PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 When you cry, I'd wipe away all of your tears, wipe away all of your fears

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1481
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: When you cry, I'd wipe away all of your tears, wipe away all of your fears   Su Helmi 04, 2018 6:34 pm

Kokoelma Skypessä pelattuja pelejä Jonathan Merrickin ja Beatrix van der Veenin (Lilya) elämästä.

Tiistai 23. tammikuuta, puolipäivä, Rosings Park

Tunnistettavan oranssi Jaguar pysähtyi tallin parkkipaikalle, ja vaaleaan villakangastakkiin pukeutunut Beatrix nousi ulos, pyyhkäisten hiuksensa ojennukseen.
Hän oli käynyt viemässä Amandan takaisin veljensä luo, ja jatkanut siitä suoraan matkaa tallille.
Oli ollut mukava viettää aikaa siskontytön kanssa. Wendyn soitosta huolimatta.
Hän oli onnistunut nielemään kyyneleensä siihen saakka, että oli ollut turvallisesti omassa huoneessaan, ja tukahduttamaan itkunsa tyynyä vasten.
Aamulla hän oli ollut taas täysin oma itsensä, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Väläytettyään autonsa ovet lukkoon Beatrix suuntasi päättäväiset askeleensa kohti tallia. Hän ei ollut ehtinyt kovinkaan pitkälle, kun tien vieressä häivähtävä nopea, värikäs välkähdys kiinnitti hänen huomionsa.
Haalari?
Hyvä luoja, sehän oli Pomona! Matkalla aivan väärään suuntaan, kohti taaimmaista kenttää.
Ilman isäntäänsä.
Beatrix käänsi askeleensa ympäri niin nopeasti, että oli kompuroida omiin jalkoihinsa.
"Pomona!" hän kutsui koiraa, vaikka epäilikin, ettei se kuuntelisi häntä.
Ihmeen kaupalla koira kuitenkin kääntyi, tuijotti hetken ja lähti sitten ravaamaan hänen suuntaansa.
Beatrix kyykistyi matalammaksi.
"Pomona, mitä teet täällä? Missä isi... isäntäsi on?"
Niin kuin koira olisi voinut vastata.
Onneksi halu päästä syliin tuntui ulottuvan myös muihin ihmisiin, tai ehkä Pomona oli vain karkumatkastaan järkyttynyt. Beatrix sai helposti kiedottua kätensä haalaripukuisen koiran ympärille, ja jatkoi matkaansa talliin nyt vähän rivakammin. Jonathan oli varmasti huolissaan.

Pomonan isäntä oli aivan hermona, etsittyään koiraansa jo tunnin. Ja huusi nyt assistenteilleen siitä, miten toimiston ovea ei ikinä koskaan vittusaatana milloinkaan jätetty auki, koska hänellä oli joka jumalaudan päivä koira mukana siellä.
"Jumalauta! Minä nyljen teidät jos Pomonaa ei löydy!" Mies karjaisi walesilaisen aksentin siivittämänä assistenttiensa peräänn, kun poistui toimistostaan sadatellen. Hän oli etsinyt Pomonaa jo tunnin aiemmin ja palannut nyt pakolliseen palaveriin. Jos se oli jo ehtinyt kauas...

Pomona oli ehtinyt kauas. Ja palannut nyt takaisin.
Beatrix oli seisahtunut parin askeleen päähän Jonathanin toimiston ovesta, ja oli juuri yrittänyt keksiä, kuinka samaan aikaan pitelisi koiraa ja koputtaisi oveen, kun se heilahtikin auki hänen edessään, varsin värikkäiden sadattelujen saattelemana.
Beatrix ei syyttänyt Jonathania niistä.
Hän kohotti katseensa miehen kasvoihin, Pomonaa yhä käsivarsillaan kannatellen.

Jonathan oli jo karjaisemassa Beatrixin helvettiin tieltään, hän ei nyt ehtisi välittää Veenien hevosten varusteista paskaakaan. Mies pysähtyi, katsoi hetken naisen kalpeita kasvoja ja sitten silmät osuivat haalariin puettuun otukseen naisen sylissä. Johnny vinkaisi epämiehekkäästi ja ojensi käsiään. Hän ei ottanut Pomonaa syliin, vaan kietoi koiran ja naisen halaukseen.
"Pomona! Missä se oikein oli? Kelvottomat assistenttini päästivät sen karkuun, en löytänyt sitä mistään..." Koiramummo tuntui aistivan miehen hädän ja suukotteli miehen korvaa naisen sylistä käsin.

Lyhyen hetken Beatrixista tuntui siltä, että Jonathan olisi voinut sysätä hänet tieltään.
Sen sijaan hän huomasi, hämmentävää kyllä, päätyneensä yhtäkkiä tiukkaan halaukseen.
Jäänsiniset silmät räpsähtivät.
"Lähellä takakenttää", nainen vastasi, eikä oikeastaan osannut edes pyristellä vastaan.
"Se oli ehkä seurannut vanhaa jälkeä."

"Voi helvetin helvetti..." Mies mutisi ja suoristautui lopulta, rapsutellen rakkaan koiransa päätä.
"Isin rakas, voi isin kulta, hölmö tyttö, ei saa lähteä mihinkään. Ihan kuin sinä ymmärtäisit, niin. Voi hölmö mummo." Saatuaan pahimman huolensa lässytettyä (ja todistettuaan kymmenettä kertaa miksi oli sinkku) hän katsoi Beaa pitkään.
"Kiitos. Olin seota huolesta ja saada kaksi murhasyytettä."

Taas se isi.
Beatrixin pitäisi varmastikin alkaa kiinnittää pian huomiota, mitä puhuisi miehen ja tämän koiran läsnäollessa.
Ei sillä, että he törmäisivät toisiinsa kovinkaan usein.
Silti tavassa, jolla Jonathan puhui koiralleen, oli jotakin uskomattoman... hellyttävää.
Vaikkei sitä Beatrixin kasvoilta voinutkaan huomata.
"En syytä sinua."
Hän ojensi koiraa isäntäänsä kohti.

Johnny oli koiriensa isi, olisi ainakin siihen asti kun saisi omia. Ehkä pitäisi siis hankkia toinen koira.
"Olet ihanan ymmärtäväinen." Mies huomautti, ottaen terrierin syliinsä ja rapsutti sormillaan sen nakua niskaa.
"Saanko tarjota sinulle kahvin tai jotain?"

"Jos joku tekisi jotakin yhtä typerää hevosteni kanssa, olisin valmis kuristamaan tämän omakätisesti", Beatrix huomautti, tavalla, josta oli vaikea sanoa, pilailiko hän vai oliko tosissaan.
Pomona oli saatu turvallisesti isin syliin. Jonathanin. Ei isin.
"Kahvin?" hän toisti, kurtistaen kulmiaan.
"En minä sen vuoksi Pomonaa palauttanut. Mutta jos se tekee sinut onnelliseksi."

Johnny oletti naisen olevan tosissaan. Hän oli ollut. Kuolema korjaisi jos Pomonalle kävisi jotain.
"Se tuntuisi sopivalta kiitokselta siitä että juokset täällä kanniskelemassa koiraani." Johnny vastasi vinosti hymyillen. Se sai puantukkaisen miehen epäsymmetrisen oloiset kasvon hyvin hauskan näköisiksi.

Saattoi olla, että Kuolema orjaisi kahdesti, mikäli Pomonalle sattuisi jotakin, sillä Beatrix huomasi olevansa hämmentävän kiintynyt karvattomaan, haalaripukuiseen olentoon.
"Minä kanniskelisin Pomonaa koska tahansa", Beatrix vakuutti, ja ojensi vielä kätensä rapsuttamaan koiran niskaa, katse käyden miehen kasvoissa.
Hän yritti etsiä niiltä tuttuja piirteitä.
"Se sopii kyllä."

”Oh? Olet harvinaisuus. Ihmiset vierastavat usein sen karvaisuutta. Esimerkiksi Deirdre. Koiralla kuuluu kuulemma olla karvat." Mies naurahti. Hän tarjosi kättään Bealle, lähteäkseen tuon kanssa kahvilaan yläkertaann.
Herrasmies.

Se oli. Hieman oudon näköinen, kieltämättä, mutta oudon näköinen herttaisella tavalla. Ja sen iho tuntui miellyttävältä koskettaessa.
Hän vilkaisi tarjottua kättä, mutta ei nähnyt syytä olla vastaamatta herrasmiesmäiseen eleeseen. Jonathan ei sentään tehnyt sitä siksi, että olisi pelännyt hänen kompuroivan omiin jalkoihinsa.
"Kai läksytit kunnolla ne, jotka päästivät Pomonan karkuun?"

Jonathan lähti kohti yläkertaa, vilkaisten Beaa. Synkkyys kävi miehen katseessa. Pomonalle olisi voinut käydä huonosti.
"Kuulit siitä vain kauniin osan." Mies totesi hiljaa.

"Hyvä. Muuten olisin saattanut joutua jatkamaan läksytystä muutamalla valitulla sanalla."
Kukaan, joka päästi Pomonan livahtamaan karkuun, ei ansaitsisi päästä niin vähällä.

"Voi, sille tuskin on tarvetta." Ylhäällä Johnny paransi Pomonan asentoa kainalossaan. Mies tilasi itselleen latten tuplaespressolla.
"Mitä sinä haluat? Ja ota toki syötävää jos siltä tuntuu."

Jos Beatrix olisi seurannut lääkärinsä määräyksiä, hän olisi pysynyt erossa kahvista.
Ja hitot.
"Cappuccinon. Ja... Jotakin makeaa, mikä täällä on hyvää?"

Johnny vilkaisi siistiä, laadukkain leivoksin täytettyä vitriiniä.
"En voi sanoa tietäväni. Tuo sacherkakku ei kyllä ollut pettymys."

Sacherkakkua.
Itävaltalaista. Se liippasi kipeän läheltä Saksaa, mutta hän ei aikonut olla se nainen, joka jäi itkemään miehensä perään.
Ainakaan julkisesti. Typeristä asioista.
"Ehkä kokeilen sitten sitä."

Johnny ei ottanut itselleen mitään lohileipää kummempaa - piti saada suolaista välipalaa. Työntekijä kantoi kaiken tarjottimella pöytään (esimiehenä olemisen etuja). Mies istui alas, laskien Pomonan jalkoihinsa. Koira kävi siihen maaten rennosti.
"Kiitos vielä. En selviäisi jos Pomonalle kävisi jotakin."

Beatrix istahti miestä vastapäätä ja harkitsi, olisiko voinut kurkottaa pöydän alle rapsuttaakseen Pomonaa.
Ehkä ei, se olisi voinut näyttää varsin kummalliselta.
Sen sijaan hän siirsi varovasti kahvikuppiaan ja kakkupalaansa lähemmäs.
"Ei kestä. Minäkään en soisi Pomonalle tapahtuvan mitään."

"Voisin kuvitella että olet ihastunut siihen." Mies totesi huvittuneena.
"Sitä sattuu aika harvoin. Karvaton koira ei oikein saa ihailua, vaikka sillä söpöjä haalareita onkin."

Beatrix kohotti toista kulmaansa.
"Ehkä minun täytyy vain myöntää syyllisyyteni", hän huomautti, otti pienen, siron haarukan käteensä ja maistoi kakkupalaansa.
Se oli hyvää, ei sitä voinut kieltää.
"Joka ei sitä ymmärrä, ei ole Pomonan arvoinen."

Se sai miehen hymyilemään hieman. Mies pudisteli mikroskooppisesti päätään. Sawnie, rauhoitupas poika.
"Niin se kai hieman on. Kovin suloinen koira, harmi ettei sitä ymmärretä muuten. Mitä sinulla on ohjelmassa? Muuta kuin ratsastajien piiskaamista veljesi kanssa?"

Jonathanilla ei ollut ollenkaan hassumpi hymy. Erikoinen.
"Kuten sanottu, eivät ole Pomonan arvoisia."
Kuinka kukaan saattoi olla rakastamatta ruttuista, haalaripukuista olentoa? Sehän oli melkein kuin pieni lapsi. Vauvat näyttivät aivan yhtä ihastuttavan oudoilta.
Beatrix kurtisti kulmiaan.
"Veljeni hoitaa ratsastajien piiskaamisen oikein mallikkaasti itsekseenkin", hän vakuutti.
"Olin tulossa puhumaan kanssasi karsinatilanteesta."

Johnny kohotti kulmiaan ja nojautui taaksepäin tuolissaan. Tietenkin Beatrix oli tulossa puhumaan työasioista. Mitäpä muutakaan nätti nainen hänestä haluaisi.
Jestas. Sawnie, ystäväsi sisko, joka vain pitää nudistikoirastasi ja palautti suurimman aarteesi sinulle käsivarsillaan. Hieman rajaa.
"Noh, tässä minä olen." Mies leviti käsiään hyväntuulisena, kuin antautuen.
"Kerro siis huolesi siitä."

Herttaisen nudistikoiran, jonka kanssa Beatrixia ei olisi lainkaan haitannut jakaa sohvaa.
Lämmittikin varmasti mukavasti, tuollainen ihana otus.
"Minulla ei ole asiasta mitään huomautettavaa", hän kiiruhti vakuuttamaan, katsahtaen Jonathania jäänsinisillä silmillään.
"Olen tuomassa Rosings Parkiin kaksi hevosta lisää, tamman ja orin."

Lämmitti aivan helvetisti, jos totta puhuttiin.
"Se onkin ensimmäinen kerta kun van der Veen tulee puheilleni ja ei aion huomauttaa jostakin." Johnny totesi hyväntuulisena.
"Sitten sinä tuot. Minulta varmaan haluaisit karsinapaikan niille?"

Beatrix kohotti toista kulmaansa ja otti varovaisen kulauksen kahviaan, haluamatta saada maitovaahtoa sotkemaan ylähuultaan.
"Mekin osaamme silloin tällöin yllättää. Ja saavuin vasta tallille, joten sinuna en pidättelisi henkeäni."
Tallin toiminta oli kyllä osoittautunut varsin moitteettomaksi, varuste-episodia ja muita pikkujuttuja lukuun ottamatta.
Nyt kulmat vuorostaan kurtistuivat.
"Voin toki valita itsekin mieleiseni, mutta siitä tulisi varmasti sanomista, mikäli ne olisivat jo varattuja."

"Osaatte harvoin yllättää tässä asiassa." Johnny otti kulauksen kahvia, hymyillen.
"Varmasti voisit. Onko erityistoiveita? Voin yrittää järjestää ne, mutta en lupaa mitään. Jos ei ole väliä, koetaen majoittaa teidän hevosianne vierekkäin."

Beatrix loi Jonathaniin skeptisen katseen.
Hehän olivat täynnä yllätyksiä. Jokaisessa asiassa.
"Mieluusti lähekkäin, kuten sanoit. Muulla ei ole väliä, ne ovat hienoja hevosia, jotka tuntevat kyllä arvonsa."

"Selvä, yritän järjeställä ne lähekkäin." Mies vastasi hymyillen. Hän haroi kevyesti hiuksiaan, ottaen uuden kulauksen kahvistaan.
"Oliko sinulla muuta vai olenko jopa onnistunut vakuuttamaan yhden Veenin hetkellisesti? Vai saanko kaiken anteeksi koska omistan suloisen alastonkoiran?"

Beatrix ei vastannut heti, katsahti vain miehen kasvoja ja vei pienen palan suklaisenhedelmäistä kakkua suuhunsa.
Ei pitäisi ehkä ottaa tavaksi, lääkäri saisi halvauksen.
"Suuri kunnia kuuluu Pomonalle, en voi kieltää sitä."

Johnny kohotti kulmaansa ja naurahti lattekuppinsa takaa.
"Niin niin. Mitähän miehen pitäisi tehdä ettei jäisi koiransa varjoon? Ehdotuksia?"

Jäänsiniset silmät tutkivat miehen kasvoja.
"Koiran varjossa on oikein hyvä olla", Beatrix vakuutti, ja otti kulauksen kupistaan.
"Mies, joka kohtelee eläimiään hyvin, saa heti pisteitä minun silmissäni."

Jonathan hymyili vinosti. Vai antoi se pisteitä?
"Mitkä muut asiat antavat sinun silmissäsi pisteitä?" Nyt liikuttiin jo vaarallisilla vesillä. Mutta kai Bea oli sinkku?

Beatrix kohotti toista kulmaansa.
Ehkä kyse oli vain oudosta irlantilaisesta huumorintajusta.
"Se, että mies sattuisi työskentelemään tallilla, ei olisi lainkaan huonompi asia."

Paitsi ettei Jonathan ollut irlantilainen, vaan kotoisin Walesista. Ero.
"Oh?" Kuvitteliko hän vai lähtikö Beatrix siihen mukaan? Ei voinut, tuo oli varmasti varattu. Kaunis nainen, parhaassa iässä. Miksi ei olisi ollut?
"Eläinrakas, tallilla työskentelevä mies? Alkaa kuulostaa joltakulta jonka tunnen."

Koska mies oli pettänyt. Ei perinteisellä tavalla, mutta pettänyt kuitenkin.
Beatrix kohotti kahvikupin kiireettömästi huulilleen.
"Niinkö?" hän kysyi, kohottaen toista kulmaansa.
"Johtunee työympäristöstäsi. Eläinrakas, tallilla työskentelevä mies, joka tahtoo ison perheen."
Ja siinä kohtaa moni olisi muistanut yllättävän palaverin, johon rynnätä.

Jonathan olisi voinut ehkä pelastaa itsensä joltakin, jos olisi juuri nyt muistanut sen palaverin. Ehei. Mies nosti Pomonan syliinsä ja otti kulauksen kahvia,
"Pidän naisista jotka tietävät mitä haluavat."

Ei yllättävää palaveria tai mikroon unohtunutta kissaa?
Beatrix oli melkein yllättynyt. Kai hän oli luottanut siihen, että viimeisin vaatimus olisi karkottanut suurimman osan. Jos se olisi toiminut hänen entiseenkin mieheensä...
"Niinkö? Ja mitähän sinä itse haluat..?"

Mies vain hymyili tietäväisenä kahvikuppinsa takana.
"Minä sanoin että se kuulostaa joltakulta jonka tunnen. Vahvasti."

Tietäväinen hymy sai Beatrixin siristämään silmiään.
"Vai sellaista mietit."

"En minä mieti mitään." Jonathan lupasi pehmeästi. Beatrix piti hänen koirastaan. Hän oli jo vanha mies sitä paitsi. Neljäkymmentä.

Beatrix tutki kasvoja, joille epäsymmetrisyys loi mielenkiintoisen ilmeen.
"Muuten vain tulit kyselleeksi asiasta?"

"Uteliaisuutta." Johnny kuittasi pehmeästi hymyillen.
"Kuvittelisi sinun kuulleen siitä."

"Uteliaisuutta."
Beatrixin kulmat painuivat alemmas, etusormi naputti pöytää.
"Mikä saa olettamaan, että olisin?"

"Olen oppinut että sinä ja sukulaisesi olette synnynnäisesti uteliaita. Sukuvika. Ei mitään ihmeellisempää." Mies laski kahvimukin pöydälle ja silitteli Pomonaa hellästi.

Beatrix tuhahti.
"En voi tunnistaa moista kuvausta, lienet erehtynyt."
Hän antoi katseensa siirtyä Pomonaan.
"Se siis tosiaan oli puhasta uteliaisuutta?"

Johnny katseli Beaa pöydän yli. Hän voisi sanoa että oli ja se olisi siinä. Mutta kun Beatrix oli sanonut taikasanoja.
Iso perhe.
"Ehkä sanoit jotain mitä minä pidän hyvänä piirteenä naisessa."

"Oh?"
Beatrix vei kahvikupin huulilleen ennen kuin jatkoi.
"Jääkö minun tehtäväkseni päätellä, mikä sanomisistani oli sellaista?"

"Et kertonut itsestäsi juuri mitään muuta kuin yhden asian." Jonathan huomautti.
"Mitään mitä en olisi jo tiennyt."

Niin, ei hän ollut tosiaan tainnut kertoa.
"Onko se muka yllätys?" nainen tiedusteli.
"Olet Julianin ystävä. Tiedät, että meillä on monta sisarusta."

"Ei. Tosin, minulla on itselläni kuusi nuorempaa sisarusta, joten ehkä se olisi pitänyt arvata." Mies totesi nauraen. Kyllä, heitä oli seitsemän.

Beatrixin kulma kohosi.
"Minä olen aina pitänyt luvusta viisi. Vähintään."
Syyllisyys halusi vihlaista, mutta hän pakotti sen alas.
"Sinäkin haluaisit jatkaa perheen perinnettä?"

”Kunnianhimoista." Jonathan naurahti pehmeästi.
"Talossa pitää olla elämää." Mies vastasi diplomaattisesti, ottaen kulauksen kahvia.
"Haluaisin kyllä, alan olla vain turhan vanha."

"Väität tuntevasi meidät van der Veenit. Emme tyydy vähään."
Vaikka juuri siltä alkoi uhkaavasti näyttää. Että mahdollisuus oli mennyt.
Beatrix tuhahti Jonathanin sanoille.
"Sinä? Sinä olet mies! Ei teillä ole parasta ennen -päivää."

"No se on kyllä totta." Johnny nauroi pehmeästi naisen sanoille. Voi Beatrix.
"Kuules, kukaan ei perusta perhettä nelikymppisen kanssa jos on nuorempia tarjolla."

Beatrix kurtisti kulmiaan.
"Jotkut naiset tahtovat miehen, eivät poikaa", hän huomautti.
"Eivätkä kaikki perheestä haaveilevat ole nuoria tyttöjä itsekään."

Jonathan hymyili lämpimästi. Siinä oli jotain samaa kuin Deirdren huolehtivassa hymyssä.
"Jos puhut itsestäsi, niin sinulla on vielä vuosia, Beatrix. Kaunis nainen, rikaskin. Miehiä kuuluisi riittää. Vai pitääkö serkkuni toteamus paikkansa, miehet pelkäävät menestynyttä ja vahvaa naista?"

Beatrix ei tuntenut itseään menestyneeksi, vaikka ulkoisesti sitä olikin.
Kulmat pysyivät kurtistuneina.
"Minun pitäisi kai kysyä sinulta, mies kun olet", hän huomautti.
"Pelkäätkö?"

Jonathan hymyili niin että naururypyt viuhkoittuivat silmäkulmissa. Mies oli niin kovin sympaattisen näköinen.
"En. Minä en ole niin epävarma itsestäni että en kestäisi puolisoni menestystä."

Beatrix oli hetken hiljaa.
"Saat viedä minut ulos, jos haluat."
Olikohan tässä kyse jostakin Julianin junailemasta? Onneton, surkea siskoparka, jolla ei ollut muuta elämää kuin työnsä. Mutta ei, veli olisi ollut rehellinen. Ja tällä oli paljon tärkeämpääkin ajateltavaa, kuin siskonsa onni tai onnettomuus.

Jonathan kohotti toista kulmaansa. Hetkinen?
"Olet Julianin sisko." Mies huomautti itsestäänselvyyden. Olisiko se väärin, ylittäisikö se jonkun ystävyyden rajan?

Beatrix katsoi takaisin ilmekään värähtämättä.
"Kyllä, olen tietoinen siitä. Kolmenkymmenenkahden vuoden aikana sellaisen asian huomaa melkein väkisinkin."

"Hän on ystäväni." Mies huomautti vielä jatkaakseen, ennen kuin antaisi tarkempia selityksiä.
"Eikös ystävien siskoista ole jotain sääntöjä?" Hän kysyi huvittuneena.

"En voi sanoa tapailleeni ystävieni siskoja riittävästi tietääkseni", Beatrix vastasi ja hörppäsi varovasti viimeisiä kulauksia kahvistaan.
"Sen kun vain sanot, ettet ole kiinnostunut, en mene rikki."

"En minäkään." Jonathan korjasi. Se oli ensimmäinen kerta kun hän edes harkitsi. Mies nojautui eteenpäin, tutkien naisen kasvoja.
"En sanonut etten olisi. Yritän vain tajuta että flirtrailinko juuri lapsiluvulla."

Jäänsiniset silmät räpsähtivät.
"Mitä ihmeellistä siinä olisi?" hän kysyi, hipaisten levottomana kahvikupin kylkeä.
"Minä vain tiedän, mitä haluan."

Johnny nauroi ja pudisteli kevyesti päätään.
"Olet erikoinen nainen. Minne haluaisit mennä? Ja jos mahdollista, älä kerro veljellesi. Haluaisin elää."

"Olen van der Veen."
Beatrix siirsi kätensä pois kahvikupilta ja kurtisti kulmiaan.
"Miksi luulet, että veljeni haluaisi tappaa sinut? Aiotko kohdella minua huonosti?"

"En, mutta olen isoveli. Jos minun ystäväni koskisi siskooni... Saattaisin nylkeä hänet varmuuden vuoksi." Toki siihen vaikutti nuorimman siskon nuori ikä, mutta silti.

Beatrix kohotti toista kulmaansa. Ne olivat kenties ilmeikkäin asia hänessä.
"Minä nylkisin vain siinä tapauksessa, että he satuttaisivat sisaruksiani."

"Minä saattaisin tehdä sen etukäteen. Enkä halua tietää kumpaa mieltä veljesi on. Jos ainakin hetken pidät asian piilossa?

"Minä en mielelläni pidä salaisuuksia veljeltäni."
Mikä ei ehkä ollut kovin... uskottavaa, kun otti huomioon, että sekä häistään että erostaan puhumista hän oli lykännyt useammalla viikolla.
Mutta se oli eri asia, hän ei ollut päättänyt jättää kertomatta, vain... pitkittänyt prosessia.
"Mutta hänellä on tällä hetkellä tärkeämpääkin mietittävää kuin siskonsa."

"Ei salaisuutta. Jos hän kysyy niin sanot vain." Jonathan laski tyhjän kahvin kädestään.
"Mihin haluaisit mennä?"

Se oli jo siedettävämpi ajatus.
Sitähän Beatrix oli tehnyt ennenkin. Jättänyt kertomatta, kun kukaan ei ollut kysynyt.
Ja Julianilla todella oli tärkeämpää ajateltavaa, kuin turha ja rampa siskonsa.
"En voi sanoa tuntevani paikkoja täälläpäin."

"En minäkään. Haluatko syömään vai tehdä jotain muuta?" Jos vähän yrittäisi kartoittaa.

Beatrix laski katseensa haalaripukuiseen Pomonaan.
"Käytkö koiriesi kanssa jossain? Ulkoilemassa?"

"Käyn, Hexhamista löytyy nummea ja metsää missä käydä niiden kanssa." Jonathan silitteli Pomonaa vielä hetken.
"Toki kaksi muuta koiraani ovat sitten reilusti isompia. Varoituksena. Hyväkäytöksisiä kyllä."

"Olen tottunut isoihin eläimiin."
Beatrix pyyhkäisi hiuksia korvansa taakse.
"Koirien kanssa ulos?"
Ei se aivan sama ollut kuin maastolenkki hevosen kanssa, mutta silti.

"Koirien kanssa ulos. Milloin sinulle sopisi?" Ainakin se oli erilaista. Ehkä erilaisuus olisi hyvä. Romanttiset treffit eivät olleet oikein tuottaneet tuloksia menneisyydessäkään.

"Minä olen aina töissä, joten voin järjestää omat aikatauluni sen mukaan, kuinka sinulle sopii."
Hän lentäisi käymään Den Houtissa varmistaakseen, että siirtojärjestelyt sujuisivat moitteettomasti, mutta sillä ei ollut vielä kiire.
Kävisi varmistamassa, että Amelialla oli kaikki hyvin.

"Minulle sopii yleensä iltaisin, käytännössä milloin tahansa. En ole vielä ehtinyt kehittämään täällä runsasta sosiaalista elämää ja yritän aina päästä töistä viimeistään kuudelta." Joskus se onnistui, joskus ei.

Beatrix mietti asiaa hetken, sormi pöydänpintaa vasten naputtaen.
"Huomenna? Kun pääset töistä."

"Huomenna käy." Jonathan lupasi hymyillen.
"Lähdetään yhtä matkaa tästä? Voit ajaa perässäni Hexhamiin."

"Kuudelta on hyvä. Pääsen siihen mennessä huomenna karkuun täältä. Ratsastan Filiuksen viimeisenä, niin olen vapaa lähtemään kun olen valmis."

Beatrix voisi käydä katsomassa Romyn treenejä.
Kun ei voisi itsekään satulaan nousta.
Hän kurtisti kulmiaan miettiessään, mitä kirjoittaisi kalenterinsa merkintään. Lopulta pelkkä 'ulos' sai riittää.
"Luotan siihen, että huolehdit karsinapaikoista mahdollisimman pian."

"Hoidan sen loppuviikkoon mennessä. Saat tietää tarkat karsinapaikat." Jonathan lupasi ja nousi seisomaan.
"Nähdään huomenna. Minun pitää nyt oikeasti palata töihin."

"Hyvä."
Beatrix voisi siis alkaa hoitaa siirtoa. Julian tuntui vakuuttuneelta siitä, että lisähevosten ottaminen valmennukseen olisi hyvä ajatus, kaikesta huolimatta.
"Huomiseen. Pidä huoli, etteivät idiootit enää päästä Pomonaa livahtamaan omille teilleen."

"Ehkä he oppivat kerrasta. Tai annan potkut." Mies mutisi nyrtyneesti, nostaen Pomonan syliinsä. Hän tarjosi Beatrixille yksikätistä halausta. Heillä ei oltu läheisyydestä kovin vaikeita kotona ja se oli jäänyt. Hän jakeli halauksia kovin estottomasti.

"Sietääkin."
Jos Beatrixin psykopaattisisarta ei laskettu mukaan, myös van der Veenien perheessä oli totuttu halauksiin. Hän ei vetäytynyt pois, vaikkei myöskään rutistanut miestä takaisin - hän keskittyi rapsuttamaan Pomonan ruttuista niskaa.

"... Komenteletkos." Jonathan naurahti pehmeästi, kadoten sitten jatkamaan töitään toimistoon
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1481
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: When you cry, I'd wipe away all of your tears, wipe away all of your fears   Su Helmi 04, 2018 10:16 pm

Keskiviikko 24. tammikuuta 2018, ilta, Hexham

Vasta edellisenä iltana kotiin palatessaan Beatrix oli joutunut tulemaan siihen tulokseen, ettei hänellä tainnut olla mukanaan mitään sopivaa päällepantavaa ulkoilulenkkiä ajatellen.
Joten oli ollut aika lähteä pikaisesti ostoksille.
Nyt nainen seisoi odottamassa Jonathania, uudessa Helly Hansenin vaaleansinisessä takissa ja tummissa ulkoiluhousuissa, jotka pitäisivät kylmännihkeän sään poissa iholta.
Sekä hämmästyttävän matalapohjaisissa coretex-kengissä. Jestas, koko askel tuntui aivan erilaiselta, jopa hänen nilkkureissaan oli korot.
Pipoa hän ei sentään ollut kiskonut mustan polkkansa peitoksi, huppu saisi riittää, mikäli kylmä pureutuisi korviin.
Julianin puhelu kaihersi edelleen kipeänä, ja Beatrix tunsi olonsa melkein liian levottomaksi vain seisomaan paikoillaan. Mutta hän ei voisi tehdä mitään, veli oli muistuttanut.
Vain pitää puhelimensa lähellä ja äänellisellä, ja olla valmiina loikkaamaan autonsa rattiin koska tahansa.
Se tuntui aivan liian pieneltä.

Jonathan oli myös kuullut serkkunsa reissusta sairaalaan ja varmistanut jo aiemmin, että jaksaisiko Bea nähdä. Jos tuon veli vaikka tarvitsi apua. Mies avasi pysäköidyn autonsa takaluukun ja antoi koirien hypätä ulos sieltä.
"Sybill, Albus! Istu. Paikka." Karvaisemmat ja suuremmat toverit tottelivat heti. Mies laski Pomonan autosta maahan ja vilkaisi Beaa hymyillen.
"Tule vain tervehtimään. Rauhallisesti. Sybill on suojelevainen, mutta kun olen esitellyt teidät, se ei tekisi sinulle mitään."

Beatrix oli halunnut nähdä, kaikesta huolimatta. Muuten hän olisi vain istunut kotona murehtimassa.
Nytkin jäänsiniset silmät olivat itkettyneet ja nenä harmittavan tukkoinen.
Hän oli saattanut itkeä hetki sitten autossaan.
Isot koirat, tosiaan.
Beatrix ei kuitenkaan hätkähtänyt, vaan asteli rauhallisesti lähemmäs.

Johnny huomasi silmät, mutta ei sanonut mitään.
"Sybill, nätisti. Saa tervehtiä." Saatuaan luvan harmaanvalkea, pörröinen ja noin viisikymmentäkiloinen laumanvartija asteli Bean eteen, haistellen naisen huolella.
"Jos haluat rapsuttaa kumartumatta, taputa käsillä olkapäitäsi." Mies erehtyi itse demonstroimaan ja sai Albuksen etutassuineen olkapäilleen.
"No hei! Mene sinäkin sanomaan hei, senkin hönttä."

Beatrix antoi muhkean koiran haistella itsensä rauhassa läpi. Hän kohotti hetkeksi katseensa Jonathaniin, ja tämän esimerkkiä noudattaen taputti olkapäitään.
Ja oli melkein kellahtaa kumoon, kun suuret tassut laskeutuivat hänen hartioilleen.
Eikä se edes haitannut.
Löydettyään uudelleen tasapainonsa hän upotti sormensa paksun turkin joukkoon.
"No hei, Sybil."

Tallimestari käski irlanninsusikoiran alas ja Sybilin myös. Hän otti hihnat autosta vaikka tuskin niitä kaipaisi.
"Sybil, alas." Hän vilkaisi Beaa ja levitti toista kättän.
"Näytät siltä että tarvitset halausta."

Beatrix katsoi Jonathania hetken.
Sitten hän asteli miehen luo ja painautui tämän halattavaksi.
"Olen hirveän huolissani", hän myönsi, tukkoisella äänellään.
"Kaiken pitäisi olla tällä hetkellä hallinnassa, mutta silti..."

Jonathan halasi naista toisella kädellä, jotta toinen käsi saattoi näyttää paiklasignaalia koirille. Ihan hetki vielä, sitten mennään.
"Minä tiedän. Minäkin olen. Mutta Deirdre voi kuitenkin hyvin. Kaikki menee hyvin."

Koiraparat, joutuivat odottelemaan suotta.
Mutta kolmosilla oli vielä pitkä matka jäljellä siihen, että nämä olisivat valmiita syntymään.
"Tiedän. On vain niin hirvittävän turhauttavaa, ettei voi tehdä mitään."
Muuta kuin pitää puhelimen äänellisellä.

Johnny tiesi sen. Aivan liian pitkä matka.
"Minä tiedän. Jos lohduttaa, kaikki multitaskauslapset ovat tässä suvussa selvinneet."

Beatrixin oli pakko kurtistaa kulmiaan ja ottaa askel taaksepäin, niin että hän näki Jonathanin kasvot.
"Multitaskauslapset?"

"... Kaksoset tai kolmoset." Jonathan korjasi naurahtaen.
"Minunkin sisaruksissani on yhdet kaksoset."

Jäänsiniset silmät räpsähtivät.
"En ole kuullut tuollaista termiä ennen", Beatrix myönsi.
Hän ei ollut onnistunut pitämään edes yhtä lasta hengissä. Muisto tuntui kipeämmältä kuin aikoihin, Wendyn sanojen ja Julianin lasten vuoksi.

"Meillä on niille vähän kaikenlaisia nimiä. Sen siitä saa kun suku lisääntyy kuin kanit." Hän päästi naisen halauksestaan ja vapautti koirat käskyn alta.
"Mennäänkö?"

"Suuri suku on hieno asia", Beatrix huomautti ja nyökäytti päätään merkiksi siitä, että he voisivat hänen puolestaan lähteä liikkeelle. Ennen kuin kylmä kangistaisi raajat.
Ei siis ollut ehkä ihme, että Julian ja Deirdre saisivat kolmoset luonnollisesti.

Ei se ihme ollut. Olihan Deirdrekin kaksonen itse.
"Niin on. Sybil, ei sinne!" Koira palasi kiltisti aiotulle reitille.
"Kerro jotain itsestäsi?"

Beatrix arvosti sitä, kuinka hyvin Jonathanin koirat oli koulutettu.
Hän vilkaisi miestä ja palautti sitten taas katseensa suoraan eteen.
"Mitä haluaisit tietää?"

Ne oli pakko, sillä koirat olivat kulkeneet miehen mukana vuosia. Niiden piti osata käyttäytyä.
"Mitä haluat kertoa."

Beatrixin kulmat kurtistuivat kevyesti.
Itsestään kertominen ei ollut hänen parhaita puoliaan.
"Aloita sinä. Kerro minulle jotakin itsestäsi."

Jonathan naurahti ja sukaisi hiuksiaan.
"Jonathan, kutsutaan Johnnyksi tai irlantilaisittain Sawnieksi - pitkä tarina - ja olen kotoisin Walesista. Minulla on kuusi nuorempaa sisarusta." Mies veti henkeä.
"Olen opiskellut kaksi tutkintoa Hartpuryn yliopistosta Englannissa ja asunut kotimaan lisäksi Sveitsissä ja Saksassa. Rakastan koiria ja hevosia, nautin maastoretkistä Filiuksella ja olen iloinen siitä että voin olla vähän lähempänä kotia jälleen."

Beatrixin kulmat pysyivät kurtistuneina.
"Tämä lienee hieman epäreilua, sillä tiedät perheestäni jo varsin paljon Julianin ansiosta", hän huomautti.
"Haluan kuulla sen pitkän tarinan."

"Tunnen Julianin, en sinua." Jonathan huomautti pehmeästi. Bealla oli eri kokemus elämästä.
"Ei se oikeasti ole niin pitkä. Se tulee äidin sukulaisten puolelta - Deirdren äiti oli tätini, rauhaa hänelle - ja he ovat kovin viehtyneitä kaikkeen irlantilaiseen. Sawnie tulee Jonathanin irlantilaisesta versiosta, Seónacista."

"On hyvä olla ylpeä perinnöstään", Beatrix myönsi hyväksyvästi. Oli kyse sitten Irlannista tai Hollannista. Sen vuoksi hänellekin oli niin tärkeää, että Julianin lapset oppisivat myös isänsä kielen.
"Minulla ei ole jännittäviä lempinimiä. Minäkin olen opiskellut kaksi tutkintoa, toisen Drontenissa ja toisen Haagissa. Ratsastin aiemmin koulua tavoitteellisesti, ennen kuin siirryin vastaamaan perheyrityksen bisnespuolesta. Asuin Amsterdamissa ennen muuttoani tänne."

"Niin hekin sanovat. Mitä olet opiskellut?" Jonathan vislasi koirilleen vaativasti, saaden niiden huomion. Hän vapautti ne käsien heilautuksella. Menkööt, hienosti kuulolla.

"Bachelor Degreen International Equine Managementista, ja jatkoin joitakin vuosia myöhemmin maisterintutkinnolla Business Managementista."
Siinä vaiheessa kun diagnoosi oli vihdoin selvinnyt ja hän oli kokenut, ettei voisi enää ratsastaa niin täysipainoisesti kuin olisi halunnut.

"Tutkintomme siis sivuavat hienosti toisiaan." Jonathan naurahti pehmeästi.
"Hartpurysta Equine Business Managementin ja International Horse Race Businessin bachelortutkinnot suoritettuna. Sen enempää en jaksanut."

"Minä siirryin suoraan töihin, kun olin saanut viimeisimmän tutkintoni suoritettua, isä alkoi olla jo siinä iässä, että halusi alkaa kouluttaa seuraajaansa."
Olihan Beatrix ehtinyt naimisiinkin, mutta hän ei ollut varma, halusiko puhua aiheesta. Ehkä olisi pitänyt.
"Missä sinä aloitit työsi?"

"Ensimmäisen tutkinnon jälkeen menin Sveitsiin töihin. Olin niin sanotusti head groom, tallimestarin oikea käsi ja myöhemmin saman kilpakeskuksen tallimestari." Jonathan ei tosiaan halunnut ajatella asiaa.
"Sen jälkeen palasin opiskelemaan lisää ja sain työpaikan Saksasta."

"Vaikuttavaa", Beatrix myönsi, samalla kun katseli, kuinka koirat pinkoivat menemään.
"Tallilta, jossa Julian valmensi?"

"Sieltä juuri." Jonathan vastasi hymyillen, katsellen koiriaan. Ne olivat niin onnellisia.
"Ja olin siellä siihen asti että otin paikan vastaan täältä. Sitä tarjottiin minulle Julianin suosituksesta. Lohduttavaa että edes joku arvostaa työtäni."

"Meillä olisi ollut hypoteettinen mahdollisuus tavata", Beatrix huomautti ja hieraisi kämmeniään vastakkain, kun kylmä halusi puraista sormiin.
"Olin käymässä hänen luonaan jokusen kerran... Kuka muka ei arvosta työtäsi?"
Hänen kulmansa painuivat ankarampaan kurttuun.

"Varmasti. Olin vain kovin kiireinen mies silloin. Ja varattukin, osan ajasta." Jonathan myönsi. Kolmen vuoden takaisesta avovaimostaan hän voisi puhua. Sitä aiemmasta ei. Mies käänsi huvittuneen katseensa Beaan.
"Tuollaiset kipakat, määrätietoiset hollantilaisnaiset jotka tulevat huutamaan minulle hevosten varustenaulakoista? Etenkin kun oma työntekijä on siirtänyt varustearkun siihen eteen."

"Varattu olin minäkin", Beatrix huomautti, kurtistaen tummia kulmiaan asteen lisää.
"En ole missään vaiheessa väittänyt, etten arvostaisi työtäsi. Sinullahan on valtava vastuu tallimestarina, assistentteja tai ei. Eikä se ollut minun työntekijäni jäljiltä."

"Ei mikään ihme. Kaunis nainen, miksi et olisi ollut." Jonathan huomautti hymyillen. Oli hankala ajatella että Bea oli sinkku.
"Olit ilmeisesti typeryksen kanssa, koska hän päästi sinut menemään." Ja rauhoitutaanpas sitten taas vähäsen.
"Beatrix... Oli se. Minä katsoin. Siinä luki Van der Veen Horses."

"Sanot kauniiksi jo toistamiseen", Beatrix huomautti, ja vaikkei sitä tarkalleen ottaen ehkä hänen kasvoiltaan huomannutkaan, hän tunsi olonsa... hämmentyneeksi.
Kaunis ei ollut yleensä se sana, jolla häntä kuvailtiin.
"Minä olin se, joka lähti. Ja ehkä varustearkku oli meidän, mutta minun työntekijäni ei olisi niin idiootti, ettei huomaisi numerointia sen takana."

"Miksi en sanoisi tosiasioita?" Jonathan huomautti. Bea oli klassisella tavalla kaunis, sanoivat muut mitä hyvänsä.
"Se että sinä lähdit, tekee hänestä suuremman idiootin, koska oletan että hän teki jotakin mikä aiheutti lähtösi. Ja kukas sitten?"

"Yleensä kuulen sanottavan, että olen kaunis, jos hymyilisin", Beatrix huomautti. Melkein epäluuloisesti.
"Valehteli minulle vuosia. Ja sen on täytynyt olla tallin oma työntekijä, joka on mennyt siirtelemään varustearkkua."
Uskoi ken halusi.

"Olisit varmasti jokaisen huoneen kaunein nainen, mutta vaikuttava sekä kaunis ihan noinkin." Jonathan lupasi vilpitömänä.
"Sovitaan niin."

Beatrix käänsi katseensa tiukasti eteensä, tähyten koiria.
"Osaisin nimetä montakin minua kauniimpaa naista", hän huomautti.
Ei sillä, että sellaisella olisi väliä. Maailmassa oli tärkeämpiäkin asioita.
Miksi se sitten tuntui melkein... lämmittävältä?
"Sinunkin suhteesi kariutui?"

Jonathan ei lähtenyt jankkaamaan. Beatrix uskoisi tai ei.
"Kasvoimme erillemme. Ja siitä on jo kolmisen vuotta aikaa. Se ei ollut pitkä suhde."

Beatrix vilkaisi Jonathania silmäkulmastaan.
"Minä olin naimisissa seitsemän vuotta", hän myönsi. Vihkisormuskin oli vielä tallella, vaikka kai se olisi pitänyt viskata dramaattisesti järveen.

Jonathan nyökkäsi pehmeästi.
"Ei sinun ole pakko puhua siitä. Minä en tee tiedolla menneisyydestäsi mitään. Ellet halua kertoa, silloin kuuntelen."

"Ei se ollut mitään dramaattista", Beatrix vakuutti, toista olkaansa kohauttaen.
Sellaista sattui. Aviomiehet valehtelivat, ja vaimot olivat riittävän hölmöjä uskoakseen.

"En tarkoittanut vain sitä." Jonathan lupasi pehmeästi, pysähtyen eteen avautuvan nummen reunalle hetkeksi. Koirat ottivat kunnon spurtin. Pomonan pitäessä haukkuen perää. Kuin se olisi huutanut muita odottamaan.
"Joten koirat eivät haittaa sinua?"

Harvinainen hymy häivähti Beatrixin suupielissä, kun hän katseli Pomonan menoa.
Olihan se epäreilua, että kavereilla oli niin paljon pidemmät jalat.
"Miksi haittaisivat?"

"Joitakin haittaa. Ne nukkuvat sängyssä, valtaavat sohvan. Puhun niille itsestäni isinä. Sellaista." Vaikka muuten koirat olivat hyvin koulutettuja.

"Eipähän tarvitse nukkua yksin."
Ja Jonathanin koirat, Pomonaa lukuun ottamatta olivat sitä kokoluokkaa, että ne veivät tilaakin juuri sopivaksi.
"Eikä palele."
Ja se isi oli vain suloinen, vaikka sitä Beatrix ei sanonutkaan ääneen.

"Ei. isommat eivät kyllä nuku sängyssä jos ne käskee pois. Pomonaa ei saa pois peiton alta vaikka tekisi mitä." Mies naurahti pehmeästi, lähtien astelemaan pientä mäkeä alas.
"Millaisista asioista sinä pidät?"

"Pomona on ansainnut paikkansa", Beatrix totesi ja katseli terhakkaa koiramummoa, joka pyyhälsi menemään haalarissaan.
Hänen piti pysähtyä miettimään Jonathanin kysymystä.
"Pidän työstäni. Hevosista, mutta se lienee itsestäänselvyys. Minusta on ihana tavata sukulaislapsiani. Ja minulla on bonsaipuu."

Jonathan ei voinut olla hymyilemättä.
"Hevosista? En olisi koskaan arvannut!" Mies nauroi pehmeästi ja vislasi taas koiriaan hieman lähemmäs.
"Olen kuullut ettei bonsain hoito ole kovin helppoa."

"Tiedän. Yllätyn aina itsekin, kun muistan sen."
Se kuulosti vitsiltä, vaikka Beatrixin kasvot pysyivätkin yhtä ilmeettöminä kuin aina.
"Ei se olekaan. Mutta ostin puun, koska lääkärini mielestä työ ei käynyt harrastuksesta, ja kaipasin kuulemma jotakin lievittämään stressiä."

Jonathan vilkaisi naista, kysymättä kuitenkaan sen enempää. Kunnes.
"Ethän sinä vain rasita itseäsi liikaa?"

Beatrix kurtisti kulmiaan ja katsahti hämmentyneenä Jonathania.
"Mitä tarkoitat?"

"Lääkärisi. Stressi. Kuulostaa siltä että rasitat itseäsi liikaa." Jonathan selitti näkemystään auki.

"Minä nautin työstäni", Beatrix huomautti ja tutki Jonathania katseellaan.
"Ja voisin ehkä sanoa, että paraskin puhuja. Monestiko olet tosiaan lähtenyt tallilta kuudelta?"

Jonathan vilkaisi naista.
"Ehkä kerran viikossa en onnistu. Minun on pakko, koirien takia."

Beatrix antoi katseensa vaeltaa takaisin koiriin.
Ehkä se oli vain hyvä. Ettei voinut unohtua työpaikalle pidemmäksi aikaa.
"Minä teen töitä käytännössä kotoa käsin, jos työmatkoja ei lasketa, joten olen töissä enemmän tai vähemmän kaiken aikaa. Mikäs siinä, kun ei ole muita velvollisuuksia."

"Niin. Joten, olisiko lääkärisi samaa mieltä rasituksestasi?" Jonathan kysyi pehmeästi.
"En tarkoita kuulustella. Missään tapauksessa."

Beatrix tuhahti.
"Olkoon. Olisi. Epäilen, ettei edes bonsaipuu olisi hänen mielestään riittävän rentouttava harrastus."
Mutta olihan hän nyt kävelyttämässä koiria, luonnon helmassa, jutustelemassa mukavia. Se kävi rentoutuksesta, eikö?
"Mutta lääkärini on myös ylihuolehtivainen."

"Ja onkohan hänellä syy siihen? Usein ihmisillä on syy." Jonathan huomautti.

Beatrix tuhahti uudelleen.
"Hänen mielestään sen, että sairastan kroonista sairautta, pitäisi tarkoittaa, että otan rauhallisesti ja rentoudun ja teen asioita omaan tahtiini. Joka ei ilmeisesti kuitenkaan ole se tahti, jolla nyt työskentelen."
Viimeksi hän oli saanut nipullisen ties mitä elämänohje- ja maailmanparannusesitteitä.

"Mitä sairautta, jos saan kysyä? Beatrix, sinun pitäisi ottaa rauhassa. Eikö veljesi onnettomuudesta toipuminen opeta sinulle mitään? Jos kiirehtii liikaa, epäonnistuu aikomuksissaan."

"Julian on idiootti, joka ei tajua omaa parastaan", Beatrix ilmoitti. Kaikella veljeään kohtaan tuntemallaan rakkaudella, tietenkin. Ehkä kolmosten syntymä - ajatus sai kipeän huolen taas nostamaan päätään - olisi riittävä syy miehelle rauhoittua hieman. Kun huomio olisi lapsissa.
Tuskin, mutta toivoa saattoi aina.
"MS-tauti. Sain diagnoosin vähän yli parikymppisenä."

Jonathan kääntyi katsomaan naista, osaaottava katse silmissään.
"Olen pahoillani. Sitä suuremmalla syyllä, Beatrix. En saisi moralisoida sinua, mutta teen sen silti. Jo veljesi ystävänä. Kukaan ei kestä häntä jos sinulle käy jotakin."

Beatrix kohautti toista olkaansa.
"Ei sille mitään mahda, täytyy vain elää asian kanssa."
Hukuttaa itsensä töihin, esimerkiksi. Silloin oli helppo olla vellomatta itsesäälissä.
"Sen takia jouduin jättämään ratsastuksen."
Tai, jos tarkkoja oltiin, sen vuoksi hän oli jättänyt ratsastuksen, ei hänen olisi tarvinnut lopettaa täysin.

"Voisit varmasti ratsastaa vielä. Se voisi olla hyvää urheilua. Jos ottaisit rennosti. Whirlwind Romance käyttäytyy maastossa moitteettomasti kaverin kanssa." Mies hymyili pehmeästi.
"Voisin lähteä Filiuksen kanssa seuraksi."

Voisi. Ei vain samalla tavalla kuin ennen. Ei, kun jalat saattoivat yhtäkkiä lakata vastaamasta, niin kuin hän olisi toivonut.
Beatrix vilkaisi Jonathania.
"En tiedä. Hevonen vain turhautuisi, kun selässä istuisi avuiltaan epäselvä perunasäkki. Vaikka kieltämättä kaipaan joskus takaisin satulaan."
Sitä hän ei ollut tainnut myöntää ääneen kellekään. Mutta Jonathanille oli helppo puhua.

Jonathan korjasi hieman asentoaan. Huomaamattaan hän veti Bean yksikätiseen halaukseen, puristaen naisen olkaa kädellään.
"Tiedäthän että maastossa avuilla ei oikeastaan ole väliä ja että on olemassa hevosia jotka eivät välitä?"

Beatrix tuhahti.
"Tiedänhän minä."
Totta kai hän tiesi. Ja oli hevosia, jotka oli jopa koulutettu siihen, ettei niiden ratsastaja kyennyt toimimaan niiden kanssa tyypilliseen tapaan.
Mutta se oli silti eri asia.
"Se taitaa turhauttaa enemmän minua itseäni, jos rehellisiä ollaan."

"Tiedän tallilta ainakin yhden kenttäratsun, joka on tottunut siihen, ettei se saa tyypillisiä jalka-apuja. Sen omistaja voi olla kiitollinen liikutusavusta. Olen ratsatsanut sitä pari kertaa." Jonathan hymyili hieman.
"Päästä irti siitä. Miksi luopua asiasta josta pidät, jos voit vielä tehdä niin?"

"Koska minä olen van der Veen, enkä osaa tyytyä vähempään kuin täydellisyyteen."
Beatrixin sanat olivat itseironian terästämiä, hän tiedosti itsekin, kuinka naurettava ajatus oli.
"Halusin niin kovasti olla niin kuin Julian. Ja tiedätkö, minä olin pirun hyvä. Kunnes aloin tipahdella. Kompuroida portaissa. Turhauttaa hevosta, jolla ratsastin."

Jonathan puristi naisen olkapäätä hieman kovempaa.
"Minä uskon sen että olit helvetinmoisen hyvä." Eikä pisaraakaan sarkasmia sanoissa.

Jos Beatrix ei olisi varovainen, hän saattaisi seuraavaksi vuodattaa Jonathanille kaiken Ameliasta ja miehensä petoksesta.
Hän riisui toisen hanskansa ja pyyhkäisi kiukkuisesti silmiään.
"Sinulla taitaa olla lahja saada ihmiset puhumaan. En luo itsestäni kovinkaan hyvää vaikutelmaa."

Jonathan hymyili vaisusti, hieman toispuoleisesti.
"Esikoinen. Huolehdin luonnostaan. Olen tässä, jos haluat kertoa silmiesi vetistämisen syyn, mutta lupaan uskoa jos sanot että roska meni silmään."

"Minä olen perheeni kuopus, todellinen jälkikirjoitus, hemmoteltu, vai miten se psykologiassa menikään?"
Hän pyyhkäisi silmiään uudelleen.
"Olen vain naurettavan herkkä nyt, kun huolehdin veljeni vaimon ja lasten voinnista."
Hän oli hetken hiljaa. Mitä sen oli väliä? Jonathan tiesi hänestä jo niin paljon, että hyppäisi auton rattiin ja kaasuttaisi tiehensä heti, kun koirat olisivat turvallisesti takakontissa.
"Minä menetin lapseni."

Jonathan naurahti jälkikirjoituksen kohdalla.
"Joskus jälkikirjoituksetkin voivat olla äärimmäisen rakkaita, vaikka ehkä eivät suunniteltuja. ja en usko sinua hemmotelluksi sekuntiakaan." Ei Juliankaan ollut. Eikä Ellen, hän oli joskus tavannut naisen ohimennen. Hän jäi tuijottamaan hetkeksi koiriaan. Oliko oikein edes pitää Beaa kainalossaan niin? Hän ei nyt halunnut kyllä laskea irti. Johnny vain veti tuota tiukemmin kylkeensä.
"Olen niin pahoillani. Ymmärrän miksi huolehdit niin paljon veljestäsi." Kukaan, joka oli kokenut sen, tuskin haluaisi sitä läheisilleen.

Ei, ei häntä ollut hemmoteltu yhtään sen enempää.
Beatrix pyyhkäisi kasvojaan eikä yrittänyt vetäytyä pois. Oli lohdullista puhua, vaikka jälkikäteen häntä nolottaisikin.
Sellaiset treffit. Ehkä kannattaisi alkaa harkita kissojen hankkimista.
"Luojalle kiitos Deirdre ei tiedä. En haluaisi aiheuttaa hänelle enempää huolta olemalla elävä esimerkki siitä, mitä voi tapahtua."
Mutta Julianin lapset selviäisivät. Ei yksinkertaisesti ollut muuta vaihtoehtoa.
"Hänen nimensä oli Amelia. Oli olemassa viidenkymmenen prosentin mahdollisuus siihen, että hän selviäisi. Minun pieni tyttöni oli taistelija, mutta ei hän lopulta jaksanut..."
Beatrixin ääni särkyi.

"Luojan kiitos hän ei tiedä. Hän pelkää jo nyt kuollakseen." Jonathan ilmiantoi serkkunsa pelot. Nainen oli onnellinen, mutta niin peloissaan. Bean äänen särkyessä hän vihelsi koiria lähemmän ja kietoi molemmat kädet naisen ympärille.
Ja vitut siitä oliko se hyväksyttävää.
"Minä en tiedä mitä voisin sanoa. Olen niin pahoillani että jouduit käymään läpi sellaista." Ja kantamaan taakkaa mukanaan. Ehkä parasta olisi vain tarjota hiljaista läsnäoloa.

"Siitä on jo kauan", Beatrix vastasi tukahtuneeksi ja puristi hetkeksi silmänsä kiinni. Nojaten otsansa hetkeksi miehen rintaa vasten.
Ehkä löytöeläintalolla olisi niitä kissoja. Joita adoptoida. Koska tällä menolla hän olisi sinkku lopun elämästään.
"Olen pahoillani", hän totesi hiljaa, kun saattoi taas luottaa siihen, että ääni kestäisi puhumista särkymättä.
"Olen melko varma, ettet halunnut kuulla tällaista, vaan jotakin... tavallisempaa. Lempiruokiani, jotain sellaista."
Hän veti syvään henkeä.
"Huoli vain saa muistot nousemaan pintaan."

Jonathan silitti Beatrixin selkää hellästi, pudistellen päätään.
"Minä sanoin että olen tässä jos haluat puhua ja tarkoitan sitä. Olen mies, kestän naisen kyyneleet." Hän vilkaisi koiriaan.
"Nuo ovat ehkä juoneet tarpeeksi. Oletko varma ettet haluaisi tulla teelle?"

"Silti. Treffeillä olisi kai tarkoitus yrittää tehdä vaikutus, ei vuodattaa koko elämäntarinaansa toisen niskaan."
Hän oli hetken hiljaa ja ajatteli tyhjää asuntoa, jossa ei odottaisi muuta kuin kannettava tietokone ja pino tekemättömiä töitä.
"... Voisin tulla."

"Psht. Ei ole oikeaa tapaa olla treffeillä." Mies lupasi, päästäen Bean kauemmas itsestään. Koirat tulivat pyörimään jalkoihin.
"Minulla saattaa olla vielä jotain tarjottavaakin sen kanssa. Mennään, koirilla on pian ruoka-aika."

"Olen silti melko varma siitä, että tämä ei ole kovinkaan suositeltava."
Beatrix pyyhkäisi silmänsä vielä kertaalleen ja laski toisen kätensä rapsuttaman Sybilin päätä, joka oli työntynyt hänen viereensä.
"Ei sovi antaa niiden joutua odottamaan ruokaansa liian pitkään."

Hän lähti kohti autoa ja lastasi siellä koirat autoon.
"Aja perässä, tästä ei ole pitkä matka." Johnny ajoi siististi ja niin että Bea pysyo varmasrti perässä, pysäköiden paritalon autotallin eteen autonsa. Hän nousi autosta ja avasi takaluukun.
"Hei, sisälle te kaikki! Tsup!"

Näyttävänoranssi Jaguar liukui kauniisti pysähdyksiin Jonathanin auton taakse, jättäen kuitenkin reippaasti väliä, jotta koirat pääsisivät hyppäämään ulos.
Beatrixilla oli ollut automatkan verran aikaa koota itsensä. Silmien punoitusta se ei hälventänyt, mutta ainakaan hän ei purskahtaisi itkuun uudelleen. Toivottavasti.
Hän nousi autosta ja antoi katseensa kiertää taloa ja sen pihaa. Pysähtyä aitaan.
"Viehättävä talo."

Jonathan vilkaisi Beaa, viittoen tuota tulemaan perässään.
"Sano vain suoraan. Tietäisit mitä mieltä veljesi ja serkkuni ovat aidasta." Mies nauroi hellästi ja avasi etuoven, jotta he pääsivät aulaan. Sieltä lähtivät portaat yläkertaan ja keittiö aukeni oikealla. Johnny auttoi Bealta takin pois, ripustaen sen naulaan. Koirat seurasivat jaloissa touhottaen keittiöön. Ne tiesivät että oli ruoka-aika.

"Uskoisin heidän vihaavan sitä melkoisella intohimolla", Beatrix esitti valistuneen arvauksen lähtiessään seuraamaan Jonathania taloon.
"Mutta tarkoitin, mitä sanoin. Tapoihini ei kuulu ladella valheellisia kohteliaisuuksia."
Talo oli rustiikkinen, mutta viehättävä.
Nainen nykäisi valkoisen pooloneuleensa kauluksen suoraan ja seurasi koirien menoa.
"Voinko käydä jossakin siistiytymässä?"
Huuhtomassa itkun pois kasvoiltaan.

"Et tiedäkään millaisella." Jonathan naurahti, kaivaessaan koirilleen nappulaa ja lihaa kuppeihin.
"Kiitos. Vessa on heti tuossa aulassa." Samalla touhutessaan mies naksautti vedenkeittimen päälle.

"Voin kuvitella, olen tuntenut veljeni melko pitkään."
Deirdren hieman vähemmän aikaa, mutta nainen osasi hänen mielikuvansa mukaan olla aivan yhtä jääräpäinen.
Beatrix onnistui löytämään vessan ilman dramaattisempaa eksymistä, niisti nenänsä ja huuhteli itkuiset kasvonsa.
Kiitos vedenkestävälle meikille, muutoin hän olisi jo muistuttanut lähinnä pandaa.
Tuijotettuaan itseään hetken tuimasti peilistä - nyt ryhdistäydyt ja lopetat vetistelyn! - hän palasi takaisin keittiöön, tarkastaen matkalla puhelimensa varmaankin kymmenettä kertaa kuluneen tunnin aikana.
"Ehkä kaikki on hyvin, kun heistä ei ole kuulunut mitään."

Jonathan vilkaisi hollantilaisnaista, hymyillen.
"Eiköhän. He varmasti ilmoittaisivat jos ei olisi." Hän laski kaksi hurmaavan eriparista mukia tasolle ja perään laatikon erilaisia teelaatuja

Luojalle kiitos Julian ei ollut yhtä toivoton ilmoittamaan asioistaan kuin sisarensa.
"Toivon niin. Koska en voisi edes nylkeä Juliania siinä tilanteessa asioiden salaamisesta."
Beatrix asteli Jonathanin vierelle ja katseli mukeja.
"Tarvitsetko apua? En pudottele tavaroita kovinkaan usein."

"Ei sinun tarvitse. He kertoisivat kyllä." Hän nosti jääkaapista toisen serkkunsa tuoman, pienen juustokakun.
"Serkku on innostunut leipomisesta."

"Haluan uskoa, että kertoisivat."
Beatrix siirsi katseensa pieneen juustokakkuun.
"Oletan, ettei Deirdre."

Johnny pudisteli päätään nauraen.
"Ei tosiaan. Hänen kaksosensa, Artemis." Vielä lautaset ja lusikat, sitten oltiin valmiita.

Ei kyse ollut niinkään siitä, ettei Deirdre olisi voinut ollakin leipomisesta innostunut, nainen vain oli nyt liian raskaana, jotta todennäköisesti jaksaisi todella panostaa siihen.
Huoli vihlaisi jälleen kipeänä.
"Romyhan taisi olla hänellä ylläpidossa."

"Oli hetken." Jonathan kaatoi teetä mukeihin ja istui alas.
"Nyt hänellä on kaksi kouluratsua ja omistaa liudan estehevosia."

Beatrix istahti Jonathania vastapäätä ja etsi katseellaan Pomonaa.
Nakukoira oli tosiaan jo varastanut hänen sydämensä.
"Vaikea kuvitella serkkusi leipomassa. Sen perusteella, mitä olet hänen valmennuksistaan puhunut. Mutta minun kai se pitäisi tietää, ettei kirjaa tule tuomita kansien perusteella."

"Ei hätää, minunkin on." Jonathan leikkasi palat molemmille. Kuntoilun jälkeen se oli ansaittua.
"Hän on nyt löytänyt leipomisen ilon, jäätyään esteratsastuksesta eläkkeelle. Infarkti vei syvyysnäön."

Beatrix tunsi myötätunnon vihlaisun.
Ei ollut helppoa joutua luopumaan aktiivisesta kisaurasta. Ei ollut ollut ainakaan hänelle.
"Olen pahoillani hänen puolestaan", hän totesi, kietoen sormiaan teemukin ympärille.
"Ovatko kouluratsut uudempi sijoitus?"

Se ei ollut Artemiksellekaan helppoa.
"Kouluratsut ovat uusi harrastus. Hän osti Caitlin O'Connorin avulla kouluratsun Saksasta itselleen ja nyt hänelle tuli Irlannista nuori hevonen ratsastettavaksi."

Beatrix tunnisti nimen, ja epäili naisen kuuluvan myös Julianin ystäväpiiriin.
"Ratsastaako hän kouluhevosiaan itse, vai omistaako vain?"

"Ratsastaa itse. Amadeus oli kuulemma vain harrasteratsuksi, mutta hän on kaivanut siitä hevosesta esiin potentiaalia. Amadeus myytiin koska se ei vastannut odotuksia ja sen koulutaso on noussut kahdella ohjelmalla Artemiksen omistuksessa. Hieman yli vuodessa. Duckie tuli Irlannista hänelle kilpailtavaksi aktiivisesti kunhan se kasvaa ja siinä hevosessa on potentiaali Grand Prixiin asti."

Se sai Beatrixin kohottamaan toista kulmaansa.
"Ihailtavaa. Serkkusi alkaa kuulostaa ihmiseltä, johon haluaisin tutustua."
Hän silitteli mietteliäänä mukinsa reunaa.
"On hienoa, että hän on päässyt palaamaan hevosen selkään niinkin aktiivisesti."

"Älä anna tämän hämätä, Arty on sietämätön ihminen halutessaan. Veljesi on lastentarhaversio hänestä." Jonathan nauroi ja otti kulauksen teestään.
"Niin on. Hänen avovaimonsa ei kestäisi häntä jos hän olisi vain kotona. Sinulla on ehkä kokemusta." Tuskin Juliankaan oli ollut onnea ja auringonpaistetta sairaslomallaan tai vieläkään.

"Kuulostaa tutulta."
Beatrix oli kuullut itseäänkin kuvailtavan paljon rumemmillakin sanoilla.
"Veronica? Kun on tottunut olemaan alati liikkeessä, on vaikea vain olla ja pyöritellä peukaloitaan."

"Mm, Veronica Cox. Luoja tietää miten hekin päätyivät yhteen ilman että tappavat toisiaan." Hän otti lusikallisen kakkua.
"Sinä kun olet aina kiinnostunut hevosista, niin tässä on Amadeus." Valtava tummanpunaruunikko ja pitkä ratsastaja saivat toisensa näyttämään puhelimesta pyörivällä videolla normaalikokoisilta.
"Ja kyllä, se hevonen on valtava. Krakenin kokoluokkaa."

"Tunnen useita pareja, jotka ovat herättäneet minussa saman pohdinnan", Beatrix myönsi ja otti varovaisen kulauksen teestään, keskittyen sitten katsomaan videota.
"Kauniit liikkeet, mutta melko paljon energiaa", hän totesi, vaikkei Jonathan ollutkaan kysynyt hänen mielipidettään.
"Sopivat toisilleen."

"Se suuntaa sitä jo mukavasti eteen eikä ylös. Kuten aiemmin. Ja sopivathan he, näyttävät sopusuhtaisilta kun molemmat ovat jättiläisiä." Jonathan laittoi puhelimensa pois, hymyillen pehmeästi.
"Joten, jotain mukavampaa ajateltavaa? Missä haluaisit olla viiden vuoden päästä, jos saisit mitä tahansa?"

Pitäisi yrittää päästä katsomaan harjoituksia joskus paikanpäällä.
"Minun on pakko myöntää, että suhtauduin epäluuloisesti siihen, kuinka Julianin pieni ratsastaja saisi pidettyä Krakenin aisoissa, mutta hyvin heillä on mennyt."
Beatrixin kulmat kurtistuivat.
"Mitä tahansa?"

"Siltä se on ainakin näyttänyt." Jonathan vahvisti hymyillen.
"Mitä tahansa."

Kysymys veti Beatrixin hiljaiseksi.
Missä hän haluaisi olla? Työskentelisi edelleen perheensä hevosten parissa tietenkin.
Pystyisi kulkemaan omilla jaloillaan. Mutta se oli pikemminkin masentava kuin iloinen ajatus.
"Luulen, että keskustelu kääntyy taas lapsiin. Jos saisin mitä tahansa."

Jonathan nyökkäsi, selvä.
"Onko jotain mitä sinä haluaisit tietää?" Ei hän tiennyt mitä voisi kysyä. Hän oli itkettänyt naista tarpeeksi.

Beatrix tutki Jonathanin kasvoja.
"Mieluiten olisin palannut Alankomaihin, mutta pakko kai se on uskoa, ettei Julian ole muuttamassa, joten perhe pitäisi perustaa sitten tänne. Ja olisin palannut satulaan. Ehkä hankkinut koiran."
Satulaan palaaminen ei ehkä ollut olenkaan huonompi ajatus. Niin kuin Jonathan oli todennut, se olisi hyvää harjoitusta.
"Missä sinä näkisit itsesi viiden vuoden päästä?"

Johnny hymyili Bean sanoille. Se ei ollut huono tulevaisuus.
"Ehkä hekin muuttavat sinne vielä." Tosin, hän oli itse nyt Rosingsissa ja ainakaan pienen ajan perusteella hän ei mielellään lähtisi. Rosing tarjoso haastetta.
"Minä? Olisin naimisissa, minulla olisi suuri perhe tai ainakin tulossa sellainen. Haluaisin edelleen omistaa koiria, ehkä uuden hevosen. Jos en voisi saada perhettä, haluaisin edes olla onnellisesti naimisissa."

"En tiedä, Deirdren perhe on täällä. Mutta ehkä opin ajan kanssa... pitämään Englannista. Ei tämä sentään valtameren toisella puolella ole."
Ajatus siitä, että Julian olisi päättänyt siirtää elämänsä kokonaan toiselle mantereelle, oli täysin naurettava. Mutta oli yritettävä ajatella myönteisesti, siitähän ne itsehoito-oppaat aina puhuivat.
"Kuulostaa mukavalta tulevaisuudelta. Saat sen varmasti."

"Onko kukaan kysynyt serkultani?" Jonathan naurahti pehmeästi.
"Niinhän se kuulostaa." Hän yritti olla ajattelematta sitä ettei ehkä saisi sitä.

"Käsittääkseni he ovat keskustelleet asiasta Julianin kanssa", Beatrix vastasi ja muisteli, kuinka Deirdre oli menettänyt malttinsa, kun hän oli maininnut asiasta.
"Ja onhan Rosings Park hieno talli, joten olisivat he voineet huonommankin paikan valita."

"Minun on annettu ymmärtää että vain oletetaan ettei hän muuttaisi." Jonathan kohautti kevyesti olkiaan.
"On. Oikein hieno. Näin sitä pyörittävän ihmisen näkökulmasta myös."

"Olisi väärin erottaa Deirdre perheestään."
Ei Beatrixkaan olisi halunnut erota omastaan, mikäli olisi ollut samassa tilanteessa. Kaksoisveljen infarkti ja äidin kuolema, silloin perheen pitäisi pysyä yhdessä.
"Amandallakin - siskontytöllämme, ehkä tiedätkin sen - on oma elämänsä täällä."
Tyttöystäväkin.
Beatrix malttoi viimein maistaa juustokakkuaan. Täydellistä.
"Lähtisitkö joskus seuraksi maastoon? Jos tahtoisin mennä."

Jonathan hymyili hieman. Ehkä hän pitäisi sormensa kaukana tästä sotkusta.

Beatrix otti kulauksen teestään.
"Syytän sinua ja yllytystäsi, mikäli Romy heittää minut turhautuneena maahan."

"Mitä olen nähnyt sitä hevosta, se on täydellinen enkeli, joka ei koskaan tekisi niin." Jonathan vastasi hymyillen.
"Et putoa siis mihinkään."

Enkelikin saattoi hermostua, kun yllättävä kramppi saisi jalan potkaisemaan itsekseen.
Mutta ehkä niin ei tapahtuisi. Ehkä hän pysyisi selässä riittävän hyvin, voidakseen nauttia maastoretkestä edes hetken.
"Ehkä niin. Lieken mukaan Romy on tasainen ratsastaa."
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1481
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: When you cry, I'd wipe away all of your tears, wipe away all of your fears   Su Helmi 04, 2018 10:17 pm

"Ja aina voi pitää taukoa. Mutta lähden mielelläni seuraksi." Jonathan lupasi hymyillen. Oli hankala sanoa oliko Beatrix tosissaan, halusiko nainen tavata uudelleen vai oliko se ystävälle esitettävä kutsu.

Ei kyse ollut vain ystävälle esitettävästä kutsusta, ei.
Beatrix tunsi vain olevansa kovin... ruosteessa. Siitäkin huolimatta, että hänen yöpöytänsä laatikossa oli tällä hetkellä yksi keskeneräinen harlekiiniromaani.
Niissä kohtaamiset eivät vain yleensä tapahtuneet koiralenkeillä, eikä niin, että nainen itkeä vollotti menetetyn lapsensa perään, korkeintaan köyhyyttään ja surkeuttaan.
"Olen pahoillani siitä, että avauduin sillä tavalla."

Jonathan hymyili hellästi, pudistellen päätään.
"Ei se mitään. Oikeasti. Se on iso ja vaikea, raskas asia. Siinä ei ole mitään hävettävää."

"Mutta ei ehkä sellainen, jonka haluaisi kaataa toisen niskaan ensimmäisillä treffeillä", Beatrix huomautti, kulmat kurttuun painuneina.
Treffithän nämä olivat. Ja ehkä maastoretkikin voisi olla.

Johnny hymähti.
"Onpahan kaikki esillä. Mitä sitä turhaan salailemaan. Ei tule yllätyksiä." Hän otti lusikallisen kakkua, kallistaen päätään hieman.

Beatrix katseli Jonathania hetken.
"Luen harlekiiniromaaneja", hän tokaisi sitten.

Jonathan kohotti kulmiaan.
"Varmasti rentouttavaa. Minä keräilen Marvelin sarjakuvia. Olemme tasoissa?"

Beatrix vastasi kulmien kohotukseen kurtistamalla omia tummia kulmiaan.
"Lempihahmosi?"

Jonathan hymyili hieman poikamaisesti.
"Iron Man. Lempiharlekiinisi?"

Beatrix painoi sen mieleensä. Ei itsekään tiennyt, miksi.
Tai ehkä tiesi.
"Ne ovat kaikki roskaa", hän tuhahti, mutta vastasi kuitenkin"
"Maya Banksin Wanted."

Jonathan siristi hymyillen silmiään.
"Miksi luet niitä jos ne ovat roskaa?" Silmissä viipyi huvittunut pilke.

Beatrix mulkaisi Jonathania.
Miehellä oli mukava hymy.
"Ne ovat romanttista, onnellista roskaa."
Siksi. Piiloromantikko mikä piiloromantikko.

"... Sinä olet romantikko." Jonathan totesi miltein voitonriemuisesti virnistäen. Hieman liian itsetyytyväisenä.

Jos Beatrix olisi nähnyt tuollaisen virneen veljensä naamalla, hän olisi potkaissut tätä nilkkaan.
Nyt ei viitsinyt.
Sen sijaan hän mutristi suutaan.
"Onko se paha asia?" hän puolustautui.

Johnnyn käsi liikahti, mutta mies veti sen takaisin itselleen. Käyttäydy, hyvä mies.
"En sanonut niin. Minua vain hymyilyttää koska piilottelet sitä."

Jäänsiniset silmät siristyivät.
"En piilottele", hän intti.

"Piilottelithan. Kerroit ja silti vielä sanoit sen olevan roskaa, vaikka annoit samalla syyn miksi luet niitä. Koska nautit onnellisuudesta ja romantiikasta. Miksi sitä ei vain voi myöntää?"

Beatrix veti käsivarsia puuskaan.
"Kukaan ei vain ole kysynyt", hän huomautti, silmät yhä siristyneinä.
"Minä olen aikuinen nainen, en hölmö tyttö."

"Mitä vikaa siinä on jos aikuinen nainen joskus on vähän hölmö tyttö?" Jonathan haastoi toinen kulma koholla.
"Ketä se satuttaisi?"

"Hölmöt tytöt satuttavat itsensä ennemmin tai myöhemmin."
Mutta ei se silti estänyt häntä lukemasta hölmöille tytöille tarkoitettua romanttista kirjallisuutta.

Jonathan kohotti haastavasti toista kulmaansa ja haroi tummanoranssia harjaansa.
"Ei jos on joku jonka läsnäollessa voi turvallisesti olla hölmö."

Beatrixin katse hakeutui hetkeksi Jonathanin hiuksiin. Miltäköhän ne tuntuivat koskettaa? Hänen omat hiuksensa olivat paksut ja sileät.
"Ilmoittaudutko vapaaehtoiseksi?" hän haastoi.

Jonathanin hius oli paksua ja karkeaa. Sitä myös riitti enemmän kuin voisi edes kuvitella.
"Kuulostiko se sinusta siltä?"

Beatrix silitteli mukinsa reunaa.
"Ehkä haluaisin sen kuulostavan. Eikö ihmisen psykologia toimi niin? Kuulee ja näkee, mitä tahtoo."

Jonathan veti kätensä pöydän alle. Ei. Jos nyt lähdet sille tielle, tästä ei tule muuta kuin sanomista.
"Jos haluat katsoa olisiko minusta sellaiseksi, en pistä ollenkaan pahakseni."

Beatrix tutki Jonathanin kasvoja silmät siristyneinä.
"Jos sanot noin säälistä, on turha vaivautua."

"Miksi sanoisin niin vain säälistä?" Hän todella halusi ymmärtää Bean ajatuksia.

Beatrix kohotti toista kulmaansa.
"Vaikutat lempeältä mieheltä", hän huomautti.
"Ja vuodatin sinulle juuri surkean elämäntarinani."

"Ja siksi en tekisi mitään niin julmaa. Sen mitä sanoin, sanoin siksi koska voisin tällä tiedolla kuvitella viihtyväni kanssasi. Olet hauska nainen, hymyn puutteesta huolimatta. Tiedät mitä haluat, aina plussaa. En leikkisi ihmisellä ja sanoisi säälistä sellaista." Mies ei ehtinyt enää estää itseään, vaan hipaisi kevyesti Bean poskea kädellään.

Beatrixin kulmat kurtistuivat.
"Hymyilen minä."
Harvoin, eikä kovin leveästi, mutta läheiset olivat silti oppineet tunnistamaan hymyn hänen kasvoiltaan.
Hän ei pahastunut kosketuksesta, tutkien Jonathania katseellaan.
"Miten haluat edetä?"

"En sanonut ettet hymyilisi ollenkaan." Ehkei hän hipelöisi enempää. Jestas. Mies, käyttäydy.
"Sinulle tuskin käy vastaukseksi katsellaan miten kaikki toimii?"

"Ei", Beatrix vastasi päättäväisesti.
Hän oli siinä iässä, että pelkkä katselu veisi liikaa aikaa.
Tarkemmin ajateltuna, se ei ollut ollut koskaan hänen tyyliään.
"Täytyy olla tiettyjä raameja ja varmistaa, että olemme samalla sivulla. Milloin haluat sänkyyn?"

Luojan kiitos Jonathan ei juonut tai syönyt mitään sillä hetkellä. Mies pärskähti, joutuen kokoamaan itseään.
"... E-en minä nyt ihan tuollaista tarkoittanut." Mies ähkäisi yskäpuuskan seasta.
"Hyvä luoja..."

Beatrix katseli Jonathania ilmekään värähtämättä.
"Etkö tahdo sänkyyn?" hän tiedusteli, kulmiaan kurtistaen.
"Se on hyvä tietää heti aluksi."

Jonathan nousi seisomaan ja pyörähti paristi akselinsa ympäri.
"Voi hyvänen aika... Beatrix. Olet viehättävä nainen, mutta en tosiaan osaa kertoa koska haluaisin jotain sellaista."

Beatrix seurasi Jonathania katseellaan, ennen kuin kumartui poimimaan Pomonan syliinsä. Hän rapsutteli koiran ryppyistä niskaa, jäänsininen katse edelleen miehessä.
"Miksi olet niin tolaltasi?"

Jonathan nauroi miltein epäuskoisesti.
"Voi luoja... Sinä olet omalaatuisin ihminen jonka olen tavannut." Hän sanoi sen kuin se olisi hyvä asia. Niin se olikin.
"Ei tuollaista voi suunnitella." Jonathan istui alas, pudistellen huvittuneena päätään.

Jonathan ei selvästikään ollut nähnyt hänen Excel-taulukoitaan.
Kaikenlaista saattoi suunnitella.
"Tunnet veljeni. Hänkin on omalaatuinen", Beatrix huomautti.
"Kaiken voi suunnitella. Joillakin on esimerkiksi periaate, ettei seksiä voi harrastaa ensimmäisillä treffeillä."

"Sanoin etten tunne sinua ja olin oikeassa." Sisarukset saattoivat näyttää samalta tai kuulostaa siltä, mutta hyvä luoja että Beatrix oli tainnut viedä järjestelmällisyyden uudelle tasolle.
"Mitä periaatteita sinulla on?"

Beatrix oli tosiaan vienyt järjestelmällisyyden aivan uudelle tasolle. Lievästi ilmaistuna.
Hän katseli Jonathanin kasvoja, yrittäen taas arvioida, pilkkasiko mies häntä.
"Kuvittelin, että minulla oli periaate ensimmäisistä treffeistä, mutta joudun huomaamaan, että olisin valmis pyörtämään päätökseni, joten sitä tuskin voi sanoa enää periaatteeksi."

Jonathan olisi halunnut nauraa, mutta sen olisi voinut ottaa loukkauksena. Eikä hänellä ollut haluja loukata naista.
"Minä tarkoitin yleensä, mutta... Olen otettu?" Hän ei oikein tiennyt miten olisi suhtautunut siihen. Jo tapa jolla hän oli pyytänyt Beaa ulos, oli ollut absurdi.
Kuka flirttaili sillä että halusi ison perheen?

"Olen joutunut pyörtämään melkoisen määrän periaatteitani", Beatrix huomautti, eikä näyttänyt hätkähtävän Jonathanin vastauksesta.
"Entä sinun periaatteesi?"

Ei siihen ollut oikeaa tapaa reagoida. Miten tällaiseen reagoitiin?
"En ole koskaan suunnitellut asioita niin. Minulla on periaatteita lähinnä siitä että en petä, en valehtele, miten kohdella toista ja miten haluan tulla itse kohdelluksi."

Pomonan läsnäolo oli rentouttavaa.
Beatrixista näki, että hän yritti todella sisäistää Jonathanin sanat, kenties lisäsi jo mielessään asioita sisäiseen Excel-taulukkoonsa.
"Kuinka sinä sitten haluat tulla kohdelluksi?"

"Kuulostaa järkeenkäyvältä", Beatrix myönsi.
Ja sellaisilta toiveilta, joita hän voisi helposti elämässään toteuttaa. Vaikka olihan hän kieltämättä melko vahvatahtoinen nainen.
"Minä en osaa laittaa ruokaa. Vaikka olenkin nainen."

"Tasavertaisena. En halua olla poljettu miesrassu mutta en myöskään mikään ihmeellinen pelastaja, koska olen vain ihminen. Enkä voi sietää sitä että minua pidetään tyhmänä tai etten osaisi esimerkiksi laittaa ruokaa, siivota tai hoitaa taloutta koska olen mies." Jonathan kohotti kulmaansa Bean ilmeelle.

"Eivät kaikki osaa kaikkea." Jonathan huomautti hymyillen.
"Mitä periaatteita sinulla on? Muuta kuin ensimmäisistä treffeistä?"

Turhauttavaa se oli silti. Varsinkin nyt, kun asui yksin.
Siksi Beatrix söi mieluummin ulkona.
"En tietenkään halua pettää enkä tulla petetyksi. Minä myös rakastan työtäni, enkä haluaisi joutua luopumaan siitä, vaikka olenkin valmis tekemään kompromisseja."

"Kompromissit ovat aina hyvä." Aivan kuin Johnny olisi koskaan ollut luopumassa kutsumustyöstään hevosten parissa.
"Muuta?"

"Kompromissit ovat", Beatrix myönsi ja käänsi katseensa hetkeksi Pomonaan, joka, toivottavasti, nautti olostaan.
Vielä jonkin aikaa sitten hän olisi ilmoittanut jyrkästi, että haluaisi asua Alankomaissa.
Mutta enää sillä ei tuntunut olevan niin väliä.
"Perheeni on minulle tärkeä. Jos he tarvitsevat minua, olen paikalla."

Jonathan räpäytti silmiään.
"Meitä on kaksi. Sinä voit tehdä työtäsi mistä tahansa, mutta miten pärjäisit sen kanssa, että minä joudun asumaan siellä missä työni on? Ja maa voi vaihtua?"

"Sinä taisit juuri vastata kysymykseesi puoliksi itse", Beatrix huomautti ja laski Pomonan hellästi sylistään.
"Minä voin työskennellä missä vain. Ja mitä perheeseeni tulee, se tarkoittaisi vain sitä, että saattaisin joutua matkustamaan hieman pidemmän matkan."

"Olisi se silti voinut haitata sinua, että yllättäen voisi tulla lähtö Sveitsiin, Saksaan, Itävaltaan... Yleensä suosin saksankielisiä maita. Tai etelämpään Englannissa tai Irlantiin." Ranskankieliset maat olivat hieman raskaita kun ei puhunut ranskaa kuin auttavasti.
"Eipä sillä että minulla olisi mielenkiintoa heti muuttaa."

"Ne ovat kaikki lähellä", Beatrix huomautti.
"Mieluiten pysyisin kuitenkin jonkin aikaa täällä, koska Julian ei ole muuttamassa mihinkään, ja jos he suinkin sallivat, tahtoisin olla osa kolmosten elämää. Kuten myös Amandan."

"Minä muutin juuri. En tosiaan ole muuttamassa heti, mieluiten en vuosiin." Jonathan hymähti pehmeästi, vilkaisten ikkunasta ulos.
"Ja maaseutu täällä ei olisi paha paikka elää."

"Rosings on hyvä talli", Beatrix myönsi.
"Ja Newcastlessa on lentokenttä."
Jolta pääsi lentämään suoraan Amsterdamiin. Olisi tilanne voinut olla huonompikin.

"Minä en vieläkään voi haukkua Rosingsia, tietenkin se on mielestäni loistava." Jonathan virnisti vallattomasti. Silmien katse pysytteli miehen mielestä ahdistavan tiiviisti Bean huulilla. Mies.
Käytöstapoja.

"Minä olen puolueeton, tai suorastaan puolueellinen sanomaan negatiivisia asioita Rosings Parkista, mutta olen silti sitä mieltä, että se on melkein ensiluokkainen."
Olisi Julian voinut valita huonommankin paikan.
Beatrix hieraisi rannettaan, kääntäen katseensa pois vallattomasta virneestä, joka oli hieman liian hurmaava.
"Sitten on minun sairauteni."

Jonathan siristi silmiään.
"Meillä tulee vielä olemaan ongelmia, jos et aio muuttaa kantaasi, Beatrix." Hän vitsaili. Tietenkin kotitila oli naisesta paras.
"Ja se on mitä on. Voin elää sen kanssa."

Beatrix kurtisti kulmiaan.
"Siitä, että Rosings on melkein ensiluokkainen?"
Hän naputti sormellaan pöydän pintaa.
"Sitä ei voi parantaa. Ja se hyvin suurella todennäköisyydellä pahenee, ilman, että taudinkulkua voidaan ennustaa. Voin päätyä pyörätuoliin."

"Siinä on sana melkein." Jonathan virnisti uudelleen hyvin vallattomasti, sukaisten hiuksia kasvoiltaan. Se tosin kuoli kasvoille. Johnny otti pari askelta lähemmäs, hipaisten Bean poskipäätä peukalollaan.
"Sitten se on niin. Enkä voi luvata muuta kuin että jos olen elämässäsi silloin, olen sitä myös silloin jos olet pyörätuolissa."

"Melkein ensiluokkainen on minulta äärimmäisen hyvä kehu", Beatrix huomautti.
Ainoa täysin ensiluokkainen talli, toistaiseksi, oli tietenkin heidän omansa Den Houtissa.
Mutta ehkä tämä oli asia, josta hän voisi lopulta tehdä kompromissin.
Hän katseli miestä jäänsinisillä silmillään.
Jonathanin sanat saivat kyyneleet polttelemaan luomien takana.
"Sisarentyttäreni on luvannut lykkiä minua sitten, kun olen vanha, joten voisitte jakaa velvollisuuden."

Jonathan naurahti pehmeästi Beatrixin toteamuksella sisarentyttärestään.
"Ehkä sitten niin. Hän voisi tosin olla parempi, mistä sitä tietää jos minä tarvitsen toista kättä kävelykeppiin."

"Tai sitten minä vain hankin meille uusinta tekniikkaa olevat sähköpyörätuolit", Beatrix huomautti.
Niin kuin he olisivat jo tosiaan muodostamassa parisuhdetta.
Huumoriahan se vain oli, vaikkei sitä vakavista kasvoista voinutkaan kertoa.

"Sellainen olisi hieno liekkikuvioilla." Jonathan myönsi huvittuneena. Hän luovutti mielihalujensa kanssa. Siinäpähän sitten purisi palan huulesta irti, jos pikainen suudelma ei olisi sopiva Bean mielestä.

Pikainen suudelma ei ollut sopiva.
Sen vuoksi Beatrix siirsi kätensä miehen niskalle, jottei tämä vetäytyisi heti pois.

Johnnyn suoristautuminen pysähtyi käteen niskassa. Hän antoi suudelman venyä, surutta, vaikka pieni ääni takaraivossa ehkä muistutti sen olevan vähän väärin. Ystävän sisko.

Eikös kielletty aina houkutellut?
Beatrix toteutti suudelman lomassa halunsa upottaa sormensa hetkeksi Jonathanin harjaan.
Hän vetäytyi hieman kauemmas, vain kysyäkseen:
"Mikä sinun periaatteesi olikaan ensimmäisistä treffeistä?"

Jonathan puri kevyesti huultaan. Beatrix ei vaikuttanut kovin intohimoiselta tai edes siltä että olisi halunnut tavata uudelleen, mutta ehkä hän vain tukeutui liikaa ilmeisiin - joita Bealla ei ollut - tulkitessaan ihmisiä.
"Minulla ei ole sellaista."

Beatrix tutki Jonathanin kasvoja hetken, ennen kuin keskitti huomionsa puhelimeensa.
Ei saapuneita puheluita tai viestejä. Ja äänet olivat edelleen päällä - se piti tarkistaa, vaikka ei ollut olemassa minkäänlaista mahdollisuutta siitä, että puhelin olisi vaihtanut itsensä äänettömälle.
Hän käänsi katseensa takaisin mieheen.
"Voisit siis viedä minut makuuhuoneeseesi nyt?"

Mies siristi kevyesti silmiään. Hän voisi, kyllä. Sitä ei estäisi mitään.
"Voisin." Jonathan vahvisti pehmeällä äänellä, suukottaen hellästi Bean huulia. Olisi pitänyt käyttäytyä paremmin, olla herrasmies.

Paitsi ehkä pelko vihaisesta veljestä.
Mutta Julianilla oli nyt parempaakin tekemistä.
Beatrix piti katseensa Jonathanissa.
"Joten tee niin?"

Veli olisi vihainen varmasti, veisi hän tuon pikkusiskon sänkyyn nyt tai myöhemmin. Jonathan naurahti pehmeästi, nostaen Bean syliinsä. Nukkuvat koirat eivät lotkauttaneet korvaansa, Pomonaa lukuunottamatta. itsepintaisesti terrieri seurasi heitä yläkertaan, haukahtaen kerran nyreänä kun makuuhuoneen ovi painui kiinni Jonathanin ja Bean perässä.

Beatrix oli aikuinen nainen, joka teki niin kuin halusi.
Hän silitteli sormillaan Jonathanin niskaa ja hamusi huulillaan tätä mukaan uuteen suudelmaan.
"Pomona pahoitti mielensä."

Jonathan laskeutui istumaan sängylle, Bea sylissään.
"Korvaan sen sille myöhemmin." Johnny mutisi hiljaa, suudellen naista uudelleen. Nyt pidempään, intohimoisemmin. Kun kerran rikkoi sääntöjä, niitä voisi rikkoa sitten edes kunnolla.

"Parempi korvata hyvin", Beatrix huomautti, upottaessaan sormensa jälleen miesten paksujen, punaisten hiusten joukkoon samalla kun vastasi tämän suudelmaan.
"Mmh, odota..."
Hän kaivoi puhelimen taskustaan ja laski sen yöpöydälle. Jotta se olisi lähellä, jos Julian soittaisi.

Jonathan odotti kiltisti. Oma puhelin oli alakerrassa. Hän siveli naisen reisiä käsillään ja vastasi suudelmaan kiihkeästi. Viimekerrasta oli hetki, läheisyys oli tervetullutta.

Beatrix oli eronnut ja karannut nainen, ei hänenkään makuuhuoneessaan erityisen aktiivista ollut ollut.
Eikä koskaan voinut tietää, jos puhelu keskeyttäisi heidät, joten hän siirsi jo kätensä riisumaan miehen paitaa.

Neulepaita putosi nopeasti lattialle. Johnny veti Bean paitaa pois, hamuten huulillaan naisen kaulaa. Tuon hajuvesi tuoksui hyvälle. Ihanan pehmeä.

Beatrix ojensi avuliaasti kätensä ylös, jotta Jonathan sai liu'utettua vaalean poolokaulusneuleen pois hänen päältään, paljastaen ohuen aluspaidan ja sen alla sievät, pitsikoristeiset liivit, jotka oli hankittu Fenwickistä.
Ei sellaiset, joita hän olisi kieltänyt Amandaa ostamasta, eihän hän ollut varsinaisesti olettanut illan jatkuvan näin.

Jonathan arvosti niitä ehkä enemmän kuin selkeäsit hävyttömiä. Ne olivat kauniit ja naiselliset. Hän nousi sängyltä, hamuten huulillaan Bean solisluiden seutua samalla kun avasi tuon housuja. Siitä epäröinnistä ei ollut jäljellä enää mitään. Mieli teki vain painaa Beatrix seinää tai lipastoa vasten, mutta sen Johnny sai vielä hillittyä.

Beatrix kohotti lantiotaan niin, että Jonathan sai riisuttua hänen housunsa - ne uudet ja ulkoiluun tarkoitetut.
Alushousut olivat samaa kermanvaaleaa settiä kuin liivitkin.
Ei isoveljen naamakuvaa tai mitään muutakaan heidän oudon huumorintajunsa ideoimaa.
Onneksi, sillä Beatrix olisi ollut hyvin turhautunut nainen, jos Jonathan olisi päättänyt perääntyä nyt.
Ja kuin sitä peläten hän alkoi vuorostaan riisua miehen housuja.

Ei Jonathan ollut menossa mihinkään. Ei tällä kertaa. Hän laski Bean sylistään sängylle ja riisui housunsa.
"Olet kaunis." Hän murahti hiljaa kun kumartue pehmeästi näykkäämään Bean kaulaa. Hyvästi järki.

"Taisit sanoa niin aiemmin", Beatrix huomautti. Hän upotti sormensa punaisen harjan joukkoon ja veti samalla miestä vaativasti lähemmäs.
Ennen kuin puhelin soisi. Jos se soisi.
Luoja, hän tarvitsi muuta ajateltavaa juuri nyt.

Jonathan avasi rintaliivit ja heitti ne jonnekin. Ei kiinnostanut minne. Saman sarjan alushousut saivat seurata. Hän antoi mielellään muuta ajateltavaa, ainakin käsillään. Joskus nuoruudessa hänet oli potkaistu tuoreen tuttavuuden sängystä ja sen jälkeen suun käyttäminen oli saanut jäädä vakituisiim suhteisiin. Kun tiesi ettei päätyisi ranne murtuneena lattialle.

Kädetkin riittivät vain tiettyyn pisteeseen saakka, olivat ne miten taitavat hyvänsä.
Olemattoman lyhyen, häpeällisen hetken Beatrix harkitsi, että pysyisi vain hiljaa, ellei Jonathan tekisi minkäänlaista aloitetta asian suhteen.
Mutta se olisi ollut epätoivoista ja kammottavaa, ja hän olisi halunnut potkaista itseään siitä hyvästä.
"Minulla ei ole ehkäisyä", hän mutisi suudelman lomasta.
"Onhan sinulla kondomeja?"

Se olisi ollut temppu jota tuskin olisi saanut anteeksi.
"On." Jonathan mutisi epäselvän vastauksen Bean huulia vasten. Ihan kohta hän kaivaisi sellaisen yöpöydän laatikosta.

Beatrix antoi käsiensä vaeltaa Jonathanin selällä.
Puhelin saattaisi soida hetkenä minä hyvänsä.
"Voisit hakea sellaisen nyt", hän huomautti, siirtäen huulensa hamuamaan miehen kaulaa.

Johnny kurottautui vetämään yöpöydän laatikon auki ja haki yhden sormiinsa.
"Kuka idiootti niitä muka varastoisi muualla kun makuuhuoneessa?"

Tämä oli ehkä väärä hetki pyytää, että Jonathan tarkistaisi samalla yöpöydällä olevan puhelimen.
Jos vaikka Julian olisi soittanut. Tai Deirdre. Tai Amanda.
Keskity, nainen.
"Joku, joka pitää vaihtelusta."

"Minulla ei ole niin vilkas seuraelämä, että ehtisin kaivata vielä vaihteluakin." Mies mutisi naurua äänessään.
"Muistan miksi vihaan näitä." Niiden paperien avaaminen oli helvetistä.

Beatrix katseli miestä hetken ja ojensi sitten kätensä tätä kohti.
"Anna kun minä."

Jonathan antoi sen Bealle, pudistellen päätään.
"Mieskädet." Eivät tuntuneet taipuvan mihinkään satulavyön kiristystä tarkempaan.

Beatrix oli näppärä nainen, monellakin tapaa.
"Hyvät kädet", hän vakuutti ja kurkotti painamaan suudelman miehen huulille ennen kuin alkoi asetella suojavälinettä paikoilleen.
Ei hänkään kyllä surisi, mikäli koittaisi päivä, jolloin sitä ei enää tarvittaisi.

Johnny kohotti kevyesti toista kulmaansa.
"Tietäisit miten hyvä olen suustani." Se vain lipsahti miehen huulilta, kuulostaen karmeammalta kuin olisi voinut edes kuvitella.

Beatrix kohotti toista kulmaansa.
"Ehkä minä saan vielä tietää", hän totesi. Mutta ei juuri nyt, jalat kietoutuivat jo kärsimättöminä miehen vyötärölle.

"Olet kärsimätön. Ehkä minun pitäisi antaa sinun - odottaa - vielä - hetki." Mies painoi suudelmia naisen iholle.
"Tämä ei ole suoritus, Beatrix."

Beatrix huokaisi hiljaa.
"Minä olen ollut hyvin yksinäinen nainen", hän vetosi, kynnet Jonathanin selkää vasten painuen.

"Sitä suuremmalla syyllä." Johnny huokaisi naisen korvaan, valuen alemmas suudelmineen. Paljon, paljon alemmas.

"Jonathan, kun sanoin niin, en tarkoittanut..."
Puhelin saattaisi soida hetkenä minä hyvänsä.
Eikä hän halunnut ajatella sitä.
Olkoot.

Jonathan ei välittänyt sormista hiuksissaan tai siitä että Bea kai tavallaan kielsi häntä. Potkaisisi sitten alas sängyltä jos siltä tuntui.

Jonathan kyllä tietäisi, kun Beatrix todella kieltäisi.
Ei hän miestä sentään sängystä potkaisisi, mutta kyllä tämä silti huomaisi eron.
Eikä Jonathan sitä paitsi ollut valehdellut, niin kuin ei hänkään sanoessaan, että oli ollut yksinäinen nainen.

Johnnylla ei myöskään ollut mikään kiire. Naiset ensin, niinhän se meni?

Olisi Jonathan saanut olla edes vähän kiireisempi.
Vaikka kyllähän sekin ajatukset vei muualle, nosti punaisen hehkun poskille ja jätti olon hengästyneeksi.
"... Tule tänne..." Beatrix pyysi käheästi.

Jonathan palasi suudelmien kera Bean yläpuolelle, kohotautuen sen verran että saattoi nähdä naisen punaiset kasvot. Se näytti paljon paremmalta kuin aiemmin niin kalpea iho.

Myös jäänkylmiin silmiin oli ilmestynyt lämmin, kuumeinen hehku.
Beatrix kietoi käsivartensa Jonathanin kaulalle ja kohottautui sen verran, että sai vedettyä miehen mukaan suudelmaan, samalla kun kietoi jalkojaan tämän ympärille.
Toista kertaa oli turha yrittää livistää.

Johnny jätti sen kokeilematta, voiden nyt vihdoin lopettaa sen kiusaamisen. Lopulta hän kaatui selälleen sängylle, hengästyneenä. Pieni ääni päässä kertoi että hän olisi kuollut, kuollut mies.

Beatrix tasasi hengitystään ja pyyhki hiuksia pois otsaltaan samalla kun tutki vieraan katon kuvioita, niin kuin nyt hämärässä huoneessa saattoi.
"Mijn God..." hän mutisi hiljaa ja hieraisi kasvojaan.

Jonathan naurahti pehmeästi.
"En osaa hollantia mutta oletan ettei tuohon tarvitse kääntäjää." Olikohan se sitten hyvä vai huono asia?

"Mmh."
Beatrix pakotti itsensä nousemaan toisen kyynärpäänsä varaan kurkottaakseen puhelimensa yöpöydältä.
Ei puheluita eikä viestejä.
Hän vajosi takaisin vuoteelle toiselle kyljelleen, katse Jonathaniin suuntautuneena. Väri viipyi vielä poskilla, kun hän ojensi toisen kätensä sukimaan miehen punaisia hiuksia.

Johnnyn hiukset eivät yrittäneet käyttäytyä sitäkään vähää, mitä ne joskus olivat kauniisti. Nyt ne olivat aivan sekaisin ja valuivat kasvoille. Mies hymyili toispuoleisesti ja pehmeästi.
"Jos ei vaikka tapailla muita?"

Villit, punaiset hiukset olivat oikein hurmaavat.
Punainen leijonanharja.
Beatrix räpäytti silmiään.
"Mitä?"
Hänen ajatuksensa olivat edelleen hieman... levottomia.

"Niin että jos ei vaikka käytäisi ulkona muiden kanssa." Olkoot se nyt sopimus heidän välillään, ellei Beatrix suunnittelisi enemmän päässään. Silmät siristyivät hieman.
"Mitä sinä mietit?"

Beatrix räpäytti silmiään ja kurtisti kulmiaan.
"Ei tietenkään."
Se oli ollut, hänelle itselleen, selvää jo siinä kohtaa, kun he olivat päätyneet sänkyyn.
Mutta hän oli kai unohtanut mainita asiasta.
Yleensä niin kovin viileän naisen posket tosiaan punehtuivat.
"Miten niin?"

Kunhan nyt oli sanonut ääneen ajatuksensa.
"Sinulla on... mielenkiintoinen katse."

Beatrix tutki Jonathanin kasvoja ja kumartui sitten hipaisemaan miehen poskea huulillaan.
"Tekisi mieli tehdä se uudelleen."

"Jos sinulla on aikaa..." Mies mutisi huvittuneena, kääntyen kyljelleen ja Bean puoleen.

"Julian ei ole soittanut. Eikä kukaan mukaan."
Beatrix siirsi kätensä vaeltamaan Jonathanin kyljellä.
"En... haluaisi mennä kotiin juuri nyt."

"Ei minua haittaa jos olet täällä." Jonathan lupasi hellästi, vetäen naista hellästi lähemmäs.
"Voin antaa sinulle muuta ajateltavaa niin monta kertaa kuin haluat. Tai katsoa kanssasi niistä harlekiineista tehtyjä kamalia tv-sarjoja."

Jonathan tiesi hänestä jo enemmän kuin olisi ehkä pitänyt, joten ehkä nyt ei tarvinnut nostaa kaikki on hyvin -kilpiä päälle.
Kotona hän valvoisi yön yksinään, odottaen, jos puhelu kuitenkin saapuisi.
Harlekiinien mainitseminen sai Beatrixin tuhahtamaan hiljaa.
"Täytyykö koirat käyttää vielä ulkona?"

"Ne pääsevät iltaisin pihaan eikä sillä ole kiire. Iltapalaa voisin tehdä, jos sinulla on nälkä." Jonathan ei voinut vastustaa kiusausta, vaan nippaisi hellästi etusormellaan Bean nenänpäätä. Ilkikurine hymy viivähti kasvoilla.

Beatrix räpäytti silmiään ja nosti käden nenänsä suojaksi.
Ilme oli puhtaan hämmentynyt.
"Voin ottaa. Iltapalaa."
Jonathanilla oli viehättävä hymy.

Jonathan kohotti kevyesti kulmiaan, nousten istumaan.
"Jos haluat käydä suihkussa, kylpyhuoneen kaapissa on ylimääräisiä kylpytakkeja. Ja mitä haluat syödä? Allergioita? Lääkärin suosituksia tai ehdottomia kieltoja?"

Beatrix venytti itseään nautinnollisesti kuin kissa ennen kuin seurasi Jonathanin esimerkkiä ja nousi istumaan.
"Kunhan et juota minua humalaan, kaikki käy", hän vakuutti. Paitsi kofeiini, sokeri...
Ei tarvinnut välittää siitä.
"Saanko lainata myös paitaasi yöksi?"

Johnny veti kotipaitaa päällensä ja collareita.
"En ajatellut. Saat. Ota vaatekaapista mitä haluat ja tule alas kun olet valmis." Jonathan kiersi suukottamaan naisen huulia (ja nippaisi nenää uudelleen), lähtien sitten alas. Pomonan kynnet rapisivat määrätietoisesti miehen askelten perässå.

Nenän nippaaminen sai aikaan saman reaktion, Beatrix kohotti käden kasvoilleen.
Hämmentävä mies.
Hän nappasi puhelimen mukaansa ja suuntasi kylpyhuoneeseen, nautti hetken lämpimästä suihkusta.
Kun huoli kasvoi liian suureksi hän sammutti suihkun ja tarkisti puhelimen, kuivasi itsensä ja tarkisti puhelimen, ja pujahti sitten makuuhuoneeseen etsimään itselleen lainapaidan - ja tarkisti puhelimen.
Hiljaisuus tarkoitti, että kaikki oli hyvin.
Lopulta Beatrix laskeutui alakertaan, Jonathanin paidassa ja hiukset vielä suihkun jäljiltä kosteina, kylpytakki lämpöä tuomassa paidan päälle kiedottuna.

Johnnylle se oli hellyydenosoitus. Hillittömän hauska sellainen, koska se sai Bean hämmentymään. Hän korvasi Pomonalle hylätyksi tulemisen herkulla ja hääti sitten koirat aidatulle pihalle asioilleen. Iltapalaksi saisi kelvata perunapannukakut. Niiden sisään mies oli paistanut hieman juustoa ja kasviksia. Saksasta jäänyt tapa. Hänellä taisi olla aina ainekset niihin kaapissaan. Hän laski kahden pannukakun annoksen Bean eteen ja vieren vihreää teetä. Johnnyn tapa iltaisin, samoin kuin rivi tummaa suklaata.
"Pomona mököttää sinulle." Mies naurahti ja nyökkäsi koiran puoleen, joka tuijotti Beaa kauempaa tuomitsevasti.

Keittiössä leijuva ruuan tuoksu oli tuttu.
Beatrix ei kuitenkaan istahtanut vielä pöydän ääreen, vaan käänsi katseensa Pomonaan.
"Täysin oikeutetusti", hän huomautti, ja kyykistyi sitten (hieman kömpelösti) lattialle, ojentaen kättään karvatonta koiraa kohti.
"Olen pahoillani, että vein isin aikaa. Tule tänne, kultapieni", hän lepersi, hämmentävän lempeällä äänellä.

Jonathan kääntyi katsomaan Beaa hämmentyneenä.
"Isin?" Mies otti itselleen siivun kauraleipaa ja sipaisi siihen päälle... Jotakin tummanvihreältä näyttävää tahnaa, haukaten palan.

Beatrix räpäytti silmiään.
"Mitä?" hän kysyi viattomasti, kuin ei olisi ymmärtänyt, mistä mies puhui.
Oma vika, mitäs puhui sillä tavalla koirilleen!
Hän jatkoi Pomonan maanittelua, olihan mummoparka kokenut vääryyttä.

"Sanoit minua isiksi Pomonalle." Jonathan huomautti hymyillen ja otti kulauksen teetä.
"Pomona leppyy viimeistään kun mennään nukkumaan ja se haluaa peiton alle. Tule syömään, ruokasi jäähtyy."

"Kuvittelet."
Kun Pomona ei tuntunut olevan valmis antamaan hänelle anteeksi heti - mistä hän ei koiraa syyttänyt - Beatrix haki hetken tasapainoaan ennen kuin ponnisti seisomaan. Otti tuolista tukea, ennen kuin istui alas.
"Saksantuliaisia?" hän kysyi, nyökäten kohti lautastaan.

"Itsetehtyjä. Opin syömään niitä Saksassa. Näppärä iltapala." Jonathanilla itsellään oli yksi sellainen edessään ja vielä toinen muhjulla päällystetty leipä. Sekä se rivi tummaa suklaata.

"Mm", Beatrix myönsi ja otti varovaiset kulauksen teetään.
Hän jäi katselemaan muhjua kulmat kurtussa.
"Mitä tuo on?"

Jonathan vilkaisi leipäänsä.
"... Laverbread. Vähän kuin... Merilevästä tehtyä pestoa ilman pähkinöitä? Walesilainen juttu."

Beatrix tuijotti leipää edelleen.
"... Miksi?"

Jonathan naurahti pehmeästi.
"Koska miksi ei?"

Beatrix jatkoi leivän tuijottamista kuin olisi pelännyt sen hyökkäävän kimppuunsa.
"Koska se näyttää... tuolta."

"Syö omasi äläkä tuijota minun. Se on hyvää." Mies mutisi, selaten puhelimestaan samalla uutisia. Sybil ja Albus ravasivat avoimeksi jätetystä takaovesta sisälle hännät heiluen ja mies hymyili.
"Hei murut. Onko nyt kaikki hoidettu? Mmm. Tänä yönä ette sitten ahdtaudu sänkyyn. Isillä on seuraa."

Pakko oli tuijottaa vielä hetken.
Hyvä luoja, miksi?
Beatrix oli kuitenkin kiltti tyttö ja siirtyi syömään omaa, onneksi merilevätöntä ruokaansa.
Hyvää.
Ja sieltä se isi taas tuli.
"Loukkaantuvat vielä minulle. Hyvinhän ne mahtuisivat."
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1481
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: When you cry, I'd wipe away all of your tears, wipe away all of your fears   Su Helmi 04, 2018 10:19 pm

"Albus nukkuu leveästi." Jonathan rapsutti valtavaa koiraa sen korvan takaa, hymyillen.
"Isin murut voi hyvin mennä vierashuoneen sängylle. Eikö niin? Hienoa Albus, lupasit heti." Sormien napsautuksella hän lähetti kerjäävän koiran pois.

Jokin tavassa, jolla Jonathan puhui koirilleen, sai Beatrixin melkein nousemaan pystyyn ja käskemään miestä ottamaan hänet siinä ja heti.
Hormonit, ei sitä muuten voin selittää. Luoja.
Nainen yskähti.
"Pomona on kuitenkin kutsuttu makuuhuoneeseen?"

"Pomona on pieni. Ja helppo työntää sängystä jos haluaa harrastaa jotain mihin ei kaipaa koiraa kolmanneksi." Johnny siirtyi rapsuttamaan Sybiliä ja söi yhdellä kädellä.
"Ylihuomenna pesupäivä prinsessa. Mm'm, kylpyyn isin kanssa. Pomona, ei, isi saa huomioida toistakin prinsessaa."

Beatrix laski teemukin pöydällä ja nousi seisomaan. Kiersi pöydän ja seisahtui Jonathanin eteen. Ja kun koirat eivät protestoineet, painoi kätensä miehen poskille ja suuteli tätä.
Vihreästä levästä huolimatta.

Albus ja Sybil katsoivat Bean osaksi laumaa, kun Jonathan oli esitellyt naisen koirilleen. Mies laski leivän lautaselle ja keskittyi samalla suudelmaan.
"Mistä tämä... tuli?" Hän mutisi hollantilaisen huulia vasten.

Suoraan ylivirittyneistä munasarjoista, todennäköisesti.
Beatrix vetäytyi kauemmas, kädet yhtä Jonathanin poskilla, katse hehkuvana.
"Haluan sinut. Nyt."

Mies räpäytti pari kertaa punertavien ripsien kehystämiä silmiään.
"Mennään ylös...?" Onneksi iltapala oli syöty, voisi siivota aamulla. Hän komensi naksautuksella koirat ulos keittiöstä.

Oli täysin oikeutettua olla hämmentynyt.
Yleensä se, että sana "isi" sai naisen käymään kierroksilla, viittasi vähän johonkin muuhun kuin siihen, että kyseinen mies oli osoittautunut taitavaksi syömään yksikätiseksi samalla kun keskittyminen oli toisaalla.
Mutta jokaiselle jotakin.
Tavallisesti hän ei olisi kuvitellutkaan jättävänsä astioita pöydälle aterian jälkeen. Mutta tämä oli poikkeustilanne.
"Onhan tässä hyvä, tukeva pöytä."

Jonathan vilkaisi Beaa silmäkulmastaan, painaen huulensa naisen kaulalle.
"Muistatko sen keskustelun, hmm, vaihtelusta?" Ehkäisyvälineet olivat yläkerrassa.

Haittasiko se?
Beatrix upotti sormensa Jonathanin hiuksiin (hän oli selvästi hyvin viehtynyt niihin) ja hamusi miestä mukaan suudelmaan.
"Minä olin oikeassa, pitäisi olla varautunut."

Ainakin Johnnylla riitti hiusta. Ne olivat lyhyet, mutta eivät silti tuntuneet loppuvan koskaan.
"Ai sinä aloitat tämän jo nyt? Hyvä on, olit... oikeassa. Yläkert..?" Sanat tukahtuivat suudelmaan.

Hienot, tuuheat hiukset vielä nelikymppisenäkin. Hyvät geenit.
"Mm-hmm", Beatrix myönsi ja juoksutti sormensa miehen niskalle, pidentäen suudelmaa vielä hetken ennen kuin kietoi sormensa tämän sormien lomaan ja suuntasi kohti yläkertaa.

Vieläkään Jonathan ei kyllä tiennyt mistä se äkillinen... tarve oli tullut. Hän seurasi naista ylös, lukiten toistamiseen koirat huoneen ulkopuolelle. Ei tarvinnut tulla häiritsemään. Makuuhuoneessa hän tosin sängyn sijaan painoi Bean seinää vasten.

Äkillisiä tarpeita ilmeni aina silloin tällöin.
Beatrix ynähti tullessaan painetuksi seinää vasten, muttei protestoinut, kietoi vain käsiään Jonathanin niskalle vetäessään tätä melkein vaativasti suudelmaan.
Koiraparat.

Se kylpytakki ainakin saisi luvan lähteä. Jonathan nojautui mielellään vastaamaan siihen vaativaan suudelmaan, vieden kättään samalla paidan helman alle.

Beatrix ei ollut turhaan vaivautunut pukemaan liivejään, vaikka olikin nostanut ne siististi muiden keräämiensä vaatteiden joukkoon, jouduttuaan metsästämään niitä hetken.
Kosketus paljaalla iholla sai hänet värähtämään.
Kyllä hän kuulisi puhelimensa, vaikka se olisikin kylpytakin taskussa lattialla, eikö niin?

Varmasti kuulisi. Johnny painui lähemmäs, kiusaten naista sormillaan. Huulet hamusivat kaulaa ja korvaa, ei kiire mihinkään.

Beatrix ynähti kärsimättömäksi.
Jonathanilla ei ehkä ollut kiire, mutta hän ei ollut asiasta aivan samaa mieltä. Mies sai syyttää vain itseään, kun oli puhunut ja käyttäytynyt sillä tavalla.
Toinen jalka nytkähti itsekseen, vetäen polvea koukkuun.

"Kärsimätön nainen." Johnny huomautti ääni käheänä, näykkäisten kalpeaa ihoa kevyesti. Ehkä hän nyt voisi antaa tilanteelle aikaa vain kehittyä.

Beatrix kurtisti kulmiaan ja yritti pakottaa jalkansa kiltisti takaisin alas.
Oma keho oli hänellekin toisinaan täysi mysteeri.
"Oma syysi."

"Minun?" Mies murahti pehmeästi, siirtäen heitä nyt sängyn suuntaan.
"Mitä minä muka tein?" Paitsi antoi hyvin perusteellista, jakamatonta huomiota.

Jakamatonta huomiota niin. Ja sitten jotakin muutakin.
"Puhuit sillä tavalla", Beatrix vastasi, antaen Jonathanin johdattaa häntä sängylle.

"Puhuin koirilleni?" Hän kyseenalaisti hieman, painaen Bean hellästi sängylle ja itse hän polvistui lattialle. Oiva tapa kiertää riski tulla potkaistuksi alas.

"Mm-hmm", Beatrix myönsi.
Mutta kyse oli toki enemmän siitä, millä tavalla mies oli niille puhunut.
Jäänsinisten silmien katse siirtyi epäluuloisena lattialle polvistuneeseen Jonathaniin.
"Sinä pidät pitkittämisestä."

Jonathan väläytti Bealle oikein vallattoman hymyn. Siinä oli pilkahdus sellaista poikamaisuutta, jota oli parikymppisten miesten olemuksessa.
"Haluatko tietää miten paljon?"

Beatrix vei kätensä miehen hiuksille ja tukisti.
"Muista, että Pomona haluaa nukkumaan."

"Pomona nukkuu isojen koirien kainalossa siihen asti." Johnny tuhahti, painaen suukon Bean reidelle.
"Sinulle tekee ehkä ihan hyvää jos en tottele sinua heti."

Beatrix kurtisti kulmiaan ja painoi toisen jalkansa (sen, joka ei suorittanut yllätysliikkeitä) Jonathanin hartiaa vasten, yrittäen työntää miestä kauemmas.
"Mitä tarkoitat?"

Johnny siirtyi kauemmas, painaen suukon säärelle. Voi Bea.
"Sitä että olet itsevarma nainen, joka varmasti saa ihmiset tekemään mitä haluaa. Tekee ehkö hyvää että et saa heti mitä haluat."

Jalka liikahti levottomana, ei onneksi niin voimakkaasti, että olisi potkaissut Jonathan-raukkaa.
"Minä vain olen usein oikeassa, joten ihmisten kannattaakin tehdä niin kuin haluan."

Mies otti hellästi naisen jaloista kiinni ja veti tuota hieman lähemmäs reunaa. Häntä ei yksi jalka estäisi.
"Nauttisit vain."

"Saatan potkaista sinua päähän", Beatrix huomautti jupisten.
"Tahattomia pakkoliikkeitä."

Hän veti naisen polvet olkapäilleen.
"Nyt et voi osua päähän. Järjestelykysymys."

Beatrix pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan, jotka olivat vielä suihkun jäljiltä hieman kosteat.
"Olet sinäkin yksi..."

Johnny ei vastannut enää mitään. Nyt hän ei tosin ollut aikeissa antaa Bealle samaa kuin viimeksi, vaan odotti koska nainen olisi lievän hulluuden partaalla kiusoittelusta.
Hän piti viivyttelystä.

Häijy, häijy mies.
Onneksi Jonathan oli ottanut järjestelykysymykset huomioon, sillä omatoiminen jalka tosiaan potkaisi pariin kertaan, täysin Beatrixin tahdosta riippumatta, tavalla, joka olisi saattanut päähän osuessaan suistaa miehen lattiaan.
Nyt niin ei käynyt, eikä nainen ollut varma, oliko se hyvä asia.
"Jonathan-!" hän protestoi henkeään haukkoen.

Jonathan ei ollut helpottamassa Bean oloa edes siihen protestiin. Ei, nainen saisi nyt tuskailla olonsa kanssa antaumuksella. Jos kerran rikottiin jokaista ystävyyden sääntöä, niin rikottaisiin nyt sitten kunnolla.

"Godverdomme, Jonathan!" Beatrix ärähti, samalla kun hänen oli yhä vaikeampi pysyä aloillaan.
'Kerron Julianille!' ei ehkä olisi ollut tässä tapauksessa paras mahdollinen uhkaus, vaikka se lapsuudessa olikin toiminut moneen tilanteeseen.
Selkä halusi köyristyä irti peitteestä, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä sairauden aiheuttamien pakkoliikkeiden kanssa.
"Je maakt me..."

Se kiroaminen ei vieläkään saanut Jonathaniin liikettä, hän jatkoi härnäämistä ja lopetti hetkeksi juuri kun Bea oli jännittymässä tietyllä tavalla. Ei.

"Ik haat je..!" Beatrix ärähti tuskastuneesti, tukistaen Jonathanin hiuksia.
Mutta se, että hän oli vaihtanut kielen hollantiin, kertoi jo varsin paljon siitä, millaisesta vihasta oli kyse.
"Stomme man..."

Jonathan siirtyi kauemmas.
Reilu peli.
"En ymmärrä sanaakaan."

Beatrixin kasvoilla viipyi taas puna, jalka nytkähti turhautuneena.
"Tänne... sieltä..."

"Tai muuten?" Jonathan oli ilkeä mies.

Hyvin, hyvin ilkeä mies.
"... Kerron Julianille."

Jonathan naurahti käheästi, nousten sängylle Bean yläpuolelle.
"Tottelen vain koska arvostan henkiriepuani."

Beatrix puoliksi huokaisi ja puoliksi voihkaisi, ja kurkotti kättään kohti yöpöydän laatikkoa.
Kammottavan epäkätevää.
Mutta hänellä ei ollut aikomusta sotkea kehoaan luoja ties millä hormoneilla. Ei, ei todellakaan.

Olihan se epäkäytännöllistä, mutta Johnny ymmärsi miksi Bea ei halunnut käyttää mitään hormoniperäistä. Hän kumartui naisen korvaan, näykäten korvalehteä kiusoitellen.
"Kärsimätön."

Beatrix huokaisi.
"Minä vain tiedän, mitä tahdon", hän huomautti, saaden sormensa vihdoin vetimen ympärille. Hän nykäisi lipastonlaatikon vaativasti auki.

Jonathan kurottautui ottamaan yhden laatikosta ja ojensi sen Bealle suosiolla.
"Ja uhkailet epäreilusti."

Beatrix repäisi pakkauksen näppärästi auki, ja kärsimättömänä naisena - vaikkei hän sitä myöntänytkään - alkoi asetella sen sisältöä paikoilleen.
"Pikkusiskojen etuoikeus."

"Aikuinen nainen." Jonathan mutisi naisen kaulaa vasten. Ehkä hän nyt voisi antaa sen mitä Bea halusi.
Ei sittenkään. Hän pitkitti sitäkin.

"Pikkusisko silti."
Beatrix kietoi käsiään Jonathanin niskalle ja jalkojaan (tai jalkaansa, toinen käyttäytyi miten tahtoi) miehen lanteille, aikomatta päästää tätä pakenemaan enää yhtään mihinkään.

Jonathan tosiaan pitkitti sitä, vaikka oma keho joutui siinä myös koville. Mutta kun ei vain voinut päästää Beaa helpolla. Tapa jolla tuo menetti malttinsa ja alkoi kiroilemaan hollanniksi, oli... Ihana.

Beatrix ei kokenut tilanteessa mitään ihanaa.
"Minä en tästä enää nuorene", hän sähisi Jonathanin korvaan ja kurkotti sitten toista kättään, ikään kuin olisi yrittänyt, epätoivoisesti, tavoitella puoliksi lattialle valahtanutta kylpytakkia ja puhelinta sen taskussa.

Johnny haki sen käden hellästi otteeseensa.
"En minäkään ja olen sinua vanhempi." Mies murahti pehmeästi, kiihkosta ääni matalana.
"Mitähän sinä teet, nainen?"

Beatrix käänsi katseensa Jonathaniin.
"Ik zal... Soitan Julianille. Että kiusaat."
Ei tietenkään soittaisi, ei nyt, kun veljellä oli omiakin murheita.
Älä ajattele sitä nyt. Kaikki oli hyvin. Deirdre ja kolmoset voivat hyvin.

Johnny painoi suukon naisen ranteeseen.
"Hyvä on, hyvä on." Hän mutisi hiljaa, lopettaen kiusaamisen. Hän oli tosin itsekin poikkeuksellisen hengästynyt sen jälkeen.

Jonathan sai kuulla lisää hollanninkielisiä sanoja, ei tosin enää kirouksia.
Turha kirota, kun mies viimein teki, niin kuin pyydettiin.
Miehen selkään taisi jäädä kynsien viirut.
Toinen jalkakin jäi pysyvästi koukkuun asentoon, eikä Beatrix edes yrittänyt suoristaa sitä katsellessaan hengästyneenä vierasta kattoa.

Ainakinn selkää poltteli kun se painui vasten lakanoita.
"Minun pitää varmaan opiskella hollantia tai alkaa puhua sinulle kymriä."

Beatrix käänsi katseensa Jonathaniin ja kurtisti kulmiaan.
"Sano jotakin. Kymriksi."

"Osaan iiriäkin, mutta siitä varmaan serkkuni on antanut näytteet sinulle." Mies naurahti, kääntyen kyljelleen.
"Rydych yn harrd. Dw i’n dy hoffi di, fy nghariad." Ei, hän ei ollut kääntämässä mitään sanomaansa, vaan nousi istumaan. Hän tarvitsi suihkua.

Beatrix katseli Jonathania hetken.
"Voit puhua minulle kymriä", hän lupasi, aivan kuin kyse olisi ollut jostakin, mihin tarvittiin erikseen lupa.
"Mitä sanoit?"
Hän yritti seurata Jonathanin esimerkkiä ja nousta seisomaan, mutta jalka jumitti edelleen koukussa.
"Autatko?"
Hän osoitti jalkaansa.

"Et sinä olisi saanut sitä estettyäkään. Kotikieli. Puhun sitä tosin enää niin harvoin että harvoin alan puhua sitä yllättäen." Jonathan myönsi, siirtäen huomionsa Bean jalkaan. Voi naista.
"Kerro vain miten." Ei, hän ei ollut kääntämässä.

"En olisi halunnutkaan estää."
Beatrix pyyhki tummia hiuksia pois silmiltään.
"Autat vain suoristamaan. Ei tarvitse pelätä, että sattuu. Mitä sanoit?"

Johnny kumartui ottamaan hellästi naisen nilkasta ja suoristi siron jalan, hymyillen pehmeästi.
"Ei mitään ihmeellistä, sidan."

Beatrix puri hampaitaan yhteen, kun lukkoon mennyt polvi suoristui.
"Tämän takia en mielelläni nouse hevosen selkään", hän huomautti puhahtaen, ja käänsi katseensa takaisin mieheen.
"Mikä sidan?"

"Voit hyvin nousta, jos et tee sitä yksin. Ja ratsastus voisi auttaa." Mies ehdotti pehmeäsi, ottaen oman kylpytakkinsa naulakosta.
"Tapa kutsua ihmistä." Josta piti.

Beatrix nousi varovasti istumaan ja hieraisi polveaan.
Niin kai se voisi. Urheilu teki hyvää.
"Mitä se tarkoittaa?" hän intti, kohottaen katseensa polvesta Jonathaniin.
"Päästätkö Pomonan tänne?"

"Mm, päästä." Mies avasi oven. Hä ehti suihkuu j kynsien rapina kertoi miehelle että Pomona tuli makuuhuoneeseen ja hyppäsi sängylle.

Beatrix oli kietoutunut kylpytakkiin ja käpertynyt takaisin sängylle.
"No hei, tyttö", hän tervehti Pomonaa ja ojensi käsiään kutsuen koiraa lähemmäs.
Ilmeisesti hän oli saanut anteeksi isin ajan ryöstämisen.
Nakukoira tuntui pieneltä lämpöpatterilta.

Jonathan palasi suihkusta kylpytakissa, hymyillen hieman.
"Ilmeisesti sinut on armahdettu." Mies naurahti pehmeästi, kuivaten pienellä pyyhkeellä sitä oranssia harjaansa.

Beatrix rapsutteli unisesti tuhisevan koiran ryppyistä niskaa.
"Epäilen niin", hän myönsi, itsekin hieman unisena, vaikka samaan aikaan levoton huoli jyskyttikin takaraivossa.
Hän kohottautui varovasti istumaan.
"Onko lainata hammasharjaa?"

Johnny nyökkäsi pehmeästi.
"On, peilikaapissa lavuaarin yläpuolella. Siellä on paketissa muutama." Johnny osti aina kerralla useamman. Osittain tämän takia ja sen, että voisi vaihtaa harjan heti kun siltä tuntui.

Beatrix nyökkäsi, muttei tehnyt elettäkään noustakseen.
Pomona oli aivan liian suloinen kylkeä vasten painautuneena.
Ehkä hänenkin pitäisi hankkia koira.

Johnny veti kaapista puhtaat bokserit jalkaansa ja ripusti kylpytakin kuivumaan. Hän istui sängylle ja painoi digitaalisen kelloradion päälle aamuksi. Herätyskello.
"Pomona ainakin pitää sinusta."

"Tyttöjen täytyy pitää yhtä", Beatrix huomautti, ja Pomona huokaisi vahvistaen hänen sanansa.
Tai ehkä se sittenkin vain näki unta.
Beatrix rapsutteli koiraa vielä hetken, ennen kuin nousi istumaan ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan.
"Ja hiusharja?"

"Toisella puolella peilikaappia, partakoneen vieressä." Mies kävi makuulle sänkyyn. Hän hapuili kirjan käsiinsä ja avasi sen merkin kohdalta.

Beatrix laski jalat sängynreunan yli, mutta käänsi päätään niin, että saattoi tutkia Jonathania jäänsinisellä katseellaan.
Hiljaa, mitään sanomatta.

Mies siristi kevyesti silmiään kun katsoi Beaa kirjansa yli.
"Rohkeasti vain."

Beatrix räpäytti silmiään.
"Mitä?"

"Sano vain ääneen mitä ajattelet, tuijotus on rumaa." Hän tönäisi varpaalla Beaa hellästi reiteen.

Beatrix räpäytti silmiään uudelleen.
"Näytät hyvin kotoisalta siinä."
Lukemassa kirjaa ennen nukkumaanmenoa. Turvalliselta ja kotoisalta.

"Olen kotona." Johnny huomautti hymähti pehmeästi.

"En tarkoittanut sitä", Beatrix huomautti ja pyyhkäisi mustia hiuksiaan korvan taakse.
"Minulla on kotoisa olo."

Mies vain hymyili pehmeästi.
"Käy pesemässä hampaat niin voin ottaa kainaloon."

Beatrix katseli vielä hetken ennen kuin nousi ja tassutteli avojaloin kylpyhuoneeseen. Hän löysi sekä ylimääräisen hammasharjan että hiusharjan, ja huuhteli kasvonsa ennen kuin palasi takaisin makuuhuoneeseen Jonathanin t-paitaan pukeutuneena.

Johnny siirsi kättään, houkutellen naista kainaloonsa. Pomona odotti tilaisuuttaan ja livahti heti Bean peiton alle kun se oli mahdollista.

Beatrix ei tarvinnut houkuttelua, sillä tarkistettuaan puhelimensa (ei viestejä eikä puheluita) hän kiemursi peiton alle ja painautui miehen kainaloon.
Pomona hohkasi lämpöä hänen kehoaan vasten. Ilmeisesti koira oli tosiaan antanut anteeksi.
"Mihin aikaan sinun pitää herätä?"

"Puoli seitsemän." Siten hän ehtisi kahdeksaksi Rosingsiin helposti.
"Jos haluat, saat jäädä nukkumaan."

Beatrix hillitsi halunsa tarkistaa puhelimensa vielä kerran.
Hän kuulisi kyllä, jos se soisi yöpöydällä.
"Ei minua haittaa herätä aikaisin", hän vakuutti, käpertäen itseään parempaan asentoon ennen kuin sulki silmänsä.

"Selvä." Hän antoi Bean nukahtaa kaikessa rauhassa ja luki itse vielä hetken ennen nukahtamista. Hän heräsi tuttuun tapaan kelloon aamulla ja nousi ylös, vetäen pyjamahousut ja t-paidan päälleen. Hän kumartui suukottamaan Bean ohimoa.
"Sidan."

Beatrix oli tainnut olla väsyneempi kuin oli arvannutkaan, tai sitten illan rentoutumisharjoitukset olivat vain auttaneet häntä nukkumaan pitkästä aikaa sikeästi, sillä hän havahtui hereille vasta, kun kuuli Jonathanin äänen.
Vaikka kellokin oli tainnut soida jo aiemmin.
Nainen liikahti ja ynähti, veti itseään kippuraan ennen kuin avasi silmänsä.
"Goedemorgen..."

Siihen Johnny ei tarvinnut tulkkausta, saksalla pärjäsi.
"Bore da." Mies vastasi kiusallaankin kymriksi naiselle. Hän käski Pomonan mukaansa ja katosi koirien kanssa alas. Hän päästi ne pihaan ja meni tekemään aamiaista. Kalkkunapekonia, sitä muhjua, paahtoleipää, kananmunia. Niillä pärjäisi. Lisäksi marjasmoothie. Paistaessaan pekonia hän teki sen smoothien ja joi vaaleanpunaista litkua samalla tyytyväisenä. Bea nousisi kun jaksaisi.

Oli aamuja, joina painovoima tuntui kiskovan Beatrixia suoraan kohti maan ydintä.
Tämä oli selvästikin yksi niistä.
Hän makoili vielä hetken aloillaan, ennen kuin pakottautui nousemaan pystyyn.
Ei puheluita eikä viestejä.
Huuhdeltuaan pahimman väsymyksen kasvoiltaan ja vaihdettuaan omat vaateensa takaisin päälleen Beatrix suuntasi viimein alakertaan.

"Aros!" Johnny huusi koirille kun ne olivat touhottamassa Beaa vastaan. Koirat tulivat takaisin keittiöön ja kävivät makaamaan, ottamaan aamupalaansa. Jopa Pomona.
"Hienosti. Bea tervehtii teitä kun hänelle sopii." Mies mutisi, vilkaisten naista.
"Väsyttääkö edelleen?"

Siinä, että koirat olivat tulossa vastaan, oli jotakin äärettömän liikuttavaa.
Se sai olon tuntumaan rakastetulta.
Lämpö häivähti Beatrixin jäänsinisissä silmissä.
"Olisivat ne voineet tulla tervehtimään", hän totesi, istuessaan alas hieman kankeana.
"Ei pahasti. Nukuitko hyvin? Julian ei ole ilmoittanut mitään, joten oletan, että kaikki on toistaiseksi hyvin."

"Ne ovat isoja koiria, sovi rynniä noin. Odottavat että sinä haluat antaa niille huomiotasi tai luvan tula tervehtimään." Naisen liikkeiden kevyt kankeus vain vakuutti Johnnyn siitä, ettei se ollut sopivaa päästää Sybiliä ja Albusta riekkumaan naisen jalkoihin.
"Nukuin. Deirdre laittoi viestiä että kaikki on hyvin ja pyysi minua käymään." Mies hymähti, laittaen naiselle kananmunan, pari siivua kalkkunapekonia ja paahtoleipää lautaselle.
"Oletan ettet ota laveria leivällesi?"

Ei olisi ensimmäinen kerta, kun Beatrix olisi pyyhkäisty nurin.
"Oh? Sehän on hyvä. Oikein hyvä."
Hän kaivoi oman puhelimensa esiin, mutta siellä ei odottanut viestiä tai puhelua.
"Kerrothan hänelle terveisiä?"
Nainen nyrpisti nenäänsä ja pudisti päätään. Ei, ei vihreää möhnää.
"En yleensä edes syö aamupalaa."

"Minä kerron." Jonathan istui alas ja kaatoi itselleen tuoremehua.
"Beatrix, päivän tärkein ateria. Häpeäisit."

Beatrix nyrpisti nenäänsä uudelleen.
"Minä en enää istu päiviäni hevosen selässä. Kahvi riittää oikein hyvin."
Hän käänsi katseensa koiriin.
"Tulkaas nyt sitten, vai miten teitä kuuluukaan kutsua."

"Sinä olet julma nainen." Hän työnsi tyhjää mukia lähemmäs, pressopannussa pöydällä oli kahvia.
"Kielen naksutus toimii."

"Julma?" Beatrix kysyi toista kulmaansa hämmentyneesti kohottaen ja naksutti sitten kieltään koirille, jotka tuntuivat jo ottaneen hänet osaksi laumaansa.

"Vain kahvia." Jonathan huomautti, haukaten merilevätahnalla päällystettyä leipäänsä oikein tyytyväisenä.

"Miksi se tekee minusta julman?"
Ehkä hänen pitäisi tosiaan hankkia koira. Vaikkei se ehkä olisi hyvä idea, hänenhän piti makustaakin työnsä puolesta.
Silti Beatrix muhjuutti koiria onnellisena, hieman pehmeämpi katse silmissään.

Johnny hymyili syödessään kun katseli koiriaan. Albus laski päänsä Bean reidelle ja heilutti onnellisena häntäänsä.
"Voi sinua Albus."

Beatrix rapsutteli Albuksen korvantaustoja.
"Eikö isi ehdi huomioida sinua tarpeeksi?" hän hymähti, katsellen koiran onnellista hännänheilutusta.

Albus urahti, kuin vastatakseen myöntävästi Bealle.
"Kuules nyt äijä. Isi huomioi sinua ihan tarpeeksi."

"Albus on toista mieltä", Beatrix huomautti ja kumartui lähemmäs koiraa, hieroen sen korvia kunnolla.
"Sen mielestä isin ei tarvitsisi lähteä tallille ollenkaan. Eikö niin, schat? Niin."

"Albus pääsisi mukaan jos ei kuuroutuisi aina kun on vieraiden narttujen hajuja paljon." Johnny huomautti ja mulkaisi susikoiraa, hymy silti huulillaan.

"Minkäs mies sille voi", Beatrix huomautti. Ihania tyttöjä ympärillä, vähemmästäkin meni sekaisin.
Vaikka hän ymmärsikin kyllä, ettei se todellisuudessa ollut erityisen toivottava ominaisuus, varsinkaan tallilla. Albus-parka.
"Katsotko tänään niitä karsinapaikkoja?"

"Albus on aika kuohittu mies, mutta ei silti oikein osaa luovuttaa. Vaikka olet oikeassa, minkäs mies sille voi." Johnny virnisti leveästi ja alkoi siivoilla aamiaisen jälkiä pöydästä.
"Katson, kunhan pääsen töihin."

"Hyvä", Beatrix vastasi, ja pienen tauon jälkeen lisäsi:
"Kiitos."
Hän painoi vielä vaivihkaisen suukon Albuksen karvaiselle kuonolle, ennen kuin nousi ja alkoi auttaa pöydän siivoamisessa.
Olihan hänen syytään, että iltapalatarvikkeetkin olivat unohtuneet.

Johnny hymyili Bealle pehmeästi. Nainen pussasi hänen koiraansa. Sydän jätti varmasti lyönnin välistä.
"En rehellisesti ajatellut sinun olevan koiraihmisiä."

Beatrix katsahti Jonathania yllättyneenä.
"Miksi ihmeessä?"

"En tiedä. Minä vain kuvittelin niin." Jonathan hymähti.
"Olen iloinen että olin väärässä. Jos et olisi koiraihminen, meillä olisi iso ongelma."

"Rakastanhan minä hevosiakin", Beatrix huomautti.
Eiväthän ne sama asia olleet, mutta ei hän pelannut kuolaa, karvoja tai mitään muutakaan, mitä eläinten rakkaudesta syntyi sivutuotteina.
"Pomona saa minut haaveilemaan omasta karvattomasta."

"Eri eläimiä." Jonathan huomautti ja pyyhki vieläpöydän ruokailun päätteeksi, laittaen sitten koirille ruoat kuppeihin. Noin. Tyytyväinen rouskutus täytti keittiön.
"Olen haaveillut sellaisesta pidempään."

"Eläimiä silti."
Koirat näyttivät oikein tyytyväisiltä elämäänsä saadessaan ruuan eteensä. Beatrix melkein hymyili, silmissä häivähti lämpö.
"Pomona on hyvä lämpöpatteri."

Johnny asteli naisen taakse ja painoi suukon tuon niskaan.
"Niin on. Se lämmittää jalat aina yhtä tehokkaasti."

Suukko sai kylmät väreet juoksemaan pitkin Beatrixin selkää.
Hassua, aivan kuin he olisivat tunteneet pidempäänkin. Kaikki sujui niin... Luontevasti.
"Myöhästyt pian töistä", hän huomautti, kääntyen ympäri.
"Ja minunkin on päästävä aloittelemaan omiani."

"En vielä, lyhyt työmatka. Siksi muutin Hexhamiin." Mutta Bea oli kyllä oikeassa. Hän lähti pukemaan ja palasi hyvin istuvissa, plaid-kuvioisisss ratsastushousuissa ja siistissä pooloneuleessa alas.
"Mummukka!" Mies huikkasi ja asteli eteiseen. Hän otti Pomonan haalarin sormiinsa ja puki koiran. Noin.

Sillä välin Beatrix tarkisti puhelimensa ja keräsi loput tavaransa, jotta olisi valmis lähtemään Jonathanin kanssa samalla ovenavauksella.
Se tosin vaarantui sillä hetkellä, kun hän löysi miehen eteisestä, pukemasta haalaria Pomonalle. Ratsastushousuissa.
Beatrix seisahtui Jonathanin viereen ja koputti tämän olkapäätä.

Jonathan puki koiran loppuun ja suoristautui, haroen hiuksia kasvoiltaan. Sitten hän kääntyi Beatraixin puoleen.
"Mitä?"

Beatrix katsoi Jonathania hetken, ilmeettömänä kuten aina.
Sitten hän kietoi sormensa pooloneuleen rintamukseen, veti miehen lähemmäs ja painoi huulena tämän huulille.

Johnny ei voinut sanoa tietävänsä miksi Bea suuteli häntä, mutta hän vastasi siihen kyllä mielellään. Kädet laskeutuivat naisen lantiolle.

Beatrix kietoi kätensä Jonathanin niskalle ja hamusi tämän huulia hieman nälkäisemmin, siitäkin huolimatta, että heidän oli ollut molempien tarkoitus lähteä töihin.
Mutta haalarin pukeminen. Ja ne ratsastushousut.

Jonathan ynähti huulia vasten, näykäten Bean huulta pehmeästi. Tämä tuli yhtä puskista kuin se eilinenkin.

Beatrix ei suostunut lopettamaan suudelmaa ennen kuin oli aivan pakko vetää henkeä.
"Mmh, kuinka kiire sinulla olikaan töihin?"

Johnny naurahti käheästi sen suudelman jälkeen ja veti henkeä.
"Tapaaminen kymmeneltä."

"... Tässä on vielä aikaa", Beatrix huomautti käheästi.
Paitsi sitten pitäisi pukeutua uudelleen. Ja Pomonakin oli jo valmiina.

"Tai voimme hillitä itsemme ja sopia milloin näemme seuraavan kerran?" Samalla Johnny tavoitteli kiiltävät, konjakinruskeat saappaat käsiinsä.
[25.1.2018 20.24.21] Lilja L: "Mmmh..."
Beatrix otti askeleen kauemmas ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan.
"Pian."

Jonathan sujautti jalat sulavasti saappaaseen.
"Milloin sopisi?"

Beatrix pyyhkäisi vaivihkaa kasvojaan, joille oli kohonnut hento puna.
"Lähden todennäköisesti viikonloppuna käymään Den Houtissa, joten ennen sitä."

"Minulla ei ole ohjelmaa loppuviikolle, joten milloin tahansa käy." Mies otti Pomonan hihnan ja sujautti kaulapannan koiran kaulaan. Kaikki oli mukana. Hän huikkasi heipat kotiin jääville koirille ja avasi oven Bealle. Naiset ensin.

Beatrix astui ulos ja räpytteli silmiään valossa - vaikkei aurinko edes paistanut niin kirkkaasti.
"Huomenna?"
Hän suunnitteli lentävänsä kotiin lauantaiaamusta, mutta siinä ehtisi kyllä.

"Huominen käy. Muistaakseni tavoitteeni oli lähteä viideltä. Voit tulla samaa matkaa tai sitten kun ehdit." Hän nosti Pomonan autonsa takaluukkuun ja avasi käsiään halaukseen.

"Yritän ehtiä katsomaan Amandan ratsastusta, joten voin hyvin tulla samaa matkaa."
Beatrix katsahti hämmästyttäviä, hieman epäsymmetrisiä kasvoja ja astui sitten lähemmäs, antautuen halattavaksi.
Tai ei, ei siinä mitään antautumista ollut.
"Hauskaa työpäivää."

Johnny halasi naista tiukasti ja päästi tuon sitten vapaaksi.
"Samaa sinulle. Nähdään viimeistään huomenna." Hän lupasi hymyillen, ennen kuin istui autoonsa ja lähti kohti Rosings Parkia.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1481
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: When you cry, I'd wipe away all of your tears, wipe away all of your fears   Su Helmi 04, 2018 11:17 pm

Perjantai 26. tammikuuta 2018 - Hexham, noin kello 17.30

Johnny oli lähtenyt ajallaan töistä ja pysähtyi juuri pihaan. Hän nousi autosta ja nosti Pomonan takaluukusta. Kun perässä ajanut oranssi auto pysähtyi, nudistikoira viipotti sen kuskin puoleisen oven luo ja hyppi innosta, kun nainen vihdoin avasi oven.
"Mummu on aivan lumoissasi." Mies naurahti, hymyillen itsekin pehmeästi naiselle joka autosta nousi.

Pomona ei ollut ainoa, joka oli lumoissaan.
Beatrix ei malttanut edes nousta autosta, vaan laski ainoastaan siisteihin korkonilkkureihin puetut jalkansa ulos ja kumartui nostamaan koiran syliinsä.
"No hei, Pomona, joko tuli ikävä?" nainen lepersi, paransi otettaan koiran ympäriltä ja nousi seisomaan. Hän tönäisi autonoven kiinni ja asteli Jonathanin luo.

Johnny levitti toisen kätensä halaukseen ja rutisti naista kylkeään vasten. Bean kanssa asiat olivat vielä ihanan helppoja. Ei turhaa draamaa tai leikkejä.
"Sille tuli ikävä jo samana iltana. Selvästi se arvostaa enemmän naisen siroja jalkoja tyynynään."

"Minullekin tuli ikävä Pomonaa, se lämmitti jalkoja täydellisesti."
Beatrix kohotti katseensa Jonathaniin, muttei ottanut riskiä varvistamisesta, kun koira oli hänen sylissään.
Rakas, haalaripukuinen mummo.
"Suukko?"

Jonathan kumartui suutelemaan naisen huulia pehmeästi. Tietenkin Bea saisi suukon.
"Sidan. Mennäänkö sisälle? Onko sinulla nälkä?"

Beatrix rapsutti Pomonan niskaa.
"Ruoka maistuisi, kiitos. Voisitko auttaa laukun kanssa?"
Hän oli ottanut tavaransa mukaan, niin että voisi suunnata täältä suoraan lentokentälle ilman turhaa välipysähdystä kotonaan.
Olettaen, että yöksi jääminen sopisi Jonathanille.

"Tietenkin." Johnny oli olettanut naisen jäävän yöksi. Ei kai olisi järkeä tulla muutamaksi tunniksi. Hän otti Beatrixin laukun autosta ja kantoi sen sisälle.
"Hus siitä!" Mies huitaisi isoja koiria kauemmas ja riisui ratsastussaappaita jalastaan.
"Mitä haluat syödä? Onko sian verestä tehty makkara kaaliperunamuusilla liikaa?"

Kirkkaanoranssi vetolaukku erottui hyvin matkatavaralinjastolta.
Sisällä Beatrix laski Pomonan hellästi sylistään ja riisui kenkänsä ennen kuin tervehti myös isommat koirat.
Hän käänsi jäänsiniset silmät Jonathaniin.
"... Verestä."

"... Ei ilmeisesti sitä." Johnny nauroi ja meni keittiöön, avaten jääkaappinsa.
"Olisi myös ainekset ihan vain pataan, siinä menee kyllä aikaa. Voin tehdä välipalaa sinulle jos tahdot."

Beatrix ei ollut hirvittävän nirso - ainakaan omasta mielestään - mutta veri ei ruoka-aineena herättänyt hänen ruokahaluaan.
"Pärjään kyllä", hän vakuutti, astellen Jonathanin perässä keittiöön. Hän seisahtui miehen taakse ja silitti tämän selkää.

Jonathan otti siis aineksia kaapista, värähtäen silityksestä.
"Päästäisitkö koirat ulos, fy nghariad?" Hän laski leikkuulaudan työtasolle ja alkoi paloitella aineksia valurautapataan uunin lämmetessä.

Beatrix katsahti Jonathania epäluuloisena.
"Kymrin kirjoitusasua on mahdoton erottaa puheen perusteella", hän protestoi kulmat kurtistuen.
Hän siirtyi keittiöstä takaovelle ja päästi koirat kirmaamaan pihalle.

"Muutaman melko mehevän kirouksen", Beatrix vastasi palatessaan miehen luo.
"Latasin puhelimeeni kymrin kielikurssin. Tekemistä lentomatkalle."
[26.1.2018 1.01.00] Lilja L: (( Johnnyn pitää nauttia mistä voi ))

Jonathan kääntyi katsomaan naista olkansa yli.
"Latasitko? Kai tiedät että minä osaan varmasti enemmän kuin yksikään kielikurssi puhelimessasi, sidan?"

"En epäile", Beatrix myönsi, ja pyyhkäisi mustan hiussuortuvan korvansa taakse.
"Mutta se on sinun kielesi. Haluan osata edes kysyä, missä on lähin vessa tai marketti."

"Myös englanti on yhtälailla minun kieleni." Jonathan hymähti pehmeästi.
"Ainakin nykyään." Hän työnsi valurautapadan uuniin.
"Haluatko teetä?"

"Haluan. Kiitos."
Beatrix siirsi tuolia kauemmas pöydän äärestä ja istahti alas.
"Silti."

Johnny naksautti keittimen päälle ja kääntyi naisen puoleen.
"Olen otettu. Opettele vielä iiriä ja saat äitini heti puolellesi."

"Tietenkin opettelen. Se on myös veljenlasteni äidinkieli."
Beatrix oli jo aloittanut opiskelun siinä vaiheessa kun oli saanut kuulla ilouutisen. Veljenlapset eivät pääsisi livahtamaan tätinsä haukankatseen alta sillä verukkeella, että puhuisivat kieltä, jota hän ei ymmärtänyt.

"Voi hyvä luoja, äitini rakastaisi sinua." Jonathan nauroi hyväntuulisesti ja otti heille teemukit kaapista.
"Minä luulin että kolmosten äidinkieleksi tulee hollanti. Vaikka kai Deirdre iiriäkin opettaa."

"Ehkä sinun pitäisi sitten esitellä meidät toisillemme joskus."
Beatrixin ilmeettömyydessä oli se hankaluus, että oli vaikea sanoa, milloin hän vitsaili.
"Nykymaailmassa on vain hyödyksi olla monikielinen. Minäkin puhun sekä englantia että hollantia äidinkielinäni."

"Kuoleva kieli äidinkielenä ei ole käytännöllinen edes Irlannissa ja Deirdre tietää sen. Lapset varmaan puhuvat virallisesti englantia ja hollantia." Johnny asetti teelaadut pöydälle ja kaatoi mukeihin vettä valmiiksi.
"Ja sinä vitsailet äidistäni?"

"Se on kuitenkin heidän äitinsä kieli, käytettiin siitä mitä ilmaisua tahansa."
Beatrix naputteli pöytää sormillaan.
"En koskaan vitsailisi äidistäsi, Jonathan."

"Se on Deirdren asia. Hän on varmasti onnellinen kunhan saa lapset aikuisiksi kunnialla." Mies pudotti teepussin mukiin ja vilkaisi Beaa kulmiensa alta.
"Hän on irlantilainen, katolilainen nainen. Kai tiedät mitä se tarkoittaa jos tapaisit hänet?"

Beatrix valikoi itselle teepussin ja asetti sen mukiinsa hautumaan.
"Siksi sanoinkin, että joskus."

Niin. Hänen äitinsä kyllä pitäisi Beasta. Nainen halusi lapsenlapsia, paljon. Ison perheen jokaiselle oman pesueensa jäsenelle. Ja esikoinen sai kuulla siitä, paljon.
"Sanot noin toisilla treffeillä, tietämättä miten hullusta naisesta on edes kyse."

"Kolmansilla, jos mukaan lasketaan se, kuinka tarjosit minulle kahvin Loungessa", Beatrix huomautti, lämmittäen käsiään teekuppinsa ympärillä.
"Eikä äitisi voi olla kovinkaan hullu, kun on kerran kasvattanut sinunlaisesi pojan."

"Yleensä siitä puhutaan kolmen kuukauden jälkeen. Ehkä." Mies huomautti nauraen ja kuivasi silmäkulmiaan. herkästi vuotavat silmät, naurukyyneleet eivät olleet uusi asia.
"Hän on vain sellainen hyväntahtoinen pullantuoksuinen kotiäiti, joka teki itse ison pesueen ja nyt rukoilee lapsenlapsia vähintään kolmekymmentä."

"Kolmet treffit, kolme kuukautta, melkein sama asia."
Nyt Beatrix vitsaili. Ehkä.
"Se on hieno tavoite. Uskoisin, että tulisin toimeen äitisi kanssa. Vaikken leivokaan pullaa."

"Sinä olet mahdoton, omalaatuinen nainen." Johnny naurahti, pudistellen pehmeästi päätään. Tuosta ei ottanut selkoa.
"Ja minä pelkään että selviänkö elävänä kun isoveljesi saa tietää. Hän pitää minusta hieman vähemmän ihmisenä sen jälkeen:"

Beatrix kurtisti kulmiaan, yrittäessään jälleen kerran hahmottaa, pilkkasiko mies häntä.
Ehkä hän vielä oppisi lukemaan tätä.
"Miksi ihmeessä Julian haluaisi sinut hengiltä? Oletan, että puhut hänestä, etkä Alfredista."

"Niin, sinulla on toinenkin veli. Mahtavaa. Ja kuten sanoin, siitä taitaa olla sääntö ettei ystävien pikkusiskoihin kosketa. Vaikka ei aikoisikaan satuttaa heitä." Johnny huomattu hymyillen.
"Haluatko mennä olohuoneeseen? Mukavampi istua sohvalla kuin tässä."

"Alfred on oikein herttainen", Beatrix vakuutti ja tuhahti hiljaa.
"On myös olemassa sääntö, jonka mukaan pikkusiskot tekevät, niin kuin tahtovat, ja väittäisin, että se menee sinun sääntösi edelle."
Beatrix nousi seisomaan pöydästä tukea ottaen.
"Voisitko kantaa myös minun mukini?"

"Niin se varmasti menee. Tai sinä pistät menemään." Jonathan kiinnitti huomiota siihen miten Beatrix nousi ylös. Hän otti naisen mukin käteensä ja hymyili pehmeästi. Tietenkin hän kantaisi Bean mukin olohuoneeseen. Mies ei sanonut mitään, laski mukit sohvapöydälle ja istui alas. Hän tarjosi paikkaa kainalossaan.
"Onko liikkumisesi kovin vaikeaa?"

"Niin pistän."
Beatrix seurasi Jonathania olohuoneeseen ja istahti sohvalla, painautuen mielellään miehen kylkeen.
Enää Pomona syliin, kunhan se palaisi ulkoilemasta, ja kaikki olisi täydellistä.
Naisen kulmat kurtistuivat hieman.
"Toinen jalka on kiusoitellut, muttei mitään, minkä kanssa en pärjäisi."

Pian koirat saapuivatkin sisälle ja Jonathan kävi sulkemassa oven, riisuen Pomonalta haalarin.
"Hyvä." Ei hän kyselisi asiasta sen enempää. Johnny istui alas ja hipaisi Bean hiuksia.
"Tiedäthän, että haluan tietää jos voit huonosti? En juokse sairauttasi karkuun, mutta jos kerran aiomme olla toistemme elämässä, minä räjähdän jos salailet vointiasi minulta."

Beatrix kumartui nostamaan nakukoiran syliinsä, kun se niin sievästi steppasi hänen edessään, ja nojautui sitten takaisin Jonathanin hartiaa vasten.
Kolmansilla treffeillä.
"Sitä Juliankin aina sanoo", hän huomautti, rapsuttaen Pomonan niskaryppyjä.

Jonathan kierisi kätensä naisen olan yli, silitellen sormenpäillään tuon olkavartta.
"Toivon ettet harkitse perheen perustamista veljesi kanssa."

Beatrix pukkasi Jonathania kylkeen.
"Jollet ole huomannut, Julian on varattu."

Mies nauroi hyväntuulisena pukkaisulle.
"Olen huomannut. Mutta olen tosissani siinä mitä sanoin. Haluan voida luottaa ihmiseen joka on elämässäni. Minulta on piiloteltu asioita tarpeeksi."

Pomonan rapsuttamisella oli uskomattoman rentouttava vaikutus.
Beatrix huokaisi hiljaa ja haki itselleen paremman asennon Jonathanin kyljessä. Kolmansilla treffeillä.
"Tiedän. Totuus on, että olen suurimman osan ajasta enemmän tai vähemmän kivuissani, mutta yleensä ne eivät vaikuta mitenkään jokapäiväiseen elämääni."

Johnny nojautui painamaan suukon naisen hiuksiin. Ajatus sattui. Ettei voisi tehdä mitään Bean kivuille, vaikka miten haluaisi viedä ne pois.
"Sidan." Hän mutisi hiljaa, suukottaen naisen päätä.
"Jos on jotain mikä auttaa, kerro. Lämpötyyny, kylpy, mitä vain."

Beatrix siristi silmiään.
"Jonathan, minä pärjään kyllä", hän vakuutti, haluamatta, että mies oli pahoillaan hänen puolestaan.
Hyviä päiviä oli ollut viime aikoina paljon.
"Pomona on hyvä alku. Lämmittää."

"En minä sitä." Mies hymyili hieman. Jonathan.
"Sawnie. Jos viitsit."

"Hm?"
Beatrix käänsi päätään niin, että näki miehen kasvot.
"Sillä nimelläkö haluat, että kutsun sinua?"

"Johnny tai Sawnie. Edes Johnny." Jonathanista tuli mieleen että hän oli tehnyt jotakin pahaa. Edelleen, vaikka nuoruuden kolttosista alkoi olla pian kolmekymmentä vuotta.
"Sawnieta perhe käyttää."

"Hyvä on", Beatrix myöntyi.
Kolmansilla treffeillä.
"Mitä Deirdrelle muuten kuului? Kävitkö tervehtimässä häntä?"

"Kävin eilen töiden jälkeen. Hän voi hienosti." Mies hymyili hieman.
"Hän oli ihan varma että olen ollut sängyssä. Kuulemma olin liian hyvällä tuulella. Ei siis mitään vikaa hänessä."

Luojalle kiitos.
Beatrix olisi valmis käymään katsomassa Deirdreä heti, kun saisi kutsun. Jos häntä kaivattaisiin.
"Olen iloinen, että hän voi hyvin", hän totesi. Ja naisen toteamus vain vahvisti sitä, että tämä oli oma itsensä.
"Mitä vastasit?"

"Väsynyt kyllä, mutta hän sanoi sen johtuvan osin siitä että sängyssä on pakko maata." Jonathan naurahti. Väsyttäisi häntäkin.
"Sanoin etten aio vastata sellaiseen kysymykseen."

"Eli käytännössä siis tunnustit."
Beatrix oli helpottunut siitä. että Deirdre ja kolmoset olivat kunnossa, vaikkei huoli ollutkaan kadonnut. Hän tarkisti puhelintaan edelleen neuroottisen usein.
"Deirdre ei ole varmasti tottunut vain makoilemaan."

"Käytännössä kyllä." Mies hymyili hieman.
"Ei. Olin pyörtyä kun hän sanoi ettei ole palaamassa heti töihin kun mahdollista."

"Luuletko, että hän jättää asian siihen?"
Jonathan oli vakuuttanut, ettei tämän seuraelämä ollut ollut turhan vilkasta.
"Jos hän viihtyy kotona lasten kanssa, sehän on hyvä."

"Ei tosiaan jätä. Utelias, nenäkäs ja itsepäinen irlantilaisakka." Hän sanoi sen serkustaan kaikella lämmöllä ja rakkaudella.
"Ehkä hän aikoo opetella viihtymään. Hänellä on suuri stressi siitä ettei ole hyvä äiti."

Beatrix kurtisti huolestuneesti kulmiaan.
"Ei ole mitään syytä, miksei hän olisi", hän huomautti, Pomonan niskaa rapsuttaen.
"Minua voisi sen sijaan syyttää itsekkääksi."
[26.1.2018 2.27.48] Natsilepakko: "Kerro se hänelle." Jonathan rapsutti koiransa kuonoa, hymyillen hellästi.
"Ai?"

"Aion kertoakin."
Beatrix vaihtoi asentoa, oikaisten kipeän jalkansa.
"Olen rampa, mutta tahdon silti äidiksi."

"Ei se ole itsekästä. Kunhan tunnustat rajallisuutesi etkä aseta lapsiasi vaaraan." Johnny suukotti naisen päätä.

"Minä en ikinä asettaisi lapsiani vaaraan."
Vaikka Beatrix kuinka halusikin vakuuttaa kaikki siitä, että pärjäisi kyllä itsekin.
"Eikä tämä ole perinnöllistäkään."

"Eli et ole itsekäs vaan hyvä äiti. Ja voisihan minuakin pitää itsekkäänä. Lapsillani olisi vanha isä." Olkoonkin että Jonathan oli hyvässä kunnossa ja terve.

Beatrix pukkasi miestä uudelleen kylkeen.
"Et sinä mikään vanha ole. Et edes harmaa vielä."

"Jos saisin esikoisen viiden vuoden kuluttua, olen 45-vuotias. Olen vanha." Hän naurahti pukkaukselle ja puristi Beaa tiukemmin kainaloonsa.
"Sinulla on terävä kyynärpää, sidan."

"Viiden vuoden? Tehotonta."
Beatrix vilkaisi miestä silmäkulmastaan.
"Niin olen kuullut. Voin aina syyttää pakkoliikkeitä."

"Tehotonta?" Mies ei voinut olla nauramatta.
"Tiedätkö, mikä vielä keksin rangaistuksen sinulle jos pakkoliikkeesi suunrautuvat usein kylkiluihini."

"Viisi vuotta. Siinä ajassa ehtii tehdä jo useamman lapsen."
Beatrix tuhahti ja kurkotti varovasti teemukiaan lähemmäs.
"Ei voi rangaista. Tahattomia liikkeitä."

Johnny vilkaisi naista silmäkulmastaan.
"Yksin vähän vaikeaa. Jauskoo ken tahtoo."

"Tekosyitä", Beatrix vakuutti ja käpersi itseään parempaan asentoon. Hän laski teemukin takaisin pöydälle ja vei sormensa rapsuttamaan Pomonan hurmaavaa niskaa.
"Ovat. Papereissakin lukee. Pomona tarvitsee naisellisempia haalareita."

"Tekosyitä?" Voi kun saisi hetkeki kiinni Bean omalaatuisen tehokkaista ajatukista.
"Naisellisempia haalareita? Miksi?"

"Se, ettei lapsia voi tehdä yksin", Beatrix avasi ja katsahti Pomonaa.
"Pomona on narttu. Se haluaisi varmasti pukeutua naisellisemmin."

"Minusta se on aika pätevä syy. Ja ei niitä lapsia voi oikein ensimmäisen vastaantulijan kanssa tehdä. Tai voi, mutta se kuulostaa joltakin mistä saa tuomion." Mies nauroi hyväntuulisesti.
"... Sillähän on?"

"Riippuu siitä, mitä mieltä ensimmäinen vastaantulija olisi asiasta", Beatrix huomautti ja kääntyi hipaisemaan Jonathanin poskea.
"Naisellisempia."

"Lapsien pitäisi syntyä vanhemmille jotka rakastavat toisiaan ja ovat naimisissa." Se tuli kovin ehdottomasti miehen suusta.
"Millä tavalla?"

"Sinä haluaisit siis häät ennen lapsia?"
Mutta siitä Beatrix oli samaa mieltä, että lapsien piti syntyä rakastavaan kotiin.
Tummat kulmat kurtistuivat hieman.
"Naisellisempia."

"Minä olisin vainaa jos menisin sanomaan kotona ettei lasteni äiti ole kunniallisesti vaimoni. Ja onhan se nyt... avioliitto. Niin." Niitä vanhoillisia mielipiteitä jotka vain olivat miehen mielessä.
"Ehkä teidän pitää mennä ostoksille mummun kanssa."

"Vanhoillinen mies", Beatrix huomautti. Se ei kuitenkaan kuulostanut moitteelta, hän lausui sanat melkein pehmeästi.
"Ensi viikolla."

"Puoliksi katolinen." Johnny huomautti takaisin. Ei hän hävennyt sitä että oli vähän vanhanaikainen.
"Pomona odottaa innolla."

"Ja haluat tietenkin suuret häät?"
Melkoinen puheenaihe kolmansilla treffeillä. Mutta sellainen Beatrix oli, käytännöllinen.
"Tietenkin odottaa."

"Olen sukuaan rakastava mies." Eli kyllä. Jos hän löytäisi sen oikean naisen niin helvetti, he menisivät isosti naimisiin. Toista kertaa ei tulisi.

Beatrix rapsutteli Pomonaa mietteliäänä.
"Minä jätin häät järjestämättä. En halunnut aiheuttaa turhaa häiriötä, oli kaikkea muutenkin."

"... Turhaa häiriötä?" Mies kohotti kulmiaan.
"Miten häät, rakkautta juhliva ihana juhla, voisi olla turha häiriö?" Hei Beatrix, tässä romantikko.

Beatrix kohautti toista hartiaansa.
"Minusta oli ollut jo kammottavasti vaivaa. Ja Julian kisasi siihen aikaan aktiivisesti."

"Vaivaa?" Jonathan ei ymmärtänyt alkuunkaan.

Beatrix kohautti hartiaansa uudelleen.
"Se, että sairastuin, ei ollut helppoa kellekään. Aiheutin huolta."

Johnny kääntyi ja veti naista syliinsä.
"Joten mikä olisi ollut parempi tapa unohtaa hetkeksi se huoli ja juhlia sitä että olet onnellinen ja rakastunut? Hölmö nainen."

Beatrix kurtisti kulmiaan ja painoi päänsä Jonathanin olkapäätä vasten.
Kolmansilla treffeillä.
"Ja minä onnuin siihen aikaan paljon pahemmin."

He vain puhuivat. Vain.
"Ja mitähän sitten? Sille ei voi mitään. Osa sinua."

Beatrix tuhahti.
"Minä en halua konkata alttarille kävelykepin kanssa."

"Isäsi saattaa ja aviomiehesi kantaa pois. Ratkaistu." Mies virnisti hieman vallattomasti. Kuka kävelykepistä oli puhunut.

Beatrix rapsutteli Pomonan niskaa.
"Alankomaissa ei ole tapana, että isä saattaa alttarille."

"... Syntiset." Johnny naurahti huvittuneena.

Beatrix kohotti kulmiaan.
"Syntiset?"

"Syntiset." Jonathan totesi nauraen.
"Saattoihan Artemiskin Deirdren." Deirdre oli kuitenkin nainut hollantilaisen.

"Millä tavalla syntiset?" Beatrix intti, kulmat edelleen kurtussa.
"Deirdre on itse irlantilainen."

"Kunhan kiusaan sinua. Ei siinä ole syntistä että on omat tavat. Ja niin on, mutta hän meni naimisiin hollantilaisen kanssa. Eikä isänsä ollut elossa, joten sen olisi hyvin voinut jättää poiskin." Paitsi ei Deirdre. Nainen oli halunnut Artemiksen vierelleen, varmaan jo senkin takia että joku ottaisi kiinni jos tuo olisi pyörtynyt.

"Sinulla on merkillinen huumorintaju."
Sanoi Beatrix, jonka huumorintaju oli samaa luokka isoveljen kanssa.
"Mitä muita sellaisia tapoja ja perinteitä sinulla on, joita haluaisit häissä seurattavan?"

"Voi kuule. Ja voin varoittaa jo etukäteen, että bravuurini on itkeä ja nauraa samaan aikaan." Mies naurahti ja jäi miettimään.
"Myrttiä hääkimpussa, solmujen sitominen, tiu'ut, kellot, hevosenkenkä. Mitä kaikkea ihanaa perinnettä nyt keksinkään. Vanhanaikainen mies."

Beatrix silitteli syliinsä nukahtanutta Pomonaa, joka hohkasi lempeää lämpöä.
"Paljon perinteitä", hän huomautti.
"Minä haluan istuttaa kieloja."

"Et tiedäkään. Jos olisin oikein julma, pukeutuisin kilttiin." Jonathan virnisti. Hänellä oli sellainen, mutta luoja että sitä käytettiin vain kun kävi Irlannissa sukujuhlissa.
"Kieloja?"

"Minä voisin sitten pukea puukengät."
Ei todellakaan pukisi. Eikä olettaisi Jonathanin - tai siis ylipäätään kenenkään - veistävän sellaisia kosintaa varten, niin kuin ennen oli ollut tapana.
"Kieloja. Aviopari istuttaa niitä häiden jälkeen talonsa pihaan. Niin että kun ne keväisin kukkivat, myös parin rakkaus uudistuu."

"... Se kiltti oli vitsi." Jonathan naurahti.
"En helvetissä pue sitä paitsi hautajaisiin ja häihin Irlannissa." Mies mutisi.
"Sinä todella olet romantikko, Beanie."

"Ehkä olisin pitänyt siitä."
Beatrix tutki Jonathania katseellaan ja kurtisti kulmiaan.
"Mikä?"

"Pilailet?" Ei Beastia voinut kuitenkaan olla varma.
"Beanie. Kuulit kyllä."

"Ehkä pilailen. Ehkä en."
Beatrix kurtisti kulmiaan ja jatkoi Jonathanin kasvojen tutkimista.
"Beanie?"

"Kukaan ei voi pitää kiltistä." Mies huomautti.
"Beanie. Voin toki kutsua sinua myös perunan kukaksi tai mitä näitä nyt on."

"Kai siihen joku syy on, miksi se on pitänyt pintansa näinkin pitkään. Ja miksi irlantilaiset omivat sen myös itselleen."
Beatrix tutki Jonathanin kasvoja vielä hetken ja painoi sitten päänsä takaisin miehen olkapäätä vasten.
"Kutsut miksi tahdot, schat."

"Omivat. Niitä on käytetty Irlannissa 1500-luvulta asti." Mies huokaisi ja silitti Beaa hajamielisen oloisena. Ihanaa kun ei ollut kiire mihinkään. Pomona nukkui Bean sylissä, Albus ja Sybil valtavina karvataljoina lattialla.
"Hyvä tyttö."

"Sehän on lähimenneisyyttä", Beatrix vakuutti ja oikaisi toista jalkaansa varovasti, jottei olisi herättänyt nukkuvaa, unelta tuoksuvaa Pomonaa.
"En silti ymmärrä, miksi kukaan haluaisi olla perunankukka."

"Sinulla on vanhempi sielu kuin annat ymmärtää jos se on sinulle lähimenneisyyttä." Jonathan nauroi hellästi.
"Blodyn tatws. Ihan hauska lempinimi lapsille, mutta ei ehkä jollekulle jonka kanssa jakaa sängyn."

Beatrix vilkaisi Jonathania silmäkulmastaan.
"Olin ymmärtänyt, että irlantilaiset ovat viehtyneitä perunoihin. En olettanut samaa walesilaisilta."
Ja silti ajatus siitä, että miehellä oli jo lempinimi lapsia varten valmiina, sai värin kohoamaan hänen poskilleen.

"Me olemme mieltyneet hauskoihin ja mielenkiintoisiin lempinimiin." Mies virnisti leveästi. Hän kallisti kevyesti päätään.
"Hei, onko tuo väriä sinun kasvoillasi?"

Beatrix hieraisi toisella kädellään, sillä, joka ei ollut keskittynyt Pomonan rapsutteluun, poskeaan.
"Voi olla. Tässä on hyvin lämmin."

"Ai se johtuu siitä?" Johnny kutitti hellästi naisen kylkeä. Siinä oli mukava olla.

Beatrix liikahti Jonathanin sylissä.
"Siitä, siitä. Mistä muustakaan? Pomona on hyvin lämmin."

"Kutitan sinusta totuuden. Epäilen että valehtelet." Jonathan kutitti uudelleen naisen kylkeä, hieman pidempään.

Beatrixin suoraksi ojennettu jalka nytkähti.
"Minulla on koira sylissä", hän muistutti, kulmiaan kurtistaen.

"Minä tiedän. Koira ei mene rikki." Mies mutisi, aloittaen kutittamisen kunnolla.

Beatrixin jalka nytkähti uudelleen, kutitus sai hänet kiemurtamaan paikoillaan.
"Lope...ta", hän vaati ähkäisten, ja yritti pukata miestä kyynärpäällään.
"En kerro."

"En taida, sidan." Mies naksautti kieltään ja Pomona havahtui unesta, hypäten alas sohvalta. Patja kehtasi liikkua. Hän ei lannistunut pienestä pukkaisusta.

Beatrix kiemursi vikisten Jonathanin otteessa.
"Gemenerik!" hän sähisi, jalan nykäistessä jälleen ilman minkäänlaista kontrollia.
"Lempinimi! Sinulla on lempinimi mietittynä lapsille!"

Jonathan hymyili vallattoman voitonriemuisesti. Sitten hän tajusi sen.
"... Tietenkin on. Olen halunnut lapsia parikymppisestä."

Beatrix oli punaposkinen ja hengästynyt kutituksen jäljiltä. Hän nojasi päänsä takaisin Jonathanin olkapäähän ja taivutti kaulaansa niin, että saattoi hamuta miehen kaulaa huulillaan.
"Silti. Eivät kaikki ajattele sellaisia asioita."

Jonathan sulki silmiään ja ynähti pehmeästi.
"Minä ajattelen monia asioita. Kuten millaisessa paikassa haluaisin asua perheeni kanssa, miten kasvattaa lapset, miten olla hyvä isä... Sellaista pientä."

Beatrix kohottautui parempaan asentoon Jonathanin sylissä, niin että näki miehen kasvot.
"Eivät ne ole pieniä asioita", hän huomautti vakavasti, ja kumartui hamuamaan tämän huulia.
"Millaisessa paikassa haluaisit asua?"

"Riittävän isossa. Hyvin alakoulujen lähellä. En välttämättä ihan suurkaupungin sykkeessä." Hän vastasi suudelmaan hymyillen.

Beatrix nosti kätensä Jonathanin poskille ja suuteli tätä uudelleen.
"Entä millainen olisi hyvä isä..?"

Mikä ihme siinä oli että Bea halusi aina suudella kun puhuttiin.. lapsista? Isyydestä?
"Rakastava, ymmärtävä. Antaa lapsille rajoja, rakastaa heitä silti ehdoitta. Lapsien ei tulle koskaan pelätä vanhempiaan vaan tietää että he voivat tulla milloin tahansa kotiin. Ehkä heitä ripitetään, mutta rakastetaan sen jälkeen."

Beatrix ujutti sormensa Jonathanin hiuksiin ja suuteli tätä syvempään.
"Mennäänkö sänkyyn?"

Mies meni hämilleen hetkeksi, vaikka vastasikin suudelmaan kiihkeästi.
"Jos kerrot minulle, mistä himosi päästä sinne kumpuaa."

Beatrix vetäytyi kauemmas, posket punehtuneina ja katse hehkuen.
"Se, miten puhut isyydestä."

"Tosissasi?" Jonathan ei ollut koskaan törmännyt siihen. Että se saisi naisen innostumaan.

Beatrixin kulmat kurtistuivat.
"Tietenkin olen. Se saa minut haluamaan sinua hyvin kovasti."

Johnny läppäisi Bean pakaraa hellästi.
"Mennään sitten."

Beatrix ynähti hiljaa ja kömpi seisomaan, vetäen miestä mukanaan.
Ruoka kyllä malttaisi uunissa hetken.

Se malttaisi uunissa ihan niin kauan kuin he haluaisivat. Johnny nousi ylös ja lähti ulos. Jälleen kerran Pomona parka sai katsoa kun ovi naksahti kiinni sen karvattoman kuono edessä.

Pomona-parka. Tähän olisi keksittävä jokin ratkaisu.
Beatrix ei välittänyt siitä, että hänen liikkeensä olivat hieman kankeita, vetäessään Jonathania kanssaan sängylle, eikä hermostunut siitä, että jalka nytkähti omia aikojaan.

Jonathan työnsi yhtälailla mielestään naisen liikkeet. Beatrix hermostuisi häneen sekunneissa jos hän alkaisi kysellä. Eiköhän aikuinen nainen sanoisi itse.
"Miten on, nainen, haluatko taas kokeilla saatko käskytettyä minua?"

Siinä tilanteessa ei kyselty. Beatrix sanoisi kyllä, mikäli häneen todella sattuisi.
Sormet kietoutuivat miehen paidanrintamukseen.
"Tahdon sinut nyt."

Jonathan virnisti leväesti, tarttuen ranteisiin jotka pitivät kiinni hänen rintamuksistaan.
"Oh? Oletko ihan varma että saat mitä haluat, sidan?" Ääni valui asteikon seksikkäästi käheälle puolelle.

Beatrixin posket hehkuivat jo punaisina.
"Sinä tahdot samaa."

"Niin haluan." Jonathan nojautui lähemmäs. Oli millin sadasosista kiinni etteivät huulet koskeneet toisiaan.
"Mutta haluan myös sinun kiroilevan tuskastuneena hollanniksi."

"Sinä olet kamala mies", Beatrix sähähti hiljaa.
"Minä olen kroonisesti sairas nainen, ei sovi kohdella näin."

"Sinä olet kroonisesti sairas nainen, joka ei halua sääliä sairautensa takia, joten minä en myöskään sitä sinulle anna. Beatrix." Mies murahti, kaataen Beaa hellin ottein sängylle.

Beatrix valui sängylle istumaan, pitäen katseensa Jonathanissa.
"Haluan sinut, en sääliä."

"Ja sinä saat, jos maltat." Johnny hamuili huulillaan naisen siroa kaulaa.
"Vaativa nainen."

Beatrix taivutti kaulaansa ja henkäisi hiljaa.
"Minä olen", hän myönsi, upottaen sormiaan punaisten hiusten joukkoon.

"Niin olet. Ja tiedätkö-" Jonathan näykkäisi hieman kovemmin.
"Olen vaativa mies."

Beatrix voihkaisi hiljaa.
"Ja hyvä niin."

"Mmhm." Kädet valuivat riisumaan naisen paitaa. Olisi kätevämpää kiusata tuota ilman vaatteita.

Beatrix ojensi kuuliaisesti käsiään, jotta vaalea neule saatiin pois tieltä. Tänään hän oli pukeutunut itselleen ominaisemmin, siistiin, harmaaseen hameeseen, jonka helma hyväili jalkoja sen verran istuvana, ettei niitä pahemmin saanut ajettua erilleen.

Ja se taisi olla yksi syy miksi hame sai lähteä seuraavaksi. Se oli pahasti tiellä. Oma neule sai lähteä vasta sen jälkeen.
"Pomona, lopeta." Mies murahti koiralle joka raapi mielenosoituksellisesti ovea.

Beatrixin sormet hakeutuivat availemaan Jonathanin housuja.
"Pomona kaipaa huomiota", hän huomautti, kietoen käsiään miehen niskalle vetääkseen tämän jälleen yhteen suudelmaan.

"Myöhemmin." Johnny totesi tyynesti, nojautuen suutelemaan Beaa samalla kun kiipesi tuon yläpuolelle sängylle. Hänellä oli nyt muuta tekemistä.

Pomona-parka.
Kuinkahan kauan heidän ystävyytensä kestäisi, mikäli hän jatkuvasti varastaisi Jonathanin huomion?
Miehen oma vika, kun puhui sillä tavalla.
Jalka nytkähti taas omia aikojaan.
"Nyt ei kannata tehdä sitä, millä olet tavannut kiusata minua."

"Oh?" Jonathan selvästi kaipaisi hieman paremman syyn kuin perusteeton... suositus olla tekemättä jotakin.

Beatrix hamusi taas oranssinpunaista harjaa.
"Pakkoliike", hän huomautti, kun jalka halusi nykäistä uudelleen.
"Saattaisin oikeasi potkaista."

Jonathan kohotti kevyesti kulmaansa.
"Kai sinä tiedät että olisi kymmeniä tapoja välttää se?" Hän siveli sormillaan Bean pehmeää ihoa, naurahtaen.
"Sidan."

Beatrix kohotti kulmaansa.
"Kymmeniä? Se on melkoinen väite."

"Ainakin kymmenen." Jonathan korjasi lausuntoaan hymyillen.
"Mutta ehkä tämän yhden kerran voin käyttäytyä. Ehkä." Käsi ei kyllä käyttäytynyt.

Beatrix ynähti hiljaa ja veti kuritonta jalkaa koukkuun, silläkin uhalla, että se myös jäisi siihen asentoon.
"Et vakuuta."

Ainakin Johnny olisi auttamassa sen suoristamisessa. Hän hymyili pehmeästi, kohottaen kulmaansa ja näykkäisi bean solisluuta.
"Missä en vakuuta?"

"Että... käyttäydyt."
Beatrix siirsi toisen kätensä pois Jonathanin niskalta pyyhkäistäkseen omia hiuksiaan pois kasvoiltaan.
Kummallinen, vitkutteleva mies.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1481
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: When you cry, I'd wipe away all of your tears, wipe away all of your fears   Su Helmi 04, 2018 11:20 pm

"Kuulostat siltä ettet halua minun käyttäytyvän. Hän haki hyvän otteen siitä nykivästä jalasta, valuen suudelmineen alemmas.
"Voit ihan pyytää."

"Sawnie..." Beatrix vetosi, kulmat kurtistuen.
"Minä en tosiaan halua... että potkaisen..."
Se jokseenkin lannisti tunnelman, hänhän sen tiesi. Jos iski kumppania vahingossa päähän.

Mies värähti. Sawnie oli kotoisa nimi, siitä tuli aina parempi mieli kuin Jonathanista.
"Et sinä potkaise. Ja olen puoliksi irlantilainen, pääni on umpiluuta ja loput viski on mädättänyt." Mies kuiskasi käheästi. Bea oli ollut oikeassa siitä käyttäytymisestä.

Beatrix puhahti epäuskoisesti.
"Siinä tapauksessa pääsi pitäisi olla umpiluuta vain..."
Hänen sanansa katkesivat ynähdykseen, jalka yritti nykäistä.
"... puoliksi..."

Jonathan ei pakottanut jalkaa, mutta varmisti ettei saisi sitä otsalohkoon tai ohimoonsa.
Hyvinhän se toimi.

Beatrix olisi jatkanut aiheesta, ellei hänen olisi ollut niin pahuksen vaikea keskittyä.
"Mmh, sinä aiot tehdä näin... joka kerta?"

Bea saattoi kuvitella että Johnny keskittyisi vastaamaan.
Ei. Miehellä ei ollut aikomustakaan.

Rehellisesti sanottuna, Beatrix ei kuvitellut enää juuri mitään. Hänelläkin oli juuri sillä hetkellä muuta tekemistä.
Katto ei ollut enää niin vieras.
"... verdomme..."

Johnny lopettaisi vasta kun sai naisen kiroilemaan kunnolla. Vapaa käsi siveli silkinpehmeää ihoa, toinen käsi pitä huolta siitä ettei se jalka iskeytyisi hänen päähänsä.

Hyvä niin, jalka oli aivan yhtä levoton kuin koko nainen muutenkin.
"Minä en ymmärrä, mikä pakkomielle sinulla... O verdomme..."
Sormet hapuilivat päiväpeitettä.
"Dat voelt..."

Beatrix sai sanoa sitä miksi halusi. Pakkomielle, halu miellyttää. Jonathan vain piti siitä kun sai toisen ihmisen selvästi nauttimaan.

Sen Jonathan kyllä osasi.
Jossain vaiheessa jopa ne hollanninkieliset kiroukset muuttuivat epäselvemmiksi, pikemminkin voihkaisuiksi kuin selviksi sanoiksi.
Ehkä pitäisi joskus kiittää. Kun hän voisi olla varma, että pääsisi myös ylös polviltaan.

Mies näykkäisi Bean reittä hellästi, suudellen ihoa kun nousi ylemmäs.
"En tiennyt että hollantilainen kiroilu voi olla seksikästä." Mies huomautti käheästi.

Beatrix oli painanut silmänsä kiinni.
Jalka nykäisi.
"En minä vain kironnut."

Jalka sai nyt nykiä niin paljon kuin se halusi.
"Mitä sitten?" Johnny painoi suudelman naisen kaulalle, sivellen ihoa hellästi.

Beatrix avasi silmänsä ja katseli Jonathanin kasvoja, kohottaen kätensä jotta saattoi upottaa ne miehen hiuksiin.
Hän todella piti niistä.
"Tiedät kyllä, mitä haluan, Sawnie."

Miestä ei onneksi haitannut se hiusten harominen.
"Et kertonut mitä sanoit, sidan."

Beatrix veti miestä lähemmäs voidakseen suudella tämän huulia.
"Jotain vain."

"... Lupaan kääntää omia sanojani, jos sinä kerrot." Johnny mutisi käheästi suudelman lomasta.

Beatrix siirsi kätensä sivelemään miehen selkää.
"Saatoin sanoa jotakin... siitä, kuinka hyvältä se... tuntui", hän vastasi katkonaisesti, suostumatta luopumaan suudelmasta täysin.
"Saatoin kutsua sinua leijonaksi. Ja saatoin ilmaista, että haluan saada sinun lapsesi."

Johnny kohotti toista kulmaansa. Leijona? Hän voisi elää sen lempinimen kanssa. Hän painoi vielä yhden suudelman naisen huulille, hipaisten musta ja silkkisiä hiuksia.
"Sidan tarkoittaa satiinia tai silkkiä." Ehkä Bea olisi unohtanut muun.

Beatrix kurtisti vastaukseksi omia kulmiaan.
"Mitä? Olin siinä vaiheessa jo hyvin lähellä, mitään, mitä sanoin, ei lasketa", hän vetosi, pöyhien Leijonansa harjaa.
"Siinä oli vasta yksi asia. Kerroin kolme."

"Minä voin elää leijonan kanssa." Jonathan lupasi hymyillen.
"En ole sanonut sinulle muuta kymriksi." Mies yritti välttää lupaustaan.

"Parempi niin."
Minkä sille mahtoi, leijonanharja mikä leijonanharja.
"Kolme asiaa."

"Sanoin sinua myös eräs kerta kauniiksi. Ja kultaseni." Olisi ollut ehkä reilua tarjota kymriläiset vastineet lauseille.

Beatrix ei sanonut mitään, juoksutti vain sormiaan Jonathanin hiusten lomasta.
Ennen kuin veti miehen uudelleen mukaan suudelmaan, toinen käsi jälleen kohti yöpöydän laatikkoa ojentuen.

Johnny nojautui suutelemaan naista, ehkä kiihkeämmin kuin oli tarkoitus.
"Meidän pitää keksiä joku järkevämpi ratkaisu tähän." Mies totesi kun ojensi sitä käärettä Bealle.
Mieskädet.

Beatrix otti kääreen ja repäisi sen näppärästi auki.
"Mmh, mikähän sellainen olisi?"
Siinä oli oikein hyvä tilaisuus vuorostaan vähän kiusoitella, näyttää, että näppärät kädet pystyivät muuhunkin kun rapisevien kääreiden aukomiseen.

Mies murahti raskaasti, painaen hampaansa kevyesti Bean solisluuta vasten. Hiton nainen.
"Mitään tietoa."

Olihan siihen toki varsin yksinkertainen ratkaisu, mutta se ei ehkä toiminut kolmansien treffien kohdalla.
"Epäilen, ettet tahdo luopua ehkäisystä, enkä minä aio sekoittaa kehoani millään ulkopuolisella", Beatrix henkäisi, antaen näppärien sormiensa jatkaa työtään.

"Sitten meillä ei taida olla vaihtoehtoja." Juurihan hän oli sanonut ettei haluaisi aviottomia lapsia. Mies murahti käheästi, painuen lähemmäs. Bea ajoi hänet hulluksi.

Jonathan oli itse kerjännyt sitä kiusaamalla ensin häntä.
Sietikin tulla hieman hulluksi.
Lopulta hän kuitenkin armahti miestä ja siirsi kätensä hivelemään tämän selkää.

Bean armahdus tuli ihan sopivalla hetkellä ja ainakaan nainen ei joutunut odottamaan enää. Pomonan oven kuopiminenkaan ei häirinnyt enää.

Pomona-parka.
Ei Beatrixkaan ehtinyt ajatella huomiota kaipaavaa nakukoiraa, ei ennen, kuin makasi hengästyneenä vuoteessa, iho yhä lämpöä hohkaten.
"Pomona ei ole... tyytyväinen."

Johnny voihkaisi. Hyvä luoja hän vielä sekoaisi sen koiran kanssa. Kiltisti, Beaa säästääkseen, hän nousi ylös ja avasi oven. Noin. Tulkoot sitten. Hitto. Mies rojahti takaisin sänkyyn ja veti naista kainaloonsa.

Pomona oli ansainnut päästä huoneeseen.
Beatrix painautui Jonathania vasten - kolmansilla treffeillä - ja houkutteli puolestaan nakukoiran lähelleen, suloiseksi lämpöpatteriksi.
Jalka nyki levottomana ja sai hänet ynähtämään ärtyneenä.

Mies kuuli sen ynähdyksen ja ratkaisi ongelman viemällä oman jalkansa Bean yli. Naisen jalka ei voisi nykiä kun tuo painui häntä vasten.
"Haluatko huomenna kyydin kentälle?" Hän mutisi Bean niskaan.

Beatrix oli siitä uskomattoman kiitollinen.
Oli päiviä, jolloin hän todella vihasi kehoaan.
"Eikö ole töitä huomennakin?"

"Minä en työskentele viikonloppuisin. Käyn tallilla, olen tavoitettavissa, mutta en töissä." Jonathan mutisi Bean niskaa vasten pehmeästi.

Hengitys niskalla kutitti.
"Voit sinä viedäkin. Jos tahdot."

"Minä vien sinut." Jonathan hamusi niskaa hellästi huulillaan, nauttien Bean hajuveden (kai se oli hajuvettä?) tuoksusta.

Tietenkin se oli hajuvettä, kenties yhdistettynä mietoon shampoon ja puuterin tuoksuun.
Hyvin kukkainen tuoksu.
"Joudut heräämään aikaisin", Beatrix huomautti, värähtäen huulten kosketuksesta.

"En välitä." Mielellään hän ajaisi Bean kentälle.
"Voin myös hakea sinut jos haluat."

Ajatus siitä, että joku olisi kentällä vastassa, oli hämmentävän... lämmittävä.
Sellainen, joka olisi voinut saada itkemään. Jos olisi ollut taipuvainen sellaiseen.
"Haluan. Kiitos."

"Voit siis jättää autosi tänne?" Johnny varmisti vielä.
"Voit ajaa sen talliin turvaan."

"Mm, se on varmasti turvassa."
Hänen kirkuvanoranssi Jaguarinsa.
Tuntui hämmästyttävän luonnolliselta keskustella tällaisista asioista.
"Ensiviikolla ostoksille Pomonan kanssa."

"Ilmoitat vain milloin haluat mummun vastuullesi." Mies totesi nauraen.
"Se on sitten diiva ostoksilla."

Beatrix rapsutti ruttuista niskaa rakastavasti.
"Tietenkin se on. Pomona tuntee arvonsa."

"Ihan kuin eräs toinenkin nainen josta minä pidän." Kuiskaus lausuttiin pehmeällä käheydellä Bean korvaan. Ihana nainen.

Beatrix värähti ja ellei Pomona olisi ollut mukavasti hänen sylissään, hän olisi kääntynyt suukottamaan Jonathania.
"Sinä se osaat valita kauniit sanat."

"Ne eivät ole vain kauniita sanoja." Mies huomautti hellyyttä äänessään, sivellen naisen vatsa peiton alla.

Surullisen litteää vatsaa, jos Beatrixiltä kysyttiin.
Hän alkoi tosiaan olla epätoivoinen.
"Pitää katsoa myös se maastoretki."

"Minä ratsastan Filiuksen päivittäin, joten kun sinun ja Romyn ohjelmaan sopii." Mies lupasi hymyillen pehmeästi.
"Ellet sitten ennemmin lainaa Calounin Coraa. Sekin varmasti järjestyisi."

"Mmmh."
Kunhan hänen jalkansa olisi taas parempi. Hän ei tahtonut potkia hevosraukkaa.
"Lieke on pitänyt Romysta kovasti."

"Se on hyvä. Ehkä sinunkin pitää kokeilla sitä." Jos Bea jänistäisi, Miyato varmasti lainaisi kaunista kimoaan.
"Pitäisi mennä pian katsomaan ruokaa."

Niin. Ruoka.
Pomona tuhisi niin suloisesti hänen sylissään, että olisi julmaa herättää se.
"Ei kai se nyt ihan vielä..?"

Jonathan vilkaisi kelloradiota.
"Ei vielä." Ja onneksi se ruoka ei kärsisi jos olisi uunissa pidempään. Käsi leikki mustilla hiuksilla hellästi.
"Olet hyvin kaunis."

Siisti polkka ei ollut enää aivan yhtä siisti, hiukset olivat keränneet itseensä sähköä ja pörhistyneet.
Jonathanin sanat saivat hänet katsahtamaan miestä silmäkulmastaan.
"Ja sinä hyvin kiltti kun sanot noin."

"Ehkä se ei ole vain kiltteyttä vaan totuus." Mies totesi hyvin vakavasti. Bea oli mielettömän kaunis.

Beatrix puhahti hiljaa ja painoi kasvonsa hetkeksi lähemmäs Pomonan niskaa.
Nukkuva koira tuoksui paahteiselta, melkein popcornilta.
"Hämmentävä mies."

"Hämmentävä? Beatrix, höpötän paljon, nauran paljon ja luoja etten osaa lyhentää tarinoita, mutta en koskaan puhu sontaa." Mies lupasi hellällä äänellä.

"Minä olen huomannut sen", Beatrix vastasi melkein pehmeästi.
Jonathan taisi nauraa hänenkin edestään.
"Mutta kiitos."

"Ja voin kertoa, että minä myös itken ja nauran hyvin usein samaan aikaan, kun en keksi enää mitä tekisin." Miehen äänestä kuuli hymyn.

Beatrix tuhahti.
"Portaiden käyttäminen hissin sijaan tekee hyvää kunnolle."

"Olet itsepäinen nainen." Mies naurahti hellästi ja puristi naisen kättä omallaan.

Beatrix käänsi katseensa kunnolla Jonathaniin.
"Minä olen", hän myönsi.
"Ei tunnu haittaavan sinua."

"Ei." Mies myönsi nauraen.
"Onpahan haastetta. Ettei vain ole liian helppoa ja rentoa elämä."

"Sinulla on kummallinen tapa ajatella asioista", Beatrix huomautti kulmiaan kurtistaen, ja siirsi katseensa takaisin haalaripukuiseen Pomonaan.

"Minä pidän haasteista, sidan. En valita jos ihmisellä on luonnetta. Pidän siitä." Jonathan huomautti hellästi.

"Sama taitaa päteä myös hevosiin?"
Filius oli vaikuttanut varsin luonteikkaalta tapaukselta. Mutta ei pahalla tavalla.
Kylmä tuntui ujuttavan sormiaan takin sisään, mutta Beatrix teki parhaansa ollakseen värisemättä. Hän ei palelisi, niinhän hän oli uhonnut.

"Mmm. Hyväkäytöksinen pitää olla, luonnetta saa kyllä olla." Jonathan tarkensi. Huonoa käytöstä hän ei katselisi sekuntiakaan.

"Oletan tuon tarkoittavan, että pidät myös minua hyväkäytöksisenä", Beatrix huomautti, lämmön pilkahtaessa hetken jäänsinisissä silmissä. Melkein kuin hymy olisi voinut löytää tiensä kasvoille - muttei kuitenkaan.

"Pidän." Mies myönsi hymyillen.
"Oikein, oikein hyväkäytöksisena, hienona naisena."

"Oikea vastaus", Beatrix myönsi.
"Minun käytökseni on poikkeuksetta moitteetonta."

Johnny puraisi huultaan ja nyökkäsi. Oli se. Mitään ei ollut sanomassa.
"Mmh'hmm." Hän kääntyi samalla pienemmälle kävelytielle, jota pitkin pääsisi takaisin kotiin.

Beatrix oli salaa kiitollinen siitä, että he tuntuivat suuntaavan takaisin talolle.
Hänen pitäisi ehdottomasti varautua paremmin koiralenkeille, Englannin hyisenkalseassa ilmanalassa.
"Aina."
Silloinkin, kun meni kyselemään sänkyyn menemisen aikataulusta. Aina.

Johnny päästi irti naisen kädestä, vilkaisten Beaa sivusilmällä. Poikamainen pilke ja leveä hymy toivat naururypyt esiin todella.
"Hieno nainen levittäisi jalkojaan ettei kutita." Tallimestari otti pari loikkamaista askelta eteenpäin, välttääkseen mahdollisen selkäsaunan.

Hyvä niin, sillä hansikoitu käsi huiskahti siihen, missä Jonathanin takaraivo oli vain hetkeä aikaisemmin ollut.
"Herrasmies ajaisi partansa, niin ettei tarvitsisi levitellä", Beatrix huomautti silmät siristyen.

Johnny kääntyi Bean puoleen, rauhoittaen kättä nostamalla isäntänsä riemusta heränneet koirat.
"Sanoit itsekin, että näytän oudolta ilman."

"Niin sinä näytätkin", Beatrix huomautti ja otti pari pidempää askelta saavuttaakseen kauemmas pitkin askelin loikkineen miehen.
Ja meinasi tietenkin samalla kompastua omiin jalkoihinsa.

Johnny ei edes ehtinyt ajatella, kun harppasi nappaamaan Beasta kiinni. Hyvä luoja naisen kanssa.
"Rauhassa. Jooko?"

Beatrix välttyi kaatumasta ja rikkomasta polviaan, kiitos Jonathanin.
Kasvoille oli kohonnut harmistunut puna.
"Pärjään kyllä."

"Tiedän, mutta en haluaisi joutua putsaamaan siroista polvistasi hiekkaa." Jonathan vastasi hymyillen pehmeästi. Voi Beatrix.

"Mmm, muistan sinun maininneen siitä aikaisemmin", Beatrix myönsi, sulkien hetkeksi silmänsä.
"Minä en naura usein. Enkä yleensä itkekään."

Johnny veti syvään henkeä.
"Et nyt suutu, mutta koska olen vanha mies ja minulla on ollut retkeni, sano että se johtuu siitä ettet liikutu helposti, eikä siitä että olisit psykopaatti?"

Kysymys sai Beatrixin hartiat kiristymään.
Hänen sisarensa oli psykopaatti. Muuta selitystä tämän käytökselle ei ollut. Heidän perheensä oli ollut aivan normaali, kiireinen, toki, mutta normaali.
Ja silti Wendy oli kasvanut niin pahalla tavalla kieroon.

Johnny huomasi sen ja veti naista hellästi lähemmäs, suukotellen kiristyneitä hartioita.
"... Huomaan että osuin väärään paikkaan. Saat kertoa jos haluat."

Pomonakin havahtui, mutta vain noustakseen hetkeksi ylös, kiepahtaakseen itsensä ympäri ja käpertyäkseen takaisin kerälle.
"Minulla on vahva epäilys siitä, että sisareni tosiaan on jotakin sellaista", Beatrix vastasi kireästi.
"Mutta minä en ole. Aivoni on tutkittu tehokkaasti."

Jonathan kohotti toista kulmaansa kevyesti.
"Oh?" Ei ehkä ollut hänen asiansa kysellä enempää.

Beatrix hieraisi kasvojaan, jalka yritti nytkähtää levottomasti, mutta tuli Jonathanin jalan paikoilleen lukitsemaksi. Onneksi.
"Hän kasvatti siskontyttäreni tavalla, jota yhdenkään lapsen ei tulisi joutua kohtaamaan."
Nainen oli hetken hiljaa.
"Se tuntuu kammottavan epäreilulta. Että sellainen nainen sai lapsen."

Jonathan kävi päässään läpi van der Veenejä jotka tiesi. Hetkinen.
"Am...anda?" Mies kysyi varovasti. Oli tytön nimi varmaan Amanda, hän oli aika varma siitä. Miltein sataprosenttinen.
"Maailma on epäreilu." Valitettavasti.

"Kyllä, Amanda. Luojalle kiitos hän asuu nyt enonsa luona."
Siitä Beatrix oli kiitollinen. Että edes nyt tytön elämässä oli turvallinen aikuinen.
"Mutta mitä aiempaan kysymykseesi tulee. Minä kyllä tunnen, tunteet eivät vain näy helposti ulospäin."

"Näin muistelin kuulleeni." Jonathan hymähti. Eiköhän Julian ja Deirdre saisi paikattua huonoja kasvatusta. Oli se sitten huonoa miten tahansa.
"Voi sinua. Mutta hyvä tietää. Voin siis lohduttautua että ehkä naurat vitseilleni oikeasti, vaikka et nauraisikaan ääneen."

"Minulla on erinomainen huumorintaju", Beatrix vakuutti.
Joku olisi voinut kuvailla sitä myös kieroutuneeksi, samalla tavalla kuin Julianin huumorintajua. Siinä suhteessa veli ja sisko olivat hyvin toistensa kaltaisia.
"Sinä voit nauraa ääneen minunkin puolestani."

"Kiero, oletan." Johnny tuhahti. Hän oli ystävänä saanut osansa Julianin huumorintajusta eikä mikään antanut olettaa että Bea olisi erilainen.
"Varmasti naurankin."

"Hienostunut", Beatrix intti.
Ainakin Julian arvosti hänen vitsejään. Ja hän Julianin.
"Hyvä niin."
Hän venytteli jalkojaan kevyesti.
"Se ruoka?"

"Kyllästyt vielä naureskeluuni, sidan." Johnny totesi tyynesti ja nousi pukeutumaan.
"Se ruoka."

Pomona huokaisi syvään, kun lämpö karkasi sen viereltä.
Kai koiran mielestä olisi voitu hyvin loikoilla siihen saakka, että olisi iltaulkoilun aika.
Beatrix kömpi istumaan ja hieraisi levotonta jalkaansa, ennen kuin nousi itsekin keräilemään vaatteitaan.
"Epäilen."

Jonathan puki päälleen, venytellen käsiään hieman.
"Suloisen optimistista, sosej." Jonathan lähti alas ja Pomona ripisteli perässä.

Beatrix kohotti toista kulmaansa uudelle nimitykselle.
Niitä tuntui riittävän.
Hän pukeutui hieman hitaammin, joutui kamppailemaan parin itsepintaisen potkaisun kanssa, mutta saattoi lopulta seurata Jonathania alakertaan jopa hiukset moitteettomiksi kammattuina.

Johnny oli nostanut padan jo pöydälle ja kattanut heille lautaset sekäv esikannun pöytään.
"Ota vain ensin."

Beatrix etsi Pomonaa katseellaan ennen kuin otti lautasen käteensä ja alkoi nostella sille varovasti ruokaa.
"Et kai tosissasi ole huolissasi siitä, että olisin psykopaatti?"

Jonathan vilkaisi Beaa, sukaisten villejä hiuksiaan kasvoiltaan. Leijonanharja.
"Se oli puoliksi vitsi."

"Se oli aivan aiheellinen kysymys", Beatrix huomautti, samalla kun istahti pöydän ääreen.
"Minulla on mustaa valkoisella siitä, etten ole."

"Minä en tarvitse sitä. Se riittää että sanot." Mies lupasi hymyillen, ottaen itselleen ruokaa kun Bea laski ottimet alas.
"Ja reaktiosi oli vilpitön."

Beatrix oli itse siitä hyvin helpottunut. Että hänen aivojaan oli kuvattu. Ei tietenkään psykopatian vuoksi, mutta samoista kuvistahan senkin olisi nähnyt.
Wendynkin sietäisi harkita.
"Olen iloinen, että uskot minua."

"Sanotaan vain että ikäiselläni miehellä on seikkailunsa ja virheensä. Olen aika varma että eräs treffikumppanini olisi täyttänyt se kriteerit." Johnny hymähti vaisusti.

Beatrix katsahti Jonathania kulmat kevyesti kurtistuen.
"Olen pahoillani."

"Se ei ollut pitkä juttu." Mies naurahti.
"Juurikin siitä syystä. Ei siitä sen enempää." Mies ei halunnut kaivaa asiaa.

Eikä Beatrix kysynyt. Jonathan puhuisi jos haluaisi, tai olisi puhumatta.
Toisinaan hän mietti, että kenties Dieterkin oli ollut jollakin tapaa tunne-elämältään häiriintynyt. Ei kai sellaista tehty ihmiselle, jota rakasti?
"Millainen viikonloppu sinulla on tiedossa?"

Ei tosiaan tehty.
"Olen kotona, annan aikaa koirille. Käyn ratsastamassa Filiuksen. Aion vain rentoutua." Mies vastasi hymyillen.

Milloinkohan Beatrix oli viimeksi rentoutunut koko viikonlopun?
Siitä oli niin kauan, että hän oli jo unohtanut, mitä oli tehnyt. Joulu oli ollut tarkoitus varata sukulaisille, mutta hän oli mennyt sairastumaan.
"Koirat varmasti pitävät ajatuksesta."

"Niille on ollut kovin vähän aikaa muuttohässäkän ja kaiken keskellä, joten ne ovat ansainneet viikonlopun isin jakamatonta huomiota." Johnny hymyili hellästi.

Taas se isi.
Mutta ehkä he eivät voineet jättää ruokailua kesken juuri nyt.
"Tämä on hyvää", hän kehui, syödessään pataa pienin, varovaisin haarukallisin.

Johnny siristi silmiään.
"Ei siellä mitään myrkyllistä ole." Hän naurahti pehmeästi.
"Kiitos."

Beatrix mulkaisi miestä.
"Ei voi olla varma", hän huomautti.
"Sinä syöt vihreää möhnää leipäsi päällä."
Vaikka ei kyse ollut siitä, että olisi nirsoillut, piti vain syödä varovasti.

"En laittaisi ruokaan mitään epämääräistä. Jos kerran kyse ei ole siitä, mistä sitten?" Jonathan oli utelias.

Beatrix kurtisti kulmiaan.
"Pitää syödä varovasti."

"Avaatko ihan hieman?" Ei mies itsekään ahminut, mutta hän oletti syövänsä normaalisti jja Bean tapa pisti silmään.

Beatrix vilkaisi Jonathania.
"En halua, että ruokaa menee väärään kurkkuun."
Mies oli jo nähnyt hänen sätkivät jalkansa, tämän ei tarvitsisi lisäksi taputella selkään, jos hän sattuisi vetämään ruokaa henkeen.

"... Yritätkö sanoa että voit tukehtua koska tahansa?" Miten Beatrix pärjäsi yksinään?

Beatrix tuhahti.
"Ei ole mitään syytä liioitella. Kenelle tahansa voi joskus käydä niin."

"Sidan, tiedät mitä tarkoitin." Mies huokaisi hiljaa. Voi Bea.

Beatrix laski katseensa.
"Alat pian ajatella, ettei minusta ole mihinkään."

Johnny laski aterimet käsistään ja kiersi pöydän toiselle puolelle. Hellästi hän kietoi kädet naisen hartioille.
"Sinusta ei olisi mihinkään? Millainen mies oikein olisin? Sinä olit lahjakas ratsastaja sairastumiseesi asti. Nyt olet luonut vaikuttavan uran, hoidat menestyksekkäästi perheyritystä ja muuta siinä sinussa. Miten kummassa sinusta ei olisi mihinkään?"

Sairastumiseen saakka kaikki olikin ollut hyvin.
Mutta tauti oli salakavala, ikinä ei voinut olla varma siitä, mitä se seuraavaksi keksisi.
"Silti kompuroin portaissa ja onnistun vetämään ruokaa henkeen. Se ei erityisesti huuda menestystä."

"Mutta sinä olet menestynyt siitä huolimatta ja se huutaa menestystä enemmän kuin mikään. Et saisi ajatella noin itsestäsi, Beanie."

Lempinimi sai Beatrixin tuhahtamaan.
"Haluan vain voida olla avuksi Julianille ja Deirdrelle."

"Ja sinä olet. He tietävät että teet mitä vain, kaikki mitä heidän tarvitsee tehdä on kysyä." Sawnie vakuutti naiselle, halaten tuota kevyesti.

"Niin."
Ja silti Beatrix kyseenalaisti, mitä hyötyä hänestä voisi olla. Rammasta naisesta.
Mutta Amanda oli vaikuttanut vilpittömän iloiselta hänen seurassaan. Tyttöparka.
"He ovat perhettä."

"Ja he arvostavat kaunista ajatustasi ja apuasi jonka saavat." Johnny hymyili pehmeästi.
"Älä hölmö lytistä itseäsi. Kaunis, menestynyt, itsevarma ja perheensä rakastama nainen."

Beatrix taivutti päätään niin, että saattoi nähdä Jonathanin kasvot.
"Alan kuulostaa siltä, kuin kerjäisin kehuja", hän huomautti, ojentaen kätensä hipaisemaan miehen poskea.
Kolmansilla treffeillä.
"Minun itsetuntoni on oikein hyvällä tolalla."

"Et kerjää, minä annan totuuksia." Jonathan hymähti pehmeästi, painaen kättään poskea vasten. Punaisen parran kirjomaa poskea.
"Niin on."

Beatrix koukisti sormiaan ja rapsutti Jonathanin poskea.
"Pitäisi ajaa", hän huomautti, tuntiessaan parranalun sormiaan vasten.

Jonathanin kohdalla ei voinut oikein enää edes puhua sängestä, se oli jo enemmän hyvin lyhyt parta.
"Hei. Pidän kasvokarvoituksestani." Mies nurahti hellästi.

"Se kutittaa", Beatrix huomautti, kietoen sormiaan miehen paidanrintamukseen vetääkseen tämän päätä lähemmäs olkapäätään.

Johnny nojautui kiltisti lähemmäs naista, hymyillen hieman.
"Totuttele siihen. Minua ei ole nähty ilman pientä partaa kymmeneen vuoteen."

Beatrix hipaisi miehen poskea huulillaan.
Kolmannet treffit.
"Siitäkö ei neuvotella? Minulla on hyvin herkkä iho."

"Näytän typerältä, joten ei. Emme neuvottele tästä." Johnny hymyili hellästi. Hän nojautui kevyesti huulia vasten. Tyytyväinen leijona.

Beatrixin kulma kohosi kysyvälle kaarelle.
"Millä tavalla typerältä?"

"En tiedä. Siihen on tottunut. Näytän aikuiselta vauvalta jolla on muutama ryppy."

"Rypyt ovat hurmaavia", Beatrix huomautti, täysin vakavalla naamalla samalla kun siveli sormenpäillään lyhyen parran peittämää poskea.
"Haluan nähdä."

"Minulla on lähinnä otsakurttuja, naururypyt ja hymyjuovat. Näet ne kaikki vaikka minulla olisi parta." Johnny huomautti hymyillen.

"Mmmh."
Kenties ilmeettömyyden ansiosta Beatrixin kasvot olivat pysyneet varsin sileinä, eikö sitä sanottu, että hymyily aiheutti ryppyjä?
"Pomonakin on hurmaava ryppyineen."

"Joten sinulla ei ole syytä saada minua luopumaan parrastani." Mies naurahti ja vilkaisi Pomonaa.
"Niin on."

"Muuta kuin että se kutittaa. Varsinkin herkkiä kohtia", Beatrix huomautti, sormien vaeltaessa pitkin miehen poskea ja leukaa.

"... Opettele pitämään siitä." Johnny naurahti. Hän näykkäisi Bean korvaa.
"Tai levitä jalkojasi enemmän."

Beatrix kohotti toista kulmaansa.
"Puhut hävyttömiä."

Jonathna virnisti hieman.
"Niin puhun. Sinun ruokasi kyllä jäähtyy."

"Mmm. Menehän siitä sitten. Omalle puolellesi pöytää."
Beatrix laski kätensä miehen poskelta ja tarttui uudelleen aterimiin.

".. heti komentelemassa..." Mies mutisi, siivoten omat välineensä jo pois kun oli kerran syönyt. Loput sai mennä odottamaan padassa jääkaappiin huomista.

Beatrix söi lautasensa hiljaisuudessa tyhjäksi ja hieraisi vaivihkaa jalkaansa, ennen kuin nousi ja alkoi kerätä astioitaan.
"Kiitos."

Johnny otti astiat ja asetteli pesukoneeseen.
"Ole hyvä. Mitä haluaisit tehdä? Koirien kanssa pitäisi ehkä käydä lenkki mutta voin käydä yksinkin."

"Voin tulla mukaan", Beatrix vastasi. Liikunta tekisi hyvää jäsenille, jotka tahtoivat tänään kangistua. Jokainen päivä oli erilainen, seikkailu, niin kuin elämäntaito-opas oli inttänyt.
"Ulkoilma on hyväksi."

"Jos olet varma. Hetken ruokalepo ja tehdään lenkki." Mies ehdotti hymyillen.

"Olen varma", Beatrix vakuutti ja pyyhkäisi hiuksia korvansa taakse.
"Takaisin sohvalle? Pomona voi tulla syliin."

"Mennään sohvalle. Pompom, mennään." Mies sai peräänsä hyppivän terrierimummon. Eikä sillä edes tarkoitettu Beaa. Hän laittoi istuuduttuaan telkkarin päälle. Jos turruttaisi aivoja taustametelillä.

Beatrix käpertyi Jonathanin kylkeen varsin tottuneesti, aivan kuin kyse olisi ollut jo rutiinista, eikä suinkaan toisesta illasta miehen luona.
Pomonakin löysi hyvän asennon hänen sylissään, elävä kuumavesipullo.
"Katseletko paljon televisiota?"

"Yleensä se on taustameteli. Silloin kun en jaksa hakea lukulaseja yläkerrasta." Johnny löysi sieltä kyllä nyt jopa siedettävän elokuvan.

Beatrix oikaisi toisen jalkansa suoraksi.
"Pidän lukulaseistasi."
Hänelläkin oli, ne vain unohtuivat jatkuvasti.

"Pidät? Se on hyvä. Niistä voi tulla pian pysyvä osa." Hän jaksaisi leikkausta tai piilolinssejä.

"Ei haittaa", Beatrix vastasi, jäänsinisten silmien katse televisioruudussa ja toinen käsi Pomonaa silitellen.
Kotoisaa. Paljon kotoisampaa, kuin hänen entisessä asunnossaan enää pitkiin aikoihin.

"Hyvä. Pitäisi käydä optikolla kun jaksaisi." Mies hymähti pehmeästi.
"Ikinä vain mukamas ehdi."

Beatrix pukkasi miehen kylkeä melkein lempeästi.
"Terveydestä pitää pitää huolta."

"Minä tiedän. Olen menossa, kunhan ehdin. Ehkä sitten kun menet mummun kanssa ostoksille." Johnny naurahti pehmeästi.

"Parempi olisi", Beatrix mutisi ja haki jalalleen parempaa asentoa.
"Me tulemme Pomonan kanssa vahtimaan."

"Selvä, selvä. Menen silloin. Jestas." Mies nauroi ja nosti käsiä ilmaan antautumisen merkiksi.
"Ehkä valitsen jotkut kamalat vanhuslasit."

"Hyvä", Beatrix vastasi ja valui alemmas, kunnes hänen päänsä lepäsi Jonathanin jalkaa vasten.
"Etkä valitse."

"Eikö se olisi hauskaa? Sellaiset tv-ikkunat tai pullonpohjat." Jonathan virnisti kujeilevasti.

"Ei. Ei olisi."
Niille laseille saattaisi käydä jokin kammottava onnettomuus. Ehkä Albus istuisi niiden päälle.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1481
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: When you cry, I'd wipe away all of your tears, wipe away all of your fears   Su Helmi 04, 2018 11:22 pm

"Minusta olisi. Se olisi hauskaa." Kunhan kiusasi. Hän tyytyisi sopiviin, muodikkaisiin ja kesyihin laseihinn.

Beatrix puhahti.
"Saisit nukkua sohvalla."
Niin kuin tämä olisi jo ollut heidän yhteinen kotinsa. Kolmansilla treffeillä.

Siis hetkinen? Heittäisit minut sohvalle silmälasien takia?" Mies ei voinut olla nauramatta. Jälleen. Jonathan oli sanonut nauravansa paljon.
"Komenteleva nainen."

Nauru ei haitannut. Se oli miellyttävä.
"Jos tahallasi hankkisit kammottavat. Minä pidän silmälaseista."

"Hieman huumoria hei? Ai eikö? Ensin parta ja nyt silmälasit. Mihin puutut seuraavaksi?" Sawnie virnisti ja nousi sohvalta. Hän palasi pienen oluttuopin kanssa. Teki mieli ja kaapissa oli yksi.

Beatrix käytti tilaisuuden hyväkseen ja hieroi kipeää jalkaansa.
Hän painoi päänsä takaisin miehen syliin, Pomona vatsaansa vasten tuhisten.
"Ei muuta. Vielä. Ja partakin vain, koska kutittaa."

Mies otti kulauksen ja kohotti kulmiaan.
"Vielä? Ja minä tarjosin sinulle ratkaisua partaan."

"Nämä ovat vasta kolmannet treffit", Beatrix huomautti.
"Jalkojen levittäminen ei ole ratkaisu. Siihen."

"Olet tarkkasilmäinen nainen." Jonathan huomautti hymyillen.
"Ja tiedät minusta kutakuinkin yhtä paljon kun entiseni puolenvuoden jälkeen." Epäsymmetrisille kasvoille levisi vinkeä virne.
"Mihin se sitten on ratkaisu?"

"Minä olen kiinnostunut tutustumaan ihmisiin", Beatrix vakuutti ja rapsutteli Pomonaa.
"Johonkin muuhun."

"Vastaa nyt vain. Mihin se on ratkaisu? Ja tiedäthän, että en luovu parrastani siltikään?" Ei. Ei edes häihinsä.

"Parrasta voidaan keskustella."
Pomona tuhahti unisesti ja sai Beatrixin katsahtamaan koiraa.
"Naisella on monenlaisia tarpeita."

"Hyvä. Eli se jää." Se oli nopea keskustelu. Hän kietoi toisen kätensä Bean ympärille.
"Kerro toki."

Erävoitto. Parrasta keskusteltaisiin vielä.
"Olet aikuinen mies", Beatrix huomautti.
"Tiedät kyllä."

"Niin olen ja tiedän. Mutta en juuri sinun tarpeistasi." Jonathan huomautti. Ja parrasta voitaisiin aina keskustella, mutta se jäisi.

Parrasta keskusteltaisiin niin pitkään, että se joko lähtisi, tai Beatrix tottuisi. Kumpi tapahtuisikaan ensin."
"Varsin taitavasti sinä olet suoriutunut."

Beatrix tottuisi. Jonathan ei ollut ajanut sitä kymmeneen vuoteen kokonaan pois eikä tulisi ajamaankaan.
"On aina mukavaa jos voi tehdä jotain erityisen mukavaa."

"Minä tiedän", Beatrix vastasi melkein raukeasti, siinä oli oikein hyvä loikoilla.
"Ja kunhan jalat kestävät polvistumista, minäkin aion tahdon tehdä sinulle jotakin mukavaa.

Johnny puraisi huultaan.
"Kun otit puheeksi. En pidä siitä." Outo mies.

Beatrix ei hätkähtänyt.
"Jokin erityinen syy, miksi et?"

Jonathan kohautti olkiaan.
"En tiedä. Ei kai." Syynä voisi aina pitää pieleen mennyttä suhdetta Sveitsissä.

Beatrix vei toisen kätensä piirtelemään kuvioita miehen polvea vasten.
"Mistä sitten pidät?"

Mies sai miettiä hetken.
"En tiedä. Olen kovin kesy mies sillä saralla."

Beatrix kurtisti kulmiaan.
"Et tiedä? Vaikka olet pian neljänkymmenen?"

"Beanie, olen vanhanaikainen mies tietyissä asioissa. En voi sanoa että minulla olisi ollut kovin villit seikkailut, vaikka minulla on ollut retkeni. Se on mukavaa oikean ihmisen kanssa."

"Vanhanaikaisuudessa ei ole mitään pahaa", Beatrix huomautti.
"Siitäkö sinä pidät?"

"En tiedä. Olen vain mennyt usein sieltä mikä on tuttua ja jättänyt uudet kokeilut muille." Jonathanilla oli mukavuusalue. Ainakin hän kuvitteli että oli.

"Mm-hmm."
Ei tutussa tietenkään mitään vikaa ollut. Ei Beatrixkaan innostunut läheskään kaikesta.
Mutta silti, ei pitänyt jättää kokeilematta.
"Pidit siitä, kun koskin sinua?"

"Tietenkin, en ole kuollut." Mies pärskähti. Kuka ei olisi pitänyt?

"Mutta et pidä siitä, että se tehdään suulla."
Ei hän pilkannut tai ihmetellyt, halusi vain oppia tuntemaan Jonathanin.

Johnny nyökkäsi kevyesti.
"En oikein. Polvistumisessa on jotain... Eäh. En halua ketään polvilleen eteeni."

"Eihän sitä varten tarvitse polvillaan olla", Beatrix huomautti.
"Ja sinäkin polvistelet minulle."

"Eri asia." Jonathan totesi tyynesti.
"Se että en halua ketään polvilleen eteeni ei tarkoita ettenkö minä voisi tehdä niin itse."

Beatrix ei väittänyt vastaan.
"Tahdon sinunkin nauttivan."

"En ikinä sanonut ettenkö nauttisi." Johnny korjasi hymyillen. Albus rymysi eteisestä olohuoneeseen narulelu suussaan, tölväisten sohvapöytää. Sen alatasolta kaatui lattialle useampi hevosurheilualan lehti, julkaisu ja muutama valokuva-albumi.

Beatrix kohottautui istumaan, mutta koira näytti olevan kunnossa.
Katse laskeutui valokuva-albumeihin.
"Valokuvia."
Hän kumartui poimimaan yhden albumin.

Johnny ärähti susikoiraa kauemmas ja vilkaisi albumia. Ei, hän oli tainnut heittää kaikki sellaiset kuvat pois joita ei olisi voinut antaa Bean katsoa.
"Katso vain. Siellä on... Kuvia jostain... Umm. Kymmenen tai kahdentoista vuoden takaa, kai."

"Sinusta ilman partaa?"
Beatrix rakasti valokuvia. Hän asetti albumin syliinsä ja alkoi selata sen sivuja.

"Jos siellä on yli kymmenen vuoden takaisia kuvia, niin kyllä. Kuvia minusta ilman partaa." Johnny nauroi ja siirtyi lattialle korjaamaan sotkua. Sivuilla vilisi Johnny erilaisten ihmisten kanssa illanvietoissa ja nuori Filius. Parilla viimeisellä sivulla oli useampi kuva Johnnysta saman miehen kanssa - sylikkäin, vaihtamassa poskisuudelmia, hevosten selässä vierekkäin rannalla.

Beatrix jäi tarkastelemaan Filiuksen kuvia. Pian hänen huomionsa kiinnittyi kuitenkin mieheen, joka esiintyi useammassa kuvassa, varsin... läheisesti Jonathanin kanssa.
Mies näytti etäisesti tutulta.
"Kuka tämä on?"

Mies suoristautui lattialta ja kurkisti albumin reunan yli.
"Minä luulin hävittäneeni kaikki nämä." Mies totesi tyynesti.
"Entinen miesystävä. Vuosien takaa."

Beatrix kurtisti kulmiaan.
"Miesystävä?" hän toisti, tarkastellen kuvia samalla kun yritti päätellä, oliko ymmärtänyt sanan merkityksen väärin. Ehkä se Englannissa tarkoittikin jotakin muuta, miespuolista ystävää.
Ja ehkä suutelukuvat ja sylikkäin istuminen olivat aivan... normaalia käytöstä ystävien kesken tällä puolen kanaalia.

Kuvat oli otettu Sveitsissä, ei Englannissa. Eikä kuviss oleva toinen mies ollut englantilainen, mutta sitä Bea ei voinut tietää.
"Miesystävä." Johnny vahvisti.

Beatrix vilkaisi Jonathania ja sitten taas kuvia.
Ei, miesystävä ei tainnut tarkoittaa samaa kuin ystävämies.
Hän pysyi hiljaa ja käänsi uuden aukeaman esiin.

Jonathan kohotti toista kulmaansa kevyesti.
"... Ihan rohkeasti sanot vain."

Beatrix pysyi hiljaa ja katseli kuvia, käänsi esiin uuden aukeaman.
"Tutut kasvot."

"Martin Eckerman." Saksalainen oli nykyään esteratsastuksen huippunimiä.
"Olisit kuitenkin löytänyt hänet jos olisit etsinyt."

Etsinyt? Miksi ihmeessä?"
Beatrix sai albumin selattua loppuun ja sulki sen, jättäen lepäämään syliinsä.
"Se esteratsastaja?"

"No hän olisi voinut tulla vain vastaankin jossain. Juuri se. Saksalainen." Johnny huokaisi syvään.
"Siitä on vuosia."

Vaikka esteratsastus olikin Beatrixille vieraampi, hän oli kyllä tunnistanut huipulla kilpailevan miehen kasvot.
"Silloin kun työskentelit Saksassa?"

"Sveitsissä." Jonathan sukaisi harjaansa hieman levottomana.
"Ennen toista tutkintoani olin Sveitsissä töissä melkein kymmenen vuotta."

Beatrixin sormet naputtelivat valokuvakansion kantta.
"Olet oikeassa. Näytät oudolta ilman partaa."

"Minähän sanoin." Jonathan naurahti sanojensa perään pinnallisesti.
"Sano vain. Näytät siltä että haluat sanoa jotain."

"Minähän sanoin jo kaikenlaista", Beatrix huomautti, kääntäen katseensa Jonathaniin.
"Yritän sisäistää, että olet ollut parisuhteessa miehen kanssa."

Jonathan raapi kevyesti leukaansa, siristäen silmiään.
"Sisäistää?"

"Sisäistää", Beatrix toisi ja yritti miettiä, oliko valinnut väärän sanan.
"Kuinka niin?"

Ei se ollut väärä sana, mutta Johnny ei keksinyt mitä sisäistettävää siinä olisi ollut. Siitä oli kymmenen vuotta kun hän oli eronnut Martinista, omasta päätöksestään. Olosuhteiden ja tulevaisuudennäkymien johdosta.
"Mitä siinä on sisäistettävää?"

Beatrix tutki Jonathania katseellaan.
"Sinä siis pidät naisista ja miehistä?"

Johnny istui alas, sukaisten hiuksiaan uudelleen.
"Mmm. Pidän.

Se sai Beatrixin mietteliääksi.
"Molemmista yhtä lailla?"

"Haluaisin sanoa että pidän ihmisestä, jos hän on oikeanlainen, en siitä kumpaa sukupuolta hän on. Toissijaista." Johnny ainakin ajatteli niin.

"Hm."
Beatrix mietti asiaa taas hetken ja kumartui sitten työntämään albumin takaisin paikoilleen sohvapöydän alle.
"Pitäisikö lähteä ulkoiluttamaan koirat?"

"Kai tiedät että minä en anna tämän olla jos minusta tuntuu että se häiritsee sinua tai jätät jotain sanomatta?" Ei olisi ensimmäinen kerta kun tapailemansa nainen olisi säikähtänyt asiaa. Hän nousi ylös ja vilkaisi kelloa.
"Pitäisi."

Beatrix käänsi katseensa Jonathaniin.
"Miksi se häiritsisi minua?" hän kysyi, kulmiaan kurtistaen.
"Jos sukupuolella ei todella ole sinulle väliä."

"En tiedä. Ehkä se sitten vain tuntui siltä. Ja kyllä. Beanie, en minä sinua olisi ulos pyytänyt jos en sinusta pitäisi." Mies huomautti hymähtäen.

"Olin vain yllättynyt, siinä kaikki", Beatrix vakuutti ja nousi seisomaan, suoristaen neuleensa helmaa ja pyyhkäisten mustia hiuksiaan takaisin kuosiin.
"Uskon, että sinua ei haittaa, vaikken pystykään tarjoamaan kaikkea samaa kuin miesystävä."

Jonathan hymähti pehmeästi ja vilkaisi Bean vaatteita. Eihän tuo ollut tulossa noissa ulos? Vallaton virne viipyi kasvoille, mutta hän ei sanonut mitään niistä ajatuksista ääneen.
"Saattaa olla että olen tiedostanut asian, sidan."

Tietenkin Beatrix oli tulossa juuri niissä vaatteissa ulos.
Vallaton virne sai hänet kohottamaan toista kulmaansa.
"Hyvä. Sitten meillä ei pitäisi olla ongelmaa."

"Ei, ei meillä ole ongelmaa. Sinä olet oikein kaunis ja viehättävä." Hän avasi toista kättään, jotta voisi vetää Bean kainaloonsa ja suukottaa naisen hiuksia.

Beatrix astui lähemmäs ja katsahti Jonathanin kasvoja.
"Onko minun vaatteissani jotain vikaa? Katsoit niitä oudosti."

"Jäädyt ulos." Jonathan hautasi hetkeksi kasvonsa naisen hiuksiin.

Beatrix puhahti.
"En jäädy. Minulla on hyvä takki."

"Oletko varma?" Mies varmisti, ennen kuin suuntasi eteiseen ja vislasi koirat mukaansa. Ne kaikki istuivat kiltisti riviin, odottamaan pantojen laittoa.
"No niin, Pomona, tänne niin isi laittaa haalarin."

"Olen."
Beatrix seurasi Jonathania eteiseen ja alkoi pukea pitkää, vaaleaa takkiaan, joka tämän jälkeen olisi koirankarvoissa.
Lenkki tosin vaarantui heti alkuunsa, kun Jonathan lepersi Pomonalle sillä tavalla.
Jokin meni, jälleen kerran, Beatrixin sisällä rikki.

"Hyvä tyttö." Johnny laski hihnat käsisään, puki kengät ja tarjosi Pomonan hihnaa Bealle.
"Ole hyvä. Saat mummun, minä otan nuorison."

Beatrix oli kietonut kaulaansa luonnonvalkoisen huivin ja työntänyt jalkansa siisteihin, varrellisiin nilkkureihin, jotka kestäisivät myös Englannin arvaamatonta ja kosteaa säätä.
Naisen silmissä häivähti lämpö, kun Pomonan hihna ojennettiin hänen käteensä.
"Alan todella harkita koiran hankkimista."

Jonathan veti takkia päälleen.
"Ai? Todellako?" Hän ei voinut olla hymyilemättä. Koirat olivat ihana asia.

Beatrix kumartui rapsuttamaan Pomonan haalarin peittämää niskaa.
"Niin."
Koirasta olisi seuraa, ja Pomonan läsnäololla oli äärettömän rauhoittava vaikutus.
Kyllähän hän pärjäisi koiran kanssa, eikö niin?

Jonathan avasi oven, viitaten Pomonaa ja Beaa menemään ensin.
"Leidit ensin." Sitten hän kahden isomman koiran kanssa. Mies painoi oven kiinni ja lähti rennoin askelin kohti sopivaa lenkkireittiä.
"Täällä on sille aina tarvittaessa hoitopaikka."

Leidit astelivat sievästi edeltä ulos.
Ilma tosiaan tuntui purevalta, onneksi Pomonalla oli haalarinsa. Hetken Beatrix toivoi, että hänelläkin olisi ollut.
Ääneen hän ei sitä myöntäisi, ei palellut, ei lainkaan.
Hän katsahti Jonathania silmäkulmastaan.
"Olin juuri kysymässä, ottaisitko sen hoitoon. Julian ei välitä lemmikeistä."

"Ainahan tässä yksi lisää menee." Jonathan hymähti ja hapuili varovasti Bean kättä omaansa. Kai he voisivat kulkea käsikkäin?

Kolmansilla treffeillä?
Miksikäs ei. Jonathanin käsi oli sitä paitsi lämmin, Beatrixin sormet jäätyivät aina joka tapauksessa.
"Ehkä se ei sitten olisi täysin hölmö idea."

"Iso talo ja pihakin, yksinäisellä miehellä." Johnny naurahti. Vaikka Bea oli nyt pari kertaa tuonut ihanasti seuraa taloon.

"Koirille tilaa", Beatrix huomautti ja katsahti Pomona, joka näytti vastustamattoman suloiselta haalarissaan.
"Sitäkö varten sinä talon ostit?"

"Juuri sitä. Halusin että koirille on edelleen oma aidattu piha ja tilaa. Ja mahtuuhan tuohon nyt pieni perhe jos niiksen olisi." Isomman katraan kanssa pitäisi kyllä muuttaa isompaan.

Beatrix vilkaisi Jonathania silmäkulmastaan.
"Minä valitsin oman asuntoni, koska rapussa ei ole hissiä."
Ihan vain silkkaa itsepäisyyttään.

"Beanie, onko tuo nyt taas sellaista tervettä itsepäisyyttä?" Mies kysyi pilke silmäkulmassaan.

Beatrix tuhahti.
"Portaiden käyttäminen hissin sijaan tekee hyvää kunnolle."

"Olet itsepäinen nainen." Mies naurahti hellästi ja puristi naisen kättä omallaan.

Beatrix käänsi katseensa kunnolla Jonathaniin.
"Minä olen", hän myönsi.
"Ei tunnu haittaavan sinua."

"Ei." Mies myönsi nauraen.
"Onpahan haastetta. Ettei vain ole liian helppoa ja rentoa elämä."

"Sinulla on kummallinen tapa ajatella asioista", Beatrix huomautti kulmiaan kurtistaen, ja siirsi katseensa takaisin haalaripukuiseen Pomonaan.

"Minä pidän haasteista, sidan. En valita jos ihmisellä on luonnetta. Pidän siitä." Jonathan huomautti hellästi.

"Sama taitaa päteä myös hevosiin?"
Filius oli vaikuttanut varsin luonteikkaalta tapaukselta. Mutta ei pahalla tavalla.
Kylmä tuntui ujuttavan sormiaan takin sisään, mutta Beatrix teki parhaansa ollakseen värisemättä. Hän ei palelisi, niinhän hän oli uhonnut.

"Mmm. Hyväkäytöksinen pitää olla, luonnetta saa kyllä olla." Jonathan tarkensi. Huonoa käytöstä hän ei katselisi sekuntiakaan.

"Oletan tuon tarkoittavan, että pidät myös minua hyväkäytöksisenä", Beatrix huomautti, lämmön pilkahtaessa hetken jäänsinisissä silmissä. Melkein kuin hymy olisi voinut löytää tiensä kasvoille - muttei kuitenkaan.

"Pidän." Mies myönsi hymyillen.
"Oikein, oikein hyväkäytöksisena, hienona naisena."

"Oikea vastaus", Beatrix myönsi.
"Minun käytökseni on poikkeuksetta moitteetonta."

Johnny puraisi huultaan ja nyökkäsi. Oli se. Mitään ei ollut sanomassa.
"Mmh'hmm." Hän kääntyi samalla pienemmälle kävelytielle, jota pitkin pääsisi takaisin kotiin.

Beatrix oli salaa kiitollinen siitä, että he tuntuivat suuntaavan takaisin talolle.
Hänen pitäisi ehdottomasti varautua paremmin koiralenkeille, Englannin hyisenkalseassa ilmanalassa.
"Aina."
Silloinkin, kun meni kyselemään sänkyyn menemisen aikataulusta. Aina.

Johnny päästi irti naisen kädestä, vilkaisten Beaa sivusilmällä. Poikamainen pilke ja leveä hymy toivat naururypyt esiin todella.
"Hieno nainen levittäisi jalkojaan ettei kutita." Tallimestari otti pari loikkamaista askelta eteenpäin, välttääkseen mahdollisen selkäsaunan.

Hyvä niin, sillä hansikoitu käsi huiskahti siihen, missä Jonathanin takaraivo oli vain hetkeä aikaisemmin ollut.
"Herrasmies ajaisi partansa, niin ettei tarvitsisi levitellä", Beatrix huomautti silmät siristyen.

Johnny kääntyi Bean puoleen, rauhoittaen kättä nostamalla isäntänsä riemusta heränneet koirat.
"Sanoit itsekin, että näytän oudolta ilman."

"Niin sinä näytätkin", Beatrix huomautti ja otti pari pidempää askelta saavuttaakseen kauemmas pitkin askelin loikkineen miehen.
Ja meinasi tietenkin samalla kompastua omiin jalkoihinsa.

Johnny ei edes ehtinyt ajatella, kun harppasi nappaamaan Beasta kiinni. Hyvä luoja naisen kanssa.
"Rauhassa. Jooko?"

Beatrix välttyi kaatumasta ja rikkomasta polviaan, kiitos Jonathanin.
Kasvoille oli kohonnut harmistunut puna.
"Pärjään kyllä."

"Tiedän, mutta en haluaisi joutua putsaamaan siroista polvistasi hiekkaa." Jonathan vastasi hymyillen pehmeästi. Voi Beatrix.

Beatrix puhahti hiljaa.
"Saattaisit jopa pitää siitä."

"Minä pidän niistä enemmän ehjinä." Johnny vakuutti pehmeästi. Hän kietoi kätensä naisen takaa ja laski sen Bean vyötärölle, jatkaen maktaa.

Beatrix vilkaisi Jonathania sivusilmällä.
"Pelkäätkö, että kompuroin uudelleen?"

"En. Olet vain niin sopiva kainaloon, sidan." Mies naurahti pehmeästi ja jatkoi kävelyä.
"Tiedän että voit kantaa itsesi hyvin arvokkaasti."

Beatrix nojautui hieman lähemmäs.
Kolmansilla treffeillä.
"Sinä tunnut olevan taitava vastaamaan oikein."

Johnny vain hymyili naisen sanoille, sanomatta sen enempää. Ei saisi olla liian itserakas.
"Niinkö sinusta?"

"Ehdottomasti", Beatrix vakuutti, katse taas Pomonaan hakeutuen.
Ehkä koira ei olisi hölmö ajatus.
"Et ole saanut minua huitaisemaan itseäsi kuin kerran tämän illan aikana."

"Ja ehkä silloinkin se oli tarkoitukseni." Mies huomautti. Hän oli tiennyt että Bea hutkaisisi häntä.

Beatrix kohotti toista kulmaansa.
"Kuinka hilpeää", hän totesi, täysin vakavalla naamalla ja ujutti kätensä tämän käsivarren ali läppäistäkseen Jonathanin takapuolta.

Jonathan ei varsinaisesti odottanut että Bea läppäisisi häntä takamukselle.
"Hetkinen, neitiseni." Mies totesi naurua äänessään.

"Hm?"
Beatrix kallisti viattomasti päätään niin, että saattoi katsoa Jonathania kysyvänä. Tai niin kysyvänä, kuin se hänen kasvojensa ilmeikkyydellä nyt onnistui.

"Oliko tuo nyt sitten kovin sopivaa hienolle naiselle?" Mies huomautti virnistäen.

"Hyvin sopivaa", Beatrix vakuutti.
"Mies on ansainnut sen, kun käskee levittää jalkoja enemmän."

"En käskenyt. Se oli ehdotus ratkaisuksi ongelmaasi, ei milloinkaan käsky. Tiedän ettei kuningatarta voi käskeä." Jonathan naurahti.

"Nenäkäs ehdotus silti", Beatrix huomautti ja  kohotti hieman toista kulmaansa.
"Kaikkia voi käskeä. Eri asia, pitävätkö he käskyä noudattamisen arvoisena."
Jonathanin kylkeen painautuneena ei paleltanut enää niin pahasti.

"Olen nenäkäs mies. Ja miksi käskeä, jos tietää ettei toinen tottelisi kuitenkaan?" Jonathan naurahti.
"Joten se oli vain ehdotus."

"Uskonpuutetta", Beatrix väitti.
"Hävytön ehdotus sitten."

"No sitä, mutta en sanonut koskaan ettenkö olisi hävytön mies." Sawnie asteli takaisin pihaansa, avasi oven ja päästi Bean ja kaikki koirat edeltä.

"Ethän sinä sanonut", Beatrix myönsi astuessaan sisälle koirien saattelemana.
"Voin auttaa pantojen kanssa. Onko niille oma käskynsä?"

"Ihan vain istu kelpaa." Jonathan napsautti sormiaan isommille koirille ja ne tiesivät istua jo siitä. Ja istuivat tasan niin kauan että pannat olivat poissa ja lupa mennä saatu.

Riisuttuan ensin koirien pannat ja kumarruttuaan auttamaan Pomonan haalarista - vaikka harkitsikin hetken sen jättämistä Jonathanille, ihan vain koska näky oli aina yhtä hellyttävä - Beatrix alkoi viimein riisua omaa takkiaan.
"Huomenna on aikainen herätys."

Johnny vilkaisi Beaa.
"Ehkä sitä voisi mennä nukkumaan." Mies myönsi pehmeästi.

"Mmm."
Nukkumaan. Niin. Sillä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, että Jonathan oli varsin hurmaava lukiessaan vuoteessa lukulasit päässään.

Johnny kävi juomassa lasillisen vettä, lähtien sitten yläkertaan. Pikainen suihku, hammaspesu ja sitten sänkyyn. Ne lukulasin nenälle ja tällä kertaa hevosalan muutoksia pohtiva lehtijulkaisu käteen.

Beatrix viihtyi suihkussa hieman pidempään karkottaakseen kylmyyden jäsenistään.
Lopulta hän liittyi kuitenkin Jonathanin seuraan, tällä kertaa omassa vaaleansinisessä satiiniyöpaidassaan - jossa hän nukkui muutenkin, sillä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, että hän oli yövieraana - ja kömpi vuoteeseen miehen viereen. Hän raotti peittoa niin että Pomona pääsi pujahtamaan sen alle - hyvin tottuneesti ottaen huomioon, että kyseessä olivat kolmannet treffit - kääntyi kyljelleen ja jäi katselemaan lukevaa miestä.

Mies ei häiriintynyt ensimmäisen kymmenen minuutin aikana, mutta kääntäessään sivua neljättä vai viidettä kertaa, hän vilkaisi naista silmäkulmastaan.
"Sano vain rohkeasti."

Jonathan oli hämmästyttävä mies.
Moni olisi murtunut jo paljon lyhemmästä tuijotuksesta.
"Pidän laseistasi."

Hän oli tottunut tuijotukseen. Mies eli koirien kanssa.
"Ja siksi tuijotat?"

Ehkä Beatrixinkin pitäisi alkaa hiljalleen totutella siihen.
"Mmm", Beatrix myönsi ja ojensi toisen kätensä hipaistakseen Jonathanin reittä peiton läpi.
"Näytät hyvältä, kun luet siinä."

Johnny käänsi päätään ja laski laseja, voidakseen vilkaista Beaa niiden takaa.
"Niinkö?"

"Mmh."
Beatrix kohottautui istumaan siitä huolimatta, että joutui jättämään peiton lämmön. Hän vei toisen kätensä Jonathanin niskalle ja painoi suudelman tämän huulille.

Jonathan nojautui suutelemaan naista pehmeästi. Hän laski lehden syliinsä, hipaisten toisella kädellä Bean poskea. Kaunis nainen.

Beatrix pitkitti suudelmaa hetken, ennen kuin vetäytyi takaisin ja painoi varpaansa vasten Pomonan lämmintä kylkeä. Hän nappasi puhelimensa yöpöydältä ja alkoi asettaa herätystä.

Johnny otti lehden ja jatkoi lukemista. Mielenkiintoinen julkaisu.

Ei vieläkään puheluita tai viestejä.
Ehkä hän uskaltaisi toteuttaa matkansa, Deirdrellä tuntui olevan kaikki hyvin.
Beatrix asetti päänsä takaisin tyynylle ja jatkoi katselemista, ojentaen pian kätensä silittelemään Jonathanin jalkaa.

Johnny hymyili pehmeästi, sanomatta mitään. Hetkeen.
"Kerro toki." Nyt hän ei nostanut katsetta lehdestään.

"Ei mitään", Beatrix vakuutti, sormien vaeltaessa Jonathanin reidellä.
"Katselen vain."

"Ja vähän silittelet, jos et huomaa?" Mies huomautti hellästi hymyillen.

"Huomaan minä", Beatrix vakuutti, katse edelleen Jonathanin kasvoihin keskittyneenä.
Oli oikein hyvä, että miehellä oli koiria.

"Yritätkö sinä kertoa sillä jotakin, Beanie?" Miehen kasvoilla viipyi vino hymy epäsymmetrisillä kasvoilla.

"Pomona nukkuu", Beatrix huomautti, mutta antoi siitä huolimatta kätensä vaeltaa jatkamaan reiden silittelyä peiton alla.
Vain, koska sormia alkaisi muuten palella.

"Pomona voi aina herätä hetkeksi." Johnny hymähti ja käänsi sivua.

"Niinkö ajattelet?" Beatrix hymähti, käden vaeltaessa ylemmäs miehen reidellä.
Silmälasit, minkä sille mahtoi.

"Ajattelen." Johnny myönsi huvittuneisuutta äänesaään.
"Mutta aikainen herätys.

"Aikainen herätys", Beatrix myönsi. Silti hän antoi sormiensa vaeltaa vieläkin ylemmäs ja pujahtaa Jonathanin housujen vyötärönauhan alle.

"Beanie." Johnny vastasi matalalla, tummalla äänellä. Hengitys tuntui pysähtyvän. Helvetti.

"Mmh?"
Beatrix siirtyi lähemmäs ja nojautui Jonathanin hartiaa vasten, niin että saattoi hamuta tämän kaulaa huulillaan.
"Pidän laseistasi."

Johnny painoi silmiään kiinni ja kallisti päätään kevyesti.
"Minä huomaan." Vielä puhuminen onnistui.

"Hyvä."
Beatrixin käsi kävi levottomammaksi ja hänen huulensa vaativammiksi vaeltaessaan miehen kaulalla.

Hengitys muuttui raskaammaksi kosketuksen alla.
"Mmmmm, sidan..."

Raskaammaksi käyvä hengitys sai Beatrixin näykkäämään kaulan ihoa kevyesti.
"Mmh?"

"Siirräppä mummu sängystä." Mies kähähti hiljaa. Beatrix olisi hänen kohtalonsa vielä.

"Pomona ei varmasti ilahdu", Beatrix huomautti ja näykkäsi kaulaa uudelleen, ennen kuin liu'utti hitaasti kätensä pois, antaen sormien viipyä Jonathanin vatsalla ennen kuin kääntyi kohottamaan peittoa.
"Pom-pieni."

"Lepytän sen huomenna." Mies lupasi, naksauttaen kieltä terrierille. Pomona hyppäsi alas ja kävi nurkassa olevaan petiin nukkumaan, huokaisten dramaattisesti.

"Parempi lepyttää kunnolla", Beatrix huomautti, kääntyessään takaisin miehen puoleen. Hän katseli tämän kasvoja hetken ja kumartui sitten suutelemaan huulia.
"Nukkuuko se pedissään koskaan?" hän kysyi suudelman lomasta.

Johnny otti lasit pois ja laski ne yöpöydälleen.  
"Ei." Hän myönsi sen oikein kiltisti.

Beatrix kurtisti kulmiaan ja kurkotti kätensä tavoittelemaan laseja takaisin.
"Julmaa ajaa vanhus pois."

"On on." Mies myöntäisi nyt mitä vain. Hän vilkaisi lasejaan Bean kädessä.
"Mitä sinä niillä?

Beatrix nosti lasit takaisin Jonathanin kasvoille.
"Pidän niistä."

Jonathan nosti lasit paremmin nenälleen.
"Joten haluat että pidän ne sängyssä?"

"Mm, haluan", Beatrix vastasi samalla kun kömpi hajareisin Jonathanin syliin, silkkipyjaman helman noustessa melkein kiusoittelevan ylös.

Jonathan nielaisi ja katsoi sitä ylös nousevaa helmaa.
"Yöpaitasi on kovin hävytön..." Hän mutisi hiljaa.

Beatrix upotti sormensa punaiseen leijonanharjaan.
"Älä katso, jos häiritsee", hän käski ja painoi huulensa uudelleen miehen huulille, sormet hiuksia tukistaen.

"En sanonut että se häiritsee." Lauseen loppu  tukahtui Bean huulia vasten, miehen ynistessä hiljaa tukistukselle,
"Se... näyttää oikein... hyvältä."

Beatrix hymisi, melkein nauroi samalla kun siirsi kätensä pois Jonathanin hiuksilta, mutta vain työntääkseen tämän housuja pois tieltä.
"Hyvä."
Hän oli melko varma, että Pomona käänsi heille mielenosoituksellisesti selkänsä.

Hullu Jonathan olisi ollut jos ei olisi pitänyt siitä. Mies murahti kevyesti, nostaen itseään sen verran että housuja sai paremmin tieltä.
"Paremmalta näytät kyllä ilman." Hän virnisti.

Beatrix kohotti toista kulmaansa, mutta suoristi sitten selkänsä, ujuttaakseen vaaleansinisen kankaan kätevästi pois päältään. Sähkö rätisi hiuksissa, kun hän käänsi jäänsinisen katseensa takaisin Jonathaniin.

Jonathanin hengitys jumiutui jonnekin. Hän ei saanut henkeä.
"... Luoja sinun kanssasi." Mies mutisi hiljaa, laskien kädet Bean reisille.

Beatrix hymisi.
Se tosiaan oli kuin naurua.
"Huomenna on aikainen herätys", hän muistutti, painaen suudelman miehen huulille.

"Niin on. Ja sinä olet silti siinä." Johnny mutisi naisen huulia vasten, hymyillen leveästi.
"Ihan kuin voisin nukkua nyt."

"Minä tulen oikein hyvin toimeen lyhemmilläkin yöunilla", Beatrix vakuutti, mutta kohottautui silti Jonathanin sylissä, niin että saattoi riisua yöpaidan kanssa samaa sävyä olevat, pitsin koristamat alushousunsa.
Käsi kurkotti yöpöydän laatikolle.

Mies värähti kevyesti. Olisiko se hyvä idea?
"...Jalkasi?" Mies varmisti hiljaa.

Pakkaus rapisi jo Beatrixin sormissa.
"Mitä siitä?" hän kysyi, katsahtaen Jonathaniin.
"Sinun täytyy pian käydä kaupassa."

Jonathan naurahti naisen huomautukselle.
"Ehkä käyn huomenna." Ja ostaisi isomman paketin.

"Parempi olisi", Beatrix totesi.
"Minä palaan jo sunnuntaina."
Ja mitä jalkaan tuli, se ei nykinyt juuri nyt, puutui vain, kun hän istui edelleen polvillaan sen päällä.

"Niin, tiedän lupasin tulla hakemaan sinut." Jonathan naurahti.
"Haluatko olla siinä vai...?"

"Parempi, ettet unohda."
Beatrix upotti sormensa takaisin leijonanharjan joukkoon.
"Miten tahdot minut?"

"Sinä saat päättää." Johnny vastasi ääni käheänä ja hengitys raskaana. Beatrix ei tehnyt elämästä helppoa.

Mieluummin puutunut kuin omia aikojaan nykivä jalka.
Joten Beatrix pysyi siinä, painautui vain lähemmäs. Pysyivätpähän lasit paremmin Jonathanin silmillä.
Sääli, että tänään olisi lopetettava lyhyeen.

Makuuhuone täyttyi Johnnyn äänistä ja sai Pomonan lähtemään vierashuoneeseen. Ihan kuin koira olisi loukkaantunut siitä, että sen isännällä oli mukavaa.

Pomonalla oli täysi oikeus loukkaantua.
Sen nukkumaanmenoaika oli varmasti jo mennyt ohi hyvän aikaa sitten.
Niin kuin heidänkin, kun Beatrix lopulta nojautui hengästyneenä Jonathanin hartiaa vasten, värin viipyessä taas hetken kalpeilla poskille.

Jonathan kietoi kädet Bean ympärille, silitellen naisen hiuksia.
"Saisimmeko nyt aikaiseksi vaikka nukkua?" Mies kähähti, painaen suukon naisen poskelle.

Nukkua. Aamulla olisi aikainen herätys, kellokin oli jo soimassa.
"Jalka on puutunut", hän mutisi Jonathanin kaulaa vasten.

"Voinko tehdä sille jotain?" Mies kysyi hellästi, kiepauttaen naisen viereensä, pois päältään.

Beatrix oikaisi itsensä sängylle ja ojensi hitaasti puutuneen jalkansa suoraksi.
Pisteli.
"Voisit antaa yöpaitani."

Mies kurottautui poimimaan yöpaidan ja omat housunsa lattialta, ojentaen satiinista paitaa naiselle.
"Ole hyvä." Hän kävi sängylle ja veti peiton päälleen. Pomona ripisteli pian sängyn viereen, hyppäsi sängylle ja tuijotti heitä pistävästi.
Terävä haukahdus. Nosta saatana sitä peittoa.

Beatrix veti yöpaidan päänsä yli ja kun veri taas kiersi jalassa, pujottautui takaisin alushousuihinsa.
Hän oli ehtinyt juuri kömpiä peiton alle, kun Pomona hypähti sängylle.
Olisi ollut röyhkeää antaa mummon paleltua, joten hän kohotti peitonkulmaa niin, että koira pääsi pujahtamaan hänen jalkoihinsa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1481
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: When you cry, I'd wipe away all of your tears, wipe away all of your fears   To Helmi 08, 2018 9:37 pm

Keskiviikko 07. helmikuuta 2018 - Keskipäivä

Jonathan istui toimistossaan työpöydän takana ja piteli sylissään pientä ihmiskääröä. Kyseessä oli Aidenin, Cavanaughien pesueen nuorimman, esikoislapsi. Pieni poika tuhisi tyytyväisenä miehen sylissä kun vanhempansa olivat tervehtimässä hevosiaan. Ikää toukalla taisi olla vasta pari kolme viikkoa, jos hän muisti oikein. Hän selasi samalla sähköpostiaan yhdellä kädellä.
Menihän tämä näinkin. Jonathan kohensi lukulaseja nenällään ja otti vapaalla kädellä kulauksen kahvia.

Jos kaikki menisi hyvin, Valkyria ja Rembrandt saapuisivat uuteen kotiinsa ensi viikon alussa.
Ja (osittain) juuri sen vuoksi Beatrix marssi taas toimistoa kohti päättäväisin askelin, jotka saivat heikommat loikkimaan pelästyneenä pois hänen tieltään, varmoina siitä, että edessä olisi pahemman luokan läksytys.
Toivottavasti ei olisi.
Beatrix suoristi kermanvaalean takkinsa kaulusta ja koputti toimiston oveen. Jonathan oli todennäköisesti jo oppinut tunnistamaan hänen koputuksensa.

"Mmm, sisään." Johnny laski kahvimukin kädestään ja kohotti katseensa ovelle, yllättymättä tulijasta.
"Hei. Mitä asiasi koskee?" Oli vaikeaa olla töissä asiallinen.

Beatrix astui sisään yhtä päättäväisesti kuin aina.
Hän oli valmistautunut tervehtimään Pomonaa, jonka kanssa he olivat kehittäneet varsin läheisen suhteen, mikäli häneltä itseltään kysyttiin, mutta Jonathanin sylissään pitelemä olento sai naisen jähmettymään, toinen käsi yhä suljettua ovea vasten painettuna.
Vauva.

Pomona tassutti intopinkeänä naisen luo, jääden pyörimään tuon jalkoihin. Terrierin tuskastunut haukahdus sai vauvan säpsähtämään. Mies hyräili hetken Tuhkimon uudelleen filmatisoinnista tuttua, alunperin Walesista kotoisin olevaa kehtolaulua.
"Kerro? Beatrix?" Oliko nainen läsnä tässä maailmassa?

Jopa Pomona-parka joutui nyt haukahtamaan, ennen kuin Beatrix havahtui sen verran, että saattoi kumartua rapsuttamaan nakukoiraa.
Toinen käsi oli pakko painaa vatsaa vasten, kipeä vihlaus nykäisi sen oikealla puolella.
"Hm?"
Hän kohotti katseensa Pomonasta.
"Mitä sanoit?"

Jonathan nousi pöytänsä takaa, hyssytellen pientä poikaa sylissään. Se onneksi rauhoittui - Jonathanin kasvoissa oli samaa kuin Aidenin kasvoissa.
Parta.
"Oliko sinulla jotain asiaa?" Mies kysyi hymyillen.

Beatrix räpäytti silmiään ja hieraisi vatsaansa ennen kuin kietoi käsivartensa Pomonan ympärille nostaakseen koiran syliinsä.
Syli kaipasi nyt jotakin pideltävää.
"Uskoisin niin."

Johnny asteli painamaan oven kiinni naisen perässä - vaikka Pomona olikin sylissä - ja katsoi Beaa silmälasien takaa.
"Kerro vain. Istu alas?"

"Ei aavistustakaan."
Beatrix asteli pöydän luo ja istahti alas, rapsutellen nakukoiraa hyvin hajamielisenä.
Katse pysytteli miehen sylissä olevassa käärössä.
"Kuka hän on?"

Jonathan naurahti Bean hämmentymiselle. Hän kumartui poika sylissään, näyttääkseen punatukkaista kääröä naiselle.
"Ei hänellä ole vielä edes nimeä. Vahdin häntä kun Aiden - Deirdren pikkuveli - on tämän murun äidin kanssa katsomassa hevosiaan."

Pieni punahiuksinen olento.
Nyt vihlaisi uudelleen, onneksi Pomona oli sentään sylissä.
"Ei kovin vanha vielä", hän totesi nielaisten.

Johnny vilkaisi Beaa.
"... Oliko nyt ehkä kolmisen viikkoa." Mies vastasi pehmeästi.

Hyvä luoja.
"Niin pieni", Beatrix totesi, voimatta irrottaa katsettaan nyytistä, joka tuhisi tyytyväisenä miehen sylissä.
Jokin oli mennyt rikki.
"Kolmosten serkku?"

Jonathan vilkaisi poikaa ja hymyili.
"Mmm, kolmosten serkku. Haluatko ottaa syliin? Käteni kaipaisi lepoa. Eikä hän oikein asetu turvaistuimeensa, joten vain syli kelpaa."

Ei, se jokin taisi mennä rikki juuri nyt.
Beatrix laski Pomonan hellästi sylistään lattialle, pyyhkäisi vaatteitaan vaikkei karvaton koira jättänytkään karvoja jälkeensä, ja ojensi sitten käsivarsiaan pientä olentoa kohti.
Hänen sydämensä oli tainnut pysähtyä.

Johnny ojensi pienen ihmistaimen hyvin tottuneesi Bean syliin ja hymyili naiselle pehmeästi. Lapsi sopi Bean syliin.
Johnny, kolmannet treffit. Nyt saatana rauhoitu.

Beatrix otti pienokaisen vastaan ja tuki tämän hyvin syliinsä.
Hän oli pidellyt sisarensa lapsia, kun nämä olivat olleet pieniä.
Ja omaansa. Hetken.
Pieni, punahiuksinen lapsi.
Hän painoi nenäänsä hieman lähemmäs vauvan päätä.

Jonathan otti kahvimukin käsiinsä ja otti siitä kulauksen, kun se oli vielä jonkin lämpöistä. Ainakaan Aidenin esikoinen ei ollut moksiskaan vieraasta sylistä. Vaan kaippa tuo oli jo kiertänyt kaikki sylit läpi.

Vauva tuhisi siinä hyvin tyytyväisen oloisena, lämpöä hohkaten.
Olisi tehnyt mieli samaan aikaan itkeä ja hymyillä - se taisi olla lähellä sitä, kun Jonathan itki ja nauroi samaan aikaan - mutta se ei vain ollut Beatrixin tyyliä.
"Hän on hyvin suloinen", hän sanoi pehmeästi.
"Kuinka raaskit luopua hänestä?"

"Serkun lapsi. Voin milloin tahansa mennä tervehtimään, jotta Aiden ja Daphne saavat omaa aikaa." Mies vastasi hymyillen pehmeästi. Nuo asuivat vielä hexhamissa, lähellä häntä.
"Vanhemmat eivät laita vastaan vaikkapa päiväunia tai omaa aikaa."

Beatrix sipaisi varovasti pulleaa poskea peukalollaan.
"Entistä pahempi", hän huomautti hiljaa.
"Joudut jättämään hänet uudelleen ja uudelleen."

”Ja voin tavata hänet aina uudelleen ja uudelleen." Mies huomautti hymyillen pehmeästi.

Amelia oli kaukana ja ilman äitiään.
Beatrix räpäytti silmiään.
Toimiston ulkopuolelta kuuluva kolahdus sai pienen nyytin kuristamaan kulmiaan ja aloittamaan kissanpentumaisen kitinän uudelleen.
"Shh, ei hätää, kultapieni, shh. Tahdotko takaisin Sawnien syliin?"
Hän ei uskaltanut nousta heijatakseen lasta kunnolla.

Jonathan puraisi kevyesti huultaan.
Sawnie. Krhm. Heillä oli mitä mielenkiintoisimmat turn onit. Mies kävi polvilleen tuolin viereen ja hyräili sitä samaa sävelmää, ilman sanoja. Se rauhoitti lasta yllättävän helposti.

Oli ollut hyvin lähellä, että hän olisi lipsauttanut suustaan 'isin'.
Mutta siitä olisi aina voinut syyttää Pomonaa. Sitä, kuinka mies puhui itsestään aina koiransa isinä.
Pieni, kiukkuinen nyytti rauhoittui takaisin nukkumaan.
Beatrix vaihtoi varovasti asentoaan tuolissa.
"Mikä sävelmä tuo on?"

Johnny vilkaisi Beaa vihreillä silmillään ja veti lasit nenältä. Tämä maailmassa oli ollut hassusti. Nenälle unohtuneet lukulasit.
"Lavender's blue. Walesilainen kehtolaulu. Äiti lauloi sitä meille."

Voisiko miestä pyytää laittamaan lasit takaisin nenälle?
Tuskin, ei tässä tilanteessa.
Miksi hän olikaan tullut toimistoon?
"Se on kaunis sävelmä."

"Mm, sanatkin ovat kehtolauluksi ihan siedettävät." Mies naurahti pehmeästi.
"Eivät ala itkettää."

Beatrix kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Itkettää?"

"Todella monet kehtolaulut ovat liikuttavia." Mies tuhahti. Liian liikuttavia.

Beatrix katsahti Jonathania, mutta laski pian katseensa takaisin vielä nimettömään pienokaiseen.
Ei menisi enää mahdottoman pitkään, kun Deirdren ja Julianinkin lapset olisivat täällä.
Toivottavasti terveinä.
Olisi tehnyt mieli suukottaa ruttuisia kasvoja, mutta ehkä se olisi ollut jo liikaa.
"Meidän kehtolaulussamme laulettiin lampaasta."

"Lampaasta? Odotin tulppaaneja tai tuulimyllyjä." Mies naurahti pehmeästi. Pieni poika alkoi kitistä uudelleen ja nyt hieman määrätietoisemmin. Sawnie nousi ottamaan tuttia kotelosta, tarjoten sitä.

"Lampaasta", Beatrix vakuutti.
Ei tulppaaneja tai tuulimyllyjä ainakaan siinä versiossa.
"Pojalla taitaa olla nälkä."

"Se voi olla. Eivätköhän Daphne ja Aiden kohta tul-" ovi aukesi samalla sekunnilla ja parrakas irlantilaismies astui toimistoon.
"Kiitos Sawnie, nelijalkaiset ilahtuivat huomiosta. Ja me hetken rauhasta." Silmät osuivat tummatukkaiseen naiseen, jossa oli jotakin tuttua.
"Hei, anteeksi, meitä ei ole varmaan esitelty. Aiden Cavanaugh, Jonathanin serkku ja tuon pikkutuhnun isä."

Beatrix käänsi päätään.
Ja näki ensimmäisenä parran.
Miehissä oli selvästi sukunäköä.
"Beatrix van der Veen", hän esitteli itsensä, kohottaen käsiään niin, että isä voisi pelastaa... pikkutuhnun.

Aiden otti pojan syliinsä hymyillen.
"Noh, älä irvistele, mennään äidin luo." Mies mutisi, nojaten vauvan tukevasti yläkroppaansa vasten ja otti vastaan Sawnien ojentaman turvakaukalon.
"Ah! Siitä sinä olit tutun oloinen, törmäsimme varmaan Deirdren ja Julianin häissä. Olet Julianin sisko, eikö?"

"Raastava nälkä."
Vähemmästäkin irvistelisi.
Syli tuntui taas niin tyhjältä, että rintaa melkein kivisti. Voisikohan nostaa Pomonan takaisin syliin?
"Olen. Uskoisin meidän tavanneen siellä."

"No sitten pitää mennä. Eräs tuhina ei ole musiikkia korville nälkäisenä." Mies hymyili pehmeästi ja katosi toimistosta. Sawnie painoi oven uudestaan kiinni ja katsoi naista pehmein silmin.
"... Sinulla taisi olla asiaa?"

Beatrix katsahti onnettomana ympärilleen ja kumartui sitten houkuttelemaan Pomonaa luokseen.
"Niin minulla oli", hän myönsi, nostaessaan nakukoiran polvilleen.
Onneksi sitä ei haitannut sylittely.

Jonathan olisi halunnut suudella Beaa. Pitkään. Miksi he olivat hänen työhuoneessaan? Hän istui pöytänsä taakse.
"Kerro toki."

Beatrix kurtisti kevyesti kulmiaan, ajatukset askartelivat edelleen koiran täyttämässä tyhjässä sylissä.
"En muista."

Jonathan naurahti hellästi. Voi ei.
"Liittyikö se saapuviin hevosiin?"

Beatrix räpäytti silmiään ja katsahti Pomonaa.
"... Kyllä, liittyi."
Hänen pitäisi todellakin koota ajatuksensa.
"Karsinapaikat ovat kunnossa?"

"Ovat, ne samat paikat jotka näytin sinulle sunnuntaina" illalla kun he olivat makoilleet sängyssä ennen nukkumaanmenoa. Johnny, hävytön mies.

Beatrix nyökäytti päätään.
Ei edes huomauttanut mitään siitä, että hän halusi silti varmistaa asian, ja varmistaisi sen vielä useaan kertaan, ennen kuin hevoset olisivat perillä.
Mieli oli toisaalla.

Johnny huomasi sen.
"... Sidan." Mies vetosi hiljaa ja nousi pöytänsä takaa.

"Hm?"
Beatrix käänsi katseensa Jonathaniin, sormet Pomonan niskaryppyjä kihnuttaen.
"Anteeksi, sanoitko jotakin?"

Johnny kietoi kätensä Bean selän taakse.
"Mikä sinun on?"

Beatrix räpäytti silmiään ja hieraisi otsaansa.
"Serkkusi lapsi oli hyvin suloinen."

Jonathan sipaisi naisen hiuksia hellästi.
"Niin on, oikein suloinen poika. Se ei selitä miksi olet noin maassa nyt. Sidan, puhu minulle?"

Kai nämä tavallaan olivat viidennet treffit? Ehkä eivät.
Beatrix käänsi katseensa Pomonaan.
"Minulla on ikävä Ameliaa."

Jonathan nojautui halaamaan naista. Eivät hänen kätensä veisi ikävää pois tai suojelisi naista kaikelta pahalta, mutta jos se edes lohduttaisi.
"Sidan. Sinusta tulee vielä upea äiti. Saat varmasti kunnon pesueen. Tiedän ettei se ajatus vie ikävää pois. Jos se edes lohduttaisi."

Se oli silti uskomattoman lohduttavaa.
Beatrix saattoi pitää asiat omana tietonaan, mutta se ei tarkoittanut, etteikö hän olisi silti tuntenut oloaan yksinäiseksi - vaikka sitten oman hölmöytensä vuoksi.
"Se menee ohi", hän vakuutti, nojautuen kevyesti Jonathania vasten.
"Tunteet ovat vain nyt pinnalla, kun Julianista on tulossa isä."

Jonathan ei voinut vastustaa pienen suukon painamista Bean ohimolle.
"Minä ymmärrän. Kaikki menee varmasti hyvin ja vielä on sinun vuorosi saada monta ihanaa lasta. Aivan varmasti."

Tänään hän viimein pääsisi tapaamaan Deirdreä ja näkemään omin silmin, kuinka nainen voi. Hän ei ollut uskaltanut mennä kyläilemään heti lennon jälkeen, siltä varalta, että jokin pöpö olisi päässyt tarttumaan ilmastoinnin kautta.
Ei ollut, ihme kyllä.
"Ja sinä saat pesueen... perunankukkia, vai mikä se nimitys oli?"

Mies naurahti pehmeästi.
"Blodyn tatws. Kyllä, perunankukkia." Samaisille perunoille mies laulaisi mielellään kehtolauluja.
"Onko sinulla kiire loppuviikosta?"

"Kymri on käsittämätön kieli", Beatrix huomautti.
"Ei, töitä tavalliseen tapaan. Miksi?"

"Enemmänkin walesiläinen huumori. Ja kunhan mietin. Jos haluaisit nähdä." Oli mukavaa viettää aikaansa Bean kanssa.

Beatrixin katseessa häivähti lämpö.
"Tietenkin haluan. Voisimme viimein ehtiä sinne maastoonkin."

"Mmm. Milloin sinulle sopisi? Ja haluatko maastoon Romyllä vai lainahevosella?" Johnny oli innoissaan ajatulsesta.

"Ajattelin Romya."
Jalka oli taas paremmassa kunnossa, sen ei pitäisi haitata ratsastusta.
"Minä työskentelen kellon ympäri, muistatko? Valitse vain itsellesi sopiva päivä."

Jonathan nyökkäsi ja rutisti kevyesti halaukseensa jäänyttä naista lähemmäs itseään.
"Lauantai? Milloin haluat tulla käymään? Pomona kaipaa varpaitasi."

"Lauantaina sopii."
Silloin ehtisi sitä paitsi lähteä valoisaan aikaan. Ajatus pimeästä, vieraasta maastosta ei tuntunut houkuttelevalta, edes Jonathanin seurassa.
Beatrixin silmät siristyivät hieman.
"Minun varpaani kaipaavat Pomonaa. Huomenna töidesi jälkeen?"

"Huomenna on hyvä." Hän ehtisi tänään ruokakauppaan. Bea saisi muuta ruokaa kuin karmivia perinneruokia.
"Ja ehkä minäkin kaipaan." Mies kuiskasi virnistäen.
"Kukaan ei ole tuijottamassa. Paitsi koirat."

Beatrix ojensi toisen kätensä hipaisemaan Jonathanin - parran peittämää - poskea.
"Kolme silmäparia ei riitä?"
Ehkä hän laskisi tämän tapaamisen neljänsiksi treffeiksi.
"Minun on varmasti päästettävä sinut jatkamaan työtäsi."

Johnny pudisteli kevyesti päätään.
"Ei, kun yksi silmäpari ei kuulu sinulle." Neljännet treffit, todellakin. Liikaa kyllä niille.
"Ehkä, että saan jotain aikaiseksikin. Ja ennen kuin armas isoveljesi keksii änkeä tänne haluamaan jotakin."

"Hm. Minulla on täysi oikeus olla täällä. Valittamassa siitä, että joku idiootti on taas siirtänyt tavaroita väärään paikkaan."
Beatrix laski Pomonan hellästi sylistään ja nousi seisomaan. Hän katseli Jonathania hetken jäänsinisillä silmillään, ja kietoi sitten kätensä miehen niskan taakse, painaen suukon tämän poskelle.
"Olen huomenna tallilla illasta, voin tulla samaa matkaa kun pääset töistä."

Johnny hymähti Bean sanoille, suukottaen naisen poskea hymyillen. Ihana nainen.
"Selvä. Lähden varmaan viimeistään puoli kuuden aikaan. Nähdään, sidan." Mies sipaisi naisen poskipäätä peukalollaan ja siirtyi sitten istumaan työpöytänsä taakse. Töitä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1481
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: When you cry, I'd wipe away all of your tears, wipe away all of your fears   Pe Maalis 09, 2018 11:08 am

Lauantai 10. helmikuuta 2018, aamupäivä, Rosings Park

Ylpeästi isänmaalliseen oranssiin (mikäli sattui olemaan alankomaalainen) puettu valkoinen tamma seisoi korvat uteliaasti höröllään tallipihalla.
Oli tuntunut... oudolta varustaa tamma omaa ratsastusta varten. Kuten oli tuntunut oudolta pukeutua uusiin, tahrattoman valkeisiin ratsastushousuihin ja laivastonsiniseen takkiin, vetää jalkaan uudenkiiltävät ratsastussaappaat.
Oudolta ja samaan aikaan hämmästyttävän tutulta, niin kuin olisi palannut kotiin.
Romy oli käyttäytynyt kuin enkeli, ja toivottavasti käyttäytyisi niin myös maastossa.
Beatrix taputti ajatuksissaan tamman kaulaa odottaessaan, että Jonathan liittyisi Filiuksen kanssa heidän seuraansa.

Filius steppasi tallin ovesta reippaassa ravissa ja pörhisteli. Mies sen vierellä ei hetkahtanutkaan ja hymyili Bealle hellästi tervehdykseksi.
"Hei. Olette valmiita?" Walesista kotoisin oleva mies kiristi satulavyön ja ponkaisi orinsa selkään vasta kun tiesi pääsikö Bea itse vai ei.

Romykaan ei näyttänyt hätkähtävän pörhistelevää oria, vaikka hörähtikin sille lempeän, ystävällisen tervehdyksen.
"Olemme valmiita", Beatrix myönsi, tarkasti tottuneesti satulavyön ja kipusi, ehkä hieman itsepäisesti, satulaan korokkeen kautta.
Selkä hakeutui automaattisesti kouluratsastajan moitteettomaan ryhtiin, kädet löysivät oikean paikkansa.
Jalat pysyivät kiltisti aloillaan, eivät potkineet turhia.
Kotona.
Valkoisen prinsessahevosensa selässä istuva Beatrix käänsi katseensa Jonathaniin.
"Mennäänkö?"

Johnny käänsi Filiuksen kohti tuttua maastopolkua. Tuntui ihanalta mennä maastoon naisystävänsä(?) kanssa. Sitä luksusta miehelle ei oltu usein luotu.
"Millaisen lenkin haluat tehdä?"

Bean tarvitsi tuskin vaihtaa asentoaan, ja Romy lähti jo kauniisti Filiuksen perään.
Luoja miten hän oli kaivannut tätä. Lihasten liikettä hevosen askeltaessa eteenpäin.
Ihan sama, vaikka jäykät jalat kipeytyisivät. Hän oli ollut itsepäinen idiootti.
Romykin vaikutti innokkaalta lähtemään maastoon, nyt kun kaveri oli mukana.
"Millainen on suosikkilenkkinne?"

Johnny vilkaisi olkansa yli ja hymyili. Bea sopi hevosen selkään niin hyvin että tuntui naurettavalta ajatella naisen pysyneen poissa sieltä.
"Sopivan reipas. Vaikka onhan Filius aika rauhallinen menijä laukatessakin."

"Sopivan reipas siis."
Romylla oli kouluhevosen kaunis, lennokas askel, eikä sekään varmasti panisi reippautta pahakseen, ainakaan sen perusteella, mitä Lieke oli tammasta kertonut.
"Johtakaa te."

Johnny antoi friisiläisen askeltaa rennolla askeleella eteenpäin, hymyillen. Mies nautti Englannin säästä. Se oli kotoisa. Niin ironiselta kuin se kuulostaisikin jonkun korviin.
"Haluatko nummelle vai metsäteille?"

Beatrix ei voinut sanoa samaa.
Mutta juuri tällä hetkellä jopa harmaus tuntui siedettävältä. Kaikki tuntui siedettävämmältä satulasta käsin tarkasteltuna.
Melkein huomaamattaan hän suoristi hieman Romyn takapäätä.
"Kummasta sinä pidät enemmän?"

"Nummista. Tulee kotoisa olo." Mies naurahti pehmeästi. Ruskan aikana tosin metsätieat olivat ihania.

"Te englantilaiset ja teidän nummenne", Beatrix puhahti. Mutta melkein lempeästi.
Romykin näytti höristävän korviaan, mutta ehkä kyse oli vain sattumasta.
"Suunnataan siis sinne."

Johnny käänsi polkujen haarautuessa Filiuksen vasemmalle suuntaavalle polulle ja hymyili leveästi.
"Mm. Sinne siis. Nummet ovat yksi parhaita asioita."

"Te englantilaiset ja teidän nummenne", Beatrix toisti.
Maasto oli selvästi tuttua Romylle, se kulki Filiuksen vanavedessä kauniisti ja innokkaasta puhahduksesta päätellen oli samaa mieltä siitä, että nummet olivat yksi parhaista asioista, joita Englannilla oli tarjota.

"Minä olen Walesista ja toisekseen, voitko väittää että nummet olisivat kamalimpia asioita joita tämä maa voi tarjota?" Mies kysyi huvittuneena, mittaillen katseellaan leventynyttä polkua.
"Ravia?"

Beatrix pohti asiaa hetken.
"Ei, eivät ne ole kamalimpia."
Itse asiassa hän saattoi keksiä aika montakin paljon pahempaa asiaa.
Hän epäröi vain pienen hetken.
"Ravia."

"Sitä minäkin." Kevyt myötäys ja raskaampi ratsu nosti ravin. Johnny istui alhaalla, vaikka askel oli hankala. Hän oli aika varma ettei osannut keventää enää.

Ehkä Romy vain aavisti, mitä siltä haluttiin, ja yksinkertaisesti seurasi Filiuksen esimerkkiä.
Sillä eihän tamma millään voinut reagoida hänen hieman toispuoleiseen istuntaansa, eihän?
Ja silti se nosti ravin kuin ajatuksesta, selvästi nautti pitkästä askelluksesta.
Ja Beatrix pysyi selässä kauniisti, alhaalla istuen. Melkein kuin hän olisi palannut vuosia taaksepäin aikaan, jolloin keho ei pettänyt häntä varoittamatta.

Johnny vilkaisi kerran että naiset olivat mukana. Jep, siellä nuo tulivat, oikein sievästi. Mies antoi hevosen ravata pidemmän pätkän, kunnes siirsi sen rauhoittumaan käynnille hetkeksi. Pian oltaisiin nummilla ja siellä saisi mennä. Lopulta yksi nyt hiemn harmaa, kesällä ihanan vehreä nummi aukesi heidän edessään.
"Ravi vai laukka?"

Romy seurasi selvästi ilahtuneena Filiuksen jäljessä, ravi maastossakin niin kauniissa tahdissa, että Beatrix olisi voinut vuodattaa muutaman kyyneleen, jos se olisi ollut hänen tapaistaan.
Viimeistään siinä vaiheessa olisi tosiaan tehnyt mieli itkeä, kun tamma hidasti hieman epäselvästä avusta vauhtinsa käyntiin, pärskähtäen tyytyväisyyttään.
Nummi avautui edessä tyhjänä ja houkuttelevana.
"Laukka."

Johnny ei kysynyt oliko Bea varma. Nainen vain hermostuisi. Hän hipaisi puolipidätteen jälkeen mustan orin kylkeä. Filius nosti korkean, mahtipontisen laukan ja näytti enemmän hevoselta elokuvasta kuin korkean tason harrasteratsulta.

Romyn korvat höristyivät innokkaasti, ja jälleen kerran se reagoi apuun herkkänä.
Voi tammaparka, se olisi silti ansainnut tasaisemman ratsastajan.
Mutta harmi unohtui, kun Romyn kaviot iskeytyivät maahan täydellisessä tahdissa ja ilmavirta pyyhki kasvoja.
Beatrixin kasvoilla saattoi nähdä melkein hymyn.

Se sai Johnnyn hymyilemään leveästi. Beatrix miltein hymyili. Hän antoi hieman lisää ohjaa orille. Vähän lujempaa.

Romy ei selvästikään aikonut jäädä kakkoseksi, vaan pärskähti pidentäessään askeltaan.
Pieni hermostuneisuus halusi nostaa Beatrixissa päätään, mutta hän pakotti tunteen sinne, mistä se oli tullutkin.
Hän oli oppinut ratsastamaan ennen kuin kävelemään, ainakin melkein.

Sen kovempaa Johnny ei antanut Filiuksen mennä. Nummea kuitenkin riitti, joten antaisi mennä vain.
"Näytät hyvältä hevosen selässä!" Johnny huikkasi Bealle.
"Harmi ettei ole kesä!" Ei voisi tehdä hävyttömyyksiä.

Beatrix kohotti toista tummaa kulmaansa.
"Minä olen syntynyt hevosen selkään", hän huomautti.
Totta kai oli, olihan hän van der Veen. Kaikesta huolimatta.

Johnny vain nauroi naisen huomautukselle. Bea näytti silti hyvältä. Niin hyvältä, että hän oli kesällä mielellään pitänyt maastoretkessä pienen tauon jossain syrjässä. Krhmm.

Kunhan kesä koittaisi, he voisivat kokeilla sitä.
Vaikka moinen käytös tuskin olisikaan sopinut Rosings Parkin tallimestarille.
Kevät olisi ollut siinä mielessä parempi vaihtoehto, olisi aina voinut vedota sen aiheuttamaan hulluuteen.
Silloin taisi tosin edelleen olla liian kylmä.
Romy pärskähti ja halusi kiihdyttää askeleitaan vielä vähän lisää.

Tuskin, mutta Johnny ei ajatellut jäädä kiinni. Keväällä Englannissa tosiaan olisi liian kylmä. Kun Romy sai kiihdyttää vielä hieman, Johnny tuuppasi Filiukseen liikettä hieman lisää.
"Onko tämä kisa!"

Beatrix katsahti Jonathania. silmäkulmastaan.
"Siltä näyttää."
Oli ehkä uhkarohkeaa antaa Romyn kiihdyttää vauhtiaan niin, että se pääsi kirimään mustan orin ohi. Kaunis, valkoinen prinsessahevonen.

Johnny hymyili hetken, ennen kuin antoi Filiukselle luvan vaihtaa sen viimeisen vaihteen. Valtavat kaviot tömistivät maata ja ori korskui korkean laukan tahdissa. Jos tämä olisi kisa, Bea ei saisi voittaa epäreilusti.

Filius uhkasi kiihdyttää ohi, ja Romy vain odotti lupaa vaihtaa vaihdetta vielä kerran.
Olkoon, lennä, jos tahdot lentää.
Beatrix taisi tosiaan nauraa siinä vaiheessa, kun tamma ampaisi liikkeelle.

Jos hän olisi voinut kuvitella olevansa onnellisempi, Johnny ei nyt keksinyt tilannetta. Bea taisi nauraa ääneen ensimmäistä kertaa hänen kuullensa. Mies nauroi itsekin, välittämättä siitä että jäi kakkoseksi valkoiselle tammalle.

Romy taisi vain haluta esitellä lentävää laukkaansa.
Tai ehkä sekin oli yksinkertaisesti iloinen.
Vanha kivimuurin pätkä jäi taakse, ja Beatrix vaihtoi istuntaa, saaden Romyn hidastamaan raviin.

Johnny istui Filiuksen reippaaseen, korkeaan raviin. Hienosti.
"Hyvä on, voitit. Mitä haluat voitostasi."

Romylla oli jumalainen ravi. Ei mikään ihme, että Lieke rakasti sitä.
Beatrix vilkaisi Jonathania silmäkulmastaan.
"Enköhän keksi jotakin."

"Kerro kun keksit." Mies totesi huvittuneena ja siirsi puhkuvan orin käyntiin. Filiuksessa oli nyt liekkiä olemuksessa. Mahtava poika.

"Kerron."
Romy pärskytti ylpeänä siitä, että oli voittanut suuren, mustan orin.
Eikä ollut millään tavalla tamman vika, että suurikokoinen lintu päätti syöksähtää lentoon juuri sillä hetkellä.
Kuten ei sekään, että Beatrixin jalka sattui liikahtamaan juuri sillä hetkellä, nykäisemään hieman rajusti.
Ei, tammaa ei voinut millään tavalla syyttää siitä, että näiden kahden tekijän yhteisvaikutuksesta se syöksähti varoittamatta eteenpäin.

Johnnyn sydän pysähtyi sillä sekunnilla kun Romy syöksähti eteenpäin. Mies painoi pohkeet kiinni Filiuksen kylkiin. Ehkä se ehtisi saamaan tamman kiinni ja hän voisi napata ohjista. Bea ei putoaisi. Ehkä.

Ei siinä ollut mitään erikoista, että hevonen lähti alta.
Beatrix oli käsitellyt reilusti voimakkaampia ja tulipäisempiä oreja, ilman minkäänlaista ongelmaa.
Silloin hänen kroppansa vain oli vielä ollut yhteistyöhaluinen.
Ja hän olisi varmasti pysynytkin selässä, ellei Romy olisi yllättäen löytänyt jarrujaan.
Sen jälkeen ei ollut tehtävissä enää mitään, Romy pysähtyi ja hänen liikkeensä jatkui, kunnes se pysähtyi kipeään tömähdykseen maan tullessa vastaan.

Mies tuli hallitusti alas satulasta naurettavan nopein refleksein ja nappasi Romyn ohjista kiinni.
"Sattuiko?"

Romy puhisi ja käänteli huolestuneena korviaan.
Putoaminen ei ollut ollut mitenkään erityisen dramaattinen, hän oli pudonnut samalla tavalla lukuisia kertoja.
Mutta asia oli hieman eri siinä vaiheessa, kun kroppa ei osannut rentoutua eikä pyöristyä, vaan iskeytyi maahan sellaisenaan.
Ilma oli paennut keuhkoista, Beatrix makasi poski maata vasten.
"Olen... tottunut..."

"Sidan, minä tiedän." Hän siirsi hevoset samaan käteen ja kävi polvilleen.
"Kyse ei ole siitä. Sattuuko johonkin?"

Maa hohkasi kylmää.
Tietenkin hohkasi, Englannissa maakin oli varmasti aina kylmä.
Beatrix tunnusteli oloaan, veti kokeilevasti happea tyhjentyneisiin keuhkoihinsa.
Ei murtuneita kylkiluita, mustelmia kyllä. Jalat liikkuivat normaalisti. Kädet...
Hän kömpi varovasti istumaan.
"Kaikki hyvin."

Johnny katseli Beaa kulmat kurtussa. Selvästi mietti luottaisiko diagnoosiin.
"Mmm. Selvä. Sano kun haluat takaisin satulaan." Mentäisiin tallille.

Beatrix veti vielä muutaman kerran henkeä ja nousi sitten seisomaan.
Kuin syysflunssa, ei mitään sen kummempaa. Niska ja selkä olivat vahingoittumattomia, ja varmasti vasenta rannetta viiltävä kipukin hellittäisi aivan pian.
Hän pyyhkäisi roskia pois vaatteiltaan.
"Jos viitsit puntata?"

Johnny katseli Bean nousemista ja nyökkäsi.
"Tietty." Bean punttaaminen selkään oli helppoa. Nainen oli siro ja kevyt, Romy hyväkäytöksinen hevonen. Kun molemmat olivat ratsujensa selässä, Johnny valitsi lyhimmän reitin tallille.

Päästyään takaisin Romyn selkään Beatrix taputti tamman kaulaa.
Ei sinun vikasi tyttö, kaikki on hyvin.
Ohjista oli vaikea saada kunnollista otetta, kun kipu sykki ranteesta käsivarteen, mutta hän ei aikonut valittaa.
Tipahtamisia sattui yhtenään.
"Olet silti minulle palkinnon velkaa."

Johnny hymyili Bean sanoille.
"Tietenkin olet. Mitä ikiä haluat, sidan." Hän lupasi hellästi. Jonkin aikaa hän katseli naisen ohjasotetta.
"Kättäsi sattuu."

Hän keksisi kyllä jotakin.
Hevosen selästä tipahtaminen oli aivan normaalia, ei siitä tarvinnut hermostua.
Beatrix katsahti Jonathania silmäkulmastaan.
"Iskin hermon."

Johnny siristi vihreitä silmiään.
"Mmmm. Vain hermon?"

Beatrix siristi vastaukseksi omia silmiään.
"Minä olen murtanut luitani", hän vakuutti.
"Vain hermon."

"Jokainen ratsastaja on." Johnny totesi tyynesti. Se ei vain tehnyt siitä yhtään helpompaa tai vähemmän huolestuttavaa että Bean käytä särki noin.

Jos hän olisikin särkenyt ne ratsastamalla.
Eikä kompuroimalla portaissa. Pihassa ämpäriin. Kissaan.
"Kuuluu asiaan."
Juliankin oli mennyt runnomaan selkänsä auto-onnettomuudessa, idioottiveli.
Beatrix kosketti Romyn kaulaa uudelleen. Kaikki hyvin, ei hätää.

Ja Juliankaan ei myöntänyt selkäkipujaa, mikä ei tosiaan auttanut Johnnyn mieltä yhtään. Luupäät Veenit.
"Niin varmasti. Etkö kävisi näyttämässä sitä?"

Satulaan syntyneet.
"Jos se kipeytyy, käyn."
Beatrix ei aikonut antaa yhden putoamisen pilata maastoretkeä. Varsinkin, kun putoaminen oli tapahtunut, kun he olivat jo siirtyneet käyntiin. Idiootti.

Hevoset säikähtivät, sitä sattui. Ei voinut mitään.
"Oletko nyt varma?" Varmisti vielä. Onneksi tämä oli lyhyt reitti tallille takaisin.

"En ole hölmö."
Mitä nyt idioottimaisen itsepäinen. Johan siitä kertoi sekin, että hän oli aivan väkisin mennyt valitsemaan asunnon talosta, jossa ei ollut hissiä.
Romyn korvat olivat nousseet taas innokkaina pystyyn.
Anteeksi, tyttö, seuraavalla kerralla sitten pidempi retki.

Mies pyöräytti silmiään ja tuhahti jotakin kymriksi. Tallin pihassa hän ei ehtinyt edes jalkautua, kun yksi ujo tallityöntekijänsä sönkötti hevosen ähkyoireista.
"Coc oen!" Mies ärähti jalkautuessaan ja löi Filiuksen ohjat Ivorille.
"Ivor, auta myös Beatrixiä Romyn kanssa jos tarvitsee." Askel pitkänä harppoen mies kulki talliin.

Beatrixin kulmat kurtistuivat huolestuneesti.
Mutta tämä ei ollut heidän tallinsa, hänen läsnäoloaan ei vaadittu.
Hän jalkautui hieman kömpelömmin kuin olisi halunnut, mutta siitä huolimatta pudisti päätään tarjotulle avulle.
Mitä sitten, jos kättä vihloi?
Hän halusi hemmotella prinsessahevosensa aivan itse.

Siinä meni pidempään kuin Johnny oli ajatellut. Siitä oli huumori kaukana kun huippuhevonen sai ähkyn ja omistajaa ei tavoitettu. Mies kävelytti hevosta itse lääkärin saapumiseen asti ja sen jälkeen pysytteli sen kanssa. Kun pahin oli ohi, hän uskalsi etsiä Beaa. Jessus.

Romy olisi varmasti ollut valmis nopeammin, jos Beatrix olisi antanut sen tallityöntekijän hoidettavaksi.
Mutta hyvin he selviytyivät, tamma oli kärsivällisyyden huippu.
Saatuaan hevosen kunnialla karsinaan hän oli käynyt lämmittelemässä kahvikupillisen ääressä, ja palannut sitten vielä syöttämään Romylle porkkanan ja rapsuttelemaan sen valkeaa karvaa.

Mies löysikin naisen tuon hevosen karsinalta.
"Noin, kriisi ehkä ohitettu." Mies huokaisi hiuksiaan haroen ja vilkaisi kouluratsua.
"Se on kyllä kaunis."

Romy roikotti päätään rentona, nauttien saamastaan huomiosta.
"Romy on", Beatrix myönsi ja hipaisi hevosen turvaa huulillaan ennen kuin kääntyi katsomaan Jonathania.
"Oliko ähky?"

"Lievä, pitäisi olla sillä selvä." Mies huokaisi syvään.
"Mennäänkö?"

Beatrix suukotti Romyn turpaa uudelleen ja taputti sen kaulaa, ennen kuin pujahti ulos karsinasta. Valkoinen tamma hörähti ja kääntyi sitten hamuamaan heiniään.
"Mennään."

Johnny lähti kohti autoa ja vilkaisi naisen kättä.
"Miten se kätesi?"

Beatrix pyyhkäisi hiuksia korvansa taakse.
"Siinähän se. Pysyy mukana."

"Sattuuko siihen?" Mies varmisti vielä.

Sattuihan siihen.
"Vähän", Beatrix myönsi ja hieraisi rannetta.
"Mutta se ei ole pahasti turvonnut ja liikkuu, joten kyllä se asettuu. Vähän kylmää."

"Me menemme sitten näyttämään sitä. Minä jaksan kantaa sinut, joten älä vänkää vastaan." Mies mutisi ja avasi autonsa oven.

Minkä lisäksi Beatrixin auto odotti kiltisti parkissa Jonathanin pihalla, joten ellei hän aikonut kävellä täältä Hexhamiin, olisi mentävä sinne, minne miehen auton pyörät näyttivät.
"Se tärähti vain vähän", nainen kuitenkin nurisi istahtaessaan etupenkille.

"Ei." Jonathan peruutti tunnollisesti ruudusta ja lähti ohti Hexhamin päivystystä.
"Veljesikin selkä on aina vain vähän kipeä. Olen nähnyt kun hän makaa kaksi tuntia sohvalla, ratsastettuaan väkisin. En luota teihin."

"Minun veljeni onkin idiootti, mitä selkään tulee", Beatrix huomautti kaikella rakkaudella.
"Johan siitä kertoo sekin, kuinka hän sen loukkasi."
Idiootti, jolle olisi voinut käydä pahasti.

"Olette sukua, samanlaisia saatanan luupäitä." Mies puuskahti ja vilkaisi Beaa.

Beatrix tuhautti nenäänsä.
"Minun veljeni on saatanan luupää", hän huomautti, vaikkeivat sanat aivan sopineetkaan hänen suuhunsa, ja hieraisi tykyttävää rannettaan.

"Sguthan." Jonathan totesi tyynesti ja hipaisi hellästi Bean poskea ajaessaan.

Beatrixin kulmat painuivat alemmas.
"Mikä?"

"Ei mitään." Johnny piti katseensa tiessä ja kääntyi lopulta sairaalan parkkipaikalle.

Beatrix nousi autosta ja yritti siistiä itseään edes hieman parempaan kuntoon, vaikka putoaminen oli jättänytkin vaatteet onnettoman rapaisiksi.
Pitäisi alkaa kuljettaa mukana vaihtovaatteita eikä luottaa siihen, että kotona voisi sitten käydä suihkussa.
"Väitän, että tämä on ylireagointia."

"Minä en." Johnny huomautti ja kietoi kätensä Bean selän taakse. Hän käveli naisen kanssa sisälle ja pysähtyi infoon. Ilmoittaisi itse itsensä.

Beatrix puhisteli edelleen, kun ilmoittautui, ja puhisteli silloinkin, kun he palasivat odottamaan vuoroaan odotushuoneen kammottaville penkeille, puhisteli kun hänet kutsuttiin tutkittavaksi, ja puhisteli vähän lisää, kun käsi kiedottiin tukisiteeseen.
Pieni hiusmurtuma, ei mitään, mikä vaatisi kipsiä tai mitään särkylääkkeitä vahvempaa.

Johnny katsoi naista ilmeellä "mitä minä sanoin" kun nainen sai tukisiteen. Matkalla autolle hän vilkaisi Beaa.
"Kai tiedät ettet saa rasittaa tuota?"

Katse sai Beatrixin puhisemaan hieman lisää.
"Hiusmurtuma, jos sellainenkaan", hän huomautti kulmat kurtistuen.
"Olen hyvä tekemään asioita yksikätisesti."

"Olet varmasti, onneksi sinä tulet luokseni siksi aikaa että kätesi asettuu." Johnny tuhahti ja istui kuskin paikalle kun he pääsivät autolle.

Beatrix vilkaisi Jonathania kulmat kurtussa.
"Sawnie, älä ole naurettava. Se on vain käsi. Vasen käsi."

"Voi, en ole yhtään naurettava, vaan haudanvakavissani." Mies tuhahti, lähtien kohti kotia.

Beatrix katseli miestä alta kulmiensa.
"Pärjään kyllä."

"Beanie, minä en kysynyt." Jonathan huomautti tiukasti.

"Et kysynyt et", Beatrix puhahti ja käänsi katseensa ulos auton ikkunasta.
"Se paranee pian."

"Paranee pian? Niin eli et joudu olemaan luonani kauan. Hyvä, pääset omaan rauhaasi." Jonathan ei aikonut antaa periksi.

Beatrix käänsi katseensa takaisin Jonathaniin.
"En minä sanonut, etten haluaisi olla luonasi", hän protestoi.
Ei, hän viihtyi Jonathanin luona oikein hyvin.
"En vain halua, että huolehdit."

"Usko huviksesi, minä huolehdin ja en pääse siitä mihinkään. Eikä se liity siihen mitä luulet. Huolehtisin vaikka olisit tehty teräksestä."

Beatrix huokaisi.
"Minä tiedän."
Jonathan ei säälinyt häntä, ja se oli hyvä. Ehkä oli idioottimaisuutta väittää pärjäävänsä kaikessa yksin. Ja jättää asioita kertomatta.

"Niin." Johnny vilkaisi Beaa.
"Ja en tarkoita että minusta tuntuisi ettet halua olla luonani tai jotain, mutta ajattelin että saatat kaivata omaa rauhaa."

"Minä otan omaa rauhaa, jos siltä tuntuu", Beatrix vakuutti ja hipaisi Jonathanin reittä käsijarrun yli lähes anteeksipyytävästi.
Ei ollut ollut tarkoitus kiukutella. Oli vain kiukuttanut.

Jonathan hymyili pehmeästi Bealle.
"Hölmö."

Beatrix puhahti.
Niin pitkälle hän ei menisi, että myöntäisi olevansa hölmö.
"Mitä sinulla on huomenna suunnitelmissa?"

"Filiuksella on vapaapäivä. Aiden tulee käymään. Ei mitään ihmeellistä." Mies vastasi hymyillen.
"Sinulla?"

Beatrix vilkaisi Jonathania silmäkulmastaan.
"Tuleeko vauvakin?"
Hän hieraisi ajatuksissaan rannettaan.
"Töitä."

"Ainakin hän lupasi ottaa vauvan mukaan." Jonathan vahvisti hymyillen.
"Voi sinua. Sunnuntaina?"

Vauva.
Pieni, suloinen, tuhiseva vauvakäärö.
Beatrix hieraisi rannettaan.
"Se on työpäivä siinä missä muutkin."

"Sunnuntai." Johnny totesi painokkaasti.
"Ei ole työpäivä." Hän ei edes käynyt tallilla sunnuntaisin.

Beatrix vilkaisi miestä kulmiensa alta.
"Jokainen päivä on työpäivä."
Nyt hän oli sentään ottanut silloin tällöin vapaata ollakseen perheensä tai Jonathanin kanssa. Kai sekin oli edistystä.

Jonathan pudisteli päätään.
"Miten haluat." Hänelle se ei ollut. Sunnuntaina syötiin kivasti perheen kanssa, oltiin kotona, tavattiin ehkä sukulaisia ja ystäviä.

Beatrix tutki Jonathania hetken katseellaan, mutta käänsi sitten huomionsa takaisin ikkunan takana vaihtuvaan maalaismaisemaan.
Olihan hänkin sunnuntaisin usein kotona. Niin kuin muinakin työpäivinä silloin, kun ei ollut syytä matkustaa minnekään.
"Mitä sinä sitten teet sunnuntaisin?"

Hän vilkaisi Beaa, kääntäen auton kotitielle.
"Teen vähän parempaa ruokaa ajan kanssa, olen kotona, näen sukulaisia, ystäviä. En käy tallilla ellei sieltä soiteta että se on tulessa."

Toivottavasti sellaista soittoa ei koskaan tulisi.
Beatrix pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan ja katseli, kuinka tutuksi käynyt aita ilmestyi näköpiiriin.
"On mukava palata kotiin, kun on joku odottamassa."

"Hmm?" Jonathan ei ihan ymmärtänyt.
"Vai tarkoitatko koiria?"

Beatrix räpäytti silmiään.
"... Koiriahan minä."

"Se on. Joku odottaa aina kotiin." Mies vastasi vähän poissaolevasti. Hän oli ehkä jäänyt miettimään Bean tuntemuksia häntä kohtaan.

Beatrix kallisti kevyesti päätään.
"... No, mikä on?"
Jonathan vaikutti poissaolevalta.

Johnny sammutti auton ja vilkaisi naista hymyillen.
"Ei mikään. Mennääs sitten." Hän taputti reippaasti naisen polvea. Ei reittä, polvea.

Beatrix kurtisti kulmiaan.
"Onhan", hän intti, ja istui itsepintaisesti penkissään.
"Mietit jotakin."

Johnny oli jo nousemassa.
"Mennään sisälle. Pomona hermostuu."

"Sawnie", Beatrix vetosi melkein ahdistuneena.
"Mikä on?"

Mies puraisi kevyesti huultaan. Miten helvetissä sen nyt sanoisi... Kahdeksansilla treffeillä?
"Mietin vain olenko liian huolehtivainen makuusi. Ja tunteikas hölmö."

Beatrix räpäytti silmiään ja tunsi, kuinka pulssi muuttui levottomammaksi.
"Miksi sanot noin?"

"Tunsin ärsyttäväni sinua aiemmin. Ja minä olen sellainen. Huolehdin. Itkenkin aika usein, surusta, onnesta tai mistä ikinä." Hän huokaisi raskaammin.
"Sinä et haluaisi huolehtimista."

Beatrixin silmissä häivähti pelko.
"Sawnie, en minä sinuun ollut ärtynyt", hän vetosi, hieroen kipeää rannettaan.
"Vaan itseeni."

Mies nousi autosta ja käveli avaamaan oven Bealle.
"Miksi itseesi?" Ehkä hän ylireagoi.
Tunteellisuuden riemuja.

Beatrix napsautti vyönsä auki ja nousi autosta vasenta kättään varoen.
"Tipahdin juuri maailman kultaisimman hevosen selästä", hän puhahti.
"Kun olimme siirtyneet käyntiin. Sellainen ottaa itsetunnolle."

"Koska se hevonen säikähti. Herran jumala nainen, sinun pitää olla armollisempi itsellesi." Jonathan puhahti ja löi auton oven kiinni, lukiten ne.

"Minä olen van der Veen", Beatrix muistutti.
Joka inhosi sitä, ettei voinut nousta satulaan niin kuin ennen.
Hetken harkittuaan hän otti Jonathanin käden varovasti omaansa.
"En tarkoittanut pahoittaa mieltäsi."

"Olit mitä olit. ole silti armollisempi itsellesi. Tapatat itsesi noin jos et ole." Mies tuhahti ja vilkaisi kättä johon Beatrix tarttui. Mies pudisteli päätään.
"Psh, et sinä sinä pahoittanut."

"Pelkäsin, että pahoitin."
Beatrix saattoi olla ulkoa pelkkää jäätä, mutta ajatus Jonathanin loukkaamisesta sai hänet silti levottomaksi.
"Minulla oli kaikesta huolimatta hauskaa."
Niin hauskaa, että hän oli nauranut ääneen.

Jonathan pudisteli päätään. Se oli vain jotakin mitä hän oli miettinyt pari kertaa. Beatrix oli niin tiukka ja hän oli niin sen vastakohta. Mies hymähti pehmeästi.
"Huomasin sen."

Ehkä se ei tosiaan ollut mitään vakavaa.
Beatrix silitti Jonathanin kämmenselkää peukalollaan heidän astellessaan kohti ovea.
"Kiitos, että lähdit seuraksi."

"Mielelläni. Sinä näytät todella hyvältä hevosen selässä." Mies virnisti hieman, avaten oven. Yksikään koira ei tunkenut pieneen eteiseen vastaan, vaikka ovi aulaan oli auki. Ne odottivat aulassa kiltisti.

Hienot koirat.
Beatrix riisui kenkänsä ja takkinsa ennen kuin siirtyi aulaan tervehtiäkseen kolmikkoa.
"Et sinäkään näytä ollenkaan huonolta."

"Siinä on harrastelijan ja ammattilaisen ero. Ja ei sanaakaan, kerran ammattilainen ja sen huomaa." Mies totesi ennen kuin Bea ehti arvostella itseään enempää sairautensa takia.

Beatrix oli jo avaamassa suutaan väittääkseen vastaan, mutta tyytyi sitten vain pudistamaan päätään.
Jonathan osasi olla aivan yhtä itsepäinen.
Hän kyykistyi tervehtimään Pomonaa, jolle oli ostanut pari uutta haalaria matkalta palattuaan. Naisellisia.

Pomona oli selvästi innoissaan Bean vierailusta ja isommat odottivat kiltisti että lauman matriarkka tervehti naisen ensin. Johnny jakoi kaikille koirille pusut ja rapsutukset, edelleen vähän poissaolevana.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1481
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: When you cry, I'd wipe away all of your tears, wipe away all of your fears   Pe Maalis 09, 2018 11:16 am

Ellei ranne olisi sykkinyt kipeänä, Beatrix olisi nostanut Pomonan heti syliinsä sen jälkeen, kun oli saanut myös isommat kaverit tervehdittyä.
Kulmat kurtistuivat, kun hän kääntyi katsomaan Jonathania.
"Sawnie..."

Mies oli kadonnut keittiöön, keittämään teetä. Hän kääntyi Bean puoleen, vaisu hymy huulilla.
"Hu? Mitä Beanie?"

Beatrix seisahtui Jonathanin eteen.
"Mikä on?"

Mies hipaisi Bean poskea hymyillen.
"Miten? Keitän teetä, hölmö."

Beatrixin silmät siristyivät.
"Olet poissaoleva."

Jonathan huokaisi pehmeästi ja laski molemmat kädet Bean poskille.
"Minä vain mietin jaksatko sinä tunteiluani."

Beatrix kietoi käsivartensa Jonathanin vyötärölle.
"Miksi sinä sellaista mietit?"

"Minä huolehdin. Minä myös itken aika helposti. Nauran vielä helpommin. Olen aika tuulella käyvä ja se näkyy."

Beatrix kurtisti kulmiaan.
"Kyllä minäkin tunnen. Kaiken aikaa."

"Minä tiedän. Mutta ehkä et jaksa ihmistä joka myös näyttää sen vähän liian avoimesti." Ei hän tarkoittanut että Bea olisi tunteeton ollut.

Beatrixin kulmat painuivat vielä hieman alemmas.
"Jos en jaksaisi, en olisi nyt tässä. Minulle on käynyt jos selväksi, että sinä olet hyvin avoin tunteissasi."
Hän kohotti terveen kätensä sipaisemaan miehen poskea.

Englantilaismies hymähti pehmeästi.
"Hyvä on. Anteeksi. Ajattelin liikaa."

Beatrix tutki Jonathanin kasvoja ja kurotti painamaan pienen suukon miehen huulille.
"Ei ajattelemista tarvitse pyytää anteeksi."

"Pyysin silti." Mies totesi hymyillen ja kääntyi kaatamaan vettä kahteen kuppiin.
"Mitä teetä haluat?"

Beatrix ojensi kätensä silittämään Jonathanin selkää.
"Jotakin mustaa."

Mies naurahti ja otti pussin tavallista mustaa teetä pussin ja upotti sen kuppiin. Perässä seurasi pussi vihreää minttuteetä hänen kuppiinsa.

Beatrix nojasi hetkeksi otsansa miehen selkää vasten.
"Mitä haluaisit tehdä tänään?"

Se sai Jonathanin hymyilemään.
"Uh, en ole ajatellut. Ehkä voisimme vain makoilla, rentoutua ja vaikka lukea?"

Rentoutua.
"Se kuulostaisi hyvältä", Beatrix myönsi.
"Koirat voivat makoilla kanssamme."
Pomona käpertyä lämmittämään jalkoja.

"Ne makoilevat varmasti pyytämättäkin." Johnny naurahti pehmeästi.

"Mmh."
Kättä särki hieman, mutta eiköhän se siitä pian helpottaisi.
"Täällä on mukava olla."

Johnny kääntyi teemukit käsissään Bean puoleen ja ojensi mukia naiselle.
"Onko? Hyvä."

Beatrix otti mukin varovasti käteensä ja tuki sen pohjaa toisella, kuumuudesta välittämättä.
"Haluatko makoilla sohvalla?"

Johnny otti mukin takaisin. Hän kantaisi sen.
"Missä vain käy. Sängyssä on enemmän tilaa."

Beatrix ei edes kurtistanut kulmiaan.
Hän opettelisi sietämään sitä, ettei voisi elää jatkuvassa minä itse -vaiheessa.
"Sänkyyn."

Mies päästi Bean edelleen ja naksautti kieltä koirilleen. Ne tulivat tunnollisesti heidän perässään rappuset ylös. Hän laski Bean mukin toiselle yöpöydälle ja kiersi omalle puolelleen.
"Sinun vaatteitasi on tuon lipaston laatikossa, ne mitä jätit."

Pitäisi varmaan siirtää lisää vaatteita jossain vaiheessa.
Siltä se ainakin alkoi pahasti näyttää.
Beatrix ei vaivautunut kylpyhuoneeseen vaihtamaan vaatteitaan, Jonathan oli jo nähnyt hänestä kaiken nähtävissä olevan.

Jonathanissa ei ollut niin paljon herrasmiestä etteikö olisi voinut olla katsomatta. Hän hymyili hieman ja kävi makaamaan sängylle. Sybill hyppäsi miehen viereen ja Albus kävi maate lattialle. Pomona hyppäsi Bean puolelle jalkopäähän, tuijotti naista ja haukahti.
Vauhtia siinä.

Beatrix vilkaisi Pomonaa.
"Vaihdan vaatteeni niin nopeasti, kuin pystyn", hän huomautti nakukoiralle, hellää pehmeyttä äänessään.
Hän kiskaisi suuren, pehmeän neuleen päänsä yli ja pujottautui mustiin legginseihin, kiikuttaen likaiset vaatteensa tottuneesti pyykkiin ennen kuin kömpi sänkyyn Jonathanin - ja Pomonan - vierelle.

Toinen haukahdus. Liian kauan, liian hidasta palvelua. Johnny vilkaisi koiraansa ja naksautti kieltään.
"Mummo." Mies sanoi painokkaasti, laittaen lukulasin silmilleen ja avasi kirjansa. Pomona kuopaisi turhautuneena peitonkulmaa.
Nosta.

"Pomona on vain lady, joka tietää, mitä haluaa."
Beatrix raotti peittoa niin, että Pomona pääsi pujahtamaan sen alle, ja työnsi sitten paljaat varpaansa vasten koiran lämmintä kylkeä.
Hän katseli hetken Jonathania ja tämän lukulaseja, ennen kuin kurkotti oman kirjansa - ja omat lasinsa - yöpöydältä.

"Kuulostaa eräältä toiselta tässä sängyssä." Jonathan totesi nauraen, kääntäen sivua samalla. Hän avasi kainalonsa Bealle - tuo voisi lukea siinä.

Beatrix asetti lasit nenälleen ja kiehnäsi itsensä lähemmäs, varoen potkimasta Pomonaa mennessään.
Hän tuhautti kevyesti nenäänsä avatessaan yhden niistä naurettavista harlekiineistaan kohdasta, johon oli jättänyt sen edellisenä iltana.

Johnny nautti siitä oikein paljon. Hän viihtyi siinä huomaamattaan useamman tunnin, ennen kuin havahtui siihen että kello oli karannut huomaamatta eteenpäin hyvin paljon.
"Oh, haluatko iltapalaa? Voin tuoda ylös kun päästän koirat ulos."

Myös Beatrix havahtui ja hieraisi kevyesti nenänvarttaan.
Kello oli ehtinyt kiitää eteenpäin hämmästyttävän paljon.
"Voisin ottaa", hän vastasi, kipristäen varpaitaan.
"Onnea Pomonan houkuttelemiseen lämmöstä..."

Mies painoi suukon naisen hiuksiin ja nousi ylös.
"Pompom, syömään." Se sai terrierin sujahtamaan saman tien pois peiton alta. Mies lähti koirat perässään alas, päästi nuo ulos, antoi ruoan ja teki heille iltapalaksi leivät - itselleen sillä vihreällä möhnällä. Ja lisää teetä. Johnny palasi ylös, päsätäen nyt vain Pomonan sänkyyn. Noh, Pomona ei kysynyt.

Beatrix oli asettautunut mukavasti nojailemaan sängynpäätyyn tuettua tyynyä vasten.
Pomona oli jo onnistunut ehdollistamaan hänet siihen, että kun kirsu kosketti kättä, käsi raotti peittoa silloinkin, kun käden omistaja oli syvässä unessa.
Hän oli hylännyt kirjan ja lukulasit takaisin yöpöydälle.
Vihreä möhnä Jonathanin leivällä sai vaaleansiniset silmät siristymään.

"Älä näytä tuolta, sidan." Mies vetosi pehmeästi ja haukkasi leivästään. Niin hyvää.

Beatrix kipristi varpaansa Pomonan kylkeen ja tuhahti.
"Rakastan sinua", hän totesi, ottaessaan oman leivän käteensä.
"Mutta tuo on vihreää mönjää."

Jonathan hymyili pehmeästi teemukinsa takana.
"Ja minä rakastan sinua. Vaikka inhoat laveria."

"Joistakin asioista on vain voitava olla eri mieltä", Beatrix myönsi.
Hän keskittyi syömään leipänsä pienin, päättäväisin haukkauksin ja otti sitten varovasti mukin yöpöydältä käteensä.
Vasen jalka, se petturi, tuntui vähän puutuneelta, mutta sellaista sattui.

"Sovitaan niin." Mies otti kirjan käteensä ja jatkoi lukemista. Ihanan levollinen olo.

Beatrix oli jo lakannut laskemasta, monennetko treffit olivat kyseessä.
Parempi niin, ei tarvinnut kyseenalaistaa omaa toimintaa.
Hän hörppi teensä kaikessa rauhassa ennen kuin hylkäsi nahkapatterinsa hetkeksi, käydäkseen pesemässä hampaansa ja huuhtomassa meikit pois kasvoilta.
Jonathanin kylpyhuoneeseen oli ilmestynyt kuin varkain kosmetiikkatuotteita, jotka todennäköisesti herättäisivät kysymyksiä, jos olisivat jääneet näkyville.
Hän palasi takaisin ja vaihtoi päälleen kermanvaalean yöpaidan ennen kuin pujahti takaisin peiton alle.

Onneksi Johnnyn yläkerran kylpyhuoneessa ei käynyt vieraita. Hän kävi hoitamassa iltarutiinit Bean jälkeen ja kävi peiton alle, suudellen naisen poskes hellästi.
"Kaunis, kaunis nainen."

Beatrix hymisi ja sipaisi Jonathanin punertavan parran peittämää poskea.
Mies oli oikeassa, kutittamisesta huolimatta se oli hyvä niin.
"Nuku hyvin, Sawnie."
Pomona huokaisi peiton alla mielenosoituksellisesti.

"Hyvää yötä, Beanie." Hän kurottautui sammuttamaan yölampun ja käpertyi nukkumaan kädet Bean ympärille kiedottuna.

Beatrix etsi mukavan asennon selkä Jonathania vasten.
Puutunut pistely tuntui kipuavan ylös vasenta jalkaa ja piti häntä hereillä aikansa, kunnes miehen ja koiran uninen tuhina veivät mukanaan uneen.

Sawnie havahtui seuraavana aamuna Albuksen urnutukseen. Selvä.
"Hyvä on, hyvä on. Isi nousee." Mies mutisi hiljaa, painoi pari suukkoa Bean niskaan ja nousi päästämään isot koirat ulos. Pomonaa oli turha maanitella peiton alta.

Beatrix ynähti hiljaa ja kietoi käsivarsiaan paremmin tyynyn ympärille.
Viisi minuuttia vielä.
Sitten hän voisi nousta. Auttaa laittamaan aamupalaa.
Pomonakin taisi olla vielä peiton alla.
Pistely jaloissa pakotti Beatrixin kuitenkin ylös pian sen jälkeen, kun Jonathan oli suunnannut alakertaan.
Rannekin särki.
Hän mönki sängyn laidalle ja laski jalat lattialle, vakaana aikomuksenaan nousta.
Jalat vain olivat toista mieltä.
Pistelevä puutumus muuttui tunnottomuudeksi, ja yhtäkkiä Beatrix tajusi kaatuvansa vailla minkäänlaista mahdollisuutta vaikuttaa siihen, että iskeytyi lattiaan kasvot edellä.

Johnny oli alakerrassa ja vilkaisi ylös. Miehellä meni naurettavan vähän aikaa päästä makuuhuoneeseen.
Koirat haukkuivat pihassa. Onneksi oli auta.
"Sidan!" Pyjamahousuihin pukeutunut mies kumartui naisen viereen ja nosti tuon istumaan, tutkaillen kauniita kasvoja huolestunut hehku vihreissä silmissään.
"Mitä tapahtui?"

Tunne siitä, ettei ollut voimaa nousta ylös, sai Beatrixin melkein itkemään.
Jos hän olisi ollut kotona yksin...
Alahuuli oli ottanut osumaa hampaista, kun leuka oli osunut lattiaan.
Beatrix räpäytti silmiään.
"... Jaloista on tunto pois..."

Mies nyökkäsi pehmeästi. Sulavasti tuo veti solakan naisen syliinsä ja nousi ylös. Tuo saisi tulla lepäämään sohvalle. Hän haki yläkerrasta kunnon tyynyn ja peiton, palaten alas. Kulmat olivat huolesta kurtussa.
"Voinko tehdä jotain?" Samalla hän peitteli niitä jalkoja Bean maatessa sohvalla.

"Se menee ohi", Beatrix vakuutti ääni hieman täristen.
Menisi ohi, ja jos ei menisi, olisi lääkepulssin aika. Edellisestä olikin kulunut hyvä tovi.
Pomona taisi komentaa takaovella, tai ehkä se vain kuulosti siltä.

Jonathan mulkaisi mummokoiraa pahasti. Mies nousi hakemaan kylmää Bean huulelle. Palatessaan hän ojensi pussia naiselle.
"Sshh. Ei ole hätää." Ovi oli auki, että sen kun Pomona menisi.

Beatrix painoi kylmän pakkauksen osumaa ottanutta huultaan vasten.
Turpoaisi silti varmasti. Ei sitä tosin huomaisi, jos hän joutuisi kortisonikuurille.
"Kyllä tämä tästä."

Johnny istui sohvan reunalle ja silitti naisen jalkoja peiton läpi.
"Beanie. Onko jotain mitä voisin tehdä?"

Beatrix pudisti päätään.
"Olen ihan kunnossa", hän vakuutti, hieman mutisten yhä huultaan viilentäessään.
"Voisin ottaa teetä, jos viitsisit laittaa..?"

Johnny pudisteli kevyesti päätään ja hipaisi mustia hiuksia hellästi.
"Tietty. Lepää siinä." Hän huusi koirat sisälle ja antoi niille aamuruoan, laittaen veden kiehumaan.

Ehkä Pomona voisi tulla sohvalle seuraksi sitten, kun saisi aamupalansa syötyä.
Beatrix hieraisi otsaansa ja värähti.
"Mihin aikaan Aiden tulee?"

"Parin tunnin päästä." Mies vastasi kun saapui olohuoneeseen kahden teemukin kanssa.
"Hän varmaan kyllä tapaisi sinutkin mielellään."

Beatrix yritti möyriä sohvalla hieman parempaan asentoon, mikä yksikätisenä vaati hieman enemmän akrobatiaa kuin yleensä.
Iltaan mennessä jalat toimisivat taas niin kuin niiden pitäisi.
"Pitää vaihtaa vaatteet sitä varten."

"Vaihdat. Mutta nyt lepäät siinä." Pomona hyppäsi Bean jalkojen viereen.

Jos Beatrix olisi ollut sellaiseen taipuvainen, hän olisi saattanut itkeä hieman, kun Pomona hyppäsi sohvalle seuraksi.
Olkoonkin, että se saattoi olla myös lämmön ja mukavien aamupäiväunien perässä. Mutta silti.
"En ole menossa minnekään."

"Kunhan nyt huomautin. Pomona, vahditko sinä siinä jos isi käyttää Albuksen ja Sybin lenkillä?" Terävä haukahdus. Mies nauroi ja rapsutti nakukoiran niskaa.
"hieno mummo."

Beatrix mutristi hieman suutaan.
"Et sitten pidä turhaa kiirettä", hän kehotti, ojentaen kättään kutsuakseen Jonathania lähemmäs.
"Me pärjäämme kyllä."

"Voi, minä tiedän että pärjäätte." Hän kumartui lähemmäs naista pyynnöstä.
"Pomona ei nimittäin ole nousemassa. Ja sinulla on teetä, televisio ja kirja. Sekä puhelin."

"Minulla on kaikki hyvin."
Beatrix vei kätensä Jonathanin niskalle, jotta saattoi vetää miehen riittävän lähelle painaakseen suukon tämän poskelle, pyyhkäisten niskaa peukalollaan.
Hän kurotti rapsuttamaan myös Sybiliä, joka pöhisi sohvan vieressä selvästi innokkaana lähtemään sunnuntaikävelylle.
"Viekää isi pitkälle lenkille."

"Hyvä." Mies hymyili pehmeästi ja lähti pukeutumaan. Sen tehtyään hän huikkasi koirat luokseen ja lähti. Pomona ei liikkunut senttiäkään Bean sylissä. Mies viipyi ulkona pari tuntia - hän tuli kun sai soiton serkultaan että tuo lähtisi ihan pian.
"Beanie!" Mies huikkasi eteisestä, saapuen naisen näköpiiriin posket ulkoilmasta punaisina.
"Mitä haluat pukea päällesi?"

Historiallinen oli tapahtunut, ja Beatrix oli torkahtanut sohvalle, television pyörittäessä ruudussa Sunday Brunchia hiljaisena taustameluna.
Pomona köllötteli lämpimänä hänen sylissään, jossain vaiheessa koira oli käpertynyt keräksi vatsan päälle.
Molemmat kohottivat katseensa yhtä unisina.
"Ai sinä tulit jo kotiin..."

Jonathan ei voinut oll hymyilemättä hellästi näylle.
"Huomenta. Ja tulin. Mitä haluat pukea päällesi ja haluatko meikata siinä? Tuon mitä haluat."

Beatrix hieraisi silmiään ja Pomona työnsi nenäänsä hännän alle jatkaakseen uniaan.
"En minä nyt tässä, huono valo", hän mutisi, rapsuttaen koiran ryppyistä niskaa.
"Voisitko auttaa minut yläkertaan?"

"Alakerrassakin on kylpyhuone." Johnny totesi pehmeästi. Hellästi hän hääti mummokoiransa naisen päältä ja kuori Bean peiton alta esiin.

Pomonan siirtyminen sai olon tuntumaan hetken viileältä. Nakukoira oli hyvä lämpöpatteri.
Jalat pistelivät edelleen turtina ja haluttomina yhteistyöhön.
"Jos voisit tuoda meikkipussini", Beatrix pyysi noustessaan istumaan.
"Ja vaatteet... Valkoinen neule ja harmaa hame. Sukkahousut. Alusvaatteet."
Ne kaikki taisivat olla täällä.

Johnny nyökkäsi pehmeästi, siirtyen nostamaan istumaan nousseen naisen syliinsä. Hyvin hän kantaisi Bean kylpyhuoneeseen.
"Minä tuon."

"Hiusharjan pitäisi olla siinä jossain lähettyvillä", Beatrix jatkoi ohjeistustaan kietoessaan kätensä Jonathanin niskalle.
Miehen ei olisi pitänyt joutua huolehtimaan hänestä tällä tavalla.
Mutta tulipahan ainakin elämän realiteetti heti selväksi.

Johnny huolehti mielellään. Olisihan se ollut ihanaa jos Beatrix olisi ollut terve, mutta hän ei välittänyt huolehtimisestakaan. Mies laski naisen istumaan korkealle jakkaralle kylpyhuoneessa, peilin eteen ja nyökkäsi. Hän palasi pian vaatteiden, meikkien ja hiusharjan kanssa.
"Mitä saat puettua itse?"

Beatrix tuijotti kiukkuisena jalkojaan, kunnes kohotti katseensa Jonathaniin.
"Minä pärjään kyllä aluksi itse", hän vakuutti ja hipaisi miehen poskea sormenpäillään.
Kädet liikkuivat, se oli hyvä. Hän pärjäisi kyllä, kun kädet liikkuivat, ja jaloistakin oli kadonnut tunto vain polvista alaspäin.
"Huudan, kun tarvitsen."

Johnny vilkaisi Beaa siristynein silmin.
"En haluaisi että putoat siitä."

"En minä putoa", Beatrix puhahti ja alkoi kiemurtaa ulos yöpaidastaan.
"Mutta saat sinä siinä vahtia, jos välttämättä haluat."

"Minulle tulee parempi mieli jos saan vahtia." Mies naurahti pehmeästi. Hän istui kylpyammeen reunalle.

"Hassu mies."
Saatuaan puhtaan, kermanvaalean poolokaulusneuleen päänsä yli Beatrix harjasi hiuksensa ja alkoi sitten laittaa kasvojaan kuntoon, puhdistaen ihon huolellisesti ennen kuin aloitti pohjustuksen.
"En ole tottunut, että joku katselee."

"Totu siihen." Johnny naurahti hymyillen.
"Sinäkin tuijotat lukemistani."

"Se on mukavaa katsottavaa", Beatrix myönsi samalla kun keskittyi rajaamaan silmiään.
"Pitää ostaa tänne kunnon peili."

Jonathan naurahti.
"käydään ostamassa sellainen peili kuin haluat."

"Suurentava on parempi."
Niin kuin hän tosiaan olisi ollut muuttamassa tänne. Treffien laskemisen suhteenkin hän oli jo luovuttanut.
Hän harjasi väriä ripsiin - vaikka ne olivat jo ennestään tummat - ja sipaisi huuliin hieman punaa.
Keveä kotimeikki.
Kerättyään meikit takaisin pussiin hän katsahti Jonathania.
"Tarvitsen apua sukkahousujen kanssa."

"Haemme sopivan yhdessä, saat valita samalla sopivan valaistuksen meikkaamiseen." Mies naurahti ja nousi ylös. Kuriton virne viivähti kasvoilla.
"Minä autan." Mies keräsi sukkahousut käsiinsä (hän oli selvästi joskus pukenut jollekulle sukkahousut, tosin Bean lohdutukseksi oli todettava että kyseessä oli pikkusisarukset lapsena ja nuorena) ja polvistui Bean eteen. Eikä hän voinut vastustaa suukon painamista naisen jalan ihoa vasten, kun asetteli varpaat sukkahousujen sisään.

Varpaankynnet oli lakattu siististi helmiäisen vaaleanpunaisiksi, samaan sävyyn kuin sormenkynnet.
"Sehän sujuu taitavasti", Beatrix huomautti ja pyyhkäisi Jonathanin punaista harjaa.
"Ehkä pitäisi ottaa sinut vakituiseksi pukijaksi."

Jonathan suukotti polvea pehmeästi ja veti sukkahousut Bean polviin asti.
"Esikoinen ja minulla on monta pikkusiskoa. Olet pukenut elämässäni aika monet sukkahousut." Mies naurahti, nost naisen itseään vasten ja veti ne ylös asti. Hajottamatta niitä.
"Noin. Hame?"

Beatrix kohotti avuliaasti lantiotaan.
Sukkahousujen pukeminen onnistuisi siis myös pienempiin jalkoihin.
"Osaatko letittää myös hiukset?" hän kysyi samalla kun nyökäytti päätään.
Hameen pukemisessakin voisi auttaa.

Jonathan naurahti.
"Ranskanletti on bravuurini." Mies avusti Bean hameeseensa ja veti sen vetoketjun kiinni.

Olo oli heti parempi, kun oli pukeutunut hyvin.
Melkein saattoi unohtaa, että jalat kiukuttelivat.
Beatrix tarkisti vielä kuvansa peilistä ja pyyhkäisi hiuksiaan.
Eiköhän hän kelpaisi.
Hän käänsi katseensa takaisin Jonathaniin.
"Se on hyvä taito."

"Pakollinen kun on monta pikkusiskoa ja kaikki haluavat letit ja äidillä on vain yhdet kädet." Mies vastasi hymyillen. Hän veti Bean pehmeästi syliinsä ja kantoi sohvalle, asetellen tuon jalkojen päälle nyt siistin viltin ja vei peiton pois.

"Hyödyllinen."
Jos perheessä olisi useampia tyttölapsia.
Beatrix yritti etsiä itselleen mahdollisimman ryhdikkään asennon sohvalla, suoristaen vilttiä.
Hän tunsi silti olonsa rammaksi.
Pitäisi varmasti soittaa Julianille. Hän oli luvannut kertoa asioistaan paremmin.

Johnny painoi suukon Bean poskelle ja katosi katsomaan heille välipalaa. Sillä aikaa Bean puhelin pöydällä pirahti soimaan.
Deirdre.

Beatrix oli juuri ehtinyt kannustaa Pomonaa hyppäämään viereensä, kun hänen puhelimensa näyttö heräsi eloon.
Kulmat painuivat alemmas, kun hän näki soittajan nimen.
Deirdre.
Sydän valahti kipeänä jonnekin vatsanpohjalle.
Hän pyyhkäisi vihreää luuria ja nosti puhelimen korvalleen.

Deirdre veti syvään henkeä kun Beatrix vastasi.
"Hei. Mi... On. Halusin vain ilmoittaa että olen sairaalassa eikä ole hätää."

Puhelin oli pudota Beatrixin kädestä.
"Mitä tapahtui?" hän kysyi ja yritti samaan aikaan nousta seisomaan, onnistuen ainoastaan putoamaan lattialle polviensa päälle.

"Pahaa päänsärkyä, näköhäiriöitä. Aurie halusi että tulen lääkäriin. Puhuivat jotain raskausmyrkytyksen seuraamisesta, mutta lapsilla on kaikki hyvin."

Ranne vihlaisi, hän oli tainnut ottaa sillä vastaan kaatuessaan.
Pomona haukahti kimeästi sohvalla.
Beatrix nielaisi kipeästi.
"Raskausmyrkytyksen?"

"Mmm. Sanottiin että ei ole hätää." Deirdre kuulosti vähän kireältä, kiitos sen riidan Julianin kanssa (hän alkoi tieostaa typerän käytöksensä mutta ei myöntäisi sitä miehelleen) ja pelotti taas olla sairaalassa.

Rauhallisena. Pysy rauhallisena.
"Epäilläänkö sitä vasta?" Beatrix kysyi, hieraisten polveaan.
"Onko Julian siellä?"

"Kai aika todennäköistä." Deirdre mutisi hiljaa.
"Aurélie yrittää soittaa. Töissä."

"Sinulla on raskausmyrkytys."
Beatrix tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä, ja hän hapuili tukea sohvapöydästä päästäkseen jaloilleen.
"Tulen sinne."

"Beatrix, ei sinun tarvitse. Julian tulee varmaan pian." Miehen nimi kiristi ääntä. Ajatus tuon päästä Lieken jalkojen välissä ei jättänyt rauhaan. Helvetti. Ja pelkäisikö mies aina että hän tekisi sen uudelleen?
"Tule käymään huomenna meillä kotona, inun pitäisi päästä huomenna kotiin."

Idioottimaiset englantilaislääkärit, jotka eivät ymmärtäneet mistään mitään.
Beatrix vajosi takaisin lattialle, pulssi hakkasi korvissa niin, että teki kipeää.
"Minä tulen. Onko mitään, mitä voisin tehdä?"
Jalat olisi saatava huomiseen mennessä kuntoon.

Deirdre nielaisi.
"En... En tiedä. Anteeksi huoli, halusin vain ilmoittaa."

"Ei, älä pyydä anteeksi, minähän pyysin, että kertoisit, jos on jotain..."
Beatrix nojasi selkänsä sohvaan, hyödyttömät jalat alleen vääntyneinä.
"Julian on siellä varmasti aivan pian."

"Eiköhän. Bea, kaikki on hyvin. Kolmoset ovat kunnossa." Hän lupasi pehmeästi. Hän kuuli Johnnyn äänen kun mies tuli olohuoneeseen.
"Pidä hauskaa Sawnien kanssa. Nähdään huomenna."

"Jos vain tarvitset mitään, soita."
Beatrix keksisi jonkin keinon päästä paikalle. Hän vaikka ryömisi, jos ei muu auttaisi.
"Huomiseen, Deirdre."

"Minä soitan. Huomiseen." Puhelun katketessa Sawnie katsoi Beaa pitkään, kunnes kumartui nostamaan naisen sohvalle.
"Eihän sinua satu?"

Beatrix ei ollut varma.
"Deirdre on sairaalassa", hän totesi ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan.
"Raskausmyrkytys."

Oli lähellä ettei Sawnie pudottanut Beaa käsistään. Onneksi ei. Hän asetteli vilttiä siististi.
"Ovatko kaikki kunnossa?"

Beatrixin kädet tärisivät, niin että hänen oli tartuttava kiinni terveen kätensä ranteesta.
"Niin Deirdre sanoi", hän vastasi, suu kuivana.
"Hänen pitäisi päästä kotiin huomenna. Lupasin käydä katsomassa."
Hän tarttui uudelleen puhelimeensa ja etsi veljensä numeron.

Sawnie veti syvään henkeä ja painoi kätensä puhelimelle.
"Sidan." Mies vetosi pehmeästi.
"Menet huomenna käymään. Siihen asti et voi oikein tehdä mitään. Mutta jos soitat veljellesi, sano samalla toki pudonneesi. En muista sinun kertoneen hänelle."

"Menen huomenna", Beatrix vakuutti ja nykäisi puhelimensa esiin Jonathanin käden alta.
Ei Julian vastannut hänellekään, mutta pakko oli yrittää.
Hän laski puhelimen kädestään pöydälle ja hieraisi rannettaan.
"Eikö heillä ole ollut jo ihan tarpeeksi vastoinkäymisiä?"

Mies hipaisi Bean poskea kun Julian ei vastannut.
"On. Onni että Deirdre on irlantilainen, joten häntä on mahdoton saada hengiltä." Mies hymähti ja nojautui painamaan suukon Bean otsalle.
"He selviävät ja saavat ihanat, terveet lapset syliinsä pian. Beanie, kaikki on hyvin."

Kylmä, kipeä nyrkki oli asettunut sinne, missä vatsan olisi pitänyt olla.
Beatrix suoristeli vilttiä, kädet yhä täristen.
Ei enää pitkään. Sitten kolmoset olisivat riittävän vanhoja selvitäkseen.
"En tiedä, miksei Julian vastaa. Hän vastaa aina puhelimeen..."

"Ehkä hän on ajamassa sairaalaan." Sawnie kun nyt sattui tietämään että Julian oli valmentamassa.
"Kaikki on hyvin. Tulee olemaan hyvin. Sidan."

Ehkä niin. Ja silloin oli parempikin olla vastaamatta puhelimeen. Julian oli saanut oppia sen kantapään kautta.
"Toivon tosiaan niin", Beatrix myönsi hiljaa, hieroen rannettaan.
Hän menisi katsomaan Deirdreä huomenna.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1481
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: When you cry, I'd wipe away all of your tears, wipe away all of your fears   Pe Maalis 09, 2018 11:54 am

Ja Deirdre oli saattanut luvata murhata miehensä jos tuo toistaisi sen uudelleen.
"Kaikki on hyvin." Loppu miehen lauseesta peittyi kun ovikello soi ja koirat aloittivat vahtihaukun.
"Aiden. Älä sano hänelle mitään, en tiedä tietääkö hän." Mies nousi ylös, vaimensi koirat napakalla käskyllä, avaten sitten oven serkulleen. Ainakin tuolla oli mukanaan jotakin mikä ehkä piristäisi Beaa. Miehet saapuivat olohuoneeseen, Aiden kohotti kevyesti kulmaansa.
"Sawnie." Irlantilainen istui alas ja katsoi lapsensa ominutta serkkuaan.
"Ethän sinäkin vain ole siirtynyt hollantilaisiin?"
"Ehkä olen ja olisin iloinen jos pitäisit asian vielä omana tietonasi."

Beatrix ei voinut mennä edes ovelle vastaan.
Koska hänen hyödyttömät jalkansa eivät olisi halunneet astella sitä lyhyttä matkaa olohuoneen ja eteisen välillä.
Mutta Aidenilla oli mukanaan pieni, tuhiseva käärö.
Vielä Julianin ja Deirdrenkin lapset olisivat samanlaisia, terveitä ja onnellisia.
"Hei, Aiden", hän tervehti miestä, ja nyki vilttiä suoremmin jalkojensa päälle.

Aiden ei sanonut mitään. Ei ollut hänen asiansa kysyä Beasta, ainakaan naisen edessä. Voisi kysyä Sawnielta myöhemmin. Englantilaismiws vilkaisi sohvalla makaavaa naista?
"Otatko tätä tuhisijaa jos haen teetä ja tarjottavaa tänne? Aiden saa nauttia kahdesta kädestä."

Beatrix paransi asentoaan ennen kuin ojensi kätensä vielä nimetöntä nyyttiä kohti.
"Tässä on ihan hyvä jatkaa unia", hän vakuutti.
Jalat turvallisesti sohvalla ja lapsi sylissä jalkojen päällä, pikkuinen tuhisija olisi täysin turvassa.
Oli hänestä sentään johonkin.

Pieni punapäinen tuhisija ei tosiaan välittänyt siitä missä nukkui, kunhan se oli syli. Aiden vilkaisi serkkunsa perään ja kääntyi sitten Bean puoleen.
"Taidatte olla tosissanne Sawnien kanssa?"

Beatrix tuki pojan tottuneesti syliinsä ja hipaisi peukalollaan punaisia hiuksia.
Tyytyväinen pieni olento.
Rintakehä tuntui pakahtuvan samaan aikaan hellyydestä ja haikeudesta.
Hän kohotti katseensa Aideniin.
"Siltä se kovasti näyttää."

Aiden ei voinut olla hymyilemättä.
"En ole nimittäin törmännyt serkkuuni Englannissa kertaakaan ilman että olisit paikalla. Toimistossa se voi olla vielä sattumaa." Mutta siinä Bea oli, makoili Johnnyn sohvalla ja piteli hänen lastaan.
Niin tosissaan.
"Oletteko tapailleet jo ennen kuin Sawnie tuli Englantiin?"

Viettivätkö he tosiaan niin paljon aikaa yhdessä?
Pieni käärö tuhahti ja hikkasi unissaan, kurtisti hieman kasvojaan, mutta vaipui sitten takaisin uneen.
Ei väliä, kunhan oli syli, ilmeisesti.
"En voi sanoa, että olisimme", Beatrix myönsi.
"Kuinka niin?"

Aiden kohotti kulmiaan yllättyneenä.
"Oh." Mies oli vähän hämmentynyt.
"Ei, minä vain... Vaikutatte siltä että olisitte olleet pidempään yhdessä."

Beatrix käänsi katseensa vauvasta Aideniin.
"Niinkö?"
Olkoonkin, että he olivat edenneet varsin... nopeaan tahtiin.
"Me taidamme vain tulla hyvin toimeen."
Puhelin ei ollut hälyttänyt, ehkä kaikki oli sairaalalla hyvin.

"Mmm." Aiden hymyili pehmeästi.
"Vaikka toisaalta... Mitä sillä on väliä. En minä ollut Daphnen kanssa kauan ennen kuin eräs pikkutuhnu ilmoitti itsestään." Mies nyökkäsi lapsensa puoleen.
"Ja en voisi oikeastaan olla tyytyväisempi."

Beatrixia vihlaisi kipeästi.
Niin. Heille tuskin kävisi samalla tavalla, Jonathan oli ollut siitä hyvin tarkka.
Eikä hänkään halunnut, että lapsi syntyisi hetken mielijohteesta. Se ansaitsi rakastavan kodin ja molemmat vanhemmat, jos se olisi mahdollista.
"Mitä Daphnelle kuuluu?"

Sellaista sattui. Aiden ei kuitenkaan olisi voinut jättää naista yksin lapsen kanssa, vaikka se olikin Daphnen sukujuurten valossa tarkoittanut pikaista avioliitoa. Ainakin toistaiseksi hän oli tyytyväinen.
"Hyvää. Hän jäi nauttimaan laatuajasta yksin. Eli varmaan nukkumaan, lukemaan rauhassa. Juomaan teetä kun se on lämmintä."

"Pienten lasten kanssa sellaista osaa arvostaa."
Ellenkin oli saanut omansa varsin nopeassa tahdissa.
Pieni käärö tuhisi taas ja heilutti pieniä nyrkkejään.
"Pojalla on isänsä hiukset, oletan?"

Aiden hymyili pehmeästi.
"On. Raukkaparka. Pisamia ja punainen tukka. Toisaalta, hän on skotlantilainen ja irlantilainen, ehkä se on vain sopivaa." Sawnien nauru kantautui kun mies tuli tarjottimen kanssa huoneeseen.
"Enemmän kuin sopivaa. Miltä elämä maistuu aatelisnaisen aviomiehenä?"
"No ei se nyt ole niin erilaista. Onneksi. Vielä."

"Pisamat ja punaiset hiukset ovat hyvin viehättävä yhdistelmä, älä kuuntele isääsi", Beatrix totesi pienelle tuhisijalle ja pyyhkäisi punaisia suortuvia peukalollaan.
Hän käänsi päätään Jonathanin naurun suuntaan ja kurtisti kevyesti kulmiaan.
Pikkumies oli siis puoliksi siniverinen.

Sitä pikkumies tosiaan oli. Puoliksi skotlantilaista Douglasin sukua. Aiden ei voinut sanoa muistavansa puoliakaan niistä sukunimistä jotka Daphnella oli. Mies kaatoi heille kaikille teetä, viitaten Sawenien istumaan alas.

Beatrix tarkisti ohimennen puhelimensa, mutta näyttö pysyi mustana.
Pikkumies maiskutti suutaan ja nytkäytti jalkojaan unissaan.
"Onko poika nukkunut hyvin?"

Aiden vilkaisi poikaansa teekupin takaa ja otti palan brownieta.
"Oikein hyvin." Sawnie vilkaisi Beaa.
"Haluatko juoda teetä vai pidellä blodyn tatwsia?"

"Me olemme oikein tyytyväisiä perunankukan kanssa", Beatrix vakuutti ja silitteli punaisia hiuksia.
Tee saisi jäähtyä rauhassa, eipähän suu palaisi.

Aiden mulkaisi serkkuaan pahasti.
"Perunankukkaa?" Sawnie virnisti teemukin takana pehmeästi. Miehet vaihtoivat kielen iiriksi, jutellen niitä näitä. Se oli refleksi, ei mitään tahallista. Välillä Johnny vilkaisi Beaa, hymyili ja vastasi jotakin kovin pehmeästi serkullensa.

Beatrix olisi saattanut huomauttaa, että oli epäkohteliasta puhua seurassa kieltä, jota kaikki eivät ymmärtäneet.
Mutta hänellä oli Perunankukka, ja Pomona käpertyneenä jalkoja vasten, joten rehellisesti sanottuna mitään valitettavaa ei ollut.
Paitsi hienoinen uteliaisuus.

He eivät vain tajunneet sitä. Se oli vain tapa heille. Jossakin vaiheessa Aiden taisi tajuta sen, kysyi vielä jotakin. Jonathan vilkaisi Beaa pehmeästi hymyillen, kääntäen katseensa takaisin Aideniin. Vastaus oli kovin pehmeä ja pitkä. Sitten kieli vaihtui.
"Beanie, juo tee ja ota brownieta." Sawnie huomautti ja nojautui ottamaan serkkunsa lasta syliinsä.

Beatrix kysyisi siitä kenties myöhemmin.
Hän ei ollut terävimmillään, kun huoli veljenlapsista painoi raskaana.
Polveakin särki, hän oli tainnut kolauttaa sen kaatuessaan.
Mutta Perunankukka nukkui tyytyväistä unta.
"Ei minulla ole kiirettä", hän vakuutti, mutta luovutti silti pojan Jonathanille.

Johnny otti pojan syliinsä ja hymyili onnellisena. Hän antoi toisella kädellä bean mukin naiselle. Pieni poika kävi vähän levottomaksi.
"Mennään lämmittämään sinulle ruokaa, mennään." Johnny naurahti, lähtien keittiöön.
"Kassissa on maitoa! Ja laita se vesihaut--"
"Aiden! Älä opeta isääsi naimaan, minä osaan maidon lämmittää vauvalle." Keittiöstä kuului naurun säestämänä.

Beatrix kietoi sormensa mukin ympärille.
Tummat kulmat kurtistuivat hieman.
"Sawnie! Kielenkäyttö! Lapsia seurassa."
Kuin vanha aviopari.

Englantilaismies nauroi Bean huomautukselle.
"Vahdin sitä heti kun lapsi ymmärtää." Mies palasi pian vauvan ja pullon kanssa. Lapsen hän laski Bean syliin, kokeili oliko maito lämmintä ja ojensi pullon.
"Saat kunnian."

"Käy nopeammin kuin uskotkaan."
Beatrix asetteli nälästä kiukkuisen lapsen hellästi syliinsä.
Tätä hän ei ollut saanut kertaakaan tehdä Amelian kanssa.
Pieni Perunankukka alkoi halukkaasti imeä maitoa, hiljaa tuhisten.

Bea nautti lasten läheisyydestä, joten suotakoon se naiselle jolla oli paha mieli.
"Noh, Sawnie, milloin sinä saat tuollaisen?" Aiden kysyi naurahtaen.
"Jaa-a serkku. Jaa-a."

"Sawnie haluaa ensin naimisiin", Beatrix totesi, jäänsinisten silmien katse tiukasti Perunankukassa viipyen.
Poika näytti tyytyväiseltä, kun viimein sai ruokaa.
Julianin ja Deirdrekin pääsisivät vielä ruokkimaan lapsiaan näin. Kaikki menisi hyvin.

Aiden virnisti.
"Sinä olet kyllä yksi. Ei se lapsesta huonompaa tee."
"Sinä ja Daphnekin menitte naimisiin koska pikkupoikanne oli tulossa." Sawnie huomautti pehmeästi.
"Koska Daphnen suku olisi seonnut. Sinulla ei ole sellaista syytä."
"Heeii! Tätisi naksahtaisi ja sinä tiedät sen." Aiden ei voinut olla nauramatta.
"Totta."

Pikkukaverin silmät alkoivat lupsahdella sitä mukaa, kun pullo alkoi tyhjetä.
Niin pieni.
Beatrix laski tuttipullon pöydälle ja hipaisi Perunankukan nenänpäätä - se olisi perunankukka siihen saakka, että nimi paljastettaisiin.

Johnny vilkaisi Beaa hellästi.
"Syöppäs tuo leipäsi, sidan." Mies huomautti pehmeästi. Aiden pudisteli päätään.
"Aiotko Beatrix jäädä Englantiin?"

Beatrix nosti pojan pystympään asentoon ja taputti selkää, varmuuden vuoksi, vaikka pikkukaveri olikin syönyt varsin rauhallisesti.
"Minä olen nainen, pystyn tekemään montaa asiaa samaan aikaan", hän vakuutti Jonathanille ja vilkaisi Aidenia.
"Näillä näkymin olen. Veljeni ei ole muuttamassa täältä minnekään."

"Minä tiedän." Jonathan lupasi pehmeästi hymyillen.
"Sehän on mukavaa. Ei Sawnien tarvitse heti jättää Rosingsia heti pulaan."

"Me keskustelimme asiasta", Beatrix myönsi ja tuki lapsen tottuneesti toisen kätensä varaan, niin että saattoi ottaa varovaisen kulauksen teetään.
Poika nukkui taas, autuaan onnellisena.
"Hän ei ollut kovin halukas jättämään työtään."

"Sawnie!" Aiden tönäisi nauraen serkkunsa jalkaa ja sai walesilaisen viheltämään pehmeästi.
"Koska lähetät hääkutsun?"
"Ei voi tietää. Ehkä voit lyödä vetoa siitä kaksosten kanssa?"

Pikkumies maiskutti suutaan unissaan ja sai Beatrixin melkein hymyilemään.
Jos hymyily olisi kuulunut hänen tapoihinsa.
Sydän hypähti kipeästi, toivottavasti sairaalassa oli kaikki hyvin.
"Minä olen aina halunnut syyshäät. Tai talvi."

"Nih, Sawnie, talvihäille tulee kiire." Aiden sai Jonathanin nauramaan pehmeästi. Ai luoja.
"Syyshäät? Voin taipua niihin."

Beatrix katsahti Jonathaniin.
"Onko syyshäissä jotakin vikaa?"
Hän ei enää nykyään viihtynyt lämpimässä kovinkaan hyvin, syksy ja talvi olivat helpompaa aikaa.
Ja syksyisin oli kaunista.

"Ei, mutta talvi Englannissa on karsea." Sawnie hymähti pehmeästi. Aiden vain hymyili taustalla.
"Minkä viikonlopun varaan syksyllä vapaaksi?"
"Aiden, sinä et työskentele viikonloppuisin."

"Englannissa kaikki vuodenajat ovat harmaita."
Olkoonkin, ettei se ehkä ollut täysin reilu mielipide. Varmasti oli myös kauniita päiviä. Joskus.
Beatrix siirsi katseensa Aideniin.
"Mitä teitkään työksesi?"


"On aina kätevää, jos suvussa on vähintään yksi asianajaja."
Perunankukka tuhahti ja sai Beatrixin kääntämään huomionsa takaisin poikaan.
Taisi olla samaa mieltä, tai sitten vain näki unta.

"Onhan se. Olen tosin sanonut etten hoida perintöjä, avioeroja tai mitään muutakaan." Aiden vastasi hymyillen.
"Testamentit olen suostunut tekemään isosisaruksilleni ja Sawnielle."

"Viisas päätös", Beatrix myönsi ja hipaisi samalla toista pulleaa vauvanposkea.
"Minä jouduin palkkaamaan siihen ulkopuolisen."

Johnny siirtyi istumaan käsinojalle Bean pään taakse ja painoi suukon naisen hiuksiin.
"Harmi, olisin voinut tehdä sinunkin. Ja Sawnie, odotan vakavissani sitä hääkutsua pian. Olette suloisia."

"Voihan sitä joutua muuttamaan", Beatrix totesi.
Pitäisikin, se oli yksi niistä asioista, joita nainen ei, harvinaista kyllä, ollut vielä hoitanut.
"Tälläkin pikkumiehellä on oletettavasti siihen mennessä nimi annettuna."
Niin kuin Julianin lapsillakin. Koska kaikki menisi hyvin, kaiken olisi pakko mennä hyvin.

Teknisesti Julianin ja Deirdren lapsilla oli jo nimet. Hienot nimet olikin.
"Eiköhän. Anoppini vain pitää saada järjestää naurettavan suureelliset ristiäiset."

"Ristiäiset ovat tärkeä tilaisuus", Beatrix totesi.
Varmasti kolmosillekin pidettäisiin kunnon juhlat, kunhan nämä olisivat riittävän vahvassa kunnossa.
"Suvulle mahdollisuus tutustua uuteen tulokkaaseen."

"Niin. Suvulle ja koko englannin siniveriselle sakille ja puolelle uusrikkaita nousukkaitakin vai miten appiukko sen sanoo..." Aiden mutisi naureskellen. Mahdotonta pokkurointia.

Beatrixin kulmat kurtistuivat kevyesti.
Kuulostivat isoilta juhlilta. Joihin tulisi varmasti paljon muitakin kuin sukua ja ystäviä.
Liian suuret hänen makuunsa.
"Oletteko te asettuneet pysyvästi Newcastlen lähistölle?"

"Asumme itseasiassa Hexhamissa myös. Vaihdoin Artyn kanssa asumuksia päittäin, mutta myimme yhdessä pois vanhan asuntoni hiljattain." Aiden vastasi hymyillen.
"Ja toivon niin että olemme. En haluaisi muuttaa."

"Tässä on sitten lastenhoitoapu lähellä", Beatrix totesi ja taivutti kättään niin, että saattoi hipaista Jonathanin poskea.
Kuin he olisivat jo olleet aviopari. Vanha sellainen.

Aiden nousi ylös, naureskellen iiriksi samalla kun katosi kylpyhuoneeseen. Jonathan huikkasi jotakin miehen perään, nojautuen painamaan sitten suukon Bean päälaelle.
"Näytät ihan liian hyvältä noin."

Beatrix siristi silmiään.
"Aiotko paljastaa minulle, mitä olette keskustelleet?" hän kysyi ja pyyhkäisi Perunankukan hiuksia.
"Meidänkin lapsellamme voisi olla punaiset hiukset."

"Liian pitkä keskustelu nopeasti käännettäväksi." Johnny hymähti pehmeästi.
"Voisiko? Eikös teidän suvussa kulje mustat ja ruskeat hiukset?"

"Tekosyitä", Beatrix huomautti suutaan mutristaen.
"Minun sisarenpoikani on punahiuksinen. On siis olemassa pieni mahdollisuus, että olen perinyt äidiltämme piilevän punapäägeenin."

Jonathan nojautui Bean korvan viereen.
"Kukaan nainen ei ole koskaan sanonut minulle mitään seksikkäämpää." Jonathan olisi ikuisesti onnellinen omasta punapäisestä ihmistaimesta.

Kylmät väreet juoksivat alas Beatrixin selkää.
"Sush, meillä on täällä pieni ihmisenalku läsnä", hän muistutti.
Se teki melkein kipeää. Hän halusi lasta niin kovasti, että sattui.

"Pieni ihmisenalku nukkuu eikä siis kuullut." Mies suukotti vielä kerran Bean päätä.
"Näytät syötävän hyvältä."

Beatrix kurkotti kätensä Jonathanin takaraivolle ja läppäsi sitä kevyesti.
"Serkkusikin on täällä."

"Hänkään ei kuullut." Jonathan vastasi ovelaan sävyyn ja hymyili viattomana.

Beatrix puhahti hiljaa.
"Hävytön mies."

"Hävyttömyys auttaa lapsien saamista." Mies mutisi suudellen Bean niskaa ja suoriatautui asialliseksi kun kuuli kylpyhuoneen oven aukeavan ja kolahtavan kiinni. Aiden vilkaisi serkkuaan ja nauroi.
"Helvetin vintiö... Meidän pitäisi varmaan pikkutuhnun kanssa mennä. Äidillään voi alkaa olla ikävä."

"Muistaakseni sinulla oli mielipide siihen, ettei mitään tapahdu ennen häitä."
Beatrix katsahti sylissään tuhisevaa nyyttiä haikeana.
"Tuo on aivan kammottava lempinimi."

Aiden vilkaisi Beaa nauraen ja nosti samalla turvakaukalon pöydälle.
"Mutta hän on pieni ja tuhisee. Pikkutuhnu."

"Olen varma, ettei hän arvostaisi sellaista lempinimeä myöhemmällä iällä", Beatrix huomautti, pyyhkäisten vauvan pulleaa poskea.
Hän olisi voinut nostaa pojan turvakaukaloon, jos olisi luottanut itseensä tarpeeksi.

"Kärsii siitä vain nimen saamiseen asti." Aiden lohdutti hymyillen pehmeästi. Mies nosti pojan ensin puettavaksi ja sitten köytti tuon kaukaloonsa.

Beatrix silitti haikeasti vilttiä sylissään, joka tuntui taas tyhjältä.
Onneksi Pomona tuntui aistivan hänen ikävänsä ja kömpi lapsen valmiiksi lämmittämälle paikalle.
"Oli mukava nähdä teitä taas."

Aiden hymyili naiselle pehmeästi.
"Johnny pyytää usein käymään, että emmeköhän me näe vielä. Älä nyt mutristele siinä, tuhnuh, mennään autoon." Mies lepersi kun veti takkia päälleen. Sawnie kävi saattamassa nuo ovesta ulos ja palasi olohuoneeseen. Vihreät silmät katselivat Beaa hetken.
"Voi sidan."


Sinne meni pieni Perunankukka.
Beatrix veti Pomonaa paremmin syliinsä ja rapsutti ryppyistä niskaa.
"Mitä?" hän kysyi, vilkaisten Jonathania.
"On varmaan hyvä merkki, ettei Deirdre tai Julian ole soittanut."

"Oletan niin. Varmasti soittaisivat jos olisi hätä." Mies vastasi hymyillen hellästi.
"Ja ei mitään. Pomona selvästi kokee että kaipaat jotain syliisi."

"Niin."
Pomona oli käpertynyt mukavasti Beatrixin syliin ja jatkoi unista tuhinaa, joka oli jäänyt pikku Perunankukalta kesken.
"Sylini on kovin tyhjä."

Mies hymyili kovin hellästi naiselle.
"Ei se aina ole."

Ruttuisen niskan rapsuttelu lohdutti hieman.
"Ehkei niin", Beatrix vastasi.
"Siihen saakka täytyy pärjätä Pomonan kanssa."

Jonathan valu naisen selän taakse istumaan ja veti tuota hellästi kainaloonsa.
"Pomona on siitä iloinen."

Beatrix käpertyi miehen kainaloon mielellään.
Vierailu tuntui väsyttäneen hänet, siihen olisi voinut hyvin jäädä hetkeksi nukkumaan, vaikkei päiväunista ollutkaan kulunut pitkää hetkeä.
"Pitäisiköhän yrittää soittaa Julianille? Paitsi jos hän on sairaalassa, en halua häiritä..."

Jonathan silitteli hellästi Bean kättä.
"Voit laittaa viestin. Hän vastaa tai soittaa kun ehtii."

"Niin."
Tuntui raastavalta, ettei voinut olla itse paikan päällä auttamassa ja lohduttamassa.
Mutta eipä hänestä paljon hyötyä olisi ollutkaan.
"Väsyttää."

Jonathan painoi pehmeän suukon naisen hiuksiin.
"Haluatko nukkua päiväunet?"

Beatrix vilkaisi puhelintaan ja ojensi kätensä sitä kohti, lisäten varmuuden vuoksi soittoäänen voimakkuutta pari pykälää.
"Voisin nukkua."

"Haluatko sänkyyn? Voisin lukea ja pääsisit kainaloon. Tai voit nukkua tässä ja minä menen tekemään ruokaa. Tai voin kantaa sinut ylös ja tulla tekemään ruokaa."

Beatrix nyrpisti hieman nenäänsä.
"Voit kantaa meidät ylös", hän vastasi, katsahtaen Pomonaa.
"Ja jäädä lukemaan."

"Ai teidät?" Mies naurahti.
"Mites jos Pomona kävelisi kuitenkin itse?"

Beatrix mutrisi huuliaan uudelleen, mutta kumartui laskemaan unisen koiran sylistään lattialle ja puristi puhelimen käteensä, kun ojensi käsivartensa Jonathania kohti.
"Laita lukulasit."

"Komentelet." Jonathan huomautti, nostaen Bean syliinsä pehmeästi. Hän asteli yläkertaan ja laski Bean sänkyyn, hakien vielä peiton alhaalta. Bea tarvitsisi alas oman peiton tällaisia tilanteita varten.

"Ei se ollut määräilyä", Beatrix huomautti.
"Se oli ehdotus."
Jalat olivat edelleen aivan yhtä hyödyttömät. Huomiseen mennessä niiden olisi pakko palata kuntoon.

"Sen voisi ottaa määräilynä." Johnny huomautti hymyillen, peitteli Bean kunnolla ja kävi tuon viereen. Hän veti lukulasit silmilleen, otti kirjan ja avasi kainalonsa Bealle. Siinä olisi hyvä.

Beatrix puhahti.
"Kielimuuri."
Huono tekosyy ottaen huomioon, että hän puhui englantia toisena äidinkielenään.
Jonathanin kainaloon oli hyvä käpertyä, katsella miestä hetki.
"Lupasin mennä huomenna käymään."

Johnny tuhahti. Niinpä niin.
"Sitten sinä menet." Kyllä he Bean jotenkin kylään saisivat.

Pomona mönki itsensä hyvään asentoon peiton alla.
"Mitä, jos jalat eivät kanna?"

"Sitten minä kannan sinut autoon ja veljesi taloon." Jonathan totesi kuin se olisi ollut itsestäänselvyys.

Beatrix kurtisti kulmiaan.
"Et voi kantaa minua Deirdren ja Julianin kodissa."

"Voinpas. Veljesi ei löisi minua kun kannattelen hänen rakasta pikkusiskoaan." Johnny käänsi päätään ja suukotti naisen otsaa.
"Nukut äänekkäästi."

"En minä sitä."
Vaan sitä, ettei hän halunnut Deirdren ja Julianin tietävän, ettei pysynyt edes jaloillaan. Ei nyt, kun murhetta oli muutenkin jo riittämiin.
Ehkä hän voisi kävellä tuen avulla.
"Sinäkin luet harvinaisen äänekkäästi."

"Kyllä sinä pääset huomenna käymään." Johnny lupasi hellästi.
"Lepää nyt." Mies vajosi kirjansa pariin, kuten oli luvannut.

Entä jos ei pääsisi?
Mutta Beatrixin tapoihin ei kuulunut inttää.
Sen sijaan hän käpertyi Jonathanin kainaloon ja sulki silmänsä.

Johnny luki hiljaisuudessa juuri niin kauan kuin oli tarpeen. Kun mies kyllästyi, hän silitteli Vean hiuksia ja jutteli hellästi nukkuvalle naiselle kymriksi.

Beatrix nukkui paljon pidempään, kuin olisi tavallisesti nukkunut.
Hän ei harrastanut päiväunia, korkeintaan nopeita, muutaman minuutin torkkuja jaksaakseen paremmin töiden parissa.
Lopulta hän kuitenkin räpytteli silmänsä auki, hieman tokkuraisena.

Mies painoi suukon naisen hiuksiin kun tuo räpytteli silmiä auki.
"Huomenta sidan."

Beatrix hieraisi otsaansa ja siristeli silmiään.
"... Mikä päivä nyt on?"
Hän yritti hapuilla puhelintaan yöpöydältä.
"Eihän ole soitettu?"

"Sunnuntai edelleen. Ei hätää." Mies naurahti hellästi ja veti naista paremmin halaukseensa.
"Ei."

Sunnuntai.
Beatrix inhosi sekavaa oloa, joka päiväunista seurasi. Hän hylkäsi puhelimen tavoittelun ja hieraisi kasvojaan.
"Nukuinko kauan?"

"Muutaman tunnin. Alkaisi olla ruoka-aika. Mitä haluaisit syödä?" Hän voisi tuoda ruoan ylös.

Beatrix olisi voinut jatkaa uniaan saman tien.
"Ei ole nälkä", hän vastasi hiljaa.
"Joko koirat pitää viedä uudelleen lenkille?"

"Olet syönyt hyvin vähän." Johnny huomautti huolestuneena.
"Vien ne kohta."

Beatrix katsahti Jonathaniin.
Ei hän halunnut huolestuttaa miestä, tämä oli jo tehnyt niin paljon hänen hyväkseen.
"Jotakin keittoa, onnistuisiko se?"

Johnny kurtisti kulmiaan mutta ei sanonut mitään.
"Tietty. Käytän koirat ulkona kun se valmistuu, jos sopii?"

"Koirien pitää päästä ulos", Beatrix myönsi ja kellahti kyljelleen sängyllä, antaen silmiensä painua uudelleen kiinni.
Voisi nukkua vielä hetken.
"Minä en ole lähdössä minnekään, olkaa ihan rauhassa."

"Mmm." Mies painoi vielä yhden suukon naisen hiuksiin ja lähti sitten. Sosekeittoon vihanneket kiehumaan ja koirien kanssa ulos. Mies palasi reilun tunnin kuluttua yläkertaan juomalasin ja keittikulhon kanssa.
"Sidan." Pehmeä ääni herätteli hellästi.

Beatrix havahtui aivan yhtä tokkuraisena kuin edelliselläkin kerralla, räpytteli silmänsä auki ja tarkisti puhelimensa viestien tai puhelun varalta.
"Oliko mukava lenkki?" hän kysyi, nousten hitaasti istumaan.

Saisiko hän vain raahata naisen lääkäriin?
"Pitäisikö ajatella lääkäriä?" Mies kysyi hellästi ja istui alas.

Beatrix otti varovaisen kulauksen vesilasistaan ennen kuin tarttui lusikkaan.
"Lupasin käydä huomenna tervehtimässä Deirdreä", hän muistutti.
Jos tätä jatkuisi pitkään, sitten olisi pakko mennä lääkäriin. Mutta ei jatkuisi. Kaikki olisi hyvin taas huomenna.

Johnny empi hetken ja piti itse kulhosta kiinni. Ettei Bea saisi keittoa syliinsä.

Beatrix vilkaisi Jonathania silmänurkastaan.
"Ei ole mitään syytä huolestua", hän vakuutti vähän pehmeämmin.
"Kaikki on hyvin."

"Olen huolissani silti. Beanie, minä vaikka syöttäisin sinua jos pitäisi." Mies huomautti pehmeästi.

Beatrix mutristi suutaan.
"Kaikki on hyvin", hän vakuutti ja laski lusikan hetkeksi kädestään hipaistakseen Jonathanin poskea.
"Jos tilanne pysyy tällaisena, lupaan mennä lääkäriin."

"Minä veisin sinut väkisin." Mies vastasi pehmeästi ja painoi kättä poskea vasten.
"Mmm. Hyvä kuitenkin. Sidan, syö nyt."

"Arvelin niin."
Ruokahalu oli poissa, mutta Beatrix pakotti itsensä syömän keittokulhon kiltisti tyhjäksi. Hän oli aiheuttanut jo aivan tarpeeksi huolta ilman temppuiluakin.

"Sinut olisi nyt helppo kuitenkin kantaa." Mies huomautti pehmeästi hymyillen.
"Hyvä tyttö. Mitä haluaisit tehdä?"

Beatrix kurtisti kulmiaan.
Mutta Jonathan oli oikeassa, hän olisi voinut tehdä hyvin vähän, mikäli mies olisi päättänyt kantaa hänet lääkärin vastaanotolle.
Paitsi kiemurrella ja purra, mutta se nyt olisi ollut täysin naurettavaa käytöstä.
Nukkua vähän lisää.
Mutta ääneen hän vastasi:
"Voisimme katsella televisiota?"

"Katsellaan telkkaria." Mies lupasi pehmeästi. Hän otti Bean peittoineen päivineen syliinsä ja kantoi takaisin sohvalle.
"Sano jos tarvitset jotakin."

Pomona seurasi unisena heidän jalanjäljissään. Nakukoira ei tainnut olla tyytyväinen jatkuvaan kerrosten välillä ramppaamiseen, se olisi varmastikin pötkötellyt paljon mieluummin kaikessa rauhassa.
"Sanon", Beatrix lupasi peittonyytin sisältä.

"Sanot sitten myös, etkä vain pitkitä sanomista, koska et halua olla vaivaksi." Mies muistutti, naksauttaen telkkarista satunnaisen kanavan päälle.

"Sanon, sanon", Beatrix lupasi ja haki itselleen mukavamman asennon Jonathanin kainalossa, antaen Pomonan hypähtää taas jalkojensa viereen.
Hän alkoi torkkua jo ennen, kuin ensimmäinen ohjelma oli ehtinyt puoliväliin.

Johnny antoi naisen nukahtaa kaikessa rauhassa. Nukkukoot rauhassa. Naisparka.

Jossain vaiheessa Beatrix havahtui silmiään räpytellen hereille ja ojensi kättään tavoitellakseen puhelinta, joka tosin oli jäänyt yöpöydälle.
"... Paljonko kello on?"

Johnny vilkaisi Beaa, kun tuo vihdoin heräili.
"Yhdeksän." Mies myönsi pehmeästi, kumartuen suukottamaan naisen otsaa.

Yhdeksän. Se oli jo melkein hyvä aika yöunille, eikö totta?
Beatrix kohottautui kömpelösti istumaan.
"Joko koirat ovat päässeet ulos?"

"Ne kävivät kahdesti tässä välissä." Mies totesi pehmeästi hymyillen.

"Oh."
Beatrix hieraisi tokkuraisena kasvojaan.
"Voisitko auttaa minut pesulle?"

"Minä autan. Suihkuun, kylpyyn vai vaan pesemään hampaat ja kasvosi?" Mies varmisti pehmeästi.

Beatrix vihasi avutonta oloa.
Mutta ei kai sille mitään tällä hetkellä mahtanut.
"Voisin käydä suihkussa."

"Voin auttaa sinua." Mies lupasi hellästi hymyillen. Hän nousi istumaan, kaivoi Bean peittojen alta ja kantoi tuon yläkerran kylpyhuoneeseen. Kun otti jakkaran, tuo saisi käydä omassa rauhassa suihkussa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1481
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: When you cry, I'd wipe away all of your tears, wipe away all of your fears   Pe Maalis 09, 2018 12:00 pm

"Kiitos."
Beatrix oli uskomattoman kiitollinen Jonathanin kärsivällisyydestä. Hän riisui vaatteensa miehen avustuksella ja paransi asentoaan jakkaralla. Ettei tipahtaisi alas.
"Olen pahoillani, että minusta on vaivaa."

Johnny painoi suukon naisen hiuksiin.
"Sshht. Ei sinusta ole vaivaa, sidan. Olen tuossa, huuda jos haluat apua."

"Huudan", Beatrix lupasi ja kurkotti avaamaan suihkun.
Hän oli kieltäytynyt jopa asennuttamasta kaiteita kylpyhuoneeseensa, vaikka kaiken järjen mukaan ne olisivat olleet tarpeelliset.
Lämmin vesi tuntui hyvältä, hän kykeni vielä sentään johonkin.
Hiuksiin jäi viipymään Jonathanin shampoon tuoksu, kun Beatrix kurkotti sammuttamaan suihkun.
"Sawnie?"

Mies odotteli makuuhuoneessa, kurkistaen kylpytakki käsissään kylpyhuoneeseen kun nainen huhuili häntä. Sawnie mutisi hiljaa jotakin äidinkielellään ja kumartui suukottamaan naisen päälakea, kun kietaisi tuon näppärästi kylpytakkiin, ojentaen pyyhettä hiuksia varten.

Beatrix kurtisti kulmiaan.
"En vielä osaa iiriä niin hyvin, että tietäisin mitä sanoit", hän huomautti ottaessaan pyyhkeen vastaan.

"Kymriä." Sawnie korjasi pehmeästi.
"Puhun iiriä vain irlantilaisten sukulaisten kanssa."

Beatrix tuhahti.
"Kymriä. Sitäkään en osaa riittävästi ymmärtääkseni. Sama ongelma."

Sawnie hipaisi kosteita mustia hiuksia sormillaan.
"Kunhan höpisen. Vanhan ukon löpinöitä."

Beatrix olisi tökännyt Sawnieta jalallaan jos olisi voinut.
"Vanha ukko on hyvä ja kertoo, mitä höpisee."

Mies nauroi pehmeästi, matalalla äänellä.
"Vanha mies höpisee kaikenlaista. Mitä mieleen tuleekaan."

Beatrix piti Jonathanin naurusta.
Jopa tällaisina hetkinä.
"Saat pitää lukulaseja tuosta hyvästä."

"Jos se tekee sinut onnelliseksi, minä voin pitää lukulaseja." Johnny lupasi hymyillen.
"Mutta kun kysyit aiemmin mitä puhuin Aidenin kanssa - hän kysyi voitko sinä hyvin, minä kerroin. Hän kysyi muitakin asioita ja vastasin niihinkin."

Beatrix kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Mitä muita asioita? Ja mitä vastasit siihen kysymykseen voinnistani?"

"Sanoin että sinulla on eräs sairaus, joka välillä vetää sinut hieman heikommaksi." Sawnie väisti taidokkaasti toisen kysymyksen.

"Ei se ole salaisuus", Beatrix myönsi, vaikka käyttäytyikin itse yleensä päinvastaisesti.
Koska ei halunnut herättää huolta tai kerätä sääliä.
Kulmat kurtistuivat.
"Et vastannut ensimmäiseen kysymykseen."

"Ei ole minun asiani kertoa hänelle kaikkea, nyt hän tietää ihan tarpeeksi." Sawnie totesi pehmeästi. Mies vilkaisi Bean jäänsinisiä silmiä.
"Hän kysyi rakastanko sinua."

Se sai Beatrixin jähmettymään, hiusten kuivaamiseen tarkoitettu pyyhe sylissään.
"Mitä vastasit?" hän kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.

Sawnie puraisi kevyesti huultaan. No mitä siihen nyt sanoisi? Valehtelisiko vai antaisiko totuuden, joka oli lähinnä naurettava nelikymppiseltä mieheltä (lisäksi hän puhui ystävän siskosta)?
"Sanoin että olisin hyvin onnellinen, jos saisin pitää kaltaisesi upean, määrätietoisen naisen elämässäni ja ehkä jopa vanheta kanssasi, jos luoja suo."

Beatrix veti syvään henkeä Jonathanin epäröidessä.
Ei se mitään, mehän vasta tapasimme. En odota sinun vastaavan mitään liian vakavaa. Sehän olisi hullua, me olemme molemmat aikuisia ihmisiä, joilla molemmilla on takanaan hankaluuksia suhteessa.
Miehen vastaus sai hänet hiljaiseksi.
"... Tarkoitatko sitä todella?"

Mies kohotti toista punertavaa kulmaansa ja nojautui suukotamaan Bean mustia hiuksia.
"Minä en valehtele enkä puhu lämpimikseni, vaikka vähän höveli mies olenkin."

"Kyllä sinä tunnut joskus puhuvan", Beatrix huomautti hiljaa.
Jokin oli alkanut poltella silmien takana, pakotti pyyhkäisemään niitä.

"Nyt vaadin esimerkin." Jonathan naurahti hellästi. Vihreissä silmissä läikähti lämpö ja hän pyyhkäisi naisen poskipäätä peukalollaan.
"Peidiwch â crio. Sidan."

Beatrix kurtisti kulmiaan.
"Ei minulla ole tapana muistaa turhia puheita", hän vetosi.
Mutta Jonathanin aiemmat sanat hän kyllä muistaisi.
"Mitä sinä nyt sanoit?"

"Mutta silti muistat minun puhuneen turhia?" Jonathan ei voinut olla nauramatta.
"Älä itke. Sidan on hellittelynimi."

Beatrix tuhautti nenäänsä.
"Älä kyseenalaista sanomisiani", hän protestoi, ja pyyhkäisi vaivihkaa silmiään.
"En minä sen vuoksi itke."

Jonathan kohotti kulmiaan.
"Minkä sitten?"

Beatrix siristi itkuisia silmiään.
"Minä olen nainen", hän puhahti vastaukseksi.
"Meitä itkettää joskus."

"Niin. Niinhän sinä olet." Jonathan totesi huvittuneena, hakien naisen syliinsä.
"Onko vielä jotain mitä haluat tehdä?"

Beatrix kietoi kätensä Jonathanin niskalle.
"Käydä nukkumaan."

"Mennään nukkumaan." Mies lupasi hellästi, kantaen Bean sänkyyn. Hän haki peiton alhaalta, tajuamattaan peitteli naisen hyvin untuvapeiton alle, ennen kuin suoriutui itse iltatoimiensa kautta sänkyyn.

Beatrix oli jo ehtinyt torkahtaa siinä ajassa, joka Jonathanilta oli mennyt iltatoimiin. Pomonan hän oli sentään päästänyt käpertymään peittonsa alle, kun mummokoira oli ensin vaatinut sitä terävällä haukahduksella.
Hän havahtui siihen, että Jonathan kömpi viereen.
"... mitä kello on?"

"Sen verran, että voit nukkua. Minä vain pesin hampaat ja sellaista." Johnny nosti Bea peitonreunaa, päästääkseen Pomonan naisen peiton alle.

"Mmh."
Beatrix sulki silmänsä ja mönki lähemmäs Jonathania.
"Lupasit ne lukulasit."

Päätään pudistellen Jonathan kääntyi ottamaan lukulasit sormiinsa ja asetteli ne nenälleen.
"Parempi?"

Beatrix raotti silmiään.
"On."
Ja sulki silmänsä uudelleen. Mutta hän tiesi, että lukulasit olivat siinä, missä niiden pitikin olla.
"Minäkin olisin onnellinen, jos saisin pitää sinut."

Walesilainen hymyili pehmeästi, vetäen naista hellästi kainaloonsa.
"Saat pitää minut oikein mielellään."

Beatrix etsi mukavan asennon Jonathanin kainalossa.
"Hyvä niin."

"Koti tuntuu enemmän kodilta kun olet täällä." Oli ihanaa kun ei tarvinnut olla yksin. Ja kun se oli nimenomaan Beatrix jonka luokse tulla.

Se oli hyvin kaunis asia sanoa.
"Et ole viettänyt vielä yhtään yötä minun luonani."
Mutta se olisi ollut hankalampaa, kun oli koirat ja kaikkea.

"Haluatko koirankarvoja asuntoosi? Ja kilon hiekkaa?" Jonathan hymähti hellästi.

"Ei se haittaisi", Beatrix mutisi.
"Sitä varten on imurit. Ja jos pelkäisin koirankarvoja, sanoisin tämän suhteen olevan varsin tuhoontuomittu."

"Se on totta." Jonathan hymähti ja suukotti Bean hiuksia.
"Nukus nyt. Olen väsynyt."

"Mmh."
Sitä Beatrix oli. Pohjattoman väsynyt, vaikka oli nukkunut melkein koko päivän.
"Hyvää yötä."

"Nos da, sidan." Vielä yksi suukko naisen hiuksii, Mies luki itse hetken, ennen kuin kävi nukkumaan.

Aamuun mennessä Beatrixin vointi ei ollut parantunut.
Pistelyn tilalle oli tullut kipu, joka teki liikkumisesta hankalaa.
Mutta hän oli luvannut mennä katsomaan Deirdreä, varmistamaan, että kaikki tosiaan oli hyvin.
Olemaan paikalla, jos häntä tarvittaisiin.

Jonathan oli herännyt jo aiemmin, soittanut olevansa tänään vapaalla ja tavoitettavissa hätätilanteessa. Ei ollut tapaamisia, joten hän pärjäisi. Mies tuli yläkertaan Albus kintereillään. Hän oli käynyt aamulenkillä koirien kanssa ja syönyt aamualaa alakerrassa.

Beatrix käänsi katseensa ovea kohti, ja ojensi sitten käsiään kohti Albusta.
"Huomenta. Paljonko kello on?"

Albus aseli hillitysti sängyn viereen ja heilutti häntäänsä naiselle. Hymyilikin onnellisena.
"Yksitoista." Jonathan lisäsi huolestuneena.
"Mikä vointisi on?"

"No huomenta, Albie", Beatrix tervehti koiraa ja vei kätensä hieromaan koiran poskia ja korvia.
Kellonaika sai hänet kurtistamaan kulmiaan tyytymättömänä.
"Lupasin käydä tervehtimässä Deirdreä. Voin ihan hyvin."

"Nouset sitten varmasti itse aamupalalle alakertaan?" Jonathan huomautti pehmeästi.

Beatrix vilkaisi Jonathania.
"Tietenkin."
Vaikka olikin jo nukkunut melkein puoleenpäivään.
Vei hyvän tovin, ennen kuin hän pääsi kohottautumaan edes istumaan, kivun ampaistessa ristiselästä alas jalkoihin.

Jonathan katsoi Beaa kulmat koholla. Hänellä oli epäilyksensä naisen kunnosta.

Beatrix siirsi peiton syrjään ja avitti kipeät jalkansa sängyn laidan yli.
Hän oli luvannut, että menisi tapaamaan Deirdreä. Nainen kaipasi nyt varmasti piristystä, vuodelepoa oli jäljellä vielä pitkään.
Hän oli romahtaa nurin samalla hetkellä, kun yritti varata painon jaloilleen.

Jonathan astui eteenpäin, nappasi kiinni ja työnsi naisen istumaan sängylle.
"Rakas, kiltti." Hän vetosi huolissaan.
"Et voi lähteä."

Beatrix räpäytti silmiään, toinen jalka nytkähti kipeästi.
"Minä lupasin", hän vetosi, tummat kulmat kurtistuneina.
"Deirdre on varmasti yksinäinen, kun joutuu olemaan kotona kaiket päivät. Ja jos... jos jokin on vialla..."

Mies mietti hetken. Hän kävi polvilleen lattialle ja laski kädet Bean poskille.
"Jos minä menen? Menet itse kun olet terve."

Beatrix vastasi Jonathanin katseeseen melkein kauhuissaan.
"Minä lupasin mennä..."
Mutta ehkä hän aiheuttaisi vain enemmän huolta, kun tuskin pysyi jaloillaan.
"... parempi viedä sitten kukkia."

Mies silitti naisen poskipäitä peukaloillaan. Ei, Beatrix ei voisi mennä.
"... Minä vien kukkia."

Beatrix tunsi olonsa pohjattoman hyödyttömäksi.
"Hyvä."
Kukat piristäisivät, toivottavasti.
"Ja muista kertoa, että tulen käymään heti kun voin."

"Minä kerron. Haluatko käydä vessassa tai jotain?" Hän auttaisi, järjestäisi Bealle mukavat olot ja sitten lähtisi.
"Ja jos ei auta huomiseen mennessä, minä vien sinut lääkäriin."

Beatrix tuijotti jalkojaan.
"... Haluan."
Se oli kaikkein nöyryyttävintä, ettei kyennyt pitämään itsestään huolta. Että oli kuin lapsi, jota piti taluttaa ympäriinsä.

Johnny nousi ylös, painoi pehmeän suukon naisen otsalle. Vaikka he olivat luovuttaneet treffien laskemisessa, moni mies tuskin olisi huolehtinut näin. Mutta ei, hän vain halusi auttaa. Hienotunteisesti mies livahti makuuhuoneen puolelle odottamaan, rapsutellen susikoiraa hajamielisesti.

Hetken yksityisyydessä Beatix saattoi itkeä hiljaa turhautuneisuuttaan ulos.
Hyödytön, hyödytön olento.
Ei olisi mikään ihme, jos Jonathan haluaisi paeta hänen luotaan. Kuka muka haluaisi naisen, jonka joutui kantamaan vessaan?
Hänen onnistui sentään raahautua lavuaarin luo pesemään kätensä ja kasvonsa, ennen kuin kramppaava jalka pakotti vajoamaan istumaan lattialle.
"Sawnie..."

Jonathan nousi sängyltä kun kuuli nimensä, kurtistaen kulmiaan. Hän vajosi naisen viereen, sipaisten tuon poskea hellästi.
"Sidan." Mies totesi ääni myötätunnosta pehmeänä ja nosti naisen syliinsä. Huoli hakkasi rinnassa.
"Etkö vain voisi pyytää apua?"

Beatrix painoi hetkeksi kasvonsa Jonathanin hartiaa vasten.
Hiukset harjaamatta ja kasvot ehostamatta.
"Minä inhoan olla autettavana", hän vastasi hiljaa.
"Kyllästyt vielä kanniskelemaan."

Johnny istui itse sängylle, laskematta Beaa sylistään. Tuo kerran hakeutui lähelle. Ehkä siis kaipasi lohtua.
"Ei kukaan, kukaan nauti siitä."Hän painoi hieman villiintyneisiin hiuksiin suukon.
"Dwi wedi syrthio mewn cariad efo chdi."

Beatrix piti kasvonsa Jonathanin hartiaa vasten painettuina.
Kulmat kurtistuivat kevyesti.
"Mitä?"

Hänen pitäisi opetella pois siitä, että kaikista tärkeimmät, suoraan sydämestä tulevat sanat tulivat huulilta toisella kielellä.
"Olen rakastunut." Niin, sitähän se käytännössä tarkoitti.
"En minä kyllästy."

Beatrix hieroi otsaansa Jonathanin hartiaa vasten.
"Hölmö mies", hän puhahti hiljaa.
"Olisit saanut helpomman. Jonkun, jota ei tarvitse kanniskella."

"Kyse ei ole siitä että kenen kanssa elämä on helppoa, vaan kenen kanssa se on elämisen arvoista." Mies huomautti hellyyttä äänessään.

Jonathan tosiaan halusi saada hänet itkemään.
Beatrix kietoi kätensä miehen ympärille ja kohotti katseensa tämän silmiin.
"Hölmö mies", hän totesi uudelleen ja silitti niskaa.
"Muistakin ne kukat."
Hän painoi suukon punaisen parranalun peittämälle poskelle.

"Minä muistan." Jonathan lupasi hellästi, laskien nyt Bean sänkyyn. Mies peitteli naisen huolella, naksauttaen sormiaan terrierille. Pomona hyppäsi naisen vierelle.
"Pomona, paikka siinä." Mies rapsutti koiran ruttuista niskaa hellästi.
"Mitä haluaisit aamupalaksi? Smoothie?"

"Pistät Pomonan vahtiin", Beatrix puhahti ja vei kätensä rapsuttamaan Pomonan niskaa Jonathanin sormien viereltä.
Pomona oli hyvä vahti, se oli tuijottanut häntä paheksuvasti viimeksi aina, kun hän oli uskaltanut yrittää liikkeelle.
Tai ehkä Beatrix vain kuvitteli.
"Smoothie käy hyvin. Kiitos."

"Juuri niin." Mies naurahti pehmeästi.
"Hyvä mummo. Isi paistaa teille maksaa kun vahdit hienosti." Mies lässytti koiralle, lähtien sitten tekemään sen smoothien. Hän laski tuoppimallisen lasin pilleineen yöpöydälle ja alkoi kaivaa asiallisia vaatteita esiin.

Beatrix jäi rapsuttelemaan Pomonan niskaa.
"Laita toinen paita", hän kommentoi, katsellessaan Jonathanin vaatteidenvaihtoa. Pomona puhahti oman mielipiteensä.

Jonathan vilkaisi ylleen vetämäänsä villapaitaa.
"... Millainen?"

Beatrix kurtisti kulmiaan.
"Jotakin vihreää. Tai sinistä."

Jonathan nauroi pehmeästi ja kaivoi esiin khakinvihreän kauluspaidan ja syvänsinisen pooloneuleen.
"Kumpi?"

Beatrix mittaili paitoja katseellaan.
"Pooloneule", hän antoi tuomionsa, ja Pomona tuhahti hyväksyvästi. Tai sitten rapsutus vain teki aivan erityisen hyvää.

Jonathan naurahti, veti villapaidan päältään ja pukeutui sitten pooloneuleeseen hyväksyen kohtalonsa.
"Haluaisitko kertoa miksi piti vaihtaa?" Mies naurahti, sukaisten hiuksiaan ojennukseen kun neule oli sähköistänyt ne. Hän asteli sängyn viereen, painaakseen suukon Bean huulille.

"Sininen ja vihreä näyttävät hyviltä päälläsi", Beatrix vastasi ja taivutti päätään niin, että Jonathan saattoi suukottaa hänen huuliaan.
Samalla hän vei kätensä oikomaan tämän punaista harjaa.

Mies ei voinut olla hymyilemättä hiuksiaan oikovalle kädelle ja painoi uuden, pehmeän suudelman naisen huulille.
"... Onko nyt edustuskelpoinen?"

"Olet", Beatrix myönsi ja nojautui takaisin tyynyjä vasten, ottaen smoothielasin käsiinsä.
"Muistat vain ne kukat. Ja kertoa terveisiä."

"Minä muistan kukat." Mies lupasi hellästi ja hipaisi vielä Bean poskea pehmeästi kädellään.
"Minä kerron. Ja sinä olet siinä kun palaan, eikö niin? Mummukka pitää siitä huolen. Se kertoo kyllä jos olet uhmannut toivomustani. pomona on kova tyttö kantelemaan." Mies naurahti, lähtien kohti ovea.
"Koeta levätä, sidan." Sitten avaimet, puhelin ja ulos.

"Me emme liiku tästä minnekään", Beatrix vakuutti ja haki mukavamman asennon, jossa selkää ei särkenyt aivan niin paljon.
Puhelin, tabletti ja kesken jäänyt romaani olivat kaikki käden ulottuvilla, hän pärjäisi kyllä.
Voisi ehkä nukkua hetken.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1481
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: When you cry, I'd wipe away all of your tears, wipe away all of your fears   Pe Maalis 09, 2018 3:31 pm

Vierailevana tähtenä Amanda van der Veen.

Tiistai 13. helmikuuta 2018, iltapäivä, Hexham

Pyörätuoli oli mahtunut oikein sulavasti kyytiin.
Beatrix istui etupenkillä ja katseli, kuinka maisema ikkunan takana vaihtui.
Olisi melkein tehnyt mieli käydä tervehtimässä Romya, mutta hän ei halunnut tallille pyörätuolissa työnnettynä. Eivätkä jalat valitettavasti kantaneet edes sen vertaa, että hän olisi voinut kävellä keppien avustuksella.
Hitto.
"Larissa vaikutti oikein herttaiselta tytöltä."

Amanda vilkaisi tätiään kun sai auton käännettyä parkkipaikalla. Bea oli pitänyt hänen tyttöystävästään?
"Hän on ihana." Lause jota Amanda ei koskaan ollut sanonut sukulaistensa kuullen toisesta ihmisestä.

"Olen hyvin onnellinen puolestasi", Beatrix totesi.
Amandalle teki hyvää saada elämäänsä lisää välittäviä ihmisiä.
"Toivottavasti et joutunut perumaan suunnitelmiasi vain viedäksesi minut."

Amanda hymyili pehmeästi. Larissa oli ihana. Niin ihana.
"Beatrix, ei minulla oikeasti juurikaan ole suunnitelmia."

Oli mukava nähdä Amandan hymyilevän.
Larissa oli ehdottomasti hyvää seuraa, jos aikaansai sellaista.
"Kuinka Allegran ja Belgravian kanssa on sujunut?"

Amanda vilkaisi tätiään hymyillen.
"Hyvin. Välillä ratsastan Witchin Julianin vahtiessa läpi." Heillä meni todella hyvin. Hänen mielestään ainakin.
"En tiedä olisiko Julian eri mieltä."

"Minun pitäisi tosiaan tulla katsomaan ratsastustasi", Beatrix totesi melkein pahoittelevasti.
"Ennen kuin lähdemme katsomaan uusia hevosia."

Amanda räpäytti silmiään. Mitä?
"M-mitä?" Hän oli kuullut väärin.

Beatrix kurtisti kulmiaan.
"Amanda, schat, olen varma, että kuulit aivan moitteettomasti", hän totesi.
"On huomattavasti helpompi käydä Den Houtissa koeratsastamassa uudet hevosesi, kuin kuljettaa ne tänne ja todeta, ettei yhteistyö pelaakaan."

Amanda yritti olla itkemättä.
"V-vastahan minä sain Belgravian ja Allegronkin, miten sinä u-uskallat antaa lisää?" Hyvä luoja että hän liikuttui luottamuksesta.

"Koska olet tehnyt hyvää työtä niiden kanssa", Beatrix vastasi.
"Ja meillä oli jo alun perin puhe, että mikäli yhteistyö lähtee toimimaan, voimme tuoda sinulle lisää hevosia Rosings Parkiin."

Kevyt itku tärisytti Amandan olkapäitä.
"En ajatellut että... että... Olisin tehnyt hyvää työtä."

Beatrix ojensi kätensä hipaisemaan Amandan hartiaa.
"Schat, pystythän ajamaan?" hän varmisti.
Heidän perheellään oli ollut jo riittävästi epäonnea autojen kanssa.
"Olen työskennellyt koko ikäni hevosten ja ratsastajien kanssa, tunnistan kyllä päättäväisyyden ja lahjat."

"Pystyn pystyn." Amanda vakuutti ja pyyhkäisi toisella kädellä kasvojaan. Tuntui vain hullulta että Bea luotti häneen niin.
"... Tiedät ettei kukaan ole uskonut minuun." Ei, Amanda ei ollut saanut sitä luksusta kasvaessaan. Vain satunnaisesti sukulaisilta.

Beatrix sipaisi tytön hiuksia ennen kuin palautti kätensä takaisin omalle puolelleen.
"Sinun olisi paras tottua, kultapieni", hän huomautti, yllättävää pehmeyttä äänessään.
"Minä ja enosi uskomme sinuun. Silloinkin, jos kukaan muu ei sitä ymmärrä tehdä."

Hän tyytyi vain nyökkäämään ja pyyhkäisemään vielä kerran kasvojaan.
"Joten, Den Houtiin?"

"Kyllä. Sinun täytyy keskustella vielä enosi kanssa, milloin hän olisi valmis päästämään sinut pidennetyksi viikonlopuksi lähtemään."
Ja oli tietenkin otettava huomioon, milloin Beatrix voisi kulkea taas omin jaloin.
Hän ei lähtisi minnekään tässä kunnossa.

Amanda nyökkäsi.
"Minä puhun hänen kanssaan." Pitkäksi viikonlopuksi Den Houtiin.
"Niin, mihin hexhamissa ajan?" Ohjeet olisivat kivat.

"Hyvä niin."
Tuskinpa Julianilla olisi mitään sitä vastaan, että he kävisivät Den Houtissa.
Tarvitsihan Amanda omankin elämänsä, siitä huolimatta, että kolmoset syntyisivät muutaman viikon päästä.
"Minä neuvon", Beatrix lupasi.
Jonathanin luo.

Se tarjoaisi Julianille vapaata siskontyttönsä holhoamisesta. Mies tuskin pistäisi pahakseen.
"Mihin olemme oikein menossa?'

"Ystäväni luo", Beatrix vastasi.
"Asun siellä nyt, kun jalkojen kanssa on ongelmia."
Se oli ehkä melkoinen aliarviointi, mutta hän oli itsekin yhä hämillään siitä, kuinka nopeasti kaikki oli edennyt.
Ystävän luo, jonka pihassa olevaa aitaa Deirdre inhosi.

Amanda pysäytti auton pihatielle ja vilkaisi aidan toisella puolella vastaan laukkaavia koiria.
"Ystävä?" Hän ei uskonut sitä.

"Ystävä", Beatrix toisti päättäväisesti.
Hyvin läheinen ystävä. Sellainen ystävä, jonka kanssa olisi voinut perustaa perheen.
Silmissä välkähti lämpö, kun koirat kiiruhtivat aidan luo. Kotoisa olo.

"... En ole pikkulapsi." Amanda mutisi, mutta jätti asian siihen. Ovi aukesi ennen kuin hän ehti kärrätä Beaa ovelle asti. Tyttö kohotti kulmiaan ja kumartui tuolissa istuvan tätinsä korvaan.
"... Deirdren serkku on ystäväsi?"

Beatrix käänsi päätään Amandaa kohti.
"Tapasimme Saw... Jonathanin kanssa tallilla", hän myönsi hiljaa.
Ystävä. Oikein hyvä ystävä.

"... Saw? Se kauhuleffa? Onko hän kuten Artemis?" Amanda kysyi ja työnsi Bean ovelle. Ystävällinen mies päästi naiset peremmälle ja vilkaisi Amandaa.
"Hei sidan." Mies totesi lämmöllä ja kumartui suukottamaan naisen huulia. Amandaa alkoi naurattaa.
"Jonathan Merrick. Sinä olet Amanda?"
"Mm, Amanda van der Veen." Huvittuneisuus kuulsi tytön äänestä.

Beatrix kohotti kulmaansa.
"Sawnie. Se on lempinimi, irlantilainen muoto Jonathanista."
Pitäisi ottaa selvää siitä, millainen elokuva Saw oikein oli.
Nainen käyttäytyi, kuin ei olisi huomannutkaan siskontyttärensä huvittuneisuutta.
"Hän oli kultainen ja lupautui tuomaan vanhan tätinsä kotiin."

Amandaa huvitti enemmän. Jep. Beatrixilla oli miesystävä. Tuolla ja Julianilla oli selvästi sama maku. Hän ei noudattanut sitä kaavaa brasilialaisen tyttöystävänsä kanssa.
"Voi, kiitos paljon. Haluatko teetä? Leivoin muffiseja." Jonathan tarjosi hymyillen. Amanda vilkaisi tätiään. Halusiko tuo hänet pois täältä?

Beatrixin kulmat kurtistuivat hieman.
"Sinun piti olla sairaslomalla", hän muistutti toruvasti, ja vilkaisi sitten Amandaa.
"Tietenkin hän jää. Etkö jääkin, schat? Emme ehtineet käydä teellä."

"Minä olen ja siksi minulla on tylsää, kun sain tehtyä jo paperihommat. Kun joku ei tule keskeyttämään kokoajan." Jonathan naurahti. Amanda hymyili pehmeästi ja alkoi riisua takkiaan.
"Jos se sopii."
"Tietenkin sopii. Annatko takkisi, sidan? Eihän väsytä?"

"Sairasloma on sitä varten, että levätään."
Beatrix itse oli paraskin puhuja, suunnitteli nytkin lykkäävänsä kortisonipulssia vielä hieman pidemmälle. Tehdäkseen töitä.
Beatrix alkoi riisua takkiaan.
"Kaikki on hyvin, Sawnie."
Totta kai väsytti, mutta ei se estäisi häntä juomasta teetä.

Jonathan viittasi Amandaa siirtymään keittiöön. Pomona rapisteli tytön perässä ja heilutti tuolle häntäänsä.
"... Nakukoira?" Amanda ääni kuului keittiöstä. Mies työnsi Bean pyörätuolissa keittiöön ja haki tolle viltin. Oli jäätynyt ulkona kuitenkin, itsepäinen nainen. Mies napautti vedenkeittimen päälle.
"Amerikankarvatonterrieri, Pomona."
"Suloinen."

Beatrixin olisi tehnyt mieli pyöräyttää silmiään peitteelle.
Mutta rehellisyyden nimissä oli myönnettävä, että hän tosiaan paleli.
Hän napsautti pyörätuolinsa jarrun päälle ja kumartui houkuttelevasti Pomonan puoleen.
"Kultapieni, tulehan tänne. Äidin jalat jäätyvät."

Sawnie kääntyi katsomaan Beaa kulman koholla. Terrieri pomppi pyörätuolia vasten, Amanda kumartui nostamaan sen tätinsä syliin. Koiran oli oltava Jonathanin, joten nuo eivät tosiaan olleet vain ystäviä jos Bea sanoi itseään koiran äidiksi. Mies laski teekupit pöytään ja lautasella muutaman muffinsin. Hän kaatoi Bealle vettä kuppiin ja asetti sinne pussin vihreää teetä - ei vastaväitteitä. Amanda valitsi myös vihreää, kun sattui minttuteetä olemaan.

Beatrix rapsutti Pomonan ruttuista niskaa autuaan tietämättömänä siitä, mitä oli juuri mennyt sanomaan.
Ehkä hän todella oli väsynyt.
Mutta nakukoira lämmitti sylissä mukavasti, ja tuntui nauttivan läheisyydestä.
Hän mutristi huuliaan vihreälle teelle, se maistui ruoholta. Ainakin, jos otti sen asenteen, että maistui.
"Keskustelimme juuri Amandan kanssa uusista hevosista."

Jonathan kohotti kulmiaan ja istui alas, hymyillen tytölle.
"Ai? Onnea niistä. Millaisia hevosia?" Miestä tietenkin kiinnosti. Amanda vilkaisi tätiään.
"... Niin, millaisia olit ajatellut?"

"Minulla on jokunen vaihtoehto, joista katsomme sopivimmat", Beatrix vastasi, rapsutellen Pomonaa.
"Nuorempi kasvamaan Amandan kanssa, ja jo hieman kokeneempi siihen seuraksi. Se tarkoittaa sitä, että tarvitsemme lisää karsinapaikkoja, Sawnie."
Van der Veen Horses valtaisi lisää alaa Rosingsista.

Amanda hymyili onnellisena. Beatrix luotti häneen. Jonathan hieraisi kasvojaan, nauraen.
"Minä etsin tilaa, kunhan tiedät mitä sieltä on tulossa."

"Vahvimmat ehdokkaat ovat tällä hetkellä tamma ja ori, joten voisit alkaa katsella sopivia paikkoja", Beatrix totesi.
Hän kaivoi suurinäyttöisen puhelimensa esiin hieman kömpelösti ja etsi oikean videotiedoston, ennen kuin ojensi puhelinta Amandaa kohden.
"Bitttersweet on Bewitchedin varsoja."

Amanda otti puhelimen käteensä, Sawnie nyökkäsi Bean sanoille muffinsinsa takaa. Amanda katsoi videota hetken, pian kyyneleet silmissä. Tummanpunarautias, vaikuttavan kokoinen nuori ori askelsi lennokkaasti ratsastajan alla. Se oli selvästi perinyt äitinsä olemusta. Hän muisti Bittersweetin.
"Minä ratsastin Bittersweetiä jouluna."

"Niinkö? Sääli, etten ollut näkemässä."
Beatrix kurkotti ottamaan puhelimensa takaisin ja hipaisi samalla Amandan kättä. Hän vilkaisi Sawnieta vaativasti, toisi nyt nenäliinoja, hyvä mies.
"Miltä se tuntui?" hän jatkoi, etsien toista videota.

Amanda nyökkäsi.
"Autoin Ellen-tätiä nuorten kanssa." Julian mokoma oli luvannut sen. Jonathan nousi ylös ja palasi pian nenäliinojen kanssa. Amanda pyyhkäisi silmäkulmaansa sellaiseen.
"Hyvältä. Se oli jotenkin... Pidin tavasta jolla se teki töitä."

Ilmeisesti Ellenkään ei ollut luopunut toivosta, että Amandakin löytäisi vielä joskus kouluratsastuksen ilon.
"Hyvä. Sitten se on tosiaan hyvä ehdokas. Sawnie, yksi paikka orille."
Hän löysi oikean tiedoston ja ojensi puhelinta uudelleen Amandaa kohti.
"Tässä on Esperanza."

Amanda otti puhelimen, katsellen tamman liikkumista. Hän haki siitä tiettyjä asioita - Amanda tiesi millaisista hevosista hän piti yleensä.
"Se... Se näyttää kivalta. Haluaisin kokeilla sitä."

Beatrix nyökäytti ja siirsi puhelimen takaisin omalle puolelleen pöytää.
"Katselethan saman tien paikka myös tammalle?", hän pyysi Jonathanilta.
"Uskoisin, että te sopisitte hyvin yhteen, Amanda. Esperanza ja sinä."

Amanda vilkaisi tätiää.
"Katsotaan oletko samaa mieltä kun olen kokeillut sitä." Hän naurahti pehmeästi ja otti muffinsin kun Sawnieksi kutsuttu mies työnsi lautasta lähemmäs.
"Minä katson paikan tammalle."

"Minä olen harvoin väärässä, mitä tulee ratsastajien ja hevosten yhteistyöhön", Beatrix huomautti vaatimattomasti ja kosketti Jonathanin käsivartta kiitollisena.
Hän katsahti muffinsiaan ja mursi pienen palan, leuat olivat väsyneet sushista.
Mutta ei hän halunnut huolestuttaa.
"Toivottavasti pääsemme katsomaan niitä mahdollisimman pian."

Amanda vilkaisi tätiään.
"Kiitos." Hän totesi pehmeästi. Hän oli niin kiitollinen. Jonathan hymyili Bealle, katsellen naista arvioiden ja pyyhkäisi hellästi tuon mustia hiuksia. Amanda vilkaisi miehen poskea.
"Hevonen?"
"Enosi." Amanda nauroi, peittäen suun kädellään. Voi Julian.

Jokohan uskaltaisi alkaa järjestää matkaa ja hevosten kuljetusta?
Kyllä, tietenkin, hän olisi pian taas kunnossa. Se kaikki olisi saatava hoidettua ennen kuin kolmoset syntyisivät.
Vaikka hän sitten joutuisi ryömimään lentokoneeseen.
Beatrix tuhautti nenäänsä.
"Barbaarinen enosi."

Amanda pyyhki naurun ja hymyn pois olemuksestaan.
"Hieman kyllä tökeröä ehkä. Minkä takia?"

"Jonathan puhui röyhkeästi", Beatrix vastasi, ja vilkaisi miestä silmäkulmastaan.
Totta kai oli kamalaa, että leuka oli mennyt murtumaan. Julian oli toiminut äkkipikaisesti.
Mutta mitäs olivat käyttäneet sellaisia sanoja, hölmöt miehet.

Jonathan hymähti ja näytti viattomalta. Ei hän. Koskaan.
"... Miehet." Amanda puuskahti.

"Älä muuta sanoa", Beatrix myönsi.
Olisivat nuhjanneet keskenään edes reilusti, eivätkä täräytelleet varoittamatta menemään.
"Onneksi leuassa on vain hiusmurtuma."

Amanda kohotti kulmiaan ja haukkasi muffinsia. Eno oli tosiaan lyönyt eikä leikkinyt.
"Onneksi." Sawnie mutisi.

Beatrix vilkaisi Jonathania ja hipaisi tämän käsivartta omallaan.
"Julian olisi voinut murtaa leukasi, jos olisi halunnut. Vasaralla, vai kuinka se meni?"
Sellaisia isoveljet kai olivat, halusivat pitää huolta pikkusisaruksistaan.
"Jäät henkiin."

Mies nyrpisti nenäänsä.
"Kiva, kiitos ajatuksesta." Hyi olkoon.
"Eikö se ole tärkeintä?" Amanda virnisti.
"Onhan se."

Beatrix sipaisi miehen niskaa ja katsahti muffinssiaan, josta oli ehtinyt ottaa vasta pari palaa.
Kun ei jaksanut niin ei jaksanut, leukoja särki.
Hän keskittyi rapsuttelemaan Pomonaa.
"Lupaan haukkua veljeni, jos hän vielä kokeilee oikeaa suoraansa sinuun."

Jonathan ei loukkaantunut siitä. Bealla oli syynsä.
"Kiitos. Olen otettu." Miehen sanat huvittivat Amandaa.
"Ehkä minun pitäisi mennä." Tyttö nousi ylös ja rapsutti Bean sylissä olevaa koiraa.

”Ota muffinsseita mukaan, voit viedä Deirdrelle", Beatrix ehdotti, ja katsahti vasta sitten Jonathania.
Mutta ei kai miehellä olisi mitään sitä vastaan, että tämän muffineita lähetettäisiin myös raskaana olevalle serkulle.
Hän kaivoi lompakkonsa esiin ja kaivoi nipun seteleitä, ojentaen niitä Amandaa kohti.
"Ja tässä, taisit luvata viedä ruokaa Larissalle."

Jonathan naurahti, pakaten muutaman muffinsin. Sitten Bea mainitsi Larissan - joka taisi olla se Amandan tyttäystävä josta Bea oli sanonut - ja pakkasi toiseen pussiin muutaman lisää. Beatrixin siskontyttö meni hämilleen ja oli hetken työntämässä rahoja takaisin tädin käteen, mutta laittoi ne lompakkoonsa.
"... Kiitos." Hän nojautui halaamaan pyörätuolissa istuvaa tätiään.
"Iso juttu että pidät Larissasta."

Beatrix painoi suukon Amandan poskelle.
"Larissa on oikein ihastuttava tyttö", hän vakuutti.
"Menehän nyt siitä, älä anna hänen turhaan odottaa."
Hän ei ollut varma, kauanko jaksaisi pitää hyvinvoivaa kulissia yllä, silmien takaa alkanut päänsärky oli lähtenyt kiertämään kohti ohimoita.

Larissa ei odottaisi häntä vielä moneen tuntiin, mutta Amanda epäili tätinsä olevan väsynyt.
"Nähdään." Amanda lupasi pehmeästi hymyillen.
"Nähdään Jonathan. Heippa!" Hän livahti eteiseen ja lähti pian. Tytön mentyä Sawnie pyörähti Bean puoleen.
"Nyt lepäämään."

Ehkä saattoi tavallaan pitää imartelevana, että Jonathanin edessä Beatrix ei edes yrittänyt esittää enää pirteää. Hartiat vetäytyivät kivusta kasaan ja suupielet kiristyivät.
"Haluaisin käydä ensin suihkussa."

Jonathan katsoi naista huoli mielessä velloen.
"Selvä. Minä tulen kyllä nyt mukaan." Hän työnsi tuolin portaiden juurelle, otti Bean varoen syliinsä ja kanto ylös. Laskettuaam tuon sängylle hän alkoi auttaa riisumisessa.
Voi Beanie. Kyllä se helpottaisi.

Beatrix ei jaksanut edes väittää vastaan, vaan antoi Jonathanin kantaa itsensä yläkertaan ja auttaa vaatteiden riisumisessa. Ja hyvä niin, varsinkin polvet olivat alkaneet jäykistyä, ja niiden suoristaminen pitkän istumisen jälkeen teki kipeää.
"Alan olla jo kyllästynyt tähän", hän myönsi hiljaa.

Jonathan vilkaisi Beaa kulmiensa alta.
"Mihin?" Mies nosti Bean syliinsä, asetti naisen kylpyhuoneessa tuolille ja riisui omat vaatteensa.
"Haluatko pestä hiukset?"

"Särkee", Beatrix vastasi ja tuijotti kiukkuisesti jalkojaan.
Tai ehkä se vain näytti siltä, hänen kasvoistaan oli joskus vaikea sanoa.
"Haluan. Kiitos."

Johnny hymyili ja otti Bean shampoon käteensä. Hellästi hän hieroi sitä naisen hiuksiin ja huuhteli pois. Ja hoitoaine, sekin Bean omaa.

Beatrix istui avuttomana tuolissaan, nauttien siitä, kuinka lämmin vesi sulatti pikku hiljaa jäseniin kerääntynyttä kohmetta.
"Kuinka sinun päiväsi on sujunut?"

"Hyvin. Tein etätöitä ja leivoin." Jonathan huuhteli hoitoaineen pois ja otti sienen käteensä.
"Oliko Amandan tyttöystävä mukava tyttö?"

"Kuulostaa mukavalta", Beatrix totesi, yrittäen pitää kivun poissa äänestään. Oli hyvä, että Jonathan pärjäsi keittiössä, hän ei ollut koskaan vaivautunut opettelemaan ruuanlaiton jaloa taitoa kovinkaan syvällisesti. Leivonnasta puhumattakaan.
Ehkä olisi pitänyt.
"Larissa on hyvin viehättävä nuori nainen. Hymyilee paljon."

Jonathan hymyili pehmeästi. Se oli hyvä että Bea piti tytöstä.
"Hyvä niin. Sopivaa seuraa siskontytöllesi?" Kun Beatrix oli kauttaaltaan puhdas, hän saattoi sammuttaa suihkun, kuivata naisen pyyhkeellä ja kietoa kylpytakkiin. Nostaa odottamaan hieman kauemmas suihkusta sen tuolin kanssa, kun hän kävisi itse suihkussa pikaisesti.

"Uskoisin niin", Beatrix totesi, kietoen kylpytakkia paremmin ympärilleen. Jonathanin peseytyessä hän yritti suoristaa jalkojaan, mutta varsinkin vasen oli juuttunut itsepintaiseen koukkuun.
"Hän tekee varmasti hyvää Amandan itsetunnolle. Olemme muuten lähdössä katsomaan Amandalle kahta uutta hevosta..."
Hän kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Taisin sanoa siitä jo."

Jonathan kuunteli hymyillen. Mies kuivasi hiuksiaan, hymyillen pehmeästi.
"Olet väsynyt, sidan. Miten lääkkeet, saitko niitä?" Beatrix pitäisi saada ottamaan ne ja lepäämään.

"Niin minä olen", Beatrix huokaisi ja hieraisi otsaansa. Vanha nainen, joka höpisi samoja asioita uudelleen ja uudelleen.
"Sinähän lupasit katsoa karsinapaikat valmiiksi. Ja sain, aloitan kuurin huomenna."

"Niin lupasin. Kuten lupaan sinulle aina." Jonathan naurahti pehmeästi.
"Etkö aloittaisi tänään?"

"Sinuna varoisin lupauksiani, päädyn vielä siirtämään puolet Van der Veen Horsesin hevosvahvuudesta tänne", Beatrix huomautti, katsellen varpaitaan.
"Sovin lääkärin kanssa aloittavani kuurin huomenna. Se on melko rankka."

Jonathan huokaisi raskaasti.
"Ja minä teen niille sitten tilaa. Ja hyvä on. Nyt, Beanierakas, lepää. Kiltti."

Beatrix tuijotteli edelleen varpaitaan, kuin olisi voinut löytää niistä vastauksen elämänsä suureen kysymykseen.
Hän kohotti katseensa ja ojensi sitten käsiään miestä kohti, niin että tämä voisi auttaa hänet makuuhuoneeseen.
"Olisiko parempi, jos kuitenkin menisin sairaalaan?"

Mies katsai varpaitaan tuijottelevaa naista hellyyttä katseessaa. Voi Beatrix. Mies nosti naisen syliinsä, kantaen tuon sängylle. Hän etsi naiselle pyjaman (lämpimämpi) ja pisti toimimattomiin jalkoihin pehmeät sukat. Sitten hänn saattoi peitellä naisen sänkyyn. Mies istui sängyn reunalle, hipaisten naisen poskea.
"Sidan. Saat mennä jos haluat, mutta voin aivan hyvin huolehtia sinusta kotona." Kotona.
Jonathan Preston Merrick, nyt sitten.

Vaaleansininen, hieman kulunut flanellipyjama ei kuulunut niihin, joissa Beatrix yleensä nukkui, mutta se oli lämpimämpi kuin ne, joissa hän tavallisesti viihtyi. Se sai olon tuntumaan myös samanlaiselta kuin lapsesta flunssan kourissa.
"Minä inhoan sairaaloita", hän myönsi ja pyyhkäisi kosteita hiuksia pois kasvoiltaan.
"Mutta en haluaisi olla sinulle vaivaksi."

Jonathan hymyili pehmeästi ja nojautui suukottamaan naisen otsaa hellästi.
"Miksi sinun pitäisi olla sairaalassa, kun jou haluaa huolehtia sinusta?" Mies hymähti, huulet edelleen otsan kalpeaa ihoa hipoen.
"Et ole vaivaksi. En minä tätä pelästy. Osa sinua ja se siitä. Olisin surkea mies jos työntäisit sinut sairaalaan heti kun tarvitsen hieman apua ja huolenpitoa."

"Hieman. SInä joudut kantamaan minua joka paikkaan", Beatrix huomautti huuliaan mutristaen.
"Ja kortisoni turvottaa, tulen näyttämään aivan hamsterilta."
Se oli typerä huolenaihe, mutta minkäs sille mahtoi.

"Sshhh. Ehkä nautin siitä että kantaminen antaa minulle tekosyyn pidellä sinua sylissä normaaliakin enemmän." Mies hymähti, suoristautumatta vieläkään.
"Sidan, olet suloisin hamsteri jonka tulen näkemään elämässäni.

Beatrix loi Jonathaniin skeptisen katseen.
"Saisit sinä minua pidellä muutenkin. Ja epäilen ettet ole nähnyt elämässäsi kovinkaan montaa hamsteria."
Hän kohotti toisen kätensä miehen niskalle ja veti tämän kasvoja vielä hieman lähemmäs.
"Ethän käskenyt Julianin lyödä vain, jotta saisit tekosyyn olla kotona?"

"En voi sanoa nähneeni ainuttakaan, mutta olet silti niistä suloisin." Jonathan hymyili lammasmaisesti. Mies painui lähemmäs.
"En. Olisin keksinnyt kviuttomamman tekosyyn. Mutta minä kyllä lupasin myös veljellesi pitää huolta sinusta."

Beatrix kohotti päätään niin, että saattoi hipaista Jonathanin huulia omillaan.
"Ei sinusta tiedä, olet perusteellinen mies", hän huomautti, silittäen niskaa.
"Perusteellinen, hölmö mies."
Hänen ilmeensä synkkeni hieman.
"En ole voinut vuosiin näin huonosti."

Jonathan ei hymyillyt huulillaan, kiitos aiemmin máinitun isoveljen, mutta silmissä tuikki hyvi.
"En näin perusteellinen. Ja sinähän sen perusteellisuuden tiedät." Levoton mies hän oli. Jonathan hipaisi pehmeästi Bean huulia omillaan ja silitti poskea.
"Etkä tule vuosiin voimaankaan. Ei ole mitäänn hätää."

Beatrix siristi hieman silmiään tutkiessaan miehen kasvoja.
"Minä tiedän", hän vakuutti, ja antoi kätensä laskeutua niskalta takaisin peitteelle.
"Ehkä tämä kaikki on vain... Ero, muutto, Deirdren ja Julianin tilanne..."

"Mm. Sinulla on paljon stressiä." Jonathan myönsi, silitellen sileää poskea hellästi.
"Pian kaikki on taas hyvin ja maailma voi pelätä sinua kuten sen kuuluu."

Beatrix kohotti skeptisesti toista kulmaansa.
"Minähän olen hurmaava", hän huomautti, kaivautuen hieman paremmin peiton alle.
"Olethan syönyt?"

"Sinä olet hurmaava, mutta myönnä, sinussa on joskus jotakin hieman pelottavaa. Olen syönyt. Älä sinä minusta huolehdi, sidan. Aikuinen mies kuitenkin." Mies naurahti hellästi.

Beatrix puhahti.
"En voi mitään sille, jos joku ei näe hurmaavaa luonnettani", hän huomautti ja antoi periksi väsymykselle, joka painoi silmiä kiinni.
"Ja minä aikuinen nainen."

"Niin olet." Jonathan hymyili hellästi, silitellen naisen hiuksia kunnes tuo nukahti.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1481
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: When you cry, I'd wipe away all of your tears, wipe away all of your fears   Ma Huhti 09, 2018 8:38 pm

Torstai 22. maaliskuuta 2018, ilta, Den Hout, Alankomaat

Kello alkoi lähestyä kymmentä illalla, kun vuokra-auto viimein alkoi lähestyä kotitilaa.
Beatrix ei ollut luottanut vielä itseensä riittävästi istuakseen ratin taakse, joten oli ohjelmoinut oikean osoitteen navigaattoriin siltä varalta, että puolentoista tunnin aiheuttama väsymys olisi saanut hänet torkahtamaan, ja antanut Jonathanin istahtaa ratin taakse.
Se tuntui niin luonnolliselta, että oli hankala kuvitella, ettei mies ollut ollut heidän mukanaan aikaisemmin. Että tämä oli tosiaan ensimmäinen kerta.
Hän oli vedonnut siihen, että ajoreitti tulisi kerrasta tutuksi. Koska tietenkin matkoja tulisi useampiakin, eikö niin?
Etupenkillä istuva Beatrix oli unohtunut katselemaan tuttuja maisemia. Oli kammottava sääli, ettei hän ollut päässyt viettämään joulua perheensä kanssa.

Jonathan oli luvannut ajaa. Amanda ei oikein innostunut Alankomaissa ajamisesta ja Beatrix nyt ei ollut juuri vaihtoehto. Sormus poltteli miehen pienen matkalaukun taskussa vuokra-auton takaluukussa. Mies veti syvään henkeä ja yritti rauhoittaa itsensä.
Vain naisystävän sukulaisia.
Jotka tunsivat hänet Julianin ystävänä, eivät Bean miesystävänä. Jestas. Amanda näpersi puhelintaan hiljaisena. Hermostutti.

Nyt oli jo liian myöhäistä käydä katsomassa Amelieta. Mutta hän voisi livahtaa omille teilleen, kun Ellen pitäisi Amandan kiireisenä, niin kuin oli kuulemma tehnyt joulun aikaan.
"Seuraavasta oikealle", Beatrix ohjeisti ennen navigaattoria, suoristautuen hieman penkissään. Hän nykäisi vuokra-auton aurinkolipan alas ja tarkasti kasvonsa ja hiuksensa peilistä.

Jonathan nyökkäsi, heitti sulavasti vilkun päälle ja kääntyi oikealle. Hitto että häntä hermostutti. Mitä hänkin täällä tekisi? Noh, koettaisi pysytellä poissa tieltä.

Kivinen talli erottui vain tummana hahmona puistomaisen pihan toisella laidalla, samoin kuin pihan toisella puolella sijaitseva talo.
Beatrix painoi aurinkolipan takaisin kiinni ja pyyhkäisi hiuksiaan, katsahtaen Jonathania jäänsinisillä silmillään ennen kuin kääntyi kurkistamaan takapenkillä hyvin hiljaisena pysytellyttä Amandaa.
"Kaikki hyvin?"

Amanda kohotti katseensa puhelimestaan.
"On, kaikki on hyvin." Tyttöä aina vain hermostutti tulla Den Houtiin. Sukulaiset olivat ihania, mutta häntä oli pidetty niin tehokkaasti poissa sieltä. Jonathan hymyili ja pysäytti auton talon pihaan. Bean ei tarvitsisi kävellä kaukaa.

Muutama ikkuna loisti lämpiminä ruutuina pimeyttä vastaan.
Koti.
Siitäkin huolimatta koti, että Beatrixin huone oli jo vuosia sitten sisustettu uuteen kuntoon, ja hän oli asunut jo kauan toisaalla. Koti oli aina koti.
Hän työnsi oven auki ja nousi ulos jalat pitkän istumisen jäljiltä jäykkinä.

Jonathan nousi ja avasi takaluukun. Mies otti laukut ulos ja seuraili Beaa katseellaan.
"Minä voin ottaa om--"
"Voin kantaa sen, ei hätää." Jonathan vastasi Amandalle hymyillen. Tyttö voisi vaikka halata toisen tätinsä puhki.

Beatrix nojasi hetken toista kättään vasten suljettua ovea, ennen kuin suoristi päättäväisesti ryhtinsä ja suuntasi askeleensa kohti ovea - joka avautui juuri sopivasti, Ellenin kiiruhtaessa portaat alas mustat hiukset poninhännälle kietaistuna.
"Welkom, welkom!" hyväntuulinen tervehdys kajahti, kun nainen harppoi kohti autoa säteilevä hymy kasvoillaan.

Jonathan lukitsi auton ja veti laukkuja lähemmäs. Amandan sekä hänen ja Beanien. Niin, heillä oli yhteinen laukku. Miksi ottaa kahta? Amanda hymyili ja tervehti tätiään, walesilaisen jättäytyessä kauemmas.

"Amanda, ihana nähdä taas", Ellen tervehti ensimmäisenä siskontyttöään ja veti tämän halaukseen.
"Mitä kuuluu?"
Beatrix keskittyi askeleisiinsa, haluamatta kompuroida kotipihassa, vaikka olikin hämärää ja vaikka hän olikin silkkaa itsepäisyyttään valinnut itselleen korolliset nilkkurit.

"Hei, Ellen." Amanda vastasi halaukseen jo tottuneemmin, hymyillen pehmeästi.
"Hyvää. Nukun varmaan samassa huoneessa?" Hän oli viimeksi saanut toisen serkkunsa huoneen ja Ellenin lapset jakaneet. Jonathan asteli Bean vierelle, ihan vain varmistaakseen että nainen pysyi pystyssä.

"Kyllä, Rosanna jakaa taas huoneensa siskonsa kanssa", Ellen vastasi, ja rutisti sisarentyttöään vielä uudelleen ennen kuin vapautti tämän otteestaan ja kääntyi siskonsa puoleen.
"Beatrix, wat leuk je te zien. De kinderen hebben je gemist."
Beatrixin silmissä häivähti lämpö, joka ei ollut viime aikoina ollut aivan yhtä harvinainen, kun hän ojensi käsivartensa halatakseen siskoaan.

Amanda livahti vapauduttuaan sisälle ja tervehtimään serkkujaan. Jonathan vapautti Bean ja hymyili siskoksille hieman vinosti. Oli ihanaa nähdä nainen sukulaistensa kanssa.

Ellen painoi suukon siskonsa poskelle ja sipaisi mustia hiuksia ennen kuin kääntyi Jonathanin puoleen.
"Ja sinä lienet Jonathan?" hän kysyi, lämpö vaaleansinisissä silmissään tuikahtaen.

Mies hymyili ja selvitti hieman kurkkuaan.
"Mm, kyllä. Jonathan Merrick, hauska tavata." Hän tarjosi kättä kätelläkseen.

Ellenin silmät siristyivät hieman, kun hän ojensi kätensä miehelle.
"Ellen van der Veen", hän esitteli itsensä, ja käteltyään tervehti Jonathania vielä kolmella välittömällä poskisuudelmalla, saaden Beatrixin kurtistamaan kevyesti kulmiaan.
Ellen vain hymyili viitatessaan heitä siirtymään sisään.
"Menikö matka hyvin? Laitoin teille iltapalaa valmiiksi, olette varmasti nälkäisiä."

Onneksi Jonathan oli tottunut jos millaisiin tervehdyksiin eikä hämmentynyt siitä
"Meni, oikein hyvin." Mies vilkaisi Beaa, lähtien kohti taloa tuon kintereillä.

"Mukava kuulla. Onneksi ei ole tämän pidempi", Ellen rupatteli noustessaan portaita ovelle.
Beatrix loi portaisiin synkän katseen, hän oli elämässään ehtinyt kompuroida ne alas monet kerrat, mutta tämä ilta ei tulisi olemaan yksi niistä.
Hän tarttui kaiteeseen ja nousi portaat päättäväisesti ylös.
Punavalkeat koirat ryntäsivät tervehtimään heitä innokkaasti vinkuen.

Jonathan olisi nyt kopannut kiinni. Päästyään sisälle mies kyykistyi heti tervehtimään koiria. Koiraihminen oli aina koiraihminen.

Viisi punavalkoista olentoa kiehnäsi onnellisena pyörteenä heidän ympärillään, niin että oli lähes mahdoton sanoa, mihin yksi koira loppui ja mistä toinen alkoi.
"Noh, ga weg", Ellen hymähti, ja sai melko taitavasti kätkettyä sen, ettei halunnut koirien kamppaavan sisartaan.
Beatrix ikävöi Pomonaa.
"Tänne päin", Ellen kehotti, ohjaten heitä keittiöön, jossa luvattu iltapala odotti.

Sawniekin kiitti nykyään luojaansa isompien taljojen hyvästä kouluksesta. Eivät keilanneet sidania nurin. Hän nosti laukut pienestä eteisestä pois ja seurasi naisia keittiöön, vetäen tuolin Bealle. Mieli teki suukottaa tuon hiuksia mutta hän jätti sen tekemättä.

Ellen hätisteli viiden koiran innokasta laumaa pois keittiöstä samalla kun alkoi nostella leivänpäällisiä jääkaapista pöydälle.
"El, meitä on vain kolme, enkä ole varma, tahtooko Amanda iltapalaa", Beatrix muistutti istahtaessaan alas.
Ellen vain hymyili ja lappoi lisää ruokaa pöytään.
"Täytyy syödä, että jaksaa. Joten Jonathan, sinä toimit nykyään tallimestarina Rosingsissa, pitääkö tietoni paikkansa?"
Beatrix oli saattanut juoruta sisarelleen enemmänkin kertoessaan heidän olevan tulossa.

"Amandan olisi parempi haluta, hännei syönyt lounastakaan." Jonathan huomautti. Tyttö oli skipannut lounaan hänen luonaan, vedoten siihen että tulisi paha olo. Mies otti itselleen lautaselle syötävää ja käänsi katseensa Julianin siskoon. Siihen Den Houtissa asuvaan. Hän ei tiennyt mitä Beatrix oli juorunnut.
"Toimin, aloitin tammikuussa. Hoidan tallimestarin ja hallintovastaavan työt kahden assistentin avulla."

Toisinaan Beatrix oli vakuuttunut, että Ellen oli varannut itselleen loput perheen lapsiin käytettävissä olevat hymyt, niin ettei yllättävälle iltatähdelle ollut jäänyt jäljelle enää juuri ainuttakaan.
He tulivat silti toimeen paremmin kuin kukaan osasi olettaa. Joten totta kai Beatrix juorusi asioistaan isosiskolleen.
"Miltä työ on tuntunut?" Ellen jatkoi istahtaessaan itsekin pöydän ääreen. Pitkään hän ei malttanut istua aloillaan vaan ponkaisi pystyyn ja siirtyi järjestelemään moitteettomassa järjestyksessä olevia yrttipurkkeja, pyyhkäisten olematonta likaa tiskiltä.

"Oikein hyvältä. Mukava olla vaihteeksi edes samalla saarella muun perheen kanssa." Vaikka he eivät muuten lähekkäin olleetkaan.

"Meidän perheemme tuntuu valuvan hitaasti mutta päättäväisesti sinne suunnalle", Ellen totesi ja palasi hetkeksi pöydän ääreen.
"Kuinka Julian ja Deirdre voivat?"
Beatrixin kulmat painuivat hieman alemmas, samalla kun hän keskittyi voitelemaan hitaasti leipäänsä.
"Hyvin, tilanteeseen nähden. Olemme varmasti kaikki helpottuneita, kun lapset viimein syntyvät."

Jonathan hymähti. Niinhän nuo tosiaan tekivät niin.
"Deirdre voi hyvin. Äreänä, mutta enää pari viikkoa."

Beatrix oli harkinnut hetken, olisiko pitänyt peruuttaa koko matka kuultuaan, että Deirdre oli joutunut uudelleen sairaalaan. Hän olisi peruttanutkin, ellei tämä olisi ollut Amandalle niin tärkeää. Tyttö tarvitsi hevosensa, jotta pääsisi todella harjoittelemaan, ja matka sukutilalle tekisi vain hyvää. Siitäkin huolimatta, että se tuntui jännittävän. Tai ehkä juuri siksi.
"Odotus ei ole helppoa, ja varmasti vielä rankempaa kolmosten kanssa", Ellen myönsi.

"Sairaala hänestä äreän tekee. Hän ei oikein pidä niistä." Jonathan keskittyi sitten syömiseensä. Serkku-parka.

Sairaala tekee kenestä tahansa äreän, Beatrix mietti. Hän oli uskomattoman kiitollinen siitä, ettei ollut joutunut viettämään tätä aallonpohjaa sairaalasänkyyn sidottuna.
Ja vain Jonathanin ansiosta.
Hellyys sai hänet kurottumaan lähemmäs, niin että hän saattoi painaa suukon miehen poskelle.

Mies nojautui suukkoa vasten, hymyillen hellästi. Hän ei tiennyt mistä se hellyys kumpusi, mutta nautti siitä.

Jonathanista oli tullut uskomattoman rakas hämmästyttävän lyhyessä ajassa.
Beatrix hipaisi miehen punaisia hiuksia ja nousi seisomaan, kerättyään voileivän seuraksi vielä pienen kulhollisen hedelmäsalaattia ja kupillisen iltaan sopivaa teetä.
"Käyn viemässä nämä Amandalle."

Jonathan kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Huuda jos tarvitset... Sidan, anna minä vien? Tai huuda tyttö alas."

Beatrix vilkaisi lautasta ja mukia ja mietti sitten yläkertaan johtavia portaita.
Hän laski kantamuksensa takaisin pöydälle ja nykäisi neuletakkiaan suoraan.
"Käyn kysymässä, haluaako hän tulla iltapalalle."
Ja tarkistamassa, että Amandalla oli kaikki hyvin.

"Käy." Mies hipaisi Bean kättä naisen lähtiessä. Tuon mentyä hän käänsi katseensa Bean isosiskoon.
"Sano vain."

Beatrix pysähtyi hetkeksi tuijottamaan portaita, joita alas pyöriessään hän oli onnistunut katkomaan kätensä ja kolauttamaan päänsä niin, että vekin paikkaamiseen oli tarvittu muutama tikki.
Mutta ne olivat vain portaat, hän selviäisi kyllä.
Ellen oli keskittynyt rapsuttamaan punavalkeaa koiraa, joka oli painanut päänsä hänen reittään vasten, pöydän antimia toiveikkaasti haistellen. Hän kohotti katseensa Jonathaniin, vaaleansiniset silmät siristyen.
"Te olette hyvin suloisia yhdessä."

Jonathan siristi silmiään takaisin, hymyillen vinosti.
"Kiitos. Veljesi ei ollut samaa mieltä aluksi."

Ellen nauroi ja pudisti päätään.
"Eikö miesten välillä vallitse jokin naurettava koodi siitä, ettei ystävien siskoja tapailla?" hän tiedusteli, hymy jäänsinisiä silmiä lämmittäen.

"Yritin sanoa samaa, mutta Beanie oli eri mieltä ja Julian ei oikein ollut ymmärtäväinen selitykselle." Mies hymähti pehmeästi.
"Outo kysymys, mutta osaatko sanoa mistä paikasta Beanie pitää tilalla erityisesti?"

Lempinimi sai Ellenin silmät siristymään huvittuneesti.
"Veljien tehtävä on suojella siskojaan, ja toisinpäin, älä ota sitä henkilökohtaisesti.
Hän otti kulauksen mukistaan ja tutki Jonathanin kasvoja katseellaan, kuin olisi arvannut jotakin.
"Talli on aika vahva arvaus."

Jonathan kohotti toista kulmaansa sen arvaavan katseen myötä.
"Sano vain." Vielä ei kuulunut Bean palaavia askelia.

Ellen laski mukin kiireettömästi kädestään.
"Milloin te tapasittekaan?" hän totesi, tutkien Jonathania jäänsinisellä katseellaan, joka tuntui olevan monen van der Veenin tavaramerkki.

Ihan kuin hän olisi käynyt tämän keskustelun miespuolisen Veenin kanssa hieman aiemmin.
"Tammikuussa." Jonathan vastasi kiltisti ja rehellisesti.

"Tämän vuoden tammikuussa?" Ellen varmisti. Kun otti huomioon, kuinka kauan Julianilta ja Deirdreltä oli kestänyt löytää toisensa uudelleen, ei olisi ollut mikään ihme, jos kyseessä olisi ollut samankaltainen tilanne.
Silti hän epäili, ettei niin ollut.

"Tämän vuoden tammikuussa." Jonathan vahvisti pehmeästi. Hän ei ollut tavannut Beaa aiemmin, vaikka ironisesti mahdollisuus oli teoriassa ollut.

"Ja oletan, ettet kysele sisareni lempipaikkaa pelkästään uteliaisuudesta?"
Ellenin jäänsininen katse oli tarkkaavainen tämän tutkiessa Jonathanin kasvoja.

Jonathan kohotti nyt kevyesti vain toista kulmaansa.
"Ehkä haluan tietää mistä olla erityisen kiinnostunut?"

Ellen poimi mukin jälleen käteensä ottaakseen kulauksen jäähtyneestä teestään, tai ehkä hän vain halusi piilottaa hymynsä sen reunan taakse.
"Aivan, totta kai", hän myötäili, päätään nyökäyttäen.
"Mutta sanotaan, että kyse olisi muustakin kuin kiinnostuksesta. Tiedätkö, mihin olet ryhtymässä?"

Mies kallisti kevyesti päätään ja sukaisi tummanoranssia leijonanharjaansa.
"Hänen sairautensa? Tiedän." Johnny epäili että hänellä oli kovin tarkka käsitys siitä.

Ellen nyökäytti päätään.
"Beatrix ei ole sitä tyyppiä, joka luovuttaa ja jää mielellään sängyn pohjalle makaamaan, mutta sairauden kanssa eläminen ei ole aina helppoa. En halua pelotella, mutta on hyvä, jos tiedät, mistä on kyse."
Hän joi kulauksen teestään.
"Sen kulkuahan ei pystytä ennustamaan."

Jonathan pyöräytti mukia kevyesti
"Tiedän sen. Minä hänestä olen nyt huolehtinut ja vääntänyt kättä asioista. Enkä näe miksi en voisi tehdä niin aina."

Ellen tuki Jonathanin kasvoja katseellaan.
"Hän mainitsikin, että on ollut hieman huonommassa kunnossa. Minkä oletan tarkoittavan samaa, kuin todella kipeänä. Moni mies olisi jo juossut karkuun."

"Sänkypotilas pyörätuolissa." Jonathan täsmensi. Ei Elleni pitäisi joutua arvailemaan siskonsa tilaa.

Ellen nyökäytti päätään. Jotain sellaista hän oli epäillytkin, vaikka Beatrix oli aina kovin vähäsanainen, mitä tuli sairastamiseen - tai oikeastaan omista asioistaan ylipäätään.
"Toivon, että tarkoitat, mitä sanoit. Sisareni edellinen mies satutti häntä pahasti."

Johnny hymyili pehmeästi.
"Tarkoitan." Mies vilkaisi yläkertaan.

Ellen olisi kenties jatkanut kuulustelua - muistuttanut, että mikäli Jonathan satuttaisi hänen sisartaan, Julian ei olisi ainoa, joka ei olisi innoissaan - mutta keittiötä lähestyvät askeleet saivat hänet vaikenemaan.
Beatrix ontui keittiöön ja katsoi heitä melkein epäluuloisesti.

Jonathan kääntyi Bean puoleen hymyillen lämpimästi. Pian tuon perässä luikki rennompiim vaatteisiin vaihtanut Amanda.

Beatrix kumartui hipaisemaan Jonathanin poskea huulillaan ennen kuin istahti tuoliinsa.
Ellen hymyili lämpimästi siskontytölleen.
"Iltapalaa, schat", hän kehotti, viitaten kädellään kohti pöydän antimia.

Amanda hymyili pehmeästi vanhemmalle tädilleen ja kävi sen Bean kokoaman annoksen kimppuun. Se oli ihan hyvä.
"Kiitos." Tyttö yritti opetella käyttämään sitä sanaa.

Ellen hymyili, selvästikin hyvillään, että oli saanut sisarensa ja siskontyttönsä käymään.
"Joten, Amanda, kouluratsastus kävi sitten viimein liian houkuttelevaksi?" hän totesi, silmät lämpiminä tyttöä tutkien.
Beatrix hipaisi Jonathanin kättä ennen kuin kurkotti ottamaan itselleen leipää. Tuntui yllättävän kotoisalta, että koirat pyörivät ympärillä. Vaikkei niistä yksikään ollut naku.

Amanda vilkaisi tätiään hymyillen hieman vaivaantuneena. Hän ei tuntunut yhtään rennommalta kuin jouluna.
"Mmm. Niin siinä taisi käydä." Jonathan hymyili Bealle ja otti toisen kupin teetä, syötyään jo tarpeeksi.

Sekä Beatrix että Ellen tarkkailivat siskontytärtään vaivihkaa.
Amanda-parka, kuinkahan pitkään menisi, ennen kuin tämä osaisi olla rentona?
"Ei varmasti tarvitse sanoa, kuinka innoissamme me olemme olleet", Ellen totesi hymyillen.
"Esperanza ja Bittersweet ovat upeita hevosia, tulet varmasti loistavasti toimeen niiden kanssa."

Amanda vilkaisi tätiään uudelleen teemukin takaa. Niin. Suku oli innoissaan ja hän myös, vaikka sitä ei ehkä uskoisi.
"Ne ovat." Kaikki hevoset täällä olivat.

"Sitä minäkin sanoin", Beatrix totesi. Hän oli saanut viimein leipänsä valmiiksi ja alkoi syödä sitä pienin, rauhallisin haukkauksin. Luoja, hän ei haluaisi syödä keittoa vähään aikaan, niin kuin ei kyllä Sawnie-raukkakaan.
"Voimme katsoa ne läpi heti huomenna. Ja käydä tervehtimässä Stralingia. Mitä sille kuuluu?"
Ellen naurahti hyväntuulisesti.
"Kasvaa hyvää vauhtia ja osoittaa jo melkoisia diivan elkeitä. Juuri sopiva ratsu rakkaalle veljellemme."

Jonathan hymähti naisten puheille. Onneksi siihen olisi aikaa kun varsa pääsisi radoille.
Amanda nyökkäsi Bean suunnitelmalle. Syötyään hän vilkaisi puhelintaan, toivotti hyvää yötä ja katosi ylös. Soittaakseen Larissalle.

Beatrix tuli siihen tulokseen, että yksi voileipä riitti aivan hyvin iltapalaksi.
"Pitäisikö meidänkin mennä nukkumaan?" hän ehdotti Jonathanille, hipaisten miehen kättä.
Aamulla hän ehtisi tervehtiä Ellenin lapsia.

Jonathan nyökkäsi.
"Pitäisi. Kiitos iltapalasta." Mies kiitti Elleniä vielä, hakien sitten heidän laukkunsa. Hän seuraisi Bean perässä oikeaan huoneeseen.

Beatrix tarjoutui auttamaan keittiön siivoamisessa, mutta Ellen puisteli päätään ja huitoi hänet hyväntuulisesti pois. Niinpä hän tyytyi painamaan sisarensa poskelle hyvänyönsuukon ja johdattamaan Jonathanin sitten yläkertaan, portaissa tukevasti kaidetta puristaen.
Hänen huonettaan ei enää ollut - tai pikemminkin se kuului nyt jo toiselle - joten hän johdatti miehen talon vaaleaa sisustusta mukailevaan vierashuoneeseen.

Jonathan kantoi laukun Bean perästä yläkertaan ja laski sen vierashuoneen lattialle.
"Nukkumaan, sidan?"

Beatrix istahti sängyn laidalle ja pyyhkäisi vaivihkaa kasvojaan ennen kuin kohotti katseensa Jonathaniin. Hän tutki miehen kasvoja hetken ja ojensi sitten käsivarsiaan tätä kohti, kutsuen halaukseen.
"Huomenna esittelen sinulle hevoset."

Jonathan istui sängyn laidalle myös, halaten naista pehmeästi. Talli, hevoset. Jännitys nosti päätään.
"Niin esittelet ja en malta odottaa. Nukkumaan? Oli raskas päivä."

Beatrix käänsi päätään niin, että saattoi hipaista Jonathanin poskea huulillaan. Siitä tuntui tulleen hänelle tapa, varsinkin, kun olo oli ollut liian heikko mihinkään muuhun.
"Käyn vain pesemässä hampaat", hän totesi ja kumartui etsimään jäänsinistä meikkipussiaan tavaroiden joukosta.
"Pääset tapaamaan Starlingin, on kai Julian puhunut siitä sinullekin?"

"Mmm. Tietenkin on. Maailmassa ei ole ihmistä joka tuntee Julianin ja ei tiedä Starlingista." Jonathan nauroi pehmeästi.

"Starling on hyvin lupaava varsa", Beatrix hymähti ja painoi uuden suukon Jonathanin poskelle ennen kuin lähti meikkipussinsa kanssa kylpyhuoneeseen, jonka he jakoivat hänen sisarenpoikansa kanssa.

Jonathan kaivoi oman tummanturkoosin pussinsa esiin ja odotti kiltisti vuoroaan. Jos hän nukkuisi pyjamahousuissa ja t-paidassa. Se olisi ehkä sopiva.

Beatrix palasi takaisin makuuhuoneen puolelle kasvot puhdistettuina ja huulet kevyesti mintulta maistuen. Kuten Jonathan sai huomata, kun hän kumartui painamaan suukon miehen huulille.
"Sinun vuorosi."
Odottaessaan hän voisi vaihtaa päälleen flanellisen pyjaman, jota hän edelleen käytti satiinin sijaan. Lämpimämpi.

Johnny kävi pikaisesti kylpyhuoneessa ja asettui sänkyyn. Mies avasi kainalonsa Bealle hymyillen.

Beatrix oli kaivanut keskeneräisen kirjan esiin, mutta hylännyt sen tyhjälle yöpöydälle. Hän kömpi Jonathan viereen ja käpertyi miehen kylkeen, kietoen toisen käsivartensa tämän ympärille.
"Selvisit hengissä ensimmäisestä illasta."

"En pelännnnyt ettennkö selviäisi." Jonathan huomautti pehmeästi. Hän painoi pehmeän suukon Bean otsalle. Nukutti.
"Nos da, sidan." Mies mutisi pehmeästi. Hän voisi nukkua Bea kainalossaan.

Beatrixin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Olisin voinut vannoa, että olet vaikuttanut jännittyneeltä", hän huomautti, hakien paremman asennon Jonathanin kainalossa.
"Kauniita unia, Sawnie."

"Hieman." Hän naurahti pehmeästi ja antoi itsensa sitten valua uneen. Väsytti.

Beatrix valvoi hetken kuunnellen talon tuttuja ääniä.
Niin paljon oli ehtinyt muuttua lyhyessä ajassa, ettei hän vielä itsekään täysin voinut uskoa sitä.
Myöhään venynyt yö kostautui sillä, että aamulla hän olisi voinut jatkaa uniaan pidempäänkin, vaikka yleensä vannoikin varhaisen herätyksen nimeen.

Jonathan heräsi yhdeksän aikoihin, jääden makailemaan Bea kainalossaan. Nainen oli unensa ansainnut.

Beatrix ei nukkunut paljoa pidempään, vaan ynähti ja tuhahti pian heräämisen merkiksi, painaen kasvojaan Jonathanin hartiaa vasten.
Jalat yrittivät automaattisesti hapuilla Pomonan lämmintä kylkeä peittojen alta.

Jonathan suukotti hellästi Bean otsaa.
"Huomenta sidan."

Beatrix ynähti uudelleen ja avasi silmänsä. Vei hetken muistaa, missä hän oli.
Den Hout.
"Huomenta."

"Pitäisikö meidän hipsiä kohta aamiaiselle? Amanda on kaikesta päätellen jo hereillä ja varmaan töissäkin, tai ainakin hän kuulosti puhuvansa siskosi kanssa."

"Olisi pitänyt hipsiä jo", Beatrix huomautti, mutta siitä huolimatta kietoi toista käsivarttaan paremmin Jonathanin ympärille.
"Onko siskosi laittanut viestiä, miten koirien kanssa on mennyt?"

"En ole tarkistanut, tuskin. Cat tuppaa raportoimaan vasta kun talo on tulessa ja ei voi enää pelastaa tilannetta." Jonatham hymähti pehmeästi.

Beatrix kurtisti kulmiaan ja kohottautui istumaan, pyyhkäisten yön jäljiltä pörheitä hiuksiaan pois silmiltä.
"Ehkä voisit soittaa ja kysyä?" hän ehdotti, silmäillen Jonathania melkein moittivasti.
Kuin kyse olisi ollut lapsista, ei nakukoirasta ja kahdesta isommasta taljasta.

Jonathan naurahti pehmeästi ja hapuili puhelimen käteensä, valitsi siskon englantilaisen numeron ja jäi odottamaam vastausta.

Puhelin hälytti hyvän aikaa ennen kuin Cat vastasi.
"No mitä?" unesta käheä ääni ynähti.

"No huomenta. Kuule, minulla on vieressäni nainen joka haluaisi tietää että meidän mussukoilla on kaikki hyvin." Koska koirat olivat heidän.

"Ja minulla on tässä vieressäni nainen, jonka kanssa harrastin kuumaa, merkityksetöntä irtoseksiä sinun keittiössäsi", Catriona puhahti veljelleen kaikella aamuherätyksestä kumpuavalla rakkaudellaan.
"Hyvinhän ne. Vinkuivat ulos kuudelta koska isi kuulemma aina päästää, ja makaavat nyt taljoina."

"Sepä mukavaa, desinfioithan tason?" Jonathan totesi huvittuneesti hymyillen.
"Hyvä. Ja tietenkin isi päästää. Ne eivät vain ikinä herätä isiä kuudelta."

"No ei kun otan vielä uusinnan", Catriona vastasi.
"Minä arvasin sen. Pomona, sinä olet pieni, valehteleva paskiainen. Olet sinä. Joo..."

Mies hymyili leveästi.
"Sidan nylkisi sinut jos kuulisi sinun puhuvan mummosta noin."

Kyseinen sidan kurtisti jo nyt kulmiaan epäluuloisesti.
"Pomona tietää, että rakastan häntä", Catriona vakuutti.
"Oletko sinä jo ehtinyt, tiedäthän..?"
Hän odotti malttamattomana, että saisi tietää, kuinka tärkeän kysymyksen kanssa oli käynyt.

Jonathan hymyili Bealle.
"En vielä." Hä kyllä kertoisi siskollee heti ehdittyään. Ehkä aamiaisen jälkeen? Jos talli oliai tyhjähkö.
"Ei minulla muuta ollut. Jatka unia, heippa." Mies sulki puhelimen.
"Koirat voivat oikein hyvin."

Beatrixin kulmat painuivat syvempään kurtistukseen.
"Saiko Pomona nukkua sängyssä?" hän varmisti, pyyhkäisten sormensa läpi Jonathanin hiuksista.
"Olivatko ne ikävöineet?"

"Sai. Ja eivät ainakaan mainittavasti. Pomona jekutti Catin ylös sängystä kuudelta aamulla. Kamala hätä iski." Koiralle joka mielellään nukkui aamupäivään.

"Pomona kokeilee rajojaan", Beatrix huomautti samalla kun kumartui painamaan suukon Jonathanin otsalle.
"Luuletko, että hänestä olisi lapsenvahdiksi?"

"Huh? Cat?" Sawnie pudisteli päätään.
"Ehkä. En tiedä."

Beatrix merkitsi tiedon sisäiseen listaansa, jota keräsi ihan vain varmuuden vuoksi.
Hän painoi uuden suukon Jonathanin otsalle ja silitti hiuksia.
"Sopiiko, että varaan kylpyhuoneen ensin?"

"Sopii." Tietenkin, miksi se ei sopisi. Ainahan hänelle sopi miltein kaikki.

Vielä kolmas suukko otsalle ennen kuin Beatrix kömpi ylös vuoteesta ja siirtyi kylpyhuoneeseen meikkipussi mukanaan.
Yhtäkkiä osasi arvostaa sitä, että jaksoi olla pystyssä niin kauan, että sai kasvot ehostettua.
Hän oli hyvällä tuulella palatessaan takaisin vierashuoneen puolelle.

Mies hymyili iloiselta vaikuttavalle naiselle.
"Hyvä päivä?" Hä kysyi hymy kasvoilla, lähtien itse kohti kylpyhuonetta.

"Kyllä", Beatrix myönsi ja hipaisi ohimennen Jonathanin kylkeä. Miehen mentyä kylpyhuoneeseen hän istahti sängyn laidalle ja alkoi pujottaa korvakoruja korviinsa.
Hyvä päivä, kun mihinkään ei sattunut.

Se sai miehenkin hyvälle tuulelle. kevyesti vihellelle hän palasi ja veti siistit housut jalkaansa ja tummansinisen neuleen.
"Mennäänkö?"

Beatrix oli, kenties liian toiveikkaasti, varustautunut vaaleilla ratsastushousuilla. Mutta jos hyvä päivä jatkuisi, hän voisi kenties käväistä satulassa kerran tai pari.
Nyt kun kotona oltiin.
Ja iltapäivällä hän kävisi tervehtimässä pientä tytärtään.
"Mennään."
Hän nousi seisomaan ja suoristi jäänsinisen pooloneuleensa helmaa.

Johnny oli valitettavan tietämätön iltapäivän aikeista. Jos hän olisi tiennyt, hän olisi ehkä siirtänyt ajatuksiaan. Sormus poltteli takin taskussa rasioineen. Hän asteli alakertaan ja sitten keittiöön.
"Mitä haluat aamupalaksi? Eikun, täällä on kaksi smoothieta." Hän ojensi sellaisen jääkaapista Bealle.

otta kai jääkaapissa odotti valmiina ruokaa.
Ellen oli varmastikin jo työskentelemässä hevosten kanssa, ja lapset olivat oletettavasti ehtineet lähteä jo kouluun.
"Kiitos", Beatrix vastasi ottaessaan smoothien vastaan.
"Me olemme kovin myöhään liikkeellä."

"Minua väsytti ainakin." Jonathan myönsi hymyillen ja joi omaa smoothietaan melko nopeaan tahtiin.
"Sinuakin taisi, yleensä heräät aiemmin."

"Matkustaminen väsyttää aina", Beatrix myönsi istahtaessaan pöydän ääreen.
"Olisitko halunnut teetä tai kahvia?"
Hän itse ei malttaisi juoda nyt, kun talli ja hevoset odottivat.

"En tarvitse." Hän ei kaipaisi kofeiinia elimistöönsä, lisäämään hermostunutta energiaa.

Beatrix oli siitä ihan hyvillään, hän oli kärsimätön näkemään hevoset. Jokohan Amandakin oli laitettu ratsaille?
Se olisi ollut juuri Ellenin tapaista.
Hän hylkäsi tavallisen varovaisuutensa hörppiessään smoothietaan pienin, nopein kulauksin.

Jonathan ei voinut olla hymyilemättä. Bea oli selvästi innoissaan kotona. Ja Amanda tosiaan oli jo Ellenin apuna nuortem kanssa.

Beatrix huuhtaisi lasinsa pesualtaassa ja nykäisi sitten tummansinisen takin neuleensa päälle, jättäen sen rennosti avoimeksi kääntyessään Jonathanin puoleen.
"Valmis?" hän kysyi, melkein kärsimättömällä innolla.

"Olen valmis." Mies vastasi huvittuneena ja veti tummanvihreän takin niskaansa. Voihan Beanie.

"Hyvä", Beatrix totesi, nykäisi takkinsa vetoketjun ylös ja harppoi pihalle pitkin, vain hieman ontumisesta keinuvin askelin. Hän suuntasi suoraan pihan toisella puolella sijaitsevaa tallia ja sen yhteydessä olevaa maneesia kohti.

Sawnie seurasi naista kädet taskuissa ja hipelöi samettista rasiaa sormillaan. Hyvä jumala, milloin olisi sopiva hetki? Entä jos sitä ei olisi ja hän jänistäisi? Helvetti.
"Mistä aloitamme?"

Autuaan tietämättömänä Jonathan-paran tuskasta Beatrix avasi tallin oven ja astui sisään.
Tuoksu oli niin tuttu ja lohdullinen, että se sai hänet hiljenemään hetkeksi liikutuksesta. Reaktio oli sama riippumatta siitä, kuinka vähän tai kauan aikaa edellisestä vierailusta oli kulunut.
"Käydään katsomassa, kuinka Amandalla sujuu nuorten kanssa."

"Selvä." Jonathan myöntyi hymyillen. Amanda oli maneesissa työstämässä yhtä tallin nuorista hevosista. Tyttö näytti hämmentävän tyytyväiseltä, jopa onnelliselta sitä tehdessään.

Beatrix tarkasteli ohimennen karsinoissaan heinää hamuavia hevosia, sipaisi muutamaa silkkistä turpaa.
Hänen rakkaansa ei ollut enää niiden joukossa.
Hän ilmoitti heidän tulostaan etukäteen ennen kuin pysähtyi maneesin seinustalle. Toisessa päässä Ellen kohotti heille hymyillen kättään tervehdykseksi.

Amanda oli vajonnut keskittyneenä keskustelemaan nuoren tamma kanssa siitä, saiko se oikoa tai tulla avuista läpi, houkutellen hevosta työskentelemään kanssaan eikä haraamaan vastaan.
"Amandahan on lahjakas ratsastaja." Jonathan totesi pehmeästi. Hän ei ollut koskaan nähnyt tyttöä hevosen selässä.

Beatrix oli kietonut kätensä kevyeen puuskaan ja seurasi tarkkaan katseellaan, kuinka Amanda kommunikoi nuoren hevosen kanssa.
"Tietenkin hän on", hän vakuutti, selvää ylpeyttä äänessään.
"Hän on van der Veen."

"Minun pitäisi joskus laskea montako kertaa viikossa kuulen tuon perustelun." Jonathan naurahti huvittuneena ja pudisteli hellästi päätään.

Beatrix tuhautti nenäänsä.
"Se on hyvä perustelu", hän huomautti. Jolla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, mikä sukunimi sattui olemaan, tai mihin sukuun oli sattunut syntymään.
Kyse oli vain asenteesta.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1481
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: When you cry, I'd wipe away all of your tears, wipe away all of your fears   Ma Huhti 09, 2018 8:40 pm

"Hyvä on." Jonathan myötäili pehmeästi naisen sanoja.
"Tiedätkö, voisin haluta nähdä kuuluisan Starlingin?" Aamu ulkona oli viileähkö mutta aurinkoinen sää aamun kunniaksi. Parempi maisema se olisi kuin kotona Englannin sade.

Beatrix kääntyi katsomaan Jonathania, tutkien hetken miehen kasvoja jäänsinisellä katseellaan.
"Hyvä on. Mennään katsomaan kuuluisaa Starlingia", hän hymähti, pyyhkäisten tämän poskea sormenpäillään.
"Amanda, schat, katsotaan Esperanza ja Bittersweet kunhan Ellen vapauttaa sinut."
Mihin voisi mennä hetki, Ellenillä oli sukunsa työmoraali.
Beatrix kääntyi uudelleen Jonathanin puoleen ja sujautti kätensä tämän käsivarren alle.
"Mennään."

Amanda havahtui ja vilkaisi tätiään hymyillen. Tyttö vain nyökkäsi, jatkaen sitten keskittymistään hevoseen.
"Mennään." Jonathan vastasi hymyillen ja lähti Bean rinnalla maneesista. Jestas että jännittim

Oli mukava nähdä Amandan hymyilevän.
Beatrix johdatti Jonathanin takaisin aurinkoiseen aamuun ja siitä edelleen kenttien ja tarhojen ohi takalaitumelle, jolla vieroitetut varsat asuivat.
Osa varsoista näytti vielä torkkuvan aamu-uniaan, mutta pari oli innostunut riehumaan keskenään, ja kutsu portilta sai ne kiiruhtamaan kohti.

Jonathan katseli varsoja leveästi hymyillen.
"Ihania." Ja näyttivätkin siltä että kasvaisivat hienoiksi.

Starling seisahtui portille ja ojensi silkkistä turpaansa heitä kohti uteliaasti puhisten.
"Siitä tulee uskomattoman upea", Beatrix totesi, ojentaen kätensä rapsuttamaan herttaista kuonopiirtoa.
"Näitkö, millainen askel sillä on jo nyt?"

Mies antoi varsan tervehtiä itseään ja vei käden sitten aidan yli kaulalle.
"Näin. Se vaatii nyt jo katsomaan itseään. Väitän että olette kasvattaneet seuraavan legendan. Olikohan aamu liian aikaisin? Vitut oli. Bean keskittyessä varsoihin walesilaismies otti pari askelta taaksepäin ja polvistui maahan äänettä.
Beanie huomaisi kun kääntyisi.

"Legenda legendalle", Beatrix myönsi ylpeyttä äänessään. Hän toivoi yhdessä Julianin kanssa, että veljen selkä paranisi niin sellaiseen kuntoon, että tämä pääsisi vielä palaamaan takaisin satulaan.
Tasapuolisuuden nimissä hän tervehti myös muut varsat, jotka olivat ravanneet portille, silitteli silkkisiä turpia ja kauloja ja puhisi takaisin.
"Ga nu. Menkääs siitä", hän lähetti ne takaisin matkoihinsa, ja ihasteli vielä hetken lennokkaita askeleita ennen kuin kääntyi, aikeissa sanoa Jonathanille jotakin.
Lause vain kuoli huulille.

Hän oli idiootti.
Totaalisen hullu ja saatanallinen idiootti.
Coc oen. Olisi ehkä pitänyt suunnitella mitä ajatteli sanoa, eikä ohi kiitävän sekunnin ajan miettiä valehtelevansa että pudotti jotakin.
"Sidan." Kun ääni vielä kestäisi. Jotta käsillä olisi järkevää tekemistä, hän hapusi Bean kättä omaansa.
"Tiedän että olemme tunteneet ihan naurettavan pienen hetken, mutta minusta tuntuu että olisit ollut siinä aina. Ja toivon että olisit siinä aina." Ei, hänestä ei olisi pidempään puheeseen, tunteella ja tuulella käyvä mies. Hän kaivoi sen jäänsinisen rasian esiin ja avasi.
"V... Tulisitko vaimokseni?" Hullu mies. Typerä mies. Rakastunut mies.

Lyhyen hiljaisuuden ajan Beatrix ehti tosiaan kuvitella, että Jonathan oli pudottanut jotakin. Tai ehkä polvi oli pettänyt alta, ja mies tarvitsisi nyt apua päästäkseen ylös.
Mutta ennen kuin hän ehti ottaa askeleen lähemmäs tarjotakseen apuaan, ensimmäinen 'sidan' sai hänen sydämensä seisahtumaan.
Jäänsiniset silmät seurasivat, kuinka mies kaivoi esiin rasian. Sormusrasian.
Uusi hiljaisuus laskeutui heidän välilleen.
"... Sawnie, olet tullut hulluksi."

Mies naurahti käheästi. Nyt et hyvä mies itke, mistään syystä.
"Minä tiedän. Olisin vain kovin onnellinen hullu kanssasi."

Beatrix räpäytti silmiään.
"Pelkään pahoin, että se on tarttuvaa lajia", hän myönsi, tavallisesti ilmeettömän tyynillä kasvoillaan melkein hämmästynyt ilme.
"Tämä on typerin ajatus pitkään aikaan. Me olemme tunteneet vasta..."
Hän pudisti päätään.
"Tietenkin tulen."

Jonathan ei uskaltanut edes hengittää. Tietenkin oli liian aikaista, mitä hän kuvittteli.
Tietenkin.
Hän veti varoen sormuksen rasiasta ja sujautti sen siroon sormeen, painaen suukon rystysiä vasten, ennen kuin nousi ylös.
"Meni neljäkymmentä vuotta löytää kaltaisesi ihminen, joten olisin idiootti jos antaisin sinun livetä sormistani."

Laitumella Starling innostui loikkaamaan pari riemupukkia, innostaen varsakaverinsakin mukaan leikkiin.
Sormus istui täydellisesti.
Kiero, kiero mies oli siis jotenkin onnistunut onkimaan tietoonsa hänen kokonsa.
Se oli myös hyvin kaunis.
Beatrix kohotti katseensa sormuksesta Jonathanin kasvoihin, silmien jäähän oli tullut särö, joka uhkasi vuotaa kyynelinä poskille.
"Tule tänne sieltä", hän käski, tarttuen takinrintamukseen vetääkseen miehen lähemmäs.

Jonathan astui lähemmäs ja kietoi kädet Bean vyötärön ympärille, hymyillen hellästi.
"Komenteletkin jo kuin vaimo." Mies naurahti ja nojautui suutelemaan Beaa hyvin suurella rakkaudella.

"Kuulehan nyt..." Beatrix aloitti, mutta suudelma keskeytti hänen sanansa. Eikä hänellä ollut aikomustakaan luopua siitä aivan heti.
"En edes nalkuttanut sinulle, vaikket vaihtanut sitä sinivihreää huivia..."
Joka oli saattanut kadota salaperäisesti muiden ulkovaatteiden taakse sen jälkeen.

Sawnie naurahti pehmeästi ja hipaisi Bean nenää omallaan.
"Mutta se katosi mystisesti." Hän huomautti huvittuneena, vieden käden Bean niskaan.
"Rakastan sinua, sidan."

"Pomona oli varmasti kanssani samaa mieltä ja piilotti sen", Beatrix vakuutti ja nosti samalla kätensä silittämään Jonathanin poskea - vasemmalla, jotta saattoi samalla hämmästellä sormusta.
"Ik hou zoveel van je."
Hän kurottautui hipaisemaan miehen huulia omillaan.
"Missä vaiheessa ehdit hankkia sormuksen..?"

Jonathan ei voinut sanoa ymmärtävänsä kuin ehkä sanat minä ja sinä. Tai jotain sellaista. Hän silitteli sormillaan naisen alaselkää, leveä hymyn levitessä kasvoille.
"Viime viikolla."

Siinähän pohtisi, itse oli tehnyt hänelle samaa kymrin kanssa.
Beatrix tutki Jonathanin kasvoja ja hipaisi sitten miehen huulia uudelleen omillaan.
"Talo olisi nyt tyhjillään."

Sawnie kohotti toista kulmaansa.
"Sidan." Beatrix ei voinut vielä ihan normaalisti.
"Sinulla taisi olla tehtävää?"

Beatrix kietoi käsiään paremmin Jonathanin niskan ympärille.
"Minulla on ollut ikävä", hän vetosi, sukien miehen niskahiuksia sormillaan.
"Eikä minun tehtäväni ala kuin korkeintaan lounasaikaan, Ellen on orjapiiskuri."

Oli epäreilua käyttää miehen kaipausta hyväkseen. Hyvin, hyvin epäreilua.
"Hmm, mutta sinun pitäisi ottaa rauhallisesti."

Beatrix oli määrätietoinen nainen.
"Minähän otankin", hän vastasi, jatkaen niskan silittelyä samalla kun hipaisi Jonathanin huulia uudelleen omillaan.
Hän oli melko varma, ettei ajatus vasenta nimetöntä kiertävästä sormuksesta ollut täysin uponnut tajuntaan. Se oli hullua, ehdottoman hullua.
Mutta lähes kolmekymmentäkolme järkevää vuotta eivät olleet tuoneet hänelle onnea. Ehkä oli aika kokeilla olla kerrankin hieman hullu ja vastuuton.
"Voisimme hyödyntää autiota taloa hyvin rauhallisesti."

Sawnie oli samaa mieltä. Neljäkymmentä vuotta järkevää elämää eivät olleet tuoneet hänelle onnea.
"Hyvin, hyvin rauhallisesti." Mies kuiskasi huvittuneesti, käheällä äänellä. Bea oli suostunut. Kun vielä sisäistäisi sen.

Beatrix hipaisi Jonathanin huulia omillaan.
"Voisimme hyödyntää autiota taloa hyvin, hyvin rauhallisesti", hän vakuutti, pyyhkäisten sormensa läpi punaisista hiuksista. Pomonakaan ei olisi tuhisemassa loukkaantuneena siitä, että joutuisi vierashuoneeseen.

Jonathan nosti kevyesti kätensä ilmaan.
"Luovutan kanssasi." Hän mutisi, kumartuen viemään kätensä Bean polvitaipeeseen ja koppasi naisen syliinsä. Pyörähtäen ympäri tuo sylissään, ihan vain koska saattoi tehdä niin.
"Jos joku kysyy, sinua huimaa ja siksi kannnan. Vai?"

Beatrix lisäsi voiton sisäiseen kirjanpitoonsa. Vielä toistaiseksi hän oli tainnut voittaa suurimman osan heidän pienistä erimielisyyksistään - ei tosin sen huivin osalta. Ennen kuin se katosi.
Hän kietoi käsivartensa Jonathanin niskalle ja hipaisi miehen kaulaa huulillaan.
"Kannat minut lepäämään."

Jonathan voisi aina löytää uuden vastaavanlaisen huivin. Ihan Bean iloksi. Mies murahti hiljaa, palaten mahdollisimman näppärää reittiä takaisin talolle. Sisällä hän kantoi Bean ylös asti, laskien jaloilleen vasta vierashuoneessa.

Ja uusi vastaavanlainen huivi saattoi aina joutua valitettavan onnettomuuden uhriksi. Isommat taljat voisivat rakastua siihen leluna tai unialustana, tai ehkä huiviparka joutuisi vahingossa heitetyksi pesuun. Kaikenlaista sattui, ja Beatrix voisi aina (yrittää) vedota muistiinsa.
Hän piti kätensä Jonathanin niskan taakse kiedottuina ja hamusi mieheltä suudelmaa, vaikka jalat osuivatkin jo maahan.

Ja miesparka vain halusi käyttää kaulahuivia. Sawnie oli polkenut omat kengät jalasta alhaalla, vetäen nyt takkia ensin Bean päältä ja sitten itseltään. Suudelman hän yritti pitää rakastavana ja rauhallisena, vaikka itsehillintä oli naurettavan heikoissa kantimissa.

Miesparka saisi käyttää kaulahuivia, joka sointuisi sekä hiusten että vaatteiden väriin.
Beatrix antoi takin tipahtaa jonnekin lattialle ja tarttui sitten Jonathanin kauluksiin, lähtien peruuttamaan kohti vuodetta. Hänellä ei ollut, lupauksestaan huolimatta, samanlaista tarvetta rauhoittaa tilannetta suotta.

Siinä oli se huono puoli, että se teki Jonathanin lupaukse pitämisestä monin verroin vaikeampaa. Hän hamusi suudelmaa, aina uudelleen. Sängyn pysäyttäessä heidän matkannsa, hän alkoi aukoia Bean housuja. Olisi ilkeää vaatia naista auttamaann riisumisesa makuuasennossa nyt.

Napakasti istuvat ratsastushousut eivät olleet helpommat riisuttavat, mutta onneksi Beatrixin ei tarvinnut suoriutua siitä itsekseen. Poolokaulusneuleen hän sen sijaan veti aivan oma-aloitteisesti päänsä yli, ennen kuin tarttui Jonathanin paidanhelmaan.
Turha vaatekappale.

Huulet painuivat hetkeksi vaalealle kaulalle, mutta hän suoristautui siksi hetkeksi että Bea veti paidan hänen yltään. Sen jälkeen hän oli jo painamassa naista sängylle, käyden nelinkontin tuon ylle.

Beatrix ynähti hiljaa, kun selkä osui peitteelle, upottaen sormensa punaisen harjan joukkoon.
"Sinulla on vielä housut", hän muistutti melkein moittien.

"Niin on ja tiedätkö, voi olla minun puolestani vielä hetken." Sawnien ääni painui matalammaksi, käsien koskettaesa beaa kovin levottomina. Oli ollut ikävä, niin hillitön ikävä.

Kosketus lähetti miellyttäviä väristyksiä pitkin Beatrixin kehoa.
"Onko minulla asiaan veto... oikeus?" hän tiedusteli, joutuen vetämään välissä henkeä. Jonathan ei suinkaan ollut ollut ainoa, joka oli ikävöinyt.

Mies naurahti pehmeästi, huulet rinnoille painuneina. Hiton liivit.
"Ehkä. haluatko sellaisen?"

Beatrix huokaisi hiljaa.
"Haluan sinut", hän vastasi, antaen käsiensä vaeltaa Jonathanin selällä.
"Pois ne."

Mies naurahti ja nousi riisumaan housunsa. Sen jälkeen sai lähteä Bean alusvaatteet.
"Hitto miten on ollut ikävä."

Beatrix hyrisi tyytyväisenä, ojentaen käsiään vetääkseen Jonathanin lähelleen.
"Minullakin", hän myönsi käheästi, tutkien miehen kasvoja, joiden omaperäiset piirteet muuttuivat sitä ihastuttavammiksi, mitä paremmin ne oppi tuntemaan.

Sawnie oli aina vain syleillyt omaperäisiä kasvonpiirteitään. Hän kävi Bean yläpuolelle, suukotellen solisluita, rintoja ja vatsaa.
"Et silti saa minua kiirehtimään nyt, sidan."

"Sawnie..." Beatrix puhahti, antaen sormiensa upota miehen hiusten joukkoon, tukistaen hieman.
"Olen kaivannut sinua. Lähelle."

Mies puhahti pehmeästi.
"Kun pyydät kauniisti." Vaikka nainen tukistikin. Hän oli nousemassa hakemaan kumia laukusta - hyvä on, oli hän vähän ennakoinut kihlauksen juhlistamista.
"Beanie, helpompi hakea kumi kun päästät hiuksista..."

Beatrixin ote hiuksista piti.
"Ei sellaista tarvita", hän huomautti, kietoen sormiaan tiukemmin hiusten lomaan.
"Tulisit lähelle..."

Jonathan vilkaisi Beaa kulmiensa alta.
"Sidan, en haluaisi pitää biologiantuntia nyt."

Beatrix kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Sawnie, minä olen biologian opintoni käynyt, kiitos vain", hän muistutti, ja harmitteli nyt sitä, ettei miehellä ollut paitaa, jonka kauluksista pitää kiinni.
"Ei tarvitse kondomia."

"Mutta..." Hyvä on, he olivat kihloissa, mutta ei edes tietoa vielä häistä. Vanhanaikainen mies, pirulainen.

Beatrix mutristi suutaan ja kohotti Jonathanin nähtäville kättään, jota sormus nyt koristi.
Hyvin kaunis sormus.

Jonathan kohotti kevyesti toista kulmaansa, huokaisi ja painoi huulensa vasten Bean kaulaa. Paskat hän tästä enää nuortuisi, kuukausia sinne tai tänne.
"Olet mahdoton." Mies mutisi, vieden käden hyväilemään naista hetkeksi. Lämmittelyä.

Sitä minäkin, Beatrix ajatteli, mutta sanat katosivat voihkaukseen.
Hänellä oli tosiaan ollut ikävä, ja nyt kun keho taas jaksoi, se todella kaipasi läheisyyttä.
"Olen... kihlattusi."

Jonathan värähti voihkauksen kuullessaan. Miten hän oli kaivannut sitä ääntä.
"Niin olet." Hän murahti matalasti, antaen kätensä jatkaa.

"Mmh."
He olivat kihloissa, joten oli turha tuhlata aikaa rapiseviin papereihin. Ei sillä ollut väliä, ettei hääpäivää ollut vielä sovittu, Beatrix ei ollut aikeissa paeta minnekään.
Hengitys kiihtyi ja sai jalat vetäytymään koukkuun.
"Hölmö mies..."

Jonathan tuhahti kun tuli kutsutuksi hölmöksi ja painoi huulet Bean huulia vasten. Hän ei lopettaisi ennen kuin Bea olisi nauttinut ensin.

Tällä kertaa siihen meni vähemmän aikaa kuin yleensä. Ja kiitos rankan lääkekuurin jalkakaan ei nykinyt omiaan.
Jotain hyötyä siitäkin.
Mutta hän ei silti ollut tyytyväinen.
"Sawnie..."

Mies hymähti sille hiemann vaativalle äänelle. Hän ei sanonut mitään, vaan toteutti kiltisti Bean toiveen läheisyydestä. Ja omansa. Valitettavasti hän oli tänään myös nopea normaaliin verrattuna. Oli ollut todella ikävä.

Beatrix melkein hämmentyi siitä, ettei Jonathan laittanut enempää vastaan.
Ehkä hän ei ollut ollut ainoa, jolla oli ollut ikävä.
Hän ynähti hiljaa, silittäen miehen selkää.
"Voi Sawnie..."

Ei hän jaksanut. Ikävä teki melkein kipeää ja helpotti vain hieman kun hän saattoi kierähtää Bean viereen raukeana ja vetää naisen lähelleen tiukasti.
"Mitä, sidan?"

Beatrix käpersi itsensä Jonathanin kylkeen. Tuntui melkein hämmentävältä, ettei mihinkään sattunut, mikään raajoista ei elänyt omaa elämäänsä.
Ehkä hän saisi olla taas kunnossa pidemmän aikaa.
Hän ei vastannut vaan kohottautui vain niin, että saattoi hipaista Jonathanin huulia omillaan.

Jonathan siveli sormillaan naisen kylkeä, hymyillen pehmeästi huulia vasten. Sitten hän hamusi tuon vsemman käden sormiinsa, jotta saattoi katsoa sormusta.
"... Pidäthän siitä?"

Beatrix painoi päänsä takaisin Jonathanin olkaa vasten ja käänsi omankin katseensa sormukseen.
"Se on hyvin kaunis", hän vastasi, silmissä harvinaista lämpöä.
"Olisin kyllä pärjännyt ihan vain pelkistetyllä..."
Se ei tarkoittanut, etteikö hän olisi pitänyt tästä enemmän.

Mies hengähti helpottuneena.
"Kyse ei ole pärjäämisestä. Pidät sitä loppuelämäsi, joten sinun pitää nauttia sen näkemisestä. ja sen pitää olla yhtä ainnutlaatuinen kuin sinä."

Beatrix räpäytti silmiään ja hautasi sitten kasvonsa hetkeksi Jonathanin hartiaa vasten.
Liikutus oli ottaa vallan. ja hänen oli hengitettävä pari kertaa syvään.
Se oli hyvin kaunis ajatus.
"Oletan, ettet halua myöskään pieniä häitä?"

Jonathan hymyili hellästi ja painoi kasvonsa Bean hiuksiin.
"Olet aivan oikeassa. Ei minun suvullani saisi pieniä häitä. Se ei vain onnistuisi."

Beatrix kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Kolmosten ristiäisetkin ovat tulossa, johan siinä on juhlaa tarpeeksi", hän huomautti.
Olisi kohtuutonta vaatia kahta sukua liikekannalle niin pian. Kunhan pienet olisi ensin saatu turvallisesti maailmaan.

"Veljesi oli samaa mieltä kanssani." Todella reilua käyttää Juliania tässä väittelyssä.
"Menemme naimisiin kerran. Kyllä he tulevat."

Beatrix nyrpisti nenäänsä.
"Klassinen velikortti. Me voimme hyvin mennä naimisiin ilman, että siitä aiheutuu vaivaa muille", hän huomautti, kohottautuen hipaisemaan Jonathanin poskea huulillaan.

"Oli oikeasti. Hän sanoi niin." Jonathan nippaisi hellästi nyrpistynyttä nenää.
"Se ei ole vaiva."

Se sai nenän nyrpistymään hieman lisää.
"Te olette mahdottomia", Beatrix protestoi, pyyhkäisten tummia hiussuortuvia kasvoiltaan.
Ei kyse ollut siitä, etteikö hän olisi halunnut häitä. Tuntui vain siltä, että hän oli elämässään ehtinyt olla vaivaksi jo aivan riittämiin.

"Joten emme ole vaivaksi kenellekään, jos pyydämme meille tärkeät ihmiset juhlimaan meille tärkeää päivää." Jonathan huomautti hymyillen.

Beatrix tuhautti nenäänsä, kun ei muutakaan voinut.
Jonathanin argumentti oli täysin järkeenkäypä, mutta siitä huolimatta hän ei voinut estää pientä tunnetta, joka muistutti hänen olevan vain taakka perheelleen.
"Kolmosetkin teettävät silloin jo työtä Julianille ja Deirdrelle..."

"Ja he ovat varmasti iloisia mahdollisuudesta osallistua häihin vaikka au pairin ja palkatun lastenhoitajan tuoman avun turvin. Kolmoset ovat silloin jo vanhempia, jos miettii vaikka syksyä." Hän muistutti hellästi.
"Beatrix, minä olen menossa naimisiin vain yhden kerran elämässäni ja ajattelin olla riesasi loppuikäsi. Ja minulle merkitsisi paljon juhlia niin isoa asiaa läheisteni kanssa. Ja myös sinun läheistesi."

Beatrix kurtisti kulmiaan.
Naisen katseesta näki, kuinka tämä yritti etsiä jonkinlaista tekosyytä, johon vedota. Mitä tahansa, mikä saisi Jonathanin muuttamaan mielensä.
Mutta kaikesta jääräpäisyydestään huolimatta hänestä ei vain ollut kieltämään asioita, jotka todella olivat miehelle tärkeitä.
Hän hautasi kasvonsa hetkeksi tämän olkapäätä vasten.
"Olet sinäkin yksi..."

Mies hymyili hieman vinosti.
"Yksi? Mitä yksi? Tiedän ja tunnustan olevani rakastunut mies, joka haluaisi huutaa onnensa koko maailmalle." Bea suostui. Tuo oli hänen kihlattunsa.
"Täytyy käydä Walesissa kun jaksat."

"Yksi", Beatrix vastasi, erittelemättä sanojaan sen tarkemmin.
Yksi uskomattoman rakas hölmö. Niin rakas, että Beatrixia pelotti melkein myöntää se. Pieni osa hänestä pelkäsi, että kaikki, mitä hän erehtyi rakastamaan liikaa, vietäisiin häneltä pois.
Hän kohotti katsettaan ja hipaisi Jonathanin poskea huulillaan.
"Esittelet minut vanhemmillesi?"

Mies hymyili pehmeästi ja katseli Bean kasvoja onnellisen. Käsi nousi poskelle ja peukalo pyyhkäisi sileää ihoa. Hän ei ollut menossa mihinkään.
"Mmm. Tuleville appivanhemmillesi, joista erityisesti apellasi on sitten hankala aksentti. Eikä anoppisi ole paljon parempi."

Beatrixin kulmat kurtistuivat uudelleen. Hänellä oli ollut jo hienoisia vaikeuksia saada kiinni Jonathanin sisarten puheesta, mutta siitä oli saattanut sentään syyttää sairauden aiheuttamaa väsymystä.
"Saat sitten tulkata minulle, etten vaikuta hölmöltä."

"Minä tulkkaan. Se on käsittämätön aksentti jos ei ole tottunut. Paljon pahempi kuin Cat tai Juni." Mies naurahti pehmeästi.
"Ja isä haluaa varmasti esitellä elämäntyönsä sinulle. Varaudu kierrokseen." Siksi vasta kun Bea jaksaisi.
"Ja he halkeavat onnesta noin yleisesti ottaen."

Beatrix ei ollut varma, kuinka paljon käsittämättömämmäksi puhe saattoi mennä, mutta ehkä se selviäisi hänelle myöhemmin.
"Mikä isäsi elämäntyö on?" hän tiedusteli, silitellen hajamielisesti Jonathanin rintakehää.
"Ehkä voisimme matkustaa vierailulle ennen, kuin kolmoset syntyvät. Julian ja Deirdre saattavat tarvita apua sen jälkeen."

"Cardiffin linnan intendentti. Ollut käytännössä aina, joten se on hänen elämäntyönsä ja kahdeksas lapsensa." Jonathan täydensi pehmeästi hymyillen.
"Siihen on vähän aikaa. Jaksatko lähteä vaikka pääsiäisenä?"

"On hyvä, että voi olla ylpeä työstään", Beatrix totesi.
Van der Veen Horses oli heidän perheensä elämäntyö, eikä kellekään varmasti jäänyt epäselväksi, kuinka ylpeitä kyseisen suvun edustajat siitä olivat.
"Jaksan. Voin jo paljon paremmin, ja haluaisin päästä tapaamaan vanhempasi."

Niinhän se oli. Tristan Merrick oli myös hyvin ylpeä työstään ja se oli jo perheen esikoisen mielestä suloista.
"Jos olet varma niin mennään vain. He varmasti ovat onnellisia vierailusta."

"Totta kai olen varma", Beatrix vakuutti.
Hän olisi valmis vaikka väkisin, ei antaisi pienen väsymyksen nujertaa itseään. Senhän vuoksi hän oli käynyt läpi rankan lääkekuurin, jotta olisi kunnossa nyt, kun sillä oli väliä.
Hän kohottautui istumaan ja jäi tutkimaan Jonathanin kasvoja hetkeksi, ennen kuin kumartui suutelemaan miestä.
"Lounasaika ei ole aivan vielä."

Jonathan naurahti pehmeästi Bean noustessa ja kohotti kulmiaan.
"Niin, ei taida olla."

"Mmmh."
Beatrix kumartui suukottamaan Jonathanin huulia uudelleen ja silitti hellästi miehen rintakehää.
"Toinen hyvin, hyvin rauhallinen kerta?"

"Hyvin rauhallinen." Hän vahvisti hellästi. Ei saanut rasittaa Beaa liikaa.
"Sidan."

"Hyvin rauhallinen", Beatrix vakuutti, antaen rintakehää silitelleen käden liukua hitaasti alemmas kohti Jonathanin vatsaa.
"On vain ollut ikävä."

Hän värähti kosketuksen alla ja sulki silmiään.
"Niin on." Hyvin iso ikävä.

Käsi vaelsi päättäväisesti alemmas, samalla kun huulet painuivat hipaisemaan miehen kaulaa.
Hyvin rauhallisesti.
Lounaaseen oli vielä aivan riittävästi aikaa, eikä heitä varmasti alettaisi kaivata ennen sitä. Ellen keksisi kyllä Amandalle töitä aivan riittämiin.

Jonathan ei vain ollut varma kestäisikö hänen mielensä kuitenkaan ihan niin rauhallista tahtia kuin Bea nyt piti. Ei hän kehdannut hoputtaakaan. Bea tuntui niin hyvältä lähellä ja sen kuuli hiljaisista murahduksista.

Beatrixin silmissä häivähti lämpö, kun hän painoi päätään lähemmäs, hamutakseen Jonathanin korvaa huulillaan. Jos he olisivat olleet todella kiireettömiä, kotona, hän olisi mielellään pitänyt miestä hyvänä vieläkin hitaammin.
"Tule tänne..?" hän ehdotti hiljaa.

Jonathan ynähti hamuamiselle ja kohotti kulmaansa, nousten hieman. Hän ei nyt voinut sanoa ymmärtävänsä Bean suunitelmaa tässä.

"Tänne", Beatrix toisti, ja siirsi kätensä miehen lantiolle vetääkseen tätä päättäväisesti päälleen. Hyvin, hyvin rauhallisesti, niinhän hän oli luvannut, vaikka ajatus saikin hänet tällä hetkellä melkein ärsyyntymisen partaalle.
Tuntui vapauttavalta, ettei tarvinnut pysähtyä availemaan turhauttavia, rapisevia pakkauksia.

Mies nousi Bean päälle hymyillen ja näykkäisi hellästi tuon solisluuta. Ehkä voisi ottaa vähemmän rauhallisesti, kuitenkin, kun oma ja Bean kärsivällisyys olivat koetuksella.

Toistamiseen Beatrix antoi sormiensa kietoutua punaisen harjan sekaan.
Eikä hän tällä kertaa päästänyt miestä pakenemaan vierelleen, vaan kietoi kätensä tiukasti tämän selän taakse, halaten niin tiukasti kuin vain jaksoi.

Hän olisi mielellään paennut Bean viereen, mutta jäi siihen, silitellen hellästi naisen käsivartta peukalollaa, hengitys raskaana.
"Sentään meillä on muutama päivä aikaa olla kotona." Kaksin.

Beatrixilla ei ollut aikomustakaan päästää Jonathania aivan vielä minnekään.
"Mmm", hän myönsi, edelleen hieman hengästyneenä. Huomasi kyllä, ettei hän ollut vielä aivan voimissaan, mutta sillä ei ollut mitään väliä.
"Me kaksi ja koirat."

"Me kaksi ja koirat." Mies lupasi hellästi hymyillen. Hyvä suunnitelma.

Siinä ehtisi hyvin kerätä voimia Walesin matkaa varten, ja he ehtisivät kotiin vielä hyvin ennen kolmosten syntymää.
Jos jotain tapahtuisi, matka takaisin ei olisi pitkä, eikä vaatisi lentokonetta.
Olisi tehnyt mieli nukahtaa.
"Luulen, että meidän pitäisi pian harkita pukeutumista."

"Hmmh. Onko pakko? Olet niin mielettömän kaunis alasti." Jonathan maanitteli, vaikka tiesi että pitäisi pukeutua.

Beatrix puhahti.
"En aio keikistellä siskontyttöni edessä alasti keskellä päivää, ja haluan nähdä hänen ratsastavan hevosilla, joita tulimme katsomaan", hän huomautti, vaikka kuljettikin samalla sormiaan raukeana Jonathanin punaisten hiusten lomitse.

Mies huokaisi liioitellun dramaattisesti.
"Hyvä on, hyvä on."

"Mmh."
Silti Beatrix otti itselleen vielä hetken, pyyhkäisi sormet läpi Jonathanin hiuksista vielä kerran ennen kuin irrotti käsivartensa miehen ympäriltä.
"Iltaan ei ole pitkä aika."

Jonathan hämmentyi.
"... mitä illasta?"

Beatrix tutki Jonathania vaalealla katseellaan.
"Silloin saamme taas olla kahden", hän huomautti, silittäen miehen selkää.
Hän epäili, haluaisiko vanhanaikaiseksi itseään tituleeraava mies tehdä yhtään mitään, mutta voisivat he ainakin nukkua sylikkäin, jos ei muuta.

Mies puraisi kevyesti huultaan.
"Ehkä voimme lapsiperhearkea varten harjoitella hiljaa olemista." Samalla mies nousi nopeasti sängystä - hutkaisun ulottumattomiin.

Jonathan oli hieman liian nopea jaloistaan, toistaiseksi.
Se ei estänyt Beatrixia heittämästä tyynyä miestä kohti ja toivomasta sen osumista.
"Hävytön mies", hän huomautti, noustessaan istumaan sängyn reunalle, etsien vaatteitaan katseellaan.

Mies nappasi tyynyn kiinni matalan naurun saattelemana.
"Minäkin rakastan sinua."

Tyynyjä oli vielä toinenkin. Se lensi hämmästyttävän kauniissa kaaressa suoraan Jonathania kohti.
"Minä olen aina hiljaa", Beatrix huomautti, ja suki villiintynyttä polkkaansa parempaan kuosiin ennen kuin nousi seisomaan ja kumartui tavoittelemaan vaatteitaan lattialta.

"Otan tuon haasteena." Jonathan naurahti ja puki päälleen kaikessa rauhassa.

Beatrix kurtisti kulmiaan ja jäi hetkeksi katselemaan sormessaan olevaa sormusta.
Kyyneleet halusivat nousta silmiin väkisin, nenä alkoi niiskuttaa ilman lupaa samalla kun hän pujottautui takaisin vaatteisiinsa.
"Meidän on parempi mennä katsomaan, joko Amanda olisi valmis kokeilemaan hevosiaan..."

"Mm. Mennään vain." Pukeuduttuaan mies sukaisi hiuksiaan kuriin ja hipaisi Bean poskea.
"Sidan."

Beatrix oli nykäissyt neuleen päänsä yli ja käänsi nyt katseensa Jonathaniin.
"Mitä?" hän kysyi, ääni hieman tukkoisena.

"Ei mitään." Mies vastasi hellästi hymyillen ja tarjosi mahdollisuutta halaukseen.
"Se on vain hellittelynimi."

Beatrix ei kieltäytynyt halauksesta. Hän nojasi otsansa hetkeksi Jonathanin hartiaa vasten, sulkien silmänsä.
Ilmeisesti hän ei onnistuisi livahtamaan pois kunnon häistä.
"Sinulla on paljon hellittelynimiä."

Ei, Bea ei onnistuisi siinä.
"Mutta sinä olet minun sidan. Ei kukaan muu."

Beatrix kohotti katseensa ja hipaisi Jonathanin huulia omillaan, ennen kuin pakottautui vetäytymään kauemmas ja pyyhkäisemään sormet läpi hieman tavallista pidemmiksi venähtäneistä hiuksistaan - sairastaessa ei ollut tehnyt mieli käydä kampaajalla.
Pitäisi hoitaa se pois alta mahdollisimman pian, kunhan he palaisivat kotiin.
"Mennään sitten."

Jonathan painoi suukon otsalle.
"Mennään sitten." Hän lupasi hymyillen. Hän lähti edeltä huoneesta. Olo oli hämmentynyt ja onnellinen.

Keittiössä Ellen oli juuri siivoamassa pikaisen lounaan jälkiä pois pöydästä.
"Siinähän te", nainen huomautti, vaaleansiniset silmät hymystä siristyen, ja hätisti toiveikasta koiraa kauemmas.
"Laitoin ruokaa syrjään, jos maistuu."

Jonathan hymyili hieman ja vilkaisi Beaa. Amanda oli jo mennyt talliin, varustamaan ensin Esperanzaa.
"Hluatko syödä nyt, sidan?"

Beatrix pudisti päätään. Hän ehtisi kyllä syödä sitten, kun he olisivat ensin katsoneet Esperanzan ja Bittersweetin läpi.
"Amanda meni jo edeltä talliin", Ellen kertoi, samalla kun rapsutti punavalkoisen koiran päälakea, tietäväinen katse siskonsa käteen suunnattuna.
"Ei teillä olisi jotakin kerrottavaa?"
Beatrix räpäytti hämmentyneenä silmiään, ajatukset jo työhön suuntautuneina.

Jonathan vilkaisi Beaa kun Ellen vilkaisi tuon kättä.
"Beanie?" Lienisi naisen asia kertoa. Hän voisi soitta siskolleen matkalla talliin, päästää Bean edeltä.

Beatrix havahtui ajatuksistaan - hän kävi jo läpi hevosten kuljetusaikataulua - ja käänsi katseensa Jonathaniin kurtistaen kevyesti kulmiaan.
"Oh."
Vaaleansininen katse siirtyi takaisin Elleniin.
"Menimme kihloihin."
Ellenin hymy leveni, ja hän kiersi pöydän ympäri päästäkseen halaamaan siskoaan.

Oh? Oh? Jonathan nauroi päätään pudistellen.
"Joko sinä miltein unohdit?"
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1481
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: When you cry, I'd wipe away all of your tears, wipe away all of your fears   Ma Huhti 09, 2018 8:42 pm

"En tietenkään", Beatrix vastasi melkein ärtyneenä, ja Ellen siirtyi halaamaan Jonathania pudistaen nauruaan pidätellen päätään.
"Älä ota sitä henkilökohtaisesti", hän vetosi.
"Bea aivan loistaa ilosta. Älä anna hänen jättää hääjuhlia välistä."

Mies naurahti ja halasi Elleniä.
"Ei tulisi mieleenkään ottaa. Ja en ollut aikeissa antaa." Johnnylle tärkeät.

"Hyvä mies", Ellen totesi ja taputti Jonathanin käsivartta.
Beatrix tutki kaksikkoa hetken kuin salaliittoa epäillen, ja ojensi sitten kätensä tarttuakseen Jonathanin käteen.
"Mennäänkö?"

Johnny puristi hellästi naisen kättä.
"Mennään vain." Saisivat bean työt hoidettua alta.

Beatrix kumartui nykäisemään kengät jalkoihinsa - tuntui melkein luksukselta voida tehdä niin taas omatoimisesti - ja tarttui sitten uudelleen Jonathanin käteen suunnatessaan ulos.

Jonathan asteli ulos, muistaen jälleen siskonsa.
"Beanie, mene edeltä? Minä soitan Catille."

Beatrix kääntyi katsomaan Jonathania.
"Hyvä on", hän lupasi ja kurotti painamaan suukon miehen poskelle ennen kuin irrotti otteensa tämän kädestä ja suuntasi kohti tallia.

Jonathan painoi poskea suukkoa vasten ja hymyili. Hän kaivoi puhelimen esiin ja kirjoitti ensin Junillr viestin.
'Syyshäät. Kerron päivän ajoissa. Soitan Catille nyt.' Ja sitten hän soitti siskolle.

Mexico Cityssä oli vielä yö, mutta siitä huolimatta ei mennyt minuuttiakaan, kun Jonathanin puhelin jo piippasi vastausta. Kesken unien herännyt Juniper ei ollut kyennyt ilmaisemaan tuntemuksiaan sanoin, mutta hymiöiden rivistä löytyi sydämiä, suukkohymiö, hääpari, vihkisormukset sekä ylös nostettu peukku.
Catrionalta vei hetken vastata.
"No?" uninen ääni tuhahti puhelimeen.

Jonathan nauroi viestille. Voi Juni.
"Nukuit edelleen?" Mies naurahti käheästi, pidätellen liikutuksen kyyneleitä.
"Syyshäät." Hän katseli maata, piteli puhelinta toisella korvalla ja nosti toisen käden suunsa eteen. Hyvä luoja, se oli totta.

"Silmiä lepuutin", Catriona vastasi, kömpien hiukset pystyssä istumaan.
Linjan toisessa päässä tuli hetkeksi syvä hiljaisuus, kun hän prosessoi kuulemaansa.
Ja kiljahti sitten suoraan luuriin.

Sawnie tunsi siskonsa ja oli siirtänyt puhelinta kauemmas korvallaan. Tietenkin Catriona kirkaisi suoraan luuriin. Mihin muuallekaan? Hänen siskonsa oli mitä oli.
"Joko kiljuit keuhkot tyhjiksi?" Mies kysyi liikuttunutta huvittuneisuutta äänessään.

Linjan toisesta päästä oli alkanut kuulua nyyhkytystä.
"En tiedä, odota... Olen... Pom, murupieni, ei hätää, tule vain tänne..."
Catriona veti värisevästi henkeä.
"Helvetti, sinä menet naimisiin..."

Jonathan käänsi selkänsä pihalle ja asteli hieman syrjempään. Ihan yhtälailla hän antoi itsensä itkeä. Tuulella käyvä mies.
"Minä tiedän. Minä ihan oikeasti menen naimisiin."

Catriona ulvahti.
"Hittoako olet siellä, halua halata..." hän nyyhkytti.
"Aloin jo epäillä, että Junikin ehtii ensin..."

Sawnie pyöräytti silmiään.
"Ei ehtinyt." Hän vannoi hymyillen, tuntien kyyneleet poskillaan.
"Älä kerro muille? Sinä ja Juni tiedätte. Beasta ylipäätään. Julian ei tiedä kihloista. Tai siis siitä että sidan suostui."

Catriona ulvahti ääneen.
"Kai tajuat, miten helvetin huono valehtelija olen?" hän vinkaisi tukkoisesti.
"Jos näemme Julianin kanssa töissä, en voi lakata virnuilemasta..."

"Sitten juokset Juliania karkuun töissä." Sawnie murahti.
"Hän tietää kyllä aikeistani kosia, ei muuta vielä."

Catriona niiskutti.
"Miten sekin muka toimisi, olen surkea keksimään myös tekosyitä..." hän huomautti ja yritti epätoivoisesti pyyhkiä silmiään.
"Syyshäät?"

"Syyshäät." Jonathan vahvisti hymyillen puhelimelle.
"Koska minä en halua lasta ennen kuin olemme naimisissa." Ja kun se kumi oli jätetty pois.

"Sinä olet yksi helvetin hölmö", Catriona huomautti niiskaisten.
"Ei uimajoukkueesi tuosta enää nuorru."

"Ei niin ja sidankin tietää sen. Minulla olisi pälvikalju jos olisin lähtenyt hakemaan kumia aiemmin." Mies naurahti käheästi ja pyyhki silmäkulmiaan.

Catriona pärskähti.
"No te ette kyllä aikailleet yhtään. Hyvä, haluaisin taas tädiksi. Minä olen loistava täti."
Äitinä toivottoman surkea.

"Hei, sidan on kääntynyt aamulla kannoillaan ja palannut makuuhuoneeseen koska puin Pomonalle haalaria ja puhuin itsestäni isinä." Mies pyöräytti silmiään.
"Ja jos me haluamme sen viisikin lasta, minä en tästä nuorru, kuten aina muistutat."

"Liikaa tietoa, veli, liikaa tietoa!" Catriona ulvahti naurua äänessään.
"Että kunnon suurperhe sitten. Oletko varma, etteivät kesähäät olisi parempi ajatus? Tai kevät? Kuule, jos varattaisiin teille hääpaikka vaikka ensi viikolle?"

Jonathan pärskähti.
"Ei. Sidan on sanonut pitävänsä syksystä. Ja haluan meille kauniit, ihanat häät. Joita muistella vanhana."

"No, sitten ei voi mitään", Catriona huomautti, ääni jo hieman paremmin kantaen.
Hän vakavoitui hieman, puraisten peukalonsa syrjää miettiessään.
"Ja te, tuota, voitte saada lapsia?"

Jonathan kohotti kulmaansa.
"Ei sen pitäisi vaikuttaa. Jos sidania tarkoitat."

"Niin", Catriona myönsi melkein nolona. Hän tiesi, kuinka kovasti Jonathan oli halunnut perhettä, ja olisi ollut julmaa, julmaa kohtalon ivaa, jos se ei olisi onnistunut.
"Kun hänellä on se... juttu."

"Minä tiedän." Sawnie muistutti hellästi.
"Tiedän myös että sinä ajattelet minua tässä, miten olen halunnut lapsia. Mutta olen sitten setä ja eno, jos en saa lapsia hänen kanssaan." Beatrix oli nainen jollaista ei olisi toista.

"Sinä olet tärkeä", Catriona selitti. Sen vuoksi hän asiasta kyseli, koska välitti.
"Varmasti kaikki menee hyvin. Ensin syyshäät, ja sitten ainakin ne viisi lasta. Ja ehkä vielä koira tai pari lisää?"
Hänen äänensä särkyi.
"Olen niin onnellinen. Hitto."

Jonathan hymyili. Niin.
"Sidan on puhunut omasta koirasta, Hän on niin rakastunut mummoon." Mies totesi pehmeästi.
"Minä olen myös."

"Ihan selvästi luodut toisillenne", Catriona huomautti.
"Koska te tulette takaisin? Haluan jo halaamaan..."
Jonathan oli Amsterdamissa, Juniper Mexico Cityssä, Joaquim poissa ties kuinka pitkään. Hän halusi perheensä kotiin.

"Sunnuntaina. Voit tulla maanantaina käymään, en tiedä miten sidan jaksaa matkan jälkeen." Niin sunnuntai ei olisi hyvä.
"Ja näemmehän me maanantaina töissä."

Maanantaihin ei ollut kovinkaan pitkä aika.
"Minä tulen. Ja kiltti, kerro Julianille mahdollisimman pian, minä kuolen, jos joudun pitämään salaisuuden kovinkaan pitkään! Sama juttu perheen kanssa..."

"Jompikumpi kertoo Julianille pian. Ja menemme pääsiäiseksi Walesiin joten Bugsieta lukuunottamatta muut eivät tiedä. Minun pitää varmaan mennä. Nähdään maanantaina. Heippa." Hän sulki puhelimen ja asteli talliin, sieltä maneesiin reippain askelin.

Maneesin laidalta Amandan ratsastusta seurannut Beatrix käänsi katseensa Jonathaniin ja kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi hiljaa, pyyhkäisten miehen poskea peukalollaan.
Näytti siltä, kuin tämä olisi itkenyt.

Amanda keskittyi jälleen ratsastukseen, tullen tamman kanssa melko hyvin toimeen. Vähän uneliaalta se näytti pikavilkaisulla moniin muihin Veenien hevosiin verratuna.
"On. Soitin vain Catille."

Beatrix tutki Jonathanin kasvoja.
"Olet itkenyt", hän huomautti, silittäen poskea hellästi ennen kuin käänsi katseensa takaisin Amandaan.
Esperanza näytti hyvältä tämän kanssa.

"Suostuit vaimokseni. Sidan, totta hitossa itkin onnesta." Mies huomautti hellästi hymyillen. Amanda houkutteli liiikettä ja energiaa esiin, saadenkin sitä. Tavallaan oli jopa vapauttavaa ratsastaa rauhallisempaa hevosta.

Beatrixin katse pehmeni, ja hän kääntyi painamaan suukon miehen poskelle.
"Hassu mies", hän totesi, hipaisten miehen selkää hellästi. Kyyneleet eivät olleet kaukana hänenkään silmistään, joten oli parempi keskittyä Amandaan.
"Schat, hienosti menee."

"Tiedän." Jonathan totesi hymyillen ja antoi Bean keskittyä. Amanda alkoi hitaasti olla edes jotenkim tyytyväinen ja otti tamman hetkeksi käyntiin.
"Se on mukava ja mukavaa vaihtelua kun om vähän hidas."

"Onhan se melko erilainen, kun nykyisiin vertaa", Beatrix myönsi.
Ei aivan samaa paloa, kuin josta esimerkiksi Kraken oli tullut tunnetuksi, mutta äärimmäisen hyvä työstettävä Amandalle.
"Sait siihen hyvin energiaa."

Amanda taputti tamman kaulaa, hymyillen.
"Älä kehu kamalasti, kuvittelen kohta että osaan ratsastaa ja karu todellisuus iskee niskaan valmennuksissa." Enon valmennukset muistuttivat ettei hän tosiaan osannut.

"Totta kai sinä osaat ratsastaa", Beatrix huomautti kulmat kevyesti kurtistuen.
Tällä kertaa hän ei enää vaivautunut jatkamaan virkettä loppuun muistuttamalla, että Amanda oli van der Veen.
"Minulla ei ole tapana kehua turhasta."

Amanda naurahti ja nyrpisti kevyesti nenään.
"Pysyy sitä selässä." Julianin silmien alla ei turhaan päässyt ylpistymään.

"Se on jo hyvä alku."
Vaikka niinhän sitä taidettiin sanoa, että jos ei ollut pudonnut kertaakaan, ei ollut vain ratsastanut tarpeeksi.
Beatrix jatkoi Jonathanin selän silittelyä hajamielisesti.
"Oletko sitä mieltä, että haluaisit jatkaa sen kanssa työskentelyä Englannissa?"

Huzzle oli pitänyt huolta siitä että Amanda oli kyllä pudonnut, usein ja paljon.
"Olen. Se tuntuu hyvältä ja sillä on todella miellyttävät liikkeet, kun se liikkuu eteenpäin oikein."

Beatrix oli asiasta samaa mieltä.
"Ratsasta se vielä huomenna läpi uudelleen. Vaihdetaan hevosia, käy laittamassa Bittersweet valmiiksi. Voit jättää Esperanzan minulle."

Amanda nyökkäsi ja tuli sulavasti jaloilleen Esperanzan selästä, ojentaen ohjia Bealle. Jonathan kohotti kulmaansa. Olikohan tuo nyt paras mahdollinen idea?

Jos Beatrixilta kysyttiin, hänen ideansa olivat aina parhaita mahdollisia riippumatta siitä, kuinka huono niiden lopputulos lopulta olisi. Ylpeä nainen ei suostunut noin vain myöntämään, että oli tehnyt virhearvion.
Hän otti ohjat vastaan Amandalta ja käänsi katseensa Jonathaniin.
"Punttaatko?"

Johnny huokaisi pehmeästi.
"Beanie, kypärä." Edes kypärä päähän, jos ei muuta.

Beatrix mutristi suutaan.
Ei olisi ensimmäinen kerta, kun hän ratsasti ilman kypärää. Mutta ehkä hän oli sen verran velkaa miehelle, että noudatti tämän toivetta edes tässä asiassa.
"Piteletkö Esperanzaa hetken? Käyn hakemassa kypärän."

Mies nyökkäsi ja otti kiinni tamman ohjista, jutellen sille hiljaa. Kypärä tosiaankin. Vaikka hän itse ratsasti ilman kypärää Filiuksella, mutta musta friisiläinen oli eri asia.

Jos Beatrixilta kysyttiin, se ei ollut lainkaan eri asia. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta jäädä leskeksi nuorena.
Hän kävi hakemassa itselleen kypärän, mutta poikkesi samalla katsomaan, kuinka Amandalla sujui Bittersweetin kanssa.

Ja Johnnylla ei ollut aikomusta pudota eikä Filiuksella pudottaa häntä, joten se oli eri asia. Amanda laittoi tottuneesti nuorta hevosta kuntoon, välittämättä siitä miten se renkkasi karsinan liukuovea edestakaisin haltioituneena äänestä joka siitä tuli. n

Beatrix loi Bittersweetiin skeptisen katseen. Hyvä siitä vielä tulisi, jonakin päivänä.
"Schat, onhan kaikki hyvin?" hän varmisti, seisahtuessaan karsinan eteen.
"Kuinka olet viihtynyt?"

Amanda vilkaisi tätiään ja hymyili ujosti.
"Kaikki on hyvin." Hän vakuutti samalla kun harjasi nuorta hevosta.
"Tämä tarvitsee vinkulelun."

"Niin tuntuu tarvitsevan", Beatrix myönsi ja kohotti hetkeksi kätensä rapsuttamaan silkkistä turpaa.
Vinkulelun ja paljon treeniä.
"Eihän ole tuntunut ahdistavalta olla täällä?"

Amanda pudisteli päätään.
"Ei, jännitän vain aina näitä matkoja." Hän oli ollut niin kauan poissa.
"Hetkinen. Tuo ei ollut tuossa eilen!" Hän sihahti, vilkaisten silmät suurina tätinsä sormusta.

"Se on ymmärrettävää", Beatrix totesi.
Kun otti huomioon, kuinka innokkaasti hänen ihastuttava sisarensa oli yrittänyt pitää Amandan erossa suvusta, oli vain ymmärrettävää, että vierailut jännittivät nyt.
Hän räpäytti hämmentyneenä silmiään ja seurasi Amandan katsetta.
"Oh. Ei. Jonathan kosi tänä aamuna."

Amanda räpäytti silmiään ja antoi harjan pudota pakkiin. Hän harppaisi halaamaan tätiään tiukasti.
"Onnea,." Ei hän osannut muuta sanoa.

Beatrix yllättyi Amandan reaktiosta, mutta kietoi sitten käsivartensa siskontyttönsä ympärille ja halasi tätä tiukasti.
"Kiitos", hän vastasi, ja sama itkuinen tunne uhkasi ottaa taas vallan.
"Se oli melkoinen yllätys."

Amanda ei oikein tiennyt mitean reagoida tällaisiin, joten hän reagoi kuten oli nähnyt muiden tekevän. Tosin, kyllä hän tarkoittikin sitä. Hän toivoi tädille vain onnea.
"Hän näyttikin kovin rakastuneelta."

Jonathan oli näyttänyt rakastuneelta.
Ajatus sai lämmön leviämään Beatrixin rintakehään, ja hän toivoi, että mies olisi ollut tässä vieressä, niin että hän olisi voinut painaa poskelle suukon.
Hän sipaisi Amandan hiuksia ja vapautti sitten tytön jatkamaan Bittersweetin harjausta.
"Häät pidetään oletettavasti syksyllä."

Amanda hymähti pehmeästi. Syksyllä.
"Se oli nopeaa." Hän naurahti pehmeästi ja kääntyi harjaamaan nuorta oria.

"En voi väittää muuta", Beatrix myönsi, pudistaen kevyesti päätään.
Mutta järkevät päätökset eivät olleet vielä tehneet häntä onnelliseksi, joten oli kai korkea aika kokeilla toisenlaista lähestymistapaa.
"Voit kutsua Larissan seuraksesi häihin, mikäli tahdot."

Amanda vilkaisi tätiään olkansa yli.
"Uh... Olisiko se ihan ok? Isovanhemmat ja kaikki..."

Beatrix kurtisti kulmiaan.
"Larissa on sinun tyttöystäväsi, totta kai hän on tervetullut häihimme."
Jos hänet kerran pakotettiin pitämään häät, hän aikoi ainakin kutsua juuri ne vieraat, jotka halusi.

Amanda liikahti vähän levottomasti.
"En vain halua järkyttää ketään tai jos se häiritsisi jotakuta."

Beatrix tutki sisarentytärtään vaalealla katseellaan.
"Ymmärrän, mikä koet sen itsellesi liian raskaaksi", hän totesi, haluamatta painostaa Amandaa mihinkään.
"Mutta ihmiset, joita minun siskontyttöni tyttöystävä häiritsee, saavat itse kävellä ulos."

Amanda hymähti. Olisihan se mukavaa, mutta ei hän oikein tiennyt.
"En minä sitä. Vain... En haluaisi järkyttää isovanhempiani tai mitään. Pilata häitäsi."

"Schat", Beatrix vetosi ja pujahti karsinaan, laskien toisen kätensä Bittersweetin lavalle ja pyyhkäisten toisella siskontyttönsä hiuksia.
"Ei ole pakko päättää mitään nyt. Mutta jos vain haluat, Larissa on enemmän kuin tervetullut. Jätä muiden mielipiteet minun huolekseni."

Amanda hymyili hieman.
"Tiedän." Mutta ei hän silti haluaisi myöhemminkään pilata tätinsä häitä.
"Pitikö sinun mennä ratsastamaan?"

Beatrix pyyhkäisi siskontyttönsä hiuksia uudelleen ja taputti sitten Bittersweetin lapaa - hevonen oli innostunut karsinan ovesta uudelleen - ennen kuin siirtyi takaisin käytävälle.
"Nähdään pian", hän totesi ennen kuin suuntasi kypäränsä kanssa takaisin maneesiin.

"Nähdään." Amanda jäi harjaamaan nuorta oria. Jonathan rapsutteli maneesissa tamman otsapyörrettä, vilkaisten beaa.
"Kaikki hyvin?"

Beatrix seisahtui Jonathanin ja Esperanzan vierelle.
"On. Vaihdoin Amandan kanssa pari sanaa, hän jännittää aina vierailuja kotitilalla."
Hän varmisti kypäränsä hihnan ja katsahti Jonathaniin.
"Punttaatko nyt?"

"Voi tyttöä." Mies totesi pehmeästi ja nyökkäsi.
"Punttaan. ota nätisti sitten."

"Hänellä ei ole ollut helppoa", Beatrix myönsi, ja tunsi saman kiukun kuin aina ajatellessaan sitä, kuinka hänen sisarensa oli tyttöä kohdellut.
Hän puhalsi sen kuitenkin pois, ei sopinut olla huonolla tuulella herkkien eläinten seurassa.
"Olen aina nätisti."

Jonathan astui kauemmas ja työnsi kädet takkinsa taskuun.
"Tiedät mitä tarkoitin, sidan."

Beatrixin silmissä välkähti lämpö, ja jos hän olisi ollut taipuvaisempi hymyilemään, hän olisi tehnyt niin.
"Minä tiedän", hän vakuutti ja keskittyi sitten Esperanzaan. Ei hän epäillyt Amandaa tai tytön taitoja, halusi vain kokeilla vielä itse, miltä tamma tuntui.
Amanda ansaitsi vain parasta.

Jonathan hymyili hellästi ja jäi katsomaan naisen ratsastusta. Piakkoin Amanda talutti nuoren orin maneesiin, keskustellen käytöstavoista sen kanssa.

Amandan palatessa maneesiin Beatrix jalkautui Esperanzan selästä ja tunsi pientä voitonriemua siitä, ettei kompuroinut lainkaan. Romyn selästä tipahtaminen oli lohkaissut palan hänen itsetunnostaan, mitä ratsastamiseen tuli, mutta ehkei tilanne ollut täysin toivoton.
"Aloitelkaa vain", hän kehotti siskontyttöään, suunnatessaan Esperanzan kanssa takaisin tallin puolelle. Tallityöntekijä saisi hoitaa sen loppuun.

Jonathan naurahti nuoren hevosen innolle. Bits oli selvästi tohkeissaan ja nuori ratsastaja käsitteli innokasta hevosta hienosti. Niin tottuneesti että se nauratti.

Beatrix palasi maneesiin ja seisahtui Jonathanin vierelle, laskien kätensä kevyesti miehen selkää vasten.
"Huomaa, että Amanda on tottunut höyrypäihin", hän huomautti, juoksuttaen sormiaan hitaasti miehen takinselkämyksellä.
"Hienosti menee, schat."

Jonathan peitti suutä kädellään ja vilkaisi Beaa.
"Minä juuri mietin millaisia hevosia hänellä on oikein ollut." Silmät pilkahtivat huvittuneesti.
"Hän näyttää siltä ettei voisi nakata viittä penniäkään tuon varsan touhuista."

Jos Beatrix olisi epäillyt Amandan pärjäämistä, hän ei olisi edes ehdottanut nuorta, höyrypäistä oria yhdeksi ensimmäisistä kouluhevosista.
Mutta tyttö pärjäisi kyllä, aivan varmasti.
"Hänen Huzzlensa on melkoinen persoonallisuus sekin."

"Oh? No se selittää. Hän näyttää niin tottuneelta." Hän naurahti pehmeästi.

"Mm-hmm."
Oli ollut ilmeisesti Wendyn ajatus laitaa Amanda estehevosen selkään. Toisaalta, ehkä oli pidettävä pienenä voittona sitä, että tyttö oli ylipäätään saanut ratsastaa. Jälkikäteen ajateltuna olisi ollut hyvin todennäköistä, että ihastuttava sisko olisi kieltänyt hevoset kokonaan.
"Miltä tuntuu?" Beatrix huikkasi siskontytölleen.

Se oli ollut siskon tapa kiusata tyttöä. Saat miltein mitä haluat, mutta et kuitenkaan.
"Kärsimättömältä." Amanda totesi pysäyttäessään nuoren orin parin metrin päähän. Hän ei välittänyt kuolaimen kolisuttamisesta, mutta piti Bitsin tiukasti ohjan ja pohkeen välissä pysäyksissä eikä antanut sen seilata paikoillaan. Keho myötäisi hevosen paikallaan askellusta kuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmalla.
"Mukava, mutta mielettömän kärsimätön ja lapsellinen vielä."

"Sitä nuoret miehet tapaavat olla", Beatrix hymähti, antaen katseensa tutkia ratsukkoa.
Toisin kuin monesti muutoin, satulassa istuessaan Amanda ei tarvinnut muistutusta ryhtinsä korjaamisesta. Ei tietenkään tarvinnut, tyttöhän oli van der Veen ja satulaan syntynyt, jos häneltä kysyttiin.
"Pärjäät sen kanssa kuitenkin todella hyvin."

"Tsk!" Amanda muistutti oria siitä että sen piti seistä paikallaan.
"Pidän siitä. Se selvästi hakee sitä mitä pyydän siltä, mutta sen kärsimättömyys vain häiritsee keskittymistä."

"Se on hieno poika, josta voi tulla vielä tähti, kunhan se tuosta vähän kasvaa", Beatrix myönsi, tutkien oria vaalealla katseellaan.
Hienoinen keskittymiskyvyttömyys toivottavasti karsiutuisi ajan ja työn kanssa, ja valtava energiamäärä suunnattua johonkin hyödyllisempään kuin karsinan oven paiskomiseen.
"Pääsette kehittymään yhdessä."

Amanda hymyili hieman vinosti.
"Ei se mahdoton ole, ei suinkaan. Tsup!" Tylsyyttään ori oli yrittänyt aloittaa suurieleisen kuopimisen. Se ei kävisi päinsä, edes maneesissa.

Ei mahdoton millään mittapuulla, varsinkin kun katsoi orin emää. Paljon potentiaalia, joka toivottavasti osoittaisi arvonsa myöhemmin.
"Oletko jo väsynyt, schat? Voisit ratsastaa pojan kunnolla läpi."

"En." Hän totesi hyvin yksioikoisesti ja keräsi nuoren hevosen ohjat käteensä. Jonathan katseli ratsastusta, sanomatta mitään.

Olihan Amanda tottunut työstämään hevosia, mutta silti. Ei tytön sairasloman loppumisesta ollut kulunut vielä aivan niin pitkää aikaa.
Beatrix seurasi tytön ratsastusta, vihkisormustaan mietteliäästi sivellen.
"Penni ajatuksistasi", hän totesi Jonathanille.

Mies vilkaisi Beaa ja siirsi katseensa takaisin Amandaan.
"Et tule kovin rikkaaksi ajatuksillani." Hän naurahti.
"Olen nähnyt hänet estekisoissa joskus. Lahjakas tyttö siellä, mutta kouluratsastajana hänestä tulee vielä enonsa opissa loistava. Julianin pitää varoa ettei Starling lipeä seuraavalle sukupolvelle." Mies naurahti huvittuneena.

Beatrix tutki Jonathania katseellaan ja sipaisi sitten tämän selkää.
"Julian on vakuuttunut, että ratsastaa Starlingia vielä itse. Kunhan ei olisi niin idiootti, mitä selkään tulee", hän totesi, eikä ollut epäilystäkään siitä, etteikö hän olisi nalkuttanut asiasta veljelleen kerran jos toisenkin.
"Kunhan Amanda saisi vielä itseluottamuksen kohdalleen."

"Näin olen ymmärtänyt." Jonathan hymähti. Hölmö, hölmö mies.
"Siihen auttaa vain kilpaileminen ja kokemus. Ja se että häneen uskotaan, että hän tietää sen." Amanda työsti kauempana nuoren orin ravia. Selkeästi Bits oli perinyt emänsä kyvyn säädellä askelpituuksia ja tempoa lennosta.

Beatrix painautui hieman lähemmäs miestä, antaen kätensä jäädä lepäämään tämän selälle.
"En tiedä, kuinka paljon positiivista vahvistusta tarvitaan, ennen kuin hänen vanhempiensa tekemä vahinko saadaan korjattua."
Jos se ylipäätään olisi mahdollista. Beatrix toivoi, että olisi voinut uskoa karmaan, ja että kaikki vääryydet palaisivat vielä kummittelemaan Aycockeja.

Jonathan kietoi kätensä Bean niskan taakse.
"Kyllä se teiltä onnistuu. Hän näyttää hevosen selässä rohkeammalta kuin seistessään omilla jaloillaan."

"Se on helppo ymmärtää."
Beatrix oli itsekin aikanaan kokenut, että oli enemmän oma itsensä hevosen selässä kuin maassa. Kuin hän olisi muuttunut jollakin tavalla näkyväksi.
Mutta siitä oli jo kauan.
"Älä anna sen oikoa", hän huikkasi Amandalle ja nojautui hieman Jonathania vasten.
"Ajattelin käydä huomenna katsomassa Ameliaa."

Amanda korjasi hevosen kulkua kevyin avuin ja ratsasti saman reitin uudelleen. Hyvä poika. Jonathan vilkaisi Beaa. Hän ei ollut ihan varma mistä puhuttiin.

Beatrix katseli tyytyväisenä, kuinka Amanda korjasi Bittersweetin liikettä. Malttamaton nuori mies, olisi kai halunnut siirtyä jo seuraavaan tehtävään, eikä olisi millään malttanut suorittaa liikettä rauhassa loppuun.
"Käydä hautausmaalla", hän selvitti, pitäen katseensa ratsukossa.

Jonathan nyökkäsi.
"Haluatko mennä yksin?"

eatrix kohautti toista hartiaansa.
"Sinun ei ole pakko tulla mukaan", hän vastasi. Kai se oli suru, josta olisi pitänyt jo päästä yli, olihan siitä kulunut jo vuosia.

Jonathan painoi Beaa kylkeään vasten.
"Kysyin mielipidettäsi. Tietenkin tulen jos et halua mennä yksin."

Beatrix oli hetken hiljaa.
"En haluaisi mennä yksin", hän myönsi sitten, katse edelleen Amandaan ja Bittersweetiin suuntautuneena.
Tuntui väärältä Jonathania tulemaan seuraksi, mutta siitä huolimatta ajatus yksin menemisestä oli aina yhtä lohduton. Hän ei vain halunnut häiritä perhettään.

"Minä tulen." Jonathan lupasi pehmeästi ja painoi suukon Bean hiusten sekaan. Silmät seurasivat miten Amanda työsti nuorta oria laukassa hieman kauempana.

Beatrix käänsi katseensa Jonathaniin ja kurotti hipaisemaan miehen poskea huulillaan.
Kiitos, hän halusi sanoa, ei vain oikein osannut.
"Hienosti menee, schat", hän huikkasi Amandalle.

Jonathan nappasi sen sanomatta jääneen kiitoksen. Amanda hymyili hieman Bitsin selässä, antaen vapaat ohjat hevoselle kun oli tyytyväinen. Heti ori alkoi pärskiä ja pöristä kuolainta kolistellen.

Bittersweetillä oli vielä paljon työtä tehtävänä, ennen kuin se olisi emänsä veroinen, mutta kyllä siitä vielä hyvä tulisi.
"Kärsimätön nuorimies", Beatrix huokaisi.
"Oliko Ellenillä vielä sinulle töitä mietittynä, Amanda?"

Amanda naurahti ja pudisteli kevyesti päätään.
"Siitä tulee hieman Huzzle mieleen." Hän myönsi haikeasti.
"Ei ollut. Kuulemma."

"En ihmettele", Beatrix myönsi.
Hän ei voinut väittää, että olisi ollut asiantuntija, mitä entiseen esteratsuun tuli, mutta melkoiselta persoonalta se oli tosiaan vaikuttanut. Vaikka eivätkös kaikki estehevoset olleet sellaisia, kävivät tuulella?
"Voit siis hyvin rentoutua hetken ennen päivällistä."
Ennen kuin heidän vanhempansa tulisivat käymään. Ehkä Amanda voisi soittaa vaikka tyttöystävälleen, vaikka tämä taisikin olla työllistettynä käytännössä koko valveillaoloaikansa.

"Suihku ainakin voisi tehdä ihmeitä." Amanda jalkautui Bitsin selästä ja lähti taluttamaan oria kohti tallia, hoitaakseen vielä sen kuntoon. Jonathan vilkaisi Beaa, hymyillen lämpimästi.

"Olet sen ansainnut", Beatrix myönsi ja katsahti sitten Jonathaniin. Hän tarttui miehen käteen ja punoi heidän sormensa lomittain, lähtien johdattamaan tätä tallin kautta takaisin ulos.
"Äiti ja isä tulevat käymään päivällisellä, mutta tässä on vielä aikaa", hän totesi hiljaa.
"Mitä tahtoisit tehdä?"

Johnny vilkaisi Beaa, puristaen naisen kättä hellästi. Mitä hän tahtoisi tehdä?
"Pitäisikö sinun levätä pieni hetki?"

Beatrixin huulet puristuivat tiukemmin yhteen.
Hän oli ollut hereillä vasta muutaman tunnin, ja jo nyt väsymys painoi raajoja.
Hän ei halunnut levätä, mutta tällä menolla hän kuukahtaisi ennen kuin ehtisi edes auttaa päivällisen kanssa.
"Tuletko seuraksi?"

"Voin tulla." Mies lupasi hymyillen.
"Pienet unet elvyttävät." Ja sitten Bea jaksaisi olla hereillä.

Edes päivällisen yli. Kunnes pitäisi vetäytyä iltalevolle.
Toisinaan Beatrix oli hyvin turhautunut kehoonsa, joka ei ollut samaa mieltä työtahdista.
"Ethän anna minun nukkua liian pitkään?" hän vetosi, kun lähti johdattamaan miestä takaisin talolle.

"En anna. Annan sinun levätä hetken, jotta jaksat iltaan." Kyllä se siitä helpottaisi. Kun keho taas toipuisi kuntoon.

"Mmmh."
Koirien innokas vastaanottokomitea tervehti heitä, ja vei aikansa riisua ulkovaatteet niin, että he sasttoivat kiivetä yläkertaan. Siellä Beatrix istahti huokaisten sängyn laidalle ja hipaisi vaivihkaa sormustaan.
"Pitää vaihtaa vaatteet."

Jonathan veti ovea hellästi kiinni heidän perässään.
"Mitä haluat?" Hän voisi antaa, kerran seisoi vielä.

Beatrix katsahti kohti matkalaukkua uupuneesti.
"Ehkä pärjään näin", hän totesi, alkaen ujuttautua pois ratsastushousuistaan. Neule oli riittävän siisti pikaisiin uniin päiväpeitteen päällä.
"Nojatuolin selkämyksellä on viltti."

Jonathan hymähti ja otti viltin siitä, siirtyen sängylle. Hän peitteli Bean huolella ja kävi itse sänkyyn tuon viereen.

Beatrix ei suostunut myöntämään kuinka kiitollinen oli päästessään hetkeksi makuulle, kaikkein vähiten itselleen.
Hän käpersi itsensä mukavaan asentoon ja pukkasi kevyesti Jonathanin käsivartta päästäkseen kainaloon.
"Pieni hetki vain", hän vetosi, silmiään sulkien.

Jonathan naurahti pukkaisulle ja avasi kainalon Bealle. Kihlatulleen. Hän piti siitä sanasta.
"Pieni hetki. Nuku vain, sidan."

Beatrix nyki peittoa myös Jonathanin lämmöksi. Jotakin tuntui puuttuvan, kun ei ollut ketään, joka käpertyisi nukkumaan jalkopäähän, tai joka tuhisisi ja urisisi lattialle.
Hänellä oli ikävä koiria jo nyt.
Ei mennyt pitkään, kun uni oli jo vienyt mukanaan naisen, joka ei koskaan omien sanojensa mukaan ollut väsynyt.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1481
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: When you cry, I'd wipe away all of your tears, wipe away all of your fears   To Huhti 19, 2018 8:28 am

Torstai 29. maaliskuuta 2018 - iltapäivä, Cardiff, Wales

Kun oli lähtenyt aamukahdeksalta ajamaan, tuntui lottovoitolta kilometrejä ja ohiajettuja kansallispuistoja myöhemmin nousta avaamaan kotitalon siniseksi maalattua metalliporttia. Hän istui takaisin ratin taakse ja ajoi Land Roverinsa tallin eteen, sammuttaen auton.
"Täällä ollaan." Mies totesi pehmeästi hymyillen. Hän nousi autosta ja kivitettyä etupihaa pitkin jolkotti vastaan laiskana hieman harmaantunut irlanninsusikoira.
"Hei Dobby. Katsos mitä toin!" Jo vanhempi narttu tuntui piristyvvän kun Roverin takaluukku aukesi ja Albus sekä Sybil pelmahtivat sieltä ulos. Suuremmat koirat lähtivät purkamaan näkemisen riemua juoksemalla pitkin kauttaaltaan aidattua pihaa. Hän nosti laukun autosta ja samalla nosti haalariin puetin Pomonan autosta. Talon etuovi aukesi, paljastaen punatukkaisen, jo kyllä hopeaa hiuksiinsa kasvattaneen naisen.
"Sawnie! Croeso, fy machgen!" Nainen miltein juoksi pihan kivetetyn pihan yli halaamaan nelikymppistä poikaansa, joka nauroi silmät naururypyille viuhkoittuneena. Vai että nuori mies? Selvä, jos äiti häntä halusi sellaiseksi kutsua. Johnny rutisti naista lämpimästi nauraen.
"Mam, dw i heb dy weld ti ers talwn!" Se sai irlantilaissyntyisen naisen nauramaan ja lätkäisemään hellästi esikoisensa rintakehää.
"Missä tad on?"
"Töissä vielä. Venähti." Sawnie naurahti. Niinpä tietenkin. Linnalla tuppasi venymään usein.
"Mam, tässä on Beatrix van der Veen. Kyllä, Deirdren aviomiehen sisko." Nainen naurahti ja pudisteli päätään.
"Sinä ja serkkusi ette sitten suotta kovin kauas menneet kalaan." Vaon Alankomaihin asti, hupsut serkukset.
"Eithne Merrick, hauska tavata." Johnny vilkaisi Bean kasvoja. Ymmärsiköhän tuo? Äiti onneksi puhui aika hitaasti, nyt kun ei vielä ollut kovin innostunut.

Beatrix oli taistellut pysyäkseen hereillä koko matkan, vaikka ainoastaan kyydissä istuminen olikin ollut saada hänet nuokkumaan. Hän oli keskittynyt ohi vilistäviin maisemiin ja seonnut laskuissa yrittäessään pitää kirjaa siitä, monenko lampaan ohi he olivat ajaneet.
Jonathanin kotitalon ilmestyessä näkyviin hän terästäytyi, suoristi ryhtiään ja pyyhkäisi takaisin siistiin pituuteen leikattua polkkaansa ojennukseen.
Oli ehtinyt kulua melkoinen tovi siitä, kun hänet viimeksi oli esitelty vanhemmille.
Beatrix nousi autosta kermanvaaleaa takkiaan suoristaen ja seurasi hetken katseellaan, kuinka Pomona ampaisi isompiensa perään terävästi haukahdellen, komentaen niitä hidastamaan niin kuin olisi jo.
Vaaleansinisten silmien katse siirtyi punahiuksiseen naiseen, jonka ulkomuodosta hän oli löytävinään yhteneväisyyksiä Jonathaniin. Hän rekisteröi sinisen maalitahran pisamaiselta poskelta.
Jonathanin äidin vahvalla aksentilla lausutut sanat tavoittivat hänet pienellä viiveellä.
"Oikein hauska tavata", hän vastasi, ojentaen kättään naiselle.

Eithne viis veisasi kättelystä ja halasi Beatrixia suoralta kädeltä.
"Sinä kelvoton kakara, seisotat häntä täällä kylmässä." Nainen nauroi hellästi.
"Sisälle siitä. Tee on valmista."

Beatrix hämmentyi siitä, että tuli halatuksi heti ensimmäisellä tapaamisella, mutta ehkä sitä olisi pitänyt osata odottaa Jonathanin kaltaisen miehen äidiltä.
Havahtui hän sentään halaamaan takaisin.
"Kiitos, tee tekisi kyllä hyvää", hän vastasi, ja kääntyi etsimään katseellaan Pomonaa, joka tuskin jaksaisi riehua isojen koirien tahtiin.

Pomona oli tassuttanut ovelle ja komensi heitä avaamaan sen. Eithne lähti edeltä ja houkuttelu Bean viittomalla peräänsä, jättäen surutta poikansa selviytymään laukun kanssa.
"Vie se sinun ja Mervynin vanhaan huoneseen. Tule sitten teelle." Kiltisti Sawnie lähti ylös vaaleansinisiä portaita.
"Menikö matka hyvin? Ota siitä välipalaa, olet varmasti poikki. Pysähtyihän Sawnie? Hän ei aina muista levätä?"

Pomona oli selvästi kuin kotonaan, ja se sai myös Beatrixin olon heti varmemmaksi. Hän ei ehkä vaikuttanut naiselta, joka jännitti vanhempien tapaamista, mutta silti perhoset lepattivat vatsassa.
Hän riisui takkinsa ja seurasi Eithneä keittiöön.
"Oikein hyvin. Sawnie suostui onneksi taukoihin, vaikkei halunnutkaan vaihtaa kuskia."
Hänen katseensa hakeutui seinälle ripustettuihin tauluihin.
"Tämä on hyvin kaunis koti."

"Hölmö poika. Sentään edes taukoja osasi pitää, ettei tarvitse kelvottomaksi haukkua." Nainen naurahti ja ojensi hurmaavan kirjavat mukit pöydälle.
"Voi kiitos."

Sawnien lapsuudenkodin tunnelmassa oli jotakin hyvin samanlaista kuin miehen nykyisessäkin kodissa.
"Tein selväksi, että hän oli hölmö, kun ei käyttänyt hyödyksi sitä, että meitä oli kaksi ajotaitoista", Beatrix hymähti.
"Vaikka kultainenhan hän on, kun ei halunnut minun rasittavan itseäni."

"Hän on sellainen. Hölmö poika. Niin, sinä! Älä levittele käsiäsi siinä äidillesi!" Alakertaan palannut Sawnie levitti käsiään, nauraen hyväntuulisena.
"Mam, istu alas, minä hoidan."
"Sinä rutale istut alas ja selität miksi tulit vasta nyt käymään." Mies vilkaisi Beaa, kietoen kättä naisen selän taakse.
"Meillä on uutisia."

Beatrix käänsi katseensa Jonathania kohti, ja vaaleansinisten silmien jää pehmeni hieman.
"Kantelin äidillesi, ettet antanut minun ajaa", hän selitti ja tarttui miehen käteen, tuntien perhosten villiintyvän vatsassaan.
Jos miehen äiti olisikin toivonut pojalleen toisenlaista vaimoa?
Hän puristi Jonathanin kättä kevyesti.

"Ah. Se selittää." Mutkattomasti mies painoi suukon Bean päälaelle. Eithne tuijotti kaksikkoa kuten suurperheen äidin saattoi olettaa katsovan.
"Kosin Beatrixia viime viikolla. Mam, menen naimisiin." Se uutinen sai naisen kirkaisemaan riemusta. Tuo kiersi halaamaan molempia tiukasti!
"Sawnie! Unwaith eto, os gweli di'n dda?"
"Menemme naimisiin. Syksyllä." Johnny pysytteli englannissa vaikka äitinsä seilasi kielten välissä.
"Voi luoja. Voi luoja. Onnea! Sawnie, sinä senkin..." Nainen purskahti onnelliseen itkuun samalla kun ulko-ovi aukesi. Perintöominaisuus kai se tuulella käyntikin.

Beatrixista tuntui, ettei hän voinut täysin varmasti sanoa, milloin vahvasti murtaen puhuttu englanti loppui ja kymri alkoi, mutta kiljahdus kuulosti silti nimenomaan onnelliselta, ei sellaiselta, jonka jälkeen olisi parempi alkaa koota jalkoja alleen, jos ei halunnut saada avokämmenestä poskeen.
Ei sillä, että hän olisi ehtinyt tehdä mitään, sillä Eithne kiersi hämmästyttävällä nopeudella pöydän toiselle puolella ja sulki heidät jälleen yhteen halaukseen.
Itkuun purskahtaminen sai Beatrixin räpäyttämään silmiään ja nousemaan huolestuneena puolittain seisomaan, mutta sen pidemmälle hän ei ehtinyt, kun ovelta kuului hyväntuulinen tervehdys.
"Rwy'n gartref!"
Vain hieman poikaansa lyhempi Tristan Merrick harppoi keittiöön koirat kannoillaan. Suurin osa hiusten luonnollisesta punaisenruskeasta oli jo kadonnut harmaan tieltä, ja vihreät, terävät silmät tuikkivat paksusankaisten silmälasien takana.
Raidallinen huivi kaulaansa unohtuneena mies jähmettyi hämmentyneenä ovensuuhun.

Jonathan taputti naisen selkää. Voi äitiä. Ehkä hän tosiaan muistutti naista tietyiltä osin, kuten hänelle oli aina sanottu.
"S'mae!" Mies huikkasi vastaukseksi isänsä huutoon eteisestä ja hymyili miehelle tuon tullessa takaisin. Huvittunut hymy huulillaan hän asteli harmaantuneen isänsä luo ja työnsi äidin tuon halaukseen.
"Kaikki on hyvin, mam on vain iloinen." Perheen esikoinen täsmensi huvittuneena, vaikka omissakin silmissä kimalsi.
"Sawnie on kihloissa." Nainen pyyhkäisi poskeaan. Se maalitahra ei luovuttanut.

Beatrix muisti, kuinka oli joskus joutunut myrskyn yllättämäksi kotimatkalla. Hän oli seissyt täysin tyynenä, kun tuuli ja sade olivat kieppuneet ympärillä.
Nyt olo oli aika lailla samanlainen.
Tristan kietoi edelleen hämmentyneenä toinen käsivartensa vaimonsa ympärille ja halasi tämän kylkeensä, samalla kun räpytteli silmiään yrittäessään hahmottaa, mitä keittiössä oikein tapahtui.
Katse siirtyi Beatrixiin, kun hän siirtyi Jonathanin vierelle.
"Kihloissa?" mies toisti, kuin ei olisi ollut varma, oliko kuullut oikein.

Jonathan hymyili, kietoen käden Bean selän taakse. Luultavasti Beatrix tietäisi nyt miltä Johnny näyttäisi parinkymmenen vuoden kuluttua. Hän näytti isältään jonkin verran.
"Kihloissa. Beatrix, isäni Tristan Merrick. Tad, Beatrix van der Veen." Eithne vinkaisi uudelleen. Voi tuota.

Tristan Merrickin ajatukset viipyivät aina työpaikalla vielä hyvän tovin sen jälkeen, kun hän oli jo palannut kotiin. Siksi vihreät silmät räpsähtivät uudelleen lasien takana, ja tuuheat kulmat painuivat alemmas.
"Van der Veen?" mies toisti, selvästikin etsien, missä oli kuullut nimen aiemmin.
"Deirdren aviomiehen sisko", Beatrix täsmensi.
Tristanin ilme kirkastui.
"Aivan! Kihloihin! Poika!"
Hän ojensi vapaan kätensä, sen, joka ei pidellyt itkevää vaimoa, ja läimäisi aikuista poikaansa hartialle.

Jonathan nauroi, välittämättä läimäisystä. Isä oli aina vähän hölmö, viipyi töissä vaikka oli jo kotona. Eithne veti syvään henkeä ja näytti pudistelevan itkun pois olemuksestaan. Nainen siirtyi keittämään sitä teetä.
"Ajattelimme häitä syksylle." Johnny totesi hymyillen.

Tristan päästi vaimonsa pujahtamaan pois kätensä alta.
"Kihloissa", mies toisti uudelleen epäuskoisena, päätään pudistellen.
"Yr oeddwn bron wedi rhoi'r gorau i obaith..." hän jatkoi ja levitti sitten kätensä, ja jälleen kerran Beatrix löysi itsensä halaukseen suljettuna.
"Tervetuloa sukuun... Eithne, rakas, meidän poikamme menee naimisiin!"

Sawnie pudisteli päätään ja pukkaisi isäänsä kevyesti nyrkillä olkavarteen.
"Noh. Siihen meni aikaa, hyvä on." Mies naurahti ja sukaisi tummanoranssia harjaansa. Pomona saapui jalkoihin, komentaen Tristania haukahduksella.
"Niin menee. Sawnie, miksi et ilmoittanut heti?"
"Halusin tulla käymään." Eithen pudisteli päätään.
"Osaahan hän olla ihmisiksi? Ettei ole ihan kelvoton kettu? Vähän hölmö joskus, kuten isänsäkin."

Hymy säilyi Tristanin kasvoilla, kun hän otti askeleen taaksepäin ja kääntyi katsomaan nakukoiraa.
"No, Pomona, mitä tyttö? Tulitko katsomaan tad-cuta? Tulitko?"
Tapa, jolla mies Pomonalle lepersi, toi Beatrixin mieleen elävästi tämän pojan. Omena ei ollut vierähtänyt kovinkaan kauas puusta tässäkään suhteessa.
Hän kääntyi Jonathanin puoleen ja hipaisi miehen poskea sormenpäillään ennen kuin asteli Eithnen luo.
"Suurimman osan ajan osaa", hän vakuutti.
"Voinko auttaa?"

Johnny naurahti Pomonan komentamiselle.
"Noh, mummo, oles nyt. Ei ihmisille saa huutaa, se on rumaa." Mies huokaisi syvään. Hän syventyi juttelemaan isänsä kanssa, naureskellen samalla nakukoiralleen.
"Jos haluat, tyttörakas. Otatko kaapista vaikka sen sinipalloisen kermakon? Siinä on maitoa teen kanssa." Samalla nainen touhotti yllättävän rauhallisin liikkein kaiken nyt pöytään.
"Ja jos pidät ovea auki, otan piirakan sieltä. Piti tehdä marjapiirakkaa, fy machgen rakastaa sitä." Jonathan havahtui kun kuuli lempinimen.
"Hmm? Mitä sinä nyt kertoilet minusta?"

Sinipalloinen kermakko pöytään.
Beatrix kävi työhön päättäväisesti ja siirsi maidon onnistuneesti pöytään. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta jäädä appivanhempiensa - ajatus tuntui edelleen hämmentävältä - mieliin miniänä, joka oli rikkonut suvulle vuosikymmeniä kuuluneen astian.
Oven auki piteleminen ei ollut aivan yhtä tulenarka tehtävä, siinä ei ollut vaarana tiputtaa mitään lattialle.
Hän joutui todella keskittymään saadakseen selvää puheesta.
"Että rakastat marjapiirakkaa, ei mitään sen raskauttavampaa", Beatrix vakuutti.
"Raskauttavan materiaalin aika on vasta sitten, kun mam kaivaa valokuva-albumin esiin", Tristan puuttui puheeseen.

Eithne siirsi piirakan pöydälle ja vielä hurmaavasti kermakon kanssa eriparisessa kulhossa olevan vaniljakastikkeen pöydälle.
"Tulkaas sitten pöytään miehet." Jonathan nousi kutsustya ja veti Bealle tuolin. Vanhempien luona tuli käyttäytyä.
"Tad! Ei tosiaa, ehei, ei valokuvia."

Beatrix istahti alas ja pyyhkäisi näkymätöntä pölyä vaaleansinisen neulepaitansa helmalta.
"Miksei?" hän kysyi, kääntäen katseensa Jonathaniin kulmat kevyesti kurtistuen.
"Näkisin oikein mielelläni kuvia lapsuudestasi."
Hän oli, kenties kaikeksi onneksi, yrittäjäperheen nuorimmainen, joten aikaa valokuvaamiseen ei ollut jäänyt turhan paljon.
Tristan painoi suudelman vaimonsa hiusten joukkoon ja istahti sitten alas, yrittäen ensitöikseen varastaa itselleen pikkuleivän tarjoiluastiasta.
"Sawniesta on monta paksua albumia", hän vakuutti virnistäen.

"Mmm, valitettavasti." Jonathan myönsi silmiään pyöräyttäen. Eithne mulkaisi miestään, mutta Tristan ei saanut läpsäisyä sormille pikkuleivän anastamisesta.
"Tad..." Sawnie vetosi nauraen. Se sai Eithnen nousemaan ja palaamaan yhden kanssa.
"Tässä on yksi, hän taitaa olla maksimissaan parin vuoden ikäinen näissä."

Tristan hymyili viattomasti vaimolleen ennen kuin haukkasi palan varastamastaan pikkuleivästä.
Beatrix ojensi kätensä ja otti albumin vastaan ennen kuin Jonathan keksisi yrittää anastaa sen äitinsä käsistä.
"Olin melko innokas valokuvaaja niihin aikoihin", Tristan huomautti selvästi melko ylpeänä, kun hän käänsi varovasti ensimmäisen sivun näkyviin.
Jo seuraavalla aukeamalla tuore äiti ja talvea vastaan tasapaksuksi topattu pienokainen poseerasivat oletettavasti Cardiffin linnan edustalla.

Jonathan huokaisi katsoessaan sitä kuvaa.
"Voi jumala. Olen tyylikäs." Että lastenmuoti ei tosiaan ollut silloin kauneimmillaan. Eithne nipisti parran peittämää poskea.
"Olit suloinen ja herttainen lapsi."

Tristan kurkotti pöydän yli katsomaan kuvaa.
"Tuo on aivan linnan alkuaikoja, se oli ollut kunnolla yleisölle avoinna vasta nelisen vuotta", hän kertoi samanlaisella ylpeydellä kuin olisi puhunut yhdestä lapsestaan.
"Kauanko te viivytte? Voisin pitää teille henkilökohtaisen esittelykierroksen."
Viereisellä sivulla oli pakollinen kuva Jonathanista makoilemassa vatsallaan ja takapuoli paljaana, hämmästynyt ilme kasvoillaan ja ylävartalo pulleiden käsien varaan kohotettuna.

Jonathan puuskahti seuraavalle kuvalle. Hiukset olivat ainakin olleet vallattomat jo vauvasta lähtien. Ja hyvin, hyvin punaiset.
"Huomenna voisi olla hyvä?" Johnny ehdotti hymyillen.

Jonathan oli ollut hurmaava vauva.
Beatrix tutki kuvia eikä voinut olla ajattelematta, näyttäisikö heidän lapsensa samalta. Samat villit hiussuortuvat, jotka tuntuivat uhmaavan painovoimaa jokaisessa kuvassa.
"Huomenna sopii oikein hyvin", Tristan vakuutti, ja alkoi selvästi jo käydä läpi mielessään, mitä kaikkea haluaisi rakkaasta linnastaan esitellä.
Vuodenaika kuvissa vaihtui talvesta ensin kevääseen ja sitten kesään. Tuttu talo ilmestyi taustalle, ja pieni Jonathan poseerasi sen pihalla aivan yhtä alastomana.

Jonathan huokaisi syvään.
"Eikö minua olisi voinut edes pukea?" Mies vetosi vanhempiinsa huvittuneena. Ei sille enää mitään voinut.
"Et sinä suostunut, rakas. Vaikka oli miten kylmä, halusit puljata pienessä ammeessa pihalla." Eithne naurahti hymyillen.

"Sinä olet hyvin hurmaava näissä kuvissa, schat", Beatrix huomautti, kääntäessään uuden aukeamallisen Jonathanista ikuistettuja kuvia esiin. Yhdessä kuvassa pieni poika paijasi lampaita turvallisesti äitinsä sylistä käsin - ja tällä kertaa pukeissa - ja toisessa oli näemmä taas sama linna kuin ensimmäisen sivunkin kuvassa.
"Sinä olit oman tiesi kulkija jo lapsena", Tristan huomautti ylpeänä pojalleen. Vaikka sitten kyse olisi ollut pienessä ammeessa puljaamisesta.

Jonathan naurahti pehmeästi isänsä sanoille ja suukotti Bean päätä. Pian tuli kuva jossa Johnny oli hevosen kanssa. Pienen pojan kasvoilla oli äärettömän onnellinen ilme.
"Tuo oli se hetki kun tiesin että hevoset vievät sinut mennessään. Hirnuit viikon?"

"Kaksi", Tristan vakuutti samalla kun yritti vaivihkaa ujuttaa Pomonalle herkkupalaa omalta lautaseltaan.
Kuva onnellisesta pojasta ja hevosesta sai Beatrixin ilmeen pehmenemään, silmien jään sulamaan.
"Eivätkö siskosikin työskentele tallilla?" hän varmisti, vaikka ei vaikuttanutkaan siltä, että hevosharrastus varsinaisesti olisi kulkenut suvussa.

Sawnie vilkaisi isäänsä ja kohotti kulmaansa.
"Tad..." Mies mutisi pehmeästi.
"Kyllä. Juni on Jamie Ellisin hevosenhoitaja ja Catriona on entinen kenttäratsastaja, nykyinen valmentaja."
"En tiedä miksi suvun lapset ohjautuvat valikoivasti hevosten pariin, kun serkkunsakin eksyi sille alalle." Eithne naurahti.

"Pieni pala vain", Tristan vetosi syyllisenä ja vilkaisi nelijalkaista lapsenlastaan.
"Meidän perheessämme siitä voi syyttää Sawnieta, Cat kinusi päästä tallille siitä saakka, kun näki veljensä ensimmäisen kerran satulassa", hän jatkoi.
Beatrixin kasvoilla häivähti melkein hymy, kun hän käänsi sivua.

"Tad, ei." Sawnie mutisi, mutta melko ponnettomasti. Asiasta oli keskusteltu siitä asti kun hän oli hankkinut Pomonan.
"Niin. Sawnie oli niin onnellinen satulassa. Etenkin kun Artemis ja Deirdre olivat käymässä tai hän Irlannissa. Rymysivät poneilla pitkin maita. Se oli ajaa siskoni hulluksi." Eithen ääni värähti kun hän mainitsi Deirdren äidin. Siskon kuolemasta oli niin vähän aikaa.

Pomona osasi kyllä kietoa kenet vain pikkuvarpaansa ympärille.
Tristan kietoi toisen käsivartensa vaimonsa hartioiden ympärille ja halasi tämän lähemmäs.
"Se on varmasti kaunis muisto", Beatrix totesi myötätuntoisesti ja kosketti Jonathanin kättä.
Menetys oli ollut selvästi kipeä suvulle.

Jonathan vilkaisi äitiään. Tuolle se oli ollut raskasta. Täti oli ollut vielä melko nuori kuitenkin, hieman yli kuusikymmentä vasta.
"Onhan se. Siitä on kuviakin kun he palasivat kerran, ihan täynnä lehtiä ja risuja kaikki."

Päätyisivätköhän Deirdren ja Julianin kolmoset jonakin päivänä seikkailemaan samalla tavalla?
Sen pidemmälle Beatrix ei uskaltanut ajatusta viedä, vaan käänsi jälleen uuden sivun valokuva-albumista. Sama linna näytti toistuvan useammalla sivulla, taustana eväsretkille ja leikeille.
"Minusta ei ole juuri lapsuudenkuvia, vanhemmilla oli siinä vaiheessa jo kädet täynnä töitä", hän totesi hymähtäen.

Johnny ei suostunut uskomaan muuta. Tietenkin kolmoset ajaisivat vielä vanhempansa hulluiksi. Tietenkin.
"Ei meilläkään ole keskimmäisistä, kuulemma seitsemän kanssa oli kädet täynnä."
"Sawnie, tiedät että Cat vastaa seitsemää yksin."

Beatrix lupasi itselleen mielessään, että mikäli koskaan saisi siunauksena useamman lapsen, hän pitäisi kyllä huolen siitä, että jokaisesta olisi kuvia aivan yhtä paljon. Vaikka nykyään se oli kai helpompaa, puhelimessa oli kamera mukana kaiken aikaa.
"Sinä olet ollut hyväntuulinen lapsi", hän huomautti pehmeästi, kun jälleen yksi sivullinen oli täynnä hymyilevän pikkupojan kuvia.

"Sawnie oli oikein hyväntuulinen ja helppo lapsi. Hän kulki hieman autopilotilla." Eithne naurahti.
"Noh, en kai nyt sentään?"

Beatrix kohotti toisen kätensä sipaisemaan hellästi miehen hiuksia.
"Kyllä sinä vähän kuljit, poika", Tristan naurahti ja pihisti itselleen yhden pikkuleivän lisää, vaikka oli vannonut ties monettako kertaa alkavansa syödä terveellisesti.
"On jännittävää, kuinka erilaisia sisarukset voivatkin olla. Cat ei ollut paikoillaan hetkeäkään, ja oli vauvana varsin pahantuulinen..."

Sawnie naurahti pehmeästi ja pyöräytti silmiään.
"Noooh. Teillä on ollut seitsemän lasta, väkisin joukkoon mahtuu joku pahantuulinen."

Ei sentään täyttä psykopaattia, niin kuin heidän perheensä tapauksessa, mutta se ei ollut mitään sellaista, mitä Beatrix haluaisi tuoda esiin ensimmäisessä keskustelussa tulevien appivanhempiensa kanssa.
"Suloinen tyttö hän on aina ollut", Tristan kiirehti vakuuttamaan ja kumartui samalla nostamaan Pomonan syliinsä.
"Joko olette ehtineet miettiä, missä häät pidetään?"

Johnny vilkaisi Beaa, hymyillem tavalla mikä sai Eithnen vinkaisemaan hiljaa.
"Newcastlessa tai Hexhamissa. Pohjoisessa kuitenkin."

Tristan ojensi vaivihkaa kättään hieraistakseen vaimonsa niskaa.
"Olisihan täällä Walesissakin kaunista syksyllä", synnyinseudustaan ylpeä mies huomautti.

Jonathan kohotti kevyesti kulmiaan isällensä.
"Niin olisi. Minä tiedän. Mutta ystävät asuvat pohjoisessa." Vaikka olisihan linna tarjonnut varmasti kauniin hääpaikan. Se olisi varmasti järjestynyt-

"Asuuhan sukua Irlannissakin, ja eikös Beatrixin suku ollut Alankomaista?" Tristan jatkoi, vaimonsa niskaa samalla silitellen.
Isän kulmakarvat kurtistuivat hieman.
"Ethän yritä laistaa kunnon juhlista niin kuin sisaresi?"
Catriona oli tainnut suunnitella pikaista karkausta naimisiin.

"Niin asuu." Jonathan naurahti pehmeästi.
"Pidimme häät missä tahansa, aina joku joutuu matkustamaan." Siitä he eivät pääsisi.
"Ei, en yritä. Eräs toinen kyllä..." Mies vilkaisi Beaa hymyillen ja hipaisi tuon tuommia hiuksia.

Ehkä se oli vain merkki siitä, että rakkaita oli niin paljon, että nämä ylipäätään saattoivat levittäytyä laajalle.
Tristanin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Etkö sinä haluaisi juhlia häitä, Beatrix?"
Beatrix pudisti hieman päätään.
"Olen vain huolissani vaivasta, jota juhlista vieraille koituu, mutta Sawnie on eri mieltä."

Jonathan kallisti päätään, katsoen merkitsevällä katseella isäänsä. Niin, katso nyt miten höpsö nainen.
"En tosin ole antamassa periksi. Riittää kun raidalliset huivini katoavat mystisesti."

"Schat, Pomona on vain kovin ihastunut tiettyihin raidallisiin huiveihin", Beatrix vakuutti viattomasti ja sulki varovasti valokuvakansion, jonka kansi oli selvästi itse koristeltu ja varustettu Jonathanin nimellä.
"Ja olen jo antanut suostumukseni häihin, joihin kutsutaan ystävät ja suku."

"Niin niin. Pomona nimenomaan." Mies naurahti pehmeästi ja pudisteli päätään. Eithne vilkaisi beaa vinosti hymyillen.
"Sawnie-rakas, sinä et selvästi ole kertonut miten iso suku sinulla on."

"Pomona on hyvin tyylitajuinen."
Beatrix käänsi katseensa Jonathania kohti, epäluulo vaaleissa silmissään häivähtäen. Hän tiesi kyllä, että miehellä oli paljon sisaruksia, mutta silti.

Jonathan vihelsi pitkään ja siirsi katseensa kattoon. Eithne nauroi ja pudisteli päätään.
"Sawnie! Basdun!" Se sai pojan vain hymyilemään viattomana äidilleen.
"Jos Sawnie haluaa kutsua edes lähisukunsa, siitä tulee kutakuinkin viitisenkymmentä ihmistä kokonaisuudessaan. Enemmänkin."

Beatrix kurtisti kulmiaan.
Hän ei ollut täysin varma, kuinka olisi asiaan suhtautunut. Hän oli aina halunnut suuren perheen, mutta suuret häät kuulostivat siltä, että niistä olisi paljon vaivaa kaikille.
"Täytyy siis ilmeisesti katsoa reilunkokoista juhlapaikkaa."

Suurin vaiva olisi kuitenkin heille. Johnny katseli seiniä viattomana.
"Mmmhn, niin pitää." Mies myönsi nauraen.
"Ei Beankaan suku pieni ole."

Beatrix pukkasi Jonathania kevyesti kylkeen, ja Tristan katsahti tietäväisesti vaimoaan.
Jo nyt kuin vanha aviopari.
"Onhan minullakin kieltämättä useampi sisarus perheineen", nainen myönsi.

Jonathan nauroi ja suukotti Bean hiuksia. Eithneä hymyilytti se aivan sama. Aivan kui nuo kaksi olisivat olleet jo kymmenen vuotta naimisissa.
"Niin. Ja heillä on aikuisiakin lapsia, joilla on jo kumppaneita."

Beatrix huokaisi.
"Olkoon. En selvästikään voi voittaa tässä asiassa."
Minkäs sille mahtoi, että oli suuret suvut, heillä molemmilla.

"Et." Johnny totesi hyvin onnellisena, miltein kehräten. Kehräävä leijona.
"menkää vaikka hetkeksi lepäämään. Tristan saa siivota tämän ja katsotaan sitten pian päivällistä. Hus siitä." Eithne naurahti pojalleen ja tuon naisystävälle.

Beatrix muistaisi tämän, kun ottaisi puheeksi olohuoneen seinien uudelleenmaalauksen ja makuuhuoneen kukkatapetin.
Tristan hymyili lauhkeasti ja painoi suukon vaimonsa ohimolle ennen kuin nousi ja alkoi keräillä astioita.
Myös Beatrix nousi seisomaan.
"Onko varma, etten voisi olla avuksi?" hän tarjoutui.
Tristan huiskautti kättään.
"Tämä sujuu nopeasti."

Jonathan ei ollut missään vaiheessa väittänyt vastaan kumpaankaan. Eikä aikoisi väittääkään. Bea tehköön asunnosta kauniin. Hän johdatti naisen yläkertaan, avaten isomman huoneen oven. Sen he olivat jakaneet Mervynin kanssa. nykyään siellä oli tosin vierashuone. Parisänky, yöpöydät, vaatekaappi ja pieni pöytä ja nojatuoli ikkunan edessä.
"Haluatko levätä hetken?"

Beatrix tutki katseellaan melkein uteliaana taloa, jossa Jonathan oli varttunut.
"Se voisi tehdä hyvää", hän myönsi ja kääntyi miehen puoleen.
"Sinullekin. Ajoit pitkän matkan."
Pomona oli jo loikannut sängylle.

Kaikki tavallaan sointui yhteen, mutta sitten taas ei. Se oli Johnnyn mielestä kovin kodikasta.
"Mmm. haluan vain sinut kainaloon." Mies hymähti, istuen sängylle. Se nitkahti.
"Hiton Mervyn..." Kuitenkin käyttänyt sänkyä vaimonsa kanssa väärin. Mokoma.

Beatrix juoksutti sormet läpi hiuksistaan ja harkitsi hetken pujottautuvansa ulos tyköistuvasta hameestaan.
"Tulen koska tahansa kainaloosi", hän vakuutti, ja kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Mitä nyt?"

Johnny pudisteli laiskasti päätään.
"Eeei, tätä natina vain..." Mies tyrskähti pehmeästi. Mervyn oli ollut vaimonsa kanssa teini-iästä asti, joten vitsit olivat sallittuja.

Beatrix tutki Jonathania katseellaan ennen kuin astui lähemmäs ja kietoi kätensä miehen niskan taakse.
"Vai natina."
Hän tunsi helpotuksen leviävän koko kehoonsa ajatellessaan, että miehen vanhemmat tuntuivat hyväksyneen hänet.

"Natina." Johnny vahvisti hymyillen vinosti. Hän ei voinut vastustaa suudelman painamista Bean huulille.

Beatrixilla ei ollut mitään suudelmaa vastaan. Hän viipyi siinä oikein mielellään, antaen toisen kätensä kohota silittämään punaista leijonanharjaa.
"Ei ole sinun syytäsi? Natina."

"Eip. Se en ollut myöskään minä jonka takia minulla ja Mervynillä oli keinomme ilmoittaa toisillemme onko huone varattu vai ei." oHyvä on, vähän hänen syytään.
"Hän tapasi vaimonsa kun oli 15."

"Eip. Se en ollut myöskään minä jonka takia minulla ja Mervynillä oli keinomme ilmoittaa toisillemme onko huone varattu vai ei." oHyvä on, vähän hänen syytään.
"Hän tapasi vaimonsa kun oli 15."

Beatrix kohotti toista kulmaansa.
"Eikö lainkaan?"
Hän antoi sormiensa upota kunnolla punaisen harjan joukkoon.
"Sano, että he ovat yhä yhdessä."

"Ehkä vähän." Johnny virnisti vallattomasti. Mitäpä sitä peittelemään että hänelläkin oli ollut nuoruus.
"Ovat. Yhteensä neljä lasta." Joista kolme olivat omia ja yksi Catin tekosia.

"Vähän."
Beatrix painautui suutelemaan Jonathanin huulia uudelleen. Ehkä perheestä puhuminen sai hänet käyttäytymään niin.
"Minun vanhempani olivat hyvin tarkkoja siitä, keitä toin kotiin."

Jonathan vastasi suudelmaan pehmeästi, laskien kätensä Bean reidelle.
"Mmmm. Kuka sanoi että me kerroimme oliko täällä joku ylimääräinen?"

Beatrix painui istumaan Jonathanin syliin.
"En minäkään aivan kaikesta kertonut", hän hymähti, hipaisten miehen huulia omillaan.
"Olitteko oveliakin poikia?"

Parran alla jossakin hymykuopat painuivat poskiin.
"Äärimmäisen ovelia." Hän vei kädet tukemaan Beaa tuon pakaroilta. Ettei putoaisi sylistä.

Se olisikin ollut hyvin traaginen onnettomuus.
Beatrix vei toisen kätensä silittämään miehen poiskea, samalla kun antoi huultensa vaeltaa hitaasti kohti tämän kaulaa.
"Millaiset teidän keinonne olivat?"

Jonathan ynähti ja keinautti päätään kevyesti toiseen suuntaan, tehden Bealle tilaa.
"Meillä oli systeemi jonka avulla toinen tiesi onko turvallista tulla vai ei... Ja onat sanat sille jos toisen piti harhauttaa vanhempia."

"Ovelat nuoret pojat", Beatrix hymähti ja hamusi kaulan ihoa paremmin, näykäten sitä kevyesti hampaillaan.
"Jäittekö koskaan kiinni?"
Pomona haukahti vaativasti. Eikö puhe ollut ollut päiväunista?

"Joskus." Johnny myönsi huvittuneena. Voi kun siitä oli aikaa. Hän hiljensi Pomonan naksauttamalla sormiaan. Mummo, ei hauku. Hampaat iholla saivat miehen vetämään terävästi henkeä ja puristamaan Bean pakaroita tiukemmin.
"Mutta eipä siitä tullut kuin naurunsekaiset nuhteet isältä..."

"Minä jouduin piilottelemaan poikaystävääni veljiltäni", Beatrix hymähti.
Ei tietenkään kaiken aikaa, hän oli kuitenkin perheensä kuopus, joten pojat kulkivat siinä vaiheessa jo omia polkujaan.
Hän suoristautui ja upotti sormensa punaisiin hiuksiin, painaen miehen huulille kaipaavan suudelman.

"Minä olin vanhin, minun ei tarvinnut." Ja silti piilotteli. Catilta erityisesti.

"Minulla on Julian veljenä", Beatrix huomautti.
"Olisin piilotellut, vaikka olisin ollut vanhempi. Meillä on kammottava huumorintaju."
Pomona huokaisi ja kellahti peitteelle teatraalisesti, ikään kuin se olisi kohdannut maailman suurimman vääryyden.
Beatrix tutki Jonathanin kasvoja ja näykkäsi miehen alahuulta kevyesti.
"Osasit olla kovin hiljainen Den Houtissa."

"Julianin oikea suora on pelkäämisen arvoinen kyllä." Johnny lupasi hymyillen.
"Niinkö? Tiedätkö, täälläkin sellainen olisi hyväksi."

"Hän on opettanut sen minullekin", Beatrix huomautti.
Täytyihän jokaisen osata puolustaa itseään tarpeen tullen.
Hän tutki Jonathanin kasvoja vaalealla katseellaan.
"Meidänhän piti sinun mielestäsi harjoitella sitä vastaisuuden varalle."

Johnny kohotti kevyesti kulmaansa.
"Niin piti. Lapsiperhearkea varten." Mies totesi hymyillen ja alkoi vaivihkaa riisua Bean paitaa.

"Niin."
Beatrix kohotti käsiään, jotta Jonathan sai riisuttua vaaleansinisen neuleen hänen yltään.
"Uskoisin, että kitisevä sänky olisi siihen oikein hyvää harjoitusta."

"Niinkö?" Johnny hymyili huvittuneena, hapuillen sitten alaosaa pois.
"Se voisi kyllä olla:"

"Mm-hmm."
Beatrix kohottautui Jonathanin sylistä niin, että saattoi pujottautua ulos hameestaan. Hän todella nauttii siitä, että saattoi tehdä niin, ilman, että mikään paikka kivisti, tai ilman, että liike saisi huoneen pyörimään silmissä.
Hän aikoi pysyä terveenä pitkään.
"Oikein hyvää harjoitusta."

Jonathan nautti sen katsomisesta aivan liian paljon. Hän oli todella kaivannut tuota, niin, niin paljon.
"Tules tänne sieltä."

Beatrixin kasvoilla häivähti harvinainen aavistus hymystä. Hän avasi kiireettömästi sukkanauhansa ja palasi sitten Jonathanin luo, kumartuen suutelemaan miestä.

Mies tuijotti Beaa pitkään ja tunsi miten suonissa poltti.
"Coc oen. Vitut siitä natinasta." Ei se keskikerroksen läpi kuuluisi. Hän vastasi suudelmaan ja veti Beaa sängylle.

Pomona loikkasi loukkaantuneena heidän tieltään lattialle.
"Sinulla on liikaa päällä", Beatrix huomautti suudelman lomasta.

"Riippuu siitä mitä olen tekemässä ensin." Johnny totesi haastaen, hamuten Bea vain lähemmäs.

Beatrix kietoi käsivartensa paremmin Jonathanin ympärille.
"Kaipaan sinua,löhelle", hän muistutti hiljaa.

"Olen siinäkin lähellä." Mies korjasi hymyillen vinosti.

"Mmmh."
Beatrix juoksutti sormiaan Jonathanin hiusten lomitse.

"Hyvä on..." mies mutisi hiljaa, riisuen paidan päältään. Siinä ei kauaa mennyt.

Parempi.
Beatrix antoi sormiensa valua hyväilemään paljastunutta ihoa.
"Olen kaivannut sinua koko päivän."

Ei voinut sanoa että hän oli kaivannut Beaa viikkoja. Se ei ollut tuon syy. Huulet painuivat naisen ihoa vasten, kertoen sanoitta siitä kaipauksesta.

Beatrix huokaisi ja antoi silmiensä painua kiinni.
"Schat..."
Hän ei ollut varma, kuinka hyvin hiljaisuusharjoittelu sujuisi, kun jo pelkkä huulten kosketus lähetti kylmiä väreitä pitkin hänen ihoaan.

Johnny ei aikonut välittää. Ei, hän jatkoi ja valui alemmas. Aikomuksenaan kaataa Bea selälleen sängylle. Joka nitkahti.

Beatrix tuskin tiedosti nitkahdusta kastuessaan selälleen päiväpeitteelle.
Jopa kosketus tuntui erilaiselta nyt, kun keho oli taas kunnossa.
Sormet hakeutuivat punaisiin hiuksiin.

Johnny hapusi rintaliivejä tieltään ja valui alemmas suudelmineen. Jestas hän oli kaivannut tätä. Niin paljon että sattui.

Sänky vingahti uudelleen, kun Beatrix köyristi selkäänsä.
"Sawnie..." hän huokaisi hiljaa.
"Tuntuu hyvältä...."

Johnnya ei kiinnostanut. Antoi sängyn natista jos natisutti. Hän näykkäisi pehmeästi Bean vatsaa ja painoi suudelmia reisille. Sen pitikin tuntua hyvältä. Hän valui polvilleen sängyn viereen ja veti Beaa mukaansa. Tuntuisi vielä paremmalta

Beatrix saattoi vain kuvitella, mikä oli saanut sänkyparan alunperinkään pitämään sellaista ääntä. Se ei tosin käynyt hänen mielessään juuri nyt, tullessaan vedetyksi alemmas.
"Laten we een baby maken..." hän mutisi hiljaa, antaen sormiensa upota miehen hiusten joukkoon.

Jonathan saattoi jälleen vain arvata. Ja auttoihan tämä siinä, eikös se ollut helpompaa jos naisella oli mukavaa? Sitä hänkin.

Jos Beatrixilta kysyttiin, hän olisi käyttänyt mieluummin kaiken energian toimintaan, joka todella edistäisi perheen perustamista. Mutta ei hän voinut kieltää sitäkään, etteikö henkilökohtaisen huomion saaminen olisi ollut miellyttävää - siinä määrin miellyttävää, että hän joutui painamaan kämmenselän suutaan vasten harjoitellakseen perhe-elämään sopivaa hiljaisuutta.
Pomona tuhahti lattialla ja alkoi kuopia itselleen petiä Jonathanin villapaidan päälle.

Johnny ei jaksanut välittää Pomonasta. Siinäpähän vaikka purisi paidan rikki, minkä mummokoira voisi rehellisyyden nimissä tehdäkin. Hän teki kaikkensa ettei Bea voisi olla helposti hiljaa.

Ehkä Pomonalla olisi siihen oikeus, sille oli kuitenkin luvattu päiväunet, jotka eivät nyt näyttäneet olevan toteutumassa.
Hiljaiset hollanninkieliset sanat tukahtuivat käden ihoa vasten, toinen jalka nykäisi levottomana. Luojalle kiitos Jonathan oli nopea mies oppimaan, muuten Beatrix olisi todella pelännyt, että vielä jonakin päivänä potkaisisi tahattomasti miesparkaa päähän.
Toinen käsi tukisti tiukasti punaisia hiuksia.
"... Sawnie..." hän lopulta huokaisi.

Mies oli nopea oppimaan ja ikäisekseen myös nopea väistämään. Hän ei ollut aikeissa saada jalasta nenäänsä, kasvoissa oli tarpeeksi epäsymmetrisyyksiä.
"Niin?"

Ehkä nopeista reflekseistä sai kiittää vuosien työskentelyä hevosen kanssa, yhdistettynä arvaamattomaan sisareen, joka toimi hyvin usein ennen kuin ajatteli.
"Tänne?" Beatrix ehdotti hiljaa ja perääntyi vuoteella, ojentaen käsiään Jonathania kohti.

Mies nousi sängylle ja painoi suukon Bean solisluulle. Hellä hymy ei vain kadonnut huulilta.
"Sanon ihan liian harvoin että olet hyvin kaunis."

Beatrix upotti sormensa uudelleen Jonathanin hiusten joukkoon.
"Ihan tarpeeksi", hän vakuutti, houkutellen miestä lähemmäs, luotettavampaa jalkaansa tämän ympärille kietoen.
Lattialla Pomona oli käpertynyt kerälle paidan päälle.

Mies naurahti käheästi ja pudisteli päätään.
"Olen vähän eri mieltä kanssasi." Vähän, ei niin paljon että jaksaisi kinata asiasta.

"Ihan tarpeeksi", Beatrix toisti ja tukisti punaisia hiuksia kevyesti.
Lähemmäs, mies, lähemmäs.
"Minä tiedän kyllä."

Johnny toteutti toiveen kiltisti, pitkittämättä enempää.
Hitto se sänky natisi, Mervyn saisi kuulla tästä.

Oli mysteeri, kuinka kukaan voisi nukkua sängyssä, joka eittämättä valittaisi jo siitä, että käänsi kylkeä liian voimakkaasti.
Onneksi Beatrix oli yleensä varsin rauhallinen nukkuja.
Villiintynyt polkkatukka levisi viuhkaksi tyynylle, kun hän lopulta halasi miehen lähelleen, haluamatta päästää tätä pakenemaan vierelleen aivan vielä.
"Ik hou van je..."

Johnny painoi suukon Bean huulille.
"En ymmärrä, tiedäthän sen?"

"Mmh."
Beatrix silitteli Jonathanin selkää kiirettömästi.
"Rakastan sinua."

Jotain sellaista hän oli arvellut.
"Minä rakastan sinua." Mies nojautui suutelemaan kaulaa hellästi.
"Tuleva vaimoni."

Niin, ne häät. Häät, joihin hän oli myöntynyt kutsumaan ystävät ja sukulaiset.
Mutta ehkä sillä ei ollut niin väliä, ei niin paljon, että siitä olisi kannattanut riidellä juuri nyt.
Beatrixin silmissä häivähti lämpö.
"Me olemme hulluja, Sawnie."

Ei, Sawnie ei ollut riitelemässä asiasta ollenkaan. Hän halusi häät ja Bea oli ansainnut ne.
"Kerro toki mill' tavalla."

Kynnet rapisivat lattiaa vasten ja Pomona hypähti sängylle.
"Me olemme menossa naimisiin", Beatrix muistutti, juoksuttaen sormiaan Jonathanin selällä.
"Se on aivan riittävän hullua."

Johnny huokaisi hiljaa. He tosiaan olivat.
"Niin olemme."

"Hyvin, hyvin hullua."
Mutta kuten Beatrix oli sanonut, järkevät päätökset eivät olleet tuoneet hänelle onnea. Ehkä oli todella aika kokeilla jotakin muuta.
Hän antoi silmiensä painua kiinni.
"Luuletko, että ehtisimme levätä hetken?"

Johnny mietti hetken.
"Ehdimme, oikein hyvin." Hän kierähti Bean vierelle, vetäen naista kainaloonsa.

Beatrix huokaisi hiljaa ja käpertyi Jonathanin kainaloon.
Hetken hän harkitsi, voisiko nostas jalat ylös, mutta ehkä ei.
Pomona kömpi lähemmäs ja painautui lämmittämään hänen varpaitaan.
"Pieni hetki vain."

Johny ei olisi katsonut sitä oudosti. Hän olisi olettanut että nainen halusi veren kiertämään tai jotain.
"Ihan pieni hetki." Mies lupasi hymyillen.

Sitä voisi aina käyttää tekosyynä siinä vaiheessa, jos hän päätyisi nostelemaan jalkojaan seksin jälkeen.
"Haluaisin ehtiä auttaa päivällisen kattamisessa", Beatrix mutisi.

Voisi toki olla että Sawnie ymmärtäisi asian oikean laidan sen toistuessa.
"Tad ei antaisi."

Siihen olisi kuitenkin hetki aikaa. Beatrix ei vain halunnut myöntää kellekään, kaikkein vähiten itselleen, että oli riittävän epätoivoinen kokeilemaan hölmöjäkin keinoja.
"Ei estä yrittämästä."

"Estää se. Tad ja mam kasvattivat Catista melkein yhteiskuntakelpoisen." Hän naurahti pehmeästi ja pyöräytti silmiään.

Beatrix paransi asentoaan, kohotti lantiotaan hieman ylemmäs.
"Saat sen kuulostamaan saavutukselta. Oliko sisaresi todella niin... villi?"

Jonathan vilkaisi Beaa ja hymyili.
"Meidän perheessä muistetaan vuodet siitä, mikä maitohammas Catilta puuttuu valokuvissa tai mikä raaja on kipsissä."

Beatrix oli hetken hiljaa.
"Ymmärrän. Minulla ei tosiaan taida olla mahdollisuutta auttaa kattamisen kanssa."
Ja kyseinen pyörremyrsky tulisi olemaan heidän lastensa täti.

"Ei." Johnny myönsi huvittuneena. Cat oli mahdoton.
"Sille oli kyllä eri syy, etten luottaisi hänelle lastani. Koirat juuri ja juuri."

Beatrix kohotti hieman päätään.
"Mitä tarkoitat?" hän kysyi, silittäen miehen rintakehää.

Johnny veti syvään henkeä.
"Mervynin toisiksi vanhin lapsi on Catin lapsi." Mies totesi hiljaa. Olisi sen huomannut aika äkkiä, ainakin Sawniesta tyttö näytti äidiltään.
"Taitaa olla Amandan ikäinen? Hän tuli nuorena raskaaksi, valmentajalleen. Antoi tuon Mervynin hoidettavaksi - tavallaan hyvä, Cat olisi ollut silloin kammottava äiti - uransa takia."

Beatrix räpäytti silmiään.
"Oh."
Hän paneutui takaisin Jonathanin hartiaa vasten, käden liikkeen muuttuessa mietteliään hitaaksi.
Hän ei voinut kuvitella tilannetta, jossa olisi valmis luopumaan omasta lapsestaan.
"Onko siskosi edelleen... vastuuton?"

Johnny huokaisi hiljaa.
"On." Hän yskäisi kevyesti.
"kovin rakas, mutta en jättäisi lastani hänen hoidettavakseen."

Beatrixin kulmat pysyivät kurtussa.
"Millä tavalla vastuuton?"
Heillä ei vielä edes ollut lasta, mutta silti ajatus oli huolestuttava.

"Cat on kovin impulsiivinen, temperamenttinen, vähän huithapeli... Sellainen... Kovin menevä. Sanoisin että hänellä on jokin keskittymishäiriö ja aktiivisuusongelma diagnosoimatta."

Beatrix lisäsi merkinnän sisäiseen listaansa potentiaalisten lapsenvahtien kohdalle.
Vaikka olikin sellaiseen aivan liian aikaista.
"Hän on kuitenkin naimisissa?"

"On. Naimisiinkin hän meni nopeasti." Vaikka paras kai hän oli puhumaan.

Heillä ei todellakaan ollut puhumista siinä suhteessa. Mutta he käyttäytyivät jo nyt kuin vanha aviopari, joten...
"Hänellä ei ole lapsia tämän miehen kanssa?"

"Ei." Johnny pudisteli päätään.
"Ja epäilen että tuleekaan."

"Miksi?"
Ei sillä, Beatrix ymmärsi kyllä, etteivät kaikki halunneet vanhemmiksi. Jonathan vain kuulosti niin varmalta asiasta, että se sai hänet melkein huolestumaan. Ei kai sisko sentään inhonnut lapsia?

"En tiedä. Sellainen tunne. Joaquim matkustaa paljon, Cat on menevä ja impulsiivinen... Ei siihen sovi lapsi mitenkään. Ja mahtaisiko hänen miehensä edes haluta uudelleen pikkulapsia, epäilen." Johnny juoksutti sormet harjastaan läpi.
"Cat on tietoni mukaan kyllä ihana täti."

Beatrix hieraisi poskeaan Jonathanin hartiaa vasten.
"Se on hyvä", hän totesi.
"Tädit ovat hyvin tärkeitä."

"Niin ovat." Johnny hymähti. Bea oli upea täti, ainakin Amandalle.
"Tiesitkö muuten siskontyttösi muuttoaikeista? Kuulin tallilla ohimennen. En tiennyt että hänellä on asunto."

Beatrix kurtisti kulmiaan.
"Amandan? Ei, en ole kuullut..."
Se ei ollut tullut puheeksi.
"On hänellä. Vanhempien ostama."

"Oh. No, ilmeisesti hän on muuttamassa sinne?" Johnny kohautti olkiaan.
"Jutteli Kashnikovin kanssa. Ei halua olla lapsiarjen keskellä. Tai... Amanda käytti sana tiellä."

Beatrix tunsi tarvetta soittaa Amandalle samantien ja kysyä asiasta.
Kulmat pysyivät kurtussa.
"Eivät perheenjäsenet ole tiellä."
Olikohan Amanda edes sellaisessa kunnossa, että saattoi asua yksin?

Johnny kohautti olkiaan.
"Eivät niin, mutta tietävätkö he sen aina itse?"

Pitäisi keskustella asiasta, kun he palaisivat kotiin. Olikohan Juliankaan tietoinen?
"Valitettavasti eivät."

"Sinäkään et. Kuvittelet olevasi vaivaksi." Johnny muistutti hellästi.
"Sidan... Olisitko enkeli ja kolmosten synnyttyä puhuisit Deen kanssa?"

Beatrix kosketti nenänpäällään Jonathanin kaulaa.
"Eri asia", hän huomautti.
"Totta kai puhun. Mutta mitä tarkoitat?"

Sawnie hymyili pehmeästi, mutta se valui pois epäsymmetrisiltä kasvoilta.
"Hän on... Ollut kovin maissa raskauden aikana."

Beatrix kosketti alas painunutta suupieltä etusormellaan.
"Olen huomannut sen. Hänen raskautensa on ollur hyvin rankka."
Yksi syy lisää, miksi hän oli piilotellut omia asioitaan. Itkenyt kipeänä ikäväänsä, mutta kieltäytynyt pyytämästä Juliania käymään.

"En tiedä johtuuko se vain siitä." Serkku oli vahva nainen.
"Hän kuulemma soitti kerran äidille itkien, sanoi ettei pystyisi siihen, ei hänestä ole siihen. Minulle hän on myöntänyt tuntevansa olonsa ulkopuoliseksi, vaikka en ymmärtänyt missä. Ja... Hän on enemmän veljensä kaltainen kuin haluaisin ajatella."

"Me puhuimme siitä kerran", Beatrix myönsi. Silloin, kun hän oli tullut paljastaneeksi, että tiesi liikaa lasten kansalaisuuksista.
Hän kohotti uudelleen päätään.
"Millä tavalla?"

Johnny hieraisi kasvojaan. Hänen sukulaisensa olivat sitten riemukasta sakkia.
"Hän ripustaa itsetuntonsa vääriin asioihin ja on kovin... suorituskeskeinen. En oikein tiennyt mitä voisin sanoa kun hän totesi haluavansa raskauden jälkeen plastiikkakirurgille."

Beatrix räpäytti silmiään.
"... Plastiikkakirurgille?"
Ei, ei ollut hänen asiansa arvostella, mutta silti kirpaisi.
Hän olisi ottanut millaiset merkit tahansa, jos olisi vain saanut pitää Ameliansa.

"Niin. Dee sanoi ettei halua olla ruma." Johnny huokaisi.
"Hänen kaksosensa on sairas, se on tiedetty. Mutta en käsittänyt että Deellä on sellaisia ongelmia."

Beatrix nielaisi ja asettui takaisin makuulle.
"Kai hän on puhunut Julianille?"
Hän toivoi, että veljen vaimo olisi voinut olla onnellinen. Nähdä, miten upea nainen oli.
"Veljeni pitäisi tietää."

"Tietääkseni. Mutta hän ehkä kaipaisi ymmärrystä ja jotakuta puolueetonta. Joka ei ole sukua tai naimisissa hänen kanssaan." Mies täsmensi, huolestuneisuus äänessä

Beatrix pyyhkäisi hiuksia taaksepäin Jonathanin otsalta.
"Minä käyn tapaamassa häntä", hän lupasi. Deirdrellä ja Julianilla oli ollut hyvin rankkaa viime kuukaudet, mutta toivottavasti kaikki alkaisi hiljalleen helpottaa, kun kolmoset olisivat syntyneet. Deirdrekin saisi huomata, että pärjäisi kyllä.

Kyse taisi olla vähiten siitä että nainen pelkäsi ettei pärjäisi. Siltä Johnnysta tuntui.
"Kiitos. Sitten kun kolmoset ovat syntyneet."

"Minä käyn."
Hän laski Deirdren kuuluvan perheeseen, totta kai hän halusi olla avuksi, jos suinkin pystyi.
"Ei tee hyvää joutua olemaan eristyksissä niin pitkään."

"Ei. Etenkin kun pelkää sairaaloja." Mies huokaisi.

"Onneksi Deirdre ei toivottavasti joudu olemaan sairaalassa enää pitkään", Beatrix totesi, pahoillaan naisen puolesta. Hän voisi käydä tervehtimässä tätä useamminkin, kun vointi lasten syntymän jälkeen paranisi.

"Onneksi ei." Nainen sekoaisi sinne kohta, ellei sitten ollut jo.
"En ymmärrä miten hän voi ajatella että Julian pitäisi häntä rumana missään olosuhteissa."

"Sellaiset tunteet eivät aina ole loogisia", Beatrix totesi ja hautasi varpaitaan paremmin Pomonan kylkeä vasten.
Jokainen rakensi itsetuntoaan omalla tavallaan.
"Heidän pitäisi todella puhua asioista kunnolla."

"Näetkö heidät puhumassa rauhallisesti?" Johnny naurahti käheästi.

Beatrix oli hetken hiljaa.
"Ehkä, kunhan ovat huutaneet ensin tarpeeksi."
Sellaista se taisi olla, kun kaksi temperamenttista olentoa päätyi asumaan saman katon alle.

”Epäilen vahvasti." Johnnylla oli pariskunnan käytöksen perusteella toinen teoria siitä mitä tapahtui kun nuo olivat huutaneet toisilleen.
"Ja serkku ei ole nainen joka mielellään myöntää olevansa epävarma. Kuulostaako tutulta?"

Beatrix oli taas hetken hiljaa.
"Niin. Ehkä olet oikeassa."
Mutta jokainen pari tyylillään, eikö niin? Kunhan asiat tulivat sovituiksi, tavalla toisella.
"Ei soita kelloja."

"Eipä tietenkään." Johnny naurahti ja suukotti Bean ohimoa.

"Ei", Beatrix vakuutti ja kiehnäsi itsensä parempaan asentoon.
Hän kävisi tervehtimässä Deirdreä. Ja kävisi niin usein, kuin nainen sietäisi hänen läsnäoloaan.

Ja vaikka vähän useammin. Dee saattaisi sanoa toista ja toivoa, kaivata toista.
"Niinpä niin. Olette aika samanlaisia, tiesitkö?"

Beatrix nykäisi peittoa päälleen.
"En ole huomannut", hän vastasi silmiään sulkien.

"Et varmasti." Mies silitteli naisen käsivartta huvittuneena. Eipä tietenkään. Miksi olisi?

"En."
Silittely tuntui mukavalta ja sai Beatrixin vaipumaan miellyttävään horrokseen.
"... rakas."

Johnny kohotti päätään.
"Hmm?"

Beatrix havahtui kevyesti.
"Olet rakas."
Pomona tuhisi ja nyki unissaan, näki unta.

"Niin sinäkin." Johnny hipaisi naisen ohimoa huulillaan.

"Mm."
Beatrix vajosi takaisin uneen Jonathanin hartiaa vasten. Eikä herännyt kattamaan päivällispöytää.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1481
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: When you cry, I'd wipe away all of your tears, wipe away all of your fears   To Toukokuu 17, 2018 12:31 pm

Jatkoa tälle pelille.

Tiistai 17. huhtikuuta 2018 - iltapäivä, Hexham

Johnny ajoi kotiin kaikessa hiljaisuudessa. Hän antoi naiselle tilaa, toistaiseksi. Kotona hän riisui ne vähän ulkovaatteet ja meni päästämään koirat.
"Sidan, onko kaikki hyvin?" Nyt hän uskalsi kysyä.

Beatrix oli istahtanut keittiönpöydän ääreen, toinen käsi levottomasti sen pintaa pyyhkäisten.
Hän kohotti katseensa Jonathaniin ja katsoi miestä hetken hiljaa, sydän kivuliaasti jyskyttäen.
"Kävin lääkärissä."
Pidemmälle hän ei ehtinyt ennen kuin purskahti itkuun.

Sydän jätti kaksi lyöntiä väliin. Johnny oli varma että tuolla oli joku isompi hätä. Että Bea ei ollut toipunut kuten piti. Hän harppaisi naisen luo ja kietoi tuon halaukseen.
"Sidan." Hän oli epätoivoisen huolissaan.
"Mitä se onkaan, me selviämme ja rakastan sinua." Ja olisi siinä aina.

Beatrix yritti hillitä nyyhkytystään niin, että saisi asiansa sanottua, vaikka koko päivän pidätellyt tunteet yrittivät nyt purkautua ulos kerralla.
Mitä se olisikaan.
"Minä..."
Hän veti syvään henkeä.
"... olen raskaana."

Mies jäätyi täysin.
Meni aikaa käsitellä sanat. Se upposi tajuntaan hitaasti.
"... Sinä..." Sawnie ei saanut sanaa suustaan. Mies tunsi kyyneleet silmissään ja alkoi itsekin itkeä. Hän mutisi jotakin epäselvää, vinkaisten hiljaa.
Ei luoja.

Hetki tuntui minuuttien mittaiselta hiljaisuudelta.
Nähdessään kyyneleet Beatrix räpäytti silmiään säikähtäneenä.
"Olen pahoillani", hän vetosi hiljaa.

Mit hittoa täällä tapahtui?
"... Olet... mitä? Pahoillasi? Coc oen, miksi?"

Beatrix räpäytti uudelleen silmiään.
"Tiedän, että halusit lapsen vasta häiden jälkeen. Minä vain..."
Hän ei ollut odottanut, että tulisi raskaaksi niin... helposti. Ei sen jälkeen, kun oli haaveillut lapsesta vuosia. Vaikkei se ollutkaan lopulta ollut hänestä itsestään kiinni.

Johnny otti askeleen kauemmas.
"Syntyy häiden jälkeen." Mies huomautti ääni värähtäen.
"Älä ikinä, ikinä pahoittele noita sanoja. Lapsi tulee kun tulee ja..." Voi hyvä jumala, ei tästä tullut mitään.

Beatrix laski katseensa käsiinsä.
Häiden jälkeen, ehkä, mutta siinä vaiheessa ei olisi kellekään epäselvää, että aviopari ei ollut malttanut odottaa hääyöhön saakka. Ei sillä, että heistä kumpikaan olisi ollut enää sillä saralla viaton muutenkaan.
Hän tuijotti sormusta sormessaan.
"En olettanut..."

Kuka oletti? Kaksi aikuista ihmistä, molemilla historiansa.
"Mitä?" Sitten iski pelko.
"Sinäkö et...?"

Beatrix pyyhkäisi silmiään. Nenäkin oli alkanut vuotaa hyvin epäviehättävällä tavalla.
"En vain olettanut, että se tapahtuisi näin pian."
Julian ja Deirdre olivat juuri saaneet omat lapsensa. Amanda tarvitsi tukea. Eikä hän ollut voinut kuvitellakaan, että kaikki tapahtuisi niin pian.

"Onko se.. paha asia?" Mies kysyi varovasti. Hän oli haljeta onnesta.

Beatrix pudisti päätään.
"Ei, ei tietenkään ole. Minä vain..."
Hän purskahti uudelleen itkuun, vaikka silmät olivat jo valmiiksi punaiset ja turvonneet.
"Lieve God..."

Sawnie halasi Bean tiukasti itseään vasten, painaen suukkoja tuon päälaelle. Ei se voinut olla totta.
Kihloissa ja lapsi.
Miestä alkoi naurattaa onnesta ja silti kyyneleet valuivat silmistä samalla.

Beatrixin olisi tehnyt mieli ruoskia itseään hirvittävän huonosta ajoituksesta.
Mutta ei hän pystynyt siihen.
Sen sijaan hän nojasi otsansa Jonathania vasten ja nyyhkytti hiljaa.
"Olen jännittänyt koko viikon..."

Mies halasi naista tiukasti, naurahtaen tukkoisesti.
"Miksi? Ei sinun olisi tarvinnut yksin, kulta..."

"En voinut olla varma", Beatrix vetosi hiljaa.
"Kuukautiset olisivat voineet olla muuten vain myöhässä."
Ei se olisi ollut mikään ihme. Stressi ja sairastaminen, vähemmästäkin keho meni sekaisin.
Paitsi ettei ilmeisesti ollut mennyt.
Hyvä luoja.

"Sidan." Johnny toisti hellästi, painaen suukon Bean päälaelle. Hän ei tiennyt miten olisi ollut. Mitä olisi tehnyt. Mieli teki pyörähtää ympäri. ja niin mies teki, kopaten hollantilaisnaisen tiukkaan otteeseen, jotta saattoi pyörähtää vauhdilla ympäri tuo käsissään.

Beatrix uikahti ääneen ja kietoi kätensä Jonathanin niskan taakse.
"Mitä sinä-"
Ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan hän tunsi olonsa melkein... avuttomaksi. Kuin ei olisi tiennyt, mitä tehdä tai ajatella. Hän oli halunnut lasta niin pitkään, ja sitten yhtäkkiä...

Johnny ei uskaltanut nauraa. Ei enää. Ei hyvä jumala, jos Bea ei vain... jos naisesta nyt ei ollut sopiva hetki?
"Anteeksi." Mies sipaisi hellästi meikattua poskea.
"Mitä haluaisit syödä?"

Beatrix pudisti päätään.
"Ei tarvitse pyytää anteeksi", hän totesi, eikä ollut edes varma, mistä oli kyse.
Hyvä luoja, hän ei tiennyt enää mistään mitään. Koko viikon hän oli vakuuttanut itselleen, että kyse oli varmasti vain jostakin kehon stressireaktiosta, siinä kaikki.
Ja sitten tulos oli ollut positiivinen.
Hyvä luoja.
"Minä en..."

Johnny ei tiennyt miten olisi ollut. Bean reaktio oli kummallinen ja se pelotti.
"Sano vain."

Beatrix räpäytti silmiään.
"Luulen, että minun pitäisi istua."
Hän tunsi olonsa huteraksi kaiken jännittämisen ja itkun jäljiltä.
"En vain... en vain voi uskoa sitä."
Hän kohotti katseensa Jonathanin kasvoihin, katse melkein pelästyneenä.
"Mitä, jos se on virhe? Jos en olekaan... Jos lääkäri luki tulokset väärin..."

Sawnie auttoi naisen istumaan ja kävi itse polviensa päälle lattialle.
"Lääkäri varmasti tarkisti tulokset useamman kerran ennen kuin kertoi."

Beatrixin kasvoilla viipyi hämmästynyt ilme.
"Minä vain..."
Hän pudisti typertyneenä päätään, silmät täyttyivät uudelleen kyyneleistä.
"Sawnie, lapsi."
Hän laski kätensä Jonathanin poskille ja painoi suudelman miehen huulille.

Mies nojautui siihen suudelmaan, vieden käden Bean niskaan. Toinen silitti tuon reittä.
"Lapsi."

Ehkä lääkäri ei ollut tehnyt virhettä. Oliko sellainen edes mahdollista?
Beatrix oli kuvitellut, että heidän esikoisensa ilmoittaisi itsestään aikaisintaan ensi vuonna. Kun kolmoset olisivat jo ehtineet täyttää vuoden, elämä täällä olisi asettunut ja...
Hän suuteli Jonathanin huulia uudelleen.
"Minä olen raskaana. Odotan lasta."
Hänen oli pakko toistaa sanat. Kuin se olisi jollain tavalla tehnyt niistä todempia.

Sawnie pidätteli hymyä. Ei, hän ei hymyilisi ennen kuin olisi varma mitä mieltä Bea oli tästä.
"Niin olet. Meidän yhteistä lasta."

"Lapsi."
Beatrix räpäytti silmiään ja tutki Jonathanin kasvoja, silittäen miehen poskea.
"Lapsi."
Vaaleansiniset silmät siristyivät hyvin harvinaisesta hymystä.

Silloin hänkin uskalsi hymyillä leveästi.
"Lapsi. Oma, yhteinen lapsi." Ja alkoi taas itkettää.

Hymy ei viipynyt kasvoilla pitkään, mutta jätti jälkeensä pehmeämmän ilmeen, joka sai jopa jäänsiniset silmät näyttämään lämpimiltä.
Beatrix sipaisi hellästi Jonathanin poskea ja juoksutti sormensa läpi tämän hiuksista.
"Olen pahoillani, että huolestutin."

Sawnie pudisteli päätään.
"Ei se mitään. En... En ole saanut parempia uutisia. Paitsi silloin kun sanoit kyllä."

Beatrix painoi otsansa hetkeksi Jonathanin otsaa vasten.
Osa hänestä epäili tämän olevan vain unta, josta hän heräisi hetkenä minä hyvänsä. Ehkä yksin omassa vuoteessaan.
Ei, hän ei halunnut ajatella synkkiä asioita juuri nyt.
"Olet ihan itkuinen."

Ei, tämä ei ollut unta. Bea heräisi korkeintaan huomenna yhteisestä sängystä Pomona jaloissaan.
"Hitossa olen, kerroit odottavasi lastani."

"Hölmö mies..."
Beatrix silitti hellästi kyynelistä kostunutta poskea. Hän oli jännittänyt ja pelännyt, ja lopulta varannut ajan lääkäriin. Melkein ajanut apteekkiin ostamaan raskaustestin, mutta perääntynyt viime hetkellä. Niissä oli olemassa virheen vaara.

Sawnie hymähti pehmeästi ja pyyhki poskiaan.
"Itken seuraavat kaksi viikkoa." Hän naurahti varoituksena. Sellaista se oli kun mies oli niin täynnä tunteita.

Beatrixin kulmat kurtistuivat hieman.
"Sellainen herättää huomiota", hän huomautti, pyyhkäisten punaista harjaa taaksepäin miehen otsalta.
"Tulee kysymyksiä."

"Minä heitäm jotain." Johnny totesi silmiään pyyhkien.
"En kai minä nyt osaa olla kun.. kun..." Ja taas alkoi itkettää.

Beatrix loi Jonathaniin hieman skeptisen katseen. Rakas, hölmö mies, osaisiko tämä muka edes valehdella?
Hän valui polvilleen lattialle ja kietoi käsivartensa miehen hartioiden ympärille.
"SInä itket meidän molempien puolesta..."

Sawnie veti kihlattuaan syliinsä.
"Totta hitossa! Sinä annat minulle jotain mieletöntä, niin vähin mitä voin tehdä on säästää silmäsi turvotukselta."

Beatrix ei laittanut vastaan, vaan nojasi päänsä Jonathanin hartiaa vasten.
Hyvä luoja. Lapsi.
Syyllisyys yritti työntyä hänen mieleensä, muistuttaa, että hänen olisi pitänyt omistautua perheelleen, nyt kun kolmosetkin olivat syntyneet.
Mutta lapsi.
"Minä tulen olemaan häissä pyöreä."

Ei mitään syyllisyyttä. Bealla olisi aikaa olla apuna perheelleen, ennen kuin oma lapsi olisi maailmassa.
"Siinäpähän olet. Olet mitä hurmaavin pyöreä morsian."

Beatrix korjasi ajatuksissaan Jonathanin paidankaulusta.
Kaikki tapahtui niin hirvittävän äkkiä.
"Täytyy... Emme me voi vielä kertoa..."

"Minä osaan kyllä valehdella. Jos pitää." Johnny sipaisi mustia hiuksia haltioituneena.
"Olet upea."

Beatrix loi Jonathaniin uuden skeptisen katseen.
Hän ei ollut siitä lainkaan niin varma.
"Hölmö mies..."

"Sinä olet upea, mahtava, jumalainen nainen jolle olen ikuisesti kiitollinen." Mies kuiskasi hellästi.

Beatrix pudisti hieman päätään.
"Hölmö mies..."
Hän tuntui menettäneen kykynsä muodostaa järkeviä lauseita. Lapsi.
"Ei tarvitse olla mistään kiitollinen..."

"Tietenkin. Biologia on niin epäreilua. Minä saan vain nauttia ja sinä kestät raskauden kaikkineen. Tietenkin minun pitää olla kiitollinen siitä, että sinä haluat kestää sen, jotta me saamme lapsen."

Beatrix oli aikeissa kutsua Jonathania hölmöksi mieheksi, kai neljättä kertaa, mutta onnistui estämään itseään viime hetkellä.
Sen sijaan hän painoi suukon tämän poskelle.
"Sinun täytyy muistaa keskittyä töihisi."

Johnny pudisteli päätään.
"Coc oen. Paskat töistä." Kyllä hän niihin keskittyisi, mutta nyt se oli ajatuksena mahdoton.

Beatrix kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Vastaat myös perheeni hevosista", hän muistutti miestä, silittäen tämän poskea.

"Minä vastaan niistä suurella rakkaudella." Johnny korjasi ja purskahti uudelleen nauraen kyyneliin.
Ei tästä tulisi mitään.

Ei, ei todellakaan tulisi.
Beatrix pudisti hieman päätään ja kietoi kätensä paremmin miehen ympärille.
"Haluaisin pitää tämän vielä meidän välisenämme."

Johnny nielaisi.
"Pidämme tämän vain meidän välisenämme." Hän lupasi, miettien jo nyt miten helvetissä osaisi olla normaalisti. Jos lukittautuisi toimistoon kuukaudeksi?

Beatrixilla oli hieman samat epäilykset miehestään.
"Vain hetken", hän vetosi.
Kaikki oli vielä niin alussa. Ja niin paljon tapahtui muutenkin juuri nyt.

"Mmmhm." Kuinkakohan pitkä hetki? Riittäisikö vaikka huomiseen? Ei hyvä jumala. Voisikohan hän tehdä töitä kotoa?

Myös Beatrix tunsi olonsa ristiriitaiseksi, samaan aikaan haljeten halusta kertoa kaikille ja halusta pitää tieto turvallisesti vain heidän omanaan.
"Rakas, jalat alkavat puutua..."

Johnny havahtui edes hetkeksi ja nousi ylös, vetäen Bean samalla seisomaan.
"Krhm." Mies selvitti ääntään, pyyhkien poskiaan.
Ei toivoakaan.
"... Niin mitä haluaisit syödä?"

Beatrix pyyhkäisi Jonathanin poskea ja nyrpisti nenäänsä.
"Olen voinut pahoin koko päivän."
Varmaankin vain jännitystä, mutta silti vatsa oli kiukutellut aamusta saakka.

Johnny mutristi huuliaan.
"Jotain kevyttä? Helppoa syötävää?" Ei hän oikein tiennyt mikä olisi sellaista, mutta kyllä hän keksisi.

Ehkä pahoinvointikin helpottaisi nyt, kun hän oli saanut kerrottua.
Beatrix painoi suukon miehen poskelle.
"Jaksaisitko tehdä keittoa?"

"Jaksan. Mitä keittoa haluat?" Hän olisi vaikka ajanut Newcastleen hakemaan mitä tahansa mitä Bea nyt haluaisi. Ihan mitä tahansa.

Toistaiseksi Jonathan-parka säästyisi reissulta Newcastleen tai kauemmas.
"Kasvissosekeittoa. Meillä pitäisi olla porkkanoita ja perunoita... Voin auttaa."

"Ei tarvitse. Minä teen. Otatko teetä tai jotain?" Onnea vain raskauden ajaksi, jos mies aikoisi olla tällainen koko ajan.

Beatrix mietti aivan samaa, hän ehtisi tulla vielä monta kertaa hulluksi.
"Voin ottaa, kiitos. Onko meillä yrttiteetä?"
Hän istahti pöydän ääreen ja hipaisi vatsaansa. Siellä.

Johnny asteli kaapille ja kävi kaksi hyllyä läpi.
"Kahta eri. Kumpaa?" Hän kääntyi näyttämään pakkauksia naiselle.

Beatrix osoitti toista pakettia. Minttu tekisi hyvää ärtyneelle vatsalle.
"Ota itsellesi jotain välipalaa, pitkä työpäivä takana."

"Ei keitossa mene kauan ja söin myöhäisen lounaan." Epäilytti myös osaisiko hän nyt syödä. Olisi parempi rauhoittua hetkeksi. Hän laittoi veden kiehumaan ja kasasi keittoaineksia esille.

Beatrix katseli Jonathania hetken.
"Schat, varothan, ettet leikkaa sormeen", hän muistuttu.
"Äläkä unohda koiria ulos."

"... Coc oen!" Hän laski kuorintaveitsen kädestään ja säntäsi takaovelle, vislaten koirat sisälle. Isommat hölkkäsivät rennolla ravilla keittiöön ja asettuivat taljoiksi lattialle. Pomona asteli tirheästi Bean vierelle ja komensi haukahduksella.
Syli.

Beatrix kumartui nostamaan Pomonan syliinsä. Joka ei olisikaan enää tyhjä loputtomiin.
"Unohtiko isi sinut ulos?"
Isi.
Sanalla tuntui olevan uusi merkitys.

Jonathan vinkaisi ruoanlaiton parista ääneen. Hänen ei tarvitsisi aina olla vain koirien isi.

Pomona höristi korviaan vinkauksen kuullessaan.
"Isi on vain vähän liikuttunut nyt", Beatrix rauhoitteli koiraa ja rapsutti ruttuista niskaa. Kuinka sekin reagoisi, kun perheessä olisi vauva?
Jos. Kun.
Hän käänsi katseensa Jonathaniin.
"Varo sormia, rakas."

Johnny varmistaisi että munmokoira ja isommat hyväksyisivät lapsen osaksi laumaansa.
"Mitä varon." Hän lupasi hiljaa, pilkkoen nyt juureksia.

Beatrix tutki Jonathania hetken katseellaan ennen kuin laski Pomonan sylistään lattialle. Hän nousi seisomaan ja asteli miehen luo, ja painoi otsansa tämän selkää vasten.
"Kaikki hyvin?"

Johnny värähti.
"Kaikki on hyvin. Loistavasti." Hän lupasi ääni värähtäen.
"Hölmö mies käy tunteella."

Beatrix kietoi kätensä Jonathanin vyötärölle ja halasi miestä takaapäin.
"Hölmö rakas mies", hän myönsi hiljaa.
"Onko sinusta kamala pitää tämä vielä salassa?"

Johnny naurahti pehmeästi.
"Ei. Se on vain... Noh. Tiedän että ajattelet etten minä osaa tätä salata ellen jää kuukauden arestiin kotiin. Cat on kova tyttö painostamaan."

Beatrix halasi Jonathania tiukemmin.
"Sinä itket ja naurat samaan aikaan", hän muistutti.
"On epäilyttävää, jos teet niin töissä. Mutta jos he huomaavat jotakin... Ei sinun tarvitse valehdella."

"Niin teen." Mies naurahti hellästi ja pyyhkäisi poskea. Parta oli ihan märkä.
"Yritän keksiä jotain ainakin viikon."

Beatrix sulki hetkeksi silmänsä ja hengitti Jonathanin tuoksua.
Lapsi.
"Ehkä sinun pitäisi miettiä etukäteen, mitä aiot sanoa."

"Kerro sinä? Mikä on uskottava vale josta en jää kiinni?" Hän naurahti hymyillen.

Beatrix oli hetken hiljaa.
"Schat, en tiedä, onko sellaista", hän huomautti.
"Mutta voit aina vedota vaikka kolmosiin."

"... En tiedä meneekö se enää läpi." Hän oli lopettanut sen jo hetki sitten.

Beatrix hymähti Jonathanin selkää vasten.
"Ehkä ei. Olet iloinen siitä, että siskosi on turvallisesti kotona?"

"Olen tottunut Junin reissaamiseen ja Cat tietää sen." Sitä hän oletti Bean tarkoittavan.

"Sinä olet hankala mies."
Beatrix hieraisi nenänpäätään Jonathanin paitaa vasten.
"Suloiset koiranpennut?"

"Minulla on joku maine, sidan." Mies nurisi, vaikka tiesi että pennut voisivat liikuttaa hänet kyyneliin.

"Niin. Sen vuoksi se voisi toimia."
Beatrix avasi silmänsä, muttei vielä raaskinut astua kauemmas, vaikka Pomona taisikin kaivata takaisin rapsutettavaksi kynsien rapinasta päätellen.

"... hei. Olet tuleva vaimoni, sinun kuuluisi olla puolellani tässä." Mies tuhautti nenäänsä nyrtyneenä.

"Schat, minä olen aina puolellasi", Beatrix vakuutti hellästi.
"Mutta pyrin myös olemaan rehellinen."

"Et nyt kuulosta siltä." Jonathan naurahti pehmeästi. pudistellen päätään. Hän jätti kaiken kiehumaan hellalle ja kääntyi naisen puoleen.
"Tiedätkö miten haluaisin nostaa sinut tuohon tasolle nyt?"

"Kuten sanoin, pyrin olemaan aina rehellinen."
Beatrix kohotti katseensa Jonathanin kasvoihin.
"Mikset tee niin?"

Niin.
Miksi hän ei tehnyt niin? Johnny oli niin tottunut siihen, että Bea oli kipeänä. Niinpä hän nojautui nostamaan naisen yläs ja laski tuon tyhjälle työtasolle, sivellen reisiä käsillään. Huulet hamusivat tuon kaulaa.

Pomona haukahti pettyneenä.
Äiti takaisin ja heti.
Mutta Beatrix kietoi käsivartensa Jonathanin niskan taakse, upottaen sormensa tämän hiuksiin.
"Hölmö mies..."

Äiti oli nyt kovin, kovin varattu ja Johnny hyvittäisi sen nakukoiralle myöhemmin. Hän hamusi kaulaa huulillaan ja nosti hameen helmaa ylemmäs, yrittäen olla kärsivällinen. Sukkahousut kyllä koettelivat sitä.

"Mmh, ei haittaa, vaikka menisivät rikki."
Beatrixilla oli aivan riittävän monet sukkahousut valmiina kaapissa, ei haittaisi, vaikka yhdet repeytyisivätkin silmäpaoille. Oltuaan enemmän tekemisissä koirien kanssa hän oli oppinut varastoimaan niitä hieman yli oletetun tarpeen.

Ei haittaa jos menisivät rikki tuskin oli lupa repäistä ne rikki, mutta Sawnie ei jaksanut ajatella järjellä. ja jos järkeviä oltiin, hän olisi antanut raskaana olevan, tulevan vaimonsa olla rauhassa. Sormet rullasivat hametta kiireisemmin ylemmäs ja hän painoi kuumeisen suudelman Beatrixin huulille.

Beatrix saattoi vain toivoa, ettei Jonathan kävisi liian varovaiseksi vain, koska hän oli nyt siunatuksikin kutsutussa tilassa. Muuten aika ennen joulua tulisi olemaan pitkä.
Joululapsi.
Hän antoi sormiensa upota punaisten hiusten joukkoon samalla kun kietoi jalkojaan miehen ympärille.

Hyvin pitkä. Mutta siitä ei tuntunut olevan pelkoa nyt kun hän veti Beaa lähemmäs. Ei mitään turhaa viivyttelyä, hän avasi omat housunsakin varmaan nopeammin kuin koskaan. keittiö pitäisi desinfioida.

Beatrix oli melkein yllättynyt siitä, ettei Jonathan viivytellyt. Ei sillä, että hän olisi asiasta valittanut, valitus johtui jostakin aivan muusta.
Mutta pitihän raskauttakin juhlistaa siinä, missä kihlaustakin.

Kuin reaktiona Beatrix oli ensin aikeissa kieltää asian, mutta otti sitten askeleen lähemmäs ja painoi otsansa vasten Jonathanin hartiaa, hengittäen syvään miehen tuoksua.
"Soitin."

Sawnie huokaisi hiljaa.
”Ei ilmeisesti mitään hyvää?”

Beatrix nielaisi ja pudisti päätään.
"He satuttavat Amandaa aivan tahallaan. Miten tytön on milloinkaan tarkoitus saada kootuksi itsetuntonsa kasaan, jos häntä jatkuvasti isketään takaisin maahan?" hän puhahti, hiljainen ääni täynnä tukahdutettua raivoa.
"He alkoivat sponsoroida toista esteratsastajaa vain, koska tiesivät sen satuttavan häntä."

Punatukkainen mies halasi naista tiukemmin itseään vasten.
”Hänen pitäisi vain päästä eroon heistä.”

"Niin pitäisi", Beatrix myönsi ja sulki hetkeksi silmänsä.
"Mutta Amanda tuntuu kaipaavan heidän hyväksyntäänsä. Eivätkä he tunnut olevan halukkaita jättämään tytärtään rauhaan, vaikka ovatkin laiminlyöneet tätä koko lapsuuden..."
Hän nielaisi uudelleen kipeästi.
"... Hän puhui sinusta pahasti."

Johnny astui vähän kauemmas.
”Minusta?” He eivät olleet tavanneet.

Beatrix kohotti katseensa Jonathanin kasvoihin miehen siirtyessä kauemmas.
"Niin. Sanoi sinua..."
Hän pudisti päätään vihaisesti, vaikka samaan aikaan melkein itketti.

Johnny katsoi kihlattuaan hermostuneena.
”Sano vain.”

Beatrix pudisti päätään. Ei sillä ollut väliä, eihän? Eihän?
"Hän sanoi, että olet jämämies, jota... käytän vain saadakseni lapsen."
Jalostusaikeisiin.

Jonathan hymyili vaisun surumielisesti. Joskus, ihan vain joskus hän epäili, mutta se meni aina ohi. Beatrix välitti, ei vain ollut niin täynnä tunteita kuin hullu walesilainen.
"Mutta me tiedämme ettei se ole niin?"

Beatrix tunsi kylmyyden leviävän kehoonsa. Hän otti askeleen taaksepäin, selkä osui melkein kylpyhuoneen oveen.
Me tiedämme, ettei se ole niin?
"Kuvitteletko sinäkin..?"

Ja se oli väärin sanottu. Mies puraisi huultaan ja avasi käsiään Bealle.
"Tule tänne sidan? Ei ole hätää." Hän vetosi hellästi.
"Joskus, hyvin harvoin, on ohimeneviä hetkiä kun mietin miten sinä jaksat tällaista ylitunteellista hölmöä. Mutta sitten sinä tulet illalla kainaloon, pukkaat kylkeen jos en tajua siirtää kättä ja katsot kun luen. Muistan että sinä todella rakastat tällaista hölmöä miestä, et vain ole yhtä... löperi kuin minä."

Beatrixin hartiat jännittyivät.
"Sinäkin kuvittelet, että minä olen tunteeton", hän henkäisi järkyttyneenä.
Ei mies ollut sanonut niin, hän oli vain tolaltaan. Raskaana ja tolaltaan, koska tunsi olonsa avuttomaksi, Amanda kärsi eikä hän tiennyt, kuinka auttaa.
"Luuletko, että minä todella kohtelen miehiä niin?"

Sawnie hieraisi kasvojaan. Hän ei tosiaan osannut nyt muotoilla tätä oikein.
"Minä tiedän että et ole." Hän vetosi pehmeästi. Hyvä jumala mies, nyt et sitten ala vollottaa.
"En. Et kohtelisi ketään niin rumasti?"

Beatrix räpäytti silmiään.
"Tuo kuulosti kysymykseltä", hän parahti hiljaa, yrittäen olla itkemästä, sillä se ei kuulunut hänen tapoihinsa.
Hänellä oli vain Jonathan, sisaruksensa ja Amanda.
"Olenko minä sinusta psykopaatti?"

"Ei! Se ei ollut kysymys vaan... Ei se ollut. Sinun sydämesi on sidan puhdasta kultaa." Hän tiesi sen. Näkihän sen jo siitä miten Bea oli ottanut aikuisen siskontytön viereensä keskellä yötä kun tuolla oli paha mieli.
"Et. Et mitään sellaista. Olet upea nainen, joka välittää läheisistään ja asettaa itsensä jopa viimeiseksi, jotta muiden olisi hyvä olla."

Beatrix nyyhkäisi ja kietoi kätensä suojelevasti ympärilleen, suojelevasti lapsensa ympärille. Heidän lapsensa.
"Minä en tiedä, kuinka auttaa häntä..."

”Auttaa ketä?” Hän kaipasi nyt tarkennusta.

"Amandaa", Beatrix vastasi, yrittäen hallita äänensä. Hän halusi, että Amanda saisi nukkua rauhassa yläkerrassa.
"Sawnie... Hän tunsi olonsa ulkopuoliseksi Julianin luona, koska tämä sai lapset..."

Se pisti hieman. Siksikö tuolle oli tullut kiire pois enonsa luota?
”Sidan.” Mies totesi hellästi, koettaen vetää naista halaukseen.
”Autat häntä juuri nyt.”

Beatrix jaksoi epäröidä vain hetken ennen kuin painautui Jonathanin syliin. Tietenkään mies ei kuvitellut, että Wendyn sanat olisivat totta, eihän? Vaikka joskus hän pelkäsi sitä itsekin, kaikki oli tapahtunut niin hirvittävän nopeasti.
"Mutta mitä sitten, kun..." hän aloitti, muttei lopettanut lausettaan. Kun he eivät voisi pitää enää raskautta salaisuutena.
"Hän ei saa joutua lähtemään enää yhdestäkään kodista."

Joskus oli se sekunnin hetki, mutta niitä oli vain vähemmän mitä enemmän he olivat yhdessä. Mies silitti hellästi naisen selkää.
”Pitää tehdä selväksi ettei hänen ole pakko lähteä. Vai miksi hän kuvittelee niin?”

Beatrix hieraisi otsaansa kevyesti Jonathanin hartiaa vasten.
"Amanda ei arvosta itseään lainkaan", hän vastasi onnettomana.
"Hän tuntuu kuvittelevan, ettei Julian muka tarvitse häntä enää, koska tällä on nyt omat lapset."

Jonathan nielaisi tyhjää. Se oli ajatuksena kamala. Mitä hän ymmärsi, mies rakasti siskontyttöään kovin paljon.
"Ehkä heidän pitäisi puhua siitä? Se... Se voi olla aika shokki. Ihan vaikka ne olisivat hänen sisaruksiaankin. Puhumalla se varmasti selviäisi."

"Niin", Beatrix myönsi ja unohtui silittämään Jonathanin paidankaulusta sormenpäillään.
Amandalla oli huono olla, ja hän pelkäsi, että väistämättömät uutiset uudesta serkusta suistaisivat tytön entistä syvemmälle.
"Amandan on vain vaikea puhua tunteistaan."

”Joskus pitää tehdä vaikeita asioita. Antaa tilanteen olla hetken ja mainitsee sitten Julianille?” Mies varmasti korjaisi sellaiset käsitykset.
”Rakastan sinua, sidan.”

Ehkä niin. Juuri nyt taisi olla niin paljon meneillään, että oli ehkä parempi, että Amanda saisi vetää hetken henkeä rauhassa.
Kyllä asiat varmasti vielä järjestyisivät.
"Minäkin sinua", Beatrix vastasi ja kurotti painamaan suudelman Jonathanin poskelle.
"Voisin laittaa Amandalle aamupalaa."

"Mm, laita. Minä lähden jo töihin. Koeta piristää häntä tänään jollain? Mitä minä sinua neuvon, osaat kyllä. olet upea täti." Hän suukotti bean otsaa ja lähti eteiseen. Maastoon ennen töitä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1481
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: When you cry, I'd wipe away all of your tears, wipe away all of your fears   To Toukokuu 17, 2018 12:38 pm

Maanantai 7. toukokuuta 2018 - 17.35, Hexham

Jonathan oli juuri laskenut pahaa aavistamattomana molemmat siskonsa ovesta sisään. Nyt hän saattoi laittaa teen kiehumaan ja ottaa kaapista leipomansa kakun esiin. Hän kääntyi siskojensa puoleen kun laski teekupit käsistään.
”Mitä teille kuuluu?”

Jos Juniperin iho ei olisi ollut kuuluisaa britinkalpeaa, olisi Espanjan lämmön voinut erottaa vihreän hupparin tuomaa kontrastia vasten. Nyt ainoastaan lisääntyneiden pisamien määrä kieli siitä, että nainen oli viettänyt aikaa oikean auringon alla.
Hän oli ollut tien päällä useamman viikon putkeen, mutta silti oli melkein vihlaissut jättää hevoset Hazelin huomaan. Totta kai tämä pärjäisi, mutta minkä työnarkomaani itselleen mahtoi.
"Hyvää, olin juuri-" siskoksista nuorempi aloitti, mutta isosisko ehti edelle:
"Mitä hittoa sinä salaat, Sawnie?"

Isoveli käänsi katseensa kuopukseen ja hitaasti perheen suupalttiin.
”Cat, anna Bugsien puhua. Mitä olit sanomassa Bugsie?”

Juniper naurahti ja pudisti kevyesti päätään.
"Ei mitään ihmeellistä. Olin juuri tallilla, ja-"
Catriona ei kuitenkaan suostunut jättämään asiaa siihen, vaan seisahtui veljensä vierelle ja tuijotti tätä epäluuloisesti.
"Älä yritä vaihtaa puheenaihetta! Ruoja! Artykin on nähnyt, että olet itkenyt ja nauranut samaan aikaan! Töissä!"

Johnny hymyili Bugsien sanoille ja oli avaamassa suutaan, kun Cat aloitti taas.
”... Olet puhunut Artemikselle?”

Juniper oli tottunut siihen, ettei välttämättä tullut kuulluksi silloin, kun Cat oli paikalla - niin kuin varmaan jokainen heistä. Pitäisi vain odottaa, että isosisko saisi mielenrauhan, sitten kuulumisten vaihtaminenkin onnistuisi.
Catriona tuhautti nenäänsä.
"Totta kai olen. Olet käyttäytynyt epäilyttävästi! Hän epäilee, että olet tullut lopullisesti hulluksi."

Jonathan pudisteli päätään.
”Voisin sanoa samaa hänestä, joten tuskin olemme jäävejä kommentoimaan toistemme mielenterveyttä. Niin, Bugsie?”

"Oi!"
Catriona ponkaisi maasta vauhtia ja ripustautui veljensä selkään.
"Ei aiheenvaihtoa!"
Juniper huokaisi uudelleen.
"Sawnie, onko jotain sattunut?" hän kysyi, siskoaan rauhallisemmin.

Se sai pitkän miehen horjahtamaan. Hän otti tukea reunasta ja pysyi pystyssä. Hän vilkaisi Bugsieta ja tuki Catia niin ettei tukehtuisi.
”Ei, miten niin?”

Catriona kietoi jalkojaan veljensä vyötärölle.
"Valehtelija!" hän puhahti, samalla kun Juniper vastasi Jonathanin kysymykseen:
"Jos Catin väite pitää paikkansa."

Johnny nauroi ja pudisteli päätään. Sitten tuli mieleen uutinen jonka hän oli saanut ja silmissä alkoi kiiltää.
”Se on minulle normaalia!”

"Ei töissä!" Catriona vetosi ja puristi jaloillaan hieman tiukemmin.
"Sawnie..."
Juniperin kulmat kurtistuivat kevyesti, kun hän huomasi kyyneleet isoveljensä silmissä.

Johnny pyyhkäisi toisella kädellä kevyesti silmiään.
"Alkaa itkettää kun painostatte noin!"

"Bah!" Catriona puhahti, vaikka katseessa olikin nyt häivähdys huolta.
"Salaat jotakin? Mitä?"
Juniper tutki veljensä kasvoja.
"Eihän Beatrixille ole sattunut mitään?"

Mies pudisteli päätään. Siskojen utelu ja sisällä kupliva ilo alkoi naurattaa, mutta ajatus siitä että hänestä tulisi isä sai liikuttumaan niin että häntä alkoi itkettää.
"Ei! Ei, sidan on täysin kunnossa."

Catriona räpäytti silmiään ja puristi veljeään taas vähän lujempaa.
"No mikä sitten on? Et kai sinä enää itke sitä, että Deirdre sai kolmoset?"
Vaikka olihan se aivan hiton upea juttu, mutta silti. Jokin raja, Sawnie, jokin raja.

Hänellä oli rajansa - hän oli itkenyt sitä vain ihan pienen hetken toimiston rauhassa!
"Ei mikään, hitto, antakaa veljenne olla, senkin pienet shakaalit."

Catriona matki ulvovaa shakaalia ja sai koirat ilmestymään paikalle. Muutkin kuin Pomonan, joka oli heti löytänyt paikkansa Juniperin sylistä.
"Emme, ennen kuin tiedämme totuuden!" hän vanhempi siskoksista jatkoi.
"Eikö Beatrix suostu irlantilaisiin perinteisiin häissä?"

Johnny kurtisti kulmiaan.
"Hän melkein vaatii niitä." Naisella oli hassu pakkomielle varmistaa että hän sai kaikki perinteet juhlaan. Kai se liittyi siihen miksi tuo halusi lasten oppivan varmasti iiriä.
"Ei ole tiedettävää."

"Hyvä nainen", Catriona myönsi, muttei hellittänyt otettaan.
"Joko Arty on oikeassa, ja olet tiputtanut sen viimeisenkin ruuvisi, tai sitten valehtelet. Joten kakista ulos!"
"Cat..." Juniper yritti vedota. Jonathan ei selvästikään halunnut kertoa heille, syystä tai toisesta.
"Bugsie! Sawnie, nyt! Olit samanlainen, kun salailit kihlausta. Mikä nyt sitten on? Lapsi jo, vai?"
Ei Catriona todella tarkoittanut sanomaansa, veli oli vanhanaikainen mies. Ei tietenkään lasta ennen häitä, eikö niin?

Johnny kuivaili silmiään ja nauroi samaan aikaan, mutta kyyneliä vain valui ja valui siristyneistä silmistä. Ne eivät vain tahtoneet ehtyä. Lapsen mainitseminen sai miehen ulahtamaan ja peittämään kasvonsa. Siitä ei ollut kauan kun hän oli saanut Claddaghinsa korusepältä. Nyt siinä oli Bean syntymäkivi. Tummansininen safiiri.

Ulvahdus sai kummankin sisaren jähmettymään.
Catriona oli se, joka sai puhelahjansa ensimmäiseksi takasin haltuunsa.
"Coc y gath! Ei helvetti, onko Bea raskaana? Sawnie?"
Juniper tuijotti veljeään samaan aikaan odottavasti ja huolissaan.

Oli ihan turha odottaa että Sawnie vastaisi heti. Mies keskittyi hetkeksi itkemään ja nauramaan samaan aikaan. Äänettömän naurun erotti olkapäiden hytkymisen rytmistä.
"Mmm. Ar y gweill."

Catriona oli joskus nauranut, kuinka heidän Elvis-kissallaan oli tapana unohtaa kesken kiipeämisen, mitä oli tekemässä, ja tipahtaa alas.
Nyt hänelle kävi samoin. Ote irtosi, ja hän tipahti jaloilleen veljensä taakse.
"Cer i grafu..."

Jonathan ei edes tajunnut että sisko putosi, kun yritti keräillä itseään.
Se ei sujunut kovin hyvin.

Kerrankin Catriona oli hetken hiljaa.
Sitten hän alkoi nauraa.
"Coc oen! Sawnie!" hän vetosi, läiskäisten veljensä selkää samalla kun kyyneleet kohosivat silmiin.
"Sinusta tulee isä!"
Juniper oli kohottanut käden suulleen, melkein uskaltamatta hengittää.

Uusi ulahdus.
Se oli hieman hankala asia käsittää. Tunteita täynnä oleva walesilainen oli halunnut sitä niin kauan, että ei vain osannut rauhoittui nyt. Lopulta tuo sai edes kädet kasvoiltaan.
"Mm'm. M-minusta tulee i-isä."

Tällä kertaa oli Catrionan vuoro ulvahtaa.
"Ei helvetti..."
Hartiat tärisivät samaan aikaan itkusta ja naurusta, kun hän kietoi kätensä veljensä ympärille ja hautasi kasvonsa vasten tämän selkää.
Myös Juniperin silmät olivat kostuneet.
"Voi Sawnie, olen niin onnellinen teidän puolestanne..."

Johnny vääntyi niin että saattoi halata molempia siskojaan samaan aikaan. Se oli hullua.
"M-minä en... Käsitä sitä. Kiitos Bugsie."

Catriona oli menettänyt puhekykynsä hetkellisesti täysin - tai ainakaan hän ei kyennyt muodostamaan ymmärrettävissä olevia sanoja. ja heidän äidinkielensä sentään oli kymri.
Juniper kietoi kätensä tiukasti veljensä ympärille.
"Miten pitkällä? Voiko Beatrix hyvin? Oletko sinä kunnossa?"

Johnny silitti perheen kuopuksen selkää toisella kädellä ja pyyhkäisi poskea omaan olkaansa.
"Ei kovin, olemme olleet hissuksiin siitä. Minä olen täysin kunnossa ja sidan voi hyvin."

Catriona vinkaisi.
"Ei helvetti, mam ja tad tulevat sekoamaan..! Hitto, Sawnie, sinun pitäisi varoa, ensin häät ja nyt lapsi, en ole varma, kestävätkö he järjissään..."
Juniperin oli pakko olla samaa mieltä.

”Sshh. He eivät vielä tiedä mitään. Haluan kertoa kasvotusten ja kun... kun kaikki on vähän pidemmällä.” Varmuuden vuoksi.

Catriona tyrskähti itkuisesti.
"Hitto sinä olet huono pitämään salaisuuksia. Et todellakaan voi mennä käymään."
Juniper rutisti veljeään tiukemmin.
"Sanothan, jos on mitään, mitä voimme tehdä? Jos tarvitsette apua? Ihan missä vain?"

”En voikaan.” Johnny myönsi naurahtaen. Hyvä jos hän selvisi puhelusta.
”Minä sanon Bugsie. Olet ihana.”

Catriona ynisi hiljaa.
"Minäkään en voi käydä kotona, voi hitto... Sawnie, saanhan kertoa Quimille? Halkean, jos en saa, tai sitten minun pitää muuttaa toimistoosi asumaan..."

”Saat. Ei hän kerro kenellekään.” Miestä hymyilytti ja edelleen itketti.
”Mutta tämän takia olen ollut outo.”

"Olet idiootti", Catriona huomautti niiskuttaen. Miten he voisivat käyttäytyä töissä normaalisti?
Juniper kurotti painamaan suukon veljensä kostealle poskelle.
"Tuhannesti onnea."
Catriona vingahti.
"Kai lapsi syntyy häiden jälkeen?"
"Cat!"

”Tsh! Itse olet. Ja syntyy. Vaikka kyllä sen jo häissä näkee.” Mies myönsi huvittuneena.

"Sawnie!" Cat puhahti ja läimäisi veljensä käsivartta.
"Senkin kettu! Äidin puolen suku saa halvauksen! Minussa oli jo ihan tarpeeksi!"
Hän oli kulkenut maha pystyssä kokonaan ilman papin aamenta.
"Kaikki ovat varmasti onnellisia", Juniper vetosi.

Sawnie älähti ja nauroi, pudistellen päätään.
”Niin he saavat... mutta sentään menemme naimisiin ja olemme kypsiä aikuisia.” Hän huomautti.
”Toivon että voisivat olla. Me olemme.”

Katolilaiset olivat silti katolilaisia.
Catriona tyrskähti itkuisesti.
"Kettu silti. Kettujen isä."
Pelkkä sana sai hänet purskahtamaan uudelleen itkuun.

Tästä ei jumalan tähden tulisi mitään. Ajatuskin siitä että hän voisi saada liudan omia lapsia, oman pesueen, itketti. Jos tämä olisi ensimmäinen, jota toivottavasti seuraisi monta muuta.
”Voi kun saisinkin pienen kettupesueen.”

Catriona nauroi käheästi.
"No kun ottaa huomioon, että te vasta menitte kihloihin, ja esikoinen on jo-"
"Cat!"
Juniper pukkasi siskoaan kylkeen.
"Noh! Halusin vain lohduttaa, että Sawnien uimajoukkue on selvästi irlantilainen!"

Mies haroi nauraen hiuksiaan ja pudisteli päätään.
”Emme kumpikaan ajatelleet että se kävisi näin nopeasti, vaikka jätimme ehkäisyn pois kihlojen jälkeen. Kun en tästä nuorene.”

Catriona tönäisi veljeään kevyesti.
"Liikaa tietoa! Bugsien korvia polttelee!"
"Cat..."
"Nuori mies vielä, selvästi! Hölmö kun tuollaisia olettaa..."

”Bugsie kesti hyvin.” Johnny totesi onnellisena hymyillen.
”Häät ja lapsi.”

"Bugsie pärjää", Juniper vakuutti vapaalla kädellään silmiään pyyhkäisten.
Catriona pukkasi veljeään uudelleen kylkeen.
"Lakkaa itkettämästä!"

”itse aloitit!” Sawnie puhahti j pudisteli päätään.
”Jos sidan tulisi nyt kotiin, hän ei ymmärtäisi.”

"Enkä!" Catriona intti ja irrottautui viimein halauksesta, mutta vain etsiäkseen paperia, johon niistää vuotavan nenänsä.
"Kehtasitkin yrittää salata asiaa."

"Aloitit!" Sawnie totesi, kaivaen taskustaan paperia ja ojensi siitä siskolleen. Mies niisti myös itse.
"Kukaan muu ei tiedä. Ei edes Julian. Ja sidan haluaisi pitää asian niin."

"Me pidämme asian omana tietonamme", Juniper lupasi, myös isosiskonsa puolesta, sillä Catriona oli alkanut itkeä uudelleen.
Lattialle unohdettu Pomona haukahti terävästi ja lähti kiireesti ovelle, ilmeisesti kuultuaan auton äänen pihalta.

Johnny kurtisti kulmiaan ja kuivaili silmiään.
"Kukahan..." Hän lähti eteiseen ja avasi oven, estäen terrierimummoa säntäämästä heti ulos.

Beatrix oli kaivamassa avainta sirosta, kermanvaaleasta käsilaukustaan, kun ovi avautui. Hän ei ollut halunnut häiritä Jonathania sisaruksineen, vaan oli ollut aikeissa hakea nopeasti unohtuneen puhelimensa.
Tummat kulmat kurtistuivat, kun hän näki itkettyneet silmät, ja hän riisui aurinkolasinsa nähdäkseen paremmin, siristellen valonarkoja silmiään.
"Rakas? Onko jotakin tapahtunut?"

Mies hymyili pehmeästi ja päästi terrierimummon riehaantumaan Beatrixin jalkoihin.
"Ei, kaikki on hyvin." Hän vastasi hellästi hymyillen ja päästi naisen sisään.
"Sinuna en menisi Catin näköpiiriin tai ota tukeva asento. Hän hyppii kuin koirat."

Beatrix tarttui hetkeksi Jonathanin leukaan ja tutki miehen kasvoja ennen kuin painoi suukon tämän selvästi kyynelten suolaamalle poskelle. Hän kumartui tervehtimään Pomonaa ja lähetti koiran sitten edeltään sisälle.
Varoitus sai tummat kulmat painumaan uudelleen alas.
"Tulin vain hakemaan puhelimeni, ajattelin, että saisitte olla rauhassa. Mitä-"
Hän ei ehtinyt pidemmälle, kun kirkasvärinen elosalama syöksähti keittiöstä ja kaappasi hänet halaukseen.
"Beatrix!"

Mies hymyili lempeästi, silmät siristyen. Ei oikeasti ollut hätää, hän oli vain tavallisen hölmö mies, kuten normaalisti. Tunteita täynnä, aivan järjettömän täynnä. Hän oli sanomassa jotakin, ehtien vain juuri ja juuri väistämään sitä pyörremyrskyä joka hyökkäsi keittiöstä hänen kihlattunsa kimppuun.
"... He ovat kovia kuulustelemaan."

Beatrix huomasi olevansa täysin kykenemätön tekemään muuta kuin jähmettymään aloilleen, kun lyhyemmän naisen käsivarret kietoutuivat yllättävän vahvoina hänen ympärilleen.
"Coc oen, olen niin mielettömän onnellinen teidän puolestanne", Catriona nyyhkytti veljensä kihlattua vasten.
"Idioottiveljeni on toivoton pitämään salaisuuksia..."

Jonathan vihelsi viattomana ja katseli kattoon. Hän ei voisi katsoa Catia ja Beaa tai alkaisi itkeä uudelleen.
"Juniper onnittelee varmasti vähän hillitymmin."

Catriona vetäytyi kauemmas, mutta vain koska itki taas niin, että hengittäminen tukkoisen nenän kanssa oli melkein mahdotonta. Varsinkin, jos vielä nauroi samaan aikaan.
Myös Juniper oli ilmestynyt ovensuuhun, mutta odotti kohteliaasti vuoroaan ennen kuin tuli halaamaan Beatrixia.
"Onneksi olkoon. Olen kamalan pahoillani, että Cat kiristi Sawnien kertomaan."

Mies naurahti Juniperin sanoille ja pörrötti tuon hiuksia.
”Noh, Bugsie. Jos ollaan rehellisiä, sidan ei olettanut minulta paljoa.”

"Viisas nainen", Catriona vakuutti nyyhkäisten.
Juniper olisi halunnut inttää vastaan, mutta päätyi sen sijaan taputtamaan veljensä käsivartta, hän ei ollut koskaan kannattanut valehtelemista ilman hyvää syytä.
Beatrix pyyhkäisi edelleen hieman hämmentyneenä hiuksiaan ojennukseen.
"Onhan Sawnie ruokkinut teidät?"

”Olin aikeissa ruokkia, mutta mokomat alkoivat heti hiillostaa.” Mies naurahti päätään pudistellen.
”Ja mitä sinä taputtelet, Bugsie?”

"Sinä olet surkea valehtelija", Juniper vastasi melkein anteeksipyytävästi.
Beatrixin katseessa häivähti lämpö, kun hän kurkotti painamaan uuden suukon Jonathanin poskelle.
"Mene ruokkimaan siskojasi, et saa olla huono isäntä."

Johnny painoi poskeaan bean huulia vasten ja hymyili hellästi.
"Mennääs siitä. Leivoin kakkuakin. Hus."

Beatrix sipaisi vielä Jonathanin selkää ja suoristi vaivihkaa paidankaulusta ennen kuin suuntasi yläkertaan etsimään puhelintaan.
Edelleen hiljaa niiskuttaen Catriona palasi keittiöön kakun houkuttelemana, Juniper kannoillaan.
"Sawnie, kai tiedät, että haluan lapsenvahdiksi?" vanhempi sisko totesi niistettyään nenänsä varmasti kymmenettä kertaa.

Johnny vilkaisi siskoaan.
"... Ei ilman Quimia tai toista aikuista samassa tilassa."

Catriona jähmettyi kesken liikkeen ja räpäytti silmiään.
"... Sawnie..." hän vetosi.

Isoveli pudisteli päätään.
"Ei. Sawnie ei nyt auta." Hän jätti koiransa siskolleen ja huolehti niistäkin neuroottisesti.

Catriona avasi suunsa inttääkseen vastaan, mutta tyytyi lopulta vain puhahtamaan.
"Olkoon. Minä voin vahtia lasta ja Quim voi vahtia minua?"
Sitähän Mervynkin sanoi. Että hän oli rakas, mutta ehkä ei olisi hyvä ajatus viedä Edeniä kävelylle juuri nyt. Tai eikö Quim pääsisi seuraksi vahtimaan?

"Jotain sellaista. Ei ilman Quimia tai jotakuta muuta aikuista." Niin se meni. Lapsi oli niin tärkeä, ettei tuo saisi olla lapsen kanssa kaksin.

Catriona puhahti liioitellusti peittääkseen sen, ettei häntä enää itkettänyt pelkästään uutinen lapsesta.
Olihan se ansaittua.
"Joko sitä kakkua saa, vai jäikö puheen tasolle?" hän puhahti.

Johnny nosti kakun jääkaapista.
"Siinä, ota toki. Senkin hölmö." Oli ihana tavata edes kahta sisarusta useammin.

"Otankin!" Catriona vakuutti ja leikkasi itselleen kursailematta kunnon palan.
Täytyihän tulevaa veljenpoikaa tai -tyttöä - tai mistä sen heidän sukunsa tapauksessa tiesi, ehkä jopa poikaa ja tyttöä - juhlistaa kunnolla.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1481
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: When you cry, I'd wipe away all of your tears, wipe away all of your fears   To Toukokuu 17, 2018 2:19 pm

Jatkoa tälle pelille.

Perjantai 11. toukokuuta 2018 - alkuilta, Hexham

Beatrix kertoisi kyllä. Kertoisi myös sen, mitä Deirdrelle kuului, ettei nainen ollut aivan oma itsensä eikä hän ollut aivan varma, mitä olisi tehnyt asialle.
Autossa hänen olisi tehnyt mieli painaa penkinlämmitin päälle, vaikka sää olikin aivan riittävän lämmin jo valmiiksi.
Ainakin auto oli pihassa, joten ilmeisesti mies ei ollut joutunut jäämään yllättäen ylitöihin.

Jonathan oli päässyt kotiin ajoissa ja ehtinyt aloittamaan ruoanlaittoa. Ei mitään hankalaa, pikainen ruokaisa salaatti.

Keittiössä torkkunut Pomona loikkasi pystyyn ja laukkasi ovelle, ja hetkeä myöhemmin Beatrix astuikin eteiseen.
"Ik ben thuis", hän huikkasi pehmeästi ja kumartui tervehtimään innokasta nakumummoa.

Sawnie laski ruoanlaittovälineet käsistään ja meni eteiseen vastaan.
”Hei sidan!” Perheen kaksi isompaa nelijalkaista tulivat pyörimään myös jalkoihin.

Beatrixin silmissä häivähti lämpö, kun hän astui lähemmäs ja painoi suukon Jonathanin poskelle ennen kuin tervehti myös kahta isompaa taljaa. Ne olivat oppineet kohteliaiksi, eivät tökkineet häntä kumoon edes innostuksissaan.
"Onko ollut mukava päivä?"

”Töissä vähän kaaosta, veljesi oli pahoittanut jonkun mielen ja serkkuni samoin. Se ei kyllä ole mitään uutta.” Sawnie totesi nauraen.

"Ehkä liikkeellä oli paljon idiootteja", Beatrix ehdotti. Hän hätisti koirat kauemmas, niin että saattoi astua peremmälle.
"Deirdre ei tosiaan vaikuttanut olevan aivan oma itsensä."

Sawnien ilme valahti.
”Pitää sano Artemikselle ettei hän ole ainoa.”

Beatrix vei kätensä sipaisemaan Jonathanin poskea.
"Ei ole ainoa. Deirdre itse sanoo olevansa väsynyt, mutta minusta tuntuu, että siinä on muutakin. Menen käymään siellä taas pian, yritän houkutella hänet ulos."

”Onnea. Artemis taisi huutaa hänelle asiasta ja Deirdreä ei tuntunut kovin kiinnostavan” Sawnie huokaisi ja veti hiuksia kasvoilta.

"Se ei estä minua yrittämästä. Pitää jutella Julianin kanssa."
Beatrix kurkotti painamaan uuden suudelman Jonathanin poskelle.
"Käyn pesemässä kädet, tulen auttamaan ruuan kanssa."

”Juttele. Ja se on valmis, tein salaattia meille. Pastasalaattia oikeastaan.” Mies asteli keittiöön ja otti vichypullot heille kaapista.

Beatrix hipaisi Jonathanin käsivartta ja suuntasi sitten alakerran kylpyhuoneeseen pestäkseen kätensä.
Ehkä hän voisi pyytää Julianin käymään. Hän ei halunnut puhua asiasta puhelimessa, ja vielä vähemmän tallilla, eikä se taitaisi onnistua myöskään veljen kotona.
Hän oli juuri kuivaamassa käsiään kun kipu vihlaisi ensimmäisen kerran.
Se oli normaalia. Kramppaaminen oli aivan normaalia. Ei ollut mitään syytä hermostua.
Seuraava vihlaisu taittoi Beatrixin melkein kahtia. Hän otti tukea lavuaarin reunasta, yrittäen hengittää syvään.
Sydän alkoi hakata kipeästi.
"Sawnie..!"

Johnny oli ottamassa lautasia kaapista kun kääntyi vauhdilla. Lautaset putosivat käsistä ja särkyivät lattialle kun mies harppaisi kihlattunsa luo.
”Mikä hätänä?”

Beatrix puristi lavuaarin reunaa rystyset valkeina. Hän kohotti katseensa, ja tavallisesti melkein kylmän tyynet silmät olivat täynnä hätää.
Hyvä jumala, älä anna sen olla mitään.
"J-jokin on vialla..."

”Aros!” Mies huusi koirille ja hätisti nuo pois keittiöstä. Hän nappasi Bean syliinsä ja veti oven kiinni. Auton avaimet, Bean takki, kotiavaimet, lompakko. Sitten ulos.

Pelko, joka sai sydämen hakkaamaan aivan liian nopeaan tahtiin, oli paljon pahempaa kuin kipu, joka runnoi alavartaloa. Jokin oli vialla, pahasti vialla.
"Sawnie..." Beatrix vetosi uudelleen, epätoivoisesti. Lupaa, että kaikki on hyvin.

Johnny auttoi naisen autoon ja otti tuon kädestä.
”Käydään varmuuden vuoksi.”

Varmuuden vuoksi.
Jotta he saisivat tietää, että kyseessä oli väärä hälytys. Hänen hölmön kehonsa väärä signaali. Jonka jälkeen he voisivat palata kotiin ja syödä päivällistä niin kuin oli tarkoitus.
Siitä huolimatta Beatrix tärisi käpertyessään etupenkille.

Johnny kiitti luojaansa automaattivaihteisesta autosta. Hän painoi kevyesti raskaammin kaasua. Äkkiä lääkäriin. Onnekai Hexhamin sairaalaan ei ollut pitkä matka.

Beatrix tiesi, ettei matka ollut pitkä, mutta se tuntui silti ikuisuuden mittaiselta. Kaikki olisi hyvin. Oli pakko olla. Vaikka kipu tuli ja meni aaltoina.
Hieman ennen sairaalaa hän sulki silmänsä.
"T-taidan vuotaa verta..."

Jonathan nielaisi. Nyt ei ollut aika miehen itkeä. Mies puhui hiljaa, rauhallisella tahdilla kymriksi. Tajuamattaan.

Mitä tahansa, kunhan kaikki olisi hyvin.
Beatrixin oli vaikea istua kivultaan suorassa tai siirtyä vuoteelle, kun heidät oli ohjattu vastaanotosta eteenpäin.
Lääkäri tulee aivan pian, ystävällisen oloinen sairaanhoitaja oli luvannut.

Johnny auttoi naista parhaansa mukaan, pidellen tuota samall kädestä tiukasti.
”Ei hätää, sidan.” Ei mitään hätää.

Beatrix vaihtoi kädet täristen sairaalakaapuun, jollaisia hän tavallisesti vannoi inhoavansa.
Nyt sillä ei ollut mitään väliä. Millään muulla ei olisi väliä kuin sillä, että kaikki olisi kunnossa.
Hän käänsi katseensa Jonathaniin, vaaleansiniset silmät täynnä hätää.
"Sawnie..."

Jonathan pysyi siinä vieressä ja puristu naisen kättä.
”Niin, sidan?” Lääkäri saisi jo tulla. Syke huiteli taivaassa.

Beatrixin kädet olivat jääkylmät.
Ole kiltti ja sano, että kaikki menee hyvin. Ettei mikään ole vialla.
Viimeksi oli todettu, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Viimeksi hän oli joutunut palaamaan kotiin yksin.
Pelko sai sydämen hakkaamaan oksettavaan tahtiin.
Verho siirtyi syrjään, kun vakavakasvoinen lääkäri harppoi heidän luokseen.

Jonathan nielaisi kaiken kun näki lääkärin kasvot. Se ei voinut tietää hyvää. Hän puristi hieman kovempaa naisen kättä.
Ei hätää kulta.

Beatrix ei voinut väittää, että muistaisi lääkärin nimen jälkikäteen.
Hän muistaisi kuitenkin jokaisen kysymyksen, jonka tämä esitti. Sen, kuinka kipeää vatsan kokeileminen teki, ja kuinka kuumemittari piippasi.
Katsotaan vielä ultraäänellä.
Miksei lääkäri jo sanonut kaiken olevan hyvin? Että kyseessä oli väärä hälytys?

Jonathan istui vieressä ja suukotti Bean sormia. Hän piti molemmin käsin naisen kädestä kiinni, silitellen sitä hellästi.

Beatrix värähti, kun kylmää geeliä levitettiin vatsalle ja käänsi katseensa pieneen monitoriin, jonka sairaanhoitaja oli työntänyt paikalle. Anturin liikkuessa vatsalla hän teki mielessään lupauksia toisensa jälkeen. Mitä tahansa, kunhan vain kaikki olisi hyvin. Aivan mitä tahansa.
Lääkärin kasvoilla häivähti ärsyyntynyt ilme, melkein kuin tämä olisi ollut ylimääräinen vaiva, turhanpäiväinen keskeytys kiireen keskellä.

Walesilainen olisi ansainnut palkkion kärsivällisyydestä.
”No?” Hän ei kestänyt hiljaisuutta enempää.

Lääkäri laski anturin kädestään.
"Näitä sattuu", tämä totesi, riisuessaan kertakäyttöhanskojaan.
Näitä sattuu. Ei edes 'olen pahoillani'. Näitä sattuu.
"Otetaan vielä verikokeet, mutta kyllä tämä aika selvä tapaus on."
Beatrix tunsi ilman pakenevan keuhkoistaan.

Johnny olisi lyönyt lääkäriä jos olisi uskaltanut päästää irti Bean kädestä. Silmiä ei edes kirvellyt kyynelistä. Ensimmäistä kertaa elämässään hän ei tainnut tuntea mitään.

Verhon heilahdus ja lääkäri oli poissa.
Näitä sattuu.
Sairaanhoitaja oli sentään myötätuntoisempi alkaessaan puhdistaa kyynärtaivetta verikokeita varten.
Siinä vaiheessa Beatrix alkoi itkeä. Tai ei, ei itkeä. Ulista.

Jonathan nousi seisomaan, painuen halaamaan Beaa miten taisi, ettei olisi hoitajan tiellä. Hän halusi vain viedä Bean kotiin ja pitää turvassa.

Näitä sattuu.
Hoitaja taisi yrittää saada hänet rauhoittumaan, verikokeet olisi saatava otettua ja muut potilaatkin hermostuisivat, ei tässä ollut enää mitään hätää.
Selvästikään kukaan ei ymmärtänyt.
Beatrix ulisi vain kovempaa.

Jonathan huomasi taas rauhoittelevansa naista kymriksi. Se tuli refleksistä.
”Sidan, kun kokeet on otettu, pääsemme kotiin.” Hän kieltäytyi ajattelemasta että jotakin oli kadonnut.

Beatrix ei ollut varma, pystyisikö rauhoittumaan.
Ei, kun sama painajainen toistui jälleen. Kun 'näitä sattuu' osui jälleen hänen kohdalleen.
Vasta toisen hoitajan avustuksella hänen suoneensa saatiin työnnettyä neula, joka syöksi rauhoittavaa ainetta verenkiertoon. Ulina muuttui hiljalleen nyyhkytykseksi.

Jonathan koki olonsa hyödyttömäksi. Niin mielettömän hyödyttömäksi. Hän oli täysin kädetön tekemään mitään sen eteen, että naisen olisi ollut parempi olla. Pahinta oli että tämä oli osin hänen aikaansaannostaan.

Ei tässä oikein ollut mitään tehtävissä. Menette vain kotiin lepäämään, jos kuume nousee tai vuoto ei lopu, takaisin päivystykseen. Lääkettä voi ottaa kipuihin.
Beatrix oli käpertynyt sängylle pieneksi keräksi, voima tuntui kadonneen jäsenistä. Olisi pitänyt vaihtaa takaisin omiin vaatteisiin, vaikka ne olivatkin tahriintuneet vereen.

Lopulta Johnnyn ratkaisu oli pyytää peitto. Hän kääri Bean siihen ja otti tuon vaatteet mukanaan. Kantoi kiltisti naista aina kotona kylpyhuoneeseen asti. Olisi pakko käydä suihkussa.
Sitten Beatrix saisi pukea pyjaman ja kääriytyä peittoihin, turvallisessa kainalossa.

Koirat selvästi aistivat, että jokin oli pielessä.
Beatrix itki edelleen, vaikka lääke tekikin olosta niin raskaan, ettei hän jaksanut pysyä edes pystyssä.
"Ei..."

Se kävi työstä saada itkevä nainen sänkyyn asti. Koirat asettuivat sängyn ympärille vahtiin ja Johnny veti kihlattunsa kainaloon. Hän silitteli tummia hiuksia ja piti kädestä eselleen.

Tavallisesti Beatrix olisi ollut huolissaan siitä, että Amanda ei joutuisi todistamaan vahingossa moista tunnemyrskyä. Nyt häneen sattui kuitenkin aivan liikaa.
"... Minun olisi pitänyt tajuta..."
Kun selkää oli särkenyt. Ehkä silloin jotakin olisi ollut vielä tehtävissä.

”Et voinut tietää.” Bea oli ensin hymyillyt ja aivan yllättäen mennyt huonoksi. Ei sellaista ennakoitu.

Totta kai hänen olisi pitänyt tietää.
Näin oli käynyt ennenkin. Hänen olisi pitänyt ymmärtää, että selkäkipu ei ollut normaalia. Lähteä sairaalaan heti.
Kivulias kramppi sai hänet käpertymään kerälle.
"Sawnie... Minä en... en voi... taas..."

Mutta kun se nimenoman taisi olla normaalia. Mies halasi kerää lähemmäs.
”Sidan, shhh. Haenko lääkettä sinulle?”

Beatrix pudisti päätään. Ei lääkettä, hän ei kokenut ansainneensa sitä. Typerä keho oli pettänyt hänet, ja saisi kärsiä siitä.
"Olen hyödytön..."

Jonathan huokaisi pehmeästi.
”Bea, se parantaisi oloasi. Kiltti.” Ei naiseen saanut turhaan sattua.

Beatrix puristi uudelleen päätään, vaikka kipu saikin hänen kehonsa jännittymään. Hän ei halunnut lääkettä, ei yhtään mitään.
"Waarom leef ik..."
Jonathan oli halunnut lasta. Ja hän oli epäonnistunut siinäkin.

”Mitä?” Mies ei voinut sanoa ymmärtävänsä. Hän silitti hellästi tummia hiuksia. Edelleen häiritsevän turtana.

Beatrix uikahti hiljaa. Sairaalassa saatu lääke oli vienyt terän pahimmalta tuskalta, jättänyt olon merkillisen ulkopuoliseksi tapahtumista.
"En jaksa olla elossa."

Vatsalta putosi pohja. Se vain jatkoi putoamista ja sai miehen nieleskelemään. Hän vain haki paremman asennon ja veti naista lähemmäs itseään.

"En jaksa..."
Beatrix ei jaksanut olla epäonnistunut kerta toisensa jälkeen. Ei jaksanut ajatusta siitä, että menettäisi jokaisen lapsensa. Ei jaksanut mitään.
Eikä hänen tarvinnutkaan enää jaksaa, ei hetkeen, itkun tyrehtyessä lopulta tokkuraiseen lääkeuneen.

Beatrix sai nukahtaa siihen viereen. Hän pysyi vieressä kunnes oli varma että nainen nukkui ja päästi Albuksen paikalleen sänkyyn kun nousi itse ylös. Hän veti puhelinta taskustaan ja valitsi isänsä numeron.
Ei hän edes tiennyt miksi. Se vain tuli.

Tristan Merrick oli juuri ehtinyt istahtaa alas teekupillisen ja voileivän kanssa, unohduttuaan jälleen ylitöihin, kun puhelin soi. Hän kohotti lasit silmiltään ja tihrusti hetken näyttöä.
"Helo, fy mab."

Johnny nielaisi tyhjää.
”S’mae.” Mies kuulosti vielä normaalilta itseltään.
”Tad—” Sen pidemmälle mies ei päässyt purskahtamatta itkuun. Sen erotti kyllä onnen itkusta, etenkin miehen vanhemmat.
”M-mitä minä t-teen? M-me menettimme...” Mies laski käden suunsa eteen. Sen sanominen oli vaikeaa.
”S-sidan oli...” Sekään ei tullut suusta ulos.

Tristan tiesi heti, että jokin oli vialla. Jaloissa levollisena taljana torkkunut Dobby kohotti päätään, kun isäntä suoristautui kuluneessa nojatuolissaan.
"Rauhassa, poika", hän vetosi.
"Mitä on tapahtunut? Onko Beatrixille sattunut jotakin?"

Mies veti syvään henkeä tai ainakin yritti. Koko olemus vapisi.
”H-hän ei jaksa olla e-elossa koska m-menetti taas l-lapsen.” Mahtava tapa kertoa ensinkään raskaudesta vanhemmilleen.

Isä tiesi kyllä, kun hätä oli todellinen.
"Oliko-"
Ei, sillä ei ollut juuri nyt väliä, etteivät he olleet tienneet tulevasta lapsenlapsestaan. Kaikki sellainen saisi odottaa.
"Ei hätää, poika, kaikki järjestyy kyllä. Eithne!"

Oli. Pelkkä yksisanainen kysymys sai miehen vinkaisemaan.
Maalitahraiseen tunikaan pukeutunut nainen kipitti miehensä luo, hiuksia kasvoilta siirrellen, ilme kysyvänä.
”E-en osaa auttaa ja sidan on a-aivan hajalla...”

"Ei mitään hätää, mae'n iawn, mae popeth yn mynd i fod yn iawn ..." Tristan rauhoitteli poikaansa. Kaikki tulisi olemaan hyvin. Ei mitään hätää. Eithne, sidan, meidän täytyy lähteä käymään pohjoisessa."
Seisomaan ponkaissut mies oli kompastua jaloissa pyörivään irlanninsusikoiraan.
"Sawnie, me tulemme sinne."

Jonathan vain nieleskeli ja yritti olla itkemättä. Vanhemman äänen olisi kai pitänyt rauhoittaa, mutta häntä itketti vain enemmän. Eithne kurtisti kulmiaan ja nyökkäsi.
”T-tulette?”

"Tulemme sinne", Tristan toisti.
"Kaikki järjestyy kyllä."
Hänellä ei ollut täyttä varmuutta siitä kuinka, mutta heillä olisi useamman tunnin automatka aikaa pohtia asiaa. Dobby olisi tietenkin otettava mukaan, ei sille hoitopaikkaa näin lyhyellä varoitusajalla löytyisi.

Jonathan nyökkäsi linjan toisessa päässä.
”S-selvä, a-ajakaa nätisti...” Eithne lähti jo pakkaamaan.

"Ajamme. Gofalu amdanoch eich hun. Pidä huolta itsestäsi, olemme siellä aivan pian."
Tristan hätisti koiran pois jaloistaan ja loikki siniset portaat yläkertaan sellaisella vauhdilla, että kolautti tohvelin peittämän jalkansa ylimpään rappuun.

Puhelun päätyttyä Tristania odotti vaimonsa kysymykset ja noiden poika istui sohvalle, peittäen kasvot käsillään. Hän ei pystynyt jälleen itkemään, vaikka tuntui siltä että tarvetta olisi ollut.

Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin - aivan liian nopeasti, jos nopeusrajoituksia katsottiin - vihreä Beetle liukui pysähdyksiin pihatielle ja Catriona loikkasi ulos, hiukset suihkun jäljiltä tavallistakin villiintyneempinä. Sellaisella pikkuseikalla ei ollut väliä, kun hän syöksyi ovelle ja soitti kelloa.
Isä oli hälyttänyt hänet apuun.

Johnny säpsähti ovikelloa, mutt ei kaikesta huolimatta loikkinut ovelle kiireellä. Mies laahusti väsyneenä ja lannistuneena. Pelkkä siskon näkeminen sai tuon itkemään uudelleen.

Catriona ei sanonut mitään. Hän harppasi veljensä luo ja kietoi käsivartensa tämän ympärille tiukkaan halaukseen, toivoen, että olisi voinut sulkea miehen kunnolla syliinsä.
"Olen niin pahoillani."

Mies vastasi halaukseen laiskasti. Ei ollut voimia mihinkään.
”E-en tiedä miten korjaisin...”

"Shhh, rakas, shh, mennään sisälle."
Catriona pujotti kätensä veljensä käsivarren alle ja lähti johdattamaan tätä olohuoneeseen.
"Istu alas, laitan meille teetä."

Miestä oli nyt helppo ohjailla. Hän vain lysähti istumaan sohvalle, pureskellen hiljaisena huultaan. Oli karmea olo. Hän vain halusi pyyhkiä kaiken pois, tehdä Bean olosta paremman.

Catriona suuntasi keittiöön, napsautti vedenkeittimen päälle ja etsi kaapeista eripariset mukit, jotka olisivat saaneet Beatrixin kurtistamaan kulmiaan.
Kun jokin oli pielessä, oli aika keittää teetä.
Ei mennyt pitkään, kun hän palasi veljensä luo sokerilla terästettyä teemukillista ojentaen.

Johnny otti teemukin varoen käteensä, nieleskellen tyhjää.
”kiitos...” Isoveli vilkaisi yläkertaa. Koirat ilmoittaisivat kyllä jos Bea heräisi.

Catriona istahti sohvalle veljensä viereen, aivan kylkeen kiinni. Sanat eivät olleet olleet koskaan hänen vahvuutensa, hän osasi olla paremmin vain lähellä.
"Juo, kun se on vielä lämmintä. Mutta älä polta suuta."

Se oli ehkä parasta nyt. Vain olla lähellä. Hän nyökkäsi ja tuijotti tyhjästi eteensä.

Catriona nojautui veljensä hartiaa vasten ja tuijotti samaa tyhjyyttä heidän edessään. Äiti ja isä ehtisivät tänne muutamassa tunnissa. Korjaisivat tämän jotenkin, eikö niin? Olisipa voinut uskoa siihen niin kuin lapsena.
"Ihan helvetin epäreilua."

Jonathan vilkaisi ylös.
”En minä... mutta sidan.” Nainen oli niin rikki.
[13.5.2018 14.05.06] Lilja L: "Ihan helvetin epäreilua", Catriona toisti, yhtä veljensä hartiaa vasten nojaten.
"Onko... Hitto, ei hän tietenkään ole kunnossa."

Jonathan pudisteli päätään.
”Ei tosiaan. H-hän sanoi e-ettei jaksa..”

"No helvetti."
Juuri nyt Catriona tunsi olonsa toivottoman tyhmäksi ja hyödyttömäksi. Mitä hän tiesi siitä, miltä tuntui todella menettää lapsi? Kun hän oli vain sysännyt omansa syrjään.
"Oletteko te... Tietääkö Julian?"

Johnny pudisteli päätään.
”Ei. Emme sanoneet mitään, m-mutta en minä voi...” hän tarvitsisi ystäväänsä nyt.

"Et voi olla yksin nyt."
Totta kai Jonathanilla oli perheensä, mutta silti. Se oli eri asia. Ja ehkä Beatrixkin kaipaisi omaa perhettään juuri nyt.

”M-minä tiedän...” Jonathan huokaisi raskaasti, ääni väristen.

"Hyvä poika. Älä unohda juoda teetäsi."
Catriona nojasi päätään Jonathanin hartiaa vasten ja yritti parhaansa mukaan pitää omat tunteensa kurissa. Hän voisi romahtaa rauhassa kotona, sitten kun vanhemmat olisivat päässeet perille.
Yläkerrasta kuului koirien liikehdintää, suihku taisi mennä päälle.

ohnny laski sillä sekunnilla teekupin kädestään.
”Käyn ylhäällä.” Mies mutisi milten mekaanisesti, astellen ylös tunteista tyhjänä.

Catriona jäi katselemaan huolestuneena veljensä perään.
Yläkerrassa Beatrix oli valunut istumaan pieneksi keräksi suihkun lattialle, yhä pyjamaan pukeutuneena, tyhjä katse silmissään.

Johnny koputti oveen ja avasi sen, katsoen naista hellyyttä silmissään.
”Voi sidan. Autanko?”

Beatrix painoi katseensa ja tuijotti läpikuultavaksi hitaasti muuttuvaa vaaleansinistä kangasta. Silminnähden väristen hän nyökäytti hitaasti päätään.

Mies asteli naisen luo ja riisui samalla päälivaatteet. Auttoi Bealta pyjaman pois.
”Pitäisikö sinun nukkua?”

"Mmh."
Beatrix tuijotti viemäriin valuvaa vettä ilmeettömänä. Ehkä se johtui vain lääkkeestä, joka sai ajatukset kulkemaan tuskastuttavan hitaina. Edelleen kehoa runnova kipu sai hartiat käpertymään jännittyneinä.

”Sidan, minä tuon sinulle juotavaa ja kipulääkettä. Jos nukkuisit. Kiltti.” Hän vetosi hellästi.

Beatrix katseli vettä vielä hetken.
Mitä merkitystä oli kipulääkkeellä? Typerä keho saisikin kärsiä. Hyödytön.
Siitä huolimatta hän alkoi kömpiä hitaasti seisomaan.

Heillä oli selvästi eriävä mielipide asiasta. Hän tavoitteli naisen pyyhkeen esiin kun tuo oli peseytynyt ja ojensi sitä.
”kuivaa kunnolla, laitan pyjaman sängylle, sidan.”

Beatrix vihasi sitä, että aiheutti huolta. Ja silti hän ei löytänyt voimaa vakuuttaa, että kaikki oli hyvin, että hän lepäisi hetken ja olisi sitten taas kunnossa.
Niinpä hän tyytyi vain nyökäyttämään päätään ottaessaan pyyhkeen vastaan. Uusi, pehmeä pyyhe, ostettu sopimaan kylpyhuoneen maton väriin.

Johnny tiesi ettei asia olisi niin, joten onneksi tuo ei koettanut väittääkää niin.
”Käy maate kun saat puettua.” Mies katosi kylpyhuoneesta ja laski sängylle puhtaan, kuivan pyjaman.

Beatrix kuivasi itsensä kuin puoliksi unessa, vaelsi takaisin makuuhuoneeseen ja vaihtoi ylleen uuden pyjaman, jonka sinisellä pohjalla oli valkea kielokuvio.
Hän oli ostanut sen vasta, edellisellä ostosreissullaan.

Johnny oli löytänyt melatoniinia kaapista. Hän toi ylös sen ja juotavaa, istuen Bean viereen.
”Olen tässä kunnes nukahdat, sidan.”

Beatrix otti kiltisti melatoniinin ja käpertyi kerälle sänkyyn.
Hänen olisi pitänyt huolehtia Jonathanista, varmistaa, että mies pärjäsi varmasti. Sen sijaan hän kuitenkin purskahti hiljaiseen itkuun, joka jätti posket kosteiksi siinä vaiheessa, kun hän viimein vaipui takaisin uneen.

Johnny makasi silittämässä ja lohduttamassa kunnes Bea nukahti. Hän asteli alas, näyttäen tyhjältä kuorelta. Ei ollenkaan itseltään.

Kuullessaan veljensä astelevan alas portaita Catriona nousi ylös ja suuntasi keittämään lisää teevettä.
Juniper olisi varmasti ollut tässä niin paljon parempi.

Jonathan ei oikein käsittänyt mitään. Mies vain kulki eteenpäin zombina, ahdistuneena sellaisena. Mitä hän voisi tehdä? Ei mitään. Beatrix oli sanonut kamalia asioita. Miten hän korjaisi kaiken, saisi kaiken taas raiteilleen?

Catriona palasi uuden teekupillisen kanssa olohuoneeseen.
"Sawnie, istu alas", hän kehotti veljeään hellän päättäväisesti.

Johnny istui alas ja tuijotti eteensä. Hän tulisi vielä hulluksi.
"Mitä minä teen? M-miten minä saan kaiken hyväksi..."

"Sawnie..."
Catriona sysäsi ratsastuslehden syrjään ja istahti sohvapöydän reunalle, ojentaen mukia Jonathania kohti.
"Puhu minulle?"

Hän otti sen toisen teemukin. Mies vilkaisi siskoaan epätoivoisena.
"S-sidan on aivan rikki."

Catriona laski kätensä silittämään veljensä polvea.
"Varmasti. Mutta se helpottaa ajan kanssa, eikö niin?"

"Milloin? H-hän on jo...." Johnny painoi päänsä polviin ja laski teemukin pöydälle.
"M-menettänyt yhden lapsen."

Catriona siirsi mukia hieman kauemmas ja kietoi käsivartensa Jonathanin hartioiden ympärille.
"Hitto..." hän sähähti hiljaa, silittäen veljensä selkää.

Hän ei vain keksinyt tapaa korjata asia. Miten hän voisi? Oli vain uskottava että se oli mahdollista. Bea oli juuri ollut sairas. Tämä johtui varmasti vain siitä. Hän ei juonut sitäkään mukillista, istuen siskon vieressä sohvalla ties miten pitkään.

Kolme mukillista teetä jäähtyi sohvapöydällä hylättyinä. Catriona silitteli veljensä polvea, selkää, käsivartta, mikä nyt milloinkin sattui olemaan lähimpänä.
"Sattuu tämä sinuunkin", hän huomautti, kun hiljaisuus oli jatkunut jonkin aikaa.

Johnny nielaisi tyhjää.
"Mmm." Ovikello soi. Vanhemmat olivat saattaneet venyttää nopeusrajoituksia ja perheen esikoinen upota murheelliseen hiljaisuuteen useammaksi tunniksi. Kellokin oli jo reilusti alkuyön puolella, mutta ei väsyttänyt. Keittiössä oli edelleen ne lautasten sirpaleet ja kaikki levällään.

Catriona hätkähti paikaltaan veljensä viereltä ja kiiruhti avaamaan ovea. Juniper olisi varmasti jo ottanut tehtäväkseen siivota keittiön ja varmistaa, että surun murtama veli ehtisi syödä jotakin, mutta hänen ajattelunsa ei ollut ehtinyt niin pitkälle.

Oven takaa miltein tyttärensä syliin sinkaisi Eithne, joka pikaisesti halasi Catrionaa ja kysyi missä tuon veli oli. Löydettyään tiensä olohuoneeseen nainen istui poikansa viereen ja veti tuon halaukseen. Sanomatta sanaakaan. Ei sillä ollut väliä että poika oli jo neljääkymnmentä käyvä mies. Jos tuo soitti isälleen purskahtaen itkuun, he olisivat paikalla.

Vaikka poika olisi ollut kuusikymmentä, isämobiili olisi startannut kotipihasta hädän hetkellä. Olettaen tietenkin, että kuljettajalla olisi vielä silloin kortti ja ajotaito hallussaan.
Tristan seurasi vaimoaan asuntoon Dobbyn hihna kädessään, ja halattuaan tytärtään hän vapautti irlanninsusikoiran ennen kuin suuntasi itsekin olohuoneeseen.

Eithne vilkaisi miestään ja nyökkäsi paikkaa Johnnyn vieressä. Hän arvasi ettei poika ollut syönyt ja pitäisi poika ruokkia. Cat myös.
"Cat, tuletko keittiöön?" Nainen pyysi hellästi. Dobby oli livahtamassa sinne oven auettua, mutta nainen nappasi kiinni pannasta. Kuristi nähdä miten pariskunta oli selvästi lähtenyt kesken syömään käymisen kotoaan, kiireellä.

Tristan otti kuuliaisesti paikan poikansa viereltä ja vihelsi Dobbyn luokseen ennen kuin se yrittäisi ottaa uudelleen vaarin tilaisuudesta.
Catriona seurasi äitiään keittiöön ja kurtisti kulmiaan kiinnittäessään nyt ensimmäisen kerran huomiota sotkuun, sirpaleisiin lattialla ja ruuanlaiton jäänteisiin. Hän oli ollut täysin keskittynyt teeveden keittämiseen.

Eithne viipotti hakemaan rikkalapiota jotta saisi isoimmat palat lattialta. Johnny niiskaisi ja suoristautui hieman, pyyhkien kasvojaan.
"Ei teidän olisi tarvinnut..."

Tristan pudisti päätään.
"Totta kai tarvitsi", hän vakuutti, rapsuttaen sohvan vierelle istahtaneen Dobbyn päätä.
"Äitiäsi ei olisi voinut pitää poissa mikään."

Miehistä nuorempi vilkaisi yläkertaan.
"Sidan nukkuu jo." Onneksi nainen oli nukkunut. Ettei valvonut kipuisena.

"Hyvä, että nukkuu", Tristan totesi ja taputti poikansa polvea.
"Sinäkin tarvitset lepoa. Kunhan olet ensin saanut ruokaa."

"mm. Ei väsytä." Johnny pudisteli päätään itkusta tukkoisena.

"No, ruokaa ainakin", Tristan totesi, ja Dobby urahti myötätuntoisesti, tökäten Jonathanin polvea kostealla kirsullaan.
"Ehkä unikin sitten siitä."

Mies rapsutti koiraa laiskasti.
"Ei ole nälkä." Mies pudisteli päätään.
"Tad, miten minä korjaan tämän?"

Tristan huokaisi ja vei kätensä silittämään aikuisen poikansa selkää.
"Pelkäänpä, että tämä ei ole korjattavissa", hän totesi kulmiaan kurtistaen.
"On vain jaksettava odottaa, että tuska hiljalleen helpottaa."

Jonathan haroi hiuksiaan, saaden ne jäämään vain pörrömpään.
"Milloin? S-Sidan on aivan hajalla."

"Se ei ole mikään ihme", Tristan huomautti.
"Mutta niin olet sinäkin, poika. Sellainen tekee kipeää ja parantuminen ottaa aikansa."

"Minä en ole menettänyt syntynyttä lasta." Mies huomautti hiljaa. Hän oli vain menettänyt jotakin, jonka oli toivonut saavansa.

Tristanin kulmat pysyivät kurtistuneina.
"Meidän täytyy yrittää olla Beatrixin tukena niin hyvin kuin pystymme. Ja sinun on muistettava pitää huolta myös itsestäsi."

Se sai Johnnyn nielaisemaan.
”Minä pidän. Missä te yövytte?”

Tristan toivoi, että Jonathan todella tarkoitti sitä.
"Cat sanoi, että voimme yöpyä hänen luonaan, Joaquim ei ole juuri nyt kotona. Haluaisitko, että äitisi jäisi yöksi?"

Kevyt nyökkäys kertoi että hän kuunteli.
”En tiedä...” hän halusi, mutta Bea ei välttämättä.
”Kiitos kun t-tulitte.” Ja taas alkoi itkettää. Huoneeseen tullut Eithne sai pyyhkäistä silmiään kun laski tarjottimen pöydälle. Hän ei ollut koskaan nähnyt esikoistaan niin surkeana.

"Tietenkin tulimme", Tristan vakuutti.
Aivan sama, vaikka poika oli jo nelikymppinen mies, kun oli hätä, silloin vanhemmat saapuivat paikalle.
Catriona oli seurannut äitiään olohuoneeseen ja istahti nyt sohvan käsinojalle, nojautuen veljensä hartiaa vasten.

Eithne veti hiuksia korvan taakse ja istui alas.
”Sawnie, söisit. Et ole syönyt mitään lounaan jälkeen?” Siitä päätellen että päivällinen oli mennyt äskettäin roskiin. Sawnie vain pudisteli päätään.
”Entä Beatrix?”

Catriona pukkasi Jonathanin kylkeä kevyesti.
"Syö nyt, ettei minun tarvitse tehdä lentokoneääniä. Tiedät, että olen kammottava siinä."
Hän ei saanut ääneensä sen tavallista pirteyttä, silmätkin kiiltelivät uhkaavasti.

”N-nukkuu.” Mies änkytti hiljaa. Tuon äiti silitti poikansa selkää.
”Kultapieni, auttaisiko jos kerrot mitä tapahtui?” Kysymyksen olisi saattanut luokitella virheeksi kun mies alkoi nytkyä itkusta.

Catriona valahti alas sohvalle, pieneen tilaan käsinojan ja veljensä väliin, ja kietoi käsivartensa Jonathanin ympärille halatakseen tätä mahdollisimman tiukasti.
Tristan kietoi toisen käsivartensa aikuisen poikansa hartioille.

”P-pitää käydä ylhäällä..” hän yritti nousta mutta Eithne painoi poikansa istumaan.
”Minä käyn. Sinä syöt ja viet isäsi ja siskosi kanssa koirat ulos.”

Catriona kietoi käsivarsiaan paremmin Jonathanin ympärille.
"Kuuntele äitiä", hän vetosi. Ei ollut mitään järkeä uuvuttaa itseään.

Johnny kohautti olkiaan. Kai sitten, äiti oli oikeassa. Mies otti puraisun naisen kasaamasta leivästi ja Eithne lähti hiljaisin askelin yläkertaa kohti. Pojan talo oli selvästi saanut naisen käden kosketusta.

Catriona nousi takaisin sohvan käsinojalle, vahtiakseen, että Jonathan varmasti söisi. Hän ei muistanut, milloin viimeksi oli nähnyt tämän yhtä tolaltaan. Niin kuin hän oli ollut silloin, kun oli tajunnut odottavansa lasta. Nyt tilanne vain oli täysin nurinkurinen.
Yläkerrassa Albus oli palannut vartiopaikalleen Jonathanin puolelle sänkyä. Se kohotti päätään Eithnen saapuessa. Beatrix makasi pienellä kippuralla, itkien hiljaa.

Johnny söi kiltisti, joskin aivan mielettömän hitaasti. Tuskastuttavan hitaasti jopa. Hiljaisin askelin nainen asteli makuuhuoneeseen ja katsoi sängylle kipristynyttä naista myötätuntoisena.
"Calon bach, saanko tulla?"

Itku taukosi hetkeksi. Beatrix ei vastannut, muttei myöskään kieltänyt Eithneä tulemasta.
Deirdren tätiä. Naisen olisi pitänyt saada keskittyä olemaan siskontyttärensä tukena nyt, kun tämän oma äiti oli poissa ja tilanne vaikea.
Ajatus sai hänet purskahtamaan uudelleen itkuun.

Eithne tiesi että siskontyttöä oli turha auttaa jos tuo ei pyytänyt. Kuten Doireann, Deirdrekään ei ottanut apua ellei halunnut sitä. Nainen hiipi huoneeseen ja istui sängyn reunalle.
"Fy mach i..." Nainen kutsui pehmeästi, laskien kättään tuon kyljelle.
"Tarvitsetko jotakin?"

Albus painoi päänsä takaisin peitteelle ja huokaisi hiljaa.
Kysymys sai Beatrixin ensin hiljenemään ja sitten uikahtamaan itkuisesti.
"... Äidin..."
Se oli typerä ajatus, eikä todellakaan vastaus Eithnen kysymykseen. Ei hänen äitinsä voisi edes matkustaa tänne, tekemistä riitti kotitilalla aivan riittämiin, vieläkin. Sitä paitsi äidin kuului saada olla innoissaan uusimmista lapsenlapsistaan, ei keskittyä hyödyttömään tyttäreensä. Silti ikävä raastoi juuri tällä hetkellä puolitokkuraisessa mielessä kipeänä.

"Albus, menepäs alas. Ulos." Se sai valtavaan koiraan liikettä ja se jolkotti alas tyynesti.
"Voi tyttökulta. Soita äidillesi? Hän ei varmasti pahastu."

Beatrix niiskaisi ja pudisti päätään.
Julian ja Deirdre olivat saaneet kolmoset, ja monen pelottavan kuukauden jälkeen perheet ansaitsivat iloita asiasta.
Vatsaa kouraiseva kipu sai hänet ynähtämään hiljaa.
"Olen niin pahoillani..."

Eithne silitti hellästi mustia hiuksia.
”Mistä sinun pitäisi olla?”

Beatrixin hengitys kiihtyi kivun yltyessä.
"Kaikesta."
Jonathan oli ollut niin onnellinen kun oli saanut kuulla lapsesta. Ei olisi pitänyt kertoa, antaa miehelle turhaa toivoa. Hän oli epäonnistunut, jälleen.

Nainen kurtisti kulmiaan ja haki vessasta vahvahkoa särkylääkettä.
”Sattuuko sinua?” Nainen istui takaisin sängyn reunalle.
”Minusta sinun ei pidä olla mistään pahoillasi.”

"Mmmh", Beatrix myönsi hiljaa, vaikkei ollutkaan varma, mihin kehon kipu loppui ja mielen alkoi. Oli melkein helpottavaa, kun poltot pyyhkäisivät ajatukset hetkeksi tiehensä.
"H-hän oli niin onnellinen..."

”Nousisitko ottamaan apua siihen?” Sawnie ei tosiaan olisi halunnut kihlattunsa kärsivän sekuntiakaan enemmän kuin oli pakko. Poikaparka.
”Ja niin sinäkin? Kultapieni, sinä teit kaikkesi.”

Beatrix tunsi lähes lapsellista halua kieltäytyä, käpertyä syvemmälle kipuunsa, jonka koki ansainneensa. Hän nousi kuitenkin kankeasti istumaan, vetäen terävästi henkeä.
"N-nyt on huono aika. K-kolmoset..."

Nainen ojensi tablettia ja piteli avattua juomapulloa. Kädet tärisivät vähemmänkin itkun jälkeen.
”Elämä on siitä hassu ettei se kysele sopivaa hetkeä. Koskaan ei ole hyvä hetki näin kamalalle tilanteelle, mutta koskaan ei ole myöskään huono hetki elämälle. Voi tyttökulta. Sawnie on vain äärettömän huolissaan sinusta.”

Beatrix vei tabletin suuhunsa ja hörppäsi pari kulausta vettä ennen kuin käpertyi takaisin peiton alle. Hänen olisi pitänyt nousta, pitänyt palata alakertaan ja vakuuttaa kaiken olevan hyvin.
Mutta kun ei ollut.
"Hänen e-ei pitäisi joutua olemaan."

Eithne veti mustia suortuvia korvan taakse, kun ne painuivat littaan kosteaa poskea vasten. Alhaalla hiljeni kun Cat ja Tristan lähtivät Johnnyn ja koirien kanssa ulos.
”Tietenkin hän on. Surullinenkin, tietenkin. Pelkäsi että suutut kun me olemme täällä.” Hän taputti paikkaa kainalossaan.
”En ole oman äitisi veroinen, mutta sinä tyttökulta näytät trvitsevan nyt syliä ja lohtua.”

Koiraparat, ulos keskellä yötä. Kaikki oli sekaisin.
Beatrix nyyhkäisi ja käpertyi lähemmäs, piilotti itkuiset kasvonsa kangasta vasten.
"Haluan vain, että hän olisi onnellinen. Että..."
Hartiat kiristyivät kun vatsaa kouraisi jälleen.
"H-hän ansaitsee parempaa..."

Pitäisi pyytää kuumavesipulloa kun muut palaisivat retkeltä. Ehkä Tristan saisi höpötyksellään esikoisen ajatuksia hetkeksi muualle.
”Hän on onnellinen. En ole nähnyt poikaani niin onnellisena ja ylpeänä kuin silloin kun hän kertoi kihlauksestanne. Joten ann hänen päättää oma parhaansa.”

Beatrix oli uskomattoman kiitollinen siitä, että perhe oli tullut Jonathanin tueksi. Hän sulki silmänsä ja yritti keskittyä hengittämään.
"M-minä pyysin, ettemme kertoisi lapsesta vielä. Pelkäsin..."
Ja juuri niin oli käynyt. Hän oli epäonnistunut jälleen.

”Se on jokaisen oma asia milloin haluaa kertoa.” Eithne totesi hellään sävyyn.
”Jokaista naista pelottaa/

Jonathan-parka oli joutunut pitämään salaisuuden vanhemmiltaan, kunnes oli käynyt näin.
"Minä en ansaitse häntä", Beatrix kuiskasi hiljaa. Niin hyvää miestä.

”Tietenkin ansaitset.” Eithne korjasi pehmeästi.

Beatrix ei voinut olla samaa mieltä. Ei, kun hänen kehonsa oli pettänyt heidät molemmat tällä tavalla. Hän nyyhkäisi ja nielaisi, käpertyen pienemmälle kerälle.
"Teen hänet onnettomaksi."

Eithne kietoi molemmat kädet poikansa kihlatun ympärille.
”Sinä teet hänet äärettömän onnelliseksi. Älä ikinä usko muuta.”

Jonathan olisi ansainnut jonkun terveen. Jonkun, joka pystyisi täyttämään miehen toiveen perheestä. Juuri tällä hetkellä pelkkä ajatus tuntui mahdottomalta.
Beatrix huokaisi ja jännittyi kivusta. Hän halusi vain nukkua.
"En pysty tähän taas..."

Eithne kurtisti kulmiaan jännittymiselle. Tyttöparka.
”Eikä sinun tarvitsekaan. Sinä itse teet päätökset siinä asiassa.”

Beatrix pudisti onnettomana päätään. Tällä kertaa heillä ei ollut vielä edes nimeä pienelle, jonka elämä oli tuskin ehtinyt alkaa. Ei kai sellaista saanut surra?
Silti hän ei mahtanut mitään sille, että itki itsensä takaisin uneen, hiljaa ja täysin uupuneena.

Sai sitä surra, tietenkin. Oli ollut olemassa ajatus ja toivo siitä, että siitä pienestä tulisi pitkä ja onnellinen elämä. Eithne pysyi naisen vierellä siihen asti kun tuo nukahti. Hän toi lisää särkylääkettä yöpöydälle. Ettei tarvitsisi kulkea kauas jos heräsi kipuun. Nainen hiipi alas, hymähtäen hiljaisuudelle vaisusti. Hän keitti kaikille teetä, pyyhkien silmiään kun kuuli ulko-oven loksahtavan auki. Yleensä talo olisi täyttynyt onnellisista äänistä ja naurusta. Nyt nainen vain tunnisti esikoisensa pitkät askeleet eteisessä, kuten myös että lapsiparka oli kovin murtunut.

Kynnet rapisivat lattiaa vasten, kun Pomona lähti pinkomaan kohti yläkertaa äidin luo päästäkseen. Catriona pyyhkäisi poninhännältä karanneita hiuksia pois kasvoiltaan ja katsahti Jonathaniin, hipaisten veljensä selkää yrittäessään pysyä tämän pitkien askeleiden tahdissa.
"Sawnie, pitäisi levätä."

Eithne vilkaisi poikaansa, sitten tytärtään ja lopulta aviomiestään. Hän ojensi Johnnylle mukin ja pakastimesta sulatetun muffinssin.
"Cat on oikeassa. Syö nämä ja mene nukkumaan, fy machgen. Jäänkö yöksi?" Istuessaan alas mies nyökkäsi kaikelle.

Tristan kiersi pöydän kietoakseen käsivartensa vaimonsa vyötäisille ja painaakseen leukansa hetkeksi tämän hartiaa vasten. Ei ollut helppoa nähdä esikoista niin hirvittävän onnettomana.
Catriona istahti veljensä vierelle ja vilkaisi teekuppia.
"Laitoitko hunajaa?" hän varmisti äidiltään.

"Laitoin." Nainen hymähti ja siveli poikansa hiuksia. Johnny nousi pian ja toivotti monotonisesti kaikille hyvää yötä. Yläkerrassa mies veti vaatteet päältään ja istui hyvin varoen omalle puolelleen sänkyä. Hän vain halusi viedä kaiken kivun pois, se ei voinut olla liikaa pyydetty?

Beatrix havahtui sängyn liikkeeseen, tai ehkä sittenkin vain toisen ihmisen läsnäoloon huoneessa. Yhä kerälle käpertyneenä hän käänsi päätään ja jäi katselemaan Jonathanin selkää.

Mies hieraisi kasvojaan, käyden sitten maate sängylle. Hän huomasi Bean, hipaisten naisen poskea.
"Sattuuko?"

Beatrix pudisti päätään. Särkylääke oli vienyt pahimman terän kivusta, hän pärjäisi kyllä. Kipua pahempaa oli nähdä Jonathanin vieraaksi muuttunut olemus.
"Kuinka sinä voit?"

Mies yritti hymyillä lohduttavasti ja tarjosi kainaloaan Bealle.
"Paremmin. Tulle tänne?"

Hymy, joka ei tuntunut yltävän aivan silmiin saakka, oli saada Beatrixin purskahtamaan itkuun.
"Olen niin pahoillani."
Hän kömpi varovasti lähemmäs, käpertyen miehen kylkeen.

Mies kietoi kädet Beatrixin ympärille ja veti Beatrixin aivan kiinni itseensä.
"Ei ole mitään mistä olla pahoillasi. Ei mitään."

Kukaan ei tuntunut ymmärtävän.
Beatrix ynähti hiljaa ja hautasi kasvonsa Jonathanin kaulataipeeseen.
"Jäivätkö vanhempasi yöksi?"

Jonathan ei halunnut kuulla sellaista. Bea ei ollut valinnut sitä.
"Mam jäi. Tad meni Catrionan luokse."

Beatrix nielaisi, kurkkuun noussut pala ei tuntunut katoavan minnekään.
"Aiheutan vain huolta."

"Ei." Mies totesi hiljaa.
"Sinä et valinnut sitä. Se ei ole sinun syysi. Sidan."

Totta kai se oli. Jollakin tavalla tämän kaiken oli oltava hänen syytään. Ehkä rangaistus siitä, että hän oli toiminut niin nopeasti, heittäytynyt suhteeseen. Tai siitä, että hän oli tehnyt Deirdren onnettomaksi. Pakkohan tällaiselle oli olla jokin syy.
"Sinun pitäisi nukkua."

"Nukun kyllä." Hän lupasi, silitellen itseensä kiinni vedettyä naista.
"Pitäisikö sinun syödä?"

Beatrix pudisti päätään.
"En jaksa nyt."
Juuri tällä hetkellä tuntui siltä, ettei hän jaksaisi enää koskaan. Mutta aamulla olisi oltava taas kunnossa, olisi itsekästä jäädä vellomaan omaan pahaan oloon.

Mies nyökkäsi pehmeästi.
"Selvä. Katsotaan aamulla."

Aamulla. Aamulla hän olisi taas oma itsensä.
Beatrix käpertyi tiukemmaksi keräksi Jonathanin kylkeen ja hengitti tutuksi muuttunutta tuoksua. Aamulla hän lakkaisi säälimästä itseään.
Levoton uni vei hänet lopulta taas mukanaan.

Johnny ei nukkunut koko yönä. Hän silitteli naisen selkää ja vahti tuon unta. Hän tiesi ettei olisi iloksi töissä, mutta uni ei vain tullut.

Päivästä taisi olla tulossa kaunis.
Sillä ei vain ollut Beatrixille mitään merkitystä. Hän ynähti hiljaa ja avasi silmänsä.
"... Et ole nukkunut."

Mies hymyili vaisusti.
"Huomensa sidan. Mitä voisit syödä?" Ei, hän ei aikonut ottaa kantaa asiaan.

Beatrix kurtisti kevyesti kulmiaan. Silmät tuntuivat itkusta kipeiltä ja kuivilta kaiken itkun jäljiltä.
"Ei ole nälkä."

"Smoothie? Sidan, kiltti." Nainen ei voisi olla syömättä pitkiä aikoja. Se ei tekisi hyvää.

Beatrix nielaisi. Ajatus syömisestä tuntui mahdottomalta.
"Hyvä on."
Hän hieraisi yhä aralta tuntuvaa vatsaansa.

"Kiitos. Teen vähän ja helppoa. Voit syödä vähän kerrallaan." Ei varmasti tehnyt kipujenkaan takia mieli.
"Muistathan että rakastan sinua?" Ei tehnyt mieli nousta siitä.

Jonathanin ei olisi kuulunut joutua huolehtimaan hänestä tällä tavalla. Maanittelemaan syömään.
Beatrix painoi kasvonsa hetkeksi miehen kaulataivetta vasten.
"Minäkin rakastan sinua."

Mies painoi hellän suukon tummiin hiuksiin ja rutisti hieman tiukemmin.
"Aina." Sawnie muistutti pehmeästi ja nousi sängystä.
"Käyn tekemässä jotakin. Lepää sinä, kiltti?"

Jonathanin pitäisi pitää huolta myös itsestään.
Beatrix ynähti myöntävästi ja työnsi varpaita paremmin Pomonan lämmintä kylkeä vasten. Olisi kai pitänyt nousta, pitänyt käydä pesulla, mutta ajatus tuntui juuri nyt sulalta mahdottomuudelta.

Johnny ei vaatinut sitä. Bea saisi ottaa aikansa, surra, voida huonosti. Hän teki niin myös, vaikka huolehtikin. Hän lähti alas pyjamassa, huomaten äitinsä lähteneen ulos isompien koirien kanssa. Hän palasi ylös smoothien ja teen kanssa.

Tuntui mahdottomalta löytää hyvää asentoa, ja jo pelkkä epämukavuuden tunne oli saada Beatrixin itkemään. Kyyneleitä ei tuntunut kuitenkaan olevan jäljellä juuri nyt.
Jonathanin palatessa hän katsahti mieheen väsyneesti.
"Otitko itsellesikin?"

"Otin. Ei hätää." Hän totesi hymyillen vaisusti.
"Siinä. Koetin laittaa kaikkia marjoja joista pidät."

Beatrix kohottautui kankeasti istumaan ja nojautui tyynyjä vasten. Hän oli päässyt näin pitkälle, uskoi jo selättäneensä pahimman, mutta Jonathanin uskomattoman kultainen ajatus sai hänet purskahtamaan itkuun.

Johnny istui Bean viereen ja laski tuomiset yöpöydälle. Ihan vain halatakseen Beaa kunnolla.

Beatrix käpertyi Jonathania vasten, hartiat itkusta täristen.
"O-olen niin pahoillani..."

”Mistä?” Hän halusi tietää että voisi jälleen sanoa ettei se ollut aihe.

Vei hetken, ennen kuin Beatrix sai vedettyä riittävästi henkeä puhuakseen.
"Epäonnistuin."

”Et.” Johnny sanoi sen yllättävän tiukasti.
”Se ei johtunut sinusta.”

Beatrix pudisti päätään.
"Olen epäonnistunut aivan kaikessa."
Pelkkä pettymys. Kerta toisensa jälkeen.

"Et ole. Mikään ei ole sinun syysi." Hän totesi hiljaa ja silitti naisen selkää.

Beatrix pudisti uudelleen päätään. Epäonnistunut. Mutta hän ei saisi kaataa sitä Jonathanin niskaan.
"Olen niin väsynyt."

"Ja sinun pitää levätä. Ja... Sidan, voisitko käydä puhumassa jollekulle ammattilaiselle kaikesta. Kiltti?"

Beatrix jähmettyi aloilleen.
"Mitä?"

"Kävisitkö puhumassa kaikesta jollekulle? Epäilen ettet... ole tehnyt niin ja minä toivon että kävisit." Hän naurahti vaivaantuneena.

Beatrixin hartiat kiristyivät hieman.
"Minun päässäni ei ole mitään vikaa."

"Minä tiedän. Siinä ei ole vikaa. Mutta se ei aina tarkoita sitä." Jonathan totesi pehmeästi.
"Se auttaisi sinua."

Beatrix veti itseään pienemmälle kerälle.
"Minulla ei ole mitään syytä", hän huomautti, pyyhkien kyyneleitä poskiltaan.
"Olen vain vaivaksi."

Jonathan pyyhkäisi kyyneliä ja tarttui naista kädestä.
"Sitä minä juuri tarkoitin. Ajattelet noin. Se tekisi sinulle hyvää."

Beatrix valui takaisin makuulle, käpertyen peiton alle.
"En ehdi. On oltava apuna Julianille ja Deirdrelle. Ja Amandalle."

"Sidan." Johnny vetosi hellästi. Tuntui niin kamalalta nähdä nainen tuollaisena.
"Et voi olla apuna kenellekään jos et huolehdi itsestäsi..."

Jonathanin sanat saivat Beatrixin nyyhkyttämään. Ei hänestä ollut apua kellekään alunperinkään. Hän oli muuttanut Englantiin ollakseen avuksi Julianin perheelle, mutta sen sijaan hän oli päätynyt sairastamaan. Ja nyt hän oli liian uupunut edes noustakseen vuoteesta.

Hän ei selvästi hallinnut tätä.
"Sidan, olen pahoillani. Minä... minua sattuu ja toivoisin että voisit paremmin. Siksi ehdotin."

Pomona oli ryöminyt esiin peittojen alta ja heilutti hermostuneesti häntäänsä.
"Se ei muuta sitä, että olen hyödytön", Beatrix itki.
"Minun ei pitäisi olla elossa!"

Jonathan nielaisi. Smoothielasi miehen kädestä putosi lattialle. Hänen pitäisi opetella pitämään astioista kiinni.
"...S-sidan..."

Beatrix vihaisi itseään jälkikäteen. Hänellä ei ollut minkäänlaista oikeutta purkaa tätä kaikkea Jonathan-raukalle.
Mutta sattui niin pahasti.
"Minun olisi pitänyt kuolla Amelian kanssa!"

Miten sellaista edes piti käsitellä? Sawnie ei enää tiennyt. Hänellä ei ollut mitään millä saada se paremmaksi tai helpottaa naisen oloa. Hän oli täysin turha. Kelvoton mies, josta ei ollut edes lohduttamaan tulevaa vaimoaan.
Ehkä oli parempi antaa naiselle rauha. Hän otti Pomonan syliinsä ja lähti alas, jäykin askelin.

Beatrix häpesi sanojaan sillä hetkellä, kun Jonathan lähti hänen luotaan. Mies ei ollut ansainnut mitään tällaista, kiltti, kultainen mies, joka oli yrittänyt tehdä hänelle smoothien marjoista, joista hän piti.
Hän pakottautui nousemaan vuoteesta ja kyyristyi siivoamaan lasin jäänteitä lattialta.

Mies otti kirjan ja meni lasitetulle terassille, istuen alas. Hän vain tuijotti kirjaa, lukematta sitä. Pomona juoksi aidan viertä parin lapsen kanssa kilpaa. Normalisti hän olisi hymyillyt sille, mutta nyt aidan toisella puolella olevat lapset saivat miehen tuijottamaan kirjaa tiukemmin. Hän ei halunnut ajatella asiaa.

Hiljaiset askeleet erotti juuri ja juuri lasten äänten yli.
Beatrix seisahtui hetkeksi ovensuuhun ja jäi katselemaan kirjaan syventynyttä miestä. Hitaasti hän lähti tätä kohti.
"Sawnie..."

Ei hän oikeasti edes lukenut. Kunhan tuijotti kirjaa katse tyhjänä, koettaen keksiä muuta ajateltavaa. Hän nosti katseensa kirjoista ja vilkaisi Pomonaa. Lapset olivat menneet.
"Mm, sidan? Sattuuko? tarvitsetko jotakin?"

Beatrix nielaisi seisahtuessaan Jonathanin vierelle.
"Olen pahoillani."
Hän ojensi käsiään miestä kohti.

Mies räpäytti silmiään ja otti kiini naisen käsistä.
"Ei se mitään." Tietenkin tuo oli rikki. Se oli normaalia. Hänkin oli aivan hajalla.

Beatrix ei vain olisi halunnut purkaa rikkinäisyyttään Jonathaniin.
Hän tarttui miehen käsiin ja kömpi tämän syliin, Ei hän ollut halunnut sanoa kamalia asioita, olo oli vain niin hirvittävän epätoivoinen.
Hän nielaisi kipeästi.
"Ehdin jo antaa itseni toivoa..."

Hän päästi naisen syliinsä ja sipaisi tummia hiuksia.
"Minä tiedän. Sidan, etkö... voisitko puhua tästä jonkun kanssa? Kiltti?"

Beatrix käpertyi kerälle Jonathanin syliin ja oli hiljaa hyvän tovin.
"En halua, että olet onneton."

"Minä olen onneton vain jos sinä ajattelet itsestäsi noin, sidan. Se särkee minut." Se todellakin teki pahaa.

Beatrix nytkähti yrittäessään olla nyyhkäisemättä ääneen. Hän pudisti päätään ja nojautui Jonathanin hartiaa vasten.
"En tiedä, mitä puhuisin."

”Puhut mistä silloin haluat. Mutta kiltti, minä pyydän.” Oli niin kamalaa olla avuton Bean hädän edessä.

Terapia oli tarkoitettu ihmisille, jotka olivat kohdanneet vaikeita asioita elämässään. Beatrix ei tuntenut olevansa yksi heistä, hänen elämänsä oli ollut monin tavoin hyvää.
Hän huokaisi ja käpertyi parempaan asentoon.
"Jos se helpottaa sinun oloasi."

"Toivon että se helpottaisi myös sinua." Mies huomautti hellästi.
"Sinulla on ollut vaikeaa."

Beatrix tuhahti tai nyyhkäisi, hän ei ollut aivan varma. Hänellä oli ollut helppoa, verrattuna niin moneen muuhun.
Mutta hänen olisi oltava kunnossa, jotta hän voisi olla hyödyksi ja avuksi.
"Onko Amanda tullut kotiin?"

Mies pudisteli kevyesti päätään.
"Ei. Luulen että hän on mennyt suoraan tallille."

Beatrix ei ollut edes muistanut varmistaa, että tytöllä oli kaikki hyvin. Ajatus vihlaisi kipeänä, paljon kipeämpänä, kuin alavartaloa runnova särky.
"Oletko menossa tänään töihin?"

Mies pudisteli päätään.
"Ei, olen kotona." Hän ei voisi jättää Beaa kotiin ja hän olisi töissä hyödytön.

Jonathan joutui jopa jäämään pois töistä hänen takiaan.
Beatrix pyyhkäisi silmiään, ne tuntuivat kuivilta ja turvonneilta.
"Tule hetkeksi nukkumaan?"

Hän ei mennyt töihin koska pelkäsi ajavansa kolarin matkalla.
"Mm. Mennään." Hän voisi ehkä ajatella ummistavansa silmänsä.

Beatrix nousi varovasti seisomaan, vaikka kipu tekikin ryhdistä tavallista käpertyneemmän.
"Tarvitset lepoa"; hän muistutti, ojentaen kättään Jonathania kohti.

”Minä lepään kyllä.” Heti kun ehtisi, hän lepäisi. Tuntui vain niin pahalta juuri nyt ettei siitä tullut mitään.

Beatrix vihelsi Pomonan takaisin sisälle ja lähti johdattamaan Jonathania takaisin yläkertaan.
Hän ei saisi aiheuttaa enää enempää huolta käyttäytymällä kuin hölmö lapsi. Kunhan kipu helpottaisi, hän palaisi takaisin arkeen. Vaikka ajatus tuntuikin mahdottomalta.
Hän ei pystyisi tähän uudelleen.
Yläkerrassa hän yritti painaa Jonathanin istumaan sängyn laidalle.

Johnny ei suostunut istumaan vaan jäi seisomaan.
”Sidan, sinun pitäisi levätä.

Beatrix kurtisti kulmiaan.
"Minä lepään", hän huomautti, sipaisten miehen pisamaista poskea.
"Mutta sinäkin tarvitset unta."

"Minä nukun kyllä." Mies lupasi pehmeästi ja viittasi beaa käymään sängylle.

Beatrixin silmissä häivähti epäluulo, mutta hän noudatti silti Jonathanin toivetta ja asettui omalle puolelleen sänkyä. Kiitollisempana kuin olisi halunnut myöntää.

Johnny kävi vasta sitten maate, vetäen tuon kainaloonsa.
"Levätään hetki."

Kynsien rapina ja patjan kevyt notkahdus kertoivat, että Pomona oli seurannut heitä makuuhuoneeseen. Beatrix työnsi varpaansa kiitollisena koiran lämmintä kylkeä vasten.
"Nuku."

Johnny nyökkäsi. Mies yritti hetken vahtia naisen unta, mutta nukahti sitten itse.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1481
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: When you cry, I'd wipe away all of your tears, wipe away all of your fears   Ti Elo 14, 2018 3:33 pm

Lauantai 26. toukokuuta 2018 - iltapäivä, Hexham

Jonathan oli ollut aamupäivän töissä ja ratsastanut Filiuksen läpi. Hän oli vienyt Amandan Newcastleen ja palasi noutosushin kanssa kotiin,
"Rwy'n gartref!"" Mies ilmoitti tulostaan ja tervehti Pomonaa hymyillen. Vanhemmat toisivat ensi viikonloppuna isot koirat kotiin. Alkoi olla ikävä taljoja.

Pomona ei vain tällä kertaa ollut liikkeellä yksin. Pian nahkamummon jäljessä seurasi kynnet rapisten vain hieman karvaisempi olento. Mustavalkoinen kiinanharjakoita jäi katselemaan Jonathania ujosti häntäänsä heiluttaen.

Jonathan pysähtyi eteiseen ja polkaisi ratsastussaappaat jalastaan. Enää Bea ei syttynyt niistä.
”Onko meillä vieraita? Sidan? Ja kuka muru sitä olet...” Mies kyykistyi ja ojensi kättään hapsukkaalle nakukoiralle.

Beatrix ilmestyi ovensuuhun unisena, pitkään neuletakkiin kietoutuneena.
"Se on Newt", hän vastasi, koiraa ja miestä katsellen.
Newt kurkotti kaulaansa ja haisteli varovasti Jonathanin kättä.

Jonathan hymyili koiralle hellästi.
”Newt? Ja mistäs tämä nyytikäinen tänne eksyi?”

Beatrix pyyhkäisi hiuksia korvan taakse. Ele, joka kieli jännityksestä tai hermostuksesta, ja jota hän ei itse tiedostanut.
"Eläinsuojalta."
Newt heilutti ujosti hapsuhäntäänsä.

Jonathan pisti sen kyllä merkille. Oli kai liikaa toivottu että Bea voisi tänäänkään olla oma itsensä, oman olonsa tähden. Mies rapsutti koiraa hyvin varoen korvan takaa ja nousi seisomaan.
Arvatenkin Newt oli jäämässä.
”Tule tänne sidan?” Hän avasi syliään naiselle.

Beatrix tassutti varovasti lattian poikki ja painoi suukon Jonathanin poskelle ennen kuin nojautui halaukseen.
Newt heilutti häntäänsä ja siirtyi kerjäämään huomiota Pomonalta.
"Ne tulevat hyvin toimeen."

Pomona napitti tulokasta tirheän, häntä tikkuna pystyssä. Sitten etupää painui maahan ja se kutsui alastonta lajitoveria leikkiin.
”Se on hyvä. Mitä muuta olet tehnyt tänään?”

Leikkiinkutsu sai Newtin riemastumaan niin, että huiskakorvaisen koiran oli loikittava pari kunniakierrosta ennen kuin se syöksyi etsimään lelua, jota olisi voinut esitellä uudelle idolilleen.
Beatrix hieraisi poskeaan Jonathanin hartiaa vasten.
"Kävimme vähän ulkona."

Newtin onnellisuus sai miehen hymyilemään vaisusti. Vieläkään se ei kyllä tavoittanut silmiä. Hän silitti naisen selkää hellästi.
"Ne varmasti nauttivat siitä."

"Nauttivat."
Beatrix kietoi käsivartensa kevyesti Jonathanin ympärille ja painoi nenänsä vasten paitaa, josta saattoi vielä erottaa tallin tutun ja lohdullisen tuoksun.
"Oletko väsynyt?"

"En kovin. Oletko syönyt mitään?" Mies huolehti pehmeästi, päästämättä beaa kauas.

Beatrix oli hiljaa.
Hän olisi halunnut vastata syöneensä, mutta se olisi ollut lyhytaikainen vale, sillä lounaaksi tarkoitettu ruoka oli edelleen jääkaapissa, siististi omassa rasiassaan.
Kuvotus iski aina jossakin vaiheessa päivää, muistutti siitä, mitä hän oli menettänyt.

Jonathan silitti bean selkää.
"Toin sushia. Ottaisitko vähän?"

Oli väärin, että Jonathan joutui huolehtimaan hänen syömisistään.
"Tietenkin. On jo päivällisaika."
Newt viipotti ohi värikästä solmunarua riemukkaasti heilutellen. Se tuntui jo kotiutuneen, vaikka yö saattaisikin osoittautua ensimmäiseksi kunnon koetinkiveksi.

Jonathan vilkaisi koiria ja hymähti.
"Mennään." Hän asteli kohti keittiötä Bea kainalossaan.

Beatrix oli onnellinen siitä, että Jonathan oli nyt kotona.
"En voinut jättää sitä eläinsuojaan", hän vetosi, katsoessaan, kuinka Newt kumartui lahjoittamaan leluaan Pomonalle.

"Ymmärrän." Hän kaiboi neliskanttiset lautaset esiin ja asetteli molempien sushikokelmat lautasille. Soijakastiketta, inkivääriä ja wasabia.
"Noin. Koetin valita sellaisia mistä pidät."

Jonathan oli aivan liian kultainen. Hän olisi ansainnut kiukun siitä, että oli ottanut koiran kysymättä.
Beatrix istahti pöydän ääreen ja katsahti lautastaan. Enempää ei tarvittu, kun hän jo purskahti itkuun.

Jonathan olisi itse ottanut mukaansa kolme koiraa, joten mitäpä yhdestä pienestä. Mies nielaisi ja kyykistyi Bean tuolin viereen, halaten naista hellästi.
"Ssshhh... Ei hätää."

Beatrix nyyhkytti hiljaa.
"A-anteeksi. Minä vain..."
Hän oli ollut vereslihalla siitä kammottavasta illasta lähtien. Mikä tahansa saattoi saada itkemään. Kai se oli parempi kuin turtumus?
"Toit sushia..."

Jonathan nielaisi hieman.
"Niin. En... En ottanut mitään missä on lohta ettet saa listeriaa mutta..." Sitä ei suositeltu raskaana oleville ja tuskin se tekisi hyvää keskenmenonkaan runtelemalle keholle.
"Tai siis kypsentämätöntä."

Beatrix piilotti kasvonsa käsiensä taakse. Hän vihasi olla tällainen, vihasi sitä, että saattoi purskahtaa itkuun täysin varoittamatta.
"Toit sushia, koska pidän siitä", hän nyyhkytti. Jonathan oli tehnyt parhaansa, jotta hän olisi saanut mieleistään syötävää.
Newt pysähtyi kesken loikan ja jäi tuijottamaan heitä huiskahäntä epävarmasti keinahdellen.

Jonathan silitteli naisen käsivartta hellästi. Mitä hän olisikaan tehnyt että voisi viedä sen itkun pois ja parantaa naisen mieltä. Sen hän oikeasti halusi tehdä.

Beatrix ei tuntenut itseään erityisen viehättäväksi itkiessään, varsinkaan, kun nenä iski tukkoon melkein heti.
"R-rakas, saisinko nenäliinan?" hän pyysi hiljaa, yrittäen pyyhkiä silmiään.
"Että pääsemme syömään."

Sawnie nousi ja toi Bealle muutaman nenäliinan. Jostakin syystä niitä riitti heidän taloudessaan, hänen takiaan. Mies hymyili vaisusti ja silitti tuon päätä hellästi.

Beatrix niisti nenänsä ja nojasi päätään kevyesti kosketusta vasten. Hän oli tainnut joskus kurtistella kulmiaan nenäliinapaketeille, mutta ei enää. Ehkä itkusta ei tulisikaan koskaan loppua.
"Mitä tallille kuuluu?"
Oli yritettävä jäljitellä tavallista elämää. Keskustella kuulumisista.

Sawnien kanssa ei tulisi vaikka kaikki olisi hyvin, joten niitä oli parempi olla piilotettuna joka huoneesssa.
"Hyvää. Kaikki sujuu kuten ennenkin, puoliksi omalla painollaan."

Beatrix ei tuntenut nälkää, mutta siitä huolimatta hän tarttui kertakäyttöisiin syömäpuikkoihin ja naksautti ne erilleen toisistaan. Puolikkaat jäivät epäsäännöllisiksi. Melkein alkoi itkettää uudelleen.
"Mitä Julianille ja Deirdrelle kuuluu?"

Johnny istui omalle paikalleen ja avasi puikot, saaden täydellisen tasaiset puoliskon.
"Hyvää, niin ainakin minulle sanotaan." Hän nielaisi. Hän ei pystyisi puhumaan kolmosista sen enempää nyt.

Beatrix harkitsi hetken hapuilevansa uuden nenäliinan vapaaseen käteensä.
"Minun pitäisi käydä vierailulla."
Hän ei vain ollut varma, selviäisikö siitä itkemättä. Vaikka tunsi olonsa samaan aikaan kammottavan itsekkääksi, tämän olisi pitänyt olla Deirdren ja Julianin hetki.

Sawnie puraisi huulensa sisäpintaa.
"Sanoin että sinulla on ollut oksennustautia." Mies myönsi hiljaa.
"Joten he eivät odota sinua käymään." Ei Bean pitäisi joutua vielä kohtaamaan menetystään niin rajulla tavalla.

"Oh."
Ehkä niin oli parempi. Sellaista tautia ei haluttu lasten tai imettävän ja synnytyksestä toipuvan äidin lähelle.
Jos hän olisi ollut parempi sisar, hän ei olisi vellonut omassa pahassa olossaan. Riittämätön.
Beatrix tutki sushivalikoimaansa hiljaisena.
"Toivoisin, että voisin olla enemmän avuksi."

"Sinä voit olla. Mutta minun piti sanoa jotain." Ja se oli ollut hyvä syy. Kukaan ei tosiaan halunnut sitä Veenien taloon nyt.

Beatrix tuijotti kurkulla täytettyä makirullaa hetken, ennen kuin vei sen mekaanisesti suuhunsa. Pakotti itsensä pureskelemaan ja nielaisemaan.
Newt oli ilmestynyt toiveikkaana pöydän vierelle, kerjäten palaa itselleen.
"Oletko kysynyt Artemikselta Deirdren voinnista?"

Mies kohautti ekvyesti olkiaan.
"Olen, samoin. Ehkä hieman paremmin, mutta Artemis oli itsekin hieman hassulla tuulella kun kysyin asiasta."

Beatrix siristi hieman silmiään poimiessaan uuden sushipalan puikkojen väliin.
"Millä tavalla hassulla?"
Hän oli ymmärtänyt, ettei Sawnien serkku Ja Deirdren veli ollut aina voinut hyvin.

"Hän oli kovin... Ei-Artemis. Eikä sellaisella tavalla kuin lääkkeiden kanssa usein, että hän vain on olemassa, vaan hän... Oli kovin iloinen. Se on tietenkin hyvä asia, mutta sanotaan nyt näin että serkkuni saa veljesi näyttämään lastentarhanopettajalta silloin tällöin." Sawnie hieraisi kasvojaan.

Beatrixin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Oletko huolissasi hänestä?"
Perheessä tuntui tapahtuneen viime aikoina paljon. Sawnie-raukka, hän ei ainakaan vähentänyt miehen taakkaa.

"En. Se tässä onkin outoa, en tosiaan ole huolissani." Yleensä Artemiksesta piti aina olla huolissaan.
"Hän ei vain yleensä hehku onnea ja sateenkaaria."

"Se on siis hyvä asia?"
Beatrix poimi makirullan varovasti syömäpuikkojen väliin, unohtuen katselemaan sitä.
"Meidän pitäisi perua häät."

Perua häät joita ei vielä edes ollut virallisesti. He olivat ajatelleet lähettää kutsut kesäkuun aikana.
”... Selvä.” Ei, hän ei kestäisi tätä keskustelua, jaksaisi puhua jo valmiiksi kipeää ja surkeaa kihlattuaan ympäri. Beatrix ei halunnut häitä ja hän ei halunnut pakottaa.

Tietenkään hänellä ei ollut oikeutta pahoittaa mieltään siitä, että Sawnie suostui siihen niin helposti. Eihän hän ollut halunnutkaan, että mies joutuisi sitoutumaan häneen.
Ja silti Beatrixia vihlaisi niin, että kyyneleet uhkasivat nousta silmiin.
"Sinun pitää etsiä joku vähemmän rikkinäinen."

Jonathan kohotti katseensa naiseen, joka oli juuri onnistunut sanomaan jotakin mikä teki kaikesta pahempaa. Mies nousi, vaikka ruoka oli kesken. Hän ei kestänyt tätä. Ehei, ei nyt, hänelläkin oli rajansa ja se alkoi todella olla tavoitettu.
"Jos minä annan sinulle hetken rauhaa. Käyn ajelulla." Hän muisti Julianin sanat siitä miten tuo sai anella kaikkea Deirdreltä.
No, nyt heitä oli kaksi.

Beatrix räpäytti silmiään, kun Jonathan nousi pöydästä.
"... Minne sinä menet?"
Sydän oli alkanut hakata epätahtiin, tai ainakin siltä tuntui. Kiltti, rakas, kultainen Sawnie.

Mies hieraisi leukaansa kädellä ja kohautti olkiaan.
"Käyn vain ajelulla. Jääkaapissa on jälkiruoaksi marja-marenki juustokakkua." Hän asteli eteiseen, polkaisi kengät jalkaansa ja lähti ovesta. Ei, hän ei kyennyt tähän juuri nyt.

Sawnie oli lähtenyt.
Hän oli ajanut pois miehen, jota rakasti niin paljon, että pelkäsi edes myöntää itselleen sitä näin lyhyen ajan jälkeen. Miehen, joka oli aina niin kiltti ja kärsivällinen.
Beatrix istui hetken paikoillaan täysin liikkumatta, sydän kipeästi jyskyttäen. Hän nousi seisomaan ja vaelsi eteiseen, Sawnie todella oli mennyt. Vaelsi olohuoneeseen ja takaisin keittiöön, kietoi käsiä ympärilleen.
Sawnie oli mennyt.
Newt tassutti huolestuneena hänen perässään, huiskahäntää sovittelevasti heiluttaen.

Mies oli poissa hetken. Ei kauan. Tuon piti vain saada ajaa hetki, pysähtyä keskelle nummia ja huutaa keuhkonsa tyhjiksi. Miksi he? Se surunsekainen raivo oli pakko päästää ulos. Hän oli vihainen tästä mitä tapahtui, juuri heille. Miksi heitä ei voinut säästää?
Jonkun koira vastasi kauempaa.
Jonathan kuivasi kyyneleet poskiltaan autosa kun ajoi takaisin kotipihaan. Mies nousi autosta ja asteli ovelle, avaten sen laiskasti.

Jos Beatrixilta kysyttiin, Sawnie oli poissa ikuisuuden. Ehkä mies ei enää tulisikaan takaisin, tai tulisi takaisin vain sanoakseen, että hän voisi pakata tavaransa ja lähteä. Ei Sawnie ollut sellainen mies. Eihän?
Kun ovi vihdoin aukesi, Beatrix ponkaisi pystyyn eteisen lattialta, jonne oli vajonnut rapsuttamaan Newtiä ja Pomonaa, ja syöksähti miestä päin kietoakseen käsivartensa tämän ympärille.

Hän ei ollut eikä koskaan olisi sellainen mies.
Pitkänhuiskea walesilainen horjahti kun sai kihlattunsa vauhdilla syliinsä. Mies kietoi kätensä tuon ympärille hellästi. Ei hätää, hän oli tässä.

Beatrix takertui Jonathaniin lähes epätoivoisella kiihkolla, ja hautasi kasvonsa vasten miehen paidanrintamusta.
"Anteeksi", hän vetosi tukahtuneesti, samalla kun koirat pyörivät heidän jaloissaan.
"Anteeksi..."

Mies painoi partaiset kasvonsa mustien hiusten sekaan, silitellen naisen selkää hellästi, rauhoittavin liikkein.
"Shhh. kaikki on hyvin sidan. Olen tässä."

Ei tietenkään ollut.
Beatrix ei edes yrittänyt estää itseään itkemästä, vaan nyyhkytti Jonathanin paitaa vasten.
"En olisi saanut sanoa niin."

Jonathan huokaisi hieman.
"Niin. Mutta sinä et ole oma itsesi nyt. En ole vihainen sidan."

Beatrix halasi Jonathania hieman tiukemmin. Sekään ei ollut syy satuttaa miestä niin pahasti, iskeä kipeästi vyön alle.
"Haluaisin vain, että voisin antaa sinulle lapsen", hän selitti, ääni särkyen.
"Miksi epäonnistun kaikessa? Julian ja Deirdre saivat kolme..."

"Shh." Mies hyssytti hiljaa, rutistaen Beaa tiukemmin rintaansa vasten.
"Et sinä epäonnistu."

"Epäonnistuin jo", Beatrix vastasi hiljaa. Jo kahdesti hänen kehonsa oli epäonnistunut. Se tarkoitti, että seuraavalla kerralla riski oli suurempi.
"Minä rakastan sinua, tiedäthän sen?"

"Ei." Jonathan korjasi pehmeästi. Hän ei nähnyt sitä epäonnistumisena.
"Tiedän."

Beatrix nielaisi.
Hän olisi halunnut sanoa vielä paljon muutakin. Pyytää uudelleen anteeksi. Yrittää selittää, kuinka hän todella pelkäsi, ettei Jonathan koskaan saisi hänen vuokseen lasta.
Mutta mieheen oli sattunut liikaa.
"En tahdo perua häitä."

Sawnie puraisi kevyesti, jatkoi silittämistä ja nielaisi tyhjää.
"Teemme miten haluat."

Beatrix piti kasvonsa painettuina vasten Jonathanin rintakehää.
"Haluan perheen ja ystävät sinne. Kieloja. Kauniin puvun."
Ehkä hän voisi takertua ajatukseen häistä, vaikka ne saivat hänen olonsa tuntumaan samaan aikaan hirvittävän syylliseltä. Oli väärin sitoa Jonathan näin vialliseen olentoon.

Hän painoi pehmeän suudelman naisen hiuksiin.
"Sidan, sinä saat ihan mitä haluat."

Beatrix niiskahti. Hänellä oli ikävä pelko, että ellei hän siirtyisi kauemmas pian, nenä saattaisi alkaa vuotaa suoraan Jonathanin paidalle.
Hän ei vain halunnut päästää irti.
"Oletko vihainen?"

Sitten vuotaisi, sitä varten heillä oli pyykkikone.
"En. En koskaan olisi vihainen sinulle, rakas."

"Sinun pitäisi olla."
Beatrix nielaisi ja kohotti katseensa, tutkien Jonathanin kasvoja katseellaan.
"Kuinka sinä pärjäät? Näytät väsyneeltä."

Jonathan hymyili vaisusti. Se ei vieläkään tavoittanut vihreitä silmiä, joissa oli usein tälle walesilaiselle tyypillinen pilke.
"Olen uneton. Menen lääkäriin maanantaina. Muuten hyvin."

Beatrixin vatsanpohjaa vihlaisi kylmästi.
"Etkö ole saanut nukuttua?" hän kysyi, kulmat melkein ankarasti kurtistuen. Toinen käsi hakeutui leualle, joka oli tavallista pidemmän parran peitossa, nyt kun hän kiinnitti asiaan huomiota.
"Mikset ole sanonut mitään?"

Jonathan pudisteli kevyesti päätään. Silloin tällöin hetken ja toisen.
"Haluan että sinä nukut ja kuvittelin että se menisi ohi. Ei selvästi, joten minä menen lääkäriin huomenna."

Beatrixin hartiat painuivat alemmas.
"En tiennyt."
Millainen nainen ei huomannut, että mies pyöri levottomana sängyssä saamatta unta? Itsekäs, joka keskittyi ainoastaan omaan suruunsa.

"Koska minä pidän huolta siitä että en häiritse sinua kun vihdoin nukahdat." Hän totesi pehmeästi. Hän makasi kiltisti paikoillaan, hiljaa.

Kammottava, kammottava kihlattu.
Beatrix tutki Jonathanin kasvoja, pidellen edelleen hellästi kiinni miehen kasvoista.
"Minä tulen mukaan."

Punaiset kulmat painuivat aavistuksen alemmas.
”Minne?”

"Lääkäriin."
Jonathan oli aina huolehtimassa hänestä, mutta muistiko mies pitää huolta myös itsestään? Beatrix lupasi itselleen, että kiinnittäisi enemmän huomiota kihlattunsa hyvinvointiin sen sijaan, että käpertyi vain omaan pahaan oloonsa.

Jonathan nyökkäsi.
"Selvä. Maanantaina, puoli yhdeksän. Lähden siitä töihin."

Maanantaina. Maanantaihin mennessä hän kokoaisi itsensä kuntoon, jossa voisi istua lääkärin odotushuoneessa odottamassa Jonathania.
Beatrix niiskahti ja kurtisti kulmiaan,
"Milloin vanhempasi tuovat isot koirat kotiin?"

"Ensi viikonloppuna." Vanhemmat tuskin yöpyisivät heillä tai viipyisivät kovin.
"Albus ja Sybil ovat kuulemma olleet ihan onnellisia lomastaan."

Jonathanille tekisi hyvää nähdä perhettä. Beatrixkin toivoi, että olisi voinut nähdä veljeään, mutta se ei ollut mahdollista juuri nyt.
Hän unohtui silittelemään parran peittämää poskea.
"Tämä pitää siistiä."

Bea voisi heti kun haluaisi - sanoisi että tauti on mennyt ja terveitä päiviä ollut.
"Minä siistin kohta."

Olisi ollut itsekästä vaatia veljen aikaa nyt, kun tällä oli oma perhe huolehdittavana. Siltä Beatrixista tuntui, vaikkei tunteessa välttämättä ollutkaan minkäänlaista logiikkaa.
Hyvin vastentahtoisesti hän höllensi otettaan Jonathanin ympäriltä.
"Sinun pitäisi syödä."

Ja veli repisi pelihousunsa kun saisi kuulla. Jonathan pudisteli kevyesti päätään.
"Ei tee enää mieli. Söitkä sinä?"

Beatrix harkitsi hetken, mutta pudisti sitten päätään.
"Voin hieman huonosti", hän vastasi, silittäen Jonathanin paidanrintamusta.
"Voisin hieroa hartioitasi."

Jonathan pudisteli kevyesti päätään.
"Mennään vain sohvalle? Ollaan siinä?"

Beatrix nyökäytti päätään ja otti askeleen taaksepäin, niin että Jonathan mahtuisi ottamaan kenkänsä pois.
"Sohvalle."

Jonathan polkaisi kengät pois ja lähti olohuoneeseen, käyden sohvalle. Samalla hän houkutteli Beaa syliinsä. He voisivat maata siinä, kaikessa rauhassa.

Beatrix seurasi Jonathania ja käpertyi tämän syliin. Pomona hyppäsi seuraksi jalkoihin, ja Newt jäi vinkumaan sohvan viereen häntäänsä heiluttaen. Se ei selvästikään uskaltanut ponnistaa sohvalle itse.

Jonathan venyi bean yli, ottaakseen newtin sohvalle. Hän veti kaikkien ylle viltin ja käänsi television päälle. Siinä oli hyvä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1481
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: When you cry, I'd wipe away all of your tears, wipe away all of your fears   Ke Elo 15, 2018 9:45 am

Maanantai 9. heinäkuuta 2018, iltapäivä, Rosings Park

"Oi! Sawnie!"
Bangkokin matkan jättämä punoitus ja pisamien kertakaikkinen räjähtäminen viipyivät yhtä Catrionan kasvoilla, kun hän harppoi kohti kenttää puhelintaan heiluttaen.
"Bea soittaa! Et kuulemma vastannut puhelimeesi!"
Mikäs saattoi olla ihan ymmärrettävää, kun otti huomioon, että veli oli ratsastamassa Filiusta. Mutta huoli teki hänet kärttyiseksi. Ei kai veljen kihlattu vain huvikseen soittelisi hänen puhelimeensa?

Jonathan oli päättänyt ratsastaa kunnon treenin, hankkia tekemistä aivoillensa. Ilman kypärää, kuten aina kentällä. Filius ei koskaan pudottaisi häntä. Tallimestari pysäytti friisiläisen ja kurtisti kulmiaan, kurottautuen ottamaan siskonsa puhelimen tuon sormista.
"Anna tänn-- S'mae, sidan. Onko kaikki hyvin?"

Jos tilanne olisi ollut toinen, jopa Catriona olisi tajunnut huomauttaa, että Jonathanin olisi ehkä ollut parempi laskeutua ensin alas satulasta, varmuuden vuoksi. Nyt hän ei kuitenkaan ajatellut sitäkään vähää, jäi vain aidan vierelle odottamaan peukalonsyrjäänsä pureskellen.
Beatrixin äänestä saattoi heti kuulla, että tämä oli itkenyt.
"Sawnie…"

Jonathan kiristi ohjasotetta ja se sai Filiuksen kolistamaan kuolainta kevyesti suussaan. Sidanilla ei ollut kaikki hyvin.
"Sidan? Tulenko kotiin?"

Catriona kurtisti kulmiaan ja lähti kiertämään aidan viertä kohti porttia, niin että voisi napata tarvittaessa Filiuksen, mikäli Jonathanin pitäisi lähteä kiiruhtamaan kotiin.
Linjan toisessa päässä Beatrix nielaisi, yritti koota itsensä.
"Sawnie, me emme menettäneet lasta. M-minä olen yhä raskaana..."

Jonathan tuijotti tyhjästi eteenpäin. Näyttäen siltä että kuuli jonkun kuolleen.
"... m-mitä? M-mit---" Filius korskahti tyytymättömänä ja otti pari askelta eteenpän.

Beatrix veti väristen henkeä.
"Lääkärit tekivät virheen. Ei ollut mitään keskenmenoa. Se oli vain..."
Hän nyyhkäisi hiljaa,
"M-meidän lapsemme s-syntyy jouluna..."

Heidän lapsensa syntyisi jouluna. Jonathan oli varma että hän avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta silmissä pimeni. Filius otti ohjasotteen löystymisen merkiksi liikkua ja otti pari raviaskelta. Se riitti pudottamaan Jonathanin ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen. Pää kopsahti kentän aitaan ja sen ansiosta tietoisuus pysyi pimeänä. Filius kääntyi ympäri ja hamusi miehen hiuksia. Mitä siellä teet?

Idiootti.
Helvetinmoinen, saatanallinen idiootti.
Catriona pyrähti juoksuun ja nappasi puhelimensa maasta samalla kun yritti tavoittaa Filiuksen ohjia ja kumartua tarkistamaan Jonathanin vointia.
"Soitan kohta!" hän huikkasi hämmästyttävää kyllä avoinna pysyvälle linjalle, pystymättä salaamaan hätää äänessään.
Hyvä jumala, jos annat Jonathanin olla kunnossa, minä lupaan...
'Kohta' venyi paljon pidemmälle kuin Catriona oli alun perin suunnitellut, aina sairaalan ensiapuun saakka. Typerä, typerä veli, joka oli ratsastanut ilman kypärää.

Jonathan ei ollut pudonnut... vuosiin. kymmeneen vuoteen? Siksi mies oli kovin hämmentynyt kun hän heräsi kulmiaan kurtistellen vuodeosastolla. Päätä jomotti helvetisti.

"Godverdomme!"
Elokuvissa tajuttomuudesta heräävän läheiset yleensä hihkuivat hillitysti onnesta, vuodattivat muutaman kyyneleen ja siirtyivät syrjään lääkärin tieltä.
Beatrix oli kyllä itkenyt, niin että vedenkestävä silmämeikki oli ollut koetuksella. Hän oli istunut vuoteen vierellä ja katsellut tajutonta miestä, rukoillut mielessään, että kaikki olisi hyvin. Ettei yhden elämän pelastuminen tarkoittaisi toisen menettämistä.
Mutta kun rakkaat silmät sitten avautuivat, kaikki huoli purkautui kiukkuun.
"Mitä ihmettä oikein ajattelit? Idioot!"

Jonathan kurtisti kulmiaan ja sulki silmät samantien uudelleen.
"... Sidan, päätä särkee..." Hän mutisi hiljaa, pidellen otsaansa. Jossa oli haavalappu. Mahtavaa.

"Sietääkin särkeä!"
Beatrix oli ponkaissut seisomaan niin, että tuoli, jolla hän oli istunut, oli kellahtanut kumoon. Hän laiskaisi vihaisesti Jonathanin peiton alle kätkeytyvää reittä.
"Imbeciel! Kuinka typerä täytyy olla, että ratsastaa ilman kypärää? Kuinka?"

Jonathan irvisti hieman. Päätä särki aivan jumalattomasti.
"...veljesi ratsastaa aina... ja minä..."

"Minulle on aivan sama, mitä Julian tekee! Sinä olet yksi... yksi..."
Beatrixin ääni särkyi itkun tieltä.
"Älä enää koskaan säikäytä minua tällä tavalla! Kuulitko?"

Jonathan irvisti uudeleen.
"E-en..." Hän avasi silmänsä.
"Sidan, kaikki hyvin." Ei hän tiennyt oliko, mutta saattoi silti luvata.

"Kaikki hyvin? Kaikki hyvin?"
Beatrixin ääni alkoi nousta vaarallisen korkeaksi.
"Kaikki ei todellakaan ole hyvin, millainen idiootti ratsastaa ilman kypärää, tai vastaa puhelimeen..."
"Bea."
Huoneen ulkopuolella odottanut Catriona oli havahtunut huutoon ja pujahtanut sisään.

Jonathan nyrpisti nenäänsä.
"Olin ratsastamassa. Mitä..." Hän ei muistanut putoamista edeltävää hetkeä.
"Sinä soitit? Mitä asiaa sinulla oli?"

Beatrix veti syvään henkeä, kerätäkseen voimaa huudon jatkamiseen - Jonathan oli ansainnut jokaisen desibelin, joka hänestä irtoaisi, mutta Catriona kosketti hänen kättään.
"Sawnie, lääkäri haluaa tutkia sinut", hän vetosi veljelleen.
"Juttelette sen jälkeen, okei?"
Hän voisi viedä Beatrixin syrjemmälle rauhoittumaan siksi aikaa, että lääkäri tarkastaisi mitä ikinä tarkastettavaa olikaan.

Hän oli tainnut tehdä jotakin todella typerää. Oli aivan sellainen tunne, että nyt oli tullut möhlättyä isommin kuin vain hieman kolhaistua päätä. Ehkä kukkakimppu korjaisi asiaa? Kaikki oli hyvin, mutta hän saisi olla yhden yön sairaalassa, kolautettuaan päänsä pahasti.

Lääkärin mentyä Catriona lähti hakemaan kahvia tai teetä tai mitä sairaalasta nyt ikinä sai, ja Beatrix saattoi palata vuoteen viereen. Nyt hieman rauhoittuneena, vaikka itkuisissa silmissä kipinöikin yhä huolen aiheuttama kiukku.
Hän oli pelästynyt pahasti Catrionan puhelua.
"Onko kovin huono olo?" hän kysyi istuessaan takaisin pystyyn nostetulle tuolille sängyn viereen.

Jonathan nyrpisti nenäänsä ja hamusi Bean käden otteeseensa.
"Päätä särkee."

Beatrix ei vetänyt kättään pois.
"Olet ansainnut sen", hän huomautti, mutta silitti kuitenkin lohduttavasti miehen kämmenselkää.
"Idiootti. Ilman kypärää, godverdomme."

Jonathan puristi Bean kättä.
"Noh." Mies hymähti vaisusti.
"Kouluratsastajat tekevät niin. En ole pudonnut kymmeneen vuoteen."

"Minä olen kouluratsastaja itsekin."
Oli ollut. Ei sillä ollut nyt niin väliä.
Beatrix oli todella pelännyt menettävänsä Jonathanin. Jonkinlainen hinta siitä, että heidän lapsensa oli elossa.
"Oliko sinun kolautettava pääsi aitaan?"

Mies hymähti uudelleen vaisusti. Ai hyvä jumala että otsassa sykki.
”Aidasta kaksikymmentä pistettä?”

Beatrixin hartiat jännittyivät kuin hän olisi halunnut läimäistä miestä. Kehtasikin vielä vitsailla sen jälkeen, kun oli säikäyttänyt hänet melkein hengiltä!
"Idioot."

”Arvostan ettet lätkäissyt.” Mies kiitti pehmeästi. Bea näytti siltä että mieli teki.
”Yritin keventää tunnelmaa.”

Totta kai hänen teki mieli. Typerä, typerä mies, joka olisi voinut saada aivovamman tai jotakin vielä pahempaa.
Beatrix ei olisi koskaan antanut sitä anteeksi.
"Muistatko mitään putoamista edeltävistä tapahtumista?"

Jonathan puri kevyesti huultaan.
”Um... Cat toi puhelimen, soitit. En enempää.”

Beatrix oli hetken hiljaa ja tutki Jonathanin kasvoja kulmat kevyesti kurtistuneina.
"Lääkäri oli tehnyt virheen."

Jonathan kurtisti kulmiaan.
”Mitä? Missä?” Ihan pihalla. Sitä sattui kun löi päänsä aitaan.

He joutuisivat siis käymään keskustelun uudelleen.
Beatrix varmisti, että sängynpääty olisi varmasti hyvässä asennossa, harkitsi nostavansa miehen jalkoja hieman korkeammalle.
"Me emme menettäneet lasta. Se oli... ei edes kaksonen. Meidän lapsemme syntyy jouluna."

Nyt ei mennyt taju, mutta mies vain tuijotti hetken eteensä. Sitten tuulella käyvä mies purskahti itkuun ja peitti käsillä kasvonsa. Ei helvetti.

"Sawnie…" Beatrix vetosi melkein huolissaan ja hipaisi miehen kättä, yrittäen nähdä tämän kasvot.
"Kaikki hyvin."

Meni hetki ja toinenkin että mies sai sanotuksi mitään.
”Sitä sinä... hyvä jumala. Coc oen.” Heillä oli edelleen lapsi. Tai siis, tuleva sellainen.

Beatrix kurtisti hieman kulmiaan.
"Sawnie, minä en ymmärrä, mitä yrität sanoa."

Jonathan pudisteli päätään. Sitä Bea oli siis soittanut, ei ihme että hän oli pudonnut. Tuntui siltä että hän saattaisi nytkin.
"Se siis ei oikeasti... me... se oli virhe? Mistä tiedät?"

Beatrixin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Voitko huonosti? Pitäisikö minun kutsua hoitaja?"
Hän otti Jonathanin käden omaansa ja silitti sitä kevyesti. Teki pahaa nähdä mies sairaalavuoteessa. ja vielä pahempaa teki tietää, että tämä oli kivuissaan. Eikä hän tiennyt, kuinka auttaa.
"Se oli virhe", hän toisti, ja ääni värähti harvinaisesta vihasta. Näitä sattuu. Jos lääkärillä olisi ollut hieman vähemmän kiire, he...
Mutta ehkä sillä ei ollut väliä.
"Kävin lääkärissä, olen voinut huonosti. Mutta se johtui vain..."
Johtui siitä, että heidän lapsensa oli jatkanut kasvamista. Sydäntä kalvoi huoli siitä, ettei hän ollut tiennyt. Että jokin oli voinut mennä pieleen, koska hän...
Hän puristi Jonathanin kättä.
"Huomenna on ultra."

Mies pudisteli päätään. Ei, hän voi oikein loistavasti. Päänsärky oli kaukainen muisto vain.
”Tulen mukaan.” Hän siis lähtisi täältä ennen sitä. Tietenkin hän halusi mukaan.

Beatrix tutki Jonathanin kasvoja.
"Jos lääkärit ovat sitä mieltä, että saat jo nousta", hän huomautti, silittäen miehen sormia.
"Täytyy myös tehdä testejä. Ensimmäiset tutkimukset ovat jääneet väliin..."

”En välitä” mies vastasi tyynesti. Hän tulisi vaikka pyörätuolissa - aiempaa pyörtymistä ajatellen hyvä idea - mutta hän tulisi mukaan.
”Kaikki on hyvin.” Oli pakko olla.

Beatrix kurtisti paheksuvasti kulmiaan. Hän ei halunnut, että Jonathan ottaisi turhia riskejä. Olisi ehkä parempi, jos mies joka tapauksessa kuljetettaisiin paikalle pyörätuolissa.
"Toivon niin", hän vastasi hiljaa, silittäen kättä omassaan.
"En ole käyttänyt alkoholia tai... Kaiken pitäisi lääkärin mukaan olla hyvin."

Jonathan puristi Bean kättä ja hymyili hellästi.
"Kaikki on hyvin. Minun... Minun pitää soittaa kotiin huomenna."

"Huomenna", Beatrix myönsi, kohottaen Jonathanin käden hetkeksi huulilleen.
Oli parempi olla ajattelematta vielä liian tarkkaan. Joka kerran, kun hän erehtyi ajattelemaan kuluneita viikkoja, joina ei ollut tiennyt olevansa raskaana...
Kaikki olisi hyvin. Tietenkin olisi.
"Nyt sinun täytyy levätä. Sait kovan iskun päähäsi."

Jonathan nyökkäsi. Huomenna.
"Noh, se oli vain aita ja olen puoliksi irlantilainen. Ei pääni tästä mihinkään kärsi, sidan. Höps."

Beatrix katsahti miehen kasvoja samaan aikaan hämmentyneesti ja huolissaan.
"Miten irlantilaisuus liittyy aitoihin?"

"Se liittyy pään kovuuteen. Kysy veljeltäsi, hänellä on kokemusta irlantilaisista." Mies naurahti vaisusti ja hymyili Bealle pehmeästi.
"Pitäisikö sinu mennä kotiin lepäämään? Ilmoitat vain mihin tulen huomenna."

Beatrix ei ollut varma ymmärsikö, mutta hän voisi kysyä asiaa myöhemmin Julianilta.
"Kuka sinusta huolehtii, jos menen nyt kotiin?" hän kysyi. Epäpätevät lääkärit, jotka olivat väittäneet hänen menettäneen lapsensa?

"Minä. Kulta, minun pääni vain kolahti, olen kunnossa. Mene vain kotiin. Minä tulen huomenna sitten mukaan." Ultraan. Heidän lapsensa. Alkoi taas itkettää.

Beatrix kurotti poimimaan nenäliinan yöpöydälle asetetusta telineestä ja pyyhkäisi sillä miehensä silmiä.
"Se oli kova kolhu", hän muistutti.
"Onko sinulla täällä kaikkea, mitä tarvitset? Pitäisikö minun tuoda jotakin kotoa?"

"Minulla on kaikki. Ota huomenna mukaasi vaihtovaatteet niin kaikki on hyvin." Ettei tarvitsisi olla tallivaatteissa.

Beatrix liikahti levottomana tuolissaan.
"Oletko varma, ettet tahdo minun pitävän seuraa?"
Päivä oli ollut hänellekin rankka, ja väsymys painoi jäseniä, mutta silti. Typerät, epäpätevät lääkärit.

"Voisin nukkua. Sinunkin pitäisi levätä." Jonathan hymähti pehmeästi.

Uni tekisi varmasti Jonathanille hyvää.
Beatrix kumartui painamaan kevyen suukon miehen huulille.
"Soitathan, jos tulee jotakin? Onhan sinulla puhelin?"

"On, minä soitan." Mies lupasi hymyillen hellästi.
"Koeta jaksaa, rakas."

Beatrix toivoi, että lepo olisi kaikki, mitä Jonathan tarvitsi.
"Koirat ihmettelevät varmasti, mikset tule yöksi kotiin", hän totesi, puristaen vielä miehen kättä.
"Kehotanko sisartasi lähtemään kotiin?"

"Voisin jutella Catilla hetken." Jonathan hymähti.
"ettei ole huolissaan."

Beatrix kumartui painamaan vielä toisen suukon Jonathanin huulille ja kohensi peittoa miehen yllä ennen kuin lähti huoneesta. Hyvin vastentahtoisesti, käsilaukun hihnaa tiukasti puristaen.
Melkein samalla ovenavauksella Catriona pujahti sisään. Ja purskahti itkuun heti kun näki veljensä sairaalasängyssä.

Jonathan hyssytteli siskoaan kymriksi. Ei ollut hätää.
"Kaikki on hyvin Cat."

Catriona oli heittäytymässä veljensä vierelle, mutta tajusi viime hetkessä varoa ja päätyi sen sijaan istahtamaan sängyn laidalle.
"Helvetin idiootti!" hän rähisi, yhtä lailla kymriksi.
"Mitä hittoa oikein ajattelit? Ilman kypärää? Idiootti!"

Jonathan huokaisi.
"Sitä sattuu." Mies puolustautui pehmeästi.
"Minulla oli hyvö syy pudota."

"Ilman kypärää. Pää suoraan aitaan... Helvetti!"
Catriona kohotti kätensä kuin olisi ollut aikeissa läiskäistä veljeään, mutta päätyi lopulta silittämään tämän poskea hellästi.
"Minä ehdin jo pelätä, että... Ei voi olla niin hyvä syy, hitto."

Mies hymyili onnellisena.
"On." Hän totesi hymyillen leveämmin.
"Saamme sittenkin lapsen joulukuussa. Se oli virhe. Bea... Se... se ei mennyt kesken."

Jonathan hymyili.
Päähän kohdistuneen iskun oli täytynyt olla aika hiton kova. Catrionan kulmat painuivat huolestuneesti alemmas.
"Se ei ole mik- Hetkinen, mitä?"

Jonathan hymyili edelleen.
"Sitä sidan soitti. Hän on edelleen raskaana kaikesta huolimatta."

Catriona räpäytti silmiään.
Räpäytti niitä toisen kerran.
Ja purskahti uudelleen itkuun.
"Sawnie..!"

Miestä alkoi itseäänkin itkettää.
"Minä tiedän. Minä tiedän. En... En kestä tätä. Tämä on upeaa."

Se, että Jonathan alkoi itkeä, tarkoitti, että Catriona itkisi kahta pahemmin. Uikahdus, joka hänen suustaan pakeni, sai ohi kulkeneen hoitajan kurkistamaan huolestuneesti huoneeseen.
Catriona painautui sängylle veljensä viereen, puoliksi tämän päälle.
"S-sinusta tulee s-sittenkin isä..."

Jonathan silitti siskonsa selkää ja nyökytteli.
"Niin tulee. Sittenkin." Joulukuussa. Siihen oli niin kauan.
"Joulukuussa..."

Catriona hautasi kasvonsa Jonathanin hartiaa vasten.
"Mam ja tad tulevat riemastumaan", hän nyyhkäisi hiljaa. Juniperi myös.
"M-minä en... Miten niin voi käydä?"

Jonathan aikoisi soittaa vasta ultran jälkeen.
”Niin. Soitan huomenna heille. En tiedä. Se lääkäri oli inhottava j jos hän olisi katsonut kunnolla.. . Se oli virhe.”

Catrionan käsi puristui kiukkuiseen nyrkkiin.
"Haastakaa oikeuteen mokoma paskiainen. Hitto, Veronica on asianajaja, hän osaisi varmasti neuvoa..."
Mutta niin taisi tapahtua enimmäkseen amerikkalaisissa sarjoissa.
"Onko... kaikki hyvin?"

”En välitä.” Olkoot paskiainen. Heillä oli edelleen tuleva vauvansa.
”Huomenna on ultra. Sidanilla on kyllä kaikkia mahdollisia oireita raskudesta ja kaikki on sitä lukuunottamatta ollut hyvin.”

"Mutta se on varmasti hyvä, eikö olekin? Jos on oireita. Pahoinvointikin on kai oikeasti hyvä juttu..."
Jonathanista tulisi sittenkin isä.
Catriona nyyhkäisi ja kietoi käsivartensa veljensä ympärille halaukseen.
"Olit silti idiootti, kun ratsastit ilman kypärää. Mikä helvetti teitä kouluratsastajia vaivaa?"

Jonathan nauroi huvittuneena.
”Hei, en ole pudonnut vuosikausiin. En olettanut että niin kävisi nytkään.”

"Ei kai kukaan oleta putoavansa?" Catriona tuhahti.
Hänestä tulisi taas täti. Ensimmäistä kertaa Jonathanin lapselle. Hän paloi halusta päästä kertomaan Joaquimille, kertomaan mieluummin koko maailmalle.
"Olen niin onnellinen puolestanne."
Hän hieraisi päätään veljensä hartiaa vasten.
"Mekin olemme puhuneet lapsesta. Quimin kanssa..."

Hetkinen. Mitä olivat tehneet?
”... olette?”

"Mmm, olemme. Möläytin ehdotuksen kesken seksin, mutta sen jälkeen..."
Catriona kurtisti hieman kulmiaan.
"Mikä siinä on niin outoa?"

”Laalaalaalaaalaaa kesken ruokapöytäkeskustelun!” Ei, pikkusisko ei harrastanut sellaista Johnnyn mielessä. Ehei, eip.
”En ajatellut että haluisit.”

Catriona pukkasi veljensä kylkeä.
"Rakastelimme. Sohvalla", hän tarkensi, aivan tahallaan. Tällä kertaa veljen kiusaaminen ei tosin saanut häntä virnistelemään.
"Miksen haluaisi?"

”LAAALAALA en ikinä istu sohvallenne!” Ei sisko sellaista. Eihän?
”Se ei auttaisi ensimmäisesi kanssa ja en pitänyt sinua äitityyppinä.”

Catriona läiskäisi veljensä kylkeä.
"Niin kuin itse aina tekisin sen kiltisti peiton alla pimeässä", hän puhahti. Hartiat jännittyivät hieman.
"Miten Addie liittyy tähän? Ja miten niin äitityyppinä?"

”Mistä tiedät etten tee?” Mies hymähti.
”Hänestä se tuntuisi varmasti pahalta. Hänet annoit pois mutt toisen halusit ja pitäisit.”

Catriona pyöräytti silmiään. Ei toivoakaan siitä, että hän olisi uskonut veljeään siinä asiassa. Tylsästi peiton alla lauantaisin, ei todellakaan.
Jonathanin sanat vihlaisivat.
"Sinunkaan mielestäsi minusta ei olisi äidiksi."

Sanottakoon että Jonathan oli kyllä melko asiallinen. Sohva, esimerkiksi, oli täysin viaton.
"En sanonut niin. Sanoin, että jos haluat korjata välisi Addien kanssa, mieti onko toinen lapsi hyvä idea."

Älä ole typerä ja tee tästä suurempaa numeroa, Catriona moitti itseään.
"En silti saa olla lapsenvahtina veljenpojalleni tai -tytölleni?" hän naurahti, tavoitellen kevyttä äänensävyä.
"Addiella on jo perheensä."

Jonathan huokaisi.
"Mutta sinä haluat luoda suhteen tyttäreesi ja sitä ei ainakaan auta se että hankit toisen lapsen. Varoitan sinua, mieti tarkasti. Vaikka hän on vihainen, se voi silti satuttaa häntä vielä enemmän.
Cat, tuskin kukaan saa hetkeen vahtia lastamme."

Catrionan hartiat kiristyivät.
"Sinä olet ylihuolehtiva", hän naurahti, ja tökkäsi veljeään kylkeen.
"Mekin selvisimme hengissä, vaikka välillä ei ollut ketään vahtimassa..."

"Se lienee täysin minun ja Mervynin ansiota." Jonathan naurahti.

Catriona tuhautti nenäänsä.
"Älä viitsi, ei Della niin toivoton ollut", hän huomautti ja nousi sängyn laidalle istumaan. Ehkei ollut kovinkaan viisasta retkottaa puolittain potilaan päällä.
Itsestään hän ei sanoisi yhtään mitään.

"Della oli vain paljon nuorempi." Jonathan huomautti. Catista ei puhuttaisi.
"Menes kotiin siitä. Voisin nukkua, päänsärky räjäyttää pääni pian."

Catriona pudottautui jaloilleen sängyn vierelle ja kääntyi tutkimaan veljensä kasvoja.
"Soitathan, kun tiedätte? Että kaikki on hyvin?"

"Olet toinen..kolmas jolle soitan. Soitan mamille ja tadille ensin." Vanhemmat olivat ansainneet tietää heti kun kaikki olisi varmaa.

Catriona hymyili ja kumartui painamaan suukon veljensä otsalle.
"Älä sitten putoa sängystä tai tee mitään muutakaan tyhmää, okei?"

"En tietenkään. Pidä itsestäsi huolta, Cat." Jonathan vannotti, hakien parempaa asentoa selällään. Häntä nukutti.

"Aina", Catriona nauroi. Hän kohensi hieman Jonathanin peittoa ja sipaisi veljen punaisia hiuksia ennen kuin hipsi varovasti ulos huoneesta.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1481
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: When you cry, I'd wipe away all of your tears, wipe away all of your fears   Ke Elo 15, 2018 9:52 am

Seuraava päivä

Seuraavana päivänä Jonathan oli vannonut että käyttäytyisi ja päässyt jopa ulos osastolta. Hän etsiytyi oikeaan paikkaan ja katseli ympärilleen, sulaen lämpimään hymyyn kun näki Bean.
"Hei sidan. Olenhan ajoissa?"

Jos ei tuntenut Beatrixia, olisi ollut vaikea kertoa, kuinka jännittynyt nainen oli. Pidempään hänen kanssaan viettänyt olisi kuitenkin osannut päätellä, ettei hartioiden jäykkyys ollut pelkästään elitistisen kouluratsastajaryhdin peruja, ja että sormet puristivat pienen käsilaukun hihnaa hieman liian tiukasti.
Kauniisti leikattu, vaaleansininen mekko oli uusi.
Kuullessaan Jonathanin äänen Beatrix kohotti katseensa. Ja kurtisti kulmiaan.
"Rakas. Sinun piti soittaa, jos he päästäisivät pois. Olisin tullut vastaan."
Hän nousi seisomaan ja nosti kätensä silittämään miehen poskea.
"Särkeekö päätä vielä?"

Jonathan kohautti olkiaan. Hän oli ollut liian tohkeissaan, sitä sattui.
”Ei särje.” Niin, ei ainakaan pahsti.

Beatrix ei ollut siitä täysin vakuuttunut.
"Antoivatko lääkärit luvan lähteä?" hän jatkoi, samalla kun tarttui miehen leukaan tutkiakseen tämän kasvoja paremmin.

”Antoivat.” Jonathan naurahti ja antoi hymyn jäädä hieman epäsymmetrisille kasvoilleen.

Epäluulo ei kadonnut Beatrixin silmistä täysin, mutta lopulta hän tarttui Jonathanin käteen ja johdatti miehen istumaan odotustilan sinisävyisille tuoleille.
"Pyörryttääkö?"

Jonathan istui alas, pudistellen päätään hymy huulillaan.
”Ei. Voin aivan hyvin.”

Beatrix haki Jonathanin käden omaansa ja silitti miehen rystysiä.
"Mitä lääkäri sanoi?" hän kysyi, jännitys hartioitaan kiristäen.
"Jatkohoidostasi?"

”Otan särkylääkkeitä, jos tulee mitään oireita niin sairaalaan. Ja en saa ajaa autoa muutamaan päivään. Ja pitää olla kotona, ei töihin. Ja käski pitämään kypärää.” Mies naurahti ja nosti kättään jotta saattoi suukottaa Bean sormia.

Beatrix kurtisti kulmiaan.
"En näe kypärää", hän huomautti.
Onneksi hänkin voisi pysytellä kotona, vahtia, että mies lepäisi, ja että tällä olisi kaikki hyvin. Hän olisi jatkanut kyselemistä, ellei heitä olisi kutsuttu sisälle huoneeseen.

"Hevosen selässä, rakas." Jonathan tarkensi hymyillen, nousten seisomaan kun kuuli Bean nimen. Hän puristi kevyesti naisen kättä. Kaikki menisi hyvin.

Beatrix räpäytti hämmentyneenä silmiään.
Kypärää. Hevosen selässä. Totta kai.
Hän tunsi sydämensä rytmin kiihtyvän, kun hän nousi seisomaan ja asteli Jonathanin kanssa tutkimushuoneeseen. Naislääkäri, hyvä niin. Hän oli menettänyt hetkellisesti uskonsa mieslääkäreihin.
"Isä voi istua siihen viereen", tämä ohjeisti.

Jonathan veti tuolin alleen ja istui tukevasti. Toivottavasti lääkäri ei kovin kiinnittäisi huomiota haavalappuun otsassa. Sen lääkärin olivat halunneet jättää kolmella tikillä hoidetun haavan peitoksi-.

Beatrix vilkaisi tuolia epäluuloisesti, pystymättä täysin luottamaan siihen, että se estäisi Jonathania kaatumasta kasvoilleen, mikäli tämä uhkaisi menettää uudelleen tajuntansa. Mutta olisi ehkä ollut liioiteltua pyytää miestä istumaan tuolin sijaan lattialle.
Hän kävi itse makuulle tutkimuspöydälle ja siirsi helmaa pois tieltä, jotta lääkärin apuna oleva hoitaja saattoi levittää epämiellyttävän kylmää geeliä hänen iholleen.

Jonathan otti Beaa kädestä. Kaikki hyvin. Nyt kaiken pitäisi olla edelleen hyvin. Ei mitään hätää. Enemmän hän taisi vakuutella sitä itselleen.

Beatrixin sydän tuntui hakkaavan melkein kuvottavalla nopeudella, kun hoitaja siirtyi syrjään ja teki tilaa lääkärille, joka painoi anturin hänen vatsalleen.
Ehkä jokin oli sittenkin pielessä. Ehkä ensimmäinen lääkäri oli ollut oikeassa, kaikesta huolimatta. Ehkä...
Näytölle ilmestyi kuva, josta ei voinut erehtyä. Lapsi.

Jonathan puri huultaan ja pystyi hetken pitämään kyyneleet silmiensä sisäpuolella. Sen kauemmin sitä ei sitten kestänytkään, vaan miestä nauratti ja itketti samaan aikaan. Hän painoi huulet pitelemänsä käden kämmenselkää vasten. Jos joku kysyisi, se johtui pään saamasta kolahduksesta.

Beatrixin jäänsininen katse oli liimautunut näyttöön.
Hän oli melko varma, että lääkäri puhui jotakin. Vahvasta sykkeestä, ja siitä, että kaikki näytti olevan hyvin, normaalisti. Että sikiö vastasi arvioidun iän mukaista kokoa.
Näytöltä saattoi nähdä, kuinka heidän lapsensa liikahteli. Lapsi, jota hän oli kantanut tietämättään sisällään, joka oli tehnyt parhaansa kasvaakseen.
"Haluatteko tietää sukupuolen?"

Jonathan vilkaisi Beaa kostein silmin. Halusivatko he? Uskaltaisivatko he kiintyä niin paljon ajatukseen lapsesta?
"Minä haluaisin." Mies miltein kuiskasi. ääni tuntui kadonneen.

Pieni olento harmaansävyisellä näytöllä näytti venyttelevän jalkojaan ja heilauttavan toista pientä kättään.
Sillä oli jo kaikki sormet ja varpaat.
Beatrix nielaisi ja katsahti epävarmana Jonathaniin. Jos jotakin kuitenkin tapahtuisi, tekisikö kipeämpää? Tietää lapsesta taas vähän enemmän.
Lopulta hän kuitenkin nyökäytti päätään ja lääkäri liikautti anturia hänen vatsallaan.

Se tekisi tämän jälkeen helvetin kipeää joka tapauksessa. Se oli jo kerran tehnyt. Jonathan suukotti Bean kättä uudelleen. kaikki on hyvin.

Mitä pidemmäksi aika venyi, sen kipeämmin Beatrixin rintaa kivisti. Jokainen kulunut sekunti merkitsi mahdollisuutta siihen, että jokin olisikin pielessä.
Sykettä ei löytyisi. Näitä tapahtuu. Voitte yrittää uudelleen.
"Onneksi olkoon, teillä näyttäisi olevan täällä pieni poika."
Jäänsiniset silmät tuijottivat lääkäriä typertyneinä.

Jonathan puri tiukasti huultaan ettei alkaisi itkeä. Pieni poika. Hän voisi itkeä asiaa sitten Bean auton kyydissä, nyt pokka saisi luvan vielä pitää. Hän vain puristi Bean kättä hieman kovemmin.

Loput lääkärikäynnistä uhkasi kulkea ohi jonkinlaisessa unessa.
Pieni poika.
Beatrix tiedosti etäisesti, että heille tulostettiin ultraäänestä kuvat, eikä räpäyttänyt silmäänsäkään, kun lääkäri halusi ottaa lisää verikokeita - vain rutiinia, kaikki vaikutti olevan hyvin.
Hän käänsi päätään ja haki Jonathanin katsetta.
Pieni poika.

Jonathan ei ollut saada rauhaa. Hän keskittyi tuijottamaan toisessa kädessä pitelemäänsä kuvaa. Jos hän nyt katsoisi Beaa, hän purskahtaisi siitä paikasta itkuun tai pyörtyisi uudelleen. Pieni poika, jouluna. Ihan oma pieni poika.

Kun tutkimukset olivat ohi ja seuraava lääkäriaika varattu, Beatrix laskeutui varovasti alas tutkimuspöydältä. Hänen olisi alettava kiinnittää enemmän huomiota liikkeisiinsä, siihen, ettei hän vahingossakaan kaatuisi.
Ei enää typeriä riskejä.
Hän kosketti hellästi Jonathanin kättä.
"Rakas."

Mies kesti hiljaa siihen asti kun he pääsivät sairaalan ovista ulos. Sitten itkun ja naurun sekainen ulahdus pääsi huulilta, saaden hänet itkemään. Ei hyvä luoja. Sydän ei kestäisi tätä onnea.

Ulvahdus sai Beatrixin melkein hätkähtämään.
"Rakas..." hän vetosi, silmät pelästyksestä laajenneina, samalla kun pujotti kätensä paremmin Jonathanin käsivarren alle. Melkein kuin olisi pelännyt, että mies oli saamassa jonkinlaisen kohtauksen.
"Mennään autoon, sinun täytyy päästä istumaan..."

Jonathan nyökkäsi niiskasten ja veti ääni väristen henkeä. Hyvä jumala se tuntui mahtavalta. Autoon istuttuaan hän etsi nenäliinan itselleen.
"M-me saamme lapsen."

Oranssi urheiluauto oli helppo erottaa parkkipaikalta.
Beatrix ei heti kiertänyt omalle puolelleen autoa, vaan kyykistyi Jonathanin vierelle, tutkien miestä kulmat huolestuneesti kurtistuneina.
"Pienen pojan", hän myönsi, silittäen miehen polvea.

Jonathan niisti ja pyyhki silmiään.
"Ei ole hätää." Hän lupasi hellästi. Ei mitään hätää.
"Pitää soittaa vanhemmille..."

Beatrix ei ollut siitä niin vakuuttunut, isku Jonathanin päähän oli ollut kova. Ehkä olisi paras viedä mies kotiin lepäämään.
He saisivat pienen pojan.
Hänen olisi kerrottava veljelleen.
Hän kiersi omalle puolelleen autoa ja istui kuskin penkille.

Jonathan katsoi Beaa, hymyillen kyyneltensä takaa onnellisena.
"Sinä olet ihmeellinen." Ei hän voinut sanoa muuta. Beatrix oli edelleen raskaana, odotti heidän yhteistä lastaan. Miehen silmissä nainen oli jo itsessään ihme.

Beatrix oli käynnistänyt moottorin ja ajoi juuri ulos parkkipaikalta. Hän voisi viedä koirat ulkoilemaan, parissa erässä, niin että Jonathan pääsisi lepäämään.
Kai aivot yrittivät keksiä tekemistä, koska raskautta oli mahdoton käsitellä.
"Ihmeellinen?" hän toisti, hämillään.

Jonathan nyökkäsi.
"Niin." Mies katseli beaa hyvin hellä hymy kasvoillaan.

Beatrixin kulmat kurtistuivat hieman.
"Millä tavalla?" hän kysyi, edelleen hämmentyneenä. Jopa hieman huolestuneena siitä, johtuiko moinen puhe päähän kohdistuneesta iskusta, ja pitäisikö hänen kääntää auto ja palata sairaalaan.

"Odotat lastani. Tietenkin olet." Jonathan totesi sen itsestäänselvyytenä.

Beatrix tutki Jonathania katseellaan sen minkä uskalsi, ennen kuin kurotti valoissa vapaan kätensä taputtamaan miehen polvea.
Heidän pieni poikansa.
"Sinun pitää päästä lepäämään, rakas."

”Minä voin aivan hyvin!” Jonathan vetosi hymyillen onnellisena. Kotona hän tervehti koirat ja asteli lasitetulle terassille, soittaen isälleen. Samalla hän katseli harmaasävyistä kuvaa kädessään. Pieni poika, jouluna.

Beatrix ei ollut siitä aivan yhtä vakuuttunut. Hän antoi kuitenkin Jonathanille rauhan soittaa asiasta Cardiffiin - ja otti samalla itselleen pienen hetken käpertyä sohvalle, Pomona ja Newt vierellään, ja katsella toista kopiota samasta kuvasta.
Heidän poikansa.
Puhelin ehti hälyttää vain pariin kertaan, kun isä vastasi.
"Beth ydyw, fy mab?"

onathan yritti toistamiseen hillitä itseään.
”Missä olet? Onko mam siinä?” Ei hän voisi vain heittää tietoa vanhempiensa niskaan.

"Kotona, olen laittamassa teetä. Mam on maalaam- Ei, tässä hän on."
Tristan ojensi käsivarttaan keittiöön astellutta vaimoaan kohti, kutsuen tätä kylkeensä. Punaiset kulmat olivat painuneet huolestuneesti kurttuun.
"Onko kaikki hyvin, poika?"

Jonathan nyökytteli ja tajusi vasta pian ettei isä näkisi sitä. Mies nielaisi ja tuijotti kuvaa tiiviisti.
”Se oli lääkärin virhe. M-me saamme sittenkin pienen pojan jouluna.”

Linjan toisessa päässä tuli hetkeksi hiljaista.
"Lääkärin... Mitä sinä sanoit?"

”Se oli lääkärin virhe. Se ei ollut... ei oikeasti mennyt kesken.” Jonathan sai vaivoin sanat ulos.
”Tad, me saamme pienen pojan jouluna sidanin kanssa.”

Tristan istui hitaasti alas ja veti vaimonsa syliinsä.
"Te... poika, odota, laitan sinut kaiuttimelle."
Hetken kuului epätoivoista piippausta, kun tekniikan huonosti hallitseva mies taisteli kaiutinta päälle.
"Mam... Sawniesta tulee sittenkin jouluvauvan isä..."

Eithne näytti kärsimättömältä miehensä sylissä ja yritti auttaa tuota näperryksen kanssa.
”Ymmärsikö isäsi oikein?” Nainen varmisti hiljaa, silitellen miehensä kämmenselkää. Kelvoton jos olisi käsittänyt väärin.
”Mmm’m, ymmärsi. Sain tietää eilen ja tänään me kävimme lääkärissä. Pieni poika.”

Melkein kelvoton mies oli pudottaa puhelimen kädestään, ja katsoi parhaaksi asettaa sen varovasti pöydälle. Hän oli siirtynyt vasta älymalliin, vanhan puhelimen kohdattua lopullisen tuhonsa tipahdettuaan kahden kerroksen korkeudesta maahan.
Videopuheluiden ilo oli vielä keksimättä.
Tristan nielaisi ja hieraisi vapaalla kädellä suutaan.
"Onko kaikki hyvin? Lapsella?"

Jonathan naurahti hieman.
”Kaikki näytti olevan hyvin. Ei mitään vikaa.” Se tuntui unenomaiselta ajatukselta.
”Voi Sawnie.” Eithne olisi halunnut halata poikaansa joten rutisti miestään sen sijaan.

Tristan räpytteli silmiään ja sysäsi lopulta paksut lasit otsalleen, jotta saattoi pyyhkäistä vapaalla kädellään kyyneleitä, jotka uhkasivat lähteä valumaan poskille.
Mistä lie poika tunteikkuutensa perinyt, äidin puolelta varmastikin.
"Voisimme tulla mamin kanssa käymään."

Jonathan hymähti hieman.
”Se olisi mukavaa. Meillä ei ole mitään ihmeellistä suunniteltuna.” Mies hymyili Kyyneleet silmissä.
”Sawnie, mitä Cat höpisi eilen siitä että olit sairaalassa?” Eithneä kiinnosti, tietenkin.
”Putosin Filiukselta, ei mitään vakavaa.”

Tristan kurtisti kulmiaan ja kävi etsimään silmälasejaan, jotka selvästikin oli onnistunut kadottamaan johonkin - tajuamatta lainkaan, että ne keikkuivat otsalla.
"Poika, se kuulostaa vaaralliselta."

Eithne pudisteli päätään ja laski miehensä lasit tuon päälaelta silmillä, painaen suukon tuon poskelle. Hölmö.
”Tad on oikeassa. Miten sinä niin?”
”Sidan soitti ja kertoi tästä. Joten taisin pyörtyä ja putosin. Ja ennen kuin kysyt, mam, ei ollut kypärää.”

Tristan hymyili vaimolleen kiitollisena, mutta Jonathanin vastaus sai hänet kurtistamaan kulmiaan.
"Sawnie, ilman kypärää? Ei ihme, että sisaresi sanoi sinua hölmöksi... Mitä lääkäri sanoi, kuinka pahat vammat sait?"

”Sawnie! Kun pääsen sinne niin otan sinua korvasta!” Eithne puhisi, puoliksi vitsillä. Ilman kypärää, idiootti.
”Aivotärähdys ja ruhje, ei mitään pahaa. Mam, ei tarvitse, sidan tekee niin varmasti kun ei enää huolehdi kunnostani.”

"Poika", Tristan totesi moittivasti.
"Sinusta on tulossa isä. Et voi enää toimia niin holtittomasti!"
Sanoi mies, joka itse oli kuuluisa siitä, että onnistui ajatuksiinsa uppoutuessaan telomaan itseään mitä hämmästyttävimmillä tavoilla. Niin kuin jumittamaan itseänsä puoliksi pesukoneen taakse.

”Minä laitan kypärän jatkossa.” Jonathan lupasi huvittuneena. Äänestä saattoi arvata että hän ajatteli isänsä lahjaa teloa itseään.

"Parempi niin", Tristan huomautti.
"Mam ei ole ollenkaan tyytyväinen siitä, että käyttäydyt vastuuttomasti."

"Anteeksi, käytän kypärää." Jonathan lupasi pehmeästi.
"Minun pitää varmaan mennä sisälle lepäämään ennen kuin sidan hermostuu. Ilmoittakaa kun olette tulossa?" Hän vannotti vanhempiaan.
"Minä ilmoitan." Eithen lupasi hymyillen. Tristan unohtaisi kuitenkin.
"Onnea teille molemmille."

"Lepää kunnolla. Ja mene sairaalaan, jos alkaa tulla oireita", Tristan ohjeisti. Hänellä oli kokemusta aivotärähdyksistä jo usealta vuosikymmeneltä. Pata kattilaa, vai miten sanonta menikään?
"Kerrothan Beatrixille terveisiä?"
Isän ääni särkyi uudelleen, kun ymmärrys siitä, että heidän esikoistaan tulisi sittenkin isä, iski varoittamatta.

Jonathan hymyili hellästi.
"Minä kerron. Heippa, ilmoitelkaa." Eithen hyvästeli poikansa ja lohdutteli miestään puhelun katkettua. Jonathan tuli sisälle, hymyillen bealle leveästi.
"Terveisiä vanhemmiltani. He tulevat varmaan käymään."

Beatrix oli käpertynyt sohvalle kahden nakukoiran seuraan, ja oli ollut aikeissa nousta tarkistamaan, että Jonathanilla oli kaikki hyvin, kun mies ilmestyikin olohuoneeseen.
Hymyillen.
Hän hätisti puoliksi päällään maanneen Newtin syrjään ja nousi seisomaan.
"Se olisi mukavaa. Millainen olo sinulla on?"

”Ihan hyvä. Voin hyvin.” Mies lupasi hymyillen. Kaikki oli nyt hyvin.

Ainakin Jonathan hymyili.
Beatrix seisahtui miehen eteen ja silitti tämän poskea.
"Voisit mennä hetkeksi pitkäksesi. Voin laittaa meille päivällistä."

Jonathan oli väittämässä vastaan, mutta sulki suunsa. Kuuliaisesti mies kulki yläkertaan, saaden kaksi nakukoiraa peräänsä. Ainakin hetkeksi, kunnes ne tulivat laadunvalvomaan Bean ruoanlaittoa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: When you cry, I'd wipe away all of your tears, wipe away all of your fears   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
When you cry, I'd wipe away all of your tears, wipe away all of your fears
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Pikaviestinpelit-
Siirry: