PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Friendship never ends

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1404
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Friendship never ends   Pe Maalis 09, 2018 12:54 pm

Pikaviestinpelejä Wesley Daltoni ja Sylvia Stirlingin elämästä.

Tiistai 20. helmikuuta 2018, aamupäivä, Hexham

Heads to Tailsista oli tullut Sylvian vakioliike.
Tällä kertaa hän tosin oli liikkeellä ilman Mochia, joka oli nauttimassa hemmottelupäivästä kylpylässä rankan viikonlopun jäljiltä.
Ei ollut helppoa yrittää pysyä kahden pitkäsäärisen venäläisen vauhdissa, kun itse sattui olemaan pullukka japanilaispoika.
Joka tosin oli ehtinyt tiputtaa jo hieman painoa. Suunta oli siis oikea.
Luonnonvalkeaan villakangastakkiin ja taivaansiniseen, runsashelmaiseen leninkiin pukeutunut kalpea Lady astui ulos liikkeestä pientä ostoskassia kannatellen, ja hätkähti pelästyneenä kun oli kävellä suoraan jonkun syliin.

Wesley oli menossa tuttuun liikkeeseen. Miehellä oli sentään asialliset vaatteet, siistit chinot, nahkakengät, villakangastakki ja sen alkka neuleliivi kauluspaidan kanssa. Kaulassa oli kauluspaita ja villapaitaan puetu haisunäätä. Pavlov paleli herkästi ja Wesley ei halunnut sen saavan flunssaa. Joten, villapaita.
"Oi, anteeksi!" Mies oli pitänyt katseensa tiukasti maassa ja nosti katseensa.
... Sylvia? Voi perkele.

Sylvia räpäytti teevadin kokoisiksi pyöristyneitä silmiään.
Meni hetken, ennen kuin hän tunnisti miehen, jonka kuvitteli edelleen työskentelevän Saksassa.
"Wesley", hän hengähti yllättyneenä, ja kalpeille kasvoille kohosi hymy.
"Hyvänen aika."

Sylvian näkeminen sai Wesleyn nousemaan aivan erilaiseen ryhtiin ja kumartamaan pienesti. Mies ojensi kättään kätelläkseen, tasapainotellen onneksi laihtunutta haisunäätää toisessa.
"Hauska tavata. En tiennyt että pyörit pohjoisessa."

Sylvia tarttui käteen, mutta sen sijaan että olisi tyytynyt kättelemään, kohottautui varpailleen painamaan kummallekin pisamaiselle poskelle suudelman.
"Miten ihana nähdä", hän totesi edelleen hymyillen.
"Minäkään en osannut odottaa tapaavani sinua täällä, kuvittelin, että olit edelleen Saksassa..."

Wesleyn olisi voinut kuvitella menevän siitä hämilleen, mutta mies vastasi eleeseen hymyillen pehmeästi.
"Ei, palasin heinäkuussa. Siitä ei vain huudeltu kovasti."

"Hyvänen aika", Sylvia toisti uudelleen.
"Minä muutin tänne syyskuussa. Tai Newcastleen, jos aivan tarkkoja ollaan."
Hänen katseensa siirtyi Wesleyn pitelemään eläimeen, jota hän oli aiemmin pitänyt kissana.
Mutta ei, kyse ei ollut kissasta.
"Kuka tämä on?"

Ei, se ei tosiaan ollut kissa.
"Muutit? Mitä olet pitänyt pohjoisesta?" Wesleytä tuskin tunnisti, jos joku normaalista elämästä olisi nähnyt hänet nyt.
"Tämä on Pavlov. Juovaskunkki."

"Niin, Callahanin mielestä maisemanvaihdos tekisi hyvää", Sylvia vastasi ja räpäytti silmiään:
Callahan...
Oli helpompi keskittyä villapaitaan puettuun eläimeen. Skunkkiin.
"Voi, se on hyvin suloinen."
Vanhempi rouva oli sillä välin taapertanut autostaan ovelle, ja mulkoili heitä nyt pahasti.
Sylvia kosketti Wesleyn kättä.
"Meidän olisi varmasti kohteliasta siirtyä pois tieltä."

Wesley hymyili pehmeästi, ruskeat silmät ystävällisyyttä lositaen.
"Aina välillä tekee. Ja se on, monien mielestä." Mies havahtui kosketukseen ja siirtyi äkkiä rouvan tieltä, avaten tuolle oven ja pyyteli anteeksi. Kuka hänestä oikein tuli kun hän törmäsi vanhaan elämäänsä?
"Mitä sinä olet tehnyt viime tapaamisen jälkeen elämälläsi?" Helpompi puhua Sylvian elämästä kuin hänen.

Sylvia soi rouvalle pahoittelevan hymyn ennen kuin käänsi katseensa takaisin Wesleyyn.
Hyvin paljon.
Hän hieraisi käsivarsiaan takin läpi, värähtäen.
"Oletko kiireinen?" hän kysyi.
"Olisi ihastuttavaa vaihtaa kuulumisia kunnolla teekupillisen ääressä."

Wesley vilkaisi Pavlovia sylissään.
"No ei nyt tulenpalava hoppu. Pitää vain hakea näädille ja pesukarhuille ruokaa. Ja viedä Pav autoon."

"Olen melko varma, että tässä lähellä on oltava kahvila", Sylvia totesi ja antoi katseensa laskeutua villapaitaan puettuun skunkkiin.
"Voi taivas, miten suloinen sinä olet. Kuinka hän pärjää autossa tällaisella säällä?"

"Pavlovilla on oma häkki takaluukuss,a siellä on lämmin peti. Ja akkukäyttöinenn lämmitin." Wesley hymyili ja rapsutti skunkin karvaa.
"Saa sitä silittää. Jos haluat. Pavlov rakastaa huomiota."

Sylvia hymyili hämillisesti, mutta tarjosi kättään skunkin haisteltavaksi.
"Hei, Pavlov, oikein mukava tutustua."
Hän siirsi kätensä rapsuttamaan mustavalkoista niskaa.
"Minulla on kotona shiba, Mochi."

Pavlov tuhahti ja hyväksyi rapsutukset. Se mökötti nykyään siitä ettei Marigold ollut farmilla rakastamassa sitä (nainen kun rapsutteli skunkkia muu muassa aina).
"Viedääs tämä kaveri autoon. Voin hakea ruoat teehetken jälkeen." Wesley tarjosi vapaata kättään Sylvialle. Herrasmies tarjosi käden ladylle ja blaablaa.

Lady sujautti kätensä sirosti käsivarrelle.
"Olen hyvin onnellinen, että tapasimme", hän totesi, hymy suuria silmiään siristäen.
"Olen hirvittävän pahoillani, että pidin niin kovin huonosti yhteyttä, en ollut... oikein oma itseni Madamen kuoleman jälkeen. Ja sitten olikin muutto."

Wesley heilautti kättään.
"Epäilen että minun olinpaikoistani on edes kerrottu sen vertaa, että yhteyttä voisi pitää." Wesley käveli Skodan citymaasturilleenn, avasi takaluukun ja laittoi Pavlovin tilavaan häkkiin. Mies naksautti lämmittimen päälle, lukitsi auton ja tarjosi jälleen kättään Sylvialle.
"Kuten ehkä tiedät, minusta ei olla kovin ylpeitä juuri nyt. Ja olen pahoillani Madamen kuolemasta."

Sylvian kulmat painuivat hieman alemmas.
"Kultaseni, älä puhu tuolla tavalla", hän torui, vaikka rehellisyyden nimissä oli sanottava, että kun he viimeksi olivat tavanneet miehen vanhemmat, nämä olivat vaikuttaneet kovin... haluttomilta puhumaan nuorimmasta pojastaan.
Hän sujautti kätensä miehen käsivarren alle ja pudisti päätään.
"Suru alkaa jo helpottaa, olen palannut takaisin satulaankin."

Wesleyn vanhemmat olivat enemmän kuin haluttomia puhumaan kuopuksestaan.
"Olet? Se on hyvä. Olen aika varma että kuulut satulaan."

Sylvia hymyili posket mielihyvästä punehtuen.
"Tuntuu, kuin olisin löytänyt itseni uudelleen."
Ja jotakin muuta siinä samalla, mutta sitä hän ei voinut ajatella vielä.
"Mikä sai sinut muuttamaan tänne?"

"Hyvä niin. Olen sitä mieltä että ihminen on onnellinen kun tekee mitä haluaa." Kun he saapuivat kahvilalle, Wesley veti oven auki ja laski Sylvian ovesta sisään ensin.
"Työpaikka, ei sen ihmeellisempi."

Wesleyn sanat saivat Sylvian räpäyttämään silmiään.
Tietenkin mies puhui ammatista, ei mistään muusta.
Hän astui sisään herttaisen rustiikkiseen kahvilaan.
"Millainen työpaikka?"

Wesley astui sisään naisen perässä.
"Animal Kingdom. Kouluttaa eläimiä viihdeteollisuuden käyttöön. Upeat olot eläimillä. Lähinnä isoja kissapetoja, susia ja lintuja."

Sylvia räpäytti yllättyneenä silmiään.
"Täällä pohjoisessa?" hän varmisti, että oli ymmärtänyt oikein. Ettei Wesley ollut muuten vain käymässä.
"Hyvänen aika."

"Täällä, tässä Hexhamin kupeessa. Norwood farm. Asun kollegojen ja työnantajan kanssa farmim asuinrakennuksessa." Wesley selitti hymyillen hieman ja otti askelia kohti tiskiä.

"Se kuulostaa hyvin jännittävältä", Sylvia totesi samalla kun tutki katseellaan vitriiniin asetettuja, toinen toistaan hurmaavampia leivoksia.
"Mitä sinä haluaisit, Wesley?"

Wesley yritti keksiä vitriinistä jotakin mahdollisimman yksinkertaista. Mansikkamarenkileivos. Siinä ei voinut olla mitään ihmeellistä. Mies avasi vitriinin, sen lautaselle joka oli tarjottimella.
"Entä sinä?" Tietenkin hän ottaisi sen Sylvialle vitriinistä ja kantaisi tarjottimen.

Ja Sylvia hyväksyisi Wesleyn avun.
Koska niin Ladyt tekivät.
Hän arpoi hetken epätietoisena ihastuttavien jälkiruokarivistöjen edessä - pitäisi ehdottomasti tulla Keikon kanssa tänne - mutta päätyi lopulta tartalettiin, joka oli päällystetty mansikkaruusulla ja marengilla.
"Sinä siis työskentelet susien ja isojen kissaeläinten kanssa?"

Siihen Wesley oli opetettu. Olisi hän toki tehnyt näin Andynkin kanssa, niitä pieniä asioita joista kasvatus loisti läpi.
"Kyllä. Olen niiden hoitaja, pidän tiloja puhtaana, ruokin. Avustan esimerkiksi lääkinnällisissä toimenpiteissä."

Teekin tarjoiltiin täällä hurmaavista, hieman rustiikkisista kupeista.
Sylvia tunsi olonsa taas hetken hieman onnellisemmaksi, Wesley muistutti häntä kodista ja päivistä, jolloin seinät eivät uhanneet murskata häntä alleen.
Hän katsahti miestä, silmät räpsähtäen.
"Hyvänen aika. Eikö sinua pelota?"

Ja sen teen sai haudutettuna posliinisessa pannussa pöytään. Luoja miten söpöä. Wesley alkoi etsiä pankkikorttiaan nahkaisesta lompakostaan. Herrasmies maksoi.
"Ei, se on työtäni. Hyvillä turvatoimilla melko turvallista. Selkää ei tosin saa koskaan kääntää."

Sylvia laski kätensä Wesleyn kädelle.
"Voi Wesley, antaisit minun maksaa, minähän sinut tänne pyysin", hän vetosi.
Mutta ei inttäisi vastaan, mikäli mies kieltäytyisi, koska Ladyt eivät tehneet niin.
"Miltä suden turkki tuntuu?"

Wesley hymähti pehmeästi ja työnsi lompakon taskuunsa. Kummankaan ei ollut sopivaa jankata.
"Karhea, silti pehmeä. Ja sitä on paljon. Hyvin paljon."

Sylvia kaivoi siis korttinsa hennon roosanpunaisesta Vivienne Westwoodin lompakosta ja maksoi heidän ostoksensa vaivautumatta tarkistamaan loppusummaa.
"Sinulla on hyvin jännittävä työ. Onko Pavlovkin farmin eläimiä?"

Wesley nosti tarjottimen ja nyökkäsi Sylviaa valitsemaan pöytää heille.
"Hyvin. Ei, Pavlov on minun omani. Meillä on kyllä kettu sisätiloiss aika usein. Minerva."

Sylvia räpäytti silmiään.
"Oikea, puuhkahäntäinen kettu? Voiko sitä silittää?"
Hyvänen aika, Wesleyn elämä oli tosiaan hyvin jännittävää.
Hän valitsi heille mukavan pöydän läheltä ikkunaa.

Wesley laski tarjottimen käsistään ja tarjoutui auttamaan Sylvialta takin, sitten vetämään tuolle tuolin.
"Ihan oikea. Odota." Wesley kaivoi puhelimestaan videon jolla rapsutteli kettua ja se närhi villasukkia.

Sylvia istahti alas tuoliin ja suori helmojaan, ennen kuin kääntyi katsomaan Wesleyn puhelimen ruutua.
Hän painoi käden suulleen peittääkseen hiljaisen vingahduksen ja liian leveäksi käyvän hymyn.
"Uskomattoman suloinen. Olet hirvittävän onnekas."

Wesley hymyili ja laittoi puhelimensa pois.
"Minerva on pomoni oma, kuten muutkin eläimet. Minulle tuli tammikuussa pariskunta pesukarhuja. Ne oli vangittu luonnosta lemmikeiksi ja elivät vääränlaisissa oloissa laiminlyötyinä. Katson saisinko ne vielä vapautuskuntoon vai jäävätkö ne minulle. Mutta, se eläintarhastamme." Wesley naurahti, kaataen teetä molempien kuppeihin.
"Mitä sinulle kuuluu?"

Sylvia räpäytti silmiään.
"Sehän on kammottavaa", hän hengähti, painaen kättä rintakehäänsä vasten.
"Onhan niillä nyt kaikki tarvittava?"
Hän siirsi kuppiaan tasetteineen hieman lähemmäs, niin että Wesleyn oli helpompi kaataa teetä.
"Aikani kuluu lähinnä ratsastaessa, toivon voivani viedä hevoset isoihin kisoihin ensi kaudella."

"On, on. Oma iso aitaus farmin pihassa ja oikean olosuhteet." Wesley piti pesukarhuista oikein hyvää huolta.
"Varmasti voit. Muistaakseni olet hyvin lahjakas."

"Kerrothan, jos voin mitenkään olla avuksi?" Sylvia vannotti, ja todella tarkoitti sitä.
Hänelle raha ei ollut koskaan ollut ongelma. Ja jos jossain oli paikka, jossa eläimiä kohdeltiin hyvin, hän halusi auttaa.
Sylvia punehtui hieman.
"Olen tehnyt paljon töitä, mutta totta kai vuoden tauko on vaikuttanut."

Wesley hymyili pehmeästi.
"Tietenkin." Ei kertoisi, mutta ei ollut kohteliasta vängätä.
"Mmm, tietenkin se vaikuttaa, mutta palaat aivan varmasti tyylillä. Miten sinulla muuten menee? Sinähän olit naimisissa?" Ainakin Wesley muisti olleensa häissä.

Sylvia hymyili ilahtuneena.
Hänestä ei ollut paljoonkaan, mutta se ei tarkoittanut, etteikö hän olisi palanut halusta olla aluksi. Vaikka sitten vain shekin muodossa.
Wesleyn kysymys sai hänet räpäyttämään silmiään ja hipaisemaan vaivihkaa valkokultaista vihkisormusta.
"Kyllä. Callahan on tällä hetkellä työmatkalla."

Niin, Callahan. Aivan. Wesley hymyili pehmeästi, tutkaillen Sylvian kasvoja niillä aivan liia ystävällisillä silmillään.
"Toivon että olet onnellinen, Sylvia." Hän itse oli, hän oli rakentanut haluamansa elämän kaikesta huolimatta.

Wesleyllä oli ollut uskomattoman ystävälliset silmät jo lapsuudessa.
Onnellinen.
Sana iski niin yllättäen, että hän oli vetää terävästi henkeä.
Totta kai hän oli onnellinen, eikö ollutkin?
Ja kuten aina hämmentyessään, Sylvia hymyili:
"Tietenkin olen. Mutta sinä olet kertonut minulle vasta työstäsi, et mitään muuta siitä, mitä sinulle kuuluu."
Hän vei pienen haarukallisen mansikkaleivosta suuhunsa.

Ne ystävälliset silmät olivat melkein luonnottoman kiltit.
"Hyvä." Sylvia oli herttainen eikä ansainnut muuta.
"Oh, olen pahoillani. Työ on iso osa elämääni. Itseasiassa kyllä seurustelen." Taisi olla ensimmäinen kerta kun Wesley kysyttäessä vastasi niin.

ylvia räpäytti silmiään ja hymyili, nyt todella vilpittömästä ilosta.
"Voi Wesley, se on ihastuttava uutinen", hän totesi ja laski siron jälkiruokahaarukan kädestään kurkottaakseen hipaisemaan miehen kättä.
"Oletteko te olleet yhdessä jo pitkään?"

Wesley hymyili ujosti, vähän hämmentyneen oloisena. Niinkin hän oli tehnyt lapsesta asti.
"Uh, muutaman kuukauden."

Sylvia palautti kätensä omalle puolelleen pöytää.
"Voi miten ihanaa", hän ihasteli uudelleen, tarttuessaan teekuppiinsa.
"Kuinka te tapasitte?"
Ladyn ei olisi oikeastaan sopinut udella. Mutta hän kaipasi niin kipeästi onnellisia tarinoita juuri nyt.

Wesley oli tottunut paljon, paljon pahemaan farmilla asuessaann.
Mansikanmakuisia kondomeja sängyllä.
Sylvia oli suorastaan tervetullut kysymyksineen juuri nyt.
"Itseasiassa hän oli töissä siinä Heads to Tailsissa."

Tämän pöydän ääressä mansikalta eivät maistuneet muut kuin leivokset.
Mikä tahansa muu olisi saanut todennäköisesti keskustelun kummankin osapuolen loistamaan yhtä punaisena, kuin kyseiset epähedelmät.
Sylvian katseessa häivähti yllätys.
"Mutta sehän on täydellistä, hänkin pitää eläimistä."

Molemmat tosiaan olisivat punastuneet tappavasti.
"Niin, Andy todella pitää eläimistä. Tai no, Andromeda, mutta hän pitää enemmän Andysta." Wesley hymyili kovin onnellisen oloisena kun ajatteli tyttöystäväänsä.

Sylvia otti pienen kulauksen teestään.
"Hänellä ei kuitenkaan asu tiikereitä ja susia takapihalla?" hän kysyi, laskiessaan kupin takaisin tasetille.
Se kuulosti edelleen hyvin hurjalta.

Wesley nauroi ja pudisteli päätään.
"Ei, hänellä on koira. Hassu, Vega." Hän hymisi lämmöllä. Mies vilkaisi Sylviaa ja pyöritteli teekuppiaan.
"Sylvia... Minä... Inhoan tätä, mutta voisitko sinä auttaa hieman? Vanhempani ovat pian kuukauden pommittaneet minua Andyn viemisestä Leedsiin ja sinä tiedät miten tämä toimii."

Sylvia yritti muistella, olisiko sattunut törmäämään Vegaan kävelyttäessään Mochia Hexhamissa, mutta hän ei heti osannut yhdistää nimeä yhteenkään tapaamaansa koiraan.
Hermostuttavan suuret silmät räpsähtivät.
"Kultaseni, tiedäthän, että minä olen aina valmis auttamaan sinua?" hän totesi, ja kurkotti koskettamaan miehen kättä pöydän yli.
"Mitä toivoisit minun tekevän?"

Wesley veti syvään henkeä.
"En halua vain... heittää häntä susille." Wesley selitti varovasti.
"Ainakin vaatteita ja luoja etten tiedä mikä nyt on muodikasta teillä. Tai edes minne mennä. Ihan pari sopivaa mekkoa ja kengät. Andy tuskin omistaa sellaisia."

Sylvia katsoi Wesleytä myötätuntoa silmissään.
"Tahdotko, että vien hänet ostoksille?" hän varmisti, ajatellen jo Fenwickin yksityisloungea, joka tarjoaisi täydellisen ympäristön ostoksille. Joiden yhteydessä voisi antaa neuvoja, joiden avulla selvitä Wesleyn vanhempien tapaamisesta.
Voi Andromeda-parkaa.

"Jos voisit. Ei mitään kallista, hän tuskin tarvitsee niitä muuten." Eikä Wesleyn budjetti ollut suuri. Ei tosiaan.

"Tietenkin", Sylvia vakuutti, hymyn kohotessa kasvoilleen.
Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä 'ei kallis' käytännössä tarkoitti, mutta se ei vähentänyt hänen auttamisintoaan lainkaan.
"Ihan milloin tahansa."

"Annan sinulle rahat valmiiksi. Ihan milloin ehdit." Wesley otti haarukallisen leivoksestaan.
"Andy on... hyvin ujo."

Sylvia nyökäytti päätään, vaikka tulisi todennäköisesti ylittämään budjetin joka tapauksessa.
Mutta hän yrittäisi parhaansa.
"Minulla on sunnuntaina vapaata. Tahdotko lähteä mukaan? Varaan meille loungen Fenwickistä."

"Uh... Voin minä. Pitää kysyä Andylta käykö, mutta eiköhän se." Wesley vilkaisi kalenteriaan. Tyhjää.

Sylvia nyökäytti päätään ilahtuneena.
"Laita vain viestiä, niin tiedän varata loungen... Onhan sinulla yhä numeroni tallessa?"
Häntä hävetti taas se, kuinka huonosti hän oli pitänyt yhteyttä ystäviinsä Madamen kuoleman jälkeen.

Wesley kurtisti kulmiaan.
"Ei taida olla. Min pudotin puhelimeni taannoin lavuaariin."

Sylvian kulmat painuivat hieman alemmas.
"Siinä tapauksessa minun on annettava se ehdottomasti uudelleen", hän totesi ja otti pienen, sivistyneen kulauksen teestään.
"Ja sinun on tultava käymään luonani Newcastlessa."

"Toki." Wesley hymyili hieman, pyöritellen teekuppiaan.
"Käymään? Tietenkin jos kutsut. Minä en valitettavasti voi pyytää sinua vastavierailulle."

Sylvia hymyili ilahtuneena.
Koti ei tuntunut lainkaan niin suurelta ja ahdistavalta silloin, kun ystävä oli vierailulla.
Hän pudisti kevyesti päätään.
"Ei se mitään, sinulla on asuintoverisi."

"Todellakin." Wesley naurahti. Luoja tiesi että Marigold onnistuisi olemaan housuitta juuri silloin.
Marigold.
Ei sitä ajatusta nyt.
"Tulen kyllä mielelläni."

Sylvia räpäytti silmiään.
"Todellakin?" hän toisi, hieman hämmentyneenä.
Hän ei ollut koskaan jakanut asuntoaan kuin perheensä kanssa.

"He ovat vähä mahdottomia." Wesley hymähti pehmeästi.
"Aiheuttavat minullekin jsokus harmaita hiuksia." Mies totesi tyynesti.

"Millä tavalla mahdottomia?" Sylvia tiedusteli ja vei samalla haarukallisen mansikkatartalettia suuhunsa.
"Minulla ei ole koskaan ollut asuintovereita."

"... Noh... He... Heillä on vähän erilaiset käytössäännöt kuin meille on opetettu." Wesley tarjosi vastaukseksi hymyillen.
"Se on toisaalta joskus hauskaa." Ainakin elämä oli omanlaistaan.

Sylvian kulmat painuivat hieman alemmas.
"Joskus minusta tuntuu, kuin olisin kasvanut kokonaan eri maailmassa", hän myönsi melkein onnettomana.
Ja niinhän hän tavallaan olikin.
"Sain ystäväni miesystävän tuntemaan olonsa huonoksi kun menin puhumaan elämästäni."

Wesley ei voinut sanoa etteikö olisi jakanut tunnnetta.
"Minä taidan tietää mistä puhut." Mies hymyili hieman vaisusti.
"Oh? Miten?"

Sylvian katseessa häivähti helpotus.
Wesley ymmärsi, mies oli kasvanut hyvin samanlaisissa oloissa kuin hänkin. Melkein samanlaisten odotusten keskellä.
"En ole varma", hän myönsi, pudistaen päätään onnettomana.
"Luulen, että sain hänet ajattelemaan, ettei hän olisi ystäväni arvoinen."

Wesleyllä oli ehkä ollut vain sukupuolen vuoksi erilaiset odotukset.
"Oh? Ei varmasti helppo tilanne."

Sylvia pudisti uudelleen päätään.
"Minulla on siitä edelleen hirvittävän huono omatunto", hän myönsi.
"Enkä silti ymmärrä pysytellä hiljaa perheestäni. Chatsworthista tai siitä, että serkkuni on ulkoministeri. Tuntuu, kuin pitäisi piilottaa koko elämäni."

Wesley hymyili vaisusti ja hipaisi Sylvian kättä lohduttavasti.
"Minulla se ei ole tuota mutta... Ei ymmärretä etten voi vain kadota. Vaikka haluaisin. On tiettyjä velvoitteita."

"Suku velvoittaa", Sylvia myönsi ja tarttui teekuppiinsa.
"Olen pahoillani, että sinäkin saat osasi siitä."
Niin kuin vanhempien tapaaminen. Jota varten tyttöystävä piti valmistella.

Wesley puri huultaan.
"Minua ei haittaisi jos en olisi heille olemassa."

Sylvia räpäytti silmiään.
"Voi Wesley, ei kai tilanne niin paha ole?"
Vaikka saattoi se hyvinkin olla kun otti huomioon, miten vanhemmat eivät puhuneet nuorimmaisestaan kovinkaan kauniisti.

"Säästyisin paljolta, sanotaan näin." Wesley vastasi pehmeästi.
"Ei siitä tarvitse puhua. Perheasioita."

"Minä kyllä kuuntelen", Sylvia vakuutti, kurkottaen hipaisemaan miehen kättä.
"Jos joskus haluat puhua. Voit tulla käymään teellä."

"Tulen varmasti muutenkin." Wesley lupasi hymyillen ja otti kulauksen teetä.
"Odotan innolla että sinua näkee taas kilpailuissa."

Sylvia hymähti ilahtuneena.
"Olen varma, että Mochi rakastaisi sinua."
Se oli paljon sanottu shibasta, joka suhtautui lähes kaikkiin nuivan tympeästi.
Mutta Mochi piti Wolfiestakin.
Sylvian poskille kohosi kevyt puna.
"Siihen voi mennä vielä aikaa, mutta ehkä minulla olisi mahdollisuuksia ensi kaudella."

"Tulisin mielelläni tervehtimään Mochia." Wesley lupasi hymyillen. Hän piti koirista kuitenkin hyvin paljon.
"Tietenkin on. Sylvia, älä puhu noin rumasti. Olen nähnyt kun ratsastat."

"Ihana kuulla", Sylvia totesi ja punehtui hieman lisää.
"Mutta me teimme Madamen kanssa pitkään töitä yhdessä, nyt minun on aloitettava alusta uusien hevosteni kanssa. En valita, se on aina uskomattoman kiehtovaa."

"Varmasti. Uskon sinuun silti. Olet lahjakas." Wesley hymähti. Hän ei oikein ollut, mutta väliäkö sillä. Vissiin ihan hyvä näinkin.

Sylvia hymyili hämillisesti.
"Sinä olet aina niin ystävällinen", hän huomautti.
Hän joi viimeisen kulauksen teestään ja laski kupin takaisin tasetille.
Ihastuttava paikka.

Wesley vilkaisi Sylviaa toinen kulma kohollaan.
"Olen myös rehellinen. Tiedät etten osaa valehdella. Vai muistatko sen kun jäimme kiinni siitä että istuin takanasi Fluffyn selässä maastossa vaikka se oli kiellettyä?" Tällaiset muistot saivat lapsuuden kuulostamaan onnelliselta, mutta ne olivat ne yksittäiset hetket.

Muisto sai Sylvian tirskahtamaan ilahtuneesti.
"En kadu sitä vieläkään", hän vakuutti päätään pudistaen.
"Kun et suostunut ottamaan omaa ponia maastoretkeä varten."

"Olisin pudonnut." Wesley totesi hymyillen huvittuneena.
"Nyt tosin olen luopunut siitä periaatteesta. Opettelin ratsastamaan että saatoin mennä Andyn kanssa maastoon. Tiesitkö että Slaleyssa on talli jolla on vuonohevosia?"

"Wesley, hienostihan sinä pysyit selässä", Sylvia vakuutti, ja hymyili lämpimästi.
"Sinä olet aivan uskomattoman hurmaava."
Mies oli opetellut ratsastamaan vain Andya varten. Se oli ihastuttava ajatus.
Hän pudisti päätään.
"Ei, en tiennyt. Olen tutustunut lähiseutuihin hävettävän huonosti."

"Pidin sinusta kiinni." Wesley huomautti nauraen.
"Ai olen?"

"Fluffy oli hyvin kultainen poni, se ei olisi koskaan heittänyt meitä selästään", Sylvia vakuutti hymyillen.
Fluffy oli ollut hyvin lehmänhermoinen olento.
"En minäkään. Taisin olla se, joka kanteli siitä, että olimme livahtaneet keittiöön kerjäämään maistiaisia jälkiruuasta."

"Niin kantelit." Wesley oli saanut korvillensa sen jälkeen.
"Muistan sen. Kuten myös sen pelastetun linnunpoikasemme."

Sylvian kulmat painuivat mietteliäästi alemmas.
"Olen melko varma, että se olit sinä, joka kanteli siitä", hän huomautti, kasvojen sulaessa hymyyn.
"Kuten myös siitä sammakonkudusta, jonka siirsimme suihkulähteeseen."

Wesley pyöräytti viattomana ystävällisiä silmiään.
"Krhm. Saattaa toki olla niinkin." Ja taas hän oli kotona saanut huutia. Wesley oli jo lapsena ollut kovin, kovin eläinrakas.
"Mutta nuijapäät suihkulähteessa olisivat olleet hieno tutkimuskohde."

"Niin olisivat! Onneksi isoisä oli niin kultainen, että järjesti sammakoille oman lammen puutarhaan."
Kun pieni lady halusi sammakkolammen, pieni lady sai sammakkolammen.
Sylvian isoisä oli aina ollut eläinrakas mies.

Wesley naurahti. Sen sammakkolammen vieressä olikin sitten istuttu.
"Minulla on edelleen senn muistiinpanovihko."

Sylvia räpäytti silmiään.
"Se olisi ihastuttava nähdä. Kaikki ne muistiinpanot... Voisitkohan ottaa sen mukaan, kun tulet joskus käymään?"

"Voin ottaa." Wesley vastasi hymyillen.
"Muistuttaa minua siitä miksi vaihdoin eläintenhoitajaksi."

Muisto täytti Sylvian lämpimällä onnella.
"Sinä tosiaan olet löytänyt oman alasi", hän myönsi hymyillen.
"Sammakkopopulaatio elää muutan edelleen sen lammen ympäristössä."

Wesley ei voinut olla hymyilemättä.
"Mm, olen. Ja elääkö? Ihanaa. Siinä on kovin otolliset olosuhteet." Mies hymyili vinosti.
"Oli ihana nnähdä ja tietää että sinä voit hyvin."

"Niin on", Sylvia myönsi.
"Ehkä minun pitäisi päästää sinut jo jatkamaan ostoksiasi? Olisi kovin ikävää, jos Pavlov joutuisi odottelemaan autossa hirvittävän pitkään."

"Ehkä tosiaan." Wesley myönsi. Hän antoi Sylvialle puhelimensa, numerosyöttö avoinna.
"Laita numerosi siihen. Laitan sinulle viestiä niin saat numeroni."

Sylvia otti puhelimen vastaan ja näppäili siihen numeronsa.
"Olen hyvin onnellinen, että tapasimme", hän totesi, ojentaessaan puhelinta takaisin Wesleylle.

"Niin minäkin." Wesley vahvisti. Oli ihana kuvitella tietävänsä että Sylvian elämä oli mennyt pääpiirteissään hyvin.
Voi jos olisi tiennyt.
Hän kirjoitti naiselle asiallisen viestin ja nousi, ojentaen apua takin pukemisessa, kuten kuka tahansa herrasmies.

Sylvia tallensi viestin ruusukultaisen puhelimensa muistiin ja nousi seisomaan, jotta Wesley voisi auttaa takin pukemisessa päälle.
Niin kuin hienon ladyn kuului.
"Jään odottamaan viestiäsi siitä, sopiiko sunnuntai."

"Kysyn Andylta kun näen häntä, eiköhän se käy." Wesley puki sitten oman takkinsa ja tarjosi käden Sylvialle. Jestas, hän ei tiennyt mistä ne tavat vain tulivat.

Sylvia sujautti kätensä Wesleyn käsivarren alle, ja antoi miehen johdattaa hänet karpalonpunaisen Jaguarin luo.
Sen vierellä hän pysähtyi ja kurkotti painamaan pehmeän suukon Wesleyn poskelle.
"Nähdään pian uudestaan."

Wesley nojautui suukottamaan Sylvian poskea, hymyillen pehmeästi.
"Nähdään pian. Voi hyvin." Mies vastasi hymyillen ja avasi Sylvialle vielä auton oven. Hän odotti että Lady lähti, lähtien vasta sitten itse kohti autoa.
Takaisin alkuun Siirry alas
 
Friendship never ends
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Pikaviestinpelit-
Siirry: