PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [Y] Angel with a shotgun

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2648
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: [Y] Angel with a shotgun   La Tammi 27, 2018 8:15 pm

Yksinpelejä Zoen elämästä vuodelta 2018.
-----
Tammikuu

Hän tahtoi uskoa, että tilanne oli vihdoin rauhoittumassa. Että asiat olivat löytämässä omat uransa, eikä mikään enää muuttuisi radikaalisti. Se oli ainoa uskomus, mikä kantoi hänet läpi työpäivistä. Hän oli vihdoin voinut palata töihin kunnolla, eikä enää joutunut varomaan jokaista liikettään - tai lähettämään muita puolestaan maastoon, kun ei uskaltanut hevosten selkään. Hän oli ottanut Selkien jalkojen käsittelyn jälleen vastuulleen Nathanilta ja hieronut Duffyn selän loppuun, kun palkattu hieroja oli saanut tarpeekseen orin sähellyksestä. Kai jokaisella ammattilaisella oli raja, joka saattoi tulla vastaan. Hän ei vain ollut olettanut, että hierojan kohdalla se raja laskettaisiin kertoina, joina Duffy laski kavionsa hierojan jalkapöydälle. (Seitsemän. Seitsemän kertaa oli riittänyt hierojalle.)

Hän tuskin edes huomasi, miten Duffy talloi hänenkin varpaitaan, kun hieroi orin selän auki, eikä välittänyt siitä, miten Selkie oli kastellut hänet siinä samalla, kun hän oli roiskinut vettä ruunan jaloille. Ainakin hän oli töissä, eikä kukaan - tai mikään - voisi lähettää häntä kotiin ennen kuin päivä tulisi päätökseensä. Hän tunsi olevansa jälleen elossa. Zoe ei voinut kuin hymyillä pienesti, kun laski Duffyn revittelemään itsekseen oritarhaan. Sitä samaa, poika.
Eikä tyytyväisyyttä voinut tukahduttaa sekään, että hänellä oli kädet täynnä töitä ei yhden, vaan kahden kilparatsastajan kanssa. Jos Halen kanssa oli ollut tuskaista saada aikataulut yksiin, hän ei tiennyt, millä sanalla kuvailisi kahden ratsastajan välillä tasapainoilua. Se, että hän oli työskennellyt niin pitkään Halen kanssa lieni ainoa syy sille, että hän onnistui nyt tässä koetuksessaan. Ja no, asiaa auttoi myös se, ettei kumpikaan uusista kilparatsastajista ollut yhtä kaoottinen kuin Hale. Se ei silti tarkoittanut, etteikö hän olisi välillä löytänyt itseään tilanteesta, jossa hänen olisi yhtä aikaa lämmiteltävä yksi hevonen ja varustettava toinen, mutta Zoella oli luottoa siihen, että se oli vain alun kankeutta. Kunhan he tottuisivat työskentelemään yhdessä, nämä rypyt oikenisivat ja hän ei joutuisi repeämään kahteen paikkaan.

Toivottavasti.

Mutta siihen asti nainen päätti nauttia siitä, että saattoi jälleen tehdä töitä, joita rakasti niin täydestä sydämestään. Paddyn vieminen maastoon tuntui joka päivä yhtä suurelta lahjalta, etuoikeudelta, jota se olikin, eikä hän olisi millään malttanut palata tallille ajallaan. Maastopolkuihin tutustuminen pitkän tauon jälkeen tuntui yhtä innostavalta kuin silloin, kun hän oli vasta etsinyt parhaita reittejä Paddyn kanssa samoillessaan. Välillä hän vei muita hevosia maastoon, välillä vain Paddyn, mutta niin tai näin, reitit tuntuivat aukeavan aivan uudella tavalla hänen edessään.
Tai ehkä hän ei vain ollut enää viime vuonna jaksanut kiinnittää niihin huomiota totuttuaan ratsastamaan samoilla poluilla päivittäin vuosien ajan.

Zoe silitti Selkien kaulaa kun vei ruunan ulos, ja rapsutti Javan otsaa kun toi täysiverisen sisään. Hän syötti Duffylle herkkuja kämmeneltään oriaidan sähköistettyjen poikkipuiden välistä ja hieroi Paddyn korvia, kun saapui aamulla tallille. Hän taputti Dianan takaosaa, kun jätti tamman solariumin alle kuivumaan, ja suoristi Onyxin mustaa harjaa pestessään hevosta hiestä treenin jäljiltä. Hän hymyili katsoessaan järjestyksessä olevia varusteita, ja nauroi iltatallin hiljaisuudessa kiertäessään karsinalta toiselle toivottamassa hyviä öitä hevosille.
Hän ei aikonut antaa enää yhdenkään päivän kulua ohitse sumussa. Hän takertui pieniin hetkiin hevosten kanssa ja painamaan ne mieleensä, muistamaan ikuisesti miltä ratsut näyttivät tehdessään jotakin. Miten talvinen aurinko sai Paddyn valkoisen harjan hohtamaan, kun ruuna makoili tyytyväisenä tarhassaan, tai miten tuuli tanssitti Selkien pitkää häntää, kun ruuna työskenteli kentällä uuden kilparatsastajansa kanssa.

Iltaisin, kun hän palasi kotiinsa pieni hymy huulillaan ja kärttyinen terrieri jalkansa juuressa, Zoe tunsi olonsa tyytyväiseksi. Ehkä hän olisi voinut jopa käyttää sanaa onnellinen, jos se nyt olisi ylipäätään ollut tunne, jota hän olisi suostunut tuntemaan. Tai edes osannut tunnistaa. Ahdistus, joka vaani pimeänä sumuna mielessä uhkasi aina silloin tällöin nielaista hänet kokonaan, mutta Zoe oli keksinyt mielestään täydellisen tavan pakottaa pimeys pois. Hän keskittyi hevosiin, miettimään, mitä tehdä Paddyn kanssa seuraavana päivänä tai miten järjestää varusteet kaapeissa, kun kisakausi alkaisi. Kun hän piti ajatuksensa kiireisinä moisten asioiden kanssa, ei mieli ehtinyt siirtyä pohtimaan synkempiä aiheita. Vaikka hän edelleen värähti ja käänsi katseensa kiireesti pois peilistä poistuessaan suihkusta ja huomatessaan peilistä edes vilaukselta vatsaa halkovan arven heijastuksen, hän ei aikonut ajatella asiaa. Ajattelemattomuus toimi hyvin.

Kunnes se ei enää toiminut.

Niinä öinä hän heräsi painajaisiin, joissa Selkie polki hänet jalkoihinsa, lakanat jalkoihin sotkeutuneina ja kylmänhiki nihkeänä iholla. Hän haukkoi henkeään pimeässä, kyyneleet silmissä polttaen ja rutisti polvet vasten rintaa koettaessaan hokea itselleen, miten se oli vain unta. Niinä öinä hän ei saanut enää unta, vaan päätyi ajamaan itsensä Hexhamin heikosti valaistuille kaduille sydän takoen ja keuhkot polttaen, kunnes hän saattoi syyttää epätasaisesta hengityksestään ja korkeasta sykkeestään fyysistä rasitusta painajaisen sijaan. Hän palasi kotiin, kävi suihkussa ja söi aamupalaa, ennen kuin lähti tallille uupumus rautaisen tahdon alle piilotettuna.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2648
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [Y] Angel with a shotgun   To Maalis 01, 2018 6:59 pm

Lauantai 10. maaliskuuta 2018 - sijoittuu tämän pelin keskelle

Zoe poistui neuvottelutilasta kasvot kalvenneina ja kädet hienoisesti täristen. Hän tunsi olonsa ravistelluksi, kun kiisi portaat alas tallin puolelle. Hän ei joutunut hetkeäkään pohtimaan, minne oli menossa, kun jalat lennättivät hänet ulos tallin ovista ja tarhojen vierustoille. Zoe antoi askeltensa kiihtyä juoksuun, kun tunsi hiekkapolun tallikenkiensä alla. Hän pysähtyi vasta, kun saattoi pujahtaa portinraosta Paddyn tarhaan. Ruuna ei edes noussut, kun tuttu hoitaja lähestyi kevyesti loimitettua hevosta. Hän laskeutui istumaan kostealle hiekalle hevosen viereen ja alkoi suoristaa valkeaa, hiekkaista harjaa. Lexan sanat pyörivät tauotta mielessä.
En halua herätä kymmenen vuoden päästä ja miettiä, miten suuren virheen tein kun annoin sinun kävellä pois elämästäni.
Ajatus sai sydämen takomaan rinnassa. Hän painoi päänsä vasten Paddyn kaulaa ja hengitti syvään hevosen tuttua tuoksua. Hän oli ymmärtänyt Lexan ja Emilyn puheista, että naiset olivat tavanneet vasta äskettäin, käyneet muutaman kerran ulkona Emilyn kihlatun selän takana ja nyt Lexa puhui suurista virheistä. Siitä, miten ei tahtonut Emilyn jäävän sellaiseksi.
Emilyn, jonka ei ollut edes tiennyt olevan kihloissa, jonka luota oli kävellyt pois vain tuntia aiemmin.

Kun hän oli läimäissyt Lexan poskea kahviossa, hän oli yllättänyt ennen kaikkea itsensä. Hän oli reagoinut, ennen kuin ajatukset olivat ehtineet mukaan. Hän oli antanut suonissa virtaavan raivon, surun, epätoivon, huolen ja pettymyksen purkautua eleenä, joka sai kämmenen polttelemaan jälkikäteen häpeästä. Hän oli tahtonut tarttua naisen kauluksiin ja ravistella tuon järkiinsä. Huutaa kurkkunsa käheäksi ja huitoa Lexaa, kunnes nainen ymmärtäisi.
Jos hän olisi käännyttänyt Mayben pois oveltaan sinä yönä kun tyttö oli herättänyt hänet rikkinäisessä yöpaidassaan… hän ei olisi antanut itselleen ikinä anteeksi. Hän olisi vihannut itseään vielä palavammin, kuin mitä teki nyt. Hän ei ollut halunnut, että Lexalle kävisi niin. Hän ei edes ollut tuntenut naista, kun oli Emilyn pyynnöstä käynyt hakemassa tuon, mutta kukaan ei ansainnut sitä omatunnolleen. Tietoa siitä, että oli kävellyt pois silloin kun olisi pitänyt jäädä. Zoe veti värähtäen henkeä ja punoi sormensa valkean harjan sekaan. Se rauhoitti, se ankkuroi hänet tähän hetkeen, tähän tilanteeseen.

Hän tiesi tarkalleen, mitä hänen olisi tehtävä. Nainen kaivoi puhelimensa sormet täristen ratsastustakkinsa taskusta - Emily oli saanut hänen lämpimämmän tallitakkinsa - ja valitsi sisarensa numeron turhia ihmettelemättä. Puhelin hälytti kolmesti, kunnes linja aukesi pienen rätinän myötä.
”Rakastan häntä”, Zoe sanoi tervehdyksen sijaan. Hän ei kyennyt pitämään sitä enää sisällään, ei tahtonut suojella sitä kuin rumaa salaisuutta. Puhelimesta ei useaan sekuntiin kuulunut mitään.
”No hei vain sinullekin, siskokulta”, Iriksen pirteä ääni kantautui linjoja pitkin. ”Kenestä me puhummekaan?”
”Maybestä”, hän tarkensi sormet Paddyn harjaan punottuna. ”Minä rakastan häntä, Iris.”
”Minä tiedän”, sisaruksista nuorempi vastasi kuulostaen siltä, että tukahdutti naurua. Zoen kulmat kurtistuivat. Eikö Iris voinut ottaa mitään tosissaan?

”Minä tarkoitan, että rakastan häntä. Että haluan olla hänen kanssaan ja-”

”Minä tiedän, mitä sinä tarkoitat”, Iris katkaisi Zoen kesken, ja tällä kertaa nauru todella kuului läpi äänestä.
”Sinä… tiedät?”
”Oliko sen tarkoitus olla suurikin salaisuus?” Iriksen nauru sai Zoen harkitsemaan puhelun katkaisemista tylysti kesken. ”Ei vaatinut paljoa laskea yhteen yksi plus yksi. Kaikella rakkaudella ystäviäsi kohtaan, mutta kukaan ei istuisi sairaalassa päivästä toiseen seuranasi, kun olet niin tavattoman surkeaa seuraa silloinkin kun yrität. Olet potilas suoraan helvetistä, siltä varalta ettet ole vielä ymmärtänyt sitä itse.”

Zoe oli pitkään hiljaa. Sisko oli tiennyt kaikki nämä kuukaudet, mutta ei ollut sanonut mitään? Vastahan he olivat käyneet kahvilla, kun hän oli ehdottanut tapaamista. Eikä Iris ollut heittänyt yhtäkään naljailevaa vitsiä tai koettanut urkkia enempää asioita tietoonsa. Tai edes vihjailla, että tiesi yhtään mitään. Se ei kuulostanut hänen siskoltaan, joka oli aina tunkemassa nenäänsä asioihin, joihin se ei missään nimessä kuulunut.
”Ja äiti ja isä?” Nainen kysyi kulmat kurtistuen. Kuinka moni muu oli huomannut, oli tajunnut, ilman että hän oli edes osannut ajatella olevansa niin läpinäkyvä?
”Autuaan tietämättömiä, kuten aina. Milloinpa he olisivat huomanneet mitään, millä olisi merkitystä”, Iris tuhahti huvitusta edelleen äänessään. Zoe ei ollut edes tajunnut pidättävänsä hengitystään, ennen kuin sai vahvistuksen siitä, etteivät vanhemmat tienneet.
”Hyvä”, Zoe mutisi. Hän painoi katseensa sormiin, jotka hapuilivat jälleen valkeaa harjaa, setvivät sen olemattomia takkuja ja nauttivat siitä, miltä valkeat jouhet tuntuivat sormien lomassa.
”Älä ymmärrä minua väärin, olen tavattoman iloinen siitä että kerroit, sillä nyt voin kiusata sinua estoitta asiasta-”
”Iris!”
”- mutta mistä moinen mielenmuutos? Ajattelin pitkään, ettet koskaan kertoisi.”
”Minä… Jotakin tapahtui, mikä sai minut ajattelemaan. Että en halua valehdella lähimmäisilleni siitä, ketä rakastan.” Maybe oli vakuuttanut kerrasta toiseen ymmärtävänsä, että hän tahtoi pitää heidän suhteensa salassa, mutta oli väärin vaatia sitä tytöltä. Hän tahtoi esitellä Mayben koko maailmalle ylpeydellä, jonka arvoinen Maybe ehdottomasti oli.
”Olen ylpeä sinusta, siskokulta, vaikka sinulla kestikin naurettavan pitkään”, Iris naurahti.
”Muutama kuukausi ei ole naurettavan pitkään”, Zoe korjasi nenäänsä nyrpistäen. Maybe oli joutunut odottamaan paljon kauemmin, mutta hän hyvittäisi sen tytölle. Jotenkin hän korvaisi kaikki ne viikot, kun oli pitänyt Maybeä salassa oman häpeänsä tähden.
”Kuukausi? Kuukausi?! Koeta muutamaa vuotta, urpo”, Iris parahti niin, että Zoe siirsi puhelinta kauemmas korvaltaan. Hän ei ollut voinut kuulla oikein. Vuosia?

”Älä ole niin dramaattinen”, nainen puhahti. ”En edes tuntenut Maybeä vuosia sitten.”
”Et niin, mutta tunsit.. Samanthan? Ei, Shannonin? Sharon! Sharonin, tunsit Sharonin”, Iris hapuili oikeaa nimeä nauraen. Zoen tukahtunut äännähdys oli omiaan villitsemään nuoremman siskoksen naurua. ”Sinä olet karmaisevan huono pitämään salassa sitä, kenestä välität.”
”Nähtävästi”, Zoe huokaisi, hieraisi kasvojaan ja tunsi pienen hymyn nykivän suupieliään. ”Mikset sanonut koskaan mitään? Kun kerran tiesit?”
”Ei se ollut minun paikkani. Sitä paitsi, valitat aina että tungen nenäni asioihin jotka eivät minulle kuulu. Tahdon nyt vain huomauttaa, että pysyin vuosia sivussa tästä!”
”Pointtisi tuli selväksi. Kiitos, ettet kokenut tarpeelliseksi puuttua rakkauselämääni tämän enempää”, Zoe naurahti hiljaa. ”Mitä sinulle kuuluu?” Iris kuulosti tyytyväiseltä itseensä, kun kertoi lyhyesti viikkonsa kulusta. Zoe painoi mieleensä, että soittaisi sisarelleen useammin. Ei ollut Iriksen syytä, ettei hän tullut toimeen vanhempiensa kanssa, ja Iris oli jo osoittanut, ettei ollut juoksemassa heti äidin helmoihin kantelemaan hänestä.

Kun he sanoivat hyvästinsä, Zoe tunsi kumman keveyden harteillaan. Kuin hetkeksi joku olisi nostanut painon pois ja antanut hänelle mahdollisuuden hengittää. Kerätä voimiaan. Iris oli vannottanut, että hän esittelisi Mayben siskolleen virallisestikin. Tapaisivat kahvilassa Iriksen työpaikan kulmilla tai istuisivat iltaa Zoen asunnolla. Mitä tahansa, kunhan sisko saisi tavata Mayben muuallakin kuin vain sairaalassa. Zoe ei ollut epäröinyt lainkaan, kun oli suostunut moiseen. Olisi ihana voida esitellä Maybe hänen tyttöystävänään siskolle, joka tunki nenänsä asioihin, joihin se ei kuulunut, mutta osasi myös pitää asioita omana tietonaan. Hän vilkaisi puhelintaan ja päätti lähettää lyhyen tekstiviestin Maybelle. Hän ei ehtisi etsiä tyttöä käsiinsä nyt, vaikka tahtoikin tehdä juuri niin.
Ajatus oli omiaan palauttamaan hänet tähän hetkeen. Hänen täytyisi palata Emilyn luokse. Emily tarvitsi apua, jos nyt ei suoranaisesti häntä, mutta hän oli löytänyt naisen eikä jättäisi Emilyä yksin vaikka mikä olisi. Zoe kampesi itsensä jaloilleen, taputti Paddyn kaulaa kiitokseksi seurasta, jota ruuna oli hänelle pitänyt ja lähti takaisin tallia kohden hymy huulilta jokaisen askeleen myötä yhä enemmän hyytyen. Hän ehtisi pohtia omaa elämäänsä myöhemminkin. Nyt oli tärkeämpää keskittyä Emilyyn.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2648
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [Y] Angel with a shotgun   La Maalis 31, 2018 5:32 pm

Maanantai 26. maaliskuuta 2018 - sijoittuu tämän pelin keskelle

Sadesää ei varsinaisesti houkutellut ketään maastoon, mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Selkiellä oli tänään edessä rento maastolenkki, jonka hän oli suostunut ottamaan vastuulleen, sillä Bexillä oli kädet täynnä töitä kolmen muun perjantaina kilpailevan hevosen kanssa. Nainen oli varustanut tumman papurikonkimon ripeästi, heittänyt hevosen selkään ohuen sadeloimen ja noussut tallipihalla satulaan, joka tuntui samaan aikaan niin tutulta ja vieraalta. Vaikka hän oli saanut ratsastaa jo pari kuukautta onnettomuutensa jälkeen, ei hän edelleenkään tuntenut oloaan yhtä kotoisaksi hevosten selässä kuin aiemmin. Hän ei ollut nelistänyt kuin kertaalleen Paddyllä onnettomuutensa jälkeen, ja senkin kerran vain, koska oli jahdannut Emilyä nauraen ja unohtanut täysin, miten epämukavaksi kavioiden tasainen töminä hänen olonsa sai.
Selkie pärskähti innokkaasti, kun he suunnistivat kevyessä tihkusateessa ratsastuspolulle ja puiden tarjoamaan suojaan. Zoe taputti tummaa kaulaa ja korjasi hieman asentoaan loimen päällä. Luojan kiitos se oli ratsastusmalliin leikattu, eikä hän joutunut siis istumaan vettä hylkivän, liukkaan kankaan päällä. Hän kannusti hevosen raville keventäen vaivattomasti askeleessa, johon hän alkoi hakea tasaista, rentoa rytmiä ja pitkää, matalaa askellusta. Selkie oli ihan mukava ratsu silloin tällöin, mutta hevonen osasi olla myös idiootti.

Siitä jos mistä lokakuinen onnettomuus toimi hyvänä todisteena. Hän oli jättänyt hevosen hetkeksi yksin ja Selkie oli osoittanut, miten tyhjäpäinen hevonen osasi olla. Hänen olisi pitänyt tietää paremmin kuin antaa ruunalle mahdollisuuttakaan loikata auton eteen, mutta turha enää oli murehtia menneitä virheitä. Hän oli tehnyt aivan riittämiin virheitä tämänkin vuoden aikana, joten edellisvuoden tapahtumat voisi jättää huomiotta. Ainakin silloin, kun hän oli hereillä. Painajaisissa tapahtumat toistuivat kerrasta toiseen, usein hieman erilaisin lopputuloksin, eikä hän kaivannut enempää muistutusta onnettomuudestaan vielä hereillä ollessaankin. Nainen värähti, ravisti vettä pois kypäränsä lipalta ja keskittyi ohjaamaan Selkietä avoimen maaston halki kiemurtelevalla ratsastuspolulla.
”Prr, rauha poika”, hän tyynnytteli hevosta, kun Selkie uhkasi rikkoa laukalle loivassa ylämäessä. ”Tänään vain ravaillaan.” Selkie oli toista mieltä moisesta suunnitelmasta, mutta muutama pidäte ja yhä raskaammaksi muuttuva kevennys saivat hevosen lopulta ymmärtämään, ettei laukka ollut ohjelmassa. Edes näin sopivalla suoralla. Ruuna pärskähti, painoi turpaansa alemmas ja roikkui hetken etupainoisena ohjalla, ennen kuin Zoe istui harjoitusraviin ja lähti kokoamaan hevosta. Vasta, kun ratsu oli jälleen tasapainossa ja liikkui halukkaasti suoraan eteen, alkoi hän keventää uudestaan.

Kun polku kaarsi metsään, nainen pidätti hevosen käyntiin ja taputti kiitokseksi kosteaa kaulaa, kun Selkie toteutti pyynnön ilman turhaa niskojen nakkelua tai muuta häsellystä. Ehkä hevosella olisi vielä toivoa. Hän ei edelleenkään ymmärtänyt, mitä Bex varsinaisesti ruunassa näki, mutta ainakin pieni kilparatsastaja piti kaksin käsin kiinni mahdollisuuksistaan ratsastaa Selkietä. Se tarkoitti vähemmän maastolenkkejä älykääpiöllä hänelle, ja siitä Zoe oli kiitollinen. Hänelle riitti maastoilu Paddyn kanssa. Siinä missä ennen hän oli rakastanut maastoissa liikkumista, nyt se herätti lähinnä ahdistusta, joka sai sisuskalut kiertymään solmuun. Hän ei tahtonut laukata reippaasti, nelistä puhumattakaan, ja kenttäratsujen kohdalla moinen kuului auttamatta treeniohjelmaan. Hän ei voinut hoitaa töitään kunnolla, kun ei uskaltanut tehdä moista.
Selkien korvat kiepahtivat yllättäen eteen niin nopeasti, että kärjet olivat koskettaa toisiaan ja pää kohosi korkeammalle, kun hevonen katosi tuntumalta. Zoe valpastui hevosen reaktion myötä ja katsoi itsekin eteensä harmaassa maisemassa, mutta metsikössä ei näkynyt yhtään mitään tavanomaisuudesta poikkeavaa.
”Mennääs sitten, turha jäädä tuijottamaan mitään puunrunkoa tai kantoa”, nainen totesi napauttaen pohkeillaan kylkiä. Selkie asteli eteenpäin tanssahdellen, korvat jatkuvasti pään päällä kääntyillen kun hevonen etsi uudestaan sitä ääntä, joka ruunan oli alunperin saanut havahtumaan. Zoe näki vilahduksen punaista, sateesta huolimatta tuuheaa häntää, kun kettu viipottu ratsastuspolun poikki ja Selkie loikkasi sivuun. Nainen tunsi, miten hevonen keräsi painoa takaosansa päälle valmiina loikkaamaan eteen reippaassa laukassa nyt, kun hyvä tilaisuus säikkymiseen oli taattu, ja sydän kurkussa takoen hän kiskaisi ohjasta pakottaen Selkien pään kiinni vasempaan lapaan. Hevonen peruutti koettaessaan päästä eroon paineesta suussaan, ja Zoe tunsi polvensa tekevän tuttavuutta puunrungon kanssa.

”Rauha, poika, rauha”, nainen tyynnytteli kädet täristen, kun antoi ohjan liukua pidemmäksi. Hän valui jalat vetelänä alas kimon selästä ja puristi rystyset valkoisena mustia nahkaohjia. Sydän takoi niin, ettei hän ollut kuulla mitään sen sykkeen yli, mutta katse tiedosti hitaasti punertavaksi värjäytyvän vaahdon Selkien suupielillä. Loistavaa. Hän oli repäissyt herkän suupielen rikki säikähtäessään. Itseään sättien nainen tarkisti hevosen kauttaaltaan, mutta muutoin ruuna tuntui olevan loistavassa kunnossa. Selkie höristeli korviaan hyväntuulisena, vaikkakin oli selvästi hämmentynyt siitä, mitä ratsastaja teki jalkeilla kesken maastolenkin. Zoe käänsi hevosen takaisin kotia kohden harkitsemattakaan selkään palaamista. Hän taluttaisi hevosen takaisin. Hänellä ei ollut mitään asiaa Selkien tai muidenkaan kilparatsujen selkään. Ei, jos ensimmäinen reaktio hevosen säpsähdykseen oli repäistä ohjasta suupieli halki. Paddy olisi heittänyt hänet selästään, jos hän olisi mennyt repimään herkkää hevosta näin. Oli kai luojan lykky, että hän oli ollut Selkien kanssa maastossa. Ehkä Selkiestä herra Edgerlykään ei olisi niin pettynyt, sillä mies ei pitänyt hevosesta sitäkään vähää kuin hän.

Kädet tärisivät vielä siinäkin kohtaa, kun hän konkkasi polvi jäykistyen tallipihaan. Hän ei tosin enää tiennyt, johtuiko se säikähdyksestä vai turhautuneesta raivosta itseä kohtaan. Miten hän saattoi olla niin surkea töissään, ettei selvinnyt yhdestä maastolenkistä? Hän ei voisi jatkaa näin. Hänestä ei ollut täyttämään enää mitään vastuualuetta töistään. Hän oli jo aiemmin pudottanut pois kunnon ylläpitoon ja kohottamiseen tähtäävät maastolenkit ja suostunut ratsastamaan vain vapaapäivien maastolenkkejä, kun käynti ja ravi olivat ainoat vaaditut askellajit. Nyt hän ei kyennyt enää siihenkään, kun pienikin jännite hevosen puolelta sai hänet reagoimaan, kuin ratsu olisi jälleen loikkaamassa auton eteen. Nainen tunsi mielensä synkkenevän entuudestaan, kun purki Selkien varusteista ja vei takaisin tarhaan. Hänestä ei ollut tähän.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2648
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [Y] Angel with a shotgun   La Huhti 28, 2018 9:40 pm

Keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Saiko sisaren murhaamisesta saman kuin ihmisestä? Silloinkin, kun murhattu sisar oli itse syyllinen omaan kohtaloonsa? Se oli kysymys, jota Zoe oli pohtinut koko puolituntisen ajomatkan kotoa vanhempiensa luokse. Ainoa syy, miksi hän oli suostunut päivälliseen vanhempiensa luona, oli Iris, ja nyt sisko oli viime hetkellä perunut oman osallistumisensa töihin vedoten. Se ei ollut reilua. Itse asiassa, se oli reiluuden vastakohta, jos naiselta kysyttiin. Mutta hän oli nyt jumissa päivällispöydässä, eikä pääsisi karkuun ainakaan pariin tuntiin, kun vanhemmat eittämättä kävisivät hänen kimppuunsa loputtomin kysymyksin ja tuskin tukahdetun ylemmyydentunnon kera. Sille oli syynsä, ettei hän ollut käynyt vanhempiensa luona joulun jälkeen, eikä ollut odottanut innolla tätäkään vierailua. Mutta Iris oli mankunut ja vakuuttanut ja anellut, kunnes hän oli antanut periksi vasten parempaa tietoaan ja suostunut yhteen pikaiseen päivälliseen kotona. Nyt, kun hän parkkeerasi autonsa tutun kadun varteen, hän toivoi voivansa vain kääntyä ympäri ja ajaa pois, mutta oli liian myöhäistä. Olohuoneen vaaleanvihreä verho heilahti ja hetkeä myöhemmin etuovi aukesi paljastaen oviaukossa seisovan naisen. Zoe veti syvään henkeä ja nousi autonsa kyydistä pitäen huolta siitä, että laski Maisien heti mukanaan ulkoilmaan. Hän ei ehkä ollut voinut enää perua osallistumistaan siinä kohtaa, kun oli kuullut Iriksen jättäneen hänet yksin vanhempien armoille, mutta mikään ei estänyt kapinoimasta sen vertaa, että hän oli tuonut koiransakin vanhemmilleen.

”Hei äiti”, hän tervehti astellessaan pienen pihan halki etuovelle ja halasi jäykästi suoriin housuihin ja harmaaseen bleiseriin pukeutunutta naista.
”Zoe, siitä on ihan liian kauan kun kävit viimeksi”, Carla moitti vetäytyessään halauksesta, joka ei ollut yhtään sen luonnollisempi vanhemman naisenkaan puolelta.
”Töissä on ollut kiirettä”, Zoe vastasi kättään pienesti heilauttaen ja suoristi hermostuneena neulettaan, joka toimitti takin virkaa keväisenä päivänä. Ei, hän ei ollut hermostunut. Hän oli vain tapaamassa vanhempiaan. Se, että sormet tuntuivat kankealta, johtui vain ja ainoastaan… keväisestä tuulesta. Kyllä. Viima oli onnistunut hiipimään jäseniin ja jäykistämään sormet.
”Teet liian pitkää päivää”, Carla mutristi huolellisesti punattuja huuliaan ja Zoe tiesi tarkalleen, miten lause oli jatkumassa. ’Sinun ei pitäisi tuhlata aikaasi niin turhaan työhön, kun voisit tehdä paljon tärkeämpiäkin asioita.’ Hän päätti, ettei tahtonut kuulla sitä.
”Mitä sinulle kuuluu? Toivottavasti ei haittaa, että toin Maisien. En raaskinut jättää sitä yksin koko illaksi.” Mikä vale, ja he molemmat tiesivät sen. Carla ei suostunut vilkaisemaankaan valkoisen terrierin suuntaan, joka istui Zoen jalan vieressä. Ainakin koira inhosi hänen äitiään enemmän kuin mitä Maisie inhosi häntä. Pieni ilo sekin.
”Hyvää, pelkkää hyvää. Tule sisään, istutaan pöydän ääreen.”
Oliko hänen aivan pakko, jos hän ei tahtonut?

Vastoin kaikkia negatiivisia ennakko-olettamuksia, joita Zoella riitti, päivällinen sujui varsin kivuttomissa merkeissä. Vanhemmat puhuivat töistään, eivätkä katselleet häntä liikaa nenänvarttaan pitkin. Sen verran vain, että Zoe piti omat kertomuksensa töistä hyvin lyhyinä ja ytimekkäinä, eikä antanut tunteiden hiipiä ääneensä silloinkaan, kun hän kertoi ylpeydellä tarinaa treenihetkestään Paddyn kanssa. Vanhemmat eivät ymmärtäisi ylpeyttä, jonka hyvä suoritus valmentajan silmien alla oli hänelle tuonut, joten vanhempien oli turha kuulla siitä. Hän ei joutunut kuulemaan yhtäkään poikkipuolista sanaa ammatinvalinnastaan, minkä täytyi olla jonkin sortin ennätys, eikä äiti kertaakaan mutristellut huuliaan ja naksauttanut kieltään tyytymättömänä, kun hän mainitsi kesän suunnitelmansa. Äiti tuntui aina toivovan, että jonakin aamuna hän heräisi ja tajuaisi töidensä olevan yhtä tyhjän kanssa. Tulisi järkiinsä, kuten Carla asian ilmaisi. Hankkisi oikean, hyödyllisen, arvostetun työn, eikä vain juoksisi muiden pillin tahtiin ympäri maita ja mantuja. Mutta tänään äiti ei huomautellut hänen ammatistaan. Hän oli valmis pitämään sitä merkkinä siitä, että maailma oli kääntynyt päälaelleen.
”Maisie, tule tänne, saat lampaanpaistin jämät”, Andrew kutsui koiraa laskien lautastaan suoraan ruokapöydästä lattialle. Carla ei sanonut asiaan mitään, katsoi vain olohuoneen puolelta ruokasaliin viipottavaa valkoista koiraa ja pudisti pienesti päätään. Zoe korjasi aiempaa käsitystään. Maailma ei suinkaan ollut kääntynyt päälaelleen, vaan suistunut täysin raiteiltaan. Hänen vanhempansa inhosivat koiraa vielä palavammalla intohimolla kuin millä Maisie inhosi sadetta.

Hänen olisi pitänyt lähteä kotiin siinä kohtaa, kun kaikki sujui vielä hyvin, mutta oli vaikea kieltäytyä ehdotuksesta istua vielä hetkeksi alas olohuoneen sohvalle kun kerrankin vanhempien seurassa ei ollut ahdistavaa olla. Näitä hetkiä oli harvoin, joten niistä oli pidettävä kaksin käsin kiinni. Kuka tiesi, kauanko suopeutta riittäisi. Seuraavalla kerralla äiti olisi yhtä tuomitseva hänen ammatinvalinnastaan kuin aina ennenkin, ja isä pohtisi päätään pudistellen, miten hän saattoi olla niin paljon sisaruksiaan huonompi. Mutta ei tänään – tänään äiti kyseli vilpittömän kiinnostuneena hänen töistään ja siitä, miten hän vietti aikaansa, ja isä onnitteli häntä Maisien kouluttamisen saavutuksista. Se oli oikeastaan mukavaa, paremman sanan puutteessa. Ehkä hän voisi yrittää tulla tapaamaan vanhempiaan useamminkin. Ehkä he vihdoin voisivat koettaa korjata vuosia etääntynyttä suhdetta, joka oli aina ollut täynnä jännitteitä ja molemminpuolista inhoa.
”Ei ole todellista, miten tämä kansanedustaja on kutsuttu keskusteluun mukaan”, Carla pudisti päätään pettyneenä, kun taustalla pyörinyt ajankohtaisohjelma palasi takaisin mainoskatkolta. Zoe vilkaisi ruutua lähinnä varmistaakseen, ettei äidin kommentti koskettanut herra Edgerlyä – siinä kohtaa hän olisi oikein mielellään pyytänyt vanhempiaan vaihtamaan televisiokanavaa. Hän ei varsinaisesti tahtonut kuulla Charlesin poliittisista näkemyksistä, sillä politiikalla oli paha tapa tulla parhaiden ystävienkin väliin. Hän ei tahtonut koetella onneaan työnantajansa kanssa.
”Sellaista se on, kun maata johtaa kasa miehiä ja naisia ilman selkärankaa”, Andrew vastasi laskien kätensä vaimonsa hartialle. Zoe puri huultaan. Hän ei tahtonut tietää, miksi vanhemmat olivat poimineet sadoista kansanedustajista juuri tämän miespolon heidän uhrikseen, mutta äidin häneen suuntaama katse kertoi, ettei hän pääsisi pakoon.
”Kerrassaan kuvottavaa, vai mitä Zoe?” Ja niin äiti oli vetänyt hänet osaksi keskustelua, johon hän ei olisi tahtonut mukaan.
”En ole ehtinyt seuraamaan politiikkaa viime aikoina niin tarkasti, että voisin ottaa kantaa”, nainen vastasi toivoen, että selitys riittäisi vanhemmille. Se oli varsin turha toivo, mutta hän huomasi silti takertuvansa siihen. Mitä tahansa, ettei hänen tarvitsisi kuunnella enempää konservatiivisten vanhempiensa poliittisista näkemyksistä. Hän oli kuunnellut niitä koko nuoruutensa.
”Voi, mitä oletkaan menettänyt”, Carla pahoitteli päätään pudistaen. ”Nicholson, tämä kansanedustaja, on menossa naimisiin.” Se ei kuulostanut lainkaan pahalta, mutta Zoe epäili, että muuta oli tulossa.
”Toisen miehen kanssa”, Andrew täydensi antaen pettymyksen kuulua läpi äänestään. Zoe nielaisi. ”Niin kuvottavaa, syntistä elämää. Ja hänen annetaan puhua maailmalla kuin hän edustaisi meitä!”
”Oli suuri virhe, että parlamentti koskaan antoi periksi painostukselle ja muutti avioliittolakia”, Carla puhahti. Zoe saattoi tuntea päänsäryn hiipivän ohimolleen sykkeen kohotessa. Häneltä poksahtaisi vielä otsasuoni vanhempiensa puheita kuunnellessa, ja he olivat vasta pääsemässä alkuun. Hän tunsi tavan, jolla vanhemmat keräsivät kierroksia, kunnes päästäisivät kaiken ulos, eikä hänellä ollut pienintäkään mielenkiintoa istua tässä kuuntelemassa sitä.

Sääli, etteivät vanhemmat olleet samaa mieltä. Hänen ei annettu poistua tilasta, puheenaihetta ei suostuttu vaihtamaan ja hänen vaadittiin ottavan osaa keskusteluun, joka sai pahoinvoinnin vellomaan hänen vatsassaan. Sairas mies, hänen äitinsä sanoi, häpeäksi koko maalle. Hoidon tarpeessa, isän suusta kuului, tuskin kykenevä tekemään omia päätöksiään.
Sairas. Kuvottava. Syntinen. Likainen. Helvettiin joutuva. Häpeäksi kaikille. Rikollinen. Saasta. Pervertti. Pedofiili. Ansaitsisi elää loppuelämänsä vankilassa. Tai mielisairaalassa. Poissa silmistä, poissa turmelemasta viattomia nuoria. Korruptoimassa kansakuntaa. Viettelemässä Saatanan teille.
Sairas.

Zoe ponkaisi jaloilleen sydän kurkussa takoen. Huone pyörähti silmissä ja vatsahapot maistuivat suussa, kun hän sopersi olkansa yli unohtaneensa jotakin tärkeää joka vaati hänen huomiotaan juuri nyt, ja säntäsi ulko-ovelle Maisie kintereillään. Nainen tärisi kauttaaltaan, kun istui ratin taakse, eikä uskaltanut ajaa kuin parin korttelin päähän. Hän parkkeerasi auton huolimattomasti kadunvarteen, sammutti moottorin ja antoi koko kehoa ravistaville nyyhkäyksille vallan. Hän käpertyi keräksi autonsa penkille henkeään haukkoen. Hänen ei olisi koskaan pitänyt mennä käymään kotona. Vanhempien sanat kaikuivat mielessä kuin kaikukammiossa, eikä hän saanut suljettua korviaan niiltä. Hän oli aina tiennyt vanhempiensa äärimmäisen konservatiiviset asenteet kaikkeen maailmassa, mutta loukkausten kuuleminen oli silti säväyttänyt. Jos hänen vanhempansa tietäisivät… He eivät koskaan voisi tietää. Eivät koskaan.
Kesti puoli tuntia, ennen kuin paniikkikohtaus antoi sijaa edes sen verran, että nainen tunsi keuhkojensa laajenevan hengitysten tahdissa. Hengitä syvään, hän muistutti itseään, ja keskittyi rauhoittumaan vielä lisää. Hänen täytyi koota itsensä. Hän ei voisi istua kadun varressa vollottamassa loppuyötä sen tähden, että hänen konservatiiviset vanhempansa puhuivat helvetin rumasti homoista. Maisie ujuttautui paremmin hänen syliinsä, kun nainen laski jalkansa takaisin auton jalkatilaan, ja rutisti pientä terrieriä, kun valkoinen koira kiipesi nuolemaan hänen kasvojaan. Kai koiraa vain veti puoleensa kyynelten suolainen maku, mutta hän tahtoi uskoa, että Maisie halusi lohduttaa. Se oli paljon lohdullisempi ajatus kuin mikään muu, ja juuri nyt hän kaipasi lohdullisia ajatuksia. Mitä tahansa, millä hän saisi vanhempiensa äänet pois päänsä sisältä.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: [Y] Angel with a shotgun   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
[Y] Angel with a shotgun
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Hexham-
Siirry: