PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] Two deep breaths

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2521
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: [P] Two deep breaths   Ke Helmi 14, 2018 9:53 pm

Pikaviestinpeli, jossa Hatsiubatin Emily ja Lexa syövät lounasta yhdessä.
-----
Perjantai 16. helmikuuta 2018 - keskipäivä

Lounastauko, hieman myöhässä. Kiitos venähtäneen valmennuksen kun Cavanaugh ei ollut samaa mieltä siitä että Selkie voisi lopettaa pelleiltyään koko valmennuksen ajan. Jalat melkein tärisivät kun Emily haki katseellaan vapaata paikkaa - ja löysikin sellaisen, varmaan viimeisen koko Loungessa. Hän käveli kädet täristen pöydän vierelle, hymyillen siinä istuvalle naiselle.
"Hei, voinko istua tähän?"

Heitä oli töissä aivan liikaa siihen nähden, miten hiljainen perjantai oli ollut. Vasta lounasaika oli tarjonnut mitään tehtävää The Loungen tiskin taakse kerääntyneille työntekijöille, ja kun ruuhka oli siirtynyt tiskiltä pöytiin, hänet oli lähetetty tauolle. Lexa ei ollut väittänyt vastaan turhan paljoa, sillä ajatus lämpimästä ateriasta oli varsin mieluisa - ja kun hän onnistui valtaamaan paikan pienestä, pyöreästä pöydästä itsekseen, oli lounastauko ihmisten keskellä alkanut tuntua varsin mukavalta. Hän oli aloittanut päivänsä väistämällä vain täpärästi irlantilaista, tiukkailmeistä valmentajaa, ja päätynyt siinä sivussa törmäämään hevoseen. Tuggy ei ollut onneksi pahastunut yllättävää kohtaamista tarjoilijan kanssa, ja oria taluttava olkihiuksinen mies oli vain hymyillen varmistanut, että hän oli kunnossa. Hän oli ajatellut, ettei päivä voisi kuin ottaa suunnan ylöspäin siitä.
Hän oli selkeästi ollut väärässä. Yllättävä kysymys sai Lexan säpsähtämään, kohottamaan katseensa vesilasistaan äänen suuntaan ja läikyttämään kylmää hanavettä paidalleen, kun hän tajusi tuijottavansa Emilyä.
"Tietenkin", hän vastasi useamman sekunnin myöhässä ja ravisti päätään kääntäessään katseensa nopeasti takaisin lounaaseensa. Ainakin hän oli vain kastellut itsensä - ja vain vedellä, eikä tomaattikeitolla. Hopea reunus, ja sitä rataa.
"Istu vain. Pöydät taitavat olla aika täynnä." Tietenkin ne olivat täynnä, jos kaunis nainen päätyi hänen pöytänsä ääreen. Kukaan ei vapaaehtoisesti istunut Loungen työntekijän kanssa, jos sitä saattoi välttää.

Punapäinen kenttäratsastaja hymyili työntekijälle pehmeästi. Hän muisti tuon, hän kuitenkin haki ylhäältä usein kahvia.
"Kiitos. Aivan täyttä." Emily vahvisti kun istui alas ja irvisti. Saatanan Selkie.
"Sinäki pääsit kiireestä huolimatta lounaalle?"

Lexa piti katseensa tiiviisti tomaattikeitossaan, ihan vain kaiken varalta. Hän oli jo onnistunut kastelemaan itsensä. Kai se oli parempi kuin sotkea ihmisten tilaukset tai joutua pyytämään Emilyä toistamaan kahvitilauksensa kolmesti, koska hänen aivonsa ajautuivat oikosulkuun, mutta hän ei aikonut ottaa riskiä siitä, että kaataisi vielä keitotkin syliinsä.
"Aamupäivä oli hiljainen, joten muut ovat jo pitäneet taukonsa, ja minunkin oli parempi pitää tauko nyt kuin iltapäivällä, jos vaikka valmennukset herättävät kahvinkaipuuta väessä." Hienoa, se oli kokonainen, järkeenkäypä lause! Pisteet hänelle. Hän pystyisi tähän. Nainen pyyhkäisi toisella kädellään nimikylttiään, jossa sentään luki vain hänen lempinimensä. Ei Alexandriassa ollut mitään vikaa, hän rakasti nimeään, mutta Alexandria oli uraohjus - Lexa oli tarjoilija hevoskeskuksen kahviossa, jolle tuotti hankaluuksia muistaa, mitä asiakkaat olivat tilanneet.
"Sinäkin olet päässyt jalkautumaan hevosen selästä?" Emilyä oli vaikea olla huomaamatta.

Emily oli päätynyt ottamaan noutopöydästä kunnon ruokaa ja melko miehekkään annoksen. Urheilija, nälkä ja sitä rataa. Ensin nainen tosin joi tuoppimaisesta vesilasista kunnon kulauksen.
"Mm'hmm, vihdoin. Cavanaugh ei meinannut päästää minua alas. Selkiellä oli tänään hauska päivä ja se kopsautti minut estetolppaa päin selkä edellä. Pysyin kyllä selässä!" Mutta nyt särki senkin edestä.

Lexa piti katseensa lautasessaan, mutta nyökkäili Emilyn puheen tahdissa kuuntelemisen merkiksi. Jos hän ei katsoisi Emilyä, hän ei voisi unohtua tuijottamaan, ja riski sille, että hän sanoisi jotakin typerää, olisi paljon pienempi. Sitä paitsi, tomaattikeitto oli perin mielenkiintoista tuijoteltavaa.
"Voi ei", hän irvisti myötätuntoisesti. Se ei kuulostanut lainkaan mukavalta. Ei hän voinut väittää paljoa ratsastamisesta ymmärtävänsä, mutta jopa hän tiesi, ettei estetolppia päin kuulunut törmäillä.
"Toivottavasti Selkie tajuaa pahoitella kunnolla huomenna, jos selkäsi on aivan jumissa."

"Selkie on vain ylpeä." Emily naurahti ajatuksellekin. Noh, kolhuihin tottui. Ratsastaja vilkaisi tiiviisti keittoaan tuijottavaa naista.
"Sinun työpäiväsi ovat vähemmän tapaturma-alttiita?"

"Selkie kaipaisi oppitunnin käytöstavoista", Lexa vastasi. Hän kohotti hetkeksi katseensa Emilyyn, mutta pikainenkin vilkaisu naisen kasvoihin ajoi Lexan nopeasti tuijottelemaan keittoaan, jota hän ei edes uskaltanut syödä siinä pelossa, että heittäisi sen syliinsä.
"Onko mikään, mihin liittyy kiehuvan kuuma neste turvallista?" Nainen kysyi vastaamisen sijaan. Tarjoilijan työn olisi tosiaankin pitänyt olla tapaturmista vapaata, mutta ei silloin, kun hän oli paikalla. Valitettavasti.

"Valmentajani myös." Sekä Troy että Artemis, eri tavoilla tosin.
"Se on totta. Minä saisin kaiken syliini."

"Minä saan hyvin usein", Lexa myönsi hieraisten niskaansa. Turha sitä oli muutakaan väittää, johan Emily oli saanut todistaa, miten hän oli kaatanut vedetkin päälleen. Hän ei edes tahtonut tietää, mitä punapää oli moisesta ajatellut.
"Onko sinulla paljon hevosia?" Se lieni turvallisempi keskustelunaihe kuin hänen kyvyttömyytensä pidellä mitään käsissään.

Ei hän kiinnittänyt sellaiseen huomiota. Sitä sattui,kaikille. Vahinko.
"Neljä. Uusin lisäys tuli juuri, hauska kaveri." Nainen hymyili ajatellessaan epäsymmetristä Copperia.
"Omiani ne eivät tosin ole."

Neljässä hevosessa riitti töitä, tai ainakin siltä se kuulosti. Jotkut asiakkaat valittivat kahdesta hevosesta kuin siinä olisi kokopäivätyötä neljälle ihmiselle. Ehkä siinä olikin, mitäpä hän hevosista ja kilparatsastuksesta tiesi. Hän oli melko varma, että Emily voisi lukea puhelinluetteloa ja hän kuuntelisi silti mielenkiinnolla, mitä sanoja punapään huulilta karkaisi.
"Toivottavasti se hauska kaveri ei törmäile tolppiin", Lexa huomautti pieni hymynhäive huulilla vieraillen.

"Ei, Copper on hurmaava." Emily otti haarukallisen ruokaa ja keskittyi tyhjäämään suunsa.
Jos Lexa haluaisi, hän voisi lukea tuolle puhelinluetteloa. Samoin kuin oli lukenut Troylle ja Laurielle. Ennen kuin pillahti itkuun.
"Kyllä se tästä vielä, opin joskus ratsastamaan siitä tolppien välistä."

"Siinä voi olla haastetta hetkeksi", Lexa naurahti pehmeästi. Tai sitten ei. Eikö hevosten kuulunut hypätä tolppien välistä ihan itsekin? Hänen pitäisi perehtyä enemmän kilparatsastukseen, jotta hän kykenisi käymään järkevää keskustelua Emilyn kanssa. Ihan kuin Emily edes puhuisi hänelle toista kertaa muutoin kuin kahvitilauksen merkeissä. Lexa lusikoi varoen keittoa suuhunsa, jotta iholle jo nyt märkänä liimautuva musta paita ei saisi vielä punertavia sosetahrojakin koristeeksi.
"Mikä on sinun lajisi?" Kaikilla täällä ratsastavilla tuntui olevan oma kilpalajinsa, jossa puheista päätellen he olivat aina maailman parhaimmistoa ja jos eivät, niin lajia oli peukaloitu.

"Kuvittelisi että tähän tasoon mennessä olisi oppinut." Nainen huokaisi liioitellun dramaattisesti.
"Mutta ei. Vielä on opittavaa." Hän haarukoitsi taas ruokaa suuhunsa ja oli hetken pakosta hiljaa.
"Kenttäratsastus. Ratsastan Charles ja Lady Edgerlylle."

"Oppiminen ei lopu koskaan. Eihän elämä olisi elämisen arvoista, jos osaisi ja tietäisi jo kaiken", Lexa totesi hiljaa. Hän rakasti opiskelua, oli kyseessä sitten yliopistotutkintoa varten tehdyt esseet tai vain omaksi iloksi luettu artikkeli tieteen viimeisimmästä kehityksestä.
"Vau, se taitaa vaatia paljon rohkeutta ja tahdonvoimaa", nainen nyökkäsi pienesti. Hän epäili, että mainittujen nimien olisi kuulunut olla tuttuja, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, kenestä Emily puhui. Äänensävy tosin vihjasi, että kyseessä ei ollut aivan kuka tahansa Matti Meikäläinen.

Sinisten silmien katse kohosi naiseen. Olipa se... Hienosti ilmaistu.
"Niinhän se on ja etenkin tämän työn kanssa." Ratsastajana ei vain koskaan ollut valmis.
"Ja vähän hulluutta." Emily myönsi. Piti olla hieman hullu jotta suostui nelistämään pitkin maita ja mantuja vaarallisia esteitä hypäten.
"Mutta en vaihtaisi mihinkään."

Lexa tunsi kuumotuksen kohoavan niskaansa pitkin, kun tajusi Emilyn katsovan häntä. Olisipa hän voinut pitää hiuksiaan auki töissä, niin että hän olisi voinut paeta hiusten taakse nyt - vaan ei, letitetyt hiukset eivät tarjonneet suojaa.
"Hyvä niin. On aina hienoa, kun on löytänyt kutsumuksensa." Tai edes työn, jonka tekemisestä nautti.

Se sai englantilaisen hymyilemään leveästi.
"Enemmän kuin kutsumus. Intohimo." Koska Lexa varmasti halusi kuulla hänen intohimoistaan.

Lexa vastasi Emilyn hymyyn omalla, huomattavan paljon pienemmällä hymyllään ennen kuin edes tajusi suupieltensä liikahtaneen.
"Se on hyvä", hän sai vastattua siitä huolimatta, että aivot tuntuivat ajautuneen oikosulkuun. Hän ei ollut viisitoistavuotias, hormoneilla käyvä teini, ja silti yksi sana Emilyn huulilta riitti sotkemaan ajatukset täysin. Mistä he olivat edes puhuneet? Töistä. Niin. Keskity.
"Harva onnistuu löytämään kutsumuksensa, ja vielä elättämään itsensä sillä." Ei, hän ei aikonut käyttää sanaa intohimo. Se olisi varma keino lehahtaa täysin punaiseksi, kun puna hiipi jo nyt pitkin kaulansyrjää ja korvanlehtiä.

Se oli ehkä virhe. Jos Emilyn hymyyn vastasi, punapään hymy vain levisi.
"Olen onnekas. Saan ratsastaa upeita kilpahevosia, edustaa kotimaata ja tyydyttää sisäisen adrenaliininarkkarini." Hän naurahti helisevästi.
"En voisi rakastaa työtäni enempää."

Hän tarvitsi uudet aivot. Sellaiset, jotka eivät loikanneet ylikierroksille yksinkertaisista sanoista kuten 'intohimo' ja 'tyydyttää'. Emilyn leveä hymy ei auttanut asiaa lainkaan, ja Lexa päätyi painamaan katseensa takaisin lounaaseensa ja toivoi vastoin kaikkia todennäköisyyksiä, ettei Emily huomaisi poskille kohonnutta punaa.
"Ihana kuulla", hän pakotti kielensä toimimaan edes sen verran yhteistyössä aivojen kanssa. "Oletko ratsastanut kilpaa ammatiksesi kauankin?" Kysymyksen jälkeen oli hyvä lusikoida kiireellä keittoa, jotta hänellä olisi syy olla hiljaa. Tai syy paeta keskustelua, jota hän ei selkeästi osannut käydä normaalisti.

Kyllä hän huomasi, mutta ehkä Lexa oli ujo. Ei hänen asiansa miksi nainen punasteli.
"Oikeastaan aina opiskelujen päättymisestä asti, mutta muutaman vuoden huipulla, oikeasti tosissani." Eikä hän vaihtaisi yhtään päivää tai aristavaa lihasta pois.
"Ratsastatko sinä?"

Emily ei vaikuttanut ihmiseltä, joka leveili turhasta, joten Lexa päätti uskoa naisen sanoja huipulla ratsastamisesta. Epäilemättä osa niistäkin asiakkaista, jotka käyttäytyivät kuin hänen tulisi tietää heidän nimensä ja puhelinnumeronsa ja kahvimieltymyksensä entuudestaan olivat huipulla omissa lajeissaan, mutta suurin osa tuntui vain rakentavan itselleen jalustaa aina kun tilaisuus tarjoutui.
"En, en ole koskaan käynyt lähelläkään hevosta", Lexa vastasi, kurtisti kulmiaan ja päätyi korjaamaan väitettään, "tai no, en ollut koskaan käynyt lähelläkään hevosta ennen tätä aamua." Oli kai sekin saavutus, että hän oli ehtinyt olla töissä talliympäristössä pari viikkoa ilman, että oli koskettanutkaan hevosta.

"Etkö? Se pitää korjata." Emily naurahti ja pudisteli päätään.
"Hevoset ovat upeita eläimiä. Jokaisen pitäisi kerran elämässä kokea hevosen rakkaus."

"Uskon siinä sinun sanojasi", nainen vastasi tuntien, miten ääni uhkasi takertua kurkkuun. Ei nyt, kiitos. Eikö hän voisi selvitä edes yhdestä keskustelusta ilman, että joutuisi jättämään lauseita kesken tai selvittelemään kurkkuaan kesken kaiken?
"En ole koskaan asunut hevosten lähettyvillä", hän tunnusti. Olihan Yhdysvalloissa hevosia miljoonittain, mutta ne eivät olleet koskaan olleet osa hänen elämäänsä. "Olen nähnyt enemmän hevosia näinä parina viikkona töissä kuin mitä koko elämässäni ennen tätä. Sinä olet tainnut kasvaa hevosten keskellä?"

Emily joutui pudistelemaan päätään.
"Ei, aloitin kyllä pikkutyttönä, mutta äitini vastusti sitä. Kuulemma vaarallista." Jokin olemuksessa muuttui naisen mainitessa äitinsä. Joka varmasti kierähteli haudassaan aina kun tyttärensä oli radalla.

"En voi väittää olevani eri mieltä. Onnettomuuksia tuntuu riittävän, kun kyse on ratsastajista", Lexa pohti ääneen, "mutta kaipa siihen liittyy moni muukin asia kuin vain ratsastamisen vaarallisuus." Epäilemättä statistiikkoja väärensivät niin ajattelemattomuudesta johtuneet typeryydet kuin huonosti koulutetut hevosetkin.

"Niin no, onhan se niinkin. Kentässä erityisesti mutta ehkä se on se viehätys. Adrenaliini, yhteistyö valtavan eläimen kanssa ja se kiihkeä voitontunne kun selvisit kunnialla." Että Emily tykkäsi käyttää intohimoisia sanoja ratsastuksesta puhuessaan.
"Onko sinulla sitten muita harrastuksia?"

Sanavalinnoilla ei olisi ollut niin paljoa merkitystä, jos Lexan aivot olisivat toimineet. Tai olisivat toimineet hieman hitaammin, kummin tahansa. Nyt ajatukset tuntuivat karkaavan omille teilleen jatkuvasti, eivätkä ne olleet polkuja, joita sopi tutkia. Emily hymyili, ja hänen vatsansa heitti voltin, Emily puhui, ja hän joutui estämään itseään, ettei nojautuisi lähemmäs ja hymyilisi typeränä. Jodie oli ollut oikeassa. Hän oli toivoton.
"Saat ratsastamisen kuulostamaan kiehtovalta", Lexa sai sanottua siitä huolimatta, miten yhteistyö aivojen ja suun välillä tuntui hataralta. Hän ei voisi vain istua hiljaa aloillaan - se jos mikä olisi epämukavaa kaikkien osalta.
"Ei oikein", hän vastasi, kohautti pienesti harteitaan ja hymyili keitolleen. "Käyn aamuisin juoksulenkillä ja päättelen päiväni joogahetkeen, mutta muutoin lähinnä viihdyn kirjojen parissa tai keittiössä." Mitä Jodie olikaan sanonut? Aivan, hänen pitäisi edes yrittää maalata itsestään mielenkiintoinen kuva. Mutta miksi ihmeessä? Emily kysyi silkasta kohteliaisuudesta.

Emily puhui mielellään. Hän ei ollut ujo, joten sillä ei oikeastaan ollut väliä kenelle hän sai puhua. Etenkin jos sai puhua hevosista (nätille naiselle).
"Se on! Mikään ei ole upeampaa kuin tehdä yhteistyötä suuren saaliseläimen kanssa." Upea, upea tunne .
"Onhan siinä harrastuksia. Minäkin juoksen, uin ja käyn salilla, mutta se on enemmän pakon sanelemaa kuin mitään muuta. Pakko urheilla että jaksan ratsastaa."

Hän ei tiennyt siitä mitään, mutta Emily oli selkeästi alan ammattilainen. Kukapa hän oli sanomaan mitään ratsastamisen taikuudesta tai sen puutteesta.
"Yhteistyötä on aina mukava tehdä", hän päätyi kuitenkin sanomaan, ihan vain ilmaistakseen, että oli kuullut Emilyn sanat. Ja ymmärtänyt ne. Tai ainakin melkein sisäistänyt kuulemansa, vaikka aivot sähelsivätkin omiaan. Epäilemättä hän viettäisi seuraavan viikon kelaten keskustelua edestakaisin mielessään ja takoisi päätään seinään, kun ei ollut tajunnut sanoa jotakin.
"Sellaista se urheilijan elämä taitaa olla", Lexa totesi pieni hymynhäive yhä huulillaan. Hän juoksi, koska hän piti vapaudentunteesta, jonka liikkuminen toi mukanaan, ja hän väänsi itseään iltaisin mitä kummallisimpiin asentoihin, koska se auttoi hiljentämään ylikierroksille niin herkästi heittäytyvät aivot.

Emil hymyili hieman.
"Anteeksi, puhun aina hevosista. En muista etteivät ne välttämättä kiinnosta kaikkia." Hän vastasi hymyillen pehmeästi. Ei hän voisi pitkästyttää toista koko lounastauon ajan.
"Niinhän se on. Toisaalta, pysyypähän kunnossa ja ei ole vapaa-ajan ongelmia. Ja hyvä syy huolehtia itsestään."

"Puhu vain, ei minua haittaa", Lexa vastasi ennen kuin ehti puremaan kieltään. Puna kohosi poskille, ja naisen katse porautui tomaattikeittoon kuin se sisältäisi kaikki vastaukset universumin suurimpiin kysymyksiin. "Tarkoitan, että on mukava oppia uutta." Sehän oli hänen elämänsä motto. Aina opiskelemassa, aina oppimassa, aina tutkimassa. Ihan vain koska oppiminen ei koskaan voinut loppua kesken. Hänellä oli jo kaksi tutkintoa, joista kumpi tahansa työllistäisi hänet helposti, ja silti hän vietti iltansa selaillen yliopistojen kurssitarjottimia.
"Jokaisen pitäisi uhrata enemmän aikaa itsestään huolehtimiseen. Itseensä sijoittaminen maksaa aina takaisin moninkertaisesti", hän kiirehti sanomaan ennen kuin ajatukset ehtisivät harhailla pohtimaan, millainen lihaksisto Emilyn vaatteiden alle kätkeytyi. "Monipuolinen liikunta ja terveellinen ruokavalio ovat jo varsin hyvä lähtökohta."

Emilyn siniset silmät tuikahtivat hymyn mukana. Hän veti hiuksia korvansa taakse, haroen niitä pian takaisin ponihännälle, jatkaen sitten vasta syömistä.
"Se onn totta. Minulla tosin työ on hyvä pakote. En oikein saa kummoisia tuloksia kilpailuista jos en jaksa." Emilyn lihaksisto ei ehkä ollut kovin näkyvä tai massiivinen, mutta naisessa oli voimaa ja keho oli kaunis. Jos sitä haluaisi ajatella ja ainakin niin Eugene vakuutti hänelle joka kerta, mitä kauneimmin sanoin.
Ja sen jälkeen Emily itki suihkussa, hinkaten miehen kosketuksen tuntua iholtaan pois.
"Niin ovat."

"Epäilemättä", nainen nyökkäsi pienesti, vaikka pitikin katseensa tiukasti keittolautasessaan. Hän ei luottanut itseensä sen vertaa, että voisi katsoa Emilyä silmiin ja jatkaa hyväntuulista, kevyttä jutustelua. Hän purisi kieleensä tai sotkeutuisi sanoihinsa tai vain tuijottaisi sanattomana. Ehei, ei kiitos.
"Mutta ainakin saat tehdä työksesi jotakin, mitä todella rakastat. Kyllähän sen tähden voi käydä juoksemassa ja treenaamassa salilla."

"Niin. Ja pidän kyllä urheilustakin. Ehkä joskus vielä löydän aikaa juosta puolimaratonin." Emily haaveili kokonaisestakin, mutta siihen ei realistisesti olisi aikaa. Ehkä eläkkeellä. Riippuisi siitä miten aikaisin elämä pakottaisi eläkkeelle.

"Siinä on tavoitetta kerrakseen", Lexa vastasi uskaltautuen vilkaisemaan pikaisesti kauniskasvoista naista. "Onnea yritykseen. Minun on pitänyt niin monena vuotena perehtyä puolimaratoneihin, mutta olen sen sijaan vain jatkanut tuttuja kymppitonneja." Miksi hän oli edes sanonut sen? Nainen lusikoi kiireesti keittoa suuhunsa. Hänen ei pitäisi puhua itsestään, kun ei kerran osannut sanoa mitään mielenkiintoista.

"Hei, eivät ne ole vain!" Emily puuskahti. Nainen kuulosti vähättelevän itseään.
"Kymmenen kilometriä on paljon. Ja olet ilmeisesti juossut sellaisen useammin, kunnioitettava suoritus."

Lexa hymyili pienesti.
"Muutaman kerran", hän vastasi nyökkäyksen kera. Eikö 27 loppuun asti juostua kilpailua ollut muutaman kerran? Nyt sai luvan olla.
"Juokseminen on rentouttavaa. Se tarjosi aina sopivaa vastapainoa opiskelulle."

Se oli hieman enemmän kuin muutaman kerran.
"Mitä olet opiskellut?" Emily räpäytti silmiään muutaman kerran. Hän ei ollut opiskellut edes oikeaa tutkintoa, vain hevosten treenaamista.

Lexa vilkaisi Emilyä silmät suuriksi rävähtäen. Miten niin yksinkertainen kysymys saattoi tuntua niin vaikealta vastattavaksi?
"Minä... tuota", hän aloitti hätäisesti. Tulisiko hänen valehdella, jotta jatkokysymykset jäisivät kysymättä, vai kertoa totuus ja yrittää keksiä hätäisesti selitys sille, miksi hän ei tehnyt oman alansa töitä, vaikka niitä oli tarjolla?
"Opiskelin kauppatieteitä sekä yrityslakia." Totuus oli aina parempi vaihtoehto. Niinhän Jodiekin jaksoi hokea, kun käski häntä olemaan ylpeä siitä, minne asti hän oli elämässään päässyt kaikista vastoinkäymisistä huolimatta.
"Oletko sinä opiskellut jotakin, vai tiesitkö aina, että hevosala on sinua varten?"

"Vau! Sinä siis olet oikeasti fiksu." Ei ollut hänen asiansa miksi Lexa ei tehnyt oman alansa töitä. Sille saattoi olla kymmeniä syitä.
"Opiskelin vain hätäisestti ratsastuksen ohella equine performancea, että tietäisin jotain hevosten treenauksesta, ruokinnasta ja muusta alalla. En mitään hienoa, kovin hyvistä arvosanosita puhumattakaan."

Ei hän uskonut olevansa sen fiksumpi kuin moni muukaan, hän oli vain tehnyt kovasti töitä ja ... tehnyt vielä vähän enemmän töitä. Asunut kirjastossa, käytännössä.
"Näin vain paljon vaivaa opintojeni eteen", Lexa sivuutti kehun tottuneesti. Älykkyys oli varmasti perinnöllistä, ja hänen geeneistään sitä ei löytynyt.
"Mutta se oli varmasti oikea valinta sinulle, kun katsoo mitä teet nyt työksesi." Ei kai siitä voinut harmia olla, että oli opetellut ymmärtämään enemmän hevosista, kun kerran rakensi elantonsa niiden varaan?

"Silti, se vaatii vaivaa, omistautumista ja älyä." Hän tiesi vain vaivan ja omistautumisen, kovin fiksu.
"Se on totta. Ja auttaa se jos jään uran lopetettua valmentajaksi."

"Tai vain jääräpäisyyttä ja tahtoa todistaa itselle, että pystyy siihen", Lexa hymyili pienesti. Ehkä hänen täytyisi vain oppia ottamaan vastaan kehu, silloin harvoin kun sellaista tarjottiin.
"Ei kai sinun urasi vielä ole loppua lähelläkään? Eivätkö ratsastajat kilpaile varsin korkeaan ikään saakka muista urheilijoista poiketen?"

"Nekin ovat hieno ominaisuus, jos niisä löytyy voimia tuollaiseen. Voisit opettaa minulle jotakin." Kuten miten kieltäytyä kosinnasta mitä ei halunnut.
"Ei, mutta loukkaantumisia sattuu ja sellaista. Mutta toivottavasti uraa on jäljellä."

"Epäilen, ettet tarvitse oppituntia siinä. Ratsastaminen vaikuttaa lajilta, joka vaatii voimakasta tahtoa", nainen vastasi vilkaisten kulmiensa alta Emilyä. Luoja hän oli säälittävä, kun ei uskaltanut edes kohdata sinisten silmien katsetta.
"Toivotaan parasta. Jos onnettomuus on käydäkseen, se käy, ihan sama mitä tekee työkseen." Toki toisilla aloilla riski oli suurempi, mutta välillä riskiä ei ollut lainkaan ja silti -- ei, hän ei antaisi ajatustensa lähteä sille tielle.
"Mutta onhan sinulla nyt uusi kaverikin, jonka kanssa päästä tavoittelemaan tähtiä, joten loukkaantumisten olisi paras pysyä poissa."

"On helppo olla itsevarma ratsailla." Mutta ei ollenkaan niin helppoa kun jalat olivat tukevasti maassa.
"Se on totta. Ja eiköhän, yritän välttää typeriä riskejä, jos vain voin välttää ne. Vaikka joskus kuulemma teen typeriä ratkaisuja, mutta niistä harvemmin valitetaan jos ne auttavat minut sijoituksille. "

"Hyvä niin. Pelkääminen tuskin auttaisi pitkälle hevosten kanssa." Eivätkö eläimet vaistonneet pelon ja reagoineet siihen? Ainakin niin hänelle oli aina uskoteltu.
"Loppu hyvin, kaikki hyvin?" Hän ehdotti suupieli hieman korkeammalle kaartuen.

"Ei tosiaan. Ja kouluvalmentajani ovat toitottaneet minulle että pitää näyttää maailman kuningattarelta kun ratsastaa ohjelmaa. Paitsi lantiosta." Joten hän yritti toteuttaa käskyä.
"Tarkoitus pyhittää keinot ja sitä rataa." Emily myönsi naurahtaen.

Sinä näytät varmasti aina kuningatt- hetkinen siis mitä? Luojan kiitos hän ei ollut sanonut sitä ääneen. Ajatus riitti kangistamaan kielen ja sai korvat hehkumaan punaisina. Hän olisi ollut ensimmäisellä lennolla Newcastlesta minne tahansa, jos olisi erehtynyt sanomaan sen ääneen.
"Hyvä", Lexa nielaisi. Keskity nainen, keskity, hän hoki itselleen ja koetti hapuilla mitä tahansa sanottavaa. Mitä tahansa, joka kuulostaisi järkevältä eikä antaisi hänen petolliselle mielelleen mahdollisuutta sotkea kaikkea.
"Valmentajat varmasti arvostavat sitä, että kuuntelet heidän ohjeitaan." Hänen teki mieli upottaa kasvonsa tomaattikeiton loppuihin. Mikä vastaus tämäkin nyt oli olevinaan?

Se olisi saanut Emilynkin punastumaan. Hyvistä syistä tosin.
"Ainakin suurin osa heistä." Nainen myönsi, laskien haarukan kädestään.
"Anteeksi, taas kuitenkin puhun hevosista. Montako kertoo olit juossut kymppitonnin?"

"Puhu ihan mistä tahdot, kuuntelen mielelläni mitä sinulla on sanottavana", Lexa vakuutti. Tuskin sanat olivat paenneet huulilta, kun tummanruskeat silmät revähtivät suuriksi. Miksi ihmeessä hän oli sanonut niin? Se kuulosti surkealta iskuyritykseltä!
"Anteeksi, se kuulosti aivan kamalalta, en tarkoittanut sitä niin", hän kiirehti pahoittelemaan niin hätäisenä, että oli kompastua sanoihin. "Tarkoitin vain että on mukava kuulla, kun puhut asiasta, joka on sinulle niin tärkeä." Hän puri huultaan kun alkoi tuntua, että selittely vain pahensi tilannetta. Lexa lusikoi kiireesti loput jäähtyneestä keitostaan ja huuhtoi viimeisen lusikallisen alas vedellä, kun sitä oli kaikesta läikyttelystä huolimatta jäänyt lasiin muutaman kulauksen verran. Mitä Emily olikaan kysynyt? Aivan, juoksemisesta, kilpailuista.
"Umm, en ole aivan varma", nainen vastasi. Tietenkin hän oli aivan varma. Hän ei unohtanut asioita, erityisesti jos oli kyse numeroista. "Kaiketi 27 kertaa kilpailuissa."

Englantilainen räpäytti silmiään. Se kuulosti kovin suloiselta. Siltä että naista kiinnosti. Hämmentävää. Eugeneakin kyllä kiinnosti, mutta Emily jakoi miehelle kaikesta pintaraapaisun.
"Ei se mitään. Se kuulosti vain suloiselta." Nainen vakuutti hellästi hymyillen.
"... Muutaman kerran? Vähättelit rajusti. Sehän on upea suoritus."

Olisi kai pitänyt olla kiitollinen siitä, ettei Emily loukkaantunut tai pitänyt häntä täysin vähäjärkisenä, mutta naisen hellä hymy ei varsinaisesti auttanut hätääntyneesti takovaa sydäntä rauhoittumaan. Katse harhaili terävästi kohteesta toiseen. Pöydällä oli kuivunut kahvirinkula ja hieman hänen läikyttämäänsä vettä, lattialla hiuslenkki. Täytyisi siivota, kunhan hän tästä nousisi. Ajatusketju ei auttanut rauhoittamaan mieltä lainkaan, mutta varoen Lexa vilkaisi Emilyä. Ihan vain varmistaakseen, että nainen oli yhä siinä, eikä hän puhunut tyhjälle ilmalle. Ei sillä, että siinä olisi ollut mitään uutta.
"En ole mikään suuri juoksijalupaus, kunhan vain omaksi ilokseni juoksin", nainen pudisti päätään pienesti. Emily sai sen kuulostamaan niin paljon merkittävämmältä kuin mitä se olikaan.

"Mutta kilpailit silti. Se on kunnioitettava suoritus. Ja niinhän minäkin ratsastan omaksi ilokseni. Vasta sen jälkeen työkseni ja kotimaani edustajana." Oma ilo tuli kuitenkin aina ensin.

"Mutta ratsastaminen on ammattisi", Lexa huomautti pehmeästi. Hänen ammattinsa oli... tarjoilija. Eikä edes varsin hyvä sellainen. Jodie oli oikeassa, hänen täytyisi ottaa itseään niskasta kiinni.

"Onhan se, mutta en tekisi sitä jos en rakastaisi sitä. Se on tärkeää. Rakastaa sitä mitä tekee." Mistä lähtien hän puhui näin filosofisia työstään? Ehkä siitä kun yritti vältellä parisuhteestaan puhumista.

"Se on", Lexan oli myönnettävä. Jos ei viihtynyt työpaikallaan, elämästä ei tullut yhtään mitään. Hän oli yrittänyt sitä. Se ei ollut toiminut. Hän oli onnellisempi nyt, tarjoilijana vieraassa maassa, kuin mitä oli ollut silloin, kun hänelle oli tarjottu nousujohteista uraa suuressa lakifirmassa.
"Kun rakastaa töitään, ei oikeastaan tee päivääkään työtä."

"Niin." Asennon vaihtaminen sai naisen irvistämään. Pirun Selkie. Noh, kyllä se helpottaisi geelillä, hieronnalla ja särkylääkkeellä.
"Ihana asenne elämään."

Lexa huomasi silmäkulmastaan Emilyn irvistyksen ja mietti hetken, oliko nainen vihdoin saanut tarpeekseen hänen järjettömistä höpinöistään. Hän ei syyttäisi Emilyä lainkaan - hänkin oli jo kyllästynyt omaan ääneensä.
"Asenne ratkaisee paljossa, mitä tähän elämään tulee." Luoja, hän kuulosti itsehoito-oppaalta, tai vaihtoehtoisesti positiivisten mietelauseiden kokoelmalta.

Käsi siirtyi selän taakse ja hieroi selkää. Se ehkä kertoi fyysisestä kivusta.
"Voisit opettaa minulle niin monta asiaa." Emily nauroi, vaikka sanat olivat kivuliaasti totta.

"Olen edelleen varma siitä, etten voisi opettaa sinulle mitään, mitä et jo tietäisi", Lexa vastasi. Kulmat painuivat myötätuntoisesti, kun hän tajusi naisen hierovan selkäänsä. Aivan. Estetolppa. Naisparka.
"Toivottavasti et enää tee turhan läheistä tuttavuutta tolppien kanssa. Voin vain kuvitella, miten paljon yhden kerran täytyi jo tuntua."

Emily nyrpisti pehmeästi siroa nenäänsä ja nauroi samalla pehmeästi.
"Minä yritän olla tekemättä. Ehkä sinä voit tulla puhumaan Selkielle, vedota selkäni puolesta?"

"Luulen, ettei Selkie kuuntelisi minua lainkaan", Lexa tunnusti. Eihän hän uskaltaisi edes katsoa kilpahevosen suuntaan, ettei sille vain kävisi jotakin. Asiakkaiden puheista päätellen hevoset olivat korvaamattoman arvokkaita ja oli maailmanloppu, jos niiltä katkesi yksikin karva.

"Se ei kuuntele ketään, joten..." Emily virnisti kurittomasti, valkoinen hammasrivi loistaen.
"Minä kyllä kuuntelisin sinua. Puhut viisaita."

"Ei selvästi, kun päädyit tolppaa päin", Lexa vastasi henki kurkkuun takertuen. Emilyn virnistys oli aivan liian vallaton. Hän tunsi sykkeensä kohoavan jälleen varsin epätasaiseen tahtiin. Miksei hän voinut olla kuten kaikki muut, ja keskustella normaalisti ihmisten kanssa? Miksi hän oli aina tunkemassa jalkaa suuhunsa sanoillaan?
"Hyvä tietää, etteivät kaikki tunnit yliopistojen kirjastoissa ole menneet aivan hukkaan", hän vastasi lähes hermostuneen naurahduksen kera.

Silti sen kaiken alla asui ahdistus ja masennus, jotka nielaisivat naisen samantien kun esirippu laskeutui ja hän oli yksin.
"Eivät tosiaan. Oikein hyödyllisiä."

"Hyvä", Lexa nyökkäsi ja selvitti kurkkuaan, kun ääni tuntui takertuvan ja jäävän jumiin. Eipä sillä, että hänellä olisi ollut mitään kovinkaan henkevää keskusteluun lisättäväksi, mutta parempi kai se oli, että hän pystyisi puhumaan. Jos tahtoisi.
"Minä luulen, että taukoni alkaa tulla päätökseensä", nainen vilkaisi seinällä roikkuvaa kellotaulua kohti. Vaikka olisi sääli nousta ja poistua Emilyn seurasta, ainakin se tarkoittaisi, ettei hän voisi sanoa enää mitään, mitä katua seuraavan kuukauden.
"Toivottavasti loput ratsusi käyttäytyvät moitteettomasti", hän toivotti lisäten hätäisenä, "ja kiitos kun pidit minulle seuraa."

Emily hymyili naiselle tuon noustessa. Hänellä oli vielä hetki aikaa levätä, onneksim
"Toivotaan. Ja kiitos itsellesi, oli kiva ettei tarvinnut syödä huonossa seurassa."

"Ilo oli minun puolellani", Lexa vakuutti, ja vaikka sanat kuulostivatkin pakolliselta kohteliaisuudelta, tarkoitti hän niitä vilpittömästi. Hänen lounastaukonsa oli ollut paljon tavallista miellyttävämpi (ja paniikkia aiheuttavampi) Emilyn tähden. Nyt ei voinut kuin onnitella itseään siitä, ettei hän ollut sanonut tai tehnyt mitään tavattoman typerää. Mitä nyt kaatanut lasillisen vettä päälleen ja onnistunut kuulostamaan limaiselta rekkakuskilta, mutta ne olivat vain pikkuvikoja.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] Two deep breaths
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Rosings Park: Talliympäristö :: Oleskelutila-
Siirry: