PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] Winter, spring, summer or fall, all you have to do is call

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2872
Join date : 18.04.2014
Ikä : 24

ViestiAihe: [P] Winter, spring, summer or fall, all you have to do is call   Ma Helmi 19, 2018 9:17 pm

Pikaviestinpeli, jossa Hatsiubatin Gabrielle tulee poikansa kera kyläilemään Veronican luokse eikä hyville uutisille tule loppua.
-----
Lauantai 24. helmikuuta 2018 - iltapäivä

Kun Artemis julmasti hylkäsi hänet kokonaiseksi lauantaiksi voidakseen tehdä työnsä, ei Veronicalle jäänyt kuin yksi mahdollisuus - soittaa Gabriellelle ja värvätä ystävää kylään. Se ei tosin vaatinut paljoa värväämistä, mutta se ja sama. Hän oli aina tyytyväinen, kun sai nähdä Gabriellea, ja vielä iloisempi nyt, kun hänellä oli jotakin kerrottavaa. Hyvä on, mikään ei ollut vielä varmaa, mutta hän ei voisi pitää tätä enää pidempään salaisuutena. Hän tarvitsi jonkun, jolle puhua edes siitä mahdollisuudesta, että hänestä voisi tulla äiti, Artemiksesta isä, heistä vanhemmat pienelle lapselle.
Nainen ei ollut vaivautunut meikkaamaan tänään, mikä oli varsin poikkeavaa kun otti huomioon, että hän oli jo ollut ulkosalla aamupäivästä, kun oli käynyt koirien kanssa pitkällä kävelylenkillä. Jos vieras olisi ollut kuka tahansa muu kuin lapsuudenystävä, olisi hän korjannut tilanteen nyt, mutta Gabriellen tähden hän ei kiivennyt portaita yläkerran kylpyhuoneeseen. Löysä, pitkä villapaita roikkui melkein polvissa saakka, kun hän pyöri ympäri asuntoa Raisa kuuliaisesti kintereillään. Hyvä on, hänen täytyisi todellakin vähentää herkkujen antamista whippetille, vaikka ylimääräiset namit eivät sutjakan koiran vyötäröllä näkyneetkään.

Gabrielle oli tuskastellut hyvän tovin, etsiessään mekkojensa joukosta sellaista joka ei paljastaisi vatsaa. Loppujen lopuksi hän oli päätynyt yhteen kymmenistä violeteista mekoistaan ja siihen samaan neuletakkini, jota oli käyttänyt Charlesin ja Wrenin vieraillessa. Pysäköidessään tutun talon eteen hän hymyili pehmeästi, ottaen Matthewin autosta.
"Kulta, odota! Matthew, mur... Jaha." Poika taapersi juoksuvauhtia ovelle ja heilui onnellisena. Gabrielle otti käsilaukkunsa ja rasian jossa oli hänen leipomiaan muffinseja. Nainen soitti ovikelloa, koettaen hillitä innokasta poikaansa.

Sergei oli jätetty yläkerran makuuhuoneeseen järsimään lihaisaa luuta (tai tuijottamaan sitä tuomitsevasti, miten vain koira tahtoisi), ihan vain varmuuden vuoksi. Hän tiesi, ettei Sergei koskaan satuttaisi ketään Artemiksen läsnäollessa, mutta hän ei mielellään ottanut riskiä. Koira kuunteli häntä moitteetta suurimman osan ajasta, mutta. Ei, oli parempi kun snautseri sai nauttia omasta ylhäisestä yksinäisyydestään.
"Hei kullanmuru!" Veronica tervehti iloisesti aukaistessaan oven sepposen selälleen ja kumartui kaappaamaan innokkaan kummipoikansa syliin. Hän hukutti Matthewn pyöreät kasvot suukkoihin, mikä sai pojan nauramaan ja huitomaan innoissaan käsillään. "Mukava nähdä sinuakin", hän virnisti Gabriellelle ja viittoi ystävää astumaan sisään. Raisa heilutti häntäänsä onnellisena vieraista. Epäilemättä whippet liittyisi nopeasti Matthewn joukkoon leikkimään omilla leluillaan.
"Ihanaa että pääsitte tulemaan", hän totesi tasapainotellen Matthewta lantiotaan vasten, jotta saattoi toisella kädellä kurkottaa halaamaan Gabriellea. Poika ei tosin kauaa viihtynyt kummitätinsä sylissä, vaan kiemursi kiihkeästi ja tuntui olevan jo juoksuvauhdissa sillä sekunnilla, kun pienet jalat koskivat lattiaa.

Gabrielle hymyili kun Veronica tervehti kummipoikaansa, riisuen takkiaan. Oli ihanaa kun poika oli niin rakas hänen ystävälleen.
"Tietenkin, ei meillä ollut menoa. Teddykin on töissä." Nainen vastasi hymyillen. Mitäs he Rosings-lesket.
"Toin vähän syötävää teen kanssa." Nainen ojensi rasiaa ystäväänsä kohti kun tuo laski Matthewin alas, koppasi pojasta kiinni ja riisui tuolta ulkovaatteita. Jeesus että lapsi oli liukas liikkeissään.
"Oli ihanaa että soitit."

Rosings-lesket nimenomaan. He tarvitsisivat oman tukiryhmänsä. AA-kerho, mutta naisille ja miksei miehillekin, joiden paremmat puoliskot luuhasivat tallilla kaikki päivät.
"Arvelin, että saattaisit tuoda", Veronica naurahti. Hän saattoi aina luottaa siihen, että Gabrielle toi tullessaan kotitekoisia herkkuja. Hän otti rasian vastaan ja vilkaisi muffinsseja. Nam.
"Mitä sinulle kuuluu? Matthew ainakin on selkeästi täydessä terässä, kun virtaa riittää", hän pudisti huvittuneena päätään seuratessaan ystävän operaatiota riisua lapsi ulkovaatteista, ennen kuin Matthew ehtisi livahtaa karkuun. Tältäkö hänenkin elämänsä näyttäisi parin vuoden kuluttua? Ajatus sai sydämen muljahtamaan miellyttävästi.

Gabrielle vilkaisi poikansa perään, silmät tuikkien. Hyvä on, hän tuskin voisi pitkittää pidempään. Lisäksi Veronican luona oli aina lämmin - Artemis kuulemma oli vilukissa ja halusi pitää talon lämpimänä. Hän pakahtuisi neuleessaan.
"Matthew on ihana. Ja oppinut toisenkin sanan. Isi. Kuulen paljon isiä ja kakkua." Nainen naurahti ja pudisteli päätään.
"Minä voin oikein, oikein hyvin. Kun ottaa kaiken huomioon." Gabrielle tuntui saaneensa hymynsä ja olemuksensa takaisin, ainakin osan siitä.
"Mitä sinulle kuuluu?"

"Se kuulostaa jo enemmän ensimmäiseltä sanalta", Veronica nauroi päätään pudistaen. Hän muisti edelleen epäuskoisen riemun, kun Gabrielle oli soittanut ja kertonut Matthewn keksineen niinkin hauskan sanan kuin kakku. Hän oli nauranut vedet silmissä niin, että Raisakin oli tuntunut huolestuvan hänen hyvinvoinnistaan. Sergei nyt puolestaan näytti usein siltä, että epäili hänen kuuluvan pehmustettuun huoneeseen.
"Se on ihana kuulla", Veronica vakuutti suunnistaessaan keittiöön, jotta voisi siirtää muffinssit tarjoilulautaselle ja keittää kuumaa juotavaa heille.
"Kahvia vai teetä?" Hän kysyi laskiessaan rasian keittiön tasolle ja vilkaisi olkansa yli naista, kun etsi tarjoilulautasta. "Hyvää. Kerrassaan loistavaa, itseasiassa."

"Minä olen vain ä-ä. En tiedä viittaako poika siihen, että sanon niin kovin usein kun läpsäisen teddyn muualle napsimasta kuormasta kun teen ruokaa tai leivon." Nainen nauroi pehmeästi ja seurasi Veronicaa keittiöön, istuen alas. Pöytä piilottaisi vatsan, jonka pientä kumpua oli hankala peitellä enää.
"Niinkö? Ja teetä, kiitos. Vihreää jos on." Hän katseli ystäväänsä silmät kevyesti siristyneinä.
"Kerro toki. Mikä sinut saa niin hyvälle tuulelle?"

"Epäilemättä sillä on jotakin tekemistä sen kanssa", Veronica naurahti. Voi Matthew. Hän vilkaisi pojan suuntaan huvittuneena siitä, miten lapsi oli sännännyt saman tien Raisan lelukopalle olohuoneeseen, hakenut sylin täydeltä koiran leluja ja taapersi nyt kovaa kyytiä keittiötä kohden. Epäilemättä heille esiteltäisiin kohta sylillisen verran värillisiä pehmoleluja, palloja ja pehmoluita ylpeän pikkupojan toimesta.
"Mistä lähtien sinä olet suosinut vihreää teetä?" Nainen kohotti kulmaansa ja kääntyi silmät siristyen katsomaan ystäväänsä. Ehkä hän vain kuvitteli Gabriellen valinneen vihreää teetä raskauden tähden, kun kaikki mitä hänen aivoissaan pyöri, oli lapsi. Niinhän se aina meni: heti kun erosi, näki onnellisia pariskuntia kaikkialla, ja kun osti uuden mekon, huomasi saman mekon usean ihmisen päällä. Hän täytti vedenkeittimen, asetteli muffinssit lautaselle ja nosti pöytään, ja palasi hakemaan pari suurta teemukia.
"Se on oikeastaan aika pitkä tarina. Oletko varma, ettet halua kertoa minulle mitään sitä ennen?" Hän kysyi kulmaansa kohottaen.

Gabrielle vain hymyili lammasmaisen viattomasti Veronicalle. Ei hän mitään.
"Opin pitämään siitä kun odotin Matthewia." Nainen halusi ensin kuulla mitä Veronicalla olisi ollut sanottavanaan. Kun ystävä kuitenkin kysyi, hän huokaisi pehmeästi.
"Jos olet tuota mieltä. Matthew saa oletettavasti pikkusiskon kesällä."

Veronica siristi silmiään selitykselle. Kai se olisi ihan uskottava, mutta... Ei, ei Gabriellen kohdalla. Naisen oli tiedettävä, ettei heillä ollut massiivista teekokoelmaa, joten tuo olisi pyytänyt ylilyövän hyvänä vieraana mitä tahansa, mikä olisi helpointa.
"Et olet tosissasi!" Hän henkäisi ja unohti täysin porisevan vedenkeittimen, kun säntäsi pöydän luokse ja halasi Gabriellea tiukasti. "Onnittelut. Tuhannesti onnea!"

Gabrielle nojautui halaamaan Veronicaa leveästi hymyillen.
"Olen aivan vakavissani." Hän rutisti ystäväänsä tiukasti, kunnes päästä irti. Hän saattoi riisua sen neuletakkinsa. Hyvä luoja.
"En olisi kestänyt enää sekuntiakaan, teillä on niin kuuma." Hän totesi nauraen.
"Kiitos. En kertonut mitään aiemmin, kaiken takia. Halusimme sulatella asiaa rauhassa."

Hän ei uskonut, että Gabrielle olisi pilaillut tällaisesta asiasta. Ei hänen kuultensa. Hän hymyili leveästi katsoessaan naista, ja tunsi vatsansa heittävän kuperkeikkaa silkasta onnesta ystävän puolesta. Matthew saisi pikkusiskon, Gabrielle saisi toisen lapsen. Mikä ihana, ihana yllätys.
”Muistan kiittää Artemista termostaatin säädöistä”, hän naurahti. ”Ihana kuulla näin iloisia uutisia. Kuinka uskomatonta!”

Ei toiaan, Gabrielle ei ikinä pilailisi tästä.
"Kiitä toki." Nainen totesi nauraen.
"Ihanaa että sinäkin olet onnellinen. Mutta, siinä oli minun uutiseni. Mikä sinut saa hehkumaan onnesta?"

"Enkö voi vain olla onnellinen sinun puolestasi?" Veronica vastasi nauraen. Ei kai, kun oli julistanut onneaan jo ennen kuin oli tiennyt syyn Gabriellen onneen.
"Puhuimme Artemiksen kanssa joulun alla ja tulimme siihen tulokseen, että mekin tahdomme yrittää yhteistä lasta. Ei, minä en ole raskaana", hän kiirehti lisäämään ennen kuin Gabrielle hyppäisi väärään johtopäätökseen. "Mutta tutkimme muita vaihtoehtoja ja tapasimme tällä viikolla pariskunnan, joka olisi valmis auttamaan meitä. Mikään ei tietenkään ole vielä varmaa, mutta meillä on mahdollisuus lapseen, halukas sijaissynnyttäjä tiedossa ja... tahdoin vain kertoa."

Gabrielle pudisteli päätään. Veronica oli aloittanut eikä hän saisi mielenrauhaa jos ei saisi kuulla. Tummaihoinen nainen vinkaisi ja nosti käden suulleen. Hän ponkaisi ylös niin että tuoli kaatui ja halasi Veronican itseään vasten, omasta vatsastaan huolimatta. Ei, kyyneleet tunkivat silmiin.
"Veronica!" Hän ei tosiaan onnistunut kuulostamaan toruvalta tämän salaamisesta.
"Voi ystävärakas. Miten sinä... Voi luoja. Miten varmaa? Kerro kaikki, hyvä luoja." Gabrielle pyyhki kyyneliä kasvoiltaan. Oli tuntunut niin väärältä että Veronican oma syntymä veisi lapsirakkaalta naiselta ilon kasvattaa omaa lasta, mutta ilmeisesti tuo oli keksinyt tavan kiertää se.

Veronica rutisti Gabriellea takaisin pitkään ja tiukasti, silmät onnenkyynelistä kostuen. Heidän keittiönsä aura hohtaisi puhdasta onnea seuraavan kuukauden.
"Niin varmaa, että olemme valmiita siirtymään seuraavaan vaiheeseen", hän naurahti vetisesti. "Claire - sijaissynnyttäjä - oli kerrassaan hurmaava kun tapasimme, ja tulimme vaivattomasti juttuun keskenämme. Jos olisin tavannut hänet tanssitunnilla, olisimme varmasti ystävystyneet yhden tunnin aikana. Hänellä ja hänen miehellään on jo kolme omaa lasta eivätkä he tahdo enempää, mutta Claire tahtoisi auttaa meitä. Kuulemma hän toimi jo pari vuotta sitten sijaissynnyttäjänä toiselle pariskunnalle, ja siitä jäi niin hyvä kokemus, että hän tahtoisi tehdä niin toistekin. Joten se kuulostaa siltä, että meillä on todella mahdollisuus tähän, että hän on valmis sitoutumaan ja auttamaan meitä ja voi Gabrielle, mitä jos minullakin on oma lapsi tämän vuoden lopussa tai ensi vuoden alussa?" Mitä jos. Sydän oli pakahtua pelkästä ajatuksesta.

Gabrielle yritti sisäistää kaiken kuulemansa. Hän vinkaisi pidätellystä onnesta noin joka toisen lauseen jälkeen ja halasi ystäväänsä aina vain kovempaa.
"Sitten sinulla on." Hän kuiskasi käheästi.
"Sitten sinä olet äiti ja voimme mennä yhdessä vaunulenkeille ja tuskailla yöheräämisiä. Vaikka totuuden nimissä minä harvoin ehdin nousta ennen kuin Teddy on jo noussut. Silti. Sitten sinä olet äiti, loistava sellainen ja minä olen onnellinen puolestasi."

Sen kuuleminen kenenkään toisen kuin Artemiksen huulilta sai tunteet ryöppyämään yli. Hän olisi äiti. Ei vain kummitäti, vaan äiti. Hänellä olisi oma rakas lapsensa, joka olisi hänen luonaan aina, ei vain silloin, kun tuli kylään tai vanhemmat kaipasivat hetken omaa aikaa.
"En yhtään ihmettelisi, vaikka Artemis osoittautuisi samanlaiseksi", hän naurahti vetisesti ja rutisti Gabriellea tiukasti. "En voi uskoa tätä todeksi. Nipistän edelleen jatkuvasti itseäni, että tiedän olevani hereillä."

"Usko pois, se ei tunnu todelta pitkään aikaan." Gabrielle silitti ystävän selkää, vilkaisten näköpiirissä touhuavaa poikaansa.
"Ei edes sitten kun riitelette pinnasängyn kasaamisesta tai vaunujen väristä, keskustelette nimestä... Ei. Se tuntuu todelliselta vasta kun hän on siinä." Hyvä on, Gabriellelle siitä oli tullut totta kun hän oli ensimmäisen kerran supistusten takia uhannut tappaa miehensä jos joutuisi käymään sen läpi uudelleen, mutta sitä oli turha sanoa.

"Minä uskon", hän vakuutti niiskaisten. Oli mahdoton ajatus, että he voisivat saada lapsen, että he voisivat riidellä pinnasängyn kasaamisesta tai vaunujen väristä, kuten Gabrielle sanoi. Hän tuskin edes osaisi ajatella lastenhuonetta lastenhuoneena, ennen kuin lapsi olisi syntynyt.
"Luulen tosin, että meidän värivalikoimamme niin rattaiden kuin kaiken muunkin kohdalla on äärimmäisen harmaasävyskaalaa noudatteleva", hän naurahti. Oli vaikea kuvitella Artemista innostumaan kirkkaista, keskenään riitelevistä väreistä. Ehei.

"Se on kieltämättä totta. Mutta ei sen ole väliä!" Gabrielle halusi hyppiä innosta. Hän vetäytyi kauemmas ja hypähtikin pari kertaa, nyrpistäen sitten nenäänsä. Hyi, pitäisi ottaa närästyslääke.
"Onneksi olet harjoitellut Matthewilla. Sinusta tulee upea äiti. Paras."

"Älä nyt, ei Matthew ole ollut mikään harjoituskappale", Veronica naurahti pyyhkien omia poskiaan, kun kädet vapautuivat Gabriellen ympäriltä. "Minä soittelen sinulle tunnin välein kun tarvitsen apua tai henkistä tukea tai neuvoja."

"Veronica, olet hoitanut häntäkin moitteetta. En ole ikinä pelännyt kun olen jättänyt kalleimman aarteeni käsiisi." Hän tarkoitti sitä mitä sanoi.
"Ja minä vastaan, mutta tiedän että te pärjäätte hienosti."

"Se on ihan varmasti vaikeampaa, kun se on minun lapseni", hän vastasi huvittuneena. Matthew oli rakas, kultainen kummipoika, mutta hän ei joutunut (tai päässyt) huolehtimaan pojasta päiväkausia putkeen.
"Hyvä, se on ihan tarpeeksi. Minun on vain tiedettävä, että voin soittaa edes jollekulle, joka tietää, mistä puhuu." Hänellä ei ollut äitiä, kenelle soittaa, eikä ollut Artemiksellakaan.

Gabrielle pudisteli päätään.
"Päinvastoin. Vain sinä tunnet oman lapsesi paremmin kuin kukaan."

"Toivottavasti olet oikeassa", Veronica vastasi muistaen vihdoin vedenkeittimen. Hän palasi hakemaan sen, kaatoi höyryävää vettä kahteen kuppiin jossa teepussit jo odottelivat ja palautti keittimen paikalleen. Hän istahti alas pöydän ääreen ja hymyili leveää, onnellista hymyä Gabriellelle.
"Tämä on kaikki niin uskomattoman jännittävää ja ihastuttavaa, mutta samalla niin pelottavaa", hän pudisti päätään. "En ymmärrä, miten olet edelleen järjissäsi."

Gabrielle istui alas, tarttuen ystävän kädestä. Voi Veronica.
"En minä olekaan." Hän naurahti pehmeästi.
"Peitän sen vain hyvin."

"Opeta minulle salasi", hän naurahti. "On ihanaa, että sinullakin menee taas paremmin. Ja olen niin onnellinen sinun ja Teddyn puolesta, miten ihana uutinen." Se taisi olla ensimmäinen kerta ikinä, kun hän vapaaehtoisesti käytti Gabriellen aviomiehen nimeä, ja sen lisäksi vielä valitsi miehen itsensä suosiman lempinimen.

Gabrielle huomasi sen ja joutui pyyhkimään kyyneliä silmäkulmistaan. Ehkä, ehkä Veronica voisi hyväksyä miehen joka teki hänet tavattoman onnelliseksi.
"Ja minä teidän. Niin onnellinen. Teistä tulee ihanat vanhemmat. Onnekas lapsi." Ei hän keksisi lasta jota olisi haluttu yhtä paljon. Hänen olivat rakkaimpia aarteita, mutta eivät kovin suunniteltuja.

"Todella toivon, että olet oikeassa", hän puristi kevyesti ystävän kättä. "Ajatuskin vanhemmuudesta on kauhistuttava, mutta ehkä me selviämme siitä. Onhan meitä sentään kaksi, ja voin käyttää sinua hyvänä suunnannäyttäjänä, kun olen hukassa."

"Veronica. Äitiyden sääntö numero yksi: äiti on aina oikeassa." Gabrielle totesi hymyillen, vilkaisten poikansa suuntaan. Edelleen asialliset leikit.
"Et sinä ole hukassa. Ja sitä paitsi, salaisuus. Minäkin olen välillä."

"Katso nyt, en edes tiennyt ensimmäistä sääntöä", Veronica valitti leikillään. "Onko teillä jokin salainen käsikirja, josta tämän kaiken voi opetella?" Sääntöjä ja ohjeita ja neuvoja, sille olisi varmasti suurta kysyntää markkinoilla. Ai mutta niin, kaupathan olivat täynnä erilaisia vanhemmuuteen valmentavia oppaita.
"Pidät senkin hienosti salassa. Sinustahan on tullut melkoinen näyttelijä äitiyden myötä."

"En tiedä onko se kovin yleinen mutta minä elän sen mukaan." Gabrielle vastasi leveästi hymyillen. Ja talon miehet hyväksyivät sen onneksi aika mukisematta.
"Pakko."

"Loistavaa, nyt minusta tuntuu entistä toivottomammalta", hän naurahti. "Olet melkoinen supernainen." Hän ei ymmärtänyt, miten ystävä selvisi kaikesta, mitä Gabriellen vähäisiin vuosiin oli mahtunut.

Se sai hänet kallistamaan kevyesti päätään.
"Mikä minusta tekee supernaisen?" Gabrielle kysyi huvittuneena.

"Mikä ei tee, olisi parempi kysymys", Veronica vastasi hymy huulillaan. Hän pyyhkäisi mustanruskeita hiuksia pois kasvoiltaan ja kohotti teekupin huulilleen. "Kasvatat hurmaavaa pientä poikaa, odotat toista lasta, pyörität kotitöitä vasemmalla kädellä samalla kun selittelet yhden poliitikon sotkuja parhain päin... Paljon syitä supernaisen statukselle."

Gabrielle pudisteli kevyesti päätään.
"Minulla on hyvä mies joka tekee osansa ja enemmänkin. Ja Charles on asiakas helpoimmasta päästä urallani."

"Älä myy itseäsi halvalla, ystävärakas", Veronica pudisti päätään. Ehkä työtaakka ei ollut niin suuri, kuin mitä Gabrielle oli urallaan nähnyt, ja ehkä Teddystä oli apua kotona, mutta silti. "Minä en olisi päässyt sinun asemassasi ylös sängystäkään aamuisin, kaikesta muusta puhumattakaan."

Gabrielle vilkaisi Veronicaa.
"... Missä asemassa?" Hänellä oli kyllä aavistuksensa.

"Lontoon jälkeen", hän sanoi pehmeästi. Ajatuskin sai sydämen särkymään Gabriellen puolesta.

Nainen nielaisi tyhjää. Ei sitä ajatusta.
"Pakko. Matthew tarvitsi äitiään." Ei hän olisi voinut vain jäädä makaamaan ja häntä ärsytti jo sekin millaiseksi oli heittäytynyt.

"Matthew on onnekas poika, kun saa kasvaa supernaisen rinnalla", Veronica totesi lempeästi ja kosketti Gabriellen kämmenselkää kuin kysyäkseen, oliko ystävä kunnossa. Ei olisi ehkä pitänyt tuoda Lontoon tapahtumia pintaan, mutta nyt oli liian myöhäistä katua.
"Sanoit, että Matthew saisi todennäköisesti pikkusiskon? Kuinka varmalta lääkärit kuulostivat?"

Gabrielle hymyili vastaukseksi pehmeästi. Kaikki oli paremmin kuin viikkoihin. Hän oli saanut itseään takaisin, edes hieman.
"Melko varmoilta. Ainahan he voivat erehtyä."

"Se on jo parempi kuin jonkun harjoitteluaan suorittavan opiskelijan epämääräinen arvio", hän naurahti. "Ei auta kuin odottaa jännityksellä."

"Ei niin. Minulla tulee olemaan tuskaisimmat syntymäpäivät hetkeen. Neidin pitäisi saapua kaksi päivää syntymäpäiväni jälkeen." Gabrielle naurahti pehmeästi. Kunhan tulisi terveenä ja oikeaan aikaan.

"Voi ei", hän naurahti myötätuntoisena. "Voi sinua. Tulen piristämään sinua tarinoilla meidän prosessistamme tai tuon Raisan kylään. Raisa on tavattoman taitava piristämään kenen tahansa päivää."

"Tuo ihmeessä. Ja tietenkin, haluan kuulla ihan kaiken. Tai, en ihan kaikkea. Melkein." Gabrielle nauroi hellästi ja otti kulauksen teetä.
"Mistä tämä ajatuksesi lähti?"

"Töistä, mistäpä muualtakaan", hän hymähti päätään pudistaen. Hänen elämänsä tarina, eikö? "Päätin hieman päivittää ymmärrystäni perheoikeuden kehityksestä, kun artikkeli osui silmääni, ja ennen kuin huomasinkaan, olin päätynyt tutkimaan sijaissynnytystä vakavissani. En edes uskaltanut mainita siitä Artemikselle heti. Nostin asian esiin vasta, kun olin löytänyt kaiken tiedon, mitä tarvitsimme."

Gabrielle ei ollut koskaan oikein kysynyt Artemiksesta enempää. Ei hän kokenut asiakseen nuuskia.
"Niinkö? Pelkäsitkö ettei hän suostu vai oliko taustalla muuta?"

"Ei, en tosissani. En vain tahtonut antaa hänelle turhaa toivoa. Jos sijaissynnyttäjän käyttäminen vaikka vaatisi meidän olevan naimisissa", hän selitti. Se oli yksi esimerkki, varsin todellinen huoli joka hänellä oli ollut. Ei tarvinnut mainita kaikesta muusta, mikä olisi ollut esteenä vaikkapa adoption kohdalla.
"Tiesin, että hän tahtoi lapsen. Olimme puhuneet siitä jo monesti aiemminkin."

Gabrielle nyökkäsi. Niin. Se oli totta. Veronicalla oli ollut mielipide naimisiinmenosta.
"Se on ihanaa."

"Niin on", hän nyökkäsi. Ihanaa, täydellistä, uskomatonta, taianomaista, parempaa kuin hän oli uskaltanut toivoakaan. Ehkä elämä järjestyisi vielä. Ehkä he saisivat kaiken, mistä olivat unelmoineet.
"En edes tiedä, miten kuvailla tätä kaikkea sanoilla."

Gabrielle hymyili hellästi ja katseli ystäväänsä hetken.
"Ei sitä tarvitse. Olet kaiken onnesi ansainnut." Hän otti kulauksen teetä.
"Veronica. Olen halunnut pidempään kysyä, eikä tämä ole helppoa. En tiedä miten muotoilisin sen." Hän halusi uskoa ettei Veronica taipuisi sellaiseen.
"Mutta Artemiksella on erikoinen maine. Onhan teidän välillänne kaikki hyvin?" Keikon onneton elämä oli saanut hänet varpailleen ystäviensä suhteiden kanssa.
"Vai oliko sinulla syy pelätä ettei sijaissynnytys onnistu?"

Hän todella toivoi niin, joskin oli vaikea kuvitella, että hän olisi koskaan voinut tehdä mitään, mikä oikeuttaisi näin suureen määrään onnea. Gabriellen hapuilu sanojen kanssa sai Veronican kulmat kurtistumaan. Mitä ihmettä ystävä oikein tahtoi tietää?
"Anna palaa", hän kannusti. Hän lukisi rivien välistä, jos muotoilu ei aivan osuisi kohdalleen. Naisen kulmat painuivat entistä enemmän, kun hän koetti ymmärtää, mitä Gabrielle varsinaisesti kysyi. Kun ajatus rekisteröityi, hän naurahti epäuskoisena.
"Voi Gabrielle", hän pudisti päätään, "meillä on kaikki loistavasti. Ainoa syy pelolleni oli se, että meidän täytyisi olla naimisissa. Tiedän Artemiksen maineesta, mutta minun näkökulmastani suurin syy sille on se, ettei kukaan ole vaivautunut katsomaan pintaa syvemmälle. Minuakin on helppo pitää sydämettömänä paskiaisena, jos ei vaivaudu tutkimaan enempää."

Gabrielle hymyili pehmeästi. Niin. Ei hän tiennyt oliko vain se hänen huolensa.
"Minä tiedän. Huolehdin vain, vaikka tiedän että et sinä ottaisi paskaa keneltäkään." Nainen totesi melko tyynenä.
"Mietin että onhan teillä myös terveyttä, onnen lisäksi?"

"Älä huolehdi turhasta. Artemis on kunnollinen, hyvä mies. Hän pitää minusta huolta", nainen lupasi lämmöllä. Hänen kuninkaansa Helvetin valtaistuimella.
"Sinä olet kyllä melkoisessa äitimoodissa nyt", hän naurahti. "On, olemme molemmat hyvässä kunnossa. Sen takia uskalsimme ajatellakin lasta. Artemiksella on ollut omat ongelmansa, mutta hän voi jo paljon paremmin."

Ehkä oli ihan hyvä ettei Gabrielle tiennyt pariskunnan lempinimistä. Hän ei olisi tiennyt itkisikö vai nauraisiko.
"Niin olen. Raskaushormonit." Hän virnisti selitykseksi.
"Hyvä. En vain halua että sinun onnesi särkyy."

"Minun onneni ei ole vuosiin ollut näin vakaalla pohjalla", Veronica naurahti pehmeästi. Tuntui mahdottomalta edes ajatella, että mikään voisi järkyttää tasapainoa liiaksi. Elämä tuntui vihdoin löytäneen urat, joita seurata, ja hänellä oli päämäärä, joka ei liittynyt mitenkään töihin.
"En koskaan uskonut, että paluu Englantiin voisi mullistaa elämäni näin totaalisesti."

Gabrielle nousi ylös ja kietoi kädet ystävänsä olkapäiden ympärille.
"Olen onnellinen mullistuksestasi. Ja Veronica..." Hän kohotti kevyesti toista kulmaansa.
"Saanhan olla kummitäti?"

Veronica rutisti ystävänsä selkää takaisin. Miten iloisia uutisia heillä molemmilla oli kerrankin toisilleen.
"Luuletko, että pystyisit välttämään sen, vaikka yrittäisi?" Veronica vastasi kysymykseen omalla kysymyksellään. Ehei. Gabrielle olisi heidän lapsensa kummitäti, ihan sama mitä siitä seuraisi.

"Hyvä tyttö. Olet oppinut jotain." Gabrielle naurahti pehmeästi ja istu takaisin tuolille. Hän hymyili hellästi.
"Matthew! Nätisti." Nainen muistutti lastaan siitä miten koiraa silitettiin.
"Hyvä. Noin."

"Olen oppinut paljon", hän virnisti takaisin. Se nyt vain oli ilmiselvää, että hänen lapsensa kummina toimisi Gabrielle. Ei hänellä ollut ketään muutakaan, joka olisi yhtä läheinen kuin ystävä lapsuudesta.
"Miten teillä on arki sujunut kissojen ja koiranpennun kanssa?"

"Ihan hyvin. Fatty pysyttelee aika ylhäällä. Raukka." Nainen naurahti ja pudisteli päätään kun ajattelikin vanhempaa kissaansa.
"Dingle on jo sinut asian kanssa."

"Hyvä niin", hän hymyili huvittuneena. Olisi ikävää, jos talouden eläimet eivät tulisi toimeen keskenään. "Milloin meidän molempien elämistä tuli näin aikuisia?" Hän ei voinut kuin nauraa. Missä olivat kaikki tarinat liian pitkälle venyneistä illanistujaisista tai uuden vuoden juhlista? Menneisyydessä.

"En tiedä. Kamalaa." Gabrielle pudisteli kevyesti päätään.
"Ehkä meidän pitää verestää vanhoja muistoja kun Amelia on saanut aikaiseksi saapua ja voin lähteä illaksi ulos."

"Enpä tiedä", Veronica pohti naurua äänessään. "En voi sanoa varsinaisesti kaipaavani sitä aikaa, kun aamulla sai herätä pää jyskyttäen ja vatsa kuperkeikkoja heitellen."

"Sinusta on tullut vanha." Gabrielle totesi kasvot täysin pokkana.

"Ei kannata ilkkua, se on pian sinullakin edessä", Veronica virnisti vinosti takaisin.

"Mutta olen aina hieman sinua jäljessä." Gabrielle virnisti leveästi.

"Ota siitä ilo irti. Saat varoituksen kaikista vanhuuden vaivoista etukäteen", hän naurahti. Koska niinhän se toimi.

"Niin otan." Gabrielle ei vain saanut hymyä kasvoiltaan. Ei onnistunut. Matthew taapersi pöydän luo, näyttäen Veronicallw innoissaan jotakin.

Hymyn pyyhkimiselle ei ollut mitään tarvetta, hyvähän nyt oli hymyillä kun oli monta syytäkin moiselle. Veronica kumartui kaappaamaan kummipoikansa syliin ihasteltuaan hetken esiteltyä palloa ja hukutti kikattavan lapsen suukkoihin.
"Kuka on ihan paras kummitäti, kuka? Niin", hän nauroi Matthewn iloisten kiljahdusten mukana. "Kai olet ollut kiltti äidillesi? Niin, äidin kanssa pitää olla aina kiltisti. Matthew tuntuu kyllä kasvavan silmissä, ihan kuin hän olisi venynyt ainakin sentin siitä kun näin hänet alkuviikosta", Veronica kohotti katseensa takaisin Gabrielleen pomputtaen poikaa edelleen polvillaan.

Gabrielle oli pakahtua onnesta. Kaksi hänelle rakasta ihmistä, molemmat enemmän kuin hyvinvoivia ja onnellisia. Elämä oli niin hyvin.
"Aina hän on. Ja vaatteet ovat melkein samaa mieltä tai minusta tuntuu siltä."

"Lopeta kasvaminen, pienenä on niin paljon mukavampaa", Veronica torui poikaa leikillään. Matthew vain nauroi ja takertui pienillä sormillaan hänen kaulakoruunsa. Veronica irrotti varoen lapsen otteen Artemikselta lahjaksi saadusta kaulakorusta, ja painoi suukon pienelle kämmenelle. Matthew kiekaisi jälleen iloisena ja Veronica tunsi pienet sormet hiuksissaan. No, mitäpä pienestä tukistelusta.
"Joko olette alkaneet laittaa seuraavaa lastenhuonetta kuntoon?" Hän kysäisi Gabriellelta kuikuillen pojan ohitse tuon äidin puoleen. Matthew ei arvostanut moista lainkaan, vaan takertui tomerasti kummitätinsä hiuksiin ja veti, kunnes sai käännettyä Veronican kasvot takaisin itsensä puoleen. "Oletpa sinä tänään vaativalla päällä", hän nauroi puhaltaen pojan kasvoille. Lapsen kikatus sai ilon kuplimaan vatsassa.

"Olen samaa mieltä." Gabrielle pudisteli kevyesti päätään. Mahdoton poika.
"Kohta. Olisi ollut selittämistä kaikille remontista kun emme sanoneet mitään lapsesta."

"Totta sekin. Jälleen yksi hyvä syy sille, miksi on parempi kertoa", hän virnisti. Hän oli niin onnellinen ystävän puolesta. Matthew saisi pikkusiskon, tai kenties veljen, ja Gabrielle ja Teddy toisen kullannupun. Siinä oli kerrassaan riittämiin syitä onneen, ja sitten oli vielä kaikki, mitä hänen elämäänsä kuului. Ihme, ettei hän ollut jo haljennut onnesta.

"Piti vähän sulatella." Gabrielle myönsi. Pieni ei tosiaan ollut ilmoittanut hyvään hetkeen itsestään.

"Epäilemättä", Veronica nyökkäsi. Uutinen perheenlisäyksestä vaati aina sulattelua, mutta vielä enemmän tilanteessa, jossa Gabrielle miehensä kera oli ollut.
"Olen niin onnellinen, että kerroit nyt. Ei tarvinnut alkaa salapoliisiksi."

"Minun oli pakko." Gabrielle nousi seisomaan. Se ei menisi enää läpi jos hän sanoisi syöneensä pizzaa.
"Ei olisi tarvinnut olla salapoliisi."

Veronica ei voinut kuin nauraa.
"Ei selvästi. Mutta tunne on silti sama, olen iloinen että kerroit ilman utelua."

"En minä sinulta asioita salaa. Piti pyytää jo äitiyslomakin." Se hurja kuukausi, enemmän jos olisi vaikeuksia.

"Sinä olet tavattoman järjestelmällinen", Veronica pudisti huvittuneena päätään. Ei se tullut yllätyksenä, mutta huvitti siitä huolimatta.

"noh! Minun pitää ohjeistaa assistentit kuukaudeksi, ainakin. Pitää aloittaa ajoissa." Wren selviäisi varmasti. Luoja miten hän olisi halunnut kertoa jollekulle miten pelkäsi miltä joutuisi naista pelastamaan.

"Olet tehnyt itsestäsi liian korvaamattoman", hän nauroi huvittuneena. Yllätys, etteivät assistentit pärjäisi hetkeäkään ilman Gabriellen ohjeistusta.

"Noh. Wren pärjää varmasti, mutta on se silti lisätyötä." Ja jos Wren joutuisi selvittämään itseään koskevia sotkuja? Vatsaa väänsi.
"En minä ole korvaamaton."

"Eikö Charlesin pitänyt olla urasi helpoin asiakas?" Hän kysyi kulmaansa kohottaen. "Ehkä he selviävät kuukaudesta ilman mitään, mikä massiivisesti kasvattaisi heidän työtaakkaansa."

Gabrielle nielaisi.
"On hän sitä edelleen." Mutta kun hän halusi pitää molemmista huolta kuin ystävistä.

"Siinä tapauksessa en murehtisi turhia. Isäni on selvinnyt vuosia ilman turhaa draamaa. Tuskin Charlesin imperiumi romahtaa kuukauden äitiyslomasi aikana", hän totesi huolettomana. Väliäkö Charlesilla, mutta Gabrielle ansaitsi töiden puolesta stressittömän loman eikä tosiaankaan ylimääräistä työtä ennen äitiyslomaa.

"... Minä en ymmärrä miten se mulkku tekee sen." Gabrielle puuskahti.
"Niin. Ehkä ei."

"Hän pysyy poissa ongelmista", Veronica kohautti harteitaan. "Ei tapaile ketään, maksaa veronsa ajallaan, ei jaa liikaa mielipiteitään julkisilla foorumeilla. Tai yksityisilläkään." Hänen isänsä oli aina tiennyt, miten käsitellä suuria äänestäjämassoja siinä missä lehdistöäkin.
"Hän on kansan mies. Kukaan ei tahdo nähdä hänen epäonnistuvan."

Gabrielle nilaisi. Niin. Poissa ongelmista. Ei tapaile ketään. Hän hieraisi kasvojaan ja pyöritteli kihlasormustaan.
"Ja et kysy, koska tiedät etten voi kertoa."

"En kysy, koska minua ei kiinnosta", Veronica korjasi. Hänelle oli se ja sama, mitä Charles teki elämällään, kunhan se ei sotkisi Gabriellen onnea.

"Hän ei ole paha ihminen." Gabrielle totesi takaisin. Eikä se sotkenut hänen onneaan. Hän oli henkilökohtaisesti oikein iloinen. Ammatillisesti kauhuissaan, koska oli myös ystävä.
"Joten, milloin minä ehkä voisin odottaa vielä iloisempia uutisia kuin ehkä?"

"Jos niin väität", Veronica pudisti pienesti päätään. Hyvät ihmiset eivät pärjänneet politiikan keskiössä. Se oli nähty satojen vuosien aikana kerrasta toiseen.
"Kenties loppukeväästä?" Hän pohti ääneen. Vielä oli aivan liikaa muuttujia, jotta hän voisi sanoa mitään sen tarkempaa aikatauluista. Asiat järjestyisivät omaa tahtiaan, sitten kun järjestyisivät.

Gabrielle palautti hymyn kasvoilleen. Hän ei sanonut Charlesin olevan enkeli, mutta hän tiesi paljon, paljon pahempia.
"Jään odottamaan innolla."

"Et ole ainoa", hän naurahti. Hänkin odottaisi innolla, miten kaikki etenisi. Tämä olisi täysin uusi seikkailu tutkimattomalle maaperälle.
"Odota vain hiljaisuudessa, koska emme aio kertoa asiasta kovinkaan monelle ennen kuin kaikki on aivan varmaa."

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Linjoilla
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2872
Join date : 18.04.2014
Ikä : 24

ViestiAihe: Vs: [P] Winter, spring, summer or fall, all you have to do is call   Ma Helmi 19, 2018 9:18 pm

"Minä olen kiltisti aivan hiljaa." Gabrielle vannoi sen kevein mielin. Hän ei kertoisi kenellekään, ennen kuin Veronica antaisi luvan. Nainen säpsähti kun talon ovi kävi ja eteisestä kantautui irlantilaisia kirosanoja.
"Minä kun luulin että olit leskitoverini tämän päivän." Hän nauroi Veronicalle.

"Hyvä. Muuten minun täytyisi pitää sinua panttivankina", hän kiusasi. Oven kolahdus sai Veronican kääntämään katseensa keittiön oviaukon suuntaan.
"Niin minäkin", hän mutisi, laski Matthewn suukon kera lattialle ja nousi pöydän äärestä. "Artemis?" Hän huikkasi suunnistaessaan oviaukkoon ja kurkisti eteiseen. Mikähän ihme miehen oli tuonut kotiin näin aikaisin viikonloppuna?

Artemis piteli kättä rintakehäänsä vasten ja miehen kasvot olivat naarmuilla hiekasta.
"Ei sanaakaan. Puhdistusaine, kiitos. Ja rannetuki on kylpyhuoneen lokerikoissa."

"Pitihän se arvata", hän pyöräytti silmiään kääntyessään kannoillaan ja osoitti sormellaan keittiötä kohden. Paikka, Artemis. Hän suunnisti noutamaan ensiaputarvikkeet ja rannetuen kylpyhuoneesta.
"Nähtävästi joku hevosista oli sitä mieltä, että olen ollut leski jo tarpeeksi pitkään tänään", Veronica pudisti päätään Gabriellelle ja laski hakemansa tavarat keittiön pöydälle.

Mies raahusti istumaan keittiöön, tervehtien Gabriellea.
"Ei pitänyt tupata häiritsemään teidän kahvihetkeä."
"Ei se mitään. Putosit pahasti?" Artemis pudisteli päätään.
"En pudonnut, edes. Ratsastaja putosi ja muuli juoksi käytännössä yli kun koitin ottaa kiinni."

"Astuit vapaana juoksevan hevosen eteen?" Veronica kysyi epäuskoisena ja hetkeä myöhemmin nipisti miehen käsivartta. "Helvetin idiootti." Hän alkoi puhdistaa miehen kasvojen naarmuja hellästi, vaikka tuijottikin edelleen silmät siristyneinä miestä, valmiina nipistämään uudestaan, jos Artemis kertoisi lisää typeryyksiä, joita oli päätynyt tänään tekemään.

"Hei!" Mies sihahti, mulkaisten Veronicaa pahasti.
"Hyväkäytöksinen hevonen olisi väistänyt. Ja tietenkin, en minä muuten saa ohjista kiinni. Voi antaa sellaisen lehmän riehua maneesissa vapaana, tulee miljoonien vahingot. Damnú air!" Mies kirosi antaumuksella. Onneksi Morlandeilla ei asunut irlantilaisia, Matthew tuskin noukkisi kirosanoja miehen puheesta.

"Hyväkäytöksiset hevoset eivät pudota ratsastajiaan", hän sihahti takaisin ja harkitsi nipistävänsä miestä uudestaan, mutta päätyi sen sijaan tökkäämään desinfiointiaineeseen kastettua vanulappua kovempaa vasten ruhjottua ihoa. Nauttikoot kirvelystä, kun oli kerran ollut idiootti.
"Näetkö nyt mitä joudun sietämään päivästä toiseen?" Nainen valitti olkansa yli Gabriellelle. "Edes sinun miehesi ei olisi niin tyhmä, että jäisi juoksevan hevosen alle."

Artemis ärähti Veronicalle ja mulkaisi naista pahasti. Nyt helvetti.
"Oletkos tökkimättä, jumal---attoman kipeä." Ei hän kiroilisi sentään englanniksi Matthewin kuullen. Gabrielle nauroi pehmeästi.
"Näen. Ja ei jäisikään, koska hän tietäisi että tappaisin hänet."

"Muista tämä kipu seuraavalla kerralla, kun meinaat leikkiä sankaria", hän ohjeisti uittaen naarmuja puhdistusaineessa.
"Niinpä. Aivan oikeutettua toimintaa", Veronica hymähti. Artemis voisi ajatella hieman pidemmälle, mitä hevosiin tuli, eikä vain toimia ja pohtia seurauksia myöhemmin.

"Miljoonien vahingot Veronica." Artemis huomautti naiselle.
"Teddy on oppinut hyvin." Gabrielle huomautti, saaden Artemiksen puuskahtamaan.
"Mitään oppimista."

"Sitä varten tallilla on vakuutus", Veronica heilautti kättään. Mies ei ollut vastuussa siitä, mitä jonkun surkean ratsastajan sekopäinen hevonen teki.
"Paljon oppimista", hän korjasi. "Miehet."

"Hienoja kilpahevosia, ei minun vuorollani." Artemis puhisi ärtyneenä, irvistellen. Matthew oli tullut miehen viereen, vaatien syliin. Samoin kuin Charlesin hiukset, Artemiksen punaiset hiukset vetivät poikaa puoleensa. Kun ihmistaimen oli jotenkin ympäröinyt tummatukkaiset ihmiset.
"Veronica, se on pitkä prosessi. otan osaa."

"Todellakin sinun vuorollasi", hän sihahti. Matthewn saapuminen pehmensi naisen ilmettä hetkessä ja hän jätti passiivisaggressiivisen haavojen puhdistamisen pöyhäisten pojan hiuksia siinä sivussa.
"Selvästi. No, minulla on aikaa."

Artemis nosti taaperon syliinsä terveellä kädellä, tukien toisella reidellään istuvaa poikaa kylkeään vasten. Ja taas ne pienet käpälät oli kiharien hiusten seassa.
"Kiva, hiukseni ovat täynnä hiekkaakin, Matthew." Gabriellen oli aivan pakko ottaa siitä kuva ja lähettää Teddylle. Hymyilytti.
"Matthew on varmasti syönyt jo tonneittaen hiekkaa."

"Et mene lähellekään sänkyä ennen kuin olet pessyt hiuksesi ainakin kahdesti. Vaihdoin lakanat aamulla enkä tosiaankaan aio heti nukkua hiekan seassa", Veronica siristi silmiään painottaakseen käskyään, ennen kuin alkoi pakata ensiaputarvikkeita pois. Hän nouti kylmäpussin pakkasesta ja ojensi sitä selkeästi telottua rannetta kohti.

Artemis laski ranteen kylmäpussin päälle pöydälle. Venähtänyt saatana. Mutta kun toinen käsi oli varattu Matthewin pitelyyn. Gabrielle vilkaisi miestä.
"Voin kyllä ottaa pojan jos..."
"Ei, olkoon vain. Viihtyypähän hiusteni kanssa. Ja minähän menen sänkyyn jos haluan." No ei tosiaan menisi, mutta ei todellakaan antaisi veronican kuvitella voivansa komennella.

Veronica istui alas pöydän ääreen ja laski kätensä Artemiksen polvelle. Miehen olisi paras ottaa opikseen tästä kerrasta, eikä jatkaa hevosten eteen hyppimistä miten sattuu. Miehen sanat tosin saivat naisen puristamaan kynsillään polvea pöydän alla.
"Gabrielle, vieläkö teillä on mukava vuodesohva olohuoneessa?" Hän kysyi viattomalla äänellä.

"Meillä on ihan vierashuone." Gabrielle vastasi hymyillen ystävälleen. Artemis älähti Veronican puristaessa polvea.
"Hei!"

"Hienoa. Tiedän minne menen yöksi, jos sängystä löytyy yksikin hiekanmurunen", hän hymyili suloisesti miehelle ja taputti tuon polvea. Siinähän leikkisi, ettei hän voisi komennella Artemista.

Artemis hymyili hellästi Veronicalle.
"Heihei." Ottaisitko, pitää saada rannetuki paikalleen." Artemis tarjosi Matthewia Veronican syliin.

Matthew ei mielellään luopunut punaisten hiusten käpälöimisestä, mutta muutama suukko pyöreille poskille sai pojan unohtamaan sylistä toiseen siirtymisen ja hihkumaan ilosta.
"Varma, ettei tarvitse käydä ensiavun kautta?" Hän kysäisi mieheltä. Mikä idiootti. Huonoja uutisia Helvetin kansalaisille: tuleva kuninkaanne on idiootti.

Artemis pudisteli päätään.
"Olen murtanut tarpeeksi luita tietääkseni milloin jokin on murtunut tai poikki." Helvetin saatana.
"Teddy on sanonut minulle jotain tuollaista joskus..." Gabrielle naurahti.
"Ja silti hän oli menossa töihin murtuneiden kylkiluiden kanssa."

"Jos et lopeta itsesi satuttamista töissä mitä typerimmistä syistä, minä näytän sinulle miltä murtunut ranne tuntuu", Veronica mutisi. Niin mitä hän olikaan vakuutellut aiemmin Gabriellelle? Eipä sillä kai niin väliä.
"Mikä siinä on, että onnistuimme löytämään näin typerät miehet?" Hän huokaisi katsellessaan ystäväänsä. "Matthew, sinun on parasta kasvaa fiksuksi nuoreksi mieheksi, joka ei murra luitaan jatkuvasti", hän ilmoitti nauravalle kummipojalleen tomerana.

"Haluatko todella että minä jään sairaslomalle ja en voi ratsastaa hevosiani - niin että se on sinun syysi?" Artemis haastoi veronican tiukalla katseella. Pariskunta nauratti Gabriellea enemmän kuin olisi saanut. Hän vilkaisi Veronicaa huokaisten.
"Hänellä on poni, jonka Ali--" Lause katkesi kuin seinään. Hän ei voinut puhua Matthewin kuolleesta isoäidistä normaalisti kuin miehensä kuullen. Silloin vain miehensä takia.
"Niin. Hevossukua. Murtaa varmasti. Ja en tiedä mitä me tosiaan teimme. Eri kansallisuuksia sentään." Gabrielle pyyhkäisi silmiään. Artemis huokaisi ja kietoi suihkusuojan rannetukeensa.
"Menen nyt sinne suihkuun." Mies painoi ohimennen suukon Veronican poskelle ja lähti yläkertaan.

"Toki. Voisimme lähteä vaikka matkalle. Täysin spontaani reissu, joka on vain varattu kuukausia etukäteen kun tiesin niin tarkkaan, milloin ranteesi murtuu", nainen virnisti viattomana. Ajatuskin pienestä Matthewsta ponin selässä sai Veronican siristämään silmiään. Ehei. Ellei poni olisi vanha ja laiska ja minikokoinen.
"Voi Matthew. Sovitaanko, että innostut hevosia enemmän vaikkapa... shakista. Se on hyvä ja turvallinen, kehittävä harrastus", nainen naurahti kummipojalleen. Hän kääntyi hymyilemään pehmeästi suihkuun suunnistavalle miehelle. "Kahdesti!" Hän huikkasi muistutukseksi Artemiksen selän perään. Ei hiekkaa sänkyyn, kiitoksia vain.
"Mitä luulet, eikö shakinpeluu olisi juuri sopiva harrastus pojallesi?"

Gabrielle nauroi pariskunnalle, kuullen rappusista irlantilaista mutinaa. Hän saattoi vain arvata mitä mies sanoi. Veronica ehkä jopa erotti joitakin lauseita.
"Olisi varmasti, mutta epäilen että hän innostuu siitä."

Veronica oli tottunut iiriin sen verran, että oli oppinut erottamaan mistä yksi sana alkoi ja toinen päättyi, mutta muutamaa sanaa ja ilmaisua lukuunottamatta hän oli aina hukassa. Nyt hän ei edes yrittänyt ymmärtää, mitä mies mutisi. Siinäpähän mutisisi - kunhan sängyssä ei olisi hiekkaa, kaikki olisi hyvin.
"Totta kai innostuu, kun esittelemme shakin hänelle oikeassa valossa", nainen virnisti vinosti.

Se tuttu ilmaisu, josta Veronica oli innostunut, vilahti siellä myös.
"Onnea siihen." Gabrielle hymyili ja hipaisi poikansa poskea.
"En ole kuukauteen lukenut kuin ponikirjaa."

"Voisi olla huonomminkin. Olisit voinut lukea kuukauden naistenlehtiä", hän naurahti. Ehdottomasti paljon huonompi kuin herttainen ponikirja.

"Totta. Siinä kirjassa vain kestää ikuisuusn, kun hevosten harjat ovat pörrökangasta. Niitä hiplataan hartaudella."

"Hyvä ikuisuus siis", Veronica virnisti. Huonomminkin olisi voinut aikaansa käyttää, kuten vaikkapa niiden naistenlehtien parissa. "Kenties Matthew opettelee jo hartaudella tunnistamaan eri kankaita toisistaan. Ehkä hänestä tulee suuren muotitalon suunnittelija."

Gabrielle nyökytteli pehmeästi.
"Äiti ja kummitäti olisivat iloisia."

"Olisipahan helppo saada uniikkeja suunnittelutöitä ilman kuukausien varausjonoja", Veronica naurahti pörröttäen Matthewn hiuksia. Poika kurkotteli kovasti äitinsä puoleen, joten huvittuneena hän ojensi lasta Gabriellelle.
"Sinulla on kyllä harvinaisen hyväntuulinen poika. Voin laskea yhdellä kädellä ne kerrat, kun Matthew on ollut huonolla tuulella."

Gabrielle otti pojan syliinsä, hymyillen onnellisena.
"Niinhän se olisi. Ja minä tiedän, Matthew on oikea kullanmuru. Vaikka nyt hän alkaa välillä vähän... Heittäytyä hankalaksi. Mutta en valita. Minä juoksein leikkipuistossa vartin ympyrää ennen lähtöä, kunhan minulla on terve poika jonka perässä juosta."

"Hyvää treeniä sinullekin", hän kiusasi nauraen. Matthewn perässä sai varmasti juosta - pieni poika oli ollut tavattoman liukasliikkeinen heti, kun oli päässyt eteisessäkin jaloilleen. Nähtävästi lapset todella oppivat juoksemaan heti, kun keksivät miten kävelykin onnistui, ja sen jälkeen käveleminen oli täysin turha taito. Parempi vain juosta paikasta toiseen.

"Haluatko nähdä kun minä kesäkuussa lämpimillä säillä hölkkään vatsani kanssa pojan perässä?" Gabrielle totesi huvittuneena. Ei, ei tosiaan kaunista.

"Minä voin tulla pelastamaan sinut pinteestä, jos vain soitat etukäteen milloin tarvitset jahtausapua leikkipuistoon", hän nauroi.

"Kiitos. Kuolen vielä jos olen samankokoinen kuin pojasta olin. Vaapuin viimeisen kuukauden kuin pullasorsa. Silloin oli edes talvi." Nyt olisi kesä. Ei ehkä lämmin, koska oltiin Englannissa, mutta.... Heille lämmin.

"Toivotaan parasta. Mutta älä huoli, sää täällä on yhtä hyvä kesällä kuin talvella", nainen naurahti. Englannin kesä ei tosiaankaan ollut lämmin, ellei yksi harvinaisista helleaalloista osuisi juuri viimeisille viikoille.

"Parasta olisi. Minä läkähdyn muuten. Ihan kuin ei riittäisi että vietän syntymäpäiväni odottaen synnytystä. Hnh." Vaikka mitäpä aikuinen nainen muka niitä juhlisi?

"Älä huoli, voimme juhlia syntymäpäiviäsi kuukautta myöhemmin", hän naurahti, "tai vaikka kahta. Ennen joulua kuitenkin."

"Olen otettu. Ennen joulua. Se olisi näppärä syy tehdä jouluna enemmän ruokaa." Gabrielle virnisti leveästi.

"Et tarvitse enää yhtäkään syytä sille, että tekisit enemmän ruokaa jouluna", Veronica huomautti kulmaansa kohottaen. Gabrielle teki aina liikaa ruokaa, kun järjesti juhlia.

"Siis sinä ja Teddy olette samanlaisia ilonpilaajia." Nainen huomautti huulet mutrussa.

"Ilonpilaajia? Koetamme vain estää sinua tuhlaamasta ruokaa. Säästää maapallon varoja ja sitä rataa", hän virnisti.

"On se aina tähänkin mennessä saatu lahjoitettua tasan kaikkien kesken. Säästän teidän muiden vaivaa kun teen jouluruokanne valmiiksi."

"Sekin on toki totta", nainen myönsi nauraen. "Hienoa, että luotat meidän muiden ruoanlaittotaitoihin niin paljon, että teet meille ruokamme valmiiksi."

"Eikö olekin?" Gabrielle nauroi pehmeästi.
"Minusta on ihana viettää joulu ystävien kanssa."

"Minun jouluni ovat kieltämättä ottaneet käänteen parempaan, kun olen voinut viettää ne kanssasi", hän totesi lämpimästi. Yksinäiset joulut olisivat toivottavasti jääneet pysyvästi menneisyyteen nyt, kun hän asui niin lähellä Gabriellea ja hänellä oli Artemis elämässään.

"Samoin." Gabrielle oli rakastanut kahta yhteistä joulua perheensä ja ystävien kanssa.

"Kuka tietää, ehkä ensi jouluna joulupöydässäsi on vieläkin enemmän väkeä", hän naurahti. Matthewkin täyttäisi jo kaksi, kuinka mahdoton ajatus!

"Minä toivon." Kaksi uutta pientä ihmistä oli upea ajatus.

"Sormet ristissä", hän hymyili pehmeästi. Mitäpä siitä, jos joulueväitä päätyisi lattialle ja vieraiden syliin pienten lasten tohelluksen seurauksena, kun pöydässä vain olisi terveitä ihmistaimia.

Gabrielle suukotti pojan poskea.
"Haluaisiko koirat lenkille? Matthew voisi syödä ja nukahtaa vaunuihin lenkillä."

"Koirat eivät varmasti koskaan kieltäydy lenkistä", Veronica vakuutti. "Syötä Matthew, niin käyn sillä aikaa hakemassa Sergein ja ruokin nämä nelijalkaiset pedot." Raisa heiluttamassa häntäänsä niin, että koko whippet heilui mukana, olikin varsinainen pedon ruumiillistuma.

Gabrielle haki kassista rasian Matthewin ruokaa, lämmittäen mikrossa.
"Hurja. Aivan tutisen."

"Raisa on", nainen naurahti, kumartui rapsuttamaan whippetin korvantaustaa ja lähti sen jälkeen hakemaan ainaisen tiukkailmeistä snautseria. Sergei pysyi tiukasti naisen jalan vieressä kun he palasivat alakertaan, eikä suhtautunut vieraisiin suurella innolla. Hän ruokki koirat nopeasti ja piti Sergeitä tarkasti silmällä, vaikka snautseri olikin nykyään paljon parempi vieraiden kanssa kuin aluksi. Tai no, edes silloin kun hän oli koiran tavannut.
"Vieläkö olette käyneet Matthewn kanssa muskarissa?" Hän kysäisi odotellessaan, että Raisa tarkistaisi kuppinsa todella olevan tyhjä noin neljättä kertaa.

"Olemme. Ja uimassa." Gabrielle lisäsi, antaen Matthewin sutata omalla lusikalla kun syötti poikaa itse toisella. Artemis valui alakertaan, mikä sai Sergein rentoutumaan hieman. Koira vilkaisi miestä tuikean kysyvänä.
"Rauha." Mies totesi koiralle tyynesti ja kaatoi itselleen kahvia.

"Se on hyvä", hän nyökkäsi tyytyväisenä ja kumartui nostamaan koirien ruokakulhot ylös, kun Raisa oli saanut tarkistettua molempien olevan tyhjiä.
"Käymme kävelyllä koirien kanssa, rakas, katsomassa joskos saisimme Matthewn nukahtamaan päiväunille", nainen kiepahti kertomaan Artemikselle koskettaen ohikulkeissaan miehen käsivartta. "Älä telo itseäsi sillä aikaa enempää."

Artemis vilkaisi Sergeitä.
"Laita Sergeille koppa. Jos se ottaa kierroksia, ei tarvitse pelätä mitään." Veronican kanssa kaksin koira varmasti toimisi. Gabriellen ja Matthewin kanssa hän ei luottanut koiraan.
"En telo. Lupaan." Gabrielle siirtyi pukemaan poikaansa eteiseen.

"Selvä", Veronica nyökkäsi. Se oli hyvä idea. Sergei oli herttainen otus, mutta lenkki olisi paljon miellyttävämpi, kun hän ei joutuisi jatkuvasti seuraamaan koiraa silmäkulmastaan pohtien, tarttuisiko snautseri Gabriellea lahkeesta.
"Hyvä poika", hän virnisti miehelle ja taputti tuon poskea. "Sinä saat tosin tulla pukemaan pienen vilukissasi."

"Minulla on kaksi pientä vilukissaa, kumman puen?" Artemis virnisti. Gabrielle hihitti äänettä eteisessä. Artemis veti Veronicaa lähemmäs, suudellakseen. Kun Gabrielle ei nähnyt,
"Sinua tosin saa yleensä ennemmin riisua."

"Minä saatan ehkä juuri ja juuri selviytyä omasta takistani", Veronica vastasi hiljaa nauraen ja kietoi kätensä rennosti miehen niskan ympärille vastatessaan suudelmaan.
"Hei!" Hän älähti ja huitaisi miehen käsivartta. "Oles nyt."

Artemis nauroi kun tuli huitaistuksi ja Gabrielle ei voinut olla nauramatta eteisessä ääneen.
"Olen olen." Hän päästi Veronican kauemmas, koettaen läpsäistä naista takamukselle ennen kuin tuo katoaisi. Gabrielle vilkaisi ystäväänsä huvittuneena.

"Hei!" Veronica älähti uudestaan tullessaan läpsäistyksi ja hyppäsi kauemmas kiepahtaen kannoillaan. Hän peruutti lopun matkaa eteiseen Artemista mulkoillen. Ehkä miehen olisi pitänyt jäädä kokonaisen hevoslauman jyräämäksi.
"Toivotonta", hän mutisi päätään pudistaen kun liittyi huvittuneen ystävänsä seuraan eteisessä. "Aina kun kuvittelen, että olen onnistunut opettamaan hänet tavoille, hän todistaa minun olevan väärässä." Nainen alkoi pukea takkia päälleen, mikä sai Raisan liukastelemaan vauhdilla eteiseen ja istumaan alas pyöreiden silmien katse tiukasti Veronicaan kiinnitettynä.
"Kyllä, pääset ulos kultapieni, heti kun eräs saapuu pukemaan sinut!" Hän korotti ääntään jotta se kantaisi varmasti Artemiksen korviin saakka.

Tai sitten ei, pää tuntui nyt jo kopisseen kavioihin enemmän kuin olisi hyväksi.
"Ei se niin mene. Hän ei tule koskaan oppimaan tavoille." Gabrielle huokaisi pehmeästi. Artemis valui eteiseen haalari kädessään.
"Erän haki sen haalarin!" Hän kiekaisi piruillakseen naiselle takaisin ja puk whippetin korvista hännänpäähän.

"Paras olisi", Veronica murahti, ja kääntyi hetkeä myöhemmin siristämään silmiään piruilevalle miehentapaiselleen. Hiton irlantilainen.
"Eräs oli kovin hidas." Tai sitten toinen eräs oli kovin kärsimätön. Hän rapsutti Sergeitä korvan takaa, kun snautseri hyväksyi kopan turhia napisematta, ja piteli remmiä kädessään odotellessaan, että whippetkin olisi valmis kohtaamaan Englannin talviset olosuhteet.
"Palaamme takaisin ennen kuin Raisa väsähtää", hän lupasi painaen pikaisen suukon miehen huulille. Ihan kuin se lupaus paljoa sanoisi, kun vinttikoira ei tuntunut koskaan väsyvän ulkona.

"Selvä. Minä lupaan olla silloin kahdessa osassa." MIes naurahti ja katosi olohuoneeseen. Gabrielle astui ulos Matthew sylissään, avasi vaunut autosta ja asetteli pojan sitte nukkumaan. Ainakin poika jäi makailemaan tyytyväisenä.

"Yhdessä osassa! Hiukset piti pestä kahdesti, älä nyt ala sekoittaa numeroita tässä kohtaa!" Veronica huikkasi olkansa yli johdattaessaan koirat Gabriellen perässä ulos. Tarkistettuaan, että puhelin ja avaimet olivat tulleet mukaan, sulki hän oven heidän perässään ja asteli rattaiden luokse koirat siivosti toisella puolellaan.
"Äläkä sinä naura minulle", hän varoitti Gabriellea naurua äänessään.

Gabrielle nauroi vain lisää.
"Tietenkin nauran. Olen niin onnellinen puolestanne. Olette ihania."

"Sinä et ole nähnyt kuin murto-osan", hän pudisti päätään huvittuneena. "Mielikuvasi kärsisi kovin, jos olisit kärpäsenä katossa edes kokonaisen vuorokauden."

"Minä tiedän. Siksi haluan pitää kiinni tästä." Gabrielle nauroi ja työns vaunuja tottuneesti edellään.
"Vaikka se olisikin viihdyttävää varmasti."

"Viihdyttävää ja viihdyttävää", hän mutisi päätään pudistaen. "En välillä ymmärrä, mitä sinä pidät viihdyttävänä."

"Teidän sanailua toisillenne. On ihanaa että olet löytänyt ihmisen joka ei pelkää sinua." Gabrielle vilkaisi ympärilleen. Ketään ei näkynyt missään.
"Se on mieheltä saavutus."

"Hei!" Hän älähti. Hän oli käyttänyt sitä sanaa kovin paljon viimeisen kymmenen minuutin aikana. "En ole niin pelottava, kiitoksia vain."

"Olet sinä hieman." Gabrielle nauroi.
"Kuten kuulemma minäkin. Olen aika varma että säikäytin jopa Teddyn yhtenä iltana alkukuusta."

"Aiai, sinun ei pitäisi säikytellä miestäsi. Hän ei ehkä kestä sitä", Veronica naksautti kieltään, mutta sanoista puuttui kaikki pahantahtoisuus. Teddy oli herkkä mies, ja vaikka samaa sanaa olisi voinut käyttää Artemiksestakin, miehissä oli myös paljon eroja. Kuten se, miten Artemis laittoi kovan kovaa vastaan eikä antanut hänen kävellä päältään.

Teddy oli yleensä kiltti.
Siihen asti kun Morlandit päättivät riidettä. Kiltteys loppui siihen.
"Hän piti siitä kyllä." Gabrielle vakuutti hymyillen. Hän oli voittanut pelkonsa.

"Ah, vai sellainen säikäytys. Hyvä sinulle, ystävärakas", Veronica virnisti vinosti. Niin sitä piti, Gabrielle! Miehet ansaitsivatkin hieman mukavaa säikyttelyä silloin tällöin.

"... Rymistelin portaat ylös raivoissani kun hetki oli katkennut hieman aiemmin." Garielle myönsi edes hieman häpeissään.

"Niinpä tietenkin", Veronica nauroi raikuvasti. Voi Gabrielle. Hän antoi Raisan nuuskutella hetken naapurin hoidettua ruusupensasta seuraten sivusilmällä Sergein olemusta. Snautseria koppa ei tuntunut häiritsevän, mutta epäilemättä se keräisi ohikulkijoiden katseita. No, olkoot.
"Joskus se on kaikki, mitä elämään tarvitsee." Vähän rymistelyä ja tulista tarmoa, ja uusia ovia aukeni edessä.

"No kun," Gabrielle pärskähti hieman. Hänen kävi snautseria vähän sääliksi, mutta ehkä se oli turvallisinta noin.
"Niin. Todellakin tarvitsee."

"Teidän pitää ottaa ilo irti mahdollisuuksista nyt, kun kotona ei ole kuin Matthew, joka osaa jo nukkua pitkiä aikoja kerrallaan", hän virnisti kierosti. "Tai kultainen, ihana, aivan paras kummitäti, joka on aina valmis ottamaan täydellisen kummipoikansa yökylään."

"Mmmm. Meillä on kovin vähän mahdollisuuksia enää kun minä alan turvota taas." Gabrielle naurahti. Eipä ollut estänyt viimeksikään.
"Kummitäti on paras ja kultainen. Voin olla levollisin mielin kun kummitäti hoitaa rakkaintani."

"Sekin vielä", Veronica naurahti ja kurotti tönäisemään kädellään Gabriellen hartiaa. "Paljon hyviä syitä nauttia nyt. Ja kummitäti on aina iloinen, kun saa hoitaa kullanmurua. Ihan oikeasti aina. Joten jos koskaan haluat vain pari tuntia omaa aikaa löhötä sohvalla ja katsoa ostoskanavaa, niin voimme hyvin lähteä Matthewn kanssa ajelulle."

"Minä muistan tuon lupauksen." Gabrielle hymyili. Hän voisi käyttää sen kyllä muuhun kuin ostoskanavaan.
"Muistan tuon kun olen viimeisilläni."

"Olisin huolissani jos et muistaisi. Se jos mikä kertoisi muistisairaudesta", Veronica naurahti pilkettä silmäkulmassa. "Etkä sinä voi sairastua moiseen ennen minua, muistatko? Minun pitää käydä kaikki vanhuuden vaivat läpi ensin."

Gabrielle vilkaisi ystäväänsä nauraen.
"Minä yritän muistaa että sinun pitää saada kunnia dementiasta ensin."

"Paras olisi, minähän en siinä kohtaa enää sitä muista", hän nauroi lämpimästi. Raisa steppasi innoissaan remminpäässä, mutta hän ei aikonut laskea vinttikoiraa tällä kertaa irti.

Gabrielle vilkaisi koiraa hymyillen.
"Ovatko koirat edelleen kamalia?"

Veronica vilkaisi Gabriellea silmät siristyen.
"Oletpas sinä nyt olevinasi hauska", hän mutisi. "Eivät tietenkään. Ne ovat oikein kultaisia. Pitivät minulle seuraa kun sairastin ensimmäisen flunssani vuosiin."

"Tietenkin olen hauska. Teddy nai minut koska olen hulvaton vitsieni kanssa ." Nainen naurahti.
"Aw. Hyvä niin, elämänne olisi hankalaa jos ette pitäisi niistä."

"Sanoin olevinasi", Veronica huomautti silmät naurusta siristyneinä. Ehei, Gabrielle ei suinkaan ollut hauska juuri tässä hetkessä, kun naljaili hänelle koirista.
"Elämässämme on ihan tarpeeksi ylämäkiä ilman koiriakin. Raisa pitää varpaani lämpimänä ja Sergei vahtii, ettei iso paha posteljooni ala limaiseksi."

"Noh!" Gabriellehan oli hulvaton. Ehkä.
"Hyvä Sergei."

"Mielesi muuttuisi kovin nopeasti, jos Sergei roikkuisi sinun lahkeessasi", Veronica virnisti.

"Niin muuttuisikin. En tulisi enää käymään." Nainen nauroi hellästi Ei tosiaan tulisi.

"Niin", Veronica naurahti. "Parempi, kun Sergei ei suotta vahdi." Olkoonkin että koira sentään kuunteli häntä suurimman osan ajasta, ja rentoutui oikein nopeasti Artemiksen läsnäollessa.
"Mieti nyt jos Fattykin roikkuisi niskassasi kerjäämässä huomiota aina kun yrität puhua jollekin. Eihän siitä tulisi yhtään mitään."

Kun otti huomioon, että Sergei oli tullessaan roikkunut pariin otteeseen Brianin lahkeessa, vahtinut kaiken ja vääntänyt Artemiksen kanssa tassua kaikesta, oli snautseri jo kovin yhteiskuntakelpoinen. Työtä se toki oli vaatinut.
"Fatty haluaa olla vatsani päällä kokoajan." Gabrielle totesi tyynesti.
"Siksi minä edes tajusin tehdä raskaustestin. Ja parin muun oireen takia, mutta kuitenkin.

"Tiesin aina, että sille oli syy, miksi pidän Fattystä. Hyödyllinen kissa", hän naurahti. Fatty oli oikein mukava karvapallo. Hän oli aina ollut enemmän kissa- kuin koiraihmisiä, mutta Artemiksen nelijalkaiset olivat opettaneet hänet arvostamaan koiriakin uudella tavalla.
"Sinulla on oma karvainen kuumavesipullosi aina lähellä."

"On joo. Harmi vain että kun tarvitsisin lämmitystä selkään muutaman kuukauden päästä, en voi maata vatsallani ja päästää kissan selän päälle." Se siitäkin hyödystä sitten.
"Se teki samaa Matthewin kanssa." Ja sitä ennenkin. Silmissä kipaisi pieni tuska, mutta nainen räpytteli sen pois. Hänellä olisi aivan varmasti pian kaksi tervettä lasta helpottamassa menetystä. Josta ei tavallaan onneksi ollut muistona edes pientä hautaa. Sitä hän tuskin olisi kestänyt.

"No, sitä varten on onneksi oikeita kuumavesipulloja. Voit laittaa sen selän taakse ja antaa kissan lämmittää vatsaasi." Hän oli varsin tyytyväinen siihen, miten paleleva vinttikoira tahtoi aina käpertyä jalkopäähän peittojen mutkaan, sillä se takasi hänen varpailleenkin lämpimän paikan.
"Fiksu kissa. Ja Dingle säntäilee edelleen ympäriinsä kolmen kissan edestä, eikö? Ei kai Keesha ole lähtenyt siihen riehumiseen mukaan?" Millainenkohan hullunmylly Morlandeilla oli päivisin, kun Matthew kipitti minkä jaloistaan pääsi ja eläimillä oli oma ohjelmansa? Hänen täytyisi tulla taas katselemaan menoa joka päivä.

"Kesällä? Läkähdyn." Gabrielle pudisteli nauraen päätään ja veti peitettä vaunuihin sammuneen pojan päälle. Nukahtaisipa itsekin noin.
"Jep. Keeshalle on ehkä huomautettu kissojen perässä riehumisesta. Kissojen toimesta."

"Hienosti tehty, kissat. Auttavat sinua pitämään koiranpentua ruodussa", hän virnisti vinosti. Keesha oli oikein herttainen pentu, mitä nyt kovin äänekäs Artemiksen koiriin verrattuna. Ehkä koira hiljenisi kun hiukan kasvaisi. Aina sopi toivoa.

"Onneksi. Oikein hyvin auttavatkin." Gabrielle hymyili hellästi. Keeshä oli kyllä suloinen ja kiltti pentu, onneksi.
"Olen niin onnellinen puolestasi. Kaikesta mitä sinulla nyt on. Harmi että sinun piti odottaa sitä niin kauan."

"En osaisi arvostaa sitä yhtään näin paljoa, jos olisin saanut kaiken heti", Veronica vastasi pehmeän hymyn kera. Mitä väliä sillä oli, että hän oli ehtinyt elää vuosikymmeniä, ennen kuin asiat alkoivat järjestyä tavalla, joka sai onnen kuplimaan rinnassa? Vain sillä oli väliä, että nyt niin oli käynyt.

"Sekin on toki totta. Kumpikaan meistä ei osaisi." Gabrielle myönsi sen.
"En minäkään olisi arvostanut Teddyä vaikka kahdeksan vuotta sitten. En halunnut olla äiti, en halunnut asettua, en kaivannut mitään mitä rakastan nyt."

"Niinpä. Onneksi elämä tajusi antaa meille kaiken vasta nyt. Olisi ollut sääli heittää mahdollisuus hukkaan, kun sitä olisi tarjottu liian aikaisin", hän hymyili pienesti. Näin oli oikein hyvä.

"Niin." Gabriellea kuristi ajatuskin että hän olisi heittänyt elämänsä rakkauden pois kun mies olisi tullut elämään väärään aikaan.
"Vaikka en minä kovin ylpeä ole siitä miten minä hänet tapasin." Rikkonut avoliiton, mokoma itsekäs nainen.

"Mutta tapasit kuitenkin", Veronica vastasi. Ehkä hänen pitäisi luopua turhasta tekopyhyydestä, mitä tuli ystävän avioliittoon. Teddy oli osoittanut, että pysyisi Gabriellen rinnalla, joten ehkä aiemman suhteen päätös ei heijastelisi tulevaisuutta tässä tapauksessa. Poikkeus sääntöön ja niin edespäin.
"Eipä meillä kummallakaan taida olla kovinkaan romanttista tarinaa kerrottavaksi miesten tapaamisesta, mutta eipä sillä nyt niin väliäkään."

"Se on totta." Hän vilkaisi Veronicaa, hymyillen. Ehkä tuo tosiaan alkoi viimen hyväksyä hänen miehensä. Ehkä. Viimein.
"Ei tosiaan. Ei se haittaa."

"Ei sitten lainkaan", hän myhäili. Ensitapaamiset olivat jo mennyttä, turha niitä oli enää muistella. Nyt oli nyt, ja heillä meni molemmilla oikein hyvin. Turha sitä oli enää murehtia, miten paljon paremmin kaiken olisi voinut hoitaa alussa. Tai vähän myöhemminkin, jos totta puhuttiin.
"Minä unelmoin tässä jo yhtenä päivänä oikein kunnon kasvohoidoista. Ei sinusta saisi seuraa?" Veronica kysyi tyytyväisenä hymisten.

Gabrielle vilkaisi ystäväänsä melkein palvoen.
"Kerro aika ja paikka, olen siellä."

"Hyvä", Veronica hymyili leveästi. Se oli oikea asenne. "Ilmoitan heti, kun näen kauneushoitolan vapaat ajat." Itsensä hemmottelu aina silloin tällöin oli enemmän kuin suotavaa.

"Kyllä kiitos." Gabrielle ei sanoisi koskaan ei itsensä hemmottelulle. Ihana ajatus.
"Luet melkein ajatuksia."

"Minä yritän, minä yritän", nainen naurahti. Joskus hän osui lähemmäs, joskus niin kauas ettei alkuperäistä maalia näkynytkään, mutta sellaista se oli.
"Sitä paitsi, kasvohoidoissa on aina mukavampaa kun on hyvää seuraa. Ja minä kaipaan kipeästi paapomista", hän virnisti.

"Niin minäkin. Joten ilmoita kun voimme mennä." Tuttu talo alkoi häämöttää kauempana.

"Saat kuulla sillä sekunnilla, kun varaus vahvistuu", hän lupasi naurahtaen. Gabrielle olisi ensimmäinen, joka asiasta kuulisi. Artemikselle ehtisi kertoa päivän suunnitelmista myöhemminkin.

"Hyvä tyttö." Gabrielle naurahti, pysähtyen oman autonsa eteen.
"Siirrätkö pojan istuimeen jos kasaan vaunut?"

"Totta kai", hän lupasi, siirsi koirien remmit ranteensa ympärille, poimi nukkuvan pojan varoen syliinsä ja siirsi istuimeen. Matthew ei edes herännyt, vaan jatkoi uniaan tyytyväisenä turvaistuimessaan. Ilmeisesti kummitädin luona vierailun synnyttämä into oli väsyttänyt pienen pojan varsin perusteellisesti näin päiväuniaikaan.
"Minulla on kyllä maailman paras kummipoika", nainen ilmoitti suljettuaan auton oven pehmeästi. Hän levitti käsiään halatakseen ystäväänsä. Oli ollut ihana nähdä Gabriellea ja Matthewta jälleen kerran.

Gabrielle vilkaisi sulkeutuneen oven suuntaan ja hymyili.
"Niin on. Itserakasta, tiedän." Hän halasi ystäväänsä tiukasti.
"Ilmoittele ja nähdään pian. Heippa ja toipumisia Artemikselle!" Gabrielle istui autoon ja peruutti sulavasti pihasta, vaikka valtava Escalade vei vieressä tilaa.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Linjoilla
 
[P] Winter, spring, summer or fall, all you have to do is call
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Newcastle-
Siirry: