollut sanonut, mutta eihän siitä nyt harmia ollut, jos vähän pyöritteli sanoja parempaan järjestykseen.
”Sinäkin olet rakas.”

"... Alexandria." Emily murisi teemukin tuolle 
"Ei ole hölmöjä tunteita."

”Usko pois, minulla on niitä vaikka muille jaettavaksi asti”, Lexa naurahti edelleen aavistuksen vetisesti ja siemaisi teekuppinsa tyhjäksi, jotta saattoi laskea sen kädestään sohvapöydälle.
”Älä suotta tuhlaa happeasi minun oikomiseeni. Olen toivoton tapaus.”

Emily tuhahti. 
"Puhut itsestäsi mielettömän rumasti. Sattuu."

Lexa kurtisti kulmiaan. Rumasti? Hän vain puhui kuten niin monet aikuiset olivat puhuneet hänestä lapsuudessa. Ei se tuntunut rumalta vaan joltakin, mikä nyt vain oli niin.
”Eikä nyt satu yhtään mikään. Kaikkihan on oikein hyvin, eikö?”

"Sattuupas. On kamalaa että puhut itsestäsi noin." Emily totesi pehmeästi. 

Lexa näytti lähinnä hämmentyneeltä. Miten hänen puheensa nyt haittasivat Emilyä niin kovasti? Eivät ne olleet haitanneet Elleniä viime syksynä lainkaan. Tosin harva asia oli. Ehkä se epäonnistunut parisuhteentapainen ei ollut hyvä vertailukohde.
”Minä vain sanon miten asia on?” Hän ehdotti hämmentyneenä.

"Ei se ole niin." Emily korjasi. 
"Sinä et ole toivoton. Vaikka joku joskus olisi sanonut niin, hän ei tiennyt mitä sinusta kasvaa. Sinä olet fiksu, opiskellut, upea ja kaunis nainen ja kilteimpiä tapaamiani ihmisiä. Ei sellainen ole toivoton."

”Olet herttainen”, Lexa vastasi ja halasi Emilyä lämpimästi. Nainen puhui niin kovin kauniisti hänestä. Sai kaiken kuulostamaan siltä, että hän oli saanut elämässään asioita aikaan. Ettei hän ollut niin toivoton kuin miltä juuri nyt näytti. Ystävän nurkissa, tarjoilijana töissä vieraassa maassa.
Mutta hän oli vuokraamassa omaa asuntoa ja hänellä oli Emily.
”Olen vain välillä vähän höpsö kun itken mitä sattuu.”

Se oli vaihe. Ei pysyvä tila. Emilykin asui ystävän nurkissa, eronneena, elämä sekaisin. 
"Ei se ole höpsöä itkeä kun on paha mieli."

”Tai kun on niin onnellinen että meinaa haljeta tai kun säikähtää elokuvaa tai”, Lexa luetteli huvitusta äänessään. Hän todellakin itki vähän mitä sattuu.
”Mutta enää ei ole paha mieli. Ei sitten yhtään. Nyt on vain hyvä.”

"No se on silloinkin hyvä syy. Itken minäkin kun olen onnellinen. Minusta on monta vollotusvideota youtubessa."

”Voi sinua”, Lexa naurahti halaten naista tiukemmin. Tietenkin Emilystä oli videoita youtubessa. Itkemässä ja voittamassa ja ratsastamassa.
”Minusta on muutama haastattelu juoksukilpailun päätteeksi kun näytän siltä, että tuuperrun”, hän naurahti. ”Sen siitä sai kun juoksi hyväntekeväisyyden nimissä. Joku värvättiin aina raportoimaan siitä siinä toivossa, että ihmiset intoutuisivat lahjottamaan lisää rahaa.”

"Voi ei. Miksi minä en ole nähnyt niitä?" Hän mutristi huultaan. 
"Ja minusta on niitä haastatteluja kun olen radasta puhki, takerrun vesipulloon kuin pelastukseen ja kuravettä naamassa."

”Koska niissä ei ole mitään nähtävää?” Lexa ehdotti nauraen. Hän vaihtamassa muutaman sanan naama punaisena ja urheilusuorituksesta hengästyneenä haastattelijan kanssa ei ollut kovinkaan henkevää katsottavaa.
”Kuulostaa suloiselta. Pieni Muta-Millie iskee taas”, hän naurahti.

"Jep. Kiitos Ticon, yleensä. Vanhemmillani on upea video kotona siite hetkestä kun tajuan wegin rataesteosuuden päätyttyä että sijoituin oikeasti kolmanneksi. Kirjaimellisesti putosin seisovan hevosen selästä." Tyylikästä Emily. 

”Voi ei”, Lexa naurahti lämpimästi. Vai oli Emily pudonnut selästä moisen yllätyksen takia. Raukkaparka.
”Minun täytyy nähdä nämä kaikki videot”, Lexa vannotti naista. ”Voin vastineeksi kaivaa ne muutamat videot, mitä minusta on.” Ja niistäkin vielä karsia pois kaikki, joissa Viviane oli mukana tai mainittuna. Ei jäisi montaa videota näytettäväksi, mutta eihän se nyt niin tarkkaa.

Emily vilkaisi Lexaa ja pudisteli päätään. 
"Eip. Leikitään että pidät minua ammattimaisena."

”Sinä voit pudota päällesi kuralätäkköön ja minä pidän sinua silti ammattilaisena”, Lexa vakuutti nauraen. Tietenkin pitäisi. Ei hänellä ollut mitään vertailukohtaa. Emily oli ammattilainen hänen silmissään, nyt ja aina.
”Haluan vain nähdä suloisia videoita sinusta.”

"Tietty. Siitä se johtuu." Emily nauroi pehmeästi ja pudisteli päätään. 

”Siitä juuri”, Lexa vakuutti nauraen. ”Olen pohjattoman utelias. Miksi luulet, että olen aina nenä kiinni kirjoissa? Haluan tietää kaiken, ja se koskee myös suloisia videoita joita sinusta on saatavilla.”

Emily pudisteli edelleen päätään. 
"Sinä olet mahdoton."

”Olenko? Oletko ihan varma siitä? Jos olen vain vähän höpsö?” Lexa räpytteli viattomana silmiään. Ihan vähän vain, eikö? Ei hän ollut mahdoton, ei sitten lainkaan!

"Olet mahdoton." Emily vahvisti huvittuneena. Aivan täysin mahdoton. 

”Sitten sinäkin olet mahdoton”, Lexa päätti pienen hymynhäivän kera. Hän tunsi olonsa edelleen varsin tukkoisaksi kaiken itkemisen jälkeen, mutta ainakin hän onnistui hymyilemään kutakuinkin aidosti.
”Minun rakas mahdottomuuteni.”

Emily naurahti pehmeästi ja suukotti Lexan kaulaa hellästi. 
"Olet rakas." 

”Minä sanoin ensin”, Lexa kiusasi leikillään. Tällä kertaa hän oli sanonut sen ensin, mutta Emily sanoi ensimmäistä kertaa ikinä. Ajatus sai edelleen vatsan heittämään kuperkeikkaa onnesta.

"Niin sanoit. Rakas." Emily hymyili pehmeästi ja silitti Lexan poskea. 
"Niin rakas ja niin ihana."

”Olet ihan höpsö”, nainen naurahti halaten Emilyä tiukasti. ”Lellit minut piloille kaikilla ihanilla asioilla, mitä sanot minulle jatkuvasti.”

"Ei, minä kerron totuuksia." Hän haukotteli hieman ja valui rennommaksi Lexan kainaloon.

”Outoja totuuksia”, Lexa mutisi, vaikka huvittuneisuus kuulsikin läpi äänestä. Hän oli pelmahtanut oven taakse itkien kerrassaan naurettavasta syystä, ja Emily jaksoi leperrellä hänelle ihanuuksia siitä huolimatta.
”Nuku vain, jos sinua väsyttää”, nainen totesi pehmeästi huomatessaan haukotuksen. ”Minä voin pitää itseni kiireisenä lukemalla kirjaa.”

Emily nyökkäsi ja haki hyvän asennon kainalossa, valuen uneen kaikessa rauhassa. Siinä oli hyvä.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2766
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [P] You can count on me to misbehave   La Maalis 24, 2018 3:17 pm

Lexa silitteli lempeästi toisella kädellään punaisten hiusten peittämää päätä, kun hapuili kirjan käteensä ja keskittyi jatkamaan elämänkerrallista teosta saksalaisesta kenttäratsastajasta, joka oli mitä ilmeisimmin voittanut kaiken, mitä voitettavissa oli vuosituhannen vaihteessa. Saattoihan sitä päivän kuluttaa näinkin, rakkaan rinnalla ja hyvä kirja kädessä. Hänen oli vaikea kuvitella parempaa tapaa viettää päiväänsä. Lexa antoi Emilyn levätä useamman tunnin, mutta saatuaan kirjansa päätökseen, nainen vilkaisi kelloaan ja alkoi herätellä Emilyä pehmeästi.
"Rakas, sinun pitäisi syödä", nainen sanoi hiljaa. Lounasaika oli ollut ja mennyt, mutta aikainen illallinen olisi juuri hyvä tässä välissä. "Koeta heräillä kaikessa rauhassa, niin käyn lämmittämässä sillä aikaa keittoa?"

Emily ynähti tullessaan herätellyksi. Mitä? 
"Mmmhm?" Hän ei olisi ehkä saanut nukkua niin kauan. 
"Joo..." Hän suoristautui laiskasti istumaan.

Lexa painoi suukon Emilyn päälaelle. Naisparka tuntui olevan aivan toisessa ulottuvuudessa, mutta sitä se teetti, kun sai nukkua suurimman osan päivästä pois. Ehkä hänen olisi pitänyt herättää Emily aiemmin, mutta nainen oli näyttänyt niin suloiselta nukkuessaan, ettei hän ollut kehdannut.
"Hyvä, rakas", hän vastasi nousten peittojen ja tyynyjen keskeltä jalkeille. Lexa venytteli hieman, naksautti niskansa ja suunnisti keittiöön lämmittämään eilistä sosekeittoa kattilassa. Se kelvatkoon vielä tänään ruoaksi, huomenna hän tekisi Emilylle jotakin muuta. Jos nainen edes söisi kotona, eihän siitä tiennyt vaikka Emily vaatisi päästä tallille.
"Näytät kovin suloiselta kun nukut", Lexa huikkasi olkansa yli leveän hymyn kera, kun oli saanut keiton kattilaan ja kattilan kaasuliedelle. "Ehkä alan jatkossa valvoa öitä ihan vain voidakseni katsella sinua nukkumassa."

Emily lepäisi varmuuden vuoksi yhden oireettoman päivän. Hän ei ottaisi riskiä. Ei tosiaan. Hän katseli Lexan perään hymyillen. 
"Et ala, se olisi jo karmivaa..."

"Sitten olen vähän karmiva", nainen naurahti. "Tai käytän hyödykseni aamuvarhaisen tunnit, kun sinua vielä väsyttää raskaan päivän jäljiltä ja minun sisäinen kelloni käskee lähtemään lenkille. Jätän lenkin väliin ja katselen sen sijaan, miten sinä heräät uuteen aamuun."

"Sekin on vähän karmivaa, rakas." Emily naurahti, alkaen näyttää jo siltä että oli tässä maailmassa.

"Pah", Lexa puhahti nauraen. "Aion siis olla ylpeydellä vähän karmiva. Näytät niin suloiselta kainalossani."

"Ole sitten. Älä syytämu kun joku sanoo sinua oudoksi. Vartoitin." Emily naurahti hiljaa. Lexa oli ihana. 
"Olet rakas."

"En syytä", nainen lupasi leveä hymy huulillaan ja vilkaisi Emilyä silmät tuikkien. "Niin sinäkin. Rakkain pieni punapää."

"Hyvä." Emily hymyili naiselle ja katseli tuon tekemisiä. Sinisissä silmissä oli lempeä ja rauhallinen katse, sellaista ei oltu nähtyi aikoihin. Hän oli rento ja onnellinen. Voi hyvin. 

Lexa hämmensi keittoa liedellä tasaisesti odottaessaan, että se lämpenisi kunnolla. Hän kaivoi kaksi syvää lautasta Zoen kaapeista edes yllättymättä siitä, miten nekin olivat vaalean harmaat eivätkä valkoiset. Olikohan Zoe edes sisustanut asuntoaan itse, vai vuokrannut sen valmiiksi kalustettuna? Nyt hän todella toivoi, että Veronican asunnon keittiössä olisi valkoisia astioita, tai sitten vaihtoehtoisesti hänellä olisi mahdollisuus ostaa ihan omat astiat ilman, että keittiön kaappitila loppuisi kesken.
"Maistuisiko leipä keiton kanssa? Voisin tehdä vaikka pari lämmintä, herkullisen juustoista leipää kaveriksi?" Nainen kysyi sekoittaen jälleen keittoa.

Juuston mainitseminen sai Emilyn hymyilemään leveästi. 
"Jooo. Luet ajatuksia. Ja hemmottelet pilalle."

"Mahdotonta sellainen, ei sinua voi hemmotella pilalle", Lexa naurahti kaivaen leipätarpeet esille. Hän oli ihmetellyt aluksi, miksi Zoella oli voileipägrilli keittiössään, mutta seurattuaan naisen ruokailutottumuksia hetken sivusta, oli vastaus ollut ilmiselvä. Voileipägrilli oli suurin piirtein ainoa asia, millä nainen saattoi laittaa lämmintä ruokaa polttamatta itseään tai ruokaansa. Nyt se teki hänen elämästään helppoa ja nopeaa, sillä leivät valmistuisivat kuin itsestään leipägrillin lämmössä. Hän kattoi pöydän nopeasti, ja kun keitto alkoi kuplia, sammutti hän kaasulevyn ja nosti kattilan pöytään.
"Tule syömään. Kun olet kerran jo niin hyvissä voimissa että jaksat väittää vastaan, jaksat varmasti istua pöydän ääressä syömässä lämpimän ruoan", Lexa naurahti, upotti kauhan sosekeittoon ja kiepahti poimimaan lämpimät, juustoiset leivät voileipägrillistä yhdelle harmaista ruokalautasista. Hän täytti vielä lasikannun raikkaalla vedellä ja ja istui sen jälkeen itsekin pöydän ääreen pohtien, puuttuiko pöydästä vielä jotakin tarpeellista.

Emily naurahti Lexan sanoille ja nousi ylös, kulkien ruokapöydän äärelle ja istui alas. 
"Olet uskomaton. Kuolisimme Zoen kanssa nälkään."

"Ette te nälkään kuolisi", Lexa vastasi naurahtaen ja kaatoi heille molemmille lasilliset vettä. "Pitäisitte vain huolta siitä, että kaikki pääkadun ruokapaikat pysyisivät pystyssä."

"Totta." Emily myönsi huvittuneena ja otti lusikallisen keittoa. Niin hyvää. Vielä seuraavanakin päivänä.

"Minä alan varmaan pian saada uhkauksia ravintoloitsijoilta, kun ryöstän heidän vakituisimmat asiakkaansa", Lexa naurahti siemaisten vesilasistaan, ennen kuin upotti lusikkansa keittoon, puhalsi hieman ja maistoi inkiväärisosekeittoa. Suun polttaminen olisi ikävää, joten rauhallinen ruokailutahti oli turvallinen valinta.
"Minun täytyy etsiä reseptejä, jotka ovat niin helppoja, että sinäkin selviät niiden valmistamisesta. Jotakin, mitä ei voi polttaa tai pilata."

Emily vilkaisi Lexaa kulmat koholla. 
"... Osaan tehdä teetä ja kahvia."

"Se on hieno taito", Lexa kannusti nauraen, "mutta niillä ei saa nälkää kukistettua. Mitä jos tulet nälkäisenä tallilta kotiin ja minä olen vielä tuntikaupalla töissä?"

"Syön tallilla tai haen kotimatkalla ruokaa." Emily myönsi häpeilemättä.

Lexan silmät siristyivät aavistuksen.
"Joten keittiön tasolle alkaa kerääntyä pizzalaatikoita. Ehei, ei onnistu", hän naurahti. "Opetan sinut vielä laittamaan ruokaa. Edes munakkaan verran."

"En minä syö pizzaa usein! Olen urheilija." Emily puuskahti. 
"Noutoruokaa saa terveellistäkin..."

"Mutta valitsetko sinä koskaan terveellistä noutoruokaa?" Lexa kysyi kulmaansa kohottaen. Kuka muka valitsi, jos ei syönyt noutoruokaa usein? Toki jos sillä aikoi elättää itsensä niin sitten, mutta... Hän pitäisi huolen, että Emily saisi terveellistä kotiruokaa.

"Valitsen! Yleensä noin yhdeksän kertaa kymmenestä, koska haluan olla kunnossa." Emily tuhahti melkein loukkaantuneena."

"Olen ylpeä sinusta. Olet hieno nainen", Lexa naurahti, "ja pidät terveelliset noutoruokapaikat pystyssä ehtymättömällä taloudellisella tuellasi. Teet palveluksen niin monille."

"Enkö?" Emily vastasi hymyillen. 
"Olen oikein hieno nainen, aina."

"Olet olet. Oikein superhieno", Lexa vakuutti leveä hymy huulillaan. "Todellinen prinsessa. Kuninkaallistenkin käytöstavat kalpenevat hienoutesi rinnalla."

"... Nyt menit yli." Emily nnaurahti pehmeästi. 
"Hieman yli."

"En minä koskaan", Lexa virnisti takaisin ja lusikoi keittoaan hyväntuulisesti. "Minä en koskaan lyö missään yli. Tavoitteenikin ovat aina niin kovin matalalla."

"Et suinkaan, rakas..." Emily mutisi pehmeästi ja pyöräytti silmiään. Hän otti leivän käteensä syötyään keittonsa. 

"En en", Lexa vakuutti viatonta sävyä tavoitellen. Hänellä ei ollut koskaan taipumusta kurkoitella kohti korkeuksia. Ei sitten lainkaan. Ei ikinä. Ehei, ei mitenkään päin katseltuna.
"Hyvä, että ruokahalusi on palannut. Voin käydä kaupassa hakemassa sipsejä samalla kun vien Merryn ulos, kun en kerran käynyt kaupassa Newcastlessa pyöriessäni", hän tarjoutui hymyillen.

Emily hymyili pehmeästi. 
"Olet ihana. Kiitos." Lexa oli niinn kiltti kun huolehti. 

"Sinä kiittelet nyt kovin", nainen huomioi hymyillen ja kurotti pöydän yli hipaisemaan Emilyn kättä. "Mitään syytä kiitellä jatkuvasti. Teen vain mitä kuka tahansa tekisi pitääkseen huolta toisistaan."

"Sinä teet ihan piirun verran enemmän kuin moni tekisi." Emily totesi hymyillen ja nousi huuhtelemaan omat astiansa. Sitten oli hyvä painaa suukko naise päälaelle, kun kerrankin ylsin.

Hän halusi sanoa, ettei Emilyn tarvitsisi huuhdella astioitaan tai tehdä niille yhtään mitään, hän siivoaisi sotkut keittiöstä ja hoitaisi tiskit ja Emily voisi vain mennä lepäämään, mutta ehkä hänen täytyi antaa aikuisen naisen tehdä edes jotakin siitä huolimatta, että Emily oli flunssassa.
"Noh noh, en minä nyt niin paljoa", nainen toppuutteli hymyillen entistä leveämmin, kun tunsi suukon päälaellaan. "Kunhan vain pidän sinusta huolta, kulta."

Se sai hänet suukottamaan päälakea uudelleen. 
"Niin pidät." Ja hyvää huolta pitikin. Eikä se ahdistanut, ikinä.

"Nyt sinä hellit minut piloille", nainen naurahti kohottaen kätensä tarttumaan Emilyn käteen. "Jos käyn kaupassa ja Merryn kanssa ulkona, ja katsotaan sen jälkeen vaikka lisää Sherlockiasi?"

Emily puristi Lexan kättä hellästi. 
"Se käy. Sherlock käy aina."

"Hyvä. Siinä tapauksessa ruokin pienen karvapallosi ja käyn hakemassa herkkuja Sherlockia varten", Lexa totesi, veti Emilyn käden huulilleen ja painoi suukon kalpealle ranteelle. "Sinun on paras olla rehkimättä sillä aikaa." Hän nousi pöydän äärestä siivoten nopeasti keittiön tahrattomaan kuntoon, kun Merryn nappulat turposivat lämpimässä vedessä. Hän kiskoi farkut jalkaansa ja etsi lompakon käteensä. Se tuntui tavallista paksummalta. Aivan. Mekosta saadut rahat.
"Missä lompakkosi on?" Hän kysyi kaivaen setelinippua esiin. Emilyn rahojahan ne olivat, eikä hän tahtonut lähteä kävelemään ulos ylimääräistä käteistä mukanaan.

Emily haki lompakkosa kun Lexa kysyi asiaa. 
"Laita sinne." Mitä hän niillä tekisi? Ehkä voisi laittaa sivuun autoa varten. Riittäisiköhän tuo käsirahasta jonkinlaiseen? Ehkä. 

Lexa sujautti rahat huolellisesti Emilyn lompakkoon ja hipaisi sen jälkeen peukalollaan naisen poskea.
"Palaamme Merryn kanssa pian", hän lupasi. Siitä tulisi aivan sopiva kävelylenkki, kun he vaeltaisivat kaupalle ja takaisin koiranpennun kanssa. Merry oli vielä niin suloinenkin, ettei kukaan pistänyt pahakseen pientä bordercolliepoikaa supermarketissa.

Emily hymyili pehmeästi ja kurottautui suukottamaan huulia hellästi. 
"Olet ihana." Hä totesi hellästi ja vaelsi sohvlle.

Lexa hymyili suorastaan typeränä sen jälkeen, kun suoristautui suukon päätteeksi ja suunnisti eteiseen houkutellen innokkaan koiranpennun mukaansa. Merryä ei koskaan tarvinnut paljoa lahjoa, että koira tahtoi tulla hänen kanssaan ulos. Tai kenenkään kanssa ulos. Merry oli aivan ihana. Hän piti kiinni lupauksestaan, eikä viipynyt lenkillä turhan kauaa, mitä nyt sen hetken että saattoi kävellä supermarketille, viilettää kaupan halki koira tiukasti kannoillaan ja maksaa ostoksensa leveän hymyn kera. Hän päätyi nostamaan Merryn hetkeksi syliinsä, kun kassaneiti ihasteli koiraa, eikä Merryä haitannut muutama ylimääräinen rapsutus. Lexa hymyili leveästi poistuessaan ostoskassin kera kaupasta ja suuntasi takaisin Zoen asunnolle ylpeänä siitä, että oli tajunnut napata Emilyn avaimet mukaan lähteissään.
"Merry hurmasi puoli kauppaa", nainen huikkasi tervehdykseksi astuessaan sisään ja laskiessaan koiranpennun irti.

Emily miltei hätkähti, ei hä tajunnut Lexan muistanneen avaimia. Hän hymyili kun koira sujahti hänen luoksee vauhdilla, rapsutellen innokkaan pennun korvia. 
"Ssshhh. Hei, muru kuule. Ai? Niinkö sinä murumussukka teit, hmm? Mussukka."

"Niinhän se teki", hän naurahti riisuen kenkänsä ja takkinsa eteiseen, ja suuntasi keittiöön tyhjäämään kauppakassiaan. "Merry olisi saanut ainakin kymmenen puhelinnumeroa jos vain olisi osannut pyytää. Sen sijaan yksi herttainen mummo olisi tahtonut ostaa sille herkkuja kaupasta, mutta en ollut varma mitä Merry saa syödä niin kieltäydyin Merryn puolesta tarjouksesta. Ei kerrota Merrylle, niin sen ei tarvitse kiukutella minulle."

"Ei kerrota." Emily lupasi, rapsutellen koiraa hymyillen. Sekin oli nykyään nii rakas ja tärkeä. 
"Varmasti olisit, niin, hieno poika... Rauhoitutaas sitten. Sherlockia ja herkkuja?"

"Sherlockia ja herkkuja", Lexa vahvisti jakaessaan herkkuja keittiön tasolle nostelemiinsa kulhoihin. "Kaiva jo Sherlock esiin", hän lisäsi hymyn kera ja yritti olla sulamatta aivan kokonaan, kun katseli naista ja koiranpentua. Niin herttainen näky.
"Ostin vähän kaikkea kun en tiennyt, mitä tarkalleenottaen tekisi mieli. Paitsi sipsejä, joten niitä sait. Ja ostin sweet chili kastiketta silläkin uhalla, että minun ajateltiin olevan raskaana", hän naurahti alkaessaan kantaa kulhoja sipsejä, karkkeja ja suklaata vuodesohvalle.

Emily avasi Netflixin ja etsi sarjan sieltä, hyristen tyytyväisenä. 
"Olet rakas!" Hän huikkasi Lexalle tuon taiteillessa kulhojen kanssa. Saadessaan sipsiä sen kastikkee kssa, hän ynähti tyytyväisenä.

"Ja sinä olet hullu", nainen vastasi katsoessaan kulma koholla Emilyn dippailua. Tuossa ei vain voinut olla mitään hyvää. Lexa riisui farkkunsa mukavuuden nimissä ja kiipesi levitetylle vuodesohvalle. Hän sujautti paljaat jalkansa peittojen alle ja kasasi pari tyynyä vasten sohvan selkänojaa, kun asettui mukavasti istumaan ja poimi pienen kulhon, johon oli laittanut kolmen eri suklaalevyn palasia syliinsä. Hän tietenkin amerikkalaisena poimi joukosta Hersheyn suklaapalan.

Emily nyrpisti nenäänsä. 
"Hersheytä? Amerikkalainen." Hän tuhahti nauraen ja haki hyvän asenno Lexon kainalossa.

"Ostin myös Cadburyä ja Galaxyä, älä nyrpistele nenääsi", Lexa naurahti ja tökkäsi kahta muuta maitosuklaan palaa. Hersheyt erottuivat joukosta litteämmän muotonsa puolesta, siinä missä Galaxyt olivat pitkulaisia ja Cadburyt neliöitä.
"Mutta ei minun tarvitse syödä teidän suklaitanne. Vanhassa vara parempi", hän virnisti kaivaen jälleen litteän suklaapalan sormiinsa.

"Nyrpistelen." Emily totesi tyynesti. Amerikkalaiset. Hän keskittyi sarjaan nyt paremmin, aivot olivat hieman mukana.

Lexa tuhautti nenäänsä ja nautti amerikkalaisesta suklaastaan kovin, sanoi Emily siitä mitä tahansa. Hän veti punapään paremmin kainaloonsa valuessaan tyynyjä vasten ja seurasi Sherlockin ja Watsonin seikkailuita. Hyvä on, ehkä Emilyllä oli ihan hyvä maku sarjojen kanssa. Hänkin malttoi keskittyä, vaikka hänellä oli kaunis (joskin yhä hiukan flunssainen) nainen kainalossaan.
"Jos sairaslomat olisivat aina näin mukavia, pitäisin vapaata useammin", Lexa naurahti hiljaa ja kurotti muutaman sipsin sormiinsa. Ei tosin Emilyn suosiman kastikkeen kanssa. Hyi luoja.

Flunssa oli varmasti se rajan piirtävä olotila, joka piti Lexan (ja Emilyn itsensä) käytöstavat läsnä. 
"Ihanaa että tämä on sinulle mukavaa."

"Älä nyt, sinäkin nautit olostasi. Paras kevätflunssa vuosiin, eikö?" Lexa naurahti rutistaen naisen hartiaa. Ei kipeänä ollut koskaan mukavaa, senhän tähden hän oli nähnyt vaivaa sen eteen, että Emilyllä olisi kaikki, mitä naisen vain voisi tehdä mieli.

"Kieltämättä olet oikeassa." Hän vastasi huvittuneena hymyillen. 
"Oikein siedettävä flunssa."

"Työni täällä on siis tehty", Lexa naurahti. Ehdottomasti. Hän oli vain tahtonut tehdä Emilyn olon paremmaksi flunssasta huolimatta, ja ilmeisesti onnistunut siinä edes jollakin tavalla. "Nyt voin vain loikoilla vieressäsi koko illan."

"Niin voit." Emily loikoaisi mielellään Lexan kainalossa koko illan. Täydellistä. 

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2766
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [P] You can count on me to misbehave   La Maalis 24, 2018 3:17 pm

Sherlock sai pyöriä televisiossa ja imaista Lexan lähes kokonaan mukaansa, vaikka nainen silloin tällöin vilkuilikin Emilyä. Se toi kerrasta toiseen pienen hymyn huulille. Oven käyminen sai Lexan tuskin kääntämään päätään, kun Zoe asteli sisään Maisien kera. Ei kestänyt kauaa, kun nainen oli kuoriutunut tallivaatteista, ottanut pikaisen suihkun ja saapunut sohvan luokse harmaaruudullisissa flanellihousuissa ja limenvihreässä hupparissa.
"Mitä me katsomme?" Mustahiuksinen hevosenhoitaja kysyi mahduttautuen Emilyn toiselle puolelle vuodesohvalla. Olihan naisilla vielä herkkuja jäljellä, joten hyvä syy liittyä seuraan.

Emily kääsi katsettaan Zoen puoleen, hymyillen ihan liian tyytyväisenä. 
"Uutta Sherlockia. Cumberbatchin versio."

"Selvä", Zoe totesi huvittuneena ja nappasi kourallisen sipsejä. Hän varoi murustelemasta suotta Emilyn sängylle, kun käänsi katseensa televisioon. Lexa hymyili Emilyn pään yli mustahiuksiselle naiselle ja tarjosi suklaakippoa, kun Zoe sitä silmäili. Olisi ihana saada oma koti Emilyn kanssa, mutta ei tämä nykyinenkään järjestely kamalan huono ollut.

Emilyä ei haitannut tämäkään. Ehkä Zoea voisi silti häiritä tällaisilla illoilla. Naisella ei tuntunut olevan turhan paljon elämää. 

Zoella ei suinkaan ollut turhan paljon elämää. Hänellä oli työnsä ja Maybe, ja siihen se rajoittui. Satunnaiset kahvihetket siskon kanssa ja pakon edestä vanhempien luona siedetty pyörähtäminen juhlapyhinä.
"Oletteko te vain katsoneet tätä koko päivän?" Zoe kysyi huvittuneena kun jakso tuli päätökseensä.

"Lexa kävi asioilla ja minä nukuin, muuten melko pitkälti." Ei Zoen tarvinnut tietää siitä että Lexa oli itkeskellyt aiemmin.

"Kyllä minullekin kelpaisi", Zoe hymähti päätään pudistaen ja noukki vielä suklaata suuhunsa. "Sillä aikaa kun sinä kiltisti parantelit itseäsi, Copper puri pakaraani ja kehtasi sen jälkeen vielä vauhdittaa alastuloani treenin päätteeksi. Hiton kakara."

Emily puri huultaan ja vilkaisi Zoea hymyillenn. 
"... Anteeksi. Se on vähän hoopo."

"Ai vähän?" Zoe kohotti kulmaansa. "Ainakaan se ei ole pahantahtoinen. Mitä nyt päätti sännätä eteenpäin juuri kun heilautin jalkani persauksen yli laskeutuakseni selästä. Päädyin sitten istualteen hiekkaan. Hilpeää." Ei hän Copperille kaunaa kantanut, mitä nyt hevonen oli yksi idiootti aina välillä. Sopi hyvin Duffyn ja Selkien joukkoon.
"Duffy tönäisi minut päin sähköaitaa, taas, joten siihen verrattuna Copper oli oikein kiltisti." Lexa vetäisi terävästi henkeä moisen kertomuksen päätteeksi ja katsoi silmät suurina kahta hevosten parissa työskentelevää naista.
"Onko tuo tavanomaistakin? Saada sähköiskuja ja tulla purruksi töissä?" Lexa kysyi saaden Zoen nauramaan päätään pudistaen.

Emilyä alkoi naurattaa. Voi ei, Copper oli kunnostautunut. 
"Poika vain muistutti sinua siitä että jalka nostetaan kunnolla kun jalkaudutaan." Hän naurahti. Katse siirtyi Lexaan ja hän tavoitteli viattomuutta. 
"... Riippuu hevosista joiden kanssa tekee töitä."

"Luulen että olen oppinut sen jo vuosia sitten, mutta takapuoleni ja ranteeni kiittävät huomenna Copperia tästä kertaustunnista", Zoe hymähti. Hän oli tietenkin pitänyt ohjista edelleen kiinni, joten vasen ranne oli tullut ikävän nykäisyn kohteeksi, kun hevosen matka eteenpäin oli päättynyt yhtä lyhyeen kuin hänen tumpsahtamisensa takapuolelleen maahan.
"En voi ymmärtää, miksi haluatte tehdä tätä päivästä toiseen", Lexa pudisti päätään epäuskoisen huvituksen kera. "Se kuulostaa kaikelta paitsi ihanalta. Milloin on märkä ja kylmä, milloin paikat jumissa treenin päätteeksi, milloin tulette alas miten sattuu mukkelis makkelis."

Emilyä nauratti Lexan kuvaus. Voi hymä luoja. 
"Se on ihanaa. Kun olet yhteistyössä puolitonnisen saaliseläimen kanssa, toimitte saumattomasti yhteen, sydän hakkaa, adrenaliini juoksee suonissa ja kaikki muu unohtuu."

"Olet hullu", Lexa totesi ja vilkaisi Zoea kuin odottaen, olisiko naisella eroavaa näkemystä Emilyn mielipiteeseen. Zoe vain kohautti harteitaan ja sulloi muutaman sipsin suuhunsa.
"Aivan täysin päästäsi sekaisin."

"Ei, vaan minä olen löytänyt intohimoi ja työni jota rakastan." Emily tuhahti pehmeästi. Sitä se oli.

"Te hevosihmiset olette kyllä jotakin kerrassaan käsittämätöntä", Lexa huokaisi päätään pudistaen. "Onneksi olet edes söpö. Saat hulluutesi anteeksi", hän vitsaili. Ei suinkaan. Hyvä vain, että Emily oli löytänyt intohimonsa ja onnistunut tekemään siitä ammatin. Harva oli niin onnekas.

"Kyllä kulta." Emily mutisi oikeastaan enää edes kuuntelematta. Hän heitti sipsejä suuhunsa, katse ruudussa ja haki paremmin asennon (eli lähemmäs Lexaa).

Zoea olisi naurattanut kaksikon puuhat, ellei hän olisi ollut kiireinen tuijottaessaan ruutua, jotta ikävät ajatukset pysyisivät poissa. Hän rakasti työtään. Ei ollut mitään järkeä miettiä mitään muuta. Sen sijaan hän saattoi keskittyä televisioon ja vilkuilla silloin tällöin sivusilmällä naisia. Lexa ja Emily tuntuivat vuorotellen mönkivän lähemmäs toisiaan, mikä oli varsin huvittavaa nähtävää. Umpirakastuneet hölmöt.
"Kenen valinta tämä sarja oli?" Zoe kysyi seurattuaan jaksoa jonkin aikaa. Sherlock oli perin englantilainen konsepti, mutta tarinasta tuli enemmän mieleen ties missä huippuyliopistoissa opiskellut amerikkalaisnainen.

Siniset silmät vilkaisivat Zoea. 
"... Minun? Miten niin?" Hassu kysymys sinänsä.

"Kunhan olin utelias", Zoe vastasi harteitaan kohauttaen ja heitti pari kirpeää karkkia suuhunsa.
"Minä en katso televisiota, joten en osaisi valita yhtään mitään", Lexa huomautti Emilyn toiselta puolelta lepuuttaen poskeaan naisen päälakea vasten.
"Paitsi selkeästi Emilyn kanssa", Zoe mumisi naurun kera niin hiljaa, ettei Lexa saanut sanoista kunnolla selvää. Nainen päätyi vain naurahtamaan mukana.

"Jep." Emily tökkäisi Lexan kylkeä pehmeästi. 
"Tämä on yksi idiootti. Ei tiedä mistään mitään."

"Hei!" Lexa protestoi ja kiemursi karkuun tökkäämistä, vaikka hetkeä myöhemmin olikin jo hivuttautumassa takaisin aivan Emilyn kylkeen kiinni.
"Enpä tiedä", Zoe naurahti, "jos tieto viihteestä on se, mikä merkitsee, minäkin olen kovin lähellä idiootin rajaa." Hän katsoi kyllä muutamia sarjoja ja vietti mielellään iltaa leffoja Mayben kanssa katsellen, mutta ei hän varsinaisesti voinut sanoa kunnolla seuraavansa yhtään mitään. Ei ollut maailmanloppu, jos uusin jakso jäi tallentamatta digiboksille.

"Siis... Kun joku perustieto. Ihan vain todistuksena siitä että elät tässä ajassa ja tiedostat mitä ympärilläsi tapahtuu." Emiöy puhisi pehmeä hymy huulillaan. 

"Tiesin sekä Cumberbatchin että Freemanin ennen kuin istahdin alas?" Zoe tarjosi perustiedoksi naurahtaen.
"Tiesit kenet?" Lexa kysyi päätään kallistaen. Niinpä niin. Nainen oli tyytyväisesti katsonut sarjaa jaksokaupalla eikä ollut keksinyt kiinnittää huomiota näyttelijöiden nimiin. Se sai Zoen nauramaan. Hyvä on, hän ymmärsi mitä Emily tarkoitti.

Emily katsoi Zoea katseella joka huusi apua. 
"... Näetkö mitä tarkoitin?"

"Kyllä", Zoe myönsi nauraen. "Näen hyvin."
"Mikä nyt on niin hauskaa?" Lexa mutisi nenäänsä nyrpistäen. "Ei kukaan voi muistaa kaikkia näyttelijöitä ulkoa." Tosin nainen ei muistanut yhtäkään, mutta se nyt oli täysin toissijaista.

"Niin." Emily huokaisi syvään ja hipaisi Lexan poskea. 
"Ei mikään rakas, ei mikään."

Lexa näytti tyytymättömältä vilkaistessaan Emilyä.
"En tuo sinulle enää herkkuja kaupasta, jos vain naurat minulle", nainen uhkasi. Se jos mikä oli tyhjä uhkaus. Hän toisi aina Emilylle mitä ikinä nainen pyytäisi tai tarvitsisikaan.

"En naura sinulle." Hän hymyili pehmeästi. Lexa-parka. 
"Olet ihana."

"Minä nauran", Zoe lisäsi hetkeäkään epäröimättä ja sieppasi kourallisen sipsejä, ennen kuin Lexa ehtisi vetää ne kostoksi hänen ulottumattomiinsa.
"Sinäkin olet ihana, silloinkin kun kiusaat minua pientä poloista", Lexa vastasi Emilylle hymyillen ja heitti leikillään irvistävää Zoea kirpeällä karkilla.

Emily hillitsi halunsa heittää vitsi Zoesta ja kirpeästä karkista. 
"Hei! Minä nukun tässä, joten jos ei viljeltäisi ruokaa tänne."

"Sen takia se oli karkki, eikä suklaa, millä saisi sotkettua kaikki paikat", Lexa tuhahti ja nyrpisti nenäänsä niin, että sai koko naamansa suloisesti ruttuun hetkeksi. Ei hän ihan typerä ollut. Hän oli miettinyt sen verran ennen kuin oli heittänyt Zoea, joka vain poimi tyynesti karkin sylistään ja heitti suuhunsa sipsit syötyään.

Emily laski kädet naisen poskille ja rutisti tuon kasvoja lisää. 
"Ruttunaama! Ranskanpulla!"

Lexa ei voinut edes kunnolla nauraa Emilyn puuhille, mutta Zoe nauroi senkin edestä.
"Luoja, te olette kuin kaksi tarhaikäistä", mustahiuksinen hevosenhoitaja nauroi päätään pudistaen. "Teistä pitäisi ottaa videota. Tämä olisi loistavaa materiaalia julkaistavaksi siinä vaiheessa, kun elämästäsi kirjoitetaan kirja, Emily."

Emily vilkaisi Zoea olkansa yli, venytti lexan naamaa ja sitten rutisti takaisin ruttuun. 
"Mitä ihmettä tarkoitat?"

Oli vaikea nauraa, kun naamaa rutisteltiin ja venyteltiin miten sattuu, mutta se ei estänyt Lexaa yrittämästä niin, että kyyneleet kimmelsivät äänettömästä naurusta siristyneissä silmissä.
"Tarhaikäiset", Zoe totesi uudestaan nauru yhä vapaasti ilmoille kuplien. Tällaisina hetkinä oli helppo unohtaa ahdistus, joka painoi mieltä niin usein päivien mittaan. "Minä kerron tämän tarinan jokaiselle, joka erehtyy pitämään teistä kumpaakaan kypsänä aikuisena."

"Senkus." Emily virnisti leveästi. ”Lexasta on monta tarinaa kerrottavaksi." Hän naurahti pehmeästi ja vapautti Lexan kasvot, suukottaen tuon huulia pehmeästi. 

Lexa nauroi vapaammin nyt, kun kasvoja ei enää venytelty miten sattuu ja suukotti Emilyä takaisin. Ja vielä hyvän maun vuoksi molemmille poskillekin.
"Ei minusta ole yhtään mitään tarinoita kerrottavaksi", Lexa vastasi viattomuutta tavoitellen ja hymyili Zoelle, kun veti Emilyn tiukasti kainaloonsa. Hymy tuntui hassulta kasvoilla rutistelun jälkeen.

"On." Emily totesi varmana ja tuhautti nenäänsä. Hänellä ainakin olisi. Paljon tarinoita joilla oikoa käsityksiä viattomuudesta.

"Kukaan ei halua kuulla tarinoita sinun kertomanasi, rakas", Lexa huomautti ja Zoe nyökkäsi pontevasti päällään. Ei todellakaan, jos ne olivat samaa tasoa kuin Emilyn eilinen paljastus.
"Luulen, että se on kaikkien mielenterveyden kannalta paras vaihtoehto", Zoe täydensi nauraen.

"Sitä minäkin." Emily mutisi hiljaa, kevyen punastuneena ja vajosi syvemmälle kainaloon. krhm. 

Lexa painoi suukon päälaelle ennen kuin keskitti huomionsa jälleen televisioon ja Sherlockin seikkailuihin. Zoe ei voinut estää pientä hymyä viipymästä huulillaan, kun hän vilkuili naisia silmäkulmastaan. Emily näytti kovin onnelliselta flunssaiseksi ihmiseksi. Oli ilo nähdä nainen niin hyvällä tuulella, rutistelemassa naisystävänsä kasvoja ja vitsailemassa televisiotietouden tärkeydestä. Ehdottomasti suuri ilo. Emily ansaitsi paljon moisia hetkiä kaiken jälkeen. Pimeä laskeutui hitaasti ulkona, mutta väliäkö sillä, kun Netflix vain tarjosi uutta jaksoa toisen perään. Vilkaisu kelloon tosin sai Zoeen liikettä. Hän ei voisi valvoa koko yötä. Huomenna täytyisi laittaa kaikki tallilla kilpailuja varten kuntoon, sillä perjantaina olisi edessä kovin aikainen lähtö.
"Taidan lähteä koirien kanssa pikaiselle iltalenkille", mustahiuksinen nainen totesi nousten sohvalta. "Jos nukahdatte sillä aikaa, usutan Maisien tökkimään kylmällä kirsullaan teidän niskojanne."

Emily nautti siitä hetkestä täysillä. 
"Ei, et tosiaan usuta. Minä olen sairas, sääli vähän."

"Hyvä on, sinä saat anteeksi jos nukahdat", Zoe myöntyi. Ei hän aikonut kauaa koirien kanssa ulkoilla, jotta pääsisi itsekin petiin ajoissa ja ehtisi nukkua ennen aamun herätystä. Merry ja Maisie olivat innolla lähdössä ulkoilemaan, joskin nainen epäili, että Maisien mieli muuttuisi nopeasti. Se muuttui aina.
"Tahdotko jotakin iltapalaa, rakas?" Lexa kysyi Emilyltä rutistaen naisen käsivartta pehmeästi.

Emily hymyili Merrylle ja pudisteli päätään Lexalle. 
"Ei, olen ihan täynnä ruoasta ja herkuista."

"Hyvä on. Kuumaa juotavaa kenties? Jotakin lääkettä? Vitamiineja?" Lexa varmisti halaten naista tiukasti kylkeään vasten. Ovi kävi kun mustahiuksinen nainen ja kaksi koiraa suunnistivat kirpeään ulkoilmaan.

"Ei, kaikki on hyvin." Emily lupasi hymyillen. Hänellä oli oikein hyvä olo. Eiliseen verrattuna.

"Vointisi on jo paljon parempi?" Hän kysyi tyytyväisenä. Hyvä, että flunssa alkoi jäädä taaksepäin kaikkine ikävine oireineen. Sairaana ei ollut koskaan mukavaa, varsinkin, kun Emily olisi varmasti paljon mieluummin ollut töissä.

"Sen verran heikko, että olen kotona vielä huomisen. Perjantaina otan nätisti töissä ja katson miltä lauantaina tuntuu. Mutta eiköhän tämä mene nopeasti ohi, niin hyvä hoitajakin ollut." Emily vitsaili hymyillen. 

"Ehkä minun pitäisi harkita aivan uutta alaa", Lexa naurahti vastaukseksi. Emilyn suunnitelma rauhallisesta paluusta töihin oli ehdottoman fiksu. "Voin opiskella sairaanhoitajaksi. Olla oikein pätevä pitämään sinusta huolta seuraavankin flunssan aikaan." Ei, se ei tosiaan olisi hänelle sopivaa työtä. Emilystä hän huolehtisi koska tahansa, mutta työpäivät, joiden ainoana tehtävänä olisi auttaa sairaita ihmisiä... Se ei olisi häntä varten.

"Epäilen että olisiko se sinun alaasi." Hän naurahti hellästi ja pudisteli päätään. Hän nousi sängyltä ja lähti kylppärin suuntaan. Kai sitä voisi pestä hampaat.

"Sitten meitä on kaksi", Lexa naurahti antaen Emilyn nousta ensin, ennen kuin kapusi itsekin jaloilleen. Hän keräsi herkkuja sisällään pitäneet kulhot syliinsä ja suunnisti keittiöön siivoamaan tasoja valmiiksi aamua varten. Vaikka muutoin Zoe ei keittiötään pitänytkään kovin järjestelmällisessä kuosissa, huvitti häntä kerrasta toiseen se, miten nainen aina laittoi kahvinpurut valmiiksi keittimeen seuraavaa aamua varten. Kai se oli helpompaa mitata ne nyt eikä aamulla silmät ristissä.
"Luulen, että joudun huomenna töihin, mutta ehkä sinä pärjäät itseksesi. Onhan sinulla Merrykin seuranasi", Lexa hymyili nojaten selkänsä keittiötasoa vasten.

"Kyllä minä pärjään." Kuului ennen kuin kylpyhuoneen ovi sulkeutui ja Emily alkoi pestä hampaita ja kasvojaan. Hän avasi letin ja letitti sen tällä kertaa itse uudelleen. Siihen sai tosin tovin kulumaan.

Lexa järjesteli keittiön, pesi päivän myötä tulleet tiskit pois ja kuivasi huolella kaappeihin oikeille paikoilleen. Sen jälkeen oli hyvä suunnata järjestelemään Emilyn sänkyä yötä varten. Hänestä tuntui, että tyynyjä oli paljon enemmän kuin edellisenä iltana, mutta sen oli pakko olla kuvitelmaa. Tyynyt eivät lisääntyneet itsestään. Hän ravisteli peiton huolella lattialle siltä varalta, että joku olisi kuitenkin onnistunut murustamaan sipsejä sille, ja alkoi sen jälkeen penkoa kangaskassiaan, johon oli sullonut hieman lisää vaatteita. Ajatus yöpukuun vaihtamisesta jäi kuitenkin kesken, kun puhelimen soittoääni katkaisi ajatukset. Lexa vastasi puhelimeensa, kuunteli hetken Jodien linjoilta kantautuvaa ääntä ja alkoi kiskoa farkkuja jalkaansa. Paria minuuttia myöhemmin hän oli sullonut puhelimen farkkujen takataskuun, napannut kangaskassin kantoonsa ja suunnannut koputtamaan kylpyhuoneen ovelle.
"Millie, rakas, minun täytyy mennä", hän huikkasi.

Emily havahtui ja tuli kylpyhuoneesta huolestuneena. 
"Kaikki hyvin?"

"Aaronin tytär mursi ranteensa, joten Jodien täytyy viedä hänet sairaalaan, eikä hän tahdo ottaa kaikkia lapsia mukaansa istumaan yöksi odotusaulaan. Sinä tiedät kuinka hidasta se on, aina saa odottaa tuntikausia ennenkö kukaan ehtii tehdä mitään. Aaron ei ole kotona, joten menen katsomaan lasten perään", Lexa selitti nopeasti ja kietoi kätensä Emilyn ympärille vetäen naisen nopeaan halaukseen. Hän painoi suukon huulille, joilla hammastahnan raikas maku edelleen viipyi. "Hyvää yötä rakas. Herätä Zoe, jos tarvitset yskänlääkettä tai jotakin keskellä yötä."

Emily nyökkäsi. Hyvä ettei mitään sen pahempaa. 
"Muista sanoa että pyytää siistin värisen siteen kipsiin - niitä saa nykyään kuviollisinakin." Emily hymyili tietäväisenä. 
"Hyvää yötä. Minä herätän."

"Minä sanon", nainen lupasi naurahtaen. Ehkä värikäs side piristäisi tytön mieltä, joka joutuisi pitämään kipsiä pitkälle kevääseen. "Olet rakas", Lexa muistutti, suukotti huulia uudestaan ja siirtyi sen jälkeen kiskomaan takin ja kengät jalkaansa, jotta saattoi suunnata pimeään yöhön. Hän törmäsi Zoeen kadulla ja kertoi nopeasti tilanteen mustahiuksiselle naisellekin, ennen kuin vannotti Zoea pitämään huolta Emilystä. Ihan kuin yksi flunssa nyt niin vaarallista olisi, mutta kenties hänen mielenterveytensä tähden nainen ei huomauttanut asiasta, kunhan vain lupasi vahtia Emilyä.
"Sairaanhoitajasi sai lastenvahtikeikan", Zoe hymähti astuessaan koirien kanssa sisään. "Minut ylennettiin hevosenhoitajasta sairaanhoitajaksi. Vai onkohan se alennus?"

Emily oli siirtynyt sohvalle Zoen tullessa ja hymyili naisen sanoille. 
"Ha. Ehkä alennus, hevosilla taitaa olla parempi henkivakuutus kuin minulla."

"Voit olla oikeassa", nainen pohti nyökäten ja vapautti kaksi karvaista kaverusta asuntoon. Hän riisui ulkovaatteensa naulaan ja suunnisti peremmälle asuntoon. "Mutta ainakaan sinä et pure, potki tai tallo varpaille, joten on tässä hyvätkin puolensa."

"Jep. Olen siis suorastaan unelmaa. Ai enkö?" Hän naurahti ja kaivautui peiton alle. 
"Haittaako jos jatkan vielä Sherlockia? Nukuin pitkään ja ei väsytä vielä."

"Säästän arvioni huomiseen. Kuka tietää, ehkä olet aamulla ihan kamala ennen kuin saat aamupalaa tai kahvikupin eteesi", Zoe kiusasi. Tuskinpa. Emily oli yleensä aamuisin ihan hyvällä tuulella, kun he tekivät lähtöä yhdessä tallille, joten tuskinpa yksi flunssa sitä muuttaisi.
"Ei haittaa, anna mennä vain. Olen hevosenhoitaja, olen tottunut nukkumaan tien päällä, talleissa ja milloin missäkin. Televisiosta kuuluva ääni on kovin hiljainen verrattuna kuorsaaviin hevosiin tai hevosrekan ärjyntään. Älä vain unohdu katsomaan sitä koko yöksi", hän naurahti.

Emily nauroi Zoen sanoille ja pudisteli päätään. 
"Sinun kanssasi. En unohdu. Öitä."

"Öitä", Zoe naurahti ja viittoi kädellään Maisien astumaan jo edeltä makuuhuoneeseen, kun hän kävi pikaisesti pesemässä hampaansa ja kasvonsa kylpyhuoneessa. Terrieri odotti tyynyllä, kun Zoe siirtyi makuuhuoneeseen, eikä suostunut liikkumaan senttiäkään, kun nainen kiskoi päiväpeiton tyynyn alta pois ja sukelsi itse täkkinsä alle. Koira kohotti päätään sen verran, että hänen päänsä mahtui tyynyn toiselle laidalle, ja laski sen jälkeen kaikessa maailmanvaltiudessaan karvaisen kuononsa hänen poskelleen. Zoe pyöräytti silmiään käpertyessään rennosti kerälle kyljellään ja varmistettuaan, että puhelin oli latautumassa ja herätys kohdillaan, sulki silmänsä vajoten helposti sikeään uneen.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2766
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [P] You can count on me to misbehave   La Maalis 24, 2018 3:18 pm

Torstai 29. maaliskuuta 2018 - aamuyö

Jossakin vaiheessa Emily otti tabletin käteensä. 
Lexan Facebook oli jäänyt auki. Viisas naisystävä olisi vain sulkenut sen, mutta Emily ei koskaan ollut väittänyt olevansa viisas nainen. Hän selasi, selasi ja selasi. Mitä kauemmas hän päätyi vuosien päähän, sitä enemmän keuhkoja kuristi. 
Kihlajaiskuva. Onnellinen Lexa entisensä kanssa, olettaen elämän olevan edessä ja aikeissa mennä naimisiin ihan oikeasti. Rakkaudesta. Se sai Emilyn ulahtamaan kuin joku olisi nylkenyt eläintä tylpällä lusikalla. Kellokin taisi olla helvetisti. Hän yritti hetken rauhoittua, mutta kun ei saanut enää henkeä, hän kompasteli makuuhuoneen ovelle ja lysähti Zoen sängyn jalkopään eteen istumaan. Ei hän voisi koskaan vetää vertoja sille naiselle. Ei ikinä. 

Zoe nukkui yleensä minkä tahansa metelin läpi, mutta edes hän ei voinut olla havahtumatta siihen, kun kahdeksan kiloa tarmokasta terrieriä ponkaisi vatsan päältä ja suunnisti uteliaana Emilyn luokse. Zoe räpytteli hetken hämmentyneenä silmiään, sillä Maisie ei koskaan tallonut hänen päältään yöllä, ja hitaasti tiedosti, että makuuhuoneen ovi oli raollaan ja Emily hänen huoneessaan.
"Emily?" Hän kysyi unesta karhealla äänellä kun nousi istumaan ja hieroi silmiään. "Mikä on?"

Emily ei saanut edes muodostettua sanoja. Hän oli tajunnut aivan liian myöhään miten ei tosiaan olisi pitänyt haluta tietää enempää. Se että Vivianella oli nyt kasvot hänen mielessään, ei auttanut ollenkaan. Pahensi asiaa. Hän avasi suunsa, mutta ulos tuli vain epätoivoinen ulahdus. 

Hyvä luoja. Emily näytti todella olevan tolaltaan, eikä saanut sanaa suustaan.
"Tule tänne", Zoe kutsui nousten paremmin istualteen, jotta saattoi tehdä tilaa leveälle parisängylle. Naisen oli täytynyt nähdä jotakin tavattoman ravistelevaa painajaista, kun nyt oli tässä kunnossa. Emilyparka.

Voi kun olisikin nähnyt. Emily nousi sängylle, täristen kauttaaltaan. Ei, hän ei koskaan voisi olla mitään, ei, ehei, ei. Ei. Lohdutuspalkinto, jotain mihin tyytyä, minkä kanssa voisi olla ihan kivaa. Merry hyppäsi naisen perässä sängylle, tunkien itseään itkevän Emilyn syliin. 
"E-e-en ikinä v-voi vetää v-vertoja sille n-naiselle."

Zoe kurotti kietomaan omatkin kätensä Emilyn ympärille, kun ei voinut muutakaan tehdä. Teki mieli hokea, että se oli vain unta, mutta mistäpä hän edes tiesi, mikä oli saanut Emilyn edes näin tolaltaan. Hän saattoi vain arvailla siihen saakka, että itkevä nainen onnistuisi selittämään.
"Vetää vertoja kenelle?" Zoe kysyi kummissaan. Mitä ihmettä Emilyn painajaisessa oli oikein tapahtunut, kun nainen nyt vertasi itseään johonkin toiseen? Hän silitteli rauhallisesti Emilyn selkää toivoen, että pelkkä läheisyys rauhoittaisi naisen mieltä. Painajaisista herääminen oli aina yhtä ravisteleva kokemus.

"E-en saanut unta ja tabletilla... minä selasin vaikka ei olisi pitänyr, olen ihan k-kamala naisystävä.." Miksi himeessä hän oli edes katsonut? Mitä hän oli kuvitellut löytävänsä?

Selvä, ei painajaisia. Emily ei ollut vielä edes mennyt petiin. Hän ei tahtonut tietää, mitä kello oli.
"Sinä selasit mitä tabletillasi? Miten tablettisi käyttäminen tekee sinusta kamalan naisystävän?" Zoe kirosi mielessään sitä, miten sikeästä unesta oli herännyt. Tuntui mahdottomalta arvailla täytettä lauseiden väliin, kun aivot olivat edelleen puoliunessa.

Emily hikkasi itkunsa seasta. 
"F-facebook..." Ainoa järkevä selitys jonka hän sai suustaan.

Selvä, Emily oli selannut facebookia. Hän alkoi laittaa palasia yhteen kuin tuhannen palan palapeliä, mutta se oli vaikeaa tähän aikaan yöstä ja ilman mallikuvaa. Facebookin selailu, kamala naisystävä... Emily oli selannut Lexan facebookia?
"Vakoilit hieman Lexan facebookia?" Hän varmisti pitäen äänensä tasaisena. "Olit utelias, et kamala naisystävä."

Emily ulahti ja nyökkäsi surkeana. 
"V-vain selasen j-ja selasin ja...  E-en tiedä mitä l-luulin löytäväni, s-se k-kihlajaiskuva..."

Miten kenenkään julkisen tai ainakin ystäville näkyvissä olevan facebook-seinän selailu teki Emilystä kamalan naisystävän? Hän koetti ymmärtää kovin, mutta kun otti huomioon miten vähän hän käytti mitään sosiaalista mediaa, ymmärtäminen oli työn ja tuskan takana. Ehkä hän ei vain tiennyt käytösetikettejä facebookin suhteen.
”Voi Emily”, hän huokaisi. Sen verran Zoekin facebookista ymmärsi, että osasi olettaa sieltä löytyvän kuvia entisten kanssa, ellei ollut käynyt erittäin tehokkaasti omaa seinäänsä läpi eron jälkeen.
”Se on vuosia vanha kuva. Turha sitä on nyt itkeä.”

"E-en... Hän on... oli ihan.. H-hillittömän kaunis ja..." Emily niiskutti.

"Jokainen on kaunis kihlajaiskuvassaan", Zoe huomautti. "Ammattilaisten tekemät meikit, kampaukset, valokuvaaja, kaikki se kuvien käsittely", hän luetteli. Toki se oli tottakin, mutta Vivianen kohdalla kauneus ei suinkaan ollut vain puuterilla hankittua. Nyt Emilyn sopertaminen vertojen vetämisestä naiselle kävi enemmän järkeen.
"Eihän sinun tarvitse siitä välittää. Se on ohi, ja Lexa on sinun kanssasi."

Emily vinkaisi. 
"J-jos hän v-vain... haluaa n-nätin blondin ja minä olen... p-persjalkainen punapäinen m-mutapainiva k-kääpiö.."

Jossakin toisessa tilanteessa hän olisi nauranut Emilyn kuvaukselle itsestään, mutta tässä hetkessä nauru ei tullut kysymykseenkään. Ei, kun Emilyn oli selkeästi niin paha olla. Tältäkö näytti, kun itsetunto oli revitty riekaleiksi?
"Jos hän olisi halunnut nätin blondin, hän olisi varmasti etsinyt nättiä blondia eikä valinnut sinua", Zoe koetti tyynnytellä Emilyä. "Hän halusi sinut. Punapäisenä ja mudassa painivana."

Tältä se näytti kun siitä ei ollut mitään jäljellä. Juuri tältä. 
"E-en ole koskaan tuntenut itseäni näin... oksettavaksi..."

"Emily, sinussa ei ole mitään oksettavaa", Zoe korjasi päätään pudistaen. "Ei mitään. Hänkin pitää sinua epäilemättä erittäin kauniina ja viehättävänä. Eikö hotelliyönne jo todistanut sen? Seitsemään kertaan?"

Emily niiskaisi uudelleen. 
"K-korvike.."

Taas he kiersivät täyden ympyrän ja palasivat takaisin tähän. Siihen, miten nainen tunsi olevansa korvike entiselle kihlatulle.
"Hitto Emily, minä näin miten hän katsoi sinua. Jos korvikkeita katsotaan nykypäivänä niin, minäkin olen ilolla kenen tahansa laastari."

Emily vinkaisi ja painoi pään polviinsa. Se tunne ei mennyt pois ja jättänyt häntä rauhaan. 
"O-olen idiootti..."

"Niin olet", Zoe myönsi, veti syvään henkeä ja huokaisi, kun kietoi kätensä paremmin Emilyn ympärille ja ujuttautui lähemmäs. "Sinulla ei ole mitään pelättävää. Eikä sinun tosiaankaan tarvitse verrata itseäsi kenenkään entisiin. Ei ikinä. Vaikka hän olisi ollut huippumalli, sillä ei ole mitään väliä. Ei sinulle. Sinä olet sinä, ja se on ihan tarpeeksi."

Emilystä tuntui sillä hetkellä siltä että se nainen oli huippumalli ja hän oli sirkuskiertueen kääpiöfriikki vetonaula. Hän vain pudisteli hiljaa päätään.

"Emily", Zoe huokaisi. Mitä muutakaan hän saattoi enää sanoa? Nainen itki pelkoaan ja epävarmuuttaan ja ties mitä muuta, eikä hän ollut oikea ihminen tyynnyttelemään niitä pelkoja. Ei, kun hän ei voinut puhua kenenkään muun puolesta.
"Ei sinussa ole mitään vikaa."

Emily ei edes tiennyt enää mitä itki. Hän vain itki, koska olonsa oli niin karmea ja ahdistunut. Itsetunto oli riekaleina. 

Zoe piteli itkevää naista hyräillen hiljaa rauhallista kappaletta, joka tuntui tutulta vuosien takaa. Hän ei tiennyt, miten muutenkaan voisi auttaa Emilyä kuin halaamalla ja rauhoittelemalla naista, joka itki sielunsa kyllyydestä.
"Sinulla ei ole mitään hätää", hän muisti aina silloin tällöin sanoa. "Sinä olet uskomaton nainen."

Emily pudisteli päätään. Hän ei jaksanut uskoa sitä, ei enää, ei nyt. Hän ei ollut uskomaton. Hyvä jos nainen.

"Olet sinä. Olet uskomattoman vahva ja rohkea. Olet uskomattoman kaunis ja hyvä", Zoe huokaisi hiljaa. Hänestä tuntui, että hän oli käyttänyt samoja sanoja Maybenkin kanssa Rouxin jälkeen. Hänen täytyisi lukea sanakirjaa ja laajentaa sanavarastoaan.

Tai sitten Zoen ystävien ei pitäisi joutua väkivallan kohteeksi enää, sekin auttaisi. Emily veti henkeä ääni väristen. Hän alkoi kyllä valua rennommaksi, kun ei jaksanut enää itkeä.

Se olisi ideaali ratkaisu. Jos kehenkään ei enää sattuisi, hän ei joutuisi lohduttamaan kerrasta toiseen samoilla tyhjillä sanoilla. Hän ei ollut vielä oppinut lohduttamaan, joten hän tuskin oppisi koskaan.
"Haluatko jäädä viereeni?" Nainen kysyi. "Mahdutte kyllä Merryn kanssa." He voisivat asettua mukavasti makuulteen ja puhua asiasta, kunnes Emilyn mieli kevenisi. Tai he voisivat vain maata hiljaisuudessa siihen asti että Emily nukahtaisi, kummin tahansa.

Emily kohautti olkiaan. Hän voisi jäädä, muta voisi mennä kyllä sänkyynkin. Itkemään itsekseen omaa typeryyttään.

"Jää", Zoe pyysi hetken Emilyä katseltuaan. Naisen laskisi nyt olohuoneeseen, ja Emily itkisi aamuun asti, kunnes kyyneleet kuivuisivat poskille. Hän taputti siirtyi lähemmäs toista reunaa, jotta Emilylle jäisi reilusti tilaa sängylle.
"Sinun ei pitäisi katsoa kuvia, jos ne saavat olosi näin huonoksi", nainen sanoi hiljaa, ääni täynnä myötätuntoa. Ehkä tähän päti vähän sama logiikka kuin siihenkin, ettei omien entisten kuulumisia kuulunut seurata.

Emily niiskaisi kunnolla ja kävi makaamaan siihen sängylle. 
"M-m-minä tiedän..."

Zoe kääntyi kyljelleen, jotta saattoi katsella Emilyä paremmin. Sydäntä vihloi nähdä Emily tällaisena. Vain muutamia tunteja aiemmin hän oli joutunut puremaan huultaan, ettei hymyilisi leveästi katsellessaan naisen onnea naisystävänsä kanssa. Nyt kaikki oli kääntynyt ylösalaisin.
"Miksi edes halusit katsoa hänen kuviaan?" Zoe kysyi pehmeästi.

Emily pudisteli päätään. 
"E-en minä tiedä, en tiedä." Jos hän olisi voinut mennä estämään itseään, hän olisi tehnyt niin. 

"Joskus uteliaisuudelle ei pitäisi antaa niin paljoa liikkumavaraa", Zoe huokaisi. Hieman lyhyempi lieka ja monelta pahalta vältyttäisiin. Hän ei tahtonut edes ajatella, mitä seurauksia tällä kaikella vielä olisi Emilylle. Katsoisiko nainen tästä lähtien peiliin verraten omia piirteitään kuvista nähtyihin? Emily tuntui olevan niin rikki, ettei mikään enää yllättäisi. Tuttu verenhimo nosti päätään. Hänen olisi pitänyt survaista polvellaan Eugenen kasvoja, kun mies oli kumartunut kaksin kerroin eteisessä viikkoja aiemmin.
"Kai näit muitakin kuvia?" Kenties Emilylle pitäisi kaivaa kuvia naisesta silloin, kun ammattilainen ei ollut ottanut niitä. Antamaan perspektiiviä. Kai Lexalla olisi edes yksi kuva aamu-unisesta tai muutoin vain tavalliselta näyttävästä entisestä kihlatustaan?

"J-jotain, p-pari videota..." Emily niiskaisi surkeana ja peitti kädet kasvoillaan. Jos hän... Jos hän luopuisi hiusväristää, siirtyisi luonnolliseen vaaleaansa? 

"Luoja, kuinka kauan oikein selasit hänen facebookiaan?" Zoe kysyi epäuskoisena. Kuulosti siltä, että Emily ei ollut hypännyt suoraan vuosien takaiseen aikaan vaan selannut kuvan kerrallaan ajassa taaksepäin.
"Mikset lopettanut jo paljon aiemmin? Voi Emily."

"M-monta tuntia..." Kai. Hän oli ainakin päätynyt pitkälle vuosien taakse. Hän oli kelvoton ja typerä.

"Voi Emily", hän toisti syvän huokaisun kera. Miksi nainen oli halunnut kiduttaa itseään tunteja selaamalla Lexan menneisyyttä sosiaalisesta mediasta? Ei kai kukaan tahtonut tietää liikoja toisen menneisyydestä? Eihän? Ei hän ainakaan olisi tahtonut kuulla jokaisesta Mayben poikaystävästä ennen häntä.
"Sinun ei pitäisi tehdä tätä itsellesi. Ei kun tiedät, mitä siitä seuraa", hän huokaisi. Emily oli jo aiemmin pelännyt olevansa korvike. Oliko yllättävää, että menneisyyden tekeminen todellisemmaksi kuvien kautta oli vain lietsonut moista pelkoa? Varsinkin, kun Lexan entinen ei ilmeisesti näyttänyt ojasta matkaan poimitulta.

Emily nyökkäsi. Ei, hänen ei tosiaan pitäisi tehdä sellaista. Silti hän oli tehnyt niin. Olo oli kauhea 
"T-tiedän..."

"Sille on syynsä, miksi ihmiset eivät katso entistensä sosiaalista mediaa enää eron jälkeen", Zoe sanoi hiljaa. Hänkin oli silloin tällöin potenut halua kurkistaa, mitä Sharonille kuului. Oliko nainen edelleen töissä Dubaissa, vai oliko tuo muuttanut muualle töiden perässä, mutta hän oli aina tukahduttanut halun. Hän voisi saada vastauksia, joista ei pitäisi. Emily tuntui saaneen juuri niitä annettuaan uteliaisuudelleen vallan.
"Luulen, että saman säännön voi venyttää nykyistenkin entisiin. On normaalia, että joskus pelkää olevansa riittämätön, mutta ei sitä tunnetta tarvitse ruokkia katsomalla, miltä rakkaan menneisyys on näyttänyt."

Emily nieleskeli ja pyyhki kasvojaan. Hän vihasi itseään. 
"Minä... En..." Hän nikotteli niin että lause katkesi ja hän jo unohti mitä oli ollut sanomassa. 

Zoe huokaisi hiljaa. Mitäpä siitä enää saarnaamaan, kun vahinko oli jo käynyt. Hänen olisi pitänyt sanoa kaikki tämä silloin, kun Emily oli ensimmäisen kerran ongelmoinut Lexan menneisyydestä. Kertonut epävarmuudestaan. Hänen olisi pitänyt silloin sanoa, ettei naisen sopisi koskaan vilkuillakaan Lexan entisten suuntaan.
"Mikä saa sinut tuntemaan olosi paremmaksi?" Hän kysyi. Ehkä hän voisi auttaa turhan napinan sijaan.

Emily kohautti kevyesti olkiaan. 
"M-minä en tiedä. Pitäisi nukkua..."

"Niin pitäisi, mutta väitätkö muka saavasi unta?" Zoe kysyi suutaan mutristaen. Oli vaikea kuvitella, että Emily nukahtaisi nyt. Naisen pitäisi rauhoittua ensin, tai unet jäisivät kovin levottomaksi ja mahdollisesti painajaisten värittämiksi.

Emily hymähti vaisusti. Ei, hän ei saisi unta. 
"H-haluaisin vain uskoa e-että hän ei... että hän pitää minusta näin.."

Kukapa ei tahtoisi tietää sitä ja uskoa siihen hetkeäkään epäröimättä?
"En voi puhua hänen puolestaan, mutta voin kertoa, mitä minä olen nähnyt, kun katson teitä. Hän ei koskaan päästä sinua täysin silmistään, vaan kääntää aina kehoaan siten, että voi seurata sinua silmäkulmastaan. Hän vetää sinua jatkuvasti lähemmäs. Aivan jatkuvasti. Kun katsoimme Sherlockiasi, hän katsoi sinua joka kohtauksen aikana, vilkaisi miltä näytit, katseli sinun reaktiotasi sarjaan pelkän sarjan katsomisen sijaan. Ja kun hän lähti, hän vannotti että pitäisin sinusta huolta ja soittaisin heti, jos jotakin sattuisi. Minun silmiini se näyttää siltä, että hän pitää sinusta juuri noin."

Emily vinkaisi ja yritti olla itkemättä uudelleen. Oliko se niin vain näkikö Zoe vain omiaan? Se oli hullua. Hän ei tiennyt mitä tekisi kaiken kanssa 
"O-olen aivan i-idiootti.."

"Sinuun vain sattuu", Zoe korjasi. Emilyllä jos kellä oli syytä tuntea pahaa oloa ja velloa siinä. Hän ei voinut kuin toivoa, että nainen onnistuisi rakentamaan itsetuntoaan pala palalta, koska ei tämä näinkään voisi jatkua.

Emily varmasti saisi sen kasaan, mutta hän oli myös hyvä vellomaan ahdistuksessaan jos se pääsi valloilleen. Valitettavasti. 
"E-en olisi edes saanut katsua, pitää olla jotain yksityisyyttä"

"Emily, Facebook on aika kaukana yksityisyydestä. Kuka tahansa jonka hän lisää ystäväkseen voi selata vuosien taakse katsomaan julkisia statuksia, kuvia ja tapahtumia. Eri asia jos olisi käynyt läpi hänen viestejään Facebookissa", hän vastasi päätään pienesti pudistaen, ennen kuin kulmat painuivat. "Ethän käynyt läpi hänen viestejään?"

Emily pudisteli päätään. 
"Miksi olisin?" Niin. Miksi sitä nyt yleensä katsottiin kumppanin viestejä.

"Ei siis mitään syytä tuntea syyllisyyttä", Zoe totesi. Selkeästi Emily ei ollut mennyt lukemaan viestejä. "Minäkin olisin voinut kaivaa ihan samat kuvat esille." Jos hän olisi ensin keksinyt, miten Facebook tarkalleen ottaen toimi.

Emily nielaisi tyhjää. Niin olisihan Zoe tosiaan voinut. 
"En tiedä mitä tekisin tälle."

"Puhu siitä psykologisi kanssa. Ehkä hän osaa auttaa paremmin", Zoe ehdotti. Se tuntui niin vaikealta asialta, että valokatkaisijamaista ratkaisua tuskin löytyisi. Emilyn täytyisi vain työskennellä asian läpi, kunnes se ei enää painaisi naisen mieltä.
"Ja puhu Lexalle. Luoja, puhu hänelle. Hän läimisi minua jos tietäisi, etten soittanut hänelle heti kun tulit itkien luokseni."

Emily vilkaisi Zoea surkeana. 
"Olen puhunut ja hän aina vakuuttaa ettei se ole niin ja minä en vain usko..."

"Mikset usko?" Zoe kysyi pehmeästi. "Et kai kuvittele, että hän valehtelisi sinulle moisesta?"

Emily kohautti olkiaan. 
"En tiedä. Olen niin... rikki ja likainen."

Se ei kuulostanut hyvältä. Ei sitten lainkaan.
"Mikä saa sinut sanomaan noin?"

"Muistan edelleen missä mustelmat olivat ja miltä se tuntui." Niin. Yleensä raiskauksista jäi likainen olo.

"Se ei tee sinusta likaista tai rikkinäistä", Zoe vastasi saman tien ja kiemursi lähemmäs sängyllä. "Ei sitten lainkaan. Se ei ollut sinun syytäsi, eikä se millään tavalla vähennä sinun arvoasi. Kaikki syy on Eugenen niskoilla. Hän on ainoa, joka on likainen."

"Ja hän koski minua." Väkisin viimeisen kerran, mutta silti. Oli koskenut. 
"Joten minäkin olen... Välillä mietin miten hän voi haluta minua."

"Nyt puhut aivan typeryyksiä", Zoe puhahti. "Minä en voi kertoa miltä sinusta tuntuu, mutta minä voin kertoa, ettei se muuta mitään rakkaasi silmissä. Ei, jos rakkaasi on edes auttavasti kunnollinen ihminen. Minä-", hän aloitti, mutta tajusi mitä oli sanomassa riittävän aikaisin muotoillakseen lauseensa uudestaan. Ei ollut hänen asiansa kertoa Emilylle, mitä Maybe oli joutunut kokemaan. Oikeus siihen oli vain tytöllä itsellään. "Minä halusin entistäni ihan yhtä paljon senkin jälkeen, kun hänet oli raiskattu, kuin ennen sitä. Hän oli edelleen yhtä kaunis minun silmissäni. Hän ei koskaan näyttänyt likaiselta tai tahritulta tai käytetyltä minulle. Hän oli vain vahva ja rohkea ja selviytyjä." Oli vaikea muistaa puhua imperfektissä, kun Maybe oli kaikkea edelleen.

Emily liikahti levottomana. Se sana sai hänet voimaan pahoin joka kerta edelleen. 
"En tiedä miten puhua siitä."

"Ei kukaan tiedä", Zoe vastasi. "Et voi puhua siitä väärin, kunhan vain puhut." Huonot sanavalinnat ja terävä äänensävykin olivat parempia kuin pelkkä hiljaisuus.

"En haluaisi muistuttaa kumpaakaan siitä ja on vain typerää verrata meitä.."

”Jos se pyörii ajatuksissasi, sinulla ei oikein ole muuta vaihtoehtoa kuin puhua siitä”, Zoe vastasi pehmeällä äänellä. ”Et voi esittää, että kaikki on hyvin, ja varmasti hän tahtoisi tietää syyn.”

Emily nyökkäsi. Miten hän oikein puhuisi siitä? Ei hän halunnut. 
"Niin."

Kukaan tuskin syyttäisi Emilyä siitä, ettei nainen tahtonut puhua asiasta. Ei hänkään olisi tahtonut, jos olisi ollut Emilyn kengissä.
”Lupaathan, että puhut hänelle?” Nainen vannotti hiljaa. ”Ansaitsette molemmat enemmän kuin vain salaisuuksia ja valheita.”

Emily vinkaisi. Hän oli luvannut olla parempi. 
"Lupaan."

”Hyvä”, Zoe totesi ja kurotti koskettamaan naisen hartiaa. ”Kaikki järjestyy kyllä, älä huoli. Ei sinusta tunnu aina tältä. Uuden parisuhteen alussa on ihan tavallista olla epävarma, mutta se väistyy.” Ja Emilyllä jos kellä oli syitä epävarmuuteen ja pelkoon, kun otti huomioon, miten edellinen pitkä parisuhde oli päättynyt.

Hän veti syvään henkeä muutaman kerran. Niin kai. Niin. Ehkä Zoe oli oikeassa.

Hän oli oikeassa. Muuta vaihtoehtoa ei ollut. Jos Emily ei onnistuisi työskentelemään tämän läpi, mitä toivoa hänellä olisi? Ei hän voisi vihata arpeaan ikuisesti ja kieltää Maybeä riisumasta hänen paitaansa. Eikä hän voisi pelätä maastoiluakaan. Tosin jos hän vaihtaisi töitä, siitä ei tarvitsisi huolehtia. Jollekin pienelle kilpatallille töihin, lämmittelemään kouluratsuja kentällä kilparatsastajalle. Tai jollekin ratsastuskoululle pyörittämään tallia. Se tosin tarkoittaisi loputtomiin lapsia hänen ympärillään.
”Aamulla kaikki on jo paremmin. Ja perjantaina saat ratsastaa poikiasi ihan vapaasti.”

Emily huokaisi hiljaa. Niin kai. 
"Mmm. Anteeksi."

”Ei ole mitään syytä pyytää anteeksi”, Zoe vakuutti siirtyen hieman kauemmas sängyllä, jotta Emilylle jäisi riittämiin tilaa. ”Aina saa herättää, jos on huono olla.”

"Sinulla on aikainen herätys." Hän huomautti ja käpertyi pienemmäksi, Merryn kaivautuessa naisten väliin tyytyväisenä.

Se oli totta, mutta oli harvoja aamuja, kun niin ei ollut. Yleensä hän pyrki suuntaamaan tallille aamusta, jotta pääsisi ennen iltaa kotiin. Yleensä hän ei päässyt. Mutta mitäpä 70 tunnin työviikosta. Tai seitsemän päivän työviikosta. Ei se niin tarkkaa ollut. Hevosalaa ei tunnettu työsuojelun laadukkuudesta tai työaikadirektiivien noudattamisesta.
”Pärjään vähemmälläkin unella. Nukun sitten ensiyönä varastoon.” Tai ei nukkuisi, kun joutuisi nousemaan pilkkopimeydessä valmistautumaan hevosten kuljetukseen.

Emily tuhahti pehmeästi, valuen hitaasti kohti unta. Jos hän ei siinä näkisi painajaisia tänä yönä.

Zoe luotti siihen, että Emily herättäisi hänet uudestaan, jos nainen heräisi itse painajaisiin tai mihin tahansa muuhunkin. Samalla mustahiuksinen hevosenhoitaja todella toivoi, ettei Emily herättäisi häntä toistamiseen. Emily tarvitsi unta ja hänellä ei tosiaankaan olisi mitään vielä muutamaa lisätuntia vastaan ennen puoli seitsemältä soivaa kelloa.

Emily nukkui kiltisti aamuun asti, kääntäen vain kylkeään Zoen kellolle. Ei tosiaam vielä, ei käy.

Zoella ei ollut moista luksusta tarjolla. Hänen täytyi nousta, kun kello soi. Nainen suunnisti keittiöön, naksautti kahvinkeittimen päälle ja tyytyi letittämään hiuksensa sillä aikaa, kun kahvi tippui pannuun. Hän vaihtoi tallivaatteisiin, joi kupillisen kahvia ja täytti suuren termosmukin matkaa varten. Hän käytti molemmat koirat pikaisesti aamupissalla korttelin päässä. Merry sai palata nukkumaan Emilyn seuraksi, siinä missä Maisie lähti tallikoiraksi hänen matkaansa. Koira viihtyi tallilla eikä ollut kenenkään tiellä, joten tulkoot mukaan. Ainakaan Emilyn ei tarvitsisi huolehtia tuimailmeisestä terrieristä päivän mittaan. Zoe harkitsi herättävänsä Emilyn ilmoittaakseen, että lähti töihin, mutta totesi sen olevan aivan turhaa. Emily keksisi kyllä, missä hän oli, kun nousisi. Nainen vilkaisi puhelintaan edes yllättymättä siitä, että Lexa oli jo ehtinyt kyselemään, olihan kaikki kunnossa. Zoe ei halunnut edes ajatella, kuinka monta viestiä Emilyä odotti, kun nainen heräisi - niiden joukossa myös kuva pinkin ja valkoisen siteen raidoittamasta kipsatusta kädestä kiitoksineen, kun Emily oli antanut niin hyvän idean väreistä.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: [P] You can count on me to misbehave   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] You can count on me to misbehave
Takaisin alkuun 
Sivu 2 / 2Siirry sivulle : Edellinen  1, 2

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Slaley-
Siirry: