PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Rakkaat rikkinäiset

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1458
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Rakkaat rikkinäiset   La Helmi 24, 2018 3:13 pm

Pikaviestinpelejä Montgomeryn sisarusten ja ystävien kesken.


Torstai 14. joulukuuta 2017, iltapäivä, Hexham, Murielin koti

Kun taloudessa asui jo ennestään neljä koiraa vakituisesti ja yksi tällä hetkellä hoitokoirana, kahden borzoin lisääminen laumaan sai jopa muuten varsin tilavan asunnon alakerran tuntumaan ahtaalta. Muriel oli lopulta komentanut koirat hetkeksi ulos riehumaan, ja nyt sentään hänen omat laumalaisensa torkkuivat raukeina pitkin lattioita. Lukuun ottamatta mustanvaaleaa Halleyta, joka tunki borzoille ominaista pitkää kuonoaan Dorianin syliin.
Ilmeisesti jokaiselle oli olemassa oma sielunrotunsa.
”No, mitä kouluun tällä hetkellä kuuluu?” pitkä nainen kysyi harppoessaan olohuoneeseen. Hän laski kirkkaanvihreän teemukin Dorianin eteen ja valahti itse istumaan nojatuoliin, jolta punaturkkinen kissa loikkasi viime hetkessä alas.

Halley teki sinnikästä tuttavuutta, ja Dorianin pitkät pianistin sormet rapsuttivat sen kaulaa tunnollisina, ohjaten pitkään kuonoa vaivihkaa pois haaroistaan. Mies risti jalan toisen päälle ja rapsutti hajamielisesti täplää beigen chinon reidessä, joka taisi olla peräisin koiran nenästä. Hänen omat tyttönsä tuijottivat Halleytä mustasukkaisesti retkottaessaan taljoina olohuoneen lattialla.
”Joulujuhlan valmistelua. Riehakkaita teini-ikäisiä, joulumieltä”, Dorian vastasi sukaisten punaruskeita, kurittomia hiuksia pois otsaltaan ja suoristaen purppuranvioletin vakosamettisen pikkutakin kaulusta, johon oli unohtunut pari kai Andyltä lahjaksi saatua pinssiä.
”Kuinka sinä olet voinut?” hän jatkoi nostaen teekupin kuuliaisesti huulilleen, vaaleanvihreät kissansilmät lämpimästi siristyen.

”Mmm, Hilda mainitsikin, että kesäloman aiheuttama levottomuus alkaa vihdoin haihtua jouluhulinan alta”, Muriel naurahti ja nykäisi tummanvihreän, kotoisasti silmäpakoisen neuleen hihoja paremmin käsiensä peitoksi ennen kuin kietoi sormensa keltaisen mukin ympärille. Vanhoissa taloissa oli se puoli, että niissä veti. Nytkin olohuoneen takassa roihusi kotoisa tuli, joka toi sentään hieman lämpöä mukanaan.
”Kiireisesti”, nainen vastasi ja otti lyhyen kulauksen teestään.
”Teagan on loppuviikon seminaarissa Lontoossa, joten olen ottanut tilaisuudesta vaarin ja järjestänyt hänen vaatekaappinsa uudelleen.”
Ja pitänyt siinä itsensä kiireisenä.

Helia oli viettänyt pari päivää Augustin luona Newcastlessa, käyden vain töissä sieltä. Hän halusi vältellä syyllisyyttä ja asuntoaan, kun oli joutunut kertomaan siskolleen tarvitsevansa tilaa. Vain jotta hän ei itse romahtaisi tuhansiin palasiin.
Liikkeeseen oli tänään saapunut koirien tonttulakkeja ja poronsarvipantoja. Hän oli ottanut niitä muutamat sivuun ja ajoikin nyt Murielin luo. Kassi kädessään hän soitti ovikelloa, kiinnittämättä huomiota vieraaseen autoon.

"Oi!" Muriel komensi, kun ovikellon soiminen oli saada koiralauman riehaantumaan. Hän laski teekupin pöydälle ja nykäisi itsensä pystyyn.
"Pieni hetki... Polina, Kalinka, ei!"
Muriel harppoi ovelle ja nykäisi sen auki, hätistellen koiria kauemmas.
"Helia, hei!" nainen tervehti.
"Tule sisään, on toinenkin vieras, mutta ei haittaa, laitan lisää teetä."
Hän perääntyi kapeassa eteisessä sen verran, että saattoi kurkistaa olohuoneeseen.
"Ystäväni Helia tuli käymään, laitan lisää teetä tulemaan", hän huikkasi Dorianille.

Helia nauroi kuullessaan ulos asti Murielin komennon. Hän astui sisälle, ojentaen muovikassia naiselle.
"Minä vain tulin tuomaan nämä, en minä... Hyvä on, turhaan minä sinun kanssasi vänkään." Naurettavan pitkä mies riisui ulkovaatteet, tullen olohuoneeseen villasukkiin, tummarharmaisiin haaremihousuihin ja paksuhkoon tunikamaiseen paitaan pukeutuneena. Hän kumartui rapsuttamaan Normaa, tajuamatta kiinnittää vielä huomiota vieraaseen.

Olisi kai pitänyt tuntea kolaus egossaan, kun hänen tyttönsä uskoivat Murielia niin paljon paremmin kuin häntä – mutta Dorian oli tottunut nostamaan kätensä antautumisen merkkinä siinä, missä hänen venäläisistään oli kysymys. Koirat olivat täysin kuuroja hänen käskyilleen.
Helia.
Ei kai. Varmastikin joku muukin nimesi lapsensa niin.
Mutta moniko Helia oli tuon mittainen ja pelkäsi parturia? Dorian räpäytti häkeltyneenä silmiään ja nojasi leuan käteensä katsellessaan, kuinka pitkä mies kumartui tervehtimään yhtä Murielin koirista.
”Helia Montgomery?” hän varmisti, häivähdys naurua käheässä, lämpimässä äänessään.

"No. Ei sinulla nyt niin kiire voi olla!" Muriel intti, ratkaisi ristiriitatilanteen kuten aina: kieltäytyi kuuntelemasta vastaväitteitä. Hän käännähti kannoillaan ja harppoi keittiöön, napsauttaen vedenkeittimen päälle ja suunnaten sitten pakastimelle etsimään lisää tarjottavaa, autuaan tietämättömänä siitä, mitä olohuoneessa tapahtui.

Helia kohotti katseensa salukista kun muisti ettei ollut yksin. Miehen olemus sai hänet siristämään kevyesti kalpeita silmiään.
Jos hän ei olisi ollut Murielin olohuoneessa, hän olisi voinut vannoa että tuo oli Wolfie. Isoveli, jonka tapaamista hän oli siskon pyynnöistä huolimatta vältellyt vielä.
"... Olen." Helia suoristautui täyteen pituuteensa, vetäen pitkiä sormiaan hiuksista läpi.

Dorian kallisti päätään muutama punaruskea hiussuortuva otsalle röyhkeästi valahtaen. Miehen vaaleanvihreät siristyivät arvioiden kuin hyväntuulisen kissan.
Kas kummaa. Hänen tapaamistaan vältellyt Helia.
”Mukavaa nähdä, millainen mies sinusta on kasvanut, pikkuveli.”

Täydessä mitassaan seisova Helia ei näyttänyt yleensä siltä että kaatuisi sekunnilla millä hyvänsä, saatika kompuroinut. Nyt hän otti pari harha-askelta taaksepäin, napaten tukea nojatuolin selkänojasta.
"... Wolfie?" Yleensä hän puhui veljestään vain pelokkaan pikkupojan persoonan takaa, mutta nyt hän oli oma itsensä.
"Miten sinä..." Mitä tuo teki Murielin luona? Miksi? Hän ei tiennyt juostako karkuun vai ei.

”Itse teossa”, Dorian - tai Wolfie - kumarsi kevyesti päätään, muutama punertava suortuva lisää otsalle valahtaen. Hän asettui rennommin nojatuoliinsa ja seurasi Helian järkytystä. Ehkä tapaaminen oli melko yllättävä, sen hän myönsi itsekin.
”Miten minä mitä?” mies tiedusteli kevyesti.

Siitä oli vuosia kun Helia oli nähnyt veljensä. Eikä hän ollut ikinä selvittänyt mitä tunsi isoveljeään kohtaan.
"... Et ole tosissasi. Onko tämä sinusta jotenkin vitsikästä?" Helia vinkaisi hiljaa, näpertäen alaselkään yltävien silkkisten hiustensa latvaa.

”Vitsikästä? Ei”, Dorian vastasi levollisesti.
”Tavattoman yllättävää kyllä. En arvannut, että törmäisin sinuun.” Andy oli yrittänyt, herttainen sielu kun oli, kehitellä uskottavia tekosyitä, mutta kylmä totuus taisi olla, ettei Helia ollut halunnut nähdä isoveljeään. Minkä hän saattoi ymmärtää oltuaan kymmenen vuotta kadoksissa.

Keittiössä Muriel kaatoi teetä vaaleansiniseen kuppiin (niin että kaikki olisivat sievästi eri sarjaa) ja nappasi sen mukaansa suunnatessaan takaisin olohuoneeseen.
"Helia? Oletko syönyt? Voin lämmittää jotakin", nainen huikkasi seisahtuessaan olohuoneen ovensuuhun.
"Oh, anteeksi, unohtui. Helia, Dorian, Dorian, Helia. Dorian, oletko sinä syönyt?"
Vasta siinä vaiheessa hän kiinnitti huomionsa siihen, että Helia vaikutti... järkyttyneeltä.

Heliasta näki että mies ei voinut hyvin. Hänen olemuksensa oli yleensä levollinen, samankaltainen kuin Dorianilla. Ystävällinen ja rauhallinen.
Kun otti huomioon miten heikoissa kantimissa miehen mielenterveys oli ollut viime aikoina, tämä ei luvannut kovin hyvää.
"... Dorian? Vaihdoit nimesi? Voi hyvä luoja, minä..." Hän olisi kaivannut isoveljeä. Niin monta kertaa.
"En ehtinyt syömään, piti käydä nopeasti." Helia vastasi naiselle, puristaen siitä nojatuolista tukea pysyäkseen pystyssä.

Dorian pysyi liikkumatta nojatuolissaan. Helia näytti huonovointiselta, mutta hän ei ollut varma saisiko tarjottu käsi nyrkistä tai tekisikö hänen liikkeelle lähtönsä tilanteesta vain jännittyneemmän.
”Niin, vaihdoin nimeni”, mies vastasi rauhallisesti, ”en tuntenut olevani enää se ihminen, joka olin ennen.”
Hän tunsi Murielin länsäolon, muttei irrottanut katsettaan pitkästä pikkuveljestään.
”Kiitos Muriel, pärjään kyllä.”

Muriel kurtisti kulmiaan. Olisi tehnyt mieli kääntyä ympäri ja varmistaa, että hän oli astellut sisään oikeasta oviaukosta, ei lipsahtanut peilin kautta toiseen ulottuvuuteen.
Sen sijaan hän harppoi maton poikki pitkin askelin, laski vaaleansinisen mukin pöydälle kahden muun seuraksi ja tarttui sitten kevyesti Helian ranteeseen.
"Helia, istu alas, näytät siltä, kuin olisit nähnyt aaveen."
Hän vilkaisi Doriania epätietoisena.

Helia puraisi huultaan. Hän veti ranteen itselleen Murielin kädestä. Kosketus oli jännittyneenä kuin sähköä.
"Minä näinkin. Menneisyydestä. Kuvittelin että en enää näkisi isoveljeäni ja nyt hän istuu sinun luonasi!"

Dorian pyyhkäisi hiuksiaan levottomuutta olemuksessaan. Hänkään ei ollut odottanut törmäävänsä Heliaan varoituksetta. Hän oli jopa pysytellyt kiltisti kaukana veljensä liikkeestä, jotta ei pakottaisi tätä kanssakäymiseen, ennen kuin nuorempi mies niin päättäisi.
”Puhdasta sattumaa”, hän vakuutti.

Muriel katsoi ensin Heliaa, sitten Doriania. Palapelin palaset loksahtelivat hänen mielessään paikoilleen sellaisella vauhdilla, että niistä syntyvä ääni tuntui ottavan kaikua huoneen seinistä.
Hän katsoi Doriania uudelleen. Sitten Heliaa.
"... Väitätkö sinä, että tämä tässä on maailmalta kadonnut veljesi?"

"En vain väitä, vaan on. Wolfie." Muriel oli kuullut sen nimen yleensä miehen huulilta korkealla, lapsekkaalla ja surkealla äänellä, jota väritti pelko, itku tai huoli. Riippuu millaisessa tilanteessa sivupersoona kuvitteli sillä kerralla olevansa.
"...Olisin tarvinnut sinua." Mustahiuksinen hujoppi myönsi hiljaa, vajoten istumaan kun oli varma että jalat eivät kantaisi enää.

Dorian tai Wolfie – kumpikohan mies hän oli nyt? – nojautui eteenpäin ja tuki kyynärvarret reisiinsä. Hän katseli Heliaa myötätuntoisin silmin.
”Olen pahoillani, etten ollut paikalla”, hän totesi ja hieraisi mietteliäänä pitkäsormisia käsiään. Olivatko he nähneet edellisen kerran vuonna 2007? Hän ei voinut mennä vannomaan, sillä ei tuntunut muistavan paljoakaan niiltä ajoilta. Kokonaiset vuodet olivat kadonneet hajanaisiksi aukoiksi hänen muistissaan.

Muriel jähmettyi aloilleen nojatuolin vierelle.
Olisi tehnyt mieli nauraa. Tai ehkä sittenkin itkeä. Maailmalla ei voinut olla niin kammottavan huonoa huumorintajua, että se oli sysännyt hänet, tietämättään, sen samaisen miehen elämään, joka oli hylännyt Helian vuosia sitten.
Paitsi että juuri sellainen huumorintaju maailmalla oli, kammottava.
Mutta ehkä nyt ei ollut hänen kysymystensä aika.
"... Haluatteko keskustella rauhassa..?"
Koiralauman keskellä.

Helia vilkaisi Murielia ja sitten isoveljeään. Hän ei tiennyt mitä olisi sanonut.
Nyt pitäisi selvittää miten hän suhtautui isoveljeensä, vuosien jälkeen. Varoen Helia yritti ottaa ystävänsä kädestä kiinni. Muriel oli hänen tukensa ja turvassa.
"... Olisin oikeasti tarvinnut sinua. Ja Roo. Tajuatko että hän syyttää itseään siitä että lähdit?" Miehen ääni oli särkynyt.

”Teen parhaani ollakseni Andyn elämässä nyt”, mies vastasi pysyen tyynenä, vaikka syytteet hylkäämisestä olisivatkin kirpaisseet.
”En ollut varsinaisesti oma itseni, kun lähdin. Enkä vuosiin sen jälkeen.”

Muriel katsahti Heliaa ja otti tämän käden omaansa, puristaen sitä hellästi. Myös Norma, joka oli aiemmin paennut kauemmas, hiipi varovasti takaisin ja asettui Helian jalan vierelle, korvat päätä myöten painuneina.
Menneisyyden voisi kyseenalaistaa myöhemminkin, nyt oli tärkeämpääkin tekemistä.

Helia vei vapaan käden rapsuttamaan Norman turkkia. Voi pientä salukia.
"Kukaan meistä ei ole oma itsensä. Se ei ole mikään syy."

”En voi muuttaa menneisyyttä”, Dorian huomautti ja siveli mietteliäänä käsiään.
”Vei vuosia, ennen kuin edes muistin, kuka olin ja mitä jätin taakseni. Luuletko, että olisin voinut palata ilman musiikkia? Minkä arvoinen olisin ollut rikkinäisenä ja eksyneenä?”
Mies pudisti. Hän oli ollut äitinsä elämä lahjakkuutensa kautta. Paluu olisi ollut kivulias muistutus tuotetusta pettymyksestä ja menetetystä maailmasta.
”Valitsin mahdollisuuden rakentaa itsestäni ehjän ja löytää keinon antaa takaisin.”

Muriel puristi Helian kättä hieman lujempaa, tarkkaillen miehen olemusta vaivihkaa. Tämä vaikutti edelleen olevan oma itsensä, kaikesta huolimatta. Siitä rohkaistuneena hän uskaltautui kääntämään katsettaan Doriania - Wolfieta? - kohti.
Kai tällaisen paljastuksen olisi pitänyt järisyttää maailmaa jollakin tavalla sijoiltaan. Mutta punahiuksinen mies oli edelleen se sama, joka oli tarjonnut hänelle keksin maailmanlopun katsomossa. Jonka kanssa he olivat jatkaneet hotellille, kun maailma ei ollutkaan tuhoutunut.

Helia puri huultaan. Häntä itketti.
"Kyllä minä tajuan. Et minkään. Emme mekään ole. Koskaan olleetkaan." Eivät edes lapsina, kun he olivat olleet ehjiä. Nykyään nuoremmat olivat vielä rikkikin.
"Niin. Sinulla oli mistä valita. Aina." Äänestä päätellen hän ei ollut vihainen tai heittäytyisi väkivaltaiseksi. Helia oli vain rikki.

Dorian kallisti päätään ja katseli veljeään myötätuntoisin silmin.
”Jokaisella ihmisellä on mistä valita”, hän sanoi rauhallisesti.
”Minä en valinnut hermoromahdusta, mutta sain valita mitä tehdä elämälläni sen jälkeen.”

Muriel keskittyi etsimään merkkejä siitä, että Helian persoona oli vaihtumassa. Hän ei voisi tehdä paljoakaan, jos mies ponkaisisi pystyyn vieraan raivon vallassa, mutta se ei estäisi häntä yrittämästä.
Dorianin sanat tuntuivat kipeältä muistutukselta päätöksestä, jonka Helia oli tehnyt vain muutamaa päivää aikaisemmin. Olla näkemättä siskoaan, jotta voisi ottaa edes hetken itselleen.

Helian keuhkot painuivat kasaan. Missä hänen valintansa olivat olleet vai oliko hän vain liian kiltti valitakseen, jos tiesi sen tuottavan tuskaa jollekulle läheiselle?
"Minä en valinnut sairastumista. En valinnut sitä että huolehdin pikkusiskostani oman terveyteni kustannuksella. Tai valitsin, mutta mitä vaihtoehtoja minulla todellisuudessa oli?" Vanhemmat eivät olisi huolehtineet nuorimmastaan sekuntiakaan.
"Jos minä en olisi ollut ainoa, joka ei hylkää häntä, Roo tuskin olisi hengissä. Että ole hyvä vain. Ei kestä kiittää."

”Kiitos”, Dorian totesi.
”En tiedä, mitä toivot minulta. En pysty muuttamaan menneisyyttä, mutta teen parhaani korvatakseni poissaoloni Andylle nyt. Mitä muuta sinä haluaisit?”

Helia ei tiennnyt. Hänellä ei ollut mitään ideaa mitä hän halusi. Kuka korvaisi sen hänelle?
"...En minä tiedä." Ääni särkyi tullessaan hänen huuliltaan.
"Minä vain... Kaipasin sinua." Kai se sitä oli ollut?

Muriel silitti hiljaisena Helian kämmenselkää, kulmakarvat alas painuneina. Ilme näytti ankaralta, niin kuin se helposti teki, vaikka todellisuudessa hän olikin vain ajatuksissaan.
Norma tökkäsi kuonollaan kättä, joka oli lakannut rapsuttamasta sitä.

Wolfie – vai Dorian? – nousi epätietoisena jaloilleen ja astui lähemmäs valtavaa pikkuveljeään.
”Siitä olen vilpittömästi pahoillani”, hän sanoi ja yritti laskea kätensä Helian olkapäälle.
”En ollut kovin hyvä veli lapsuudessakaan, eh? Mutta yritän olla parempi nyt.”

Helia ei väistänyt kättä. Hän vain yritti päästä kärryille siitä mitä tapahtui.
"Wolfie, minä en voi sanoa että muistaisin. Turhan tarkkaan. Minä... Kun lähdit, minä..." Kehitin sivupersoonia, joiden muistoihin en pääse käsiksi? Sen sanomisen sijaan veljeksistä vain iällisesti nuorempi nousi seisomaan, koettaen kietoa keijumaisen pitkät kätensä isoveljen ympärille.

Siinä vaiheessa, kun Helia irrotti otteensa hänen kädestään ja nousi seisomaan, jännitys kulki koko Murielin vartalon läpi.
Mutta Helia ei näyttänyt olevan raivostumaisillaan. Vihainen persoona ei ollut tunkemassa itseään esiin.
Muriel puikahti ulos olohuoneesta Norma kannoillaan, antaakseen kaksikolle hetken rauhan. Ei liian kauas, ihan varmuuden vuoksi.

Wolfie - hitot, kuka lie, ei hän tiennyt enää itsekään kuka oli – räpäytti yllättyneenä Helian noustessa ja mustan silmän sijasta antaessa hänelle halauksen. Hän kiersi kätensä ironisen pitkän pikkuveljensä ympärille epätietoiseen rutistukseen ja tunsi onnettoman liikahduksen sisällään. Olivatko hänen sisaruksensa todella kaivanneet häntä kaikki nämä vuodet? Vaikka häntä oli tuskin voinut sanoa veljeksi. Eihän hän ollut edes voinut viettää lauantai-iltaa sisarustensa kanssa elokuvan tai lautapelin parissa, koska se olisi aikaa pois seuraavan mestariteoksen säveltämisestä.
”On hyvä nähdä, millaiseksi olet kasvanut.”

Helia halusi naurahtaa ja sanoa jotain vitsikästä. Sitä ei nyt kuitenkaan irronnut, hän ei pystynyt edes yrittämään tunnelman keventämistä.
"... Pitkäksi." Hän mutisi hiljaa, päästämättä isoveljeään halauksesta mihinkään. Pitkä hän oli ollut aina, jo lapsena. Kukaan ei tosin ollut arvannut että hänestä kasvaisi yli kaksimetrinen.

Wolfie kallisti päätään ja tunsi niskojensa itkevän, kun yritti nähdä pikkuveljensä kasvot.
”Kyllä. Hyvin pitkäksi”, hän vahvisti pitäen käsivartensa Helian ympärillä.
”Olen onnellinen, että sain tavata sinut vihdoin. Ja minä olen kiitollinen, että olet pitänyt Andystä huolta. Sen ei olisi pitänyt olla sinun velvollisuutesi.”

Helia nielaisi tyhjää.
"En loukkaannu jos puhuessa ei katsota silmiin." Veljeksistä pidempi naurahti hieman tukkoisella äänellä. Isoveljen sanat saivat aikuisen miehen tärisemään kevyesti. Ei, sen ei pitänyt olla hänen velvollisuutensa ja nyt hän oli vielä mitä rumimmalla tavalla irtisanonut itsensä siitä velvollisuudesta hetkeksi, työnnettyään maanantaina (Murielin itsensä ehdotuksesta) siskonsa ja tuon asiat Murielin niskoille, jotta hän voisi hetken elää ilman pelkoa soitosta lääkäriltä, milloin mistäkin. Säikäytettyään maanantaina Augustin ja Murielin kunnolla.
"En saisi syyttää sinua siitä että olen s-sairas."

”Sairas?” isoveli toisti kysyen ja luopui yrityksestä nähdä Helian kasvot. Ei kai kukaan voisi syyttää sairaudestaan ketään muuta kuin ehkä geenien periyttäjää tai korkeampaa voimaa?
”Miten sinä olet sairas?” Wolfie tiedusteli ja tunsi huolen piston. Hän uskotteli itselleen, että katumus oli ajanhukkaa ja vain negatiivista energiaa, mutta pohti, olisiko hänen pitänyt palata vuosia sitten.

Helia nielaisi. Hän ei vieläkään halunnut päästää irti, vaikka olisi ehkä pitänyt. Miten sen selittäisi? Dissosiatiivinen identiteettihäiriö oli nimenä kovin kliininen ja harvoin sanoi ihmisille mitään.
"Jakautunut persoonallisuus." Se oli vanha nimi, mutta kuvasi tilaa paremmin.
"En ole voinut kovin hyvin parin kuukauden aikana."

”Oh.” Wolfie räpäytti silmiään häkeltyneenä. Hän ei voinut väittää tuntevansa tilaa kovin hyvin, vaikka nimi antoikin osviittaa mistä oli kysymys.
”Olen pahoillani”, hän sanoi pohtien oliko sopivaa taputtaa veljen selkää.
”Voinko minä tehdä jotain auttaakseni?”

Vasta nyt Helian oli pakko suoristautua ja päästää irti. Hän veti pitkiä hiuksia korvansa taakse, pudistellen kevyesti päätään.
"Stressi pahentaa sitä. Ja ei, se vain on. Mutta tiedät."

”Kuinka kauan sinulla on ollut se, ehm, tila?” isoveli kysyi pohtien, mikä oli sopivan poliittisesti korrekti tapa puhua asiasta. Sairaudella, kärsimisellä ja osanotoilla taisi olla nykyään negatiivinen sävy mielenterveydestä puhuttaessa.
”Onko sinulla erityistä stressiä elämässäsi tällä hetkellä?”

"Sain diagnoosin yhdeksän vuotta sitten. Oireita oli murrosiästä asti." Lievinä tosin ja vain oireita, ei varsinaisia persoonia. Mutta oli ollut kuitenkin, jopa silloin kun he olivat asuneet samassa talossa. Lapsuuden henkinen laiminlyönti ja epätasapainoisuus olivat tehneet tehtävänsä.
"... Roo." Sisko oli Helian stresseistä suurin, aina.

”Niinkö?” Wolfie kysyi. Se olisi kai pitänyt arvata, jos pikkusisko oli jonkinlaisessa osastohoidossa, vaikkei hän ollutkaan varma minkä tähden. Andy oli tainnut olla jo ennen lähtöään varsin onneton sielu, vaikka miehen muistot ajasta kotona olivat etäisiä. Paljonko hän oli edes nähnyt sisaruksiaan ennen romahdustaan?
”Millainen hänen tilanteensa on?”

"Niin. Diagnoosi tehtiin pian kun olit lähtenyt." Sen kaaoksen turvin kukaan ei ollut huomannut kun hän haki apua itselleen. Andy oli tosiaan ollut onneton jo kauan, käytännössä koko pienen elämänsä. Mikään ihme se ei tosin ollut. Helia vilkaisi keittiöön. Millainen siskon tilanne on?
"... Kaunistelenko vai sanonko suoraan?" Hän ei tiennyt haluaisiko isoveli rehellisen version. Olisi vale jos Helia sanoisi itsekään uskovansa enää siskon tulevan kuntoon. Hän oli itse sanonut sen ääneen maanantaina, eikä päässyt enää eroon siitä kalvavasta syyllisyydestä. Jopa hän oli luovuttanut.

Muriel palasi olohuoneeseen suunnilleen samaan aikaan, kun Helia esitti kysymyksensä.
"Tehän vakavissa tunnelmissa olette", nainen huomautti astellessaan sohvapöydän luo. Hän siirsi vanhat teekupit syrjään ja asetteli uudet niiden paikoille yhä höyryävän kuumat mukit.
Kai se oli sitä turhaa touhuamista, mistä Teagan häntä toisinaan syytti, mutta oli vaikea istua vain paikoillaan.

”Sano suoraan”, Wolfie vastasi ja sukaisi kurittomia, punaruskeita hiuksia pois otsaltaan. Eikö laastaritkin ollut tarkoitus vain repäistä pois? Andy oli aina tavattoman suloinen nuori nainen hänet tavatessaan, mutta ei kai kukaan osastohoitoon päätynyt, koska oli onnellinen, tasapainoinen ja terve.
Hän katsahti Murielia ja sukaisi hiuksiaan uudelleen, kuten yleensä teki käydessään levottomaksi.
”Puhumme Andystä. Sinähän tunnet hänet myös?”

Helia hymähti kovin vaisusti, vilkaisten ystäväänsä. Niin. Muriel tosiaan tunsi.
"Muriel on käytännössä Roon toinen huoltaja." Vaikka isoveli puhui Andysta, Helia kieltäytyi käyttämästä muuta kuin itse siskolleen antamaansa lempinimeä. Lapsellista ehkä, mutta ei voinut mitään.
"Hän on epävakaa, itsetuhoinen, pelkää hylätyksi tulemista, uhkailee itsemurhalla, on yrittänytkin sitä. Siskon kädet ovat kuin tiikerillä, täynnä arpia. Joskus panikoidessaan väkivaltainen." Helia ei enää tiennyt mitkä hampaanjäljet olivat omia vai siskon, mitä raapaisut Andy oli tehnyt häneen kun hän oli väkisin rauhoittanut siskoaan.
"Impulsiivinen, itsesuojeluvaistoton ja helposti hyväksikäytettävissä."

Muriel valahti istumaan tuoliin, josta saattoi nähdä kummatkin miehet. Hän tarttui hitaasti yhteen teekupeista ja kietoi sormensa sen ympärille.
Vaikka hän nyt tiesikin, että Helia ja Dorian - Wolfie? - olivat veljeksiä, tuntui yhtäläisyyksien löytäminen näistä kahdesta edelleen hankalalta.
Dorianissa ja Andyssa oli enemmän samaa näköä, nyt kun asiaa ajatteli.
"Andy osaa olla hankala sille päälle sattuessaan", nainen myönsi.
"Ei kaikkein helpoin ihminen, vaikka yrittääkin parhaansa."

Se oli hieman suorempi kuvaus, kuin Wolfie oli odottanut. Mies räpäytti tyrmistyneenä vaaleanvihreitä kissansilmiään ja otti tukea nojatuolin käsinojasta takanaan. Polina loikkasi häntä vasten lohdullista halausta vasten, rätkäisi miestä päähän liehukarvaisella, pitkällä tassullaan ja oli suistaa tämän tasapainosta.
Poissaolevasti mies työnsi koiran alas ja työnsi sormet läpi hiuksistaan muutamaan kertaan.
”En… En odottanut aivan tätä.”

Helia nielaisi. Olisi pitänyt kaunistella, mutta Wolfie oli sanonut haluavansa rehellisen version. Eikä häneltä kai irronnut kuitenkaan niin paljon ymmärrystä veljelleen, että hän olisi pehmentänyt tietoa.
"Halusit suoran selityksen."

"Polina", Muriel kutsui koiraa samalla kun laski teekupin kädestään pöydälle. Hän ojensi käsivarsiaan ja vastaanotti innokkaan borzoihalauksen, joka hautasi hänet syvälle nojatuolin uumeniin.
"Dorian, istu alas, näytät siltä, että kaadut kohta", nainen jatkoi, käyttäen äänensävyä, joka oli varmasti tullut tutuksi kenelle tahansa, joka oli viettänyt vähänkään pidemmän aikaa hänen kanssaan.
"Ja ota teetä. Helia myös."

Murielin käsky sai miehen vajoamaan nojatuoliin kuin automatisoituna. Hän napautti sormillaan tuolin käsinojia ja hieraisi pisamaisia kasvojaan.
”Niin, suora selitys on parempi”, Dorian sanoi tuijottaen poissaolevasti eteensä.
”Minun täytyy vain sulatella tätä hetki. En arvannut, että Andyn tilanne olisi aivan… Tällainen.”

Helia otti teemukin käsiinsä, vilkaisten borzoita. Ne olivat kai Dorianin. Ainakin veljessä oli jotain hyvää, jos tuo kerran piti eläimistä.
"Sitä se on." Helia myönsi hiljaa. Mieluummin hän silti puhui siskostaan kuin itsestään. Tunnustaisi että hän saattoi vian heittäytyä vieraan raivon valtaan, satuttaa itseään tai taantua pikkupojaksi auton takapenkillä lohduttamassa siskoa.

Muriel huomasi toivovansa, että veljekset olisivat ehtineet tavata jo muutama viikko sitten. Silloin, kun tilanne ei ollut vielä aivan näin eskaloitunut.
Mutta kun tuli heitetyksi suoraan altaan syvään päähän, ei auttanut muu kuin yrittää räpiköidä pinnalla parhaan taitonsa mukaan.
"Andylla on parempia ja huonompia kausia", hän huomautti, upottaen sormensa syvälle Polinan turkkiin.
Järkytys siitä, että Dorian ja Helian Wolfie olivat yksi ja sama henkilö, yritti taas puskea pintaan, mutta Muriel sysäsi tunteen syrjään yhtä itsepintaisesti, kuin kirputtamaan innostuneen borzoin kuonon.
"Oletko kunnossa?" hän varmisti Dorianilta, kulmat alas painuen.

Dorian ravisti päätään ja kohtasi Murielin katseen. Hetken hänen oli ollut vaikeaa muistaa, kuka oli. Wolfgang ei ollut sopinut osaksi Dorian Dayn identiteettiä ennen kuin hän oli saanut Andyn takaisin elämäänsä, ja joskus se tuntui kilpailevan tilasta.
”Olen, totta kai”, hän vakuutti suoden naiselle lämpimän, silmät siristävän hymyn.
”On hyvä, että tiedän. Hänellä ei varmastikaan ole ollut helppoa.”

Helia puraisi kieltään. Ei liian terävää vastausta.
"Voihan sen niinkin luonnehtia, jos haluaa heittää rankan aliarvioinnin." Hän totesi hiljaa. Mitä hän sanoisi? Helia laski mukin käsistään takaisin pöydälle. Ehkä hänen olisi pitänyt mennä. Ehkä isoveli ei kaivannut häntä elämäänsä sen enempää kuin nähdäkseen millaiseksi hän oli kasvanut? Mistä sitäkään tiesi. Stressitaso pomppasi juuri uuteen ulottuvuuteen.

Muriel katsoi Heliaa tarkkaan ja työnsi sitten lempeän päättäväisesti Polinan takaisin lattialle. Hän nousi seisomaan ja asteli Helian luo, asetti kätensä miehen hartioille. Hän pystyi tekemään niin paljon helpommin nyt, kun tämä istui.
"Teistä kellään ei varmasti ole ollut", nainen totesi. Omat vaikeutensa jokaisella. Hän ei voinut sanoa tietävänsä kovinkaan paljoa Dorianin - Wolfien - menneisyydestä, mutta riittävästi ymmärtääkseen, että jokin oli saanut tämän pakenemaan. Niinhän Heliakin oli kertonut, että veli oli vain kävellyt ulos elämästään.
"Luulen, että Andy olisi iloinen, jos kävisit katsomassa häntä", Muriel huomautti Dorianille. Vaikka alun perin Andromeda olikin ollut jyrkästi vanhimmalle veljelleen kertomista vastaan.

Dorian hieraisi uudelleen pisamaisia kasvojaan.
”Totta kai käyn katsomassa häntä”, hän vakuutti ja punoi sormet hetkeksi punertaviin hiuksiinsa. Hän ei ollut kysynyt sisaruksiltaan, missä vanhemmat olivat tai mitä näille oli tapahtunut. Hän ei ollut varma, halusiko tietää. Hän ei ollut valmis kohtaamaan äitiään eikä isäänsäkään.
Helian jakautunut persoonallisuus ja Andyn… Kollaasi eivät olleet syntyneet tasapainoisen lapsuuden perusteella. Ehkä hänen sisaruksensakaan eivät käyneet sunnuntaipäivällisillä.
”Oletteko te molemmat asuneet aina täällä?” mies kysyi kääntäen katseensa Heliaan.

Helia vilkaisi isoveljeään. Ei kai se voisi pahentaa asiaa, jos veli menisi.
"... Hän on sitten letkussa nyt." Helia varoitti. Huokaus. Voi kun sisko oppisi syömään, olisiko se liikaa pyydetty? Ja voi kun hänen persoonallisuutensa olisi vain jakautunut, eikä hajonnut viiteen sirpaleeseen hänen itsensä lisäksi.
"Mmm. Olemme. Omistan lemmikkitarvikeliikkeen Hexhamissa ja Andy oli siellä töissä kun... Keskeytti opinnot yliopistossa."

Muriel hillitsi tottumuksen tuoman halun harppoa toiselle puolelle sohvapöytää ja alkaa sukia Dorianin hiuksia ojennukseen. Tai vaihtoehtoisesti käydä hakemassa sakset keittiöstä ja alkaa napsia liian pitkiksi venähtäneitä latvoja kuosiin.
Hän kanavoi ylimääräisen energiansa alkamalla hieroa Helian hartioita, kuin tämä olisi ollut jännittynyt kilpahevonen. Ei tosin aivan yhtä voimakkailla otteilla, sen verran hänelläkin oli vielä järkeä päässä, vaikka tilanne absurdiksi oli alkanut mennäkin.
"Andy opiskeli elokuva-alaa, kertoiko hän siitä sinulle?" nainen kysyi, katsahtaen Doriania.
"Hän on innokas valokuvaaja."

Uuden informaation määrä oli niin massiivinen, että Dorian näytti jokseenkin häkeltyneenä ja jatkoi melkein tiedottomasti hiustensa haromista. Hän ei ollut tiennyt, mitä oli jättänyt taakseen vuosia sitten eikä ollut odottanut, millaiseen todellisuuteen palaisi nyt.
Hän havahtui Murielin tuttuun ääneen ja katsoi naista hetken melkein pyytäen.
”Se taisi tulla ilmi jossain keskustelussa, ja olen nähnyt hänen valokuviaan. Ne ovat todella kauniita. Hänellä on aina ollut nähdä asioita ainutlaatuisista näkökulmista. Silmää hetkille”, mies vastasi, risti kätensä ja nojasi suunsa niitä vasten.
”Kuulin liikkeestäsi. Viihdytkö työssäsi?” hän lisäsi Helialle.

Helia hymyili hieman. Andy oli tosiaan lahjakas valokuvaaja ja hän toivoi siskon voivan hyötyä siitä taidosta vielä.
"Ai? Mm, viihdyn." Mies kohotti kättään ja painoi kahdella sormella ohimoaan. Kuin yrittäisi keskittyä.
"Olin siellä töissä ennen kuin ostin sen."

"Siellä liikkeessä mekin tutustuimme, kun menin töihin onnettomuuden jälkeen", Muriel hymähti. Ennen kuin hän oli livistänyt opiskelemaan, niin kuin Helia asian ilmaisi.
"Asiakkaita käy paljon muualtakin kuin Hexhamista, Helialla on laaja asiakaskunta. Eikä mikään ihme, tuotteet ovat laadukkaita ja palvelu erinomaista."
Ja Dorianin hiukset olivat unohtuneet pystyyn. Voi miesrakas...
Huomio kiinnittyi kuitenkin nopeasti Heliaan ja siihen, kuinka tämä painoi sormia ohimolleen.
"Helia?"

Ehkä hänkin voisi alkaa vierailla veljensä liikkeessä. Ostaa tyttöjen ruoat ja tarvikkeet sieltä. Kalinka tuntui vaistoavan ajatuksen ja kiipesi jaloilleen liehuhäntä keinahtaen ja työnsi nenänsä isäntänsä korvaan, yrittäen kirputtaa sen reunaa pitkän kuonon posket puhahdellen.
Dorian rapsutti sen kaulan silkkistä, mustakultaista turkkia hajamielisenä.
”Onko kaikki hyvin?” mies kysyi seuraten, kuinka Muriel huolehti Heliasta, holhosi pienimmänkin eleen ympärillä. Mistä oli kysymys?

Helia vilkaisi Murielia. Ilmeisesti ohimosta oli tullut varoitussignaali Murielille.
"O... on." Yksinkertaisen sanan ulossaamiseen meni aikaa

Ei siltä vaikuttanut.
Muriel laski kätensä Helian hartioilta ja kiersi nojatuolin eteen, yrittäen tavoittaa miehen katseen.
"Helia?" hän kutsui uudelleen, koskettaen miehen kättä.
"Kaikki hyvin, me olemme täällä minun luonani, muistatko? Ei mitään syytä ahdistua."

Dorian tarttui kevyesti Kalinkan lapoihin, alitajuisena refleksinä pitää koira poissa kaksikon läheltä. Hän ei ymmärtänyt, mitä tapahtui, mutta tunsi hermostuksen hiipivän ihollaan Murielin käytöksen lähettämänä.
”Mistä on kysymys?” mies kysyi hiljaa.
”Onko hän kunnossa?”

Helia värähti kosketusta kädellään. Olisi pitänyt arvata että veljen tapaaminen nyt oli liikaa. Hellästi hän kopautti ohimoaan.
Itku seis siellä.

"Näin käy, kun persoona meinaa vaihtua", Muriel vastasi Dorianille, kääntämättä katsettaan Heliasta. Hän tarttui miehen käteen paremmin ja puristi sitä, yrittäen auttaa tätä havahtumaan takaisin nykyhetkeen.
"Helia. Ei mitään hätää. Kaikki on hyvin."
Olisi pitänyt osata varautua jo aiemmin, totta kai tilanne oli stressaava.

Helia hieroi ohimoaan ja vajosi istumaan. Hän ei reagoinut Murieliin enää edes katseella. Ei ennen kuin käänsi katseensa isoveljeensä.
"Wolfie?" Pieni, heleä ja lapsekas ääni. Että hei vain. Oliko ihme että isoveli kaivoi esiin juuri tämän?

Puhuteltu tuijotti takaisin jokseenkin tyrmistyneenä. Se ei ollut ääni, jota 215 senttiä pitkästä, kolmekymppisestä pikkuveljestä odotti.
Wolfie katsahti avuttomana Murielia, ennen kuin laski katseensa takaisin veljeensä.
”Helia?”

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Linjoilla
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1458
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Rakkaat rikkinäiset   La Helmi 24, 2018 3:13 pm

No voihan helvetti. Pikku-Helia oli päättänyt tulla tervehtimään veljeään. Mutta kumpi niistä, se, joka tuntui istuvan loputtomalla automatkalla, vai se, joka oli halunnut lähteä keinumaan?
"Kaksi lapsipersoonaa. En tiedä, kumpi tämä on", Muriel myönsi, siirtämättä katsettaan Dorianiin.
"Helia-rakas, me olemme minun luonani, muistatko?"
Hän vei kätensä miehen poskelle ja taputti sitä.

Helia käänsi päätään Murielin taputtaessa poskea.
"... Eurus." Poika kuulosti korjaavan isoveljeään. Ei Helia, vaan Eurus.
"Muistithan soittaa Roolle sen uuden kappaleesi?"

Mitä, luojan tähden, täällä tapahtui?
Dorianin katse kääntyi yhtäkkiä lapseksi taantuneesta pojasta Murieliin.
”Mitä me teemme nyt?” hän kysyi naiselta ja sukaisi villejä hiuksiaan vain villimmäksi. Hänellä oli hutera käsitys siitä, mitä Helian kuvailema tila tarkoitti, mutta ei aavistuskaan, mitä tehdä, kun se otti vallan.

"Helia", Muriel intti vastaan ja taputti poskea uudelleen, vähän voimakkaammin.
"Yritän saada hänet palaamaan takaisin. Joskus se vain vaatii hieman aikaa."
Niin kuin sinä iltana, kun sairaalasta oli soitettu. Ja uusi persoona oli tehnyt itsensä tiedettäväksi.
"Helia, Andy ei ole nyt täällä."

"Minä tiedän." Helia vastasi. Aiemmin persoona oli kuvitellut Roon olevan läsnä.
"Hän vain haluaisi kuulla sen. Äiti ei antanut kuunnella eilen."

"Helia-kiltti, katso minuun, jooko?" Muriel pyysi, ja yritti kääntää miehen kasvot itseään kohti. Viime aikoina persoonat olivat alkaneet mennä mahdottomiksi, ne tuntuivat vievän tilan Helialta yhä useammin.
"Ei sellaista ole tapahtunut, se oli vuosia sitten."
Hän vei toisen kätensä Helian käsivarrelle ja nipisti.

Helia käänsi kasvot selvästi vastentahtoisesti Murielin suuntaan.
"Ai! Sinä olet ihan tyhmä!"

"Varmasti. Helia, ei ole mitään syytä olla ahdistunut."
Paitsi se, että vuosia kadoksissa ollut veljesi sattui istumaan täällä, ystävän olohuoneessa, ja Helian kauan kammoama tapaaminen tapahtui sattumalta. Mutta sitä ei kannattanut ajatella nyt.
Hän nipisti miestä uudelleen, vaikka pahaa tekikin.

"En ole Helia!" Samalla se yli kaksi metriä miestä ponkaisi seisomaan. Ei sen oloisena että voisi lyödä, mutta lapsenomaisesti suivaantuneena.

Muriel hätkähti, kuvitellen hetken, että Viv oli ilmestynyt yllättäen. Vaikka hän olikin pääsääntöisesti varsin peloton nainen, se oli Helian persoonista se, joka sai hänenkin olonsa tuntumaan epävarmalta. Yli kaksi metriä raivon vallassa olevaa miestä oli pelottava näky, varsinkin, kun tämä saattoi satuttaa itseään siinä samalla.
"Olet sinä. Ei mitään hätää, Helia, olet ihan turvassa täällä."

Dorian tuijotti Murielia levottomana. Jos Muriel oli hermostunut, jokin oli taatusti vialla. Mies vilkaisi levottomasti taakseen silmäkulmastaan, jättiläismäistä pikkuveljeään, joka oli kai taantunut pikkulapseksi, ja palautti sitten katseensa ystäväänsä.
Kuinka usein tällaista tapahtui? Hän rapsutti jäykin sormin Kalinkan silkkistä niskaa ja tuijotti Murielia toivoen, että naisella oli tähänkin ratkaisu.

Murielin omat koirat olivat jo vetäytyneet ulos huoneesta, jopa Heliaa tavallisesti palvova Norma.
"Varmasti olenkin", nainen myönsi rauhallisesti ja astui lähemmäs, taputtaen Dorianin käsivartta pyytäen tätä siirtymään syrjemmälle. Kai edellinen, riehumiseen johtanut tilanne oli saanut hänet varpailleen.
"Mutta äitisi ei ole täällä nyt, Helia. Kaikki on hyvin."
Hän yritti tarttua Helian käteen.

Se oli aina varma merkki, kun koirat katosivat. Eläimet rakastivat Heliaa yleensä, muta jokin olemuksen täydessä muutoksessa sai koirat kaikkoamaan. Miltein pelokkain sormin se pikkupoika Helian sisällä koetti takertua Wolfien käteen. Nyt hän tosin ei sanonut mitään.

Dorian tuuppasi Kalinkan kauemmas ja nousi Murielin kannustamana jaloilleen, mutta mies ei päässyt kauas, kun yli kaksimetrisen pikkuveljen sormet tarttuivat hänen käteensä. Hänenkin paksukalloiset koiransa hiipivät huoneesta selät kyyryssä.
Tämä oli lupaavaa.
”Helia?” hänkin kysyi ja kääntyi katsomaan veljeään.

Niin aavemainen kuin pikkupojan ääni Helian suusta kuultuna olikin, hiljaisuus oli pahempaa. Kuin tyyntä myrskyn edellä, koskaan ei voinut olla varma, mitä seuraavaksi tapahtui.
Heillä oli ollut tilanne hallussa niin pitkään.
Murielin sormet kietoutuivat Helian ranteen ympärille, ehkä hieman liian tiukasti. Aseet vielä käteen, niin he olisivat voineet järjestää meksikolaisen stand-offin.
Nainen puristi Helian kättä.
"Helia-rakas."

Se tyhjä tuijotus yhdessä hiljaisuuden kanssa oli lähes yhtä paha. Helia valui istumaan, irrottaen samalla veljensä kädestä, tuijottaen mykkänä, pelokkaana tyhjyyteen. Ihan kuin olohuoneen takan takana olisi ollut jotakin pelottavaa, vaikka siellä ei ollut mitään. Tyhjyyden läpi oli uuvuttavaa päästä läpi, vaikka miten yritti.

Dorian astui muutaman askeleen kauemmas ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
”Pitäisikö meidän soittaa jollekulle?” hän kysyi Murielilta ja vastusti halua vetää nainen pois veljensä läheltä. Herran tähden. Minne hän oli palannut?
”Kauanko nämä… Hetket yleensä jatkuvat?”

Muriel ei irrottanut otettaan Helian kädestä vaan vajosi miehen kanssa lattialle, polvilleen tämän eteen, niin että heidän kasvonsa olivat edes suurin piirtein samassa tasossa.
"Ei, ei vielä, tämä on..."
Ei hän voinut sanoa sitä normaaliksi. Mutta sitä se heidän elämässään oli, paitsi että nyt Helia sattui voimaan henkisesti tavallista huonommin.
Olisi edes Teagan ollut paikalla, varmuuden vuoksi, mutta hyödytön mies huiteli työmatkallaan.
"Eivät yleensä kauaa, kunhan Helialla on joku, joka voi auttaa..."
Hän siirsi kätensä ystävänsä kasvoille, yritti hakea katsekontaktia jonnekin kaukaisuuteen tuijottavista silmistä. Taputti poskea vähän lujempaa.
"Helia!"

Jos Helian omia sanoja lainattaisiin, isoveli oli palannut hullujen huoneelle tai friikkisirkukseen. Sanat lausuttiin usein ironisen naurun saattelemana. Miltein jo kevyttä läpsäisyä muistuttava taputus sai miehen hätkähtämään ja upottamaan hampaat omaan kämmenselkään.

Mitä helvettiä täällä tapahtui?
”Hei”, Dorian älähti ja kyykistyi Murielin vierelle tarttuen Helian käteen. Hän yritti vetää sitä pois hampaiden välistä ja katsoi Murielia järkyttyneenä.

"Helia!" Muriel ärähti, mutta Dorian ehti tarttua käteen ensin. Hän katsahti miestä silmäkulmastaan - tervetuloa minun elämääni, yritän vain estää ystäviäni tappamasta tai satuttamasta itseään.
Joskus nainen epäili, että Kuolemalla oli jäänyt jotakin hampaankoloon häntä vastaan.
"Hän tekee tätä joskus, kun yrittää saada taas kiinni ympäristöstään, hän... Helia, olemme minun luonani, joimme aiemmin teetä, muistatko? Ei ole mitään syytä hermostua."
Hän nipisti tällä kertaa miehen poskea. Parempi se kuin hampaat.

Käsi värähti Dorianin otteesta, mutta ainakaan se ei laukaissut raivoa ja hän ei kiskaissut kättään pois. Nipistys sai silmät painumaan tiukasti kiinni, kun Helian oma ajatusmaailma oli sijaa miehen päässä. Hän tavallaan oli läsnä jo, mutta ei siltikään. Kapeasormiset, muihin verrattuna suuret kädet painuivat nyrkkiin, pitkäksi kasvatettujen kynsien pureutuessa kämmenen ihoon.
"Mhh." Sattui.

Murielin hartiat pysyivät kireinä vaikka vaikuttikin siltä, että tästä oli selvitty... kai sitä vähäksi saattoi sanoa, vaikka Helia-raukka olikin taas ruhjonut kättään.
"No hei", nainen tervehti pehmeämmin, silitti poskea, jota oli äsken melkein läimäissyt.
"Helia, kaikki hyvin."

Niinhän Muriel luuli. Helia kuitenkin nosti katseensa, tulta silmissä ja ponkaisi ylös.
"Mitähän helvettiä sinä munaton kusipää teet täällä?" Lieni sanomattakin selvää että Dorianille tarkoitettuja sanoja ei sanonut Helia itse.

Dorian räpäytti hämmentyneenä silmiään ja suoristautui, astuen askeleen taaksepäin. Hänen katseensa pyrki palaamaan Murieliin, jonka tapa mennä nipistelemään ja taputtelemaan erittäin epävakaalta vaikuttavaa miestä, hermostutti häntä. Ei kai Helia mitään ystävälleen tekisi, eihän?
”Onko tuo retorinen kysymys?” hän kysyi ja tuijotti Heliaa häkeltyneenä, yrittäen ymmärtää, mitä tapahtui.

Muriel oli kellahtaa kumoon, kun Helia tempaisi itsensä yhtäkkiä pystyyn.
Voi helvetti.
"Helia!" nainen ärähti ja ampaisi itsekin seisomaan, painaen toisen kätensä miehen rintakehää vasten, toisen yrittäessä napata kiinni tämän ranteesta tai mistä tahansa käden osasta, joka sattui olemaan sopivasti ulottuvilla.
Rehellisyyden nimissä oli myönnettävä, ettei hänellä ollut paljoakaan mahdollisuuksia pidellä itseään reippaasti pidempää miestä aloillaan, jos tämä päättäisi riehua.
"Dorian, parempi pysyä kaukana, Helia ei ole oma itsensä!"

Helia heilautti kättään naurettavan korkealle (hän ylsi omalla asunnollaan koskemaan kattoa varpustamatta, mulkaisten Doriania.
"... Retorinen kys-- pffth. Sinä olet siis Wolfie? Sinun takiasi Helia tarvitsee meitä, että hän jaksaa?" Itsestään kolmannessa persoonassa puhuminen kuulosti aina yhtä pelottavalta. Naurettavan raivon ohjaamana Helia koetti tunkea Murielin ohi, voidakseen iskeä Doriania nyrkillä suoraan nenään, mahdollisimman lujaa mieluusti.

”Mitä helvettiä sinä teet?” Dorian älähti vastaan Murielille, joka tunki itseään epävakaan, vihaisen miehen tielle. Hän harppasi lähemmäs yrittääkseen vetää naisen suojaan, mutta hoiperteli seuraavassa hetkessä taakse ja putosi raskaasti istumaan takanaan olleeseen nojatuoliin. Silmissä välkkyi tähtiä, kun nenä sykki kipua ja jotain muutakin. Vaalea pooloneule täplittyi punaisella, jota norui alas hänen ylähuultaan ja leukaansa.
”Muriel!” mies protestoi ja nousi horjahtaen pystyyn, ennen kuin mielipuoli tekisi jotain naiselle.

"Helia!" Muriel vetosi, ja vaikka hän oli tottunut käsittelemään suuria eläimiä, jotka halusivat litistää hänet vasten seinää, hän tunsi olonsa naurettavan avuttomaksi, kun pitkä mies lähti liikkeelle.
"Älä-"
Lause katkesi kesken kun hän kompuroi johonkin - älä luojan tähden anna sen olla koira - ja kaatui sohvapöytää vasten.
Voihan helvetti!

Helia oli nostamassa kättä uudelleen, mutta pysähtyi. Hän ei ollut ikinä, ikinä satuttanut ketään toista ihmistä. Veljen nenästä turskahtaneen veren näkeminen omilla sormilla antoi liikaakin tilaa hänelle itselleen. Mitä hän oli tehnyt? Mitä ihmettä hän oli tehnyt. Mies vilkaisi isoveljeään paniikissa, sitten Murielia. Päässä pyöri, hän painoi käden rintaansa vasten. Mitä hänestä oli tulossa?

”Hei!” Dorian karjaisi turhautunutta raivoa äänessään, kun näki Murielin kaatuvan. Hän harppasi lähemmäs, valmiina hyökkäämään järkensä menettänyttä veljeään päin, jos tämä tulisi lähemmäs naista, mutta Helia näytti menettäneen verenhimonsa ainakin hetkeksi. Niin Dorian saattoi kumartua Murielian puoleen, laskea levottoman, vähemmän verisen käden naisen olkapäälle.
”Olethan kunnossa? Sattuuko sinuun?”

Muriel oli jo taistelemassa itseään takaisin jaloilleen.
"Jään henkiin", hän vastasi Dorianille, vaikka epäilikin, että pöydänkulmaan osuminen jättäisi pari mukavaa mustelmaa, joita Teagan voisi hämmästellä palatessaan.
Hän katsahti puoleensa kumartunutta miestä ja kurtisti kulmiaan.
"Dorian, istu alas, sinusta vuotaa verta. Helia myös, istu."
Viv näytti onneksi kadonneen. Toistaiseksi.

Helia ei osannut istua alas. Hän seisoi jäykkänä paikoillaan, puhdasta kauhua katseessaan. Hän oli saanut Murielin kaatumaan. Muriel olisi voinut satuttaa itsensä. Puhumattakaan siitä, että hän oli lyönyt Wolfieta. Isoveljeään. Ei luoja.

Dorian ei näyttänyt vakuuttuneelta ja tutki Murielin kasvoja pyyhkäisten kärsimättömänä kämmenselällään veristä nenänalustaan. Verenvuoto ei halunnut tyrehtyä, mutta hän ei aikonut jättää Murielia kaksin parimetrisen miehen kanssa, joka heittelehti pikkulapsesta väkivaltaiseen psykopaattiin, joka voisi päättää seuraavaksi lyödä Murielia tai pahempaa.
”Onko hän satuttanut sinua aikaisemmin?” mies kysyi huolissaan ja loi epäluuloisen katseen Heliaan.

No eihän se tietenkään niin helposti sujunut. Teagan oli koulutettu paremmin.
Muriel räpäytti hämmentyneenä silmiään.
"Mitä? Ei, ei tietenkään ole! Helia on lempeä sielu, eikä minuun sitä paitsi sattunut... Dorian, istu alas, ennen kuin pyörryt."
Vakuuttelustaan huolimatta hieman tavallista kalpeammaksi käynyt nainen kosketti entisen miesystävänsä käsivartta kuin pyyntönä, ennen kuin kääntyi ympäri. Hän lähti harppomaan kohti ovea, mutta pysähtyi Helian kohdalla, hipaisten miehen kättä.
"Kaikki hyvin, istu alas, tulen kohta takaisin."
Hän loi epäluuloisen katseen kumpaankin mieheen kuin harkiten, kuinka eettistä nämä olisi sitoa paikoilleen, mutta lähti silti lopulta hakemaan jotakin jääpussiksi kelpaavaa keittiöstä. Käytävässä Halley istui kauniisti asennossa, edes joku tässä talossa ymmärsi käskyt.

Helia nieleskeli tyhjää. Wolfie kysyi oliko hän satuttanut Murielia aikaisemmin. Mies vinkaisi hiljaa, lähtien vessaan jotta voisi pestä kätensä. Siellä hän voisi itkeä rauhassa. Hänet pitäisi lukita johonkin.

Dorian vajosi istumaan takanaan olevaan nojatuoliin, ja vaikka miehinen halu hänessä halusi olla välittämättä runsaasta verenvuodosta, hän kieltämättä tunsi polvensa hieman huteriksi. Mies kallisti päänsä taakse ja nipisti irvistäen nenäänsä kiinni, ettei verestäisi Murielin olohuonetta. Olikohan nenä murtunut? Ainakin pirun kipeä.
Hän ei ollut odottanut aivan tätä tapaamista välttelevältä veljeltä. Ehkä Helia koki sen ansaituksi. Ehkä hän oli sisaruksilleen isoveli, joka hylkäsi pienempänsä.

Muriel palasi hetken kuluttua pyyhkeen ja pakastevihannespussin kanssa. Hän katsahti huolestuneesti ympärilleen, kun Heliaa ei näkynyt, mutta harppoi siitä huolimatta Dorianin luo.
"Tässä, laita tämä nenänvartta vasten... Ja pää alas, oksennat, jos annat veren valua nieluun."
Hän pakotti hiipivän ahdistuksen kauemmas. Ei hän oikeasti haistanut veren rautaista hajua, naurettavaa.
"Älä huoli, olen nenäverenvuotojen asiantuntija, Nightingale tippuu aina naamalleen..."
Ihme, että he olivat veljensä kanssa selvinneet murtamatta nenäänsä.

Mies kallisti päätään takaisin alas ja painoi ojennetun pussin nenäänsä vasten irvistäen. Taivas, kun sattui. Silmissä tuntui kipinöivän edelleen. Hän ei ollut koskaan tainnut olla nyrkkitappelussa aikaisemmin. Vaikka eihän tämä ollut varsinaisesti tappelu, vaan ennemmin yllätyshyökkäys…
Dorian naurahti tukahtuneesti.
”Kuinka useid däid tapahtuu?” hän kysyi huolestuneena ja yritti olla verestämättä naisen nojatuolia.

"Hyvä, pitele sitä siinä hetki, katsotaan sitten, pitääkö lähteä ensiapuun..."
Muriel taputti Dorianin hartiaa lohduttavasti.
"Etköhän sinä henkiin jää. Eikä tätä... niin kovin usein. Helia on ollut pääasiassa hyvässä kunnossa, nyt vain kaikki se, mitä on tapahtunut Andyn kanssa ja..."
Hän vilkaisi huolestuneesti olohuoneen ovelle.
"Anteeksi, tulen ihan pian takaisin. Yritä olla pyörtymättä, jooko?"
Hän harppoi kiireisin askelin käytävään ja kylpyhuoneen ovelle.
"Helia?" hän kutsui, koputtaen levottomasti oveen.

Helia oli vetänyt oven lukkoon. Se ainakin hidastaisi sitä psykopaattia hänen sisällään. Hän ei kyllä voisi asua Murielin vessassa, vaikka nyt hän vannoi ettei koskaan enää tulisi ulos.
"M-mene pois, kiltti." Ainakin se oli Helia itse. Hän ei halunnut ketään itsensä lähelle.

Ainakin Helia kuulosti itseltään.
Muriel veti syvään henkeä ja nojasi otsansa vasten vessan puista ovea.
"Helia-kiltti, tulisit ulos", hän pyysi.
"Minä olen huolissani sinusta, pelkään, että Viv saa sinut tekemään itsellesi jotakin."

Helia vilkaisi ovea kasvot itkusta vääntyneinä. Hän oli satuttanut ihmistä. Veljeään. Kaatanut Murielin.
"S-satuttaisin vain teitä, en tule..." Hän ulahti hiljaa.
"M-mieluummin minä."

"Helia. Tiedät, että pystyn murtamaan tämän oven, ja teen niin, jos minun täytyy."
Sydän hakkasi levottomaan rytmiin, hän ei muistanut Vivin käyttäytyneen koskaan tällä tavalla muita kuin Heliaa itseään kohtaan. Persoona huusi ja raivosi ja kirosi, mutta suora väkivaltaisuus oli uutta.
"Tule ulos, jooko?"

Helia mietti hetken. Niin, Muriel tekisi sen kyllä. Hän oli kerran nähnyt tuon tekevän niin Andyn takia. Hän nousi hitaasti seisomaan ja avasi oven. Vastassa oli yli kaksi metriä puhdasta surkeutta. Silmät olivat kirkkaan punaiset, samoin ne yleensä kovin kalpeat kasvot.
"M-minun pitäisi mennä kotiin..."

Muriel otti helpottuneena askeleen taaksepäin, kun Helia avasi oven.
"Eikä pitäisi", hän totesi ja veti sitten miehen tiukkaan halaukseen.
"Sinun pitäisi nyt istua alas ja juoda kupillinen ällöttävän makeaa teetä. Tule olohuoneeseen, jooko? Haluan vain olla varma, että sinulla on kaikki hyvin."

Helia painui Murielia vasten. Jokin oli liikahtanut sijoiltaan kun Helia oli ymmärtänyt voivansa satuttaa jotakuta, voimatta itse vaikuttaa siihen.
"Ei, en... M-minun pitäisi mennä, W-wolfie ei varmasti halua minua samaan tilaan.." Olihan hän iskenut isoveljeä juuri nenään.

Muriel puhahti hiljaa.
"Jotta te voitte olla puhumatta toisillenne taas seuraavat kymmenen vuotta? Helia..."
Hän silitti pitkän miehen selkää ja toivoi, että olisi voinut sulkea tämän käsivarsiensa suojaan paremmin.
"Teidän täytyy puhua. Jos jaksat."

"Minälöin häntä!" Helia vinkaisi, täristen siitä tiedosta.
"Minä satutin ihmistä, Muriel, olen vaarallinen..." Psykopaatti. Hirviö. Kuin tikittävä aikapommi.

"Minä tiedän, rakaspieni, olin paikalla", Muriel huomautti hellästi, ja kurtisti sitten tuimasti kulmiaan.
"Älä puhu itsestäsi tuolla tavalla. Ihmiset huitovat toisiaan harva se päivä nyrkeillä, kysy vaikka Augustilta, hänhän sen tietää. Tule nyt, teidän pitäisi edes nähdä toisenne ilman, että kumpikaan livistää paikalta."

Helia niiskaisi. Hän oli ainna väsynyt näiden jälkeen, etenkin nyt kun järkytys löi päälle vahvana. Hän huokaisi syvään, koko olemus väristen.
"H-hyvä on. Mutta en välitä mitä ihmiset tekevät, minä en koskaan halunnut satuttaa ketään..."

"Hieno poika", Muriel totesi ja taputti Helian käsivartta. Sitten hän painoi kätensä kevyesti miehen selälle ja lähti johdattamaan tätä takaisin olohuoneeseen, jonne oli jättänyt Dorianin pakastevihannespussin kanssa.
"Dorian? Vieläkö henki pihisee?" nainen kutsui olohuoneen ovelta.

Helia katsoi tiukasti varpaitaan, luikahtaen olohuoneessa istumaan mahdollisimman kauas veljestään. Hän katseli kättään, jota jomotti hieman. Eikä nyt edes siihen pureutuneiden hampaanjälkien vuoksi.
Mikä hänestä oli tulossa?

”Se on vain nenä, Muriel”, Dorian vastasi takaisin tukahtuneesti pyyhkeen ja pakastepussin alta. Hän lojui nojatuolissa, vaalean neulepaidan rintamus groteskina verestä, jonka tulo oli nyt onneksi tyrehtynyt pakastepussia suojaavaan pyyhkeeseen.
Mies silmäili kaksikkoa varautuneena, kuin odottaen Helian naksahtavan ja käyvän seuraavaksi Murieliin käsiksi.
”Kaikki kunnossa?” hän kysyi kääntäen katseensa naiseen.

Muriel kehotti vaivihkaisella kädenliikkeellä ovensuuhun ilmestynyttä Normaa siirtymään Helian luo. Mies tosiaan tarvitsisi nyt koiran lempeää läsnäoloa.
"Älä aliarvioi nenien merkitystä", hän huomautti Dorianille ja seisahtui tämän eteen.
"Ne ovat usein hurmaavin osa miehessä, jos mukaan ei lasketa... Noh, annahan kun katson."
Hän tarttui pyyhettä pitelevään käteen.
"Taidamme jäädä henkiin kaikki", nainen jatkoi, vastaukseksi kysymykseen.

Helia ei edes kuunnellut kahta muuta. Oli luojan lykky ettei hän katsonut veljeään, sillä se katse olisi voinut hyvin rikkoa jotakin hänen sisällään. Norman tullessa viereen hän nosti salukin syliinsä kuin se olisi ollut pienikin sylikoira. Hänelle se miltein olikin. Pitkät sormet rapsuttelivat salukin turkkia, pään painuessa koiraa vasten.

Dorian kohotti vaaleanvihreiden kissansilmiensä katseen Murielin kasvoihin ja hymyili, vaikka ilme sattuikin. Nenä oli edelleen suora, vaikkakin punainen ja turvonnut, ja leuka kuivuneesta verestä edelleen raitainen Hän saisi komeat, mustat silmänaluset pian murjotun nenän kaveriksi.
”Luuletko, että saan katu-uskottavuutta koulussa tämän myötä?” hän kysyi naiselta ja hipaisi Murielin kättä huolissaan.

Norma käpertyi lohduttavana Heliaa vasten. Se ei tuominnut, riippumatta siitä, oliko mies iskenyt veljeltään nenän tai ei.
Muriel kosketti nenänvartta hyvin varovasti.
"Yhtä suorassa se on kuin aina ennenkin", hän huomautti helpottuneena.
"Ja varmasti saat, kunhan keksit riittävän hyvän tarinan. Vaikka mitäpä tällainen vanhus nykynuorista ymmärtäisi. Huimaako tai oksettaako?"

”Ei, minä olen ihan kunnossa”, Dorian vastasi ja irvisti, kun Muriel kosketti arkaa, kovia kokenutta nenää.
”Mutta luulen, että näytän melko rajulta. Ehkä voisin käydä pesemässä kasvoni”, hän ehdotti ja hipaisi ylähuultaan, joka tuntui sekin olevan edelleen verinen.

"Se voisi olla hyvä idea", Muriel myönsi. Hän pyyhkäisi ohimennen Dorianin hiuksia, jotka mies oli levottomuuksissaan nyppinyt pystyyn, ennen kuin otti askeleen taaksepäin ja risti kädet rinnalleen.
"Paita pitää pistää likoamaan. Haen sinulle Teagsin paidan lainaan."

”Äh, heitän sen vain menemään”, mies sanoi ja ponnistautui jaloilleen.
”Tuskin veri lähtisi kuitenkaan pois.” Dorian katsahti valkeaa neuletta ja punaisia juovia ja roiskeita. Se oli vain yksi paita eikä kaiken sen vaivan arvoinen, mitä pesemisen yritys vaatisi.
”Ja selviän kyllä tämän kanssa kotiin, älä huolehdi.” Hän painoi kaverillisen suukon Murielin hiuksiin, ennen kuin lähti kylpyhuoneeseen pesemään kasvojaan.

"Noh. Hyvä paita. Et uskokaan, millaisen taidon olen kehittänyt veren pesemisestä vaatteista... Ja jos ei muuta, niin voin aina mennä pesemään sitä joen rantaan ja säikäyttää pari ohikulkijaa."
Muriel seurasi hieman huolestuneella katseella, kuinka Dorian lähti huuhtomaan kasvojaan, ja käänsi sitten huomionsa Heliaan.
"Voi rakas..."
Hän asteli nojatuolin luo ja hipaisi miehen hiuksia.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Linjoilla
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1458
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Rakkaat rikkinäiset   La Helmi 24, 2018 3:14 pm

Helia säpsähti omista ajatuksistaan kun tunsi Murieli käden vuosikausia rakkaudella kasvatetuissa hiuksissaan.
"... Muriel, älä. En kaipaa sääliä." Hän oli väkivaltainen hullu. Ei sellaista pitänyt sääliä.

"Helia, sääli ja myötätunto ovat kaksi eri asiaa", Muriel huomautti.
"Ja olisin melko tunteeton, jos en tuntisi jälkimmäistä ystävääni kohtaan. Millainen olo sinulla on?"
Hän sipaisi itsepintaisesti hiuksia toistamiseen.

"En tarvitse sitäkään. Olen vaarallinen, en minä kaipaa myötätuntoa." Helia totesi tyynesti ja tiukasti. Ei hän tosiaan tarvinnut myötätuntoa, saatika ansainnut sitä.
"Väsyttää." Kuten aina. Silti ei nukuttanut, koska pää kävi kierroksilla.

"Kaikki tarvitsevat joskus myötätuntoa", Muriel huomautti ja katseli Heliaa kulmat kurtistuneina.
"Sitten sinun täytyy levätä. Oletko menossa vielä Augustin luo?"

"En." Helia vastasi kovin ehdottomaan sävyyn. Hän oli menossa yksin kotiin, ettei varmasti voisi satuttaa ketään.

Muriel kurtisti kulmiaan vähän lisää, vaikka hänen ikäisensä naisen olisi kai pitänyt miettiä tulevaisuuttaan ja lakata hymyilemästä ja kurtistelemasta.
"Kai ymmärrät, etten voi päästää sinua lähtemään yksin kotiin?"

Helia värähti.
"Muriel." Hän vastasi ääni värähtäen. Ei luoja, hän todellakin oli hirviö.
"En aio vaarantaa ketään enää."

Mitä siihen olisi voinut sanoa?
"Sinä vaarannat itsesi", hän huomautti tuskastuneena, samalla kun mietti, kuinka pystyisi jakautumaan kahtia, jotta voisi tarkistaa, ettei Dorian ollut pyörtynyt vessaan.

"Mieluummin minä." Helia totesi, vilkaisten vessan suuntaan.
"Mene katsomaan Wolfieta." Hänellä oli Norma siinä.

"Minä en kuuntele tuollaista puhetta", Muriel totesi tiukasti. Eikö Helia ymmärtänyt, että kuulosti aivan sisareltaan? Ja se sai kylmät väreet juoksemaan pitkin Murielin selkää.
"Kyllä Wo- Dorian pärjää."

Helian huoli oli aiheellinen. Hän oli juuri lyönyt isoveljeään.
"Sitten et kuuntele."

"Hyvä, että olemme jostakin asiasta samaa mieltä."
Muriel ei aivan onnistunut pakottamaan kasvoilleen hymyä, mutta hipaisi kuitenkin Helian hiuksia hellästi.
"Rakas sinä olet joka tapauksessa."
Hän soittaisi Augustin paikalle vaikka itse.

Helia kohautti olkiaan, painaen kasvonsa Norman turkkiin. Veljesten pitäisi kyllä puhua (ja hän tiesi sen itsekin) , vaikka ei olisi halunnut ajatella asiaa.

"Että sitä mieltä sitten", Muriel hymähti pehmeästi.
"Käyn katsomassa, ettei Dorian ole kompuroinut."
Norma kyllä pitäisi huolen Heliasta, nainen lohduttautui harppoessaan ovelasti portaiden alle sijoitetun pienemmän kylpyhuoneen ovelle.
"Vieläkö olet hengissä?" hän tiedusteli, kopauttaen oveen kevyesti rystysillään.

Dorian avasi oven kasvot nyt puhtaina, vaikkakin nenä oli punainen ja turvonnut ja silmänaluset alkoivat jo tummua. Nenänvarteen taitaisi kehittyä mustelma.
”Vielä”, hän vastasi, purppuranvioletti samettitakki käsivarrelle viitattuna ja valkean neuleen rinnus dramaattisesti punaisen kirjomana.
”Olen onnellinen, että sinäkin.”

Helia kuuli veljensä sanat olohuoneeseen, purskahtaen äänettömään itkuun Norman turkkia vasten. Hän oli oikeasti vaarallinen. Muille kuin itselleen.

Muriel irvisti myötätuntoisesti, mutta irvistys muuttui toruvaksi kurtistukseksi.
"Helia ei koskaan satuttaisi minua", hän puolusti ystäväänsä, ja taputti Dorianin käsivartta paimentaakseen tämän takaisin olohuoneeseen.
"Tulehan sitten, istumaan. Et ole karkaamassa yhtään minnekään vielä. Oletko varma, ettet tahdo lainaan puhdasta paitaa?"

”Hän näyttikin siltä, kun sysäsi sinut nurin”, Dorian huomautti toista punertavaa kulmaansa huolestuneesti kohottaen, kun lähti takaisin olohuoneeseen naisen mukana.
”Ja mitä, luopuisin katu-uskottavuudestani? Ehei.”

Helia piti Normasta kiinni kuin hukkuva pelastusrenkaasta. Hän ei katsonut kahta muuta päinkään, keskittyen vain salukiin. Ja siihen millaisena isoveli häntä piti.

"Minä kompuroin omiin jalkoihini", Muriel korjasi. Ei Helia - Viv- ollut tahallaan tyrkännyt häntä kumoon, se oli ollut puhdas vahinko.
Dorianin nenäparasta ei voinut sanoa aivan samaa.
"Ehkä voisit laittaa tuon paidan kouluun nenän seuraksi? Varmasti saisit kunnioitusta esiteinien silmissä."

Dorian kohotti kulmaansa vakuuttumatta. Hän saattoi ansaitakin iskun nenäänsä, mutta huoli Murielista ei jättänyt häntä rauhaan. Mitä jos Helia voisi naksahtaa milloin tahansa ja käydä naisen kimppuun?
”Se on hyvä ajatus”, hän sanoi vilkaisten paitaansa, ”maineeni onkin alkanut käydä turhan kesyksi.” Hän hätisti Polinan alas nojatuolista ja istahti itse alas.

"Voisit maalata silmät vielä mustalla, täydellinen rappioitunut rokkistara", Muriel huomautti ja kumartui kalastamaan puhelimensa sohvapöydän alta, jonne se oli jossakin vaiheessa päivää joutunut. Hän valahti istumaan keinutuoliin - isoäidin perintöä sekin - ja tarkisti, ettei jalasten alla ollut ketään tai mitään ennen kuin potkaisi sen liikkeelle.
"Teidän kannattaisi vaihtaa muutama sana", hän huomautti, samalla kun alkoi näpytellä viestiä.

Hyvä on sitten. Dorian kääntyi katsomaan salukia halaavaa, valtavaa pikkuveljeään, joka oli juuri vaihtanut aikuisesta miehestä pikkulapseksi ja siitä verenhimoiseksi jättiläiseksi.
”Helia, älä satuta Murielia”, hän sanoi.
”Minä en välitä omasta nenästäni, mutta välitän hänestä enkä soisisi hänelle tapahtuvan mitään pahaa.”

Helia jähmettyi sanat kuullessaan. Se oli kuin puukko. Wolfie olisi yhtä hyvin voinut puukottaa häntä. Valtava mies vain ulahti hiljaa, täristen alaselkää hipovien hiustensa suojassa kun pidätteli äänekästä itkua. Hän ei voisi olla muiden lähellä jos oli tällainen.

"Dorian!" Muriel moitti, nykäisi keinutuolin pystyyn ja nousi seisomaan. Hän laski puhelimen sohvapöydälle ja siirtyi Helian vierelle, laskien kätensä tämän selälle.
"Minä olen niin täysissä sielun ja ruumiin voimissa kuin olen koskaan ollut. Ei Helia ole vaarallinen."
Totta kai, näyttihän se pahalta ulkoa päin katsottuna. Ja kyllähän Helialla olisi voimaa paiskoa häntä miten mieli, raivopäissään, mutta ei mies tekisi sellaista.

Dorian kohotti Murielille merkitsevästi toista kulmaansa - saanen olla eri mieltä?
”Onko sillä ärhäkällä sielulla toinen nimi kuin Helia?” hän kysyi. Jättiläismäinen pikkuveli, joka kyyristeli saluki sylissään, ei vaikuttanut vihamiehiseltä tai vaaralliselta – mutta yhtäkkiä esiin murtautunut mies, joka oli sysännyt Murielin nurin ja lyönyt häntä totisesti vaikutti.

Heliaa lempeämpää ihmistä sai etsiä. Sen sijaan hänen yksi persoonansa... Se oli kaikkea muuta. Pitkät sormet takertuivat Norman turkkiin aivan uudella tarmolla.
"V-v-viv.." Helia mutisi itkusta särkyneellä äänellä. Persoona ei ollut koskaan itse nimennyt itseään, mutta Helia oli itse nimennyt sen.

Muriel vastasi kohottamalla omaa kulmaansa - saat, mutta minua ei kiinnosta.
Kun Helia ei vetäytynyt kosketusta, Muriel kiersi tämän selän taakse ja laski molemmat kätensä miehen hartioille.
"Helia ei itse osaa olla oikein vihainen", hän totesi, alkaen hieroa jännittyneitä hartioita.

Se ei varsinaisesti käynyt järkeen. Hänen jättiläismäinen pikkuveljensä oli nimeltään Helia eikä Helia osannut olla vihainen, mutta Helia saattoi olla seuraavassa hetkessä varoituksetta heleä-ääninen pikkupoika, jonka nimeä Dorian ei saanut enää mieleensä, tai sitten Viv, joka ilmeisesti demonstroi suuttumusta vuosien edestä.
Se oli… Hän ei tiennyt, mitä se oli.
”Ahaa…” Dorian sanoi hämmentyneenä, sukien punertavia hiuksiaan, Polinan huomionkipeä pää raskaana reidellään.

Helia huitaisi hellästi kädellään Murielia kauemmas itsestään.
"A-anna olla." Hän ei saanut käskevää särmää ääneensä. Hän halusi vain kotiin.
"V-Voit Wolfie sanoa tai kysyä ihan suoraan... K-kuulin teidät käytävässä." Itkusta ja änkytyksestä ei tuntunut tulevan loppua.

Muriel kurtisti kulmiaan ja lakkasi hieromasta, mutta jätti silti kätensä Helian hartioille.
Pöydänkulmaan osunutta reittä oli alkanut särkeä, mutta se nyt oli maailman mittapuulla varsin pieni murhe.
"August tulee hakemaan sinua", hän totesi Helialle pehmeästi. Mies ei joutuisi olemaan yksin.

Dorian ei osannut sanoa, mihin Helia viittasi, ja tuijotti valtavaa pikkuveljeään hetken epätietoisena. Saatu tietomäärä hänen sisaruksistaan oli niin häkellyttävä, että hänen oli vaikeaa järjestellä ajatuksiaan. Andy yritti siis tappaa itsensä ja Helia muut? Paitsi, ettei Helia osannut olla vihainen. Viv sitten?
Tämä oli järjetöntä. Mies hautasi kasvot hetkeksi käsiinsä.
”Ehkä olisi parasta, jos minä lähtisin.”

Helia pudisteli päätään.
"Ei, minä menen tästä. Ihan kohta. Muriel! Kuuntelitko sinä mitä minä sanoin?" Helia kääntyi katsomaan ystäväänsä. Miehen kalvakat kasvot olivat kyynelten raidoitttamat. Andy ei voinut sanoa ajavansa ihmisiä pois luotaan. Hän ajoi. Ajatus siitä että Wolfie oli vain karkaamassa niin (haluttuaan ensin oletetusti itse tavata hänet syksyn aikana, tai sitten Andy vain väitti niin) sai Helian painamaan pään polviinsa. Mustat hiukset valuivat siinä asennossa jopa lattialle, kun hän kyyryssä halasi reisiään ja piti päätä polvissaan.

"Älä ole hölmö, Dorian, en päästä sinua vielä lähtemään yhtään minnekään", Muriel huomautti. Isku oli ollut sen verran kova, ettei hän yksinkertaisesti luottanut siihen, että mies selviäisi kotiin saakka pyörtymättä.
Sekä Dorian että Helia piilottivat kasvonsa.
Älä räpäytä. Enkeleillä on puhelinkoppi.
Doctor Who -lainaukset eivät sopineet tunnelmaan mitenkään, mutta silti Murielin olisi tehnyt mieli melkein nauraa. Tai ehkä itkeä, mutta se oli ajan tuhlaamista.
"Ja kuulin kyllä, Helia, mutta minulla on kammottava tapa olla kuuntelematta."

Dorian loi Murieliin tuskastuneen katseen.
”Luulen, että tarvitsen vain vähän raitista ilmaa”, hän vetosi. Tilaa käsitellä sitä, mitä hänen syliinsä oli juuri heitetty. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä tehdä valtavan veljen kanssa, joka vaikutti perinpohjaisen epävakaalta ja piiloutui itkemään. Onneksi Murielilla oli – kuten aina – tilanne täysin hallinnassa.

"Sen kun menet harppomaan ympäri taloa", Muriel puhahti. Hänen sieluunsa oli todennäköisesti päässyt sekoittumaan pieni osa paimenkoiraa, joka halusi epätoivoisesti pitää kaikki samassa tilassa ja turvassa.
Hän katsoi Doriania hetken, tummat silmät siristyneinä.
"Päätä ei särje, ei huimaa eikä okseta?"

”Minä olen ihan kunnossa”, mies vastasi kärsimättömästi, vaikka kieltämättä koko naamaa tykytti. Helian tai Vivin tai kenen lie nyrkki kävi kyllä mainiosti lekasta, sillä sellainen tuntui jysäyttäneen häntä.
Dorianin olisi tehnyt mieli harppoa ulos, yrittää saada kiinni siitä, mitä tapahtui, mitä hänen sisaruksilleen oli tapahtunut, mutta ehkä ei ollut hyvä ajatus jättää Murielia kaksin epävakaan, yli kaksimetrisen veljen kanssa. Ehkä Viv ilmestyisi uudelleen.

"Yhtä kunnossa kuin minä aina", Muriel murisi miehelle. Ehkä hänen olisi pitänyt uskoa tämän sanaan, aikuisen miehen, mutta minkäs sitä luonteelleen mahtoi. Kun oli tottunut silmäilemään pikkusiskoa epäluuloisesti piiloteltujen sairauden merkkien varalta, sitä teki lopulta kaikille.
Hän välttyi pidemmältä keskustelulta, kun lauma ampaisi ovelle - Normaa lukuun ottamatta - ja hetkeä myöhemmin ovikello soi.
"Helia. August tuli hakemaan sinua", Muriel totesi pehmeästi.

Helia vilkaisi Murielia ja pudisteli päätään.
"Menen kotiin. Yksin." Ei hän halunnut vaarantaa miesystäväänsäkin vielä, iskettyään jo isoveljensä nenän miltein poskelle. Helia nouis kyllä ylös, koko olemus täynnä surkeutta. Hän ei edes kehdannut katsoa veljeään sen häpeän alta.

Helia-parka.
Muriel huokaisi ja painoi toisen kätensä kevyesti itseään huomattavasti pidemmän miehen selälle.
"Voitte keskustella siitä sitten Augustin kanssa, okei?" hän ehdotti, yrittäen lähteä johdattamaan miestä ulko-ovelle.
"Hän on huolissaan sinusta."

Helia pysähtyi ja otti askeleita taaksepäin.
"Ei. Ihan oikeasti! Ja August, turhaan piileskelet eteisessä! Minä kuvittelin että edes sinä kuuntelisit minua!" Hän oli nyt oma itsensä, mutta levoton pelosta. Hän ei haluaisi satuttaa ketään.

"Helia..." Muriel vetosi kulmat kurtistuneina. Pitkää miestä oli huomattavasti hankalampi raahata korvasta yhtään minnekään - niin kuin hän teki veljelleen - mutta kyllä se tarpeen tullen varmasti onnistuisi.
August ilmestyi ovensuuhun, koiralauma ympärillään pyörien.
"En piileskele", hän huomautti rauhallisesti, vaikka sinisenharmaissa silmissä olikin huolta.
"Jouduin koirien piirittämäksi."

Dorian nousi ylös, lausahti lyhyen tervehdyksen ilmestyneelle miehelle ja tarttui käytöstavattomien tyttöjensä kaulapantoihin, raahaten ne peremmälle olohuoneeseen, ennen kuin Polina ehti tarkastaa Augustin haarovälin perinpohjaisesti suipolla kuonollaan.
Hänen pitäisi kai sanoa jotain järkevää. Isoveljellistä tai viisasta. Mutta hän ei kertakaikkisesti tiennyt, mitä sanoa tai mitä ajatella. Sisarusten elämä oli yllätystä toisen perään, eikä nyrkinisku helpottanut tiedon sulattelua.

Helia vilkaisi miesystäväänsä hätääntyneenä. Hän mietti hetken, halusiko peruuttaa kauemmas vai kaipasiko halausta. Muutamalla, naurettavan pitkällä, askeleella hän asteli punatukkaisen miehen luo. Se oli miltein koomista, miten pieneksi pitkä mies veti itsensä kun halasi Augustia pitkillä käsillään.
"En tarkoittanut..." Hän mutisi hiljaa. Ihan oikeasti ei tarkoittanut. Se oli vain tullut.

August tervehti punertavahiuksista miestä, joka oletettavasti oli Helian kauan kadoksissa ollut veli, mutta joksi hän ei pelkän ulkonäön perusteella olisi osannut tätä ehkä ajatella. Helian siskon kanssa miehessä oli kyllä samaa näköä, ainakin pisamien verran jos ei muuta.
August kietoi kätensä Helian ympärille ja tönäisi vaivihkaa jalallaan kauemmas vielä yhden koiran, ruskeavalkoisen pystykorvan, joka selvästi olisi halunnut osallistua halaukseen.
"Shh, ei mitään hätää", hän vakuutti hiljaa.
Muriel perääntyi takaisin peremmälle ja hieraisi otsaansa, katsahtaen sitten Doriania. Wolfieta. Luoja, heilläkin olisi puhuttavaa.

Helia nielaisi tyhjää.
"... Menen silti yksin kotiin." Hän totesi lähes yhtä hiljaa kuin oli vakuuttanut ettei ollut tarkoittanut lyödä veljeään.
"Löisin vielä sinuakin tai pahempaa."

"Enkö saisi tulla edes hetkeksi seuraksi?" August pyysi ja vilkaisi Helian ohi Murielia, joka näytti huolestuneelta. Helian veljen kasvot olivat kieltämättä olleet melko ikävässä kunnossa, mutta ainakin tuo oli pystyssä.
"En haluaisi, että olet yksin juuri nyt."

Helia suoristautui, pudistellen pehmeästi päätään.
"August, ei. En... En halua satuttaa enää ketään. En halua lyödä sinua tai jotain pahempaa. Olet rakas, kulta."

August katseli Heliaa lempeillä colliensilmillään.
"Jos käydään ensin ajelulla?" hän ehdotti lopulta.
"Sopiiko?"
Hän saisi hetken aikaa jutella Helian kanssa, ja autossa mies ei pääsisi niin helposti hyökkäämään hänen kimppuunsa, mikäli tämä sitä pelkäsi.

"... ajaisimme vielä kolarin. Kulta, kiltti." Helia veti kädet itseään vasten, hivellen särkeviä rystysiään.
"En ikinä halunnut satuttaa ketään. Enkä halua nytkään."

"Tiedän."
August sipaisi Helian käsivartta ja katsahti uudelleen Murielia.
"Saanko edes saattaa sinut kotiin? Turvallisesti omassa autossa?"

Helia otti vielä pari askelta kauemmas, kunnes oli selkä seinää vasten, katse lattiassa. Mustat, naurettavan pitkät hiukset peittivät kasvot roikkuessaan kasvojen sivuilla. Hän tiesi ettei olisi nyt saanut mennä auton rattiin. Se olisi vastuutonta.
"Mmnh."

Murielkin tuli takaisin lähemmäs, kun Helia näytti perääntyvän.
"Helia-rakas, sinun olisi hyvä päästä kotiin lepäämään. Ellet halua jäädä tänne yöksi, tiedät kyllä, että minun luonani on aina tilaa."
Tuskin halusi, mutta silti. Tuntui pahalta nähdä Helia sellaisessa kunnossa.

Helia pudisteli päätään.
"Ei, en halua, sinulla ja Wolf-- Dor- Wolfiella on puhuttavaa." Hän ei tahtonut tavoittaa enää veljensä nimeä ajatuksistaan. Se sai miehen näyttämään säikähtäneeltä.

Niin heillä totisesti oli. Ei ehkä nyt, mutta kunhan miehen naama olisi vähän vähemmän turvoksissa.
"Ei siitä olisi vaivaa", Muriel vakuutti pehmeästi.
"Mutta jos haluat lähteä kotiin.. Helia, rehellisesti sanottuna minusta ei ole kovinkaan hyvä idea, jos nouset auton rattiin nyt. Olisin paljon rauhallisempi, jos menisit Augustin kyydillä."

Helia veti syvään henkeä.
"... Vain kyyti kotiin." Mies myöntyi ääni väristen. Hän oli viettänyt jo ihan liikaa aikaa miesystävänsä luona ja tuon hermoa venyttäen. Normaalisti hän oli halannut Murielia lähtiessään, mutta ei nyt.

Muriel liikahti levottomana ja kietaisi käsivarret ympärilleen, kun ne eivät saaneet halata Heliaa hyvästiksi.
Ei hyvästiksi, Luoja, kuka sellaisen sanontatavan oli keksinyt? Hitto.
"Soitan sinulle vielä illalla", hän lupasi ystävälleen, vaikkei voinutkaan olla varma, vastaisiko tämä.
Tilanne oli kaikin puolin hämmentävä, eikä Augustkaan osannut mutista kuin ponnettoman 'oli mukava tavata'-fraasin Wolfieksi-kutsutulle miehelle, ennen kuin lähti saattamaan Heliaa eteiseen.
Muriel puhalsi ilmaa ulos keuhkostaan ja valahti istumaan keinutuoliin.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Linjoilla
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1458
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Rakkaat rikkinäiset   La Helmi 24, 2018 3:14 pm

Keskiviikko 17. tammikuuta 2018, ilta, Hexham

Andromeda oli suunnitellut juhlistavansa uutta, uljasta elämäänsä käymällä kaupassa. Hänen tarkkaan suunniteltu iskunsa paikalliseen Tescoon oli kuitenkin valunut aina vain lähemmäs iltaa, kunnes lopulta oli ollut pimeää jo siinä vaiheessa, kun hän oli päässyt liikkeelle.
Polkupyörän etukumi oli puhki, joten ei ollut auttanut muu kuin lähteä kävelemään. Ei matka ollut pitkä, kymmenen minuuttia suuntaansa.
Niin hän lupasi Vegallekin, jättäessään koiran odottamaan kotiin.
Astuessaan ulos kaupasta Andromeda kuitenkin toivoi, että olisi ottanut Vegan mukaan. Olkoonkin, että se oli uskomattoman ystävällinen, sellainen olento, joka olisi vain heiluttanut häntäänsä murtovarkaallekin ja kerjännyt silityksiä, mutta ehkä koiran läsnäolo olisi pitänyt hänet turvassa.
Tai sitten ei.
Tuttu porukka hänen ikäisiään nuoria oli ilmestynyt kaupan nurkalle sillä välin, kun hän oli yrittänyt tehdä valintaa teelaatujen välillä. Kenties odottivat, että kaveri palaisi takaisin ulos juomien kanssa.
Andromeda tunsi pulssinsa kiihtyvän ja punan kohoavan poskilleen, kun hän yritti pujahtaa huomaamattomasti kohti parkkipaikkaa ja sen takaa lähtevää kävelytietä.
"Andy!"
Ei tietenkään.
Andromeda yritti kiihdyttää askeleitaan sydän takoen - voisiko hän vain juosta? - mutta ei riittävästi, sillä tunsi käden tarraavan kiinni olkapäästään. Hän tuli kiepautetuksi ympäri tahtomattaan.
"Andy, mitä vittua? Mihin tuli kiire?"
Pitkänhuiskea, tummahiuksinen mies, pari vuotta häntä vanhempi, kohotti kysyvästi toista kulmaansa.
Maddox.
"Ko-kotiin", hän vastasi nieleskellen, ja puristi Tescon kassia tiukemmin kädessään.
Maddoxin huulille kohosi vino hymy.
"Kotiin? Ei kai nyt vielä niin myöhä ole? Ei ole näkynyt aikoihin."
Mies kumartui lähemmäs ja Andromeda hätkähti, yritti rimpuilla itsensä irti.
"Muistatko, mihin viimeksi jäätiin?" Maddox jatkoi, eikä joutunut edes kiristämään otettaan pitääkseen hänet paikoillaan.
Sintti mikä sintti.
"E-ei, Maddox, minun pitää ihan tosiaan mennä kotiin..."
"Äh, muru, älä nyt viitsi. Oli niin kivaa silloin."
"E-ei..."

Remmit kietoutuivat jatkuvasti jalkoihin, mutta pitkänhuiskea, vinoon valahtaneella, raidallisella kaulahuivilla varustautunut mies vapautti itsensä kärsivällisesti kerta kerran jälkeen. Polina löysi aina jotain mielenkiintoisempaa toiselta puolelta katuvalojen raidoittamaa kävelykatua.
Kalinka sentään ulkoilutti toista hanskaa tunnollisesti, riiputtaen sitä rispaantuneesta peukalosta.
”Kuulkaas tytöt, huomenna on koulupäivä. Mentäisiinkö nukkumaan?”
Ei, Polina työnsi päänsä kävelykatua reunustavaan pensaaseen tutkien sitä antaumuksella. Wolfie huokasi, katsahti kelloaan ja antoi katseensa sitten vaeltaa pitkin hiljaista maisemaa.
Ei sittenkään ihan niin hiljaista.
”Hei”, hän protestoi punertavanruskeat kulmat kurtistuen, kun huomasi joukon ja pienen naisen torjuvan elekielen. Kun hän tajusi, että tunsi pienen naisen – että joku nilkki roikotti hänen pikkusiskoaan käsivarresta – miehen äänensävy muuttui.
”Hei!” Wolfie karjasi ja harppoi vimmastuneena lähemmäs, siirtäen koirien remmit toiseen käteen.
”Mitä helkkaria kuvittelet tekeväsi? Päästä irti hänestä ja heti.”

Ei olisi pitänyt lähteä kauppaan.
Ajatus takoi Andromedan päässä kipeänä - niin että yhtäkkinen huudahdus sai hänet hätkähtämään aivan yhtä pahasti kuin Maddoxinkin.
Pihtiote käsivarren ympäriltä irtosi, mutta kenties silkka hämmennys sai miehen jäämään vielä paikoilleen ja kääntämään katseensa paikalle saapuneeseen koiranulkoiluttajaan.
Wolfieen. Wolfieen!
"Hei, ei mitään syytä karjua. Ei ole mitään onglemaa", Maddox vakuutti, hakien ääneensä laiskaa, kyllästynyttä äänensävyä, vaikka silmäilikin kahta isoa koiraa epäluuloisesti.

Suuret koirat eivät olleet aivan yhtä uhkaavia kuin isäntänsä. Suipot kuonot ojentuivat tuttavallisesti kohti Maddoxin haaroja, liehuvat hännät touhukkaasti huiskuen.
Wolfie kuitenkin tuijotti miestä vaaleanvihreät kissansilmät epäluuloisesti siristyneinä.
”Mitä sinä juuri teit? Näyttääkö sisareni siltä, että haluaa jutella kanssasi, häh?” hän kysyi kulmat hurjistuneessa kurtussa ja astui Maddoxin ja Andyn väliin.

Maddox otti ärtyneen askeleen taaksepäin, pitkien kuonojen ulottumattomiin.
Jossain toisessa tilanteessa hän olisi saattanut olla koiraihminen. Ei juuri nyt, vakka hännät heilahtelivatkin puolelta toiselle.
"Sisaresi? No hitto, halusin vain vaihtaa pari sanaa", mies totesi ja kohotti kätensä ilmaan antautumisen merkiksi.
"Ihan rauhassa vain."
Andromeda olisi voinut purskahtaa itkuun silkasta helpotuksesta.

”Kun nainen sanoo ei, se tarkoittaa ei”, Wolfie sanoi turhautuneena ja astui lähemmäs Maddoxia, työntääkseen miehen kauemmas läsnäolollaan.
”Koske Andyyn vielä kerran enkä vastaa seurauksista.”

Maddox perääntyi, kädet edelleen ylhäällä.
"Selvä, selvä, ei mitään syytä hiiltyä, isoveikka. Kaikki on kunnossa, väärinkäsitys vain", tämä vakuutti ja otti vielä askeleen taaksepäin. Sitten mies kääntyi ympäri ja lähti harppomaan takaisin ystäviensä luo.
Andromeda nielaisi.
"Wolfie..."

Wolfie tuijotti hetken miehen perään, koirien remmit tiukasti toisessa kädessään ja käännähti sitten Andyä kohti. Hän laski käden naisen olkapäälle ja tutki pikkusisarensa kasvoja.
Polina ja Kalinka ojensivat kuononsa nyt Andyn haaroihin, hännät huiskuen, innokkaasti pitkillä koivillaan steppaillen.
”Onko kaikki hyvin? Kuka tuo hyypiö oli?”

"O-on. Yksi tuttu vaan..."
Andromedan katse oli vauhko, mutta hän käänsi silti kasvonsa kohti koiria.
"Hei, hyi, ei kuonoja sinne", hän mutisi ja kyykistyi tervehtiäkseen tyttöjä kunnolla. Sydän takoi edelleen niin kovaa, että oli hyvä ajatus hengittää vain hetki siinä.
"Pelotti."

”Yksi tuttu?” Wolfie toisti ja tarttui Polinaa pannasta, ennen kuin punainen borzoi keksi kaataa melkein itseään pienemmän naisen kokonaan katuun. Kalinka kirputti Andyn korvia antaumuksella.
”Millaisia tuttuja sinulla oikein on?” hän kysyi ja vilkaisi suuntaan, johon Maddox oli hävinnyt.

Kirputus sai aikaan pienen naurahduksen.
"No hei, Kali, kiva nähdä sinuakin, on..." hän vakuutti ja rapsutti suippoa päätä ennen kuin nousi takaisin jaloilleen.
"Vanha tuttu... Ki-kiitos, Wolfie. Olit iltalenkillä?"
Ei paniikkikohtausta. Kaikki oli hyvin.
Silti tärisytti vähän.

”Mm’hh”, Wolfie vastasi hajamielisesti, kulmat kurtussa ja laski katseensa takaisin Andyyn.
”Tulepas, kirppu, viedään sinut kotiin”, hän ehdotti ja ojensi käsivarren kiertääkseen sen sisarensa hartioiden ympärille ja taluttaakseen tätä eteenpäin kainalossaan.
Kalinka katseli hetken ympärilleen neuvottomana ja suostui jatkamaan matkaa voidessaan siepata hanskan uudelleen suuhunsa märältä asfaltilta.

Andromeda nyrpisti nenäänsä.
"Mikään kirppu... Mutta voin laittaa teetä. Jos ei ole kiire? Vega olisi innoissaan."
Hän nielaisi ja pyyhkäisi kasvojaan. Kissakuvioitu hanska oli joululahja Wesleyltä, ja samaa paria toisen lapasen kanssa.
"En ottanut sitä mukaan, kun piti käydä vain nopeasti kaupassa."

”Ei ole kiire”, Wolfie lupasi ja halasi pienen naisen kylkeensä heidän kävellessään kohti sisaren osoitetta.
”Tytöt pitävät poikaystävistä. Hävyttömiä otuksia. Älä ota niistä mallia”, hän sanoi ja hieraisi Andyn käsivartta.
”Olet sinä vähän kirppu. Mutta yletäthän sinä minua melkein… Kyynärpäähän?”

Andromeda punastui huppunsa suojassa.
Piti hänkin poikaystävästään. Yksikössä.
"Itse olet vain pitkä", hän huomautti nenäänsä nyrpistäen. Paitsi tietenkin Heliaan verrattuna.
"Wolfie, mitä kuuluu?"

Hiljaista. Hänen elämänsä oli kovin hiljaista – oppilaita ja tyttöjä lukuun ottamatta. Jopa Muriel tuntui karanneen jonnekin.
”Hyvää vain”, hän vakuutti, ”oppilaista on aivan ihanaa palata kouluun näin joululoman jälkeen, mutta pääsemme suunnittelemaan musikaalia keväälle. Luokallani on kova taistelu siitä, esitämmekö Beauty and the Beastin vai Greasen.”
Wolfie katsahti Andyä silmäkulmastaan ja yritti setviä tyttöjen remmejä yhdellä kädellä.
”Mitä sinulle kuuluu? Onko kaikki hyvin?”

"Beauty and the Beast on ihana", Andromeda esitti oman mielipiteensä asiaan samalla kun alkoi kaivaa avaimia valmiiksi esiin laukustaan. Sitä varten piti riisua toinen lapanen.
"On, on hyvin. Olen kotona nyt", hän vakuutti ja hymyili voitonriemuisesti, kun löysi avaimet sivutaskusta. Nyt ei olisi voinut juosta hakemaan vara-avaimia Helian luota.
Helia...
"Se on mukavaa. Olen voinut kuvata pitkästä aikaa. Vegaa tosin, lähinnä."

”Beauty and the Beast olisi minunkin suosikkini”, Wolfie nyökkäsi. Se oli musiikiltaan niin paljon kauniimpi ja tarinaltaan niin paljon inspiroivampi. Antaisi hänen opettamilleen, herkille tytöille paljon paremman ihailun kohteen Bellessä kuin Sandyssä.
”Niinkö? Näkisin mielelläni lisää kuviasi”, mies sanoi ja otti paremman otteen koirien remmeistä varmuuden vuoksi.

"Voin näyttää kameralta", Andromeda lupasi, samalla kun nousi portaat rivitaloasuntonsa ovelle.
Andromeda nykäisi avaimensa esiin ja sovitti sen sitten lukkoon. Eteisessä paloi jo valmiiksi valo, hän ei halunnut jättää asuntoa kokonaan pimeäksi silloin, kun Vega oli yksin kotona. Eikä oikein muutenkaan.
"Päästä vaan tytöt vapaaksi", hän kehotti, samalla kun asteli sisemmälle asuntoon. Portaista kuului jo innokkaita askeleita, kun vahdissa ollut Vega syöksyi heitä vastaan.

Wolfie astui sisään sisarensa perässä, sotkeutui hetkeksi koiriinsa, mutta työnsi oven kiinni takanaan.
”Jos olet varma…”, hän mutisi ja naksautti remmit irti tempoilevien borzoiden pannoista. Ne loikkivat matkaan pitkät jalat lattialla luistaen, elegantteina ja sulokkaina kuin vesipuhvelit innostuksessaan päästä halailemaan poikaystävää.
”Polina- Polina”, Wolfie yritti hetken komentaa punaista venäläistä, joka kiipeili Vegan päälle, mutta luovutti.
Naisilla oli paha tapa olla kuuntelematta häntä.
Hän heilautti kättään lannistuneena ja seurasi Andyä.
”Miltä on tuntunut olla taas kotona?”

"Ei Vega välitä, se on tottunut Murielin luona", Andromeda vakuutti samalla kun huskymix rynnisti riemukkaasti karkuun, rullaten mennessään asunnon ainoan maton pieneksi mytyksi sohvapöytää vasten.
"Kivalta. Alkoi jo kyllästyttää olla osastolla."
Nainen nyki turkoosin hupparin hihaa kipsikäden peitoksi, luovutti ja johdatti veljensä keittiöön. Hän napsautti valon päälle ja tassutteli täyttämään vedenkeitintä. Koirat taisivat rynnistää yläkertaan, äänistä päätellen.

Ehkä tytöt nukkuisivat tänä yönä, kun saisivat leikkiä nelijalkaisen poikaystävän kanssa sen sijaan, että rätkivät häntä pitkillä koivillaan aina käden lakatessa silittämästä.
Olisi ehkä pitänyt pysyä lujana ja olla päästämättä niitä makuuhuoneeseen, raidalliseksi riivitystä ovesta huolimatta.
”Voin kuvitella. On hienoa, että voit jo paremmin”, Wolfie sanoi ja nojasi kevyesti keittiötasoon selällään.

"Mmm", Andromeda myönsi.
Hän asetti vedenkeittimen paikoilleen ja etsi sitten kaapista Wesleyltä saamansa kissankorvaisen teepannun.
Jotakin kaatui yläkerrassa. Se ei hätkähdyttänyt, ovi vierashuoneeseen, jossa hän säilytti myös kameratarvikkeitaan, oli visusti kiinni viritetty. Vega osasi avata tavalliset ovet, mokoma rontti.
"Tahdotko keksejä? Minulla on pakkasessa valmiita, ne täytyy vain lämmittää uunissa."

”Toki. En koskaan kieltäytyisi kekseistä”, Wolfie vastasi ja pyyhkäisi punertavanruskeita, jokseenkin kurittomia hiuksiaan pois otsaltaan.
Hän katsahti yläkerran suuntaan. Venäläisillä taisi olla jälleen hieman ylimääräistä energiaa.
”Pahoittelen jo etukäteen tyttöjen puolesta.”

"Äh, ei haittaa. Olen tottunut. Murielin lauma osaa olla ihan yhtä villi."
Teeveden körötellessä kohti kiehumispistettä vanhassa keittimessä Andromeda asteli jääkaapin luo ja kaivoi sen pienehköstä pakastinlokerosta esiin paketillisen valmiita keksejä. Ne tarvitsisi vain työntää uuniin, hänen kokkaustaitonsa bravuureita mikroaterioiden lämmittämisen lisäksi.
Napattuaan pellin pois uunista hän napsautti sen lämpiämään.

”Älä anna hänen kuulla sinun vertaavan koiriamme keskenään. Minun tytöilläni on kuulemma käytöstavat hakusessa”, Wolfie sanoi ja seurasi sisarensa puuhia kipsin kanssa.
”Tarvitsetko apua?” hän kysyi kulmat hienoisesti kurtistuen.
”Voin ainakin nostella asioita.”

"Ihan täysin", Andromeda myönsi.
Wolfie oli aivan liian hellämielinen koiriensa kanssa. Ei sillä, kyllä Andromeda itsekin antoi joskus Vegalle periksi liian helposti. Niin kuin siinä, että se sai nukkua sängyssä.
"Kyllä minä pärjään, ei käsi ole enää edes kipeä, kutittaa vain."
Hän alkoi asetella keksejä pellille - muisti tällä kertaa jopa leivinpaperin.
"Kupit voisit kyllä etsiä. Tuosta kaapista."

Wolfie siirtyi tutkimaan osoitettua kaappia ja poimi tasolle kaksi teekuppia. Kynsien terhakka rapina kertoi koirien lähestyvän, ja tytöt liehuivat keittiöön ballerinojen lailla sipsuttaen. Kalinka hymyili silmät sirrilleen mennen ja kirputti isäntänsä kättä, kun Polina yritti loikkia halaamaan tätä.
”Tytöt, alas, rauha”, mies käski tuskastuneena ja hätisti koiria kimpustaan.
”Oletko palannut töihin? Helian liikkeeseen?”

Andromeda katsahti koiria ja sitten veljeään.
Jep, käytöstavat vähän hakusessa.
Työnnettyään keksipellin uuniin hän siirtyi laittamaan teetä hautumaan.
Kysymys Helian eläintarvikeliikkeestä sai hartiat nousemaan lähemmäs korvia.
"En. Enkä varmaan palaakaan."
Samalla hän siirsi Kalinkan hymyilevän kuonon kauemmas, ennen kuin se ehti napata tiskirätin keittiön kraanan päältä.

”Vai niin”, Wolfie vastasi ja tarttui Kalinkan pantaan vetäen mustakultaisen, silkkiturkkisen venäläisen vierellensä, pois pahanteosta. Polina oli palannut etsimään poikaystäväänsä.
”Mitä aiot tehdä?” hän kysyi ja kyykistyi rapsuttamaan rakastavan koiran turkkia. Se työnsi takapuolensa hänen syliinsä ja istui alas valauttaen takapäänsä täysin veltoksi.

"Ei kyse ole siitä, etten haluaisi", Andromeda kiiruhti lisäämään, kokien tarvetta puolustaa vanhaa työpaikkaansa. Hän oli ollut hyvin onnellinen työskennellessään veljensä liikkeessä.
"Se vain olisi hieman hankalaa, kun en voi olla enää Helian kanssa tekemisissä."
Hän alkoi kaivella kaappeja touhukkaana.
"Tahdotko maitoa tai sokeria? Minulla pitäisi olla maitoa. Ehkä."

”En tarvitse, kiitos”, mies sanoi ja päästi irti Kalinkan pannasta hätistäen ponin kokoista koiraa pois sylistään, että pääsi suoristautumaan. Se ravasi häntä liehuen etsimään kavereitaan.
”Ymmärrän. Se ei kuitenkaan vastaa kysymykseeni siitä, mitä aiot tehdä nyt.”

Vega päätti juhlistaa tyttöystäviensä löytymistä kunniakierroksella keittiön ympäri, mutta pysähtyi puolimatkaan kun Andromeda loi siihen pahan katseen.
Ei keittiöön silloin, kun hän oli tekemässä jotakin tärkeää.
"En tiedä", hän myönsi, tipautti pari sokeripalaa omaan kuppiinsa ja kaatoi sitten teetä molempiin kuppeihin.
"Olla pilaamatta enää kenenkään muun elämää."

Wolfie päätti jättää kommentin huomiotta.
”Luuletko, että haluaisit opiskella jotain lisää?” hän kysyi, kiitti kohteliaasti teestä ja siemaisi sitä.
”Tai etsiä toisen työpaikan? Sinähän olet aina ollut todella lahjakas valokuvaaja ja tunnut pitävän sitä. Oletko harkinnut, että voisit kysellä työtä valokuvaamoista?”

Andromeda siirtyi kuppinsa kanssa pöydän ääreen ja istahti siihen tuoliin, joka oli eri paria muun setin kanssa.
"En halua olla vain kotonakaan", hän myönsi, kietoen sormet mukinsa ympärille.
"Olisi kiva palata yliopistoon."
Tai palata ja palata, kun oli ollut alunperinkin paikalla naurettavan vähän.

”Sinun pitää siis palata yliopistoon”, Wolfie kannusti ja nojasi selkänsä keittiötason laitaan, kun joi teetään kuuliaisesti.
”Mitä haluaisit opiskella?” isoveli kysyi toivoen edes toisen sisaruksensa löytävän jonkinlaisen tasapainon elämäänsä. Helian tapaaminen oli ollut… Hermostuttavaa. Ja Andy-paralla oli selvästi paljon rankempaa, kun nainen oli itse hänelle kertonut.

"Niin."
Wolfie sai sen kuulostamaan siltä, kuin hän voisi vain kävellä sisään. Mutta yliopisto-opinnot eivät olleet ilmaisia, puhumattakaan siitä, että sisäänkin oli päästävä.
Hän oli tainnut käyttää tuurinsa jo ensimmäisellä kerralla.
Puhelin piippasi ja Andromeda tarkisti viestin, pieni onnellinen puna kasvoilleen nousten.
"Tykkäsin elokuva-alasta."

”Niinkö?” mies kysyi kulmiaan lempeästi kohottaen.
”Voitko jatkaa sen alan opiskelua?” Varmasti hänkin löytäisi jostain varoja sisarensa tukemiseen, edes silloin tällöin.
”Mitä sinä haluaisit tehdä työksesi?”

"Ehkä."
Ainakin olisi helppo aloittaa alusta, kun ei ollut ehtinyt kovinkaan pitkälle, jos ei muuta.
Andromeda otti varovaisen kulauksen teestään, haluamatta polttaa suutaan.
"En tiedä. Kuvata eläimiä, mutta se ei ole oikea ammatti."
Hän katsahti veljeään ja kurtisti kulmiaan.
"Mistä tiesit, että haluat alkaa opettajaksi?"

”Miten niin eläinten kuvaaminen ei ole oikea ammatti? Otat todella kauniita kuvia”, Wolfie vastasi.
”Ei ole mitään syytä, mikset voisi menestyä valokuvaajana – sinähän tunnet sen Animal Kingdomin pitäjänkin, jonka luona Muriel käy.”
Mies kohautti olkiaan haikea häivähdys silmissään.
”Rakastan musiikkia, vaikka se on jättänyt minut. On ihanaa opettaa muita rakastamaan sitä, rohkaista ujoja ja auttaa nuoria löytämään oma lahjakkuutensa.”

"Nättejä kuvia voi ottaa kuka vain", Andromeda huomautti, vaikka punehtuikin mielihyvästä, kun Wolfie kehui hänen valokuviaan.
Animal Kingdomissa olisi kyllä upeita eläimiä kuvattavaksi. Pelkästään Minervasta olisi saanut ihania kuvia, kunhan vain käyttäisi riittävän nopeita asetuksia.
Kettu oli varsin vikkelä.
Pieni hymy oli noussut Andromedan huulille, paljastaen vinot kulmahampaat.
"Olisitpa ollut opettamassa silloin, kun-"
Hän haistoi savun samaan aikaan kun palohälytin pärähti soimaan.
"Paska!"
Nainen tempaisi itsensä pystyyn ja kurkotti patalappuja käsiinsä.

”Nättejä kuvia voi ottaa kuka tahansa – mutta eläimen sielun voi tallentaa vain todellinen taiteilija, ja sinä olet sellainen”, Wolfie vetosi vilpittömästi. Hän ei liioitellut, sillä Andy todella otti harvinaisen kauniita kuvia. Sellaisia, joita jäi katsomaan, koska niihin oli vangittu jotain enemmän.
Mies hätkähti palohälytintä.
”Anna minä”, hän vetosi kipsillä kahlitulle sisarelleen, ennen kuin tämä polttaisi itsensä ja tarjoutui nostamaan keksit uunista.

Wolfien kehu olisi ollut huomattavasti ilahduttavampi, ellei Andromeda olisi joutunut keskittymään keksien pelastamiseen.
"Kyllä minä-"
Mutta ehkä hän vain onnistuisi pudottamaan pellin lattialle, ja siitäkös riemu syntyisi.
Nainen ojensi patakintaat veljelleen ja alkoi sitten nykiä tuolia palohälyttimen alle, huitaistakseen sen katosta. Vega oli kuullut kansansa laulun ja ryntäsi keittiöön, yhtyäkseen siihen huskyulvonnallaan.

Wolfie nykäisi uunin auki, kurotti pellin käsiinsä patalapuin aseistautuneena ja laski sen hellalle, nostaen sitten uunin luukun takaisin kiinni, ennen kuin keittiöön palanneet koirat ehtivät polttaa itsensä.
Hän huitaisi ilmaa patalapuilla ja katsahti mietteliäänä hieman… Rapeaksi paistuneita keksejä.
”Kalinka ei”, hän sanoi hajamielisesti ja työnsi liian tuttavallisesti hellalle kurottelevan koiran pois, nostaen sitten katseensa Andyyn.
”Pärjäätkö?”

Andromeda seisoi tuolilla, aivan liian lyhyenä ylettymään kattoon ja oli juuri arpomassa, kiskaisisiko pöydän palohälyttimen alle, vai turvautuisiko sittenkin luotettuun harjanvarteen. Sitä varten tosin koirat olisi lukittava hetkeksi kylpyhuoneeseen, sillä hän ei halunnut ottaa riskiä, että joku niistä päättäisi nielaista patterin, mikäli koko hälytin humahtaisi alas.
Hän käänsi katseensa veljeensä.
"... korkealla."
Ääni ei välttämättä kantanut kunnolla piippauksen ja Vegan ulvonnan yli, joten hän demonstroi asiaa kurkottamalla kohti kattoa.

”Anna minä”, Wolfie toisti, hätisti koiran päättäväisesti kauemmas ja tarjoutui ottamaan sisarensa paikan tuolilla. Hän ulottui kattoon sisartaan paremmin ja saattoi hiljentää hetken tutkimisen jälkeen ulisevan laitteen.
Hätä ohi, hyvin hälytetty.
Mies laskeutui takaisin alas ja laittoi tuolin paikalleen tuupaten venäläisensä lempeästi pois jaloistaan liehumasta.

Positiivisesti ajateltuna, ainakin koko talo heräisi, mikäli asunnossa todella alkaisi palaa.
Jokin muukin kuin keksit.
Andromeda oli siirtynyt tuijottamaan rapeaksi paahtuneita keksejä kulmat harmistuneesti kurttuun painuneina.
"... saanut keksejäkään paistettua", hän mutisi ja kyykistyi rapsuttamaan ympärillään pyörinyttä Polinaa, samalla kun Vega kurkotteli Wolfien tuolia vasten, kuin yrittäen pyytää tätä laittamaan ulvovan laitteen takaisin päälle.

Wolfie kosketti Andyn hiuksia ja siirtyi sitten takaisin pellin luo. Andy-paran itseluottamus tuntui laahaavan lattiatasossa.
”Älä höpsi. Nehän ovat parempiakin, kun ovat vähän rapeita”, hän vakuutti, kokeili yhtä varovasti tunnustellakseen sen lämpötilaa ja poimi sen sitten käteensä.
”Mmm, nam”, mies sanoi haukaten vielä lämmintä, varsin rapeaa keksiä.

Andromeda käänsi katseensa veljeensä, kulmat kurtistuneina.
Hän ehti jo avata suunsa vakuuttaakseen, ettei Wolfien todellakaan tarvinnut, mutta mies oli jo ehtinyt haukata rehellisesti sanottuna palaneesta keksistä.
"Hullu", nainen puuskahti suoristautuessaan, harkiten, nappaisiko keksin pois. Polina ainakin olisi ollut innokas auttamaan, työntäen pitkää kuonoaan palanutta keksiä kohti.
"Ei tarvitse syödä, ne ovat ihan palaneet. Teen sinulle seuraavalla kerralla kunnollisia."

”Ihan hyvä tämä on”, Wolfie vakuutti yskäisten vienosti, kun työnsi loputkin keksistä suuhunsa ja huuhtoi sen alas lopulla teestään.
Ajatushan se tärkein oli, ja Andy oli vain halunnut tehdä keksejä. Väliäkö sillä, jos ne olivat vähän mustempia kuin kuvassa?
”Kiitos.”

"... Hullu", Andromeda toisti, vaikka olikin samaan aikaan hieman liikuttunut.
Wolfie oli valmis syömään kammottavan, palaneen keksin, ihan vain, jotta hänellä olisi parempi mieli.
"Älä enempää syö, tulet vain kipeäksi."
Hän siirsi pellin hieman kauemmas pitkien kuonojen lähettyviltä ja hieraisi otsaansa.
"Kello alkaa olla aika paljon, ja sinulla on varmaan huomenna aikainen aamu?"

”Pidän rapeista kekseistä”, Wolfie protestoi yskäisten ja hieraisi vaivihkaa rintaansa. Hän katsahti kelloaan Andyn sanojen myötä.
”Olet oikeassa. Minun pitäisi valua kotiin. Käy sinäkin nukkumaan”, hän sanoi ja veti pikkusiskonsa halaukseen.
”Onhan kaikki hyvin?”

"Kukaan ei pidä noin rapeista. Mutta kiitos."
Andromeda todella tarkoitti sitä.
Hän kietoi käsivartensa hetkeksi veljensä ympärille ja rutisti niin tiukkaan, kuin kipsatulla kädellään saattoi.
"On, ihan hyvin. Pitää alkaa miettiä sitä yliopistoa."

”Mieti sitä”, Wolfie kannusti ja painoi suukon sisarensa riemunkirjaviin hiuksiin.
Hänen olisi varmastikin pitänyt palata aikaisemmin – tai edes pitää yhteyttä sisareen, jolle tiesi olleensa tärkeä. Oli… Järkyttävää kohdata menneisyys näin. Nähdä, mitä hän oli jättänyt jälkeensä.
Hän rutisti Andyä tiukemmin.
”Ja jos koskaan tarvitset apua, soita tai tule vain käymään. Oveni on aina auki sinulle.”

"Mmm, tiedän. Kiitos."
Wolfie oli ollut paikalla pelastamassa hänet hyypiöltä. Ja söi pahasti kärventyneen keksin.
Vähempikin olisi alkanut itkettää, mutta Andromeda nieli kyyneleensä.
"Parempi varmaan viedä tytöt kotiin. Ennen kuin ne menevät ylikierroksille."
Olivat taitaneet mennä jo.
"Ja Wolfie... Kyllä minäkin voin auttaa. Jos joskus tarvitset jotain, okei?"
Hän katsoi veljeään melkein huolestuneena.

”Olet oikeassa”, hän sanoi ja irvisti lammasmaisella syyllisyydellä, ennen kuin vihelsi koiriaan. Ne liehuivat alas portaita hapsut liehuen ja loikkivat kärsivän isäntänsä ympärillä, kun Wolfie naksautti remmit kiinni leveisiin nahkapantoihin.
”Totta kai, Andy. Minä tiedän sen”, mies vakuutti hymyillen pehmeästi ja työnsi kengät jalkoihinsa.
”Nuku hyvin, pikkusisko”, hän toivotti, ennen kuin sulki oven perässään.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Linjoilla
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1458
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Rakkaat rikkinäiset   Ma Huhti 02, 2018 6:25 pm

Perjantai 23. maaliskuuta - iltapäivä, Newcastle

Helia tunsi tehneensä jo kaiken mahdollisuuden. Kuunvaihteen hankalampi jakso akoi jäädä taakse ja olo parani päivä päivältä tasaiseen tahtiin. August kävi Mauin kanssa, Muriel kävi silloin tällöin. Hän kaipasi siskoaan niin että itketti ja sattui. August oli vannottanut ettei Muriel kertoisi Andyn kuulumisia, joten Helia oli siltä osin täydessä pimennossa siskonsa elämästä. Ensimmäistä kertaa koskaan. Se tuntui pahalta. Aivan kuin hän olisi oikeasti hylännyt siskonsa. Helia ei pitänyt siitä tunteesta, ei ollenkaan. Hän oli halunnut olla parempi isoveli kuin tämä.
Hän istui päivän toisen ohjatun terapian jälkeen huoneessaan maalaamassa. Yleensä miehelle kerrottiin vieraista, mutta nyt hänelle ei oltu sanottu mitään etukäteen, etukäteisen stressin välttämiseksi. Hän oli pukeutunut oliivinvihreisiin haaremihousuihin ja luonnonvalkeaan tunikaan ja Murielin neulomaan, riemunkirjavaan pitkään neuletakkiin. Harkitut vedot piirsivät paperille kaunista lampimaisemaa, joka värimaailmasta päätellen tulisi olemaan keväinen ja täydessä loistossa. Koputus oveen sai hänet nostamaan päätään ja hipaisemaan letiltä karannutta suortuvaa korvansa taakse.
”Helia, sinulle on vieras.”
Vieras? Hän laski maalaustarpeet käsistään ja nousi seisomaan. Se oli tosin hyödytöntä, sillä hän valahti polvilleen kun näki suklaanruskean dobermannin, jolla oli kirkuvan oranssit työvaljaat päällään. Maui jolkotti miehen luo tyynesti, typistetty hännäntöpö heiluen.
”Hei poika, tulitko sinä tänään Augustin kanssa?” Hujoppi nosti katsettaan koiran silmistä ja tajusi samalla ettei tulija ollut hänen miesystävänsä, vaikka hiusten värimaailma olikin sama. Nyt kun sen tajusi, hän koki sen hieman häiritsevänä. Jos siristi silmiä, Augustissa ja Wolfiessa oli samaa näköä kasvoissa.
Taas hän oli pilannut itseltään jotakin. Onneksi seksielämä ei nyt varsinaisesti ollut muutenkaan ongelma, joten ehkä hän ehtisi unohtaa oivalluksensa siihen mennessä että voisi edes olla miehensä kanssa kaksin.
”Hei?” Hän tarjosi pehmeää tervehdystä isoveljelleen.
”Miten sinulla on Maui?”

Murielin neuloma, raidallinen kaulahuivi oli valahtanut epäsymmetrisesti vinoon. Toinen pää laahasi polvissa avoimen villakangastakin alla, ja purppuranvioletteihin chinoihin oli takertunut muutama borzoin karva. Wolfie pyyhkäisi epätietoisena kurittomia, punaruskeita hiuksiaan ja astui sisään, nojaten selkänsä kevyesti oven vieressä olevaan seinään.
"Hei", hän vastasi tarjoten epätietoista hymyä, "poikakaverisi pyysi ottamaan sen mukaan."

"Miesystävä." Se sai nuoremman nyrpistämään nenäänsä. Poikakaveri. Kuin hän olisi viisitoista. Hän vilkaisi hoitajan loittonevaa selkää. Ovi pitäisi kai jättää auki, varmuuden vuoksi. Usein tuli sanomista jos sen laittoi kiinni kun oli vieraita.
"Hänestä sen pitää käydä täällä mahdollisimman paljon. Mitä kuuluu?"

Vaaleanvihreät, kuparin kirjomat kissansilmät siristyivät anteeksipyytävään hymyyn.
"Miesystävä", Wolfie korjasi ja kohautti pehmeästi olkiaan, "ei kummempia, kaitsen teini-ikäisiä päivät ja välillä illatkin. Teen ehkä typeryyksiä. Tulin heitetyksi ulos koirakurssiltasi, sitä perinteistä."
Toinen suupieli kohosi lämpimään hymyyn.
"Kuinka sinä, tuota, viihdyt täällä?"

"Ja minä kuvittelin etten koskaan häpeäisi perhettäni." Ei, hän oli ollut väärässä. Wolfie oli heitetty kurssilta ulos? Helia hieraisi ohimoaan.
"Teet ehkä typeryyksiä?" Hän huomasi tarttuvansa siihen samaan sävyyn kuin torui Andya kurittomasta viikonlopusta.
"Ihan niin hyvin kun voi muka viihtyä."

Toinenkin suupieli kohosi lämpimään, yksityiseen hymyyn, joka viuhkoitti silmäkulmat naururypyille ja painoi katseensa, työntäen kädet rennosti housujensa taskuihin.
"Tiedäthän, moraalisesti kyseenalaisia päätöksiä, joita ei voi vastustaa."

Helia siristi hieman silmiään, istuen edelleen lattialla ja rapsutteli hajamielisesti koiran suklaanruskeaa kaulaa.
"Mitä typerää sinä olet tehnyt? Sinun pitäisi olla moraalien ja oppien tienviitta nuorille, onko sopivaa jos sinä teet typeriä?"

Wolfie nauroi matalalla, hyväntuulisella käheydellä ja nojasi rennommin seinää vasten.
"Puolustuksekseni opetan vain musiikkia ja jos näkisit hänet, ymmärtäisit", hän vastasi.

"Olisihan se pitänyt arvata että sinulla on nainen." Helia tuhahti ja hieraisi niskaansa.
"Oletko varma että ymmärtäisin? En tiedä olenko jäävi tuomaroimaan naiskauneutta."

Wolfie painoi katseensa hymyillen ja tökkäsi kengänkärjellään lattiaa.
"Luulen, että sinäkin lumoutuisit tästä kauneudesta", hän huomautti ja katsahti maalaustelinettä, joka vihjasi, että Helia ymmärsi kauneutta muutenkin kuin salskeiden lääkärien muodossa.
"Joten... Kauanko arvelet viipyväsi täällä?"

Maalausteline oli asetettu taktisesti kankaan selkämys ovea kohti. Vain Muriel ja August olivat edes nähneet hänen maalauksiaan.
"Sovitaan niin. Ja en tiedä."

Kengänkärki jäljitteli lattian kuviota.
"Ystäväsi kai käyvät katsomassa sinua täällä?" Wolfie kysyi katsahtaen Heliaa kulmansa alta.

Helia kohautti olkiaan.
"August ja Muriel." Eivät oikein muut. Kun ei tänne niin vainn kävelty.
"Beatrix kävi."

"Oh", Wolfie sanoi tietämättä, mitä muuta vastata. Paljon oli muuttunut sen jälkeen, kun he olivat edellisen kerran olleet veljiä toisilleen.
"Sehän mukavaa."

"Mmm. Niin kai. Vähän outoa." Helia nousi samalla ylös ja haki laatikosta yhden niitä kovia piparminttukarkkeja, heittäen sen suuhunsa. Hän oli syönyt niitä säästeliäästi. Helia istui maalaustelineen edessä olevalle satulatuolille ja heilutteni kevyesti villasukkien peittämiä jalkojaan. Ne polveen yltävät villasukat olivat yhtä kirjavat ja Murielin neulomat. Maui istui miehen viereen ja seuraili tuota katseellaan.

Wolfie katsahti Heliaa epätietoisena ja nykäisi kai Islannin ajoilta peräisin olevaa kaulaliinaa suorempaan, ennen kuin se roikkuisi nilkoissa saakka.
"En tiennyt, haluatko nähdä minua uudelleen", hän sanoi sommitellen peukaloita paremmin taskuihinsa.

Helia nielaisi tyhjää.
"En minä tarkoittanut mitään mitä siloin sanoin." Ei Helia puhunut silloin itse, oikein muistanutkaan tarkkaan mitä oli sanonut.

Wolfie kosketti kyömyä, pisamaista nenäänsä mietteliäänä.
"Onko tuo sitten myöntävä vastaus?"

Oli ironista että toisen veljen kasvoja värittivät edes pisamat. Helia oli Alankomaisten sukulaisten tapaan tummatukkainen ja kalpea.
"Oli?"

"Tyttöni ovat vähän... Kurittomia", Wolfie totesi hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Mutta edellisellä kerralla meitä ei heitetty ulos kurssilta Polinan kanssa."

"Niin ovat." Helia myönsi.
"Sinun pitäisi olla niille tiukempi. Rooroo koulutti Veggienkin hien..." Hän ei voinut jatkaa sitä loppuun.

"Puolustuksekseni, ne olivat tällaisia saapuessaan", Wolfie vastasi huvittuneena.
"Ja niillä on kovin anova katse."

"Ja kauankos ne ovat olleet sinulla?" Helia kohotti toista kulmaansa melko tiukasti, puhdistaen sivellintä samalla kostealla paperilla.
"Senkin lällykkä."

"Puoli vuotta", Wolfie vastasi myhäillen.
"Tiedäthän mitä sitä sanotaan vanhoista koirista ja uusista tempuista."

"Että ne oppivat uusia temppuja ihan yhtä hyvin, kun olosuhteet ovat kunnossa ja että vika on aina hihnan toisessa päässä, ei koirassa." Hän siirtyi seuraavaan siveltimeen, sivellen Mauin kylkeä varpaillaan.

Wolfie kohautti olkiaan ja tökki lattiaa kenkänsä kärjellä.
"Toivottavasti alat voida paremmin."

Helia vilkaisi veljeään, puraisten huultaan.
"... Ei miua tarvitse pelätä." Siltä se ainakin tuntui.
"Voit istua alas." Ei hän kimppuun kävisi.

"En minä pelkää", Wolfie vastasi, viihtyen rennosti seinään nojaten.
"Siitä on vain kauan, kun olemme viimeksi puhuneet."

Helia veti mustia suortuvia korvansa taakse. Miten ne karkasivat tänään letiltä niin tehokkaasti?
"Niin on." Hyvin kauan. Ei hänkään oikein tiennyt miten veljelle olisi pitänyt puhua.
"... Anteeksi."

"Eihän se sinun syytäsi ole", Wolfie sanoi leikitellen taskuihin työnnetyillä peukaloilla.
"Ja edellinen kerta oli melko... Yllättävä."

Nuorempi nielaisi tyhjää ja hinkkasi kolmatta sutia puhtaaksi, nyrpistäen nenäänsä kun huomasi kukissa kohdan johon ei ollut tyytyvöinen.
"En minä sitä." Helia veti syvään henkeä.
"Vaan että en osannut pitää Roosta parempaa huolta."

"Eihän hänen tilansa ole sinun syytäsi sekään", Wolfie vastasi.
"Ja luulen, että hänellä menee paremmin nykyään kuin... Mitä kuvailitte."

Helia nosti katseensa kunnolla Wolfieen, räpytelle kalpeansinisiä silmiä kun ne kostuivat.
"... Miten hänellä menee? Onhan hän kunnossa? Vielä Näätämiehen kanssa?"

Wolfie kohautti hämillisenä olkiaan.
"Emme ole nähneet hetkeen, mutta oletan että ihan hyvin", hän vastasi.
"En ole kysellyt hänen suhteestaan. Hän on mielessäni edelleen tuskin 15-vuotias."

Helia katsoi varpaitaan. Oletti että ihan hyvin.
"Minulla on ikävä." Hän myönsi hiljaa, laskien viimeisen siveltimen siistinä telineeseen kuivumaan.
"Noh, Wolfie. Aikuinen nainen ja se... Wesley on ihan kunnollinen kaveri."

Wolfie hieraisi hämmentyneenä niskaansa.
"Hänkö ei sitten käy täällä?" hän kysyi ja karisti ajatuksen aikuisesta naisesta ja kunnon kaverista mielestään.

Helia pudisteli päätään.
"En ole kuullut Roosta mitään sen jälkeen kun..." Mursin siskon käden vahingossa. Kun annoin Murielille syyn keittiöremonttiin puukottamalla itseäni kahdesti.

"Oh", Wolfie vastasi kurtistaen kulmiaan. Aivan. Sisaruksille oli tullut jonkinlainen välirikko katastrofaalisen joulun jäljiltä.
"En... En ole tainnut olla kovin läsnä. Vieläkään."

"Kenelle?" Helia ei ihan seurannut veljensä logiikkaa nyt. Tosin, näissä lääkityksissä hän ei seuranut oikei kenenkäänn logiikkaa menestyksekkäästi.

"Kummallekaan teistä", Wolfie sanoi.

"Minun tilani nyt ei varsinaisesti annna mahdollisuutta. Roo voisi kaivata sinua." Kun Helia oli vain hylännyt.
"Kun minäki vain hylkäsin, kuten kaikki muutkin." Hän pyyhkäisi neuleen hihasuulla silmäkulmaansa. Ei hän kyllä halunnut sitä tehdä, tämä oli täysin muiden päätös.

"Oveni on aina auki hänelle", Wolfie vastasi hieraisten niskaansa epätietoisena. Hän oli ollut poissa... Kokonaisen eliniän. Hän oli muuttunut aivan eri ihmiseksi ja nyt yritti tasapainoa kahden elämän välillä.

Helia nielaisi ja pyyhkäisi silmäkulmaa uudestaan. Hän olisi halunnut pyytää siskolta anteeksi.
"Näytät siltä että sinulla on epämukava olo."

"Minulla on", Wolfie vastasi.
"Mutta ei sinun takiasi. Vaan koska", hän jäi miettimään.
"Kun... Kun minä hajosin ja lähdin, minusta tuli eri ihminen. Ja nyt en ole varma, kuka minun on tarkoitus olla."

Helia hymähti vaisusti.
"Tervetuloa kerhoon." Helian päässä asui joukko ihmisiä, jotka tulivat esiin silloin tällöin ja joiden seasta oli joskus vaikea löytää oikeaa miestä.
"Miksi sinusta tuntuu siltä?"

Wolfie työnsi käsiä paremmin purppuraisten housujen taskuihin.
"Menetin vuosia muistoistani, ja kun muistin jälleen, en tiennyt, kuka olin. Kaikki vanha – musiikki, te, äiti ja isä – tuntui kaukaiselta unelta. Niinpä minusta tuli Dorian Day", hän selitti hämillään.
"Ja olin Dorian kymmenen vuotta. Elin aivan toisenlaista elämää. Mutta kun palasin tänne, kun te palasitte elämääni, palautitte myös Wolfien. Enkä ole varma siitä, millaiseen tasapainoon nämä kaksi elämää tulevat asettumaan."

Helia nielaisi. Ehkä isoveli ei halunnutkaan heitä elämäänsä. He olivat aina olleet vieraita.
"En minä pyydä sinua tasapainottamaan niitä." Ei sitä voinut muutoinkaan sanoa.
"Elät miten haluat ja tasapainotat elämäsi miten haluat. Itse sanoit että on vaihtoehtoja."

"Minä tiedän", Wolfie vastasi.
"Mutta minä tunnen olevani jälleen Wolfie. Muistan teidät, muistan musiikin, ja haluan tietää, miten te voitte, millaisiksi olette kasvaneet." Hänen suupielissään häivähti toiveikasta, haurasta hymyä.
"Olen jopa kuullut jälleen musiikkia. Hän – huono ideani – sai minut kuulemaan musiikkia kymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen."

Helia kohotti kevyesti kulmaansa. Kuulemaan musiikkia? Hyvä on, ei isovelikään käynyt tosiaan täysillä.
"Sitten sinä olet. Sinä itse määrittelet itsesi, ei ulkopuolinen maailma." Heli oli joskus lukenut itsehoito-oppaan tai kaksi.
"Sinä tiedät nyt millaiseksi olen kasvanut. Ei kukaan vaadi sinulta enempää." Hän huomautti.
"Ja hän tuskin arvostaisi jos kutsut huonoksi ideaksi. Ja tiedätkö, joskus huonot ideat ovat parhaita. August oli Murielin kuolettavan huono idea."

"Sitä minäkin aina sanon", Wolfie naurahti käheästi.
"Huonot ideat ovat herkullisia, loisteliaita ja tekevät parhaat tarinat. Ja luultavasti hän on itse samaa mieltä, sillä on naimisissa."

Helia nousi seisomaan, asteli veljensä luo ja hipaisi sormillaan tuon käsivartta. Kuin lätkäistäkseen.
"Wolfie! Riko itsesi."

Wolfie kohotti kulmiaan ja silmäili Heliaa hyväntuulinen lämpö vihreissä kissansilmissä viipyen.
"Riko itseni?"

"Naimisissa." Helia toisti. Vaikka veli oli ollut kauan poissa, ei hän tuolle sydänsuruja toivoisi. Ikinä.
"Mikä alkaa kaaoksesta, päättyy kaaokseen."

Kissansilmät siristyivät hymystä.
"Tiedän. Tämä on vain huono, herkullinen idea, jolle en voi kääntää selkääni", Wolfie kohautti olkiaan.
"Etkö sinä saa koskaan sellaisia?"

Helia katsoi veljeään toinen tumma kulma koholla.
"Et kestä Roon poikaystävän mainitsemista nimeltä mutta minulle puhut herkullisista ideoista." Hän huomautti kuivan huvittuneena.
"Sanoin että August oli kai sellainen, mutta me olimme vapaita."

"Sinä olet aikuinen", Wolfie muistutti.
"No, tiedät mitä tarkoitan."

"Niin on Rookin nykyään. Ja tiedän, mutta... Poltat näppisi. Wolfie. Murielkin poltti. Pahasti."

"Ehkä", Wolfie hymyili olkiaan kohauttaen.
"Mutta mieluummin kadun ja satutan itseni kuin jätän elämättä ja pohdin, mitä olisi voinut tapahtua."

"Olet idiootti." Helia tuhahti ja istui sängylle.
"Mitä sinä teet nykyään?"

"Hyvin todennäköisesti, mutta onnellinen sellainen", Wolfie vastasi.
"Opetan musiikkia Queen Elizabeth High Schoolissa, mahtaville, joskin paikoin sävelkuuroille nuorille. Mutta he esittivät uusimman sävellykseni varsin upeasti."

"Hyvä että tiedät sen." Helia tuhahti.
"Mitä muuta? Kai sinulla on muuta kuin työ ja koirat? Tai kerro sitten tästä huonosta ideastasi."

"Ei kovin paljoa. Vietän paljon aikaa töissä, sillä orkesteroin myös koulun musikaalien, kuoron ja orkesterin toimintaa", Wolfie sanoi.
"Ja sävelsin huonolle idealleni. Voisit ehkä ymmärtää, mitä hän saa minut tuntemaan, jos kuulisit sen. Jäätanssin. Hän on häkellyttävä, kiehtova olento."

Helia vilkaisi veljeään miltein epätoivoisesti.
"Umpirakastunut idiootti." Äänensävy oli paljon pehmeämpi.

Wolfie nauroi käheästi.
"Tiedä siitä – hän on vain tavattoman kiehtova, enkä voi olla nauttimatta tästä tilaisuudesta niin kauan kuin se kestää", hän vastasi.
"Etkö sinä ole tuntenut niin?"

Helia puri huultaan.
"Minä en voi paljon puhua suhteista." Hän tunnusti hiljaa.
"August on... Noh. Ensimmäinen kaikessa."

Punertavat kulmat kohosivat yllätyksestä. Wolfien piti hetki pohtia, oliko laskenut Helian iän oikein.
"Sehän... Mukavaa. Kauanko te olette olleet yhdessä?"

Oli. Helia oli vanha ollakseen ensimmäisessä suhteessaan.
"Lokakuussa kävimme ensimmäisen kerran ulkona. Siitä asti. Muriel juonitteli hänet syntymäpäivilleni ja esitteli meidät siellä. Ja juoni meidät treffeillekin. Tiesi etten suostuisi kun... Olen sairas. Ja pitää --" Helia veti syvään henkeä.
"-- piti huolehtia Roosta."

Wolfie pyyhkäisi lattiaa epätietoisena kengällään.
"Ja teillä taitaa mennä ihan mukavasti?" Siitä huolimatta, että Helia oli suljettuna tänne.

"Niin hyvin kuin voi mennä. Kun näkee miesystävänsä puukottavan itseään, meneehän siinä asiat sekaisin." Helia hipaisi rannettaan. Pitkää viiltoa kihelmöi kun ajatteli asiaa.

Wolfie oli hetken hiljaa.
"Niin. Meneehän siinä", hän vastasi räpäyttäen häkeltyneenä.
"Miten sinä et ole ennen Augustia..? Mitään?"

Helia katsoi veljeään kovin tyynenä.
"En halunnut. Häpesin sairauttani, kävin töissä, hoidin minun ja Rooroon elämän. En... Ei minulla ollut aikaa. Kun hän muutti omilleen, olin pitkään aina valmiina hakemaa häntä ties mistä keskellä yötä, menemään hänen luokseen yöksi, auttamaan ja tukemaan. Pitämään hänet hengissä. Ei siihen sopinut parisuhde."

Wolfie laski katseensa toinen suupieli hymyyn kohoten ja tökkäsi lattiaa kengänkärjellään.
"En puhunut parisuhteesta."

Helia punastui hieman ja yskäisi.
"... Ei ollut aikaa sillekään."

Wolfie nyökkäsi silmät hymystä siristyneinä ja katsahti Heliaa kulmansa alta.
"Mutta sinulla ja Augustilla on ilmeisesti hauskaa?"

Helia siristi silmiään ja heitti veljeää tyynyllä.
"Kuules nyt." Äänestä puuttui toruva särmä.

Tyynyn ilmasta sieppaava Wolfie nauroi yllättyneellä, käheällä vapautuneisuudella.
"Otan tuon myöntävänä vastauksena."

Helia nyrpisti nenäänsä ja veti syvään henkeä.
"En voi varsinaisesti antaa kovinn syväluotaavaa diagnoosia hauskuudesta, kun kyse on muutamasta kerrasta." Ehkä kaksikymmentä.

"Muutamasta? Sääli", Wolfie vastasi halaten tyynyn käsivartensa alle, kun nojasi selkänsä uudelleen seinään.
"Minun olisi pitänyt olla parempi isoveli silloin muinoin. Hieman kannustaa. Mutta en ollut kovin kokenut silloin itsekään."

"Kuule, olin silloin mielettömä epävarma kehostani, joten parempi vain ettet." Helia oli ollut kovin tietoinen laihasta, pitkästä ja keijumaiseksi (homoksi) luonnehditusta olemuksestaan.
"Ja olin aika pitkään. Pahoinpitely ei oikein auttanut asiaa."

Wolfie kurtisti hämillään kulmiaan.
"Pahoinpitely?" hän toisti kysyvänä.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Linjoilla
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1458
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Rakkaat rikkinäiset   Ma Huhti 02, 2018 6:25 pm

"Siitä on aikaa. Olin tulossa töistä kotiin ja joku uusnatsiporukka tai vastaava ei oikein sulattanut minua." Helia suhtautui asiaan nykyään kovin tyynesti.

Wolfie räpäytti järkyttyneenä ja hieraisi suutaan tietämättä mitä sanoa.
"En tiennyt."

"Noh, ei siitä kannata välittää." Helia rapsutti eteensä istahtaneen koiran kaulaa. Maui heilutti töpöä häntäänsä ja kallisti päätään. Hän hymyili koiralle pehmeästi. Kaikki oli ihan hyvin.
"Vuosia aikaa. Enää en ole saanut kuraa niskaan, mutta nuorempana ilmeisesti näytin väärältä monnien mielestä."

Oli hurja ajatella, että kukaan oli uskaltanut reilusti yli kaksi metriä pitkään jättiläiseen. Hänkin, joka oli valtaosaa väestöstä reilusti pidempi, tunsi itsensä pikkuruiseksi Helian rinnalla.
"Onneksi se on ohi."

Helia oli lauhkea kuin lammas (yleensä) ja ei kuitenkaan kovinkaan lihaksikas. Laiha, sellainen tuulen ja pakkasen riepottama pulkannaru. Ei kovin uhkaava, varsinaisesti. Ennen kuin sitten persoona vaihtui.
"Mmm. Joten, onko tämä huono ideasi nyt sellainen idea joka voisi kestää pidempään?"

Wolfie kohotti olkiaan epätietoisella levollisuudella, pujottaen peukalot läpi vyölenkeistään.
"Tuskin. Hän on naimisissa, joskin kelvottoman kuuloisen miehen kanssa. Mutta voimme löytää onnea toistemme seurasta sen hetken, kun se on mahdollista."

Helia siristi silmiään hieman.
"Avioerot ovat olemassa."

"Ne ovat – mutta se ei ole tahdikas ehdotus. Emme ole tunteneet kauaa, emme ole nähneet usein", Wolfie vastasi.
"Hän on vähän kuin... Ajautunut syliini, kun se kelvoton mies on tehnyt hänet luvattoman onnettomaksi." Ja Sylvia sopi hänen syliinsä kovin hyvin.

"Ei sitä tarvitse ehdottaa, ei ehkä nyt." Helia tutki veljesä ilmeitä. Muista sukulaisista poiketen hänen siniset silmänsä olivat melko ystävälliset.
"Ehkä sinä olisit se mies joka voisi tehdä hänet onnelliseksi."

"Ehkä", Wolfie hymyili kissansilmät lämpimästi siristyen.
"Olettekos te Augustin kanssa menossa vihille?"

Helia punastui hieman räikeämmin.
"Mit... Wolfie!" Pikkuveli painoi kädet poskilleen ja otsan polviinsa.

Wolfie hykersi huvittuneena.
"Eikös se ole isoveljelle sopiva kysymys?"

"... Ei kai hän tällaista halua?" Helia mutisi hiljaa, otsa edelleen polvissaan. Vaikka August oli ihana ja kultainen, niin kovin rakas ja huolehti hänestä sekä hänen asioistaan valittamatta, ei tuo oikeasti voinut haluta Helian kaltaista miestä loppuiäkseen.

"Eikös hän edelleen ole po- miesystäväsi?" Wolfie kohotti kulmaansa. Suljetulle osastolle päätyminen oli melko hyvä koetus parisuhteelle, hän arveli.

"On." Helia myönsi surkeutta äänessään.
"Huolehtii asioistani ja kaikkea mutta... Ei kai sitä jaksa ikuisesti?"

"Tuskin olet täällä ikuisesti", Wolfie vastasi.

"Voin milloin tahansa päätyä tänne uudestaan." Helia huomautti.

"Suosin optimismia", Wolfie totesi.
"Tekee huomisesta aina huomattavasti mukavamman."

"Herää pari kertaa lepositeistä nii optimismi karisee kummasti." Helia hieraisi kevyesti rannettaan.
"Sinun pitäisi tavata Roon poikaystävä."

"Pitäisikö?" Wolfie kohotti kulmiaan.
"Toivoisin, että voisin nähdä Andyn ensin aikuisena enkä tuskin 15-vuotiaana pikkusiskona."

"Ei kannata, kamala kokemus." Helia totesi nuivasti. Sen siitä sai kun riehaantui kesken terapiansa.
"Se voisi helpottaa sitä. Ja hän on ensimmäinen jonka olen koskaan edes nähnyt tai Roo on puhunut minulle."

"Katsotaan. Ehkä hän päättää joskus esitellä meidät", Wolfie kohautti olkiaan epätietoisena.

"Se voisi olla hänelle iso juttu. Kun minä..." Heli huokaisi syvään.
"En saa tavata häntä."

"Oh", Wolfie sanoi koskettaen hämillisenä niskaansa.
"Ei sekään varmasti kestä ikuisesti."

"En tiedä. Ihan kuin tätä pidettäisii Roon syynä että romahdin syksyllä." Helia ei halunnut syyttää pikkusiskoa.

"Ah", Wolfie vastasi työntäen kädet taskuihinsa.
"Ehkä tilanteesi paranee pian."

"... Ei se ole sitä." Helia tarkensi.
"En ikinä syyttäisi häntä." Sisko syytti itseään jo riittävän monesta asiasta.
"Mutta tiedäthän etten minä pakota sinua tapaamaan itseäni? Löin sinua aiemmin ja annoin vähintään hullun ensivaikutelman. Vaikka..." Maui nousi miehen viereen sängylle ja laski etupäänsä makaamaan Helian syliin kun miestä alkoi itkettää.
"... kaipasinkin sinua monta kertaa, kun en vain tiennyt enää mitä olisin tehnyt."

"Tiedän", Wolfie sanoi.
"En ole koskaan ollut oikea veli teille." He olivat viettäneet hyvin erilaisen lapsuuden ja nuoruuden. Hän teljettynä yksinäisyyteen äidin musertavat odotukset hartioillaan, sisarukset hätisteltynä jaloista puoliksi unohdettuina.

"Ei kyse ole siitä." Helia nojautui halaamaan koiraa joka tarjosi läheisyyttään mielialan muuttuessa.
"Olit vanhempi ja ehkä viisaampi. Minulla oli käsissäni itsetuhoinen ja masentunut teinityttö jolle vaadin itkien apua. En olisi välittänyt siitä olitko oikea veli, vaan kaipasin jotakuta neuvomaan. Vanhemmistamme ei ollut mihinkään, äitiä ei kiinnostanut ja isä on aina tuntunut inhoavan Roota erityisellä intohimolla."

Wolfie kallisti päätään silmät neuvottomina.
"Olisinko osannut neuvoa?" hän kysyi pehmeästi. Hän, joka oli viettänyt elämänsä teljettynä yksinäiseen hiljaisuuteen 'nerouden' tähden tai astunut toinen toistaan suuremmille lavoille valoista ja yleisöstä häkeltyneenä.
"En voi väittää ymmärtäväni vieläkään täysin ihmisiä. Silloin tunsin vain musiikin."

Helia ei ehkä ymmärtänyt sitä.
"Uskoin että olisit osannut. Et ymmärrä ihmisiä? En ihmettele jos kosketuksesi ihmisiin pohjautuu Stellerin merilehm... Murieliin."

"En käynyt koulua päivääkään elämästäni, ennen kuin ryhdyin opettajaksi vuosi sitten", Wolfie vastasi.
"Enkä useimpina päivinä puhunut muille kuin äidille ja hänellekin vain musiikista. Kuinka pian seuraava 'mestariteos' olisi valmis julkistettavaksi. En tiennyt mitään normaalista elämästä, ennen kuin lähdin ja rakensin itseni uudelleen. Muriel on yksi parhaista asioista, mitä minulle on tapahtunut."

Helia ei voinut olla säälimättä veljeään. Hän sai olla normaali lapsi silloin kun ei ollut tiellä ja häirinnyt. Käydä koulunsa. Elää, tavallaan.
"Meillä tosiaan oli erilainen lapsuus."

"Ja voin ymmärtää, että lähtöni satutti teitä", Wolfie vastasi.
"Mutta todella en muista niistä ajoista paljoa. Vain kellojen tikityksen mielessäni, tiimalasista valuvan hiekan, taivaalliset enkelkuorot ja pimeydestä ryömivät olennot, jotka yrittivät repiä minua mukaansa", hän vastasi ilottomasti naurahtaen. Pirstaloituva mieli oli näkynyt synkemmäksi muuttuvassa musiikissa, jonne tikittävät kellot seurasivat. Kun musiikki oli jättämässä hänet.
"Ja musiikki oli ainoa asia, joka minä olin. Kun se oli poissa, minäkin tunsin olevani."

Helia puristi kevyesti rannettaa. Heidän vanhemmillee ei olisi pitänyt ikinä antaa lapsia.
"Minä myönnän etten itsekään muista siitä paljon. Tai lapsuudesta ylipäätään, hyvin vähän. Mutta Roota se sattui." Häntä se oli satuttanut vasta paljon myöhemmin.

"Ehkä meidän kaikkien kannattaa nyt vain yrittää katsoa tulevaisuuteen", Wolfie pohti.
"Yrittää saada ilo irti ajasta, joka meillä on nyt yhdessä. Yrittää oppia tuntemaan toisemme uudelleen."

Helia kohotti kulmaansa veljelleen.
"Wolfie. Minä en ihan oikeasti oleta että otat minut osaksi elämääsi. Löin sinua. Ja muutuin lähelläsi lapseksi."

Wolfie hymyili puolittain.
"Siitä saa aika helkkarin hyvän tarinan, eikö sinusta?" hän kysyi.
"Te kaksi olette perheeni. Sinä ja Andy. Totta kai haluan teidät elämääni."

"... Sinulla on outo käsitys hyvästä tarinasta." Helian pyyhkäisi kyyneliä poskeltaan. Hän ei ikinä, ikinä ollut satuttanut ihmistä. Nyt hän oli lyönyt veljeään, kaatanut Murielin ja murtanut Andyn käden.

"Et voi kiistää, etteikö se olisi mielenkiintoinen tarina kerrottavaksi jälleennäkemisestämme", Wolfie huomautti lämmin tuikahdus kissansilmissään.

Suklaanruskea dobermanni painoi itseään lähemmäs miestä ja tökki tuon kättä. Kaikki hyvin.
"E-en koskaan ole satuttanut ketään ja nyt olen ollut v-väkivaltainen perhettäni kohtaan ja pilasin kaikkien joulun." Muriel oli perhettä. Piste.

"Et kai sinä sairaudestasi ole vastuussa", Wolfie kohautti olkiaan epätietoisena.
"Minä keskityn mieluummin tulevaisuuteen kuin menneisyyteen."

"Minua on aina syytetty liiallisesta kiltteydestä ja minusta alkaa tuntua että se on sukuvika." Wolfie ei tuntunut olevan myöskään pitkävihaista sorttia.

Wolfie nauroi käheästi.
"Liekö se on syytös? Kuulostaa enemmän kohteliaisuudelta."

"Muriel saa kuulostamaan sen veriseltä loukkaukselta minua kohtaan jos haluaa. Usko pois. Olen kerran lähtenyt kaitsemaan Andya yöllä kesken illanistujaisten ja vaikka oli mahdollisuus... Mnh. Sain sellaiset huudot että korvat soivat viikon."

"No mutta Murielilla onkin harvinaislaatuisia lahjoja", Wolfie vastasi silmät tuikahtaen.
"Ja ei ole väärin rakastaa perhettään ja nostaa sitä tärkeysjärjestyksen kärkeen – mutta niin voi tehdä vain omasta halustaan, ei velvollisuuden tunnosta. Se vain syö ihmisen sisältä päin ja tekee katkeraksi."

Helia niiskaisi ja pudisteli päätään.
"En ole katkera. Olen minä aina halunnut hoitaa häntä."

"Puhun yleisesti", Wolfie vastasi.
"Oman elämän syrjään työntäminen, koska kokisi velvollisuudekseen tehdä jotain perheen eteen, ei tee hyvää itselle eikä perheelle."

"Vai omasta kokemuksesta?"

"En ole tehnyt niin", Wolfie huomautti. Hän oli lähtenyt tuntiessaan, ettei selviytyisi eikä ollut katsonut taakseen.

"Sovitaan niin. Joten, suunnitelmia tälle päivälle? Ehkä surkeita ideoita?"

Wolfie nauroi käheästi.
"Äläs nyt. Harrastan huonoja ideoita – en surkeita", mies protestoi.
"Ehkä lähden pubiin ystävien kanssa. Ehkä toivon, että huono ideani eksyisi uudelleen luokseni."

Helia hymyili vaisusti. Kun olisikin voinut mennä pubiin.
"Juo yksi minun puolestani. Limsa tai vesi."

"Jos irlantilainen olut tai viski?" Wolfie ehdotti hymy toista suupieltä kohottaen.

"Voit ottaa sellaisen toiselle jalalle. Toiselle sitten vesi tai cola sitruunalla. En juo." Helia sanoi ettei juonut tilansa takia, mutta se ei ollut koko totuus. Hän ei juonut senkään takia että oli tottunut olemaan ajovalmiudessa aina.

"Tuota. Jos tulen tänne uudestaan, onko jotain, mitä voin tuoda sinulle?" Wolfie kysyi kohottaen punertavia kulmiaan.

Helia kohautti kevyesti olkiaan.
"Ei, ei tänne oikein saa tuoda, Beatrixkin varmaan kävi kamalan syynin kun toi karkkia... Oh." Helia tuuppasi Mauin sylistään ja veti vaatekaapista ruskeaan paperiin käärityn canvaksen. Mies selvästi arpoi sen kanssa. Siitä tuli mieleen Wolfie, mutta hän ei tiennyt oliko veli ihminen joka laittaisi pikkuveljen toistaitoisen maalauksen seinälle.
Kuin olisi ollut viisi. Ehkä hän jättäisi sen kaappiin.

Wolfie kohotti kulmiaan korkeammalle, kun Helia arpoi kaapista vedetyn käärön kanssa.
"Onko se maalauksiasi?" hän kysyi ja nyökkäsi kohti maalaustelinettä.

Helia nielaisi hieman.
"Joo. Minä... Sinä vain tulit väreistä mieleen." Oranssia, vihreää, violettia revontulissa. Hyvin epävarmasti hän ojensi ruskeaan paperiin käärittyä canvasta veljeään kohti. Ei tuo siitä pitäisi ja ei se kummoinen ollut.
Tai sitten hän vain tuppasi aliarvioimaan itseään. Murielin sanoin helvetin lahjakas.

"Niinkö?" Wolfie kysyi sulaen lämpimään, kissansilmät viiruiksi siristävään hymyyn ja otti lahjan vastaan, avaten sen varovaisin sormin. Hän vihelsi.
"Tämähän on upea."

Helia naurahti vaisusti.
"Täällä on aikaa söhertää."

"Kiitos", Wolfie vetosi luoden uuden katseen väreihin ja rullasi canvaksen uudelleen, työntäen sen kainaloonsa. Hän veisi sen kotiin, oli se lahja tai ei. Värit sopisivat hienosti hänen eripariseen, kirjavaan asuntoonsa.
"Sanoisin, että tämä on enemmän kuin söherrys."

Pitkä mies veti letiltä karanneita hiuksia korvansa taakse.
"Noh. Harrastelua."

"Vähättelet itseäsi", Wolfie vastasi taputtaen taideteosta kainalossaan.

"Olen kuullut että minussa on sitä vikaa." Helia hymähti pehmeästi.

"Teet niin syyttä", Wolfie sanoi, "tämä on todella hieno."

"Kiitos." Helia ei halunnut väittää vastaan.
"En ole oikein ennen näyttänyt niitä kenellekään."

"Sinun pitäisi", Wolfie vastasi ja avasi canvaksen uudelleen tarkastellakseen sitä paremmin.

Helia hymyili hieman.
"Ehkä minä yritän. Ehkä. Hukutan sinut niihin kun täällä oikein muuta ole kuin maalaaminen."

"Se on oikein hyvä suunnitelma. Voin ripustaa niitä luokkani seinälle, jos asunnosta loppuu tila kesken", Wolfie lupasi.

"Voi raukkaa. Lähdes nyt siitä." Helia naurahti.
"Tänne jäädä asumaan. Joku vielä juurtuu tänne. Ja jos joskus haluat tehdä minut oikein iloiseksi, tuo karkkia."

"Selvä", Wolfie nauroi käheästi ja pyyhkäisi kurittomia hiuksiaan taakse.
"Salakuljetan sinulle seuraavalla kerralla karkkia. Onko suosikkia?"

"Irtokarkit. Ja älä salakuljeta, tulee sanomista. Pussissa voi olla vaikka partaterä ja voin tappaa itseni sillä. Tai jonkun muun." Helia naurahti nuivasti.

Wolfie soi veljelleen epätietoisen hymyn.
"Sääntöjen mukaan siis", hän lupasi, vaikkei ollut koskaan tainnut loistaa niiden seuraamisessa, "pärjäile ja nähdään taas, eikö?"

"Pärjäilen." Helia lupasi pehmeästi.
"Vahdi Rooroota."

Wolfie heilautti Helialle kättään, ennen kuin työnsi sen takkinsa taskuun ja katosi ovesta käytävään rullattu maalaus kainalossaan. Täytyisi etsiä sille kehys.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Linjoilla
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1458
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Rakkaat rikkinäiset   Ma Toukokuu 07, 2018 3:39 pm

Sunnuntai 8. huhtikuuta 2018, aamupäivä, nummet, Hexham

Säätä ei hyvällä tahdollakaan voinut sanoa erityisen kauniiksi, vaikka eilen maata rummuttanut rankkasade viipyikin enää muistona kuoppiin kerääntyneissä vesilätäköissä – jotka eittämättä saisivat vettä rakastavat koirat sekoamaan. Pilvet roikkuivat raskaina ja harmaina kumpuilevan, vihreän maaston yllä, hämärtäen kauempana siintävän horisontin rajan lähes täysin.
Muriel ei silti valittanut. Tuntui hyvältä hengittää raikasta ilmaa ja tuntea, kuinka kosteus takertui hiuksiin ja silmäripsiin.
Kapea, puoliksi ruohoittunut hiekkatie kiemursi kahden vanhan, jo lähes romahtaneen kivimuurinpätkän läpi kohti kukkuloita, kunnes näytti sukeltavan varoittamatta kokonaan vielä talven jäljiltä nuokkuvan nurmen sekaan. Synkät kuuset täplittivät muuten avointa nummimaisemaa itsepäisinä, tummanvihreinä tilkkuina.
Muriel oli pysäköinyt Roverinsa tien ainoaan leveään kohtaan juuri ennen lahonneen puuportin jämiä, ja nojaili sen kylkeen jännittäessään, selviytyisikö Dorianin – Wolfien? - persoonallinen ajoneuvo perille saakka, vai joutuisiko hän lähtemään sittenkin vastaan.

Punaturkkinen borzoi liehui lähemmäs mustakultainen adoptiosisar vanavedessään. Avoimeen, polvimittaiseen takkiin ja vinoon valahtaneeseen, neulottuun kaulahuiviin pukeutunut mies harppoi niiden perässä hihnat turvallisesti käsiin kieputettuna yllättävien kenguruloikkien varalta.
Persoonallinen ajoneuvo oli saanut jäädä parkkiin kauemmas matkan varrelle, ja Wolfie jatkoi matkaa jalan intoa puhkuvien venäläisten kanssa.
”Malttia, tytöt, malttia”, mies varoitti koiriaan, kun ne olivat kiivetä takajaloilleen remmien varassa päästessään lähemmäs Murielia.
”Hei”, Wolfie kelasi remmejä käteensä, jotta saattoi edes yrittää estää koiria hyppimästä naista päin, kun ojensi vapaan käsivartensa halaukseen naisen ympärille.

Hymy sai Murielin silmät siristymään, kun hän suoristautui autonsa viereltä ja otti muutaman askeleen miestä ja koiria vastaan.
"No hei, pääsittehän te perille", hän naurahti ja vastasi halaukseen. Hän suoristi vinoon valahtaneen huivin ja nykäisi Wolfien kauluksia suoraan ennen kuin kääntyi tervehtimään innokkaita tyttöjä, mutta vasta, kun nämä olivat lopettaneet turhan reuhtomisen pieneksi hetkeksi.
"Vai tekikö auto tenät kauempana?"
Innokkaat kuonot painautuivat vasten Roverin takaikkunaa, kun hänen omat koiransa odottivat pääsevänsä vuorostaan tervehtimään tulijoita.

"Arvelin vain, että kun se väistämättä tekee niin, hinausauto pääsee paremmin isomman tien varteen", Wolfie vastasi vaaleanvihreät silmät hymystä siristyen ja hätisteli Polinan kuonon pois haaroistaan, sitten Murielin haaroista.
"Mitä kuuluu?" mies kysyi silittäen ystävänsä käsivartta.

"Fiksu poika", Muriel myönsi.
Miehen auto saattoi olla persoonallinen, mutta ei se erityisen luotettava ollut, ei edes tasaisessa maastossa, moitteettomalla tiellä ja täydellisessä ajokelissä.
Kysymys sai Murielin naurahtamaan kuivasti ja pudistamaan hieman päätään.
"Tahdotko mieluummin lyhyen vai pitkän vastauksen? Tule, päästän koirat ulos, tyttösikin pääsevät pinkomaan."

"Pitkän, tietenkin", Wolfie vetosi lämpöä äänessään ja veti venäläiset pitkäsäärensä kauemmas Murielin autosta, jotta Nightingalen lauma pääsisi ulos ilman Kalinkan ja Polinan yltiöriemastunutta vastaanottoa.
"Haluan aina tietää, kuinka voit ja mitä sinulle kuuluu."

"Tietenkin", Muriel hymähti ja avasi autonsa koirien kuljetustilana toimivan takaluukun. Tyttöjen rotutoveri Halley hypähti ulos ensimmäisenä, ja sen jäljessä punavalkoinen Rigel sekä huskymix Astrid. Surusilmäinen Norma-saluki kaipasi hieman rohkaisua, ennen kuin loikkasi muiden perässä autosta. Viimeisenä Muriel kävi päästämässä vapauteen omissa turvavöissään matkustaneen Novan.
Koirien lauma hyökkäsi pyörimään Wolfien ja tyttöjen ympärille innokkaasti vispaavien häntien pyörteenä, mutta terävä vihellys sai ne terästäytymään.

Wolfie vapautti tyttönsä remmeistä juuri sopivasti, kun Muriel päästi laumansa vapaaksi. Kalinka ja Polina liitelivät ilmaan keveinä ja liehuvina, loikkivat jänismäisiä hyppyjä hännät heiluen lajitoveriensa ympärillä.
"Joten", Wolfie sanoi lähtiessään harppomaan kiireettömin askelin kohti nummia, "mitä kuuluu?"

Muriel vihelsi koirilleen terävästi ja viittasi kädellään kohti edessä häämöttäviä nummia.
Kun vapautti viisi vinttikoiraa juoksemaan, ei voinut kerjätä muuta kuin kunnon kisaa. Jopa kaino Norma innostui pinkomaan kostealla nurmella sellaisella riemulla, että Muriel saattoi vain toivoa, ettei se innostuksissaan törmäisi mihinkään. Se taisi tosin olla enemmän joukon etunenässä liihottavan Halleyn bravuuri. Sekarotuiset Astrid ja Rigel tyytyivät jolkottamaan omaan tahtiinsa, edes yrittämättä kiriä innokkaampia juoksijoita kiinni.
Muriel lähti seuraamaan koiriaan pitkin, päättäväisenoloisin askelin. Niin kuin aina.
Kaikki joulukuun jälkeen tapahtunut oli sulautunut yhteen niin, että hän joutui todella miettimään hetken, mitä kaikkea oli ylipäätään ehtinyt kertoa.
"Sisko voi jo paljon paremmin", hän aloitti, hymyn kohotessa hetkeksi kasvoille.
"Meni kihloihin, eiköhän elämä ala pikkuhiljaa voittaa. Ja..."
Muriel vaikeni ja kurtisti kulmiaan, mietti hetken.
"Minusta tulee syksyllä äiti."
Ilman löysää takkia vatsalle kertynyttä pyöreyttä olisi ollut vaikea olla huomamaatta, mutta nyt sen saattoi vielä pistää ylimääräisten vaatekerrosten piikkiin.

Wolfie hieraisi Murielin selkää, kun nainen mainitsi onnettomuudessaan epätoivoon sortuneen sisarensa, jolla taisi nyt olla asiat paljon paremmin. Tuntui hullulta ajatella, että Murielin sisar oli kirjailija, jonka kirjoja hänelläkin oli useampi hyllyssä, ja vielä hullummalta, että Muriel tapasi säännöllisesti sisaren miesystävää, joka oli valloittanut Hollywoodinkin valkokankaat.
Mieheltä meni kuitenkin hetki rekisteröidä, mitä Muriel sanoi.
"Sinä mitä?" hän toisti epäuskoisena ja katsahti naista häkeltyneenä. Katse kävi hienovaraisesti vatsalla.
"Olet raskaana?"

Uusi terävä vihellys sai edelle pinkoneet koirat terästäytymään, mutta kädenheilautuksen jälkeen ne jatkoivat ilakointiaan.
Saisivat purkaa energiaansa täysin rauhassa niin kauan, kuin korvatkin pysyisivät matkassa.
"Ei, postitin juuri hakemuskaavakkeet haikaralle", Muriel naurahti kuivasti ja pyyhkäisi muutaman sään kostuttaman hiussuortuvan otsaltaan.
"Olen. Neljännellä kuulla."

Herra isä. Wolfie katsahti uudelleen naisen vatsaa ja sitten Murielin kasvoja. Hän yritti räpytellä järkytyksen pois kasvoiltaan.
"Mitä...", hän aloitti tietämättä, miten jatkaa. Eihän Muriel ollut koskaan halunnut perhettä?
"Kenen... Kuinka sinä voit?" hän jatkoi pyyhkäisten sormet läpi kurittomista hiuksistaan.

Muriel pudisti kevyesti päätään.
"Älä sure, minusta tuntuu täysin samalta", hän vakuutti melkein myötätuntoisesti miehen järkyttyneen ilmeen nähdessään.
Sama ilme tuijotti häntä toisinaan edelleen vastaan peilistä.
"Vahinko. Hyvä puoli tässä... kaikessa on ollut se, ettei minulle ole jäänyt juuri aikaa miettiä asiaa sen pidemmälle. Nyt sitä ei vain voi enää kovinkaan pitkään jättää huomiotta, vatsa tulisi vain kasvamaan.
"Olen aina uskonut, että olisin helvetin surkea äiti."

Wolfie kiersi käsivartensa kevyesti Murielin hartioiden ympärille ja painoi suukon naisen hiuksiin.
"Oletko kunnossa?" hän kysyi katsellen huolestuneena tummia silmiä. Neljä kuukautta. Se oli pitkä aika. Olisiko hänen pitänyt huomata jotain? Kenen lapsi oli?
"Muriel, sinä jos kuka olet aivan uskomaton äiti."

Muriel mietti hetken.
"En", hän myönsi lopulta, pudistaen hitaasti päätään. Vaikka hän vakuuttikin muuta, ennen kaikkea itselleen.
Hän oli niin hirvittävän väsynyt.
"Tiedätkö, mikä on hupaisinta? Minä en voinut pamahtaa jollekin sattumanvaraiselle baaritutulle. Ei, lapsen isän piti olla helvetti julkkiskokki, niin että lehdistö tonkii nyt suhdettamme kuin siat kaukaloa. Minä olen huora, joka hankkiutui raskaaksi ihan vain rahan vuoksi..."
Hänen äänensä särkyi, kyyneleet polttivat uhkaavasti jossakin silmien takana.
"Olen yksi helvetin idiootti."

Wolfie pysähtyi ja kiersi molemmat käsivartensa Murielin ympärille, vetäen naisen tiukkaan halaukseen. Sydän löi kipeästi myötätunnosta.
"Olen niin pahoillani puolestasi", mies vetosi ja silitti ystävänsä selkää. Miten hän ei ollut huomannut mitään?
"Sinä et ole idiootti. Vahinkoja sattuu." Wolfie epäröi hetken.
"Onko isä... Millainen suhde teillä on?"

"Tätä vahinkoa ei vain voi lakaista maton alle."
Muriel huokaisi ja nojasi otsansa Wolfien hartiaa vasten, luottaen siihen, että hänen laumansa palaisi kyllä, mikäli he jäisivät liian pahasti jälkeen. Ja ehkä miehen lennokkaat tytöt seuraisivat siinä mukana.
"Me olimme yhdessä yhden yön, eikä sen enempää ollut tarkoitus seurata, ennen kuin Pikkuloinen ilmoitti itsestään."
Hän antoi silmiensä painua hetkeksi kiinni.
"Hän asuu Lontoossa, mutta on luvannut olla mukana kuvioissa. Ostaa ponin, sitten kun se on ajankohtaista."

"Pikkuloinen?" Wolfie toisti kohottaen kulmiaan ja halasi Murielia tiukemmin. Oli ollut aika, kun se olisi voinut olla hänen. Ironia oli melkein julmaa. Nainen, joka ei ollut halunnut perhettä, oli nyt tulossa äidiksi.
"Mitä sinä ajattelet tästä tilanteesta? Haluat kuitenkin pitää lapsen?"

Muriel naurahti itkuisesti.
"Se imee minusta elinvoimaa. Pikkuloinen."
Nenä tuntui vetävän täysin tukkoon pienestäkin itkusta, mutta hän ei halunnut kohottaa päätään niistääkseen.
"Ei ole lapsen vika, että minä tein virheen."
Eikä ajatus tuntunut enää aivan niin vastenmieliseltä. Ei sen jälkeen, kun hän oli katsellut nallekarkkia muistuttavan olennon kuvaa riittävän monta kertaa.
"Olen vain väsynyt. Ensin Helia, sitten Emmie... Onko kurjuuden hitto vie rakastettava seuraa niin helvetin paljon?"

"Voi Muriel", Wolfie vetosi myötätuntoisesti ja silitti ystävänsä selkää vahvoin vedoin. Millainen järkytys raskauden oli täytynyt olla. Se oli kai tapahtunut Teaganin lähdön jälkeen. Olikohan Muriel toivonut, että mies olisi tullut takaisin?
"Olen pahoillani. Olet joutunut käymään läpi kohtuuttoman paljon lyhyen ajan sisään."

Muriel havahtui tökkäisyyn takapuolellaan. Wolfien kädet eivät kuitenkaan olleet käyneet levottomaksi, vaan huolestunut Rigel oli ilmeisesti päättänyt hellällä tökkäisyllä tarkistaa, oliko hän kenties kuollut tai pyörtynyt miestä vasten.
Siitä oli tullut varsinainen kanaemo viimeisen kuukauden aikana, sen jälkeen kun hän oli keikahtanut pari kertaa lattialle noustuaan liian nopeasti.
"Pärjään kyllä", Muriel vakuutti hiljaa ja ojensi toista kättään, jotta ruskeavalkoinen pystykorva saattoi painaa kylmän kirsunsa hänen kämmentään vasten. Elossa ollaan, koirapieni.
"Pakkohan minun on. Se kaikki vain..."
Itku pyyhkäisi varoittamatta ylitse, saaden hänen hartiansa tärisemään.
"Pelkään, että se oli minun syyni. Että Emmie..."

"Että Emmie?" Wolfie toisti ja kurtisti kulmiaan. Hän kiersi kätensä lujemmin naisen ympärille ja painoi tämän syliinsä, upottaen toisen käden sormet punaisiin hiuksiin ja painaen suudelman niiden joukkoon.
"Et kai luule, että sisaresi yritys olisi sinun syytäsi? Kuinka se voisi olla? Hänhän jumaloi sinua."

Kun itkemisen kerran aloitti, sitä tuntui olevan mahdoton lopettaa.
Tällä menolla ei kestäisi kauaa, ennen kuin hän jo tyrskisi kuin tukehtuva virtahepo, nenän ollessa tukossa jo valmiiksikin, mutta siihen ei tainnut olla mahdollisuutta vaikuttaa.
"Tietenkin se oli minun syytäni!" Muriel ulvahti melkein vihaisesti.
"Minun olisi pitänyt tietää, että hän voi niin huonosti! Ja menin puhumaan hänelle..."
Aivan vääriä asioita.

"Hei", Wolfie vetosi lempeästi ja heijasi Murielia hienovaraisella, pehmeällä liikkeellä sylissään.
"Jokainen on vastuussa omasta elämästään ja omista teoistaan. Vaikka olisit sanonut mitä, ei ole sinun syytäsi, mitä hän teki. Jos hän ei kertonut sinulle, kuinka olisit voinut tietää?"

"Minä olen hänen isosiskonsa!"
Se ei ollut looginen vastaus, mutta eikö isosiskojen tehtävä ollut tietää tällaiset asiat? Suojella pikkusiskojaan niin, ettei näiden täytynyt joutua hyppimään kallioilta mereen paetakseen pahaa oloaan.
"Menin puhumaan hänelle siitä, että..."
Hän joutui vetämään henkeä, nenä oli toivottoman tukossa.
"... että aina on olemassa vaihtoehto, ja että se lohdutti minua ajatuksena..."

"Muriel", Wolfie vetosi, kylmä huoli vatsaa koskettaen.
"Ei se ole sinun syytäsi", hän painotti ja katsahti naista huolestuneena alas silmäkulmastaan. Muriel oli joutunut kokemaan kohtuuttoman paljon pahaa lyhyen ajan sisään, mutta ei kai nainen sortuisi samanlaiseen epätoivoon kuin sisarensa?
"Ethän sinä ajattele niin? Ethän sinä ole tekemässä mitään sellaista?"

Totta kai se oli hänen syytään.
Jos hän olisi pitänyt parempaa huolta perheestään ja ystävistään, Helia ei olisi nyt lukittuna sairaalaan, Tempest ei olisi syöksynyt epätoivoissaan alas kalliolta.
Wolfien kysymys sai Murielin nykäisemään päänsä ylemmäs, niin että saattoi nähdä miehen kasvot.
"Mitä?"

"Aio tehdä itsellesi jotain", Wolfie selvensi ja tutki ystävänsä silmiä kulmat huolestuneessa kurtussa.
"Tiedän, että sinulla on täytynyt olla todella vaikeaa. Mutta ethän sinä todella tekisi itsellesi mitään? Lohduttautuisi toisella vaihtoehdolla?"

Muriel tuhautti tukkoista nenäänsä.
"En tietenkään."
Vaikka hän olikin pyytänyt Samuelia kuristamaan itseään, eikä ollut varoittanut ennen kuin oli menettänyt tajuntansa. Hölmö nainen.
"En voisi vaikka haluaisinkin, ei lauma pärjäisi yksinään."
Hän ei puhunut ainoastaan eläimistään, vaan myös ihmisistä, jotka oli kerännyt ympärilleen. Ei, hänellä ei todellakaan ollut varaa lähteä aivan vielä.

"Muriel", Wolfie vetosi levottomana ja halasi naista tiukemmin syliinsä.
"Olen huolissani sinusta." Muriel tuntui puhuvan hyvin synkkään sävyyn, mikä oli varmastikin ymmärrettävää kaiken naisen kokeman jälkeen, mutta se kylmäsi häntä silti.
"Puhuisithan minulle? Mikäli saisit pelottavia ajatuksia. Haluan olla tukenasi miten vain voin."

Muriel huokaisi ja nojasi otsansa takaisin miehen hartiaa vasten.
"Olen pahoillani, olen vain niin väsynyt", hän mutisi hiljaa.
"Totta kai puhuisin. En ole tekemässä itselleni mitään, mutta jos... Totta kai puhuisin."
Jotain lämmintä valahti nenästä alahuulelle, ja Muriel nykäisi nopeasti päätään taaksepäin.
"Äh, helvetti... Ei sinulla satu olemaan nenäliinaa?"

Wolfie silitti Murielin selkää lohduttavasti ja kaiveli avonaisen takkinsa taskuja. Käteen sattuva nenäliina oli hieman ryttyinen kovasta elämästään taskunpohjalla mutta puhdas, ja mies ojensi sen naiselle.
"Sinä saat olla väsynyt, rakas", hän vetosi ja painoi suudelman punaisten hiusten joukkoon.
"Sinun ei tarvitse selviytyä tästä kaikesta yksin."

Muriel otti ryttyisen nenäliinan vastaan ja painoi sen nenälleen.
"Tätäkin pidät vielä, pitäisi neuloa uusi..." hän huomautti, suoristaen Wolfien kaulahuivia ennen kuin sujautti kätensä miehen käsivarren alle, jotta he voisivat jatkaa matkaa ennen kuin koirat kyllästyisivät täysin ja alkaisivat järjestää itse itselleen viihdykettä.
Niille oli sentään luvattu lenkki nummilla.
"Minä saan olla väsynyt sitten, kun sille on aikaa."

"Muriel", Wolfie vetosi ja katsahti naista hellästi silmäkulmastaan, kun lähti kävelemään kiireettä tämän vierellä. Hänen koiransa olivat jo löytäneet jostain jo vetisen ojan sen perusteella, että valuivat tummaa, kuraista vettä.
"Sinä saat olla väsynyt. Olet joutunut käymään läpi paljon. Etkä sinä olet yksin. "

Muriel antoi kätensä valua alas miehen käsivartta kunnes saattoi ristiä sormensa tämän sormien kanssa lomittain.
Myös Halley näytti osallistuneen ilonpitoon, ja valui nyt vettä melkein syyllisen näköisenä.
"Jonkun on pidettävä langat käsissä, eikö silloin sovi heittäytyä sängyn pohjalle itkemään."
Ääni kulki hieman tukahtuneesti nenäliinan vuoksi.

"Muriel", Wolfie vetosi uudelleen ja puristi naisen kättä omassaan.
"Sinä olet uskomaton olento, mutta sinun ei tarvitse olla vahva kaikkien muiden edestä. Sinäkin saat olla ihminen. Sinun ei ole pakko jaksaa yksin", hän sanoi ja hätisti märän Kalinkan kauemmas, ennen kuin borzoi ehti tulla kiehnäämään heihin.

Muriel seurasi koirien riemua, yrittäen imeä siitä itseensä energiaa.
"Sen jälkeen, kun toivuin leikkauksesta vuosia sitten, päätin, etten enää koskaan olisi niin hirvittävän avuton", hän totesi hiljaa.
"Mutta jos olen rehellinen... minua pelottaa niin, etten ole saada nukuttua."

"Sinä et ole yksin", Wolfie muistutti ja nosti Murielin kättä niin, että saattoi painaa suudelman sen kämmenselälle.
"Vaikka emme ole enää pariskunta, minä rakastan sinua silti ja olen tukenasi miten vain voin." Miten hän ei ollut ymmärtänyt, että Murielilla oli hätä?
"Mikä sinua pelottaa?"

Muriel laski nenäliinan varovasti ja rypisti sen nyrkkinsä sisään kun oli varma, että verenvuoto oli tyrehtynyt.
"Ja minä rakastan sinua, hölmö mies", hän hymähti, sipaisten Wolfien kämmenselkää peukalollaan. Hän oli jakanut osan elämänsä parhaista vuosista miehen kanssa, se ei kadonnut minnekään, vaikkeivat he enää olleetkaan yhdessä samalla tavalla.
Supernova oli tainnut löytää hylätyn hanskan - Muriel todella toivoi, että se oli hanska - ja riepotti sitä nyt ylpeänä menemään, yrittäen innostaa muita koiria leikkiin.
Tummat kulmat painuivat alemmas.
"Muistatko sen Alien-elokuvan jonka katsoimme?" hän mutisi.
Jossa Alienit syntyivät suoraan ihmisten vatsan läpi, lennättäen verta ja suolenpätkiä ympäriinsä.

Wolfie puristi Murielin kättä ja katseli hetken naista silmäkulmastaan heidän kävellessään.
”Muistan”, hän sanoi punertavat kulmat kurtistuen ja rykäisi ymmärtäessään aiheenmuutoksen syyn.
”Luulen, että voisin esitellä sinulle hieman toisenlaisia mielikuvia ihmiselämän synnystä. Se voisi tehdä sinulle hyvää."

Muriel naurahti ja puristi Wolfien kättä takaisin.
"Olen maalaiseläinlääkäri. Veikkaan, että olen nähnyt kaikki mahdolluset skenaariot, miten jokin voi mennä pieleen..."
Hän vislasi terävästi ja saatuaan koirien huomion vapautti ne takaisin riehumaan.
"Minun sisälläni kasvaa vieras entiteetti, jolle minun pitäisi olla äiti. Tiedätkö, pakko myöntää, että tässä kohdin teillä miehillä on helpompaa."

”Mikään ei mene pieleen”, Wolfie vastasi varmasti.
”Nykyajan lääketiede on melko kehittynyttä, enkä minä suostuisi siihen, että sinulle tapahtuisi mitään pahaa.” Pahempaa, kuin mitä oli jo tähän mennessä tapahtunut.
”Ja Muriel, sinusta tulee aivan uskomaton äiti.” Ehkä nainen ei huomannut, kuinka huolehti jo kaikista lähellään kuin äiti, vahvana, lämpimänä ja turvallisena.

Muriel olisi halunnut inttää vastaan ja muistuttaa, että kaikenlaista tapahtui, siitäkin huolimatta, että lääketiede oli kehittynyttä.
"Ehkä minusta tulee vanha katkeroitunut ämmä. Syytän lasta elämäni pilaamisesta ja lukitsen sen portaiden alle komeroon..."
Se tosin taisi olla jo eri tarina, johon liittyi velhoja ja salaman muotoisia arpia, ja jolla ei lopulta ollut mitään tekemistä sen kanssa, että äiti olisi vihannut lastaan. Ainakaan porraskomeroon lukitsemisella.
"Enkä tiedä, mitä tekisin, jotta Emmie voisi olla onnellinen, tai ettei Helia... Näen vieläkin joulusta painajaisia."

"Sinä teet jo enemmän kuin tarpeeksi", Wolfie vetosi ja hätisti Kalinkan uudelleen kauemmas, kun kurainen borzoi laukkasi heitä kohti hellyydenkipeänä.
"Sinä olet uskomaton ihminen. Mutta kukaan ei voi tehdä toista ihmistä onnelliseksi – jokainen on itse vastuussa omasta onnellisuudestaan, elämästään ja valinnoistaan."

Muriel huokaisi ja puristi jälleen Wolfien kättä.
"Maailma olisi paljon parempi paikka, jos minä saisin päättää asioista muidenkin puolesta", hän huomautti, haikea hymy huulillaan viipyen.
Edes Laurie ei ollut säästynyt viime aikoina surulta, vaikka velikin tuntui saaneen itsensä jälleen kasaan.
"Olen nähnyt viime aikoina melkein joka yö painajaista, jossa tukehdun."

"Olen pahoillani", mies sanoi myötätuntoisesti ja silitti peukalonsyrjällään Murielin kämmenselkää.
"Olet joutunut kokemaan kohtuuttoman paljon lyhyen ajan sisään." Eikä Muriel tainnut koskaan sallia itselleen tarpeeksi inhimillisyyttä.
"Voisinko tehdä jotain?"

Hieman kauempana Halley oli onnistunut nappaamaan hanskan itselleen - toivottavasti se todellakin oli hanska - ja pinkoi nyt karkuun Supernovaa, joka halusi aarteensa takaisin.
Muriel katsahti Wolfieta ja hymyili väsyneesti.
"Sellaista se joskus on. Ehkä paremmat ajat ovat nyt edessä", hän totesi hymähtäen.
"Jos sinulla on aikaa, voisit tulla avuksi koirien kanssa sitten, kun en enää itse jaksa ulkoiluttaa niitä."

"Totta kai", Wolfie lupasi. Hän voisi lenkittää Murielin laumaa, käydä kaupassa naisen puolesta, siivota ja vaikka pitää seuraa. Voi olla, että nainen ei hyväksyisi hänen apuaan siivouksessa. Heillä taisi olla hieman erilaiset standardit sen suhteen.
"Tiedäthän sinä, että teen mitä tahansa vuoksesi", hän lisäsi hymyä silmissään ja pukkasi kevyesti Murielin olkavartta, päästämättä irti naisen kädestä.

Se oli yksi Murielin suurimmista murheista. Kuinka ihmeessä hän huolehtisi eläinlaumastaan, kun pieni ihminen vaatisi kaiken huomion? Tai ennen sitä, kun olisi liian lihava edes liikkumaan kunnolla?
Ehkei ollut väärin pyytää apua.
"Tiedäthän, ettei sinun pitäisi luvata tuota?" hän vastasi, nyt hymy jo melkein silmiin saakka yltäen. Hän kurotti lähemmäs painamaan kevyen suukon miehen poskelle.
"Luoja, sinä olet ihana. Mitä sinulle itsellesi kuuluu? Sano, että jotakin hyvää."

Wolfie nauroi käheällä hyväntuulisuudella ja kiersi käsivartensa Murielin vyötärölle, nojautuen suudelmaa vasten.
"Minä en ole tähän päivään mennessä katunut mitään sinun kanssasi – en kadu edes sitten, kun konttaan hankaamassa kylpyhuonettasi hammasharjalla", hän lupasi ja hipaisi nenänpäällään naisen hiuksia.
"Hyvää, vain hyvää. Jopa sävelkuurot oppilaani rakastavat musiikkia ja... No, olen varmastikin jo tuomittu jonkinlaiseen kadotukseen, joten toivon hänen ilmestyvän oveni taakse."

Muriel kohotti toista kulmakarvaansa.
"Et mitään? Yhtään mitään? En voi väittää, ettemmekö me olisi saaneet silloin tällöin hyvin huonoja ideoita."
Toisaalta huonotkin ideat muuttuivat hyvin rakkaiksi muistoiksi siinä vaiheessa, kun riittävästi aikaa oli kulunut.
"Ja ehkä minun pitäisi ottaa tuo kirjallisena, sillä saatat päätyä tekemään jossain vaiheessa juuri sitä."
Lämmin, melkein kiitollinen kiintymys sai hänet nojautumaan lähemmäs Wolfieta.
"Miten syvään kadotukseen?"

"Sinä tiedät, että minä rakastan huonoja ideoita", Wolfie protestoi nauraen ja halasi Murielia lähemmäs kylkeään.
"Mitä minä voisin katua?" Hän arveli, ettei katuisi edes sitä, kun päätyisi pesemään naisen kylpyhuonetta hammasharjalla.
"Kuinka syvään kadotukseen päätyy, kun sekaantuu naimisissa olevaan naiseen ja haluaa tehdä niin uudelleen?"

"Minä tiedän", Muriel myönsi ja pudisti kevyesti päätään.
"Voisin ehdottaa sitä kertaa, kun päädyimme värjöttelemään pakkaseen ilman vaatteita, tai sitä, kun saimme ampiaiset kimppuumme... Mutta sinä mokoma et tosiaan taida katua yhtään mitään."
Tuntui melkein haikealta muistella menneitä vuosia, vapautta, joka niihin liittyi. Ei tarvinnut kuin pakata laukku ja suunnata seuraavaan maahan tai kaupunkiin.
Wolfien vastaus sai Murielin räpäyttämään silmiään ja epäilemään hetken, että hän oli kuullut väärin.
"Sinä mitä?"

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Linjoilla
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1458
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Rakkaat rikkinäiset   Ma Toukokuu 07, 2018 3:39 pm

"Ajattele miten jännittäviä tarinoita niistä tuli", Wolfie protestoi ja heilautti vapaata kättään vahvistaakseen sanojaan. Ehkä ne kerrat olivat sillä hetkellä hieman kyseenalaisia miellyttävyydeltään, mutta mitä muistoja niistä jäi.
"Sekaannuin naimisissa olevaan naiseen", Wolfie toisti, päätään nöyrästi painaen.
"Ja toivon, että voisin tehdä niin uudelleen."

"Oi!"
Muriel pukkasi miestä lantiollaan, kulmat syvään kurttuun painuen - vaikka rehellisesti sanottuna hänellä ei ollut ehkä paljoakaan oikeutta arvostella, odottihan hän itse nyt lasta miehelle, joka oli ollut vielä naimisissa silloin, kun se oli laitettu alulle.
Hän ei ollut tosin tiennyt sitä vielä silloin. Ensimmäisellä kerralla.
"Kadotukseen siedätkin joutua, pyhä avioliitto ja sitä rataa... Joten nyt, kun saarna on hoidettu, kerro tarkemmin."

Wolfie naurahti käheästi ja silitti naisen käsivartta.
"Tiedän", hän myönsi auliisti, osaamatta välittää kovin syvää katumusta.
"Hän on häkellyttävä olento. Ja hänen pitäisi saada nähdä itsensä niin, kauniina, suloisena, riittävänä." Oli järkyttävää nähdä, millaista tuhoa julman miehen sanat aiheuttivat.
"Kalinka taklasi hänet puiston lampeen joitain kuukausia sitten, ja se vain... Tapahtui, kuin huomaamatta."

Muriel puhahti, yrittäessään hakea oikeaa, syyttävää mielentilaa.
Se tuntui vain kovin hankalalta juuri nyt. Wolfie ei ollut paha mies.
"Sinun tyttösi ovat hävyttömiä olentoja", hän huomautti, kulmat edelleen kurtussa.
"Joten, sinä olet tapaillut naimisissa olevaa naista. Vai kertaanko se vain jäi..?"

"Tyttöni ovat kerrassaan säädyttömiä, hävyttömiä olentoja", Wolfie myönsi sopuisasti ja hieraisi niskaansa.
"Ei, olen tainnut mennä jo laskussa sekaisin. Tapasimme alunperin kuitenkin vain ystävinä. Sitten hän riiteli miehensä kanssa ja me vain... Hän ei tunnu ymmärtävän, millaista oikea nautinto on. Eikö ole suorastaan velvollisuus näyttää?"

Muriel pukkasi miehen kylkeä uudelleen.
"Kai tiedät, mitä koirista ja omistajista sanotaan? Että ne muistuttavat toisiaan."
Hänen laumassaan oli tosin niin monta persoonaa, että se ei tainnut enää hänen kohdallaan pitää paikkaansa.
Kulmatpainuivat hieman alemmas.
"Joten olette olleet sängyssä? Ja hän on onneton avioliitossaan, vai?"

”Sinä tiedät, että minä olen säädytön, hävytön olento”, mies vastasi häivähdys hymyä lämpimissä kissansilmissään. Ehkä hänen tyttönsä ottivatkin vaikutteita hänestä.
Wolfie painoi päätään nöyrästi kysymyksestä.
”Niinkin voisi sanoa”, hän totesi muistellen kertoja, jona sai vetää Sylvian syliinsä ja koskettaa naista.
”Uskon hänen olevan onneton. Se mies ei ansaitse aviomiehen titteliä.”

Murielin silmät siristyivät hieman.
"Uskon tietäväni melko tarkalleen, kuinka hävytön ja säädytön", hän vakuutti ja kohotti kättään läppäisemään Wolfien niskaa.
"Sinä poltat vielä näppisi, rakas. Katso nyt, kuinka minun kävi, kun menin sekaantumaan naituun mieheen."

Wolfie soi katumattoman hymyn poikamaista pilkettä silmäkulmissaan ja suikkasi suudelman Murielin poskelle läppäisyn saatuaan.
”Muistelen, että sinä pidit siitä varsin paljon”, hän vastasi ja kohautti sitten olkiaan.
”Luultavasti – mutta älä huoli, en minä odota tämän johtavan minnekään. On vain tavattoman miellyttävä yllätys, kun hän ilmestyy oveni taakse ja syliini.” Mies kiersi käsivartensa paremmin naisen hartioille.
”Kaikki järjestyy kyllä, älä sinä sitä pelkää.”

"Tietenkin pidin. Minä olen pohjimmiltani hyvin hävytön ja säädytön nainen", Muriel huomautti, yrittäen pitää ilmeensä vakavana vaikka silmät paljastivatkin hymyn.
Ei hänkään katunut yhteisiä vuosia.
"Minä pelkään, kuinka sinun käy, jos aviomies saa tietää", hän jatkoi, seuraten katseellaan, kuinka Halley yritti innostaa Wolfien tyttöjä juoksukisaan hieman kauempana.
"Sinä olet siis... jonkinlainen lohduttaja?"

"Minä muistan", Wolfie kuiskasi painaen nenänsä hetkeksi punaisiin hiuksiin. Muriel oli ollut hänen elämänsä rakkaus. Mutta sitä ei ollut kirjoitettu tähtiin.
"En murehdi sitä." Sylvian aviomies kuulosti varakkaalta ja vaikutusvaltaiselta, ja ehkä hän katoaisi joku kaunis päivä jäljettömiin, mutta hän ei halunnut antaa pelon määritellä elämäänsä tai pohtia, mitä olisi tapahtunut jos.
"Niin, taidan olla. Hän ilmestyy usein luokseni, kun on tolaltaan tai yksinäinen. Hänen miehensä matkustaa paljon."

"Ehkä sinun pitäisi murehtia. En halua saada jonakin päivänä soittoa, että sinut on mukiloitu vihannekseksi, tai pahempaa... Tiedätkö edes, mitä salaperäisen ystäväsi mies tekee? Jos hän on vaikka ammattipainija?"
Murielin sanoihin sekoittui todellinen huoli siitä, että Wolfielle voisi todella käydä vielä huonosti. Ei ehkä aivan niin kirjaimellisesti kuin hänen esimerkissään, mutta silti.
"Sinä olet minulle tärkeä, hölmö mies, ja monelle muulle myös. Et saisi syöksyä suoraan surman suuhun."
Hän tutki katseellaan miehen profiilia.
"Saat hänen miehensä kuulostamaan keljulta tyypiltä."

Wolfie nauroi käheällä hyväntuulisuudella.
"Minä pidän itsestäni huolta, älä turhaan murehdi minusta", hän vetosi lempeästi.
"Luulen, että hänen miehensä on jonkinlainen bisnesmies, ja aivan taatusti kelju tyyppi. Kuulisit asiat, joita se mies on hänelle sanonut – miten se mies on lyönyt hänet maahan sanoillaan." Ajatuskin sai hänen verensä kiehumaan.
"Ja hän ei ansaitse sitä. Hänen kuuluu tietää, miten kaunis, suloinen, kiltti ja kertakaikkisen tarpeeksi hän on."

Muriel vilkaisi Wolfieta skeptisesti. He olivat viettäneet liian monta vuotta yhdessä, jotta hän olisi voinut aivan täysin luottaa miehen sanoihin - kun tämä itsekin julisti rakastavansa huonoja ideoita.
Tummat kulmat painuivat hieman alemmas.
"Jos mies on niin kelju, miksei hän vain lähde?" hän kysyi.
Ei ollut mitään syytä sietää kurjaa kohtelua. Vaikka tietenkään hän ei tiennyt tapauksen yksityiskohtia.
"On epäreilua hakea lohtua sinulta."

"En tiedä", Wolfie sanoi kurtistaen kulmiaan.
"Emme yleensä hirveästi puhu hänen miehestään tai avioliitostaan." Ehkä kumpikaan ei kaivannut muistutusta siitä, että Sylvia oli naimisissa toisen miehen kanssa.
"En minä pahastu. Pidän hänestä, ja iltani muuttuvat aina paljon paremmiksi, kun hän tulee luokseni." Sylviassa oli jotain, mitä hän ei ollut löytänyt Murielin jälkeen. Nainen tuntui jotenkin kuuluvan hänen kotiinsa, hänen syliinsä.

Muriel tutki Wolfieta katseellaan.
"Ettet vain ole todella menettämässä sydäntäsi?" hän totesi, hipaisten miehen niskaa tällä kertaa hellemmin.
Se ei välttämättä päätyisi hyvin. Todennäköisesti ei päättyisi. Hänen suhteensa Samueliinkaan ei ollut kaunis, ei, kun roskalehdet jaksoivat edelleen repiä siitä otsikoita.
"En nimittäin haluaisi nähdä sen särkyvän."

Wolfie soi Murielille lämpimän, silmät viiruiksi siristävän hymyn.
"Nautin vain tästä niin kauan kuin tätä kestää", hän vastasi rauhoittaen ja halasi naisen kylkeensä heidän kävellessään.
"Tiedän, että hän on naimisissa eikä tämä voi johtaa mihinkään. Luulen, että helpotamme toistemme yksinäisyyttä."

Edes Wolfien sanat eivät riittäneet karistamaan Murielin huolta täysin.
"Oletko sinä yksinäinen, rakas?" hän kysyi, sipaisten miehen niskaa uudelleen sormenpäillään.
"En ole aivan varma, onko naimisissa olevaan naiseen sekaantuminen paras mahdollinen tapa sen karkottamiseen. Mutta toisaalta, kuka minä olen mitään sanomaan..."
Pikkuloinen muistutti konkreettisesti siitä, ettei hän ollut itsekään tehnyt viisaita päätöksiä. Toisaalta, ehkä typeryydestä oli seurannut jotakin hyvää. Ehkä he saisivat asiat Samuelin kanssa toimimaan.
"Haluan, että olet onnellinen."

"Silloin tällöin", Wolfie vastasi ja soi Murielille lempeän hymyn. Synnyinseuduille palaaminen oli ollut raskasta, ja suurin osa hänen ystävistään oli levittäytynyt pitkin maailmaa. Yksinäisyys sai hänet pohtimaan, josko hänen paikkansa olisi jossain muualla.
"Tiedän – mutta tiedäthän sinä, miten rakastan huonoja ideoita." Sylvia luultavasti oli huono idea, mutta vastustamaton sellainen.
"Minäkin haluan, että sinä olet onnellinen, rakas. Oletko sinä?"

"Silloin sinun kuuluisi soittaa minulle", Muriel huomautti ja hipaisi nenänpäällään miehen poskea.
"Kun tunnet olosi yksinäiseksi."
Vaikka se ei varmasti olisikaan pysyvä ratkaisu. Hänellä oli ollut täällä elämä valmiina, mutta Wolfie oli joutunut aloittamaan alusta - tai palaamaan yhtäkkiä entisen elämänsä raunioille, niin kuin hänelle oli ennen joulua selvinnyt.
Muisto tuntui edelleen saippuasarjasta irrotetulta, ei todelliselta elämältä.
"Minä en ole onneton. Ja tilanteeseen nähden se on enemmän kuin tarpeeksi."

Wolfie nauroi käheästi.
"Luulen, Muriel-rakas, että yksinäisyyteni ei ole sellaista, jota sinä voit lievittää", hän vastasi. Heidän suhteensa oli päättynyt, ja Murielilla oli uusi elämä. Lapsi tulossa toisen miehen kanssa.
Mutta hän ei kaivannut vain fyysistä läheisyyttä. Hän kaipasi jonkun, jolle laittaa ruokaa, jonka jalkoja hieroa illalla television ääressä, jonka vierestä herätä ja jota hemmotella.
"Voinko tehdä jotain, että olisit onnellisempi?"

Muriel tuhautti nenäänsä silläkin uhalla, että se alkaisi vuotaa uudelleen.
"Älä aliarvioi minua. Onnistuin saattamaan veljesikin yhteen nykyisen miesystävän kanssa. Sinäkin ansaitset elämääsi jonkun ihanan, jonka kanssa olla ällöttävän onnellinen."
Hän todella halusi sitä, että Wolfiekin löytäisi jonkun, jonka kanssa olla onnellinen.
"Mutta tiedätkö mitä, ole siihen saakka onnellinen huonon ajatuksesi kanssa."
Jos naisella olisi selkäranka, tämä ei jatkaisi leikkiä loputtomiin, vasn toimisi niin kuin oli oikein.
Eikä Wolfie toivottavasti polttaisi näppejään.
"Voisit tulla käymään. Laittamaan ruokaa. En vain etukäteen tiedä, milloin kestän syödä, mutta edellispäivänä himoitsin vihreää curryasi niin, että meinasin kuolla."

"Vaikuttavaa", Wolfie nauroi ja painoi suudelman naisen poskelle.
"En koskaan aliarvioisi sinua – ja minä olen ihan riittävän onnellinen." Hänen elämässään oli paljon hyvää, ja hetket Sylvian kanssa tekivät hänet hyvin onnelliseksi. Hän vain toivoi tietävänsä, oliko heillä ollut jo viimeinen yhteinen hetkensä.
"Minä laittaisin sinulle ruokaa koska tahansa", hän lupasi hyväntuulisesti hykertäen, "olisit soittanut minulle, ja olisin tuonut sinulle vihreää curryani."

"Haluan, että olet sietämättömän onnellinen", Muriel muistutti. Mutta ehkä se ei ollut hänen käsissään, ei juuri nyt. Hän saattoi vain toivoa, että kaikki päättyisi hyvin.
"Kello taisi olla lähempänä kahtaatoista yöllä", hän huomautti päätään pudistaen.
"Kuolen vielä näihin käsittämättömiin himoihin. Oletko muuten tavannut veljeäsi sen... edellisen kerran jälkeen?"
Kun Helian persoonat olivat tulleet hänen luonaan esiin.

"Minä laitan sinulle ruokaa vaikka neljältä aamuyöllä", Wolfie lupasi. Hän vietti suuren osan öistä enemmän tai vähemmän valveilla joka tapauksessa, vaeltaen asunnossaan tai nykyään, jos onnetar soi, säveltäen.
"Kävin tapaamassa häntä osastolla", mies sanoi.
"Se oli... Erikoista, mutta sujui huomattavasti paremmin. Hän ei lyönyt minua, mikä on vaikuttavaa."

"Mies, öisin nukutaan", Muriel muistutti. Ei sillä ollut niin väliä silloin, kun aamulla saattoi nukkua pitkään, mutta Wolfien työ ei tainnut sopia kuvaukseen. Ei ainakaan hänen kouluaikaisten muistojensa perusteella.
"Tai rakastellaan. Mutta ei kokata hölmöille ystäville."
Hän tutki miehen profiilia kasvoillaan ja kurotti hipaisemaan tämän poskea huulillaan.
"Olen iloinen, että kävit. Hän voi jo paremmin kuin silloin joulun alla."

Wolfie hykersi hyväntuulisesti.
"Sinä tiedät, että minä kokkaan sinulle milloin vain", hän muistutti, "öilleni on harvemmin sen tähdellisempääkään käyttöä." Paitsi silloin, jos Sylvia ilmestyi hänen luokseen. Mies katsahti Murielia silmäkulmastaan ja suli silmäkulmat viuhkoittavaan hymyyn poskisuudelmasta.
"Luulen, että olen saamassa musiikkini takaisin. Säveltäminen on rakastelusta seuraavaksi miellyttävin tapa viettää yötä."

Muriel hymähti kehräten.
"Tulen vielä käyttämään sitä häikäilemättömästi hyväkseni. Ei ole sattumaa, että ympäröin itseni miehillä, jotka tietävät, kummin päin kauhaa käytetään."
Hetkeksi tummien silmien katse kääntyi tutkimaan epäluuloisesti koiria ja erityisesti Halleyta, joka oli heittäytynyt selälleen ja kihnutti nyt itseään antaumuksella maata vasten. Toivottavasti vain silkasta riemuneuroneiden ylikuormittumisesta eikä siksi, että olisi löytänyt mielestään jotain sanoinkuvaamattoman hyvältä haisevaa, joka nykyisessä tilanteessa saisi Murielin yökkimään.
Hajuherkkyys ei aivan sopinut yhteen hänen työnkuvansa kanssa.
"Sinä olit aina menneisyydestäsi ja musiikistasi niin kovin salaperäinen", hän huomautti melkein moittien kääntäessään huomionsa takaisin Wolfieen.

"Sinä saat aina käyttää minua hyväksesi", Wolfie vastasi hyväntuulinen tuikahdus kissansilmissään ja pukkasi hellästi naisen olkavartta.
Hän toivoi, että Muriel löytäisi, mitä etsi elämästä. Ero oli tehnyt kipeää, mutta hänkin löytäisi onnen uudelleen. Siihen saakka hän voisi haaveilla häkellyttävän olentonsa ilmestyvän jälleen ovensa taakse.
Hän naurahti hieraisten niskaansa.
"Niin taisin olla. Se kuului toiseen elämään", hän sanoi hymyillen haikeasti ja laski katseensa.
"Ennen kuin olin Dorian, olin säveltäjä."

"Leuka ylös", Muriel muistutti pehmeästi ja hipaisi vapaalla kädellään Wolfien leukaa.
"Hartiat taakse. Katsotaan, mihin meistä on."
Hän hipaisi miehen poskea nenänpäällään. Oli hetkiä, jolloin hän kaipasi sitä, mitä heillä oli ollut. Mutta se oli jäänyt menneeseen, muuttunut kauniiksi muistojen sarjaksi.
Ja olihan heillä ystävyytensä.
"Tiedätkö, minusta Wolfie sopii sinulle paremmin", hän totesi mietteliäänä.
"Musiikkisi oli hyvin kaunista. Olen kuunnellut sitä joulukuun jälkeen."

Wolfie hymyili ja halasi Murielin kylkeensä.
Murielista tulisi ihana, upea äiti. Hän nauttisi työstään opettajana ja saisi purkaa sieluaan musiikkiin.
"Kiitos", hän vastasi hämillisenä naurahtaen.
"Sävelsin ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen hänelle, huonolle idealleni. Jäätanssin."

Wolfien, tai pikemminkin Dorianin, menneisyys oli ollut Murielille aina arvoitus. Ja sellaisena se oli saanut pysyäkin, aina viime jouluun saakka.
Kaksi toisilleen vierasta ihmistä oli kohdannut toisensa ja jatkanut matkaa yhdessä.
"Minun edelliseen elämääni kuului vain kaksi keuhkoa", hän naurahti ja pudisti päätään.
"Ehkä huono ideasi ei siis ole täysin huono? Hän kuulostaa melkein mystiseltä olennolta."

"Sitä minäkin välillä epäilen", Wolfie nauroi hyväntuulisesti. Sylvia näytti jonkinlaiselta taruolennolta.
"Hän sai minut kuulemaan musiikkia kymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen – voisinko todella vastustaa sellaista huonoa ideaa?" hän kysyi silittäen naisen olkavartta heidän kävellessään.
"Olin varsin häkeltynyt siitä, että tunnet molemmat sisarukseni varmaankin minua paremmin."

Muriel pudisti päätään.
Kaiken järjen mukaan Wolfien ei olisi pitänyt sekaantua huonoon ideaan, ennen kuin tämä olisi saanut otettua eron miehestään.
Mutta toisaalta hänen ystävänsä näytti hyvin onnelliselta juuri nyt.
"Usko pois, et lainkaan niib häkeltynyt kuin minä. Mutta minulla on lahja... Huilataanko ihan pieni hetki?"
Hän nyökäytti kohti matalaa kivimuurin pätkää.

"Huilataan", Wolfie myönsi ja saattoi Murielin muurin luo vaivihkaa naista tukien.
"Ehkä minäkin opin vielä tuntemaan heidät uudelleen, oikeasti." Hän saattoi ainakin yrittää, vaikka heidän välissään olikin kymmenen kipeää vuotta.
"Tuota, ovatko he puhuneet vanhemmistamme?" Hän ei ollut tavannut vanhempiaan sen jälkeen, kun oli jättänyt elämänsä Wolfgangina, eikä ollut varma, oliko valmis tekemään niin nytkään.

Muriel vajosi kiitollisena istumaan muurin laidalle, nykien takinhelmaa suojaksi takapuolensa ja kosteiden kivien väliin.
Pulssi hakkasi korvissa nopeana.
"Olen siitä aivan varma. Andy on aina puhunut sinusta hyvin rakastavasti, ja on ollut hyvin onnellinen siitä, että olet palannut."
Myös Helia oli kaivannut veljeään, sen hän tiesi.
"Jonkin verran. Haluaisitko tietää, mitä heille kuuluu?"

Kultainen, kiltti Andy, joka olisi tarvinnut enemmän tukea elämäänsä. Ehkä hän voisi olla sitä pikkusisarelleen nyt.
"En tiedä", Wolfie vastasi sukaisten levottomat sormet läpi hiuksistaan, jotka jäivät kurittomasti pystyyn. Hänen pitäisi kai käydä parturissa.
"Meillä ei ole helpoin suhde. Enkä tiedä, pystyisinkö rakentamaan uutta. Mutta... Onko heillä kaikki hyvin?"

Muriel tutki Wolfien kasvoja myötätuntoisesti ja ojensi kättään sipaisemaan miehen hiuksia.
"Tule käymään, harjasi kaipaa siistimistä", hän totesi pehmeästi.
"Sikäli kuin olen ymmärtänyt, kyllä. He elävät nyt omia, erillisiä elämiään."

Wolfie hymyili ja katsahti Murielia silmäkulmastaan.
"Näytänkö taas turhan villiltä?" hän kysyi ja kosketti kurittomia, punaruskeita hiuksiaan. Muriel oli tainnut olla vuosia syy, miksi ne eivät villiintyneet täysin.
"Se on hyvä. Ehkä se on kaikki, mitä minun tarvitsee tietää. En ole enää sama ihminen, joka olin silloin. Eivätkä he taitaisi olla kovin iloisia näkemisestäni."

Hymy sai Murielin silmät siristymään, kun hän kietoi sormensa Wolfien villiintyneisiin hiuksiin ja tukisti kevyesti.
"Vähän. Sinä tiedät, että pidän siitä, kun miehessä on mistä ottaa kiinni, mutta tämä alkaa olla jo niillä rajoilla, alkaako joku pian pelätä eläintarhan leijonan karanneen."
Hän unohtui sukimaan punaruskeita suortuvia hellästi, työntämään niitä miehen korvien taakse.
"Jos olet sitä mieltä. Mutta jos sinulla on pienikin epäilys siitä, että haluaisit puhua heidän kanssaan, kehottaisin sinua tekemään niin. En voi sanoa olevani asiantuntija, vielä, mutta he ovat kuitenkin sinun vanhempasi."

Wolfie nojasi päänsä kevyesti vasten kosketusta ja katseli poissaolevasti talvesta heräävää, kumpuilevaa nummimaisemaa, jonka poikki koirat riensivät ristiin rastiin. Polina liihotti hurjaa vauhtia heinikon poikki kieli suusta roikkuen ja valkoinen vatsa ja jalat epäilyttävän mustanruskeina.
”Ehkä sinun mieliksesi sitten”, hän lupasi häivähdys vaikeaa hymyä suupielessään, ennen kuin painoi katseensa.
”He olivat Wolfgang Myloksen vanhempia. Minä olin musiikkini enkä usko, että olin olemassa sen ulkopuolella. En usko, että he olisivat turhan innostuneita tapaamaan minua enää. Jätin heidät melkoiseen soppaan lähtiessäni.”

"Hyvä poika", Muriel hymähti pehmeästi. Tummat kulmat painuivat hieman alemmas, kun hän tutki miehen kasvoja ennen kuin ojensi käsiään vetääkseen tämän kunnon halaukseen.
"Rakas", hän aloitti pehmeästi, silittäen punaruskeita, melkein villeiksi käyneitä hiuksia.
"Ehkä vanhempasi ovat muuttuneen ihmisinä aivan samalla tavalla. Mikään ei pakota sinua tapaamaan heitä, jos et niin halua, mutta mikään ei myöskään estä sinua tekemästä niin. Se voisi tehdä sinulle hyvää, auttaa kuromaan itsesi taas kokonaiseksi."

Wolfie kiersi käsivartensa Murielin ympärille ja hautasi kasvonsa hetkeksi naisen kaulataipeeseen, ennen kuin pakotti itsensä ryhdistäytymään.
”En usko, että olen valmis kohtaamaan sitä osaa menneisyydestäni vielä”, hän totesi silittäen naisen selkää.
”Tiedätkö oletko saamassa tytön vai pojan?” mies kysyi ja kurtisti kulmiaan.
”Sinä siis aiot pitää lapsen?"

"Siinä tapauksessa sinun on paras odottaa, kunnes olet valmis", Muriel vastasi ja piti käsivartensa Wolfien ympärille kiedottuina. Miehen tuoksu oli edelleen tuttu, palautti hänet aikaan, jolloin he olivat voineet maata rannalla katselemassa tähtiä, vailla kiirettä minnekään.
Ennen kuin aalto pyyhkäisi varoittamatta yli.
"En vielä varmasti, sen pitäisi selvitä parin viikon päästä lääkärikäynnillä. Tosin minulla on vahva epäilys, että Pikkuloinen on tyttö."
Myös Murielin kulmat painuivat alemmas.
"Aion."

Vaaleanvihreät kissansilmät siristyivät hymyyn.
"Sinusta tulee aivan uskomaton äiti", Wolfie vetosi ja hipaisi Murielin poskea peukalonsyrjällään. Oli aika, kun hän oli toivonut, että he olisivat voineet perustaa perheen. Kiertää maailmaa yhdessä lapsen tai kahden kanssa.
"Sinun lapsesi on onnekas."

Muriel tuhautti nenäänsä.
"Millainen äiti ajattelee vain työpaikkaansa, kun pitäisi olla hehkumassa onnesta odottaessaan, että voi omistaa elämänsä lapselle?"
Eläinlääkärin paikka Rosings Parkista oli ollut hänen unelmiensa täyttymys. Eikä hän voinut olla ajattelematta, silloin tällöin, kun pahoinvointi valvotti häntä öisin, että Pikkuloinen oli jonkinlainen rangaistus.
Hän häpesi itseään aina aamulla.
Kyyneleet halusivat taas nousta silmiin.
"En haluaisi lopettaa työskentelyä."

Wolfie työnsi punaisen suortuvan hellästi naisen korvan taakse.
"Inhimillinen?" hän ehdotti lempeästi.
"En usko, että sinun tarvitsee lopettaa työskentelyä, ellet halua." Jotkin äidit palasivat töihin hyvinkin pian lapsen syntymän jälkeen.
"Sinä jos kuka selviydyt sekä lapsesta että työstä."

"Kun viimeksi tarkistin, äidit eivät saaneet olla inhimillisiä", Muriel niiskaisi ja pyyhkäisi silmiään takinhihaansa.
Äitien piti olla valmiita uhrautumaan lastensa puolesta. Ja vaikka hän olikin valmis tekemään mitä tahansa laumansa puolesta, hän ei ollut lainkaan niin varma siitä, pätikö sama myös Pikkuloiseen.
Vaikka pieni, nallekarkilta näyttävä harmaa möykky olikin saanut hänet itkemään liikutuksesta.
"En voi vain sitoa Pikkuloista selkääni ja jatkaa töitä hevosten kanssa. Ei mene edes pitkään, ennen kuin olen liian lihava edes kävelemään kunnolla..."

"Se ei kestä ikuisesti", Wolfie lohdutti ja sipaisi Murielin hiuksia.
"Sinä saat olla ihminen. Ja sinusta tulee upea äiti, rakas. Sinä olet niin vahva, niin lämmin ja sinulla on niin valtava kyky rakastaa."
Mies hätisti lähemmäs kepin kanssa hipsivän, kuravettä valuvan Kalinkan kauemmas.
"Sinä tulet löytämään aina apua. Et ole yksin. Lapsellasi tulee olemaan hurjan monta rakastaa tätiä ja setää."

Muriel niiskaisi uudelleen.
"Se ei kestä ikuisesti", hän myönsi ja pyyhki loputkin poskille valahtaneet kyyneleet pois poskiltaan.
Hän epäili omaa kykyään rakastaa, kun oli ajanut niin monta hyvää miestä pois. Ehkä hyvyys oli ollut se ongelma.
"Hitto sinä olet ihana, olenko koskaan sanonut sitä sinulle? Toivon, että huono ajatuksesi ymmärtää, kuinka onnekas on."

Wolfie nauroi käheällä hyväntuulisuudella ja painoi suudelman naisen otsalle, ennen kuin tarjosi kokeillen omaa hihaansa niistämistä varten.
"Ehkä silloin tällöin, kun olit harvinaisen onnellinen", hän vastasi silmät tuikahtaen.
"Pitäisikö meidän jatkaa matkaa? Tai kääntyä takaisin päin, jos olet kovin kipeä?"

Hihan tarjoaminen sai Murielin naurahtamaan ja hieraisemaan nenänpäätään leikkisästi sitä vasten.
"Hölmö mies, sinun kanssasi olin hyvin usein harvinaisen onnellinen", hän muistutti.
Oli vielä nykyäänkin.
Hän suoristautui muurin reunalta.
"Jatkaa matkaa. Olen melko vakuuttunut, että saan aamupalan pidettyä alhaalla. Sitä paitsi takapuoleni jäätyy, jos vielä istun."

Wolfie naurahti ja ojensi kätensä Murielille auttaakseen tämän ylös.
"Koirilla näyttää olevan hauskaa", hän totesi katsellessaan autuaan onnellisia ja kertakaikkisen saastaisia koiriaan, jotka laukkasivat läähättäen edestakaisin Murielin lauman joukossa. Polina loikki jänismäisellä notkeudella korkealle ilmaan.
"Olen onnellinen, että sinulla on työ, josta pidät. Onko se ollut sitä, mitä toivoit?"

Muriel yritti olla irvistämättä.
"Ole kiltti ja vakuuta minut siitä, että työ kaikki on vain mutaa. Neutraalisti maalta tuoksuvaa mutaa..."
Mitä onnellisemmalta koirat näyttivät, sitä pahemmasta saastasta oli yleensä kyse.
Muriel piti otteensa miehen kädestä vielä silloinkin, kun oli jo päässyt jaloilleen ja suuntasi askeleensa kohti heidän koiriaan.
"Paljon enemmän. Rakastin työtäni pieneläinklinikalla, mutta nykyinen työni saa oloni tuntumaan siltä, kuin olisin saanut palan entistä minääni takaisin."

"Olen todella onnellinen puolestasi", Wolfie vastasi ja puristi Murielin kättä heidän jatkaessaan kävelyä.
"Olen melko varma, että saamme molemmat viedä koirat pesulle tämän lenkin jälkeen. Onneksi autoni on jo valmiiksi nähnyt kaikenlaista." Kalinka ravisteli itsestään vettä ja laukkasi sitten jälleen matkaan, hiettäytyen kierimään vetisiin lätäköihin.

Muriel vilkaisi Wolfieta ja hymyili silmät siristyen.
"Toivon, että sinäkin nautit työstäsi. Saat innostaa nuoria ihmistaimia musiikin pariin. Ehkä voisit soittaa joskus jotakin Pikkuloisellekin. Ties vaikka innostuisi musiikista..."
Hän seurasi kauhulla, kuinka Rigel löysi kuraisen polunpätkän ja loiskutteli menemään, viimeisetkin valkoiset tassukarvat kadoten ravan alle.
"Oletko varma, ettet halua laittaa tyttöjä minun laumani joukkoon? Voin suihkuttaa koko porukan puhtaaksi kerralla."

”Minä rakastan työtäni”, Wolfie vakuutti lämpimästä naurahtaen, ”valtavan paljon. Toivon, että olisin löytänyt opettamisen jo vuosia sitten. En usko, että haluaisin luopua opettamisesta, vaikka alkaisin jälleen säveltää enemmän.”
Polina katosi hetkeksi näkyvistä ja loiskahduksesta päätellen sukelsi nummen poikki kulkevaan, pieneen jokeen.
”Kyllä me selviämme. Tytöt ovat kovia kylpemään.” Ei ollut vain kerta, kun toinen venäläisistä oli murtautunut kylpyhuoneeseen ja loikannut miehen seuraksi kylpyammeeseen.

Muriel kurotti hipaisemaan nenänpäällään Wolfien poskea.
"Se on hyvä. Toivoisin, että voisin olla kärpäsenä katossa näkemässä, kun opetat."
Mies oli varmasti hurmaava opettaja, hieman omissa maailmoissaan, mutta juuri sellainen, josta oppilailla riittäisi tarinoita kerrottavaksi nuoremmille sukupolville.
"Jos olet varma. Saatat kyllä joutua luuttuamaan koko asuntosi sen jälkeen, kun olet saanut tyttösi ensin kylpyyn saakka."

"Varmasti", Wolfie nauroi ja kiersi käsivartensa Murielin hartioille.
"Todennäköisesti – mutta minun tyttöjeni kanssa se on välttämätöntä joka tapauksessa märällä säällä." Pitkäsääriset venäläiset nauttivat ojista, lätäköistä ja märässä maassa loikoilusta.
"Ja yksi työkaverini yrittää maanitella minut ottamaan kolmannenkin borzoin. Joku raukka kuulemma kaipaa epätoivoisesti kotia."

"Tyttösi vain tietävät, että mutakylvyt tekevät ihmeitä iholle."
Ja niin taisivat tietää myös hänen koiransa. Luojan kiitos isoisästä, joka oli ollut itsekin koiraihminen ja varmistanut, että kellarikerroksessa oli kylpyhuone, johon kuratassut saattoi ajaa suoraan pihan kautta, ja päästää vasta sitten takaportaita pitkin yläkertaan.
Muriel katsahti Wolfieta ja räpäytti silmiään.
"Sinulta se saisi hyvin rakastavan kodin."

Wolfie katsahti Murielia varoittavasti silmäkulmastaan ja kohotti kulmaansa.
"Niinkö luulet?" hän kysyi skeptisellä huvittuneisuudella.
"Minun nykyisetkin tyttöni ovat aivan käytöstavattomia. Lentävät ulos tapakurssilta. Tönivät viattomia naisia ankkalampeen", mies muistutti ja vilkaisi Polinaa, joka näytti viattomasti lätkivän yhtä Murielin koirista pitkällä käpälällään.

Halley oli vain riemuissaan saamastaan huomiosta, heilutti huiskahäntäänsä kyömy kuono melkein nauruun avautuneena.
"Sinun tyttösi käyttäytyvät kammottavan huonosti", Muriel myönsi naurahtaen, ja pyyhkäisi sormensa läpi Wolfien punaruskeasta, villiintyneestä harjasta.
"Mutta niillä on vielä mahdollisuus oppia. Ja etkö sitä paitsi tavannut huonon ideasi juuri siksi, että ne päättivät töniä sivullisia ankkalampeen?"

"Niin tekevät. Hävyttömät, säädyttömät tytöt", Wolfie naksautti kieltään paheksuen ja katsahti Murielia hymyillen, nojaten päänsä hetkeksi kosketusta vasten. Varsin samoin kuin koiransa.
"Tapasin – Kalinkan remmi katkesi. Näin kuin hidastettuna, kuinka se taklasi hänet kylmään, kuraiseen lampeen. Hienoissa, vaaleissa vaatteissaan. Hänen koiransakin karkasi."

"Hävytön, säädytön mies", Muriel naurahti pehmeästi ja antoi kätensä viipyä hetken hiusten joukossa ennen kuin joutui keskittämään huomionsa hetkeksi koiriinsa. Hän vihelsi terävästi, ja saatuaan kuonot kääntymään itseään kohti vapautti laumansa jatkamaan puuhiaan. Kukkulan kiertävä polku alkaisi hitaasti kaartaa takaisin muurinpätkää ja tietä kohti.
"Huonolla ideallasi on koira", Muriel totesi tyytyväisenä.
"Mitä sitten tapahtui?"

"Sinä tunnet minut hyvin", Wolfie vastasi silittäen naisen selkää. Hävytön, säädytön mies, joka elätteli hävyttömiä, säädyttömiä päiväunia huonosta ideastaan.
"Sitten – kuin täydellinen herrasmies – vein hänet lämmittelemään kotiini ja annoin hänelle villapaitani. Luulen, että keitin hänelle teetä. Ja kun tapasin hänet koirakurssilla ja tulimme molemmat heitetyksi ulos, joten vein hänet kaupungin parhaaseen ravintolaan."

"Totta kai tunnen"; Muriel vakuutti hymähtäen.
He olivat jakaneet monta vuotta elämästään yhdessä, kaksi eksynyttä sielua maailmalla helpottamassa toistensa yksinäisyyttä.
Wolfien vastaus sai hänet nauramaan epäuskoisena.
"Sinä et sitten pilaillut sen ulos lentämisen kanssa", hän hymisi.
"Kokkasit hänelle ruokaa?"

"En. Surullista, mutta totta, ettei ole ainoa kerta", Wolfie vastasi.
"Mutta tyttöni ovat jo edistyneet huimasti, luulen." Tai ohjaaja oli vain väsynyt heittämään häntä ulos.
"Niin kokkasin. Som Tumia, wokkia, mangosorbettia ja suklaisia pannukakkuja", mies muisteli.
"Ja taisin juottaa hänet vahingossa humalaan, joten hän jäi luokseni yöksi. Ennen kuin katsot minua noin, minä vietin yöni kiltisti sohvalla."

Muriel vilkaisi kahta liehuvaturkkista tyttöä.
"Niillä on kaikki mahdollisuudet edistyä", hän vakuutti, taputtaen Wolfien hartiaa kannustavasti.
Mies oli vain niin uskomattoman hyväsydäminen, siinä ongelma taisi lopulta piillä. Ja tytöt riehuivat rakkautta pursuten ympäriinsä.
Toinen kulmakarva kohosi korkealle, kun hän käänsi katseensa takaisin miehen kasvoihin.
"Vahingossa humalaan?"

Wolfie toivoi niin. Joku päivä hänen hävyttömät tyttönsä saattaisivat hyvinkin olla mallikansalaisia.
"Joimme viiniä ruoan kanssa", hän puolustautui.
"En tajunnut, että hän otti liikaa." Hänen olisi toki pitänyt katsoa kuinka pikkuinen Sylvia oli, mutta...
"Mitään asiatonta ei tapahtunut. Ei ennen kuin hän ilmestyi yksi yö luokseni perinpohjin tolaltaan."

"Ruuan kanssa", Muriel toisti, ja pukkasi kevyesti miehen kylkeä.
"Ei selvästikään siis vielä niin paatunut nainen kuin minä."
Hänelle ei ollut tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia jakaa viinipullollista auringonlaskua tai -nousua katsellessa, tai muuten vain.
"Ei edes unia?" hän hymähti ja jätti toisen käsivartensa lepäämään kevyesti Wolfien selän taakse.
"Kun hän oli riidellyt keljun miehensä kanssa?"

"Ei", Wolfie protestoi käheästi nauraen ja kurtisti kulmiaan.
"Luulen. Ehkei vielä silloin, mutta olet oikeassa. Hänestä tuli säännöllinen vieras unissani, jotka eivät olleet lainkaan niin hävyttömiä kuin voisi kuvitella. Hänestä tuli vain osa elämääni niissä."
Hän antoi kätensä laskeutua Murielin vyötärölle.
"Niin. Mies oli tainnut löytää villapaidan, jonka lainasin hänelle ankkalammen jälkeen."

Muriel tunsi myötätunnon pistoksen ja silitti hellästi Wolfien kylkeä.
"Sinä kuulostat hyvin yksinäiseltä", hän huomautti hiljaa ja hipaisi nenänpäällään miehen poskea.
Hänen kulmansa painuivat hieman alemmas.
"No voi helvetti. Oliko se... Oliko mies suuttunut pahastikin?"
Huonon idean mies ei ollut kuulostanut Wolfien puheissa turhan ymmärtäväiseltä hahmolta.

Usein Wolfie tunsi olevansa. Hyvin yksinäinen mies, joka vaelsi yöt asunnossaan uskaltamatta hakea lohtua musiikista, jotta naapurit eivät hankkisi hänelle häätöjä.
"Minä selviän kyllä, Muriel", hän vetosi suoden naiselle lempeän hymyn ja halasi tämän kylkeensä.
"Oletan niin. Villapaita oli revitty. Ja huono ideani niin tolaltaan, että hän käveli luokseni Newcastlesta."

Ajatus oli silti särkeä Murielin sydämen.
"Muista, että olet aina tervetullut kotiini", hän muistutti hiljaa. Vaikka se ei ollutkaan sitä, mitä Wolfie todella kaipasi, ehkä se auttaisi taittamaan edes pahimman yksinäisyyden kärjen.
Hänen kasvoillaan häivähti myötätuntoinen irvistys.
"Ai hitto... Kuinka siinä kävi? Oliko hän kunnossa?"

Wolfie painoi suudelman Murielin poskelle. Muistihan hän. Mutta Murielilla oli uusi elämä, ja nainen ansaitsi elää sitä ilman menneisyyden painoa.
"Fyysisesti uskoisin niin, mutta hänen miehensä sanoo aivan hirvittävän julmia asioita. On sietämätöntä nähdä, miten lyttyyn se sika hänet lyö", mies sanoi tulinen terä äänessään.
"Hän ansaitsee tietää, ettei mikään siitä ole totta."

Tuli löysi tiensä myös Murielin katseeseen. Hänen ystäviensä ystävät olivat hänenkin ystäviään, eikä yhtään hänen suuren laumansa jäsentä kohdeltaisi huonosti. Ei edes sellaista, jota hän ei ollut koskaan tavannut.
"Jättäisi sellaisen sian", hän puhisi kiukkuisesti.
"Ei kenenkään tarvitse kuunnella pahoja puheita."
Jostain kuului loiskahdus ja sorsapariskunta syöksyi kaakattaen ilmaan.

"En tiedä, millainen liitto heillä on muuten", Wolfie sanoi kohauttaen olkiaan.
"En usko, että minulla on oikeutta ehdottaa hänelle sellaista. Yritän vain tehdä parhaani kumotakseni ne hirvittävät asiat, mitä se mies hänelle on sanonut."
Polina laukkasi heitä vastaan kieli suusta riippuen ja kiehnäsi puikkomaista päätään miehen ojennettuun käteen. Silkkiset ruusukorvatkin tippuivat kuraista vettä.
"Miten sinulla ja... Lapsen isällä menee?"

Myös Muriel ojensi kättään pyyhkäistäkseen kuraisen koiran päätä. Suihkuun hänkin joutaisi viimeistään siinä vaiheessa, kun olisi saanut oman laumansa puhtaaksi. Ehkä hän voisi jopa laittaa itselleen rentouttavan kylvyn, jos jaksaisi pysyä pystyssä siihen saakka.
"Hyvä mies", hän totesi, ja kurtisti kulmiaan kysymykselle.
"Hän asuu Lontoossa ja minä täällä. Luulen, että voimme kestää toisiamme sillä tavalla. Meillä ei yhtään hullumpaa silloin, kun olemme yhdessä. Ensin hän oli tosin sitä mieltä, että minun pitäisi hankkiutua Pikkuloisesta eroon ja että olisin kammottava äiti, mutta se oli varmasti vain alkujärkytystä."

Wolfie kohotti järkyttyneenä kulmiaan.
"Hän sanoi sinulle, että sinun pitäisi hankkiutua eroon lapsestasi ja että olisit kammottava äiti? Mikä hiton sika se mies on?" hän kysyi kulmat nyt kurttuun painuen. Oli järkyttynyt tai ei, oli asioita, joita ei yksinkertaisesti sanottu.
"Onko hän sanonut niin uudelleenkin?"

Muriel kohautti toista olkapäätään.
"Tarkalleen ottaen hän kehotti lopettamaan raskauden ja toi esiin, etten voi tarjota kovinkaan kummoista elämää lapselle, jota en alun perin edes halunnut."
Ja että olisi ollut kaikille palvelus vain lopettaa koko raskaus.
Hän ei mielellään muistellut vanhoja tai kantanut kaunaa, mutta siitä huolimatta sanat tuntuivat palaavan mieleen uudelleen varsinkin nyt, kun Pikkuloinen oli yhä todellisempi.
"Ei, ei tietenkään. Se oli alkujärkytystä, siinä kaikki. Mutta mitä jos hän oli oikeassa? Minä en halunnut Pikkuloista."

"Kenelläkään ei ole oikeutta sanoa sellaisia asioita", Wolfie sanoi kulmat kurtistuen ja silitti Murielin selkää.
"Se on sinun päätöksesi, mitä haluat tehdä." Hän katseli naista silmäkulmastaan. Hän näki Murielin uskomattomana äitinä. Voisiko nainen nähdä itsensä sellaisena?
"Haluatko sinä Pikkuloisesi nyt?"

Muriel kohautti olkapäätään uudelleen.
"Uutiset Pikkuloisesta eivät tulleet tarkalleen ottaen kovinkaan hyvään saumaan. Voi olla, että olisin itsekin sanonut vastaavassa tilanteessa kammottavia asioita."
Ja nythän Samuel oli luvannut olla mukana Pikkuloisen elämässä. Ostaa ponin. Oli jopa esitellyt nallekarkkimaista kuvaa vanhemmilleen.
"Tietenkin haluan. Hän on minun Pikkuloiseni."

"Ja se riittää", Wolfie vastasi.
"Kaikki muu on opittavissa." Kalinka ja Polina olivat lähteneet kilpasille ja lensivät kumpuilevan, märän maaston poikki. Polina viskoi päätään, märkä kepinkappale suussaan.
"Sinusta tulee upea äiti, rakas. Ja kaikki tulee kääntymään parhain päin."

Ei mennyt kauaakaan, kun Kalinka ja Polina saivat kilpakumppanin komeetan lailla kiitävästä Halleysta, joka loikki ilmaan ihan vain siitä riemusta, että sillä kerrankin oli joku kaveriksi riehumaan. Norma rakasti juoksemista, mutta ei intoutunut samalla tavalla revittelemään kuin Wolfien villit tytöt.
Mochi olisi järkyttynyt jos olisi tiennyt, että sen tytöt olivat kilpasilla vieraan (kyseenalaisen) uroksen kanssa.
"En varmaankaan voi kasvattaa lasta niin kuin koiraa? Naksuttimen kanssa..." Muriel huokaisi.

"Voit aina kokeilla", Wolfie ehdotti silitellen Murielin selkää heidän kävellessään.
"Kaikki menee hyvin. Sinä opit olemaan äiti. Et ehkä näe sitä itse, mutta sinussa on valtavasti äidillistä voimaa ja rakkautta jo nyt – ja tiedäthän, että sinuun on ohjelmoitu geneettisesti äidin vaistot?" hän kysyi silmät tuikahtaen.

"Ehkä voisin kirjoittaa onnistumisestani kirjan."
Sielunsa silmin Muriel näki laumansa, kauniissa rivissä odottamassa ruokakuppejaan, Pikkuloinen joukon jatkona.
Ehkei se olisi sopiva kasvatusmetodi, mutta ajatus sai silti Murielin tirskahtamaan.
"Hölmö mies, puhut omiasi", hän tuhahti, nipistäen Wolfien kylkeä kevyesti.
"Oikea madonnaikonin perikuva..."

"Välitön bestseller", Wolfie vakuutti lämmin pilke silmäkulmissaan.
Nipistys sai hänet nauramaan ja sieppaamaan Murielin syleilyynsä, siunatun tilan helläksi ja varovaiseksi tekemään halaukseen, jossa hän veti naisen selän rintaansa vasten ja lukitsi tämän käsivarret kylkiä vasten.
"Kyseenalaistatko viisauteni?" hän kysyi heijaten Murielia kevyesti ja painaen suudelman naisen niskalle.

"Voisin omistaa teoksen rakkaalle laumalleni."
Yllättävä sieppaus sai Murielin ensin inahtamaan ja sitten nauramaan, niin että lähettyvillä pyörinyt Astrid kohotti hetkeksi kysyvänä kuononsa puolikuolleesta heinätuppaasta, jota oli haistellut antaumuksella. Hän nojautui kevyesti Wolfieta vasten, kääntäen päätään sen verran, että saattoi katsahtaa miestä silmäkulmastaan.
"Tulen kyseenalaistamaan viisautesi aina ja ikuisesti", hän vakuutti silmät siristyen.
"Tahdotko kummiksi?"

Vaaleanvihreät kissansilmät siristyivät hymyyn ja viuhkottuivat naururypyille.
"Totta kai", Wolfie vastasi ja hillitsi halunsa painaa uusi suudelma naisen niskalle. Se ei kuulunut enää hänen oikeuksiinsa. Hän ei kuitenkaan hellittänyt halaustaan.
"Olisin hyvin otettu kunniasta."

Muriel hymyili ja taivutti päätään niin, että saattoi hipaista Wolfien poskea nenänpäällään.
"Kai tiedostat, että tulen vetoamaan siihen häikäilemättömästi, kun tarvitsen Pikkuloiselle hoitajaa tai pianonsoitonopettajaa?"
Ehkä mies oli oikeassa. Vaikka hän olisi kammottava äiti, Pikkuloisella olisi paljon rakastavia setiä ja tätejä ympärillään. Kai sellainen jotakin paikkasi?
"Ehkä haluat kirjallisen sopimuksen siitä, mitä velvollisuuksiisi kuuluu?"

Kaipaus vihlaisi kipeänä, mutta Wolfie hymyili, hipaisi Murielin poskea huulillaan ja vapautti naisen sitten otteestaan.
Se oli kaikki menneisyyttä.
"Minä olen mielelläni Pikkuloisen hoitaja ja pianonsoitonopettaja. Voin opettaa myös viulunsoittoa, selloa ja laulua", hän vastasi silmät lämpiminä ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
"Olen paikalla, kun tarvitset minua."

Muriel kääntyi nipistämään pisamaista poskea ja painoi sitten toiselle hellän suudelman.
"Kuinka kammottavaa on kuunnella ensimmäisiä viulunsoittoharjoituksia?" hän kysyi, silmät epäluuloisesti siristyen.
Hän oli melko varma, että ainakin osa lauman karvaisista jäsenistä yhtyisi kuoroon enemmän kuin mielellään, kuinka mones sukupolvi silloin sitten olisikaan menossa.
Käsi hakeutui taas Wolfien käteen, sormet lomittain miehen sormien kanssa.
Ei yksin. Ajatus oli hämmästyttävän lohdullinen.

Wolfie puristi Murielin kättä hellästi ja sovitti pitkät askeleensa naisen tahtiin.
"Kun minä opetan, varsin miellyttävää", mies vakuutti huvitusta silmissään. Jos keskittyi yrittämiseen ja lapsen suloisuuteen, musiikkikin kävi paljon siedettävämmäksi.
"Ja lahjana sinulle, sinun ei tarvitse olla paikalla."
Kalinka näytti sukeltavan kivimuuria reunustavaan, tummasta vedestä täyteen ojaan onnessaan. Wolfie katsahti sitä kohtaloonsa alistuneena.

Muriel vilkaisi Wolfieta pieni skeptisyys katseessaan viipyen.
"Varsin miellyttävää", hän toisti, ja pudisti hieman päätään. Ehkä se oli vain ammatinvalintakysymys. Jos miehellä oli vaikka jokin maaginen kyky kuulla oppilaansa potentiaali, ei vain sitä, kuinka kuolevalta kissalta näiden musiikki kuulosti harjoittelun alkumetreillä.
Hän puristi miehen kättä hellästi.
"Olet aarre."

Wolfie naurahti käheästi ja katsahti Murielia silmäkulmastaan.
"Olet tainnut sanoa niin joskus ennenkin", mies totesi. Ehkä hän olisi aarre jollekulle toisellekin joku päivä.
"Pitäisikö meidän palata vähitellen autoille? Vai kuinka sinä voit?" hän kysyi ja tutki naista huolta silmissään.

"Mahdollisesti. Mutta olen melko vakuuttunut siitä, ettei sitä voi sanoa liian moneen kertaan."
Muriel irrotti otteensa Wolfien kädestä, mutta vain sujauttaakseen sen tämän käsivarren alle, halatakseen itsensä hieman lähemmäs miehen kylkeä.
Hänen rakas, rikkinäinen laumansa.
Kulmat painuivat melkein tyytymättöminä alas. Hän ei olisi halunnut lähteä, mutta väsymys tuntui jo raajoissa ja hengitys kulki raskaammin kuin hän olisi toivonut.
"Se saattaisi olla viisasta. Muuten joudun kipuamaan reppuselkään."

"Sekään ei olisi ensimmäinen kerta", Wolfie vastasi silmät tuikahtaen ja silitti Murielin kylkeä heidän kävellessään.
"Jos väsyt, minä kannan sinut kyllä", mies lupasi. Hän hätkähti, kun Polina tuuppasi häntä yllättäen takapuoleen kuonollaan, heitellen näyttävästi kepinpalasta suussaan, ylpeänä ja onnellisena. Wolfie rapsutti sen niskaa hellästi.
"Niin kuin silloin Nepalissakin."

Muriel hymähti riemuitsevalle Polinalle.
"Mitä sinulla on siinä, tyttökulta? Aarre? Hieno, oikein hieno."
Hän käänsi katseensa takaisin Wolfieen ja tuhautti nenäänsä.
"Silloin nilkka nyrjähti", hän puolustautui, pukaten miestä kevyesti lantiollaan, muistolle hymyillen. Ei hän menisi myöntämään, että oli väsähtänyt heistä ensin.
"Ja Thaimaassa oli auringonpistos."

"Niin taisi olla", Wolfie myönsi hymyillen.
"Mitä Norjassa tapahtui?" hän kysyi punertavat kulmat mietteliään asteen painuen.
"Muuta kuin se, että minä putosin vuonoon kolmesti ja eksyin useamman kerran väärään bussiin. Norja on kamalan vaikea kieli ymmärtää."

"Norjassa..."
Muriel kurtisti hieman kulmiaan.
"Olkoon, Norjassa minä väsyin ensin. Mutta kun on vain yksi keuhko, se on sallittua silloin tällöin."
Muisto vääristä busseista - ja vähän vuonostakin - sai hänet hymyilemään.
"Olet noin hoikaksi kaveriksi hämmästyttävän vahva."

"Tiedäthän sinä, että kantaisin sinua milloin vain", Wolfie muistutti silmäkulmat naururypyille viuhkottuen ja taputti käsivarttaan.
"Tai sinä olet paljon kevyempi kuin kuvittelet." Märän nummen vesi oli tunkeutunut sisään kenkiin, ja kylmä vesi loiskahteli sukissa joka askeleella, mutta sillä ei ollut merkitystä.
"Meillä oli aikamoisia seikkailuja."

"Tiedän, ja aion käyttää sitä häikäilemättömästi hyväkseni", Muriel vakuutti virnistäen.
Lauma oli seurannut kuuliaisesti mukana, mitä nyt poikennut muutaman lätäkön kautta.
Murielin ilme pehmeni hieman.
"Hyvin rakkaita seikkailuja."

"Sinä tiedät, että olen koska tahansa ilomielin käytettävänäsi", Wolfie muistutti hymyillen. Kalinka siirtyi hänen vierelleen ja talutti miestä etusormesta, se hellästi hampaidensa välissä.
"Hyvin rakkaita seikkailuja", hän myönsi.

Muriel laski katseensa Kalinkaan.
"Sinun tyttösi on hieman omalaatuinen tapaus", hän huomautti hyväntuulisesti ja painoi suukon Wolfien pisamaiselle poskelle.
Oli melkein haikeaa, että hänen Roverinsa saattoi jo erottaa kauempana muurin takana.
"Milloin ehtisit tulla käymään?"

"Erityislaatuinen lumihiutale", Wolfie vastasi ja antoi Kalinkan taluttaa itseään. Sen suipolla naamalla oli keskittynyt ilme ja hapsukas häntä liehui touhukkaasti.
Hän silitti Murielin selkää poskisuudelman saadessaan.
"Luultavasti mikä ilta tahansa. Musikaalin kenraaliharjoitukset lähestyvät, ja nuoret ovat tohkeissaan, joten työstän esitystä heidän kanssaan koulun jälkeen. Luuletko, että pääset heidän ensi-iltaansa?"

Kuvaus sai Murielin hymisemään naurusta.
"Sillä on selvästikin tärkeä tehtävä."
Kallis isäntä talutettavana. Wolfie ei ehkä ollut kaikkein jämptein ja johdonmukaisin koiranomistaja, mutta ainakin tämä rakasti tyttöjään, ja tytöt olivat silminnähden yhtä kiintyneitä mieheen.
"Mikään ei pitäisi minua sieltä poissa", hän vakuutti. Ei mikään muu kuin hätätapaus työpaikalla, nyt kun hän ei vielä ollut liian raskaana hoitamaan tehtäviään.
"Tule käymään huomenna töiden jälkeen? Ota tytöt mukaan, voivat riehua takapihalla."

"Totta kai on", Wolfie vastasi. Polinakin liittyi Kalinkan seuraan ja kirputti ottosisarensa niskaa. Hänen koiransa olivat Persoonia, ja hän oli melko varma, että kaksi riittäisi. Tällä kertaa hän pitäisi päänsä ja sanoisi ei kolmannelle.
"Tulen mielelläni", mies lupasi.
"Ja voin tuoda vihreää curryä mukanani."

"Pelastajani", Muriel hymähti ja silitti Wolfien selkää.
"En tosin loukkaannu, mikäli huono ideasi päättää ilmestyä ovesi taakse. Uskoisin selviäväni juuri ja juuri tiistaihin ilman curryasi."
Oli ehkä väärin toivoa, että huonosta ideasta kehittyisi jotakin enemmän. Että ehkä tästä olisi lievittämään miehen yksinäisyyttä tavalla, johon hän ei enää kyennyt.
Ohittaessaan sortuneen portin hän vihelsi koirat luokseen, hätistelläkseen kuraiset mutta onnelliset olennot autonsa kyytiin.
"Jätitkö autosi kauaksikin?"

Wolfie naurahti käheästi, uskaltamatta elätellä toiveita Sylvian saapumisesta. Sen toivominenkin tuntui väärältä, sillä usein naisen ilmestyminen tarkoitti riitoja ja onnettomuutta kotona.
"Ei, ei. Se on tuolla isomman tien varressa", mies vakuutti ja naksautti kaulassaan kantamansa remmit kiinni tyttöjensä pantoihin.
"Nähdään huomenna", hän lisäsi ja veti Murielin vielä viimeiseen halaukseen.

Isot koirat kiersivät vielä kunniakierroksen Wolfien ja tämän tyttöjen ympäri ennen kuin loikkasivat Roverin takakonttiin. Supernova ja Astrid saivat matkustaa vuoratulla takapenkillä, aivan yhtä kuraisena kuin toverinsa.
"Ole kiltti ja tuo tupla-annos", Muriel pyysi, painaessaan suudelman miehen poskelle.
"Ajakaa varovasti."

"Sinä myös", Wolfie vastasi hymyä vihreissä kissansilmissään, ennen kuin suoristi vinoon valahtanutta, Murielin Norjassa neulomaa kaulaliinaa ja lähti jatkamaan ruohottunutta tietä venäläisten pitkäsäärien kanssa kohti autoaan.
Ehkä se vielä muutaman matkan selviäisi, vaikka moottori yski ja auto oli sammua jokaiseen risteykseen.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Linjoilla
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Rakkaat rikkinäiset   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Rakkaat rikkinäiset
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Pikaviestinpelit-
Siirry: