PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] A man on a mission

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: [P] A man on a mission   La Helmi 24, 2018 10:58 am

Pikaviestinpeli, jossa Caitlin tulee pohjoiseen tapaamaan Hatsiubatin Artemista.
-----
Keskiviikko 28. helmikuuta 2018 - aamupäivä

Caitlinilla ei ollut mitään varsinaista syytä lähteä pohjoiseen - ei valmennuksia, ei klinikkaa, ei koeratsastusta. Ei mitään, mikä liittyisi töihin. Sen sijaan hänen syynsä oli ollut yksinkertaisesti se, että hänellä oli ikävä pohjoista. Ja kun Artemis ei ollut protestoinut vierailua kovinkaan pahasti hänen soitettua miehelle viikonloppuna, oli suunnitelma ollut selvillä. Kouluratsuilla oli keskiviikkoisin maastopäivä, joten tämä oli täydellinen päivä retkeä varten. Ja torstaistakin tallilla selvittäisiin omin avuin, jos hän ei kotiutuisi riittävän ajoissa. Saisi nähdä. Se oli aina arpapeliä, milloin hän malttoi lähteä takaisin Lontooseen.
Tällä kertaa Artemis jopa tiesi odottaa häntä saapuvaksi. Edistystä se oli pienikin edistys.
”Mitä mies?” Hän tervehti pirteästi karsinassa seisovaa Amadeusta - ehei, ei suinkaan Artemista, ei niillä sanoilla. Herttainen, valtava kouluratsu painoi mustan turpansa vasten hänen kämmentään. Hieno poika. Ilmeisesti Amadeukselle kuului oikein hyvää.

Artemis oli kumartunut käärimään pinteleitä herttaisen jättiläisensä jalkoihin. Mies vilkaisi ylös kun kuuli tutun äänen, hymyillen.
"Niin, Amadeusta sinä... Mikset vain sano että tulet katsomaan Amadeusta?" Hän nauroi ja suoristautui kun oli saanut viimeisen pintelin paikoilleen.

"Jos sanoisin tulevani katsomaan Amadeusta, voisi olla ettet kutsuisi minua päivälliselle pöytääsi", nainen virnisti takaisin ja astui karsinan puolelle voidakseen halata ystäväänsä. Siitä oli aivan liian kauan, kun hän oli viimeksi voinut halata miestä. Videopuhelut olivat loistava keksintö, mutta eivät ne tätä korvanneet.

Artemis kumartui halaamaan naista, nauraen.
"Noh saattaisin siltikin tehdä niin." Mies naurahti pehmeästi.
"Tulit sitten vakoilemaan treenejämme?"

"Onko se vakoilua, jos varoitin monta päivää etukäteen?" Caitlin kysyi nauraen ilahtuneena. Oli ollut aika, kun Artemis ei ollut halannut takaisin. Ne päivät olivat onneksi jääneet kauas menneisyyteen.
"Haluan nähdä miten harraste-kilparatsu pärjäilee nykyään", hän virnisti. "Ja Amadeus on suloinen. Ilo silmälle."

Mies ei jaksanut vääntää asiasta. Hän valitsisi taistelunsa paremmin kuin ennen. Miehellä meni nykyään hyvin. Liiankin hyvin. Mieli olisi tehnyt kertoa mahdollisuudesta saada lapsi, mutta ehkä ei vielä.
"Harrasteratsu. Ja vannon että ajoitit suunnitelmasi tälle päivälle, kun tarkoitukseni on harjoitella freestylea." Koska jokaisella harrasteratsulla oli freestyle-ohjelma.

"Mitä voin sanoa? Minulla on pettämätön kuudes aisti", hän virnisti. Tai sitten aikataulut vain sattuivat kerrankin suosimaan häntä. Selitys ylimääräisestä aistista kuulosti kuitenkin paremmalle.
"Me pääsemme Remonan kanssa kohta starttaamaan vapaaohjelmamme Tryonia varten", nainen naurahti. Hän ei malttanut odottaa, että saisi koettaa ohjelmaa kilpailuissa. Vielä olisi hyvin aikaa hioa se täydellisyyteen syksyn maailmanmestaruuksia varten.

"Kai piaffe on kunnossa?" Artemis ei koskaan antaisi sen olla. Mies tarjosi kanget jättiläisensä suuhun ja heitti satulan selkään. Saatuan hevosen kuntoon, mies veti kypärän päähänsä. Asioita joista huomasi hänen olevan entinen esteratsastaja. Käytti kypärää.

"Loistavassa, kiitos huolenpidosta", Caitlin naurahti ja kurotti tönäisemään ystävän hartiaa. Artemis ei tosiaan antaisi tämän asian olla. No, olisipahan ainakin syytä huolehtia piaffen erinomaisuudesta jatkossakin.

"Hyvä tyttö." Artemis taputti Caitlinin olkaa ja veti hanskat käsiinsä. Mies ei pitänyt kiinni Amadeuksen ohjista, käveli vain karsinasta ulos ja ori seurasi vieressä rentona.

"Et tiedäkään", nainen virnisti kulkiessaan hevosen toisella puolen. "Olet opettanut Amadeuksen yhtä hyvin kuin koirasi. Sinulla on kaksi koiran kokoista koiraa ja yksi... norsun kokoinen koira." Ei hevosen. Amadeus ei ollut hevosen kokoinen.

Artemis vilkaisi naista olkansa yli.
"Amadeus on juuri sopivan kokoinen hevonen. Ja tietenkin olen, minä sen kanssa elän. Ei sitä juuri edes ratsasta kukaan muu." Mies avasi maneesin oven, kulki keskelle ja ponkaisi tottuneessti ratsunsa selkään.
"Aiotko jopa istua vai kritisoida keskeltä?"

"Mitä luulet?" Nainen virnisti seisten tyytyväisenä valoisan maneesin hiekalla. Milloinpa hän osaisi vain istua alas ja olla? Katsomossa ei edes vilaukselta näkynyt ketään mielenkiintoista, joten mieluummin hän seisoisi kentän keskellä ja katselisi Artemiksen ja Amadeuksen työntekoa.
"Lupaan pysyä poissa tieltä, mutta tuskin osaisin olla hiljaa vaikka yrittäisin", hän virnisti vinosti.

Artemis päästi Amadeuksen kävelemään, huokaisten. Mies haki pian orin tuntumalle kunnolla ja pyysi verryttelytehtäviä.

Caitlin seurasi kevyt hymy pisamaisilla kasvoillaan, miten Artemis alkoi ratsastaa hevostaan. Ehkä hänen ei pitäisi puuttua siihen, seurata vain työskentelyä hiljaisuudessa ja nauttia siitä, miten hyvältä ratsukko näytti yhdessä.
Ihan kuin hän osaisi.
"Tiedätkö, näyttäisitte niin paljon paremmalta ilman jalustimia", hän kiusasi virnistäen.

Artemis vilkaisi Caitlinia huvittuneena silmäkulmastaan.
"Kuka juorusi sinulle eilisistä jumppasarjoista ilman käsiä ja jalustimia?"

Caitlin hymyili leveästi.
"Minulla on kuudes aisti. Tiedän kaiken jalustimitta ratsastamisesta", hän naurahti. Vai oliko se jo seitsemäs aisti, jos kuudes oli loistava ajoitus tulla katsomaan Artemiksen vapaaohjelmaa?

"Ja aiot kostaa minulle eilisen julmuuteni?" Artemis naurahti, hakien jalustimet kaulalle. Olkoon.
"Nyt hyvä?"

"Minä en kosta mitään", Caitlin vastasi viattomasti. Hän ei ollut koskaan kostoaikein liikkeellä, valittivat jalustimitta lämmittelemään joutuneet valmennettavat mitä tahansa.
"Kyllä. Täydellinen", hän virnisti.

Artemis ratsasti lihakset lämpimäksi ja siirsi orin hetkeksi käyntiin.
"Mitä naurat?"

"Sitä miten harrasteratsusi on paremmassa kisakunnossa kuin osa minun kilparatsuistani", Caitlin naurahti. Ei paremmassa kunnossa kuin Remona, tietenkään, mutta paremmassa kunnossa kuin osa Jens Hansenin kouluratsuista.
"Joko aiot luopua täysin turhasta väitteestäsi, että Amadeus on harrasteratsu?"

Artemis vilkaisi Caitlinia.
"Se on minun harrasteratsuni. Jos Veronica kysyy." Mies hymyili lammasmaisesti ja pysäytti orin, hakien taskustaan iPodseja korviinsa.
"Jos haluat kritisoida, huuda tai säästä kritiikkisi siihen että olen valmis." Tasoltaanhan he eivät olleet GP-tasolla, mutta Artemis ei silti ollut päästänyt Amadeusta tätä suunnitellessaan helpolla. Kerran ori pääsi ennakoimaan ja toisen kerran nosti laukan lisäyksen tilalla, saaden miehen pudistelemaan päätään. Lisää harjoitusta.

"Niinpä tietysti", Caitlin nauroi raikuvasti. Harrasteratsu, jos Veronica kysyi. Kilparatsu kaikkien muiden silmissä. Hän tosin epäili, ettei miehen väite harrasteratsun asemasta tulisi uskotuksi kauaa avopuolisonkaan toimesta, jos edes tuli enää tässä kohtaa.
"Selvä, minäpä huudan", nainen virnisti. Ei huutaisi, kunhan vain kiusasi miestä. Hän siirtyi nojailemaan katsomon kaiteeseen, vaikka ei jaksanutkaan poistua hiekalta. Tästä hän sai oikein hyvän näkökulman asiaan. Amadeuksen ja Artemiksen seuraaminen oli aina yhtä mukavaa, ja hän huomasi useampaan kertaan iloitsevansa puhtaasti siitä syystä, että kaksikko oli löytänyt toisensa -ja Artemis kouluratsastuksen. Miehellä oli selkeästi kykyjä tällekin lajille ja olisi ollut sääli nähdä niiden valuvan hukkaan. Ohjelman päätteeksi hän taputti käsiään ilahtuneena ja kiiruhti keskemmälle kenttää, jotta ei joutuisi huutamaan kauempaa.
"Teillä on siinä melkoinen vapaaohjelma", nainen naurahti. "Vähän vain hiomista tekniseen puoleen ja se on kerrassaan loistava ohjelma."

Vapain ohjin kävelevä ori pärskähti tyytyväisenä ja hinkkaisi itseää lähelle tullutta naista vasten. Artemis työnsi kuulokkeet taskuunsa, hymyillen vinosti.
"Se on hyvä. En ajatellut päästää sitä helpolla, vaikka tämä ei mitään grand prixiä olekaan." Iso ja näyttävä ori pääsi oikeuksiinsa kun sen haastoi.

"Mitä sitä turhaan mennä siitä mistä aita on matalin", Caitlin myönteli nauraen. Ei hän oikein voinut Artemista kiusatakaan siitä, että mies oli haastanut itsensä ja hevosensa, kun otti huomioon, millaisen vapaaohjelman hän oli kasannut itselleen ja Remonalle. Hän ei edelleenkään ollut aivan varma, olisiko se loppujen lopuksi toimiva ratkaisu Tryoniin, mutta sitä varten oli tarkoitus testata ohjelmaa muutamissa kisoissa etukäteen.
"Näytätte kyllä upeilta yhdessä. Sääli kun en voi enää ottaa siitä kunniaa", hän virnisti.

"Voit ottaa kunnian siitä että kehut." Artemis virnisti hieman. Ei, hän ei ottanut itseensä lankonsa tavasta valmentaa (monien mielestä hän oli edelleen pahempi) mutta oli silti mukava kuulla kauniita sanoja.
"Ilman sinua en olisi ostanut Amadeusta."

"Minäpä otan", nainen naurahti. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö Julian valmentanut edelleen samalla tyylillä kuin aina ennenkin, eikä siihen tyyliin kuulunut kehuminen.
"Muistan kertoa tuon kaikille, kun kilpailette isoissa kisoissa", Caitlin kiusasi.

"Caitlin, sitä päivää tuskin tulee." Artemis ei uskonut pääsevänsä aivan sinne asti. Vanha mies.
"Tai ainakin siihen menee aikaa." Kasvoille levisi pelottavan lämmin hymy sanoista huolimatta. Ehkä ensi vuonna hän olisi tiukasti hyvin lähellä kotia.

"Pah", nainen puhahti. Se päivä tulisi aivan varmasti vastaan. Turha kuvitella muuta. Aikaa siihen menisi, mutta sellaista se oli kun kilpaili. Huipulle ei päässyt ilman lukemattomia satulassa ja tallilla vietettyjä tunteja. Artemiksen reaktio pitkään taipaleeseen ei tosin tuntunut tyypilliseltä.
"Oletpa sinä iloinen ajatuksesta, että saat tehdä töitä vuosia päästäksesi huipulle", Caitlin pudisti päätään nauraen.

"Ei se siitä johdu." Artemiksella oli tapana rääkätä itsensä lyhyessä ajassa tavoitteeseensa. Nyt hän kuitenkin uskoi, ettei matkustelu ensi vuonna tulisi oikein kuuloonkaan.
Halusi uskoa.

"Ota sinusta nyt sitten selvää", Caitlin hymähti. Artemis puhui jälleen arvoituksin, tai ehkä enemmänkin jätti vain asioita sanomatta. Hän utelisi miestä kyltymättä siitä hetkestä eteenpäin, kun miehen saappaat olisivat tiukasti maankamaralla. Amadeuksen kanssa Artemiksella olisi mahdollisuus paeta utelua.

"Ei minusta koskaan ota." Se hetki tuli pian. Artemis jalkautui kun Amadeus lakkasi puuskuttamasta ja taputti hevosen kaulaa. Hanskoja ja kypärää riisuen hän lähti tallis kohti.

"Siinä olet harvinaisen oikeassa", Caitlin totesi. Ei siihen voinut vastaankaan väittää. Artemis oli yksi pulma ratkaistavaksi. Aina kun hän kuvitteli ymmärtävänsä miehen järjenjuoksua, jotakin tällaista tapahtui.
"Aiotko kertoa minulle, mikä sinut saa noin hyvälle tuulelle, vai joudunko kiduttamaan sen tiedon irti sinusta?" Nainen kysyi kulmaansa kohottaen.

Artemis käveli hymyillen aina Amadeuksen karsinalle asti. Pikainen vilkaisu ympärille - ei iirintaitajia lähistöllä. Mies avasi satulavyötä, nieleskellen.
"Voi vain olla että minä en kilpaile ollenkaan ensi vuonna." Koskaan Artemis ei ollut kuulostanut onnelliselta siitä. Kielikin oli vaihtunut iiriksi.

Caitlin ei edes varsinaisesti rekisteröinyt kielen vaihtumista, mutta Artemiksen leveä hymy ja onnellinen äänensävy sen sijaan painuivat mieleen. Se auttoi tyynnyttämään hätää, joka oli nostanut päätään Davidin ystävän kohtalon vuoksi. Artemis oli aidosti onnellinen, eikä vain pakosta hymyillyt videopuheluiden aikana.
"Sekään ei varsinaisesti vastaa kysymykseeni", nainen huomautti iiriksi, vaikka pieni hymy nykikin suupieliä. Ihan vain koska Artemiskin hymyili. "Miksi et ole kilpailemassa?"

Artemis oli niin onnellinen, että oli haljeta. Mies ei tiennyt miten olisi ollut.
"On asioita jotka ovat tärkeämpiä ja pitävät minut kotona." Ei edes klinikoita Lontooseen tai muualle etelään.

"Kuten? Kaikki hyvin kotona?" Nainen uteli koettaen kannustaa miestä kertomaan loputkin. Artemis oli tavattoman taitava puhumaan ilman että sanoi varsinaisesti yhtään mitään.

"Kotona on kaikki loistavasti." Artemis lupasi. Jos hän sanoisi sen, menisikö taika rikki ja kaikki pieleen?
"Sellaisia pieniä asioita. Jotka kasvavat kovin hitaasti."

Pieniä asioita, jotka kasvoivat kovin hitaasti. Mitähän ihmettä nyt taas? Ruukkukasveja? Ei, niistä mies ei iloitsisi näin eivätkä ne sitoisi miestä kotiin. Koiranpentuja? Ne kasvoivat silmissä, eivätkä varsinaisesti vaatineet kilpailutaukoa kasvaakseen yhteiskuntakelpoisiksi otuksiksi.
"Sinusta tulee isä?" Nainen kysyi leuka lattialle pudoten ja toinen käsi suuta peittämään kohoten. Ei voinut olla! Artemishan oli ollut niin vakuuttunut siitä, ettei moinen koskaan osuisi miehen kohdalle.

Mies puraisi huultaan.
"Ehkä. Mahdollisesti. Jos kaikki menee hyvin." Mieli olisi tehnyt itkeä ihan vähän, mutta se ei sopinut irlantilaisvalmentajan imagolle.

Caitlin tuijotti hetken sanattomaksi jääneenä miestä. Artemis saisi lapsen? Hän purskahti kyyneliin ja harppasi rutistamaan miestä tiukasti. Hän ei ollut kuullut iloisempia uutisia kuukausiin.
"Olen niin onnellinen puolestasi", nainen julisti värisevällä äänellä.

Artemis jäi halaamaan Caitlinia kankisuitset kädessään, hymyillen olemus täynnä hellyyttä.
"V löytää aina keinonsa." Hän tarjosi selitykseksi, edelleen molempie kotikielellä.

Hän ei tiennyt mitä sanoa. Sanat tuntuivat niin riittämättömiltä kuvaamaan kaikkea sitä onnea, mitä hän tunsi ystävän puolesta. Tämä oli jotakin, mitä Artemis oli halunnut niin kovin, ja nyt vihdoin se kävisi toteen. Hän pyyhkäisi kyyneliä poskiltaan ja naurahti vetisesti vetäytyessään halauksesta.
"Keinonsa?" Hän kysyi koettaen ymmärtää. Se ei kuulostanut siltä, että nainen oli raskaana. Caitlin tosin veti Artemiksen nopeasti uuteen halaukseen. Ei, sanat eivät riittäneet, mutta ehkä halaus riitti kertomaan sen, mihin sanat eivät kyenneet.

Ei, Veronica ei tosiaan odottanut. Artemis oli aika varma että silloin kotona olisi ollut helvetti irti, verrattuna nykyisen hempeän iloiseen ja kuplivaan odotukseen.
"Hän päivitti ammattiosaamistaan ja keksi sijaissynnyttäjän. Eikä kertonut minulle kuin hieman ennen joulua, tongittuaam asiaa jo pari kuukautta. Kun oli varma ettei mikään estä sitä. Kuten esimerkiksi adoption."

Helvetti olisi ollut miellyttävä vaihtoehto ilmapiirille, joka kotona olisi vallinnut siinä tilanteessa. Caitlin vetäytyi jälleen halauksesta voidakseen katsella miehen kasvoja. Siis... Hän ei koskaan ymmärtäisi ystävänsä parisuhdetta.
"Tämä on ehdottomasti paras uutinen koko vuonna", nainen ilmoitti lämmöllä ja pyyhki kyyneliä kasvoiltaan. Ilolle ei ollut sanoja. "Olen niin, niin onnellinen teidän molempien puolesta. Miten uskomatonta!"

Ei sitä pitäisikään ymmärtää. Artemis tiesi itsekin vain että Veronica oli halunnut suojella molempia miehen aiheuttamalta myrskyltä, jos se ei olisikaan ollut mahdollista.
"Vuotta on aika paljon jäljellä." Artemis naurahti ja pudisteli päätään.
"On häviävä mahdollisuus että ehdin kertomaan sinulle vielä parempia."

"Niitä uutisia odotellessa pidän kiinni siitä, että tämä on paras uutinen koko vuonna", Caitlin vastasi koettaen hillitä poskille valuvia onnenkyyneliä. Hän ei halunnut edes tietää, mitä ihmiset ajattelisivat. Häntä ei kiinnostanut. Hän oli niin onnellinen ystävänsä puolesta, että olisi voinut vain sulaa ja valua istumaan tallikäytävälle.

Artemis hymyili ystävälleen ja pudisteli päätään, pyyhkäisten kyyneliä pois.
"Jos... Sitten jos saat niitä uutisia." Mies aloitti varovasti.
"Et haluaisi olla se outo kummitäti?"

Hän oli kuvitellut, ettei voisi olla onnellisempi tässä hetkessä, mutta miehen varovainen kysymys sai kyynelvirran yltymään uudestaan ja soperruksen karkaamaan huulilta. Hän ei edes tiennyt, mikä sana se oli ollut olevinaan.
"Tietenkin", nainen vakuutti onnistuttuaan rauhoittamaan itseään edes sen verran. Hän kohotti käden sydämelleen tuntien, miten sydän takoi vasten kämmentä. "Olisi suuri kunnia saada olla outo kummitäti pienelle Cavanaughlle." Tai Coxille. Cavanaugh-Coxille? Ehkä sillä ei ollut väliä tässä kohtaa. Tunne oli silti sama.

Artemis kohotti kulmiaan sille epämääräiselle... Jollekin. Iiri oli outo kieli mutta tuo ei varmasti ollut sana!
"Olisi kunnia saada sinut siihen tehtävään." Artemis ainakin epäili, ettei naisystävänsä haluaisi isältään tullutta sukunimeä lähellekään heidän lastaan.

Ei, Veronica ei tahtoisi nimeä lähellekään lasta. Ei vaikka ainoina vaihtoehtoina olisivat Cox ja Cockburn.
"Muut kummilapseni ovatkin jo kaikki kovin suuria", hän naurahti vetisesti ja pyyhki poskiaan. Hyvä luoja, mistä näitä kyyneleitä oikein riitti? "Voi Artemis, tämä on aivan uskomatonta. En osannut odottaakaan että sinulla olisi tällaisia uutisia."

"Et varmasti, kun en tiennyt uskallanko sanoa mitään. Minä pelkään että jokin menee pieleen, vaikka tapaamamme sijaissynnyttäjä tulikin hyvin kanssamme toimeen." Mies naurahti ja kumartui ottamaan pinteleitä pois.
"Joudut varmasti jakamaan tehtäväsi Morlandin vaimon kanssa."

"Onneksi sanoit", Caitlin naurahti. "Ei mikään mene pieleen. Te ansaitsette hieman myötätuulta vaihteeksi." Johan pariskunta oli joutunut ylittämään vuoria, joita harvat kohtasivat koko parisuhteensa aikana.
"Jaan tehtävän oikein mielelläni kenen tahansa kanssa", nainen vakuutti hymyn kera. Hyvä vain, että lapsella olisi kummeja, jotka asuivat lähelläkin. Hän tosin matkustaisi Lontoosta - tai missä ikinä siinä kohtaa asuisikaan - Artemiksen luokse jatkuvasti.

Mies hymähti.
"Gabrielle on oikein mukava." Artemis ehkä yllätti sanoillaan, mutta hänellä ei ollut pahaa saottavaa kollegan vaimosta ja avovaimon ystävästä.

"En epäile sitä lainkaan", Caitlin vakuutti lämmöllä. Hän oli aina pitänyt Morlandista, joten ei ollut vaikea kuvitella, että hän tulisi toimeen miehen vaimonkin kanssa.
"Sen sijaan se, että sinä pidät hänestä, on yllättävää", nainen virnisti vinosti ja tönäisi miestä kädellään, ennen kuin pujahti Amadeuksen toiselle puolen aukaisemaan pinteliä takajalasta.

Mies vilkaisi naista sivusilmällä ja pudisteli nauraen päätään.
"Noh! Ei minulla ole mitään Morlandiakaan vastaan, mutta olen tainnut antaa joskus syyn pelätä itseäni."

"Sinäkö? Et ikinä", Caitlin nauroi raikuvasti. Milloinpa Artemis olisi ketään säikytellyt? Vain... joka päivä. Hän pudisti päätään kääriessään pinteliä auki Amadeuksen jalasta.
"Teit jo nyt matkasta pohjoiseen kaiken vaivan arvoista."

"Ihana tietää että se on matkustamisen arvoista tulla tänne. Ja en koskaan, muut ovat vain herkkiä. Olen kyllä yrittänyt vähän paikata sitä." Artemis tunnusti naurahtaen.

Matka ei ollut niin pitkä, että siitä olisi ollut mitään todellista vaivaa. Ei, kun se tarkoitti, että hän saattoi nähdä rakasta ystävää - ja saada vielä näin uskomattoman hyviä uutisia. Miehen elämä tuntui todella olevan mallillaan, mikä oli ihana asia. Vihdoin, kaiken jälkeen, Artemiksen elämään mahtui onnea.
"Sinun tarvitse mitään paikkailla. Ole vain oma itsesi. Kyllä muutkin vielä tajuavat, miten herttainen sinä olet", hän virnisti. Epäilemättä joku muukin liimaisi itsensä vielä miehen kantapäille, kuten hän oli aikanaan tehnyt.

Artemis kohotti kulmiaan.
"Menes kysymään taukotilasta kuka pitää minua herttaisena. Haluan nähdä miten nopeasti täällä on valkotakkiset." Mies nauroi pehmeästi.

"Sanoin että he tajuavat sen vielä joskus, en, että he ovat ymmärtäneet sen jo", Caitlin naurahti ja heitti miestä pintelipatjalla. "Minua varten ei soitella valkotakkisia." Eikä muitakaan viranomaisia. Vaikka hän olikin vastikään sukeltanut alas kotinsa portaita. Ei se niin tarkkaa ollut.

"Joskus olen kuullut juorua että tarvitsisit niitä." Artems virnisti. Amadeus ei edes välittänyt lentävästä pintelipatjasta.
"Useammankin kerran.

"Niillä juoruilla ei ole minkäänlaista todellisuuspohjaa", nainen virnisti takaisin viattomuutta tavoitellen. Ei koskaan.
"On hassua työskennellä ympäristössä, jossa ei ole asiakkaita. Tallilla ei liiku juoruja lainkaan, mikä on niin kovin kummallista", hän naurahti.

"Mitä se sellainen onn? Luksusta." Artemis virnisti leveästi. Osaisikohan hän enää edes tehdä töitä niin? Omassa rauhassa? Ja hänen työnsä olivat nyt asiakkaat. Sekin vielä.

"Äläpä", hän nauroi lämmöllä. Oli niin helppoa, kun työpäivä eteni suunnitelmien mukaan. Hän saapui tallille, sopi hoitajien kanssa järjestyksen, jossa ratsasti hevoset ja aikataulun, jota pyrkisi noudattamaan, ja hoitajat varmistivat, että hänelle oli aina varusteltu ja lämmitelty hevonen valmiina.
"Ja minulla on kuusi herttaista uutta hevostakin." Se siitä parista uudesta hevosesta. Hansen oli antanut niitä kerralla enemmänkin.

"Kuusi? Muistaakseni kuulin kahdesta." Artemis nauroi naisen sanoille.
"Osaatko sinä enää laskea?"

"Hansen päätti, että enempi parempi", hän naurahti vastaukseksi. "Hän olisi tahtonut antaa minulle kahdeksan hevosta Remonan lisäksi, minä tahdoin kaksi, joten kompromissina päädyimme kuuteen." Joten ei, hän ei selvästi osannut laskea, tai ainakaan neuvotella kunnolla.

"Caitlin." Artemis vilkaisi ystäväänsä ja heitti loimen jättiläisensä selkään.
"Olet surkea neuvottelija,"

"Pah", nainen puhahti huvittuneena. "Ihan hyvin neuvottelin. Sain kuusi hurmaavaa kouluhevosta. Ei mennyt kovinkaan huonosti." Ja sitten hänellä oli tietenkin Remona, oma rakas, ihana tammansa. Remona loistaisi tänä vuonna vieläkin kirkkaampana tähtenä kuin aiemmin. Hän tunsi sen luissaan saakka.

"Minä voisin olla eri mieltä." Artemis naurahti, pudistellen päätään.
"Mutta hyvä jos olet tyytyväinen. Käydäänkö katsomassa Rigolettoa?"

"Ajattelin ettet koskaan kysyisi", nainen hymyili leveästi. Kovasti kasvaneen orivarsan näkeminen oli aina yhtä hauskaa.

Artemis nyökkäsi kohti ulko-ovea, astellen tarhalle jossa herasilmäinen orivarsa juuri esitteli spurtteja villien pukkien keran.
"Energinen kakara." Artemis naurahti.
"Lähtee orilaitumelle heti kun vain voi lähteä."

Caitlin kompuroi matkalla tarhalle, mutta ei sentään päätynyt törmäämään päin sähköistettyä aitaa - saavutus se oli sekin. Hän otti vastaan elämän pienet voitot niitä sen enempää kyseenalaistamatta.
"Energisyys kuuluu asiaan. Täytyyhän pojan nyt koetella oikein kunnolla, mihin poika pystyy", hän naurahti. "Oppii hyvin motoriikkaakin samalla. Tasapaino ja notkeus kohdallaan, kun kasvaa aikuiseksi."

Artemis hymyili Caitlinin sanoille.
"Siitä tulee vielä hieno." Silmissä viivähti hetkein haikeus. Rigoletton piti olla hänen tuleva kilparatsunsa, mutta nyt siitä tulisi luultavasti ratsu Darcylle. Irlantilainen vihelsi, saadakseen varsan huomion ja taskun kaivelu sai orin saapumaan heidän luokseen lennokkaalla askeleella. Palkkioksi varsa sai palan porkkanaa.
"Hei poika." Mies silitti kasvaneen varsan otsapyörrettä hymyillen.

"Siitä tulee todella hieno", Caitlin vakuutti hymyn kera. Varsasta kasvaisi vielä jotakin suurta. Ei toivottavasti Amadeuksen kokoista jättiläistä, mutta suuri tähti kilparadoilla. Nainen hymyili herttaiselle varsalle, jonka into oli suorastaan kadehdittavaa. Olisipa hänelläkin noin paljon energiaa.
"Hänhän on herttainen pieni", nainen naurahti, "eikä enää edes niin pieni."

Noh, varsan isä ei ollut pieni. Pienempi kuin Amadeus, mutta se varsinaisesti vaatinut palkoa.
"Ei tosiaan enää kovi pieni. Vähän sika, joskus."

"Perinteinen oripoika siis", nainen hymähti. Hän ei uskonut, että maailmasta löytyisi yhtäkään varsaa, varsinkaan oria, joka ei olisi vähän sika aina silloin tällöin. Rigoletto oli varmasti varsoista hyvätapaisimpia, sillä epäilemättä Artemis oli palauttanut varsan ruotuun aina, kun poika kokeili rajojaan.
"Se on kyllä niin suloinen. Saat vielä nimiisi todellisen sydäntenmurskaajan."

Hevoslapsen kanssa oli tosiaan keskusteltu. Johdonnmukainen pikkuvarsasta asti tosin auttoi paljon.
"Niin saan. Toivottavasti myös varsinaisen murskaajan esteradoilla."

"Etköhän", hän naurahti. "Ainakin jos saat hyvän ratsastajan pikkuiselle." Eiköhän se järjestyisi. Darcy tuskin olisi jäämässä eläkkeelle piakkoin, vaikka harmaahapsi olikin.

"Darcy on vahva vaihtoehto. Hän on saanut nyt Besserwisserin toimimaan, voittivat sunnuntaina luokkansa Göteborgissa." Artemis veti käden aidan välistä takaisin itselleen.
"Sing Singin kanssa hän on tehnyt uskomatonta työtä, en ymmärrä hänen kykyään ratsastaa sellaisia hevosia."

"Vau, sehän on hienoa!" Caitlin onnitteli lämmöllä. Estekilpailuissa voitto oli niin monesta muustakin asiasta kiinni kuin parhaasta ratsastajasta ja hevosesta. Koulukilpailuissa oli vähemmän yllätyksiä.
"Siinä vain kemiat kohtaavat hyvin", hän naurahti. "Joskus sitä vain tietää, kun istuu hevosen selkään, että tämä on oikea hevonen minulle."

Jokin kouraisi Artemiksen sisällä. Besserwisser oli tuntunut juuri siltä kun hän oli mennyt koeratsastamaan oria.
"He sopivat toisilleen. Pitäisi saada se suuriin luokkiin. En tiedä kumpi olisi Darcylle parempi hevonen Tokioon, Sing Sing vai Besserwisser. Onnekas paskiainen, kaksi vaihtehtoa joilla yrittää edustuspaikkaa."

Hän ei voinut kuin nauraa Artemiksen suunnitelmalle. Siinä oli kieltämättä tavoitetta. Hänelle riitti se, että sai keskittyä Tryoniin tällä hetkellä. Uskomaton menestys Euroopan mestaruuksissa edellisenä kesänä oli varmistanut, että he olisivat Remonan kanssa lentämässä Atlantin yli.
"Onneksi Tokioon on vielä aikaa", hän naurahti. "Eiköhän siihen mennessä ole selvää, millä hevosella sinne kannattaa lähteä." Esteratsastajat ja heidän ongelmansa oikean ratsun valitsemisessa. Tällaisina hetkinä hän oli kiitollinen kouluratsastuksen ratsukkopohjaisesta rankingista.

"Pitäisi saada näyttöä siitä että Sing Sing ei ryssi kaikkea rynnimällä ja loikkimalla kuin vajaaälyinen elukka, joka se joskus on. En ymmärrä miten Darcy saa siihen kontrollia." Artemis naurahti. Onneksi ei ollut hänen päänsärkynsä se.

"Tässähän on pari vuotta aikaa kerätä todistusaineistoa moisesta. Ehkä Sing Singillekin kasvaa aivot päähän siinä ajassa", hän naurahti. Tai sitten ei kasvaisi. Hänestä tuntui, että toiset hevoset vain olivat ikuisesti jääneet sille hieman vajaammalle älykkyyden tasolle, eikä niitä saanut sieltä nostettua korkeammalle millään ilveellä.

"Sinä olet ainoa hävytön kakara täällä", Caitlin kiusasi ja tönäisi miestä pehmeästi. Hän ei ollut edes huomannut keskustelun jatkuneen sujuvasti iiriksi, mutta väliäkö sillä. Ihmiset tuskin enää kiinnittivät huomiota kaikkiin kieliin, joilla he kommunikoivat niin keskenään kuin itselleenkin.
"Siinä on kyllä sinulla melkoisen virkeä poika. Piristää hyvin elämääsi Sergein tuiman ilmeen jälkeen."

"Kuules nyt." Artemis nauroi naisen sanoille, pudistellen päätään kevyesti.
"Noh! Minulla on Raisa."

"Raisa onkin herttainen pieni otus", nainen myöntyi. Raisa oli hurmaava koira, se hänen oli ehdottomasti myönnettävä. "Olet hankkinut paljon hurmaavampia eläimiä sen jälkeen, kun tapasit Veronican", hän kiusasi.

"Noh. Sergeikin on hurmaava. Suojelee Veronicaa." Mies virnisti.
"Ei tarvitse huolehtia että asunnossa kävisi ylimääräisiä. Vaikka ei minun muutenkaan tarvitse."

"Sergei on hurmaava samalla tavalla kuin se kapakan nurkassa istuva vanha mies, joka muistelee vanhoja hyviä aikoja ja tuomitsee jokaisen, joka ei elänyt niiden läpi", Caitlin kiusasi, vaikka tosiasiassa hänellä ei ollut mitään tiukkailmeistä snautseria vastaan. Sergei ei suinkaan ollut kamalimmasta päästä koiria, joita hän oli elämässään tavannut.
"Ah, ymmärrän nyt, miksi pidät Sergeistä niin kovin", hän virnisti. Niinpä niin. Siitähän se varmasti johtui. "No, eipä tässä maailmassa kai koskaan voi olla liian hyvin suojeltu. Sergei vain tekee oman osuutensa."

"Noh! Sinähän tiivistit juuri minut!" Artemis totesi nauraen, heittäen kätensä ystävänsä olan taakse kun lähti kohti tallia. Miehen olemus oli täynnä aivan uudenlaista hyväntuulisuutta. Kohta hän olisi aivan liian onnellinen ollakseen Artemis.
"Niin. Sergei suojelee murujani."

Ei mies koskaan voisi olla liian onnellinen ollakseen Artemis. Caitlinista oli ihana nähdä ystävä tällaisena. Se lämmitti sisältä. Artemiksella oli kaikki hyvin, ei, paremmin kuin hyvin. Miehellä oli kaikki kerrassaan loistavasti, ja se jos mikä riitti syyksi hymylle.
"Sergei on hieno poika", hän taipui naurahtaen. Komea partaveikko.

"Niin on. Hyvä tyttö kun myönnät sen." Sitten tuli mieleen se keskustelu Veronican kanssa ystävänpäivänä ja miestä alkoi naurattaa. Voi jestas.
"Miten olisi lounas? Muualla kuin Rosings Parkissa."

"Kuulostaa täydelliseltä", nainen nyökkäsi pirteästi. Johan hän oli nähnyt tallista sen, mitä hänen tarvitsi - Amadeuksen ja Rigoletton. Sekä tietenkin Artemiksen, mutta Artemista nyt näkisi muuallakin kuin tallilla.
"Jotakin tiettyä paikkaa mielessä?" Mieshän se heistä oli tarkempi ruokansa suhteen. Hän söi melkein mitä tahansa, jos ei joutunut laittamaan sitä itse.

"Oma keittiö?" Artemis ehdotti nauraen. Siellä hän mieluiten söi.

"Toivoin, että sanoisit noin", Caitlin nauroi ilahtuneena. Eihän nainen nyt voinut mennä kutsumaan itseään Artemiksen luo lounaalle, mutta kutsusta hän ei koskaan kieltäytyisi.

"Saat ajaa Escaladeakin." Ei, Artemiksella ei vieläkään ollut ajokorttia.

"Nyt en enää voi vastustaa", hän naurahti. "Ei vieläkään onnea ajokortin kanssa?"

"Ei. En ole edes yrittänyt, kun psykologini viimeksi sanoi että vain hänen kuolleen ruumiinsa yli."

"Hyvä on, ehkä se on syy antaa asian levätä hetken", nainen naurahti. Psykologilla oli selkeästi vahva näkemys asiasta. No, ainakin se antaisi hänelle mahdollisuuden leikkiä olevansa hyödyllinen ja ajaa Artemis tallilta kotiin.

"Ehkä. Hän ei luota siihen etten toistaisi tekoani. Eikä huomautus siitä että halutessani voisin tehdä sen kortitta, varmaan auttanut asiaa."

"Artemis", Caitlin parahti lyöden kämmenellä otsaansa. Mies osasi olla yksi luupää aina silloin tällöin! "Ei, se ei todellakaan ole se, mitä sanoa, jos haluat korttisi joskus takaisin."

"Noh!" Artemis vain nauroi.
"Ehkä se tästä. Ajattelin saada korttini ennen kuin..." Niin. Ennen kuin hänestä tulisi isä. Jo parkkipaikalle ehtinyt mies pyyhkäisi silmiään. Hyvä luoja.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] A man on a mission   La Helmi 24, 2018 10:58 am

"Paras olisi", hän pudisti päätään. Miten mies saattoi olla niin luupäinen, että meni sanomaan moisia psykologilleen? Idiootti.
"Sinun on paras alkaa harjoitella siinä tapauksessa. Opetella puhumaan psykologille ilman, että annat hänelle lisää syitä pitää korttiasi hyllyllä."

Artemis naurahti pehmeästi liikuttuneisuutensa takaa.
"Niin. Tiedätkö... Ihan naurettavaa, että nyt minua pelottaa. Koska tajusin että se lapsi saa myös minut. Joutuu elämään kanssani."

"Onnekas lapsi", Caitlin hymyili pehmeästi. "Maailman rakastetuin pieni ihminen, jolla on kaksi vahvaa, hyvää vanhempaa. Ei sinulla ole mitään pelättävää." Hän kiipesi Escaladen ratin taakse joutuen ensitöikseen siirtämään penkkiä eteen. Artemiksen elämässä oli liian pitkiä ihmisiä.

Artemis hymähti pehmeästi ja vilkaisi Caitlinia huvittuneena.
"Älä puhise. Se on veronican jäljiltä."

"Hän ajoi epäilemättä korkokengillä", nainen hymähti. Hän sääti taustapeiliä ennen kuin oli tyytyväinen. "Äläkä tosissasi pelkää isyyttä. Sinä tulet olemaan loistava isä. Minä tiedän sen, eivätkä naiset ole koskaan väärässä näissä asioissa."

"Tietenkin, olimme menossa ulos." Artemis hymähti. Mies vilkaisi ystäväänsä sivusilmällä.
"Miksi olet noin varma?"

Caitlin peruutti pois parkista hakien tuntumaa jälleen leveämpään autoon, kuin mihin oli Lontoon päässä tottunut. Sentään hän ajoi edelleen autoa, vaikka Lontoossa asuikin - Remona kun ei asustanut näppärästi julkisen liikenteen kulkureittien varrella.
"Koska sinä olet sinä. Et edes osaisi olla huono jossakin, vaikka yrittäisit."

"No pöh, tuo nyt on liioittelua." Artemis tuhahti pehmeästi.
"Yllättävän nätisti ajat."

"Tiedän että saisin kuulla kunniani, jos en ajaisi", Caitlin virnisti takaisin. Hän ei mielellään saisi huutoja Escaladen naarmuttamisesta tai vaihteiden rääkkäämisestä. Luoja yksin tiesi, paljonko tämän kaltaisen auton korjaaminen maksoi.
"Ei se ole. Sinä rakastat lastasi ehdoitta, etkö vain?"

"Hienosti päätelty." Artemis totesi tyynesti. Artmeis vilkaisi Caitlinia, kurtistaen kulmiaan.
"Totta helvetissä."

"No niin, siinä kuulit. Se tekee sinusta jo hyvän vanhemman. Rakastat lastasi, joten tahdot vain parasta hänelle. Tulet kasvattamaan lastasi rakkaudella, mutta asettamaan rajoja ajatellen hänen parastaan, hänen tulevaisuuttaan. Mitä muuta vanhemmalta voisi toivoa?" Hän vastasi lämpimän hymyn kera. Artemis olisi loistava isä, siitä hänellä ei ollut epäilystäkään. Oli niin ihanaa, että mies saisi vihdoin mahdollisuuden näyttää sen koko maailmalle.

Artemis huokaisi raskaasti. Niin.
"Miten voisin olla rakastamatta jotain, mitä haluan niin paljon että voin pyytää vieraalta ihmiseltä apua sen saamiseksi."

"Sinä tulet olemaan loistava isä. Onnekas lapsi, kuten sanoin", hän hymyili hellästi. Artemis ansaitsi tämän onnen Veronican kanssa. Pariskunta oli kokenut jo niin paljon karikkoja yhdessä, että oli aika saada jotakin hyvää vastineeksi.

"Kunhan perii äitinsä järjen." Artemis naurahti. Hänen mielenterveytensä ei ollut mitään jonka hän halusi lapselleen.

"Äitinsä järki, isänsä hiukset?" Hän naurahti vino hymy huulillaan. Lisää punapäitä maailmaan, eikö?
"Ja kai aiot pitää iirin jaloa kieltä hengissä ja puhua lapsellesi iiriksi? Minä ainakin aion olla se ikävä täti, joka ei leikisti ymmärrä muuta kuin iiriä", nainen virnisti.

"Nämä hiukset tuntuvat olevan kirous." Artemis nosti kiharalle taipuvia kutrejaan latvasta.
"Joskus mietin pitäisikö olla lyhyemmät hiukset kuin Veronicalla." Mies naurahti pehmeästi.
"Tietenkin."

"Hiuksesi ovat oikein hyvät, älä nyt viitsi", hän naurahti. "Itse valitsit naisen, joka on leikannut hiuksensa lyhyemmäksi." Olisihan Veronicalla voinut olla vaikka alaselkään saakka yltävät hiukset, jos nainen olisi tahtonut.
"Hyvä. Kielitaito on aina eduksi, vaikka iiriä nyt ei moni maailmassa puhukaan. Toimii hyvänä salakielenä."

"Se on totta että valitsin. Ja Veronicalla oli joskus pitkät hiukset." Mies vastasi hymyillen.
"Niin toimii. Siksi juuri."

"Minunkin pitäisi leikata lyhyeksi", Caitlin huokaisi päätään pudistaen. "Lyhyemmät hiukset olisi niin paljon helpompi pitää ojennuksessa." Varsinkin hänen liukkaalla, silkkisellä hiuslaadullaan, joka lipesi jatkuvasti karkuun nutturoilta ja leteistä oli turha unelmoidakaan.
"Hyvä niin. Olenkin odottanut mahdollisuutta käyttää iiriä aktiivisemmin", hän naurahti. "Sisareni puhuvat iiriä, mutta vanhempi siskoni ei vaivautunut opettamaan sitä pojilleen."

"Voi sinua." Artemis nauroi ja pudisteli päätään.
"Minulla ei kai tilaisuuksista ole puutteita. Deirdre ja Aiden puhuvat iiriä, samoin Johnny."

"Hyvä niin, iiriä pitääkin pitää hengissä", hän naurahti. "Tärkeä, hieno kieli." Jota puhui vain kourallinen irlantilaisistakin.

"Aiden on opettamassa sen pojalleen ja oletan että Deirdre opettaa sen kolmosille. Jahka saavat aikaiseksi tulla edes ulos."

"Niin sitä pitää. Fiksuja sisaruksia sinulla", hän naurahti. "Chloe pudotti iirin pois siihen vedoten, että pojat joutuivat jo oppimaan saksan englannin lisäksi. Minusta heille olisi voinut alkaa puhua iiriä siinä vaiheessa, kun he siirtyivät englanninkieliseen kouluun", hän virnisti. Siinähän olisi ollut kielikylpyä riittämiin.

"Mieti sitä että Deirdren kolmoset puhuvat englantia, hollantia ja iiriä." Artemis naurahti.
"Olisi edes samankaltaisia kieliä, mutta ei."

"Siinä on hiukan oppimista", hän naurahti. Lapsiparat. Kahden kielen oppiminen jo varhaisessa vaiheessa oli paljon vaadittu, mutta että kolmen? Onnea vain van der Veenin katraalle.
"Minun vanhempani sentään pitivät aina rajan selkeänä. Isä puhui englantia, äiti iiriä. Keskustelemme edelleen samoilla kielillä keskenämme. Vanhoista tavoista on vaikea oppia eroon", hän naurahti. Äiti oli kirjoittanut koko joukon kirjoja englanniksi, ja silti he keskustelivat iiriksi. Vain koska vanhemmat olivat päättäneet Chloen synnyttyä, että jako menisi niin.

"Epäilen että heillä on samankaltainen järjestely. Julian puhuu lapsille hollanti, Deirdre iiriä ja perhe yhdessä englantia. Deirdre osaa kyllä hollantia, mutta ei suostu puhumaan sitä. itsepäinen." Mies naurahti. Huoli väritti olemusta.
"Hän oli taas sairaalassa hetki sitten. Sekoan kohta."

"Älä sekoa", Caitlin vastasi nopeasti. "Et voi tehdä mitään, eikä sinun sekoamisesi auta asiaa. He tarvitsevat sinua kuitenkin, kun lapset ovat syntyneet."

"Sekoan silti." Artemis puuskahti.
"Se että olenko hullu vai en, ei eroa vuoden takaisesta mitenkään."

"Et ole hullu, etkä hulluksi tule", nainen julisti. "Lapset tarvitsevat enonsa täysissä järjen ja sielun voimissa, ja sinäkään et voi seota kun teille on pienokainen saapumassa."

"Teknisesti meille ei ole vielä saapumassa mitään." Artemis hymähti.
"Mutta lupaan koettaa pysyä järjissäni."

"Hyvä, se on kaikki mitä pyydän", Caitlin vastasi hymyillen. "Pidä minut ajan tasalla puhelimen välityksellä. Kuka tietää, ehkä sinulla käy tuuri ja näytän sinulle joitakuita kuudesta hienosta puoliverisestäni tai Remonasta."

"Parempi näyttää." Artemis puuskahti.
"Minäkin näytän sinulle."

"Minä näytän, minä näytän", hän lupasi nauraen. "Minulla saattaa jopa olla puhelimellani joitakin videoita viime viikolta, jos tahdot nähdä lounaan jälkeen."

"Tietenkin haluan, oletko hullu?" Artemis naurahti. Caitlin oli menettämässä järkensä.

"Loistavaa", hän naurahti. "Siellä saattaa jopa olla muutama pätkä irtohypytyksestä. Voit nauttia kouluratsujen lahjakkuudesta esteillä." Tai lahjattomuudesta, miten sen halusi nähdä.

"Ai hyvä jumala. Ei kiitos." Artemis puuskahti. Ei, hänen psyykensä ei kestäisi.

"Hiukan luottamusta nyt", Caitlin nauroi. "Näyttäisinkö todella sinulle videota siitä, miten kouluratsut laittaisivat puomit lentämään?"

"Näyttäisit, nautit muiden tuskasta." Artemis nauroi naisen sanoille.

"Noh noh, en nyt niin paljoa", Caitlin naurahti. "Sitä paitsi, miksi tahtoisin antaa sinulle niin huonon ensivaikutelman suloisista uusista ratsuistani?"

"Koska olet sadisti?" Artemis ehdotti.

"En tiedä kenelle olet puhunut, mutta saamasi tieto ei pidä lainkaan paikkaansa", nainen virnisti vinosti. Hän oli oikein kiltti nainen, joka ei koskaan kiusannut muita turhan tähden!

"Sinä olet valmentaja. Ominaisuus." Artemi huomautti huvittuneena.

"Kaikki meistä eivät perusta valmennuksiaan siihen, että ratsastajat pelkäävät virheiden tekemistä", nainen vastasi leveästi virnistäen.

"Mitä hauskaa elämässä sitten on? Miksi luulet että käyn Julianin valmennuksissa?" Mies virnisti leveästi.

"Kaikki eivät ajattele noin", nainen naurahti. "Minä en tosiaankaan olisi tässä pisteessä, jos valmentajani olisivat vain mäkättäneet pienimmästäkin virheenkaltaisesta joka välissä."

"Oletpas sinä ajatusmaailmaltasi suppea. Haluatko syödä kanaa vai kasvisuokaa?"

"Sinähän se suppea olet, kun oletat kaikkien nauttivan jatkuvasta kritiikistä", nainen virnisti takaisin. "Kasvisruoka kuulostaa herkulliselta. Mitä sinulla oli mielessäsi?"

"Olen vain toiveikas." Artemis hymyili hieman.
"Ajattelin tälle päivälle wokkia vesikastanjoilla, bambuversoilla ja paahdetuilla pähkinöillä."

"Ehdottomasti kelpaa", nainen naurahti, "se kuulostaa kerrassaan herkulliselta. Veronica on onnekas nainen, kun saa syödä kokkailujasi jatkuvasti."

"Hän muistaa jopa sanoa sen silloin tällöin." Mies nauroi hyväntuulisena ja katseli maisemia.
"Niin, tiesitkö että tallimestari ja hallintovastaava vaihtuivat?"

"Oho. Oletko varma, että tapailet edelleen samaa Veronicaa?" Nainen kiusasi virnuillen. "En! Kerro kaikki."

"Olen." Artemiksen äänessä oli hyvin outo, lämmin sävy. Mies kääntyi Caitlinia kohti.
"Jonathan Merrick, sattuu olemaan serkkuni äidin puolelta. Alkaa tulla ikävä Effietä. Effie heitteli vain muffinseilla. Jonathan läpsii lehdellä."

"Pidän Jonathanista jo valmiiksi", nainen ilmoitti nauraen. Vai läpsi mies Artemista lehdellä. Ehdottomasti hyvä tallimestari Rosings Parkiin siis.
"Milloin sinä olet koskaan myöntänyt ikävöiväsi yhtään ketään?" Hän kiusasi kurkottaen vaihdekepin yli tönäisemään miehen hartiaa.

"Ihan hauska mies, vaikka onkin Walesista ja puhe on välillä aivan käsittämätöntä. Onneksi hän puhuu iiriä, ymmärtää jotain." Artemis virnisti, miettien serkun mustelmaisen leuan alkuperää huvittuneena.
"Effie oli ystäväni, siitä lähtien. Myönnän ikävöiväni myös sinua."

"En tiedä onko meillä paljoakaan varaa sanoa", nainen naurahti. He sentään pyrkivät suurimman osan ajasta hukuttamaan irlantilaisen aksentin puheestaan, mutta silloin tällöin se puski voimakkaana läpi. Niin voimakkaana, etteivät Lontoon kasvatit ymmärtäneet sanaakaan.
"Myönnätkö? En tiedä uskoako sinua", Caitlin kiusasi hyväntuulisesti.

"On." heidän puheestaan aksentin toi esiin sentään lähinnä innostuminen, suuttuminen tai humala.
"Myönnän. Ei vissiin pitäisi."

"Hyvä on", hän virnisti. Ehkä Artemista ei saisi kiusata liikaa, mies vielä kieltäytyisi kokkaamasta hänelle!
"Ehdottomasti pitää. On kiva kuulla olevansa kaivattu", hän naurahti. "Antaa minulle enemmän syitä kutsua itse itseni kylään."

"Sinä olet aina tervetullut, sinä tiedät sen." Artemis lupasi hymyillen.
"Veronicakaan ei juokse sinua enää karkuun."

"Se on kieltämättä edistystä", nainen naurahti huvittuneena. Englantilaisnainen ei tuntunut pelkäävän montaa asiaa maailmassa, mutta jotenkin hän oli onnistunut kiipeämään sille listalle. Onneksi Artemiksen avopuoliso ei sentään enää hiipinyt pitkin seinänviertä, kun hän oli kylässä.
"David lähetti kovasti terveisiä. Ja varmaan kissammekin, mutta niiden aivoituksista nyt ei ota kukaan selvää."

"Lähetä niitä Davidille takaisin. Pitäisi joskus tulla Lontooseen ja tavata teitä molempia." Artemis voisi vaikka joskus toteuttaaki suunnitelman.

"Ehdottomasti, sinun pitää tulla käymään", nainen nyökkäsi päättäväisenä kääntyessään tutulle tielle ja hetkeä myöhemmin talon pihaan. "On aina mukava saada vieraita. Voit samalla tulla katsomaan Hansenin hevosia. Tosin sinut on pidettävä kaukana hänestä, tulisitte aivan liian hyvin toimeen enkä kaipaa kahta nalkuttamaan minulle piaffesta", hän nauroi noustessaan auton kyydistä. Lukittuaan ovet, hän tarjosi avaimia Artemikselle. Olihan se miehen auto sentään.
"Enkä edes naarmuttanut autoasi."

"... Eli siis hiivin tallille ja esittäydyn Hansenille itse." Artemis virnisti leveästi ja otti avaimet.
"Et niin. Miunlla ei ole syytä tappaa sinua."

"Uskallakin!" Nainen nauroi ja tönäisi miehen hartiaa. "Et hiivi yhtään minnekään, vaan kerrot etukäteen koska tahdot tulla käymään, niin onnistun järjestämään aikataulut sopiviksi."

"Hiipisin niin mielelläni." Artemis avasi oven.
"Pois!" Mies ärähti ensimmäisenä. Koirat pysähtyivät käytävään ja istuivat kauempaa annetusta käsimerkistä.
"Odottaa." Sitten saattoi rauhassa riisua takinn. Sergei siristeli silmiään epäluuloisena.

"Hiivi sielusi kyllyydestä ympäri Rosings Parkia, mutta kerro kun suunnistat eteläänpäin", hän naurahti. Sergein epäluuloisuus sai naisen huvittumaan entistä enemmän.
"Olet opettanut koirasi tavattoman hyvin. Veronica ei saa tuoda vieraita miehiä sisään, etkä sinä naisia. Kuinka perusteellista", hän kiusasi kuoriutuessaan kaulahuivista, takista ja lämpimistä talvikengistä. Nainen oli jo vuosia aiemmin päättänyt, etteivät hänen varpaansa palelisi enää koskaan.

"Haluan laajentaa reviiriäni." Mies naurahti. Kun Caitlin oli riisunut ulkovaatteet, mies kääntyi koiriensa puoleen.
"Tietenkin olen. Tasa-arvoa. Saa tulla. Sergei! Se on Caitlin, helvetti soikoon."

"Olet viettänyt liikaa aikaa koirien keskellä, kun alat jo puhua reviireistä", nainen nauroi lämpimästi ja kumartui tervehtimään Raisaa, kun koirista nuorempi ja ihmisrakkaampi pelmahti jalkoihin liehakoimaan iloissaan.
"Sergei vain tahtoo olla varma. Etten nyt kuitenkaan olisi muukalainen ulkoavaruudesta, joka on vain ottanut Caitlinin ulkomuodon", Caitlin naurahti ja ojensi hitaasti kättään snautserinkin suuntaan. Sergei vietti pitkän hetken kättä tuijottaen, ennenkö hiipi lähemmäs nuuhkaisemaan ojennettuja sormia.
"Siitä päätellen, etten menettänyt sormia, luulen läpäisseeni Sergein avaruusolioseulan", hän naurahti suoristautuessaan kaikessa rauhassa.

Artemis katsoi koiraa silmät sirillään. Parempi käyttäytyä. Koiran todettua Caitlinin Caitliniksi, mies naksaussi sormiaan ja sai snautserin jolkottamaan olohuoneeseen.
"Selvästi. Ja hei, vietän aikani hevosten, koirien tai avovaimoni seurassa. Et voi syyttää."

"Vain yhdellä noista kolmesta on reviiritietoisuutta. Tai ainakin niin toivon", hän nauroi päätään pudistaen. Reviiriään raivolla suojeleva Veronica voisi tosin olla hilpeä nähtävyys.
"Sinä tarvitset enemmän ihmisiä elämääsi. Sellaisia, jotka eivät puhu reviireistä."

"Kahdella." Artemis korjasi kuivan hivuttneesti, astellen kohti keittiötä.
"Tapaan joskus Morlandeja. Siskoani. Voin jopa puhua Julianin kanssa riitelemättä. Eikö se riitä?"

"Ei", Caitlin naurahti, "ei riitä. Nuo ovat kaikki joko sukulaisia tai tuttavia tallilta tai molempia. Oletko koskaan harkinnut tutustuvasi ihmisiin, jotka eivät pyöri tallilla?"

Artemis mietti hetken.
"En." Mies vastasi napakasti ja alkoi kaivaa ruokatarpeita jääkaapista.
"Miksi haluaisin sellaista negatiivisuutta elämääni?"

"Artemis!" Nainen torui nauraen. Se siitä vakavastiotettavasta torusta, kun hän nauroi raikuvasti päälle. "Ei tallilta poispysyminen ole negatiivisuutta. Olisit nyt ihmisiksi kerrankin."

"On! Kuka kaipaa hevosettomia ihmisiä elämäänsä? Yleensä huumorintajuttomia ja nuivia. Tajuatko mikä kouluttaminen veronicassakin oli?"

"Sinä ja sinun kouluttamisesi", Caitlin nauroi raikuvasti. "Älä anna hänen kuulla sinun puhuvan noin, tai saat pian sormillesi."

"Mistä tiedät jos pitäisin sormilleni saamisesta?" Artemis alkoi leikata vihanneksia wokkisuikaleiksi. Paskat pakasteista.

"Siinä tapauksessa olen varma, että hän keksisi jonkun vähemmän miellyttävän rangaistuksen", Caitlin nauroi asettuen istumaan turvallisen etäisyyden päähän terävistä veitsistä ja kuumista levyistä.

"Varmasti. Siksi luotan ettet ole juorukello." Artemis huomautti hymyillen ja kaapaisi porkkanasuikaleet pannulle. Sitten minimaissit jotka hän jätti käsittelemättä ja vesikastansaviipaleet.

"Enhän minä ikinä. Salaisuutesi on turvassa kanssani", nainen virnisti leveästi, ilkikurinen pilkahdus vihreissä silmissä vieraillen. "Ainakin siihen saakka, että saan paremman tarjouksen."

"Veronica vaatisi vähintään sieluasi, joten sen suosittele." Onneksi he keskustelivat edelleenn iiriksi. Jos nainen jostain syystä tulisi ajoissa kotiin, tuo ei tajuaisi.

"Eikö se ole paholaisen kanssa tehtävä sopimus, jossa täytyy myydä sielunsa?" Nainen kysyi päätään kallistaen. "Sitä paitsi, minulla ei taida olla mitä myydä. Punapää, sieluton noita."

"Helvetin kuningatar." Artemis toresi tyynesti.
"Niin, sekin vielä. Roviolle mars."

"Puhutpa sinä kauniisti avovaimostasi", Caitlin huomautti kulmaansa kohottaen. Veronica tuskin arvostaisi, jos kuulisi moisen kommentin miehen huulilta. Ei kai kukaan arvostaisi? Tosin, hänestä oli aina tuntunut, että Artemis ja Veronica olivat aivan eri aaltopituudella kuin muu maailma.
"Niin hurmaavalta kuin se kuulostaakin, taidan jättää moisen kokemuksen väliin. Liian paljon syitä elää, että tahtoisin tulla poltetuksi elävältä. Täytyyhän jonkun olla opettamassa lapsellenne muitakin iirinkielisiä sanoja kuin vain kirouksia."

He olivat siellä helvetin aaltopituudella.
"Hän sanoi minua Helvetin kuninkaaksi, joten lienemme melko tehokkaasti tasoissa." Artemis pudisteli päätään ja nauroi, hämmentäen kasviksia pannulla.
"Minähän puhun sujuvasti iiriä."

Caitlin ei voinut kuin nauraa sille tiedolle. Ei, Artemis ja Veronica eivät tosiaankaan olleet samanlainen pariskunta kuin yksikään, jonka hän tunsi.
"Puhut puhut, mutta paljonko juttelet itseksesi mukavia iiriksi? Kuitenkin vain kiroat silloin, kun et saa keskusteluseuraa", hän virnisti.

"En. Yleensä seura on syy kiroilulleni." Mies korjasi naisen sanoja hieman.
"Juttelen paljon mukavia."

"En tiedä uskoakko sinua", nainen siristi silmiään epäluuloisena. Vai kirosi mies seuran tähden. No, kaipa se kävi järkeen. Mikäpä itsekseen ollessa nyt niin ärsyttäisikään.
"Hyvä on. Mutta olen silti tarpeellinen kummitäti, joten en voi vielä astua noitaroviolle."

"Olet tarpeellinen." Artemis lupasi ystävälleen, jättäen kasvikset sekunniksi rauhaa.
"En minä sinua muuten kummiksi pyytäisi."

"Hyvä", hän naurahti lämmöllä. Ajatuskin siitä, että Artemiksesta voisi tulla - tulisi! - isä lämmitti mieltä. Ja hänestä jälleen kummitäti pienelle ihmistaimelle, joka ei edes tällä kertaa olisi sukua.
"Olen kyllä edelleen niin onnellinen puolestanne, että voisin haljeta. Tai juosta ympyrää järjettömyyksiä hihkuen. Tai itkeä. Tai tehdä kaikkea kolmea yhtä aikaa."

"Sama olotila kaksi kuukautti ja olet siinä pisteessä kuin minä nyt. En tiedä miten kestän jos kaikki menee hyvin." Jos kaikki menisi hyvin ja he voisivat odottaa saavansa lapsenn.

"Minusta ei olisi jäljellä kuin märkä läntti lattiassa kahden päivän jälkeen, kuukausista puhumattakaan", nainen naurahti ja nojasi kyynärpäätä vasten keittiötasoa, jotta saattoi lepuuttaa leukaansa kämmenellään. "Vieläkin lyhyemmässä ajassa, jos Sergei on lähettyvillä. Koirasihan roikkuisi lahkeessani ensimmäisestä hihkaisusta lähtien."

"Se on totta. Sergei kestäisis sellaista ilonpitoa- Hävytöntä, jumalauta." Mies nauroi ja vilkaisi koiraansa.
"Hyvä poika olet."

"Niinpä", nainen nauroi kuplivasti. Sergei ei todellakaan sietäisi moista. "Mainehan siinä menisi, jos Sergein vahtivuorolla alettaisiin moisia hävyttömyyksiä harrastamaan."

Artemista alkoi naurattaa kun Caitlin mainitsi hävyytömyyden Sergein läsnäollessan. Ai jestas. Vatsalihaksia särkisi huomenna.

Nainen kohotti kulmaansa huvittuneena.
"Tahdonko edes tietää?" Hän pohti ääneen seuratessaan Artemista katseellaan. Olipa ihana nähdä ystävän voivan näin hyvin. Nauravan ties mille itsekseen keittiössä, kun oli luvannut laittaa hänelle lounasta.

Artemis pyyhkäisi hiuksia korvansa taakse ja yritti hillitä olkapäitä hytkyttävää naurua.
"Epäilen. Aika vahvasti."

"Nyt minun on melkein pakko kysyä", nainen vastasi nauraen. "Mutta ei, en todellakaan kysy. En halua tietää. Sieluton tai en, tämä taitaa valua liian kauas jumalasta minullekin."

"Ehkä. Ehkä. Minä olen hylännyt jumalan jo ajat sitten. Tai hän minut. Miten vain." Artemis pärskäisi ja keräsi itseään.
"Fiksu tyttö."

"Niinhän sinä selvästi olet", nainen naurahti päätään pudistaen. "Se näyttää kuitenkin toimineen sinun kohdallasi." Tällä hetkellä ainakin. Miehellä oli avopuoliso, mahdollinen perheenlisäys edessä ja kerrassaan hurmaava koti kahden koiran kera.

"Tietenkin. Helvettiä on hankala hallita jos ei ole hylännyt ensin jumalaa." Mies hymähti, kaataen loput kasvikset ruoan sekaan ja laittoi nuudelit keittymään.

"Totta kai sekin. Onnea vallankaappausyritykseesi", hän naurahti. "Ehkä helvetin nykyinen haltija ei edes laita paljoa vastaan, kun julistaudut kuninkaaksi."

"Olen voittanut jo taistelun." Artemis virnisti leveästi. Kun nuudelit olivat kypsiä, ne sekaan ja mausteita. Paljon mausteita.
"Noin. Ole hyvä." Mies ojensi lautasta ystävälleen.

"Jos niin väität. Lupaan tulla kyläilemään luoksesi helvettiinkin", nainen naurahti päätään pudistaen. Kaikkea kanssa.
"Hitto että voi ruoka näyttää hyvältä", Caitlin huokaisi ottaessaan lautasen vastaan. "Enkä edes ole paastonnut viime päiviä, joten kyse ei ole siitä, että mikä tahansa ruoka kelpaisi", hän lisäsi naurahtaen.
"Sinun pitäisi joskus opettaa minulle ruoanlaiton saloja." Hänhän ei toki olisi turvallisuusriski keittiössä, ehei.

Artemis otti itselleen ruokaa kun Caitlin oli ottanut annoksen.
"En. Tapattaisit itsesi vielä."

"Hei! Eikö se ole vaarallisempaa, etten osaa pitää itseäni ruokittuna, jos kaikki ravintolat menevät yhtä aikaa lakkoon?" Caitlin vastusti naurua äänessään. Osasi hän nyt sen verran ruokaa laittaa. Arkisia, helppoja annoksia, jotka löytyivät kaikkien reseptikirjojen ensimmäisiltä sivuilta.

"Davidin tehtävä huolehtia että pysyt hengissä." Artemis totesi tyynesti ja istui pöydän ääreen.

"David on vielä toivottomampi keittiössä kuin minä", nainen nauroi lämmöllä. Davidilla ei ollut lahjoja keittiössä sen enempää kuin hänelläkään. Hyvä on, mies ei sentään kompuroinut pelkkään ilmaan, mutta muutoin.
"Olin oikeassa, tämä on syntisen hyvää", Caitlin huokaisi maistaessaan annostaan.

"Te kaksi kuolette vielä jonakin päivänä." Artemis totesi huokaisten. Ei sillä, ei hänkään osaisi laittaa ruokaa, ellei olisi ollut sairaalloisen kiinnostunut syömisestä ja ruoasta suurintaa elämästään. Tai enemmän syömättömyydestä.
"Hyvä että maistuu."

"Niin kuolemme, mutta se sama sääntö pätee kaikkiin eläviin olentoihin tällä maapallolla. Me kenties hieman valtaväestöä nuorempina, mutta olemmehan me eläneet jo pitkän ja rikkaan elämän", Caitlin naurahti. Toivottavasti ei kuitenkaan vielä. Tosin kun aika koittaisi, se koittaisi, eikä sille mahtaisi kukaan yhtään mitään.
"Aina maistuu. Ellet sitten joku kerta epäonnistu täysin, mutta epäilen sen olevan mahdotonta."

"Voi kuule. On niitä epäonnistumisiakin ollut." Tosin ne reseptit olivat olleet vähän erikoisuuden tavoittelua.

"Todellako? Vaikea kuvitella", hän naurahti epäuskoisena. Vai oli Artemiskin silloin tällöin epäonnistunut keittiössä. Kaikkea kanssa.

"Ne reseptit tosin olivat muutenkin sulaa hulluutta." Mies myönsi naureskellen.

"Aivan varmasti. Jos sinä epäonnistut, niiden reseptien täytyy vaatia suoranaista mustaa magiaa", Caitlin naurahti. Hän vaihtoi hieman asentoa tuolilla, kun portaiden kanssa koheltamisesta syntynyt mustelma muistutti olemassaolostaan.
"Luotan siihen, ettet ole kuitenkaan vielä alkanut selvitellä noituuden saloja, vaikka hiusväriin palasitkin?"

"Ei vaan nimenomaan valkoista magiaa." Artemis korjasi huvittuneena. Musta magia onnistuisi varmasti.
"Ehkä olen, ehkä en."

"Aijai sinua, vai valkoinen magia se on tässä taloudessa ongelmana. Ei kai pitäisi yllättää", hän naurahti ja jatkoi syömistä hyväntuulisessa hiljaisuudessa. Artemis laittoi aivan liian hyvää ruokaa. Hyvä kun sitä malttoi puhua, kun oli edessä tällainen herkkuannos.

"Etko kuunnellut yhtään mitä sanoin?" Artemis kysyi naureskellen.
"Onko David vienyt kuulosi?"

"Ei David suinkaan sellaisia", hän naurahti päätään pudistaen. "Eihän sinusta ikinä tiedä, jos olet laajentanut osaamistasi valkoisenkin magian pariin. Olet yllättänyt ennenkin."

"Mmmm." Artemis pyöräytti silmiään.
"Musta on voimakkaampaa."

"Sinähän sen tietäisit", nainen naurahti. "Toiset meistä ovat edelleen jumalan siunauksessa. Tai ainakin melkein. Kenties vähän laiskemman suojelusenkelin silmän alla, mutta silti."

"Minä epäilen sinun vakaumustasi kyllä vahvasti." Artemis huomautti.
"Sinun suojelusenkelisi ei edes yritä enää."

"Hei, älä ilku enkeliäni! Kierin juuri sunnuntaina portaat alas, eikä minulle käynyt mitään. No, sitä lukuunottamatta että puolet minusta oli mustelmaa. Se oli oikein aktiivista työtä suojelusenkeliltä", nainen naurahti. Hienosti oli mennyt.

"Jos hän olisi aktiivinen, et olisi kierinyt portaita alas." Artemis huomautti, laskien aterimen käsistään. Kohta hän siivoaisi.

"Ei hän nyt kaikkialle voi keretä. Minä pitäisin viisi suojelusenkeliä kiireisenä kaiken törmäilyn, kompuroinnin ja haahuilun kanssa." Hän ei ollut sentään kävellyt auton alle! Jotakin, mitä elämään ei vielä ollut mahtunut.

"NNimenomaan." Artemis totesi nuivahkoon sävyyn ja pyöräytti silmiään.
"Miten olisi jos menemme hetkeksi olohuoneeseen? Saat Raisan kainaloon."

"Onko Raisan tarkoitus pitää vahtia, etten aiheuta enempää töitä suojelusenkelilleni?" Caitlin naurahti, mutta oli oikein mielellään nousemassa ylös ja suunnistamassa olohuoneen puolelle. Antaisihan se mahdollisuuden istua mukavasti ja jutella lisää Artemiksen kanssa.

"Jotain sellaista." Artemis nousi ja kävi olohuoneessa makaamaan sohvalle. Sergei hyppäsi miehen jalkoihin ja mies rapsutti laiskasti koiran niskaa. Caitlinille jäi lyhyempi sohva.

Caitlin asettui mukavasti sohvalle ja taputti viereen jäävää tilaa. Raisa ei kaivannut sen enempää rohkaisua hypätäkseen sohvalle ja kiivetäkseen puoliksi syliin rapsutusten toivossa.
"Mitä muuta elämääsi on viime aikoina mahtunut kuin isyyden ajatuksesta iloitsemista?"

"Hevosia, Sergein kouluttamista. Caitlin, minulla on verrattain tylsä elämä. Entä sinun?" Mies hymyili pehmeästi koiralleen.

"Sinun elämässäsi ei ole mitään tylsää", nainen väitti vastaan. "Sinustahan tulee vielä isäkin. Siinä vasta epätylsyyttä loppuelämäksi!" Olikohan epätylsyys edes sana? No, nyt se sai luvan olla!
"Hevosia, kissoja, laiskoja sunnuntaipäiviä Davidin kanssa", hän kohautti harteitaan pehmeä hymy huulille hiipien. "Ei mitään kovin ihmeellistä. Olen suunnitellut kilpailuja Remonalle ja muillekin hevosille, treenannut ahkerasti ja käynyt tapaamassa siskoa ja muutamaa ystävää Lontoon keskustassa."

"Sinullahan on asiat siis mukavasti." Se oli hyvä että Caitlinilla oli kaikki hyvin.
"Ja isyys on vasta mahdollisuus."

"Niinhän sinä jaksat jatkuvasti muistuttaa", Caitlin huomautti huvittuneena. "Oletko tavannut avopuolisoasi?" Ihan kuin Veronica antaisi minkään jäädä vain mahdollisuuden tasolle, kun oli kerran päättänyt jotakin.

"Olen, mutta vaikka hän väittäisi mitä tahansa, kaikki ei ole hänen käsissään." Artemis totesi pehmeästi.

"En olisi siitä niin varma", Caitlin naurahti. "Hän tuntuu saavan tahtonsa läpi kerrasta toiseen. Minunkaan ei pitänyt enää tulla valmentamaan Rosings Parkiin, kun kisakausi alkaa, mutta", hän kohautti harteitaan. Veronican sponsoroitavilla oli ollut toinen näkemys.

"Ai sinä tulet? hyvä tietää." Artemis hymyili leveästi.
"Hän on kyllä kovin jääräpää. Sitäkin rakkaampi kyllä."

"Minä tulen", Caitlin vahvisti huvittuneena. "Jotenkin minut onnistuttiin sitomaan kokonaista tehoviikonloppua varten. Sinun naisessasi on jotakin kovin pahasti vialla."

"Ei ole." Artemis vastasi hymyillen.
"Juuri täydellinen."

"Sinulle ehkä. Meille muille hänestä on kovin paljon harmia", nainen kiusasi. Hän tulisi mielellään valmentamaan, vaikka nyt narisikin.

"Sillä ole väliä millainen hän on teille muille, minä hänen kanssaan elämäni jaan ja perustan perheen." Sen sanominen sai hymyn levenemään.

"Niinhän sinä teet", Caitlin hymyili lämmöllä, joka sai vihreät silmät säihkymään. Hän oli niin onnellinen Artemiksen puolesta, ettei löytänyt sille sanoja. "Olen ylpeä sinusta. Miten paljon kaikki onkaan muuttunut näinä vuosina kun olen saanut kutsua sinua ystäväkseni."

Artemis vilkaisi ystäväänsä, kohottaen oransseja kulmiaan.
"Hu?" Ei hän aina pysynyt Caitlinin perässä.

"Olit kärttyinen vanha ukko, kun me tapasimme. Olet nuortunut ainakin kaksikymmentä vuotta ja oppinut nauttimaan elämästä", hän naurahti silitellen Raisaa. "Vähemmässäkin olisi syytä ylpeyteen."

"Olen edelleen kärttyien vanha ukko, nyt vain valikoin hetkeni." Artemis tuhahti, hieraisten nenäänsä kevyesti.

"Et usko tuota enää itsekään", Caitlin naurahti. "Olet kärttyinen silloin, kun siihen on syytä, mutta niinhän me kaikki."

"Voi, uskon kyllä." Mies haroi kevyesti hiuksiaan.

"Harhauskoinen", Caitlin virnisti. Miehellä ollut mitään syytä väittää olevansa kärttyinen. Mieshän oli kovin hyväntuulinen jatkuvasti - tai ainakin nyt. Vaan kuka ei olisi ollut, kun sai tietää, että voisi mahdollisesti tulla isäksi.

"Olen, tietenkin." Mies naurahti pehmeästi.
"Ei luoja näitä lääkkeitä. Kello ole edes kahta ja olen valmis nukkumaan. Perkele, kunhan minä pääsen lääkityksistä eroon nii olen onnellinen."

"Mene ihmeessä päiväunille, jos väsyttää. Voin sillä aikaa hoitaa tis- okei, ehkä en koske mihinkään keittiössäsi. Voin lukea uutisia puhelimeltani ja järjestellä loppuviikon ohjelman", nainen naurahti. "Ei sinun tarvitse minun takiani yrittää pysytellä hereillä, jos lääkkeet väsyttävät."

"... Et koske astioihini." Artemis murisi naurua silmissään.
"Jos minä ihan hetken. Otan Sergein ylös, Raita taitaa viihtyä enemmän sinun vieressäsi. En nuku kauan." Mies lupasi, lähtien yläkertaan. Jestas.

"En koske, pysyn kaukana keittiöstä", Caitlin lupasi kädet pään molemmin puolin antautumisen eleeseen kohotettuna. Hän ei menisi lähellekään mitään rikkimenevää, jonka Artemis omisti. Ihan vain varmuuden vuoksi.
"Nuku hyvin, me pidämme talon pystyssä Raisan kanssa."
Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] A man on a mission
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Rosings Park: Talliympäristö-
Siirry: