[P] All I ever wanted

Tiistai 6. maaliskuuta 2018 - ilta, Durham

Gabrielle oli vellonut ajatustaan päässään siitä asti kun kaikki oli räjähtänyt käsiin mitä kipeimmällä tavalla. Hän oli huolissaan, niin huolissaan ja koki ettei voinut tehdä tarpeeksi Durhamista käsin. Wren kaipasi varmasti ystävääkin. Olo oli levoton. Teddyn vietettyä iltapäivä Miyaton kanssa ja ilta töissä, hän oli pakannut itselleen viikoksi laukun ja varannut junaliput. Hänen oli mentävä. Huoli ei jättänyt rauhaan, hyvä jos hän sai nukuttua. Tietokone oli jo kahdesti jumiutunut ja työpuhelin piti soittaa kun sen ei halunnut välkkyvän tai pitävän ääniä. Häntä ahdisti oma suunnitelmansa, mutta huoli meni kaiken edelle. 
Suihkusta vasta tullut Gabrielle oli keittiössä tekemässä iltapalaa Teddylle, joka oli tänään hämmentävän myöhään töissä. Matthewkin oli jo nukkumassa. 

Teddy oli tiennyt olevansa myöhässä jo siinä kohtaa, kun oli istunut ratin taakse Rosings Parkin tiluksilla, ja päättänyt, ettei pieni lisämyöhästyminen tuntuisi enää missään. Mies oli pysähtynyt avoinna olevan kukkakaupan luona ja ostanut keväisen, keltaisen ja oranssinkirjavan kukkakimpun vaimolleen. Hän oli hetken harkinnut ruusuja, mutta ne tuntuivat joko siltä, että hän oli viemässä Gabriellea ulos, tai vaihtoehtoisesti siltä, että hänen täytyi pyytää anteeksi. Kumpikaan ei ollut tarkalleenottaen totta tässä hetkessä. Ainakaan niin paljoa, kuin mitä ruusut olisivat lupailleet, joten keväisen pirteä kimppu siis.
"Kulta, olen kotona", mies huikkasi matalalla äänellä arvellessaan, että kultainen pieni poika oli jo nukkumassa. Keeshakin oli ollut, mutta toisin kuin lapsi, koiranpentu heräsi miehen ääneen samantien ja säntäsi jalkoihin ulisten.
"Shh, hiljaa nyt Keesha", Teddy torui hopeanhohtoista koiranpentua ja kumartui silittämään huskya heti, kun ulina taukosi. Hän riisui kenkänsä ja takkinsa eteiseen suunnistaen Keesha yhä jaloissaan keittiöön.
"Hei rakas, toin sinulle kukkia", Teddy tervehti vaimoaan kukkakimppua ojentaen ja nojautui hipaisemaan huulilla Gabriellen suupieltä.

Gabrielle kuuli oven käyvän, avasi voileipägrillin ja nosti viimeisen voileivän sieltä pois. Sitten hän lähti eteiseen miestään vastaan, hymyillen hieman väsyneenä. Gabrielle oli parina iltana tehnyt töitä puolille öin. 
"Hei rakas. Voi ei, ei sinun olisi..." Hän oli pysähtynyt keittiön oviaukkoon ja otti kukat vastaan häkeltyneenä hymyillen. 
"Ihania. Kiitos. Siinä on iltapalaa."

"Ansaitset kukkia aina silloin tällöin", mies vastasi hymy huulillaan. "Vähintä, mitä voin tehdä kun laitat minulle iltapalankin valmiiksi." Hän suukotti naista uudemman kerran ennen kuin siirtyi keittiön puolelle ja haukkasi naisen tekemästä lämpimästä voileivästä.
"Olet täydellinen", hän vannoi ahmien leivän tuskin muutamalla haukkauksella. "Miten sinun päiväsi sujui?"

Ei hän välttämättä olisi nyt ansainnut kukkia. Eikä ollut täydellien. Gabrielle nieleskeli kevyesti tyhjää, hymyillen miehelleen. 
"Ihan hyvin. Tein töitä kun Matthew nukkui ja..." Hän kohotti katseensa Teddyn kasvoihin. 
"Teddy. Lähden huomenna Lontooseen. Saammeko pojalle hoitajan vai otanko hänet mukaan?"

Teddy poimi toisen leivän käteensä, mutta laski sen vain yhden haukkauksen jälkeen takaisin lautaselle.
"Lontooseen?" Hän kysyi kähähtäen. Eihän se voinut olla totta. Ei nainen voinut tahtoa lähteä Lontooseen! "Oletko tullut hulluksi?"

Gabrielle nielaisi. Hän oli jotenkin arvannut ettei Teddy ottaisi hänen päätöstään kovin helpolla. 
Se ei ollut ehdotus. Se oli päätös. 
"Lontooseen. En ole, mutta minä... Minua tarvitaan nyt siellä. Olisin poissa korkeintaan viikon." Viikon kaupungissa josta hän oli viimeksi palannut tuhansiin osiin revittynä ja mieli vereslihalla. 

"Viikon?!" Teddy tuijotti vaimoaan silmät suurina. Ei tulisi kuuloonkaan, ei todellakaan. "Mikään ei vaadi huomiotasi viikoksi! Mikään ei ole niin tärkeää. Tärkeämpää kuin sinä, sinun hyvinvointisi ja jaksamisesi!"

Gabrielle veti syvään henkeä. 
"Teddy." Hän vetosi vielä pehmeästi. Kovin kauan naisen hermot eivät joustaisi. 
"Minä voi hyvin."

"Kotona. Voit hyvin kotona", Teddy pudisti päätään. Lontoo ei ollut vaihtoehto. "Viimeksi kun olin mukanasi, vedit pääsi täyteen hotellilla. Suo anteeksi, etten ole ilolla lähettämässä sinua viikoksi matkaan!"

Gabrielle katsoi miestään pitkään. 
"Siitä on kuukausia! Teddy, en varsinaisesti kysy lupaa!" Hän ei ollut tekemässä typeryyksiä. Hän oli menossa tekemään työnsä ja ystävän tueksi. 

"Et niin, sinä et koskaan kysy! Ilmoitat vain ja oletat, että se on ihan okei minulle. Ei ole!" Hän jyrähti. Huoli sai pinnan lyhyeksi ja avuton pelko purkautui epätoivoisena raivona. "En halua, että menet Lontooseen, et ainakaan yksin."

"Voi hyvä jumala! Kyllä minä kysyn, kun on jotain neuvoteltavaa, mutta minä en neuvottele tästä!" Gabrielle ei ollut kyllä odottanut ihan tällaista. 
"Minä en ole siellä hetkeäkään yksin jos haluat, mutta minun on mentävä!" 

"Sinun ei tarvitse tehdä yhtään mitään, mitä et halua! Voit hoitaa työsi aivan yhtä hyvin täältäkin käsin. Kukaan ei tarvitse sinua paikan päälle", Teddy pudisti päätään. "Matthew ei missään nimessä lähde mukaasi. Minä perun valmennukseni jos en saa hänelle hoitajaa, mutta hän ei lähde Lontooseen kanssasi."

Gabrielle ymmärsi kyllä Teddyä. Matthewin olisi paras kotoa, isänsä tai hoitajan kanssa. Kyllä pojalle joku löytyisi. 
"Wren tarvitsee nyt ystävää!" 

"Matthew tarvitsee äitiään!" Teddy vastasi ruskeissa silmissä välähtäen. Hän tarvitsi myös vaimoaan. Mitä he eivät tarvinneet oli kuristava pelko.

Gabrielle nielaisi. Se oli isku vyön alle. Käsi laskeutui vaistomaisesti pieneksi kummuksi muuttuneen vatsan sivulle. 
"Minä en voi hoitaa asioita täältä kuten haluan! Minä voin palata viikonloppuun mennessä!" Se olisi kolme päivää. Yksi kokonainen erossa Matthewista. 

"Oletko koskaan miettinyt, että sinun ei tarvitse hoitaa kaikkea kuten haluat? Joskus se riittää, että teet parhaasi täältä käsin!" Hän ei halunnut vaimonsa palaavan pääkaupunkiin, joka ei ollut koskaan tuntunut niin turvattomalta.

Gabrielle nielaisi. 
"Nyt minun on pakko! Jos tilanne olisi mikä tahansa muu, minä en lähtisi, mutta nyt minä... Teddy, minun on mentävä! Kyse on ystävästäsi, hyvä jumala!"

"Charles päätti aivan itse maalata maalitaulun selkäänsä kun valitsi uransa. Se oli hänen valintansa. Se ei tarkoita, että minun täytyisi olla onnellinen siitä, että sinä tahdot mennä seisomaan hänen vierelleen!"

"Ei helvetti!" Gabrielle haroi hiuksiaan ja näytti siltä ettei vain tiennyt mitä sanoa. 
"Vitut Charlesista, vitut työstäni, vitut siitä mitä hänestä puhutaann, iso mies jumalauta kestää sen. Wrenistä minä helvetti huolehdin!" 

"Itse hän on kuoppansa kaivanut! Jumalauta, luulisi hänen oppineen jotakin kaikkina näinä vuosina politiikan keskiössä mutta ei! Sinun työsi ei ole silittää hänen päätään. Pystyt tekemään työsi täältäkin!" Teddy työnsi leipälautasta kauemmas itsestään ja nojasi kyynärpäänsä keittiötasoon kasvot käsiin painuen.
"Wren on aikuinen nainen, joka tiesi aivan tarkkaan, mihin lähti mukaan. Hänellä ei ole lasta kotona ja hän matkustaa muutenkin paljon. Hän voi tulla käymään täällä, jos niin kovin tarvitsee sinua."

Gabrielle tuijotti miestään pitkään. Hän ymmärsi huolen, mutta miten Teddy ei voinut nähdä hänen huoltaan? 
"Sinä tiedät että minä en silittele hänen päätään, en ole koskaan silitellyt." Hän oli otamassa askeleen lähemmäs, mutta pysähtyi. 
"Teddy, ihmiset tekevät virheitä ja erehtyvät, rakentavat kuvitelmia. Kyllähän minäkin tiesin sinun kanssasi mihin lähden, mutta silti itkin Violetin rumia sanoja. Se on ihmisyyttä, he ovat molemmat helvetti vain ihmisiä, jotka arvioivat tilanteita väärin, toimivat impulssien varassa. Vahinkoja sattuu. Minun työni on auttaa niiden selvittämisessä."

"Ainoana erona on vain se, että Violetin rumat sanat eivät järjestäneet minua työttömäksi tai repineet jo entisestään kahtia jakautunutta kansakuntaa enemmän erilleen. Charlesin jos kenen luulisi ymmärtävän, että valta tuo mukanaan vastuuta", Teddy ravisti päätään. "Totta kai he ovat vain ihmisiä ja he tekevät virheitä, mutta kantaisivat itse vastuunsa eivätkä itkisi äitiä apuun heti, kun asiat eivät menekään heidän tahtonsa mukaan."

"Kukaan ei ole hitto itkenyt minua apuun!" Ei, kukaan ei edes tiennyt että hän oli lähdössä. 
"Eroanko minä?"

"Mitä sinä sitten väität, että sinua tarvitaan siellä? Olet selkeästi hoitanut tilanteen aivan riittävän hyvin täältä käsin, kun kukaan ei ole soitellut perään!" Teddy kivahti. Hän ei tahtonut laskea vaimoa silmistään Lontooseen niin monesta syystä, että kynästä loppuisi muste ennen kuin he pääsisivät listan loppuun asti.
"Hoida työsi kuin työntekijä, älä kuin ystävä! Ehkä jos olisit ollut vähemmän huolissasi Charlesin tai Wrenin tunteista ja enemmän töistäsi, tätä tilannetta ei olisi koskaan syntynyt!"

Mikään aika ei riittäisi purkamaan ilmoituksia joita hänen ohjelmansa syötti, mikään aika ei riittäisi vastaamaan kaikkiin puheluihin. 
"Olen äärettömän pahoillani että välitän! Nytkö tämä on minun syyni!?"

"Älä sekoita välittämistä töihisi!" Teddy vastasi terävästi. "Äläkä unohda, että hän on minunkin ystäväni. Se, että hän on kykenemätön oppimaan virheistään ei ole sinun syytäsi, mutta se, että kuvittelet olevasi jokin korvaamaton apu on! Et voi olla kaikkialla yhtä aikaa. Sinulla on elämässäsi tärkeämpiäkin asioita kuin Charlesin sotkujen selvittäminen!"

Gabrielle nielaisi. Kuvitteliko hän itsestään liikoja? Pitäisikö hänen välittää vähemmän? 
"Sinä tosiaan tiedät miten saada nainen olemaan ylpeä työstään." Hän totesi ääni väristen. Hän oli korvattavissa, toki, mutta ei sitä halunnut omalta aviomieheltä kuulla. 
"Mikä? Mikä juuri nyt kotona vaatii minua tänne niin, etten voi olla kahta yötä pois?"

Teddy juoksutti kättä hiuksissaan ja suoristautui terävällä liikkeellä keittiötason äärestä.
"Minä. Matthew. Me molemmat tarvitsemme sinut kotiin, kunnossa ja hengissä ja yhtenä kappaleena", hän kähähti.

"Kuka sanoo etten palaisi kunnossa, hengissä ja yhtenä kappaleena?" Hän oli käynyt kymmeniä kertoja Lontoossa ennen sitä. Tullut aina kunnossa kotiin. 

"Kuka sanoo, että palaisit? Helvetti, Charles oli juuri pommi-iskussa!" Teddy läimäisi kämmenellään keittiön tasoa ja tiesi, että katuisi sitä huomenna kun tärähdys vihlaisi jo nyt.

Gabrielle värähti ja huoli viivähti silmissä. Nytkö mies vielä rikkoisikin itsensä? 
"Teddy, yhtä hyvin voin jäädä auton alle kotikadulla kun menen juoksemaan." 

"Se on eri asia", mies pudisti päätään. "Se on onnettomuus, ja niitä tapahtuu. Mutta se, että joutuisit suunnitellun iskun kohteeksi", hän pudisti päätään entistä raivokkaammin. Ei.

"En yövy siellä koskaan, joten miksi joutuisin? Menen hotelliin, kuten aina ennenkin." Gabrielle ei tiennyt mitä olisi voinut tehdä. 

"Hotellit ovatkin niin tavattoman turvallisia. Kukaanhan ei voi seurata sinua tai vaikka raiskata matkalla! Lontoo ei ole turvallinen enkä tahdo, että menet sinne yksin!"

Gabrielle värähti kun mies sanoi sen ääneen. Alkoi itkettää. Miksi juuri hän? 
"... Näytä kättäsi rakas." Hän ei enää tiennyt mitä sanoisi. 

"Minun käteni on aivan kunnossa", Teddy murahti ja ravisti kättään. "Minä vain pelkään puolestasi. Onko se niin väärin?"

Gabrielle nielaisi. 
"Rakas. Kiltti, näytä silti." Hän halusi olla jotenkin hyödyksi, jotenkin kelvollinen äiti ja vaimo. Kun hän oli valmis hylkäämään lapsensakin töiden takia. 

Teddy huokaisi, mutta ojensi kättään naisen tarkastettavaksi. Hän oli palannut töistä niin hyväntuulisena, mutta tässä he taas olivat. Kuinka mahtavaa.
"En vain tahdo, että sinulle käy mitään. Minun tehtäväni on pitää sinut turvassa. En pystynyt siihen viimeksi."

Gabrielle laski kukat käsistään työpöydälle ja astui lähemmäs. Hän katsoi kättä ja hieroi sitä hellästi peukaloillaan. 
"Sattuuko tämä?" Hän ei pystynyt katsomaan miestään, kun kävi äskeistä läpi vielä mielessään. 

"Ei", Teddy pudisti päätään. Ei hän ollut tasoa niin kovaa läimäissyt, vaikka ääni soikin yhä korvissa. "Sanoinhan, että käteni on aivan kunnossa. Ei syytä huoleen."

Gabrielle olisi halunnut suukottaa miehen kättä, mutta jätti sen nyt tekemättä. Äiti joka hylkäsi lapsensa, jota kehtasi vielä väittää halunneensa enemmän kuin omaa elämäänsä. 

Teddy kietoi sormensa Gabriellen käden ympärille ja puristi hellästi.
"Tule tänne", hän vetosi hiljaa ja nykäisi kädestä houkutellen Gabriellea halaukseensa.

Hän astui pehmeästi lähemmäs ja painui miehensä halaukseen. Itketti. Ja hän päästikin sen lopulta ulos. Lehdistön julmuus rusensi kun välitti niistä jotka sen hampaissa olivat.

Teddy kietoi kätensä tiukasti Gabriellen ympärille.
"Kaikki on ihan hyvin", hän rauhoitteli silitellen itkevän naisen selkää. "Ei mitään hätää."

Ei hän yleensä itkenyt työasioita. 
"Onhan." Nyt oli hätään. 
"Y-ystäväsi olisi voinut kuolla ja kaikki on sekaisin."

"Charles on kunnossa", mies vastasi hiljaa. Ei auttaisi ketään jäädä pohtimaan, mitä olisi voinut tapahtua. Tämä oli jo riittävän kamalaa ilmankin.
"Eikä mikään ole sekaisin. Ei ole mitään hätää."

"Koneeni on ollut jumissa kahdesti ja työpuhelimen muisti on täynnä. Kaaos." Ei sitä voinut sanoa miksikään muuksi.

"Sinä työskentelet sen läpi omaan tahtiisi. Ei kukaan odota sinulta sen enempää. Maailma ei ole loppumassa tähän", Teddy tyynnytteli silittäen yhä vaimonsa selkää. "Kamalinkin kaaos rauhoittuu omia aikojaan, ja sinä huolehdit lopusta."

Gabrielle vain itki. Hän harvoin koki epäonnistuneensa kun kyse oli töistä. 
"E-en Teddy tiedä miten korjaan tämän. Minä en tiedä. En tiedä osaanko."

Selkeästi hänen sanansa olivat osuneet vielä herkempään paikkaan kuin hän oli ajatellut. Se sai miehen nielaisemaan syyllisenä.
"Joitakin asioita ei vain voi kääntää paremmaksi, joten ehkä on vain parempi, että annat pahimman myrskyn laantua. Käännät lehdistön huomiota pommi-iskuun tai mihin tahansa muuhun asiaan. Eivät he kauaa jaksa retostella asialla, josta ei ole mitään sanottavaa."

Gabrielle niiskaisi. Siitä olisi. Jos joku löytäisi. 
"S-siellä on... mitä kaivaa ja minä en... Minä tapan sen joka löytää sen. Minä jumalauta tapan ja tuon sen kusipään elämän alas pala palalta."

"Hei, rauhoitu rakas", Teddy tyynnytteli naista käsivarsillaan ja painoi suukon tummien kiharoiden sekaan. "Kukaan ei ole vielä kaivanut esille yhtään mitään, eikä ole hetkeen kaivamassakaan. Lehdistö lähtee kaivelemaan asiaa vasta, jos joku teistä vahvistaa että kyseessä on mitään vakavampaa. Siihen asti he vain retostelevat muutamalla pusukuvalla."

"Niin. Niin." Gabrielle niiskaisi ja keräsi itseään hieman.

"Eikä se ole sinun vastuullasi", mies lisäsi halaten naista tiukemmin. "Sinä teet, minkä voit, mutta kaikki ei ole sinun käsissäsi. Ihmiset ovat vapaita ajattelemaan mitä tahtovat. He tulevat sanomaan rumia asioita, mutta tärkeintä on se, että asianomaiset tietävät, etteivät ne ole totta. Minäkin tiedän, että meistä kiertää rumia puheita tietyissä piireissä. En välitä, koska tiedän, etteivät ne ole totta. Tiedän että rakastat minua ja tiedän, että minä rakastan sinua. Se on kaikki, millä on merkitystä."

"Niin." Voi hyvä luoja hän vihasi sitä epäonnistumisen tunnetta. 
"P-paskat mitä meistä puhutaan, olemme aviopari."

"Jos yhtään Charlesia tunnen, hekin ovat sitä ennen pitkää", mies vastasi hiljaa ja suukotti vaimonsa hiuksia. "Joko niin tai sitten heidän tiensä eroavat piakkoin. Charles ei harrasta suhteita, joiden ei usko kantavan loppuun saakka."

Gabrielle nielaisi. 
"... Hän kysyi minulta milloin olisi sopivaa kosia joten ehkä odotamme ennemmin hääkutsua, jos tämä paska ei revi heitä erilleen."

Teddy naurahti pehmeästi.
"Kuten sanoin, Charles tietää mitä tahtoo." Hän oli onnellinen ystävän puolesta, joka tuntui vihdoin löytäneen elämäänsä naisen, joka vastasi miehen tunteisiin.
"Eivät he anna periksi tämän takia. Älä huoli. Lehdistöllä ei ole väliä heille."

"Minä vain... En halua että hän säikähtää pois." Teddy tiesi Wrenin, ettei nainen ollut ihan normaali.

"Hän ei ole säikähtänyt vielä", mies lohdutti. "Enkä usko, että hän säikähtäisi. Charles kerää ympärilleen tavattoman voimakastahtoisia naisia, jotka eivät pelkää mitään. Minunhan se pitäisi tietää, kun valmennan yhtä ja olen naimisissa toisen kanssa."

Gabrielle vilkaisi Teddyä silmät siristyneinä ja taputti aviomiehensä poskea.
"Hetken pelkäsin että pitää hutkia sinut."

"Ei minua tarvitse hutkia", mies naurahti laskien kätensä naisen oman päälle hänen poskellaan. "Silloin tällöin vain muistuttaa elämän realiteeteista, mutta yleensä selvitän ne ihan itse hyvin nopeasti."

"Niin. Elämän realiteetti on se että vaimosi on itsepäinen ja hutkaisee jos puhut ohi suusi." Hän lisäsi huvittuneena. 
"Sinä et halua että menen?"

"Sekin on totta", mies myönsi auliisti ja käänsi päätään, jotta saattoi painaa suukon Gabriellen kämmenelle. Hän veti syvään henkeä. Ei ollut mitään syytä aloittaa riitaa uudestaan.
"Minä pelkään puolestasi. Pelkään myös itseni puolesta. Tiedän, etten saa nukuttua, kun et ole vieressäni, ja tiedän, etten osaa laittaa Matthewta päiväunille yhtään niin helposti kuin sinä. Pelkään, että sinulle käy jotain, enkä minä voi estää sitä, kun olen näin kaukana. Haluan vain pitää huolta sinusta, teistä molemmista", hän vetosi hiljaa ja laski kätensä naisen vatsalle. "Te kaksi ja Matthew olette kaikkeni. Tiedän, että ihmiset pystyvät jatkuvasti asioihin, joihin eivät usko pystyvänsä, mutta tiedän yhtä varmasti, etten minä pysty elämään ilman sinua. En voi olla vanhempi Matthewlle, jos sinä et ole vierelläni."

Vatsalle laskeutuva käsi sai sirot olkapäät nytkymään itkun tahdissa. Käsi laskeutui vatsalle laskeutuneen käden päälle. 
"S-sinä pidät meistä hyvää huolta ja ei sinun tarvitse elää ilman minua."

"Mutta minä pelkään, ettei se ole sinun käsissäsi", mies vastasi haudaten kasvonsa ruskeiden hiusten sekaan. Hengittämään vaimon tuttua, rauhoittavaa tuoksua. Muistuttamaan häntä siitä, että Gabrielle oli tässä. Gabrielle oli kunnossa, ja hänen pelkonsa oli vain sitä - pelkoa.
"Minä en voi elää ilman sinua. Minun sydämeni lyö viimeisen kerran sillä hetkellä kuin sinunkin. Minun sydämeni lyö sinun sydämesi tahdissa, Gabrielle. Sinä olet minun elämäni, minun maailmani, minun kotini", mies vetosi tuntien kyyneleiden valuvan omille poskilleenkin. Vieläkin parempi syy pitää kasvot haudattuina naisen hiusten sekaan.
"En voi edes kuvitella elämää ilman sinua. Olet aurinkoni, pohjantähteni, tieni takaisin kotiin."

Gabrielle painui lähemmäs miestään ja takertui kiinni tuon paidan selkämykseen. Siinä missä Teddy tuntui sanovan hänelle kaikki kamalimmat asiat, mies myös tiesi miten itkettää vaimoaan liikutuksesta. Ei hän osannut sanoa mitään, itki vain. Gabriellekin oli jo väsynyt, eikä raskaus auttanut yhtään.

Mies piteli vaimoaan käsivarsillaan ja antoi naisen itkeä. Elämässä oli hetkiä, jolloin kyyneleet olivat kaikki, mitä keholla ja mielellä oli antaa, eikä niitä kertoja saanut syysätä sivuun. Gabrielle oli pidellyt häntä heidän vuoteessaan, kun hän oli itkenyt äitiään, itkenyt menetystä, johon oli osannut varautua - ja joka oli silti viiltänyt niin syvältä, ettei hän ollut löytänyt sanoja, joilla selittää tunteitaan naiselle. Vähin mitä hän saattoi tehdä, oli pidellä Gabriellea käsivarsillaan, kun nainen itki pelkoaan, suruaan, liikutustaan, kaikkia tunteitaan ulos tasaisin nyyhkäyksin.
"Rakas, mennään yläkertaan", Teddy sanoi pehmeästi. "Minä kannan sinut. Tarvitset lepoa", hän vetosi hiljaa valmiina poimimaan naisen käsivarsilleen ja kantamaan pimeään makuuhuoneeseen, jotta Gabrielle voisi edes asettua makuulleen antaessaan tunteidensa purkautua nyyhkäyksinä, jotka saivat hänenkin rintansa kouristumaan myötätunnosta.

Gabrielle pudisteli päätään ja astui kauemmas. 
"S-syö ensin. Et kuitenkaan syö töissä kunnolla..."

"Söin jo aivan tarpeeksi", mies lupasi pehmeästi ja kosketti naisen poskea. "Minä olen aivan kunnossa. Ei syytä huoleen. Anna minun pitää huolta sinusta, rakas."

Gabrielle pudisteli päätää tiukasti. 
"Ei. Syöt nyt edes tarpeeksi, minä pärjään kyllä." Ja pelkkä vilkaisu miehen kasvoihin sai hänet itkemään uudelleen. Miten Teddy saattoikaan sanoa kaikki kauheudet ja silti sanoa asioita joiden kauneudelle hän ei osannut kuin itkeä?

Mies taipui naisen vaatimuksen edessä. Hän painoi suukon naisen nenänpäälle ja kääntyi poimimaan jäähtyneen voileivän käsiinsä. Teddy tiesi, että katuisi monia sanomiaan asioita huomenna. Selkeästi psykologin luona vietetyt tunnit eivät riittäneet pysäyttämään häntä silloin, kun hän todella tahtoi satuttaa vaimoaan, mutta ainakin ne olivat opettaneet hänelle sen verran, että hän ymmärsi satuttaneensa Gabriellea sanoillaan. Hän veti naisen lähelleen jatkaessaan naisen kokkaaman leivän syömistä.
"Tiedäthän, etten tarkoittanut mitään siitä?" Hän kysyi hiljaa. "Sanon typeriä asioita kun suutun. Olin niin huolissani sinusta, olen yhä, enkä tahdo, että sinulle sattuu mitään. Pelkään, että menetän sinut. Pelkään sitä niin kovin. Olen nähnyt, mitä olen ilman sinua, eikä se ole isän malli, jonka tahdon antaa Matthewlle. Minä tarvitsen sinua. Sinä tuot minusta esiin parhaat puoleni."

Gabrielle pyyhki silmiään. 
Mies oli osunut sekä hänen ammatilliseen ylpeyteensä että äitiyteensä. Kaksi asiaa joista toisesta hän ei ottanut kritiikkiä vastaan ja toisesta ei juurikaan saanut. Hän nyökkäsi pehmeästi ja veti palan talouspaperista, kuivaten poskiaan. 

Teddy silitti sormillaan naisen vyötäröä ja oli vetää Gabriellen uuteen halaukseen, kunnes ajatteli toisin. Ehkä hänen pitäisi antaa naiselle mahdollisuus rauhoittua ihan itse. Olla tunkematta tilaan, joka oli naista varten. Hän veti syvään henkeä.
"Olen pahoillani, rakas. Tiedän, että teet kovasti töitä. Olet ehdottomasti paras henkilö, jonka Charles olisi voinut palkata ja olen niin ylpeä sinusta. En aina pidä siitä, mitä työsi pakottaa sinut tekemään, mutta ylpeyteni ei koskaan horju. Ja äitinä... Luoja, äitinä sinä olet enemmän kuin olisin voinut toivoa. Matthew sai paremman vanhemman sinussa kuin olisin uskaltanut edes odottaa meistä molemmista. Ja... Amelia, hän tulee syntymään perheeseen, jossa hänellä on rakastavat vanhemmat ja ihana isoveli", mies nielaisi hiljaa. Nimi tuntui edelleen vaikealta sanottavalta ääneen, vaikka he olivat sopineet siitä jo viikkoja aiemmin. Amelia, heidän pieni prinsessansa. "Minä olen niin ylpeä sinusta, etten tiedä sille sanoja."

Gabrielle vain niiskutti hiljaa, pyyhkien vuorotellen silmiään ja niistäen nenäänsä. Jos hän ei osaisi korjata kaikkea? Mitä jos hän ei pystyisi siihen? Hän ei pettäisi vain työnantajaansa vaan olisi pakotettu katsomaan kahden tärkeän ihmisen tuskaa sivusta. Mieli teki kysyä uudelleen, pitäisikö hänen erota, mutta hän piti sen sisällään. Hän ei halunnut tarjota Teddylle vaihtoehtoa, jota ei halunnut toteuttaa. 
"E-en halua olla se äiti j-joka hylkää lapsensa."

Teddy veti syvään henkeä. Hänen täytyisi lisätä viikottaisia tapaamisiaan psykologin kanssa yhdestä kerrasta kahteen. Selkeästi yksi kerta viikossa ei riittänyt auttamaan kaikkien sisällä vellovien tunteiden ymmärtämistä.
"Sinä et hylkää yhtään ketään", mies vastasi painaen suudelman Gabriellen hiusten sekaan. "Monet äidit ovat jo palanneet täyspäiväisesti töihin tässä kohtaa. Sinä olet viettänyt paljon aikaa Matthewn kanssa, varmistanut, että poikamme saa kasvaa vanhempiensa ympäröimänä, vanhempiensa rakastamana. Sinä et ole hylkäämässä yhtään ketään, jos lähdet muutamaksi päiväksi muualle. Minun ei tarvitse pitää siitä, mutta ei se tee sinusta huonoa äitiä. Rakas, olet paras äiti, jonka Matthew olisi voinut saada. Jonka Amelia saa. Sinulla ei ole mitään syytä huoleen ja murheeseen. Et hylkää yhtään ketään."

Kädet laskeutuivat vatsalle. Hän ei veisi Lontoosee vain itseään, vaan myös heidän kuopuksensa, piene tytön, joka oli hänen vastuullaan heinäkuuhun asti. Eleistä näki että nainen ajatteli, laskelmoi mitä halusi tehdä. Miten saisi pidettyä kaikki turvassa ja tyytyväisinä. 

Teddy antoi vaimonsa ajatella ja keskittyi syömään iltapalaansa hiljaisena. Toinen käsi ei kuitenkaan koskaan luopunut paikastaan Gabriellen vatsalla. Hänen vaimonsa, hänen tyttärensä, hänen elämänsä. Hän ei laskisi siitä irti, vaikka mikä olisi. Gabrielle oli aikuinen nainen, joka oli valmis tekemään omat päätöksensä, omat valintansa. Hänen ei tarvinnut pitää niistä, mutta hänen täytyi kunnioittaa Gabriellen ratkaisuja. Luottaa siihen, että nainen tiesi mikä oli parasta Gabriellelle, heidän pienelle prinsessalleen ja heidän perheelleen.
"Minä pidän huolta Matthewsta, jos sinun täytyy mennä Lontooseen. Ei, pidän huolta hänestä, jos sinä tahdot mennä", mies korjasi itseään nopeasti. "Luotan sinuun. Luotan siihen, ettet koskaan tekisi mitään, mikä vaarantaisi meidän perheemme, meidän tyttäremme, sinut."

Gabrielle pyyhki vieläkin kyyneliä ruskeista silmistään. 
"Jos..." Hän mietti vielä, kokeili ideaansa omassa päässään. 
"Jos minä olen poissa päivän? Menen junalla, ilmoitan sieltä tulostani ja pyydän kuljettajaa hakemaa minut, käyn, palaan kuljettajan kyydillä juna-asemalle ja tulen illaksi junalla kotiin?" Hän kävisi antamassa tukensa ystävälle, mutta ei olisi poissa päivää kauemmin. Ei yhtäkään yötä. 
"O-olisin taas yöksi vieressäsi." 

"Minä olisin kiitollinen", mies vastasi lämmöllä ja silitti peukalollaan naisen vatsaa. Jos hän saisi Gabriellen viereensä yöksi, hänellä ei olisi mitään syytä valittaa. Matkustaminen kuljettajan kyydillä olisi yhtä turvallista kuin auton ajaminen itse. Hän ei voisi kehittää naurettavaa pelkoa Lontoota kohtaan vain sen tähden, mitä hänen vaimolleen oli pääkaupungissa tapahtunut. Hänen ei täytyisi syleillä riemulla ajatusta Gabriellesta Lontoossa, mutta hän ei myöskään voisi pelätä loppuelämäänsä.
"Se olisi... Jos vain jaksat matkustaa päivän aikana edestakaisin", Teddy lisäsi. "Tulen hakemaan sinut asemalta. Sinun ei tarvitse selvitä kotiin yksin, minä tulen Matthewn kanssa sinua vastaan." Myös sen takia, että hän tahtoisi nähdä vaimonsa niin pian kuin vain mahdollista.

Gabrielle hymyili vaisusti kosteide silmiensä takaa. Käsi lskeutui vatsalla lepäävä käden päälle. 
"Jaksan minä. Veisitkö minut myös asemalle aamulla?" Hän veti syvään henkeä. 
"Minä tulen yöksi kotiin. Nukkumaan viereesi, kuten aina. Käyn vain tervehtimässä ystävää." 

"Tietenkin vien", Teddy lupasi hetkeäkään asiaa harkitsematta. Ei siinä ollut mitään miettimistä. Hän veisi vaimonsa juna-asemalle mihin aikaan tahansa, jotta suurisydäminen nainen pääsisi matkaan kohti Lontoota ja ystävää, joka merkitsi niin paljon naiselle.
"Kiitos, kulta. Olet enemmän kuin mitä voisin koskaan ansaita", mies huokaisi helpottuneena ja sullottuaan viimeisen palan leivästä suuhunsa, kietoi molemmat kätensä naisen ympärille rakastavaan halaukseen.

Gabrielle astui lähemmäs ja hieraisi kasvojaan Teddyn paitaan. Se tuoksui turvallisesti miehen käyttämältä tuoksulta ja hevoselta. Sekoitus joka oli alkanut hänen mielessään yhdistyä aina kotiin. 
"Sinä olet minun elämäni rakkaus." 

"Ja sinä olet minun", mies vastasi haudaten kasvonsa naisen hiusten sekaan. Tuttu shampoon tuoksu oli aina riittämiin rauhoittamaan hänen takovan sydämensä. "Sen takia pelkään niin paljon. En selviä ilman sinua. Matthew tarvitsee vanhempansa, enkä minä voi olla isä, jos sinä et ole rinnallani täyttämässä äidin roolia."

Gabrielle kietoi kädet miehensä ympärille, silittäen paidan peittämää selkää kädellään. 
"Minä tulen olemaan tässä aina." Hän lupasi pehmeästi. 
"Mikä muka minut veisi? Paholaisen."

"Tämä maailma on julma, pimeä paikka. Ei siitä saa mitään selvyyttä", Teddy vastasi vetäen naista lähemmäs itseään. "En halua ottaa pienintäkään riskiä, että joutuisin heräämään aamuun, jossa sinä et enää ole olemassa."

Gabrielle niiskaisi pehmeästi. Hän ymmärsi miehensä pelon. Tuo oli menettänyt juuri äitinsä, ihmisen jonka piti olla olemassa vielä vuosia ja joka oli ollut aina olemassa. 
"Et joudu. Palaan illaksi viereesi, peittelemään kanssasi Matthewin nukkumaan."

"Kiitos", mies vastasi hiljaa hengittäen tummien hiusten tuttua tuoksua. Gabriellen läheisyys oli ainoa asia, mikä piti häntä järjissään. Hän selviäisi, kun tukeutuisi vaimoonsa. Luottaisi siihen, että Gabriellen jalat kantaisivat heitä molempia niinäkin hetkinä, kun hänen polvensa olivat pettää alta.
"Se on kaikki, mitä pyydän", hän lupasi kohottaen kasvojaan sen verran, että saattoi painaa suukon Gabriellen poskelle.

"Ja minä lupaan. Lupaan etten ole Lontoossa sekuntiakaan yksin. Vastaan viesteihisi heti. Ilmoitan kun pääsen perille ja kun lähden." Gabrielle halusi luvata sen. Hän palaisi kotiin normaalisti, kuten oli tehnyt kymmeniä kertoja ennenkin.

"Kiitos", Teddy kiitti tunne kurkkua kuristaen. Hänen ei tarvitsisi antaa pelolle ainakaan kuristavaa otetta sillä aikaa kun Gabrielle olisi Lontoossa. Nainen pärjäisi kyllä. Nainen pitäisi itsestään huolta. Hänen huolensa oli turhaa, vaikka se ei siltä tuntunutkaan.
"Lähetän sinulle paljon kuvia Matthesta", mies lupasi vastineeksi. Paljon kuvia heidän onnellisesta, hymyilevästä pojastaan, joka oli aina täynnä iloa ja elämää. Matthew antoi hänelle aina syyn odottaa seuraavaa päivää. Hän ei voisi kuin toivoa, että poika tekisi saman äitinsä kohdalla.

Perhe oli Gabriellen syy olla olemassa. Hän rakasti miestään ja poikaansa enemmän kuin elämääsä. Hän olisi epäröimättä antanut omansa säästääkseen kumman tahansa. 
"Lähetä. Lähetän vaihdossa kuvia Winstonista. Nyt nukkumaan?"

"Nyt nukkumaan", mies myötäili vaimonsa sanoja ja ojensi käsiään valmiina poimimaan Gabriellen kantoonsa. Nainen ansaitsi tulla kannetuksi kaiken jälkeen, vaikka Keesha roikkuikin lahkeessa.
"Sinä olet maailmani valo", Teddy lausahti hiljaa.

Hän kietoi kädet Teddyn niskan taakse, hymyillen hieman. Jos he jotakin olivat viettäneet, iin hääyön pienten häidensä jälkeen. Miehen käsivarsilla lepääminen oli aina muistutus siitä. 
"Ja sinä minnun. Tiedätkö, tämä muistuttaa hääyöstä. Aina kun kannat minua."

"Siinä tapauksessa minun tulisi kantaa sinua useammin", mies vastasi rutistaen naisen lähemmäs rintaansa, kun suunnisti kohti portaikkoa ja yläkertaa, jossa Matthew lepäsi kaikessa rauhassa.
"Kiitos, että olet tässä", Teddy sanoi hiljaa. "Olet elämäni. En tiedä, mitä tekisin ilman sinua. Tarvitsen sinua. Sinä saat minut yrittämään itseni parantamista. Tahdon olla parempi mies sinua varten." Hän laski naisen hellästi heidän leveälle vuoteelleen ja painoi suudelman Gabriellen otsalle.
"Olet kaikkeni, nyt ja aina."

Gabrielle hymyili ja painoi kasvojaan miestään vasten. Hän valui sängylle ja hymähti saadessaan suukon otsalleen. 
"Minä en eläisi ilman sinua. Olisin luovuttanut kuukausia sitten." 

"Minua ei olisi olemassakaan ilman sinua. En olisi voinut selvitä tästä kaikesta ilman sinua", mies vastasi hipaisten sormillaan vaimonsa poskea. "Sinä olet voima, joka pitää minut kasassa. Tiedän, että voin olla heikko sinun lähelläsi, koska sinä olet vahva meidän molempien puolesta."

Gabrielle puri huultaan ja kohottautui suutelemaan miestään hellästi. 
"Sinä pidit minut kasassa. Autoit hengittämään." Silloin kun hän oli ollut varma että tukehtuisi. 
"Älä väheksy itseäsi."

"En väheksy", mies lupasi hellästi ja vastasi suudelmaan, jonka nainen oli aloittanut. Hänen teki mieli jatkaa sitä suudelmalla toisena jälkeen, mutta suurella itsehillinnän ponnistuksella Teddy pysäytti itsensä.
"Sinä olet pohjantähteni, nyt ja aina. Näytät aina tien kotiin, koska sinä olet kotini."

Ei Gabrielle olisi laittanut sitä pahakseen. Läheisyys riitelyn jälkeen vakuutti että kaikki olisi hyvin. 
"Pohjantähtesi haluaa sinut sänkyyn kanssaan."

"Pohjantähteni saa aina mitä ikinä haluaakaan", Teddy lupasi kumartuen enemmän naisen ylle. Gabriellen toive olisi hänen lakinsa, tietenkin. Nainen oli jo tehnyt niin monta myönnytystä hänen tähtensä. Viikko Lontoossa oli kutistunut päiväretkeksi, koska hän ei ollut tahtonut viettää yhtäkään yötä ilman vaimoa kainalossaan.

Gabrielle ei välittänyt kauanko olisi. Viikossa hän olisi voinut tehdä töitä, mutta päivä hän keskittyisi vain olemaan Wrenin olkapää. Gabrielle kietoi kätensä Teddyn niskaan ja suuteli tuon huulia pehmeästi. 
"Hyvä mies."

"Minä yritän parhaani", mies lupasi hiljaa ja painoi uuden suudelman vaimonsa huulille. Hän koetti olle hyvä mies, mutta epäonnistui jatkuvasti. Se ei kuitenkaan estänyt yrittämästä uudestaan, ja jos tallin juoruista oli mitään hyötyä niin ainakin ne ohjasivat häntä oikeaan suuntaan. Takaisin vaimonsa rinnalle, jonne hän kuului.
"Kerro minulle, miten kaikki sujuu", hän pyysi pehmeästi painaen suukon naisen leukapielelle. "Tahdon kuulla, että kaikki on hyvin."

Gabrielle hymyili pehmeästi. 
"Minä kerron." Hän ainakin oletti miehen puhuvan ystävästää, sillä hän oli jo luvannnut raportoida itsestään. Hän nyrpisti kevyvesti nenäänsä aivan yllättäen. 
"Joku sanoo hei." Hän naurahti pehmeästi, hakien kohtaa josta liikkeen tunsi. Oli aina yhtä vapauttavaa kun liikkeet tunsi. Tiesi että siellä elettiin. 

Miehen ajatus katkesi sillä sekunnilla ja hän laski kätensä Gabriellen oman ylle. Hän ei ollut uskaltanut nauttia Matthewn odotuksesta tähän tapaan, mutta mitkään mahti maailmassa ei estäisi häntä nauttimasta Ameliasta jokaista potkua myöten, jonka pieni tyttö tarjoilisi. Hän hymyili vaimolleen katse täynnä sanatonta onnea ja ihmetystä.
"Te olette maailmani valo", hän vannoi hämärään makuuhuoneeseen ja kumartui suutelemaan vaimoaan pehmeästi, vetämättä kättään naisen vatsalta. Ihan vain siltä varalta, että Amelia potkaisisi uudestaan.

Gabrielle naurahti pehmeästi. Pieni ihminen. Toinen ihana pieni ihminen, joka voisi sitten muutamann vuoden päästä kannella hänelle isoveljestään. 
Sitä sotkua ehtisi ajatella sitten. 
"Sinä olet meidän turvasatamamme." Gabrielle lupasi pehmeästi, vastaten suudelmaan hellästi. Ja he saivat uudenkin potkun hetken kuluttua. 
"Miksi heidän pitää villiintyä aina kun minä haluaisin nukkumaan?"

Hän hymyili kasvot lämpöä hohtaen naiselle, kun tunsi uuden potkun kämmentään vasten. Miten hän olisikaan voinut olla hymyilemättä? Millainen sydämetön isä muka kykenisi tuntemaan lapsensa potkut ja tukahduttamaan hymyn? Hän ei aikanaan kyennyt moiseen, eikä hänellä ollut pienintäkään mielenkiintoa edes yrittää.
"He tietävät, että olen silloin vierelläsi", Teddy vastasi kuin se olisi ollut itsestäänselvää ja hieraisi peukalollaan vatsan päivä päivältä kasvavaa kumpua. "Rakas lapsemme vain pitää huolen, että minäkin saan tuntea hänen potkunsa."

Nainen kohotti kevyesti kulmaansa. 
"Mutta äiti haluaa nukkumaan." Gabrielle naurahti pehmeästi. 
"Mokomat varmasti vain harjoittelevat uhmäiän hepuleita ennen nukkumaanmenoa. matthewilla oli melkoinen show tänään."

Teddy valui alemmas sängyllä, kunnes saattoi painaa huulensa paidan peittämää vatsaa vasten.
"Amelia-kulta, äitisi tarvitsee lepoa", hän sanoi hiljaa huulet paidan pehmeää kangasta hipoen, "anna hänen nukkua tänä yönä. Lupaan, että se on kaiken aivan arvoista huomenna. Isi rakastaa sinua. Nuku hyvin, prinsessa." Hän painoi suukon vatsan pienelle kummulle ennen kuin asettui peittojen alle ja veti Gabriellea kainaloonsa.
"Hyvä, että minulla on sinut. Pilaisin lapsemme uhmaiässä aivan kokonaan. Sinun täytyy opettaa minulle, miten olla rakastava mutta ehdoton." Hän osasi asettaa tiukat ja ehdottomat rajat Keeshalle, mutta Matthewn kohdalla moisia ei tuntunut olevan olemassakaan.

Gabrielle naurahti miehelleen ja silitteli tuon hiuksia. Ihana, höpsö mies joka jutteli hänen vatsalleen. Hän kävi miehen kainaloon, hengittäen syvään ja onnellisena. 
"Se tulee luonnostaan kun hän kiipeää sängystä kymmenettä kertaa."

Teddy juttelisi naisen vatsalle vain sitä enemmän, mitä suuremmaksi heidän tyttärensä kasvaisi viikkojen vieriessä. Hän ei ollut uskaltanut kiintyä Matthewhun raskauden aikana, kun pelko pojan menettämisestä oli ollut niin tuoreena mielessä, mutta nyt... Nyt mikään ei estänyt häntä olemasta juuri niin ärsyttävä, vatsan kasvavalle kummulle lepertelevä isä kuin millaiseksi kaikki vanhemmuusoppaat aina isän roolin maalasivatkin.
"Ei minulle", mies vastasi naurahtaen ja painoi suukon naisen ohimolle. "Minun ensimmäinen reaktioni on nauraa ja tuoda Matthew sänkyymme, mikä ei ymmärtääkseni ole oikea toimintamalli."

Ja Gabriellella ei olisi mitään sitä vastaan. Teddy oli juuri loistava isä,juuri näin. 
"Hän juoksi minua karkuun ympäri yläkertaa tänään ja nauroi." Nainen myönsi hiljaa. 
"Ja piiloutui vierashuoneen sängyn alle." Se oli niin korkea että taapero pääsi sinne helposti.

"Eikä", mies naurahti voiden vain kuvitella, miten heidän pieni taaperonsa mönkisi sängyn alle äitiään pakoon. "Minun täytyy selkeästi pitää hänelle puhuttelu siitä, miten äitiä tulee totella", Teddy myhäili pehmeä hymy huulillaan. Ei Matthew häntä ymmärtäisi, ei vielä, mutta ei se estäisi yrittämästä. Poika oli jo oppinut kaksi sanaa. Kenties hän onnistuisi opettamaan kolmannen. Äi-ti.
"Meillä on täydellinen pieni poika, kai tiedät sen?" Teddy kysyi hiljaa. "Sinä annoit Matthewn meille, enkä koskaan voisi pyytää sinulta enempää." Siitä huolimatta toinen miehen käsistä valui lepäämään naisen vatsan kummulle, joka kasvoi päivästä toiseen.

"Minä etsin häntä vartin. Olin jo soittaa sinulle itkien että hukkasin lapsemme meidän kotiimme." Gabrielle myönsi hieman nolona. Hän oli ollut jo puhelin kädessä, mutta heiluvien jalkojen töminä lattiaan oli paljastanut taaperon. 
"Minä tiedän." Matthew oli ollut kaikkea mitä he olivat halunneet. Terve ja eloisa lapsi. 
"Mutta sinä kyllä autoit." Hän huomautti hymyä äänessään.

"Onneksi et soittanut", Teddy naurahti, "olisin jättänyt kukkasi ostamatta kun olisin kaahannut nopeusrajoituksia rikkoen kotiin." Ehkä se ei olisi ollut maailmanloppu. Hän olisi ehtinyt viettää pidemmän hetken vaimonsa kanssa ilman tietoa siitä, että heidän tulisi olla nukkumassa.
"Minä tiedän, että olet loistava äiti. En olisi voinut kuvitellakaan lapsillemme parempaa äitiä. Sinä olet täydellinen. Olet opettanut Matthewlle jo nyt niin paljon, etten tiedä, miten koskaan saan sinut kiinni. Poikamme oppii ymmärtäväiseksi, muiden tunteet huomioonottavaksi mieheksi, ja siitä on kiittäminen vain sinua. Sinä olet kasvattanut vahvaa, naisia kunnioittavaa poikaa hoivissasi kaikki nämä kuukaudet, enkä voisi olla ylpeämpi sinusta. Amelia saa parhaan mahdollisen malli naiseudelle. Meidän tyttäremme valloittaa vielä maailman."

Gabrielle naurahti tukkoisesti. Teddy puhui niin mielettömän kauniisti. 
"Poika saa korvilleen jos ei kohtele naisia hyvin."

"Ja se juuri tekee sinusta täydellisen äidin", Teddy vastasi painaen suukon naisen poskelle. "Minä joudun epäilemättä katsomaan Matthewn perään teini-ikään mennessä, kun pojallamme on enemmän tyttöjä ympärillään kuin sormia, mutta lupaan jatkaa sinun aloittamallasi linjalla. Meidän poikamme kunnioittaa naisia loppuun saakka."

"Minä anna korville vaikka olisi miten teini. Kolmikymppisenäkin vielä." Gabrielle puhahti ja halasi hellästi miestään. 
"Hän on hyvä poika ja hänellä on myös hyvä isä. Ei minun tarvitse opettaa kun hän ottaa sinusta mallia."

"Hyvä", Teddy vastasi vastaten halaukseen lämmöllä. "Minun kasvattamanani hän tulee kaipaamaan ojennusta vielä kolmikymppisenäkin." Hän ei hetkeäkään epäillyt, etteikö Matthew kasvaisi kunnolliseksi mieheksi, joka osaisi kunnioittaa naisia. Heidän poikansa ei koskaan olisi yksi niistä, jotka viheltelisivät kaduilla ohikulkijoille ja huutelisivat ahdistavia, seksuaalissävytteisiä kommentteja naisille.
"Sinä annat hänelle esimerkin siitä, mihin naiset pystyvät. Minä en kykenisi siihen vaikka miten yrittäisin", mies pudisti päätään. Gabrielle oli täydellinen äidin esimerkki heidän pojalleen. "Minä olen niin ylpeä sinusta enkä epäile hetkeäkään, etteikö Matthewkin ole muutaman vuoden päästä. Hänellä tulee olemaan luokkansa voimakastahtoisin, vaikutusvaltaisin äiti, joka välittää hänestä enemmän kuin kukaan muu. Hän saa kasvaa todistaen sitä, miten välittäminen ja tunteet eivät tarkoita heikkoutta ja rakkaus on suurin voimavara, jota maailmalla on tarjota."

Gabrielle hymyili hieman. Vaikutusvaltaisin. Hah. Hyvä on, ehkä hän olisi sitä melko kirjaimellisesti. Ulkomaailma vain ei tiennyt. Lähipiiri tiesi, mutta muut eivät tienneet kenelle hän teki töitä. 
"Muutaman vuoden päästä häntä nolottaa kun taas pakkasin terveelliset eväät ja annan pusun kun vien kouluun."

"Se on vain hyvää nolostusta", mies vakuutti pieni hymy huulillaan. "Salaisesti hän on ylpeä sinusta ja kertoo välitunnilla tarinoita ystävilleen siitä, miten sinä pidät lohikäärmeet ruodussa yhdellä katseella ja kaadat kilpailevia kuningaskuntia muutamalla sanalla." Hän pitäisi siitä huolta. Heidän poikansa kasvaisi tietäen tarkalleen, miten ihmeellinen ja erityinen Matthewn äiti oli.
"Hän tulee palvomaan sinua. Äitinä, naisena, maailmanvalloittajana. Hän tulee tietämään tarkalleen, miten täydellinen sinä olet."

Gabrielle siristi kevyesti silmiään ja taputti miehensä poskea huvittuneena. 
"Ja sinä olet hänen sankarinsa. Hölmö. Sinä puhut ihan hölmöjä. Raskaushormoniselle vaimolle. Miten minun pitäisi olla itkemättä?"

"Sinun kyyneleesi ovat silloin tällöin virkistäviä", Teddy huomautti pienen hymyn kera ja sipaisi sormellaan naisen vatsan paljasta ihoa. "Ne muistuttavat minua siitä, miten sinäkin olevat vain ihminen. Miten kasvatat meidän tytärtä sisälläsi. Miten suuri ihme sinä olet."

Gabrielle pukkaisi kevyesti miestään rintakehään. 
"Tietenkin olen vain ihminen,hölmö mies." Niin kovasti kuin hän halusi joskus olla kone, hän ei ollut. 
"Olen nainen, en ihme, kultaseni."

"Sen uskominen on välillä vaikeaa", Teddy naurahti hiljaa ja painoi suukon naisen otsalle. "Olet minun ihmeeni, minun maailmani, minun valoni. On vaikea ymmärtää, etteivät kaikki näe sinua niin. Minulle sinä olet universumini keskusta, jonka ympärillä kaikki muu pyörii."

"Miten niin?" Gabrielle naurahti pehmeästi ja pudisteli päätään. Voi hyvä jumala. 
"Sinä olet kehunut minut eri sanoin ties kuinka monesti. Rauhoitupas, kulta."

"Minä olen aivan rauhallinen", Teddy vastasi silittäen peukalollaan Gabriellen vatsaa. "Minä vain tiedän sinun arvosi. Miten suuri merkitys sinulla on jokaiselle, joka astuu tiellesi. En voisi olla ylpeämpi äidistä, jonka poikamme on saanut, ja jonka tyttäremme saa."

Hän käänsi päätään, katsoakseen miehensä kasvoja. 
"Voi rakas. Minä en ole niin välittävä, vaikka haluaisin."

"Olet sinä", mies totesi katse vaimonsa kasvoilla ja hymyili pienesti. Gabrielle ansaitsi hukkua kehuihin kaiken sen jälkeen, mitä hän oli naiselle sanonut aiemmin. "Minun täydellinen vaimoni."

"En ole mitenkään täydellinen." Gabrielle hymähti pehmeästi. 
"Olen vain ihan tavallinen nainen, joka haluaa tehdä parhaansa." 

"Olet mahdoton", Teddy huokaisi ja pudisti pienesti päätään. "Olet täydellinen minulle. Voimmeko olla edes siitä yhtä mieltä?"

"Hyvä on, voin antaa sen verran periksi." Gabrielle myönsi kevyen huvittuneena ja silitti miehensä poskea hellästi. 
"Ja sinä minulle. Kiitos kun vaadit meitä olemaan samaa mieltä."

"Kiitos", mies vastasi hymy huulille kohoten. Eihän se nyt ollut niin vaikeaa ollut! Pieni myönnytys vain.
"Aina", hän vakuutti. "Me vastaan maailma. Olemme aina samassa joukkueessa." Hyvä siis olla samaa mieltäkin, ainakin silloin tällöin.

"Niinhän se on. Mutta jos ei oltaisi aina maailmaa vastaan? Ei se aina ole kamala." Vain sellaisinna hetkinä kun lamauttava pelko löi käpi ja sai itkemään omaa kyvyttömyyttään miehensä halauksessa. 

"Hyvä on", mies myöntyi. Ehkä heidän ei aina tarvinnut olla maailmaa vastaan. Ehkä joskus maailmakin olisi heidän puolellaan. Kuten Matthewn kanssa.
"Maailmassa on paljon hyvääkin."

"Niin on. Hyvä mies, oivalsit asian." Hän naurahti hellästi. 
"Kuten se että pieni tyttösi todellakin nyt villiintyi, joten minä aion pitää sinua hereillä."

"Voi pikku prinsessaa", Teddy naurahti silittäen vatsan kumpua peukalollaan. "Äidin valvottaminen ei ole hyvä strategia elämään", hän valisti.

"Hän on mitä ilmeisimmin täysi eri mieltä kanssasi." Gabrielle huomautti nauraen ja painui paremmi miehensä kainaloon. Mokoma lapsi. 
"Toisaalta, siinäpä riehuu. Tiedän että kaikki on hyvin."

"Hän oppii vielä", Teddy lupasi hymyillen. Aina voisi toivoa, että Ameliakin olisi hyväntuulinen lapsi kuten isoveljensä - ja mielellään sikeäuninen.
"Kaikki on hyvin", mies toisti painaen suukon naisen ohimolle. Kaikki oli paremminkin kuin hyvin. Heillä oli toisensa ja Matthew, ja terve tyttö tuloillaan.

Gabrielle hymyili miehensä sanoille. Kaikki oli hyvin ja kaikki tulisi olemaan hyvin. Käsi silitti miehen kalpeaa poskea. 
"Minä rakastan sinua."

"Minäkin sinua", mies vastasi ja painoi suukon naisen nenänpäähän. "Silloinkin, kun tappelemme ihan tyhjästä. Olet aina rakas."

Gabrielle hymähti pehmeästi. Niin. Hän oli rakas, Teddy vain sanoi asioita vihaisena. Ei tarkoittanut niistä mitään. 
"Niin sinäkin."

"Ehkä minun olisi pitänyt kuitenkin ostaa ruusuja", mies naurahti hiljaa. "Vietin pitkän tovin kukkakaupassa miettien, mitä tuoda sinulle. Ehkä ruusut olisivat olleet parempi etukäteinen anteeksipyyntö."

"Ruusuja?" Hän ei seurannut miehensä ajatuksia. Selitys sai hänet naurahtamaan pehmeästi. 
"Et tiennyt että aion suututtaa sinut."

"En niin", Teddy naurahti, "mutta epäilin, että minä saattaisin saada sinut pyörittelemään silmiäsi. Olin jo valmiiksi myöhässä, joten pieni pysähdys kukkakaupassa ei enää haitannut yhtään."

Gabrielle siristi silmiään. 
"... Mitä sellaista olet tehnyt että minun pitäisi yrittää nähdä omat aivoni?"

"Päätimme Miyaton kanssa hankkia uusia kokemuksia", mies vilkaisi vaimoaan ja puri alahuultaan, ettei nauraisi. Gabrielle vielä hutkisi häntä, jos hän nauraisi naisen epäluuloiselle ilmeelle.
"Kävimme katsomassa laukkakilpailuja. Saatoin ehkä lyödä hieman vetoa ja ehkä kenties mahdollisesti hävitä joka kerta."

Gabrielle nousi istumaan ja nojasi kasvot käsiinsä. Hän hytkyi, mutta ei itkusta. Ai hyvä jumala hänen miestään. 
"Voi hyvänen aika teidän kahden kanssa."

Teddy katsoi hetken vaimoaan, ennen kuin purskahti itse nauruun. He olivat ehdottomasti käyttäytyneet jälleen kerran erittäin kypsästi Miyaton kanssa.
"Kävimme vain toteamassa, ettei meistä ole vedonlyöjiksi, jos työt tallilla loppuvat kesken", mies naurahti.

"Ai? Ihanko totta? Voi hyvä jumala teitä kahta, en minä kestä!" Hän töytäisi miestään lantiolta kädellään ja pudisteli päätään. 
"Voitko ensi kerralla hakea halvempia kokemuksia?"

Teddy nauroi silmät siristyen ja kampesi itsensä istumaan, vaikka naurattikin.
"En", mies pudisti päätään pilkettä silmäkulmassa. "Kokemuksille ei voi asettaa hintalappua."

"Öö, kyllä voi. Paljonko hävisitkään?" Gabrielle pudisteli päätään. Teddy laukkaradalla. Ai hyvä jumala.

"Ehkä viisikymppiä?" Mies kohautti harteitaan nauraen. Mitäpä sitä häviöitään laskemaan, ja voittoa ei ollut tullut edes yhden lähdön vertaa. Ei ollut siis tarvinnut laskea lainkaan!

"Luojan kiitos olet järkevä mies." Teddyn kanssa ei tarvinnut pelätä oikeita typeryyksiä.

"Tiesin, että näkisit vielä minunkin kantani", Teddy virnisti voitonriemuisesti, vaikka tiesi tarkalleen, ettei nainen ollut tarkoittanut sanojaan niin. Gabrielle oli vain tyytyväinen, ettei hän ollut tuhlannut sen enempää rahaa yhdessä iltapäivässä.

Teddy tiesi oikein. 
"Hyvä jumala sinun kanssasi. En tiedä mitä teen vielä."

"Alistut kohtaloosi höpsön miehen vaimona ja koetat pitää huolta, etten tartuta höpsöyttäni lapsiimmekin", hän vastasi kietoen kätensä naisen ympärille ja veti tuota syliinsä istumaan.

Gabrielle siirtyi mielellään miehensä syliin, tutkaillen tuon silmiä katseellaan. 
"Minä tiesin millainen olet kun nain sinut." Hän huomautti hellästi, hieraisten nenänpäällään Teddyn nenää. 
"Ja siksi rakastan sinua."

"Sekin lienee totta", mies myönsi. Hyvä niin. Olisi ollut ikävää, jos hänen luonteenlaatunsa olisi tullut yllätyksenä vasta avioitumisen jälkeen.
"Minä rakastan sinua enemmän", hän vastasi ja painoi suukon nenänpäälle.

"Kuules nyt." Nainen nyrpisti vaistomaisesti nenäänsä suukon myötä. 
"Ei ole kilpailu." 

"Oletko aivan varma siitä?" Teddy kysyi päätään kallistaen. "Jos se kuitenkin on edes vähän kilpailu? Pikkuriikkisen? Hippusen verran?"

"Kuules, herra Morland." Gabrielle katsoi miestään painokkaasti kulma koholla. 
"Minä näytän sinulle kohta miten paljon sinua rakastan. Siitä huolimatta että hävisit rahaa laukkaradalla. idiootti."

"Hävisin vain ihan vähän rahaa", mies puolustautui pienen naurun kera, "ja toin sinulle kukkia. En ole ihan idiootti. Vähän vain. Minulla kävi huono tuuri. Arpapeliähän se oli, että voittiko vai hävisikö. Jos yhtään lohduttaa niin Miyaton tuuri ei ollut sen parempi."

"Niin hävisit." Gabrielle hymähti, sivellen sormillaan miehen tummia hiuksia. 
"Olisit ennemmin kyllä voinut vaikka voittaa rahat Amelian huoneen remonttiinn.!

"Minä suunnittelin voittavani rahat viikonloppulomaa varten, mutta ei onnistunut. Ehkä ensi kerralla", hän naurahti silmät tuikkien. Ensi kertaa ei tulisi. Hän oli päässyt nyt käymään laukkaradalla ja lyömään vetoa hevosten puolesta lajissa, josta ei ymmärtänyt yhtään mitään. Hän ei kaipaisi toistoa.

"Mitä jos ennemmin säästäisimme siihe viikonloppulomaan?" Gabrielle naurahti, suudellen miehensä huulia pehmeästi. Jos jotain, tuikkivia silmiä hän ei voinut vastustaa. 
"Näytät ihanalta kun naurat."

"Tämän kokemuksen valossa se voisi olla varmempi keino saada reissubudjetti kasaan", Teddy myönsi. Ehdottomasti varmempi keino. Hänestä ei ollut vedonlyöjäksi. Kenties hän voisi koettaa uhkapelejä jollakin muulla tavalla. Olisikohan hän yhtään sen parempi pokerissakaan? Mies vastasi hellästi suudelmaan ja sipaisi sormellaan naisen poskea.
"Nauramisella on sellainen vaikutus."

Gabrielle olisi voinut kertoa miehensä olevan surkea pokerissa. Hän varmasti kynisi tuon puhtaaksi itsekin, eikä hänkään ollut kummoinen pokerinpelaaja. Gabrielle nojasi otsannsa Teddyn otsaa vasten. 
"Mm. Kun tietäisit vain miten hyvältä näytät." 

"Minun ei tarvitse tietää", mies vastasi sulkien silmänsä kun nautti siitä, miten lähellä Gabrielle oli. Näin oli aivan täydellistä. Hän oli onnellinen juuri näin, kun sai pidellä vaimoaan käsivarsillaan.
"En joudu katsomaan omia kasvojani kovinkaan usein, joten sillä ei ole minulle mitään väliä, miltä näytän. Sinulle sen sijaan", hän naurahti ja painoi suukon naisen huulille, "sinä olet jumissa kanssani, joten paras tottua katselemaan kasvojani."

"Minä rakastan kasvojasi, senkinn hölmö." Gabrielle puhahti, hakien hieman parempaa asentoa miehensä sylissä. Mieleen työntyi jostakin syystä ystävien ja tuttujen onnettomalta tuntuvat suhteet. Keikon entinen mies ja se miten hölmistyneeltä Sylvia-parka oli tuntunut hänen puheistaan. Gabrielle nosti kädet Teddyn poskille ja suuteli miestä pitkään, antaumuksella. 
"Minä rakastan sinua niin ja olen joka päivä kiitollinen sinusta."

Pitkä suudelma sai hänet vetämään naista tiukempaan halaukseen ja vastaamaan hellästi tarjottuun suudelmaan. Miten hän rakastikin vaimoaan niin, että se tuntui väreilevän koko kehossa.
"Samat sanat", mies vakuutti pehmeästi ja hieraisi nenällään naisen poskea. "Olen niin onnekas, kun minulla on sinut. Olen sinun, nyt ja aina."

Gabrielle silitti Teddyn poskea pehmeästi. 
"Vaikka miten huutaisin sinulle, olet paras aviomies. Tiedän ettet ikinä voisi kohdella minua tarkoituksella huonosti." 

"Sinä saat huutaa, kun olen typerä", mies totesi. "Minä en koskaan tarkoituksella tahtoisi satuttaa sinua. En sanoin enkä teoin, mutta olen pahoillani aina, kun siitä huolimatta satutan sinua."

"Minä tiedän. Minä tiedän sen." Gabrielle kietoi kädet miehen niskan ympärille ja halasi tuota tiukasti. Kuin Teddy olisi ollut katoamassa. 
"Olen nähnyt niin monta huonoa parisuhdetta ja avioliittoa. En voisi olla kiitollisempi siitä että sinä et ole yksi niistä."

"Meidän suhteemme ei ole huono", mies vannoi hiljaa mutta sitäkin vakavampana. Maailma ei aina antanut hyvää parisuhteen esimerkkiä, mutta he voisivat tarjota sen niin itselleen kuin lapsilleenkin. Matthew ja Amelia saisivat kasvaa tietäen, miltä hyvä, terve parisuhde näytti, eivätkä lapset koskaan tyytyisi itsekään sen vähempään.
"Eikä siitä koskaan sitä tulekaan. Meidän avioliittomme voi kohdata silloin tällöin karikkoja, mutta me luovimme niiden ohi yhdessä. Aina."

Gabrielle rutisti miestä vielä tiukemminn hetken, kunnes hellitti otteensa. Ei saisi tappaa hyvää aviomiestä. 
"Olen kiitollinen siitä." 

"Minä myös, rakas, minä myös", hän myhäili haudaten kasvonsa naisen kaulansyrjään. Tuttu tuoksu sai aina hymyn huulille ja olon kotoisaksi. Onneksi hän ei kilpaillut enää. Mikään ei vienyt häntä pois kotoa öiksi tai kokonaisiksi viikonlopuiksi.
"Joko tyttäremme asettui aloilleen, jotta voit koettaa nukkumista? Ennen kuin Matthewn on vuoro nousta", hän naurahti hiljaa. Ehkä poika nukkuisi aamuun saakka ihan sikeästi. Aina sopi toivoa.

"Asettui." Gabrielle mutisi hiljaa. Hän ei olisi kyllä halunnut laskea Teddystä irti. Hän valui miehen viereen sängyllä, vaatien kainaloon. Kuin tilauksesta, makuuhuoneeseen tepsutti siniharmaa kissa, joka veti itsensä kerälle kyljelleen nukkumaan käyneen emäntänsä kyljen päälle.

Teddyllä ei ollut mitään sitä vastaan, että hän saisi nukahtaa vaimo kainalossaan. Kissan saapuminen sai hymyn huulille. Fatty otti työnsä Amelian vahtina erittäin vakavasti. Vai Gabriellen vahtina? Kummin tahansa, kissa piti huolta hänen vaimostaan omalla herttaisella tavallaan.
"Hyvää yötä rakas", Teddy kuiskasi hämärään makuuhuoneeseen lämpöä äänessään. Hänen ihana pieni perheensä.

Gabrielle ei tiennyt  mistä Fatty oli sen oivaltanut. 
"Hyvää yötä kulta."