PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] Between the stars and the sea

Siirry alas 
Siirry sivulle : Edellinen  1, 2, 3, 4, 5  Seuraava
KirjoittajaViesti
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   Su Elo 05, 2018 4:05 pm

Tiarnan katseli suihkun suuntaan huolestuneena, ja otti hetken aikaa tarkastella kasvojaan kylpyhuoneen peilistä kuin olisi pohtinut, olisiko parta pitänyt ajaa ennen matkaa - siitä huolimatta, että hän oli vasta edellisenä päivänä suorittanut saman operaation aivan erityisellä huolella.
"Huikkaa, jos tarvitset minua", hän vannotti vielä Tempestiä, ja jätti oven raolleen siirtyessään makuuhuoneen puolelle, siltä varalta, että heikko olo saisi Tempestin kuitenkin vajoamaan lattiaan.

Heikko olo saikin naisen vajoamaan parikin kertaa kyykkyyn, pää käsissään, mutta varttia myöhemmin Tempest oli kuivaamassa hiuksiaan kylpyhuoneen peilin edessä valkeaan kylpytakkiin kääriytyneenä. Toinen käsi piteli hiustenkuivaajaa ja toinen käytti taidokkaasti hammasharjaa.
Myöhäisten aamujen tuoma kiire oli naiselle tuttua.
Hän oli valmis lähtöön 55 minuuttia ilmoituksesta, laukku heidän huoneistonsa ovenpielessä, sen päälle istumaan vajonneena. Kalpeilla kasvoilla viipyi vihertävä sävy aikaisemmasta pahoinvoinnista, joka sai kädet tärisemään edelleen.
Älä ole typerä. Se oli vain lentokone.

Tiarnan oli ollut hyvin helpottunut siinä vaiheessa, kun suihku oli lakannut kohisemasta. Hän ei halunnut saada Tempestiä tuntemaan oloaan tarpeettoman heikoksi, mutta ei kai kukaan voinut syyttää häntä siitä, että hän huolehti vaimostaan?
Samainen huoli sai hänet myös kyykistymään tämän eteen huoneiston ovensuuhun ja pyyhkäisemään toista kalpeanvihertävää poskea.
"Jaksatko kävellä?" hän kysyi, kevyesti kulmiaan kurtistaen, samalla kun ovelta kuului koputus.
"Kyyhkyläiset, lähtöön viisi minuuttia", Murielin ääni huikkasi oven läpi.

"Totta kai", Tempest vastasi, pakotti huulilleen hymyn ja ponnisti ylös, sipaisten niskaan kiepautetulta nutturalta karanneita suortuvia korviensa taakse. Kullanväriset silmät olivat tummat ja vainotut.
Se oli vain lento. Teknisesti kolme, mutta vain vuorokausi ja hän saisi viettää kiireettömän kuukauden Tiarnanin kanssa paratiisissa.
Totta kai se oli sen arvoista, eikö niin?
"Mennään vain", hän sanoi, veti valkean neuleen kullalla kirjaillun mekon päälle ja poimi laukkunsa lattialta. Ennen kuin hän oksentaisi taas.

Tiarnan todella toivoi, että Emmie oli oikeassa. Hän päätti, ehkä enemmänkin alitajuisesti, pysytellä lähellä varmuuden vuoksi.
"Rakas, anna minä kannan sen", hän vetosi, ja ojensi kättään laukkua kohti. Oman laivastonsinisen laukkunsa hän oli jo napannut kantoon, ja ripustanut pikkutakin käsivarrelleen siltä varalta, että lentokoneessa olisi turhan viileää.

"Kaikki hyvin, ihan totta", Tempest vakuutti pitäen itsepintaisesti kiinni pyörillä kulkevan matkalaukkunsa kahvasta.
"On hyvä, jos minulla on jotain tehtävää." Rauhoittavat eivät olleet vielä vaikuttaneet ja hän kamppaili vastaan halua ottaa niitä lisää, vaikka suositeltu määrä olikin jo nautittu. Olisi kuitenkin epäreilua Tiarnanille heittäytyä tiedottomaksi, kun he joutuisivat vaihtamaan konetta kahdesti.
Älä ajattele sitä.
"Mennään", hän vetosi ja peruutti ulos huoneistosta kermanvaalea, kookas käsilaukku olallaan ja matkalaukkua mukanaan rullaten.

Huolestunut juova ei kadonnut Tiarnanin kulmien välistä, kun hän seurasi Tempestiä ulos huoneesta. Nainen oli varmastikin oikeassa, oli parempi pitää mieli kiireisenä ja yrittää keskittyä kaikkeen muuhun kuin edessä olevaan lentoon - tai lentoihin, valitettavasti - mutta siitä huolimatta hän toivoi, että olisi voinut kantaa Tempestin autoon ja siitä edelleen koneeseen.
Kukalliseen leninkiin pukeutunut Muriel oli odottanut kärsivällisesti käytävällä. Silmissä viipyvä väsymys katosi heti, kun hän näki sisarensa.
"Em!"
Hän veti Tempestin tiukkaan halaukseen.

"Muriel", Tempest tervehti takaisin, ääni sisaren hartian tukahduttamana. Hän kiersi toisen käden naisen ympärille luopuen hetkeksi matkalaukustaan. Väri ei suostunut palaamaan kasvoille, ja silmät olivat edelleen tummat ja levottomat.
Älä ajattele lentämistä.
"Kiitos kaikesta, mitä teit puolestani", hän lisäsi hiljaisemmin ja antoi päänsä vajota sisarensa olkaa vasten.

Muriel halasi Tempestin syliinsä niin tiukasti, kuin tilastaan mustasukkainen Pikkuloinen vain salli, ja painoi suukon vaaleiden hiusten joukkoon.
"Huomenta, pikkusisko", hän tervehti hellästi ja silitti kapeaa selkää sormenpäillään. Hän toivoi, että olisi jollakin tavalla voinut karkottaa ahdistuksen, jonka hän saattoi sisarensa kehosta aistia.
"Teitä odottaa mielettömän upea auto."

Tempest toivoi hartaasti, ettei oksentaisi mielettömän upeaan autoon. Pahoinvointi velloi hänen sisällään. Järjetön, alkukantainen pelko kouristi häntä kasaan ja teki olon huteraksi.
"Kiitos", hän sanoi ja pyyhkäisi kalpeaa poskeaan. Heidän pitäisi varmastikin mennä. Lentokone odotti. Hän kohensi käsilaukkua olkapäälleen toivoen, ettei pudottaisi sitä. Hänen tietokoneensa tuskin nauttisi siitä.
"Toivottavasti sinullakin on ihana kotimatka."

Muriel siirtyi sisarensa vierelle ja kietaisi käsivartensa tämän vyötäisille. Emmie-parka ei näyttänyt hyvältä, eikä hän juuri tällä hetkellä luottanut siihen että pikkusisko selviäisi kivisistä portaista alas kompuroimatta. Hän tunsi olevansa paljon vakaammilla kannattimilla nyt, kun oli vaihtanut korkeat korkonsa matalapohjaisiin ballerinoihin.
Tiarnan nappasi vaivihkaa myös Tempestin matkalaukun kantoonsa.
"Mmm, varmasti on. Jäämme tänne Laurien ja muutaman muun vieraan kanssa vielä täksi päiväksi, juhlistamaan teitä."
Ja syömään hääkakun jämiä.

Tempest nojasi päänsä Murielin olkaan heidän kävellessään autoa kohti. Ajatus sai hymyn häivähtämään hänen suupielissään.
"Olen siitä iloinen", hän sanoi ja sulki hetkeksi silmänsä, kun jokin pyrki ylös ja sai otsan tuntumaan nihkeältä. Sinä typerys, se on vain lento. Kolme teknisesti, mutta vain lento. Ei mitään syytä tuntea näin.
"Linnan alla rannikolla on upeita luolia. Käykää katsomassa niitä."

Muriel siirsi vyötäröllä levännyttä kättä niin, että saattoi samalla tarttua sillä sisarensa vapaaseen käteen. Päättäväisesti pitkät, hoikat sormet alkoivat hieroa rannetta samalla kun he kävelivät autoa kohti. Se oli vanha tapa ajoilta, jolloin pikkusisko oli voinut huonosti rankkojen hoitojensa vuoksi. Ranteessa sijaitsee hermopiste, joka helpottaa pahoinvointia, hän oli selittänyt, ja lisännyt oppineensa konstin vanhalta kiertolaiselta. Todellisuudessa hänellä ei ollut aavistustakaan hermopisteen sijainnista, mutta hän oli toivonut kiehtovan tarinan korvaavan sen, mikä taidossa jäi uupumaan.
Hän oli monesti huomannut hierovansa omaakin rannettaan silloin, kun raskaus sai olon kuvottavaksi.
"Mmm, aion ehdottomasti käydä. Veljesi tulee varmasti olemaan innoissaan, samoin isä..."
Valkoinen vintage-Rolls Royce seisoi linna-alueen keskelle jäävällä aukealla, jonka toinen reunusta päätyi mereen laskeutuvaa jyrkännettä vartioivaan kaiteeseen. Paikalla olivat myös ne vieraat, jotka eivät vielä olleet suunnanneet koteihinsa.

Olisipa hän voinut olla säteilevämmän ja kiitollisemman näköinen morsian odottavalle joukolle. Tempest tunsi itsensä kelvottomaksi näyttäessään niin... Vihertävältä ja heikkovointiselta, silmät kauhusta mustina.
Toivottavasti hän ei oksentaisi mielettömän upeaan autoon eikä myöskään kenenkään kengille.
Hän tervehti odottajia hymyllä, kiitollisena Murielin tuesta, eikä tiennyt nauttiko hetkestä kauemmin kaukana lentokoneista vai haaveiliko mahdollisuudesta vajota istumaan ennen kuin jalat pettäisivät alta.
"Se on kaunis auto", hän sanoi sisarelleen.

Muriel piti huolta sisarestaan, ja luovutti tämän ainoastaan turvallisille käsivarsille, silloinkin toinen käsi valmiina nappaamaan kiinni, mikäli heikotus yllättäisi.
"Viettäkää upea häämatka, okei?" Laurie vetosi, kun otti pikkusiskonsa hetkeksi tiukkaan halaukseen.

Tempest nojautui kiitollisena veljensä syliin ja hautasi nenänsä tutulta tuoksuvaan takkiin.
"Kiitos", hän sanoi ja silitti Laurien selkää, ennen kuin tuli raahatuksi äitinsä tiukkaan rutistukseen. Eleanor toisti ottopoikansa toivotuksen joskin tukkoisasti ollessaan jälleen nenäliinan tarpeessa.
"Kiitos kaikille", morsian sanoi hämillisenä ja jokseenkin kalpeana hymyillen.

Laurie painoi suukon Tempestin hiuksiin ja loi ankaran katseen Tiarnaniin. Miehen oli parempi pitää hyvää huolta hänen sisarestaan, sillä muuten tämä joutuisi vastaamaan siitä hänelle - ja mikä vielä pahempaa, Murielille.
Karhumaisen suurikokoinen Fergus kietoi käsivartensa sekä vaimonsa että tyttärensä ympärille.
"Lähetäthän vanhalle isällesi kortin, jos se ylipäätään on mahdollista?" hän kysyi, ääni liikutuksesta käheänä.
"Varmasti lähettää, eikö niin, Em?" Muriel puuttui puheeseen, ja alkoi vaivihkaa pelastaa sisartaan halauksien puristuksesta.
"Tulehan, auto odottaa, kultapieni."

Tempest seurasi Murielia, vienosti pyörällä päästään. Hetki tuntui oudon haikealta, vaikka pahoinvointi ja vatsaa kuristava pelko saivat hänet katselemaan tilannettaan etäältä. Ehkä menneet sukupolvet kuiskivat hänelle muistoja hetkestä, jona jättivät perheensä ja vanhan elämänsä ja aloittivat uuden aviomiehensä kanssa.
"Kiitos", hän sanoi sisarelleen ja halasi naista hetken, ennen kuin valmistautui pujottautumaan ylellisen auton takapenkille.

Tiarnan oli jo vastaanottanut onnentoivotukset äidiltään ja sisaruksiltaan, luovuttanut laukut kuljettajalle autoon nostettaviksi ( vaikka olisi voinut tehdä sen hyvin itsekin ) ja asettunut takapenkin ovelle odottamaan vaimoaan. Kaikesta huolimatta hellä hymy häivähti kasvoilla, kun hän tarttui Emmien käteen ja painoi sen kämmenselälle suudelman, ennen kuin auttoi naisen autoon. Hän kipusi itse perässä ja istahti tämän vierelle, ja kuljettaja kiersi kiireesti sulkemaan oven heidän jäljessään, vaikka hän olisi voinut tehdä senkin itse.
Hän kietoi käsivartensa Tempestin hartioille ja halasi tämän kainaloonsa.
"Oletko kunnossa?"

Saattoväki jäi taakse, kun auto kehräsi liikkeelle ja lähti kohti Invernessin lentokenttää. Tempest soi viimeisen, kalpean hymyn ja vilkutuksen perheelleen ja ystävilleen, ennen kuin katsahti sumein silmin läpi tuulilasista ja puristi silmänsä sitten hetkeksi kiinni.
Vain lentokone. Ei mikään syy tuntea näin.
"Olen", Tempest vastasi puristaen rystyset valkoisina mekkonsa helmaa ja käpertyen kasaan. Vain lentokone. Silti hän tunsi vapisevansa. Pelon kyyneleet pyrkivät tummuneisiin silmiin.
"Kaikki hyvin", hän mumisi ja antoi päänsä painua Tiarnanin syliin, haudaten kasvonsa miehen housujen kankaaseen.

Tiarnanin tummat kulmat painuivat hieman alemmas, kun hän jätti kätensä lepäämään lohdullisena ja suojelevana Tempestin kyljelle. Jos hän vain olisi voinut ottaa pois kaiken kauhun, hän olisi tehnyt sen. Kantanut tunteen itse vaikka kaksinkertaisena, jos se olisi tarkoittanut, ettei Tempestin tarvinnut kärsiä.
Mutta hän ei voinut tehdä muuta kuin lohduttaa ja yrittää varmistaa, että kammottava matka olisi niin mukava kuin vain oli mahdollista.
"Tekeekö edelleen pahaa?"

"Vähän", Tempest valehteli armollisesti ja yritti keskittyä ajattelemaan vain turkoosia merta, seireenejä ja Tiarnanin tuoksua. Hän ei ollut täysin varma, missä vaiheessa oli oppinut laskemaan päänsä miehen syliin sen sijaan, että olisi kavahtanut selkärankaan kiertyneestä pelosta kauemmas, mutta se teki hänet onnelliseksi.
Hän tunsi olonsa aina turvalliseksi Tiarnanin sylissä.
"Olemmeko me myöhässä?" hän kysyi vaimeasti.

Tiarnan siirsi jossain vaiheessa kätensä silittelemään Tempestin hiuksia, samalla kun seurasi ikkunoiden takana vaihtuvaa rakasta maisemaa. Hänen juurensa olivat täällä, mutta koti tulisi aina olemaan Tempestin luona, missä nainen ikinä haluaisikaan elämänsä viettää.
Ajatus sai hänet kumartumaan painamaan suukon vaaleiden hiusten peittämälle ohimolle.
"Emme lainkaan, olemme oikein hyvissä ajoin", hän vakuutti, ja jatkoi sitten, yrittäen harhauttaa naisen ajatuksia muualle:
"Mitä muuta tahdot kuin vierailla saarellasi? Meillä on huvilalla uima-allas, voimme käydä yöuinneilla."

Kosketus tuntui lohdulliselta ja hetkeksi Tempest saattoi unohtaa lähestyvät lennot, kun keskittyi vain lempeisiin sormiin hiuksissaan.
"Niinkö?" hän kysyi haaveikkuutta pahoinvoinnin läpi kuultaen, "se kuulostaa ihanalta." Se todella kuulosti ihanalta. Öiseen tähtitaivaaseen yhtyvä vesi – hän voisi uida tähdissä.
"En tiedä. En ole tainnut ajatella asiaa. Olen ollut niin lumoutunut mahdollisuudesta uida. Mitä sinä haluat tehdä?"

"Mmm. Yöt ovat sielläpäin hyvin taianomaisia, kirkkaalla säällä näyttää melkein siltä, kuin taivas ja meri muuttuisivat yhdeksi ja samaksi. Tai kuin olisi yhtäkkiä päätynyt uimaan tähtien joukkoon."
Ehkä he voisivat jonakin yönä sammuttaa kaikki valot huvilan ympäriltä ja ihastella tähtien loputonta merta. Tiarnan todella toivoi, että he voisivat.
"Haluan viedä sinut sukeltamaan. Ja valkeahiekkaisella rannalle."
Ja unohtua vaimonsa seuraan.

"Se on ihana ajatus", Tempest vastasi ja toivoi, että olisi voinut unohtua hetkeksi kauemmin melkein unenomaiseen rauhaan, missä häntä kuristava pelko ei tuntunut olennaiselta.
Mutta pian hän saattoi kuulla laskeutuvien ja nousevien lentokoneiden mylvinnän ja pahoinvointi pyrki ylös. Tempest ponnisti istumaan ja painoi hetkeksi kasvot käsiinsä, käpertyen kasaan. Sydän tuntui hakkaavan hallitsemattomasti.
Ja siinä vaiheessa, kun auto pysähtyi ja heidän tuli nousta ulos, kävellä sisään, hänet valtasi pakokauhu, joka sai hänet jähmettymään paikalleen. Ei, ei, ei, ei, ei ei, syke tuntui hakkaavan.
Ei!

Tiarnan kietoi käsivartensa Tempestin hartioille ja silitteli naisen käsivartta siihen saakka, että auto pysähtyi oven eteen. Hän tutki naista hetken huolestuneella myrskykatseellaan.
"Rakas?" hän kutsui hiljaa, muistellen edellistä lentomatkaa, jolloin oli joutunut kantamaan Tempestin koneeseen. Hän oli valmis tekemään niin nytkin.
"Kaikki on hyvin."

Tempest puri alahuultaan. Totta kai kaikki oli hyvin. Sinä typerys, miljoonat ihmiset varmasti tekivät näin päivittäin. Sinä typerys, nouse ylös.
Hän pakotti itsensä ulos autosta ja jäykin jaloin eteenpäin. Askel kerrallaan – ajattele turkoosia merta ja valkoista hiekkaa. Hänen tarvitsisi vain selviytyä portille saakka, sitten lentokoneeseen. Ei tarvetta ajatella sen pidemmälle. Ajattele vain paratiisia.
Hän kiersi kylmät sormet matkalaukkunsa kahvan ympärille ja veti sitä perässään, vihertävä sävy kasvoillaan.

Tiarnan kiitti kuskia, tarttui oman matkalaukkunsa kahvaan ja kietoi toisen käsivartensa suojelevasti Tempestin kapeille hartioille. Täällä he saattoivat liikkua omillaan, mutta jo seuraavalla kentällä tarvittaisiin turvamiestä.
"Kaikki hyvin", hän vakuutti uudelleen, tutkien vaimonsa profiilia.
"Tarvitsetko kylpyhuonetta?"

Tempest pudisti hiljaisena päätään. Matkalaukun kahvaa puristavan käden rystyset olivat valkoiset ja käsi tuntui hyvin tyhjältä sen jälkeen, kun he jättivät laukkunsa ruumaan lähetettäviksi ja saivat lippunsa.
Maailma tuntui samaan aikaan viuhuvan ohi ja seisovan paikallaan, kuin hänen jalkansa olisivat juurtuneet maahan. Jokainen askel tuntui taistelulta. Lentokoneiden moottorien ääni jylisi hänen korvissaan.
Ja kun heidän oli aika siirtyä portilta koneeseen, hän tunsi jähmettyvänsä jälleen. Sydän hakkasi puhtaasta pakokauhusta, joka muuttui silmät mustaksi ja sai hänet peruuttamaan. Koneeseen johtava tunneli näytti kutistuvan silmissä.

Tiarnan tunsi syyllisyyden vihlaisevan, mutta pakotti tunteen katoamaan, painumaan jonnekin tietousuuden ulottumattomuuksiin. Hän painoi kätensä kevyesti Tempestin selälle ja hieroi sitä pienin, pyörivin liikkein.
"Kaikki hyvin, rakas. Olen tässä."

Se oli vain lento. Se oli vain lyhyt, turvallinen, piento lento Invernessistä Heathrowlle Lontooseen. Ei ollut mitään syytä käyttäytyä näin.
Silti Tempest ei pystynyt pakottamaan jalkojaan liikkeelle, ja sulhasen piti auttaa hänet koneeseen. Hän käpertyi kerälle penkkiinsä, jokainen lihas jännittyneenä, kasvot värittöminä ja piti silmänsä puristettuna kivuliaan tiukasti kiinni koko lennon ajan. Kädet puristivat käsinojia rystyset ihon läpi hohtaen, ja hiljainen nyyhkäys livahti huulien välistä aina, kun lentokone tärisi tai horjui ilmassa.
Kun he saivat jättää koneen Lontoossa, kaikki voima tuntui katoavan hänen kehostaan, kun hän tajusi seuraavan lennon odottavan. Paljon pidemmän. Hän ei pystyisi tähän.

Tiarnan olisi halunnut lohduttaa Tempestiä vakuuttamalla, että pienellä koneella lentäminen oli pahempaa kuin suurella, että vaikutus oli samanlainen, kuin autoillessa. Pienikin tuulenpuuska tarttui pikkuiseen autoon, mutta isompi kulki häiriintymättä eteenpäin. Hän kuitenkin pelkäsi, ettei sanoilla välttämättä olisi toivottua vaikutusta, joten sen sijaan hän keskittyi vain silittelemään käpertynyttä selkää.
Miten hän toivoi, että koettelemus olisi ollut jo ohi. Mutta rehellisyyden nimissä oli myönnettävä, että se taisi olla vasta alussa.
Tempest ei todellakaan tuntunut olevan kunnossa.
"Rakas, sinun täytyy päästä hetkeksi pitkällesi", Tiarnan vetosi ja tarjoutui nostamaan naisen syliinsä. Turvamies taisi olla jo valmiusasemissa johdattamaan heidät rauhalliseen odotustilaan.

Tempest katsahti Tiarnania epätoivoisin, mustin silmin ja rutisti olalleen nostamaansa käsilaukkua. Hän torjui hellästi miehen suloisen pyynnön. Oli naurettavaa, jos hän ei pystynyt kävelemään omin jaloin, vaikka ne olisivatkin vähän voimattomat ja huterat.
"Mennään vain", hän ehdotti hiljaa, elämä äänestä hävinneenä ja lähti tunnottomana eteenpäin, jokainen askel pakotettuna, käsilaukkua puristavat kädet täristen.
Ajattele turkoosia merta, ajattele turkoosia merta.

Tiarnanin kulmat pysyivät huolestuneesti kurtussa, kun hän kietoi toisen käsivarren Tempestin hartioille ja halasi tämän kylkeensä, valmiina tarttumaan naiseen, mikäli jalat uhkaisivat pettää. Matkatavarat siirtyisivät seuraavaan koneeseen heistä riippumatta, ja turvamies raivasi heille tehokkaasti tilaa lentokenttähenkilökunnan avustuksella.
Pieni, viihtyisä odottelulounge oli tuttu heidän edelliseltä vierailultaan. Tällä kertaa maljakkoon oli aseteltu pioneja heidän häistään tutuissa väreissä.
Turvamies jäi odottamaan huoneen ulkopuolelle, toivottavasti käyttäisi aikansa vaikka kahvilla käyden.
Tiarnan painoi suukon Tempestin hiusten joukkoon.
"Istu hetkeksi alas, rakas."

Tempest ei olisi halunnut istua alas. Hän olisi halunnut heittää käsilaukkunsa kuin harhautukseksi ja juosta ulos ovesta puhtaan pakokauhun vallassa, kadota Heathrown ihmispaljouteen ja kadota kauas, kauas, kauas lentokoneista ja kaikesta niihin liittyvästä.
Hän laski kuitenkin laukkunsa alas ja jäi katselemaan maljakossa olevia pioneja tyhjin silmin, nojautui hieman lähemmäs, jotta saattoi hipaista nenällään niiden samettisia terälehtiä. Kiireinen elämä lentokentällä, stressi, kiire ja hätäinen pulssi tuntui luikertelevan heidän odotustilaansakin. Uupumus painoi häntä kohti lattiaa.
Eikä Tempest voinut lopulta muuta kuin vajota polvilleen ja käpertyä kerälle.

Tiarnan yritti epätoivoisesti miettiä, löytyisikö loungen pienestä jääkaapista jotakin, jonka olisi voinut saada Tempestin syömään - tai edes juomaan. Hänellä oli huoli siitä, että nainen oli ollut viimeiset vuorokaudet toivottoman pienellä ravinnolla, eikä se...
Jokin liikahti hänen silmäkulmassaan, eikä hän aivan ehtinyt tarttua Tempestin käsivarteen, ennen kuin tämä oli vajonnut lattialle.
"Em", hän vetosi, yrittäen pitää hädän pois äänestään kyykistyessään naisen vierelle.
"Kuuletko minua?"

Tiarnanin ääni tuntui kuuluvan jostain kaukaa. Mikä ilo rauhoittavista lääkkeistä oli, kun ne eivät tehneet mitään rauhoittaakseen häntä, saivat hänet vain tuntemaan olonsa tyhjäksi ja etäiseksi? Paniikki oli kuitenkin aivan yhtä vahva kuin aina ennenkin.
Tempest vastasi väsyneellä, myöntävällä äännähdyksellä ja ponnisti päänsä ylös, suoristaen selkänsä. Kasvot olivat värittömät ja mustuneet silmät tuijottivat tyhjyyteen.
"Kaikki hyvin", hän sanoi ontosti tietämättä toivoako, että he olisivat vain siirtyneet seuraavaan koneeseen vai ollako kiitollinen ajasta odottaa.

Juova Tiarnanin kulmien välillä oli muuttunut syvemmäksi, silmien harmaa näytti tummemmalta.
"Kaikki on hyvin", hän vakuutti vaimonsa selkää silittäen, toinen käsi hellästi tämän käsivarteen tarttuen.
"Tulehan, nosta hetkeksi jalkasi ylös."
Olisiko lentoja varten mahdollista pyytää täyttä anestesiaa? Tuskin, eikä ajatus muutenkaan tuntunut hyvältä, mutta oli myös tuskallista seurata, kuinka Tempest kärsi. Jälleen kerran Tiarnanin mielessä häivähti ajatus siitä, että heidän olisi pitänyt matkustaa Eurooppaan, minne tahansa, minne he olisivat päässeet ilman lentokonetta.
Mutta Tempestin oli nähtävä turkoosi meri omin silmin.

Olisipa hän voinut ottaa lisää rauhoittavia. Kokonaisen kourallisen. Kadota hetkeksi ja paeta alkukantaista pelkoa, joka tuntui elävältä olennolta hänen sisällään. Mutta hän oli jo ottanut suositellun annoksen enimmäismäärän.
Kun heidän oli aika siirtyä Dohaan lähtevään koneeseen kellon lähestyessä keskiyötä, Tempest pohti tuntuiko kuolemaansa kohti kävelevistä karitsoista samalta. Kuin hän olisi katsellut sivusta, kykenemättömänä pakenemaan, kykenemättömänä tekemään muuta kuin tuntemaan täydellä voimalla pakokauhun, joka pakotti Tiarnanin kantamaan hänet seuraavaankin lentokoneeseen.

Tiarnan kantaisi Tempestin minne tahansa, niin pitkään, kuin hänellä olisi voimaa tehdä niin. Vaikka tuntuikin kammottavan väärältä kantaa naista jonnekin, jossa tiesi tämän kokevan valtavaa kauhua, mutta hän halusi uskoa, että kaiken pelkonsa Tempest halusi sitä. Että viimeistään siinä vaiheessa, kun tähdet heijastuisivat mereen, nainen voisi katsoa taaksepäin ja todeta, että tämä oli ollut sen arvoista.
Hän pudisti päätään huolestuneelle stuertille ja istahti varovasti alas ensimmäisen luokan tilavalle istuimelle. Pian Tempestin olisi siirryttävä omalle paikalleen nousun ajaksi, mutta sen jälkeen hän voisi antaa naisen levätä sylissään. Ehkä rauhoittavat olisivat siihen mennessä alkaneet auttaa.
"Ei mene enää pitkään, kun pääset näkemään meren", hän lupasi, painaen suukon vaaleiden hiusten joukkoon.

Tempest antoi päänsä levätä voimattomana Tiarnanin olkaa vasten. Tärinä viipyi koko kehossa eikä hän ollut varma, oliko se pelkoa, lihasten uupumusta vai palelua.
Ajattele merta. Ajattele kirkasta, lämmintä, turkoosia merta ja aurinkoa.
Se oli vaikeaa. Hän tunsi olevansa särkymässä, kun painautui penkkinsä selkänojaa vasten silmät kiinni puristettuna, kun lentokone kiihdytti ulvoen kiitorataa ja syöksyi taivaalle. Uupumus repi häntä kohti lattiaa. Paine tuntui kipeänä korvissa.
Eikä Tempest ollut varma, missä vaiheessa lentoa oli haparoinut tiensä pikkuruiseen vessaan ja tuijotti kalpeita kasvojaan peilistä oksennettuaan väkivaltaisesti suhisten tyhjenevään pönttöön. Hän oli vielä hämmentyneempi, kun huomasi kaataneensa kourallisen rauhoittavia käteensä ja pitelevänsä vesipulloa toisessa.
Miten helpottavaa olisi vajota uneen. Unettomaan, syvään uneen ja paeta tätä tunnetta.
Tempest havahtui kauhistuneena ja paiskasi lääkkeet kädestään pönttöön. Mitä sinä ajattelet? Hän haparoi tiensä takaisin Tiarnanin viereen, painoi pään hetkeksi täriseviin käsiinsä ja nojasi sen sitten takaisin Tiarnanin syliin, uskaltamatta kysyä montako tuntia oli jäljellä.

Tiarnan joutui kerta toisensa jälkeen vakuuttamaan huolestuneelle ja palvelualttiille henkilökunnalle - heitä taisi olla business-luokassa vähintään kaksi per matkustaja - että kaikki oli hyvin, vaikka rehellisesti sanottuna hän ei ollut siitä itsekään täysin varma. Olisi ollut naurettavaa päivystää wc:n ulkopuolella, ja silti hän huomasi naputtelevansa levottomana käsinojaa ja harkitsevansa nousemista uudelleen ja uudelleen. Siinä vaiheessa, kun Tempest palasi, hän oli jo noussut puoliksi seisomaan.
Hänen vaimoparkansa.
"Rakas", hän vetosi hiljaa, ja kietoi ylellisen pehmeää huopaa tärisevän vartalon ympärille.
"Haluaisitko kuunnella musiikkia?"

Tempest halusi pois täältä. Kauas, kauas, kauas pois täältä. Mutta se ei tainnut olla vaihtoehto, joten hän vain nyökkäsi väsyneenä ja yritti löytää rauhaa hengenhädässä hakkaavalle sydämelleen Tiarnanin tutusta tuoksusta.
Miehen olisi pitänyt saada nauttia lennosta, ei joutua holhoamaan häntä kuin pikkulasta. Ei varsinkaan joutua kantamaan häntä. Mikä toivoton vaimo.
Kun hän näki, että seitsemästä tunnista oli edelleen jäljellä kolme, hänen teki mieli itkeä. Ja kun he olivat laskeutuneet Dohaan ja odottivat viimeistä, Seychelleille vievää lentoa, Tempest itki. Hän vajosi kerälle loungen nojatuoliin ja itki puhdasta, sielua riipivää tuskaa.

Vielä melkein kuusi tuntia lentoa edessä.
Rehellisesti sanottuna Tiarnaninkin olisi tehnyt mieli itkeä. Tempestin ahdistus oli niin käsinkosketeltavaa, että se tuntui porautuvan suoraan hänen sydämeensä. Hän olisi tehnyt mitä vain helpottaakseen vaimonsa oloa.
Ja silti hän oli ehdottanut tätä matkaa.
Kaikki olisi paremmin, kunhan he pääsisivät perille.
"Kultapieni", hän vetosi hellästi ja polvistui nojatuolin eteen, silitti vaaleita hiuksia ja painoi niiden joukkoon suukon.
"Ei enää pitkälti, enää yksi lento."

Enää yksi lento. Ajatus sai Tempestin toivomaan kuolemaa. Hänen koko kehonsa oli uupumuksesta äärirajoillaan, voimaton alkukantaisen, lihakset kouristavan pelon edessä.
Hänen olisi pitänyt hävetä tunteenpurkaustaan. Mutta hän ei voinut mitään itkulle, joka purkautui ulos ja ravisteli häntä. Hän oli niin kammottavan väsynyt, väsynyt pelkoon, väsynyt lentokoneiden jylinään, väsynyt ahtaisiin tiloihin, väenpaljouteen, meluun ja hälinään. Se tuntui melkein fyysiseltä tuskalta hänen korvissaan.
Tempest nosti päätään ja pyyhkäisi poskiaan, tehden sitten Tiarnanille tilaa samaan nojatuoliin.

Tiarnan istahti nojatuoliin ja veti Tempestin paremmin syliinsä, kietoen käsivartensa suojelevasti tämän ympärille. Jos se vain olisikin riittänyt karkottamaan kammottavan pelon.
Yksi lento, sitten he saisivat nauttia meren läheisyydestä.
"Toivon, että ensimmäinen yömme saarella olisi tähtikirkas", hän totesi, ja painoi uuden suudelman vaaleiden hiusten joukkoon.
Kaikki hyvin. Enää yksi lento. He selviäisivät siitä kyllä.

Tempest makasi voimattomana Tiarnanin sylissä, pää miehen hartiaa vasten retkottaen. Silmät painuivat kiinni ja hengitys takelteli tukkoisana, kun hän yritti keskittää ajatuksensa tähtikirkkaaseen yöhön ja mereen täynnä tähtiä. Pian hän saisi uida lämpimässä, kirkkaassa, turkoosissa meressä – kuka tiesi, millaisia ihmeitä se kätkisi sisäänsä.
Tiarnanin tuoksu, lämpö ja sykkeen tuttu rytmi valoivat rauhaa myös Tempestiin, helpottivat lihasten uupunutta kireyttä ja tekivät hengittämisestä helpompaa.
"En halua olla sinulle taakka", hän sanoi hiljaa.

Tiarnan siirsi toista kättään niin, että saattoi hieroa hellästi Tempestin selkää. Hän voisi tarjota naiselle kunnon hieronnan sitten, kun he olisivat perillä, yrittää helpottaa lihaksiin kertynyttä jännitystä.
Auttaa unohtamaan, että heillä olisi vielä edessään paluumatka.
"Rakas, sinä et ole taakka", hän vakuutti painokkaasti, kulmat hieman kurtistuen."
"Sinä pelkäät. Siinä ei ole mitään pahaa."

Tempest tunsi olevansa taakka. Avuton, toivoton taakka, jota Tiarnanin piti pitää sylissään ja kantaa kuin pikkulasta, koska täysin turvallinen lentokone oli ylitsepääsemätön este. Hän antoi päänsä levätä miehen olalla ja heidän siirtyessään vihdoin viimeiseen koneeseen, kätki kasvonsa tuttuun kaulataipeeseen ja yritti kuvitella itsensä kauas, kauas pois.
Ehkä jos hän ei näkisi lentokonetta, hän voisi unohtaa joutuneensa jälleen sellaiseen.
Se suunnitelma tosin kuolisi viimeistään siinä vaiheessa, kun hänen olisi siirryttävä omalle penkilleen nousua varten. Ajatuskin sai hänet huonovointiseksi.

Vielä viimeinen etappi. Viimeinen etappi, ja sitten tämä olisi ohi, hetkeksi. He voisivat keskittyä turkoosiin mereen, tähtiin ja kiireettömiin päiviin, tutkia yksityistä lomasaartaan. Vierailla Kuusaarella.
Kunhan he vain selviäisivät tästä yhdestä koettelemuksesta.
Tottuneesti Tiarnan istahti omalle penkilleen Tempest sylissään, käsivarret suojelevasti tämän ympärille kiedottuina. Hän olisi pidellyt naista sillä tavalla läpi koko matkan, jos olisi voinut.
"Rakas, luulen, että sinun olisi siirryttävä omalle paikallesi", hän kuiskasi pehmeästi, kun lentokonehenkilökunta alkoi kerrata ohjeita nousua varten.

Penkki tuntui kylmältä. Tempest naksautti turvavyön kiinni ja puristi hetken käsinojia, sydän rajusti hakaten ja koko keho pelosta kouristaen.
Hän ei selviytyisi tästä kauempaa. Hän hapuili laukustaan vesipullon ja toisen annoksen rauhoittavaa. Edellisellä kerralla ne olivat saattaneet hänet melkein tiedottomaan uneen, ja hän kaipasi sitä nyt epätoivoisesti. Ehkä vaikutus hellittäisi siihen mennessä, kun he saapuisivat Seychelleille.
Jos ei- Tempest ei halunnut ajatella sitä. Hän työnsi pillerit suuhunsa ja huuhtoi ne alas melkein hätäisesti ja löysi vihdoin rauhaa, kun turta, pimeä uni pyyhkäisi hänet mukaansa ja sekavat hereilläolon hetket olivat kuin unta.

Tiarnanin kulmat kurtistuivat hieman huolestuneesti.
Mutta ehkä rauhoittavat lääkkeet olivat nyt juuri sitä, mitä Tempest kaipasi, vaikka hän olikin huolissaan niiden annostelusta. Ei kai nainen ottaisi hermostuksissaan liian montaa tablettia?
Ei tietenkään. Ei hänen Emmiensä.
Siitä huolimatta huoli viipyi juovana hänen kulmiensa välissä silloin, kun kone viimein laskeutui, ja heidät johdatettiin lentokentän läpi. Vuorokausirytmi oli kadonnut täysin, samoin kuin väsymys, joka oli muuttunut jyskytykseksi jossakin hänen silmiensä takana.
Hän katseli yksin aavaa merta, ja kun heidän veneensä kiinnittyi laituriin, hän kantoi nukkuvan naisen sylissään huvilalle.
"Tervetuloa kotiin, rakas", hän kuiskasi tämän korvaan, ja suuntasi suoraan makuuhuoneeseen, jonne saattoi peitellä Tempestin lepäämään, puhtaisiin, viileisiin lakanoihin.

Tummapuiset, lasiset ovet huvilaa kiertävälle terassille paljastaisivat auringon noustua näköalan turkoosinsiniselle merelle. Nyt maailma ikkunoiden takana oli musta lukuun ottamatta terassin pehmeitä valoja. Harsomaiset, valkeat verhot ympäröivät parisänkyä ja keinahtelivat vienosti tuulessa, joka työntyi sisään raollaan olevan, lasisen oven takaa.
Lämpötila viipyi reilusti yli kahdessakymmenessä myös öisin, ja ilmassa viipyi ukkosen uhkaa painostavana kosteutena.
Tempest katseli hetken valkeaa verhoa yllään ymmärtämättä missä oli. Ajatukset olivat vielä sumeita ja tokkuraisia, ja hetken hän pohti, näkikö edelleen unta. Hän nousi ääneti istumaan ja pyyhkäisi kasvojaan. Uupumus asui lihaksissa, pahoinvointi viipyi vatsassa. Niskat olivat kipeästi jumissa ja hän hieraisi hartiaansa katsellessaan tokkuraisena ympärilleen.
He olivat perillä.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   Su Elo 05, 2018 4:06 pm

"Huomenta, rakas."
Tiarnan suoristautui leveässä nojatuolissa, johon huolella asetellut koristetyynyt hän oli työntänyt huolettomasti syrjään istahtaessaan alas. Hän ei ollut raaskinut istahtaa vuoteelle, ettei liian monesta kahvikupillisesta johtuva levoton liikehdintä olisi häirinnyt kaivattua lepoa.
"Tai yöhän nyt taitaa olla."
Tiarnan nousi seisomaan ja siirtyi istumaan vuoteen laidalle. Hän tutki vaimonsa kasvoja huolestunut juova kulmiensa välissä ennen kuin kumartui painamaan suukon pisamaiselle poskelle.
"Kuinka voit?"

Tempest tutki Tiarnanin kasvoja hetken uneliaana ja kohotti toisen kätensä tutkimaan niiden piirteitä, piirtämään sormenpäällään kulmakarvan, poskipään ja leuan linjaa.
"Hei", hän tervehti ääni painuksissa ja hieraisi omaa silmäänsä.
"Sinä toit minut paratiisiin." Ajatus sai kultaiset silmät kostumaan, ja Tempest kiersi käsivartensa tiukkaan halaukseen miehen ympärille, haudaten kasvonsa tämän kaulataipeeseen. Tiarnan oli uskomaton mies. Oliko mies joutunut kantamaan hänet tänne?
"Kiitos."

Hymy siristi Tiarnanin myrskysilmiä, joiden alla viipyivät valvomisen tuomat varjot. Mutta varjot eivät viipyisi siinä ikuisesti, eivät paratiisissa, joka oli varattu vain heille.
Hän painoi suudelman vaaleiden hiusten joukkoon ja kietoi käsivartensa vaimonsa ympärille, vetäen tämän hellästi syliinsä.
"Olen onnellinen, mikäli se saa sinut hymyilemään", hän vastasi, ääni hieman painuksissa mutta silti täynnä hellyyttä.
"Tahdotko nähdä meren?"

Tiarnanin täytyi olla uupunut. Matka oli ollut kauhistuttava ja loputtoman pitkä, ja miehen oli täytynyt huolehtia hänestä. Hölmöstä lentopelkoisesta.
"Juuri nyt haluan nähdä vain sinut", hän vastasi ja kohotti päänsä katsellen myrskysilmiä. Hän kosketti varjoa toisen alla.
Anteeksi, että olen taakka.
"Kuinka sinä voit?"

Tiarnan naurahti käheästi ja siirsi toisen kätensä silittämään pisamaista poskea.
"Tässä minä olen", hän vastasi ja kumartui painamaan suudelman vaimonsa otsalle. Hän voisi pian nousta ja laittaa smoothien tuoreista hedelmistä, joita heitä varten oli varattu, mutta sitä ennen hän viipyisi vielä hetken Tempestin vierellä.
"Kaikki hyvin. Olen paratiisissa vaimoni kanssa, ja meillä on edessämme kiireettömiä päiviä. Epäilen, että asiat eivät voisi olla paremmin."

Tempest tutki miehen silmiä pohtien, pehmittikö Tiarnan totuutta hänen vuokseen. Melkein vuorokauden matkustus absoluuttisen kauhun vallassa oli uuvuttavaa ja lääkkeet tekivät hänen ajatuksistaan edelleen sameita.
Hänen pitäisi oppia matkustamaan itsenäisesti, ei Tiarnanin pitäisi joutua huolehtimaan hänestä tällaisessa mittakaavassa.
"Olen pahoillani", hän kuiskasi onnettomana ja puraisi alahuultaan, ennen kuin upotti sormensa miehen tummiin, hopean juovittamiin hiuksiin.
"Olet niin uskomattoman kultainen, kiltti mies."

Onneton sävy Tempestin äänessä vihlaisi Tiarnanin sydäntä kipeänä.
"Rakas, ei sinun tarvitse olla", hän vakuutti, silittäen pisamaista poskea hellästi peukalollaan ennen kuin painoi uuden suukon naisen otsalle.
"Sinun ei tarvitse koskaan olla pahoillasi sen vuoksi, että pelkäät tai tarvitset apua."
Myötä- ja vastoinkäymisissä, eikö avioliitossa ollut perinteisen valan mukaan kyse juuri siitä? Hän toivoi, että olisi jollakin tavalla voinut vakuuttaa Tempestin siitä, että kaikki oli hyvin.
Hän naurahti pehmeästi ja suukotti otsaa uudelleen.
"Äitini kasvatti minut hyvin."

Tempest oli silti pahoillaan. Hän tutki kauniita, sielukkaita myrskysilmiä ja hipaisi tummia ripsiä sormenpäällään, ennen kuin silitti sillä kulmakarvaa ja antoi kätensä sitten vaeltaa takaisin miehen hiuksiin, jotka tuntuivat kutsuvan hänen sormiaan.
"Kuinka matka meni?" hän kysyi potien huonoa omaatuntoa siitä, että oli jättänyt miehen yksin ja vastuuseen hänestä.
"Pelkään, etten muista paljoa." Kehossa ja mielessä viipyvä uupumus oli kuitenkin niin todellinen, ettei hän pelännyt uneksivansa siitä huolimatta, että kaunis huone, keinuvat, valkeat verhot ja eksoottinen, makea lämpö tuntuivat unenomaisilta. Lasisten ovien takana pimeys oli elävää ja terassin valot piirsivät trooppisten puiden ja kasvien siluetteja yöhön.
Tiarnan oli tuonut hänet paratiisiin. Ajatus oli saada hänen silmänsä kostumaan uudelleen kiitollisuudesta.

Tiarnan kurtisti kevyesti kulmiaan ja mietti, kuinka olisi vastannut Tempestin kysymykseen. Pelkkä yksinkertainen "hyvin" olisi tuntunut jonkinlaiselta vähättelyltä naiselle, joka oli joutunut käytännössä huumaamaan itsensä lääkkeillä selvitäkseen matkan loppuun. Vastaavasti hän ei kuitenkaan halunnut nostaa kyseistä seikkaa esiin, sillä tiesi Tempestin potevan syyllisyyttä jo valmiiksi.
"Kaikki sujui häkellyttävän hyvin aikataulussa", hän vastasi lopulta, hymy silmäkulmissaan viipyen.
"Ja nyt olemme täällä... Oletko varma, ettet haluaisi kurkistaa merta? Se on aivan tuossa noin."
Hän nyökäytti päällään lasiovien takaa avautuvaa patiota kohti.

Tempest pudisti päätään ja tutki miehen silmiä, sukien hellästi tummia hiuksia. Hän ei ollut varma, voisiko repiä itseään pois meren luota, kun pääsisi sen luo. Ja hän halusi omistaa tämän hetken Tiarnanille.
"Rakastan sinua aivan valtavan paljon, tiedäthän sen?" hän kysyi ja hipaisi huulillaan miehen poskipäätä.
Pitkä matka oli jättänyt olon nuhjuisaksi ja pahoinvointi viipyi vatsassa. Ajatus suihkusta oli ihana. Kylvystä vielä ihanampi, mutta hän ei ollut varma, pysyisikö hereillä, jos unohtui kuumaan veteen.
"Haluaisin käydä suihkussa. Ehkä haluaisit mukaan?"

Tiarnan hymyili hellästi, melkein häkeltyneenä.
"Minulla oli siitä toive. Ja minäkin rakastan sinua, Em", hän vastasi ja vei toisen kätensä silittämään Tempestin niskaa. Ehkä hän voisi myöhemmin hieroa tiehensä matkan tuoman kireyden naisen selästä ja hartioista.
Myöhemmin. Aika ei loppuisi kesken.
Pyyntö sai myrskysilmät siristymään.
"Ehdottomasti", hän vastasi, ja painoi suudelman Tempestin kämmenselälle ja nousi seisomaan, tarjoutuen auttamaan myös Tempestin ylös.
Silmissä tuikahti jälleen nuori poika Skotlannin saarelta.
"Odotahan, kun näet, millainen suihku meillä on..."

"Oh?" Tempest kysyi kohottautuen hieman huterasti jaloilleen ja sukaisi pehmeitä, melkein valkeita hiuksia taakse kasvoiltaan.
"Näytä ihmeessä tietä", hän sanoi suoden miehelle hymyn ja poimi laukustaan toalettipussinsa, vaikka tällä hetkellä kaipasi vain virtaavan veden alle astumista ja matkan muiston huuhtomista pois nihkeältä tuntuvalta iholtaan.
"Täällä on ihanan lämmin." Hän ei uskaltanut ajatella, miltä päivän lämpötila voisi tuntua suorassa auringonpaahteessa, jos yö tuntui melkein kuumalta.

Hieman huteralta vaikuttava liikkuminen havahdutti Tiarnanin huolen, mutta hän työnsi sen päättäväisesti syrjemmälle. Tempest ei kaivannut hänen holhoamistaan, ja hän voisi huolehtia vaimostaan myös miettimättä toistuvasti mahdollisia skenaarioita siitä, mikä voisi olla vialla.
He voisivat nauttia virkistävät, raikkaat smoothiet suihkun jälkeen.
"Yöllä lämpötila on miellyttävä", hän myönsi ja painoi kätensä kevyesti Tempestin selkää vasten lähtiessään johdattamaan tätä makuuhuoneen jatkeena olevaan kylpyhuoneeseen.
"Voimme ihastella yötä samalla kun käymme suihkussa..."
Hymy nyki hänen suupielissään.

Tempest katsahti Tiarnania hämmentyneenä, pohtien mikä sai miehen huvittumaan noin. Hän ymmärsi nähdessään loisteliaan, laatoitetun kylpyhuoneen ohessa olevan pienen puutarhan, jossa luonnonkivistä kasattuun muuriin oli rakennettu suihku. Yllä aukeni yötaivas, jossa pilvien lomassa saattoi erottaa muutamia tähtiä. Pimeys siritti ja huhuili elämää, rikkaan vihreät kasvit pienessä puutarhassa keinahtelivat lämpimässä tuulessa.
Tempest tuijotti näkyä hetken tyrmistyneenä, ennen kuin räpäytti ja laski kantamuksensa pienelle, puiselle penkille laatoitetun polun vierellä ja pujottautui sitten ulos vaatteistaan. Lämmin ilma tuntui ihanalta paljaalla iholla, ja nainen astui epäröimättä laatoitetulle lattialle suihkun alla, vääntäen hanan päälle.
"Tuletko?" hän kysyi Tiarnanilta ja kallisti päätään taakse, antaen veden huuhtoa hiuksiaan.

Nyt aiemmin tukahdutettu riemu pääsi valloilleen ja sai Tiarnanin kasvot loistamaan poikamaisen innostuneesta virnistyksestä.
Hän oli joskus kiusannut amerikkalaisia, ehdottoman kaupunkilaisia ystäviään vakuuttamalla, että kotona Lewiksella heidän suihkunsa oli sijainnut pihalla, ja vesi saatiin metallisesta sadevesisäiliöstä. Se ei tietenkään ollut ollut totta, mutta oli mennyt muutamaan kertaan täydestä.
Hänen vaimonsa näytti melkein epätodelliselta riisuutuessaan tähtien loisteessa. Jokin eksoottinen kukka levitti ilmaan makeanpehmeää tuoksuaan.
Vasta Tempestin sanat saivat Tiarnanin havahtumaan lumouksestaan ja aloittamaan kevyen kauluspaitansa riisumisen.
"Olet hyvin kaunis", hän vetosi käheästi, kun viimein vaatteista vapauduttuaan astui lähemmäs.

Vesi tuntui iholla vielä ihanammalta kuin lempeän tuulen raikastama ilma. Vesi oli aina ollut hänen elementtinsä, ja Tempest tunsi sydämessään, että se oli osa häntä kuin se olisi hänen kotinsa. Hän pyyhkäisi hiuksia pois kasvoiltaan ja katsahti Tiarnania, laskien sitten katseensa ujoon hymyyn sulaen.
Miehen riisuutuessa hän vaahdotti hiuksensa hedelmäisellä shampoolla ja huuhtoi ne, ojentaen kättään Tiarnania kohti.
"En tiedä, kuinka kiittää sinua siitä, että toit minut tänne", hän vetosi.

Ujo katse oli aina ajaa hänet hulluksi.
Tiarnan tarttui Tempestin ojennettuun käteen ja painoi sen kämmenselälle suudelman. Hän ei irrottanut otettaan, vaan käänsi käden hellästi toisinpäin ja suukotti myös kämmenen.
"Rakas, ei sinun tarvitse kiittää", hän muistutti hellästi, kun hipaisi hoikkaa selkää sormenpäillään.
"Olet aarteeni, haluan tehdä asioita, jotka tekevät sinut onnelliseksi."
Hän siirsi kosteita, vaaleita hiuksia syrjään painaakseen suukon paljaalle niskalle.

Suudelmat saivat hänen sydämensä lepattamaan.
"Sinä olet minun aarteeni", Tempest vetosi takaisin, ohjaten suihkun veden myös Tiarnanin ylle.
"Minä haluan tehdä asioit-", hän aloitti, mutta niskalle painettu suudelma sai hänet hapuilemaan sanoja, kun silmät painuivat kiinni ja Tempest nojautui kevyesti miehen lämmintä rintaa vasten.
"Asioita, jotka... Tekevät sinut, mmm, onnelliseksi."

Lauseen katkeaminen täytti Tiarnanin häkellyttävällä onnentunteella, ja sai hänen silmänsä siristymään ovelasti tavalla, jota häntä parempi herrasmies olisi todennäköisesti hävennyt. Oli varmasti jonkin kirjoittamattoman lain mukaan väärin kiusata vaimoaan niin, että tämä unohti hetkeksi, mitä oli ollut sanomassa - ainakin, jos vaimo oli yhtä herkkä kuin Tempest - mutta hän oli heikko, heikko mies.
"Sinä teet minut onnelliseksi", hän muistutti, ja hipaisi niskaa uudelleen huulillaan.

Tempest toivoi niin hyvin hartaasti, sillä Tiarnan teki hänet sanattoman onnelliseksi. Huulten kosketus niskalla sai hänet nojautumaan miehen syliin. Selkää alas kulkevat väreet tuntuivat varpaissa saakka ja saivat ajatukset karkaamaan hänen ulottuviltaan.
Miten ihanalta Tiarnanin kosketus tuntui.
Hetken emmittyään Tempest kääntyi hitaasti ympäri, kurottui varpailleen ja painoi huulensa miehen huulille.

Tiarnan kietoi käsivartensa hellästi Tempestin ympärille, samalla kun vesi virtasi heidän iholleen. Se tuntui virkistävältä pitkän matkustamisen jälkeen. Hän ei ollut uskaltanut jättää vaimoaan kovin pitkäksi aikaa yksin, joten päästyään perille hän oli ottanut vain pikaisen suihkun ennen kuin oli vaihtanut puhtaisiin vaatteisiin.
Hän hellitti otettaan sen verran, että Tempest saattoi kääntyä hänen sylissään, ja vastasi naisen suudelmaan.
He olivat selvinneet matkasta.
He olivat nyt perillä.
Ajatus sai hänet halaamaan Tempestiä hieman tiukemmin.

Trooppisen yötaivaan alla suihkussa seisominen oli melkein yhtä unenomaista kuin vatsanpohjaa nipistävä suudelma hänen aviomiehensä kanssa. Suihku teki olon raikkaammaksi ja virkeämmäksi, vaikka matkan aiheuttama uupumus viipyikin raajoissa kuin lyijy.
Hän vetäytyi suudelmasta hengittämään ja nojasi päänsä Tiarnanin rintaan, kun maa keinahteli hänen jalkojensa alla. Sormenpäät piirsivät mielikuvituskarttoja miehen paljaaseen selkään, jota pitkin suihkun vesi ryöppysi.
"Rakastan sinua valtavan paljon", hän huokasi silmät kiinni painuen. Ne tuntuivat olevan aina ensimmäiset sanat hänen mielessään.

Suudelman pitkittyessä Tiarnan huomasi toivovansa, etteivät he olisi olleet niin uupuneita matkan jäljiltä. Että he olisivat voineet jatkaa heti siitä, mihin he olivat jääneet, kun kyyti lentokentälle joskus vuosia sitten - siltä se tuntui - oli saapunut ja pakottanut heidät mukaansa.
Mutta he molemmat tarvitsivat vielä lepoa.
Tiarnan irrotti toisen käsivartensa Tempestin ympäriltä pyyhkäistäkseen kosteita, vaaleita hiuksia tämän korvan taakse.
"Ja minä rakastan sinua aivan yhtä valtavasti", hän vastasi ääni käheänä.
"Haluaisitko nyt nähdä meren?"

Tempest pudisti jälleen päätään. Hetken hän olisi vielä Tiarnanin, ennen kuin meri pyyhkäisisi hänet mukaansa – ja paratiisin turkoosinsinisen, lämpimän meren näkeminen oli kuulunut hänen unelmiinsa vuosia. Hän halusi nähdä sen auringon noustua, hehkuvana ja kutsuvana.
Hän halusi kahlata suoraan aaltoihin.
"Mennäänkö nukkumaan?" hän ehdotti punoen sormensa miehen käteen ja sammutti suihkun. Aamuun ei tainnut olla enää kovin montaa tuntia aikaa, mutta ehkä huimaus hellittäisi hetken levolla.

Vaikka suihku olikin jo sammunut, Tiarnan otti vielä hetken pidelläkseen Tempestiä sylissään. Hän painoi suudelman vaaleiden hiusten joukkoon ja silitti siroa selkää.
"Mennään nukkumaan", hän vastasi sitten ja hellitti otettaan, kurkottaakseen tummapuisesta telineestä valkoisen, unelmanpehmeän pyyhkeen. Hän kietoi sen hellästi vaimonsa ympärille.
"Ellet tahdo tuoretta, hedelmäistä smoothieta?"

Tempest pudisti päätään. Hän tunsi olonsa sen verran heikkovointiseksi, ettei ollut varma, pysyisikö smoothie alhaalla.
"Olisi vain ihana ajatus vajota sänkyyn", hän vastasi ja puristi hellästi miehen kättä.
"Vielä ihanampi, jos olet vieressäni." Tiarnanin täytyi olla uupunut pitkän matkan jäljiltä, varsinkin miehen jouduttua huolehtimaan itsensä lisäksi vielä lentokammoisesta typeryksestä.
Hän käpertyi pyyhkeen suojaan ja veti sitten miestä mukanaan takaisin makuuhuoneen suuntaan. Jos he eivät saisi unta, he voisivat katsella auringonnousua.

Tiarnan ei käynyt inttämään vastaan ja muistuttamaan, että Tempest tarvitsi ruokaa ja nestettä pysyäkseen kunnossa. Sen sijaan hän painoi uuden suudelman naisen hiusten joukkoon ja harppasi lähemmäs. Hän pujotti käsivartensa vaivattomasti Tempestin polvitaipeeseen ja nosti tämän syliinsä.
Ei kai missään ollut olemassa sääntöä siitä, että morsiamen kynnyksen yli kantamisen tuoma hyvä onni ei olisi voinut moninkertaistua jokaisen kynnyksen myötä?
"Olet jumalaisen kaunis, rakas", hän muistutti hiljaa, kun lähti kantamaan Tempestiä takaisin makuuhuoneen puolelle.

Sanat saivat Tempestin kätkemään häkeltyneen hymyn miehen rintaan. Hän antoi päänsä levätä rentona paljaalla hartialla ja kuunteli rintakehän alla sykkivää sydäntä unenomaisen paratiisihuvilan leijuessa hänen ohitseen.
Hän yritti painaa eksoottisia, melkein makeita tuoksuja mieleensä. Kuinkakohan kaunis maisema olisi, kun aurinko valaisisi sen?
"Jää viereeni", hän vetosi ja nosti päätään niin, että saattoi hipaista miehen kaulaa huulillaan.

"Totta kai", Tiarnan vakuutti.
Tietenkin hän jäisi vaimonsa viereen, hänellä ei ollut kiire minnekään. Puhelin ei soisi, kukaan ei haluaisi häntä haastatteluun tai kuvauksiin, hän olisi nämä viikot yksin Tempestin.
Makuuhuoneessa hän istahti takaisin muhkean vuoteen laidalle, mutta ei laskenut Tempestiä aivan vielä sylistään vaan haki viipyilevää suudelmaa tämän huulilta.

Tempest vastasi unenomaiselta tuntuvaan suudelmaan. Se tuntui palauttavan hänet usein epätodelliseen hetkeen, jona Tiarnan oli suudellut häntä ensimmäisen kerran.
Nyt he olivat naimisissa – ja mies oli kantanut hänet varsin kirjaimellisesti paratiisiin viettämään häämatkaa, joka saisi hänet todennäköisesti nipistelemään käsivartensa mustelmille.
Hän hamusi uutta suudelmaa tuoreen aviomiehensä huulilta ja antoi sormiensa upota tummiin, hopean kirjomiin hiuksiin.

Tiarnan vastasi uuteen suudelmaan enemmän kuin mielellään. Jo nyt rankan matkan muisto alkoi haipua jonnekin taka-alalle, se ei vellonut enää kipeänä ja syyttävänä mielessä. Tempest voisi olla onnellinen täällä, siitä huolimatta, että matka oli ollut kammottava.
Hän suoristautui hieman irtautuakseen suudelmasta ja tutkiakseen Tempestin kasvoja.
"Luulen, että et tarvitse lainkaan vaatteita nukkuaksesi", hän huomautti hetken kuluttua, ikään kuin olisi harkinnut asiaa tarkkaan.
"Mutta mikäli tahdot, voin etsiä sinulle yöpaidan."

Hän painoi katseensa hymyillen ja silitti sormenpäillään Tiarnanin niskaa.
"En tarvitse", Tempest vastasi ja nojautui hipaisemaan huulillaan miehen komeaa poskipäätä, "jos et sinäkään." Lämpö tuntui ihanalta iholla, ja hän kiemurteli vapaaksi pyyhkeestä Tiarnanin sylissä, nakaten sen kuivamaan tuolin selkänojalle, ennen kuin laski toisenkin kätensä miehen niskalle ja kosketti huulillaan toista poskipäätä.

Tiarnania hävetti myöntää, kuinka ilahtunut hän vastauksesta oli.
"Uskoisin olevani varsin tyytyväinen näin", hän vastasi ja selvitti hieman kurkkuaan. Nenänpää hipaisi Tempestin ohimoa ennen kuin hän kääntyi niin, että saattoi laskea naisen vielä avoimeen vuoteeseen ja asettua itse kyljelleen tämän vierelle. Mikäli yö alkaisi tuntua iholla viileältä, hänen tarvitsisi vain kurkottaa untuvaisen keveän peitteen reunaa kohti ja vetää se heidän suojakseen.

Tempest jäi selälleen sängylle, mikä tuntui pitkän matkan jälkeen uskomattoman hyvältä, ja käänsi päänsä Tiarnania kohti voidakseen tutkia miehen kasvoja, vaikka oli tallentanut niiden piirteet muistiinsa lukemattomia kertoja ja saattoi piirtää ne ulkomuistista.
Hän ojensi toisen kätensä jäljittelemään poskipään ja leuan linjaa, siloittamaan tummaa kulmakarvaa, kun tutki sielukkaita myrskysilmiä, jotka olivat vierailleet hänen unissaan vuosikausia. Hän tunsi menettävänsä ajantajunsa, kun unohtui katselemaan Tiarnania. Katse vaelsi miehen kasvoilla sormenpäiden mukana ja sai lämpimän, yksityisen hymyn hiipimään kultaisiin silmiin ja suupieliin.

Tiarnan oli melko vakuuttunut siitä, että oli aikeissa sanoa jotakin. Ehkä hänen oli ollut tarkoitus ehdottaa, että he voisivat yrittää nukkua vielä hetken - vaikka mikä kiire heillä periaatteessa oli, muu kuin hänen palava halunsa päästä näkemään, kuinka Tempest kohtaisi lupaillun meren ensimmäistä kertaa. He voisivat nukkua aamulla niin pitkään kuin haluaisivat.
Hän unohti kuitenkin täysin, mitä oli ollut aikeissa sanoa, ja jäi sen sijaan hiljaisena seuraamaan, kuinka Tempest tutki hänen kasvojaan. Puhuminen olisi jollakin tavalla rikkonut hauraan hetken, siltä hänestä tuntui.

Sormenpäät vaelsivat keveinä pitkin nenän profiilia, hyväilivät leuan linjaa ja valuivat uteliaina kaulalle ja solisluille, ennen kuin palasivat jälleen ylös ja piirsivät muistiin korvan kaaria. Ne hipaisivat hiusten hopeisia juovia kaipaavina. Katse seurasi kosketusta ja palasi lopulta hymystä pehmeänä Tiarnanin silmiin.
Tempest nojautui lähemmäs ja painoi hellän suudelman miehen suupielelle, ennen kuin käpersi itselleen pesän peittoon ja asettui Tiarnanin kylkeen, nojaten päänsä lämmintä rintakehää vasten.

Tiarnan pysyi kärsivällisesti liikkumatta, vaikka samaan aikaan hänen lihaksensa olisivat halunneet jännittyä ponnistaakseen hänet parempaan asentoon, niin että hän olisi voinut suudella vaimoaan. Mutta heillä ei ollut mitään kiirettä, hän muistutti itselleen yhä uudelleen.
Lopulta hän ojensi käsivartensa niin, että saattoi vetää Tempestin kainaloonsa ja painaa suudelman tämän vaaleiden hiusten joukkoon.
"Mitä mietit?" hän kysyi hellästi.

Tempest antoi silmiensä painua kiinni. Tiarnanista huokuva lämpö hiipi hänen ihollaan ja tuttu tuoksu teki hänen olonsa kotoisaksi. Ehkä he todella saattoivat löytää kodin vain toisistaan.
"Että rakastan sinua", hän vastasi naurahtaen hiljaisella hämillisyydellä ja hieraisi ohimoaan miehen rintakehää vasten. Ehkä häämatka olisi tullut aloittaa kiihkeällä syleilyllä, mutta uupumus painoi raajoissa ja veti häntä uneen.

Tiarnanilla oli hyvin kotoisa olo. Ainoastaan kissat puuttuivat, niiden olisi kuulunut kiipeillä heidän päällään, kunnes ne olisivat löytäneet mieluisensa paikan nukkua. Sittenkin ne olisivat mölynneet, kehränneet kuin pienet höyrykoneet. Romanan olisi kuulunut tuijottaa häntä syyttävästi, mantelisilmät kaventuen.
Mutta muutoin kaikki oli täydellistä.
"Minäkin rakastan sinua", hän vastasi ja käänsi päätään painaakseen suukon Tempestin hiusten joukkoon.
"Aamuun on vielä hetki, ehdit jatkaa unia, jos tahdot."

* * *

Aurinko oli noussut jo pilvien kirjoman taivaan laelle, välittämättä kohosiko se Intian valtameren vai Arabianmeren takaa. Taivas hehkui sinistä tuulessa ajelehtivien pilvien takana ja sai yksityisen Fregate Islandin rantoja pyyhkivän meren hohtamaan sinisen, turkoosin ja vihreän sävyissä. Tuuli sai trooppiset, vehreät kasvit ja puut suhisemaan, mutta Tempest havahtui unesta vaahtopäiden pehmeään, tuttuun kohinaan, kun ne vyöryivät valkoiselle, kuumalle rantahiekalle ja iskeytyivät rannan kallioita vasten.
Hetken hänen oli vaikeaa muistaa, missä oli, mutta pylvässängyn valkeat, tuulessa vienosti keinuvat verhot ja makea, eksoottinen tuoksu kertoivat, että he eivät olleet kotona. Tempest hieraisi silmäänsä ja venytteli raukeasti jalkojaan, katsahtaen ympärilleen, kun muisti, missä he olivat. Häämatkalla.

"Huomenta, vaimoni."
Tiarnan istui vuoteen toisella puolella, kevyeen valkeaan paitaan ja shortseihin pukeutuneena. Hän ei ollut osannut nukkua enää siinä vaiheessa, kun aurinko oli alkanut hilata itseään yhä ylemmäs, sen säteiden tunkeutuessa ohuiden verhojen lomasta melkein kiusoitellen. Hän olisi voinut vetää pimennysverhot suurten ikkunoiden eteen, mutta se olisi tuntunut hirvittävältä tuhlaukselta.
Hän laski lukemansa kirjan huolimattomasti yöpöydälle, niin että saattoi keskittyä ainoastaan Tempestiin.
"Nukuitko hyvin?"

Häkeltynyt hymy valaisi Tempestin kasvot ja sai hänet kätkemään ne hetkeksi valkeaan, muhkeaan tyynyynsä.
Vaimo. Ajatus sai hänen sydämensä lepattamaan epäuskoisesta, hämillisestä onnesta.
"Huomenta", hän kosketti kuumenevaa poskeaan ja kohottautui hitaasti istumaan, juoksuttaen sormet läpi kesyttömiksi kuivaneista, vaaleista hiuksistaan, "oikein hyvin. Entä sinä?"

"Oikein hyvin", Tiarnan vakuutti, ja katsellessaan vaimoaan hän harkitsi, olisiko väärin houkutella tämä viettämään ensimmäinen päivä kokonaan vuoteessa.
Hän oli halunnut näyttää meren.
Yrittäen löytää sisäisen herrasmiehensä Tiarnan pyyhkäisi sormet läpi Tempestin hiuksista ja kumartui suukottamaan tämän poskea.
"Aamupalaa ja sitten rannalle?"

Tempest oli aikeissa vastata myöntävästi, mutta rannan mainitseminen sai hänet kääntämään katseensa lasisiin oviin, joista avautui näkymä siniselle merelle. Hymy haihtui melkein hartaan häkellyksen tieltä, kun hän unohtui hetkeksi katselemaan meren väriä silmät suurina ja laski sitten jalkansa lattialle kuin hypnotisoituna.
"En voi uskoa, että olen täällä", hän huokasi ja epäuskoinen hymy hiipi takaisin pisamaisille kasvoille. Tempest kyykistyi matkalaukulleen ja suoristautui vetäen tummansinisen uimapuvun ylleen.
"Tai rannalle nyt heti?"

Tiarnan seurasi hiljaa, kuinka Tempest tuli hiljalleen tietoiseksi merestä, joka heitä ympäröi.
Hän olisi todella halunnut suostua, kantaa vaimonsa suoraan rannalle. Mutta hänellä oli aviomiehen vastuu.
"Haetaan sinulle ensin juotavaa", hän vetosi, kun kömpi itsekin ylös sängystä.
"Tai minä haen sinulle juotavaa, sillä välin kun etsit aurinkovoiteen?"
Häntä kauhistutti ajatellakin Tempestin valkeaa ihoa yhdistettynä auringon voimaan.

Meri veti häntä puoleensa niin, että Tempestin piti purra huultaan ja ottaa muutama, malttamaton askel paikallaan, ennen kuin hän saattoi kumartua uudelleen etsimään aurinkorasvaa laukustaan.
Tiarnan oli varmasti oikeassa – mutta miten kauan hän oli haaveillut lämpimään, turkoosiin mereen sukeltamisesta. Hän poimi pompulan hampaidensa väliin ja juoksutti harjan huolettomasti läpi vaaleista hiuksistaan ja kiepautti ne nutturalle. Hän vaelsi terassille johtavien ovien vierelle tähyilemään ulos samalla, kun hieroi rasvaa käsivarsiinsa ja kasvoilleen.

Sillä välin kun Tempest etsi aurinkovoiteen, Tiarnan vaelsi heidän moderneilla kodinkoneilla varustettuun keittiöönsä, jonka jääkaappi oli täytetty heidän toiveidensa mukaan. Hän tutki hetken valikoimaa ennen kuin valikoi mukaansa kaksi pullollista tuoremehua, ja suuntasi ne mukanaan takaisin makuuhuoneeseen.
Hymy häivähti suupielissä heti, kun hänen katseensa tavoitti malttamattoman olennon ovenpielessä.
"Mehua", hän vetosi, ja painoi viileän pullonpohjan kevyesti siroa niskaa vasten.

Tempest hätkähti viileää kosketusta ja suli hymyyn havahtuessaan Tiarnanin läsnäoloon mietteistään.
"Kiitos", hän sanoi ottaessaan pullon vastaan ja oli jo laskemassa kättään oven kahvalle, mutta muistutti itseään elämän realiteeteista ja ojensi sen sijaan aurinkorasvaa Tiarnanille.
"Olisitko kiltti?" hän kysyi viitaten niskaansa ja selkäänsä kohti, jonka tummansininen, tyylitellysti leikattu uimapuku jätti paljaaksi.

"Enemmän kuin mielelläni", Tiarnan vakuutti. Hän laski oman tuoremehunsa läheisen lipaston päälle ja tarttui aurinkorasvaan. Puristettuaan sitä sormenpäihinsä hän alkoi levittää suojaavaa voidetta hellän päättäväisesti sirolle niskalle, hieroen sitä samalla kun levitti voidetta.
Hän todella teki sen enemmän kuin mielellään.
"Tämä on hyvin viehättävä uimapuku."

Hän oli vaikeassa välikädessä. Jokainen solu janosi merta kohti, koskettamaan suolaisia, lämpimiä aaltoja ja hiekkaan murtuvia vaahtopäitä – ja samaan aikaan hänen sydämensä halusi viipyä Tiarnanin syleilyssä. Hellä kosketus niskalla oli saada hänet vajoamaan miehen rintaa vasten, ja Tempest haki paremman otteen ovenkahvasta.
"Kiitos", hän vastasi ja katsahti miestä olkansa yli nähdäkseen, oliko Tiarnankin vaihtanut uimapukuun.
"Kauanko olet ollut hereillä?"

Tiarnan otti tehtävänsä hyvin vakavasti. Hän ei aikonut jättää senttiäkään vaaleaa ihoa auringon ahnaille säteille alttiiksi, vaan pitäisi huolen siitä, että hänen vaimonsa olisi siltä turvassa. Käsi liikkui säntillisesti aina hieman alemmas kapealla selällä.
Laivastonsiniset uimashortsit odottivat yhä hänen matkalaukkunsa päällä.
"Tovin. Olit suloinen nukkuessasi, taisit nähdä unta."

Tempest kosketti poskeaan vaivaantuneena ja katseli ulappaa, joka välkkyi ja hehkui sinisenä. Varpaat kipristelivät malttamattomina. Miten hän janosi sukeltaa hehkuvaan mereen.
"Tarvitsetko sinä apua?" hän kysyi ja katsahti miestä olkansa yli. Ehkä Tiarnankin kaipasi aurinkorasvan tuomaa suojaa.

Ehkä oli väärin katsella, kun toinen nukkui, mutta voitaisiinkohan se antaa anteeksi, jos hän vetoaisi asemaansa tuoreena aviomiehenä? Olkoonkin, että he olivat asuneet yhdessä jo pidemmän aikaa, mutta ehkä se voitaisiin jättää perusteluissa mainitsematta?
Kun aurinkovoide varmasti suojasi koko selän ihoa, Tiarnan painoi suudelman vaaleiden hiusten joukkoon ja astui kauemmas.
"Jos viitsisit", hän myönsi, vaikka tunsikin itsensä roistoksi viivyttäessään vaimonsa ja meren kohtaamista.

Tempest poimi aurinkorasvan käsiinsä, lisäsi sitä sormenpäihinsä ja viittasi Tiarnania kääntymään ympäri, jotta voisi levittää rasvan tunnollisesti miehen selälle. Ajatukset harhailivat kohti turkoosia merta ja valkeaan hiekkaan murtuvia vaahtopäitä.
"Mistä sinä näit unta?" hän kysyi toivoen, että Tiarnan oli saanut levättyä pitkän matkan jälkeen.

Tiarnan kääntyi ja antoi itselleen luvan nauttia kosketuksesta selällään - mutta ei sen enempää, hän ei aikonut kaapata Tempestiä itselleen, vaikka mieli olisi ehkä tehnytkin. Hän oli luvannut näyttää meren, ja meren hän näyttäisi.
Vei hetken, ennen kuin hän tajusi naisen kysyneen jotakin.
"Hm? Olen pahoillani, mutta en taida muistaa. Millaista unta sinä näit?"

Kädet hieroivat rasvaa selkään ja vaelsivat paljaille kyljille, ennen kuin liikkuivat ylös lapoja ja niskaa kohti, vaikka joutuivatkin kurottelemaan hieman.
"Oh", hän vastasi kiitollisena siitä, ettei Tiarnan nähnyt hänen kasvoilleen hiipivää, kuumottavaa punaa.
"Muistan lähinnä meren ja vaatekaapin. On ihanaa tutkia uusia maailmoja unissa", Tempest jatkoi ja hieraisi nenänpieltään nolostuneena, "ja sinäkin saatoit vierailla."

Tiarnan seisoi kärsivällisesti paikoillaan, kun Tempest levitti rasvaa hänen selälleen. Tai ainakin hän halusi uskotella olevansa kärsivällinen, kun ei kääntynyt ympäri ja kaapannut naista käsivarsilleen.
Ensin meri.
"Niinkö?" hän kysyi, toista kulmaansa kohottaen, ja käänsi päätään niin että saattoi kurkistaa Tempestin kasvoja hartiansa yli.
"Olinko komea?"
Myrskynharmaat silmät siristyivät hymystä.

Tempest väisti Tiarnanin katsetta koskettaen kuumalta tuntuvaa poskeaan.
Hän yritti kasata itseään ja jatkaa aurinkorasvan levitystä, muistuttaen itseään, että täytyi olla hyväksyttävää nähdä unta aviomiehestään. Ajatus sai perhoset lepattamaan hänen vatsanpohjassaan.
"Melko", hän sanoi rykäisten pehmeästi ja antoi käsiensä vaeltaa kyljiltä rasvaamaan myös vatsaa.
"Melko komea, kyllä."

Tiarnanin kulma nousi vielä hieman korkeammalle.
"Melko?" hän toisti, hymy suupielissään nykien, eikä malttanut enää hillitä itseään vaan kiepahti ympäri, niin että saattoi sulkea Tempestin halaukseen. Oliko sen niin väliksi, jos aurinkovoide vatsalla ei ollut vielä kuivunut, uimaanhan he olivat joka tapauksessa menossa.
"Melko komea..."
Hän painoi suukon vaaleiden hiusten joukkoon.

Tempest nojasi päänsä Tiarnanin rintaa vasten ja kätki lopulta kasvonsakin sen suojaan kiertäen kätensä miehen vyötärölle. Tiarnan oli vieraillut hänen unissaan silloin tällöin siitä saakka, kun hän oli 13. Kuinka moni meni naimisiin ensimmäisen ihastuksensa ja ensirakkautensa kanssa?
"Hyvä on, hyvä on", hän mumisi lämmintä ihoa vasten, "hyvin, hyvin, hyvin komea."

Tiarnan kietoi käsiään hieman paremmin Tempestin ympärille, kun tämä piilotti kasvonsa hänen rintakehäänsä vasten. Vastaus sai hänet naurahtamaan matalasti.
"Mm, kyllä melko komeakin teki minut jo onnelliseksi", hän vakuutti, samalla kun silitti toisella kädellään uimapuvun osittain paljaaksi jättämää selkää.
"Joten, menisimmekö nyt katsomaan merta?"

"Kyllä", Tempest vastasi hieraisten poskeaan ja ravisteli mielestään unenomaiset muistikuvat myrskysilmistä, lämpimästä ihosta ja niskalle painetuista suudelmista.
Meri. Ajatus sai hänen vatsansa nipistämään innosta, ja Tempest pujahti Tiarnanin sylistä ojentaen aurinkorasvan miehen käteen, kun kumartui poimimaan monofininsä matkalaukustaan. Hän pyrähti ovelle, kiepahtaen vielä sieppaamaan Tiarnanin huomaavaisesti tuoman mehupullon, ennen kuin painoi kahvan alas alahuultaan purren ja lennähti sitten ulos vaaleat hiukset huolettomalta nutturalta vapaaksi riistäytyen.

Tiarnan oli melko varma, että hänen olisi pitänyt huolehtia myös omasta ihostaan, mutta siitä huolimatta hän hylkäsi voiteen huolimattomasti läheiselle lipastolle seuratakseen Tempestiä ulos. Ehkä yksi huolimaton aamu ei vielä koituisi turmioksi.
Kirkas auringonvalo sai hänet siristelemään silmiään ja laskemaan aurinkolasit otsalta nenälle.
"Tervetuloa paratiisiin, rakas."
Lyhyet portaat laskeutuivat patiolle, jolta alkava uima-allas näytti laskeutuvan suoraan mereen. Siinä voisi uida silloinkin, kun meri olisi liian musta tai arvaamaton.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   Su Elo 05, 2018 4:07 pm

Tempest pysähtyi hetkeksi terassille, katsomaan häkeltyneenä edessä aukeavaa näkyvää – jumalaista uima-allasta ja merta sen takana. He todella olivat paratiisissa. Hän halasi pyrstöä sylissään, silmät ihmetyksestä suurina, ennen kuin suli häikäistyneeseen hymyyn ja syöksyi sitten portaat alas harkiten sukeltavansa uima-altaaseen auringon lämmön kietoutuessa iholle, mutta hän halusi mereen.
Voi taivas, miten hän halusi mereen.
Hän jatkoi altaan ohi puisia portaita, paljaat varpaat ketterinä, suoraan alas puhtaanvalkealle, kuumalle hiekalle, jota vasten vaahtopäät murtuivat. Vedenrajassa hän pysähtyi, vesi varpaita koskettaen. Vesi oli uskomattoman kirkasta – ja todella hehkui turkoosina, tuhansissa sinisen ja vihreän sävyissä. Puhdas hiekkapohja vietti loivasti alas syvempään veteen.
Lumoutuneena Tempest kahlasi aaltoihin.

Tiarnan ei keskittynyt ympäröivään paratiisiin läheskään niin paljon kuin keskittyi Tempestin reaktioihin. Hän seisahtui hetkeksi naisen taakse ja pyyhkäisi vaaleaa, niskalta karannutta suortuvaa, ja seurasi sitten tätä portaita pitkin rantaan. Hän ei ollut itsekään käynyt patiota pidemmälle, kallioiden ympäröimä valkea hiekka oli hänellekin uusi.
Hetken se kuuluisi heille.
Hän ei halunnut rikkoa hetkeä, vaan kahlasi itsekin aaltoihin, kunnes vesi ylettyi sääriin saakka.

Meri näytti samalta kuin kuvissa, joissa se hehkui epätodellisena ja näytti kuuluvan merenneidoille ja seireeneille. Mutta tämä oli totta, se eli ja liikkui hänen ympärillään. Suolaiseen tuoksuun sekoittui jotain makeaa ja eksoottista. Hiekka oli pehmeää jalkojen alla.
Sydän hakkasi melkein euforisena, kun Tempest kahlasi epäröimättä syvemmälle, kunnes vesi ulottui melkein kainaloihin ja sukelsi sitten pinnan alla. Aallot vyöryivät pehmeinä rantaan, keinuttivat vettä hänen ympärillään. Vesi oli uskomattoman kirkasta. Muutama onnellinen kupla karkasi huulien välistä, kun Tempest katseli ympärilleen ja kohosi sitten hetkeksi pintaan hengittämään ja kiinnittämään monofinin paikalleen.

Lopeta holhoaminen, Tiarnan muistutti, kun hänen ajatuksensa ajautuivat väkisinkin merivirtoihin ja siihen, kuinka aalto saattoi kaivaa hiekan jalkojen alta. Tempest oli heistä se, joka tuntui kuuluvan yhteen meren kanssa, joka aivan varmasti tiesi kaikki vaarat vielä häntäkin paremmin.
Silti hän huomasi hartioidensa jännittyvän hieman, ennen kuin tuttu, vaalea pää ilmestyi takaisin veden pinnalle.
"Kaikki hyvin?" hän huikkasi, varjostaen silmiään käsillään.

Tempest työnsi auringossa melkein valkeina hehkuvia hiuksia pois kasvoiltaan ja nauroi kuplien, pudistaen epäuskoisena päätään.
"Ihanasti!" hän vastasi ja kiinnitti pyrstön tottuneesti kiinni jalkoihinsa. Hän veti syvään henkeä muutaman kerran, antaen auringon suudella pisamaisia kasvojaan, jotka varmasti kävisivät entistä pisamaisemmiksi matkan myötä, ja sukelsi veden alla. Pyrstö pärskäisi vettä, ennen kuin kiidätti häntä veden alla eteenpäin.
Voi taivas, miten hän oli ikävöinyt meressä uimista. Lempeää hiljaisuutta, vaivatonta painottomuutta. Sukeltaminen oli kuin lentämistä.

Merenneito.
Muuta Tiarnan ei osannut ajatella katsoessaan, kuinka pyrstö räiskytti kimaltelevia pisaroita ilmaan ennen kuin katosi veden alle. Hänen mieleensä nousi taas satu prinssistä, joka oli rakastunut merenneitoon, ja hänellä oli ikävä tunne siitä, ettei siinä ollut käynyt onnellisesti.
Hänen ei olisi pitänyt ajatella synkkiä ajatuksia häämatkallaan. Tempest oli varmasti hyvin onnellinen, kun sai liukua kristallinkirkkaassa vedessä.
Tiarnan kahlasi syvemmälle välittämättä siitä, että aallot pyyhkivät ahneesti shortsien lahkeita.

Tempest oli ekstaattisen, epätodellisen, euforisen onnellinen saadessaan liukua kristallinkirkkaassa vedessä. Se oli hänen rakkaimmat unensa todeksi muuttuneena. Hän leijui kirkkaassa, lämpimässä sinessä ja katseli syvyyteen, loputtomiin jatkuvaa, rajusti syvenevää pohjaa ja uskomattoman sinistä vettä, joka veti häntä puoleensa.
Mutta hän tiesi, että rannan poukaman takana odottaisivat merivirrat ja voimakkaat aallot. Eikä hän ollut kunnossa. Lihakset väsyivät liian nopeasti, keuhkoihin sattui eikä hengityksen pidättäminen ollut yhtä vaivatonta kuin ennen. Sydäntä vihlaisi kipeästi, kun Tempest joutui luovuttamaan ja palaamaan pintaan paljon normaalia aikaisemmin vetämään henkeä. Rasitus sai hänet yskimään.
Rantaveden tuntumassa odottava Tiarnan sai hänet sukeltamaan uudelleen ja lipumaan kirkkaan veden alla lähemmäs niin, että saattoi nostaa päänsä pintaan.
"Eikö täällä ole kaunista?"

Tiarnan huomasi laskevansa sekunteja. Melkein samalla tavalla kuin silloin, kun salama välähti, ja alkoi odottaa, milloin ukkonen jyrähtäisi. Selvittääkseen, kuinka kaukana myrsky oli.
Tällä kertaa hän laski sekunteja siihen, milloin olisi luvallista huolestua.
Se raja ei kuitenkaan tullut täyteen, kun tuttu hahmo ilmestyi pintaan ensin kauempana, ja sitten lähempänä.
"Hyvin kaunis", hän vastasi hymyillen, katse Tempestiin kiinnittyneenä.
Hänen vaimonsa oli hyvin kaunis.

Hämillinen, ujo hymy valaisi Tempestin kasvot ja hetkeksi hän painoi katseensa, onnellinen lepatus sisällään. Oli melkein yhtä vaikeaa ymmärtää, että hän oli häämatkallaan uimassa kristallinkirkkaassa meressä kuin että he olivat menneet naimisiin hetki sitten.
Hänen aviomiehensä.
Hän veti miestä muutaman askeleen syvemmälle ja kurottui sitten kietomaan kätensä Tiarnanin niskalle, nostaen itsensä ylös pyrstö edelleen vettä pehmeästi polkien. Hetken hän tutki harmaita myrskysilmiä, ennen kuin painoi suudelman miehen huulille.

Tältäkö tuntui suudella merenneitoa?
Tiarnan seurasi Tempestiä syvemmälle, niin että meren kosketus muuttui vain ahnaammaksi eikä sillä oikeastaan ollut enää edes väliä, ja kietoi käsivartensa kevyesti vaimonsa vyötärölle.
Suudelma maistui suolaiselta. Mutta eri tavalla suolaiselta kuin kyyneleet, ja se oli vain hyvä asia.
Hän silitti toisella kädellään siroa selkää ja oli aikeissa nostaa Tempestin syliinsä, kun meri päätti puuttua peliin. Se kiskaisi varoittamatta hiekan hänen jalkojensa alta ja sai hänet kaatumaan taaksepäin. Vesi pärskähti ympärillä.

Tempest tukahdutti naurun meren kaapatessa heidät syleilyynsä ja hipaisi Tiarnanin huulia vielä huulillaan veden alla, ennen kuin irrotti otteensa miehestä ja kiepahti kauemmas, vaaleat hiukset veden alla kultaisina leijuen. Pyrstö salli hänen liikkua aalloissa kuin kotonaan, kieppua ja lentää veden alla vaivatta. Hän kiersi miehen ympäri ja sukelsi kauemmas, houkutellen Tiarnania mukaansa silmät hymystä siristyneinä.

Oli aina hämmentävä kokemus joutua yhtäkkiä veden alle. Tuttu maailma muuttui varoittamatta toiseksi, vesi kohisi korvissa, ja taivas katosi jonnekin näkymättömiin. Hetken tuntui siltä, että myös suunnat kadottivat merkityksensä, että sellaisilla sanoilla kuin "ylös" ja "alas" ei ollut enää merkitystä.
Sitten kaikki loksahti taas paikoilleen.
Tiarnan kohottautui hetkeksi takaisin veden pintaan, yski ja pärski suuhun ja nenään tunkeutunutta vettä, mutta sukelsi sitten takaisin.

Todellinen maailma välkkyi yläpuolella, vääristyi utuisaksi pinnan alati elävän välkkeen läpi katsottuna. Tempest ui syvemmälle siniseen, sukelsi koskettamaan hiekkaista pohjaa ja poimi sieltä pienen, vaaleanpunertavan näkinkengän, ennen kuin kiepahti ympäri maailmassa, jossa painovoimaa ei ollut, ja lipui takaisin lähemmäs Tiarnania, hipaisten miehen vatsaa kiertäessään tämän ympäri.
Tämän täytyi olla kauneimpia paikkoja maailmassa.

Tiarnan oli hyvä uimari, mutta huomattavasti vähemmän sulokas kuin Tempest. Hän oli pikemminkin ketterä kuin kestävä, mutta ehkä se oli häneltä sallittua - hän ei ollut meren kansaa.
Hänen oli noustava hetkeksi pintaan hengittämään ennen kuin hän saattoi palata vedenalaiseen maailmaan. Vesi teki katseesta samean, olisi pitänyt olla lasit.
Silti hän hymyili nähdessään oman merenneitonsa.

Levoton turhaumus vihloi sydäntä, sillä keuhkoja poltti paljon nopeammin kuin Tempest oli tottunut. Hän sukelsi vielä päättäväisesti pohjaan, hakemaan toisenkin pienen, tyhjän simpukan valkean hiekan joukosta, ennen kuin joutui toteamaan, ettei todella voinutkaan enää pidätellä hengitystään niin kuin olisi halunnut. Hän veti itsensä pintaan ja yski kipeästi keuhkojen poltellessa saadessaan happea. Aallot löivät navakan tuulen myötä voimakkaampina valkeaan rantaan, ja uinti tuntui lihaksissa.
Ehkä hän ei vain vielä ollut entisellään. Hän ei ollut edes sukellellut kylpyammeessa niin paljon kuin ennen, osin koska pelkäsi äänten palaavan ja kutsuvan häntä syvyyksiin.
Tempest veti syvään henkeä, vaikka rintakehä poltteli ja sukelsi vielä kerran, nyt lipuen veden ali niin lähelle rantaa, että saattoi riisua pyrstön jaloistaan ja painaa jalkansa valkeaan hiekkaan.

Yskintä havahdutti Tiarnanin, joka oli noussut pintaan samaan aikaan. Hän oli aikeissa suunnata Tempestin luo, mutta nainen ehti jo kadota takaisin pinnan alle, ja näytti onneksi suuntaavan takaisin rantaa kohti. Hän teki itse samoin, sukelsi vielä kerran veteen ja kauhoi vettä muutamalla voimakkaalla vedolla ennen kuin saattoi itsekin laskea jalkansa hiekkaista pohjaa vasten ja nousta pintaan Tempestin vierellä.
"Tahdotko kuivatella rannalla?" hän ehdotti, sipaisten naisen paljasta selkää.

Tempest ravisti turhaumuksen mielestään ja soi Tiarnanille hymyn, kahlaten lähemmäs rantaa, vaikka tuntui sydäntäsärkevältä jättää hehkuva vesi.
"Kuivatellaan vain", hän sanoi ja muisti hiekalle jääneen tuoremehun, joka oli luultavasti varsin lämmintä tähän mennessä. Hän olisi pian entisessä kunnossaan. Hän ei ollut sairas ja heikko, ei enää.
"Olethan saanut syödäksesi tänään?" Tempest kysyi kulmat asteen painuen, kun hän ymmärsi päivän olevan jo iltapäivässä.

"Meri ei mene minnekään", Tiarnan muistutti hellästi, laskien toisen kätensä kevyesti Tempestin niskalle, kun he lähestyivät rannan valkeaa hiekkaa. Iholla viipyi viileys, jonka kuuma aurinko pyyhkisi pian mukanaan.
"Sinä et ole", hän jatkoi, yrittäen olla kuulostamatta holhoavalta.
"Voisin käydä hakemassa meille pyyhkeen, ja vaikka smoothiet?"

Vaikka lämpötila ei tainnut virallisesti ulottua kuin karvan alle kolmeenkymmeneen, ilma tuntui väreilevän valkoisen hiekan yllä ja se poltteli jalkapohjia. Oli melkein vaikea hengittää ja Tempest tunsi voiman valuvan jäsenistään, ranta tuntui keinahtelevan vienosti.
"Tämäkin on hyvä", hän vastasi poimien lämpimän mehupullon hiekalta ja hengitti hetken syvään.
"Ehkä ei olisi paha ajatus kuivatella sisällä."

Tiarnanin kulmat painuivat hieman alemmas, kun hän tutki Tempestin profiilia.
"Onhan täällä varsin kuuma", hän myönsi, ja kumartui sitten pujottamaan toisen käsivartensa naisen polvitaipeeseen, toisen tukiessa tämän selkää, jotta hän saattoi nostaa tämän syliinsä.
"Olen pahoillani, mutta uskon, että minulla on tuoreen aviomiehen oikeus kannella vaimoani?" hän vetosi, pahoittelevasti hymyillen, ennen kuin suuntasi kohti patiolle johtavia portaita.

Maa katosi jalkojen alta ja maailma keikahti, ja vei silmänräpäyksen, ennen kuin Tempest ymmärsi Tiarnanin nostaneen hänet syliinsä. Hän naurahti voipuneesti ja painoi kiitollisen suudelman miehen poskelle, kun kiersi käsivarret tuoreen aviomiehensä niskalle, roikuttaen toisessa kädessä merivettä tippuvaa pyrstöä ja toisessa lämmennyttä mehupulloa.
Hän ei muistanut edellistä kertaa, jona oli vieraillut tropiikin lämmössä ja auringossa – oliko hän koskaan tehnyt niin? Ehkä hänen pitäisi huolehtia itsestään paremmin, aikuinen nainen.
"Olet hyvin kultainen", hän huokasi painaessaan päänsä miehen hartialle.

Tiarnan kipusi patiolle ja kiersi uima-altaan. Kunhan ilta toisi kaivattua viileyttä - jos sitä sellaiseksi nyt saattoi sanoa - he voisivat loikoilla ulkona lepotuolissa, mutta juuri nyt Tempest kaipasi ehdottomasti koneellisesti viilennettyä sisäilmaa. Ja juotavaa, kylmää juotavaa.
Hän seisahtui ylemmälle tasanteelle ja katsahti mietteliäänä ympärilleen. Toinen ovi johti makuuhuoneeseen, toinen oleskelutilaan, jonka yhteydessä myös keittonurkka sijaitsi.
"Tahdotko vaihtaa vaikka aamutakkiin?" hän kysyi hellästi, suukottaen vaimonsa hiuksia.

"Viihdyn kyllä uimapuvussa", Tempest vastasi ja sulki hetkeksi silmänsä. Millainen typerys jätti juomatta? Hän ei tosin teknisesti ollut varma, milloin oli viimeksi syönyt jotain muuta kuin smoothien tai pari – ja maistiaislusikallisen hääkakkua.
Hän oli vain halunnut nähdä meren. Ja millainen meri se olikaan. Pelkkä ajatus sai hänet hymyilemään ja veren kaipaamaan takaisin veteen.
"Luulen, että kaipaisin vain istumaan hetkeksi."

Tiarnan painoi toisen suudelman vaaleiden hiusten joukkoon ja kantoi Tempestin olohuoneeseen, joka oli siisti sellaisella tavalla, kuin lomakohteet usein olivat, ennen kuin asukas alkoi asettua kodiksi ja tavaraa alkoi kerääntyä kotoisasti tasoille. Hän laski naisen sohvalle välittämättä siitä, että tämän iho ja uimapuku olivat vielä merivedestä kosteita.
"Huilaa sinä siinä", hän vetosi, kohentaen kookasta tyynyä niin, että Tempest voisi käydä pitkälleen.
"Minä etsin meille juotavaa ja jotakin syömistä."

Tempest vajosi sohvalle ja nojasi päänsä kiitollisena tyynyyn.
"Olet uskomattoman kultainen", hän huokasi hipaisten miehen kättä ja nosti sitten jalkansa sohvan selkänojalle, kun pimeys hiipi näkökentän laidoilta lähemmäs sykkien pahoinvoivia värejä, jotka tekivät hengittämisestä vaikeaa. Hän pudotti märän monofinin lattialle ja avasi sen sijaan lämpimän mehupullon, kohottaen sen molemmin käsin huulilleen.
Taivas, miten hyvää se oli. Mehun sokeri teki hänen olostaan välittömästi paremman ja sai pimeyden katoamaan silmistä. Sinä typerys, hän moitti itseään ja katsahti suuntaan, jossa arveli keittiön olevan.

Tiarnan suuntasi kohti keittiönurkkausta, jota ei ollut kai tarkoitettu monen aterian illallisten valmistamiseen - ne he olisivat voineet tilata suoraan henkilökunnalta, joka olisi heidän käytettävissään tarvittaessa ympäri vuorokauden. Kotoisalla tavalla pieni keittiö kuitenkin muistutti häntä pienestä mökistä Lewiksella, ja hän oli melko varma, että kykenisi kyllä loihtimaan tarvittaessa heille syötävää vain kahden keittolevyn avulla.
Ensimmäiseksi hän valikoi kuitenkin jääkaapista mangoisen raikkaan smoothien, jonka hän saattoi viedä sohvalla lepäävälle Tempestille.
"Tässä, rakas. Haluaisitko hetkeksi kylmän kääreen otsalle?"

Tempest pudisti päätään otettuaan smoothien kiitollisena vastaan ja tunsi syyllisyyden nakertavan. Miten Tiarnan saattoi olla aina niin huomaavainen ja kiltti? Hänen olisi pitänyt osata edes huolehtia itsestään. Parempi vaimo olisi tehnyt häämatkan alusta ikimuistoisen.
Lopeta.
"Otathan itsekin aamiaista?" hän vetosi siemaillen raikasta, aurinkoista smoothieta, jonka viileys tuntui ihastuttavalta.

"Totta kai", Tiarnan vakuutti, kun kumartui painamaan suukon Tempestin otsalle. Meren suola maistui siinä edelleen kevyesti, mutta iho ei tuntunut huolestuttavan lämpimältä. Se oli hyvä merkki. Kuuma ilma uuvutti kenet tahansa helposti, puhumattakaan siitä, että takana oli monta rankkaa päivää.
Hän suuntasi takaisin olohuoneen jatkeena sijaitsevan keittiösyvennyksen luo. Hän alkoi tutkia kaappeja uteliaana selvittääkseen, mitä heillä tarkalleen ottaen oli varastossa.
"Tahdotko paahtoleipää tai munakasta?"

Hänen pitäisi olla kykenevä laittamaan itse itselleen aamiaista. Tiarnan oli jo huolehtinut hänestä useamman päivän ajan, joutunut kantamaan häntä lentokoneesta toiseen.
"Voin laittaa itse", hän lupasi. Tempest ponnisti istumaan ja piteli hetken päätään, ennen kuin joi loppuun raikkaan smoothien ja nousi ylös ottaen tukea sohvan käsinojasta. Hän siirtyi miehen seuraksi keittiönurkkaukseen.

Tiarnan vilkaisi Tempestiä hartiansa yli ja kurtisti kevyesti kulmiaan. Huolehtimatta oleminen taisi olla hänelle mahdotonta. Toisaalta hän oli tottunut huolehtimaan muista jo lapsesta saakka, joten ehkä silä oli jotakin tekemistä asian kanssa? Hän ei ollut opiskellut psykologiaa riittämiin.
"Mitä mielesi tekisi?" hän kysyi, samalla kun kietoi toisen käsivartensa hetkeksi Tempestin vyötärölle halatakseen naisen kylkeensä.
"Meillä on täällä myös säilykkeitä, mutta luulen, että ne ovat enimmäkseen hätätilanteita varten... Ellei mielesi ehdottomasti tee täytä englantilaista aamiaista?"

Ravistautuen irti levottomista, nakertavista ajatuksista Tempest soi Tiarnanille hymyn ja silitti miehen selkää.
"Paahtoleipä riittää", hän vastasi ja poimi siivun, jolle levitti maapähkinävoita toivoen sen tekevän hänen olostaan vähemmän huteran. Hän haukkasi sitä välittämättä paahtaa leipää ja nojasi selkänsä läheisen tason reunaan antaakseen Tiarnanille tilaa toimia.
"Mitä sinun tekee mieli?"

"Paahtoleipää minullekin", Tiarnan vastasi ja siirsi käsivartensa Tempestin vyötäisiltä alkaakseen availla kaappeja ja laatikoita. Hän oli melko varma siitä, että oli nähnyt leivänpaahtimen, johon muhkeat, vaaleat leipäsiivut työntää paahtumaan. Kompakti keittiö oli varmasti suunniteltu huolellisesti, mutta silti tummien kulmie väliin ilmestyi kevyt juova, kun leivänpaahdin pysyi kateissa.
"Ehkä voisimme lepäillä tämän päivän", hän pohti ääneen, kun viimein nosti teräksisen, kiltelevän paahtimen tasolle.

Tempest katsahti Tiarnania pohtien, ehdottiko mies sitä hänen takiaan. Lopeta nyt jo.
He olivat häämatkalla upeassa, sanoinkuvaamattoman kauniissa paratiisissa. Aurinko paistoi kultaisena, vaikka taivas olikin täyttymässä harmaista, sateesta raskaista pilvistä. Täällä ei pitänyt olla sijaa kipeille, rumille ajatuksille ja sanoille.
"Ehkä", hän vastasi ja työnsi loput leivästä suuhunsa, pyyhkäisten käsiään ja suoristautui jaloilleen. Hänen olisi tehnyt mieli palata veteen, rakkaaseen, painottomaan hiljaisuuteen, mutta ehkä oli parasta levätä hetki ja antaa verensokerin nousta turvallisiin lukemiin.
"Ehkä voimme palata pian uimaan."

Kiinnittäessään leivänpaahtimen seinään Tiarnan unohtui hetkeksi tutkailemaan sen lukemattomia säätönappeja. Entisessä elämässään se olisi saanut hänet hämmentymään, siinä elämässä, jossa leivänpaahtimessa oli ollut tasan yksi nappi, jota painaa. Nyt hänen onnistui kuitenkin työntää leivät paahtimeen ja asettaa juuri sopiva aika, niin että vaalea pinta muuttuisi kullanruskeaksi, ei liian tummaksi.
Hänkin kääntyi selin tasoa kohti ja nojasi selkäänsä sen reunaan.
"Varmasti", hän vakuutti, vaikka olisikin mieluusti antanut vaimonsa levätä tämän päivän kaikessa rauhassa, vaikka yhdessä patiolle asetetuista lepotuoleista.
Leivänpaahdin syöksi leivät terhakkaasti sisuksistaan, ja Tiarnan tarjosi toista siivua Tempestiä kohti.

"Ei kiitos, olen täynnä", Tempest vakuutti ja kosketti kiitoksena miehen käsivartta, ennen kuin vaelsi terassille avautuvien lasiovien luo ja katseli hehkuvaa paratiisia. Se näytti entistä dramaattisemmalta kultaisen auringonvalon kirkastamana tummuvaa taivasta vasten.
Ehkä uiminen olisi parasta jättää uima-altaaseen, mikäli meri kävisi rajuksi. Tiarnanin ei tarvitsisi murehtia tai vahtia häntä siellä, mikä oli ehdottomasti uima-altaan etu.
Hän soi miehelle hymyn ja astui ulos, ravaten portaat alas sinisen, hurmaavan uima-altaan luo. Heillä oli myös oma poreallas, hän huomasi, ennen kuin pyyhkäisi kosteita, villiintyneitä hiuksiaan ja sukelsi sitten altaan kirkkaaseen, ihastuttavan viileältä tuntuvaan veteen.

Juova Tiarnanin kulmien välissä syveni. Smoothie ja pala paahtoleipää eivät varsinaisesti käyneet kovinkaan ravitsevasta ateriasta, varsinkin, kun edellisestä ateriasta oli kulunut luoja ties miten pitkään.
Hänen pitäisi pitää vaimostaan parempaa huolta.
Mies pyyhkäisi täydellisen kullanruskeaksi paahtuneelle paahtoleivänpalalleen huolimattomasti maapähkinävoita, asetti leipäpalat lautaselle ja nappasi seuraksi jääkaapista huurteisen vesipullon ennen kuin suuntasi Tempestin perässä patiolle. Yö toisi hetken helpotuksen pahimpaan kuumuuteen, ja kenties myös sade raikastaisi ilmaa hieman.

Veden alla Tempestin oli aina helpompi olla. Hån leijui painottomana sinessä, katseli pinnan yllä välkkyvää maailmaa ja kiepahti sitten takaisin pohjaa kohti, sukeltaen vaivatta syvän altaan pohjaan tutkimaan sinisiä laattoja. Niiden lomassa oli pieniä, valkeita valoja, jotka saisivat veden hehkumaan pimeän tullen. Yöuinti täällä olisi varmasti taianomainen.
Hän oli jättänyt pyrstönsä olohuoneeseen.
Keuhkot taistelivat vastaan. Hapenpuute poltti ja sai Tempestin yskimään turhautuneena, kun hänen oli noustava pintaan. Hän katsahti altaan vierelle aamiaisen kanssa seurannutta miestä ja tunsi huonon omantunnon vihlaisun. Löikö hän Tiarnania laimin? Hän ui altaan reunalle ja katseli miestä.
"Onhan sinulla kaikki hyvin?"

Tiarnan siirtyi leipiensä kanssa vaalealle aurinkotuolille ja istahti alas. Hän oli ehtinyt laskea aurinkolasinsa hetkeksi jonnekin, ja sinne ne olivat myös jääneet. Onneksi tummuva taivas antoi hieman armoa hölmölle, vanhalle miehelle, joka hukkasi tavaroitaan.
"Kaikki hyvin", hän vakuutti hymyillen vaimolleen, ja kurotti ojentamaan viileää vesipulloa tätä kohti.
"Onhan uima-altaan vesi sopivaa? En ole ehtinyt kokeilla sitä vielä itse."

Tempest pudisti päätään hymyillen tarjotulle vesipullolle.
"Se on ihastuttavaa", hän vastasi ja hillitsi halunsa tarttua ojennettuun käteen ja vetää Tiarnan mukaansa. Mies ansaitsi aamupalaa ja hetken hengähdystauon. Hän veti syvään henkeä muutamia kertoja ja varastoi sitten hetken happea, vaikkei pystynytkään nyt samaan kuin aikaisemmin, ennen kuin sukelsi takaisin pinnan alle, liukuen pohjaa pitkän tutkien allasta.
Ehkä mereen palaaminen jäisi huomiseen. Taivas näytti siltä, että hetkenä minä hyvänsä sataisi ja aurinko laskisi pian. Maailmassa, jossa pimeys saapui jo kuuden jälkeen, ei voinut lojua sängyssä iltapäivään.
Pian myös satoi. Suuret, lämpimät pisarat vyöryivät pilvistä ensin tipottain, rikkoen altaan pintaa ja sitten kuin kaataen, raskaana verhona, jonka läpi ei ollut nähdä.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   Su Elo 05, 2018 4:07 pm

Tiarnan laski vesipullon joka tapauksessa altaan reunalle ja Tempestin sukeltaessa vetäytyi takaisin aurinkotuoliinsa syömään loput aamiaisestaan. Pyyhkäistyään murut sylistään hän siirtyi altaan reunalle, nykäisi lahkeita hieman ylemmäs ja upotti jalkansa kirkkaaseen veteen.
Melko pian sen jälkeen pilvet vyöryivät heidän niskaansa ja ensimmäiset pisarat iskeytyivät uima-altaan aiemmin tyyneen pintaan. Sade tuntui hyvältä iholla, ja hetkeksi Tiarnan kohotti kasvonsa kohti taivasta, silmänsä sulkien.

Sadetta ei tuntenut pinnan alla. Tempest katseli välkkyvää pintaa, joka eli ja väreili pisaroista. Sitten hän huomasi veteen työntyneet jalat altaan laidalla ja sukelsi niiden luo, kutittaen sormenpäillään hellästi varpaita, ennen kuin nosti päänsä pintaan. Sade vyöryi alas taivaasta ja sai meren myrskyämään.
Hän tarttui Tiarnanin käteen ja veti miestä seurakseen altaaseen.

Silmät kiinni Tiarnan ei huomannut lähestyvää Tempestiä ennen kuin tunsi kosketuksen jalallaan. Hän avasi silmänsä ja laski katseensa, sadepisaroita ripsiin tarttuneena.
Hymy kohosi kasvoille. Hän ei kuitenkaan liittynyt vaimonsa seuraan heti, vaan kumartui painaakseen suudelman tämän huulille samalla kun sade alkoi rummuttaa päättäväisemmin patiota vasten. Se oli kuitenkin vasta sade, ei ukkosmyrsky.

Tempest tunsi onnellisen nipistyksen vatsassaan miehen kumartuessa suutelemaan häntä. Ehkä varjot vapauttaisivat hänet. Hän kosketti Tiarnanin poskea ja sukelsi sitten takaisin pinnan alle, lentäen pohjaa pitkin altaan toiseen päähän. Pinta eli sateen voimasta ja hetken hän katseli sitä, ennen kuin jatkoi tutkimusmatkaa altaassa, joka tuntui kieltämättä varsin kalpealta muistolta turkoosista merestä.
Hän katsahti suuntaan, jossa mies oli istunut, nähdäkseen oliko tämä seurannut häntä veden alle.

Tiarnan kohotti vielä hetkeksi kasvonsa kohti sadetta, mutta kun pisarat alkoivat iskeä kasvoja vasten hieman liian voimallisesti, hän liukui lopulta veteen.
Vesi tosiaan oli juuri sopivaa.
Keuhkonsa täyteen happea vetäen mies painui pinnan alle.

Tempest sukelsi Tiarnania vastaan lähellä pohjaa ja nousi ylemmäs miehen vatsaa koskettaen. Hän kosketti veden alla huulillaan miehen huulia ja punoi hetkeksi sormensa tummiin hiuksiin, ennen kuin kiepahti kauemmas ja sukelsi jälleen toista päätyä kohti. Veri veti turkoosiin mereen, joka oli täynnä elämää ja jonka vesi eli aaltojen voimasta. Mutta hän saattoi kuulla tännekin ukkosen jyrinän ja tiesi, että pian vesi voisi olla vaarallista.
Eikä päivänvaloa riittäisi kauaa.
Heidän pitäisi varmaan luopua uima-altaastakin, kun ukkonen lähestyisi.

Tällaisina hetkinä Tiarnan toivoi, että hänkin olisi ollut vielä vähän taitavampi uimari. Ehkä jokin projekti pakottaisi hänet vielä opettelemaan kuviouinnin salaisuudet.
Jos hän vielä ottaisi itselleen jonkin projektin. Sitä ehtisi miettiä myöhemminkin.
Hän polkaisi uima-altaan vettä jaloillaan ja nousi pintaan, samalla kun ukkonen jyrähti hieman lähempänä. Tummien kulmien väliin ilmestyi kevyt juova, kun hän ponnisti itsensä altaan reunalle ja haki Tempestiä katseellaan.

Tempest olisi halunnut viipyä pinnan alla. Kuinka monta kertaa hän oli toivonut elämässään, että todella voisi vain sukeltaa Seabornin maailmaan ja jättää ilman pysyvästi.
Nyt sen toivominen tuntui vaaralliselta.
Keuhkot polttivat muistutuksena aikaisemmasta keväästä ja pakottivat hänet takaisin pintaan hengittämään. Kaatosade oli hellyttänyt, nyt sade pyyhki maata melkein lempeänä. Salama repi taivaan rikki ja jyrinä sai maan melkein tärisemään. Ehkä oli aika jättää vesi. Tempest ui muutamalla vedolla Tiarnanin luo ja ponnisti ylös vedestä.

Tiarnan ei enää kiinnittänyt edes huomiota siihen, kuinka hänen oma hengityksensä muuttui helpommaksi aina siinä vaiheessa, kun Tempest ilmestyi näkyviin pinnan alta. Ilmeisesti sama päti myös uima-altaaseen, vaikka sen kirkkaan veden läpi saattoikin erottaa pohjaan saakka.
Hän kietoi käsivartensa siron vartalon ympärille ja veti Tempestin hetkeksi halaukseen, painaen suudelman vaaleiden hiusten joukkoon.
"Luulen, että meidän kannattaisi siirtyä sisätiloihin."

Tempest jumaloi myrskyjä melkein yhtä paljon kuin merta; ehkä nimi oli itseään toteuttava ennustus. Mutta Tiarnan oli luultavasti oikeassa. Sade ei ollut kylmää niin kuin niin usein kotona eikä ukkonen ollut vielä päällä, vaikka lähestyi vääjäämättä, mutta ehkä olisi joka tapauksessa parempi ihailla mereltä vyöryvää myrskyä terassien ovien suojasta.
Miten upealta se näytti, hän totesi katsahtaessaan olkansa yli, kun kiipesi portaita kohti huvilaa. Mustanpurppuraiset pilvet syttyivät välillä eloon salamista, ukkonen sai maailman tärisemään. Myrsky nieli mukanaan loputkin päivänvalosta, muutti valon melkein violetiksi.
Tempest poimi sisältä pyyhkeen, ojentaen toisen Tiarnanille, ja paineli sillä hiuksiaan jäädessään avoimien ovien pieleen katselemaan myrskyä.

Saarelta seurattuna myrskyissä oli aina jotakin... villimpää. Tai ehkä kyse oli vain muistoista, jotka Tiarnan yhdisti lapsuuteensa ja siihen muistikuvaan, jossa suuret, harmaat pilvet vyöryivät harmaana massana mereltä kohti.
Hän otti Tempestin ojentaman pyyhkeen vastaan samalla kun tajusi unohtaneensa vesipullon uima-altaan reunalle. Hiuksiaan kuivaten hän suuntasi jääkaapille, ja palasi hetken kuluttua takaisin uuden vesipullon kanssa.
Hetken hän vain katseli ovensuuhun seisahtunutta naista, ennen kuin astui tämän taakse ja kietoi toisen kätensä sirolle vyötärölle.
"Myrsky iskee pian päälle."

"Niin iskee", Tempest vastasi kultaiset silmät hehkuen innosta, jota näki vain heillä, joita myrskyt eivät olleet koskaan todella koetelleet. Tempest ei ollut koskaan menettänyt kotiaan tai rakkaitaan luonnon voimille.
Hän nojasi kevyesti Tiarnanin rintaan, onnellinen, häkeltynyt lepatus vatsassaan ja laski pyyhkeen läheisen tuolin selkänojalle, silittäen sitten ympärilleen kiertynyttä käsivartta.
"Eikö se ole kaunis?" hän huokasi katsellen taivasta repiviä salamoita ja matalalla lipuvia, mustia pilviä, jotka toivat mukanaan ukkosen jyrinän.

Tiarnan katsahti ympärilleen ja irrotti otteensa Tempestin ympäriltä kääntääkseen nojatuolin paremmin ovea kohti. Hän istahti alas ja ojensi käsiään, houkutellen naista istumaan syliinsä. Siitä olisi hyvä katsella myrskyn saapumista, ainakin vielä toistaiseksi.
"Onhan se", hän myönsi, siirtäessään katseensa kohti tummia pilviä. Oli helppo pitää myrskyä kauniina nyt, kun siitä ei ollut todellista uhkaa heidän elämälleen.

Tempest istui varovasti Tiarnanin syliin nostaen jalkansa käsinojan yli ja laskien päänsä nojaamaan miehen paljaaseen hartiaan. Tuttu, rakas tuoksu tuntui lievittävän häneen pesiytynyttä ahdistusta, joka oli kai jäänyt viipymään pitkästä, uuvuttavasta matkasta ja häitä edeltäneestä hermostuksesta.
"Oletko koskaan kokenut hurrikaania? Tai tornadoa?" hän kysyi piirtäen sormenpäillään miehen rintaan ja katseli nopeasti lähestyvää myrskyä, joka sai meren kuohumaan hurjana.

Aaltojen iskeytymisestä rantaan syntyvä ääni oli kotoisa. Tiarnanin olisi tehnyt mieli sulkea silmänsä hetkeksi, mutta hän ei tehnyt niin, sillä hän ei uskaltanut siihen, että olisi onnistunut pysyttelemään hereillä pitkän matkan jäljiltä. Pieni päänsärky jyskytti jossakin ohimon takana, mutta hän luotti siihen, ettei se yltyisi päänsäryksi.
"En koskaan varsinaista hurrikaania tai tornadoa, mutta pari kertaa ohi pyyhkäisseen myrskyn vaikutuksen", hän vastasi, silittäen Tempestin kylkeä.

Ukkonen jyrisi kuin varoituksetta niin lähellä, että huvilan ikkunat helisivät. Tempest kuunteli sitä ihaillen ja katseli, kuinka salama repäisi taivaan ja valaisi pimenevän maailman hetkeksi.
"Ne kiehtovat minua, vaikka en voisi toivoa sellaista kenellekään", hän sanoi ja jäljitteli salaman kuviota alas miehen rintaa. Ovelta kuului koputus, ja Tempest kohottautui niin, että saattoi katsoa sisään äänettömästi tarjottimien kanssa saapuvaa henkilökuntaa. Etukäteen tilattu päivällinen saapui.
"Oletko nälkäinen?" Tempest kysyi tuoreelta aviomieheltään.

Tamsin oli pelännyt lapsena kuollakseen ukkosta. Missä vaiheessa sisaren pelko oli hellittänyt? Tiarnanin kulmat painuivat hetkeksi kurttuun kun hän yritti muistaa, missä vaiheessa hänen ei ollut enää tarvinnut rakentaa vilteistä suojelevaa majaa myrskyä vastaan.
Koputus sai hänet häkeltymään hetkeksi, oli hämmästyttävän helppoa unohtaa, etteivät he olleetkaan maailmassa kahden.
"Olen", hän vastasi, ja painoi suudelman Tempestin hiusten joukkoon.
"Toivottavasti sinäkin."

Lämmössä oli vaikeaa tuntea nälkää. Täällä oli niin paljon, mitä Tempest halusi nähdä – hän halusi tutkia huvilan, hän halusi tutkia rannan ja sen kalliot, vehreät metsät, koko saaren. Ennen kaikkea hän halusi tutustua mereen. Olisipa hän voinut uida koko saaren ympäri.
Mutta se olisi vastuutonta. Hän ei ollut selvästikään palautunut vielä ennalleen keväästä.
Tempest soi tulijoille ujon, kohteliaan hymyn ja nousi Tiarnanin sylistä. Päivällinen katettiin pienelle, kahdelle sopivalle pöydälle avointen ovien eteen, ja varmistettuaan, että heillä oli kaikki mitä he tarvitsivat, saaren henkilökunta jätti heidät jälleen. Tempest kurkisti ruokaa uteliaana sateen voimistuessa uudelleen ulkona. Pisarat kimpoilivat terassin punertavasta puusta.

Ehkä he voisivat syödä seuraavan päivällisen ulkona lyhtyjen valossa. Mutta edes pation toiseen päähän sijoitettu kyljistään avoin paviljonki ei tarjoaisi suojaa sateelta silloin, kun se yhdistyi myrskyn mukanaan tuomaan voimakkaaseen tuuleen.
Heillä oli päiviä, sitä oli turha murehtia nyt.
Tiarnan istahti pienen pöydän ääreen ja siirsi yhden hopeanvärisistä kuvuista syrjään. Hänkin oli utelias näkemään, mitä viiden kulttuurin keittiöitä yhdistävällä alueella olisi tarjota.
"Mitä haluaisit tehdä huomenna, rakas?"

"Uida", Tempest vastasi naurahtaen ja sipaisi kesyttömäksi heittäytyneen, vaalean suortuvan korvansa taakse, kun istahti alas. Hänen pitäisi syödä ja huolehtia itsestään, joten hän annosteli lautaselleen höyryävää, valkeaa riisiä ja banaanilehtiin käärittyinä kypsennettyjä vihanneksia. Kasvisruokavalio ei tainnut olla erityisen yleistä saaristossa, jossa merenelävät olivat suurin ravinnon lähde, mutta saaren henkilökunta toteutti heidän toiveensa enemmän kuin mielellään.
"Mitä sinä haluaisit tehdä?"

Vastaus sai Tiarnanin silmät siristymään hymystä. Tietenkin hänen merenneitonsa halusi uida.
"Mikä ikinä tekee sinut onnelliseksi", hän vastasi, annostellessaan omalle lautaselleen riisiä ja vihanneksia.
"Jonakin päivänä voisimme käydä tarkastamassa saaren muita rantoja. Ehkä onnistuisimme näkemään myös jättiläiskilpikonnia, niitä vaeltaa täällä vapaana."
Ehkä he voisivat tutustua saaren rikkaaksi kutsuttuun luontoon patikkaretkellä.
"Ensin voisimme tosin ottaa ihan rauhassa, matka oli pitkä."

Epäilys nakersi hänen mieltään. Eihän Tiarnan haluaisi ottaa rauhassa hänen takiaan?
Lopeta nyt jo.
"Se kuulostaa ihanalta", Tempest vakuutti, sanat ukkosen jyrinään melkein hukkuen. Hän hätkähti, kun salama iski äänestä päätellen saareen. Miten vahva luonto oli. Pieni saari keskellä merta todella antoi myrskylle aivan uudet mittasuhteet.
"Mitä pidät ruoasta?" hän kysyi ja siemaisi jäävettä lasistaan.

Pitkien lentomatkojen jälkeen Tiarnan joutui yhä uudelleen tunnustamaan sen tosiasian, ettei hän ollut enää aivan nuori mies. Joitakin vuosia taaksepäin, ehkä vähän enemmän, ja hän oli ollut hämillään kuunnellessaan tarinoita jetlagista.
Nyt hän tunsi selvästi niskan jäykkyyden pitkästä istumisesta, sekä tokkuraisen, melkein alkavaa flunssaa muistuttavan väsymyksen.
Se ei estänyt häntä ojentamasta toista jalkaansa pöydän alla, hipaisemaan Tempestin nilkkaa melkein ilkikurisesti.
"Herkullista", hän vakuutti, myrskysilmät tuikahtaen.
"Mitä mieltä vaimoni on siitä?"

Vaimo. Sana sai Tempestin hymyilemään häkeltyneenä, perhoset vatsassa lepattaen. He todella olivat menneet naimisiin.
Ja he todella olivat paratiisisaarella keskellä turkoosia merta.
"Mausteet antavat sille eksoottisen maun, saarelle sopivan. Ilmakin tuntuu tuoksuvan täällä melkein makealle, kuin lämmön ja auringon voisi haistaa", Tempest vastasi ja ojensi jalkansa, silittäen jalkaterällään hetken miehen säärtä.
"En voi täysin uskoa, että olemme täällä."

Se, että Tempest hymyili sanalle, sai Tiarnanin silmät siristymään entistä lämpimämmästä hymystä. Hän oli melko varma, että hänen omillakin kasvoillaan olisi voinut viipyä sama ilme, sillä tuntui uskomattomalta, että he todella olivat tässä. Kaiken sen jälkeen, mitä he olivat kevättalvesta kokeneet.
Mikä ei tapa, se vahvistaa, eikö niin sanottu? Hän toivoi, että se olisi totta myös heidän suhteessaan.
Hän ojensi toisen käsivartensa Tempestiä kohti.
"Voit nipistää minua, mikäli haluat varmistua siitä, että tämä on totta. Lupaan kertoa, tuntuuko se."

Tempest hymyili pudistaen päätään ja otti Tiarnanin ojennetun käden omiensa väliin. Hän ei koskaan haluaisi satuttaa Tiarnania. Enempää kuin oli jo tehnyt. Hänen omat käsivartensa olivat jo tarpeeksi mustelmaiset.
Sen sijaan hän kumarsi päätään ja painoi hellän suudelman miehen kämmenelle, ennen kuin vapautti käden, jotta Tiarnan saisi syödä loppuun. Hän laski aterimet lautaselleen ja nosti lasin huulilleen.
"Jos tämä on unta, en halua herätä."

Tiarnan koukisti sormensa nyrkkiin kuin sulkeakseen suudelman turvaan kämmentään vasten.
"Tuon ainakin tunsin, joten uskoisin sen olevan vahva merkki siitä, että tämä ei ole unta", hän huomautti, ennen kuin tarttui uudelleen haarukkaansa. Melkein vastahakoisesti, sillä käsi olisi halunnut kurottautua hyväilemään pisamaisia kasvoja pöydän yli.
Salama valaisi hetkeksi taivaan ja ukkonen tuntui tärisyttävän maata jyrinällään.

Levottomuus nakersi hänen mielensä laitoja, kuiskutti huolia hänen korvissaan, sai ahdistuksen häilymään. Oli naurettavaa tuntea mitään muuta kuin täydellistä onnea keskellä paratiisia, häämatkallaan.
Tempest liikahti tuolillaan ja soi Tiarnanille hymyn laskiessaan lasinsa takaisin pöydälle. Nauti hetkestä, sinä typerys.
"Taivas näyttää ihanalta", hän sanoi kääntäen katseensa takaisin mustanpurppuralle taivaalle. Sade yltyi. Sen kohina oli niin äänekäs, että hänen oli korotettava ääntään. Se muodosti hopeisen verhon laskeutunutta yötä vasten, hehkui terassin pehmeissä valoissa.

Huoli häivähti Tiarnanin kulmilla. Jokin Tempestin liikahduksessa oli herättänyt sen. Silti hän käänsi katseensa kohti taivasta, joka todella oli kaunis. Kaunis samalla tavalla, kuin luonto usein oli: tavalla, joka sai olon tuntuman pieneltä. Ei ollut epäilystäkään siitä, että ihminen olisi jäänyt sellaisten voimien edessä toiseksi, se oli nähty historiassa yhä uudelleen ja uudelleen.
Hän palautti katseensa takaisin Tempestiin.
"Onko kaikki hyvin, rakas? Ethän voi huonosti?"

"Totta kai on", Tempest vastasi kuin automatisoituna ja soi miehelle toisenkin hymyn. Hän nosti toisen jalan koukkuun eteensä, kantapää tuolin laidalla leväten ja halasi sitä katsellessaan myrskyä. Palmut huojuivat rajussa tuulessa. Ukkonen sai ikkunalasit helisemään.
Kaikki oli hyvin. Kaikki oli paremmin kuin hyvin, tietenkin. Ja silti se lipsahti ulos.
"Lyönkö minä sinua laimi?" hän kysyi katsellen salaman valaisemaa taivasta, joka katosi jälleen mustaan, lähestyvään yöhön.

Tiarnan tiesi, että hänen olisi pitänyt luottaa Tempestin sanaan, mutta vastaus kuulosti hänen korvissaan sellaiselta, joka annettiin silloin, kun haluttiin rauhoittaa toista. Kuinka monta kertaa oli sopiva varmistella, ennen kuin se menisi holhoamisen puolelle?
Hän oli melkein helpottunut, kun Tempest jatkoi, vaikka kysymys saikin hänet kurtistamaan kulmiaan.
"Mitä tarkoitat, rakas?" hän kysyi, ja laski ruokailuvälineet käsistään kurkottaakseen hipaisemaan koukistettua polvea.

Tempest käänsi levottoman katseen Tiarnaniin ja tutki miehen kasvoja avuttomana. Kysymykset risteilivät hänen mielessään, lipsuen hänen otteestaan. Ahdistus poltti niiden jäljessä. Mitä hän tarkoitti?
"En ole varma, miten pukea sitä sanoiksi", hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Lyönkö minä laimi sinua? Sinun tarpeitasi? Tunnetko olevasi rakastettu?"

Tiarnan soimasi itseään siitä, ettei ollut varma, oliko seurannut Tempestin ajatuksia. Mikä tunteen oli saanut heräämään? Jokin hänen vastauksissaan ajanvietosta? Vai jo jokin ennen sitä?
Oli hölmöä yrittää arvailla.
"Rakas, et tietenkään laiminlyö", hän vetosi, ja laski kätensä pöydälle, kämmenpuoli ylöspäin, niin että se kutsui Tempestin kättä omaansa.
"Totta kai tunnen oloni rakastetuksi... Tunnetko sinä?"
Hänen kulmansa kurtistuivat huolestuneesti.

Ahdistus leimahti ja sai hengityksen takeltelemaan, takertumaan rintakehään. Tempest katsahti levottomana kättä. Vaisto ajoi häntä kauemmas, pakenemaan jaloilleen, välttelemään kosketusta, jota hän ei tuntenut ansaitsevansa. Mutta ehkä hänen pitäisi tehdä toisin.
Ehkä hänen pitäisi turvautua Tiarnaniin ja päästää mies sisään. Silläkin uhalla, että mies katuisi hänen naimistaan paljon odotettua aikaisemmin. Hän nousi ylös, levottomuus olemuksessa väreillen ja istui empien Tiarnanin syliin, nojaten päänsä miehen olkaan.
"Olet niin uskomattoman kultainen ja huomaavainen, etten tunne ansainneeni rakkauttasi", hän sanoi.
"Pelkään, että en näe, mitä tarvitset ja mitä kaipaat minulta, ja että sinä olet liian kiltti sanoaksesi."

Kun Tempest nousi, koko Tiarnanin keho valmistautui siihen, että nainen pakenisi hänn luotaan. Hänen sormensa painuivat jo nyrkkiin, sulkivat sisäänsä aiemman suudelman muiston. Hän ei tiennyt, mitä voisi tehdä, jos Tempest syöksyisi ulos myrskyyn...
Sen sijaan tämä istui hänen syliinsä.
Mies ei voinut olla tuntematta häivähdystä onnea. Kaikest huoimata.
Hän kietoi käsivartensa Tempestin ympärille.
"Em, ei kenenkään tarvitse ansaita rakkautta", hän vetosi, juova kulmiensa väliin ilmestyen.
"Sinun ei tarvitse olla muuta kuin oma itsesi."

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   Su Elo 05, 2018 4:07 pm

Mutta Tempest olisi halunnut olla Tiarnanin, uskomattoman Tiarnanin rakkauden arvoinen. Hänen sydämensä löi kipeästi, mutta hän pakotti päänsä pysymään miehen hartialla ja hengitti tuttua tuoksua, joka vei nytkin ahdistukselta pahimman terän.
"Kertoisitko minulle? Jos tuntisit jääväsi vaille jotain, mitä kaipaat tai jos toivoisit minulta jotain, kertoisitko minulle?" hän kysyi ja hapuili käsillään epätietoisena paljaita reisiään. Ihoa nuolevassa uimapuvussa ei ollut helmaa tai purkautuvia lankoja, mihin purkaa käsien levotonta energiaa.

Tiarnan ei voinut olla miettimättä, mikä oli saanut Tempestin tuntemaan olonsa sellaiseksi, ettei tätä rakastettu. Kodista se ei voinut johtua, eihän? Ei kai kammottavalla edellisellä miesystävällä olisi voinut olla niin suurta vaikutusta?
Hän tunsi hämmästyttävän voimakasta halua täräyttää Stepheniä leukaan. Tai ehkä nenään.
Toinen käsi kohosi silittämään Tempestin pisamien kirjomaa poskea.
"Tietenkin kertoisin. Mutta toivon vain, että voisit olla onnellinen."

"Sinä teet minut onnellisemmaksi kuin koskaan kuvittelin voivani olla", Tempest vetosi takaisin ja hipaisi nenänpäällään miehen kaulaa. Ei kai Tiarnan kuvitellut, että hän oli onneton?
Sinä yritit surmata itsesi, typerys, varjon julma ääni muistutti salakavalasti. Ja tässä hän istui, häämatkallaan, sydän ahdistuneena hakaten. Tiarnanin ansaitsema vaimo, kenties joku uskollisista ihailijoista, jotka olivat hyvin äänekkäitä mielipiteessään siitä, kuinka vähän hän ansaitsi miehen rakkautta, olisi jo aloittanut häämatkan ja tehnyt siitä ikimuistoisen.
"Pelkään, ettet kertoisi. Että pelkäisit painostavasi minua johonkin, mitä en arvauksesi mukaan halua."

Tiarnan ei ollut siitä aivan varma. Hän totta kai toivoi, että Tempestin sanat pitivät paikkansa, mutta hän ei voinut olla ajattelematta, että hän oli kuvitellut Tempestin olevan onnellinen aiemminkin. Ja se oli lopulta johtanut hänen elämänsä toistaiseksi kammottavimpaan puheluun.
Voisiko hän tehdä saman virheen uudelleen?
Tummat kulmat pysyivät huolesta kevyesti kurtistuneina.
"Lupasin lakata arvailemasta, mitä ajattelet, ja alkavani sen sijaan kuunnella sinua."

"Kiitos", Tempest vastasi toivoen, että se olisi totta. Jotta Tiarnan voisi kuunnella häntä, hänen pitäisi oppia puhumaan miehelle. Ehkä silloinkin, kun hän halusi piilottaa ajatuksensa. Tuskin miestä saattoi syyttää arvailusta ja ennakoinnista. Hän ei ollut tehnyt paljoa ansaitakseen Tiarnanin luottamusta.
"Mitä haluaisit tehdä?" hän kysyi katsellen kuistia pieksevää sadetta. Sen ropina oli kotoisaa, vaikka myrsky pienen saaren yllä sai olon hyvin pieneksi.

Kulmat painuivat hieman alemmas.
"En voi väittää, että olisin siinä taidossa vielä täydellinen, mutta yritän parhaani", Tiarnan vakuutti, ja painoi suudelman vaaleiden hiusten joukkoon. Ehkä jonakin päivänä hän oppisi todella luottamaan siihen, että kaikki oli hyvin.
Myrskysilmien katse siirtyi hetkeksi kohti suuria lasisia ovia, joiden takana myrsky raivosi. Huvilan takana kohoava kukkulan seinämä tarjosi heille jonkinlaista suojaa myrskyn pahimmalta riehunnalta, vaikka toinen puoli avautuikin suoraan merta kohti.
"Voisimme palata sänkyyn ja katsella myrskyä sieltä."

Hermostus nipisti vatsaa. Sinä typerys, olette häämatkalla. Miten hän toivoi, että olisi voinut vain ravistaa pois kehossa viipyvän, lihakset kireiksi tekevän ahdistuksen.
"Palataan vain", hän vastasi ja painoi suudelman Tiarnanin poskelle, ennen kuin nousi jaloilleen ja tassutti paljain jaloin huvilan poikki makuuhuoneeseen. Sade suojasi heitä hyttysiltä ja raikasti kuuman ilman. Valkeat, harsomaiset verhot keinuivat tuulessa, tekivät huoneesta melkein utuisen terassin himmeässä valossa.
Tempest istahti sängyn laidalle ja ojensi kätensä, kutsuen Tiarnania viereensä.

Teoriassa lautaset ja astiat olisi kai voinut hylätä siihen paikkaan, mutta ehkä vanhasta tottumuksesta Tiarnan keräsi heidän lautasensa ja lasinsa ja kantoi ne keittiönurkkauksessa olevan pienen tiskialtaan reunalle. Hän nappasi jääkaapista mukaansa uuden, huurteisen vesipullon - niitä oli aseteltu sinne riveittäin ja hän tiesi, että tyhjentyneet paikat täyttyisivät pian uusilla, kun henkilökunta vierailisi seuraavan kerran - ja seurasi sitten Tempestiä makuuhuoneeseen.
Tuuli tuntui kolisuttavan laseja aivan erityisellä päättäväisyydellä.
Laskettuaan vesipullon yöpöydälle Tiarnan noudatti kutsua enemmän kuin mielellään ja istahti Tempestin vierelle.

Ukkosen jyrinä tärisytti saarta. Salamat valaisivat taivasta ja saivat terassin valot välkkymään.
Tempest kiipesi hajareisin Tiarnanin syliin, kääntäen selkänsä luonnon häikäisevälle näytökselle ja painoi suudelman miehen huulille. He olivat menneet naimisiin, he olivat häämatkallaan – heidän pitäisi juhlia sitä.
Ehkä joku yö taivas olisi kirkas ja tähdet heijastuisivat uima-altaan vedestä. He voisivat uida tähdissä ja olla hetken täysin kaksin omassa maailmassaan. Nyt oli tyytyminen makuuhuoneeseen, jota huvilan seinät suojasivat ulkona riehuvalta myrskyltä.

Oli ollut onni, etteivät he olleet osuneet ukkosmyrskyyn lentomatkallaan.
Sen pidemmälle Tiarnan ei ajatuksessaan ennättänyt, sillä Tempestin kivutessa syliin hän keskittyi ainoastaan naiseen. Kädet kietoutuivat hellinä tämän vyötäisille, silittivät paljasta selkää samalla kun hän vastasi hellään suudelmaan.
He olivat molemmat vielä väsyneitä matkasta, hän muistutti itseään, vaikka veri olisikin halunnut kuumua.

Tempest hamusi toisenkin suudelman Tiarnanin huulilta, ennen kuin kallisti päätään ja painoi keveitä suudelmia pitkin miehen leukaperää, ennen kuin valui kaulalle. Hyvä vaimo, jumalaisen miehen rakkauden arvoinen vaimo, varmasti tekisi häämatkasta ikimuistoisen.
Lopeta, hän vetosi levottomalle äänelle mielessään, ja upotti sormensa tummiin hiuksiin, kun hamusi tuoreen aviomiehensä kaulansyrjää.

Tiarnan tunsi huonon omantunnon vihlaisevan kun muisti, ettei ollut ajanut partaansa sen jälkeen, kun he olivat lähteneet matkaan häitään seuraavana päivänä. Tummaa sänkeä ei enää voinut varmastikaan sanoa pelkäksi varjoksi, ja hän saattoi vain toivoa, ettei hienoinen karheus häiritsisi hänen vaimoaan.
Oliko hän toisaalta koskaan kysynyt, olisiko Tempest pitänyt hänestä enemmän parrakkaana?
Hän antoi sormiensa vaeltaa sirolla selällä, seurata selkärankaa sen molemmin puolin.

Sänki ei häirinnyt Tempestiä. Karheus oli vierasta ja sai hänet hieraisemaan poskeaan kokeillen miehen leukaperää vasten. Karheus tuntui melkein samalta kuin kissan kieli.
Uimapuvut jättivät vähän riisuttavaa. Hän keskittyi miehen tuttuun tuoksuun ja hellään kosketukseen selällään, toivoen niiden sulattavan pois levottomuuden sisältään. Miten hän inhosi itseään, kun hermostus pesiytyi hänen vatsaansa.
Kädet vaelsivat hiuksista niskalle, paljaalle rintakehälle ja alas kyljille. Sormenpäät valuivat empien uimashortsien reunalle, tarttuivat niiden nauhoihin.

Melkein kissamainen posken kosketus poskea vasten sai Tiarnanin naurahtamaan käheästi.
"Pitäisikö minun kasvattaa parta?" hän kysyi vaimoltaan, silmät tuikahtaen. Nuoressa Nikolaissa hänellä oli ollut loppuvaiheessa melko kunnioitusta herättävät viikset ja parta, sen ajan henkeen sopien.
Ukkonen jyrähti taas hieman lähempänä.
Kosketus uimashortsien reunalla oli ajaa Tiarnanin hulluksi, niin että hänen oli pakko kiepauttaa asetelma ympäri, painaa Tempestin selkä pehmeää vuodetta vasten.

Syke lepatti villinä ihon alla. Hän ei ollut varma, mikä osa sisällä jylläävästä levottomuudesta oli odotusta ja mikä ahdistusta. Ehkei sillä ollut väliä. Tiarnanin syli oli maailman turvallisin paikka ja ollessaan siinä, lukittuna hellästi miehen paljaan rintakehän ja patjan väliin, Tempest todella tunsi olonsa turvalliseksi. Ahdistus menetti voimansa.
Hän tutki myrskysilmiä myrskyn paikoin valaisemassa hämärässä ja antoi käsiensä nousta ylös kylkiä, upota hiuksiin, kun hän kohotti päätään ja painoi suudelman miehen huulille.

Tiarnan tutki Tempestin kasvoja ennen kuin vastasi suudelmaan. Hän hamusi huulia hetken, ennen kuin jatkoi suudelmineen pisamaisen posken kautta leukaa pitkin kaulalle.
Valmiina lopettamaan missä kohtaa tahansa. Hän ei halunnut, että Tempest kokisi olevansa pakotettu mihinkään vain siksi, että he olivat nyt häämatkallaan. He olivat molemmat vielä väsyneitä.
Hänen kuriton, kuumuva verensä ei vain muistanut sitä, kun hän vaelsi kaulalta hitaasti kohti solisluuta.

Kun hän sulki silmänsä, pimeys täyttyi tähdistä ja ulkona riehuva myrsky hiljeni hetkeksi, sillä Tempest kuuli vain kaksi sydämensykettä. Toinen lepatti hänen korvissaan. Kaulalle painetut suudelmat saivat hänen maailmansa keinumaan. Iho paloi, missä miehen huulet koskettivat sitä ja saivat Tempestin kallistamaan päätään. Sormet vaelsivat tummissa, hopean kirjomissa hiuksissa hellinä ja valuivat sitten niskaa pitkin alas selälle ja kyljille.
Ahdistus suli hiljalleen pois Tiarnanin kosketuksen myötä. Tempest toivoi, ettei se nostaisi rumaa päätään enää.

Tiarnan ei pitänyt turhaa kiirettä. Myrsky raivosi huvilan ikkunoiden ulkopuolella, paiskoi merta kohti rantaa ja kallioita, joiden yllä heidän tämänhetkinen kotinsa seisoi.
Hän antoi huuliensa vaeltaa solisluulta toiselle ja sitten takaisin kaulalle, hipaisi herkkää ihoa hellästi hampaillaan. Toinen käsi kannatteli häntä Tempestin yllä, toinen siirtyi tutkivasti sivelemään uimapuvun olkainta ennen kuin alkoi ujuttaa sitä varovasti alas.
"Olet jumalaisen kaunis", Tiarnan muistutti käheästi, etsien kultaisten silmien katsetta.

Tempest avasi silmänsä ja soi Tiarnanille häkeltyneen, hämillisen hymyn, jonka miehen kauniit sanat saivat poikkeuksetta aikaan. Hän silitti sormenpäillään miehen kylkeä ja nosti sitten toisen kätensä avaamaan niskan taakse kiinnittyvän uimapukunsa lukon auttaakseen.
Hän kurotti painamaan suudelman tuoreen aviomiehensä suupieleen, kun antoi molempien käsiensä palata paljaille kyljille ja valua uimashortsien laidalle, kiertää vatsalle ja vetää hitaasti auki rusetille sidotut nauhat.

Lukon avautuminen niskalta helpotti tilannetta huomattavasti.
Tiarnan siirsi vapautuneet olkaimet huolellisesti syrjään, ennen kuin painoi uuden suudelmien rivin sirolle rintakehälle.
Ulkona ukkonen jyrähti niin voimakkaasti, että tuntui tärisyttävän kalliota heidän allaan. Tai ehkä se olikin vain malttamattomuus, joka sai Tiarnanin tuntemaan niin.
Toinen käsi vartaloaan kannatellen hän alkoi ujuttaa uima-pukua pois Tempestin valkean ihon tieltä.

Rintakehä kohoili kiivaan hengityksen tahdissa ja vavahti suudelmista. Tempest kohotti katseensa valkeista verhoista muodostuvaan katokseen sängyn yllä ja sulki silmänsä, kun ne aaltoilivat. Hän kohotti selkäänsä ja sitten lantiotaan auttaakseen illan myötä kuivuneen uimapuvun riisumisessa, vetäen jalkansa koukkuun. Hän kohottautui kyynärpäänsä varaan ja kosketti uimashortseja, työntäen niitä alas.

Uimapukuparka sai lentää hetkeksi hylättynä jonnekin päin lattiaa, kun Tiarnan kumartui painamaan suudelman paljastuneelle iholle. Hän saattoi tuntea siinä meren suolan, tai ehkä suolainen maku oli jo ennestään osa Tempestiä, niin kuin tämä olisi todella ollut yhtä meren kanssa.
"Rakastan sinua", hän muistutti käheästi, samalla kun kankaan liike lantiota vasten oli saada hänet menettämään itsehillintänsä täysin. Vanha mies, kärsivällisyyttä.
Ajattele sydäntäsi.
Sen ajatteleminen jäi kuitenkin samalla hetkellä, kun hän kumartui hamuamaan suudelmaa Tempestin huulilta, toinen käsi naisen lantiolle laskeutuen.

Tunteiden myllerrys sai huoneen liikkumaan hänen allaan. Miten hän rakasti Tiarnania, rakasti niin, ettei sille ollut sanoja, miten ihanalta miehen kosketus tuntui, miten hän kaipasi Tiarnania – ja silti hermostus hiipi hänen sisälleen, kiertyi kylmänä ja kireänä hänen vatsaansa. Tempest turhautti itseään. Mitä syytä hänellä oli hermostua?
Silmänräpäykseen sopi ajatusten hurja räpistely. Vaisto käski jatkamaan, kannustamaan miestä ja kätkemään hermostuksen sekä sitä usein seuraavan kivun. Mutta kuinka hän voisi vaatia Tiarnania puhumaan ja kertomaan hänelle toiveistaan? Kuinka hän voisi syyttää miestä varmistelusta ja holhouksesta, jos ei itse puhunut niin, ettei sille olisi tarvetta?
Typerys.
Puhu. Nyt. Puhu, ennen kuin Tiarnan huomaa ja saa jälleen yhden syyn olla luottamatta sinuun.
"Minä... Minä tarvitsen pienen hetken", hän kuiskasi anteeksipyytäen ja antoi käsiensä viipyä miehen kyljillä, pyytäen, ettei tämä lähtisi hänen luotaan.

Tiarnanin ensimmäinen reaktio olisi ollut vetäytyä. Jos hän olisi ollut nuorempi, huomattavasti nuorempi, hän olisi saattanut ottaa sanat itseensä, vetäytyä oman kuorensa suojaan ja ilmoittaa, että heidän olisi varmastikin parempi unohtaa koko juttu.
Jotakin hyötyä karttuvista vuosista.
"Kaikessa rauhassa, rakas. Ei kiirettä."
Hän haki paremman asennon, niin että saattoi kannatella itseään Tempestin yllä, ja keskittyi hivelemään tämän kaulaa huulillaan. Kosketus oli hellä, samoin kuin sormet, jotka silittelivät toista siroa reittä. Kiireettöminä.

Tempest oli melkein kipeän kiitollinen siitä, että mies jäi. Millainen vaimo teki näin häämatkalla? Ei ollut edes heidän häämatkansa ensimmäinen yö. Lopeta.
Hän sulki silmänsä ja veti syvään henkeä, ajaen kipeät sanat mielestään. Ehkä Muriel oli oikeassa ja hänen pitäisi puhua Tiarnanille joskus hermostuksestaan.
Hänen ei tarvinnut kamppailla ajatustensa kanssa kauempaa, sillä hellä kosketus kaulalla täytti hänen mielensä tähdillä. Pää kallistui vaistomaisesti sivulle ja meni hetki, että Tempest ymmärsi melkein polttavan lämmön seuraavan hänen reidellään kulkevia sormia. Lämpö söi pois hänen vatsaansa pesiytyneen hermostuksen ja sai hänet rentutumaan asteittain.
Tempest nosti kätensä Tiarnanin niskalle ja kiersi toisen jalkansa kevyesti miehen reisille, hieraisten nenänpäätään hellästi tämän leukaperää vasten, kutsuen aviomiestään lähemmäs.

Tiarnan toivoi, että olisi voinut tehdä enemmän. Hän saattoi silittää ja hyväillä, yrittää omalta osaltaan auttaa kehoa rentoutumaan, mutta silti tuntui, ettei se ollut tarpeeksi. Hän toivoi, että jonakin päivänä Tempest voisi tuntea olonsa vielä paremmaksi itsensä kanssa. Että varjot katoaisivat kokonaan.
Tällä kertaa se tuntui kuitenkin olevan tarpeeksi.
Hän oli siitä äärimmäisen kiitollinen.
Tiarnan painoi suudelman vaimonsa huulille, ennen kuin kohosi uudelleen tämän ylle parempaan asentoon ja painautui hellästi lähemmäs.

Ukkonen tärisytti huvilan laseja ja hetkeksi salama valaisi makuuhuoneen. Tempest ei kuitenkaan nähnyt myrskyn voimaa, sillä Tiarnanin kosketus sai hänen maailmansa täyttymään tähdistä. Hän hautasi hiljaisen, pehmeän voihkauksen miehen kaulataipeeseen ja kun keho mukautui läsnäoloon ja tunne muuttui nautinnoksi, hänen päänsä kallistui taakse. Sormet punoutuivat tummiin hiuksiin kuin estääkseen häntä leijumasta pois, katoamasta jonnekin tähtien sekaan.
Saisipa hän tuntea aina näin, viipyä Tiarnanin sylissä vailla varjoja, ahdistusta tai levottomuutta.

Tiarnan oli melko varma, että hänen olisi kuulunut tuntea syyllisyyttä siitä, ettei Tempest saanut seurata myrskyn pauhaamista rauhassa. Sadepisarat hakkasivat pation lautoihin ja rummuttivat kattoa, ja silloin talloin jyrähdys korotti äänensä tullakseen kuulluksi aaltojen jylyn yli.
Hiljaisella, tukahdutetulla voihkaisulla oli paljon suurempi vaikutus kuin luonnon mahtipontisimmalla pauhulla; se sai veren kiehahtamaan niin kuumana, että Tiarnan uskoi tulevansa hulluksi. Kosketus hiuksilla oli voimakkaampi kuin ikkunalaseja vasten heittäytyvä tuuli.
Hänen vaimonsa.
Rintakehä kohoili raskaasta hengityksestä, kun hän lopulta kierähti patjalle ja veti Tempestin syliinsä, painaen suudelman kultaisten hiusten joukkoon.

Tempest nojasi päänsä Tiarnanin kohoilevaa rintakehää vasten, oma hengitys yhtä kiivaana takellellen. Iho tuntui nihkeältä ja hohkasi kuumuutta, sydämen kiivas syke tuntui levinneen koko kehoon. Valkeat, harsomaiset verhot keinahtelivat tuulessa.
"Rakastan sinua", hän kuiskasi hiljaa, "rakastan sinua niin valtavan paljon." Hän ei tiennyt, mitä oli tehnyt ansaitakseen niin uskomattoman huomaavaisen, kärsivällisen ja hyväsydämisen miehen. Miten hän voisi koskaan osoittaa, kuinka paljon rakasti Tiarnania?
Ehkä tämä oli unta, kauneinta unta, jota hän oli koskaan nähnyt.

Pahin myrsky oli tainnut jossain vaiheessa ohittaa heidät, ukkonen jyrisi vaimeana kauempana.
Tiarnan nykäisi pehmeää, valkeaa peitettä huolimattomasti heidän jalkojensa suojaksi. Edes sade ei ollut jättänyt ilmaa todella viileäksi, ei niin viileäksi, että kahden lämpöä hohkaavan kehon olisi pitänyt suojautua siltä.
"Minäkin rakastan sinua", hän vastasi, ääni käheänä.
"Olen pahoillani, että osa myrskystä taisi jäädä näkemättä..."
Hän hipaisi Tempestin päälakea uudelleen huulillaan.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   Su Elo 05, 2018 4:07 pm

Tempest hymyili puolittain.
"En vaihtaisi sinua", hän vastasi silittäen sormenpäillään miehen rintakehää. Hän rakasti myrskyjä, mutta sellainen tuntui yhdentekevältä sen rinnalla, että hän sai unohtua Tiarnanin syliin. Hänen sydämensä löi levollisemmin. Häämatka oli avattu.
Hän oli hetken hiljaa.
"Tiedäthän, ettei se johdu koskaan sinusta? Jos tarvitsen hetken tai olen ahdistunut."

Tiarnan kääntyi selälleen parempaan asentoon ja veti Tempestin kunnolla kainaloonsa, kietoen käsivartensa melkein suojelevasti tämän hentoisen kehon ympärille. Hentoisen kehon, joka kätki valtavan voimakkaan sielun. Hänen ei pitänyt päästää itseään unohtamaan sitä.
Myrskysilmät olivat sulkeutuneet hetkeksi, mutta aukesivat jälleen, kun hän käänsi katseensa Tempestiin.
"Tiedän, rakas. Ei sinun tarvitse huolehtia siitä", hän vakuutti hellästi.
"Sattuiko sinuun nyt?"

Tempest kohotti katseensa Tiarnanin harmaisiin myrskysilmiin ja silitti sormenpäillään miehen poskea, ennen kuin upotti ne tummiin hiuksiin.
"Ei, ei tietenkään", hän vastasi, "niin ei ole tapahtunut pitkään aikaan." Hän ei tekisi Tiarnanille niin enää. Hän tuskin edes pystyisi kätkemään sitä enää, sillä mies oli päässyt hänen mieleensä kuin vaivihkaa ja tunsi hänet pelottavan hyvin.
Hän painoi katseensa ja liikahti vaivaantuneena, käpertyen miehen kainaloon.
"Joskus- yleensä minua vain hermostuttaa... Ensimmäinen vaihe."

Tiarnan huomasi helpotuksekseen, että saattoi uskoa Tempestiä. Vaikka hän tiesi, että kipu ei heidän tapauksessaan ollut ollut varsinaisesti kenenkään syytä, vastuu oli silti painanut raskaana hänen harteillaan. Oli melkein tuskallista ajatella, montako kertaa häneltä oli jäänyt huomaamatta, että jokin oli pielessä.
Hän halasi naisen paremmin syliinsä.
"Mikä siinä hermostuttaa sinua, rakas?"

Aikuinen nainen, sinä pystyt keskustelemaan aiheesta, Tempest sätti itseään liikahtaessaan uudelleen vaivaantuneena. Posket tuntuivat kuumilta ja hän hautasi kasvonsa Tiarnanin rintaan, tukahtuneesti äännähtäen.
Sinä pystyt keskustelemaan aiheesta oman aviomiehesi kanssa, typerys.
"Se vain... Eikö sinua hermostuttaisi? Jos... Jos jotakin sen kokoista tulisi saada sinuun?" hän kysyi hiljaa, hakien sanoja, jotka pystyisi sanomaan ääneen.

Tiarnan odotti kärsivällisesti, silitteli samaan aikaan Tempestin selkää rauhallisin, pyörivin liikkein, yritti siirtää kosketuksen kautta rentoutta tämän kehoon.
Vastaus rehellisesti sanottuna hämmensi hänet hetkeksi. Vaikka se kävikin täysin järkeen.
Hetken hiljaisuuden jälkeen hän vastasi, harkiten:
"Varmasti hermostuttaisi."

Tempest veti syvään henkeä, nostamatta päätään. Ehkä joku päivä hän voisi keskustella tällaisista asioista piilottamatta kasvojaan. Hän kuitenkin käänsi päänsä niin, että saattoi katsella ulkona hiipuvaa myrskyä miehen vatsan yli.
"Ja muistatko, mitä tapahtui, kun- kun yritimme ensimmäistä kertaa?" hän kysyi kipeä, nöyryytetty vihlaisu vatsassaan.
"Ja kuukausia sen jälkeenkin?"

Maailma oli myrskyjen aikaan omalla tavallaan hiljainen, jos myrskyn aiheuttamat äänet jätti laskematta. Ei lintujen tai surisevien hyönteisten ääntä, jonka hän tavallisesti yhdisti tropiikkiin.
Tiarnanin kulmat painuivat hieman alemmas, mutta hän piti katseensa katossa. Hän ei halunnut Tempestin tuntevan oloaan painostetuksi, pakotetuksi puhumaan.
Sen sijaan hän keskittyi piirtelemään rauhoittavia kuvioita naisen selkään.
"Olen pahoillani, että jouduit kokemaan sellaista", hän vetosi.
"Mutta se ei ollut millään lailla sinun vikasi, rakas."

Tempest katseli hiipuvaa sadetta. Pisarat tipahtelivat katoksen laidoilta ja hehkuivat terassin valoissa. Hän katseli niitä ja läpitunkematonta pimeyttä valojen takana. Lontoossa ei ollut koskaan pimeää.
Hän silitti hajamielisesti sormenpäillään miehen vatsaa.
"Olin niin turhautunut itseeni. Ja melkein joka kerta pelkään hetken, että niin kävisi jostain syystä uudelleen", hän sanoi. Jostain syystä se ei vain onnistuisi ja hän epäonnistuisi jälleen siinä yhdessä asiassa, jonka pitäisi olla sisäänrakennettuna viallisimpaankin naiseen.
"Tunsin jo itseni perinpohjaisen arvottomaksi makuuhuoneessa. En haluaisi tuntea niin enää."

Huolestunut juova ilmestyi Tiarnanin kulmien väliin.
"Rakas..." hän aloitti, mutta vaikeni sitten, yrittäessään miettiä, kuinka jatkaisi. Oli niin paljon, mitä hänen olisi pitänyt sanoa, ja niin vähän sanoja, jotka olisivat kuulostaneet oikeilta.
Minä en tiennyt.
Olen pahoillani.
Hän halasi naisen hieman paremmin syliinsä, suuteli vaaleita hiuksia.
"Rakas, sinun ei pitäisi joutua tuntemaan niin. Vaikka joskus vielä kävisikin niin, ettei se onnistuisi, sinä et ole arvoton."

Millainen vaimo puhui tällaisia häämatkallaan? Typerys. Tempest liikahti ja hautasi kasvonsa Tiarnanin kaulataipeeseen.
"Olen pahoillani. Puhun hölmöjä", hän sanoi ja piirsi sormillaan solisluiden linjaa. Ukkosen jyrinä oli enää tuskin kuultavissa, vain muisto myrskystä, joka sai lasit helisemään.
Hän halusi uskoa, että varjo oli poissa. Mutta hän tiesi, ettei se ollut. Se vaani hänen mielensä laidoilla ja Tempest vihasi itseään sen tähden. Millainen ihminen saattoi ajatella sellaisia, kun oli saanut niin paljon enemmän kuin ansaitsi eikä voisi toivoa mitään enempää?

Tiarnanin kulmat kurtistuivat hieman syvempään.
"Rakas, ei", hän vetosi, ja joutui hillitsemään itseään, ettei olisi yrittänyt houkutella Tempestiä katsomaan itseään silmiin. Katsekontakti oli hankala muutenkin, niin hän oli oppinut huomaamaan.
Yksi askel kerrallaan, niin hitaasti, kuin tarvittiin.
"Sinä et puhu hölmöjä. Näistä asioista meidän täytyykin keskustella. Haluan tietää, mitä ajattelet ja tunnet."

"Niin minäkin", Tempest vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen. Hän halusi tietää, mitä Tiarnan ajatteli ja tunsi. Hän kohotti päätään ja siirtyi kauemmas nähdäkseen miehen kasvot, kuitenkaan haluamatta jättää lämmintä kainaloa, johon tuntui sopivan niin hyvin.
"Mitä sinä ajattelet?" hän kysyi tutkien myrskysilmiä.
"Onko jotain, mistä koet vaikeaksi puhua minulle?"

Tempestin kohottaessa päätään myös Tiarnan käänsi kasvojaan, niin että saattoi kohdata kultaisten silmien katseen.
Hän oli aikeissa vastata 'ei tietenkään', automaattisesti, mutta jäi sitten miettimään asiaa.
"Toisinaan pelkään, että otat sanani itseesi", hän vastasi sitten, sipaisten toisella kädellään pisamaista poskea.
"Että koet, että sinussa olisi jotakin vikaa."

Tempest painoi katseensa häivähdys hymyä suupielessään.
"Minä koen suurimman osan ajasta, että minussa on paljonkin vikaa", hän huomautti häivähdys itseironiaa äänessään, "mutta en usko sinun koskaan tarkoittavan sitä." Hän nosti katseensa takaisin myrskysilmiin ja sipaisi tummia hiuksia.
"En ole kuitenkaan varma, ymmärränkö mitä tarkoitat nyt. Millaisia asioita pelkäät minun ottavan itseeni?"

Vaikka Tempest sanoikin niin hyvin kevyesti, Tiarnan tunsi silti kipeän vihlaisun.
"Sinun ei pitäisi joutua tuntemaan niin", hän vetosi, samalla kun sade kiihtyi hetkeksi uudelleen ovien ulkopuolella. Olisi ehkä pitänyt nousta ja sulkea liukuovi yöksi, niin ettei kosteus pääsisi hiipimään sisään.
Sillä ei ollut väliä nyt.
Kysymys sai hänet hieraisemaan mietteliäästi leukaansa, jossa sänki kaipasi siistimistä.
"En ole varma, osaanko selittää tarkemmin. Mutta kaikki se puhe siitä, ettet ole ansainnut minua tai... Rakas, se saa minut huolestumaan."

Tempest tunsi kipeän vihlaisun. Hän ei halunnut huolestuttaa Tiarnania. Hän oli satuttanut miestä jo niin paljon syvemmin kuin oli koskaan edes kuvitellut mahdolliseksi. Kultaiset silmät pehmenivät myötätunnosta.
"En vain tiedä, miten voin olla niin... Onnekas, että olet elämässäni", hän vastasi empien oikeita sanoja. Miten hän oli ansainnut Tiarnanin rakkauden, vielä kaiken tekemänsä typerän jälkeen?
"Olet uskomattomin ihminen, jonka olen koskaan tavannut. Olet huomaavainen ja lempeä, epäitsekäs ja niin valtavan kultainen. Sinulla on niin hyvä, kaunis sydän, etten tiedä, miten pukea sitä sanoiksi", Tempest vetosi sukien hellästi miehen hiuksia ja lisäsi muistaen aikaisemman keskustelun, "ja hyvin, hyvin, hyvin komeakin vielä."

Tiarnanin kulmat painuivat alemmas, mutta viimeinen lisäys sai hänet naurahtamaan matalasti, sukaisemaan toisen käden läpi tummista, hopean kirjomista hiuksistaan ennen kuin se siirtyi silittämään Tempestin siroa poskipäätä.
"Ja minä olen aivan yhtä onnekas, että minulla on sinut", hän muistutti hellästi.
"Sinullakin on kultainen sydän. Olet uskomattomin olento, jonka olen tavannut."
Mutta Tempest itse ei vain tuntunut näkevän sitä.

Kauniit sanat saivat Tempestin painamaan hetkeksi katseensa, häivähdys haikeaa, hämillistä hymyä suupielissään. Ehkä joku päivä hän voisi ottaa ne vastaan kuulematta varjon loputtomia syytöksiä.
"Mitä pelkäät minun ottavan itseeni?" hän kysyi nojaten päänsä miehen olalle ja haki mukavamman asennon lämpimässä kainalossa.
"Mitä haluaisit sanoa minulle, mutta et ole osannut tai uskaltanut?"

Tempestin ympärille kietoutunut käsi löysi taas saman, rauhoittavan rytmin, piirsi rentoja ympyröitä selän paljaalle iholle.
"Pelkään vain, että syytät itseäsi", hän vetosi uudelleen, tummat kulmat mietteliäässä kurtussa. Katse hakeutui kohti kattoa, josta erottuivat vain varjot patiolta loistavassa himmeässä valossa. Täällä todella oli pimeää, pimeää samalla tavalla kuin Lewiksella.
"Joskus pelkään satuttavani sinua. Ja pelkään edelleen, ettet kerro minulle, mitä todella tunnet. Että sanot olevasi kunnossa, vaikka et ole."

Tempest ei voinut syyttää miestä siitä. Hänen oli vaikeaa paljastaa kipeitä ajatuksia sisällään. Hän tunsi olonsa niin typeräksi ja kiittämättömäksi ajatellessaan sellaisia, vaikka hänellä oli kaikki – kaikki, mitä hän tai kukaan voisi koskaan haluta.
"Ymmärrän", hän vastasi hieraisten ohimoaan mietteliäästi Tiarnanin olkaan, "minä yritän olla avoimempi. Etkä sinä satuta minua. Lupasin, että kertoisin jos niin kävisi, ja minä kerron. En halua koskaan... Enää koskaan tehdä sinua onnettomaksi tai satuttaa sinua."

Enää koskaan.
Tiarnan tunsi kipeän, kylmän vihlaisun, joka seurasi aina sitä, että ajatukset harhautuivat kevättalven tapahtumiin. Mutta he olivat selvinneet siitä. Olivat selviämässä. Ja nyt he olivat häämatkallaan, kaikki tulisi olemaan hyvin.
Silti hän halasi Tempestin hieman paremmin kylkeensä.
"Toivon, että voit puhua minulle kaikesta. Etkä joutuisi tuntemaan itseäsi typeräksi. Tai joutuisi ajattelemaan, että laiminlyöt minua, tai jotakin sellaista."

Tempestkin toivoi niin. Sydän löi aina kipeästi, melkein pahoinvoivasti, kun hän ajatteli, mitä oli tehnyt. Mitä olisi voinut tapahtua. Sinä auttamaton typerys.
"Toivon, että sinäkin voit puhua minulle kaikesta", hän vastasi kuunnellen miehen sykettä rintakehän alla.
"Pelkäämättä, että pahoitan mieleni tai syytän itseäni. Eikö se ole laiminlyömistäsi, jos olemme sopineet jotain ja minä en osaa katsoa kelloa tai muista vastata puhelimeen?"

Pitkä lentomatka ja sitä seurannut olematon lepo alkoivat painaa Tiarnanin jäseniä kuin vaivihkaa. Hän nykäisi peitettä paremmin heidän päälleen ja painoi suudelman Tempestin hiusten joukkoon.
"Minun on myönnettävä, että se saa minut harmistumaan sillä hetkellä", hän vetosi, taivuttaen käsivarttaan niin, että saattoi silittää Tempestin niskaa.
"Mutta sellaista sattuu. On mahdotonta ajatella aina toisen parasta."

Tempest pelkäsi, ettei hän osannut ajatella koskaan Tiarnanin parasta. FoxMoored97 oli ollut sitä mieltä, että miehelle olisi ollut parasta, jos hän olisi ollut vähemmän itsekäs ja vain tappanut itsensä.
Miksei hän voinut lakata ajattelematta typeriä asioita häämatkallaan? Typerys.
Hän katsahti miestä silmäkulmastaan ja painoi päänsä takaisin paljaalle rintakehälle. Aamu olisi valoisa, myrsky olisi ohi ja turkoosi meri odottaisi heitä. Oli turha velloa synkissä syvyyksissä.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   La Loka 27, 2018 7:29 am

Keskiviikko 25. heinäkuuta 2018, aamupäivä

Mereltä puhaltava tuuli yhdistettynä aurinkoon, joka välillä katosi pilvien taakse teki ilmasta miellyttävän leudon, vaikka ilmassa viipyvä kosteus olikin melkoinen. Aallot heittäytyivät valkoista rantaa vasten melkein laiskoina, ja vetäytyivät sitten takaisin taaksepäin liittyäkseen sisarustensa seuraan loputtomaan, jalokivensiniseen mereen.
Jossain taisi huutaa lokki.
Tiarnan ei edes tajunnut nukahtaneensa, ennen kuin hätkähti hereille yhdestä patiolle asetetuista aurinkotuoleista. Hän oli melko varma siitä, ettei ollut nukkunut pitkään, mutta olo tuntui silti hieman tokkuraiselta, kun hän sysäsi aurinkolasit hetkeksi otsalleen hieraistakseen silmiään. Kevyen, vaaleansinisen kauluspaidan ylimmät napit oli jätetty rennosti auki.
Nopeasti myrskynharmaat silmät alkoivat etsiä tuttua, vaaleaa hahmoa.

Tuttu, vaalea hahmo oli kirjoittanut aikansa toiseen aurinkotuoliin vajonneena, päivänvarjon suojassa. Nyt tuolilla lepäsi vain raidallinen pyyhe, kiinni painettu hopeinen Macbook ja pari tummia aurinkolaseja.
Meri kutsui häntä. Sinisen ja turkoosin sävyissä välkkyvä ja aaltoileva meri oli vetänyt häntä puoleensa niin vastustamattomasti, ettei Tempest ollut voinut vastustaa. Hän oli poiminut pyrstönsä tuolinsa viereltä Tiarnanin nukahdettua ja pyrähtänyt äänettömin varpain alas rannalle johtavia portaita, jättänyt jalanjälkien nauhan valkeaan, kuumaan hiekkaan ja sukeltanut suoraan rantaan laiskasti vyöryviin aaltoihin.
Sillä ei ollut väliä, montako päivää he olivat jo viettäneet paratiisissa. Hän ei saanut tarpeekseen merestä.

Tiarnan rekisteröi nopeasti kannettavan ja muisti näppäinten pehmeän, päättäväisen äänen, joka oli tahdittanut hänen ajatuksiaan ennen nukahtamista.
Tietokoneen omistajasta ei vain näkynyt jälkeäkään.
Seuraavaksi myrskynharmaiden silmien katse kiinnittyi etsien uima-altaaseen, mutta siellä ui ainoastaan pari yksittäistä terälehteä, pinnan väreillessä kevyesti tuulessa.
Hän oli melko varma siitä, että oli enää yksi paikka, josta etsiä. Itse asiassa sen olisi pitänyt olla heti ensimmäisenä mieleen nouseva vastaus.
Tiarnan nousi aurinkotuolistaan käsivarsiaan venytellen, työnsi jalkansa huolettomiin varvassandaaleihin, jotka pian joka tapauksessa täyttyisivät hiekasta, ja suuntasi askeleensa rannalle.

Valkoinen, hiekkainen pohja vaihtui syvemmällä koralleiksi ja merileväksi, joka keinui aalloissa kuin pitkä heinä tuulessa. Täällä meri oli täynnä elämää. Pieniä, värikkäitä kaloja, nopeita, hopeisia parvia, meritähtiä, rapuja, mitä mielikuvituksellisimpia olentoja.
Tempest ei ollut nähnyt vielä merenneitoja tai seireenejä.
Hän puski itseään sysäten syrjään keuhkojen kipeän polttelun, hapenpuutteen veressään, ja liukui lähellä pohjaa, missä merivirtojen ja aaltojen voima ei ollut yhtä vahva. Hän ei halunnut palata pintaan hengittämään, kun maailma veden alla tuntui niin paljon kotoisammalta. Vedenalaisen maailman lempeä hiljaisuus ja keveys olivat muodostuneet kodiksi vuosina, joina hän vietti enemmän aikaa sairaalassa kuin kotona.

Tiarnan seurasi pienten jalanjälkien jonoa meren ääreen. Hetken hän tähysi aaltoihin, ennen kuin potkaisi kengät jaloistaan ja riisui paitansa vetämällä sen huolettomasti päänsä yli. Uimashortsit olivat jo valmiiksi jalassa.
Tietenkin kaikki oli hyvin.
Mies varjosti hetken silmiään käsillään, jätti vielä aurinkolasinsa paidan ja sandaaleiden seuraan ja kahlasi veteen.

Kun Tempestin oli vihdoin pakko myöntää itselleen olevansa ihminen eikä merenneito ja tarvitsevansa happea, hän ui itsensä pintaan ja hengitti hetken syvään valopilkut silmissään tanssien. Aallot keinuttivat häntä ja hakiessaan katseellaan tuttua saarta, hän huomasi päätyneensä tutkimusmatkallaan kauemmas kuin oli suunnitellut. Vei hetken tunnistaa oikea ranta.
Keuhkojen uupunut polttelu sai hänet turhautumaan, ja hengitettyään hetken happea, Tempest veti syvään henkeä ja sukelsi takaisin pinnan alle, lähelle pohjaa ja sen elämää, pois voiman ulottuvilta, joka halusi vetää häntä avomerelle. Ehkä joku päivä hän kiertäisi koko saaren, hän pohti kuljettaessaan sormensa läpi virrassa keinuvasta merilevästä ja ui voimakkaammin, kunnes pääsi heidän poukamansa suojaan.
Tuttu hahmo vedessä sai hänet empimään, oliko hän menettänyt jälleen ajantajunsa seikkaillessaan. Hän ui lähemmäs ja nousi pintaan, vetäen raskaasti henkeä ja yski rasitusta.

Tiarnan oli kuvitellut, että löytäisi Tempestin helposti kirkkaassa vedessä, joka syveni heidän poukamansa kohdalta maltillisesti. Kevyt huolen juova ilmestyi kulmien väliin, kun hän pään kääntelystä huolimatta ei erottanutkaan tuttua hahmoa liukumassa veden alla.
Oliko hän erehtynyt? Ehkä Tempest oli jo palannut rannalta, oli kenties mennyt suihkuun tai jopa kylpyyn huuhtomaan suolan pois iholtaan. Hän vilkaisi taakseen, mutta jalanjälkien mereen johtava rivi oli melkein kipeän selkeä.
Sydämen rytmi muuttui levottomammaksi, samalla kun hän kahlasi syvemmälle veteen.
"Em?" hän kutsui, päätään käännellen.

Muutama tarpeeksi voimakas pyrstön keinautus toi Tempestin Tiarnanin luo.
"Hei", hän tervehti loihtien kasvoilleen hymyn ja painoi kämmenselän suulleen, kun häntä halusi yskittää sinnikkäästi. Kauanko menisi, että hän olisi ennallaan? Voisi viipyä veden alla vailla tukahduttavaa polttelua ja lyijyn lailla raajoihin leviävää uupumusta?
"Kaipasitko viilennystä?" hän kysyi ja lipui pintaa pitkin kosketusetäisyydelle miehestä.

Merivirrat olivat täällä arvaamattomia ja voimakkaita, ne nappaisivat uimarin hetkessä mukaansa.
Tiarnanin sydän oli löytänyt tutun, levottoman rytmin, joka oli ollut hänen kumppaninsa vielä monta viikkoa onnettomuuden jälkeen.
Jos virta vei mukanaan, mahdollisuudet löytymiseen olivat-
Hän melkein hätkähti, kun Tempest ilmestyi yhtäkkiä hänen eteensä. Hetken hän tuijotti naista silmät laajentuneina, ja veti sitten tämän syliinsä.
"Hei", hän tervehti, painaen kasvonsa vasten vaaleita hiuksia.

"Hei", Tempest toisti hämillään halauksesta, ääni miehen rintakehän vaimentamana. Hän kiersi käden Tiarnanin vyötärölle ja hapuili toisella kädellään pinnan alle irrottamaan pyrstön jaloistaan, jotta saattoi hakea hiekkaista pohjaa jalkapohjiensa alle.
"Oletko kunnossa?" hän kysyi silittäen miehen selkää.

Tiarnan hengitti hetken Tempestin tuoksua, johon meren suola juuri nyt sekoittui, ennen kuin tunsi olevansa riittävän vakaa hellittämään otettaan hieman.
Missä olit, hän olisi halunnut kysyä, mutta pelkäsi kuulostavansa isältä, joka läksyttää tytärtään.
"Huolestuin vain, kun en nähnyt sinua. Onhan kaikki hyvin?"

"Totta kai", Tempest vastasi hengitys tuskin kuultavasti rahisten ja silitti rauhoittavasti miehen selkää seuraten selkärankaa sormenpäillään.
"Olin vain uimassa. Palataanko rannalle?" hän ehdotti ja kallisti päätään taakse niin, että näki miehen kasvot. Aallot löivät hänen selkäänsä ja nostivat hänet ilmaan hiekalta, vetivät pyrstöä hänen kädessään kuin houkutellen.
"Vai haluatko jäädä uimaan?"

"Merivirrat voivat olla täällä petollisia", Tiarnan lisäsi, vaikka olikin melko varma, että Tempest tiesi sen aivan yhtä hyvin kuin hänkin. Ehkä jopa paremmin, hän ei ollut omistanut yhtä suurta osaa elämästään merelle.
Hän hieraisi nenänpäätään vaaleita hiuksia vasten ennen kuin hellitti otettaan, niin että Tempest pääsisi halutessaan pujahtamaan vapaaksi hänen otteestaan.
"Kauanko ehdit jo uida?"

Tempestillä ei ollut aavistustakaan. Hän kadotti poikkeuksetta ajantajunsa uppoutuessaan tekemään jotain, mitä rakasti.
"Riittävästi", hän vastasi ja käytti aaltoa hyödykseen, painaen suolaisen suudelman Tiarnanin huulille, kun vesi nosti hänet ylemmäs.
"Kauanko sinä olet ollut vedessä?" hän kysyi takaisin ja kiersi molemmat käsivarret miehen niskalle, pyrstö toisesta roikkuen, kiertäen myös jalkansa Tiarnanin vyötärölle.

Tiarnan haki jaloilleen tukevan asennon pohjaa vasten, niin ettei hiekka varoittamatta lähtisi kaivautumaan niiden alta, ja kietoi käsivartensa Tempestin reisien taakse.
"Vain hetken", hän vastasi, samalla kun merivesi pyörteili aaltojen tahtiin heidän ympärillään. Pitäisi alkaa suunnata takaisin rantaa kohti, mutta hän halusi viipyä tässä vielä hetken, tutkia pisamaisia kasvoja katseellaan.
"Taisin nukkua hyvän tovin."

"Ehkä", Tempest vastasi silmät hymystä siristyen. Merivesi sai pitkät, märät ripset takertumaan toisiinsa ja aurinko oli riehaannuttanut pisamat perinpohjin.
"Olet niin suloinen torkkuessasi, etten ole voida pitää käsiäni erossa", hän sanoi ja kallisti päätään niin, että saattoi hamuta miehen korvaa hellästi. Matkan jälkeen häneen pesiytynyt ahdistus ja varjoisat ajatukset olivat huuhtoutuneet pois turkoosiin mereen häämatkan aikana.

Tiarnan naurahti melkein epäuskoisesti ja taivutti päätään houkutellakseen suudelman korvalta huulille.
"Väitän, että sinä olet huomattavasti suloisempi, vaimorakas", hän vetosi käheästi, samalla kun kääntyi hitaasti ja lähti kahlaamaan takaisin rantaa kohti. Sydämen levoton rytmi alkoi hitaasti tasaantua sitä mukaa, kun mieli alkoi uskoa kaiken olevan hyvin.
"Ajattelin, että tahtoisit ehkä lähteä tutkimaan tänään saarta?"

Tempest nauroi kuplien, hämillisen onnellinen hehku kasvoillaan ja hautasi nenänsä hetkeksi Tiarnanin kaulataipeeseen, ennen kuin painoi suudelman miehen huulille. Jalat kiertyivät tiukemmin miehen vyötärölle.
"Mielelläni", hän vastasi ja tunsi erikoisen, kuuman lepatuksen sisällään. Se sai hänet kaipaamaan Tiarnania ja tuntemaan olonsa melkein humaltuneeksi.
"Ehkä näemme tänään kilpikonnan tai kaksi."

Hetken aikaa veden kanssa kosketuksissa olleella iholla viipyi miellyttävä viileys, ennen kuin rannan hiekalta hohkaava kuumuus iski vastaan. Juuri nyt aurinko paistoi vailla estettä, mutta viimeistään lounasajan jälkeen pilvien oli ennustettu siirtyvän suojaamaan saarta pahimmalta kuumuudelta.
"Minulla on hyvä tunne siitä", Tiarnan vakuutti, seisahtuessaan hylättyjen tavaroidensa viereen hiekalle.
"Olen melko vakuuttunut siitä, että tänään näemme kilpikonnia."

Tempest vastasi hymyllä ja laski jalkansa alas, irrottaen otteensa Tiarnanin niskalla. Ehkä hänen pitäisi pukea jotain muutakin päälleen kuin uimapuku. Hän ei ollut käyttänyt paljoa muuta kuin uimapukuaan matkan aikana.
"Toivon niin", hän vastasi ja pyrähti kuuman hiekan yli. Hetken hän harkitsi, että huuhtoisi meren suolan iholtaan. Mutta hän päätyisi hyvin todennäköisesti sukeltamaan uudelleen turkooseihin aaltoihin heidän kierrellessään saarta.
Tempest nousi portaat patiolle ja toiset ylös huvilalle, laskien pyrstönsä matkalaukkunsa viereen ja kyykistyi tutkimaan mietteliäänä sen sisältöä.

Tiarnan kumartui keräämään omaisuutensa hiekalta, työnsi aurinkolasit takaisin nenälleen ja suuntasi sitten Tempestin perässä takaisin huvilalle. Kahdet jäljet kulkivat mereen ja kahdet jäljet palasivat merestä. Näyssä olisi ollut jotakin hyvin rauhoittavaa, jos Tiarnan olisi malttanut kääntyä katsomaan.
Sen sijaan hän kipusi portaiden sarjan, puisteli pahimmat hiekat jaloistaan ja astui avoimesta ovesta heidän makuuhuoneeseensa.
"Mitä etsit?" hän kysyi hellästi, seisahtuen vaimonsa taakse.

"Jotain mitä pukea päälle", Tempest vastasi sormeillen hajamielisesti kauniiden, kukkakirjailtujen kesämekkojen kankaita. Lopulta hän valitsi yhden, jonka valkeaa helmaa hennot, vaaleanpunaiset kukat värittivät. Kun hän suoristui, Tiarnanin lämpö ja läsnäolo hänen takanaan saivat kuumuuden hiipimään hänen ihollaan ja sydämen lepattamaan kiivaammin. Tempest ei ollut tottunut tuntemaan näin. Halu oli varsin vieras käsite.
Hän nojasi varovasti taaksepäin, kunnes saattoi painaa selkänsä miehen rintakehää vasten.

Tiarnanin kulmat painuivat kevyeen kurtistukseen kuin hän olisi miettinyt jotakin ankarasti. Lopulta hän antoi ajatukselleen periksi, ja lausui sen ääneen:
"Minun mielestäni olisit oikein viehättävä ilman mekkoakin."
Mutta ehkä se ei olisi ollut sopivaa, vaikka saari oli toki varattu ihan vain heidän käyttöönsä. Sitä paitsi aurinko oli täällä päin hyvin armoton.
Hän kietoi käsivartensa hoikalle vyötärölle ja halasi Tempestin syliinsä.

Tempest hymyili ja puraisi alahuultaan. Hän antoi mekon valua sormiensa välistä takaisin laukkuun ja tunsi sykkeen lepattavan ihonsa alla, kun Tiarnan kiersi käsivartensa hänen ympärilleen.
Mitä hänelle oli tapahtumassa?
Hän kääntyi hitaasti ympäri ja nosti kätensä miehen niskalle. Hetken hän tutki harmaita myrskysilmiä, ennen kuin kiipesi varpailleen ja painoi suudelman jumaloimalleen suupielelle. Sitten huulille, sormet tummiin hiuksiin punoutuen.

Tiarnan unohtui hetkeksi seuraamaan sormenpäillään vyötärön siroa linjaa, ja melkein yllättyi siitä, että Tempesti kääntyi hänen käsiensä lomassa. Hän oli huomaavinaan kultaisten silmien katseessa jotakin - mutta vanha mies, älä innostu liian aikaisin. Vaikka kosketus niskalla lähettikin levottomia väreitä alas selkää.
"Tarvitsetko, hm, apua sen etsimisen kanssa..?" hän ehdotti käheästi, ennen kuin vastasi suudelmaan.
Rauhassa nyt, hyvä mies.

Tunne oli uusi ja melkein pelottava, mutta silti Tempest tunsi olonsa melkein huumaantuneeksi onnesta. Maailma hehkui värejä, sinistä, kultaa ja vihreää ja valkeat, hennot verhot keinuivat mereltä puhaltavassa tuulessa. He todella olivat paratiisissa – ja he olivat täällä kaksin, saivat kuulua vain toisilleen.
"Ehkä", hän sanoi häivähdys hymyä äänessään ja vetäytyi Tiarnanin syleilystä, painaen hetkeksi käden sydämelleen. Hengitä, sinä hölmö. Empien hän kääntyi takaisin mieheen päin ja nosti käden niskalleen, avaten uimapukunsa lukon. Hän ujutti sen yltään tutkien Tiarnanin kasvoja.
Sitten hän astui askeleen lähemmäs ja tarttui varovasti miehen shortsien reunaan, vetäen tätä lähemmäs.

Tiarnanin teki miltei mieli murahtaa ääneen, kun Tempest vetäytyi hänen otteestaan. Hölmö, hölmö mies, joka oli saanut vaimonsa hetkeksi käsivarsilleen, ja sitten ajanut tämän taas pois-
Hänen ajatuksensa keskeytyi, kun uimapuvun olkaimet avautuivat, ja tyköistuva kangas liukui siron kehon yli.
Hänellä ei ollut enää mitään valtaa kuohuvaan vereensä, joka muisti yhä kerran, jolloin Tempest oli ensimmäisen kerran katsonut häntä tuolla tavoin.
Suu tuntui kuivalta, kun hän astui lähemmäs, ja kupersi kätensä kummallekin puolelle naisen kasvoja painaakseen suudelman tämän huulille.

Suudelma sai perhoset lepattamaan Tempestin vatsassa niin, että hänen sormensa puristuivat shortsien reunan ympärille. Hän nojautui miestä vasten vastatessaan suudelmaan ja nosti toisen kätensä Tiarnanin niskalle, punoen sormensa tummiin hiuksiin. Syke muuttui levottomammaksi, sai hänen ihonsa palamaan kosketuksesta.
Tempest irrotti otteensa shortseista ja nosti sen sijaan toisenkin kätensä miehen niskalle, ponnistaen sitten hajareisin Tiarnanin syliin.

Tiarnan halusi uskoa, että edes hölmö, innostunut mies ei voisi tulkita tilannetta näin väärin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Tempest loikkasi hänen sylinsä, hän uskoi voivansa luottaa omaan arviointikykyynsä. Siitäkin huolimatta, että veri jyskytti korvissa kammottavan levottomana.
Toinen käsi kiertyi Tempestin reisien taakse, samalla kun toinen huitaisi lähes kärsimättömästi läheiselle tasolle unohtuneita tavaroita syrjään. Mitään ei rikkoutunut, siitä Tiarnan oli meko varma, mutta hän ei voinut väittää pysähtyneensä tarkistamaan, kun nosti Tempestin tasolle istumaan hamuten vaimonsa huulilta suudelmaa.

Varpaat kipristelivät levottomina. Tempest painautui lähemmäs Tiarnanin rintaa istuessaan tason laidalla kaivaten miehen tuomaa lämpöä ja läheisyyttä. Sormet vaelsivat tummissa hiuksissa ja silittivät hopeisia juovia, kun hän vastasi suudelmaan, joka oli keinuttaa hänen koko maailmaansa.
Levottomuus tuntui leviävän koko kehoon, polttelevan hänen ihonsa alla ja sykkivän hänen sisällään.
Varovasti toinen käsi valui niskalta alas paljasta rintakehää ja ryhtyi avaamaan miehen shortseja.

Tiarnan muisti epämääräisesti, että he olivat tainneet puhua kilpikonnien etsimisestä. Mutta ne olivat kilpikonnia, minne ne muka ehtisivät kadota, vaikka he viipyisivät huvilalla hetken pidempään?
Hitot kilpikonnista. Hienoja eläimiä, mutta ne saisivat nyt odottaa hetken.
Tiarnan murahti hiljaa ja antoi huultensa vaeltaa Tempestin kaulan herkälle iholle, samalla kun sormet hväilivät kaivaten naisen reisiä.

Kosketus kaulalla sai Tempestin vavahtamaan ja huokaamaan hiljaa, silmät kiinni painuen. Nyt hänen maailmansa keinui varmasti. Iho paloi huulten kosketuksesta ja sai pökerryttävät väreet kulkemaan alas varpaisiin saakka.
Hän puri alahuultaan Tiarnanin käsien vaeltaessa hänen reisillään ja työnsi shortseja alas, pois tieltä. Sitten empivä käsi valui hyväilemään miestä hellin, herkin sormin.

Tiarnan tiesi olevansa tuomittu mies. Pelkkä hiljainen huokaus oli suistaa hänet täysin tasapainosta. Hyvä luoja, oliko olemassa suloisempaa ääntä?
Hänen oli nojattava otsansa hetkeksi siroa hartiaa vasten, vedettävä syvään henkeä, ennen kuin hän saattoi jatkaa ihon hyväilyä huulillaan.
Hyvä jumala, hän tulisi vielä hulluksi.
Kuin kokeillen sormet siirtyivät hyväilemään reiden sisäpuolen pehmeää ihoa.

Tempestin oli pidettävä silmänsä painettuina kiinni, sillä hänen maailmansa kieppui ja pyöri. Pää tuntui kevyeltä. Hän nojasi päänsä Tiarnanin päätä vasten, hamusi huulillaan hellästi miehen korvaa. Sydämen syke lepatti korvissa melkein kuurouttavana.
Käsi jatkoi liikettään rohkaistuen, joskin oli haparoida, kun miehen herkälle iholle vaeltaneet sormet saivat hänet vavahtamaan. Koko keho tuntui kuumalta, levottomuus kerääntyi hänen vatsaansa sykkeenä, jonka hän tunsi varpaissaan saakka.

Tiarnanin käsi vaelsi hellästi ylemmäs, sormet tunnustelivat, kuinka ylös niillä olisi lupa nousta. Sen jälkeen kun he olivat keskustelleet Tempestin huolesta, hän oli halunnut varmistaa sen, että tämän keho olisi todella valmis. Tehdä oman osansa sen eteen, ettei kokemus olisi kivulias.
Hän antoi huultensa vaeltaa ylemmäs hipaisemaan naisen korvaa.
"Miltä sinusta tuntuu?"
Hänen oma äänensä oli halusta käheä.

Ylemmäs vaeltavat sormet tekivät Tempestin olon perinpohjaisen levottomaksi. Häivähdys hermostusta nipisti hänen vatsassaan ja sai hänet jännittymään, sillä hän vierasti ajatusta, ei kokenut tarvitsevansa... Sellaista huomiota, ei ymmärtänyt sen päälle. Ja samaan aikaan kosketus hänen reidellään, sen hellä vaellus, tuntui olevan juuri sitä, mitä hänen levoton kehonsa janosi. Syke hänen sisällään kiihtyi melkein kuurouttavaksi.
Hänen tuntui olevan vaikeaa pitää itsensä istumassa tason laidalla.
Kysymys sai hänet avaamaan melkein kuumeisina hehkuvat silmänsä ja painamaan kaipaavan, kutsuvan suudelman Tiarnanin kaulalle. Hän ei luottanut kykyynsä muodostaa sanoja.

Tempestin jännittyessä Tiarnan keskeytti sormiensa liikkeen, jätti ne hetkeksi lepäämään paikoilleen ja antoi niiden sitten vaeltaa hellästi reiden ulkopinnalle. Ehkä vielä jonakin päivänä. Hän todella toivoi niin. Eikä vähiten siksi, mitä Tempest oli kertonut jännittämisestään.
Se auttaisi, hän halusi uskoa niin.
Hän tutki hetken kultaisia silmiä ja epäili, voisiko enää koskaan edes kuvitella hallitsevansa itseään. Hän tekisi mitä tahansa Tempest haluaisi, siitä ei ollut epäilystäkään.
Kädet siirsivät naisen hellästi, mutta silti onnistumatta peittämään pientä, tästä itsestään riippumatonta kärsimättömyyttä parempaan asentoon, jotta hän saattoi painua lähemmäs.

Ehkä jonakin päivänä.
Tempest tunsi pienen, syyllisen piston levottoman, kuuman sykkeen alla, kun Tiarnanin vei kätensä pois. Eikö aviomiehellä pitäisi olla oikeus koskettaa häntä?
Ajatukset kuitenkin katosivat, sillä hänen maailmansa täyttyi tähtipölystä. Hän kiersi kätensä Tiarnanin niskalle ja punoi sormiaan hiuksiin, ainakin arveli niin, sillä hän kadotti itsensä pian. Sukelsi niin syvälle tähtiin, että tuli tiedottomaksi itsestään, ympäristöstään ja siitä, kuinka avoimesti saattoi nauttia Tiarnanin kosketuksesta. Hyvä luoja, miten uskomattomalta miehen läheisyys tuntui.
Mutta Tiarnan ei antaisi hänen pudota.
Lukemattomia viestejä

Jos Tiarnan olisi hillinnyt itsensä edes hieman paremmin, jos hänellä olisi ollut edes ripaus enemmän herrasmiesmäisyyttä, hän olisi saattanut herätä huolestumaan siitä, ettei hänen vaimonsa rasittuisi liikaa. Ilma oli kuuma, joten rauhalliset hengähdystauot urheilusuoristusten välissä olivat tarpeen.
Hän ei kuitenkaan kyennyt ajattelemaan mitään sellaista juuri nyt. Huono mies.
Ehkä oli siis vain oikein, että hän itsekin joutui ottamaan tukea tason reunasta ja hautaamaan hetkeksi kasvonsa siroa hartiaa vasten, vetääkseen syvään henkeä. Huulet hamusivat kuumaa ihoa raukeina.

Tempest nojasi päänsä Tiarnania vasten. Hän antoi silmiensä pysyä kiinni, sillä hänen maailmansa aaltoili ja keinui edelleen, tähtipölystä pökerryttävänä. Vaaleat, pehmeät suortuvat olivat takertuneet niskaan ja ohimoille ja poskilla viipyi puna ihon hohkatessa lämpöä. Syke lepatti edelleen hurjana, rintakehä kohoili kiivaan hengityksen tahdissa.
Hänen maailmaansa ravistelleet mielihyvän aallot tuntuivat jylläävän edelleen hänen sisällään ja tekivät todellisuudesta utuisen käsitteen. Tiarnan tuntui olevan ainoa asia, joka esti häntä leijailemasta pois tai todennäköisemmin putoamasta lipaston laidalta lattialle.
Toinen käsi nousi silittämään raukeasti miehen niskaa, kun Tempest painoi poskensa Tiarnanin rintaa vasten.

Tiarnan hipaisi uudelleen huulillaan Tempestin olkapäätä. Hän palasi hitaasti takaisin tähän aikaan ja paikkaan, heidän makuuhuoneeseensa paratiisisaarella, jonne saattoi kuulla aaltojen kuohunnan.
"Haluaisitko... käydä suihkussa?" hän ehdotti käheästi, ja yhä käsiään tasoon vasten nojaten suoristautui niin, että saattoi nähdä Tempestin kasvot.
Hyvä luoja, nainen koituisi vielä hänen turmiokseen jonakin päivänä. Vanha mies, olisi pitänyt ottaa rauhallisemmin.

Tiarnanin vetäytyessä Tempest kohotti päätään, vaikka huone tuntui edelleen keinahtelevan. Hän avasi silmänsä ja räpäytti muutaman kerran raukeasti, kuumeinen hehku vielä muistona kullassa, tutkien Tiarnanin kasvoja hetken.
Hän vastasi myöntävällä nyökkäyksellä ja suli melkein uneliaaseen hymyyn, kipristellen varpaitaan. Jalat tuntuivat huterilta, joten Tempest ojensi toisenkin kätensä, venytti niitä kissamaisesti päänsä yllä ja kiersi sitten käsivartensa Tiarnanin niskalle, kiiveten miehen syliin niin, että saattoi painaa päänsä leveälle hartialle.

Tiarnan kurtisti kevyesti kulmiaan ja kokeili varovasti omien jalkojensa luotettavuutta. Hän ei aikonut ottaa sitä riskiä, että hölmö vanha mies olisi ylittänyt jaksamisensa ja he luhistuisivat molemmat lattialle.
Sitä ei näyttänyt olevan tapahtumassa. Hän totesi melkein naurettavan tyytyväisenä, että jalat kantaisivat kyllä vaivattomasti heidät molemmat.
Hän kietoi käsivartensa paremmin Tempestin ympärille, nosti naisen syliinsä ja suuntasi kohti ulkoilmaan rakennettua suihkua.

Vaikka taivas ei ollut enää pilvetön, lämpö tuntui huumaavalta. Ilma oli raskasta ja tuoksui makealta, teki olosta melkein epätodellisen ja uneliaan. Tempest laski jalkansa alas suihkussa, ottaen hetkeksi tukea suihkun kivisestä seinästä ja väänsi sitten veden päälle.
Kylmä vesi palautti tehokkaasti tähän hetkeen ja seisottuaan hetken sen alla, Tempest työnsi hiuksia pois kasvoiltaan ja kohotti katseensa Tiarnanin kasvoihin, tutkien miehen silmiä. Sitten hän kiersi kätensä tämän vyötärölle ja halasi paljasta rintakehää.

Pienen hetken ajan Tiarnanin raukeassa mielessä kävi järjetön ajatus siitä, että heidän pitäisi rakennuttaa tällainen suihku kotiinkin. Suihku, jossa saattoi kuunnella lintujen innokasta sirkutusta ja haistaa eksoottisten kasvien tuoksun seinän takaa.
Se ei taitaisi olla aivan yhtä hohdokasta Lontoossa.
Hän nojasi toisen kätensä vasten kivistä seinää ja laski katseensa Tempestiin.
"Haluatko edelleen nähdä kilpikonnat tänään?"

Tempest sulki hetkeksi silmänsä halatessaan miestä. Häntä ravistellut mielihyvä tuntui viipyvän edelleen hänen sisällään, teki jaloista huterat ja mielestä utuisen, vaikka uneliaisuus haihtuikin vilpoisen veden myötä.
Hän hieraisi ohimoaan Tiarnanin rintaa vasten, ennen kuin kohotti kasvonsa ja vastasi miehen katseeseen, tutkien kauniita, harmaita silmiä.
"Haluan", hän vastasi ja nosti toisen kätensä silittämään miehen hiuksia taakse.
"Mutta juuri nyt en halua olla missään muualla kuin tässä."

Tiarnanin silmät siristyivät hymystä.
"Meillä ei ole mitään kiirettä", hän vakuutti, ja kumartui painamaan hitaan suudelman vaimonsa huulille.
Hänen olisi varmastikin pitänyt tarkistaa, mihin aikaan kilpikonnat ylipäätään olivat aktiivisia. Olisi ikävää, jos he tekisivät koko patikkaretken vain todetakseen, ettei muuta nähtävää kilpikonnien kilpien lisäksi ollut.
Nukkuivatko kilpikonnat kilvissään?
Hän antoi sormiensa vaeltaa alas Tempestin selkää.

Tempest vastasi hymyllä ja tunsi polvensa huteriksi, kun Tiarnan suuteli häntä. Hänen koko kehonsa tuntui huteralta, mutta häkellyttävällä, ihastuttavalla tavalla, jossa jokainen kosketus tuntui moninkertaisesti voimakkaammalta.
Hän kiersi käsivartensa paremmin miehen vyötärölle ja piirsi sormenpäillään selkärangan kaarta.
"Sinä viet minulta vielä jalat alta", hän sanoi hiljaa, hymyä äänessään ja piirsi nenänpäällään miehen leukaperään, ennen kuin painoi suudelman kaulan pehmeälle iholle.

Tiarnan kietoi käsivartensa paremmin Tempestin ympärille.
"Olen pahoillani. Mutta lupaan pitää sinut pystyssä", hän vakuutti, haudaten nenänpäänsä vaaleiden hiusten joukkoon samalla kun viileä vesi valui alas hänen selkäänsä.
"Tai toimia pehmikkeenä sinulle, jos satumme molemmat kaatumaan..."
Hänen toinen kätensä laskeutui sivelemään Tempestin ristiselkää.

Kosketus tuntui lähettävän väreitä hänen varpaisiinsa saakka. Tempest naurahti häkeltyneesti ja hautasi kasvonsa miehen rintaa vasten, hengittäen syvään tuttua tuoksua. Se sekottui eksoottiseen makeuteen ja hän toivoi, ettei koskaan unohtaisi sitä.
"En ole koskaan tuntenut, niin kuin sinä saat minut tuntemaan", hän sanoi melkein huoaten ja piirsi sormillaan ylös Tiarnanin selkää, juovittaen sitä pitkin valuvaa vettä.

Tiarnan olisi halunnut voida sanoa, että oli sellaisen yläpuolella, mutta silti Tempestin sanat kuulostivat tavallaan imartelevilta. Mutta myös surullisilta, sillä naisen olisi pitänyt saada nauttia jo kauan ennen häntä, ei joutua kärsimään ajattelemattomista miesystävistä.
Onneksi se oli nyt mennyttä.
"Olen hyvin iloinen, että nautit", hän vetosi, painaen uuden suudelman vaaleiden hiusten joukkoon.
"Haluan, että vaimoni on onnellinen."

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   La Loka 27, 2018 7:29 am

Tempest nojasi otsansa miehen rintaa vasten ja hipaisi poskeaan, joka tuntui punehtuvan jostain muusta kuin kuumuudesta.
"En tarkoita vain- vain sitä", hän sanoi. Oli totta, ettei hän ollut koskaan kokenut tai kuvitellut voivansa kokea, mitä Tiarnan sai hänet kokemaan: todellisuuden hämärtävää mielihyvää, joka viipyi hänen sisällään pitkään jälkikäteenkin.
Hän ei ollut myöskään aikaisemmin koskaan tiennyt, että hän voisi haluta läheisyyttä näin.
"Rakastan sinua, enemmän kuin osaan sanoa. Teet minut epätodellisen onnelliseksi", Tempest jatkoi ja hapuili sanoja, jotka voisivat kuvata hänen tunteitaan.
"Saan olla oma itseni ja sinä saat minut tuntemaan oloni niin... Rakastetuksi, etten aina tiedä, miten käsitellä sitä. Tunnen- tunnen oloni turvalliseksi, niin kuin- niin kuin voisin tehdä ja ajatella asioita, jotka ovat ennen pelottaneet minua."

Tiarnan piilotti kasvonsa hetkeksi Tempestin kosteita hiuksia vasten ja hieraisi nenänpäällään tämän päälakea miettiessään sanoja, jotka saivat mietteliään juovan ilmestymään hänen tummien kulmiensa väliin.
"Olen siitä hyvin onnellinen", hän vastasi, vaikka se tuntuikin melkein vähättelyltä naisen sanojen jälkeen. Mutta kuinka hän muuten olisi voinut kuvailla oloaan?
"Millaiset asiat ovat pelottaneet sinua?"

Tempest liikahti epätietoisena ja hieraisi ohimoaan lämmintä, märkää ihoa vasten. Vihreät lehdet kurottelivat kivistä kootun seinän yli ja heittivät varjoja heidän varpailleen, joita Tempest katseli miettiessään.
"En tiedä", hän sanoi nolostuneena, "se on tunne. En ole varma, kuinka pukea sitä sanoiksi. Kuinka ihana olet ja mitä saat minut tuntemaan."
Hän hapuili ajatuksiaan.
"Mutta minä- Minä en ole koskaan tuntenut näin siitä mitä me... Teimme."

Tiarnan tunsi sanoinkuvaamatonta hellyyttä vaimoaan kohtaan, ja tunne sai hänet halaamaan tämän tiukemmin rintakehäänsä vasten. Suojaan maailmalta, siltä se hänestä melkein tuntui.
"Olen hyvin onnellinen, että tunnet niin", hän vetosi, ja painoi suudelman vaaleiden hiusten joukkoon - hän oli jo lakannut laskemasta, kuinka monennen.
Toinen käsi kurottui sulkemaan suihkun, mutta toinen pysyi Tempestin ympärille kietoutuneena.
"Rakastan sinua."

"Minäkin sinua."
Tempest antoi päänsä nojata Tiarnanin rintaa vasten vielä hyvän tovin sen jälkeen, kun suihku oli sulkeutunut. Sitten hän kurotti telineestä kaksi pyyhettä ja ojensi toisen miehelle, ennen kuin kiersi toisen ympärilleen ja käpertyi sen valkean pehmeyden sisään.
"Onko meillä kiire?" hän kysyi vaeltaessaan takaisin sisään. Hän jätti pyyhkeen kuivamaan ylelliseen kylpyhuoneeseen, vaikkei mikään tainnut ehtiä oikeasti kuivaa täällä, ja tassutti sitten alasti makuuhuoneen puolelle, voimatta vastustaa kiusausta kellahtaa valkeisiin, miellyttävän viileisiin lakanoihin.
Hän ojensi kätensä kutsuen Tiarnania seurakseen.

Tiarnan melkein hämmästyi pyyhettä, lämpimänkosteassa ilmassa oli helppo unohtaa, että sellaistakin tarvittiin.
"Ei, ei meillä ole", hän vakuutti, kun seurasi Tempestiä sisälle.
Myrskynharmaiden silmien katse unohtui seuraamaan alastonta olentoa lumoutuneena. Ei pelkästään siksi, että näky oli kaunis, vaan koska alastomassa vartalossa oli jotakin niin ihastuttavan rentoa.
Kuinka hän olisi voinut kieltäytyä kutsusta?
Edelleen lumoutuneena Tiarnan vaelsi vuoteen luo.

Tempest katseli miehen lähestymistä raukeaa hymyä silmissään ja kosketti ojennetulla kädellään Tiarnanin paljasta vatsaa, piirtäen sormenpäillään alas lämmintä ihoa ja antoi kätensä kiertää vaeltamaan lantion linjaa ja reiden ulkosyrjää. Sitten hän punoi sormensa miehen käteen ja veti tätä seurakseen kierähtäen vatsalleen.
Lämmin, makea ilma vaelsi sisään avoimista terassin ovista ja melkein kuuma merituuli tuntui suorastaan hyväilevän paljasta ihoa. Sillä hetkellä Tempest ei saattanut kuvitella mitään ihanampaa kuin kiireettömän hetken Tiarnanin kanssa, mahdollisuuden vain katsella miestä.

Kosketus sai Tiarnanin värähtämään ennen kuin hän laskeutui vuoteen reunalle istumaan. Hän laski toisen kätensä naisen ristiselälle, lepuutti sitä siinä hetken ja alkoi sitten hieroa selkää pehmein, pyörivin liikkein.
"Melkein odotan, että kissat ilmestyisivät jostakin", hän hymähti.

"Olisi ihanaa, jos ne voisivat olla kanssamme. Pienet rakkaat", hän sanoi hymyillen ja veti tyynyn päänsä alle, halaten käsivartensa sen ympärille.
Selän hieronta sai hänet huokaamaan hiljaa. Silmät painuivat vaistomaisesti kiinni. Hänen olisi pitänyt hemmotella miestä, Tempest pohti tuntien syyllisyyden piston, mutta kosketus tuntui niin hyvältä, ettei hän voinut pyytää Tiarnania lopettamaan.
"Onkohan kilpikonnia vielä liikenteessä vai ovatko ne menneet päiväunille?" hän kysyi tuntien toisen syyllisyyden piston, kun oli viivästyttänyt heidän matkaansa.

"Niillä on paljon kertottavaa, kun pääsemme kotiin", Tiarnan lohdutti. Kissat olisivat varmasti tyytyväisiä hoitopaikassaan, jonka ne olivat itse kelpuuttaneet. Vaikka määkimisen määrä olisi silti varmasti melkoinen, kun kuningatar palaisi.
Oli hypnoottisen rentouttavaa keskittyä hierovaan liikkeeseen.
"Minun on myönnettävä, ettei minulla ole aavistustakaan. Mitä uskoisit?"

Tempest ei ollut itse asiassa varma, paljonko kello oli. Mutta ehkä kilpikonnat olisivat päättäneet odottaa pilvisempää iltapäivää tai sitten he löytäisivät niitä torkkumasta saaren viileämmistä osista.
"Voimme aina kokeilla", hän tarjosi ja raotti silmiään, katsahtaen miestä silmäkulmastaan. Miten Tiarnan saattoi olla niin kiltti? Hän ei varmaan koskaan voisi täysin ymmärtää sitä.
"Ja jos emme löydä niitä, voimme yrittää uudelleen aikaisin huomenaamuna."

"Mmm, niin voimme."
Tiarnan ei kuitenkaan tehnyt elettäkään noustakseen, ei vielä. Hän sipaisi toisella kädellään vaaleat hiukset syrjään Tempestin selältä ja kumartui painamaan suudelman sirolle niskalle ennen kuin jatkoi hierontaa.
"Ehkä torkkuva kilpikonna on helpompi löytää kuin liikkuva."

Suudelma sai Tempestin huokaamaan. Silmät painuivat uudelleen kiinni. Oli vaikeaa keskittyä ajattelemaan kilpikonnia, kun selällä kulkeva kosketus tuntui varpaissa saakka.
"Tuo tuntuu ihanalta", hän sanoi hiljaa. Ehkä hänen ei tarvinnut nolostua sitä, että piti aviomiehensä kosketuksesta tai sitä, että kertoi sen miehelle. Ehkä hänen ei tarvinnut ahdistua enää kosketusta tai kuulla varjon kuiskauksia.

"Minäkin sinua."
Tempest antoi päänsä nojata Tiarnanin rintaa vasten vielä hyvän tovin sen jälkeen, kun suihku oli sulkeutunut. Sitten hän kurotti telineestä kaksi pyyhettä ja ojensi toisen miehelle, ennen kuin kiersi toisen ympärilleen ja käpertyi sen valkean pehmeyden sisään.
"Onko meillä kiire?" hän kysyi vaeltaessaan takaisin sisään. Hän jätti pyyhkeen kuivamaan ylelliseen kylpyhuoneeseen, vaikkei mikään tainnut ehtiä oikeasti kuivaa täällä, ja tassutti sitten alasti makuuhuoneen puolelle, voimatta vastustaa kiusausta kellahtaa valkeisiin, miellyttävän viileisiin lakanoihin.
Hän ojensi kätensä kutsuen Tiarnania seurakseen.

Tiarnan melkein hämmästyi pyyhettä, lämpimänkosteassa ilmassa oli helppo unohtaa, että sellaistakin tarvittiin.
"Ei, ei meillä ole", hän vakuutti, kun seurasi Tempestiä sisälle.
Myrskynharmaiden silmien katse unohtui seuraamaan alastonta olentoa lumoutuneena. Ei pelkästään siksi, että näky oli kaunis, vaan koska alastomassa vartalossa oli jotakin niin ihastuttavan rentoa.
Kuinka hän olisi voinut kieltäytyä kutsusta?
Edelleen lumoutuneena Tiarnan vaelsi vuoteen luo.

Tempest katseli miehen lähestymistä raukeaa hymyä silmissään ja kosketti ojennetulla kädellään Tiarnanin paljasta vatsaa, piirtäen sormenpäillään alas lämmintä ihoa ja antoi kätensä kiertää vaeltamaan lantion linjaa ja reiden ulkosyrjää. Sitten hän punoi sormensa miehen käteen ja veti tätä seurakseen kierähtäen vatsalleen.
Lämmin, makea ilma vaelsi sisään avoimista terassin ovista ja melkein kuuma merituuli tuntui suorastaan hyväilevän paljasta ihoa. Sillä hetkellä Tempest ei saattanut kuvitella mitään ihanampaa kuin kiireettömän hetken Tiarnanin kanssa, mahdollisuuden vain katsella miestä.

Kosketus sai Tiarnanin värähtämään ennen kuin hän laskeutui vuoteen reunalle istumaan. Hän laski toisen kätensä naisen ristiselälle, lepuutti sitä siinä hetken ja alkoi sitten hieroa selkää pehmein, pyörivin liikkein.
"Melkein odotan, että kissat ilmestyisivät jostakin", hän hymähti.

"Olisi ihanaa, jos ne voisivat olla kanssamme. Pienet rakkaat", hän sanoi hymyillen ja veti tyynyn päänsä alle, halaten käsivartensa sen ympärille.
Selän hieronta sai hänet huokaamaan hiljaa. Silmät painuivat vaistomaisesti kiinni. Hänen olisi pitänyt hemmotella miestä, Tempest pohti tuntien syyllisyyden piston, mutta kosketus tuntui niin hyvältä, ettei hän voinut pyytää Tiarnania lopettamaan.
"Onkohan kilpikonnia vielä liikenteessä vai ovatko ne menneet päiväunille?" hän kysyi tuntien toisen syyllisyyden piston, kun oli viivästyttänyt heidän matkaansa.

"Niillä on paljon kertottavaa, kun pääsemme kotiin", Tiarnan lohdutti. Kissat olisivat varmasti tyytyväisiä hoitopaikassaan, jonka ne olivat itse kelpuuttaneet. Vaikka määkimisen määrä olisi silti varmasti melkoinen, kun kuningatar palaisi.
Oli hypnoottisen rentouttavaa keskittyä hierovaan liikkeeseen.
"Minun on myönnettävä, ettei minulla ole aavistustakaan. Mitä uskoisit?"

Tempest ei ollut itse asiassa varma, paljonko kello oli. Mutta ehkä kilpikonnat olisivat päättäneet odottaa pilvisempää iltapäivää tai sitten he löytäisivät niitä torkkumasta saaren viileämmistä osista.
"Voimme aina kokeilla", hän tarjosi ja raotti silmiään, katsahtaen miestä silmäkulmastaan. Miten Tiarnan saattoi olla niin kiltti? Hän ei varmaan koskaan voisi täysin ymmärtää sitä.
"Ja jos emme löydä niitä, voimme yrittää uudelleen aikaisin huomenaamuna."

"Mmm, niin voimme."
Tiarnan ei kuitenkaan tehnyt elettäkään noustakseen, ei vielä. Hän sipaisi toisella kädellään vaaleat hiukset syrjään Tempestin selältä ja kumartui painamaan suudelman sirolle niskalle ennen kuin jatkoi hierontaa.
"Ehkä torkkuva kilpikonna on helpompi löytää kuin liikkuva."

Suudelma sai Tempestin huokaamaan. Silmät painuivat uudelleen kiinni. Oli vaikeaa keskittyä ajattelemaan kilpikonnia, kun selällä kulkeva kosketus tuntui varpaissa saakka.
"Tuo tuntuu ihanalta", hän sanoi hiljaa. Ehkä hänen ei tarvinnut nolostua sitä, että piti aviomiehensä kosketuksesta tai sitä, että kertoi sen miehelle. Ehkä hänen ei tarvinnut ahdistua enää kosketusta tai kuulla varjon kuiskauksia.
Tänään

Tiarnanin myrskysilmät siristyivät ilahtuneesta hymystä, ja hän kumartui painamaan uuden suudelman Tempestin niskalle, keskeyttämättä pehmeää hierontaa. Lentomatkan lihaksiin keräämä jännitys oli varmasti jo haihtunut, mutta se ei ollut mikään syy jättää vaimon selkää ilman hierontaa.
Hän olisi voinut nousta ja hakea miedontuoksuista voidetta tehostaakseen hierontaa, mutta juuri nyt hän ei olisi millään malttanut nousta ja rikkoa hetkeä heidän väliltään.
"Tekeekö kipeää johonkin?" hän kysyi hellästi, viitaten hieromiinsa lihaksiin.

Ei, ei tosiaan tehnyt kipeää. Hellä, pehmeä hieronta tuntui niin hyvältä ja niin rentouttavalta, ettei Tempest ollut varma, kuinka hän pysyisi enää jaloillaan tänään.
Niskalle painetut suudelmat lähettivät väreitä varpaisiin saakka ja saivat hänet katsahtamaan miestä silmäkulmastaan epäuskoista, häkeltynyttä lämpöä silmissään.
"Onko jotain, mitä olet halunnut tehdä, mutta et ole vielä saanut mahdollisuutta?" hän kysyi ja ojensi toisen kätensä taakse niin, että saattoi silittää sormenpäillään miehen säärtä.

Kevättalven onnettomuus tuntui muuttaneen jotakin Tiarnanin ajattelussa. Hän oli ollut hölmö, kun oli pitänyt heidän yhteisiä hetkiään itsestäänselvyytenä. Oliko hän todella kuunnellut Tempestiä silloin, kun oli palannut hetkeksi maailmalta kotiin?
Siitä tuntui olevan ikuisuus.
"Mitä tarkoitat, rakas?" hän kysyi, samalla kun laskeutui itsekin pitkälleen vuoteelle, makaamaan kyljelleen niin, että saattoi jatkaa hellää hierontaa.

Tiarnanin laskeutuessa hänen vierelleen Tempest katseli miehen kasvoja ja ojensi toisen kätensä sipaisemaan hopeista juovaa tummissa hiuksissa.
"Haaveitasi", hän vastasi, "tai jotain arkista. Mitä tahansa, mitä haluaisit tehdä."

Kysymys sai Tiarnanin käden pysähtymään hetkeksi, ja mietteliään juovan ilmestymään hänen kulmiensa väliin.
Hän oli melko varma, että hänellä oli ollut haaveita. Niitä oli ollut paljonkin, silloin kun hän oli ollut nuori poika Lewiksen saarella.
Missä vaiheessa hän oli lakannut ajattelemasta haaveitaan?
"Onko sinulla?" hän lopulta kysyi, kääntäen katseensa vaimoonsa.

Tempest kohotti toruen toista kulmaansa. Hän oli kysynyt ensin, mutta laski katseensa mietteliäänä valkoisiin petivaatteisiin, joilla loikoi.
"Haluaisin uida valaiden, miekkavalaiden ja delfiinien kanssa", hän sanoi, "ja todella syvissä, sinisissä vesissä. Haluaisin myös nähdä kaikki maailman satumaisimmat paikat ja voittaa lentopelkoni. Haluaisin osata useampaa kieltä sujuvammin ja oppia kokeilemaan uusia asioita rohkeammin. Haluan tehdä sinut onnelliseksi ja löytää keinoja hemmotella sinua. Haluan kirjoittaa vielä vanhana ja harmaana ja tuntea, etten jää katumaan mitään, kun aikani koittaa. Luulen."

Tiarnan vastasi toruvaan kulmankohotukseen nöyrällä, melkein pahoittelevalla vilkaisulla tummien ripsiensä lomasta. Oli totta, että Tempest oli kysynyt ensin, mutta saisiko hän anteeksi jos vetoaisi siihen, että oli häkeltynyt vaimonsa läsnäolosta niin, että tarvitsi hetken aikaa miettiä vastaustaan?
Mielessään hän lupasi, että tekisi kaikkensa, jotta mahdollisimman moni Tempestin unelmista kävisi toteen.
"En ole lainkaan varma, osaanko kuvitella mielessäni lainkaan yhtä hienoja haaveita", hän huomautti, ja painoi suudelman naisen hartialle.

Tempest siristi epäluuloisesti silmiään ja tukisti miehen tummia hiuksia hellästi.
"Olen varma, että on jotakin, mitä haluaisit saada tehdä", hän vetosi ja jäljitteli sormenpäällään poskipään komeaa linjaa ja kääntyi kyljelleen, jotta saattoi katsella miestä paremmin.
"Yksi pienenpieni haave, jonka voisit toteuttaa." Hän kosketti sormenpäillään miehen korvaa ja suli hymyyn, kohottautuen kyynärpäänsä varaan ja hamuten korvanlehteä huulillaan.
"Sinulla todella on maailman ihanimmat korvat."

Tiarnan näytti asiaankuuluvan pahoittelevalta, mutta yritti todella miettiä vastausta kysymykseen. Hän haaveili siitä, että voisi tehdä Tempestin onnelliseksi, ja että heillä olisi edessään vielä monia onnellisia vuosia. Hän haaveili myös siitä, että hänen muut rakkaansa voisivat olla onnellisia, ja että hän voisi tehdä jotakin edistääkseen näiden onnea. Mutta ehkä se ei ollut sellainen vastaus, jota Tempest tarkoitti?
Hän oli aikeissa vastata ensimmäisen mieleensä nousevan ajatuksen, mutta huomautus korvista sai hänet naurahtamaan käheästi.
"Mitä?"

Tempest nauroi ja hautasi hetkeksi nenänpäänsä miehen hiuksiin.
"Oletko unohtanut ansaitsemasi kunnian?" hän torui ja painoi Tiarnanin vatsalleen, jotta saattoi kiivetä istumaan hajareisin miehen alaselälle. Kädet vaelsivat selän iholla.
"Mikä se olikaan?" hän kysyi kumartuen hamuamaan miehen korvaa uudelleen.

Tiarnanin kulmat painuivat hieman alemmas, ennen kuin hänen silmissään välähti tajuaminen. Miehen kasvoilla kävi pieni irvistys, ja hän kohotti hetkeksi toisen käden kasvoilleen ennen kuin kierähti kuuliaisesti vatsalleen.
"Mikä lie", hän puhahti, kun taivutti käsivarret eteensä, niin että saattoi nojata otsaansa niitä vasten. Kosketus korvalla lähetti kylmiä väreitä pitkin paljasta selkää.
"Minulta kesti monta vuotta kasvaa korviini."

Voi rakas Tiarnan, Tempest ajatteli sydän hellyydestä pakahtuen ja hymyili haudaten kasvonsa hetkeksi tummiin hiuksiin. Hän nojasi leukansa miehen hartiaan, lojuen hetken aviomiehensä selällä, ennen kuin käänsi päätään ja hamusi suudelmin paljasta niskaa, kaulansyrjää korvaa.
"Tarkoitin sitä", hän muistutti ja piirsi sormenpäillään käsivarsien paljaaseen ihoon, "rakastan korviasi."

Tiarnanilla oli vakaa huoli siitä, että tällä menolla hän ei enää muistaisi ajatella suuria kilpikonnia, jotka vaelsivat vapaina saaren luonnossa. Ilmastoidussa huoneessa Tempestin kehon lämpö tuntui miellyttävältä hänen omaa ihoaan vasten.
"Saat minut häkeltymään", hän vetosi naurahtaen, ja taivutti päätään yrittäessään tavoittaa vilauksen vaimonsa kasvoista silmäkulmaansa.

Tempest nauroi kuplien ja pudisteli päätään.
"Siitä olen onnellinen", hän vastasi ja hamusi hellästi miehen niskaa. Tiarnan häkellytti hänet usein pelkällä läsnäolollaan. Kädet silittivät käsivarsia ja nousivat hartioille, käyden hieromaan niitä pehmein liikkein.
"Rakastan myös tuoksuasi", hän jatkoi ja hengitti syvään, painaen nenänsä hetkeksi Tiarnanin niskalle, ennen kuin kosketti jälleen huulillaan tämän ihastuttavaa korvaa.

Hierova liike sai Tiarnanin murahtamaan matalasti, ja sormien löytäessä jumiin jääneen lihaksen koko selkä jännittyi hetkeksi. Oli melkein mahdotonta vastustaa halua sulkea silmät ja vain nauttia kosketuksesta, joka tuntui sähköistävän hänen koko kehonsa.
"Purjevene", hän totesi, samalla kun tunsi kosketuksen niskallaan.
"Haluaisin joskus omistaa purjeveneen. Kun puhuimme haaveista."

Tempest hymyili ja suoristautui hetkeksi istumaan miehen alaselälle, jotta saattoi hieroa jännittyvää selkää kunnolla, antaa käsiensä vaeltaa pitkin lämmintä ihoa. Oli unenomaista olla täällä kaksin, voida viipyä huoletta alasti saaren lämmössä ja kuulua vain toisilleen.
"Ehkä sinun pitäisi ostaa purjevene", hän ehdotti ja käsien noustessa ylemmäs, hän kumartui painamaan jälleen suudelman miehen niskalle.

Osa Tiarnanista melkein odotti, että tuntisi varoittamatta kissan sirot tassut niskallaan, kun heidän tyttönsä tulisivat mustasukkaiseksi kuningattarensa hänelle antamasta huomiosta. Mutta kissat eivät olleet täällä nyt, vaan käskyttivät hoitajiaan kotona.
Mies antoi silmiensä painua kiinni.
"Ehkä. Jonakin päivänä. On hyvä, että on myös unelmia, eikö niin?"
Mikään ei estänyt häntä ostamasta purjevenettä, mutta hän halusi odottaa oikeaa hetkeä. Tai jotakin sellaista.

"Niin on", Tempest vastasi lempeästi ja hipaisi nenänpäällään korvaa, ennen kuin suoristautui jälleen ja valui istumaan miehen reisien päälle, jotta saattoi hieroa risti- ja alaselkää ja omistaa niille yhtälailla huomiota kuin hartioillekin. Hän kumartui ja painoi keveitä suudelmia selän iholle.
"Milloin olet viimeksi purjehtinut?"

Alemmas siirtyminen sai Tiarnanin murahtamaan ensin pettyneenä, mutta hyvin nopeasti murahdusta seurasi tyytyväinen huokaus. Kosketus tuntui hyvältä, melkein liian hyvältä.
"Siitä on jo hyvä tovi, Dwaynen ja Marlenen kanssa, luulisin. Heillä on huvijahti kotipuolessa... Meren toisella puolen."
Oli vaikea keskittyä sanoihin, ihoa hipaiseva suudelma katkaisi hänen ajatuksensa.
"Pitäisitkö sinä purjeveneestä?"

Huvijahti toi Tempestin mieleen valtavat, modernit veneet, jotka maksoivat miljoonia ja kuljettivat miljonäärejä Välimeren satamasta toiseen.
"Pitäisin", hän vastasi hymyillen ja kuvitteli mielessään pienemmän tuulessa pullistuvan purjeen, läpi sinisten aaltojen kiitävän veneen. Ajatus omasta rauhasta oli ihana.
"Olisi ihanaa olla kanssasi merellä", hän lisäsi hieroen päättäväisemmin miehen alaselkää ja nojautui välillä hamuamaan sitä huulillaan.

Ehkä he voisivat hankkia purjeveneen. Sijoittaa sen sellaiseen paikkaan, joka mahdollistaisi purjehtimisen ilman toivottoman pitkiltä tuntuvia lentoja.
"Miksi me kutsuisimme sitä?" Tiarnan kysyi käheästi, kulmat kevyesti kurtistuen.
"Purjevenettämme."
Hän luotti siihen, että Tempestin mielikuvitus palvelisi heitä paremmin tässä asiassa.
"Ei liian isoa venettä. Kotoisa."

"En tiedä", Tempest vastasi kuljettaen käsiään ylös selkärankaa ja kosketti ristiselkää huulillaan.
"Minulla ei ole kokemusta veneiden nimeämisestä, mutta lupaan pohtia asiaa." Hänellä ei ollut merkittävästi kokemusta myöskään veneistä, mikä oli luultavasti häpeällistä ottaen huomioon, miten mielellään hän viihtyi vedessä. Joku päivä vene veisi hänet syviin, sinisiin vesiin ja hän sukeltaisi niiden syleilyyn.
"Miksikä sinä kutsuisit venettä?"

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   La Loka 27, 2018 7:32 am

Miksei Tiarnan ollut vienyt Tempestiä purjehtimaan jo aiemmin? Hänen mieleensä palasi jälleen Charlesin lupaus siitä, että he saisivat lainata Whimsya sellaisella hetkellä, kun mies kihlattuineen ei itse olisi purjehtimassa. Nythän hänellä olisi aikaa toteuttaa haave, työt eivät painaneet päälle.
Hän ähkäisi, kun sormet löysivät erityisen hyvältä tuntuvan kohdan.
"Perinteisesti veneet on kai nimetty naisille sopivin nimin..."

Ähkäisy sai Tempestin hymyilemään ja sormet jatkoivat pehmeää, pyörivää liikettä äänen kirvoittaneessa kohdassa. Hän hamusi huulillaan selän ihoa hitaasti alemmas ja hengitti syvään sen tuoksua.
"Uskoisin niin", hän vastasi.
"Mutta luulen, että saat nimetä veneesi juuri niin kuin haluat. Moni on tainnut nimetä veneen jonkin sellaisen mukaan, mitä se heille merkitsee."

Tiarnanin suupielessä häivähti pieni hymy.
"Charlesin veneen nimi on Whimsy", hän huomautti, ja ajatus oli hänestä äärimmäisen viehättävä. Ei ollut vaikeaa kuvitella, että vene tosiaan tarjosi hänen tavallisesti hyvin jähmeälle ystävälleen mahdollisuuden tuntea olonsa hieman vapaammaksi, jos ei nyt suorastaan oikullisen leikkimieliseksi.
"Minun täytyy pohtia asiaa. Viihtyisivätköhän tytöt veneellä?"

"Luulen, että ne viihtyisivät paremmin kotona, vaikkeivät itse olisikaan sitä mieltä", Tempest arveli. Kissat olivat herkkiä keräämään stressiä ympäristön muutoksista ja häntä pelotti, että pienet rakkaat tulisivat merisairaiksi tai hukkuisivat merelle lujahdettuaan ulos hytistä.
"Whimsy on suloinen nimi", hän lisäsi ja nousi selkää ylemmäs niin, että saattoi nojautui hamuamaan jälleen miehen niskaa, kaulansyrjää ja korvaa, jota hän hipaisi hellästi myös sormillaan.

"Mmm, olet varmasti oikeassa", Tiarnan myönsi melkein haikeana, vaikkei alunperinkään ollut ollut tosissaan kissojen tuomisessa veneelle. Olihan ajatus silti herttainen, päättäväinen Leela tähystämässä kohti merta kaiteen päällä tasapainotellen - tietenkin vain mielikuvituksessa. Kissa saattoi selviytyä pudotuksesta kylpyammeeseen, mutta valtameren aallot olivat ehdottomasti huono ajatus.
Tiarnan veti henkeä ja kiemursi itsensä selälleen Tempestin alle, myrskysilmissä melkein leikkisä katse.
"Sinun pitäisi kirjoittaa joskus kirja seilaavista kissoista."

Selkä katosi hänen altaan ja Tempest huomasi katselevansa Tiarnanin kasvoja. Perhoset kutittivat hänen vatsaansa, kun hän tutki miehen harmaita myrskysilmiä. Hän silitti sormenpäillään poskipäätä ja kumartui painamaan sille suudelman miehen vatsalla istuen.
"Ehkä. Onko sinulla ajatusta siitä, mitä siinä tapahtuisi?"

Kosketus viipyi edelleen muistona selän iholla. Tiarnan kohotti toisen kätensä silittämään pisamaista poskea, seuraamaan sen linjaa hellästi peukalollaan.
"Jotakin hyvin jännittävää, varmasti", hän vastasi, ja kulmille ilmestyi miettiväinen kurtistus.
"Ehkä ne purjehtisivat maailman meriä etsimässä kadonnutta kuningatartaan? Luulen, että sen pitäisi olla kuvakirja. Sinun kuvittamasi."

Kultaisissa silmissä tuikahti nauru ja Tempest upotti sormensa tummiin hiuksiin, silittäen hopeisia juovia hellästi.
"Se kuulostaa lumoavalta tarinalta", hän sanoi hymy suupielissään tuikkien ja tutki myrskysilmiä, nojautuen sitten lähemmäs, jotta saattoi koskettaa miehen huulia huulillaan.
"Ehkä sinun pitäisi kirjoittaa se tarina."

Tiarnanin silmät siristyivät hymystä. Hänen oli hyvin helppo kuvitella Tempest ikuistamaan heidän kissansa villiin, merelliseen tarinaan. Romana olisi ehdottomasti kapteeni. Ehkä myös Davidin ja Caitlinin pojille löytyisi tilaa tarinasta?
"Ne seilaisivat ehdottomasti yhdeksällä merellä", hän huomautti. Kissoilla sanottiin olevan yhdeksän henkeä, eikö totta?
"Ja ehkä niiden kuningatar olisi rakastunut saarella asuvaan mieheen."
Hänen silmissään tuikahti poikamainen katse.

"Niinkö?" Tempest kysyi nauraen ja laski kätensä miehen niskalle, kumartuen hipaisemaan poskipäätä huulillaan. Onni tuntui lämpönä hänen suonissaan.
"Kerro minulle lisää tästä saarella asuvasta miehestä", hän kannusti ja hamusi huulillaan Tiarnanin korvaa. Ehkä saarella asuvan miehenkin korvat olisi äänestetty ihastuttaviksi.

Pohtiva kurtistus säilyi Tiarnanin kasvoilla.
"Puhuisin huomattavasti mieluummin kissojen hurmaavasta kuningattaresta, jolla on kultaa silmissään ja hiuksissaan", hän vetosi, samalla kun toinen käsi siirtyi sivelemään Tempestin selkää.
"Mutta saarella asuva mies oli pitkään hyvin yksinäinen ennen kuningattaren saapumista. Ja nyt hän on hyvin, hyvin rakastunut, eikä osaisi kuvitella elämäänsä ilman tätä."

Tempest kätki hymynsä miehen kaulataipeeseen ja tunsi häkeltyneiden, onnellisten perhosten lepattavan vatsanpohjassaan. Täällä hän saattoi unohtaa hetkeksi, mitä oli tehnyt.
"Hän kuulostaa hyvin mielenkiintoiselta", hän vetosi ja hamusi miehen korvaa, "haluaisin kuulla lisää hänestä."

Tiarnan nauroi käheästi ja käänsi päätään, niin että saattoi hipaista huulillaan Tempestin ohimoa.
"Luulen, että hän lupasi kuningattarelle näyttävänsä saaren kilpikonnat", hän aloitti, käsi sirolla selällä vaeltaen.
"Mutta juuri nyt hänellä taitaa olla hyvin sopimattomia ajatuksia, jotka vaikeuttavat keskittymistä huomattavasti."
Hänen sormensa pysähtyivät naisen ristiselälle.

Sanat saivat hänen vatsanpohjansa nipistämään. Tempest antoi kasvojensa viipyä haudattuna Tiarnanin kaulataipeeseen ja hengitti kevyesti kaulan ihoa vasten, imi itseensä sen tuoksua.
"Niinkö?" hän kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen ja siveli sormenpäillään miehen leukaperää.
"Millaisia ajatuksia?"

Tiarnan kietoi kätensä paremmin Tempestin selälle ja halasi tämän rintaansa vasten.
"Hänen ajatuksensa, se hänelle anteeksi annettakoon, haluavat palata heidän yhteiseen hetkeensä", hän kuiskasi hiljaa, aivan lähellä Tempestin korvaa.
"Ja siihen, kuinka jumalaiselta kuningatar kuulosti, ja kuinka kovasti hän haluaisi kuulla tuon jumalaisen äänen uudelleen."

Tempest puri alahuultaan, kun hänen poskensa tuntuivat kuumuvan ja hän kätki kasvonsa paremmin miehen kaulaan. Perhoset tuntuivat lepattavan niin, että maailma keinahti.
Hän avasi suunsa, mutta empi.
"Mikä siinä viehättää sinua?" hän kysyi varovasti, hieraisten punehtunutta poskeaan Tiarnanin hartiaa vasten, ennen kuin painoi solisluulle kevyen suudelman.

Hetken Tiarnan pelkäsi, että oli mennyt liian pitkälle. Että jokin tavassa, jolla hän oli puhunut, oli ollut liian uskaliasta, ja saanut Tempestin perääntymään. Hän jatkoi silti selän silittelyä, sormet hellinä selkärangan molemmin puolin kulkien.
Oli helpottavaa kuulla tämän puhuvan.
"Sinun äänessäsi?" hän varmisti, kulmat jälleen alemmas painuen.
"Niinä hetkinä se, että tiedän sinun nauttivan. Että minä saan sen aikaan."

Tempest kohottautui ylemmäs niin, että saattoi katsoa Tiarnanin kasvoja kultaiset silmät täynnä melkein haikeaa hellyyttä. Hän silitti miehen poskea ja kumartui painamaan suudelman tämän huulille, sormet tummiin hiuksiin upoten.
Hän rakasti Tiarnania. Rakasti niin, että sattui. Miehen ei olisi pitänyt joutua pelkäämään satuttavansa häntä tai painostavansa häntä.
"Minäkin pidän siitä, jos saan sinut nauttimaan olostasi", hän kuiskasi epävarmasti, tottumattomana pukemaan ajatuksiaan sanoiksi.
"Mitä muuta saarella asuva mies ajattelee?"

Tiarnanin kädet hakivat uuden paikan Tempestin reisiltä, lepäsivät niillä hellinä, mitään vaatimattomina. Hänelle riitti jo se, että he saivat olla tällä tavalla kiireettömästi lähekkäin, iho ihoa vasten.
Hän saattoi vain toivoa, että varjot pysyisivät poissa.
"Hän pohtii sitä, kuinka onnekas on, kun on saanut kuningattaren omakseen", hän vastasi, hymyä suupielissään.
"Ja toivoisi voivansa näyttää tälle koko maailman."

Tempest vastasi hymyyn ja silitti Tiarnanin poskea, kumartuen painamaan suudelman miehen huulille, sitten toisen suupielelle, jossa hänen jumaloimansa hymy asui.
"Luulen, että kuningatar on uskomattoman onnellinen", hän sanoi ja hipaisi nenänpäällään miehen kaulansyrjää, hamuten sitä sitten hellästi huulillaan.
"Heidän yhteinen hetkensä viipyy myös hänen ajatuksissaan."

Tiarnan yritti keskittyä ajattelemaan kilpikonnia, sillä liika innostuminen näissä lämpötiloissa voisi varmastikin olla vanhahkolle miehelle kohtalokasta. Mutta hänen sievä vaimonsa lepäsi hänen päällään alastomana, joten saattoiko häntä syyttää, etteivät kilpikonnat olleet ensimmäisenä hänen mielessään?
Hymy sai myrskysilmät siristymään.
"Uskoisin, että saarella asuva mies on siitä hyvin mielissään", hän vastasi hieman käheästi.
"Enemmän kuin mielissään."

Käheys miehen äänessä sai Tempestin vatsan nipistämään. Hetken hän toivoi, että olisi voinut tehdä jotain erityistä. Valua suudelmin alas, yllättää aviomiehensä, hemmotella tätä. Mutta hän tiesi, ettei pystyisi siihen. Hän tuntisi käden niskallaan, pakottamassa päätään alas ja tuttu vaisto heräisi, saisi hänet rimpuilemaan kauemmas, siitä huolimatta, ettei Tiarnan koskaan pakottaisi tai painostaisi häntä.
Älä ajattele sitä.
"Mitä saarella asuva mies haluaisi?" hän kuiskasi ja nousi hipomaan huulillaan Tiarnanin korvaa.

Millainen aviomies ajatteli ennemmin omaa nautintoaan, kuin sitä, että vaimo pääsisi näkemään jättiläiskilpikonnia? Niiden näkeminen olisi ainutlaatuinen kokemus, sellainen, jota Tiarnan ei voisi tarjota sen jälkeen, kun he jättäisivät saarensa taakseen.
Mutta hänen oli hyvin vaikea hillitä itseään juuri nyt.
Hän nielaisi kipeästi ja antoi käsiensä vaeltaa sirolle vyötärölle, jäädä siihen melkein mietteliäästi.
"Juuri nyt hän haluaisi kuningattarensa."

Huone keinahti uudelleen hänen vatsassaan asuvien perhosten voimasta. Tempest ei ollut osannut kuvitella, kuinka ihanalta tuntui kuulla, että Tiarnan halusi häntä – todella kuulla ja voida uskoa siihen. Hän hieraisi ohimoaan kissamaisesti miehen päätä vasten ja nosti sitten päätään niin, että saattoi kohdata harmaiden silmien katseen.
Hän soi miehelle ujon hymyn ja painoi hetkeksi katseensa, ennen kuin tarttui Tiarnanin kasvoihin ja painoi suudelman miehen huulille. Sitten hän valui suutelemaan kaulan pehmeää ihoa.
"Hänen kuningattarensa haluaa olla hänen."

Olisi kuvitellut, että hänen ikäänsä ehtinyt mies olisi hallinnut itsensä paremmin, mutta Tiarnan tunsi menettänsä järkensä sillä hetkellä, kun Tempest lausui vastauksensa.
Hän lähetti mielessään pahoittelun kilpikonnille, vaikka uskoikin niiddn ymmärtävän, ja ponnisti itsensä ylös patjasta niin, että sai keikautettua Tempestin alleen patjalle. Huulet hamusivat huulilta suudelmaa.

Sydän jätti lyönnin välistä, kun maailma keikahti oikeasti, ja Tempest henkäisi melkein naurahtaen yllätyksestä, kun heidän asemansa vaihtuivat. Kun hän kohtasi silmänräpäyksen ajan Tiarnanin katseen, syke kiihtyi rajuksi lepatukseksi, joka sai hänen vatsanpohjansa nipistämään hurjana.
Hän vastasi suudelmaan ja punoi sormensa miehen tummiin hiuksiin, tuntien melkein hengästyvänsä sen voimasta. Voi taivas, Tiarnan. Mies ravisteli hänen koko maailmaansa.

Olisi varmasti ollut herrasmiesmäistä tarjota Tempestille pidempi tauko. Vaikka he olisivatkin hylänneet ajatuksen kilpikonnista, hän olisi voinut ehdottaa rentouttavaa kylpyä ammeessa tai porealtaassa.
Myöhäistä se nyt oli.
Hän hamusi naisen huulia nälkäisenä, ennen kuin valui suudelmineen tämän kaulalle.

Tempest oli kiitollinen tukevasta sängystä ja valkeista lakanoista allaan, sillä kaulalle valuvat suudelmat saivat hänet sulkemaan silmänsä maailman kieppuessa ja tuikkiessa tähtiä. Kun he olivat yhdessä, hän tunsi yleensä tajuntansa lipsuvan – nyt jo suudelmat tuntuivat hukuttavan hänet tähtipölyyn.
Hän huokasi kallistaen vaistomaisesti päätään ja puri huultaan. Kädet valuivat hiuksista niskalle ja alas paljaille kyljille. Jalat halasivat miestä kevyesti.

Jonakin päivänä hän voisi kenties tutkia Tempestin kehon läpikotaisin. Jonakin päivänä hän voisi antaa huultensa ja käsiensä vaeltaa vapaina.
Mutta ei vielä tänään.
Nyt Tiarnan keskittyi suutelemaan Tempestin kaulaa ja solisluita ja silittämään tämän lantion siroa kaarta.
"Jaksatko vielä...?" hän varmisti ääni painuen.

Vei hetken, ennen kuin Tempest ymmärsi, että Tiarnan kysyi häneltä jotain. Hän avasi silmänsä, räpäyttäen häkeltyneenä ja puraisi huultaan, kun kaulalla vaeltavat huulet olivat saada silmät painuvat uudelleen kiinni.
"Ja- mmmh", hän vastasi haparoiden ja piirsi sormenpäillään miehen selän ihoon, "jaksan, sinä hassu, ihana mies." Voi olla, ettei hän pysyisi enää jaloillaan, mutta ehkä voisivatkin viettää loppuillan vuoteessa.

Tiarnanin mielessä kävi sama huoli, mutta olisiko sen niin väliä? Loppupäivän Tempest voisi lepäillä vuoteessa, tai jos ilta olisi erityisen kaunis, hän voisi kantaa naisen yhteen suurista aurinkotuoleista, josta he voisivat katsella tähtiä.
Hän naurahti käheästi ja hipaisi kaulan ihoa hampaillaan, samalla kun toinen käsi vaelsi Tempestin reidelle.

Kosketus reidellä sai hänen maailmansa keinumaan samoin kuin huulten vaellus kaulalla. Hampaiden kosketus sai hänet värähtämään ja henkäisemään ääneen.
Hänen oli puristettava silmänsä kiinni, sillä tähtipöly tuntui tihkuvan suoraan huoneeseen, jonka valkeat verhot keinuivat turkoosilta mereltä puhaltavassa tuulessa. Sormet jäljittelivät hänen mielensä tähtikarttaa Tiarnanin selälle.

"Mmm, huomenna", Tiarnan vakuutti. Hän lupasi itselleen, että laittaisi herätyksen, ja pakottaisi itsensä nousemaan vuoteesta ajoissa, vaikka miten olisi tehnyt mieli jäädä torkkumaan Tempestin vierelle. Hän keittäisi heille teetä ja laittaisi aamupalaa, ja sen jälkeen he voisivat suunnata etsimään kilpikonnia.
Se kuulosti suunnitelmalta.
Hän kääntyi laiskasti kyljelleen, kasvot vaimoaan kohti, ja jäi kuulostelemaan lähestyvää yötä.
"Tänä yönä ei välttämättä sada."

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   La Loka 27, 2018 7:33 am

Tempest katseli Tiarnanin kasvoja ja siveli sormenpäällään niiden piirteitä, kameroiden jumaloimaa profiilia, komeita poskipäätä, leukaperän linjaa, tummaa kulmakarvaa.
Hänen poskensa punehtuivat vienosti, kun hän huomasi punertavan, purppuraisen jäljen miehen kaulalla. Oliko hän tehnyt sen?
"Olen odottanut tähtien näkemistä."

Tiarnan hymyili Tempestille raukeasti ja haki tämän käden uudelleen omaansa, painaakseen tällä kertaa suudelman kämmenelle.
"Siinä tapauksessa meidän pitäisi ehdottomasti katsella tähtiä, mikäli ilta pysyy selkeänä", hän vetosi, ja jäi hieromaan pientä kämmentä peukalollaan.
"Uskoisin, että uima-altaasta on hyvät näkymät."

"Se kuulostaa ihanalta", Tempest vastasi ja nosti katseensa kaulalta harmaisiin myrskysilmiin. Kämmenelle painettu suudelma nosti häkeltyneen hymyn hänen huulilleen.
"Olemme tainneet viettää valtaosan päivästä ilman vaatteita", hän pohti siloittaen tummia hiuksia pois kasvoilta.
"Ehkä on turha aloittaa nyt?"

Tiarnan kohotti toista kulmaansa ja nauroi sitten käheästi, painaen uuden suudelman sirolle kämmenelle.
"Vaimostani paljastuu yllättäviä puolia", hän vetosi, ja sipaisi toisella kädellään vaaleaa suortuvaa, joka olisi halunnut takertua pisamaiseen poskeen varsin hurmaavalla tavalla.
"Mutta olen ehdottomasti samaa mieltä. Turha aloittaa nyt."

Tempest hieraisi kuumalta tuntuvaa poskeaan ja palautti kätensä sitten takaisin tummiin hiuksiin. Ehkä hän todella oli löytämässä itsestään aivan uusia puolia. Mutta ainakaan vielä Tiarnan ei ollut tuntunut pitävän niitä epämiellyttävinä.
Hän nojautui hipaisemaan miehen ohimoa huulillaan ja arvellessaan jalkojensa kantavan, pujahti sängystä jaloilleen. Hän pyyhkäisi sormet läpi villiintyneistä, melkein valkeista hiuksistaan, katsahti Tiarnania hymyillen olkansa yli ja pyrähti sitten portaat alas patiolle, jossa heidän ihastuttava uima-altaansa oli.
Epäröimättä hän ojensi kädet päänsä yli ja sukelsi sen tummaan veteen.

Tiarnan oli protestoida ääneen, kun Tempest nousi hänen viereltään, vaikka hänen olikin myönnettävä, että hänen vaimonsa oli äärimmäisen viehättävä näky seistessään sängyn vierellä ilman rihmankiertämää. Voisivatkohan he ottaa tällaisen tavaksi, loikoilla päivät huolettomasti alastomina?
Tuskin. Mutta saattoihan siitä haaveilla.
Mies nousi istumaan, kokien itsensä huomattavasti vähemmän sulokkaaksi, pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan ja seurasi sitten vaimoaan ulos.
Taivas oli tähtikirkas.

Vaikka vesi oli varmasti melkein yhtä lämmintä kuin reilusti yli kaksikymmentäasteinen, kuumankostea yöilma, se tuntui viileältä ja ihastuttavalta iholla. Tempest lipui altaan pohjaa pitkin pitkän tovin, hipoen sormenpäillään sinisiä laattoja ja pehmeitä, utuisia valoja, jotka saivat veden hehkumaan ja näyttämään melkein epätodelliselta.
Hän nousi pintaan altaan toisessa päässä, työnsi märkiä hiuksia taakse ja jäi katselemaan Tiarnanin kasvoja hymyä silmissään.
"Tuletko?" hän houkutteli ja loiskaisi vettä kevyesti miehen suuntaan, vaikka pitkässä altaassa sillä ei ollut toivoakaan osua lähellekään.

Tiarnanin katse laskeutui seuraamaan vedessä lipuvaa hahmoa, joka erottui selvänä altaan pohjasta loistavien valojen ansiosta.
Hymy siristi automaattisesti myrskynharmaat silmät, kun Tempestin pää kohosi pinnalle ja kasvot kääntyivät häntä kohti.
"Odota pieni hetki", hän vetosi ja kääntyi ympäri, palaten sisäänkäynnin lähelle. Hän joutui tutkimaan teknistä ohjauspaneelia hetken, ennen kuin sai suurimman osan huvilan ja uima-altaan valoista sammutettua. Vain muutama himmeä valo jäi valaisemaan tietä uima-altaalle.
Tiarnan kääntyi ympäri ja lähti astelemaan varovasti takaisin pimeäksi käynyttä allasta kohti.

Tempest hengitti hetken, ennen kuin sukelsi takaisin pinnan alle. Allas oli pimeä ja vesi samettisen mustaa. Kun hän kääntyi ympäri pinnan alla, hän saattoi erottaa yötaivaan himmeästi melkein tyynen vedenpinnan läpi.
Hän palasi ilmaan ja jäi hetkeksi häkeltyneenä katselemaan näkyä yllään: loputonta tähtien merta mustalla sametilla. Taivas ei ollut koskaan näyttänyt näin suurelta.
Hänen häkellyksensä vain kasvoi, kun hän katsoi alas ja näki tähtien meren jatkuvan vedessä, yhtyvän suoraan yötaivaaseen. Hän ui tähdissä.

"Se on kaunis, eikö olekin?"
Tiarnan oli laskeutunut veteen kaikessa hiljaisuudessa ja liukunut äänettömän veden poikki sinne, missä oli erottanut Tempestin liikkuvan. Nyt hän saattoi ottaa toisella kädellä tukea altaan merenpuoleisesta reunasta, samalla kun hän kietoi toisen käsivartensa hetkeksi vaimonsa vyötärölle ja painoi suukon tämän vaaleiden hiusten joukkoon.
Hän ei ollut varma, kuinka järkevää oli sammuttaa valot, mutta rehellisesti sanottuna näky, joka seurasi, oli pienen riskin ottamisen arvoinen.

Tempest nyökkäsi varsin sanattomana. Miltäköhän tyyni meri näyttäisi tähtikirkkaana yönä? Jatkuisiko tähtimeri loputtomiin? Heidän altaansa oli jo lumoavimpia asioita, joita hän oli nähnyt.
"Se on ihana", hän sanoi ja tarttui altaan laitaan, katsellen taivasta. Tähdet tuntuivat tuikkivan tarinoita. Hän saattoi melkein kuulla niiden kuiskivan korvissaan.
"Taivaallisen ihana."

Vaikka tähtitaivas olikin upea, Tiarnanin oli vaikea irrottaa katsettaan satumaisen kauniista vaimostaan. Pimeässä oli lähes mahdoton erottaa värejä, mutta juuri tällä hetkellä hän ei voinut olla ajattelematta, että Tempest oli itsekin väritykseltään kuin tähtien suutelema.
Hän hipaisi naisen ohimoa kevyesti huulillaan.
"Tunnistatko tähtikuvioita?"

Kevyt suudelma sai Tempestin kääntymään Tiarnaniin päin ja kiertämään kätensä miehen niskalle. Hän painoi suudelman miehen huulille ja kohotti katseensa sitten kohti tähtitaivasta.
"En usko", hän hymyili ja laski katseensa takaisin Tiarnanin silmiin, "tunnen paljon paremmin tähtikuviot, joita saat minut näkemään aina suudellessasi minua." Hän nojasi Tiarnanin rintaa vasten jalkojen polkiessa vaivatta vettä ja silitti sormenpäillään miehen niskaa.
"Osaatko sinä kertoa minulle tähtikuvioista?"

Tiarnan hymyili ja hipaisi huulillaan Tempestin otsaa. Hän oli alkanut löytää omia tähtikuvioitaan naisen kehoa kirjovista pisamista, ja uskoi voivansa käyttää tuntikausia niiden kartan piirtämiseen sormenpäillään.
"Pohjoinen taivas on minulle tutumpi", hän myönsi, kun kohotti itsekin katseensa taivaalle. Pohjoista taivasta hän oli katsellut sisarustensa kanssa monet kerrat, kesäisin mökin katolla maaten.
"Mutta uskoisin, että tuolla on Etelän risti. Näetkö?"
Hän osoitti kohti selvästi ristimäistä kuviota.

Tempestin oli vaikeaa irrottaa katsettaan Tiarnanin kasvoista. Se harhaili yhä uudelleen miehen silmiin, kun hänen tuore aviomiehensä yritti sivistää häntä eteläisen taivaan tähtikuvioista.
"Näen", hän myönsi ja katsoi hetken tummaa taivasta tutkien tähdistä muodostuvia kuvioita, ennen kuin kosketti huulillaan Tiarnanin korvaa.
"Mitä muuta siellä on?"

Tiarnan laski katseensa hetkeksi tähtitaivaasta hamuillakseen suudelmaa vaimonsa huulilta.
"Jos olisi tyynempi yö, tähtitaivas näyttäisi jatkuvan loputtomiin", hän totesi, vilkaisten merelle. Ehkä aallot vielä asettuisivat, yötä myöten tuuli usein tyyntyi.
"Siellä jossakin pitäisi olla ainakin Kentauri ja Tulilintu..."
Hän katsahti taivaalle, vaikka olisi mieluusti tutkinutkin Tempestin kasvoja.

Hymy viipyi Tempestin suupielissä ja hän piirsi Tiarnanin nenän profiilin sormenpäällään, ennen kuin pakotti katseensa takaisin tähtitaivaalle.
"Millaiset tarinat niillä on?" hän kysyi ja hipaisi nenänpäällään miehen kaulansyrjää. Meri ehkä aaltoili vielä, mutta uima-altaan vesi oli lähes tyyntä ja he saivat uida tähtien joukossa.

Tiarnanin katse tutki taivasta hetken, ja tummien kulmien väliin ilmestyi tuttu juova, kun hän yritti löytää mainitsemansa tähtikuviot.
"Tuolla, Kentauri."
Hän piirsi kuvion rajat sormellaan, vaikkei sitä ollutkaan yhtä helppo erottaa kuin paljon yksinkertaisempaa ristiä.
"Tiedätkö kreikkalaisten tarujen Khironin, suuren opettajan? Tarinan mukaan Zeus nosti hänet kuoleman jälkeen osaksi tähtiä."

"Se kuulostaa ihanalta tarinalta", Tempest vastasi ja polki jaloillaan kevyesti lämpimältä tuntuvaa vettä. Hennot väreet saivat mustan veden pinnasta heijastuvat tähdetkin väreilemään. Osaksi tähtiä siirtyminen oli hyvin kaunis ajatus. Se oli aina puhutellut häntä.
"Mikä Tulilinnun tarina on?"

Tiarnanin ajatukset hakeutuivat hetkeksi takaisin kissojen tarinaan, josta he olivat aiemmin puhuneet.
"Tiedätkö, laivakissojen pitäisi ehdottomasti seilata tähtikirkkaana yönä. Olen varma, että saisit kuvasta aivan uskomattoman upean", hän vetosi, samalla kun haravoi taivasta löytääkseen Tulilinnun. Se oli helpompi tunnistaa, sillä tähtien muodostava kuvio todella muistutti siivet levällään lentävää, pitkäpyrstöistä lintua.
"Tuolla. Se on yksi kahdestatoista tähtikuviosta, jotka hollantilaiset navigaattorit Pieter Dirkszoon Keyser ja Frederick de Houtman nimesivät 1500-luvun lopulla."
Juova pysyi kulmien välissä.
"Muut tähtikuviot he nimesivät todellisten eläinten mukaan, joten on mahdollista olettaa heidän uskoneen myös feenikslintujen olevan todellisia."

Tempest hymyili ja katseli tähtien muodostamaa kuviota taivaalla.
"Ehkä ne ovat", hän haaveili ja hipaisi nenänpäällään miehen poskea, pohtien maailmaa, jossa syvissä, sinisissä merissä eläisi merenneitoja ja seireenejä, jossa tulesta syntyisi feeniksejä ja lohikäärmeitä, jossa pilvien lomassa voisi liitää siivekkäitä hevosia. Ehkä hänen myrskyratsastajansa tavoin heidänkin kokemiaan ukkosmyrskyjä edeltäisi yönmusta hevonen, jonka siiveniskut synnyttäisivät hirmumyrskyjä.
"Sinä olet tehnyt elämästäni satua, jossa kaikki tuntuu olevan mahdollista."

Tiarnan katsahti Tempestiä silmäkulmastaan.
"Ehkä niin", hän myönsi, ja halasi vaimonsa hieman tiukemmin kylkeensä, samalla kun piteli toisella kädellään yhä kiinni altaan reunasta. Maailmassa oli vielä paljon tutkimattomia kolkkia, paljon sellaista, mitä ihminen ei ollut luokitellut ja asettanut osaksi järjestelmää. Kuka tiesi, vaikka feenikslinnut olisivatkin voineet olla todellisia?
Mies luovutti ja käänsi katseensa vaimoonsa.
"Sinä olet itsekin hyvin satumainen olento", hän huomautti hiljaa, ja hamusi naisen huulilta suudelmaa.

Sanat saivat Tempestin painamaan katseensa häkeltyneenä hymyillen.
Jos tämä oli vain unta, hän ei halunnut herätä enää koskaan. Suudelma sai perhoset lepattamaan hänen vatsassaan ja Tempest kiersi kätensä paremmin Tiarnanin niskalle vastatessaan suudelmaan. Tähdet eivät tuikkineet vain hänen silmissään, sillä he uivat niissä.
"Rakastan sinua", hän kuiskasi, luoja ties monennettako kertaa – mutta se oli todellisin asia, jonka hän tiesi. Sitten hän hamusi uutta suudelmaa miehen huulilta.

"Minäkin rakastan sinua", Tiarnan vastasi, ja antoi itsensä unohtua vielä toiseen hellään suudelmaan. Vaikka he olivat käyneet suihkussa, hän saattoi melkein vannoa, että maistoi yhä meren suolaisen maun vaimonsa huulilta.
Hänen merenneitonsa.
Melkein vastahakoisesti mies irtautui suudelmasta, katsahti kultaisiin silmiin ja liukui varovasti kauemmas. Vasta sitten hän potkaisi vettä, niin että saattoi liukua takaperin, kutsuen Tempestiä mukaansa, uimaan melkein tähtien meressä.

Tiarnanin kulmat painuivat alemmas, kun Tempest katosi veden alle, ja hänen katseensa laskeutui pinnan alle etsimään vaaleaa hahmoa. Hetken hän kuvitteli näkevänsä kultaisen välähdyksen, kuin pyrstön suomuista heijastuvan tähtien valon, mutta sen täytyi olla vain hänen mielikuvituksensa tuotetta.
Hän käännähti pehmeästi ympäri juuri sopivasti nähdäkseen, kuinka Tempest nousi takaisin pinnalle. Hymy suupieliään kohottaen hän jäi polkemaan vettä paikoilleen, katse naista kohti suunnattuna.

Tempest vastasi hymyyn, kultaiset silmät siristyen ja pyyhkäisi vaaleita hiuksia pois kasvoiltaan. Hetken hän tutki miestä kuin arvioiden ja kiepahti sitten taaksepäin, kadoten veden alle jalat pintaa polskaisten. Hän sukelsi pohjaan käsillään tietään pimeässä vedessä tottuneesti tunnustellen, vaikka oli viettänyt niin paljon aikaa uima-altaassa, että tunsi sen läpikotaisin sokkonakin.
Hän lipui miehen alle syvässä altaassa ja ojensi kätensä hipomaan miehen varpaita.

Jälleen Tiarnan oli näkevinään välkähdyksen kultaa, ja jälleen hänen oli laitettava se mielikuvituksensa piikkiin. Ehkä tarinat kissoista ja niiden kuningattaresta olivat saaneet hänet valtaansa.
Hänen olisi tehnyt mieli sukeltaa veteen Tempestin seuraksi, mutta pimeässä hän pelkäsi törmäävänsä naiseen. Niinpä hän vain odotti, katsellen tähtien kimallusta veden mustalla pinnalla, joka väreili yhä hennosti, kunnes kevyt kosketus sai hänet hätkähtämään.

Kosketus siirtyi varpailta jalkapöydälle ja siitä säärelle, sivellen sormenpäillään ylös miehen jalkaa ja sitten reittä. Toinenkin käsi liukui miehen reidelle, kun Tempest kohosi hitaasti pintaan. Kädet vaelsivat lantion yli paljaille kyljille, kun Tempest veti henkeä ja nojautui painamaan suudelman Tiarnanin huulille.
Lukemattomia viestejä

Kosketus lähetti samanlaisia sähköisiä väristyksiä kehoon kuin aiemmin, ja Tiarnanin toinen käsi hapuili sivulle kuin yrittäen hakea otetta laidasta, joka kuitenkin oli hänen ulottumattomissaan.
Nyt hän oli varma kultaisesta välähdyksestä.
Hän seurasi lumoutuneena, kuinka Tempest rikkoi veden pinnan, ja vastasi suudelmaan kaivaten.
"Pitäisikö minun... olla huolissani merenneidon suutelemisesta?" hän kysyin käheästi sen lomasta.

Tempest nauroi kuplien ja hieraisi nenänpäätään Tiarnanin ohimoon, ojentaen käsivartensa rennosti miehen niskan taakse.
"En tiedä", hän vastasi kultaiset silmät lämpiminä siristyen. Hän painoi toisen suudelman miehen huulille ja nojautui tämän rintaa vasten. Onnelliset, häkeltyneet perhoset kutittivat hänen vatsaansa.
"Pitäisikö sinun?"

Tiarnanin jalat potkivat rennosti mustaa vettä heidän allaan. Hän tiesi, ettei pohja ollut kaukana hänen jalkojensa alapuolella, mutta pimeys sai altaan tuntumaan loputtoman syvältä.
Hän tutki kultaisia silmiä ja vastasi uuteen suudelmaan.
"En ole aivan varma", hän myönsi sitten, mietteliäs juova kulmiensa välissä.
"Epäilen, että olen menettänyt sydämeni hänelle joka tapauksessa."

Tempest hymyili ja silitti sormenpäällään tummaa kulmakarvaa sileäksi. Hän kosketti huulillaan miehen ohimoa, sitten poskipäätä.
"Epäilen, että hän tuntee samoin", hän muistutti huvittunut, lämmin tuike suupielessään. Tämän tarinan merenneito taitaisi seurata miestä minne tahansa. Tempest painoi suudelman Tiarnanin suupielelle.
"Mitä saarella asuva mies ajattelee tähtikirkkaana yönä?"

Tiarnanin myrskysilmät siristyivät lämpimästä hymystä.
"Ehkä huoli on silloin aiheeton, mikäli merenneito todella tuntee samoin", hän totesi ja painoi hetkeksi otsansa vasten Tempestin otsaa.
"Hän ei ole uskoa onneaan siitä, että saa jakaa sen merenneitonsa kanssa."

Vastaus sai Tempestin nauramaan ja sukimaan hellästi tummia, hopean kirjomia hiuksia. Tiarnan oli saada hänen sydämensä pakahtumaan hellyydestä.
"Miten merenneito voisi osoittaa saarella asuvalle miehelle, että todella tuntee samoin?" hän kysyi ja tutki harmaita myrskysilmiä, joille yö tuntui antavan aivan oman sävyn.

Yksittäinen pilvi lipui tähtitaivaan poikki, muodostaen siihen mustan aukon, joka toi melkein mieleen jonkin tarumaisen olennon. Lohikäärmeen, joka lensi äänettömästi meren yllä ja pimensi vartalollaan hetkeksi tähdet.
Tiarnanin katse oli kuitenkin kiinnittynyt Tempestiin.
"Saarella asuva mies tietää sen jo melko varmasti", hän vakuutti hiljaa.

Tempest tutki myrskysilmiä yön himmeässä valossa. Tiarnan sai hänen sydämensä pakahtumaan hellyydestä, ja hän painoi suudelman miehen suupielelle, jossa asuvan hymyn oli ikuistanut muistiinsa.
"Haluaisin hänen tietävän sen ehdottoman varmasti", Tempest huomautti pehmeästi ja kuljetti sormiaan tummissa niskahiuksissa.
"Mitä voisin tehdä?"

Pilvi tai lohikäärme - täällä oli helppo uskoa niidenkin olemassaoloon - jatkoi matkaansa ja taivas oli jälleen kirkas, ainakin hetken.
Tiarnan nojautui lähemmäs ja painoi vuorostaan suudelman Tempestin huulille, pehmeän, hellän hipaisun.
"Haluan vain nähdä, että olet onnellinen", hän vetosi.
"Niin kuin katsoessasi näitä tähtiä."

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   La Loka 27, 2018 7:33 am

Miten Tempest toivoi, että olisi voinut tehdä jotain. Jotain, mikä kertoisi, kuinka paljon hän rakasti Tiarnania. Hänen mielikuvituksensa oli ehtymätön kaikessa paitsi tässä ja se turhautti häntä.
Hän vastasi miehelle hymyllä ja painoi suudelman toisellekin suupielelle, ennen kuin hamusi uutta suudelmaa Tiarnanin huulilta.
"Sinä teet minut onnelliseksi", hän sanoi. Tiarnan todella oli kaikki, mitä hän voisi koskaan toivoa. Se, että joskus varjo kuiski hänelle ja teki hänestä typerän, itsekkään ja vastuuttoman, ei ollut miehen syytä.
"Minäkin haluan, että sinä olet onnellinen."

"Olen siitä iloinen", Tiarnan totesi pehmeästi ja kohotti toisen kätensä vedestä pyyhkäistäkseen pisamaista poskea.
"Ja minä olen onnellinen. Hyvin onnellinen."
Kuinka hän voisi olla mitään muuta juuri nyt, kun sai jakaa paratiisin vaimonsa kanssa? Tuntui edelleen yhtä häkellyttävältä, että he olivat todella sanoneet 'tahdon' rakkaidensa edessä.
Uusi pilvi hiipi vaivihkaa tähtien eteen.
"Luuletko, että meidän pitäisi palata pian sisälle?"

Tempest olisi voinut viipyä yön uima-altaassa. Vaati kaiken hänen itsekurinsa olla kahlaamatta mereen auringon laskettua.
"Ehkä", hän vastasi hymyä silmissään ja hipaisi miehen ohimoa nenänpäällään. Hän katsahti haikeasti hämärän huvilan suuntaan. Ehkä heidän pitäisi palata sisälle ja käydä nukkumaan, mikäli he haluaisivat nousta aikaisin ja lähteä katselemaan, näkyisikö kilpikonnia hakemassa aamupalaa.
"Väsyttääkö sinua jo?"

Tiarnan oli aikeissa kieltää, automaattisesti, mutta hetken mietittyään hän vastasi sittenkin totuudenmukaisesti:
"Hieman. Ja meillä on edessämme aikainen herätys."
Ainakin, mikäli he halusivat nähdä kilpikonnat, joista olivat puhuneet pitkin päivää.
Mies ojensi kättään sipaistakseen vaimonsa vaaleita hiuksia.
"Voisimme kyllä katsella tähtitaivasta vielä hetken lepotuolista käsin."

Hänen olisi tehnyt mieli kehoittaa miestä tekemään niin: hän voisi viipyä vielä hetken tähtiä tuikkivassa uima-altaassa. Mutta he olivat häämatkallaan ja hän oli jo viettänyt suurimman osan siitä sukeltelemalla yksin.
"Tehdään niin", Tempest vastasi ja soi miehelle hymyn, ennen kuin irrotti otteensa ja lipui vaivatta tähtien valaiseman pinnan poikki altaan reunalle.
Ehkä he voisivat viettää huomenna hetken porealtaassa.
Tempest nousi altaasta ja puristi vettä vaaleista hiuksistaan, ojentaen sitten kätensä Tiarnanille.

Tiarnan jättäytyi tietoisesti jälkeen, jotta saattoi katsella, kuinka Tempest lipui tähtiä heijastavan veden halki. Hän etsi katseellaan kultaista hohdetta, mutta tällä kertaa se pysyi poissa - ehkä se oli jotakin sellaista, mihin ei saanut kiinnittää liikaa huomiota.
Ehkä merenneitojen taika toimi niin.
Hymy suupielissään hän ui muutamalla voimakkaalla vedolla altaan reunalle ja ponnisti itsensä ylös vedestä liittyäkseen Tempestin seuraan.

Tempest asettui lähimpään lepotuoliin, istuen sen selkänojan viereen toinen jalka eteensä taitettuna ja kutsui Tiarnania lepäämään syliinsä. He voisivat lojua hetken sylikkäin katselemassa tähtiä, ennen kuin siirtyisivät nukkumaan. Olisi ollut romanttista viettää koko yö ulkona, mutta luultavasti hyttyset söisivät heidät hengiltä.
"Tarinani alkoivat sisältää paljon enemmän tähtiä, kun sinä tulit elämääni", hän sanoi.

Sama ajatus oli käynyt myös Tiarnanin mielessä, mutta hän oli tehnyt kerran elämässään sen virheen, että oli jäänyt koko yöksi hyttysten syötäväksi, eikä siinä ollut ollut mitään kovinkaan romanttista. Pelkkä muisto sai hänen säärensä kutisemaan, tai ehkä veri vain lähti yhtäkkiä kiertämään.
Hän asettui lepotuoliin ja painoi päänsä vaimonsa syliin, tutkien tämän kasvoja. Hän ojensi toisen kätensä silittämään pisamaista poskea.
"Millaisia tähtiä?"

Sormet silittivät hellinä hopeisia juovia tummissa hiuksissa ja Tempest katseli vuoroin tuikkivaa tähtitaivasta ja vuoroin rakastamiaan kasvoja sylissään. Hän kumartui alas ja painoi suudelman Tiarnanin poskipäälle.
"Kaikenlaisia. Tähtikarttoja, vieraita taivaita, tähdenlentoja, muistoja, suojelusenkeleitä", hän sanoi ja kiersi jalkansa kevyesti miehen ympärille, halaten tämän syliinsä.

Lopulta Tiarnan antoi periksi halulleen sulkea silmänsä hetkeksi, vaikka se tuntuikin tuhlaukselta, kun taivas tuikki tähtiä niin kauniina. Tuntui hyvältä lepuuttaa luomia, vaikka hän olikin torkkunut päivällä hyvän tovin.
Pitäisi silti muistaa laittaa kello soimaan. Eikä tähän sopinut nukahtaa.
"Jos näkisit nyt tähdenlennon, mitä tahtoisit toivoa?" hän kysyi, avaamatta silmiään.

Tempest hymyili ja silitti sormenpäällään tummaa kulmakarvaa ja jäljitteli sitten nenän profiilia, poskipään linjaa ja leuan kaarta, kun Tiarnan sulki silmänsä. Joku päivä hän antaisi miehen nukahtaa syliinsä eikä lujahtaisi uimaan tai kirjoittamaan sillä välin.
"Luultavasti, että tietäisin, miten todella hemmotella sinua", hän vastasi ja kumartui hipaisemaan huulillaan miehen ohimoa.
"Mitä sinä toivoisit?"

Hipaisu ohimolla sai Tiarnanin raottamaan silmiään.
"Voisit toivoa jotakin itsellesi", Tiarnan vetosi hellästi, ja antoi sormiensa sujahtaa vaaleiden hiussuortuvien lomaan. Hän jaksoi edelleen hämmästellä sitä, kuinka pehmeiltä ne tuntuivat koskettaessa. Kuin pehmeää untuvaa. Tai linnunsiiven pehmeä kosketus.
"Juuri nyt en ole aivan varma", hän myönsi. Tuntui, että tässä hetkessä hänellä oli jo kaikkea, mitä toivoa saattoi.
"Paitsi ehkä monia onnellisia vuosia meille."

"Mutta minulla on kaikki, mitä voin suinkin haluta", Tempest vastasi ja nosti katseensa taivalle. Hän löysi Tulilinnun muodon tähtien joukosta. Hän voisi toivoa, että saisi sukeltaa Seabornin maailmaan tai että taikuus olisi todellista tai että ihmeitä tapahtuisi enemmän, mutta tällä hetkellä hän halusi vain Tiarnanin olevan yhtä onnellinen kuin hän.
"Pitäisikö meidän mennä nukkumaan?" hän ehdotti miehen vaikuttaessa siltä, että saattaisi torkahtaa hänen syliinsä.

"Mmmh, pitäisi", Tiarnan myösi, vaikka olikin haluton nousemaan. Taivas tosin näytti siltä, että oli keräämässä pilveä sillä tavalla, joka lupaili sadetta. Ja vaikka sade olikin täälläpäin lämmintä, se ei ehkä olisi paras mahdollinen säätila ulkona nukkumista ajatellen.
Hyttyset tosin pysyisivät silloin poissa.
Miehen sormet hipaisivat vielä kerran Tempestin poskea ennen kuin hän ponnisti istumaan.

Tempest nousi ylös kissamaisella raukeudella venytellen ja kiipesi sitten ylös puisia portaita heidän makuuhuoneensa ovelle. Oli ihana antaa lasisten ovien olla avoinna, kun se oli mahdollista. Sänkyä ympäröivät, harsomaiset verhot pitivät hyttyset poissa heidän kimpustaan.
Hampaiden pesun jälkeen hän kiipesi sänkyyn ja käpertyi valkean, kevyen peiton alle. Aamulla he näkisivät kilpikonnia, toivottavasti.

Tiarnan ei tuntenut itseään lainkaan yhtä sulokkaaksi kömpiessään seisomaan. Mutta hänhän oli jo vanha miehenrahjus, minkä sille mahtoi.
Silti hymy viipyi huulilla, kun hän kipusi vaimonsa perässä heidän makuuhuoneeseensa. Hänkin pesi hampaansa ja asetti puhelimeensa herätyksen ennen kuin kiipesi sänkyynsä vaimonsa seuraksi. Hän ojensi kättään kutsuen tätä kainaloonsa.

* * *

Aamun tullen Tempest oli kierinyt Tiarnanin kainalosta levottomien unien vallassa ja potkinut painajaisiin heräten ympärilleen takertuneen peiton pois. Kello soi niin aikaisin, että aurinko oli juuri nousemassa ja hetken maailma oli raikas, uusi ja tulvillaan kultaista päivänvaloa.
Tempest vierasti aikaisin nousemista silti ja Tiarnanin kellon soidessa äännähti protestoiden ja käpertyi kerälle tyynynsä ympärille.

Tavallisesti Tiarnanin sisäinen kello herätti miehen jo hetki ennen kellonsoittoa, mutta tällä kertaa se petti, ja hän havahtui unestaan vasta, kun herätysäänen ensimmäiset soinnut kantautuivat ilmoille. Vei vielä kahden soinnun verran aikaa, että hän muisti ojentaa kätensä ja hiljentää herätyksen.
Hän tiesi, että olisi ollut kaikkein viisainta nousta ylös heti, mutta hän ei yksinkertaisesti malttanut olla kääntymättä kyljelleen ja tavoittelematta Tempestiä käsivarsillaan.
"Huomenta, vaimoni."

Tempest oli haudannut kasvonsa valkoiseen untuvatyynyyn ja päästi jotain huokauksen, voihkauksen ja kissamaisen murinan välimuotoa muistuttavaa, kun aamu sinnikkäästi muistutti olemassaolostaan. Hänen unensa olivat olleet levottomia sen jälkeen, kun hän oli päätynyt unissaan takaisin hyiseen veteen ja vajonnut kohti pimeitä syvyyksiä kuullen murtuvien luiden rusahdukset kuvottavan selvinä.
Hän kuitenkin luovutti Tiarnanin kosketuksesta ja luopui tyynystään, kietoutuen sen sijaan miehen ympärille.
"Huomenta", hän mumisi haudaten kasvonsa miehen kaulataipeeseen.

Tiarnan ei voinut mitään sille, että Tempestin äännähdys sai hänet nauramaan ääni yön jäljiltä käheänä. Ääni muistutti häntä niin erehdyttävällä tavalla Romanasta, joka arvosti herätyksiä vielä adoptiosisartaankin vähemmän, että hetken hänen oli helppo kuvitella heidän olevan jälleen kotona kissojensa kanssa.
"Ihastuttava aamu", hän kiusoitteli, kun kietoi käsivartensa paremmin naisen ympärille, ja painoi suudelman vaaleiden hiusten joukkoon.
"Nukuitko hyvin?"

"Mmm", Tempest vastasi pehmittäen armollisesti totuutta ja hieraisi nenänpäätään miehen kaulaan. Kotona Lontoon sää sai hänet usein viipymään peiton alla niin pitkään kuin mahdollista, mutta täällä sitä ei tarvinnut edes öisin lämmön viipyessä iholla muutenkin.
"Nukuitko sinä?" hän jatkoi ääni vielä painuksissa ja hankasi toista, unesta sameaa silmäänsä tukahduttaen haukotuksen.

Ehkä kilpikonnat eivät välittäisi siitä, että he viipyisivät vuoteessa viisi minuuttia kauemmin. Ne olivat kuitenkin kilpikonnia, eivätkö kilpikonnat olleet stereotyyppisesti kärsivällisiä?
"Oikein hyvin", hän vastasi, antaen nenänsä upota vaaleiden hiusten joukkoon.
"Tahdotko edelleen nähdä kilpikonnia?"

Hetken Tempest harkitsi. Halusiko hän vaeltaa saarella ja nähdä kilpikonnia vai viipyä kiireettä sängyssä? Kilpikonnia, ehdottomasti kilpikonnia, vaikka ajoissa nouseminen ei ollut koskaan ollut hänen vahvuuksiaan.
"Tahdon", hän vastasi ja hamusi Tiarnanin kaulaa, ennen kuin kiemurteli vapaaksi ja nousi ylös suurella tahdonvoiman näytteellä. Hän poimi uimapukunsa tuolin selkänojalta ja tassutti äänettömin varpain kylpyhuoneen puolelle pesemään hampaansa. Oli haikeaa, etteivät pienet rakkaat seuranneet epävireisten sumutorvien lailla määkien hänen jalanjäljissään.

Vaikka Tiarnankin oli innokas näkemään kilpikonnat ja tutustumaan muutenkin saaren luontoon, hän huokaisi melkein pettyneenä, kun Tempest nousi. Hän noudatti kuitenkin naisen esimerkkiä ja nousi istumaan sängyn laidalle.
Hän oli tainnut nähdä untakin niistä pahuksen kilpikonnista.
"Tahtoisitko smoothien aamupalaksi?" hän huikkasi, kun nousi hiuksiaan haroen seisomaan.

"Hmm?" Tempest kysyi palatessaan kylpyhuoneesta silkkisiksi harjatut, melkein valkoisiksi vaalentuneet hiukset huolettomalle ponihännälle kiepautettuna.
"Ei sen niin väliä", hän vastasi ja kurkisti makuuhuoneen avoimista ovista terassille haaveillen hetken aamu-uinnista. Mutta hän voisi sukeltaa mereen heidän vaeltaessaan saarellaan, kokeilla aivan uutta rantaa.
"Mitä sinä haluaisit aamupalaksi?"

"Smoothie käy oikein hyvin", Tiarnan vakuutti, kun asteli vuorostaan kylpyhuoneeseen siistimään itseään. Hän tutki hetken kasvojaan peilistä, mutta totesi lopulta kelpaavansa vallan hyvin näin, pieni varjo poskilla tuskin haittasi lomalla. Hän voisi ajaa partansa sitten, kun he palaisivat takaisin, tuskin kilpikonnatkaan pahoittaisivat mieltään.
Kilpikonnat ja kilpikonnat.
Pestyään hampaansa Tiarnan palasi takaisin makuuhuoneen puolelle.
"Voimme etsiä uuden rannan sinulle kokeiltavaksi."

Lämpö piti nälän poissa eikä Tempestin tehnyt mieli aamiaista, mutta olisi vastuutonta olla huolehtimatta itsestään. Hänen verensokerillaan oli hävytön tapa vajota.
"Länsipuolella taitaa olla kaunis, pitkä ranta, jota en ole vielä tutkinut", hän totesi ja veti ylleen kevyen, luonnonvalkean kesämekon, jonka napitti kiinni ja kiristi sirolla, konjakinvärisellä nahkavyöllä vyötärölleen. Aika saarella oli antanut samoilla sen metsissä ja rannikoilla hyvät tovit – silloin, kun malttoi jättää heidän kuvankauniin kolkkansa.
"Voin laittaa meille smoothiet", hän lupasi lähtien huvilan pieneen keittiöön.

"Meidän täytyy ehdottomasti käydä katsastamassa se ranta", Tiarnan vastasi, samalla kun seisahtui matkalaukkunsa vierelle etsimään itselleen puhdasta paitaa. Hän olisi varmastikin voinut siirtää vaatteensa tilaviin lipastonlaatikoihin, mutta vanhat tavat istuivat sitkeästi. Hän oli tottunut pitämään laukkunsa pakattuina matkustaessaan, joten ajatus niiden purkamisesta tuntui, jos nyt ei vastenmieliseltä, niin oudolta.
Hän ujutti vaaleansinisen t-paidan päänsä yli, veti tummansiniset shortsit jalkaan. Tarkistettuaan puhelimensa latauksen hän seurasi Tempestiä keittiöön.

Tuore mango, papaija, ananas, banaani ja greippi surisivat tehosekoittimessa Tempestin katsellessa haaveikkaana sinisenä hehkuvaa merta. Hän tukahdutti haukotuksen kämmenselkäänsä ja kaatoi sitten pehmeän oranssin juoman kahteen lasiin, ojentaen toisen Tiarnanille ja vaelsi avattujen ovien luo katselemaan terassia ja sinistä uima-allasta, joka näytti yhtyvän suoraan välkkyvään mereen.
"Tiedätkö, missä päin saarta meillä olisi paras mahdollisuus kohdata kilpikonnia?"

Tiarnan asteli lasinsa kanssa Tempestin taakse ja kietoi toisen käsivartensa naisen vyötärölle. Hän painoi suudelman vaaleiden hiusten joukkoon ja jäi katselemaan huvilan ovista avautuvaa maisemaa.
Meri oli hyvin kaunis.
"Ilmeisesti ne viihtyvät ruohomaalla. Laiduntavat siellä", hän vastasi, kevyesti kulmiaan kurtistaen.
"Niiden polkuja voi nähdä metsässä."

Tempest siemaili smoothietaan, joka oli ihastuttavan viileää hedelmien joukossa olleiden jääpalojen ansiosta ja nojasi kevyesti Tiarnaniin.
"Ehkä löydämme sellaisia, jos kävelemme tästä länsirannalle", hän ehdotti ja poimi viereiselle tasolle unohtamansa aurinkolasit nenälleen. Päivä ei ollut vielä hohtavan kirkas, sillä puolipilvinen taivas oli armollinen, mutta silmät aristivat taivasta katsellessa.
"Muistelen, että illaksi on luvattu jälleen ukkosta. Toivottavasti näkisimme taas kunnon myrskyn."

"Kuulostaa suunnitelmalta", Tiarnan vastasi ja suukotti vaimonsa hiuksia uudelleen. Hän antoi itselleen luvan viipyä vielä hetken käsi tämän vyötärölle kiedottuna, katse merelle suunnattuna, ennen kuin keskitti ajatuksensa siihen, mitä he tarvitsivat mukaansa pienelle vaellukselleen kilpikonnien luo.
Vesipullot, puhelimet...
"Rakas, onhan sinulla hyvät kengät?" Tiarnan varmisti.

"Riittävän hyvät", Tempest vakuutti juoden smoothiensa loppuun ja pujottautui miehen otteesta huuhtomaan lasinsa. Sitten hän pujotti ovenpielessä odottaneet kengät jalkaansa. Sirot, puhtaanvalkoiset kangastennistossut olivat harvinainen myönnytys, sillä hänen kenkävalikoimassaan ei ollut kuin muutama pari kenkiä, joissa ei ollut noin kymmenen sentin korkoa.
"Pitäisikö meidän mennä?"

Tarkistettuaan, että puhelin oli varmasti mukana, Tiarnan nyökäytti päätään ja työnsi jalkansa kenkiin.
"Luulen, että pääsemme aika hyvin oikeaan suuntaan, jos lähdemme seuraamaan huvilan takaa lähtevää polkua", hän huomautti, kun lukitsi oven heidän takanaan. Ei sillä, että saarella todennäköisesti olisi ollut ketään sellaista, joka ei olisi päässyt heidän majapaikkaansa omilla avaimillaan, mutta eihän sitä koskaan tiennyt.
"Sanothan, jos alkaa väsyttää?"
Mies ojensi kättään Tempestiä kohti.

Tempest tarttui Tiarnanin käteen ja soi miehelle hymyn aurinkolasiensa takaa, ennen kuin nykäisi tämän perässään vehreän kasvillisuuden lomassa kiemurtavalle polulle. Lämpö tuntui ihanalta iholla, vaikka tekikin olosta herkästi huteran. Hän ei koskaan lakkaisi ihailemasta sitä, miten värikästä täällä oli. Loputtomasti vihreän sävyjä ja meri, miten kaunis meri oli! Valkoinen hiekka hohteli sekin lukemattomissa erilaisissa punaisen, siniharmaan, kullan ja valkean sävyissä tarpeeksi läheltä katsottaessa. Hän oli kalastanut meren pohjasta hylättyjä simpukankuoria ja asetellut niitä rannalle, ihaillen niiden hentoa värimaailmaa.

Kapea polku erkani metsäautotiestä ja sukelsi vihreiden puiden lomaan, lähtien seuraamaan saaren muotoa kohti läntistä rantaa. Meren äänen saattoi kuulla selkeänä, vaikka kasvillisuus olikin liian tiheää, jotta sen olisi voinut todella nähdä kuin silloin tällöin pieninä vilauksina. kahden rungon lomasta. Runsas vihreys yhdistyi tuoksuihin ja ääniin, aina silloin tällöin oksa liikahti, kun lintu pyrähti lentoon.
Tiarnan pujotti sormensa Tempestin sormien lomaan ja katsahti naista silmäkulmastaan, toinen suupieli hieman nykien.
"Sanohan, rakas, mitä mieltä olet suurista hyönteisistä?"

Tapa, jolla Tempest värähti ajatusta, kertoi selvästi hänen mielipiteensä.
"Pidän perhosista", hän tarjosi ja vilkaisi vaivihkaa ympärilleen kuin nähdäkseen, seurasiko heitä jokin jättiläismäinen tuhatjalkainen tai karvainen hämähäkki.
"Miksi kysyt?" hän kysyi katse aina mereen harhaillen, kun se näkyi kasvillisuuden lomasta.

Tiarnan ei voinut mitään sille, että Tempestin reaktio sai hänet nauramaan.
"Älä huoli, meidän kimpussamme ei ole mitään valtavaa ja monijalkaista", hän vakuutti, puristi hellästi vaimonsa kättä ja kohotti sen hetkeksi huulilleen hipaistakseen rystysiä.
"Charles vain tuli maininneeksi polttareissa tarinan siitä, kuinka hän ja Wren olivat Fidjillä", hän selitti, silmät hymystä siristyen.
"Ystäväsi oli ollut ilmeisesti hyvin innostunut viisitoistasenttisestä kovakuoriaista, jonka he olivat kohdanneet Charlesin saarella. Charles ei niinkään..."

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   La Loka 27, 2018 7:33 am

Tempest värähti uudelleen.
"En voi kuvitella miksi", hän vastasi ironisesti ja sukaisi ponihännältä karanneen, vaalean suortuvan korvansa taakse. Aurinko tuntui tarttuvan välittömästi hänen hiuksiinsa ja sai ne hohkaamaan lämpöä.
"Olisitko sinä innostunut sellaisesta?"

"Älä muuta sano. Kuka nyt ei olisi innoissaan kämmenen kokoisista kovakuoriaisista", Tiarnan totesi, pudistaen hieman päätään vastaukseksi Tempestin kysymykseen.
"Jos aivan rehellisiä ollaan, minä kanssaeläisin niiden kanssa mieluummin niin, että pysyisimme erossa toisistamme. Valtavien hyönteisten riemu on hieman karissut karttuneiden vuosien myötä, ainakin minun osaltani. Mutta ethän kerro sitä Charlesille ja Wrenille?"

Tempest nauroi ja kosketti huuliaan luvaten, että salaisuus oli turvassa hänen kanssaan.
"Katso", hän sanoi ja osoitti pensaikkojen lomasta aukeavaa, avoimempaa ruohikkoa, jonka poikki näytti kulkevan tallattu polku.
"Luuletko, että tuolla voisi olla kilpikonnia?" hän kysyi ja kohottautui varpailleen nähdäkseen paremmin. Hän toivoi kohtaavansa myös merikilpikonnia, jotka kuuluivat hänen suosikkieläimiinsä.

Ehkä Charles ei loukkaantuisi, vaikka he eivät jakaneetkaan miehen kihlatun innostusta, mitä ötököihin tuli.
"Olen iloinen, että olette tutustuneet. Sinä ja Wren", hän totesi, ja puristi jälleen Tempestin kättä ennen kuin seisahtui nähdessään naisen osoittaman polun.
Myrskynharmaissa silmissä välähti poikamainen innostus.
"Olen melko varma, että sen on oltava kilpikonnien polku."

"Niin minäkin", Tempest vastasi lämpimästi ja katseli polkua. Sitten hän lähti seuraamaan sitä vetäen Tiarnanin mukaansa. Hän katseli huolellisesti jalkoihinsa ja ympärilleen ollakseen astumatta minkään päälle ja ollakseen polkematta kasvillisuutta jalkoihinsa.
Ehkä he löytäisivät tänään kilpikonnia ja täyttäisivät yhden saaren tarjoaman unelman.
"Ovatko kilpikonnat ystävällisiä?"

Jossakin toisessa maailmankolkassa Tiarnan olisi voinut epäröidä heinikkoisen polun seuraamista, mutta täällä ei ollut myrkyllisiä käärmeitä tai hyönteisiä, jotka olisivat uhanneet heidän henkeään. Kipeästi pistävistä tuhatjalkaisistakin olisi kannettava huolta pääasiassa öisin.
"Uskoisin niin", hän vastasi, yrittäen samaan aikaan pitää silmällä polkua ja sen ympäristöä sekä kurottaa kaulaansa kyseisten jättiläisten varalta.

He löysivät vihdoin kyseisen jättiläisen matelemassa heinikossa, massiivinen, harmahtava kuori kasvillisuuden seasta erottuen. Tempest pysähtyi ihastunut hymy suupielissä viipyen ja katsahti Tiarnania kysyvästi aurinkolasiensa takaa. Mies tunsi kilpikonnat paremmin kuin hän: kuinka lähelle heidän sopi mennä? Säikäyttäisivätkö he sen vai olivatko suojellut eläimet tottuneet vierailijoihin ja olisivat kiinnostuneet makupaloista?

Heinikossa hitaasti etenevä kilpikonna oli hyvin vaikuttava näky. Se näykki ruohoa kulkiessaan, mutta aistiessaan heidän saapuvan kohotti pitkää kaulaansa ja kääntyi katsomaan suoraan heitä kohti.
Tiarnan tunsi selittämätöntä halua kumartaa päätään kunnioituksesta olennolle, joka todennäköisesti oli häntä itseään iäkkäämpi.
"Jos se ei pidä meistä, se ilmaisee sen kyllä sihisemällä tai lähtemällä pois", hän totesi Tempestille.
"Osa niistä ottaa mielellään herkkupaloja kädestä. Täällä elää ainakin James-niminen kilpikonna, joka on varsinainen kullanmuru turisteille... Odotetaan hetki, minulla on mukana tähtihedelmää kaiken varalta."

Tempest katseli vuoroin kilpikonnaa ja vuoroin Tiarnania. Sydän oli pakahtua hellyydestä miestä kohtaan, ja hän hipaisi tämän käsivartta jäädessään Tiarnanin vierelle odottamaan.
"Toivottavasti se haluaa tarjouksesi", hän vetosi hiljaa ja tutki miehen kasvoja lämmintä hymyä silmissään nostettuaan aurinkolasit päälaelleen.

Vaikka Tiarnan ei sitä ääneen myöntänytkään, hän toivoi aivan samaa.
Kilpikonna tutki heitä kiireettömästi, jauhoi samalla leukojaan hitaasti, eikä vaikuttanut siltä, että heidän läsnäolonsa olisi millään lailla häirinnyt sitä. Niillä ei ollut täällä vihollisia, ja ne olivat enemmän kuin tottuneet vierailijoihin. Ehkä tämä kyseinen yksilö oli aivan tietoisesti hakeutunut lähelle villaa juuri siksi, että toivoi saavansa herkkuja saarella vierailevilta turisteilta?
Kilpikonna kääntyi verkkaisesti ja lähti tulemaan kohti.

Kilpikonnan lähestyminen sai Tempestin hymyn syvenemään, ja nainen kyykistyi hitaasti voidakseen tervehtiä massiivista olentoa, kun se selviytyisi heidän luokseen heinikon poikki. Sillä ei näyttänyt olevan minkään sortin kiirettä tässä maailmassa.
"Oletko koskaan halunnut lemmikkikilpikonnaa?" hän kysyi ja katsahti vuorostaan Tiarnania.

Myös Tiarnan kyykistyi odottaessaan, että kilpikonna astelisi heidän luokseen. Se toi väkisinkin hänen mieleensä vanhan, arvokkaan herran tai rouvan, sen hitaissa liikkeissä oli ylväyttä, jonka ainoastaan pitkä elämänkokemus antoi.
Hän kaivoi esiin rasiallisen valmiiksi sopiviksi paloiksi viipaloituja tähtihedelmiä, avasi kannen, ja tarjosi rasiaa Tempestiä kohti.
"Tahdotko sinäkin tarjoilla?" hän kysyi, ja vilkaisi naista silmäkulmastaan.
"Ei, en voi sanoa miettineeni asiaa... Mutta haaveilin kyllä lemmikkimustekalasta."

Tempestin pisamainen nenä kipristyi ajatuksesta ja hän katsahti epäluuloisesti miestä kuin yrittäen päätellä, pilailiko tämä hänen kanssaan. Hän poimi rasiasta palan kiehtovaa hedelmää ja odotti, että verkkainen kilpikonna pääsisi perille saakka. Sen pienet, tummat silmät näyttivät hyvin älykkäiltä ja otus itse suunnilleen yhtä vanhalta kuin dinosaurukset.
"Miksi halusit mustekalan?"

Tiarnanin silmät siristyivät hymystä.
"Muistatko sen mustekalan, joka ennusti jalkapallon MM-tuloksia joitakin vuosia sitten?" hän kysyi, samalla kun käänsi katseensa takaisin kilpikonnaan. Hän poimi itsekin hedelmänpalan sormiensa väliin ja jäi odottamaan, että arvokas olento pääsisi heidän luokseen.
"Nuorempana haaveilin lohikäärmeestä."

Tempest pudisti päätään hämmentyneenä. Mutta hän ei ollut tainnut koskaan ollut ollut erityisen kiinnostunut todellisen maailman tapahtumista ja uutisista, jotka usein saivat hänet ahdistuneeksi ja onnettomaksi.
"Yksi lapsuudenystävistäni oli lohikäärme", hän sanoi ja piteli hedelmää ojennettuna, kun kilpikonna lähestyi ja ojensi sitten kaulaansa, haukaten herkkua. Tempest varoi sormiaan ja katseli arvokasta otusta, joka käänsi ensimmäisen hedelmän kiireettä syötyään huomionsa Tiarnaniin.

Tiarnan vaikeni hetkeksi, sillä tilanteessa oli jotakin melkein... pyhää. Tämä ikiaikainen olento oli hyväksynyt heidän vähäiset lahjuksensa.
Tai hyväksyisi, heti kun hän ojentaisi oman hedelmänpalansa. Hän oli unohtunut katselemaan kilpikonnan päätä, eikä se selvästikään kokenut tilannetta yhtä hartaana kuin hän itse.
"Millainen lohikäärme?" hän kysyi, samalla kun kilpikonna poimi tähtihedelmän palasen hänen kädestään.

Tempestkin pysyi liikkumatta ja katseli verkkaista kilpikonnaa, joka tuntui tietävän heidän olevan täällä vain sitä varten. Se näytti massiiviselta, ja hän oli melko varma sen olevan keskikokoisen koiran kokoinen. Paljonkohan se painoi? Varmasti ainakin tuplasti enemmän.
"Se kertoi minulle, millaista oli lentää ja miten vähäinen ymmärrys ihmisillä on todellisuudesta ja taikuudesta", hän sanoi hajamielisesti ja katseli kilpikonnan jalkoja uteliaana.
"Sillä oli kullanvihreät suomut, jotka muistuttivat jalokiviä."

Syötyään hedelmänpalansa kilpikonna jäi katselemaan Tiarnania tavalla, jota mies saattoi kuvata ainoastaan odottavaksi. Hänen teki mieli pyytää anteeksi, kun hän lopulta tajusi, että rasiassa oli vielä hedelmäpaloja, jotka varmasti houkuttelivat suurta eläintä.
Hän oli suunnitellut säästävänsä paloja siihen, josko he löytäisivät matkaltaan lisää kilpikonnia, mutta jos nyt yksi vielä. Jos tämä vaikka olikin kuuluisa James.
"Oliko sillä nimeä? Mitä sille tapahtui?"

"Sillä oli", Tempest vastasi hajamielisesti ja tutki kilpikonnaa hymyssäsuin. Se oli tainnut tottua siihen, että vierailijat olivat täällä vain hemmotellakseen sitä. Hän oli onnellinen siitä, että he olivat kohdanneet ainakin yhden kilpikonnan matkallaan.
"Se päätyi Awakeningin maailmaan." Kaikki hänen lapsuutensa mielikuvitusystävät olivat löytäneet paikkansa maailmasta, jota nyt oltiin kuvaamassa elokuviksi.
"Raaskimmeko jättää sen ja jatkaa matkaa?"

Tiarnan vilkaisi Tempestiä silmäkulmastaan.
"Mikä sen nimi oli?" hän kysyi uteliaana, samalla kun siirsi katseensa takaisin kilpikonnaan. Hänen tummat kulmansa painuivat alemmas, kun hän joutui hetkeksi dilemman valtaan: jatkaako matkaa, vai viipyäkö vielä hetki lempeän jättikilpikonnan luona.
Lopulta hän sulki purkin kannen ja suoristautui.
"Pahoittelut, kaveri, mutta ystäväsi ja sukulaisesti kaipaavat varmasti yhtä lailla huomiota. Millä tavalla ihmisten käsitys todellisuudesta on rajallinen, Em?"

Tempest hymyili ja kurottui varpailleen painaen suudelman miehen poskelle.
"Ne olivat harvoille ja valituille uskottuja salaisuuksia", hän vastasi silmät huvittuneena tuikahtaen ja kosketti Tiarnanin selkää, ennen kuin jätti hyvästit kiireettömälle kilpikonnalle ja pyrähti takaisin heidän kulkemaansa polkua. Meri veti häntä puoleensa.
Olikohan Kuusaarella merikilpikonnia? Hän toivoi niin.

"Minä en kuulu heihin?" Tiarnan totesi haikeana. Hän katseli, kuinka kilpikonna, James-oletettu, tuli siihen tulokseen, ettei herkkuja tippuisi lisää. Mies saattoi melkein nähdä, kuinka kilpikonna kurtisti paheksuvasti otsaansa.
Hänen olisi tehnyt mieli pahoitella uudelleen, mutta sen sijaan hän kääntyi ja lähti seuraamaan Tempestiä.
"Meillä oli Teaganin ja Tamin kanssa tapana leikkiä, että läheisellä rannalla asui suuri merikäärme."

"Se kuulostaa kiehtovalta", Tempest vastasi ja väsyi seuraamaan puiden lomassa kiemurtelevaa polkua, kun saattoi nähdä meren välkähtelevän niiden välissä. Hän pujottautui kasvillisuuden sekaan ja hyppelehti ketterästi alas kivistä rinnettä, kunnes pääsi valkealle hiekalle, joka paljastui muuten kuin nousuveden aikaan. Se tuntui jo hohkaavan lämpöä.
"Voit jatkaa kilpikonnien etsimistä, jos haluat", hän ehdotti ja polkaisi kengät jaloistaan, ennen kuin avasi mekkonsa vyön ja ryhtyi napittamaan sitä auki.

Tiarnanin kulmien väliin ilmestyi hetkeksi huolestunut juova, kun Tempest poikkesi polulta, ja hän seurasi naista alas rinnettä rannalle - yhdelle monista saaren rannoista. Tätä he eivät olleet vielä tutkineet, ellei Tempest sitten ollut ehtinyt hänen edelleen.
"Kilpikonnat odottavat", hän vakuutti seisahtuessaan rantahiekalle.
"Ei meillä ole mitään kiirettä."

Tempest soi miehelle hymyn, avasi loputkin napit ja antoi kevyen, vaalean kankaan pudota yltään lämpimälle hiekalle. Hän pudotti aurinkolasit mekon ja kenkien päälle ja avasi hiuksensa, ennen kuin kahlasi sinisenturkooseihin aaltoihin, jotka pyyhkivät saaren läntistä, jyrkästi syvenevää rantaa murtuen hurjiksi vaahtopäiksi.
Vesi kiertyi hänen jalkojensa ympärille ja houkutteli häntä mukaansa. Miten hänen olisi tehnyt mieli vain sukeltaa rantaan vyöryviin aaltoihin ja tutkia uusia syvyyksiä, mutta virtaus oli voimakas ja ranta vieras eikä hän ollut vielä kunnossa. Haikeasti Tempest jäi kahlaamaan vyötärönsyvyisiin aaltoihin ja tutki vettä katseellaan nähdäkseen, missä olisi turvallista heittäytyä pinnan alle.

Tiarnan kumartui poimimaan Tempestin mekon hiekalta ja viikkasi sen kokoon ennen kuin laski sen takaisin maahan. Hän laski aurinkolasit mekon päällä ja suoristautui sitten riisuakseen paitansa. Hän viikkasi sen Tempestin mekon viereen, ja asetti myös omat kenkänsä ja aurinkolasinsa samalla tavalla vaatekasan viereen.
Sitten hänkin saattoi kahlata veteen. Jopa rannan aallot tuntuivat miellyttävän viileiltä metsässä iholle hiipineen kuumuuden jäljiltä.
"Näkyykö mitään?" hän huikkasi, silmiään käsillään varjostaen.

Tempest pudisti päätään kysymykselle ja kipristeli varpaitaan hiekassa. Se vietti jyrkästi syvyyksiin, mutta saari muodosti pienen, loivan lahden rannan ympärille ja suojaisi sitä suurimmilta aalloilta ja virtauksilta, jotka pyyhkäisisvät uimarin kauas rannasta.
"Mutta ehkä tuolla", hän sanoi ja osoitti muutaman sadan metrin päässä olevaa rannan eteläpäätyä, jossa saaren kalliot suojasivat rantaa paremmin. Sitten hän pulahti luontevasti uimaan rannan suuntaisesti, sukeltaen hiekalle vyöryvien aaltojen alta. Matalampi ja suojaisampi pääty ei tarjonnut enää valkeaa hiekkaa, mutta rannan kivikot voisivat tarjota kodin monenlaiselle merenelävälle.

Tiarnan käänsi hetkeksi katseensa kohti meren aavaa, joka näytti juuri nyt rauhalliselta - tai niin rauhalliselta, kuin valtameri nyt ylipäätään saattoi näyttää. Silmäiltyään hetken kirkasta, melkein lasisen läpikuultavaa vettä hänkin uskaltautui uimaan, joskin pää vedenpinnan yläpuolella pysyen, niin että hän saattoi tarkkailla Tempestin etenemistä pinnan alla.
Miksei hän ollut tuonut naista aikaisemmin kristallinsinisen meren ääreen? Oliko lentopelko tosiaan ollut niin suuri este?
Juuri nyt sitä oli vaikea uskoa. Tempest selvästi nautti olostaan.

Tempest todella nautti olostaan. Hän tunsi katumuksen piston, ettei ollut tuonut pyrstöä mukaansa, sillä ilman sitä uiminen tuntui hitaalta ja melkein kömpelöltä, mutta rannan eteläpäädyn saavuttaminen ei silti vienyt kauaa. Vesi oli tarpeeksi matalaa, jotta hänen varpaansa saattoivat hipoa pohjaa lähellä rannan kivikkoja, joita aallot loiskivat. Hän odotti sopivaa väliä veden liikkeessä, ennen kuin sukelsi pinnan alle katselemaan häntä aina puhutellutta merenalaista maailmaa.
Ehkä he sukeltelisivat joku päivä todellisten koralliriuttojen äärellä, mutta löytyi täältäkin pieniä kaloja, simpukoita ja jopa rapu tai kaksi.

Tiarnan yritti olla tuntematta huolta Tempestin lähestyessä rantakallioita. Nainen oli taitava uimari, mutta siitä huolimatta hän ei voinut olla näkemättä mielessään, kuinka aallot tarttuisivat tähän ja heittäisivät päin kiviä.
Paljon kipeämpiä mielikuvia yritti nousta hänen mieleensä, mutta hän kieltäytyi päästämästä niitä sisään. Ei nyt, ei heidän häämatkallaan.
Jokin merilintu lensi hänen päänsä yli melkein syyttävään sävyyn kirkaisten. Hetken olo tuntui melkein kotoisalta, samalla tavalla kissat moittivat häntä kotona kuningattarensa häiritsemisestä.
Täällä niiden virkaa toimittivat siis lokit.

Miten hänen olisi tehnyt kiertää saarta. Mutta aallot, jotka moukaroivat saaren rannikot pääasiassa muodostavia kallioita, eivät olisi armollisia uimareille. Hänen pitäisi uida paljon syvemmällä voidakseen kiertää turvallisesti, mutta siinä oli aivan omat vaaransa vieraalla merellä ja vajaassa kunnossa.
Tempest nousi pintaan ja kiipesi ketterästi liukkaiden rantakivien yli kuivemmalle kalliolle, minne istahti auringon kultaiseen valoon katselemaan merta ja vedessä vielä viipyvää Tiarnania. Hän taputti paikkaa vieressään.

Tiarnan tajusi unohtuneensa katselemaan merilinnun lentoa, ja huoli vihlaisi jo valmiiksi hänen rintaansa, kun hän laski katseensa. Mutta myrskysilmät löysivät nopeasti Tempestin hahmon rantakallioilta, ja Tiarnan saattoi lähteä uimaan tätä kohti. Aaltojen liikettä varoen hän ponnisti itsensä ylös vedestä ja kiipesi kalliolle naisen viereen.
"Näkyikö mitään jännittävää?" hän kysyi, pyyhkäisten kostean, kultaisen suortuvan vaimonsa korvan taakse.

"Muutamia kaloja", Tempest vastasi ja laski päänsä lepäämään Tiarnanin olkapäälle. Tuttu, epäuskoinen onnentunne nipisti hänen vatsaansa, kun hän katseli turkoosinsinistä merta, tunsi auringon lämmön ihollaan ja haistoi saaren eksoottisen, melkein makean tuoksun sekoittuvan meren suolaan. He todella olivat paratiisissa.
"Haluatko jatkaa kilpikonnien etsimistä?"

"Mmm, haluan", Tiarnan vastasi, samalla kun kietoi toisen käsivartensa vaimonsa hartioiden ympärille, halatakseen tämän kylkeensä. Aaltojen ääni ja auringon lämpö tekivät olosta melkein uneliaan, mutta hän ei halunnut sulkea silmiään juuri nyt. Sen sijaan hän käänsi katseensa vaimoonsa ja hamusi suudelmaan tämän huulilta.
"Mutta ei aivan vielä."
Heillä ei ollut kiirettä minnekään.

Tempest vastasi hymyllä ja sipaisi hopeaa miehen tummissa hiuksissa, kun suudelma sai perhoset heräämään hänen vatsanpohjassaan.
Sormus hänen sormessaan oli melkein yhtä epätodellinen kuin satumainen maisema heidän ympärillään. Hän hautasi nenänpäänsä hetkeksi Tiarnanin kaulataipeeseen, ennen kuin hieraisi ohimoaan miehen olkapäähän.
"Mitkä ovat rakkaimpia muistojasi?"

Tiarnanin sormet vaelsivat hellästi Tempestin käsivarrella. Ei tekisi hyvää viipyä suorassa auringonpaisteessa liian pitkään, vaikkei aurinko porottanutkaan kuumimmalla mahdollisella tavalla heidän päälakiinsa.
"Rakkaimpia?" hän toisti, mietteliäs juova kulmiensa väliin ilmestyen.
"Minulla on paljon rakkaita muistoja, ja kiitos sinun, monet niistä ovat nyt sidottuna kirjan kansien väliin..."
Hän hipaisi Tempestin ohimoa huulillaan.
"Mutta olisi epäreilua olla vastaamatta mitään. Joten sanoisin, että... Teaganin ja Tamsinin tapaaminen ensimmäistä kertaa. Kesät lapsuudessa. Päivä, jolloin sain tietää, että olin päässyt opiskelemaan. Sinun tapaamisesi ensimmäisen kerran. Se, miltä näytit hääpäivänämme, kun astelit minua kohti."
Myrskysilmät siristyivät hellästä hymystä.

Tempest otti Tiarnanin käden omiensa väliin ja silitti sen kämmenselkää, rystysiä ja sormia sormenpäillään kuunnellessaan listaa. Hänen mainitsemisensa sai naisen painamaan katseensa ujoon, häkeltyneeseen hymyyn sulaen. Hän nosti miehen kättä ja painoi sen kämmenselälle suudelman.
"Millaisia opiskeluvuotesi olivat?" hän kysyi ja nosti katseensa takaisin miehen myrskyisiin silmiin.

Tiarnan käänsi katseensa aaltoihin, vaikka hänen ajatuksensa olivat todellisuudessa palanneet vuosia taaksepäin.
"Oli hyvin jännittävää muuttaa pois Lewikselta. Suoraan Lontooseen, ei minkäänlaista pehmeää laskua."
Hymy häivähti miehen suupielessä, kun hän muisteli ensishokkiaan. Lontoossa ei ollut koskaan pimeää tai hiljaista, ei samalla tavalla kuin heidän saarellaan.
"Olihan minulla sentään Angus, joka ei ollut aivan yhtä takapajuinen kuin minä niihin aikoihin... Sain monta hyvää ystävää niinä vuosina."
Hän käänsi kasvonsa Tempestiä kohti.
"Millaisia ovat sinun onnellisimmat muistosi, rakas?"

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   La Loka 27, 2018 7:34 am

Tempest hymyili ja käänsi katseensa aaltoihin. Hänen täytyi pohtia muistojensa merta ja haravoida lukemattomien ihanien unien, mielikuvitusleikkien ja mielikuvituksessa seikkailun lomasta vähäisiä oikeita, todellisen maailman muistoja, joita jakaa miehen kanssa.
"Mereen liittyy monta ihanaa muistoa", hän sanoi. Ne olivatkin ainoita, lämpimiä muistoja hänen nuoruutensa maailmasta.
"Olemme viettäneet ihania iltoja yhdessä Murielin kanssa, enkä ole unohtanut ensimmäisiä kertoja, kun joku kertoi rakastavansa kirjojani. En ollut ajatellut, että minut onnelliseksi tekevät tarinat voisivat muuttaa kenenkään elämää. Mutta rakkaimpiin muistoihini kuuluu hetki, jona tapasin sinut ensimmäisen kerran ja hymyilit niin, että maailmani liikkui, ja ensimmäinen kerta, kun suutelit minua ja sait minut näkemään tähtiä. Sekä se, kun kerroit haluavasi jakaa elämäsi kanssani, kaikesta siitä huolimatta, mitä olen pakottanut sinut läpikäymään."

Hymy häivähti Tiarnanin suupielessä. Se oli heille yhteistä, mereen liittyvät hyvät muistot menneisyydestä. Hänelle meri tosin oli osa lapsuuden maisemaa, siinä missä se oli Tempestille enemmän elämä.
Hän halasi naisen hiukan tiukemmin kainaloonsa silläkin uhalla, että heillä olisi molemmilla pian tuskastuttavan kuuma. Siinä vaiheessa he voisivat aina hakea viilennystä merestä, joka nytkin yritti kurotella kohti heidän jalkojaan.
Haalea juova ilmestyi Tiarnanin kulmien väliin.
"Onko sinulla enemmän onnellisia vai onnettomia muistoja?"

"Onnellisia, ehdottomasti", Tempest vakuutti ja hipaisi huulillaan miehen kaulansyrjää. Hänen lapsuutensa todellisuus oli täynnä sairautta, pelkoa, kuoleman hajua ja loputonta syyllisyyttä, mutta muistoissa suurempaan osaan nousivat retket mielikuvitukseen. Hän oli lentänyt sekä hereillä että unissaan ja kylpyammeeseen sukeltaessaan hänen oli tarvinnut vain sulkea silmänsä ja Seabornin maailma oli ollut hänen ympärillään, rakentunut vuosien varrella yhä yksityiskohtaisemmaksi. Varjon ääni oli vaaninut häntä lapsuudesta saakka ja ahdistus oli hänelle melkein tutumpi kuin hänen sisaruksensa, mutta onnelliset muistot, kuten ensisuudelma Tiarnanin kanssa ja tapa, jolla mies joskus katsoi häntä, olivat niin paljon kirkkaampia.
"Entä sinulla?"

"Onnellisia", Tiarnan vastasi, ja oli yhtäkkiä hyvin kiitollinen siitä. Hänen elämänsä oli ollut onnekasta, monellakin tapaa, eikä hän aina muistanut antaa asialle riittävästi arvoa. Olihan hänenkin elämäänsä mahtunut onnettomia hetkiä, niin kuin varmasti kaikille, mutta siitä huolimatta pohjavire oli lopulta onnellinen.
Hän painoi suudelman Tempestin ohimolle ja lausui mielessään kiitoksen siitä, ettei ollut menettänyt naista.
"Mikä on lempimuistosi meistä?"

Tempest ähkäisi ja sukaisi kosteita, vaaleita hiuksiaan.
"Vain yksi?" hän kysyi ja kiipesi jaloilleen, ojentaen kätensä Tiarnanille. He voisivat samoilla saaren rannikon polkuja pitkin ja katsoa, jos törmäisivät vielä kilpikonniin.
"Kuinka valita vain yksi? Niin moni on rakas, kuten ensimmäinen kerta, kun sanoit rakastavasi minua tai mikä tahansa arkinen hetki, kun olit kotona ja saatoit torkahtaa päiväunille kirjoittaessani tai sain nukahtaa kainaloosi ja ymmärsin, että todella sain olla osa elämääsi. Entä sinun?"

Tiarnan naurahti käheästi.
"Myönnän, se on epäreilu kysymys."
Mutta ehkä se oli oikeastaan hyvä asia? Että hyviä muistoja oli niin paljon, että niiden joukosta oli vaikea valita suosikkia. Jos vastaus olisi ollut täysin ilmiselvä, tai vielä pahempaa, sellaista ei olisi ollut lainkaan, olisi ehkä pitänyt huolestua.
Tiarnan tarttui Tempestin käteen ja seurasi tämän esimerkkiä nousemalla seisomaan.
"Minulla on hyvin lämpimät muistot niistä monista kerroista, kun saatoin sinut kotiin pienen asuntosi ovelle. Myös päivä, jolloin haimme tytöt kotiin, on minulle erityinen."

Tempest hymyili ja johdatti Tiarnanin alas rannalle hakemaan heidän vaatteensa. Aurinko ja lämmin tuuli olivat kuivattaneet uimapuvun, ja hän veti kevyen kesämekon takaisin ylleen.
"Ne ovat minullekin lämpimiä muistoja", hän vastasi asettaen aurinkolasit takaisin nenälleen ja pujotti hiusrenksun ranteeseensa ja kengät jalkaansa, kun lähti kiipeämään takaisin polulle, jolta oli pyrähtänyt merenrantaan. Lämpimiä ainakin siihen saakka, että hän oli kutsunut Tiarnanin sisään ja epäonnistunut katastrofaalisesti siinä, mitä jokaisen naisen tulisi biologisesti kyetä tekemään.
"Mitkä näkisit meidän vahvuuksinamme ja mitkä heikkouksina?" hän kysyi hajamielisesti.

Tiarnan nykäisi paidan päänsä yli ja painoi asetteli aurinkolasit nenänvarrelleen. Ennen kuin seurasi Tempestiä takaisin polulle, hän kaivoi esille puhelimensa ja nappasi kuvan rannalla kohti metsänrajaa vaeltavasta naisesta. Muriel oli tainnut uhata, että ellei näkisi riittävästi kuvia, heidän olisi lähdettävä häämatkalle uudelleen.
Kaikella kälyllisellä rakkaudella tietenkin.
Tiarnan ei silti aikonut ottaa riskejä.
"Minusta me olemme kumppaneita toisillemme", hän vastasi hetken mietittyään, samalla kun väisti yksittäistä irtokiveä.
"Mutta voi olla, että emme aina ota riittävästi huomioon omia toiveitamme."

Tempest katsahti miestä olkansa yli ja polun käydessä leveämmäksi ja helppokulkuisemmaksi siirtyi kävelemään tämän vierelle, punoen heidän sormensa lomittain.
"Mitä tarkoitat?" hän kysyi pehmeästi ja silitti peukalollaan miehen kämmenselkää.
"Millaisia toiveitasi sinun pitäisi ottaa paremmin huomioon?"

Tiarnan rekisteröi uudelta näyttävän polun heinien joukossa, kenties heidän uusi ystävänsä tai joku sen sukulaisista oli kulkenut siitä hetkeä aikaisemmin.
"Olen ajatellut, että voisin adoptoida yhden saaren kilpikonnista", hän totesi mietteliäästi, ja käänsi sitten katseensa Tempestiin.
"Tarkoitan sitä, että meillä molemmilla taitaa olla luontainen tarve pistää toisen toiveet ja halut etusijalle. Mikä ei ole pelkästään huono asia, kunhan muistaa pitää huolta myös itsestään. Mitkä sinusta ovat meidän vahvuutemme ja heikkoutemme?"

"Sinun pitäisi ehdottomasti tehdä niin", Tempest naurahti ja kurottui painamaan suudelman miehen poskelle, vaikka joutuikin kiipeämään varpailleen ja ottamaan tukea tuoreen aviomiehensä olkapäästä tehdäkseen niin. Hän oli adoptoinut useamman delfiinin ja yhden miekkavalaan ja lähetti merten ja merenelävien suojeluun säännöllisesti merkittävän summan rahaa.
"Olen samaa mieltä kanssasi. Uskoisin vahvuuksiin tunteiden syvyyden, intensiteetin ja vilpittömyyden ja heikkouksiin kenties kommunikaation tai avoimuuden puutteen. Meidän on kai molempien vaikea puhua kurjista, kipeistä asioista tai sanoa sellaista, minkä pelkäämme satuttavan tai huolestuttavan tavalla tai toisella. Mutta haluaisin silti tietää, onko sinulla toiveita tai tarpeita, joita sinun pitäisi kuunnella ja toteuttaa enemmän."

Tiarnanin silmät tuikahtivat ilkikurisesti.
"Olen ajatellut, että voisin antaa sen nimeksi David. Ehkä voisimme vierailla kilpikonnien nurseryssä jokin päivä, olen varma, että hän osaisi arvostaa ajatusta..."
Tiarnan paloi melkein lapsellisesta halusta päästä esittelemään kilvellistä kaimaa tenoriystävälleen. Hän todella uskoi, että tämä osaisi arvostaa sitä.
Kasvot vakavoituivat hieman, kun hän jatkoi:
"Minäkin haluaisin tietää totuuden, vaikka uskoisitkin, että se saisi minut huolestumaan. Jos olet väsynyt tai voit huonosti, haluaisin tietää. Tai jos sinun on muuten huono olla."

"Hän arvostaisi varmasti ajatusta", Tempest vastasi huvittuneena ja katsahti Tiarnania aurinkolasiensa takaa.
"Minäkin haluan tietää, jos sinulla on mielessäsi mitään, mikä huolestuttaa, harmittaa tai suututtaa sinua – vaikka pelkäisit minun syyttävän itseäni tai loukkaantuvan", hän muistutti puristaen miehen kättä.
"Haluan sinun olevan onnellinen ja voivan puhua minulle mistä tahansa. Onko mielessäsi mitään, mistä sinun on ollut vaikea puhua minulle? Tai salaisuus, jota et ole uskaltanut ketoa minulle? Tai jotain, mitä olet halunnut kysyä minulta?"

"Niin minäkin kuvittelisin", Tiarnan totesi ylpeydestä säteillen.
Hän puristi Tempestin kättä merkiksi pysähtyä ja osoitti oksaa, joka kaartui polun yli muutaman askeleen päähän heistä. Sillä istuskeli pieni, keltainen lintu, joka toi Tiarnanin mieleen elävästi kanarialinnun. Hän odotti vastauksensa kanssa niin pitkään, että lintu ilmeisesti havahtui heidän läsnäoloonsa ja lähti lentoon.
Hän siirsi katseensa takaisin Tempestiin ja tutki naisen kasvoja hetken.
"En ole halunnut kysellä sinulta liikaa ajoista, jolloin sairastit."

David luultavasti nauttisi uutisesta yhtä paljon kuin Tiarnan sen lähettämisestä. Ystävyksillä tuntui olevan samankaltainen huumorintaju.
Tempest pysähtyi miehen rinnalle katselemaan pientä, värikästä lintua ja seurasi sen lentoa katseellaan, ennen kuin palautti katseensa Tiarnanin kasvoihin ja soi tälle hämillisen, haikean hymyn. Hänen kulmansa painuivat hämmentyneen asteen, kun he jatkoivat matkaa.
"Tarkoittaako se, että se on jotain, mistä haluat tietää?"

Tiarnan oli hetken hiljaa, mutta juova kulmien välissä kertoi, että hän mietti, mitä vastaisi.
"Kyllä", hän myönsi lopulta, muistaen keskustelut, joita he olivat käyneet keskinäisestä luottamuksesta ja siitä, että heidän olisi pystyttävä puhumaan asioista suoraan.
"Jos saisin päättää, haluaisin tietää, jotta voisin ymmärtää sinua paremmin", hän jatkoi, yrittäen selittää näkökantaansa.
"Mutta kunnioitan myös sitä, jollet halua muistella niitä aikoja."

Tempest puristi hellästi Tiarnanin kättä.
"Kerron sinulle, mitä tahansa haluat tietää", hän lupasi ja katseli kiemurtelevaa, heinikkoista polkua heidän edessään. Aurinko tuntui polttelevan iholla puolittain pilvisestä taivaasta huolimatta ja tarttui vaaleisiin hiuksiin.
"Ne eivät ole tarinoita, joita kukaan on ollut erityisen kiinnostunut kuulemaan, joten en tiedä, mitä haluaisit kuulla."

Tiarnan tutki Tempestiä hetken katseellaan ja siirsi sitten katseensa polkua varjostavien puiden oksiin, joiden joukkoon oli tainnut piiloutua lisää keltaisen linnun ystäviä, ainakin sirkutuksesta päätellen.
"Onko sinun vaikea puhua niistä ajoista?" hän kysyi, siirtäen peukaloaan niin, että saattoi silittää sillä vaimonsa kämmenselkää.
"Olit hirvittävän nuori."

"Ei kai erityisen vaikea", hän vastasi pohtien. Ne eivät vain olleet aikoja, joista ihmiset halusivat kuulla, joten hän oli oppinut välttämään niistä puhumista. Ne eivät myöskään olleet aikoja, joiden muistoissa vierailemisesta hän nautti.
"Niin. En oikeastaan muista aikaa ennen sitä – vain meren. Ja suurimman osan lapsuudestani ja nuoruudestani toivoin, että meri olisi ottanut minut omakseen sinä päivänä ja säästänyt perheeni niin paljolta."

Tiarnan tunsi sydämensä jättävän kipeän lyönnin välistä.
"Em..."
Tuo on hyvin synkkä ajatus. Mutta oliko hänellä oikeutta sanoa niin? Arvottaa vaimonsa ajatuksia. Siitä huolimatta, että tuntui hirvittävän epäreilulta, että pieni lapsi joutui ajattelemaan niin.
"Et kai todella ajattele, että se olisi tehnyt perheesi onnelliseksi?"

Tempest katsahti Tiarnania ja soi miehelle hymyn kiitollisena siitä, että tummat aurinkolasit kätkivät kostuneet, tuskaiset silmät.
"He olisivat surreet, varmasti", hän sanoi ja pyyhkäisi sormet läpi vaaleista, auringon kuivaamista hiuksistaan.
"Mutta olisin voinut hiipua muistoksi ja valokuviksi albumiin sen sijaan, mitä pakotin heidät käymään läpi vuosien ajan. Äitini elää sitä edelleen, se paistaa hänen silmistään aina hänen katsoessaan minua."

Trooppinen ilma oli lämmin, mutta Tiarnania kylmäsi. Hän ei ollut varma, mitä sellaiseen saattoi sanoa. Mitä sanoa naiselle, joka oli mitä ilmeisimmin tuntenut suurimman osan elämästään, että olisi ollut parempi kuolla?
Hän oli yhtä lailla kiitollinen siitä, että tummennetut lasit kätkivät silmät ja niissä myrskyävät tunteet.
Hänen oli vaikea kuvitella Tempestin tulisieluista sisarta hyväksymässä ajatusta.
"Tunnetko sinä edelleen niin?"

Mitä hänen kuului sanoa? Mutta he olivat juuri puhuneet avoimuudesta ja totuuden kertomisesta, vaikka se ei välttämättä olisi sitä, mitä toinen haluaisi kuulla.
"Melko usein", hän vastasi etäisesti ja painoi katseensa polkuun ja paljaita sääriään hipoviin, kullanvihreisiin heinänkorsiin.
"Ilman minua he olisivat voineet asua Brightonissa merenrannalla. Ilman minua heillä olisi ollut rahaa muuhunkin kuin sairaalamaksuihin. Ilman minua heillä olisi voinut olla kauniita muistoja jouluista ja yhteisistä hetkistä. Ilman minua Muriel olisi saanut olla lapsi."

Tiarnan nielaisi. Ensin kerran ja sitten uudelleen, sillä hän ei luottanut ääneensä. Tapa, jolla Tempest puhui aiheesta oli... kammottava ei ollut oikea sana kuvaamaan tilannetta, mutta hän ei juuri sillä hetkellä keksinyt muutakaan.
"Luulen, että kukaan heistä ei vaihtaisi mitään noista siihen, että sinua ei olisi", hän vetosi.

Tempest oli melko varma, että yksi tai useampi jäsen perheestä oli toivonut jossain kohtaa, että hän kuolisi vihdoin ja vapauttaisi perheen kärsimyksestä. Hän oli mennyt itsekin laskuissa sekaisin, montako kertaa lääkäri oli pyytänyt hyvästelemään hänet. Montako kertaa hänen sänkynsä vieressä oli valvottu odottamassa, montako kertaa äiti itki voimattomana, montako kertaa hän näki pakotettuja hymyjä ja huolestuneita silmiä ympärillään. Mutta hän ei sanonut sitä.
"Ei sen väliä", hän sanoi sen sijaan soi miehelle hymyn puristaen Tiarnanin kättä, ennen kuin vapautti sen otteestaan ja lähti edelle kapeammalla, kasvillisuuden lomassa kiemurtelevalla polulla.

Ei sen väliä?
Juova Tiarnanin kulmien välissä syveni, kun hän katseli Tempestin selkää. Jokin lintu, tällä kertaa mustavalkoinen, lennähti heidän ylitseen, mutta Tiarnan ei kohottanut katsettaan siihen.
"On sen väliä", hän vetosi hetken hiljaisuuden jälkeen. Auringon lämpö ei tuntunut pääsevän tunkeutumaan puiden lomasta, tai ehkä häntä palelsi muuten vain.

Tempest ravisteli melkein halvaannuttavana hiipivän ahdistuksen hartioiltaan ja sukaisi hiuksiaan. He olivat upeassa, aurinkoisessa paratiisissa ja turkoosin meren suola viipyi edelleen hänen ihollaan. Nyt ei ollut mikään aika antaa sijaa vanhalle tuskalle.
"Mikä on lempipaikkasi maailmassa?" hän kysyi vaihtaen aihetta hieman vähemmän sulokkaasti.

Juova ei kadonnut minnekään Tiarnanin kulmien välistä, mutta hän ei halunnut käydä inttämään. Ei nyt, kun Tempest oli viimein päässyt kristallinkirkkaan meren ääreen. Silti hänestä tuntui, että asiasta olisi vielä keskusteltava, jos ei nyt, niin myöhemmin. Kodin rauhassa.
"Hm?"
Vei hetken, ennen kuin Tiarnan ymmärsi, että häneltä oli kysytty jotakin.
"Sinun luonasi", hän vastasi empimättä.
"Entä sinun?"

Tempest naurahti ja sukaisi uudelleen hiuksiaan kiivetessään ylös loivasti viettävää, kivikkoisemmaksi käyvää polkua.
"Sinun luonasi", hän lupasi. Hän rakasti merta ja joskus tunsi, että tarvitsi sitä voidakseen hengittää, mutta Tiarnanin syli oli aivan yhtä rakas. Ehkä hän oppisi hakemaan turvaa ja lohtua siitä samoin kuin vedenalaisesta hiljaisuudesta.
"Onko tuo kilpikonna?" hän kysyi siristäen silmiään aurinkolasien takana ja katsoi loivemmalla, heinikkoisella rinteella erottuvaa, tummempaa kumpua.

Myös Tiarnanin silmät siristyivät, kun hän yritti erottaa tummemman kummun tarkemmin. Hetken hän kuvitteli sitä kiveksi, mutta joko hänen silmänsä valehtelivat, tai sitten se oli tosiaan liikahtanut.
"Luulen niin", hän vastasi Tempestille.
"Ei aivan yhtä iso kuin ensimmäinen ystävämme."

"Haluatko mennä tervehtimään?" Tempest kysyi nyökäten olentoa kohti ja nosti aurinkolaseja paremmin auringosta riehaantuneena entistä pisamaisemmalle nenälleen. Tiarnanilla taisi olla vielä tähtihedelmääkin jäljellä, jos tämäkin yksilö oli kiinnostunut makupaloista. Heillä ei ollut kiirettä minnekään, vaikka lämpö alkoikin tehdä oloa hieman huteraksi.

"Minulla on vielä lahjuksia", Tiarnan vetosi ja kohotti purkkia, johon oli säästänyt tähtihedelmää ihan siltä varalta, että he tapaisivat lisää James-oletetun lajitovereita. Hän otti pari pidempää harppausta niin, että pääsi Tempestin vierelle, ja painoi kätensä kevyesti naisen selälle.
"Jos James-oletetun sukulainen on myötämielinen, voisin ottaa teistä kuvan."

"Mitä jos minä otan teistä kuvan?" Tempest ehdotti ja lähti pehmein askelin kohti heinikossa vaeltavaa kilpikonnaa. Toivottavasti kilpikonna olisi kiinnostunut lahjuksista ja Tiarnan saisi tutustua toiseenkin saaren asukkaaseen. Ajatus lemmikkimustekalasta sai hänen suupielensä nykimään.
"Keitä ihmisiä ihailet?"

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   La Loka 27, 2018 7:34 am

"Käy sekin", Tiarnan vakuutti, melkein lapsekkaan riemun pyyhkäistessä hetkeksi tieltään synkkyyden, joka hetkeksi oli hiipinyt hänen mieleensä. Yhä toista kättään Tempestin selällä kevyesti pidellen hän lähti johdattamaan naista kohti kilpikonnaa, joka näytti napsivan verkkaisesti heinää kulkiessaan.
"Ihmisiä, jotka eivät pelkää puuttua epäkohtiin", hän vastasi hetken mietittyään.
"He antavat maailmalle toivoa... Entä sinä, Em?"
Kilpikonna kurkotti kaulaansa ja käänsi päänsä heitä kohti.

Tempest onki puhelimen Tiarnanin taskusta, jotta voisi ottaa kuvan kilpikonnasta ja kilpikonnien seurassa selvästi harvinaisen onnellisesta miehestä. Ehkä hänen pitäisi ottaa kuva myös Tiarnanista ja tulevasta David-kilpikonnasta.
"Arvostan heitä", hän vastasi, "ja ihailen unelmoijia, visionäärejä ja idealisteja, jotka näkevät mahdollisuuksia missä muut mahdottomuutta ja toivoa missä muut toivottomuutta." Hän viittoili Tiarnania valmistumaan kuvaan.
"Ja ihailen Murielia valtavasti. Toivottavasti hän näkee itsekin, miten uskomaton on."

Kilpikonnan kääntyessä heitä kohti Tiarnan avasi hedelmärasian ja varmisti, että hedelmänpalaset olivat vielä sellaisessa kunnossa, että niitä kehtasi tarjoilla arvokkaalle olennolle. Kylmäpakkaus oli onneksi pitänyt pintansa kuumuutta vastaan, ja mies saattoi poimia tähdenmallisen palasen tarjottavaksi James-oletetun sukulaiselle.
Kilpikonnan ottaessa hedelmäpalan hän katsahti kameraa silmät hymystä siristyen.

Tempest hymyili puhelimen takaa ja ikuisti miehen ja kilpikonnan luultavasti parikymmentä kertaa, ihan varmuuden vuoksi. Ehkä hänen pitäisi ottaa enemmän valokuvia. Hän usein unohtui niin vahvasti hetkeen, ettei tullut edes ajatelleeksi sen ikuistamista valokuvaksi.
Sitten hänkin kyykistyi tervehtimään arvovaltaista saaren asukasta.

Kilpikonna ei tuntunut häkeltyvän kuvattavana olemisesta, se oli todennäköisesti jo konkari.
Tiarnan otti puhelimensa takaisin ja ojensi vuorostaan tähtihedelmärasian Tempestille.
"Voisin napata teistä pari kuvaa."
Niinä viikkoina, joina Tempest oli kamppaillut sairaalassa elämästään, Tiarnan oli etsinyt lohtua heidän Yhdysvaltojen matkaltaan otetuista kuvista, joissa nainen hymyili onnellisena.

Tempest huokasi alistuneesti ja poimi rasiasta palan vihreää, kiehtovaa hedelmää, jonka ojensi varsin rohkealle, melkein röyhkeälle kilpikonnalle. Se tuijotti häntä pienillä, mustilla nappisilmillään ja maiskutti varsin äänekkäästi, ojennellen sitten kaulaansa lähemmäs rasiaa.
Tempest nauroi ja ojensi sille toisenkin palan ihaillen eläimen ikivanhaa olemusta.

Tiarnanin onnistui ikuistaa puhelimensa muistiin Tempestin naurusta hehkuvat kasvot samalla hetkellä, kun kilpikonna tarttui hedelmänpalaan. Sen kuvan hän lähettäisi jossakin vaiheessa tämän sisarelle, sen lisäksi, että haluaisi itse kuvan kotitoimistonsa seinälle.
Vähintään pariakymmentä minuuttia myöhemmin hän sujautti puhelimen takaisin taskuunsa ja astui lähemmäs, niin että saattoi suukottaa Tempestin päälakea.
"Olette hurmaavia."

"Mm'hh", Tempest vastasi skeptisesti ja hymyili huvittuneena, kun suoristautui ja kiersi käsivarren kevyesti Tiarnanin vyötärölle. Kilpikonna tuijotti heitä edelleen odottavasti, haistaen, että rasiassa oli vielä herkkuja.
"Mitä olet mieltä? Jatketaanko matkaa vai annetaanko sille loput?"
Lukemattomia viestejä

Kun Tempest suoristautui, Tiarnan paikoi suukon naisen otsalle ja kietoi vapaan kätensä tämän vyötärölle. Hän käänsi myrskynharmaan katseensa takaisin kilpikonnaan ja kurtisti mietteliäänä kulmiaan.
Kilpikonna näytti yhtäkkiä hyvin surulliselta ja hyvin nälkäiseltä.
"Tiedätkö, minä luulen, että hedelmäpalat eivät kuitenkaan säily ikuisuuksia hyvinä", hän vetosi.
"Ja voi olla, että emme joka tapauksessa näe tänään enempää kilpikonnia..."

Tempestin suupieli kohosi huvituksesta ja hän ojensi rasian miehelle, joka oli tainnut haaveilla kilpikonnien kohtaamisesta koko loman ajan. Hän kurottui varpailleen ja painoi suukon Tiarnanin poskelle, ennen kuin astui kauemmas, jotta mies saisi keskittyä kilpikonnaan rauhassa.
Hän poimi puhelimen miehen kädestä ikuistaakseen videolle tämän viimeisen, hartaan kohtaamisen.

Tiarnanin kasvoilla häivähti niin vilpitön riemu, että oli helppo uskoa, etteivät miehet koskaan täysin kasvaneet aikuisiksi, että pieni poika, joka oli juossut Skotlannin nummilla, asui edelleen jossakin Tiarnanin sielussa.
Kilpikonnakaan ei tuntunut pahastuvan, vaan naukkaili tyytyväisenä tähtihedelmän palasia ja kurkotti pettyneesti kaulaansa, kun rasiassa ei ollut jäljellä enää kuin kylmäpakkaus.
Tiarnan ei kokeillut onneaan ja koskettanut kilvellistä ystäväänsä, niin leppoisalta, kuin se vaikuttikin. Sen hän säästäisi nurseryyn ja ammattilaisen valvovan silmän alle, kilpikonnilla oli leppoisasta olomuodostaan huolimatta vahvat leuat.
Suoristautuessaan hän pyyhkäisi käsiään reisiään vasten ja kiilasi tyhjentyneen hedelmälaatikon kainaloonsa ennen kuin kääntyi katsomaan Tempestiä.

Tempest ojensi puhelimen takaisin Tiarnanille lämmintä hymyä silmissään. Hän katsahti kilpikonnaa, joka oli jo kääntymässä verkkaisesta ympäri ja vaeltamassa takaisin heinikkoon.
"Haluatko palata takaisin vai jatkammeko vielä matkaa?" hän kysyi nostaen aurinkolaseja paremmin nenälleen. Aurinko sai vaaleat hiukset hohkamaan lämpöä ja Tempest kosketti niskaansa, kun maanpinnassa viipyvä kuumuus tuntui väreilevän ilmassa.

Tiarnanin katse seurasi kilpikonnaa, joka oli menettänyt mielenkiintonsa heitä kohtaan siinä vaiheessa, kun hedelmälaatikko oli tyhjentynyt. Tai ehkä sillä oli vain tärkeämpi paikka, johon suunnata. Kilpikonnien salainen kokoontuminen, johon oli lähdettävä ajoissa.
"Millainen olo sinulla on?" Tiarnan kysyi, kietoessaan käsivartensa Tempestin harteiden ympärille. Hän ei kyennyt vastustamaan kiusausta painaa suudelma vaaleiden hiusten joukkoon.

"Olen kunnossa", Tempest vastasi ja katsahti miestä kysyen, odottaen vastausta kysymykseensä. Hänen olisi tehnyt mieli sukeltaa mereen saaren jylhiltä kallioilta, mutta se ei luultavasti olisi onnellisen tarinan loppu. Meri vyöryi rajuna vasten kiviä, murtui vaahtopäiksi ja vetäytyi sitten takaisin syvyyksiin. Ehkä hänen luunsa murtuisivat jälleen kuin kuivat oksat.
Ehkä hänen oli parasta tyytyä valkoisen puuterihiekan rantoihin.

Tiarnan silitti naisen käsivartta hellästi sormenpäillään samalla kun tutki tämän kultaisia silmiä.
"Ehkä me voisimme alkaa palata takaisinpäin", hän vastasi hetken mietittyään.
"Ellet sitten halua katsastaa vielä seuraavaa rantaa?"
Kuumalla ilmalla uupumus saattoi iskeä yllättäen. Vaikka hän jaksaisikin kantaa vaimonsa kevyesti takaisin huvilalle, hän ei halunnut ottaa turhia riskejä.
"Olethan muistanut juoda?"

Ainoa ranta, jota Tempest ei ollut tähän mennessä tutkinut oli aivan saaren eteläpäässä, täysin toisessa laidassa kuin heidän huvilansa. Kartalla se näytti pikkuiselta, suojaisalta hiekkapoukamalta kukkuloiden välissä. Hän tutustuisi siihenkin, ennen kuin he palaisivat kotiin, mutta ehkä ei tänään.
"Palataan vain takaisin", hän vastasi ja soi miehelle rauhoittavan hymyn. Hän saisi juoda yltäkylläisesti, kun he palaisivat huvilalle.
"Ehkä saamme tänään kauniin ukkosmyrskyn", hän pohti melkein haaveikkaasti kävellessään polkua takaisinpäin ja katseli taivasta, joka kävi pilvisemmäksi. Horisontissa pilvet olivat tummia ja raskaita ja tekivät ilmasta painostavan kuuman.

Tiarnan jätti kätensä Tempestin hartialle kääntyessään kohti heidän tulosuuntaansa. Kulkiessaan kilpikonnan raivaamaa polkua hän oli jälleen kiitollinen siitä, etteivät Seychellit kuhisseet myrkyllisiä käärmeitä ja hyönteisiä, jotka saattaisivat iskeä kiinni nilkkoihin:
Tämä oli oikein hyvä paikka seikkailla.
"Voi hyvin olla, ilmassa on sellaista tuntua", mies myönsi, kun laski kätensä vaimonsa hartialta ja haki sen sijaan tämän käden otteeseensa, niin että heidän olisi helpompi kulkea kapeahkolla polulla.
"Uskotko, että jokaiselle on olemassa se oikea?" hän kysyi hetken kuluttua.

Tempest hymyili aurinkolasiensa takana.
"Totta kai uskon", hän vastasi ja puristi Tiarnanin kättä. Tiarnan oli hänen oikeansa, ja hän toivoi, että hän saisi jatkaa sadussa elämistä yhdessä miehen kanssa.
"Mutta haluan uskoa, että ihmisen elämäntarinaan voi mahtua useampi oikea, että se oikea voi kuulua elämään oikean hetken ajan ja myöhemmin joku toinen voi olla oikea." Hän ei voinut olla ajattelematta ihmisiä, jotka menettivät elämänsä rakkauden, niin kuin David – hän halusi uskoa, että onni ja rakkaus voisi löytyä uudelleen.
"Entä sinä?"

Tiarnan silitti hellästi Tempestin peukalonsyrjää omallaan.
Myös hänen ajatuksensa palasivat hetkeksi Davidiin, siihen, kuinka mies oli hetkeksi menettänyt kaiken, kun Lizzie oli menehtynyt. Ja kuinka tämä oli myöhemmin löytänyt uuden onnen Caitlinin kanssa. Elämä oli palannut hänen ystävänsä silmiin ja olemukseen.
"Minäkin uskon, että on olemassa se oikea", hän vastasi ääni liikutuksen kähentämänä.
"Ja että toisten elämässä heitä voi olla useita."

Liikutus miehen äänessä sai Tempestin kohottamaan katseensa miehen kasvoihin. Hän puristi kättä kädessään uudelleen ja nosti sitä sitten niin, että saattoi painaa suudelman sen kämmenselälle.
"Millaisista hellyydenosoituksista pidät eniten?" hän kysyi hetken mietteliään tauon jälkeen ja jatkoi sitten todetessaan, että ehkä kysymykseen oli vaikeaa vastata.
"Tai mistä kolmesta antamastani hellyydenosoituksesta pidät eniten ja toivoisit, että tekisin niin useammin?"

"Ajattelin vain Davidia ja Caitlinia", Tiarnan vetosi, kun Tempest katsahti hänen kasvojaan. Ei siksi, että olisi hävennyt liikututa, sillä hän ei pelännyt itkeä, vaan selittääkseen vaimolleen, että kaikki oli hyvin.
Oli hän ajatellut vähän itseäänkin. Sitä, kuinka oli löytänyt Tempestin. Ja sitten ollut menettää tämän.
Hän silitteli naisen peukaloa miettiessään vastausta.
"Pidän siitä, kun kiipeät syliini, ja kun pusket päätäsi hartiaani vasten", hän vastasi, ja kumartui painamaan suudelman Tempestin ohimolle.
"Ja kun koskettelet hiuksiani. Entä sinä, rakas?"

Tempestin hymy syveni selityksestä. Hän oli tainnut olla toivoton romantikko lapsuudestaan saakka, mitä kauneimpien tarinoiden ympäröimänä ja haaveissaan eläen. Todellisuus oli ollut karumpi, mutta se ei ollut poistanut hänen uskoaan rakkauteen.
Vastaus sai hänet nauramaan ja puskemaan ohimollaan miehen hartiaa, mutta kysymyksen takaisin kääntäminen yllätti hänet. Ehkä 'kaikki' ei ollut sopiva vastaus, vaikka rajaaminen oli melkein mahdotonta. Mietteliäs, avuton hiljaisuus venyi heidän kävellessään.
"Kun suutelet niskaani, kun halaat minua tiukasti kuin et haluaisi päästää irti ja joskus katsot minua kuin... Rakastan sitä, kun kosketat minua. Miten tahansa."

Tiarnanin silmät siristyivät hymystä ja hän kumartui painamaan suudelman vaalealle päälaelle. Hän todella rakasti tapaa, jolla Tempest puski päätään häntä vasten, sillä ele oli niin naiselle ominainen, hänen silmissään ainutlastuinen. Hänen Tempestinsä.
Toinen kulma kohosi kysyvänä.
"Katson sinua kuin..?" hän kannusti.
Hän kohotti Tempestin käden huulilleen.

Kädellekin painettu suudelma herätti perhosten kutituksen hänen vatsanpohjassaan ja Tempest sukaisi vapaalla kädellä melkein valkoisiksi vaalenneita hiuksiaan.
"Sitä on vaikeaa pukea sanoiksi", hän protestoi ja tuuppasi miehen kylkeä hellästi heidän vaeltaessaan alas loivasti viettävää rinnettä.
"Kuin... Rakastaisit minua valtavasti jostain käsittämättömästä syystä."

Tiarnan naurahti pehmeästi.
"Sinä olet sanojen mestari, muovaat niitä kuin taikuutta", hän protestoi, ja kurtisti kevyesti kulmiaan vastaukselle.
"Em, minähän rakastan sinua valtavasti. Eikä siinä ole mitään käsittämätöntä. Sinä olet minun sieluni kumppani."

Tempest nauroi ja muksautti miehen olkapäätä hellästi päällään. Hänellä oli tapana puskea päitä yhdessä kissojen kanssa ja hetken ikävä vihlaisi. Pienet rakkaat.
"Ja joskus katsot minua niin, että polveni tuntuvat huterilta." Kuin haluaisit minua melkein yhtä valtavasti.

Pukkaus sai Tiarnanin nauramaan ja hipaisemaan naisen päälakea uudelleen huulillaan.
Hymy jäi nykimään suupieleen, silmissä tuikahti uteliaisuus.
"Niinkö? Millaisissa tilanteissa?" hän houkutteli.

Tempest pudisti päätään ja tuijotti Tiarnania hetken kuin toruen, vaikka hymy nyki suupieliä.
"Sitä on vaikeaa pukea sanoiksi", hän vastasi ja puristi miehen kättä.
"Mutta totta puhuakseni, polveni tuntuvat huterilta hyvin usein, kun kosketat minua, katsot minua tai hymyilet minulle."

Tiarnanin myrskysilmät tuikahtivat, ja hän kumartui painamaan suudelman tällä kertaa suoraan Tempestin huulille. Vain nopean, sillä hän ei halunnut, että he kompuroisivat ja taittaisivat nilkkansa tai kävelisivät alas jyrkänteeltä.
Hän voisi suudella vaimoaan paremmin sitten, kun he olisivat taas turvallisesti huvilalla.
"Pitäisikö minun huolestua?"

"Ehdottomasti pitäisi", Tempest vastasi lämmin, huvittunut hymy silmissä tuikahtaen. Hän silitti Tiarnanin kämmenselkää peukalonsyrjällään ja katseli trooppista, vehreää maisemaa heidän ympärillään. Se sai melkein yliluonnollisen sävyn, kun pilkistävän auringon kultaama vihreys asetettiin lähestyvää, uhkaavaa myrskytaivasta vasten.
"Minäkin huolestun."

"Olen pahoillani", Tiarnan vetosi nöyrästi, vaikka samaan aikaan käheä, hyväntuulinen nauru yrittikin pilata hänen esityksensä.
"Sinä puolestasi saat ajatukseni katkeilemaan huolestuttavalla tavalla, joten ehkä voimme katsoa olevamme tasoissa..?"
Hän kohotti vaimonsa käden hetkeksi huulilleen. Ukkonen jyrähti jossain kauempana, kaukana meren yllä, eikä vielä herättänyt huolta. He ehtisivät varmasti takaisin huvilalle ennen kuin myrsky olisi päällä.
"Uskotko kohtaloon?"

Onnelliset, häkeltyneet perhoset selvästi heräsivät pienimmästäkin hellyydenosoituksesta. Tempest hymyili Tiarnanille aurinkolasiensa takaan ja muksautti päällään miehen olkapäätä.
"Uskon", hän vastasi, "uskotko sinä?" Hän uskoi, että maailma oli luotu, ei syntynyt vahingossa – samoin hän uskoi, että ihmisillä oli tarkoitus ja kohtalo. Ihmeet olivat ihmeitä, kunnes ihmiset ymmärsivät tieteen niiden takana. Ehkä kohtaloakin kutsuttiin sattumaksi, koska oli vaikeaa nähdä suunnitelmaa yksittäisen elämän takana.

Jälleen mietteliäs juova ilmestyi Tiarnanin kulmien väliin.
"En voi olla uskomatta", hän vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Tiedän, mitä sanotaan siitä, että ihmisen mieli etsii luonnostaan merkityksiä sieltä, missä niitä ei ole, mutta maailma on yksinkertaisesti liian hämmästyttävä paikka siihen, että kaikki olisi pelkän sattuman sanelemaa."
Hän kohotti hetkeksi katseensa kohti puiden vehreää latvustoa, tähyillen taivasta.
"Keskustelimme joskus asiasta Dwaynen kanssa. Hän tuntuu uskovan täysin pelkkään sattumaan."

Tempest vastasi hymyllä ja silitti peukalonsyrjällään hellästi miehen kämmenselkää, kun huvila lähestyi. Kuumuus hiipi iholla painostavana ja melkein tukalana ukkosen jyristessä lähemmäs.
Hän uskoi kohtaloon, rakkauteen ja taikuuteen – maailma oli täynnä sitä, jos vain katsoi. Tiarnan oli ehdottomasti kohtaloa. Mikään sattuma ei olisi voinut tuoda miestä hänen luokseen.
"Onko jotain, mitä teen, mikä saa sinut tuntemaan olevasi rakastettu?"

Kuunnellessaan lähestyvää ukkosta Tiarnan oli hyvin tyytyväinen siitä, että he olivat valinneet kääntyä takaisin. Sade ei näin lämpimässä säässä olisi haitannut, mutta myrskyt osasivat olla arvaamattomia.
"Sinä saat minut tuntemaan oloni rakastetuksi monella tapaa", hän vastasi, vilkaisten vaimoaan.
"Mutta minun on myönnettävä, että rakastan ilmettäsi silloin, kun palaan matkoilta."
Se kuulosti melkein väärältä. Että hän oli aina se, joka matkusti, ja Tempest se, joka jäi.
"Myös se, kun kosketat minua arjen lomassa..."
Yhtäkkiä ensimmäiset suurikokoiset pisarat tipahtivat lehtien läpi heidän ylleen.

Vastaus sai Tempestin hymyn syvenemään ja hän otti tukea miehen olkapäästä voidakseen kurottua painamaan suukon tämän poskelle heidän kävellessään.
Sadepisarat saivat hänet kohottamaan katseensa onnellisena taivaalle. Oli sääli, että uiminen olisi vaarallista ukkosella, mutta ehkä hän voisi viipyä hetken sateessa. Hän katseli taivasta toiveikkaana, haaveillen hurjasta kaatosateesta, joka oli muuttaa koko maailman hopeiseksi.
"Mene vain edeltä", hän kehoitti heidän saapuessaan huvilalle.

Tiarnankin kohotti katseensa taivaalle - yksi pisara tipahti suoraan hänen silmäänsä - ja hetken hän oli aikeissa ehdottaa, että he voisivat ehkä juosta huvilalle. Mutta laskiessaan katseensa Tempestiin ja nähdessään tämän onnellisen ilmeen hän tuli toisiin ajatuksiin.
"Ei minulla ole kiirettä", hän vakuutti, samalla kun pisarat saivat seurakseen yhä uusia, niin että ne alkoivat nopeasti muodostaa lätäköitä heidän polulleen.

Tempest jäi seisomaan huvilan siistille etupihalle ja kohotti kasvonsa uudelleen taivasta kohti. Kun sade voimistui, hän suli hymyyn ja levitti kätensä sivuille. Vesi vyöryi varoituksetta taivaasta maiseman sumentavana verhona ja jylisi melkein korviahuumaavasti, haudaten ukkosenkin jyrinän alleen.
Vaatteet läpeensä kasteleva sade sai Tempestin sulkemaan silmänsä ja väreilemään onnea.

Tiarnan seisahtui Tempestin tavoin etupihalle, mutta sen sijaan, että hän olisi kohottanut kasvonsa kohti taivasta, hän jäi katselemaan vaimoaan. Erityisesti tämän onnellista hymyä.
Hän toivoi, että tällaiset kuvat korvaisivat hiljalleen muiston siitä, kuinka Tempest oli maannut pienenä ja hauraana sairaalavuoteessa, piippaavien laitteiden ja kiemurtavien johtojen keskellä.
Hetken katseltuaan hän harppasi lähemmäs ja kietoi kätensä vaimonsa vyötärölle vetääkseen tämän selän rintaansa vasten.

Tempestin hymy muuttui lämpimämmäksi, kun Tiarnan siirtyi hänen taakseen ja kuin kiitoksena levityt kädet kiertyivät hänen vyötärölleen kiedottujen käsivarsien ympärille.
"Eivätkö myrskyt ole jumalaisia?" hän kysyi sateen jylyn yli, melkein euforista naurua äänessään, kun sade pieksi heitä voimalla, joka sai kasvit kyyristelemään ja maan tulvimaan hetkessä.

Kauluspaita liimautui ihoon melkein läpikuultavana, ja tummat hiukset olivat painuneet päätä vasten.
"Ovat", Tiarnan vastasi, haudaten nenänsä hetkeksi Tempestin kosteaa kaulaa vasten, välittämättä siitä, että märät, vaaleat suortuvat yrittivät liimautua kiinni hänen ihoonsa.
Tällaisella hetkellä, kun myrsky ei aiheuttanut todellista vaaraa, sitä oli helppo pitää upeana luonnonnäytelmänä.
Salama valaisi hetkeksi taivaan.
"Pitäisikö meidän siirtyä sisälle?"

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   La Loka 27, 2018 7:34 am

Tempest nyökkäsi, vaikka tunsikin haikean vihlaisun rankkasateen jättämisestä. Hän rakasti myrskyjä – ja täällä ne olivat lämpimiä ja suorastaan kutsuvia.
Hän nauroi kiivetessään ylös portaita katoksen suojaan ja riisui läpimärät, rapaiset kangaskengät jaloistaan, kaataen niistä ulos kiitettävän määrän vettä.
"Ehkä voimme katsella myrskyä sisältä", hän pohti ja riisui uitetun kesämekkonsa astuessaan sisään, ripustaen sen kuivamaan tuolin selkämykselle ja juoksutti sormet läpi märistä hiuksistaan vaeltaessaan lasisille, terassille antaville oville.

Uusi salama leikkasi taivasta, ja melkein heti valonvälähdystä seurasi maata järisyttävä jyrähdys. Ehkä he olivat siirtyneet sisälle juuri oikeaan aikaan.
Tiarnan potkaisi märät kengät jaloistaan ja tunsi pienen syyllisyyden vihlaisun kun tajusi, että heistä molemmat valuivat vettä lattialle.
"Ehdottomasti", hän vastasi Tempestille, samalla kun veti märkää kauluspaitaa päältään.
"Eihän sinua palella?"

"Ei tietenkään", Tempest vastasi ja työnsi lasiset pariovet auki. Kostea myrskytuuli keinutti valkeita verhoja ja sai kultaiset silmät hehkumaan. Miten hurjalta meri näytti vyöryessään rantaan nälkäisinä, massiivisina vaahtopäinä.
Hän nojasi ovenpieleen ja jäi katselemaan maisemaa silloin tällöin valaisevia salamoita ja kuuntelemaan niiden jyrinää.
"Olisi varmaan ihana olla uimassa syvissä vesissä todellisessa myrskyssä, katsella aaltoja pinnan alla."

Tiarnan ripusti paitansa kuivumaan ja silmäili hetken mietteliäänä lattialle levinnyttä vettä.
Hänen olisi etsittävä moppi.
Mutta ensin hän asteli Tempestin luo oville ja laski kätensä vaimonsa selälle.
"Merenneidot tekevät sitä varmasti alvariinsa. Katselevat myrskyä aaltojen alta."

empest vastasi tietävällä hymyllä ja kiersi kätensä hetkeksi miehen vyötärölle. Salama valaisi taivaan, joka oli käynyt sävyltään melkein purppuraiseksi. Vaikka oli vasta iltapäivä, ulkona oli melkein pimeää, vaikka valossa oli erikoinen sävy.
"Mikä on ollut suosikkityösi?" hän kysyi ja kohotti katseensa Tiarnanin kasvoihin.

Tiarnan antoi kätensä siirtyä Tempestin selältä tämän vyötärölle, niin että hän saattoi halata tämän paremmin kylkeensä.
"En ole varma, voinko valita", hän vastasi, ennen kuin kumarsi päänsä hamutakseen suudelmaa Tempestin huulilta.
"Nuori Nikolai oli ensimmäinen pääroolini... Mutta rakas, en tainnut vielä kuulla, mikä saa sinut tuntemaan olosi rakastetuksi."
Hän kurtisti kulmiaan kuin toruen.

"Nuori Nikolai oli erittäin hyvä rooli", Tempest vastasi suudelmien lomassa, lämmintä hymyä äänessään. Hän ei muistanut enää, montako kertaa oli katsonut sarjan – ja yhä edelleen hän tunsi samaa, ihastunutta lepatusta sisällään kuin 13-vuotiaana katsoessaan sitä ensimmäistä kertaa.
Tempest kohotti huvittuneena kulmiaan.
"Tarkoitatko muuten kuin kaikki, mitä teet?"

Tiarnan puhahti ja yritti kurtistaa kulmiaan ankarasti, vaikka suupielet nykivätkin hymyyn.
"Mutta mikä aivan erityisesti?" hän vetosi, samalla kun pyyhkäisi vaaleita hiuksia syrjään painaakseen suudelman myös sirolle kaulalle.
Ukkosen voimakas jyrähdys sai hänet melkein hätkähtämään, aivan kuin hän olisi jo ehtinyt suudellessaan unohtaa, että ulkona raivosi myrsky.

Tempest nauroi ja katseli upeaa, purppuraisentummaa taivasta, jota salamat valaisivat silloin tällöin.
"Kaikki, mitä teet", hän toisti huvittuneena ja silitti Tiarnanin selkää.
"Olen huomannut, kuinka-", hän oli jatkamassa, mutta kosketus kaulalla sai hänen ajatuksensa hajaantumaan ja sanat haparoimaan.
"Kuinka minne tahansa menemme, lempikukkiani ilmestyy tai kuinka koskaan ei ole pulaa lempismoothieni aineksista – tai kuinka katsot minua arjen lomassa, vedät minut syliisi yön tullen tai hierot kipeitä hartioita pyytämättä."

Tiarnan murahti hiljaa, kun Tempest toisti ensimmäisen vastauksensa. Kyselyleikki, joka oli alkanut kuin huomaamatta, ei toimisi, jos heidän vastauksensa olisivat tyyliltään 'kaikki' tai 'mikä tahansa'.
Huomatessaan Tempestin haparoivan hän harkitsi hetken ja hipaisi sitten kaulaa myös hampaillaan.
"Sinä olet ansainnut lempikukkiasi missä tahansa olemmekaan", hän huomautti.
"Haluan, että vaimoni tietää olevansa rakastettu."

Hampaiden kosketus sai vatsanpohjan nipistämään niin, että Tempest henkäisi ääneen. Sade yltyi uudelleen ja rummutti terassia niin, ettei hän ollut kuulla ajatuksiaan. Pisarat sinkoilivat takaisin ilmaan sateen voimasta.
"Minä tunnen olevani niin rakastettu, etten tiedä, miten voin ansaita sen", hän huomautti ja nojautui Tiarnanin kylkeen, hieraisten nenänpäätään miehen rintaa vasten.

"Rakas, rakastettuna olemista ei tarvitse ansaita", Tiarnan muistutti.
Ajatus siitä, ettei Tempest kokenut olevansa rakkauden arvoinen, tuntui kipeältä. Samoin kuin se, kuinka nainen oli aiemmin todennut hyvin rauhallisesti, että oli ajatellut, että kuoleminen olisi ollut läheisille paras vaihtoehto.
Se sai miehen kietomaan käsivartensa paremmin vaimonsa ympärille.
"Rakas vaimoni."

Tempest kiersi molemmat käsivartensa Tiarnanin ympärille ja painoi nenänsä miehen rintaan. Hän hillitsi halunsa nipistää käsivarttaan.
"Onko jotain, mitä toivoisit minun tekevän useammin?" hän kysyi ja nosti päätään niin, että saattoi katsella miehen kasvoja nojaten leukaansa tämän rintakehään.
"Muuta kuin kenties silittävän hiuksiasi, puskevan sinua päälläni ja kiipeävän syliisi?"

Tiarnan oli aikeissa vastata 'puhuvan itsestäsi kauniimmin', ajatukset edelleen aiemmissa sanoissa askarrellen, mutta viime hetkellä hän ymmärsi, että Tempest tuskin tarkoitti sitä.
"Minä olen hyvin onnellinen mies", hän vakuutti, ja kuin osoittaakseen onnensa hamusi pehmeää suudelmaa vaimonsa huulilta.
"Kaipaatko sinä minulta jotakin? Jotakin, mitä voisin tehdä enemmän?"

Tempest pudisti päätään hymyä silmissään. Kuinka hän voisi kaivata enemmän? Hän epäili näkevänsä unta, koska Tiarnan hukutti hänet epätodelliseen rakkauteen päivittäin. Hän kurottui varpailleen ja vastasi suudelmaan kiertäen käsivartensa miehen niskalle.
"Haluan vain, että muistat omien tarpeidesi ja toiveidesi tärkeyden", hän sanoi ja puski ohimollaan hellästi miehen olkapäätä.
"Ja toivon sinun voivan puhua niistä minulle."

"Tällainen vanha mies muistaa kyllä sen", Tiarnan vakuutti käheästi naurahtaen ja painoi suudelman Tempestin vaaleiden hiusten joukkoon. Vaimonsa. Hän ei saanut siitä vieläkään tarpeekseen.
Hän pitäisi huolen siitä, että varjot pysyisivät poissa. Ettei nainen joutuisi enää miettimään, että olisi ollut parempi lopulta hävitä sairaudelle.
Hän unohtui katselemaan kultaisia silmiä.
"Pelottaako rakkaus sinua?"

Tempest räpäytti yllättyneenä kysymykselle ja laski katseensa hetkeksi mietteliäänä, kuunnellen ukkosen kotoisaa jyrinää. Se kuulosti melkein elävältä olennolta pienen saaren yllä.
"Ei enää", hän vastasi.
"Ehkä silloin, kun tutustuin sinuun ja pelkäsin todella herääväni joku päivä ja putoavani korkealta. Mutta se on niin kaunis, valtava voima, ettei sitä pitäisi pelätä, vaan olla onnellinen siitä, jos sen kosketuksen on saanut tuntea edes hetken. Mitä sinä ajattelet?"

Tiarnanin kulmat olivat painuneet mietteliäästi alas. Hän siirsi toista kättään niin, etä saattoi silittää peukalollaan Tempestin pisamaista poskea, hipaista vaivihkaa tämän suupieltä.
"Sen jälkeen, kun ensimmäinen avioliittoni päättyi, aloin pelätä", hän vastasi. Tuntui toisaalta väärältä tuoda edellistä liittoa tähän, heidän häämatkalleen, mutta Tempest oli pyytänyt häntä olevaan rehellinen.
"Oikeastaan on väärin sanoa, että aloin pelätä rakkautta. Minä pelkäsin kipua, joka seuraa siitä, jos rakkaus ei kestäkään."
Hänen suupielissään viipyi hymy.
"Mutta se pelko on nyt mennyttä."

Tempest tutki harmaita myrskysilmiä myötätuntoisena ja kurotti kätensä silittämään miehen poskea. Sormenpäät seurasivat poskipään linjaa ja hipoivat huulten kaarta.
"Haluaisitko puhua siitä?" hän kysyi pehmeästi.
"Ensimmäisestä liitostasi?"

Tiarnan tutki Tempestin kultaisia silmiä.
"Tuntuisi väärältä tuoda se häämatkallemme", hän myönsi, hipaisten Tempestin suupieltä uudelleen peukalollaan.
Vaikka oli hetkiä, jolloin hän mietti, oliko hän yrittänyt liian kiivaasti unohtaa sen, mitä entisen vaimon kanssa oli tapahtunut. Luvannut parantaa tapansa, ja se siitä.
"Eikö se häiritsisi sinua?"

Tempest katseli miestä hämmentyneenä.
"Ei tietenkään", hän vastasi ja hipaisi suupielellään käynyttä kättä huulillaan.
"Haluan kuulla, mitä ajattelet ja mitä olet kokenut." Ehkä hän ei ollut kertonut sitä miehelle tarpeeksi. Sillä ei ollut väliä, missä he olivat.

Tiarnan hymyili ja siirsi kättään niin, että saattoi painaa suudelman Tempestin huulille.
Hänen rakas vaimonsa.
Jonka ei pitäisi enää milloinkaan joutua kokemaan, ettei ollut tarpeeksi. Ei enää milloinkaan joutua ajattelemaan, että olisi ollut parempi olla kuollut.
"Luulen, etten halua puhua siitä nyt", hän vastasi lempeästi. Sitten, kun he olisivat palanneet kotiin.
"Juuri nyt haluan keskittyä vain meihin."

Tempest vastasi hämillisellä, ujolla hymyllä ja kurottui varpailleen kiertäen käsivartensa miehen niskalle. Hän painautui Tiarnanin rintaa vasten ja hautasi kasvonsa miehen kaulataipeeseen, hengittäen syvään sen tuoksua ja hamuten ihoa hellästi huulillaan.
Hetken hän vain kuunteli miehen sykettä ja ulkona pauhaavaa myrskyä, jonka tunsi uimapuvun paljaaksi jättämällä selällään.
"Mitkä ovat olleet suurimpia kohtaamiasi haasteita?"

Huulten kosketus kaulalla, samoin kuin lämmin hengitys, lähettivät miellyttäviä väreitä alas selkään. Myrsky ei tuntunut tällä kertaa olevan vain ohikulkumatkalla, vaan sen tuoma pimeys tuntui jääneen saaren ylle vellomaan. Ainoastaan salamat halkoivat mustaa taivasta, ukkosen kumean jyrinän säestäminä.
Tiarnan unohtui hetkeksi katselemaan vesipisaroita, jotka näyttivät melkein tanssivan kimpoillessaan patiolta. Ne näyttivät onnellisilta.
Ehkä se johtui siitä, että hän oli itsekin onnellinen.
"Tuntuu typerältä sanoa näin, mutta suurimmat haasteeni ovat olleet enemmän tai vähemmän kytköksissä uraani", hän vastasi hetken mietittyään. Se tuntui hirvittävän etuoikeutetulta.

"Miksi se olisi typerää?" Tempest kysyi ja hieraisi nenänpäätään miehen kaulaa vasten. Vaikka myrskyssäkin sää oli kuumankostea, Tiarnanista välittyvä lämpö tuntui ihanalta hänen ihollaan.
"Millaisia haasteita urallasi on ollut?" hän jatkoi kiinnostuneena ja painoi toisen suudelman miehen kaulalle.

Tiarnan katsahti Tempestiä ja painoi suudelman tämän päälaelle.
"Koska se oli oma valintani", hän selitti, mietteliään juovan löytäessä jälleen tiensä kulmien väliin.
"Moni joutuu kohtaamaan haasteita, jotka ovat täysin heistä itsestään riippumattomia."
Hän silitteli hellästi vaimonsa paljasta selkää puhuessaan.
"Vaikka olin haaveillut näyttelijän urasta niin pitkään, kuin saatan muistaa, minun oli silti lopulta hankalaa lähteä Lewikselta. Pelkäsin, että perheeni ei pärjää - en tiedä, lasketaanko se todella haasteeksi, sen enempää kuin sekään, että kuuluisuuteen oli lopulta vaikea tottua."

"Haaste on mikä tahansa, minkä sinä koet sellaisena", Tempest muistutti antoi päänsä nojata Tiarnanin solisluuta vasten. Sormenpäät piirsivät hajamielisinä miehen niskaan. Hän saattoi kuvitella, millaista oli jättää ihana, rauhallinen, luonnon rauhassa oleva Lewis ja vaihtaa se johonkin Los Angelesin kaltaiseen, missä mikään ei tuntunut täysin aidolta tai luonnolliselta.
"Mikä kuuluisuudessa on koetellut sinua eniten?"

"Mutta minä olisin aina voinut valita toisin", Tiarnan vastasi. Se olisi ehkä tarkoittanut, että hänen olisi pitänyt miettiä unelmiaan uudelleen, mutta loppupeleissä hänellä olisi siitä huolimatta ollut mahdollisuus valita toisin.
Kaikilla ei sitä mahdollisuutta ollut.
"Olin osannut varautua yksityisyyden menetykseen, se oli ikään kuin hinta, joka tästä oli maksettava", hän totesi ja mietti, kuulostiko mahtailevalta.
"Mutta varsinkin alussa minulla oli varsin kirkasotsainen suhtautuminen maailmaan, ja tuntui vaikealta seurata, kuinka sanomisiani ruodittiin. Aina on joku, joka ei ole tyytyväinen."

Sen Tempestkin oli jo huomannut. Heidän häitäänkin oli ruodittu todellisella intohimolla. Tempest ei ollut ainoa, joka ajatteli, ettei ansainnut Tiarnanin rakkautta.
"Oletko tottunut siihen nyt?" hän kysyi hieraisten ohimoaan mietteliäästi miehen rintaan. Hän epäili, että voisi koskaan täysin tottua siihen, miten heidän elämänsä oli yleistä omaisuutta ja viihdettä ja millaisella aggressiivisuudella kamerat jahtasivat ulos ovesta astuessa. Oli huolestuttavaa, että maailma tuntui osoittavan kasvavaa kiinnostusta hänenkin elämäänsä kohtaan.

Tiarnanin oli todella mietittävä asiaa hetken.
"En ole varma, voiko siihen koskaan tottua täysin", hän myönsi. Ehkä hänen olisi pitänyt yrittää vakuuttaa Tempestille, että jossain vaiheessa lakkasi välittämästä, ja jotkut varmasti lakkasivatkin, mutta hän itse ei kuulunut heihin.
"Varsinkin nyt, kun olemme yhdessä, olen toisinaan huolissani."
Oli vaikea kestää sitä, että Tempest joutui hänen vuokseen valokeilaan myös silloin, kun kyse ei ollut naisen omasta urasta.
"Olen pahoillani siitä."

"Älä ole", Tempest vastasi ja kääntyi ympäri niin, että saattoi painaa selkänsä miehen rintaa vasten ja katsella myrskyä. Ukkonen jyrisi niin, että huvilan lasit tärisivät, ja sai naisen hymyilemään. Hän oli aina rakastanut myrskyjä, eikä voinut nyt olla ajattelematta myrskyratsastajaa, jonka tarina odotti keskeneräisenä hänen tietokoneellaan.
Hänkin oli tehnyt päätöksen: hän rakasti Tiarnania niin, ettei miehen julkisuuden varjopuolilla ollut painoarvoa.
"Tunnetko, että olen tukenasi, kun tarvitset minua?"

Tiarnan kietoi käsivartensa paremmin Tempestin ympärille ja painoi suudelman tämän hiusten joukkoon.
Toisinaan hän toivoi, että olisi valinnut toisin. Sellaisina hetkinä, joina ihmiset tuntuivat hyökkäävän Tempestin kimppuun vain siksi, että he olivat yhdessä. Tai kun paparazzit vartioivat heidän ovellaan tai hyökkäsivät kimppuun heidän kotiovellaan. Hän ei voinut olla ajattelematta, että Tempest olisi saanut edes hieman pehmeämmän laskun julkisuuteen, jos he eivät olisi olleet yhdessä.
"Tietenkin", hän vakuutti, ja kurtisti kulmiaan.
"Olenko minä sinun tukenasi?"

"Totta kai olet", Tempest vastasi ja silitti umpärilleen kierrettyä käsivartta. Sateen ropina oli pehmentynyt aikaisemmasta jylinästä ja tuntui hyvin kotoisalta. Se palautti hänet hetkiin, joina hän luki käpertyneenä sänkyyn ja katseli ikkunaa pitkin valuvaa vettä; vaikka hänen maailmansa oli ollut vuosikausia rajoitettu lähinnä omaan huoneeseen ja sairaaloihin, kirjat olivat avanneet hänelle loputtomien mahdollisuuksien maailmoja, joilla ei ollut loppua.
Hetken hän katseli tummaa, myrskypilvistä raskasta taivasta lepuuttaen päätään miehen rintaa vasten.
"Millaiset asiat saavat olosi kurjaksi omassa elämässäsi?"

Tiarnan ei ollut siitä niin varma. Kuinka suuren osan heidän yhteiselämänsä tunneista hän oli viettänyt matkoilla, parhaimmillaan valtameren toisella puolella? Selvästikään hän ei ollut ollut naisen tukena riittävästi, sillä tämä oli päätynyt epätoivoiseen ratkaisuun.
Hänen terapeuttinsa oli yrittänyt tuoda esiin, että oli virheellinen ajatus kuvitella kaikkea itsestä johtuvaksi, mutta Tiarnan ei voinut sille mitään. Jos hän olisi ollut parempi mies, parempi puoliso...
Ajatus sai hänet halaamaan Tempestiä hieman tiukemmin.
"Minusta tuntuu pahalta, että olen matkustanut niin paljon, ja jättänyt sinut yksin."

Tempest naurahti ja ojensi kätensä koskettamaan Tiarnanin poskea.
"Ei sinun tarvitse olla pahoillasi", hän vetosi, "rakastan sinua ja ikävöin sinua, kun olet poissa, mutta nautin suuresti myös yksin olemisesta." Totta kai hän ikävöi Tiarnania, vaelsi joskus ympäri suurta kattohuoneistoa kissat perässään, ja toivoi, että mies olisi ollut kotona. Mutta ei miehen pitänyt tuntea huonoa omaatuntoa työstään – hän todella viihtyi myös omassa rauhassaan.
Pieni ääni muistutti, että Tiarnan saattoi viitata kevääseen ja tuttu, kylmä, levottomuus kouraisi häntä.

"Silti", Tiarnan vetosi, samalla kun katseli, kuinka sade hetkeksi yltyi kenties alkaakseen hetken kuluttua hieman hellittää. Jyrinä kuului hieman kauempaa, vaikka hänellä olikin epäilys siitä, että myrsky ei ollut väistymässä kokonaan aivan pian.
"Haluaisin olla lähempänä, jos vaikka tarvitsisitkin minua. Perheesikin astuu kaukana."
Hän hieraisi nenänpäätään Tempestin päälakea vasten.

"Sinä olet enemmän kuin tarpeeksi", Tempest muistutti ja ojensi toista jalkaansa niin, että saattoi työntää varpaansa sateeseen. Kello ei tainnut olla kuin vasta vähän yli kuusi päivän muuttuessa pimeäksi auringon laskiessa. Hän tuntui kadottaneen vähäisenkin ajantajunsa täällä.
"Ei sinun tarvitse murehtia minusta."

"Sinä olet rakkaani", Tiarnan vetosi, ja kumartui hipaisemaan Tempestin kaulan ihoa huulillaan.
"Totta kai huolehdin sinusta. Haluan, että olet onnellinen ja voit hyvin."
Että et koe, että sinun olisi parempi olla kuollut. Oli vaikea kuvitella sitä nyt, hänen vaimonsa nauttiessa myrskystä ja sen mukanaan tuomasta sateesta.
"Onko suhteessamme mitään, mitä tahtoisit muuttaa?"

Itseni.
Tempest nojasi päätään Tiarnaniin mietteliäänä ja kallisteli sateessa viipyvää jalkaansa, antaen pisaroiden valua paljasta säärtä pitkin.
"Jos menneisyyttä ei voi muuttaa", hän sanoi katsellen haikeasti nopeasti laskeutuvaa pimeyttä, "haluaisin ainakin olla tuottamatta sinulle enempää huolta ja tuskaa. Haluaisin myös, ettet joutuisi pelkäämään minun loukkaantuvan tai ahdistuvan tai kokevan painostusta, jos puhut minulle ajatuksistasi tai toiveistasi. Ja haluaisin voida lentää niin, ettei sinun tarvitse kantaa minua kuin invalidia..."

"Vielä toistaiseksi meillä ei taida olla keinoja siihen", Tiarnan myönsi melkein pahoitellen. Vaikka mitä hän olisi uskaltanut muuttaa, jos siihen olisi ollut mahdollisuus? Ehkä sen, ettei olisi ollut niin paljon poissa. Että olisi voinut huomata Tempestin pahan olon ennen, kuin oli jo melkein liian myöhäistä.
Olisiko hän jättänyt avioitumatta ensimmäisen vaimonsa kanssa, jos hänellä olisi ollut käytössään samat tiedot kuin nyt? Hankala sanoa.
"Kultapieni, tuo kuulostaa listalta asioista, joita haluaisit muuttaa itsessäsi", hän vetosi hellästi.

"Oh", Tempest vastasi kulmat asteen painuen. Mutta tottahan se oli. Hän halusi muuttaa itsensä, sillä hän rakasti Tiarnania juuri niin kuin mies oli. Kukaan ei voisi kuvitella huomaavaisempaa, lempeämpää ja rakastavampaa miestä tai suhdetta.
Hän oli se, joka toi tuskaa ja murhetta heidän suhteeseensa.
"Mitä sinä haluaisit muuttaa?"

Tiarnan hautasi hetkeksi kasvonsa Tempestin hiusten joukkoon ja hengitti syvään niiden tuoksua, joihin heidän täällä ollessaan oli alkanut sekoittua hento, merinen suolaisuus.
"Jos voisin muuttaa mitä tahansa, toivoisin, että matkani eivät veisi minua aivan niin kauas, niin että meidän olisi helpompi tavata toisiamme silloinkin, kun olen töissä."
Hän voisi aina lopettaa työnsä.
"Tiedän, että viihdyt itseksesi, mutta olisi silti mukava, jollei etäisyys venyisi helposti niin pitkäksi."

Tempest katsahti Tiarnania silmäkulmastaan ja silitti ympärillään olevaa käsivartta hellästi.
"Ehkä keksimme jonkinlaisen ratkaisun", hän ehdotti myötätuntoisesti. Hän voisi esimerkiksi päästä yli lentopelostaan. Aikuinen nainen.
"Tiedätkö, mikä seuraava työsi on?" hän kysyi ja kääntyi ympäri miehen syleilyssä, kiertäen käsivartensa Tiarnanin vyötärölle.

Tempestin kääntyessä Tiarnan painoi otsansa kevyesti tämän otsaa vasten.
"Toivoisin niin", hän myönsi. Olisi tuntunut epäreilulta pakottaa nainen matkustamaan vain hänen työnsä vuoksi, eroamaan perheestään ja heidän kissoistaan ties kuinka pitkäksi aikaa. Ehkä hänen pitäisi yrittää neuvotella itselleen aina muutaman päivän vapaita, niin että hän ehtisi edes kääntyä Englannissa.
"En ole vielä ajatellut asiaa", hän myönsi. Helen oli ollut uskomaton ja huolehtinut hänen asioistaan kuluneiden kuukausien ajan.
"Tahtoisitko asua lähempänä perhettäsi? Pohjoisempana?"

"Viihdyn kyllä pohjoisempana", Tempest vastasi. Olisi ihanaa asua jossain, missä ympärillä olisi meri, taivas ja vehreitä nummia tai metsiä – missä ei tarvitsisi ajaa vähintään tuntia päästäkseen merenrannalle.
"Mutta Lontoossakin on puolensa." Siellä oli teatteri, mahdollisuus saada jäätelöä kotiovelle erikoisiin kellonaikoihin – ja ennen kaikkea Tiarnan.
"Viihdytkö sinä Lontoossa?"

Tiarnan katseli sadepisaroiden tanssia miettiessään.
"Jos aivan rehellisiä ollaan, en ole koskaan ollut erityisen suurkaupunki-ihminen, tai ehkä pikemminkin kaupunki-ihminen ylipäätään", hän myönsi.
"Lontoossa on monia asioita, joista pidän, ja minulla on siellä ystäviä, mutta en voi väittää, että välttämättä surisin, jos päättäisimme muuttaa jonnekin toisaalle."
Moni hänen ystävistään asui joka tapauksessa kaukana.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   La Loka 27, 2018 7:35 am

"Ehkä voimme asua joku päivä Lewiksella", Tempest sanoi ja hieraisi ohimoaan miehen rintaan kuunnellen sateen kotoisaa ropinaa, johon ukkosen jyrinä sekoittui nyt lempeämpänä kuin aikaisemmin. Hän kiipesi varpailleen ja painoi suudelman Tiarnanin suupieleen, ennen kuin punoi sormensa tämän käteen ja veti miehen perässään makuuhuoneen puolelle.
"Voiko Lewiksen meressä uida? Vai onko se liian kylmää?" hän kysyi kulmat kurtistuen, kun vapautti miehen käden ja kiipesi istumaan sängylle, mistä saattoi katsella myrskyä.

Tiarnan hymyili ja painoi suudelman Tempestin hiusten joukkoon.
"Pitäisin siitä", hän myönsi. Jonakin päivänä, sitten kun aika olisi sopiva. Tai ehkä he voisivat muuttaa rannikolle jossakin päivän Englantia tai Skotlantia, taloon, josta Tempest pääsisi kävelemään suoraan rannalle. Jonka ikkunasta tämä voisi nähdä meren.
Hän seurasi säyseästi Tempestiä makuuhuoneeseen.
"Voi siellä. Vaikka kyllähän vesi viileänä pysyy."
Hänen suupielissään häivähti ilkikurinen hymy.
"Suurin osa rannoista on niin autioita, että mereen voi juosta vaikka alasti."

Tempest suli hymyyn ja kutsui miestä viereensä.
"Siinä tapauksessa Lewis olisi ihastuttava paikka asua", hän vastasi, nykäisi tyynyä päänsä alle ja vajosi selälleen. Lakanat tuntuivat ihastuttavan viileiltä uimapuvun paljaaksi jättämää selkää vasten.
"Haluaisitko sinä harrastaa alastonuinteja useamminkin?" Tempest kysyi katsellen Tiarnania lämmin tuike silmissään.

Tiarnan kömpi vuoteeseen Tempestin seuraksi, asettui kyljelleen kasvot naista kohti ja vei toisen kätensä silittelemään tämän kylkeä. Lewiksessa oli sekin hyvä puoli, että harvoin oli päiviä, jotka olisivat olleet liian kuumia nukkua sylikkäin.
"Saatoimme juhlistaa sillä tavalla koulun päättymistä", hän myönsi samalla kun kuristi vakavana kulmiaan.
"Se on oikein miellyttävä harrastus, vaikka väitänkin, että nautin siitä enemmän sinun kuin koulutovereideni kanssa."

Tempest nauroi ja kosketti hopeaa tummissa hiuksissa.
"Se kuulostaa hurmaavalta tavalta juhlistaa koulun päättymistä", hän vastasi ja katsahti taivaanrannassa välkähtävää salamaa, joka muutti taivaan hetkeksi violetiksi.
"Millaisia muita perinteitä teillä oli?"

"Kyllä vain", Tiarnan vakuutti, ja hymyili muistolle. Alastonuinti olisi ollut varmasti huomattavasti uhkarohkeampi teko, jos heillä olisi ollut yleisönään muitakin kuin peuroja ja lampaita, mutta he olivat silloin tunteneet olevansa hyvin urheita.
Laihajalkaiset pojankoltiaiset.
"Meillä oli myös tapana käydä telttailemassa kesän kunniaksi", hän muisteli, ja hivuttautui samalla hieman lähemmäs Tempestiä.
"Olimme olevinamme suuriakin tutkimusmatkailijoita. Kerran retki tosin päättyi varsin lyhyeen... En olisi koskaan osannut kuvitella, että pässi osaisi olla niin kiukkuinen."

Tempest vastasi siirtymällä lähemmäs miehen rintakehää ja kiersi käsivarren tämän vyötärölle, piirtäen selkään sormenpäillään. Tarina sai hänet nauramaan ja hautaamaan kasvonsa Tiarnanin kaulataipeeseen. Hän hengitti syvään sen tuoksua ja hipaisi ihoa huulillaan.
"Se kuulostaa ihanalta – vastaavia tarinoita taitaa olla kirjassasi", hän muisteli. Tiarnanin läheisillä oli ihana tapa puhua miehestä ja lapsuudesta Skotlannin saaristossa.

Tiarnanin kulmat painuivat kurttuun, vaikka suupielissä nykikin hymy.
"Kuule, se oli äärimmäisen traumaattinen kokemus viidelle pojankoltiaiselle", hän vetosi, samalla kun hipaisi nenänpäällään Tempestin päälakea.
"Pässi rymisti suoraan teltan läpi..."
Hän ei päässyt pidemmälle naurahtamatta käheästi.
"Se on yksi parhaita lahjoja, joita olen koskaan saanut."

"Oi, olen varma, että se oli", Tempest vetosi pehmeästi ja hieraisi nenänpäätään miehen kaulaan kätkien hymynsä. Hän painoi iholle suudelman kuin sovituksena. Kenelle ei olisi traumaattista kohdata sellainen pässi?
"Sinä olet parhaita lahjoja elämässäni", hän vastasi ja painoi suudelman miehen leukaperälle, "ja minusta on ihanaa kuulla tarinoita elämästäsi ja sinusta."

Tiarnanin myrskynharmaiden silmien katse pehmeni hieman, ja hän halasi Tempestin paremmin syliinsä samalla kun hamusi suudelmaa tämän huulilta.
"Ja sinä minun", hän vastasi ja piirsi ajatuksissaan kuvioita naisen selän paljaalle iholle.
"Toivottavasti et loukkaannu, rakas, mutta minun on huomenna jätettävä sinut hetkeksi itseksesi."

Selällä kulkeva kosketus lähetti miellyttäviä väreitä alas varpaisiin ja sai hänet jäljittelemään sormien liikkeitä ajatuksissaan, yrittäen tunnistaa muotoja tai kirjaimia.
"Hmm? En tietenkään", hän sanoi yllättyneenä ja kallisti päätään taakse niin, että saattoi nähdä miehen kasvot.
"Minne olet menossa?"

Tiarnanin sormet piirsivät ensin pehmeitä, pyöreitä kaarteita, melkein kuin aaltoja, mutta huomatessaan Tempestin jäljittelevän hänen liikkeitään hän alkoi muotoilla tämän selän iholle paksurunkoista puuta, jonka oksat kurkottivat kohti taivasta.
Myrskynharmaat silmät siristyivät hymystä, ja hän siirsi kätensä hetkeksi keskeneräiseltä taideteokseltaan taputtaakseen nenänpieltään.
"Yllätys."

Hymy siristi Tempestin kultaiset silmät ja sai naisen tukistamaan hellästi tummia hiuksia.
"Vai niin", hän torui ja nojautui painamaan suudelman miehen suupieleen, ennen kuin käsi liukui takaisin selälle, jonne hän saattoi toteuttaa omalle selälleen muotoutuvaa taideteosta.
"Kauanko olet poissa? Useamman päivän?"

Tiarnanin ilme vakavoitui.
"Vähintään. Ehkä jopa useita viikkoja."
Hän piilotti hymynsä vasten Tempestin hartiaa ja hipaisi sen ihoa kevyesti huulillaan.
"Vain jokusen tunnin iltapäivästä. Saat villan kokonaan itsellesi."

Tempest nauroi kuplien ja punoi sormensa miehen tummiin hiuksiin. Hän hamusi Tiarnanin korvaa huulillaan ja kuljetti sormiaan hiusten lomassa, tuntien onnellisten perhosten lepattavan vatsanpohjassaan.
"Miten ylellistä", hän huomautti hyristen hamuten maailman ihailemaa korvanlehteä, "mitä lie teen itseni kanssa."

Sääli, etteivät heidän pienet airuensa olleet täällä, niistä olisi ollut seuraa Tempestille sillä välin, kun hän oli poissa. Kilpikonnatkaan eivät taitaneet vaellella täälläpäin, elleivät sitten etupihalla. Ehkä James-oletettu tai joku sen sukulaisista voisi tulla pitämään seuraa samalla kun kerjäisi makupaloja.
Tiarnan joutui hetken keräämään itseään, sillä Tempestin sanat nostattivat väkisinkin mielikuvia. Viehättäviä, mutta jossain määrin sopimattomia mielikuvia.
"Joko sinulla on suunnitelma..?"

Tempest hengitti syvään Tiarnanin tuoksua ja hieraisi nenänpäätään miehen hiuksiin, ennen kuin vetäytyi niin, että saattoi nähdä tämän kasvot. Sormenpää jäljittelivät poskipään linjaa ja nenän profiilia.
"No, minä pidän kovasti merestä ja uimisesta", hän vastasi hymyä silmissään ja painoi suudelman rakastamalleen suupielelle.

Merestä ja uimisesta. Tietenkin.
Tiarnan kohtasi kultaisten silmien katseen ja hymyili.
"Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta."
Hänen olisi tehnyt mieli pyytää, ettei Tempest uisi liian kauas rannasta, kun hän ei ollut paikalla, mutta olisiko se ollut turhaa holhoamista? Sellaista, joka saisi hänen vaimonsa tuntemaan olonsa taakaksi?

Se kuulosti hyvältä suunnitelmalta. Tempest vastasi hymyyn ja painoi suudelman miehen huulille, siloittaen tummaa kulmakarvaa sormenpäällään.
"Mitä sinä aiot tehdä?" hän kysyi toivoen houkuttelevansa Tiarnanin puhumaan 'yllätyksestään'. Pieni, levoton epäilys nakersi hänen mieltään: olisiko vastuutonta lähteä mereen yksin? Joutuisiko Tiarnan huolehtimaan? Ehkä hänen pitäisi pysytellä uima-altaassa ollessaan yksin.

Tiarnan vastasi suudelmaan ja kurtisti sitten kevyesti kulmiaan.
"Minähän sanoin, että se on yllätys", hän vetosi.
"Eikä se ole sitä, jos minä paljastan sinulle, mistä on kyse. Jotain pientä vain."
Hän siirsi kättään niin, että saattoi upottaa sormensa kosteiden, vaaleiden hiusten joukkoon.

Tempest hymyili ja hipaisi Tiarnanin nenää nenänpäällään.
"Toivoin, että ehkä unohdit", hän vetosi ja kiersi kätensä miehen vyötärölle, palauttaen sormet silittämään selkää ja hamusi huulillaan hellästi leukaperää, hengittäen syvään ihon tuoksua.

Tiarnan tuhahti.
"En ole vielä aivan niin huonomuistinen, vaikka harmaannun", hän vetosi huvittuneisuutta äänessään.
"Haluan yllättää sinut."
Puu oli tullut valmiiksi jo tovi sitten, ja miehen sormet olivat palanneet takaisin aaltomaisiin kuvioihin.
"En tietenkään lähde, jollet tahdo olla huvilalla yksin."

Tempest nauroi ja valui hamuamaan kaulansyrjää, hipoen sen ihoa kevyesti huulillaan ja painaen välissä syvempiä suudelmia sen lämpöön. Hän pohti, saattoiko tuntea sykkeen ihon alla huuliaan vasten.
"Tiedäthän sinä, että viihdyn yksin", hän muistutti suudelmien lomassa.
"Olen vain utelias."

"Niin olet", Tiarnan naurahti, samalla kun kosketus kaulalla lähetti väristyksiä alas selkään. Aallot, joita hän piirsi sormenpäillään Tempestin selkään, muuttuivat suuremmiksi, myrskyisämmiksi, vaikka samaan aikaan todellinen myrsky tuntui olevan väistymässä.
"Saat uida aivan rauhassa, kun vanha miehesi ei ole häiritsemässä. Tai vaikka kirjoittaa. Luuletko, että James-oletettu voisi toimia tyttöjen korvikkeena?"
Määkimässä Tempestin ympärillä.

"Ehkä minä selviän", Tempest hyrisi ja hieraisi nenänpäätään miehen kaulaan. Yksinäisyys oli aina ollut hänelle yhtä tervetullut ystävä kuin veden alla vallitseva hiljaisuus, sillä se sai hänen mielikuvituksensa vapautumaan ja ajantajun katoamaan.
"Olen edelleen utelias", hän muistutti pehmeästi vajotessaan kaulalta hamuamaan miehen solisluuta.

Ajatus kilpikonnasta määkimässä sängyn vierellä sai Tiarnanin suupielet nykäisemään. Siltä tuskin onnistuisivat tyttöjen temppuilut, sängynpäädyssä kiipeily ja yöpöydälle hyppely. Jo fyysinen massa taitaisi tehdä siitä mahdotonta.
Huulten kosketus solisluulla sai miehen murahtamaan matalasti.
"Mmm, saat olla. En aio silti kertoa."

Tempest nauroi ja painoi vielä suudelman miehen kaulalle, ennen kuin vetäytyi kauemmas niin, että saattoi nähdä miehen kasvot.
"Julmuri", hän vetosi hellästi ja silitti tummia hiuksia taakse, ennen kuin nojautui lähemmäs, jotta saattoi painaa suudelman miehen huulille.

Tiarnanin kulmat painuivat alemmas, ja hän siirsi toista kättään pyyhkäistäkseen vaalean suortuvan Tempestin korvan taakse.
"Haluan vain yllättää rakkaan, uteliaan vaimoni", hän vetosi, juuri ennen, kuin huulet painuivat hänen omiaan vasten. Hän antoi sormiensa upota hetkeksi vaaleiden hiusten joukkoon samalla kun vastasi suudelmaan.
Ukkonen jyrähti taas lähempänä, kuin se olisi kiertänyt ympyrän.

Onnelliset perhoset leijailivat hänen sisällään ja Tempest silitti sormenpäillään hiusten hopeaa hamutessaan toisenkin suudelman miehen huulilta.
Sänkyä ympäröivät, valkeat verhot keinuivat myrskyisässä tuulessa, mutta sateesta huolimatta ilma hyväili ihoa lämpimänä. Pienellä saarella keskellä valtamerta oli helppo tuntea, että he olivat kaksin omassa maailmassaan, ja ainakin pienen hetken voisivat olla suorastaan sietämättömän onnellisia.

* * *

Tiarnan ei ollut onnistunut toteuttamaan suunnitelmaansa seuraavana päivänä, sillä paksut sadepilvet olivat jääneet roikkumaan itsepintaisesti saaren ylle. Lopulta nekin olivat kuitenkin väistyneet, ja päivän kallistuessa iltapäivää kohti hän oli jättänyt huvilan Tempestin valtakunnaksi lähtiessään seuraamaan puiden ympäröimää tietä kohti saaren sisempiä osia.
Ensimmäiset tähdet olivat jo syttyneet taivaalle siinä vaiheessa kun hän palasi, ja enää kapea, punainen raita taivaanrannassa muistutti auringosta. Tiarnan liu'utti lasisen oven pois tieltä ja astui olohuoneeseen.

Yössäkin lämmin tuuli keinutti huvilan valkeita, harsomaisia verhoja. Ovet olivat auki terassille, jota vain muutama, pehmeä lyhty valaisi. Jokin siritti pimeydessä.
Tempestin tietokone lepäsi heidän jokseenkin myllätyllä vuoteellaan avoimena, kesken jäänyt tarina nukahtaneella näytöllä. Kirjailija itse oli vaeltanut alas rantaan, jonka valkeaa, viilenevää hiekkaa mustan meren vaahtopäät huuhtoivat. Tuuli tempoi vaaleita hiuksia ja vesi oli hipoa hiekalle istuneen naisen varpaita. Tempest kaivoi sormensa hiekkaan kurotellessaan jaloillaan kaivaten veteen kuin yrittäen vastustaa kiusausta kahlata öisiin aaltoihin.

Makuuhuoneeseen vaeltaneen Tiarnanin huomio kiinnittyi ensimmäisenä tietokoneeseen, joka näytti lepäävän ikään kuin pesässä myttyyn joutuneiden peitteiden keskellä.
Lempeä hymy sai myrskynharmaat silmät siristymään, kun hän suunnisti vaistonsa johdattamana avoimesta ovesta patiolle ja siitä portaita pitkin rantaan.
Hänen oli hieman helpompi hengittää, kun hän erotti tutun, vaalean hahmon tummaa merta vasten piirtyneenä.
"Rakas", mies kutsui pehmeästi, seisahtuessaan vaimonsa taakse.

Tempest havahtui Tiarnanin saapumiseen hienoisella viiveellä ja kallisti päätään taakse nähdäkseen takanaan seisovan miehen.
"Hei", hän tervehti ja kiipesi jaloilleen, ravistellen hiekkaa norsunluunvalkean mekon kevyestä helmasta.
"Sinä salaperäinen mies." Hän mittaili miestä katseellaan, vaikka yön pimeys teki mahdottomaksi erottaa muuta kuin ihon vaaleuden ja kehon ääriviivat.

Hymy sai Tiarnanin silmät siristymään lisää, kun ne kohtasivat kultaisen katseen.
"Hei itsellesi", hän tervehti pehmeästi naurahtaen ja ojensi käsiään vetääkseen naisen syliinsä halaukseen.
"Salaperäinen mies halusi vain yllättää vaimonsa. Oletko valmis? Meillä on edessä pieni kävelymatka, ja vietämme hetken aikaa ulkona. Tarvitsetko neuletakin tai jotakin?"
Hän tutki vaimoaan katseellaan, kulmat kevyesti kurtistuen.

Tempest hautasi nenänsä Tiarnanin paitaan ja nuuski sitä mietteliäänä. Eikö mies tiennyt, että yllätti hänet jo päivittäin sillä, miten huomaavainen ja kultainen oli?
Hän nosti päänsä ja katsoi miestä silmät tutkivasti siristyen.
"Mennään vain", hän vastasi ja irrotti otteensa aviomiehensä vyötäröltä, lähtien takaisin huvilalle vieviä portaita kohti. Hän voisi poimia mukaansa kengät.
Ehkä myös kevyen neuleen, niin paljon kuin hän inhosikin taipumustaan sairastella.

Tapa, jolla Tempest hautasi nenänsä paitaa vasten, toi Tiarnanin mieleen elävästi Leelan, jolla oli tapana tehdä samoin. Kissa tosin saattoi joskus nukahtaakin siihen, naama hänen paitaansa vasten painettuna.
Mies siirsi toisen kätensä silittämään vaaleita suortuvia, joita tuuli yritti tempoa mukaansa, ja painoi niiden joukkoon suudelman ennen kuin lähti vaimonsa rinnalla kohti huvilaa.
Vaimonsa.
"Kuinka sinun päiväsi on sujunut?"

"Kirjoitin", Tempest vastasi hajamielisesti ja vaelsi hetken ympäri makuuhuonetta, ennen kuin muisti mitä oli hakemassa ja veti ylleen kevyeen neuleen ja pujotti jalkansa valkeisiin tenniskenkiin.
"Minun on kai turha kysyä sinun päivästäsi?" hän kysyi kohottaen kulmiaan, kun lähti ovelle ja tarjoutui seuraamaan Tiarnania salaperäisen miehen salaperäiseen kohteeseen.

Tiarnan seurasi Tempestin hajamielistä vaellusta hymy suupielissään nykien. 'Huomaan', hänen olisi tehnyt mieli huomauttaa, mutta hän jätti sen tekemättä ja taputti sen sijaan nenänvarttaan salaisuuden merkiksi.
"Pian se selviää", hän huomautti, ja ojensi kättään kohti Tempestiä poimiakseen naisen käden omaansa heidän lähtiessään kulkemaan molemmin puolin matalilla lampuilla valaistua polkua pitkin.

Tempest katsahti miestä huvitus ja närkästys kultaisissa silmissä vuorotellen.
"Olet hyvin itsepäinen, tiesitkö?" hän kysyi ja silitti peukalollaan Tiarnanin kämmenselkää. Lämmin, pimeä yö siritti heidän ympärillään ja tuntui makaavan valaistun polun yllä.
"Mitä sinä olet suunnitellut?" hän vetosi nykien hellästi miehen kättä, naurua äänessään.

Tiarnan vastasi katseeseen mahdollisimman viatonta ilmettä tavoitellen, ja puristi hellästi Tempestin kättä.
"Rakas, minä olen skotlantilainen", hän muistutti, ja kohotti vaimonsa käden hetkeksi huulilleen.
"Olen melko varma, että se kuuluu kuvaan."
Heidän ympärilleen kietoutuneen pimeyden keskellä loistavat lamput olivat jo keränneet ympärilleen siivekkäiden ihailijoiden joukon, mutta kaikeksi onneksi yöperhoset eivät päässeet pujahtamaan lasin taakse polttamaan itseään.
"Näet kohta. Aivan kohta", hän lupasi, samalla kun johdatti Tempestin polunhaarasta oikealle.
"Eihän sinua palele?"

Tempest nauroi päätään pudistaen ja pukkasi sitten ohimollaan miehen olkapäätä. Skotlantilainen mies oli pakahduttaa hänen sydämensä hellyyteen.
"Me olemme Seychelleillä", hän muistutti lämpöä silmissään ja tunsi epäuskoisen nipistyksen vatsanpohjassaan. He todella olivat täällä.
"Oletko aina ollut yhtä salaperäinen?"

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   La Loka 27, 2018 7:35 am

Tiarnan räpäytti silmiään ja katsahti ympärilleen.
"Todellako? Se selittää monta asiaa..." hän huomautti, löytäen ääneensä vilpittömän hämmästyneeltä kuulostavan äänensävyn. Kulmien kevyt kurtistus ei kuitenkaan pysynyt kasvoilla pitkään, sillä katsoessaan vaimoaan hän alkoi väkisinkin hymyillä.
"Olen melko varma, että salaperäisyys on osa skotlantilaista charmia", hän huomautti naurua äänessään, samalla kun polku kaartui jyrkästi oikealle. Korkeiden, tiheästi vierekkäin kasvavien puiden takaa ilmestyivät yhtäkkiä puiset portaat, jotka lähtivät kohoamaan kierteisinä puiden latvustoa.

"Sinulla on niin paljon skotlantilaista charmia, että olen huolissani terveydestäni."
Tempest katseli uteliaana portaikkoa, jota pitkin he lähtivät nousemaan. Mitä Tiarnan oli nyt suunnitellut? Hän tuskin voisi koskaan antaa miehelle, mitä tämä antoi hänelle.
Hän katseli Tiarnania tutkien ja tunsi hienoisen levottomuuden kouristavan vatsaansa. Kuinka mies saattoi olla niin kultainen ja kiltti? Hänen elämänsä oli kuin satua Tiarnanin ansiosta. Ja mitä sinä olet antanut hänelle?

Tiarnanin katseessa näkyi jälleen samaa poikamaista intoa, joka oli käynyt tutuksi matkan aikana. Hän jättäytyi Tempestin taakse, valmiina nappaamaan kiinni, mikäli nainen kompuroisi portaissa.
"Varovasti", hän muistutti hellästi, sillä vaikka portaat olikin valaistu, metsä heidän ympärillään oli pimeä ja heitti varjoja myös askelmille.
Portaiden yläpäässä odotti puumaja, ja puumajan keskellä valkoisella liinalla peitetty pöytä, jossa heitä varten katettu kevyt illallinen oli jo valmiina hopeisten kupujen alla. Ympäröiviin oksiin oli ripustettu pieniä lyhtyjä, jotka loistivat pimeyttä karkottaen kuin pienet tulikärpäset.

Tempest pysähtyi katselemaan näkymää häkeltyneenä.
"Mitä..?" hän kysyi ja painoi sormet huulilleen katsellen ympärilleen melkein eksyneenä. Tiarnanin uskomaton huomaavaisuus oli särkeä hänen sydämensä. Rakkautta ei ehkä miehen mukaan tarvinnut ansaita – mutta hän olisi halunnut tehdä niin.
Hän vaelsi lähemmäs ja katseli pieniä lyhtyjä, jotka tuntuivat siirtävän jo valmiiksi satumaisen maiseman aivan toiseen maailmaan.

"Päivällistä", Tiarnan vastasi, vaikka olikin melko varma, ettei Tempestin kysymys ollut viitannut siihen. Hän ohjasi naisen lähemmäs ja veti tuolia esiin tätä varten.
"Täällä on puutarha ja kasvihuone", hän selitti, vilpittömän innoissaan. Kerran saaren poika, aina saaren poika.
"Kävin poimimassa tarvikkeet aiemmin päivällä ja valmistin..."
Hän viittasi hopeisia kupuja kohti.
"Me voimme syödä päivällistä puumajassa."

Hänen sydämensä tuntui jättävän kipeitä lyöntejä välistä, kun Tempest kääntyi katsomaan Tiarnania.
"Olet uskomattoman huomaavainen", hän muistutti ja sipaisi hiuksia korvansa taakse. Mies oli valmistanut heille illallista. Satumaisen illallisen, tuotuaan hänet satumaiseen paratiisiin. Tehtyään hänen elämästään satua.
Ja mitä sinä olet antanut hänelle?
"Ja uskomattoman kultainen", hän lisäsi hämillisesti hymyillen ja katseli epäuskoisena ympärilleen.

Tiarnan painoi suudelman Tempestin hiusten joukkoon ennen kuin kiersi omalle puolelleen pientä, pyöreää pöytää ja istahti alas. Hän kaatoi heille kummallekin lasilliset vettä ja nosti hopeisen kuvun syrjään, paljastaen yksinkertaisen, mutta raikkaan salaatin.
Hän ei voinut väittää olevansa huippukokki, varsinkaan, kun ystävänä oli joku sellainen kuin Samuel Locksley, mutta ei hän nälkään kuolisi.
"Minäkin halusin päästä kokemaan tämän", hän muistutti naurahtaen.

Tempest soi miehelle hämillisen hymyn ja istuutui alas.
"Sinä laitoit ruokaa", hän sanoi melkein epäuskoisena. Sydän löi kipeästi. Tiarnan oli hänen mittapuullaan hurjan taitava keittiössä, ja hänestä oli aina ollut ihana seurata vierestä, kuinka mies kokkasi. Silloin harvoin, kun he laittoivat itse ruokaa.
"Se näyttää ihanalta", hän lisäsi vaatien hymyä pysymään huulillaan.

Tiarnan kohotti toista kulmaansa.
"Olen laittanut ruokaa pikkupojasta", hän muistutti, hymyä suupielissään merkkinä siitä, että tiesi kyllä, mitä Tempest tarkoitti. Hän kurotti toista kättään niin, että saattoi hipaista hellästi naisen kämmenselkää.
"Oli mukava kokata pitkästä aikaa. Olen kai liian tottunut siihen, ettei yleensä ole aikaa."
Hän tarjoutui nostamaan Tempestin lautaselle pienen annoksen salaattia, jossa mangon makeus yhdistyi limen kirpeyteen.
"Palmunsydäntä", hän totesi melkein ylpeänä.

Tempest katseli Tiarnanin käsiä ja kaunista, niiden valmistamaa salaattia hiljaisen häkellyksen vallassa. Hän ei ollut varma, miksi miehen käsittämätön... Uskomattomuus oli tehdä hengittämisestä vaikeaa.
Et ansaitse häntä, pieni, julma ääni muistutti hänen mielessään.
Hän soi miehelle hymyn ja maistoi salaattiaan.
"Se myös maistuu ihanalta", hän kehui vilpittömästi.

Se sai Tiarnanin hymyilemään vilpittömän ilahtuneena.
"Minulla oli kokki opastamassa", hän myönsi, ennen kuin maistoi itsekin salaattiaan.
Tuntui uskomattomalta ja samalla todella hyvältä, että suurin osa saaren ruuasta saatiin tuotettua sen omassa maassa, sen sijaan, että kaikki tuotteet olisi jouduttu kuljettamaan tänne veneellä.
Suurikokoinen yöperhonen lennähti heidän pöytänsä yli ja laskeutui hetkeksi yhdelle suuremmista lampuista.
"Tämä on uskomaton paikka, eikö olekin?"

"Kyllä", Tempest vastasi katsellen Tiarnania levotonta haikeutta sydämessään. Tämä oli uskomaton paikka, mutta mies oli vielä uskomattomampi.
Hän poimi haarukallisen suuhunsa ja antoi katseensa vaeltaa öisessä maisemassa. Pienet lyhdyt näyttivät leijuvan. Hetken hän toivoi, että olisi voinut painaa kädet korvilleen ja hiljentää mieltään nakertavan äänen.
"Rakastan sinua, tiedäthän sen?"

Heitä ympäröivä metsä tuntui elävän jopa lähestyvän yön pimeydessä. Siristys yhdistyi yölaulajien tirskutukseen, ja silloin tällöin jokin ohikulkeva eläin rapisutti puiden lehtiä.
"Minulla oli sellainen toive, kun suostuit kanssani naimisiin", Tiarnan naurahti hyvillään, ja paloi halusta kohottaa Tempestin käden uudelleen huulilleen painaakseen suukon sen kämmenselälle. Mutta nainen tarvitsi ruokaa, joten olisi ollut ajattelematonta varastaa tämän käsi jälleen omakseen.
"Minäkin rakastan sinua. Haluaisitko vierailla huomenna kilpikonnareservaatissa? Voisimme tutustua Davidiin."

Sinä auttamaton typerys.
"Toki", Tempest vastasi ja soi miehelle hymyn vesilasinsa takaa. David varmasti arvostaisi kaimaansa Seychelleillä, ja maksaisi taatusti samalla mitalla takaisin. Kuka tiesi millaisen kaiman Tiarnan päätyisi saamaan.
"Onko jotain muuta, mitä sinä haluaisit tehdä?"

Tiarnan joi kulauksen virkistävän kylmää vettä. Hän odotti jo innolla sitä, että pääsisi esittelemään Davidille tämän kaiman, eikä vähiten siksi, että oli varma siitä, että mies maksaisi kyllä palveluksen takaisin. Mitä oletettavimmin riemastuttavalla tavalla.
"Nyt on luvattu niin hyviä ilmoja, että voisimme lähteä vierailemaan Kuusaarella", hän ehdotti, tutkien vaimonsa kasvoja.
Malttamattomuus välkähti myrskysilmissä.
"Minulla on sinulle jotakin."

Jotakin. Jotain muutakin kuin satumainen, omin käsin valmistettu illallinen satumaisten lyhtyjen valossa paratiisisaarella? Tai ikioma, kokonainen paratiisisaari? Tai herttaisia pioneja hänen suosikkiväreissään, kokonaisen asunnon täydeltä? Tai mitä tahansa muuta niistä lukemattomista asioista, joita Tiarnan teki.
"Niinkö?" Tempest kysyi taistellen kasvoilleen hymyn.
Ja mitä sinä olet antanut hänelle?

Jos Tiarnan vain olisi tiennyt, miltä Tempestistä tuntui. Mutta hän nautti siitä, että sai antaa lahjoja rakkailleen, erityisesti ilman mitään muuta syytä kuin se, että hän oli nähnyt jotakin, jonka uskoi ilahduttavan näitä.
Hän poimi shortsiensa taskusta pienen, siron rasian, jonka tummansininen sävy muistutti paljon merta hetkeä ennen yön laskeutumista. Hän liu'utti rasian pöydän poikki ja jätti sen lepäämään Tempestin eteen.
"Toivon, että pidät siitä."
Muodoltaan hieman pisaraa muistuttava resiiniriipus kätki sisälleen pieniä simpukoita ja näytti aivan siltä, kuin pieni pala merta olisi jäädytetty hetkeen.

Sydän löi kipeästi, kun Tempest avasi varovasti miehen ojentaman, kauniin rasian. Miksi Tiarnan oli hänelle niin ihana? Miksi mies hukutti hänet rakkauteen, jota hän ei voinut ansaita?
Sormenpäät hipoivat palaa merta, jota hän voisi kantaa mukanaan, ja hetken hänen oli vaikeaa hengittää.
"Se on kaunis", hän kuiskasi irrottamatta katsettaan lahjasta ja nosti sen sitten rasiasta, pyyhkäisi hiukset olkansa yli ja kiinnitti riipuksen varovasti kaulalleen. Sormet kiertyivät vaistomaisesti riipuksen ympärille.
"Kiitos", hän sanoi kohottaen katseensa Tiarnaniin ja nosti huulilleen hymyn, tietämättä mitä muuta voisi sanoa. Mitä se kertoi heistä, että hän oli jatkuvasti joko kiittämässä miestä tämän uskomattomasta huomaavaisuudesta tai pyytämässä anteeksi omaa ajattelemattomuuttaan?

Tiarnanin silmät tuikkivat innostuneesti.
"Siinä on samoja simpukoita, joita oli myös häissämme koristeina", hän selitti varta vasten tilaustyönä tehdystä riipuksesta.
"Tulit mieleeni, kun näin taiteilijan töitä. Kuin merenneidon korurasiasta... Se sopii sinulle hyvin kauniisti, rakas."
Hän kurotti hipaisemaan vaimonsa kättä pöydän yli, ennen kuin tarttui uudelleen haarukkaansa.
"Mistä kirjoitit tänään?"

Kuinka muutenkaan. Riipus oli täydellinen. Se oli pala merta ja yksi uskomattoman huomaavainen lahja lisää. Tempest painoi katseensa ja käänteli pisaraa sormissaan nieleskellen palaa kurkustaan.
Ja mitä sinä olet antanut hänelle?
Valo kosketti kauniisti riipuksen pintaa. Tempest tutki sitä perinpohjaisen keskittyneenä miettiessään vastausta ja välttäen Tiarnanin katsetta.
"Tähdissä uimisesta", hän sanoi, "Stephen on luultavasti jättänyt kymmenen viestiä muistuttaen kustantajan deadlinesta." Ajatuskin sai hänen vatsansa kouristamaan.

Tiarnan seurasi katseellaan, kuinka Tempest käänteli meripisaraa.
"Ajattelin, että näin sinulla voisi tavallaan olla pisara merta mukana silloinkin, kun meri ei oikeasti ole lähellä", hän huomautti hellästi. Korun turkoosi oli hämmästyttävän samaa sävyä kuin meri, joka heitä tälläkin hetkellä ympäröi. Aaltojen äänen saattoi kuulla jopa puumajaan, vaikka pimeys ja puut kadottivatkin ne taakseen.
Hänen kulmansa painuivat hieman alemmas.
"Stephen tietää, että olet juuri nyt lomalla."

"Se on ihana ajatus", hän sanoi nostamatta katsettaan ja silitti riipusta sormenpäillään. Se oli ajatus, joka oli tullut välittömästi hänenkin mieleensä, ja teki jälleen yhdestä Tiarnanin antamasta lahjasta ikimuistoisen ihanan.
"Kiitos", hän toisti, tietämättä monettako kertaa.
"Niin... Mutta en ole pysynyt kustantajien deadlineissä. Olen pahasti jäljessä, en ole antanut heille mitään viime talven jälkeen", Tempest sanoi ääni hiipuen. Hänen taitonsa haudata päänsä hiekkaan johtaisi vielä pahoihin ongelmiin.

Huoli välkähti myrskynharmaissa silmissä, ja Tiarnan laski jälleen haarukan kädestään voidakseen kurkottaa pöydän yli tarttumaan Tempestin käteen.
"Rakas", hän vetosi, silittäen hentoista kämmenselkää peukalollaan.
"Sinä olet ihminen, et kone. Sinulla on täysi oikeus kirjoittaa siihen tahtiin, kuin tuntuu hyvältä."
Hän jätti lisäämättä, että varsinkin sen jälkeen, mitä kevättalvella oli tapahtunut. Tempest tarvitsi aikaa toipua ja parantua, ilman ulkomaailman asettamia paineita.

Sinä auttamaton typerys, älä pilaa tätä kaunista, kaunista hetkeä. Tiarnan oli nähnyt niin valtavasti vaivaa – tehnyt kauniin, herkullisen päivällisen omin käsin ja kattanut sen satumaiseen puumajaan. Ja teettänyt hänelle palan merta.
Lopeta.
Tempest soi Tiarnanille valoisaa tavoittelevan hymyn, sipaisi hiuksia korvansa taakse ja tarttui uudelleen haarukkaansa.
"Tämä on ainutlaatuisen ihana illallinen", hän sanoi ja antoi katseensa vaeltaa pimeän maiseman yli, "ja todella kaunis lahja."

Huoli ei täysin kadonnut Tiarnanin katseesta, vaikka hänen vaimonsa selvästi vaihtoikin puheenaihetta.
Ehkä he voisivat keskustella Stephenistä myöhemmin, häämatkansa jälkeen. Hän toivoi yhä, että Tempest vaihtaisi manageria johonkuhun sellaiseen, joka ymmärtäisi herkkää naista paremmin.
Jonkun, joka ei tuonut mukanaan niin valtavaa menneisyyden taakkaa.
"Olen iloinen, että pidit siitä", hän vetosi hymyillen.
"Tahdotko käydä kävelemässä rannalla ennen kuin palaamme huvilalle?"

"Totta kai pidän siitä", Tempest vakuutti vilpittömästi. Tiarnan oli uskomaton huomaavaisuudessaan. Illallinen oli ihana, koko saari oli kuin satua.
Ja mitä sinä teet, sinä auttamaton, toivoton typerys?
"Voimme palata huvilalle", hän sanoi ja ojensi kätensä puristamaan Tiarnanin kättä. Eikö hyvän vaimon kuuluisi edes kiittää miestään tällaisesta upeasta illasta?
"Luulen, että sinä olisit ollut myös upea kokki."

Tempestin sanat saivat Tiarnanin nauramaan hyväntuulisen käheästi.
"Luulen, että voisit saada tuosta eriävän mielipiteen", hän vakuutti, hymy silmissään viipyen. Hän oli joskus kokannut Samuelin kanssa. Kerran. Suunnilleen kahden minuutin ajan, ennen kuin hänet oli hätistetty syrjään viskilasillisen kanssa.
Arvon huippukokki ei ollut ymmärtänyt hänen saarelaisen rustiikkista ajatustaan kokkaamisesta.
Lautasten tyhjennyttyä hän nousi seisomaan ja ojensi kättään kohti Tempestiä, tarjoutuen auttamaan naisen ylös
"Ilta on hyvin kaunis."

"Niin on", Tempest vastasi ja kiersi sormensa kauniin, meren vanginneen riipuksen ympärille. Koko saari oli kaunis – koko maailma oli täällä kaunis.
Kaikki siinä paitsi sinä. Hyvä luoja, lopeta! Mikä häntä vaivasi? Tiarnan oli uskomaton tehdessään heille ikimuistoisen illan. Miksei hän voinut vain nauttia siitä, miten satumainen maailma oli hänen ympärillään?
"Palaammeko huvilalle?" hän kysyi ja punoi kätensä Tiarnanin käteen.

Tuntui uskomattoman rentouttavalta tietää, ettei heidän tarvitsisi palata pois saarelta ennen, kuin he tahtoisivat itse tehdä niin. Yllättävä puhelu, kutsu haastatteluun tai koekuvauksiin ei pakottaisi häntä lentämään pois Tempestin luota.
"Palataan", hän vastasi, ja puristi Tempestin kättä hellästi ennen kuin suuntasi portaisiin. Henkilökunta tulisi siivoamaan pöydän sen jälkeen, kun he olisivat menneet.
Tällä kertaa hän laskeutui edeltä, haluten varmistaa, ettei Tempest kaatuisi.
"Eihän sinua palele?"

"Ei", Tempest vastasi tavoitellen rauhoittavaa sävyä. Vilpoisuus olisi pienin hänen ongelmistaan. Miten hän toivoi, että olisi voinut vapautua tästä tunteesta, varjosta mielessään, syvyyksiin vetävästä painosta.
Älä tuhoa jälleen yhtä hetkeä ja aiheuta Tiarnanille tuskaa, kun mies ei ole mitään muuta kuin kultainen.
"Paleleeko sinua?" hän kysyi ja siirtyi kävelemään miehen vierelle valaistulla polulla, jonka yllä lämmin yö makasi kuin turvallinen peitto. Se melkein maistui makealta, tai ehkä se oli vain salaatin herkullinen maku, joka hänen kielellään viipyi.

Kun he pääsivät portaista polulle, Tiarnan saattoi kietoa toisen käsivartensa Tempestin hartioiden ympärille ja halata tämän kylkeensä. Polkua reunustavat lamput valaisivat heidän tietään takaisin huvilaa kohti.
"Ei palele", hän vakuutti pehmeästi naurahtaen.
Yö oli lämmin ja äänekäs, niin kuin tropiikin yöt usein olivat.
"Olen pahoillani, että jätin sinut yksin niin moneksi tunniksi. Nyt on kuitenkin häämatkamme."

Tempest katsahti Tiarnania levottomasti.
"Ole kiltti, äläkä pyydä minulta anteeksi", hän vetosi häivähdys ahdistusta äänessään.
"Sinä valmistit meille ikimuistoisen, ihanan illallisen. Ja minä selviän kyllä itsekseni." Ei kai mies todella voinut tuntea, ettei voisi tai saisi jättää häntä yksin, edes muutamaksi tunniksi? Muisteliko Tiarnankin vielä, kuinka joutui murtamaan kylpyhuoneen oven? Tai kuinka monta kertaa valvoi yötä, koska hän oli niin itsekäs, että vain katosi?
"Olen todella kiitollinen. Kaikesta."

Tiarnan katsahti Tempestiä melkein levottomasti.
"Hei, en tarkoittanut sitä niin", hän vetosi, ja halasi naisen tiukemmin kylkeensä.
Ei kyse ollut siitä, että hän olisi kokenut, ettei Tempestiä voisi jättää yksin, vaan kyse oli enemmän siitä, että he olivat häämatkalla. Vaikkei hän voinutkaan kieltää, etteikö levoton tunne olisi helpottanut täysin aina vasta siinä vaiheessa, kun hän palasi kotiin ja sai nähdä, että kaikki oli kunnossa.
"Eikä sinun tarvitse olla kiitollinen, kultapieni. Olet vaimoni, haluan tehdä sinut onnelliseksi."

"Sinä teet minut onnelliseksi", Tempest muistutti.
"Vain olemalla oma itsesi", hän lisäsi. Tiarnanin ei olisi tarvinnut kuin olla oma itsensä ja hän olisi onnellinen. Niin onnellinen kuin viallinen, rikkinäinen olento saattoi olla. Miehen ei olisi tarvinnut olla sydäntäsärkevän kultainen ja täydellinen.
Hän puristi Tiarnanin kättä heidän kävellessään ja tunsi terän sykkeessään.
Sinä auttamaton typerys.

Tiarnan naurahti hieman häkeltyneenä.
"Minähän olen oma itseni", hän vakuutti, ja kumartui painamaan suukon Tempestin hiusten joukkoon.
Ehkä hieman rikkinäisempi, kuin aiemmin, mutta hän tulisi vielä ehjäksi. Jonakin päivänä hän lakkaisi pelkäämästä, että saisi elämänsä pahimman puhelun uudelleen.
"Onko kaikki hyvin, rakas?"

"Totta kai on", Tempest vastasi ja soi miehelle hymyn, kääntäen katseensa sitten takaisin polkuun heidän edessään. Millaisella ihmisellä ei olisi kaikki hyvin? Tiarnan teki kaikesta enemmän kuin täydellistä. Kaiken täytyi olla paremmin kuin hyvin, eikö niin?
Hän kiipesi ylös huvilan ovelle johtavia portaita ja avasi sen heille. Sekin oli kuin sadusta. Tempest astui sisään ja kääntyi sitten ympäri, kiertäen kätensä Tiarnanin niskalle ja kurottuen varpailleen suutelemaan miestä.

Tiarnan tutki hetken Tempestin profiilia ja puristi sitten naisen kättä hellästi.
Kertoisithan minulle, jos ei olisi, rakas, hän vetosi mielessään, samalla kun kulmien väliin unohtui hetkeksi huolestunut juova.
Hän toivoi, ettei useamman viikon matka olisi liian rasittava naiselle.
"Tah-" hän aloitti, kun he astuivat sisään, mutta huulille painuva suudelma keskeytti hänen kysymyksensä.

Tempest kiersi käsivartensa paremmin miehen niskalle ja punoi sormensa tummiin niskahiuksiin, kun hamusi toisenkin suudelman Tiarnanin huulilta.
Olen kiitollinen, niin valtavan kiitollinen kaikesta, mitä teet puolestani, tiedäthän sen? Miten hän toivoi, että olisi voinut tehdä jotain vähänkin erityislaatuista.
Kädet valuivat niskalta kyljille ja sormet haparoivat tiensä paidan helman alle hipomaan vatsan paljasta ihoa.

Tiarnan henkäisi syvään suudelmien välissä ja antoi käsiensä valua hitaasti Tempestin vyötärölle, vetääkseen naista lähemmäs.
Vanha mies. Ei suudelman tarvinnut aina johtaa mihinkään.
Riippumatta siitä, mitä mieltä hänen kehonsa oli.
Hän värähti kosketusta paljaalla ihollaan ja antoi huultensa vaeltaa hipaisemaan vaimonsa kaulaa. Huvilan hämärässä, jota ainoastaan allasta ympäröivät lamput valaisivat, tämän valkea hahmo näytti melkein eteeriseltä.

Levottomuus levisi hänen suonissaan.
Tempest napitti kärsimättömin sormin auki miehen paitaa voidakseen sysätä sen pois tämän harteilta ja kuljetti sitten käsiään paljastuneella iholla, ennen kuin kurottui painamaan uuden suudelman Tiarnanin huulille. Kädet kiertyivät takaisin niskalle, ja Tempest ponnisti hajareisin aviomiehensä syliin.
Ole hyvä vaimo edes hetken. Olisit normaali, kiitollinen, onnellinen ihminen häämatkallasi edes hetken. Huulten kosketus kaulalla tuntui levittävän lämpöä kylmyyteen.

Hetkeksi Tiarnan joutui todellisen ristiriidan valtaan.
Hän halusi vaimoaan. Ja hän halusi, että Tempest tietäisi sen. Mutta samaan aikaan itsepäinen huoli painoi hänen mieltään: eihän Tempest tehnyt näin vain, koska koki sen velvollisuudekseen?
Mutta kun nainen hypähti hänen syliinsä, hän ei voinut muuta kuin kietoa kätensä tämän reisien taakse ja vastasi suudelmaan.
Jalat suuntasivat kohti makuuhuonetta kuin itsestään, samalla kun ne varoivat tottumuksesta askeleitaan kissojen varalta.

Tempest kiersi jalkansa paremmin miehen lantion ympärille ja hautasi kasvonsa sitten hetkeksi tämän kaulataipeeseen, hengittäen sen tuoksua ja toivoen, että se ajaisi pois varjot hänen mielestään, ennen kuin hamusi kaulansyrjää huulillaan. Tenniskengät olivat unohtuneet jalkaan.
Miten hän toivoi hiljaisuutta mieleensä. Vapautusta kipeästä, kasvavasta levottomuudesta.
Hän hieraisi kaulaa nenänpäällään ja punoi sormiaan tummiin hiuksiin, ennen kuin painoi uuden, kärsimättömän suudelman miehen huulille.

Tempest tuntui hyvin kevyeltä hänen sylissään, kun hän asteli lomahuoneiston poikki heidän makuuhuoneeseensa, jonka ilmastointilaitteet olivat pitäneet miellyttävän viileänä. Hän laski vaimonsa vuoteelle, joka oli edelleen myttääntyneiden peitteiden pesä.
Hän muisti varoa Tempestin tietokonetta aivan viime hetkellä, kömpiessään vuoteelle naisen ylle painaakseen suudelmien sarjan tämän kaulalle.

Suudelmat saivat hänet puristamaan silmänsä kiinni. Ne tuntuivat ihanalta, lämpimiltä ihoa vasten, ja lähettivät väreitä alas selkää. Ja samalla hän tunsi syyllisyyttä, osaamatta enää sanoa mistä enää tarkalleen.
Hän oli unohtanut, miten sietämättömältä olemassaoleminen saattoi tulla, kun varjo valtasi alaa hänen mielestään ja kiskoi häntä mukaansa. Hän oli tainnut unohtaa myös lääkkeensä paratiisissa, jossa aika menetti merkityksensä.
Sormet vaelsivat Tiarnanin tummissa hiuksissa ja alas niskaa, piirsivät hartioiden paljaalle iholle. Miten hän halusi olla hyvä vaimo. Jotain vähemmän rikkinäistä.
Kädet vaelsivat alas kylkiä ja kiersivät hapuilemaan miehen housuja auki.

Tempestin liikkeissä tuntui olevan jotakin hätäistä, tai ehkä Tiarnan vain kuvitteli niin. Hän tiesi olevansa herkistynyt lukemaan pienimpäänkin eleeseen sellaista, mitä siinä ei todellisuudessa ollut.
Hän kohottautui toisen kätensä varaan niin, että saattoi nähdä Tempestin kasvot, ja vei toisen kätensä sipaisemaan tämän poskea.
"Rakas..."
Onhan kaikki hyvin?

Tempest tiesi, ettei hänen pitänyt tehdä näin. Mutta hän ei voinut olla tekemättä näin – hyvä luoja, anna minun olla edes kelvollinen vaimo pienen hetken. Pienen hetken jotain muuta kuin itsekäs, ajattelematon ja syvästi viallinen. Kaikki olisi kohta ihan hyvin.
Hän vastasi kurottumalla ylöspäin ja painamalla suudelman Tiarnanin huulille. Kädet työnsivät housuja alaspäin.

Tiarnan ei ollut ylpeä siitä, kuinka hänen kehonsa vastasi kosketukseen. Hyvä luoja, jos tilanne olisi ollut toinen, hän olisi mennyt sekopäiseksi tavasta, jolla Tempest tuntui kaipaavan hänen läheisyyttään.
Mutta jokin ei ollut kohdallaan.
"Em... Rakas..." hän vetosi uudelleen.
"Onko kaikki hyvin?"

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   La Loka 27, 2018 7:35 am

Hän tiesi, ettei Tiarnan ollut typerä tai sokea. Mutta silti epätoivoinen, levoton tuska hänen sisällään toivoi, että he voisivat vain unohtaa sen ja hetken hän voisi tuntea olevansa jotain muuta kuin kelvoton.
"Totta kai", hän vastasi kurottuen uudelleen ylös, jotta saattoi hamuta miehen huulia. Miten hän toivoi, että voisi sukeltaa hiljaisuuteen ja pakoon ajatuksiltaan.
Levoton käsi valui hyväilemään miestä viimeisenä toivona harhauttaa Tiarnan pohtimasta hänen mielentilaansa.

Tiarnan ähkäisi hiljaa ja sulki hetkeksi silmänsä.
"Em..."
Hän tarttui naisen käteen ja siirsi sen pois niin hellästi kuin osasi, vaikka pelkäsikin, että Tempest tuntisi itsensä torjutuksi. Mutta hän ei voisi jättää huomiotta sitä, ettei kaikki ollut hyvin. Millainen mies hän olisi, jos antaisi omien halujensa mennä sen edelle, ettei hänen vaimonsa voinut hyvin?
Hän siirtyi varovasti istumaan sängyn reunalle. Katse siirtyi Tempestin jalkoihin, joihin kengät olivat unohtuneet.
Hän alkoi avata nauhoja varovasti.
"Jokin on vialla."

Tietenkään hän ei voinut saada Tiarnania sokeaksi sille, että jokin oli vialla. Mies vetäytyi hänen luotaan. Mutta Tempest ei ollut varma, miten pukea se sanoiksi. Varjo oli luikerrellut salakavalasti hänen mieleensä ja syötti julmia, syyttäviä ajatuksia niin rajusti, ettei hän ollut voida ajatella selkeästi. Sinä auttamaton, kiittämätön typerys.
Tempest antoi takaraivonsa vajota peittoa vasten ja tuijotti kattoa, levoton, vauhko katse kultaisissa silmissään. Rintakehä kohoili äänettömän, rajun hengityksen tahdissa ja kädet puristivat mekon kevyen helman sisäänsä niin, että rystyset paistoivat vaalean ihon läpi.
Kuinka kehtaat olla mitään muuta kuin sietämättömän onnellinen täydellisellä häämatkalla, täydellisenä iltana, täydellisen miehen kanssa?
"Kaikki on ihan hyvin", Tempest sanoi poissaolevasti, enemmän itselleen kuin Tiarnanille.

Tiarnan keskittyi kengännauhoihin. Hän riisui ensimmäisen kengän ja laski sen huolellisesti sängyn vierelle, ja silitti Tempestin hoikkaa säärtä ennen kuin toisti saman rituaalin myös toisen kengän kanssa.
Ettei kysyisi vääriä kysymyksiä.
Tahtoisitko jo lähteä kotiin? Oletko väsynyt? Eihän sinulla ole synkkiä ajatuksia?
Ethän halua kadota mereen?
Hän jäi silittelemään vaimonsa paljasta säärtä sen jälkeen, kun kengät oli jo riisuttu.
"Puhuisit minulle, rakas."

Mitä hän voisi sanoa? Hätä sai sydämen hakkaamaan lujempaa. Tempest tiedosti etäisesti olevansa lipsumassa täysin järjettömään paniikkiin, mutta ei tiennyt, kuinka estää sitä.
Sinun olisi pitänyt kadota. Sinun olisi pitänyt lakata uimasta. Tiarnan voisi rakastaa nyt jotakuta rakkautensa arvoista.
Lopeta.
Tempestin katse vaelsi katossa mitään näkemättä. Väri katosi pisamaisilta kasvoilta ja silmien kulta tummeni. Hän vain pudisti päätään rauhoittavuutta tavoitellen, luottamatta ääneensä.
Näinkö osoitat kiitollisuutesi, sinä itsekäs typerys?
"Minä vain-", hän haparoi pyyhkäisten hiuksiaan, ennen kuin heilautti jalkansa sängyltä ja nousi ylös, vaeltaen levottomana makuuhuoneen ympäri. Sydän hakkasi rajusti.
Sinun ei pitäisi olla täällä.
Lopeta. Tempest painoi hetkeksi kädet korvilleen.

Tiarnanin kulmat painuivat alemmas ja juova niiden välissä syveni.
"Rakas?"
Kylmä levottomuus pyyhkäisi hänen ylitseen. Oliko hänen vaimonsa ollut ahdistunut koko illan? Eikö hän ollut huomannut sitä? Mitä oli tapahtunut sillä välin, kun hän oli ollut poissa? Mitä olisi voinut tapahtua?
Hän nousi Tempestin noustessa ja nykäisi housunsa ylös. Myrskysilmät seurasivat huolestuneina levotonta vaellusta.
"Kultapieni, kaikki on hyvin", hän vetosi ja astui lähemmäs.
"Ei mitään hätää."

Varjo kietoutui hänen mieleensä ja raahasi sitä kylmiin syvyyksiin mukanaan. Hetken Tempest tunsi olevansa jälleen vedessä. Kylmä teki raajoista tunnottomat, esti keuhkoja laajentumasta, jähmetti ajatukset. Vaatteet painoivat häntä kohti pimeyttä. Aallot vyöryivät hänen ylitseen ja löivät häntä vasten kallioita, ja hän kuuli murtuvien luiden rusahtelun.
Sinun pitäisi kadota.
Lopeta. Tempest puristi silmänsä kiinni ja löi ohimoaan kämmenellään.
Tiarnan tekee elämästäsi satua. Sääli, että sinä olet sen hirviö.
Lopeta! Hän kyykistyi käpertyen pieneksi ja löi päätään molemmin käsin, kerran, toisen, kolmannen.
Lopeta!

"Em!"
Tiarnanin sydän jätti lyönnin välistä, tai pysähtyi ehkä kokonaan, hänen oli mahdotonta olla täysin varma. Kipeää se teki joka tapauksessa, hirvittävän kipeää.
Hän harppoi muutamalla pitkällä askeleella vaimonsa luo ja kyykistyi tämän vierelle.
"Rakas, lopeta", hän vetosi, ja yritti tarttua naisen käsiin.
Ole kiltti äläkä satuta itseäsi.
"Ei ole mitään hätää."

Kädet nykäisivät muutaman kerran otetta vastaan kuin refleksinä. Sisällä myllertävä tuska sai koko kehon tärisemään, ja Tempest puristi silmiään kiinni kuin paetakseen todellisuutta.
Eläminen sattui. Hän oli unohtanut, miten paljon eläminen saattoi sattua, miten järjetön oli tarve kadota.
"En pysty", hän nyyhkäisi ääni ahdistuksesta käheänä.
"En pysty enää."

Hetken Tiarnan tunsi olonsa hyvin neuvottomaksi. Pitäisikö hänen päästää otteensa Tempestistä, ettei nainen tuntisi oloaan vangituksi, nurkkaan ahdistetuksi? Vai pidellä kiinni, niin ettei tämä voisi satuttaa itseään.
Lopulta hän valui lattialle istumaan ja yritti vetää vaimonsa syliinsä, pää rintakehäänsä vasten niin että tämä voisi kuunnella hänen sydämensä sykettä.
"Kaikki hyvin, rakas", hän vakuutti pehmeästi, vaikka suu tuntui kuivalta.
"Mihin sinä et pysty?"

Tempest painoi nenänsä vasten Tiarnanin rintaa, rintakehä hallitsemattoman hengityksen tahdissa kohoillen. Hänen ei olisi pitänyt sanoa mitään.
Vai olisiko? Kuuluiko hänen kertoa Tiarnanille asioita, jotka voisivat satuttaa miestä? Hän ei tuntunut voivan ajatella, kun varjo riisti hapen hänen mielestään ja täytti sen kouristavalla ahdistuksella.
"Olemaan näin viallinen", hän vastasi tuskaisena, "olemaan ainoa epätäydellinen epäkohta. Olemaan olemassa."

Tiarnan sulki Tempestin turvallisesti syliinsä, tai ainakin hän toivoi, että nainen tuntisi olonsa turvalliseksi.
"Rauhassa, rakas, kaikki on hyvin..."
Ei tietenkään ollut. Kylmä, hyinen tunne levisi pitkin selkärankaa koko kehoon. Tempest ei jaksanut olla olemassa. Heidän ympärillään oli loputtomasti merta, johon kadota.
"Kulta, et sinä ole viallinen. Et millään tavalla."

Hän tunsi olevansa viallinen. Niin musertavalla, perustavanlaatuisella tavalla viallinen, että hänen oli vaikeaa hengittää tai mahduttaa mieleensä mitään muuta ajatusta.
"Teet kaikesta täydellistä", hän sanoi hiljaa miehen ihoa vasten, "kaikki on kuin satua, paitsi minä. Olen virhe tarinassa." Koko kehon kuin kiveksi muuttanut, tärisyttävä kireys hiipui hiljalleen voimattomuudeksi.
"Sinä annat minulle maailman. Eikä ole mitään, mitä voin antaa sinulle. En voinut edes kiittää sinua oikein."

"Kultapieni..."
Tiarnan vaikeni, sillä hän ei tiennyt, mitä sanoa. Hänen työtään oli lausua sanoja, joita toiset kirjoittivat, eikä hän todellakaan tiennyt, mitä tässä tilanteessa olisi pitänyt sanoa.
Mitkä olivat ne taikasanat, jotka veisivät kivun pois?
Oliko sellaisia?
Hän painoi avuttomana suudelman Tempestin hiusten joukkoon ja silitti tämän selkää, heijasi heitä hiljaa kuin olisi rauhoitellut pelokasta lasta.
"Sinä teet minun elämästäni elämisen arvoista pelkällä olemassaolollasi."

Tempest nojasi päätään Tiarnanin rintaa vasten. Se tuntui kohtuuttoman painavalta. Miehen sanat saivat äänettömät kyyneleet valumaan ripsien lomasta alas pisamaisia poskia.
Sinä hyödytön, itsekäs typerys. Miksi tuhoat kaiken?
"Millainen ihminen itkee häämatkallaan?" hän kysyi tuskastuneena ja yritti läimäistä ohimoaan kuin rangaistakseen itseään.
"Teet kaikesta täydellistä. Ehkä he ovat kaikki oikeassa. Voisit olla täällä jonkun ansaitsemasi kanssa, jos olisin lakannut uimasta."

Tiarnan säpsähti, aivan kuin isku olisi kohdistunut häneen itseensä, ja hellitti otettaan Tempestin ympäriltä sen verran, että saattoi tarttua ohimoa läimäisseeseen käteen ja punoa omat sormensa sen sormien lomaan.
"Rakas, älä satuta itseäsi", hän vetosi.
Naisen sanat saivat hänet tuntemaan olonsa hirvittävän avuttomaksi.
Minua kammottaa, kun puhut noin.
Mutta hän itse oli pyytänyt Tempestiä puhumaan. Myös synkistä ajatuksista, vaikka ne saivat hänet voimaan pahoin.
"Puhut itsestäsi hirvittävän julmasti."

"Anteeksi", Tempest vastasi voimattomasti ja vajosi Tiarnanin syliin. Jalat, joista mies oli kiltisti riisunut kengät, makasivat velttoina lattialla.
_Sinun olisi pitänyt kadota._
Lopeta. Vapaan käden sormet tavoittivat viileän, meren vanginneen riipuksen hänen vatsaltaan ja kiertyivät sen ympärille.
"En halua olla rikkinäinen."

"Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi", Tiarnan vakuutti ja silitti hellästi peukalollaan sen käden kämmenselkää, jota piti omassaan.
"Minä tiedän. Mutta sinun täytyy antaa itsellesi aikaa."
Varjot olivat ehtineet viedä hänen vaimonsa mukanaan hyvin syvälle, ennen kuin tilanteeseen oli puututtu. Syyllisyys vihlaisi kipeänä rintakehässä.
Pitäisikö heidän lähteä kotiin?
"Minä rakastan sinua aivan kaikkina hetkinä. Silloinkin, kun on vaikeampaa."

Synkkä, väkivaltainen itseinho söi häntä. Tempest antoi päänsä levätä miehen paljasta rintakehää vasten ja tunsi uupumuksen leviävän suonissaan kuin lyijyn.
Miksi mies oli niin kiltti? Miksi, luojan tähden, Tiarnan rakasti häntä?
"Koko ilta oli täydellinen", hän huokasi tuskin kuuluvasti, ääni tukkoisena kyynelistä.
"Ja kiitin sinua näin."

Tiarnan tunsi sydämensä särkyvän Tempestin sanojen myötä.
"Rakas-kiltti..."
Mitä ihmettä hän voisi sanoa? Miten hän voisi vakuuttaa Tempestin siitä, että tämä oli aivan riittävä, ettei ollut mitään syytä vihata itseään niin?
"Kaikki on hyvin. Meillä oli edelleen ihana ilta."
Hän painoi uuden suudelman naisen hiusten joukkoon.
"Sinun pitää päästä lepäämään."

Tempest painoi hampaat kipeästi alahuuleensa ja nielaisi synkät, kamalat sanat, jotka saivat hänet inhoamaan itseään vain enemmän. Millainen ihminen käyttäytyi näin ollessaan täydellisellä häämatkalla, täydellisessä paikassa, täydellisen miehen kanssa?
Hänen pitäisi nousta. Hänen pitäisi käyttäytyä kuin aikuinen, jotta Tiarnan voisi lakata huolehtimasta. Mutta hän ei jaksanut nousta. Hän ei halunnut avata silmiään tai kohdata kaunista huvilaa, jonne hän oli tuonut varjot takaisin. Sen sijaan hän vain kätki kasvonsa miehen rintaan.

Tiarnan istui aloillaan vielä hetken, silitti Tempestin selkää hellästi sormenpäillään. Lopulta hän nousi seisomaan ja kantoi naisen takaisin vuoteen luo laskeakseen tämän yhä mytyssä olevien peittojen joukkoon. Hän tönäisi yhtä peitettä hieman paremmin syrjään, ennen kuin laski Tempestin patjalle.
"Tahdotko vaihtaa yöpaitaan?" hän kysyi, yrittäen pitää äänensä mahdollisimman tasaisena, vaikka sydän tempoilikin rinnassa.
Hän voisi aina soittaa lääkärin paikalle, mikäli hänen vaimonsa olo ei paranisi.

Tiarnan oli niin uskomattoman kiltti. Tyyny tuntui viileältä poskea vasten, ja Tempest käpertyi kerälle pudistaen päätään vastauksena kysymykseen. Ajatus ylös nousemisesta oli sietämätön.
Hän pyyhkäisi hiljaisen kyyneleen nenänpielestään ja tuijotti tyhjyyteen. Varjon ääni oli tyyntynyt jyrinästä kuiskutukseksi. Oliko se todella ollut hänen kumppaninsa vuosia? Muutamaksi kuukaudeksi hän oli melkein saattanut unohtaa sen olemassaolon ja teeskennellä, että se voisi olla poissa.
Itsekäs, itsekäs olento, ääni syytti, kun hän kiersi sormensa miehen etu- ja keskisormen ympärille, jääden kaipaamaan Tiarnanin läheisyyttä.

Tempestin pudistaessa päätään Tiarnan istahti neuvottomana sängyn laidalle.
"Sinun pitäisi yrittää nukkua", hän huomautti, kun ei muutakaan osannut, ja silitti hellästi siron käden kämmenselkää.
"Vai haluaisitko soittaa sisarellesi? Voin hakea puhelimen."
Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä kello oli tällä hetkellä Englannissa, eikä rehellisesti sanottuna välittänytkään. Mitä tahansa, mikä saisi Tempestin olon paremmaksi.

Tempest pudisti kauhistuneena päätään. Viimeinen asia, mitä viimeisillään oleva Muriel kaipasi nyt, oli typerän, itsekkään sisarensa typerät, itsekkäät huolet niskaansa.
"Olen pahoillani", hän kuiskasi tukkoisesti ja pyyhkäisi poskeaan. Silmät olivat turvoksissa ja nenä taatusti punainen.
"Voi- voisitko vain olla vieressäni?" hän kysyi ja tunsi kamalan syyllisyyden vihlaisun. Millä oikeudella hän pyysi sitä käyttäytyessään näin? Tiarnan oli valmistanut niin kauniin illallisen, tehnyt illasta niin täydellisen.
[i]Ja mitä sinä olet antanut hänelle?{/i]

"Rakas, ei sinun tarvitse olla."
Tiarnan toivoi, että olisi jotenkin voinut vakuuttaa Tempestin siitä, ettei tällä ollut mitään syytä olla pahoillaan. Että hän todella olisi tämän rinnalla niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Varjo oli vihollinen, joka heidän olisi voitettava yhdessä, tai jos ei voitettava, niin edes opittava ajamaan se tiehensä aina, kun se uhkasi käydä liian synkäksi.
Hän kumartui painamaan suudelman Tempestin ohimolle ja laskeutui sitten kyljelleen tämän vierelle.

Varjo kuiskutti, ettei hänellä ollut oikeutta hakea lohtua miehestä, jonka elämään toi niin paljon synkkyyttä. Heidän häämatkansa olisi pitänyt olla vapaa varjoista, mutta tässä hän oli. Itkemässä, koska ilta oli ollut niin täydellinen, ettei hän kokenut ansaitsevansa sitä.
"Riipus on niin kaunis. Ja illallinen oli ikimuistoinen. Laitoit sen itse", Tempest nyyhkäisi hiljaa. Hän hautasi nenänsä vasten miehen ihoa ja käpertyi lähemmäs lämmintä, paljasta rintakehää, joka teki hyisen veden muiston etäiseksi.
"Olisin vain halunnut kiittää sinua."

Tiarnan kietoi käsivartensa Tempestin ympärille ja veti naisen syliinsä, käpertyi tämän ympärille kuin olisi sillä tavalla voinut pitää varjon poissa. Jossakin sängyn reunojen ulkopuolella.
Sinulla ei ole mitään asiaa tänne. Pysy poissa.
"Rakas, siinä, että pidit riipuksesta ja illallisesta, on aivan tarpeeksi kiitosta", hän vakuutti hiljaa, silittäen Tempestin selkää rauhoittavin, pyörivin liikkein.
"Sen enempää en tarvitse."

Tempest halusi protestoida. Tietenkään se ei ollut tarpeeksi. Miten se voisi olla? Mutta hän ei voinut tuoda enempää myrkkyä iltaan, josta Tiarnan oli niin kovasti yrittänyt tehdä upean.
Sen sijaan hän niiskaisi tukahtuneesti ja hautasi kasvonsa miehen rintaa. Hetken kuluttua hän kiersi myös kätensä Tiarnanin vyötärön ympärille ja halasi itsensä tiukemmin tämän syliin. Ehkä hänen pitäisi kuunnella terapeuttiaan ja päästää mies sisään myös pahoina hetkinä.
Hän ei selviäisi tästä yksin.

Kuinka Tiarnan toivoi juuri nyt, että kissat olisivat olleet heidän luonaan. Niiden pienet, lämpimät kehot ja höyrykonetta muistuttava kehräys olisivat varmasti helpottaneet Tempestin oloa, kun ne olisivat etsineet paikkansa kuningattarensa viereltä, ahtautuneet väkisin heidän väliinsä.
Ulkoa kuului rapinaa, ja vei hetken, ennen kuin Tiarnan ymmärsi, että oli alkanut sataa.
Hän painoi nenänpäänsä Tempestin hiusten joukkoon ja hengitti syvään naisen tuoksua.
"Kaikki tulee olemaan vielä hyvin."

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   La Loka 27, 2018 7:36 am

Perjantai 17. elokuuta 2018, aamu, Fregate Island, Seychellit

Helpotus pyyhkäisi hänen ylitseen, kun hän raotti silmiään tokkuraisena aamun tullen ja ymmärsi vihdoin nukkuneensa läpi yön. Levoton, selittämätön ahdistus ei ollut herättänyt häntä tai karkoittanut unta kokonaan, niin kuin se oli tehnyt edelliset viikot. Saanut hänet havahtumaan hereille painajaisista kylmässä hiessä ja kauhun vallassa.
Auringon kultainen valo tulvi makuuhuoneeseen. Suolainen merituuli keinutti sänkyä ympäröiviä, valkeita verhoja, ja avoimista ovista hiipivä lämpö tuntui hyvältä iholla.
Syyllisyys nakersi Tempestin vatsaa. Millainen typerys unohti ottaa lääkkeensä? Kai samanlainen, joka oli... Käyttäytynyt typerästi, hyvin typerästi aikaisemmin keväällä. Oliko hän pilannut heidän häämatkansa? Hän oli yrittänyt hymyillä, mutta teeskentely ei koskaan ollut ollut hänen vahvuuksiaan, ja hänen oli ollut vaikeaa kätkeä häntä hallinnutta surumielisyyttä ja väsymystä mieheltä.
Hän katsahti ympärilleen hieraisten tervetullutta unta toisesta silmästään.

Sängyn toisella laidalla Tiarnan istui jo pukeissa, pitkät jalat suoristettuina ja nilkat ristittyinä, kuulokkeet puhelimesta korviin kiemurtaen. Hän oli nojannut selkänsä vasten sängynpäätyä ja sulkenut silmänsä, mutta aistiessaan katseen hän räpytteli ne auki.
Hymy kohosi kasvoille, kun hän kohtasi kultaisten silmien katseen. Hän sammutti äänikirjansa ja nykäisi kuulokkeet korvistaan.
"Huomenta, rakas."
Hän ei kysynyt, oliko Tempest nukkunut hyvin, niin kuin olisi ehkä jossakin toisessa tilanteessa tehnyt. Loputtomalta tuntuneiden edellisten öiden sarja ei ollut pitänyt sisällään syvää unta, ja tummat varjot olivat piirtyneet myös hänen silmiensä alle.
Tavallisesti sellaiset sai kai häämatkaltaan muista syistä.

Syyllisyys vihlaisi kipeämmin, kun Tempest tutki Tiarnanin kasvoja. Ehkä hän näki tummat varjot miehen silmien alla nyt selvemmin. Hän oli harkinnut useamman kerran, että olisi hiipinyt öiksi pois sängystä, jotta ei olisi havahduttanut miestä unettomuudellaan tai painajaisillaan.
Mutta se ei ollut tainnut olla hyvä ajatus. Pelko oli nakertanut hänen vatsaansa. Mitä jos varjo palaisi ja repisi hänet syvyyksiin, kirjaimellisesti?
"Huomenta", hän tervehti hiljaa, ääni painuksissa ja kosketti miehen reittä anteeksipyytävästi, varovasti kuin peläten Tiarnanin siirtyvän pois.
Olen pahoillani.
"Oletko ollut kauan hereillä?"

Tiarnanin rintakehässä läikähti helpotus, kun jokin Tempestin katseessa tuntui muuttuneen. Hän ei osannut pukea tarkalleen sanoiksi sitä, mistä oli kyse, mutta varjon ote tuntui helpottaneen, edes hieman.
Alkoi tuntua siltä, että he voisivat selvitä tästä.
Hän siirsi puhelimen kuulokkeineen yöpöydälle ja tarttui reittään hipaisseeseen käteen nostaakseen sen hetkeksi huulilleen.
"Hetken. Kirjassa oli jännittävä kohta."

Tempest nielaisi jälleen onnettoman anteeksipyynnön, joka halusi sinnikkäästi karata hänen huuliltaan. Hän oli niin pahoillaan. Niin valtavan pahoillaan kaikesta, mitä pakotti Tiarnanin kestämään. Mies olisi ansainnut aivan toisenlaisen häämatkan.
Hän soi Tiarnanille hämillisen, haikean hymyn ja tutki hetken harmaita myrskysilmiä.
Sitten hän kohottautui istumaan suoristaen toiselta olkapäältä valahtanutta, miehen vanhaa t-paitaa ja kiipesi empien hajareisin Tiarnanin syliin. Hän poimi puhelimen kuulokkeineen pöydältä, pujotti toisen kuulokkeen miehen korvaan ja toisen omaansa painaen playtä, ennen kuin nojasi päänsä Tiarnanin olalle, hipoen nenällään lämmintä kaulansyrjää.

Tiarnanista tuntui, että hän oli oppinut näkemään anteeksipyynnön Tempestin katseessa. Jälleen kerran hän toivoi koko sydämestään, että olisi jotenkin voinut vakuuttaa naisen siitä, ettei sellaista tarvittu.
Myötä- ja vastamäessä, niinhän sitä sanottiin. Hänelle se ei ollut vain sanahelinää.
Hän kietoi käsivartensa vaimonsa ympärille ja halasi tämän syliinsä, painaen suukon vaaleiden hiusten joukkoon samalla kun englantilaisen näyttelijättären Fenella Woolgarin ääni jatkoi Life after Lifen tarinaa Ursulasta, jonka kohtalona oli syntyä yhä uudelleen.
Hänen sormenpäänsä vaelsivat hellinä Tempestin selällä.

Miten Tempest toivoi, että olisi voinut pyyhkiä pois edelliset viikot. No, edellisen vuoden – säästää Tiarnanin kaikelta siltä, mitä oli aiheuttanut. Häämatkan olisi kuulunut... Mutta hänen edelliset yrityksensä olivat päättyneet katastrofiin. Milloin hän oppisi, ettei Tiarnan ollut sokea?
Hän hengitti miehen kaulaa vasten ja nosti toisen kätensä sukimaan hellästi tummia hiuksia. Syyllisyys nakersi häntä, sekottui haikeuteen ja kipeään voimaan, jolla hän rakasti Tiarnania. Tempest antoi silmiensä painua kiinni ja kosketti miehen kaulaa huulillaan.

Tiarnanin oli hyvin vaikea keskittyä kuulokkeesta soljuvaan ääneen, ja hän tiesi jo nyt, että joutuisi palaamaan takaisinpäin, etsimään kohdan, johon oli jäänyt myöhemmin uudelleen. Mutta se oli pieni murhe, sellainen, johon tuskin tarvitsi kiinnittää huomiota.
Jonkin aikaa hän keskittyi vain Tempestiin, tämän pienen kehon lämpöön, joka hohkasi hänen omaa kehoaan vasten.
"Tahtoisitko tänään vierailla Kuusaarella?"

"Toki", Tempest vastasi. Saari olisi varmasti taianomainen – eikä hän halunnut pilata enää yhtään päivää heidän häämatkastaan. Sinä typerys.
Hän painoi uuden suudelman miehen kaulalle ja kohotti sitten päätään niin, että saattoi kohdata harmaiden myrskysilmien katseen. Ehkä hänen olisi pitänyt antaa Tiarnanin keskittyä äänikirjaan, mutta hän oli levoton. Syyllisyys nakersi hänen vatsanpohjaansa, kun hän tutki miehen silmiä ja silitti tummia hiuksia taakse.
Sitten hän nojautui painamaan suudelman Tiarnanin huulille.

Tiarnan oli käyttänyt osan unettomista hetkistään keräämällä tietoa Tempestin Kuusaaresta, sen luonnosta ja ympäristöstä. Matkalla heidän olisi mahdollista nähdä delfiineitä, ja he voisivat sukeltaa kristallinkirkkaaseen rantaveteen ihmettelemään vedenalaista elämää.
Se oli auttanut häntä uskomaan siihen, että kaikki tulisi olemaan vielä hyvin. Takertuminen ajatukseen, että he näkisivät vielä Kuusaaren.
Hän oli aikeissa muistuttaa Tempestiä delfiineistä, mutta suudelma vei hänen ajatuksensa muualle. Hän antoi toisenkin kätensä siirtyä naisen ympärille ja hamusi tämän huulia.

Helpotus levisi lämpönä hänen vatsanpohjaansa, kun Tiarnan vastasi suudelmaan. Tempest nosti molemmat kätensä tummiin hiuksiin ja suuteli tätä uudelleen, painautuen hetkeksi lähemmäs miehen rintaa. Sitten kädet vaelsivat alas niskalle, rinnalle, kyljille ja paidan helmalle. Sormet hivuttautuivat sen alle ja koskettivat paljasta ihoa.
Ehkä he voisivat jatkaa häämatkaa ja unohtaa edelliset viikot. Miten hän toivoi voivansa korvata ne miehelle jotenkin.

Äänikirjassa taisi vaihtua seuraava luku, mutta Tiarnan ei edes huomannut sitä.
Oli hämmästyttävää, kuinka hänen kehonsa saattoi samaan aikaan vallata malttamattomuus ja kipeä levottomuus, samalla kun jokainen aisti keskittyi tunnustelemaan sitä, oliko Tempest kunnossa. Oliko tämän liikkeissä samaa epätoivoa kuin aikaisemmin? Tuntuiko lihaksissa kipeää kireyttä?
Hänen olisi opittava vielä jonakin päivänä luottamaan.
Hän antoi sormiensa vaeltaa silittämään naisen paljaita reisiä.

Sormet kävivät napittamaan auki Tiarnanin paitaa, varoen kiirehtimästä, sillä Tempest pelkäsi sen säikäyttävän miehen. Hän katui karvaasti tapahtumia, jotka seurasivat miehen järjestämää, täydellistä, ihanaa, huomaavaista iltaa. Tiarnanin ei olisi koskaan pitänyt joutua asemaan, jossa joutui epäilemään hänen halukkuuttaan. Ja hän oli yrittänyt parhaansa korjatakseen aiheuttamansa pahan. Hän oli melkein uskonut onnistuneensakin siinä.
Sitten hänen täytyi mennä ja...
"Rakastan sinua", Tempest kuiskasi tuskin kuuluvasti suudelmien lomassa työntäessään paitaa pois miehen yltä. Ja olen niin valtavan pahoillani kaikesta.

Puolittain tiedostamatta Tiarnan nykäisi kuulokkeen korvastaan ja työnsi puhelimensa jonnekin yöpöydän suuntaan. Äänikirja jäi soimaan, mutta oliko sillä niin väliä, hän joutuisi joka tapauksessa etsimään oikean kohdan sitten, kun jatkaisi sen kuuntelua.
"Minäkin rakastan sinua", hän vastasi yhtä hiljaa, ääni käheänä.
Mutta hän ei voinut antaa itsensä vain unohtua hetkeen.
Hän kohotti toisen kätensä Tempestin poskelle ja irtautui hetkeksi suudelmasta, voidakseen tavoitella kultaisten silmien katsetta.

Tempestin sydän löi kipeämmin, kun Tiarnan vetäytyi suudelmasta. Hän puraisi alahuultaan vastatessaan katseeseen.
"Mitä?" hän kuiskasi silittäen tummia hiuksia hellästi taakse ja antoi toisen käden sormenpäiden vaeltaa paljastuneella rintakehällä ja vatsalla, jäljittelemässä iholle mielikuvituksensa karttoja.
Ole kiltti ja anna minun hyvittää sinulle tekemäni paha. Ole kiltti ja anna minun korjata asiat.

Tiarnan tutki Tempestin kultaisia silmiä ja silitti tämän pisamaista poskea peukalollaan.
"Rakas..."
Mitä hän voisi sanoa? Hän ei halunnut loukata vaimoaan, ei saada tätä tuntemaan oloaan riittämättömäksi tai kuvittelemaan, ettei hän halunnut niin että se teki melkein kipeää.
Mutta hän oli myös huolissaan.
"Onko kaikki hyvin?"

"On, totta kai", Tempest vastasi levotonta huolta silmissään ja nojautui painamaan pyytävän suudelman miehen huulille. Kaikki oli hyvin lukuun ottamatta sitä, että he olivat häämatkallaan. Ja koska hän oli typerä, rikkinäinen olento ja kamala vaimo, siitä oli kolme viikkoa, kun he olivat...
"Kaikki on hyvin", hän vakuutti ja valui hamuamaan Tiarnanin kaulansyrjää. Sormet sivelivät paljaita kylkiä, kun Tempest painautui lähemmäs miehen paljasta rintaa ja syliä.

Miksei hän voinut vain uskoa?
Tiarnan oli elänyt pian neljä vuosikymmentä, ja silti hän tunsi olonsa naurettavan, tai ehkä surullisen avuttomaksi.
Hän nielaisi kipeästi ja sipaisi hellästi Tempestin vaaleita hiuksia, juoksutti sormiaan niiden lomassa, ja painoi suudelman tämän päälaelle.
Mitä hän voisi sanoa, loukkaamatta vaimoaan?
Et kai tee tätä vain, koska kuvittelet olevasi sen velkaa?

Tempest oli melko varma, että saattoi nähdä epäilyksen Tiarnanin silmissä. Se oli särkeä hänen sydämensä, ja sai hänen sykkeensä hakkaamaan lujemmin. Voi rakas, anna minun korjata tämä.
Tiarnanin ei pitäisi joutua epäilemään häntä. Oli niin paljon, mitä miehen ei pitäisi joutua kestämään hänen takiaan. Miksi hän särki heidät yhä uudelleen?
Hän hamusi miehen kaulansyrjää korvanlehdeltä solisluille ja antoi sormenpäidensä hyväillä hellinä paljasta vatsaa, ennen kuin ne valuivat avaamaan housuja.

Tiarnan ähkäisi hiljaa, kun tunsi kosketuksen vatsallaan.
Olisi ollut niin helppo vain antaa hetken viedä, antautua kipeälle kaipaukselle kehossa.
Mutta samaan aikaan hän pelkäsi, että tilanne voisi pahentua uudelleen. Että ahdistus saisi Tempestin taas valtaansa ja veisi hänen luotaan.
"Rakas... Pitäisikö meidän alkaa valmistautua, jos lähdemme käymään saarella..?"

Hätä nosti päätään. Tempest kohotti katseensa harmaisiin myrskysilmiin ja silitti toisella kädellään miehen poskea, empien mitä sanoa.
Oliko hän tuhonnut heidän häämatkansa? Sinä typerys.
"Tiarnan", hän vetosi levottomana ja silitti sormenpäällään poskipään linjaa.
"Etkö- etkö halua?" hän kysyi varovasti tutkien miehen kasvoja.

Tiarnan pudisti päätään ja tunsi ahdistuksen kouristavan vatsaansa.
"Ei kyse ole siitä", hän vetosi, ja tunteiden taistelu teki myrskysilmistä tavallista tummemmat.
"Tietenkin haluan. Haluan niin, että olen tulla hulluksi. Mutta pelkään..."
Kulmien väliin ilmestyi huolestunut juova.
"Pelkään, että teet jotakin, koska koet olevasi sen velkaa minulle."

Tempest pudisti päätään sydän särkyen.
"Tiarnan", hän vetosi ja nojautui painamaan avuttoman suudelman miehen poskelle.
"Olen niin pahoillani, niin kamalan pahoillani. Aivan kaikesta", hän sanoi ja painoi toisenkin suudelman miehen poskelle.
"Me olemme häämatkallamme ja minä... Siitä on kolme viikkoa, enkä... Mutta Tiarnan, rakas, minä haluan olla lähelläsi enkä minä voisi koskaan- luuletko, että... Että se olisi minulle jotenkin vastenmielistä?"

Myös Tiarnan tunsi sydämensä särkyvän.
Tempestin ei olisi pitänyt joutua olemaan tietoinen siitä, kauanko oli kulunut heidän edellisestä rakastelustaan. Naisen ei olisi pitänyt joutua tuntemaan syyllisyyttä siitä, että kolme viikkoa heidän häämatkastaan oli kulunut näin.
Jos hän olisi saanut päättää, Tempest ei olisi joutunut kantamaan syyllisyyttä mistään.
Hän painoi suudelman vaaleiden hiusten joukkoon, yrittäen löytää sanoja.
"Pelkään, että koet sen olevan sinulle velvollisuus."

Tempest pudisti päätään uudelleen ja tunsi olonsa avuttomaksi. Mitä hän voisi sanoa?
"Ei", hän vetosi silittäen miehen tummia hiuksia taakse melkein hädissään, "Tiarnan, ei, en voisi koskaan ajatella sinusta niin." Miten paljon pahaa hän oli tehnyt rakastamalleen miehelle. Ajatus oli sietämätön. Tiarnanin ei pitäisi joutua pelkäämään sellaista.
"Sinä- sinä teet oloni niin rakastetuksi ja turvalliseksi ja..." Haluan voida antaa sinulle edes jotakin. Hän kumartui hamuamaan miehen kaulaa.
"Ole kiltti, anna minun korjata tämä."

Tiarnanin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Mutta tarkoitan juuri tuota", hän vetosi, ja ahdistus teki hänen äänestään käheän.
"En haluaisi, että joudut tuntemaan, että sinun pitäisi korjata jotakin."
Jos hän vain olisi voinut jollakin tavalla vakuuttaa Tempestin siitä, ettei tämän tehtävänä ollut kantaa heidän avioliittonsa onnea omilla harteillaan.
"Se kuulostaa siltä, kuin olisit epäonnistunut jossakin."

Voi luoja, saattoiko hän vain pahentaa tilannetta?
Tempest nosti päänsä miehen kaulalta hetken hiljaisuuden jälkeen ja tutki harmaita silmiä ahdistuneena. Mutta hän oli epäonnistunut. Hän oli epäonnistunut heidän suhteensa alkumetreiltä saakka.
Hän silitti Tiarnanin poskea neuvottomana.
"Minä vain", hän aloitti kultaiset silmät melkein anovina, "on meidän häämatkamme."

Tiarnan tunsi kipeän vihlaisun, kun näki tuskan Tempestin katseessa.
"Minä tiedän, rakas", hän vastasi hellästi.
Toimiko hän väärin puhuessaan asiasta? Olisiko hänen pitänyt vain lähteä mukaan, kun Tempest teki aloitteen? Se ei olisi kuitenkaan tuntunut oikealta, ei juuri nyt.
Hänen sormensa silittivät naisen niskaa hellinä.
"Ja minä haluan sinua, kyse ei ole siitä. Mutta en halua, että koet pilanneesi mitään vain, koska on häämatkamme. Minä nautin jokaisesta hetkestä kanssasi."

Häämatkat olivat sitä varten, että pariskunta saisi juopua toisistaan. Oli irvokasta, jos heidän häämatkaansa värittäisi tämä. Mutta Tiarnan ei antaisi hänen korjata asiaa – sinä toivoton typerys. Miksi hän oli tällainen? Miksi hän oli särkenyt miehen luottamuksen itseensä?
"Mitä voin tehdä?" hän kysyi melkein epätoivoisena ja piirsi sormenpäillään solisluun kaarta. Kultaiset silmät sumenivat ja Tempest painoi katseensa, pyyhkäisten pois ripsien lomasta vierähtävän kyyneleen.

Kyynelten näkeminen sai Tiarnanin inhoamaan itseään.
Miksei hän osannut vastata oikein Tempestin toiveisiin? Jos hän olisi voinut vain heittäytyä hetkeen, luottaa siihen, että kaikki oli taas hyvin, hän ei olisi pahentanut naisen oloa.
Mutta jos jokin olisikin ollut huonosti? Epätoivo, jolla heidän edellinen kertansa oli edennyt, tuntui edelleen kipeänä vihlaisuna hänen muistoissaan.
"Kultapieni, olen pahoillani. En halunnut saada sinua itkemään."

Tempest pudisti päätään ja pyyhkäisi nolostuneena poskiaan. Miten hän inhosi sitä, että tunnekuohut olivat aina saada hänet itkemään.
"En halunnut pilata häämatkaamme", hän sanoi ja nojautui Tiarnanin syliin, haudaten kasvonsa miehen kaulataipeeseen.
"Olen niin pahoillani kaikesta." Tiarnan oli tehnyt kaikesta täydellistä, ja sitten hän... Ei häämatkan kuulunut mennä näin.
"Haluaisin vain kor- palata taaksepäin. Unohtaa edelliset viikot. Olen niin pahoillani."

Oli hyvin lähellä, etteivät Tiarnaninkin silmät olisi kostuneet. Hän kietoi käsivartensa Tempestin ympärille ja halasi naisen tiukasti syliinsä, toivoen, että olisi sillä tavalla voinut suojella tätä kaikelta pahalta.
"Rakas, sinä et ole pilannut mitään", hän vetosi päättäväisesti.
"Eikä sinun tarvitse olla pahoillasi siksi, että voit huonosti. Ei koskaan."
Hän painoi suudelman vaaleiden hiusten joukkoon ja hengitti niiden tuoksua.
"Minäkin toivoisin, että voisin palata ajassa taaksepäin. Että olisin ymmärtänyt ajoissa, että et ollut kunnossa."

Kyyneleitä vieri lisää pisamaisille poskille, kun Tempest kohotti päänsä ja pudisti sitä onnettomana, laskien kätensä Tiarnanin poskelle.
"Sinä et tehnyt mitään väärää. Sinä teet kaikesta täydellistä", hän vetosi ääni särkyen ja puristi toisen kätensä meririipuksen ympärille, "sinä olet täydellinen." Hän oli se viallinen ihmisraunio, joka ei osannut antaa Tiarnanin rakastaa itseään, vaan tuhosi enemmän ja enemmän ympäriltään.
"Ja olisit ansainnut aivan toisenlaisen häämatkan", Tempest sanoi pyyhkäisten poskiaan ja nousi miehen sylistä sukien ahdistuneena hiuksiaan, "olen pahoillani, että päädyit jumiin rikkinäisen vaimon kanssa, etkä pääse edes sänkyyn häämatkallasi." Hän kyykistyi matkalaukulleen pyyhkien turhautuneena poskiaan.
"Mutta mennään Kuusaarelle, eikö?"

Tiarnan tunsi jonkinlaista alkukantaista hätää aina, kun näki Tempestin itkevän. Valtavaa tarvetta korjata asiat, vaikkei aina tiennyt, kuinka se olisi mahdollista.
"Em, minä en ole täydellinen", hän vetosi, ja liikautti levottomasti käsiään kuin olisi halunnut vetää Tempestin takaisin syliinsä.
"Yksikään ihminen ei ole..."
Hän nousi seisomaan ja haroi sormet läpi hiuksistaan.
"Rakas..."

Tempest loi Tiarnaniin tuskaisen, itseinhosta raskaan katseen, ja poimi sitten uimapukunsa tuolin selkänojalta ja laukusta kevyen, kullanväristen kukkien kirjoman kesämekon.
Tiarnan olisi ansainnut niin paljon enemmän. Tempest pyyhkäisi kyyneliä turhautuneena poskiltaan ja tunsi vatsansa korventavan. Miten hän toivoi, että olisi voinut olla joku muu.
"Kuinka kaukana saari on?" hän kysyi ääni särkyen ja pujotti uimapuvun ylleen suuren t-paidan suojassa, nykäisten sen sitten päänsä yli.

Katse, jonka Tempest häneen loi, sai kylmyyden leviämään Tiarnanin kehoon.
Jos hänen vaimonsa olisi edes hetken voinut nähdä itsensä hänen silmiensä kautta. Nähdä sen, kuinka uskomattoman täydellinen tämä oli, haavoittuvuudestaan huolimatta.
Kuinka kukaan muu ei olisi koskaan voinut herättää hänessä samanlaisia tunteita.
"Matka vie veneellä reilun tunnin", hän vastasi ja yritti löytää ääneensä kepeämpää sävyä, vaikka huoli korvensikin edelleen polttavana.
"Ehdimme hyvin tutkia saarta ja sen ympäristöä."

Tempest pujotti mekon ylleen ja suoristi hetken sen helmaa, yrittäen saada tunteensa takaisin hallintaan. Typerys, sinä auttamaton typerys.
Sitten hän poimi yöpöydällä olevasta lääkepullosta valkoisen tabletin, painoi sen kielelleen ja huuhtoi sen alas vesilasillisella. Ehkä kaikki olisi edelleen hyvin, jos hän ei olisi niin uskomattoman tyhmä, että unohti ottaa lääkkeensä. Ei mikään ihme, että maailma tuntui sanovan, ettei hän ansainnut miestä. Jotkut sanoivat sen hyvin selvästi.
"Kuinka pian haluat lähteä?" hän kysyi välttäen Tiarnanin katsetta ja veti sen sijaan harjan läpi melkein valkoisiksi vaalenneista hiuksistaan.

Tiarnanin myrskynharmaa katse seurasi Tempestin askeleita, tapaa, jolla nainen liikkui makuuhuoneessa.
Jos hän olisi ymmärtänyt aiemmin, kuinka huonosti tämä voi, olisiko kaikki ollut vältettävissä? Olisiko Tempest inhonnut itseään edes vähän vähemmän?
Tempest oli sanonut, että ajatteli toisinaan, että olisi parempi olla kuollut. Että kaikkien olisi ollut silloin helpompi elää.
Hän painoi käden silmilleen ja tyrskähti itkuisesti.

Vaaleita hiuksiaan löysälle nutturalle sitova Tempest ei heti ymmärtänyt, mikä ääni oli. Mutta kun hän kääntyi ympäri ja näki Tiarnanin, harja oli pudota hänen kädestään.
Itkikö mies? Hänen sydämensä tuntui murtuvan. Tempest sysäsi harjan matkalaukkuun ja kiersi sängyn äänettömin askelin, ojentaen kätensä varovasti koskettamaan miehen kylkeä.
"Tiarnan?" hän vetosi hätää kultaisissa silmissään.

Oli kulunut hyvä tovi siitä, kun Tiarnan oli viimeksi todella itkenyt.
Mutta nyt, kun hän oli kerran aloittanut, lopettaminen tuntui hyvin hankalalta. Ellei jopa mahdottomalta. Ja samalla hän käsitti, mikä merkillinen palan tunne kurkussa oli ollut.
Tempestin kosketus ja ääni saivat hänet vajoamaan kyykkyyn naisen eteen ja painamaan päänsä alas, silmät edelleen peitettyinä.
"Olen pahoillani."

Hätä sai Tempestin sydämen hakkaamaan rajuna ja epätasaisena.
Kuinka paljon hän oli todellisuudessa satuttanut Tiarnania? Oliko mies vain niin vahva ja kiltti, ettei näyttänyt sitä?
"Tiarnan", Tempest vetosi uudelleen ja kyykistyi miehen eteen. Hän kiersi käsivartensa hellästi miehen ympärille, yritti siirtää kädet pois tämän kasvoilta, jotta voisi houkutella Tiarnania halaukseen tai syliinsä.
"Olen niin pahoillani kaikesta", hän kuiskasi ja silitti onnettomana miehen hiuksia ja niskaa, "mikä sinun on?"

Tiarnanin hartiat olivat jännittyneet, kuin lihakset olisivat muuttuneet kiveksi.
Siltä hänestä tuntuikin, raskas tunne puristi kipeänä hänen rintakehäänsä kasaan ja nyyhkäykset tekivät hengittämisestä vaikeaa.
"Olen pahoillani", mies vetosi uudelleen, ja antoi Tempestin siirtää kätensä pois kasvoiltaan, jotka olivat puhtaan tuskan vääristämät.
"En tiedä, kuinka voisin auttaa sinua..."

Tempest pudisti levottomana päätään ja siveli hellästi kyynelten kastelemia kasvoja ja hiuksia, pujottautuen sitten hajareisin miehen syliin, jotta saattoi halata tämän tiukasti rintaansa vasten.
"Ei se ole sinun tehtävästi", hän sanoi neuvottomana. Ehkä kukaan ei voinut auttaa häntä.
"Minun pitää auttaa itse itseäni." Hänen ei olisi pitänyt tuoda kaikkea tätä pahaa Tiarnanin elämään.
"Tiarnan, rakas, olen niin pahoillani. Niin kovin, kovin pahoillani kaikesta, mitä olen tehnyt sinulle. Kaikista kerroista, kun olen satuttanut sinua. Ansaitsisit niin paljon enemmän."

Tiarnan jähmettyi hetkeksi, mutta vajosi sitten kunnolla istumaan lattialle, niin että saattoi kietoa käsivartensa Tempestin ympärille ja haudata kasvonsa tämän hartiaa vasten.
Hetken hän vain hengitti, yritti koota itseään, samalla kun nyyhkäykset vielä yrittivät tärisyttää hänen hartioitaan.
Hengitä.
"Minä rakastan sinua", hän vetosi sitten käheästi.
"On kamalaa, että joudut tuntemaan itsesi..."

Tiarnanin itku oli repiä Tempestin rikki. Hän halasi miestä tiukasti ja silitti tummia hiuksia hellin sormin, painaen neuvottomia suudelmia hartiaansa vasten haudatun pään ohimolle.
Olen niin pahoillani. Tuntui melkein irvokkaalta toistella sitä. Montako kertaa hän oli joutunut pyytämään mieheltä anteeksi? Kuinka paljon tuskaa hän oli aiheuttanut?
"Tuntemaan itseni miksi?" hän kannusti pehmeästi, haluten antaa kerrankin tilaa Tiarnanin ajatuksille.

Tiarnan tuli siihen tulokseen, ettei yksinkertaisesti kyennyt ryhdistäytymään aivan vielä. Että hän tarvitsi vielä pienenpienen hetken, jonka aikana vain keskittyä hengittämään.
"Syylliseksi. Vialliseksi."
Sanat saivat hänet värähtämään, aivan kuin niiden sanominen olisi tehnyt fyysisesti kipeää.
"Että olisi ollut parempi, jos..."

Tempest halasi miestä tiukasti, sulki käsivarsiensa suojaan toivoen kipeästi, että olisi voinut suojella Tiarnania tuskalta. Ehkä hänen ei itse pitäisi aiheuttaa miehelle niin paljoa tuskaa.
Pysähtyikö hän koskaan ajattelemaan, miten hänen sanansa vaikuttivat mieheen?
"Olen niin pahoillani", hän kuiskasi painaen suudelmia tummien hiuksien lomaan. Hän juoksutti suortuvia hellästi sormiensa lomassa.
"Olen niin kamalan pahoillani, että olen satuttanut sinua."

Tiarnan pudisti päätään.
"Ei sinun tarvitse olla."
Tempest ei ollut tehnyt yhtään mitään väärää, ei ollut väärin puhua tunteistaan. Ja juuri naisen tunteet ja ajatukset olivat se, mikä Tiarnania pelotti, eikä niihin voinut vaikuttaa. Ei ainakaan helposti, tarvittiin pitkällistä työstämistä, ennen kuin ajatusmallit saatiin muuttumaan.
Jos silloinkaan.
"Et sinä satuta minua. Vaan se, että joudut tuntemaan niin, ajattelemaan niin itsestäsi..."

Tempest ei ollut varma, ymmärsikö hän. Ehkä hän oli liian syvällä omassa tuskassaan voidakseen astua sen ulkopuolelle ja nähdä asian Tiarnanin silmin.
Hän nielaisi uuden anteeksipyynnön ja keskittyi hetken vain silittämään miehen hiuksia.
"Haluaisin ymmärtää paremmin", hän sanoi empien ja hipaisi korvaa huulillaan. Hän tunsi olevansa syyllinen, perustavanlaatuisella tavalla viallinen eikä voinut olla pohtimatta, olisivatko hänen läheisensä olleet onnellisempia, jos hän olisi kadonnut maailmasta – mutta hän oli pohtinut sitä melkein päivittäin kahdeksanvuotiaasta.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   La Loka 27, 2018 7:36 am

Tiarnan pudisti hieman päätään.
Kuinka ihmeessä sanat voisivat riittää kuvaamaan sitä, mitä hän tunsi? Hänkin tunsi olevansa riittämätön, epäonnistunut. Hänen onnistui toistuvasti satuttaa Tempestiä, torjumalla tämän tai saamalla tämän tuntemaan itsensä riittämättömäksi.
Jos hän olisi voinut vain luottaa.
"Minusta on kamalaa, että joudut kantamaan sellaista syyllisyyttä, enkä tiedä, kuinka sinua auttaisin."

"Ei ole sinun velvollisuutesi auttaa minua", Tempest vetosi kuljettaen sormiaan tummien suortuvien lomassa. Hänen piti ratkaista itse omat ongelmansa ja muuttua, jotta hän voisi alkaa voida paremmin. Hetken hän oli uskotellut voivansa paremmin, keskittyessään häiden suunnitteluun ja voidessaan vain teeskennellä, ettei kuullut varjon ääntä.
"En haluaisi olla tällainen. Rakastan sinua niin paljon ja haluaisin antaa sinulle niin paljon enemmän, mutta hyvin usein tunnen, ettei ole mitään, mitä voisin antaa sinulle", hän sanoi sivellen toisella kädellään miehen niskaa.

Ei ehkä velvollisuus, ellei sitten katsottu, että aviomiehen velvollisuus oli huolehtia vaimostaan.
Mutta silti Tiarnan halusi auttaa, halusi auttaa niin epätoivoisesti, että se oli ajaa hänet hulluksi. Toisinaan hänen oli vaikea hyväksyä sitä, että Emmiessä, hänen Emmiessään oli kaksi puolta. Toinen, joka kurkotti kohti tähtiä ja maalasi uskomattomia maailmoja mielensä voimalla, ja toinen, joka uhkasi hukkua varjoihin.
Ja hän ei ollut varma, pystyisikö pitämään vaimoaan pinnalla.
"Minä rakastuin sinuun juuri sellaisena kuin olet", hän vetosi hiljaa.
"Rikkinäisenäkin olet minulle niin rakas, etteivät sanat riitä kuvaamaan sitä."

Hän painoi silmänsä hetkeksi kiinni ja vain halasi Tiarnania, sydän kipeästi vihloen. Tempestistä tuntui, että hän tekisi mitä tahansa tehdäkseen miehen onnelliseksi.
Ja hän vihasi sitä, että oli pyytämässä jatkuvasti anteeksi. Sitä, että satutti miestä. Sitä, että oli niin typerä – katosi ahdistuspäissään sanomatta sanaakaan, unohti katsoa kelloa, sanoi kamalia asioita, ei muistanut vastata puhelimeen. Nyt hän oli antanut varjon luikerrella tännekin, heidän omaan paratiisiinsa, ja särkeä sen.
"Rakastan sinua", hän kuiskasi nojaten päätään miehen päähän.
"En halua satuttaa sinua enempää."

"Et sinä satuta minua", Tiarnan vetosi avuttomana.
Totta kai häneen sattui, kun Tempest voi huonosti, kun varjot olivat läsnä niin voimakkaina, että oli hetkiä, jolloin hänkin melkein kuvitteli näkevänsä ne. Hetkiä, jolloin tuntui, että ne kurkottivat häntä kohti.
Vielä toistaiseksi hän oli selvinnyt voittajana.
"Minä vain... Sinä et ole pilannut mitään, rakas. Meillä on takanamme ihania päiviä, ja ihania päiviä on vielä edessä. Sinun ei tarvitse korjata mitään, me voimme jatkaa tästä yhdessä."

Tempest suki neuvottomana miehen tummia, hopean kirjomia hiuksia ja toivoi, että olisi voinut poistaa kaiken mukanaan tuoman tuskan. Mitä jos hän ei olisi koskaan kertonut rumista, kamalista ajatuksista?
Tiarnan olisi todennäköisesti huomannut, kun hän- mitä keväällä tapahtui.
"Jos osamme olisivat toisinpäin", hän pohti hiljaa, "mitä sinä tekisit? Jos sinä olisit aina pyytämässä anteeksi ja tuntisit, ettei sinulla ole annettavaa – vain otat yhä enemmän ja enemmän ja tuot pimeyttä elämääni. Jos tuntisit tuhonneesi häämatkamme. Jos tuntisit... Mitä sinä tekisit?"

Kysymys sai Tiarnanin hiljentymään.
Todella hiljentymään, tavalla, joka tuntui vievän ilman keuhkoista ja kadottavan kyvyn puhua kokonaan.
Hän nojasi selkänsä takanaan olevaan sänkyyn ja silitti Tempestin selkää ja hiuksia.
"Minä en tiedä", hän myönsi lopulta, ja käänsi katseensa vaimonsa kultaisiin silmiin.
"Mutta se ei ole totta. Sinä annat minulle aivan valtavasti."

Ehkä Tiarnankin tuntisi, että olisi itsekästä raahata rakastamaansa ihmistä pimeyteen ja jos todella rakasti toista, pitäisi päästää irti, jotta toinen saattaisi olla onnellinen tavalla, jota ei tiennyt mahdolliseksi.
Tempest tutki miehen myrskysilmiä häivähdys syvää surua omissaan, mutta soi tälle haikean hymynhäiveen. Hän nojautui hipaisemaan huulillaan komeaa poskipäätä ja halasi Tiarnania tiukasti, sydän kipeästi vihloen.

Kammottavinta kaikessa oli se, että Tempestin kysymykseen piiloutui vastaus, jota Tiarnan ei halunnut myöntää.
Jos hän todella tuntisi, todella tietäisi, että loi ympärilleen vain pimeyttä, hänkin haluaisi lähteä. Hän haluaisi, että hänen rakkaansa saisivat olla onnellisia.
Ja jos onnellisuus olisi saavutettavissa vain sillä, että hän olisi poissa...
Ei.
"Em, minä en voisi elää ilman sinua."

Tempest tutki miehen kasvoja, yhä kipeämpi terä sykkeessään.
Mitä jos ilman minua huomaisitkin olevasi onnellinen? Kuin saisit vetää henkeä ja pääsisit valoon syvyyksistä?
Ehkä ilman häntä Tiarnan huomaisi olevansa yhtäkkiä vailla pimeyttä ja uuvuttavaa, raskasta painoa hartioillaan. Ehkä mies pohtisi, kuinka oli jaksanut niin pitkään, ja mikä valtava helpotus olisi saada vihdoin hengittää.
Tempest räpäytti pois silmiinsä miehen sanojen myötä nousevia kyyneliä, mutta niitä tuli lisää ja raa'an, puhtaan tuskan värittämä itku sai kapeat olkapäät tärisemään, kun hän hautasi kasvot käsiinsä yrittäen turhaan estää kipuaan vyörymästä ulos.

Tiarnan tunsi syyllisyyden vihlaisevan kipeästi, kun tajusi saaneensa Tempestin itkemään. Taas.
"Rakas... Olen..."
Pahoillani.
Mutta sen sanominen tuntui turhalta, tyhjältä. Hän oli tarkoittanut kaikkea sitä, mitä oli sanonut. Heidän oli pystyttävä puhumaan kipeistäkin asioista.
Mutta juuri nyt hän ei osannut tehdä muuta kuin halata vaimonsa tiukemmin syliinsä ja keinuttaa heitä hitaasti ja rauhoittelevasti, melkein samaan tahtiin, kuin aallot iskeytyivät rantaa vasten heidän huvilansa ulkopuolella.

Muisto Tiarnanin itkusta sai Tempestin itkemään lujemmin.
Ajatukset siitä, kuinka mies voisi vapautua varjoista jos vapautuisi hänestä, vetivät häntä syvyyksiin – eikä hänen olisi pitänyt vetää Tiarnania mukanaan. Mutta hän ei selvinnyt yksin. Syyllisyys vatsassa polttaen Tempest kiersi kätensä miehen niskalle ja hautasi kasvonsa miehen kaulaan, kastellen kyynelillään paidan, jota oli yrittänyt riisua aikaisemmin.
"Olen niin pahoillani, niin kovin pahoillani", hän toisteli nyyhkäysten lomassa, "niin kovin, kovin pahoillani."

Tiarnan ei edes huomannut, että kyyneleet olivat alkaneet valua uudelleen hänenkin poskilleen, joilla viipyi tumma varjo parin päivän sängestä. Hän ei ollut jaksanut ajaa sitä pois huolensa keskellä.
Hän painoi nenänpäänsä vasten Tempestin hiuksia ja silitti naisen hiuksia rauhoitellen.
"Meidän täytyy lakata pyytelemästä anteeksi", hän vetosi, ääni käheänä, melkein särkyneenä.
"Silloin, kun sille ei todella ole tarvetta..."

Miehen ääni särki hänen sydäntään.
Tempest piti kasvonsa haudattuna Tiarnanin kaulataipeeseen ja kiersi jalkansa miehen vyötärölle. Hän ei osannut sanoa, oliko kulunut viisi minuuttia vai kolme tuntia, mutta vähitellen kyyneleet hiipuivat. Tempest antoi päänsä levätä edelleen miehen hartiaa vasten, hengitys tukkoisena, ja kuljetti sormiaan hajamielisesti tummien hiusten lomassa.
Tiarnan rakastaa sinua, hän muistutti itseään, hän ei halua sinun katoavan, te tulette olemaan onnellisia yhdessä. Sinä voit tehdä hänet onnelliseksi. Hän rakastaa sinua, Tempest hoki itselleen, kunnes hänet kylmyydellä täyttävä ääni hiljeni.
Hitaasti hän nosti päätään niin, että saattoi katsella miehen kasvoja ja jäljitellä niiden piirteitä sormenpäillään.

Siinä hetkessä Tiarnan päätti jälleen, ettei luovuttaisi Tempestiä varjolle. Että hän tekisi kaikkensa, ja vielä enemmän, jotta hänen vaimonsa löytäisi tiensä takaisin valoon aina silloin, kun varjo kävisi liian vahvaksi.
Sen hän saattoi tämän puolesta tehdä.
Hän istui hiljaa niin kauan, että Tempest kohotti katseensa. Silloin hän kohotti oman kätensä naisen poskelle, silitti sen pisamia hellästi peukalollaan, ja painoi lopulta suudelman huulille, joilla maistui edelleen kyynelten suola.

Tempest piirsi sormellaan jälkiä, jota miehen poskilla valuneet kyyneleet olivat jättäneet jälkeensä, ja antoi sitten silmiensä painua kiinni, kun Tiarnan painoi suudelman hänen huulilleen. Hän kiersi kätensä paremmin miehen niskalle ja nojautui painamaan toisen suudelman miehen huulille.
Miten hän toivoi, että voisi jättää varjon taakseen. Tämä oli hänen häämatkansa, josta Tiarnan teki satumaisen – eikö hän voisi saada näitä päiviä? Eikö hän voisi hetkeksi unohtaa?
Tempest hamusi uutta suudelmaa.

Jokainen auringonnousu tarkoitti uutta päivää.
Kuinka prinsessa Leian lainaus menikään? Jos aurinkoon uskoi vain silloin, kun sen näki, ei koskaan selviytyisi yöstä. He saisivat vielä päiviä, joina varjo ei vainoaisi Tempestiä. Sitä ennen heidän olisi oltava onnellisia hetkistä, joina valo voitti kaiken nielevän pimeyden.
Tiarnan antoi kätensä valua Tempestin niskalle samalla kun vastasi uuteen suudelmaan.

Hänen täytyi olla kaukana viehättävästä, nenä itkusta punaisena ja silmäripset toisiinsa vielä kyynelistä takertuen, mutta miten Tempest kaipasi Tiarnanin syleilyä. Miten hän kaipasi miehen sylin turvaa, miehen kosketusta ja tunnetta siitä, että olisi rakastettu. Että ehkä kaikki todella olisi vielä hyvin.
Ehkä Tiarnan työntäisi hänet jälleen pois, mutta Tempest hamusi silti suudelmia miehen huulilta ja antoi käsiensä valua hiuksista kyljille.

Tiarnanin silmissä Tempest oli aina maailman kaunein olento. Jopa itkiessään, vaikka naisen kyyneleet täyttivätkin hänet tuskalla ja epätoivoisella halulla lohduttaa.
Kuin sanattomana vakuutena tunteistaan hän painoi suudelman kummallekin kyyneleiselle poskelle ja punehtuneeseen nenänpäähän ennen kuin painoi uuden suudelman naisen huulille, antaen käsiensä valua hitaasti hyväilemään tämän reisiä.
Heidän oli todella lakattava olemasta pahoillaan turhaan.

Osa vaaleista, pehmeistä suortuvista oli karannut nutturalta, joka tuskin enää ansaitsi nimeä päästäessään enemmän kuin puolet hiuksista vapaaksi. Tempestin hengitys kulki edelleen hieman tukkoisena, mutta se ei estänyt häntä suutelemasta Tiarnania ja hukuttautumasta lohtuun, jota miehen kosketus toi.
Hän nojautui miehen rintaa vasten ja hamusi hellästi kaulansyrjää, tuntien syyllisyyden vihlaisun nähdessään, kuinka oli kastellut paidan kauluksen ja hartian. Varovasti sormet hivuttautuivat paidan helman alle, hipomaan paljasta ihoa.

Tähän he olivat jääneet viimeksi.
Mutta tällä kertaa jokin tuntui olevan toisin, tai ainakin Tiarnanista tuntui siltä. Hän todella toivoi sitä.
Hänen sormensa vaelsivat Tempestin niskaa pitkin ylemmäs ja tapasivat nutturan, joka oli jo menettänyt suurimman osan muodostaan. Ja hänen vuokseen se menetti loputkin, sormet löysivät loppuja hiuksia aloillaan pitelevän soljen ja vapauttivat ne sen otteesta, niin että vaaleat suortuvat pääsivät laskeutumaan vapaina Tempestin selkään.

Sormet silittivät hetken vatsan ihoa, ennen kuin siirtyivät napittamaan auki kauluspaidan nappiriviä. Ehkä Tiarnan ei työntäisi häntä nyt pois. Ehkä he voisivat sen sijaan löytää lohtua toisistaan, ja häämatka voisi jatkua.
Sormet sivelivät paljastuvaa ihoa, kunnes Tempest saattoi työntää paidan pois miehen hartioilta, ja hamuta huulillaan alas kaulansyrjää ja jäljitellä niillä solisluiden kaaret. Täällä lämpö kiertyi hellänä iholle toisin kuin kotona.

Pieni osa Tiarnanista halusi vastustella, muistuttaa siitä, että Tempest saattoi edelleen tehdä näin vain, koska tunsi olevansa velkaa.
Mutta toinen, paljon voimakkaampi osa hänestä muistutti, että hän tunsi kyllä vaimonsa. Hän oli oppinut huomaamaan, niin hän ainakin halusi uskoa, milloin varjo otti vallan.
Hän antoi sormiensa upota hetkeksi Tempestin vapautuneiden hiusten joukkoon, ennen kuin kietoi kätensä paremmin vaimonsa ympärille ja nousi seisomaan.

Tempest kiersi jalkansa paremmin Tiarnanin vyötärölle ja punoi sormensa tummiin hiuksiin, kun lattia jäi taakse. Hän juoksutti hopean kirjomia suortuvia sormiensa lomasta ja jäi hetkeksi katselemaan myrskynharmaita silmiä, tutkien hiljaisena niiden vivahteita.
Tiarnan rakastaa sinua, hän muistutti itseään. Viallisena ja rikkinäisenäkin.
Tempest hipaisi huulillaan miehen huulia ja hamusi niillä sitten höyhenkeveästi poskipäätä ja leukaperää, hengittäen syvään miehen tuoksua.

Tiarnan ei halunnut sänkyyn.
Se ei ollut looginen ajatus, vaan kumpusi jostakin syvemmältä. Juuri nyt sänky muistutti häntä hetkistä, joina Tempest oli ollut liian väsynyt, liian syvällä varjoissa pysyäkseen hereillä.
Hän hipaisi vaimonsa otsaa huulillaan ja katsahti ympärilleen. Toinen käsi pyyhkäisi läheisen lipaston päältä alas tavarat, joiden mahdollisesta rikkoutumisesta hän olisi pahoillaan sitten myöhemmin, jotta hän saattoi laskea Tempestin puolittain istumaan sitä vasten.
Hän melkein odotti, että vähintään toinen heidän kissoistaan ilmestyisi puskemaan kuningattarensa kylkeä samalla kun hän hamusi tämän huulilta suudelmaa.

Lattialle kolisevien tavaroiden ääni sai aina vatsanpohjan nipistämään.
Puu tuntui viileältä reisiä vasten. Tempest kipristi varpaitaan hellittäessään jalkojensa otetta Tiarnanin ympäriltä ja silitti sormenpäillään miehen niskaa vastatessaan suudelmaan.
Kaikki olisi hyvin. Häämatka jatkuisi, ja hän oppisi sysäämään varjon pois elämästään.
Ainakin pois Tiarnanin elämästä.
Kädet valuivat hartioille, alas rintaa ja koskettivat shortsien laitaa, hiipien avaamaan niitä.

Ehkä häämatkalla olisi ollut viisasta panostaa housuihin, jotka olisi voinut vain sysätä syrjään, sen sijaan, että olisi tarvinnut taiteilla nappien ja vetoketjujen kanssa. Se olisi ollut ainakin sulhasen kärsivällisyyden kannalta huomattavasti parempi ratkaisu.
Tosin Tiarnan epäili, että kärsimättömyys olisi ollut hänen vaivanaan joka tapauksessa. Vanha, hävytön mies, jolla oli hyvin kaunis morsian.
Hän antoi suudelmiensa valua Tempestin kaulalle samalla kun kädet hakeutuivat vasta puetun mekon helmalle alkaakseen riisua sitä naisen päältä.

Tempest kohotti käsiään avuksi, kun mekko nousi hänen päänsä yli. Hän palautti kätensä Tiarnanin vatsalle, halaten miestä kevyesti reisillään ja painoi keveitä, hiljaisia suudelmia paljaalle rintakehälle, kun lähti työntämään avattuja shortseja alas ja pois jalasta.
Hänen silmänsä olivat edelleen itkusta turvoksissa ja kosteat ripset toisiinsa takertuneita, mutta helpotus levisi lämpönä vatsanpohjaan. Kaikki olisi hyvin.

Aina jälkikäteen Tiarnan tunsi syyllisyyden vihlaisun, kun katsoi mytyksi lattialle heittämiään kauniita vaatekappaleita, mutta millainen mies olisi voinut ottaa hetken viikatakseen mekon kauniisti tuolinselkämykselle ja jatkaa sitten siitä, mihin oli jääty?
Uimapuku.
Hetken myrskynharmaissa silmissä häivähti epäuskoinen, melkein petetty katse. Mekko oli lähtenyt, mutta hänen vaimonsa täydellistä vartaloa verhosi vielä uimapuku. Sormet hipaisivat kankaan peittämää kylkeä.
Tällainen ei vain käynyt.
Hän karisti shortsit irti nilkoistaan ja painoi huulensa Tempestin kaulalle, alkaen samalla etsiä keinoa riisua uimapuku. Solki niskalla, jos hänen kiihtynyt mielensä palveli oikein.

Katse Tiarnanin silmissä tummansinisen, selän paljaaksi jättävän uimapuvun paljastuessa mekon alta, täytti Tempestin käsittämättömällä hellyydellä, joka purkautui ulos häkeltyneenä, kuplivana nauruna, vaikka äänessä viipyikin vielä itkun käheyttä.
Voi, miten rakastan sinua.
Hän silitti tummia hiuksia ja tunsi olonsa kevyemmäksi, kun auttoi miestä avaamaan niskansa taakse kiinnittyvän soljen ja kiemurteli yhtä avuliaasti ulos ihonmyötäisestä kankaasta. Kaulaa koskettavat huulet saivat hentoja tähtiä syttymään pimeyteen, kun hän antoi silmiensä painua kiinni ja kallisti vaistomaisesti päätään.

Kuin olisi avannut lahjapaketin vain huomatakseen, että sen sisältä paljastui vain toinen käärepaperiin kiedottu paketti. Vähempikin koetteli miehen, jopa pääasiassa kärsivällisen miehen, kestokykyä.
Tempestin naurun täytyi olla kaunein ääni maailmassa. Se toi Tiarnanin mieleen pienet kuplat, jotka kieppuivat riemukkaina meressä.
Riemastunut ilme, joka miehen kasvoille kohosi, kun uimapuvun solki avautui, oli täysin vilpitön.
"Rakastan sinua", hän kuiskasi, samalla kun antoi huultensa vaeltaa kaulalta hartialle ja siitä paljaalle solisluulle.

Tempest tunsi sydämensä pakahtuvan. Mutta nyt haikeaa tuskaa voimakkaampi oli puhdas hellyys ja rakkaus, jota hän tunsi miestä kohtaan. Riemastunut ilme sai kultaiset silmät sulamaan lämpimään hymyyn, joka syrjäytti niistä itkusta jääneen surumielisyyden.
"Niin minäkin sinua", hän kuiskasi hipaisten huulillaan Tiarnanin korvaa. Olisi niin helppo unohtua miehen kosketukseen, hänen ihollaan vaeltaviin huuliin, jotka valoivat häneen lämpöä ja saivat pimeyden täyttämään hitaasti tähdillä. Mutta Tempest ei halunnut jättää miestä vaille.
Kevyet sormet vaelsivat hitaasti solisluulta alas Tiarnanin paljasta vatsaa voidakseen hyväillä miestä.

"Olet niin uskomattoman kaunis", Tiarnan vetosi samalla kun kuljetti huulensa solisluulta toiselle, kivuten viipyillen kohti hartiaa siirtyäkseen siitä edelleen kaulalle.
Niin uskomattoman kaunis, tavalla, johon ei riittänyt pelkkä ulkoinen kauneus. Se oli ennemminkin sisäistä valoa, loistetta, jota hän ei voinut lakata hämmästelemästä. Loistetta, jonka varjo oli toisinaan viedä mukanaan, mutta joka silti palasi lopulta aina takaisin.
Loistetta, josta hän sai voimaa.
Alas vatsaa vaeltava käsi sai hänet värähtämään, ja siirtyessään alemmas se oli viedä häneltä hetkeksi järjen niin, että hänen oli otettava hetkeksi tukea lipaston reunasta.

Tempest vastasi häkeltyneellä, hämillisellä hymyllä ja painoi hetkeksi katseensa. Onnelliset, epäuskoiset perhoset pyristelivät irti varjoista hänen sisällään ja kutittivat kevyesti hänen vatsaansa.
Tiarnanin reaktio kosketukseen sai onnen läikähtämään hänen sydämessään, kuten aina hänen uskoessaan, että voisi todella tuottaa miehelle nautintoa. Käsi jatkoi rohkeampana, kun Tempest nojautui lähemmäs ja hamusi huulillaan miehen kaulaa. Rakas, rakas Tiarnan.
Hänen sydämensä lepatti kiivaasti, kun pelko siitä, että jokin menisi jälleen pieleen nakersi häntä.

Tiarnanin oli pakko nojata otsansa hetkeksi Tempestin hartiaa vasten, samalla kun matala murina purkautui jostakin syvältä hänen rintakehästään. Hän oli kaivannut vaimoaan aivan valtavasti, vaikka ymmärsi sen, jälleen kerran, vasta jälkikäteen. Kuluneiden viikkojen aikana huoli oli pyyhkäissyt tieltään kaiken muun, ja nyt kaipaus palasi takaisin moninkertaisena.
Hän hipaisi kaulaa huulillaan samalla kun uskalsi irrottaa toisen kätensä lipaston reunalta vaeltamaan Tempestin vartalolla, ensin kevyesti tämän kyljellä ja sitten hipaisemaan vatsaa.

Murina sai hellän, onnellisen hymyn viipymään kultaisissa silmissä, ja kun Tiarnan painoi päänsä hänen hartialleen, Tempest siirtyi hamuamaan hellästi miehen korvaa.
Miksi hän oli epäröinyt ja pelännyt niin pitkään hyväillä miestä, kun tämä tuntui nauttivan siitä näin? Ehkä Stephenin sanat olivat vihdoin päästämässä hänet otteensa.
Iho värähti kosketuksen alla, osin sormien kutittaessa herkkää kylkeä, osin miellyttävistä väreistä, joita kosketus sai heräämään hänen sisällään.

Tiarnan oli kärsimätön. Hyvä luoja, miten hän saattoikaan olla kärsimätön. Oli kuin jokainen solu hänen kehossaan olisi syttynyt tuleen, jonka sammuttamiseen ei auttaisi kuin se, että hän pääsisi lähelle vaimoaan.
Mutta hän ei voinut ajatella itsekkäästi vain itseään, ne ajat olivat jo kaukana takana päin, jos niitä oli koskaan ollutkaan.
Niinpä hän antoi kätensä valua silittelemään hellästi Tempestin reisiä, samalla kun huulet vaelsivat tämän kaulalla. Vain hellää silittelyä, ei yritystäkään tehdä enempää.

Kärsimättömyys poltti myös Tempestin vatsassa, mutta se oli levotonta pelkoa siitä, että hetkenä minä hyvänsä Tiarnan vetäytyisi pois sanoen jotain velvollisuudesta tai velkaa olemisesta, mitä hän ei aivan ymmärtänyt. Miten hän janosi korjata sen, mitä oli särkenyt, miten hän janosi mahdollisuutta palata satumaiseen häämatkaan, ennen kuin hän oli jälleen liian rikki.
Mutta mies tunsi hänet. Tempestkin tiesi, ettei hän ollut valmis yhtä nopeasti kuin mies, ja vaikka hän oli tottunut kipuun eikä se tuntunut hänelle merkitykselliseltä, hän ei halunnut saada Tiarnania jälleen pelkäämään ja epäilemään itseään.
Hänen kätensä jatkoi miehen hyväilyä hellänä, haluamatta jättää miestä huomiotta.
Tempest sulki silmänsä ja kallisti päätään, antoi itsensä keskittyä vain tunteeseen, jota hänen ihollaan vaeltavat huulet ja sormet saivat aikaan.
"Tuo tuntuu ihanalta", hän sanoi tuskin kuuluvasti, samaan aikaan häveten sanojaan ja samaan aikaan haluten kertoa Tiarnanille, miten rakasti miehen kosketusta.

Tempestin sanat saivat Tiarnanin lähes värähtämään. Osittain siksi, että se oli niin yllättävää, mutta vielä enemmän siksi, että tuntui hyvältä kuulla naisen sanovan niin.
Hänen vaimonsa.
Hän hipaisi naisen siroa kaulaa hampaillaan, hyvin kevyesti, samalla kun antoi kätensä jatkaa rauhallista hyväilyä, palata hivelemään vatsaa ja jatkaa siitä matkaansa taas toiselle reidelle.
Hänen oli keskityttävä hengittämään rauhallisesti.
"Niin... tuokin..."

Vastaus sai häkeltyneen, onnellisen hymyn hiipimään Tempestin suupieliin ja nainen olisi haudannut kasvonsa hetkeksi miehen kaulataipeeseen, ellei hampaiden yllättävä kosketus olisi saanut häntä henkäisemään ääneen.
Miehen vaeltavat sormet tuntuivat saavan herkän ihon polttelemaan jäljessään ja yllättävä siirtyminen vatsalle, keveä, melkein kutittava kosketus sai hänet vavahtamaan kosketuksen alla. Osa hänestä kaipasi lisää, halusi unohtua hellään kosketukseen, mikä tuntui ihanalta ja niin lohdulliselta kaiken synkkyyden jälkeen, mutta osa pelkäsi antaa hänen nauttia.
Ehkä mies menettäisi kiinnostuksensa.
Tempest hamusi Tiarnanin korvaa ja halasi miestä kevyesti reisillään, vetäen tätä lähemmäs itseään laskien kätensä paljaille kyljille.

Omasta malttamattomuudestaankin huolimatta Tiarnan halusi varmistaa, että Tempestin keho olisi valmis. Oli hetkiä, joina hän toivoi, että hänen vaimonsa olisi voinut hyväksyä häneltä kunnon hyväilyä, sellaista, joka olisi voinut todella auttaa hänen vaimoaan rentoutumaan.
Askel kerrallaan.
Hän hipaisi kaulaa uudelleen hampaillaan ennen kuin kohotti päätään painaakseen suudelman suoraan vaimonsa huulille. Reisien kosketus hänen ympärillään sai veren suonissa melkein polttamaan, ja hänen kätensä siirtymään Tempestin lantiolle.

Tempest hivuttautui lipaston reunalle, vaikka se todennäköisesti jättäisi purppuraiset jäljet hänen reisiinsä, ja halasi miestä paremmin jaloillaan. Suudelma sai perhoset lepattamaan hänen vatsanpohjassaan, ja Tempest kiersi toisen kätensä miehen niskalle hamutessaan tämän huulia.
Pieni ääni hänen sisällään pelkäsi, että jokin menisi pieleen. Tiarnan lähtisi hänen luotaan, ja Tempest tuntisi epäonnistuneensa, jälleen. Ei kenenkään kuulunut joutua viettämään häämatkallaan montaa viikkoa ilman- ilman läheisyyttä, koska vaimo sattui olemaan rikki.
Varovasti Tempest veti Tiarnania itseään kohti ja auttoi miestä sitten lähemmäs.

Jälkikäteen Tiarnan tunsi aina syyllisyyden piston nähdessään mustelmat vaimonsa vartalolla. Vaikka hän tiesi, että ne olivat syntyneet intohimosta, ettei hän, toivottavasti, ollut todella satuttanut tätä.
Mutta tukalassa olotilassaan hänen oli hyvin vaikea ajatella selvästi.
Hän nojasi hetkeksi otsansa vasten Tempestin otsaa ja silitti tämän lantiota peukaloillaan, vaikka kuurouttava pulssi olikin vallannut hänen koko kehonsa.
Hyvä luoja.
Eikä hän lopulta voinut muuta kuin painua varovasti lähemmäs.

Ehkä joku päivä vatsanpohjaa nakertava pelko katoaisi. Muistot kaikista niistä kerroista, joina Tiarnan ei voinutkaan painautua lähemmäs. Kun hänen kehonsa ei vain sallinut sitä, lukitsi itsensä ja kieltäytyi rentoutumasta. Hänen elämänsä oli myös rikas kerroista, joina tämä hetki täytti hänet polttavalla tuskalla, joka oli saanut hänet itkemään ensimmäisellä kerralla, kuin häntä olisi revitty rikki. Sen jälkeen hän oli oppinut kätkemään sen. Olihan hän murtanut luultavasti jokaisen luun kehossaan ja tottunut siihen, että hänen selkärankaansa porattiin neuloja. Tällaisesta oli turha itkeä.
Hetken kylmä pelko rutisti Tempestin sydäntä, mutta se vaihtui lämmöksi, kun he saattoivat muuttua yhdeksi. Hänen kehonsa sopeutuisi kyllä. Hän kiersi kätensä miehen niskalle, vaikka tiesikin ettei Tiarnan koskaan pudottaisi häntä, ja hamusi lämmintä kaulansyrjää. Helpotus hänen sisällään tuntui käsinkosketeltavalta.

Tempest ei parahtanut kivusta.
Sillä kuten tämä pelkäsi, että kipu iskisi vihamielisenä ja torjuvana, niin myös Tiarnan pelkäsi satuttavansa vaimoaan. Pelko siirtyi kireydeksi hartioihin, joka katosi vasta siinä vaiheessa kun hän uskoi, että kaikki oli hyvin. Ettei hänen läsnäolonsa aiheuttanut tuskaa.
Hän odotti silti hetken, taivutti omaa päätään, niin että saattoi hipaista huulillaan vaimonsa kaulaa, ennen kuin paransi otettaan tämän lantiosta ja alkoi hyvin varovasti liikkua.

Vähitellen kävi helpommaksi hengittää, kun hänen kehonsa tottui miehen läsnäoloon. Sitä kesti kuitenkin vain hetken, sillä pian hänen hengityksensä kiihtyi ja kävi vaikeammaksi tunteen tähden, jonka Tiarnan ja miehen liike sai aikaan.
Tempest kiersi käsiään paremmin miehen niskalle, punoi sormensa tummiin hiuksiin ja hautasi kasvonsa miehen hartiaan, halaten miestä kevyesti jaloillaan.
Helpotus sai hänet tuntemaan olonsa kevyeksi. Kaikki olisi vielä hyvin. Ehkä häämatka ei ollut täysin tuhottu.

Tiarnan ei koskaan antaisi Tempestin pudota.
Ei, vaikka hänestä tuntuikin, että hän voisi menettää järkensä hetkenä minä hyvänsä, kun pitkittynyt kaipaus sai hänen koko kehonsa särkemään. Hän ei ollut halunnut vetäytyä omaan rauhaansa, sillä se olisi tuntunut väärältä, hänen vaimollaan oli paha olla ja tämä tarvitsi häntä.
Ei ollut aikaa itsekkäisiin haluihin.
Mutta tässä hetkessä oli helppoa unohtaa kaikki se huoli ja kaikki se kipu. He olivat häämatkallaan, ja heillä oli vielä monta onnellista päivää edessä. Koko loppuelämänsä.
"Rakastan sinua..." hän kuiskasi käheästi, matalien murahdusten lomasta.

Oli aina ollut epätodellinen ajatus, kuinka lähellä voisi olla toista ihmistä. Tempest ei ollut ymmärtänyt sitä, ennen kuin Tiarnan oli tullut hänen elämäänsä.
Ja tapa, jolla mies todella tuntui haluavan häntä, teki hänet niin onnelliseksi, että se teki melkein kipeää.
Hän ei luottanut ääneensä vastata. Ei, kun jokainen hengenveto tuntui hallitsemattomalta ja jokainen miehen liike oli saada hänet voihkaisemaan ääneen. Sen sijaan hän painoi huulensa Tiarnanin poskelle. Sormien ote tummista hiuksista tiukentui ja Tempest halasi itsensä tiukemmin kiinni miehen rintaan, kun huone tuntui liikkuvan.

Tempestin kosketus hiuksilla lähetti hämmästyttävän voimakkaan väristyksen alas Tiarnanin selkään, ja sai hänet murahtamaan hieman kuuluvammin.
Hyvä luoja, miten hän olikaan ikävöinyt vaimoaan.
Lipasto kesti uskollisesti hänen liikkeensä, eikä kukaan ollut valittamassa, vaikka se kolahtelikin seinää vasten. Paitsi ehkä James-oletettu tai joku sen sukulainen, mutta niiden valituksia ei juuri nyt otettu huomioon.
Tiarnan epäili, ettei olisi kykenevä ottamaan huomioon mitään, mikä ei mahtunut heidän oman pienen maailmansa sisään.
Ja kun mielihyvä purkautui melkein varoittamatta kuin aalto, hänen oli otettava tukea lipaston reunasta ja halattavalla toisella kädellä vaimonsa turvallisesti syliinsä.

Muutama vaalea suortuva takertui kiinni nihkeään, kuumaan niskaan. Lipaston laita tuntui viileältä reisiä vasten, Tiarnanin iho tuntui hohkavan lämpöä. Tai ehkä se oli hän itse.
Tempest katsahti Tiarnania silmäkulmastaan, kevyesti hengästyneenä, ja tunsi sydämensä pakahtuvan hellyydestä. Hän kiersi kätensä paremmin miehen ympärille, kuin pidelläkseen tätä vuorostaan pystyssä, ja suki sormillaan hellästi hiuksia, joita oli saattanut tukistaa aikaisemmin.
"Rakastan sinua", hän muistutti pehmeästi, ääni käheämpänä, ja hamusi huulillaan hellästi maailmankin jumaloimaa korvaa.
Niin valtavan, valtavan paljon.

Tiarnan olisi halunnut vastata, olisi todella halunnut.
Mutta hän tuntui kadottaneen hetkeksi äänensä, tai ehkä sittenkin vain kykynsä puhua. Hän painoi suukon Tempestin hartialle merkiksi siitä, että halusi vastata 'minäkin sinua', ja nojasi hetkeksi otsansa sitä vasten. Hengitys kulki vielä syvänä, sai kyljet kohoilemaan kiivaasti. Kevyt hiki oli noussut iholle, eikä sillä ollut mitään tekemistä ympäröivän ilmanalan kanssa.
Hyvä luoja.
Hitaasti, kun jalkojen kevyt tärinä alkoi helpottaa, Tiarnan kohotti katseensa hamutakseen vaimonsa huulilta suudelmaa.
Jumalaisen vaimonsa.

Tempest kohtasi myrskysilmien katseen, ja hetken kultaiset silmät olivat vapaita varjoista. Nyt lämpimään hymyyn siristyneet silmät olivat vain täynnä hellyyttä, ja Tempest tunsi tunteen pakahduttavan suurena vastatessaan suudelmaan.
Ehkä kaikki olisi vielä hyvin.
Hän siveli sormenpäillään miehen niskaa ja hartioita, antoi käsiensä valua alas paljaalle selälle ja halasi Tiarnania, kiitollisena lipaston tuesta. Miehen muisto viipyi hänen vatsassaan ja teki jaloista huteran tuntuiset.
Vetäytyessään suudelmasta Tempest kiersi kätensä tiukemmin Tiarnanin niskalle ja halasi miestä lujasti haudaten kasvonsa tämän kaulataipeeseen, tietämättä kuinka muuten pukea tunnettaan sanoiksi.

Tiarnan vastasi halaukseen nojautumalla takaisin lähemmäs, hengittäen syvään vaimonsa tuoksua.
Hän voisi kietoa käsivartensa paremmin Tempestin ympärille, nostaa naisen syliinsä ja kantaa vuoteeseen. He voisivat käpertyä sinne, kuunnella äänikirjaa tai meren ja ympäröivän viidakon ääniä, hän voisi pidellä vaimoaan sylissään.
Tai sitten he voisivat mennä kylpyyn, nauttia siellä kiireettömästi sylikkäin.
Hän hipaisi Tempestin ohimoa huulillaan.
"Tahtoisitko kylpyyn..?"

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   La Loka 27, 2018 7:36 am

Mikä tahansa vaihtoehto, joka antoi hänen viipyä sylikkäin miehen kanssa, kuulosti ihanalta. Tiarnanin lämpö piti poissa hänen sisälleen niin herkästi hiipivän kylmän, ja helpotus häämatkan jatkumisesta teki mielestä kevyen.
"Toki", Tempest lupasi hymyä suupielissään, painoi suudelman miehen korvalle ja hivuttautui sitten jaloilleen lipaston laidalta. Hän punoi sormensa Tiarnanin käteen ja veti miehen perässään ylellisen suureen ja valoisaan kylpyhuoneeseen, jonka kylpyamme taisi olla poreamme. Ainakin sinne olisi mahtunut vähintään neljä ihmistä.
"Luuletko, että meidän pitäisi lähteä Kuusaarelle huomenna?" Tempest kysyi ja laski veden valumaan.

Hetken Tiarnan tunsi melkein alkukantaista halua vetää Tempest takaisin syliinsä, vaikkei kapeahko lipasto missään nimessä ollut mukavin paikka hänen vaimonsa olla.
Kylvyssä he voisivat rentoutua sylikkäin, kaikessa rauhassa.
"Se olisi varmasti viisainta", hän myönsi, vaikkei todellisuudessa ollut täysin varma edes siitä, paljonko kello oli.
Mutta huomenna aikaa olisi vallan hyvin.
Odottaessaan ammeen täyttymistä hän vei toisen kätensä silittelemään vaimonsa niskaa.

Kosketus sai Tempestin painamaan hetkeksi silmänsä kiinni. Kuin iholla kulkevat sormet levittäisivät lämpöä hänen sisälleen.
Valtavalta näyttävä amme täyttyi hiljalleen melkein kuumasta vedestä, ja Tempest kiipesi veteen, vaikka kosketuksen jättäminen tuntuikin haikealta. Vienosti hedelmäiseltä tuoksuva kylpyvaahto tuntui hellivän lihaksia.
Tempest kutsui miestä luokseen.
"Olen hyvin onnellinen, että olet siinä."

Tiarnan seurasi katseellaan, kuinka kylpyamme - tai pikemminkin kylpyallas - täyttyi hiljalleen. Olisikohan Tempest nauttinut siitä, että heillä olisi kotonakin ollut suurempi kylpyamme? Sellaisen voisi aina rakennuttaa, heidän kylpyhuoneessaan oli kyllä tilaa.
Kissat voisivat tosin olla eri mieltä, mikäli niiden kuningatar ei enää olisikaan aivan ammeen laitojen ulottuvilla.
Hellä hymy siristi myrskynharmaat silmät, kun Tiarnan kiipesi varovasti lämpimään veteen, nojasi selkänsä toiseen laitaan ja ojensi käsiään, jotta Tempest voisi siirtyä hänen syliinsä.

Tempest lipui ääneti veden poikki ja nojasi selkänsä Tiarnanin rintaan, asettuen mukavasti miehen jalkojen väliin ja silittäen vierellään olevia reisiä hellästi.
Hetken hän vain nautti toisen kehon lämmöstä ja tutusta tuoksusta, antoi kuuman veden rentouttaa lihaksiaan. Ehkä heidän pitäisi ottaa yhteisiä kylpyjä enemmän kotonakin. Koska kaikki olisi hyvin.
"En ole varma ymmärsinkö, mitä tarkoitit", hän sanoi hiljaa ja katsahti Tiarnania ylös silmäkulmastaan, "kun puhuit velvollisuudesta tai velkaa olemisesta syynä, mikset halunnut."

Tiarnan kietoi käsivartensa Tempestin ympärille ja halasi naisen syliinsä.
Oikeastaan hän piti enemmän heidän ammeestaan, jossa oli väkisinkin oltava lähekkäin. Ei sekään ollut pieni, minkään mittapuun mukaan, mutta silti juuri sen verran kompaktimpi, että se tuntui jollakin tapaa... intiimimmältä. Kotoisammalta.
Hän oli aikeissa lausua ajatuksensa ääneen, mutta Tempestin kysymys keskeytti hänet.
"Hm?"
Hän kurtisti hieman kulmiaan.
"Viittaatko siihen, kun puhuimme aikaisemmin?"

Tempest vastasi myöntävällä äännähdyksellä ja hieraisi ohimoaan mietteliäästi miehen kosteaan rintakehään. Hän oli kiepauttanut hiuksensa huolettomalle nutturalle, mutta useampi suortuva oli jo karannut ja sai hänet sukimaan niitä korviensa taakse.
"En usko, että ymmärrän, mitä tarkoitat", hän sanoi silittäen miehen reittä. Näkivätkö he vain asian perustavanlaatuisesti eri tavalla?

Tiarnan haki Tempestin käden omaansa veden alla ja risti heidän sormensa lomittain.
"Olen pahoillani, jos sain sinut tuntemaan olosi kurjaksi", hän vetosi, tummat kulmat alemmas painuen.
"Puheesi saivat vain minut tuntemaan, että sinulla olisi jonkinlainen velvollisuus olla kanssani. Olit niin huolissasi siitä, että emme olleet olleet vähään aikaan yhdessä, vaikka on häämatkamme."
Ja miehet, joiden kanssa Tempest oli ollut aiemmin, eivät olleet olleet hyviä miehiä. Pelkkä ajatus sai vihan kuohahtamaan Tiarnanin rinnassa.

Tempest pudisti päätään rauhoittaen ja nosti toisen kätensä hipaisemaan Tiarnanin poskea. Hetken hän empi, kuinka muotoilla sanojaan. Aihe ei ollut koskaan tainnut olla heille helppo.
"Minä en voisi koskaan pitää kanssasi olemista velvollisuutena, ainakaan niin kuin sinä tunnut sanaa tarkoittavan", hän sanoi ja piirsi sormillaan hajamielisiä kuvioita miehen reiden ihoon.
"Ja totta kai minua ahdistaa, jos- jos on pitkä tauko." Häämatkalle oli yhteiskunnankin asettamia odotuksia, ja Tempestistä oli kamalaa ajatella, että Tiarnanin häämatka olisi puutteellinen, mistä tahansa syystä.
"Mutta sinä annat minulle jatkuvasti ihania asioita, täytät kodin kukilla, tuot minulle lahjoja, järjestät kauniita yllätyksiä. Miksen minä saa antaa sinulle tätä?"

Juuri nyt kuvioiden piirtely reiden ihoa vasten lähetti vain miellyttäviä väristyksiä Tiarnanin kehoon, ei aiheuttanut jylläävää, tuskallista kaipausta, niin kuin se olisi voinut tehdä vielä vähän aikaa sitten. Juuri nyt hänen olonsa oli miellyttävä ja raukea.
Ainoastaan hienoinen huoli keskustelun aiheesta sai juovan ilmestymään kulmien väliin.
"En vain halua, että koet olevasi minulle mitään velkaa", hän vetosi, tuntien olonsa hieman avuttomaksi.
"Totta kai minä haluan sinua, ja olen onnellinen, kun tunnet samoin... Mutta sinun ei pitäisi tuntea syyllisyyttä, vaikka et joskus haluaisikaan."

Tempest hieraisi ohimoaan miehen rintaan.
Tunsiko hän niin? Syyllisyys oli hänen pitkäaikaisin ystävänsä, ja Tiarnan oli antanut hänelle maailman – kuinka hän voisi olla tuntematta olevansa kiitollisuudenvelassa? Mutta Tiarnan tuntui olettavan, että hän olisi miehen kanssa jotenkin vasten omaa tahtoaan, ja se ei ollut lainkaan totta.
"Miksi sinä tuot minulle lempikukkiani ja uskomattoman ihania, huomaavaisia lahjoja?" hän kysyi katsahtaen miehen kasvoja ylös silmäkulmastaan.

Kysymys sai Tiarnanin häkeltymään hetkeksi. Sen jälkeen häntä kylmäsi hieman, ajatus siitä, että Tempest joutui miettimään, miksi hän teki niin.
"Koska sinä pidät niistä", hän vastasi, ja totesi sitten, että ehkä hänen olisi selitettävä tarkemmin.
"Rakastan sinua. Ja haluan ilahduttaa rakkaitani. Kun näen jotakin, minkä uskon tekevän niin..."
Hän pudisti hieman päätään.
"Pelkään, että nyt on minun vuoroni olla ymmälläni."

Tempest kääntyi ympäri miehen sylissä ja kiipesi istumaan hajareisin reisien päälle, joita oli sivellyt hetki sitten. Hän tutki harmaita myrskysilmiä ja hipaisi sormenpäillään poskipäätä.
"Mutta etkö näe? Minä haluan antaa sinulle asioita, joista sinä pidät. Minä rakastan sinua. Minä haluan ilahduttaa rakkaitani, se tekee minut onnelliseksi. Ja kun on jotain, mistä tiedän sinun pitävän – toivon sinun pitävän, haluan antaa sen sinulle", hän vetosi ja upotti sormensa tummiin hiuksiin.
"Miksi se on väärin? Miksi se on erilaista kuin se, että sinä saat antaa minulle asioita?"

Tiarnanin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Koska s... rakastelu on eri asia", hän vetosi, ahdistuksen pyrkiessä pintaan.
Se oli eri asia, kuin täyttää koti pioneilla, tai ostaa koru, joka muistutti häntä Tempestistä. Ne olivat esineitä.
"Se on jotakin, jonka täytyy kummuta meistä molemmista, ei vain siitä, että haluaa ilahduttaa toista."

Tempest tutki neuvottomana miehen kasvoja ja silitti sormenpäällään alas painuvia kulmia. Hän yritti jättää huomiotta tavan, jolla hänen poskensa kuumuivat 'rakastelun' kohdalla.
"En ymmärrä, mitä tarkoitat", hän vetosi anteeksipyytäen.
"Kuulostat siltä, kuin tekisin niin vasten tahtoani. Mutta enkö saisi tehdä niin tehdäkseni sinut onnelliseksi, kun samaan aikaan se tekee minut onnelliseksi?" hän pyysi hämmentyneenä.

Tiarnan ei ollut enää itsekään varma, ja ajatus sai juovan hänen kulmiensa välissä syvenemään.
"Totta kai saat. Enkä minä tarkoita sitä", hän vetosi, ja hipaisi nenänpäällään vaimonsa vaaleita hiuksia, joista hän oli edelleen erottavinaan hennon suolan tuoksun. Tai ehkä hän vain yhdisti meren niin vahvasti Tempestiin, että kuvitteli kaiken.
"En vain halua, että koet minkäänlaista velvollisuutta kiittää minua mistään."

Tempest painoi suudelman miehen olkapäälle ja silitti vatsan lämmintä ihoa.
"Mutta et kai sinäkään yritä ilahduttaa minua velvollisuudesta?" hän kysyi hakien mukavamman asennon miehen sylissä ja hipaisi huulillaan Tiarnanin kaulaa.
"En taida ymmärtää, miksi olet niin huolissasi. Kai tiedät, että minä rakastan sinua enkä koskaan voisi kokea kanssasi olemista millään tavalla kamalaksi?"

Tiarnanista alkoi tuntua, että ehkä he eivät voisi ymmärtää toisiaan.
Ehkä se johtui siitä, että hän oli jollakin tavalla vanhanaikainen. Tai ehkä siitä, että hän oli mies - se tuntui olevan syynä moneen ongelmaan.
Mutta kuinka hän voisi selittää Tempestille, miltä hänestä tuntui?
"Sinulla on vain taustallasi niin paljon huonoja kokemuksia. Pelkään, että ne ovat vaikuttaneet siihen, miten näet itsesi."

Ehkä hän turhautti miestä. Tempest tutki harmaita silmiä neuvottomana, silittäen sormenpäillään miehen poskipäätä. Ehkä hän oli typerys. Stephen oli ainakin toistellut sitä tarpeeksi.
"Minä vain-", Tempest empi, kuinka muotoilla sanojaan.
"Minä haluaisin niin kovasti antaa sinulle jotain ja tehdä sinut onnelliseksi, ja jos se on jotain, mistä pidät, haluaisin kipeästi antaa sen sinulle. Se on luultavasti ainoita asioita, joita voin antaa sinulle."

Tiarnanin sydäntä vihlaisi kipeästi.
Juuri tuota tarkoitan.
Mutta hän ei voinut sanoa sellaista ääneen, ei loukkaamatta vaimoaan. Herkkää, suloista vaimoaan.
"Toivon, ettet joutuisi tuntemaan niin", hän vetosi.
"Sinä annat minulle niin valtavan paljon joka päivä."

Tempest ei tuntenut niin. Tiarnan oli niin uskomaton – jatkuvasti mies yllätti hänet huomaavaisuudellaan, niin kauniilla ja ihanilla rakkauden osoituksilla, ettei hän tiennyt, kuinka voisi koskaan ansaita sellaista.
Niin usein hän tunsi vain ottavansa, kuin musta aukko, joka vei valon miehen elämästä antamatta mitään vastineeksi. Mutta Tiarnan rakastaa sinua, hän muistutti itseään, ennen kuin varjon kylmät lonkerot vapautuisivat.
"Milloin sinusta on oikein... Olla yhdessä?" hän kysyi hieraisten kuumottavaa poskeaan turhautuneena omaan ujosteluunsa.
"Jos halu tehdä toinen onnelliseksi ei ole sopiva syy?"

Toisinaan Tiarnan tunsi olevansa hyvin eksyksissä.
"Silloin, kun haluaa sitä itsekin. Ei vain siksi, että tekee toisen onnelliseksi, vaan koska kaipaa itsekin sellaista läheisyyttä", hän vastasi.
Toinen käsi oli siirtynyt silittelemään Tempestin selkää, piirtämään pehmeitä, lempeitä kuvioita sen iholle.
"Toivoisin vain, että voisit nähdä, kuinka uskomaton sinä itsekin olet."

Tempest katsoi miestä eksynein, hämmentynein silmin. Hän tunsi olonsa auttamattoman typeräksi.
Koska kaipaa itsekin sellaista läheisyyttä – mitä se tarkoitti? Oliko se todella eri asia kuin se, mitä hän ajatteli ja teki? Hänen olisi tehnyt mieli kysyä, mutta hän pelkäsi ajavansa miehen pois luotaan. Ehkä Tiarnankin sysäisi hänet lopulta syrjään turhautuneena ja pettyneenä.
Kauniit sanat saivat hänet painamaan hämillisenä katseensa.
"Teenkö minä olosi epämukavaksi?"

Tiarnanin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Et tietenkään", hän vakuutti, ja todella tarkoitti sanojaan.
"Mutta toisinaan pelkään, ettet anna itsellesi tarpeeksi arvoa. Kun puhut siitä, kuinka läheisilläsi olisi parempi..."
Hän ei kyennyt lopettamaan lausettaan, pelkkä ajatus nosti kurkkuun kipeän palan.
"Tai kun tunnet, ettet antaisi minulle mitään."

Tempest soi miehelle hämillisen hymyn ja painoi kevyen suudelman rakastamaansa suupieleen.
"Yritän työskennellä sen kanssa lujemmin", hän lupasi. Hänen psykologinsa taisi sanoa jotain hyvin samankaltaista, ja ajatus usein alkoi itkettää häntä, vaikkei hän täysin ymmärtänyt miksi.
"Onko- onko sinun vaikeaa luottaa minuun, kun olisimme yhdessä?" hän kysyi hapuillen sanoja, jotka eivät saisi häntä punastumaan.

Tiarnan tutki vaimonsa kultaisia silmiä ja halasi tämän sitten tiukemmin rintaansa vasten.
Mitä hän voisi sanoa?
Ehkä hänenkin olisi hyvä jatkaa terapeuttinsa näkemistä. Tällaiset hetket, joina hän tunsi olevansa kertakaikkisen avuton, kertakaikkisen kykenemätön auttamaan vaimoaan, olivat ajaa hänet hulluksi.
"Sinä olet joskus piilottanut kipusi."

Tempest tutki myrskysilmiä imien itseensä Tiarnanin energiaa, peläten turhauttavansa miestä, kuten Stepheniä. Ehkä hänen ei pitäisi puhua aiheesta. Varmastikin aikuisen naisen pitäisi tietää ja ymmärtää nämä asiat.
"Niin", hän vastasi epäröiden ja silitti miehen poskea, "mutta kipu oli jatkuva kumppanini suurimman osan elämääni, etkä sinä ole koskaan satuttanut minua." Totta kai joskus häntä oli sattunut, mutta se ei ollut miehen syytä, ja kipu oli siedettävää.
"Mitä voisin tehdä, että sinun olisi helpompi luottaa minuun?"

"Luojan tähden, en koskaan satuttaisi sinua tahallani", Tiarnan kauhistui. Vaikka hän tiesi kyllä, mitä Tempest sanoillaan tarkoitti, pelkkä ajatuskin siitä, että hän voisi koskaan, missään tilanteessa satuttaa naista...
Se, että hän jättäisi kivun vain huomiotta, oli melkein yhtä paha.
Hän tutki vaimonsa kasvoja ja kohotti toisen kätensä silittämään tämän pisamaista poskea.
"Luulen, että se vain vaatii aikaa. Arvostan sitä, että olet kanssani rehellinen."

Kultaisissa silmissä häivähti haikeaa hymyä. Miten hän toivoi, ettei satuttaisi Tiarnania – tahallaan tai tahattomasti. Välillä hän pelkäsi, että hänen rehellisyytensä teki juuri niin. Tarvitsiko miehen tietää ajatuksista, jotka saivat hänet inhoamaan itseään? Hän toivoi, että voisi itsekin unohtaa ne.
Tempest painoi päänsä Tiarnanin olalle ja kätki kasvonsa miehen kaulataipeeseen.
"Minäkin arvostan sitä, että olet rehellinen. Silloinkin, jos sinulla ei ole vain kaunista sanottavaa."

Tiarnan olisi halunnut väittää, ettei hänellä koskaan voisi olla muunlaista sanottavaa vaimostaan. Mutta eikö se olisi ollut valhe? Eikö jokaisessa, jopa niissä kaikkein rakkaimmissa, ollut joskus jotakin sellaista, mikä harmitti tai sai veren kiehahtamaan?
Se kuului rakkauteen. Olla niin lähellä toista, että saattoi myöntää, ettei kaikki ollut aina täydellistä.
"Minulla on hyvin harvoin mitään negatiivista sanottavaa, rakas."

"Haluaisin silti tietää", Tempest vastasi. Eikö avoimuuden pitäisi olla molemminpuolista? Se kuuluisi tasaveroiseen suhteeseen. Jossa toinen osapuoli ei ollut niin viallinen, ettei voinut keskustella normaalisti tai olla särkymättä pienistäkin säröistä.
"Toivon, että voisit luottaa minuun ja ettei sinun tarvitsisi kieltäytyä siksi, että pelkäät minun toimivan jotenkin vääristä lähtökohdista", hän sanoi ja tunsi karvaan katumuksen polttavan vatsaansa. Miksi hän sortui typeryyteen yhä uudelleen ja sotki heidän suhdettaan päästämällä ahdistuksensa heidän väliinsä? Milloin hän oppisi, että Tiarnan näki hänen ahdituksensa ja se antaisi miehelle aina uuden syyn epäillä.

Tiarnan siirsi toisen kätensä Tempestin poskelta pyyhkäisemään suortuvan tämän korvan taakse ja sen jälkeen silittelemään ohimolle jäävää hentoa untuvaa.
"Minäkin teen parhaani ollakseni sinulle rehellinen", hän lupasi, ja painoi sitten pehmeän suudelman vaimonsa huulille.
"Mutta vaikka en joskus olisikaan täysin tyytyväinen johonkin, tai menettäisin hetkeksi malttini, tiedäthän sinä, että rakastan sinua silti aivan valtavasti?"

Kultaisissa silmissä häivähti haikea hymy.
"Muistutan itseäni siitä usein", Tempest lupasi ja pujotti sormensa hopean kirjomiin hiuksiin, sivellen hopeisia juovia rakastavasti. Hänen oli niin vaikeaa rakastaa itseään suuren osan ajasta, että ulkopuolinenkin rakkaus tuntui melkein absurdilta. Mutta hän halusi uskoa, että joku päivä hän ei enää tuntisi näin.
"Tiedäthän sinä, että rakastan sinua enemmän kuin osaan pukea sanoiksi?"

Tiarnan painoi toisen suudelman Tempestin otsalle.
Ehkä hänenkin pitäisi muistaa sanoa sitä useammin. Vakuuttaa, että hänen vaimonsa oli täydellinen juuri sellaisena, kuin tämä oli. Ja että hän rakasti tätä, pienistä virheistä huolimatta.
Rakasti niin, että toivoi sen paikkaavan edes osan siitä rakkaudesta, jota Tempest ei selvästi kyennyt tuntemaan itseään kohtaan.
"Se on varmasti paljon", mies huomautti, suupielet nytkähtäen.
"Sillä sinä olet hyvin taitava sanojen kanssa."

Tempest hymyili ja painoi päänsä takaisin miehen olalle, nenänpää kaulaa hipoen. Vesi tuntui vielä lämpimältä, mutta kuumuus oli haihtunut ja lämpötila laski nopeasti.
"Lukisitko minulle tänään?" hän kysyi. Päivän täytyi olla pitkällä iltapäivässä, joten ehkä Kuusaari oli suosiolla jätettävä seuraavalle päivälle. Ehkä sen sijaan he voisivat lojua loppupäivän sylikkäin.
"Olen pahoillani, että taisin sotkea äänikirjasi."

Tiarnan halasi Tempestin hieman tiukemmin syliinsä, pitkittääkseen aikaa, jonka he voisivat lojua vedessä. Vaikka ympärillä vellova lämmin ilma tarkoittikin sitä, ettei hieman viileämpikään vesi haitannut, tuntui päinvastoin virvoittavalta.
Tempestin pyyntö sai lämmön läikähtämään Tiarnanin rintakehässä.
"Tietenkin luen", hän lupasi, painaen suudelman vaimonsa hiusten joukkoon.
"Eikä se haittaa, äkkiäkös sitä löytää edellisen kohdan."

Ehkä he voisivat loikoilla hetken uima-altaan vierellä olevassa, katetussa sängyssä ja katsella sinistä ulappaa. Sadekaan ei haittaisi.
"Rakastan ääntäsi", Tempest hymisi hajamielisesti ja kosketti huulillaan miehen kaulaa. Hän rakasti mahdollisuutta vain käpertyä miehen syliin ja upota tarinaan.
"Ja ehkä voimme viettää huomisen Kuusaarella? Kuinka pääsemme sinne?"

Tiarnan lukisi Tempestille vaikka siihen saakka, ettei hänen kurkustaan kuuluisi enää pihaustakaan, jos nainen vain niin toivoisi. Tekisi aivan mitä tahansa vaimonsa puolesta.
"Minun täytyy vain tilata meille vene", hän vastasi, seuraten sormenpäillään Tempestin selän kaarta.
Olisi ollut upeaa todella purjehtia saarelle, mutta reitti oli vieras, eikä hän halunnut ottaa minkäänlaisia riskejä, kun Tempest oli mukana. He pääsisivät jonakin päivänä kokeilemaan purjehtimista, kun hän lainaisi Whimsyä Charlesilta.

Tempest painoi kiitollisen suudelman miehen kaulalle ja antoi silmiensä painua kiinni hetkeksi. Iho tuntui lämpimältä häntä vasten ja tuoksui lohdullisen tutulta. Sama tuoksu viipyi paidoissa, joita hän pihisti vaivihkaa itselleen lisää.
"Onko sinulla lempikirjaa?" hän kysyi piirrellen sormenpäillään kuvioita Tiarnanin rintakehään.

Tiarnan painoi suudelman Tempestin hiusten joukkoon.
"Minulla on ollut elämäni aikana monia suosikkikirjoja", hän myönsi.
"Mutta Hobitti ja Pikku Prinssi ovat seuranneet minua läpi elämän, joten ne nousevat ensimmäisinä mieleen."
Lapsuuden suosikkikirjoilla oli aivan omanlaisensa vaikutus ihmisen elämään.
"Ja tietenkin Kolme muskettisoturia kuului myös nuoruuteni suosikkeihin."

"Ne ovat ihania kirjoja", Tempest myönsi hymyä suupielissään antaen päänsä viipyä miehen olalle painettuna. Ne sopivat myös täydellisesti hänen mielikuvaansa Tiarnanista.
"Pitäisikö meidän nousta?" hän jatkoi vastentahtoisesti, tuntien aina haikeutta jättäessään veden. Mutta vesi oli käymässä vilpoiseksi, kylpyvaahto oli haihtunut ja kieltämättä pilvien lomasta jälleen paistava aurinko houkutteli asettumaan katetulle päiväsängylle uima-altaan vierelle.
Hän oli viettänyt edellisinä viikkoina niin paljon aikaa joko veden alla tai muuten henkisesti tavoittamattomissa, että tuntui vain sopivalta viettää päivä Tiarnanin sylissä.

"Olin ajatellut, että voisin ostaa Pikku Prinssin siskontyttärellesi ristiäislahjaksi", Tiarnan jatkoi, mietteliäs juova kulmiensa väliin ilmestyen.
"Olen etsinyt tiettyä painosta, joka on minusta ehdottomasti kaikkein paras, mutta... Luuletko, että Muriel toivoisi sen olevan mieluummin alkuperäiskielellä?"
Hän loi melkein haikean katseen kylpyvaahdon haituvaiseen jäämään.
"Luulen, että meidän pitäisi."
Mutta ulkona oli miellyttävä ilma, he voisivat rentoutua patiolla.

"Luulen, että hän arvostaa ajatustakin", Tempest vastasi ja puraisi huultaan pohtiessaan, olikohan hän valikoinut senkin ostaessaan tulevalle sisarentyttärelleen puolet kirjakaupan lastenkirjoista. Hän oli postittanut useamman pahvilaatikollisen kirjoja Hexhamiin, samoin uuden kirjahyllyn.
Hän painoi suudelman Tiarnanin suupielelle ja nousi sitten ylös ammeesta, kääriytyen pehmeään, valkoiseen pyyhkeeseen. Hän ojensi toisen miehelle ja tassutti sitten makuuhuoneen puolelle, poimien uimapukunsa ja vaalean kesämekon lattialta, minne ne olivat päätyneet hetken huumassa.
Pujottauduttuaan takaisin vaatteisiinsa, joita ei ollut ehtinyt käyttääkään kovin kauaa, hän viittasi Tiarnania lähtemään jo ulos, kun hän siirtyi keittiöön.

Ehkä hän voisi vain kysyä Murielilta asiasta suoraan. Varsinkin, kun juuri tietyn painoksen metsästäminen oli osoittautunut oletettua hankalammaksi, eikä hän ollut enää lainkaan varma, ehtisikö löytää sitä edes ristiäisiin mennessä - milloin ne sitten pidettäisiinkään.
Tiarnan nousi kylvystä ja kietoi pyyhkeen vyötäisilleen ennen kuin kumartui avaamaan tulpan, niin että haalea kylpyvesi pääsisi valumaan viemäriin.
Pukeuduttuaan vaatteisiin, jotka olivat joutuneet hylätyiksi lattialle hän painoi suudelman Tempestin otsalle ja suuntasi edeltä ulos.

Tempest ei muistanut tarkkaan edellistä kertaa, kun hänellä olisi ollut ruokahalua. Edellisinä viikkoina lääkkeet olivat saaneet aikaan, että hän oli voida melkein pahoin syödessään. Hän ei voinut väittää olevansa nälkäinen vieläkään, mutta saattoi poimia palan mangoa suuhunsa pilkkoessaan hedelmiä.
Tovia myöhemmin hän tasapainoili tiensä alas patiolle johtavia portaita vienosti tutiseva tarjotin sylissään. Hän oli kattanut miestä varten höyryävän kupin teetä, kulhon hedelmäsalaattia ja muutaman vain hieman turhan rapean siivun paahtoleipää. Itselleen hän oli lisännyt pullon tuoremehua.
Hän puri huultaan kyykistyessään laskemaan kilisevän tarjottimen kutsuvalle päiväsängylle ja hieraisi sitten käsivarsiaan, viittoen miestä käymään käsiksi. Ehkä Tiarnan oli jo syönyt aamiaisen, mutta tämä saisi sitten käydä välipalasta. Kello taisi olla rehellisyyden nimissä pitkällä iltapäivässä.

Patiolla Tiarnan jäi hetkeksi katselemaan merelle, siristäen silmiään katuen sitä, ettei ollut napannut aurinkolasejaan mukaan. Hän olisi voinut palata takaisin sisälle, ottaa muutaman askeleen takaisinpäin, mutta lopulta hän siirtyi silti katoksen alle asetettujen lepotuolien luo.
Hän voisi asetella tyynyt heitä varten täydellisesti.
Nähdessään Tempestin astelevan ulos tarjottimen kanssa hän oli aikeissa astella vastaan, mutta hillitsi itsensä viime hetkellä. Tempest ei ollut heikko, avuton olento, joka tarvitsi hänen apuaan pienimmissäkin askareissa.
Hymy huulillaan hän ojensi käsivarsiaan ja kutsui vaimoaan syliinsä.

Tempest kiipesi miehen vierelle ja antoi teekupin ojennettuihin käsiin, häivähdys hymyä kultaisissa silmissään. Hän koukisti paljaat sääret vierelleen vajoten upottavia tyynyjä vasten, ennen kuin poimi lasin auringonhehkuista tuoremehua käteensä.
Hänen katseensa hakeutui välittömästi siniseen ulappaan, jonka yli pilvien parvet vaelsivat kuin tuulessa ajelehtivat lampaat. Myös uima-allas näytti houkuttelevalta, välkehtiessään heidän vieressään epätodellisen sinisenä.
"Oletko koskaan haaveillut asuvasi jossain tämän kaltaisessa paikassa?" hän kysyi ja sipaisi tuulen tempomia, vaaleita suortuvia korvansa taakse.

Tiarnanin silmissä häivähti naurua, kun hän haki kasvoilleen pettynyttä jäljittelevän ilmeen.
Hän oli toivonut vaimoa syliinsä, ei teekuppia käsiinsä. Vaikka tee tuoksuikin hyvältä, eikä hän ollut vielä juonut ainuttakaan kupillista tänään. Rutinoitunut vanha mies.
Hän tuki kupin syliinsä ja vei toisen kätensä silittämään Tempestin selkää.
"Toisinaan", hän vastasi, kääntäen itsekin katseensa kohti merta.
"Mutta olen huomannut kaipaavani viileyttä ja talvea. Haluaisitko sinä asua tällaisessa paikassa?"

"En tiedä", Tempest vastasi katsellen valkeita vaahtopäitä, jotka nousivat pintaan vyöryessään lämpimälle hiekalle.
"Ajatus siitä, että meressä voisi uida vuoden ympäri ja että se on kuin suoraan saduistani, on varsin lumoava." Samoin se, että voisi unohtaa heidän joutuvan lentävän joku päivä kotiin täältä.
"Ja tällainen yksityisyys ja oma rauha on ihastuttavaa, mutta ehkä tämäkin paikka paljastaisi todellisen arkensa, kun täällä viettää tarpeeksi kauan."

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   La Loka 27, 2018 7:37 am

He olisivat voineet hankkia itselleen osakkeen paratiisista, lentää sinne aina talven tullen.
Ajatus nousi Tiarnanin mieleen nopeasti, ja yhtä nopeasti hän karisti sen pois. He eivät voisi lentää, eikä hän sitä paitsi voisi hylätä Tempestiä yksinäisyyteen vieraaseen maailmaan, mikäli joutuisi lentämään töidensä perässä toisaalle.
Mutta jos hän ei enää palaisi töihin... He voisivat järjestää Tempestille omaa aikaa muulla tavoin. Hankkia kaksi erillistä kotia.
"Niin se taitaa olla jokaisen paikan kanssa", mies myönsi, ottaen varovaisen kulauksen teestään.

Mehun makeus tuntui ihanalta kielellä, ja Tempest tyhjensi lasin nopeasti kuin huomaten yhtäkkiä olevansa janoinen. Pilvien lomasta paistava aurinko leikitteli uima-altaan vedessä ja kutsui häntä puoleensa. Mutta he olivat häämatkallaan, hän muistutti itseään. Eikä koskaan ollut tietoa, kuinka pian ja kuinka pitkäksi aikaa Tiarnan katoaisi jälleen töihin.
"Ehkä joku päivä", Tempest vastasi hajamielisesti ja valui selälleen tyynyjen joukkoon, nykäisten kohonnutta hameenhelmaa reisiensä suojaksi.
"Ehkä Lontoo on hyvä kompromissi."

Tiarnan siirsi hedelmäsalaattia houkutellen lähemmäs Tempestiä. Hän oli ollut huolissaan vaimonsa syömisistä jo pidemmän aikaa, ja oli yrittänyt parhaansa mukaan varmistaa, että huvilalla oli aina tarjolla tuoreita hedelmiä ja smoothieita. Vadelmat eivät valitettavasti kuuluneet saaren luonnolliseen valikoimaan, mutta hedelmät olivat uskomattoman makeita ja mehukkaita.
"Minä olisin onnellinen missä tahansa sinäkin vain olet", hän huomautti, poimien sormiinsa yhden vain vähän kärähtäneistä paahtoleivänpaloista.

Tempest käänsi katseensa Tiarnaniin hymyä silmissään ja hipaisi hopeista juovaa tummissa hiuksissa.
"Ja minä olisin onnellinen missä tahansa sinäkin vain olet", hän muistutti ja poimi miehen mieliksi hedelmäsalaatista mehukkaan palan mangoa. Ehkä hänen olisi pitänyt leikata hedelmät symmetrisemmin. Hänellä oli paha tapa unohtua ajatuksiinsa laittaessaan ruokaa.
"Viihdytkö sinä Lontoossa?"

Hymy sai Tiarnanin silmät siristymään.
"Siinä tapauksessa me olemme hyvin onnekkaassa asemassa", hän huomautti, ja haukkasi loput paahtoleivästään, joka maistui palaneelta vain aavistuksen.
"Voimme asua missä tahansa."
Hän antoi katseensa siirtyä hetkeksi takaisin merelle.
"Taitaa olla hieman aikaista, mutta olen miettinyt, että sopivana hääpäivänä olisi hienoa lennättää myös läheisemme tänne kanssamme. Palata saarelle. Täällä on tilaa..."

"Se on kaunis ajatus", Tempest vastasi hymyllä ja tunsi epäuskoisen nipistyksen ajatellessaan, että heillä voisi olla hääpäivä. Ainakin, ellei varjo palaisi ja repisi heidän elämäänsä rikki.
"Olisi ihanaa jakaa tämä Murielin kanssa – ja olen varma, että Aida ja Eli osaisivat todella nauttia paratiisista." Heidän ystävillään ei ollut samanlaista varallisuutta kuin heillä, ja ajatus ikimuistoisen loman tarjoamisesta lämmitti hänen sydäntään.
"Minun varmaan pitäisi soittaa Murielille jossain välissä..."

Tiarnanin into antaa lahjoja ei rajoittunut vain Tempestiin, vaan hän tarjoaisi enemmän kuin mielellään kaikille heidän rakkailleen mahdollisuuden viettää hetken paratiisissa. Käytössä olisi useampi huvila, minkä lisäksi he voisivat kokoontua yhteisiin tiloihin päivällisille. Ehkä grillata jonakin päivänä rannalla.
"Pikkuloinen", hän aloitti, kulmat kurtistuen nimitykselle, "olisi totta kai tervetullut. Täällä olisi hyvin tilaa lapselle touhuta."
Ja monta aikuista pitämässä silmällä ja jakamassa vastuun.
Hän pyyhkäisi vaalean suortuvan vaimonsa korvan taakse ja suukotti tämän ohimoa.
"Sano vain, jos haluatte keskustella rauhassa, minä keksin itselleni tekemistä siksi aikaa."

"Soitan myöhemmin", Tempest lupasi ja kierähti lähemmäs Tiarnanin kylkeä, kurottuen sipaisemaan tummia hiuksia.
"Muistelen, että lupasit lukea minulle." Tämä hetki voisi olla vain heidän. Hän ei halunnut päästää ulkomaailmaa sisään heidän yksityiseen paratiisinsa, osin peläten sen päästävän varjonkin takaisin sisään täydellä voimalla.
Täällä oli ollut niin helppo unohtaa kaikki, mikä tapahtui kaukana poissa.
"Mutta syö vain ensin loppuun."

"Niin lupasin", Tiarnan myönsi, ja kohotti teekuppiaan.
"Juon vain tämän loppuun. Tekee hyvää äänelle."
Katsellessaan vaimoaan hän tunsi varovaista helpotusta siitä, että varjo - hänkin oli alkanut kutsua sitä niin - tuntui alkaneen hiljalleen väistyä. Ehkä se pysyisi poissa heidän luotaan lopun häämatkasta.
Hän kumartui hipaisemaan Tempestin otsaa huulillaan.
"Mitä tahtoisit minun lukevan?"

"Mitä tahansa. Onko sinulla jokin kirja kesken?" Tempest kysyi ja painoi nenänsä hetkeksi vasten miehen paitaa, hengittäen sen tuoksua sisäänsä. Hän kaipasi vain mahdollisuutta viipyä Tiarnanin lähellä ja kuunnella miehen ääntä. He olivat häämatkallaan. Sen kuului olla täynnä kiireetöntä, ihanaa yhteiseloa – ei tuoretta aviomiestä, joka joutui kannattelemaan ahdistunutta, varjon riivaamaa vaimoa.

"Parikin", Tiarnan myönsi, melkein nolona. Hän olisi mieluusti ollut sellainen mies, joka saattoi rauhassa keskittyä yhteen kirjaan, nautiskella sen alusta loppuun. Mutta usein hänellä saattoi olla kesken parikin fyysistä romaania, toinen matkalla, toinen kotona, ja siihen vielä äänikirja.
"Mutta juuri nyt olen melko lailla uppoutunut Kazuo Ishiguron Ole luonani aina-romaaniin. Oletko jo lukenut sen?"
Hän laski tyhjentyneen teekupin tarjottimelle.

Tempest hymyili ja kurottui koskettamaan huulillaan miehen suupieltä.
"Kenties joskus, mutta kuulisin sen mielelläni sinun lukemanasi", hän vetosi ja nousi istumaan, jotta Tiarnanin olisi helpompi löytää kirja käsiinsä. Hän kurotti poimimaan palan ananasta hedelmäkulhosta ja veti jalat ristiin eteensä. Hedelmän makeus oli ihanaa. Hän ei ollut tiennyt, kuinka pehmeältä ja rikkaalta ananas saattoi maistua – aivan toisenlaiselta kuin se purkitettu versio, jota hän lisäsi hedelmäsalaatteihin kotona.

Tiarnan nousi seisomaan ja venytti selkäänsä. Vanha mies. Hän ei kuitenkaan malttanut suunnata hakemaan kirjaa aivan heti, ei ennen kuin oli painanut kevyen suudelman vaimonsa huulille.
"Älä mene minnekään, palaan aivan pian", hän lupasi, ja sipaisi vielä sormenpäillään pisamaista poskea ennen kuin suuntasi sisälle etsimään kirjaansa.
Vei hetken, ennen kuin hän muisti, mihin oli keskeneräisen kirjansa jättänyt - se oli tipahtanut lipaston päältä muiden tavaroiden kanssa.
Hetken Tiarnan tunsi syyllisyyden vihlaisevan, ja sitä helpottaakseen hän nosti bambuisen maljakon takaisin paikoilleen. Hän löysi myös aurinkolasinsa, ja työnsi ne nenälleen ennen kuin palasi patiolle.

Sillä välin Tempest oli istahtanut veteen asetetuille askelmille, jotka johtivat katetun päiväsängyn luo, ja laskenut jalkansa uima-altaaseen. Valko välkähteli sen pinnasta, kun hän katseli pinnan alla keinahtelevia jalkojaan. Yksityinen uima-allas näin lähellä oli kieltämättä aivan ihastuttava ajatus. Turkoosi meri oli vielä ihanampi. Hänen sydämensä särkyisi, kun he jättäisivät sen.
Vaistotessaan Tiarnanin palanneen nainen nosti katseensa ja soi miehelle häivähdyksen hymyä, ennen kuin kiipesi jaloilleen, pyyhkäisi tuulentuivertamia hiuksia pois kasvoiltaan ja palasi istumaan päiväsängyn laidalle, taputtaen paikkaa vieressään.

Tempestin kohottaessa katseensa Tiarnan tunsi pistävää katumusta siitä, ettei ollut ottanut puhelintaan mukaan. Se olisi ollut hetki, jonka hän olisi halunnut ikuistaa, hetki, johon olisi voinut myöhemmin palata. Niin kuin silloin, kun he olivat olleet tutkimassa tulva-altaita, ja Tempest oli suonut hänelle ihastuttavan hymynsä.
Nyt hänen oli talletettava se vain sydämeensä.
Hymy silmiään siristäen Tiarnan kohotti kirjaa kuin voiton merkkinä ja asteli päiväsängyn luo. Hän istahti alas ja ojensi käsivarsiaan kutsuakseen vaimonsa syliinsä. Tällä kertaa tämän käsissä ei ollut teekuppia, jota tarjota korvikkeena.

Kultaisissa silmissä oli lämpöä, kun Tempest katsoi Tiarnania ja ojennettuja käsiä. Suupielet nykivät hymyyn, kun hän istui miehen syliin ja painoi suudelman tämän poskelle, ennen kuin kannusti heitä kömpimään peremmälle päiväsängyn tyynyjen joukkoon.
Hän voisi lojua Tiarnanin päällä, ja mies voi halutessaan lepuuttaa kirjaa hänen selällään.
"Missä kohtaa olet menossa?" hän kysyi tuuppiessaan tyynyjä parempaan asentoon ja kiipesi sitten istumaan hajareisin miehen vatsan päälle.

Tiarnan kietoi käsivartensa vaimonsa ympärille ja vetäytyi sitten paremmin päiväsängylle, niin että saattoi nojata selkänsä muhkeita tyynyjä vasten. Hän haki itselleen hetken asentoa, tönäisi yhtä tyynyä kyynärpäällään ja löysi viimein rennon, puolittain makaavan asennon.
"Rehellisesti sanottuna en aivan muista", hän naurahti, kun avasi kirjan, jonka kirjanmerkki oli hukkunut varmaankin siinä vaiheessa, kun kirja oli tullut pyyhkäistyksi lattialle.
"Voisimme aloittaa alusta."

"Hyvä on", Tempest vastasi häivähdys hymyä äänessään ja nojautui painamaan suudelman miehen suupielelle, ennen kuin valui alemmas niin, että saattoi loikoa aviomiehensä päällä samalla rentoudella kuin heidän kissansa, pää rintakehällä leväten. Sen alla kuuluva, vakaa sydämensyke tuntui aina rauhoittavan hänenkin sykettään.
Heidän häämatkansa jatkuisi, eikä varjo saisi enää otetta. Eihän?

Jälleen kerran Tiarnan huomasi melkein odottavansa, että heidän tyttönsä loikkaisivat hetkenä minä hyvänsä heidän seuraansa ja etsisivät röyhkeinä omat paikkansa. Toinen kissoista asettuisi luultavasti Tempestin selälle, ja toinen saattaisi löytää itselleen mieluisen paikan hänen hartiansa viereltä tyynyyn nojaten.
Ehkä he voisivat soittaa niille jossain kohtaa videopuhelun.
Hän painoi suudelman vaimonsa päälaelle ja avasi kirjan sitten ensimmäiseltä sivulta, ja Kathyn, Tommyn sekä Ruthin tarina tempaisi hänet nopeasti mukaansa. Toinen käsi kannatteli kirjaa, toinen silitti hajamielisesti Tempestin selkää.

Tiarnanin ääni kuljetti Tempestin nopeasti tarinan maailmaan, ja aika lakkasi olemasta. Hän unohtui vain kuuntelemaan tapaa, jolla miehen ääni nousi ja laski, milloin siitä saattoi kuulla hymyn, millaisen persoonan se antoi kullekin tarinan hahmoista.
Edellisten, varjoisten viikkojen kireys suli hiljalleen pois silitysten myötä, ja Tempest ajelehti ajatuksiinsa, vaeltaen melkein unen ja valveen rajamailla.
Hänenkin kätensä haki vaistomaisesti kissaa, jota silitellä, mutta sen puutteessa sormenpäät kulkivat pitkin miehen kaulansyrjää, jäljittelivät solisluun linjaa.

Myös Tiarnan menetti ajantajunsa.
Hän ei ollut varma, kauanko tarkalleen ottaen oli lukenut, mutta kun hän viimein havahtui tarinasta, taivaanranta oli alkanut tummua, kirja oli edennyt monta lukua ja hänen kurkkunsa tuntui hieman karhealta.
Hän räpäytti silmiään ja hieraisi nenänvarttaan ennen kuin katsahti Tempestin tarkistaakseen, oliko nainen jaksanut pysytellä hereillä.

Kun Tiarnan lakkasi lukemasta, Tempest avasi silmänsä ja kohotti päätään kuin nähdäkseen, mikä keskeytyksen oli aiheuttanut. Hitaasti tarina hiipui heidän ympäriltään, ja he olivat jälleen Seychellien paratiisissa.
"Kiitos", hän vetosi ja hipaisi huulillaan Tiarnanin suupieltä.
"Se oli ihanaa."

Hymy kohotti Tiarnanin huulia, kun hän kohtasi Tempestin katseen.
"On tullut pimeää", hän huomautti, sulki kirjan ja ujutti toisen kätensä sormet vaimonsa hiusten joukkoon.
"En ole aivan varma, missä vaiheessa."
Pation himmeät valot olivat syttyneet automaattisesti, ja alkaisivat pian houkutella hyönteisiä luokseen.

Tempest katsahti merelle hämmästyneenä siitä, ettei ulappa ollutkaan enää pilvien raidoittama sininen. Hän oli harvinaisen hyvä menettämään ajantajunsa.
"Ehkä meidän pitäisi saada sinulle päivällistä", hän ehdotti ja siveli sormenpäällään miehen poskipäätä ja kulmakarvaa.
"Kiitokseksi ihanasta iltapäivästä."

Tiarnan laski kirjan vierelleen leposohvalle, niin että saattoi kietoa toisenkin käsivartensa vaimonsa ympärille ja halata tämän paremmin syliinsä.
"Sinäkin tarvitset päivällistä", hän huomautti, ja painoi samalla suudelman vaaleiden hiusten joukkoon.
Hän käänsi hetkeksi katseensa tummaksi käyvälle merelle.
"Melkein odotan, että tytöt kiiruhtavat sisältä loukkaantuneesti määkien. Niiden ruoka-aika olisi jo mennyt."

"Luulen, että ne ovat hyvin tuhdissa kunnossa palatessaan hoitajan luota kotiin", Tempest vastasi sukaisten hiuksia pois kasvoiltaan ja painoi nenänpäänsä vasten miehen kaulaa. Häpeilemättömät, pienet rakkaat.
"Mitä haluaisit tehdä illalla?" hän kysyi ja harkitsi raukeasti ylös nousemista.

Tiarnan yskähti tukahduttaakseen naurunsa.
"Luuletko, että tyttömme onnistuvat esittämään vakuuttavasti nääntyvää voittaakseen hoitajansa puolelleen?" hän kysyi, suupielet nykien.
Romana oli yrittänyt sitä häneenkin, silloin kun niiden kuningatar oli ollut poissa.
Oli hämmentävää, kuinka sama muisto saattoi olla samaan aikaan sekä huvittava että hirvittävän onneton.
"Mikä sinut tekisi onnelliseksi?"

"Heillä on hyvin painokkaat, vaativat äänet", Tempest vastasi ja katsahti haikeana merta, joka muuttui hyvää vauhtia täysin mustaksi. Taisi olla liian myöhäistä pulahtaa uimaan.
"Mahdollisuus tehdä sinut onnelliseksi", hän sanoi palauttaen huomionsa Tiarnaniin ja hipaisi sormenpäällään miehen huulia.

"Me voisimme", Tempest vastasi huvittuneella hymyllä ja silitti sormenpäällään miehen huulten kaarta, ennen kuin ponnistautui istumaan tämän vatsalle ja venytteli käsiä päänsä yläpuolelle kissamaisella raukeudella.
Sitten hän veti mekon päänsä yli paljastaen alta uimapuvun, joka oli tuottanut miehelle niin karvaalta näyttäneen pettymyksen aikaisemmin, ja nousi ylös, sukeltaen vaivattomalla loikalla suoraan altaan siniseen veteen.

Uimapuku tuotti tälläkin kertaa samanlaisen pettymyksen.
Se tuntui melkein huijaukselta.
Kirja sai jäädä leposohvalle, kun Tiarnan ponnistautui seisomaan ja veti paidan päänsä yli. Hän pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan ja asteli altaan reunalle, etsien katseellaan vaimoaan.

Tempest lipui pohjaa myöten altaan keskiosiin, liukuen vaivatta kirkkaan veden poikki. Sitten hän kiepahti ympäri, vaaleat hiukset kultaisina kasvojensa ympärillä leijuen, hakien Tiarnania katseellaan.
Nähdessään miehen hahmon häilyvän pinnan yläpuolella, pation valoissa, Tempest suli hymyyn ja kohosi pintaan, työntäen hiuksia pois kasvoiltaan.
"Tuletko?"

Hymy kohosi myös Tiarnanin huulille. Pettymyksestä huolimatta.
Pahuksen uimapuku. Vaikka se näyttikin ihastuttavalta hänen vaimonsa yllä.
"Unohduin katselemaan", hän myönsi, ennen kuin ojensi kätensä vartalonsa jatkeeksi ja sukelsi veteen. Hän ui Tempestin luo muutamalla vedolla ja hipaisi tämän säärtä veden alla ennen kuin nousi pintaan.

"Täällä on hyvin kaunista", Tempest myönsi ja katsahti ympärilleen, ennen kuin ui lähemmäs miestä, kiertäen kätensä kevyesti tämän niskalle.
"Luultavasti sydämeni särkyy, kun lähdemme täältä." Tämä oli ollut pala käsinkosketeltavaa paratiisia, eikä hän ollut varma, kuinka kestäisi jättää kirkkaan, turkoosin, lämpimän meren, jossa saattoi uida huoletta ilman märkäpukua.

"Sinä olet hyvin kaunis", Tiarnan korjasi hymyillen ja painoi suudelman vaimonsa otsalle.
Niin kaunis, että hänen oli hyvin helppo unohtaa ympäröivän luonnon uskomaton kauneus ja keskittää koko huomionsa Tempestiin, tämän kultaisiin silmiin ja pisamaisiin kasvoihin.
Hänen kulmansa painuivat hieman alemmas.
"Me voisimme viipyä pidempään."
Eivät ehkä juuri tällä saarella, koska seuraava vuokraaja voisi käydä kärsimättömäksi, mutta paratiisissa joka tapauksessa.

Tempest pudisti päätään ja painoi hetkeksi katseensa hämillisenä hymyillen, ennen kuin suuteli miehen suupieltä kiitoksena.
"Me voisimme", hän pohti. Jos he pysyisivät kartan laidoilla, omassa pienessä maailmassaan, ehkä hän voisi karistaa varjon kannoiltaan. Mutta ehkä heidän elämänsä odotti heitä takaisin. Heidän kissansa, heidän perheensä ja ystävänsä, hänen kustantajansa ja Tiarnanin uskolliset fanit, jotka halusivat nähdä miehen jälleen valkokankaalla.

"Tahtoisitko?"
Jos Tempest haluaisi vielä viipyä häämatkalla, hän järjestäisi sen kyllä. Ainoa asia, jota hän ei voisi järjestää, olisi se, että kissat voisivat olla heidän luonaan. Tempestin pienet kullat kuuluivat kotiin, eivät lentämään varoittamatta täysin vieraaseen ympäristöön.
Aurinko oli laskenut jo melkein kokonaan, enää kapea, punainen viiru erottui taivaanrannassa. Pian sekin olisi jo mennyttä.

"Luultavasti", Tempest vastasi polkien vettä hajamielisenä. Hän painoi nenänsä hetkeksi miehen kaulaa vasten. Pelko kylmäsi vatsaa. Mitä jos varjo vyöryisi päälle, kun he palaisivat kotiin, eikä hän olisi tarpeeksi vahva selviytyäkseen kanssa?
Ainakin Tiarnan olisi sitten vapaa.
"Mutta ehkä meidän on palattava kotiin, jotta voimme joskus palata takaisin."

"Olet ehkä oikeassa", Tiarnan myönsi melkein haikeana. Hän olisi mielellään tarjonnut Tempestille mahdollisuuden viettää paratiisissa vielä hetken pidempään - vaikkei sekään ollut tarjonnut täydellistä suojaa heidän kannoillaan vaanivalta varjolta.
Viimeistään sopivana hääpäivänä he palaisivat takaisin.
"Ja meillä on sitä paitsi safari vielä näkemättä."

"Niin on", Tempest vastasi, vaikka tunsikin sydämensä vihlovan jo nyt ajatuksesta, että hän jättäisi turkoosin meren taakseen. Se oli luultavasti kauneimpia asioita, joita hän oli nähnyt tässä maailmassa.
"Olen varma, että sekin on ihana kokemus", hän sanoi ja hipaisi huulillaan miehen poskea, ennen kuin sukelsi veden alle ja lipui pohjaa myöten, hipoen sormillaan sen pohjassa olevia valoja. Ehkä hänen pitäisi viettää jäljellä oleva aika vedessä, ennen kuin saari jäisi kauniiksi muistoksi.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   La Loka 27, 2018 7:37 am

Jälleen kerran Tiarnan huomasi miettivänsä, voisivatko he muuttaa lähemmäs kristallinkirkasta merta. He voisivat hankkia riittävän suuren kodin, jotta Tempestin perhe voisi tulla koska tahansa vierailulle. Ja ehkä naisen pienet rakkaatkin sopeutuisivat uuteen kotimaahan.
Hän ui muutaman vedon altaassa, mutta ponnisti itsensä lopulta istumaan sen reunalle, jalat edelleen vedessä, ja jäi katselemaan vedessä liukuvaa hahmoa.
Jälleen hän oli näkevinään häivähdyksen kultaisesta pyrstöstä.

Veden alla Tempest saattoi sulkea silmänsä, ja levollisesta hiljaisuudesta tuli hänen ystävänsä. Se hiljensi levottomat ajatukset ja vuosia oli antanut tuskin sängystä ylös jaksavalle tytölle mahdollisuuden leijua.
Mutta hän ei ollut täällä yksin, ja hän oli jo laiminlyönyt miestä edelliset viikot. Niinpä hän lipui altaan päästä päähän muutaman kerran, ennen kuin nousi pintaan Tiarnanin edessä ja nosti kätensä miehen polville.
"Ehkä olisi aika hankkia sinulle päivällistä."

Kauanko Tempest oli viipynyt pinnan alla?
Tiarnan tunsi tutun levottomuuden nostavan päätään. Mutta nainen pysyi liikkeessä, kaikki tuntui olevan hyvin. Ei ollut mitään syytä holhota kaiken aikaa.
Silti hän oli helpottunut, kun Tempest viimein nousi pintaan.
"Meille molemmille", hän myönsi, kun kumartui suutelemaan vaimonsa huulia.

Tempest haki parempaa tukea miehen polvista kurottuessaan vastaamaan suudelmaan. Hetken hän harkitsi tarttuvansa Tiarnanin niskaan ja nykäisevänsä miehen takaisin altaaseen – mutta he olivat puhuneet ruoasta jo hyvän tovin.
Tiarnanin ei pitäisi joutua näkemään nälkää, jos joutuikin olemaan muunlaisessa puutteessa häämatkallaan.
Niinpä Tempest ponnisti ylös altaasta, puristi vettä hiuksistaan ja hipaisi Tiarnanin olkapäätä, kutsuen miestä seuraamaan itseään sisälle.

Voisikohan hän sukeltaa takaisin altaaseen? Taivaan vallannut pilviverho näytti olevan hälvenemässä, eikä todennäköisesti menisi enää pitkään ennen kuin he voisivat katsella, kuinka tähdet heijastuisivat altaan tummasta vedestä.
Mutta siinä vaiheessa, kun Tiarnan oli vasta pohtimassa vaihtoehtojaan, Tempest oli jo ponnistanut ylös vedestä. Ja jos asiaa tarkemmin ajatteli, hän oli nälkäinen. Vaimonsa esimerkkiä seuraten hän kömpi pystyyn ja venytti hieman selkäänsä.
Vanha mies.
"Mitä haluaisit syödä?"

Smoothie ei tainnut olla sopiva vaihtoehto päivälliseksi.
"Salaattia, luultavasti", hän myönsi. Tuoreet hedelmät ja vihannekset olivat hänen suosikkiruokansa tässä ilmastossa, varsinkin ruokahalun ollessa niin oikukas ja jatkuvasti kadoksissa. Tempest kiipesi portaat ylös huvilalle ja kurkisti keittiönurkkauksen tehokkaaseen jääkaappiin. Ei ollut yllättävää, että saaren henkilökunta oli tuonut päivällisen odottamaan heitä.
"Mitä sinä haluaisit?"

Tiarnan seisahtui vaimonsa taakse ja sipaisi hellästi tämän selkää kurkistellessaan uteliaasti jääkaapin sisältöä.
"Salaatti kuulostaa oikein hyvältä vaihtoehdolta", hän myönsi.
Varsinkin, kun suurin osa vihanneksista kasvoi saaren omilla kasvimailla. Niillä samoilla, joilta hän oli käynyt poimimassa puumajapäivällisen tarvikkeet.
Hän poimi yhden rasian jääkaapin hyllyltä ja avasi sen.
"Papaijasalaattia, luulisin."

Tempest kattoi heille lautaset avointen terassinovien vierellä olevaan pöytään, sovitti aterimet symmetrisesti niiden vierelle ja lisäsi sitten kannun jäävettä.
Terassin valot saivat yöperhoset kieppumaan ympärillään, ja laskeutunut yö siritti tavalla, jota Tempest tiesi jäävänsä kaipaamaan. Hän istui alas, kun ruokakin oli katettu pöytään ja näykki hajamielisesti papaijanpalaa.
"Olisi ihanaa jakaa tämä paikka Murielin, Laurien ja ystäviemme kanssa."

Sormet upposivat tummiin hiuksiin, kun Tempest hamusi miehen huulia. Hetken hän toivoi kipeästi, että olisi ollut joku, joka voisi valua vietellen alas ja hemmotella miestä tai keksiä jotain uutta ja erilaista.
Sen sijaan hän saattoi vain painaa toisen suudelman Tiarnanin huulille, seuraavan suupielelle ja valua hamuamaan lämmintä kaulansyrjää. Sormet laskeutuivat hiuksista, sivelivät miehen niskaa ja kiersivät napittamaan auki paitaa, joka oli tullut riisutuksi jo useamman kerran päivän kerran aikana.

Jos Tiarnanilta olisi kysytty, hän olisi voinut vakuuttaa, että paitaa ei lainkaan haitannut tulla riisutuksi, tai heitetyksi lattialle, tai ylipäätään mikään, mitä hänen hurmaava vaimonsa teki sille.
Hänen sormensa siirtyivät mietteliäinä silittämään Tempestin selkää. Hän halusi melkein uskoa, että viimeinkin hänellä olisi käynyt tuuri, että viimeinkin hän voisi vain riisua mekon vaimonsa yltä, ja ehkä tällä kertaa hän ei joutuisi toteamaan, että tämän vartaloa verhosikin uimapuku...
Kirottu uimapuku, joka oli joka tapauksessa hyvin viehättävä sekin.

Kenties Tiarnanin onneksi uimapuku riippui kuivumassa ylellisen suuressa kylpyhuoneessa. Jos he päättäisivät mennä yöuinnille, ehkä he eivät tarvitsisi vaatteita.
Tempest napitti paidan alas saakka ja siveli sormenpäillään sen alta paljastuvaa vatsaa. Huulet hamusivat miehen kaulaa ja solisluita.
Tällainen häämatkan kuului olla. Miten Tempest toivoi, ettei varjo palaisi riistämään sitä heiltä.

Se oli hyvin sievä uimapuku.
Hänen vaimonsa vain oli sievempi.
Tiarnan pahoittelisi myöhemmin mielessään uimapuvulle, että oli ajatellut siitä pahasti. Ei kaunaa kummankaan puolelta.
Kaulaa hamuavat huulet saivat hänet murahtamaan hiljaa, samalla kun sormet hakeutuivat hameen helman alle, sivelemään ensin reisiä ja kipuamaan siitä hitaasti kohti lantiota.

Hänen ihollaan kulkevat sormet jättivät jälkeensä lämpöä. Hiljainen murahdus sai perhoset lepattamaan hänen vatsanpohjassaan, ja Tempest suuteli miehen leukaperää, ennen kuin kosketti kaulansyrjää varovasti kokeillen hampaillaan.
Sormenpäät vaelsivat Tiarnanin vatsalla ja nousivat hiljalleen ylös, punoutuen tummiin hiuksiin, kun Tempest painoi suudelman vuorostaan miehen huulille.

Hampaiden kosketus lähetti hyvin jännittäviä ja hyvin miellyttäviä väristyksiä alas Tiarnanin selkää.
Väristyksiä, jotka herättivät kaipauksen, ettei kosketus päättyisi aivan vielä.
Hän tunsi pientä voitonriemua siitä, etteivät sormet kohdanneet tällä kertaa uimapuvun kangasta, vaan lämpimän, sileän ihon.
Hän vastasi suudelmaan ja siirsi toisen kätensä Tempestin niskalle, upottaakseen sormensa vaaleiden hiusten joukkoon.
Suudelman jatkuessa hän siirsi tuoliaan kauemmas ja nousi seisomaan, Tempest sylissään.

Tempest kiersi molemmat kätensä Tiarnanin niskalle, kun mies nousi ylös. Hän hamusi uutta suudelmaa miehen huulilta ja siirtyi sitten hitaasti takaisin kaulalle, osin antaakseen Tiarnanin nähdä, minne oli menossa. Hän hipoi huulillaan sen ihoa korvanlehdeltä solisluulle ja silitti sormillaan paljaita hartioita, ennen kuin hipaisi ihoa uudelleen hampaillaan.
Paita sai jäädä unohdettuna tuolille.

Tiarnan oli tainnut itse olla se, joka puhui siitä, kuinka heidän olisi käytävä ajoissa nukkumaan.
Mutta olihan tässä vielä hyvin aikaa, eikö ollutkin? Niin, että Tempest jaksaisi silti olla pirteänä Kuusaarella huomenna.
Paita pärjäisi kyllä.
Hän kantoi vaimonsa heidän loma-asuntonsa poikki makuuhuoneeseen, tunsi jälleen syyllisyyden vihlaisevan nähdessään lattialle paiskautuneet tavarat, ja laski Tempestin vuoteelle. Hän kumartui painamaan suudelman tämän huulille.

Tempest vastasi suudelmaan kohottautuen kyynärpäidensä varaan ja siirtyi sitten peremmälle ylellisen suurelle vuoteelle, vetäen miestä mukaansa.
Hän suuteli Tiarnania uudelleen, ennen kuin vajosi selälleen ja antoi käsiensä valua miehen paljaille kyljille. Sormet tavoittivat shortsien reunan, ja hän painoi suudelman suupielelle, ennen kuin kosketti huulillaan kaulansyrjää ja hipaisi hartiaa kevyesti hampaillaan.

Tiarnan vastasi suudelmaan, samalla kun hänen kätensä vaelsivat malttamattomina Tempestin mekon helmalle.
Mekon, jonka alla ei tällä kertaa ollut uimapukua.
Pelkkä ajatus sai veren kuumenemaan hänen suonissaan.
"Olet jumalaisen kaunis..." hän vetosi vaimonsa huulia vasten, samalla kun alkoi riisua vaaleaa vaatekappaletta tämän yltä, melkein häveten käsimättömyyttään.

Sanat saivat ujon, hämillisen hymyn nousemaan kultaisiin silmiin, ja Tempest piilotti kasvonsa hetkeksi miehen kaulataipeeseen. Kärsimättömyys sai perhoset lepattamaan hänen vatsanpohjassaan ja onnentunteen leviämään lämpimänä hänen sisälleen. Hän auttoi miestä nostamalla ensin lantiotaan, sitten hartioitaan, jotta mekko saattoi leijailla jonnekin pimeään. Ihon kosketus ihoa vasten tuntui lähettävän sähköisiä väreitä alas hänen varpaisiinsa.
"Rakastan sinua", hän kuiskasi takaisin ja siirtyi avaamaan miehen shortseja.

Mekkoparka oli kokenut tänään vähintään yhtä kovan kohtalon kuin Tiarnanin paita, mutta ehkä sekään ei valittanut.
"Minäkin rakastan sinua", mies vastasi, ääni hyvin käheänä. Hän tunsi, kuinka häntä revittiin kahtaalle: toisaalta hän olisi vain halunnut unohtua katselemaan vaimonsa vartaloa, joka näytti hohtavan melkein yliluonnollisen vaaleana hämärässä makuuhuoneessa, ja toisaalta hän janosi vain saada koskettaa.
Lopulta hän päätyi kumartumaan niin, että saattoi suudella Tempestin kaulaa.

Käheys miehen äänessä sai hänen vatsanpohjansa nipistämään niin, että huone keinahti. Tempest painoi silmänsä kiinni, kun huulten kosketus hänen kaulallaan sai hänet henkäisemään ääneen, ja punoi sormensa tummiin hiuksiin. Tunne yllätti hänet yhä uudelleen, miten hän huomasi kaipaavansa miehen kosketusta.
Hän työnsi shortseja alas ensin kädellä, sitten avittaen jaloillaan ja punoi sormensa tummiin hiuksiin, hipaisten huulillaan miehen korvaa.

Oikea lahje oli pirullinen ja yritti takertua nilkan ympärille, mutta Tiarnan onnistui onneksi ravistamaan sen irti ilman, että hänen olisi tarvinnut turhaan nousta.
Juuri nyt se olisi tehnyt varmasti fyysisesti kipeää, jättää Tempest hetkeksi shortsien kanssa taistelemiseksi.
Hänen hampaansa hipaisivat kevyesti siroa kaulaa ennen kuin hän jatkoi suudelmien sarjaa ja valui solisluulle ja siitä toiselle hartialle. Toisen käden sormet silittivät hellinä hänen vaimonsa kylkeä.

Lämpö levisi aaltoina hänen ihollaan, missä Tiarnan kosketti sitä. Pieni, levoton ääni hänen mielessään murehti, joutuiko mies odottamaan turhaan, mutta miten ihanalta kosketus tuntui. Tempest kuljetti sormiaan hopean kirjomien hiusten lomassa ja halasi miestä kevyesti reisillään, silittäen pohjetta jalkaterällään. Toinen käsi valui niskalle ja siitä lapaluille, piirtämään niiden muotoa sormenpäillään.

Tiarnan ei halunnut pitää kiirettä, vaikka hänen verensä polttikin suonissa ja olo alkoi olla hyvin tukala. Hän ei voinut olla itsekäs, ei seurata vain omaa haluaan tai kiihkoaan.
Kylkeä silittänyt käsi siirtyi toiselle häntä halaavalle reidelle ja piirteli sen iholle lempeitä kaaria ja kuvioita. Kärsimättömyys ei johtaisi mihinkään hyvään, hän muistutti itseään samalla kun painoi uuden suudelman vaimonsa huulille.

Varpaat kipristyivät hellästä kosketuksesta reiden herkällä iholla, ja Tempest huokasi hiljaa suudelmaa vasten, punoen toisen kätensä sormet lujemmin tummiin hiuksiin.
Kenties vaistoten, kenties tuntien miehen tukaluuden, toinen käsi valui alas vatsan ihoa voidakseen hyväillä Tiarnania varovasti, edelleen hieman häkeltyneenä sekä rohkeudesta että mahdollisuudesta tehdä niin. Tiarnan ei ollut kertaakaan turhautunut häneen, sysännyt häntä pois tai kutsunut häntä hyödyttömäksi.
Ajatus sai hänet hamuamaan uutta suudelmaa miehen huulilta.

Tuntiessaan kosketuksen Tiarnan ei voinut muuta kuin haudata hetkeksi kasvonsa vaimonsa hartiaa vasten, tukahduttaakseen uuden, matalan murahduksen edes osittain, ja saadakseen hetken mahdollisuuden koota itseään.
Hyvä luoja, hän olisi kaivannut juuri nyt hieman lisää itsehillintää.
Pystyessään taas luottamaan itseensä edes hieman paremmin hän nosti päätään hipaistakseen huulillaan Tempestin korvaa.
"Haluan sinua niin..." hän kuiskasi ääni käheänä.

Sanat saivat perhoset villiintymään hänen vatsassaan, koko huone tuntui keinahtavan. Tempest ei voinut olla sulamatta onnelliseen, häkeltyneeseen hymyyn. Sähköiset väreet kulkivat alas varpaisiin saakka, kun hengitys kutitti hänen korvaansa.
Tiarnan rakasti häntä.
Hän hieraisi nenänpäällään miehen leukaperää.
"Olen sinun", hän muistutti ja hamusi hellästi miehen kaulaa.

Tiarnan toivoi, että olisi ollut parempi mies. Kärsivällisempi mies.
Mutta polte virtasi kipeänä hänen suonissaan, ja teki olon niin kipeäksi, ettei hän ollut varma, kuinka kauan enää kestäisi tulematta hulluksi.
Hän todella halusi vaimoaan, halusi niin, että tuntui menettävän järkensä.
Tempest oli jumalaisen kaunis. Hänen vaimonsa.
Hän painoi melkein anteeksipyytävän suukon naisen huulille, kun riisui viimeisenkin turhan kankaan heidän välistään, haki paremman otteen Tempestin lantiolta ja painautui lähemmäs.

Tempest olisi kysynyt syytä anteeksipyynnölle, jonka vaistosi miehen olemuksessa, mutta henki takertui kurkkuun miehen painautuessa lähemmäs ja purkautui sitten vavahtavana henkäyksenä ulos.
Sormet punoutuivat tummiin hiuksiin. Silmät painuivat kiinni pään kallistuessa taakse, ja hänen yönsä syttyi täyteen tähtiä.

Myös taivas oli syttynyt täyteen tähtiä sillä välin, kun he olivat keskittyneet toisiinsa. Yö oli hyvin kaunis, tähtikuviot piirtyivät hyvin kirkkaina taivaalle. Tulilinnun muodon saattoi erottaa selvästi.
Tiarnan tunsi olonsa häkellyttävän onnelliseksi kaatuessaan patjalle vaimonsa viereen. Hengitys sai rintakehän kohoilemaan yhä raskaasti, kun hän kietoi käsivartensa tämän ympärille ja veti syliinsä, haudaten kasvonsa vaaleiden hiusten joukkoon.
"Luoja, miten rakastan sinua..."

Todellisuus tuntui repaleiselta. Tähtipöly tuntui leijailevan pitkin makuuhuonetta. Muutama vaalea suortuva takertui nihkeään niskaan, pisamaiset posket olivat punaiset eikä Tempest tohtinut avata hetkeen silmiään. Huone kieppui ja sykki, tai ehkä se oli vain hänen kehonsa.
Hän nojasi päänsä Tiarnania vasten, haudaten nenänsä miehen rintaan ja raotti kuumeisena hehkuvia, tokkuraisia silmiään, ennen kuin painoi raukean suudelman tämän huulille ja antoi silmiensä painua uudelleen kiinni.
Niin minäkin sinua.

Tällaisina hetkinä oli helppo unohtaa, että varjo saattoi vaania heidän vuoteensa laitojen ulkopuolella. Kun Tempest makasi pienenä ja lämpimänä hänen sylissään, Tiarnan saattoi melkein uskoa, että onnistuisi pitämään pimeyden poissa.
Edes huomisen. Niin että hänen vaimonsa saisi tutustua Kuusaareen ilman, että pahat ajatukset saisivat tämän kiinni.
Hän painoi vielä toisen suudelman vaaleiden hiusten joukkoon ennen kuin antoi omienkin silmiensä painua kiinni.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   La Loka 27, 2018 7:41 am

Lauantai 15. syyskuuta 2018, keskipäivä, Kuusaari, Seychellit

Siellä se oli vihdoin. Kuusaari. Piirtyi taivaarantaan kuin vihreä jalokivi ja kasvoi hetki hetkeltä suuremmaksi veneen lähestyessä sen rannikkoa. Mutta Tempestin oli vaikea irrottaa merestä ja kaikista vihreän ja sinisen sävyistä, joita sen auringossa välkkyvä pinta paljasti. Miten kirkasta vesi oli! Se muuttui yhä kirkkaammaksi, kun valkoinen hiekka ja virtauksessa keinuva, merenalaista heinikkoa muistuttava levä tulivat lähemmäksi.
Suolainen, lämmin merituuli oli puhaltanut pois aikaisen herätyksen tuoman uneliaisuuden tempoessaan vaaleita hiuksia ja kultakirjotun kesämekon kevyttä helmaa. Tempest kosketti Tiarnanin käsivartta kuin kiitokseksi katsellessaan saarta, josta saattoi erottaa jo smaragdinvihreän puuston muotoja.

Myös Tiarnanin oli vaikea keskittyä lähestyvään Kuusaareen, sillä hänen huomionsa oli täysin Tempestissä. Hän nojasi rennosti veneen laitaan, toinen käsi kevyesi vaimonsa vyötäisille kiedottuna. Myrskysilmien katse oli kiinnittynyt naisen profiiliin, tarkkailemaan naisen ilmettä samalla, kun vene puski päättäväisesti kohti puolikuun sirpin muodostamaa laguunia, jossa se voisi laskea ankkuriin.
He saisivat kokonaisen yön saarella, joka toivottavasti olisi maagisen nimensä veroinen.
Kun vene alkoi hidastaa vauhtia, kauluspaitansa hihat rennosti käärinyt Tiarnan ei malttanut enää vastustaa kiusausta, vaan kumartui painamaan suukon pisamaiselle poskelle.

Tempest vastasi hymyllä ja hautasi kasvonsa hetkeksi Tiarnanin paitaan, täyttäen keuhkonsa miehen tuoksulla. Loiskaus kuitenkin varasti hänen huomionsa ja sai hänet kääntämään huomionsa takaisin mereen.
Sulokkaat, hopeiset hahmot kisasivat pinnan alla veneen jättämissä vaahtopäissä ja rikkoivat välillä pinnan paljastaen harmaat, pehmeäkaariset selkäevät. Delfiinejä.
Häikäistynyt hymy valaisi Tempestin kasvot, kun hän kumartui paremmin kaiteen yli katselemaan rakastamiaan olentoja. Sitten hän kiemurteli Tiarnanin käsivarren alta veneen perään nähdäkseen paremmin, eikä voinut vastustaa kiusausta, vaan nykäisi kesämekon päänsä yli antaen sen pudota kannelle, kurkisti vettä ja hyppäsi.

Tiarnan huomasi ensin liikahduksen silmäkulmassaan, ja kääntäessään päätään sitä kohti hän erotti delfiinit. Hän oli nähnyt niitä ennenkin, mutta silti juuri näissä delfiineissä oli jotakin aivan erityistä; ne olivat täällä, uivat Kuusaarta ympäröivissä vesissä.
"Ne taisivat tulla toivottamaan sinut tervetulleeksi", hän huomautti Tempestille, painoi suukon tämän ohimolle, ja päästi sitten naisen pujahtamaan vapaaksi hänen käsivartensa alta. Hän seurasi tämän askeleita veneen perään, kumartui poimimaan kannella pudonneen kesämekon ja jäi katselemaan veteen.

Perän jättämät vaahtopäät nielaisivat Tempestin veneen ajelehtiessa lähemmäs saarta.
Veden alle sukeltaminen oli kuin astuisi suoraan Seabornin maailmaan. Valo välkkyi kaukana pinnan yllä ja tanssi hiekkaisessa pohjassa, heinikon lailla aaltoilevalla levällä ja rikkailla koralleilla, jotka kukoistivat vesissä Kuusaaren ympäristössä. Mutta niitäkin vangitsevampia olivat hopeanhohtoiset delfiinit, jotka olivat saada Tempestin sydämen pakahtumaan onnesta.
Hän seurasi niiden vaivatonta liitoa ja leikkiä ja sai koskettaa uteliasta yksilöä, joka tuli tutustumaan häneen.
Lopulta pintaan hengittämään nouseminen oli sydäntäsärkevää, ja niin oli myös delfiinien hyvästeleminen ja kohti vihreänä jalokivenä merestä nousevaa Kuusaarta kohti uimaan lähteminen.

Tuttu levottomuus valtasi Tiarnanin, kun hän katseli veden pintaa, jonka alla hänen vaimonsa hahmo liikkui kuin yhtenä delfiineistä. Hänen olisi pitänyt luottaa Tempestin arvostelukykyyn, lakata huolehtimasta jatkuvasti, mutta tällaisina hetkinä se oli hankalaa. Merivirta saattaisi yllättää, tai jokin meren asukki muuttua varoittamatta vaaralliseksi.
Tempest oli hänen rakkaansa.
Kun vene pysähtyi lähempänä rantaa, Tiarnankin saattoi hypätä veteen, jossa hänen jalkansa tapasivat jo pohjan. Hän kääntyi kohti merta ja etsi Tempestiä katseellaan.

Tuttu haikeus valtasi Tempestin, kun hän luopui merestä ja palasi ilmaan. Keuhkoja poltteli ja kädet tärisivät vienosti, kun hän tavoitti Kuusaaren rannan ja sen vesissä odottavan miehen.
"Täällä on valtavan kaunista", Tempest tervehti hengästyneenä painaessaan jalkansa hiekkaista pohjaa vasten ja kipristeli varpaitaan. Kultaiset silmät hehkuivat.
"Sain koskettaa delfiiniä."

Tiarnan hillitsi halunsa kaapata Tempest käsivarsilleen, ja tyytyi sen sijaan sipaisemaan pisamaista poskea hellästi sormenpäillään.
"Niinkö?" hän kysyi, kumartuen painamaan suukon vaaleiden hiusten joukkoon.
"Kertoiko se sinulle tarinoita?"
Hän kietoi käsivartensa kevyesti vaimonsa hartioiden ympärille lähteäkseen johdattamaan tätä kohti valkeaa hiekkarantaa.

Tempest kosketti Tiarnanin selkää ja lähti kahlaamaan miehen mukana rantaa kohti. Riittäisikö yksi päivä täällä? Saari näytti valtavan kauniilta, ja hän oli varma, että se oli täynnä sopukoita, joihin hän haluaisi uppoutua.
"Muutamia", hän vastasi hymyä silmissään ja tukahdutti yskänpuuskan kämmenselkäänsä.
"Mitä sinä haluaisit nähdä ensiksi?"

Tiarnan silitti kevyesti Tempestin selkää ja ojensi veneeltä mukanaan ottamaansa mekkoa kysyvästi tätä kohti.
"Tämä on sinun saaresi", hän muistutti.
"Mitä sinä haluaisit nähdä ensimmäisenä?"
Pienen saaren luonto näytti rikkaalta, vihreä metsänraja alkoi aivan rannan tuntumasta. Jokin lintu lauloi kovaan ääneen, eikä Tiarnan suureksi harmikseen tunnistanut sen lajia.
"Täällä pitäisi olla pieni vesiputous."

"Luulen, että tunnet saaren minua paremmin", Tempest vastasi ja otti kiittäen mekkonsa vastaan. Hän pujotti sen tummansinisen uimapuvun ylle, vaikka kostea kangas piirtyikin nopeasti läsi.
"En voi uskoa, että ostit sen minulle", hän moitti katsahtaen miestä epäuskoisena ja hieraisi ohimoaan tämän olkapäähän kuin kiitoksena.
"Ehkä voit toimia oppaanani?"

Myös Tiarnanin shortsinlahkeet tippuivat vettä, mutta lämmin ilma kuivattaisi ne nopeasti.
"Totta kai ostin", hän huomautti hellästi ja sipaisi vaalean suortuvan vaimonsa korvan taakse.
"Hyvään tarkoitukseen."
Saari saisi olla osa paratiisia, joka tarjoaisi kodin niin kasveille kuin eläimille. Sitä ei kukaan muuttaisi lomasaareksi, jonka rantaan ankkuroida jahti tai pari.
"Jos niin vaadit, rakas."
Hän ojensi kenkäparia Tempestiä kohti, suojelemaan jalkapohjia. Käärmeistä ei ollut täällä pelkoa.

Tempest kohotti kulmiaan.
"Ehkä voimme aloittaa vain kiertämällä rannan, sitten?" hän ehdotti ottaen kengät vastaan, joskaan ei pujottanut niitä vielä jalkoihinsa, vaan jatkoi lämmintä hiekkaa pitkin kenkäpari kädessään keinahdellen.
"Mitä muuta tiedät tästä paikasta?"

Myös Tiarnan jätti kengät roikkumaan vielä toisesta kädestään. Toisella kädellään hän tarttui Tempestin käteen ja punoi heidän sormensa hellästi lomittain.
"Täällä pitäisi elää Georgen sukulaisia", hän vastasi, toinen suupieli nykäisten. Lomasaarella viettämiensä viikkojen aikana hän oli alkanut kiintyä heidän hitaanlaisiin naapureihinsa, jotka toisinaan ilmestyivät etupihalle laiduntamaan ruohoa.
"Vesiputouksen pitäisi sijaita jossakin saaren pohjoispäädyssä. Siellä on myös kallio, jonka päältä on hyvät näkymät sekä saarelle, että merelle."

"Niinkö?" Tempest kysyi ja antoi käsivartensa hipoa miehen käsivartta heidän kävellessään. Tiarnanin rakkaus kilpikonniin oli valloittanut useampiakin sydämiä sen myötä, kun ystävysten lämmin kiusanteko oli saavuttanut mainetta Twitterissä. Nyt Fregate Islandilla oli kilpikonna nimeltä David, ja Karibianmerellä eli nyt manaatti nimeltä Tiarnan.
"Tiarnan on kaunis nimi myös manaatille", hän totesi hymyä äänessään.

"Hm?"
Vei pienen hetken, ennen kuin Tiarnan sai kiinni puheenaiheen vaihdoksesta, ja kun niin tapahtui, vallaton virnistys kohosi hänen kasvoilleen.
"Eikös? Davidilla on hyvä maku nimeämisen suhteen. Tiarnan on varsin pullukka kaveri."
Mikä manaattien maailmassa oli ainoastaan positiivinen asia. Parasta heidän vitsistä alkaneessa kisailussaan oli se, että se oli samalla vetänyt huomiota luonnonsuojelutyölle, kun uudelleentwiittaukset olivat levinneet. Tiarnan oli ehtinyt nähdä myös ainakin yhden kilvan ympärille rakennetun memen.

Tempest nauroi ja antoi katseensa vaeltaa takaisin turkooseihin aaltoihin, jotka vyöryivät asumattoman saaren valkoiselle hiekalle. Viipyivätköhän delfiinit vielä sen rannikolla? Kohtaaminen niiden kanssa viipyisi hänen muistoissaan varmasti aina. Olisipa hän voinut viipyä pinnan alla pidempään.
"Kuinka iso tämä saari on?" hän kysyi irrottaen katseensa vedestä ja käänsi sen vehreään metsään.

Pullea kaveri, jonka elämästä hän saisi toivottavasti lukea päivityksiä suunnilleen puolen vuoden välein, ellei mitään merkittävää tapahtuisi - niin kuin esimerkiksi jälkikasvun syntymää. Tiarnan oli jo nyt kiintynyt kaimaansa, joka lillui onnellisena Karibianmerellä lajitovereidensa kanssa. Hän toivoi sille ainoastaan hyvää.
"Saari on pisimmillään suunnilleen kahdeksan kilometriä, ja leveyttä sillä on leveimmässä kohdassaan kolmisen kilometriä."
Vaikeakulkuinen maasto takasi sen, etteivät he millään ehtisi tutkia koko saarta ennen, kuin aurinko laskisi.

"Oh", Tempest henkäisi vaikuttuneena. Saari oli valtavan suuri, eivätkä he varmastikaan voisi tutkia sen jokaista sopukkaa. Ehtisivätköhän he kiertää edes rannan ympäri? Tuskin. Ehkä hän voisi palata joku päivä ja tutustua osiin, joihin he eivät ehtisi.
"Ehkä voit näyttää tietä vesiputoukselle?" hän ehdotti katsahtaen vehreää, tiheäkasvuista metsää.

"Totta kai", Tiarnan vakuutti, ja kohotti Tempestin käden hetkeksi huulilleen hipaistakseen hellästi sen kämmenselkää.
Heidän ankkuripaikkansa sijaitsi suunnilleen saaren puolivälissä, joten he ehtisivät hyvin patikoida kalliolle, jonka luona vesiputouksen ja makeavetisen lammen oli tarkoitus sijaita, ja palata vielä takaisin veneelle ennen pimeää. Ehkä he voisivat käyttää vielä seuraavan päivän valoisat tunnit tutkimalla saaren toista puoliskoa - ja palata tänne jonakin tulevana vuotena, ehkä jo seuraavana.
"Ehkä nelijalkaiset ystävämme ovat raivanneet meille valmiiksi polun. Kengät kannattaa laittaa jalkoihin joka tapauksessa."

Tempest noudatti kehoitusta ja kumartui pujottamaan kevyet kangaskengät jalkoihinsa.
"Tiedätkö, millaisia eläimiä täällä asuu?" hän kysyi kiivetessään rannalta puiden varjostamaan metsään, jossa valo muuttui vihreäksi ja salaperäiseksi. Muhkeat juuret kiipeilivät toistensa yli ja Tempest tasapainotteli niiden päällä katsellen ihaillen ympärilleen kuin toivoen voivansa ikuistaa maiseman muistoihinsa yksityiskohtia myöten.

Myös Tiarnan työnsi jalkansa kenkiin, kurtisti kulmiaan ja joutui putsaamaan kummankin jalkapohjansa hiekasta ennen kuin oli tyytyväinen ja saattoi astella puiden vehreään varjoon.
"Paljon lintuja", hän vastasi, kurtistaen kevyesti kulmiaan.
"Olen pahoillani, ystäväsi tietäisi varmasti lajit tarkemmin... Mutta ilmeisesti Seychelleillä on kaksitoista endeemistä lajia. Ja kilpikonnia, tietenkin."
Hän kaivoi jälleen puhelimensa esiin ja ikuisti muutaman kuvan vaimostaan.

"Olisi ihana nähdä vielä useampia merikilpikonnia", Tempest sanoi ja hipoi puiden karheita runkoja sormillaan heidän kävellessään. Valon tapa siivilöityiä lehtien lomasta täplinä oli lumoavaa. Kuin hennoissa valokiiloissa olisi kieppunut keijupölyä. Kuka tiesi millaista taikaa tällaisissa paikoissa oli.
"Onkohan täällä hedelmäpuita? Charlesin saari taitaa olla mangopuista rikas?"

Tiarnan seurasi vaimoaan katseellaan, muutaman askeleen tämän takana, sillä puiden väliin jäävät polut olivat kapeita kahden kulkea rinnan.
"Olen varma, että se onnistuu ennen kuin jatkamme matkaamme", hän vakuutti, ja painoi muistiinsa, että ottaisi selvää asiasta.
Tempestin kysymys sai hänet katsahtamaan puiden latvustoja.
"Maaperä ainakin on sopiva hedelmäpuille. Jos meillä käy tuuri, voimme löytää kypsinä ainakin banaaneita tai papaijoita."

"Onko sinulla lempihedelmää?" Tempest kysyi antaen katseensa vaeltaa hämyisässä, trooppisessa metsässä. Olisi ollut ihana kiivetä yhteen korkeuksiin kurottavaan puuhun, mutta niiden oksat olivat korkealla latvustossa. Hän oli haaveillut koko lapsuutensa mahdollisuudesta uida, juosta ja kiipeillä puihin lumotuissa metsissä. Kun hän oli teini-ikäisenä vihdoin saanut mahdollisuuden, hän oli pudonnut ja murtanut kolme luuta.

Tiarnanin kulmien väliin ilmestyi hetkeksi mietteliäs juova, niin kuin aina, kun hän mietti.
"Pidän appelsiineista. Sitruksista ylipäätään", hän vastasi, samalla kun kipusi paksun juuren yli, joka kiemursi heidän kapean polkunsa poikki. Ehkä polkua seuraamalla he löytäisivät James-oletetun kaukaisia sukulaisia - vaikka he nyt olivatkin matkalla vesiputoukselle.
Pieni, hyvin punainen lintu istahti oksalle heidän yläpuolelleen. Tiarnan kurkotti tarttumaan kevyesti Tempestin käsivarteen ja osoitti ääneti lintua, joka ei tuntunut kammoavan heitä.

Kuusaari oli täynnä ihmeitä – kuten pieniä, sateenkaaren väreissä hohtavia lintuja, jotka tutkivat heitä pelottomin, tummin silmin. Ja sen hehkuvan, elinvoimaisen, trooppisen metsän sydämessä oli luonnon muovaama, koskematon vesiputous, jonka vesi näytti hehkuvan jopa turkoosimpana kuin valkeita hiekkarantoja ympäröivä meri. Hänen sydämensä oli pakahtua onnesta, kun hän ajatteli pieniä merikilpikonnia, jotka saivat kuoriutua rantojen hiekassa ja taapertaa lämpimiin vesiin.
Tempest ui vesiputouksen turkoosissa altaassa, kunnes aurinko uhkasi alkaa laskea, ja hän ymmärsi, että suuri osa Kuusaarta oli vielä näkemättä. Mitä hän oli tehnyt ansaitakseen tällaisen lahjan?
Hän pohti samaa kysymystä edelleen, kun taivas oli musta ja tuikki pieniä, onnellisia tähtiä. Vene kuljettajineen oli ankkurissa saaren toisella puolella, ja asettuessaan hiekkaiselle rannalle yöksi he saisivat todella tuntea olevansa yksin maailmassa. Tempest kaivoi varpaitaan viilenneeseen hiekkaan istuessaan rannalla ja katseli mustia aaltoja, jotka murtuivat kalpeiksi, kohiseviksi vaahtopäiksi.
Huomenna hänen pitäisi hyvästellä Kuusaari, joka oli anastanut itselleen palan hänen sydäntään.

"Eihän sinua palele?" Tiarnan kyysi hellästi seisahtuessaan vaimonsa taakse. Hän tutki hetken tämän vaaleaa hahmoa myrskysilmät hellästä hymystä siristyen, ja kyykistyi sitten tämän vierelle.
Vain hetkeä aikaisemmin hän oli ollut elementissään, pystyttäessään heille teltan rannan reunassa kasvavien puiden suojaan. Se oli muistuttanut häntä siitä, kuinka hän oli telttaillut veljensä ja ystäviensä kanssa Skotlannin nummilla. Se oli ollut hyvin jännittävää. Joskus melkein liiankin jännittävää.
Hän pyyhkäisi vaalean suortuvan vaimonsa korvan taakse ja painoi suudelman tämän ohimolle.

Varjo ei tavoittaisi häntä täältä. Hyvä jos Kuusaarta löytäisi kartalta. Olikohan sillä virallista nimeä? Vai oliko se vain pieni smaragdi keskellä sineä?
Tempest kohotti katseensa, pudisti päätään ja soi Tiarnanille hymyn, joka kätki alleen hänen mielensä laidoilla hiipivät, pelottavat, nakertavat ajatukset. Jättäkää minut rauhaan.
"En voi uskoa, että ostit minulle saaren", hän totesi upottaen sormensakin hiekkaan.

Hymy sai Tiarnanin silmät siristymään hieman lisää.
"Tietenkin ostin", hän vakuutti, samalla kun silmäili hetken hiekkaa ennen kuin istahti Tempestin taakse. Hajareisin, niin että saattoi vetää naisen syliinsä, selkä hänen vatsaansa vasten.
Kaunista päivää oli seuraamassa hyvin kaunis yö.
"Olet vaimoni. Haluan antaa sinulle lahjaksi asioita, jotka ilahduttavat sinua."

"Olet hyvin huomaavainen", Tempest vastasi hiljaa. Tiarnan antoi hänelle loputtomasti asioita, jotka ilahduttivat häntä. Olisipa hän tiennyt, mitä antaa miehelle takaisin.
Kun se yksi asia, minkä hän saattoi antaa, jakoi heidän mielipiteensä rajusti. Eikä Tempest voinut väittää ymmärtävänsä miksi.
Anna hänen rakastaa sinua, hän muistutti varjoisaa mieltään nojatessaan miehen rintaan.
"Täällä on niin kaunista, että on melkein sääli, ettei minulla ole tietokonettani. Tämä paikka tulvii tarinoita."

Tiarnan painoi suudelman vaaleiden hiusten joukkoon ja halasi Tempestin hieman lähemmäs itseään, suojellakseen naista viilenevältä illalta. Auringon lämpö viipyi vielä hiekalla, eikä yö jättäisi heitä todelliseen kylmyyteen, mutta toisinaan hänen oli vaikea olla ajattelematta, kuinka hauras hänen vaimonsa oli.
Hauras keholtaan. Ei mieleltään, hän muistutti itseään.
"Niinkö?" hän kysyi hellästi, antaen huultensa laskeutua hipaisemaan naisen korvanlehteä.
"Sinun täytyy painaa ne hyvin mieleesi."

Miksi mies oli niin kiltti? Miksi se tuntui repivän häntä rikki ja sai hänet toivomaan, että Tiarnan olisi huutanut hänelle, sysännyt luotaan tai... Jotakin. Olisiko se tehnyt hänestä yhtään enempää?
Ei, varjo ei löytäisi häntä täältä. Kuusaari oli paikka taialle ja kauniille muistoille.
Tempest käänsi päätään huulten kosketuksesta ja kääntyi lopulta kokonaan ympäri Tiarnanin sylissä, painaen huulensa miehen huulille ja koskettaen hopeaa tummissa hiuksissa.

Tiarnan sopeutui asennonmuutokseen, antoi käsiensä kietoutua Tempestin hoikalle vyötärölle ja vastasi suudelmaan.
Aallot löivät lempeinä rantaan ja kevyt, melkein lempeä tuulenvire sai puiden tummat hahmot keinahtelemaan melkein kuin yhteiseen, salaiseen rytmiin.
"Olenko koskaan muistanut sanoa, kuinka kaunis olet?" hän kysyi suudelman lomasta.
"Joko sinua väsyttää?"

"Ei vielä", Tempest vastasi ja painoi toisen suudelman miehen huulille, kiitoksena jälleen yhdestä kohteliaisuudesta, joka sai hänen sydämensä särkemään.
Pieni ääni hänen sisällään sanoi toisin. Hän oli väsynyt, niin valtavan väsynyt, tuntemaan näin. Uppoamaan syvyyksiin tai pelkäämään hetkeä, jonka myrkylliset sanat saisivat hänet jälleen kiinni ja raahaisivat pois valosta.
Hän hamusi miehen huulia ja valui sitten leukaperän kautta kaulalle, silittäen kevyesti kylkiä.

Tiarnan veti syvään henkeä ja kohotti katseensa taivaalle saadakseen itselleen muuta ajateltavaa kuin se, kuinka miellyttävältä hänen vaimonsa pieni keho tuntui hänen sylissään.
Vanha mies.
Hänen toinen kätensä kietoutui vaaleiden hiusten joukkoon, kun hän laski katseensa takaisin Tempestiin.
"Rakas, sinun pitäisi katsella tähtiä sen sijaan, että keskityt raihnaiseen mieheesi", hän hymähti hellästi, kun hipaisi naisen päälakea huulillaan.

Hänen pitäisi tehdä paljon asioita.
"Haluaisin keskittyä raihnaiseen mieheeni", Tempest vastasi hiljaa hamutessaan miehen ihoa huulillaan ja ujutti sormensa paidan helman alle, koskettaen paljasta vatsaa, ennen kuin lähti napittamaan sitä auki.
Tiarnan oli antanut hänelle jälleen maailman. Epätodellisen kauniin, koskemattoman sopukan keskellä turkoosia merta, joka olisi voinut olla poimittu suoraa Awakeningin maailmasta.
Ja mitä sinä teet?
Tempest kohotti päätään ja painoi suudelman miehen huulille.

"Raihnainen miehesi on huomattavasti tylsempää nähtävää kuin tähtikirkas taivas", Tiarnan naurahti matalasti, samalla kun hipaisi uudelleen vaaleiden, untuvaisten peittämää ohimoa huulillaan. Hän saattoi maistaa kevyen suolan, ja oli mahdotonta enää sanoa, oliko se aina ollut osa hänen vaimonsa ihon makua.
Ehkä. Ehkä merenneidon suudelmat maistuivat suolalta silloinkin, kun tämä oli pakotettuna kuivalle maalle.
Hänen mielessään kävi jälleen tarina selkieistä.
"Ei sillä, että todella voisin valittaa..." hän jatkoi, samalla kun vastasi suudelmaan.

Tempest työnsi paidan pois Tiarnanin hartioilta ja antoi sen pudota viilenneeseen hiekkaan. Hän kiipesi hajareisin miehen syliin, punoi sormensa tummiin hiuksiin ja hamusi uutta suudelmaa Tiarnanin huulilta.
Kuinka kuului sanoa kiitos, kun sai lahjaksi palan koskematonta paratiisia?
Hän, jonka kanssa Tiarnanin olisi kuulunut olla, olisi tiennyt. Hänellä olisi annettavaa.
Lopeta.
Tempest valui takaisin miehen kaulalle, hamusi sitä painautuen lähemmäs paljasta rintakehää.

Ainakaan tähtien valossa ei tarvinnut huolehtia siitä, että vaalea ja herkkä iho palaisi. Hiekkaa taas olisi joka tapauksessa joka paikassa, joten ehkä sillekin oli turha suoda montaa ajatusta.
Ei sillä, että Tiarnan olisi edes pystynyt ajattelemaan muuta kuin vaimoaan ja tapaa, jolla kalpea valo sai tämän näyttämän melkein yliluonnolliselta.
Todelliselta merenneidolta.
Hävytön vanha mies, joka ei voinut mitään sille, että kädet vaelsivat Tempestin helman alle, hyväilemään paljaita reisiä.

Tempest hamusi miehen kaulaa ja suki tummia hiuksia sormiensa lomassa. Hän ei voinut väittää ymmärtävänsä heidän näkemyseroaan, mutta ei uskaltanut enää kysyä.
Miksi oli eri asia, että Tiarnan sai antaa hänelle lahjaksi asioita, jotka ilahduttivat häntä? Mutta hän ei saisi antaa miehelle lahjaksi sitä yhtä asiaa, jota Tiarnan ei voisi vain ostaa itse?
Hän silitti sormenpäillään paljasta vatsaa, kun kädet valuivat avaamaan miehen housuja.

Hiekkaa olisi todellakin kaikkialla.
Tiarnan veti henkeä suudelman välillä, mutta hillitsi itsensä ennen kuin meni pilaamaan hetken kysymällä, eihän Tempest varmasti palellut, tai eihän tämän polvia särkenyt. Sellaiset kysymykset olivat aiemminkin olleet rikkoa hetket heidän välillään. Hänen olisi opittava olemaan käsittelemättä vaimoaan kuin lasienkeliä.
Hänen kehonsa ei suostunut antautumaan mielen epäilyksille. Veri poltti suonissa jo niin kuumana, että lämpö tuntui hohkaavan viilenevään yöhön.
"Olet niin uskomattoman kaunis", hän kuiskasi käheästi.
"Joskus mietin, että todella olet noussut merestä..."

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   La Loka 27, 2018 7:41 am

Tempest vastasi hämillisellä, häkeltyneellä hymyllä silittäessään miehen hiuksia taakse ja painaessaan suudelman tämän huulille.
Olet niin uskomattoman rakas.
Voisinpa... Lopeta.
Hän veti miehen housuja pois tieltä ja kohottautui polviensa varaan, ottaen tukea Tiarnanin olkapäästä, jotta saattoi kiemurtaa alushousut pois jalastaan. Sitten hän kiipesi paremmin miehen syliin, punoi sormensa tummiin hiuksiin ja hamusi uudelleen Tiarnanin huulia, nojautuen paljasta rintakehää vasten.

Tällä kertaa mekon alla ei ollut uimapukua.
Jostain syystä se oli saada Tiarnanin menettämään järkensä lopullisesti. Sormet kietoutuivat hetkeksi mekon helman ympärille, jotta hän voisi todeta sen itse, unohtua ihailemaan vaimonsa kauneutta. Viime hetkellä hän tuli toisiin ajatuksiin, haluten sen sijaan tarjota Tempestille mekon tuoman suojan. Vaikka he olivatkin rannalla kahden.
Hän antoi käsiensä hyväillä vielä hetken reisiä, ennen kuin ne kipusivat etsimään otetta naisen lantiolta. Samalla hän painui itse selälleen hiekkaa vasten.

Sydän löi korvissa, kun Tempest haki käsillään tukea miehen rintakehästä ja auttoi Tiarnanin lähemmäs.
Kuvitteletko, että tämä on jotain antamisen arvoista? Tylsä, taidoton typerys.
Lopeta.
Hän, joka olisi kuulunut tähän, olisi tiennyt täsmälleen, mitä tehdä. Miten liikkua, miten lumota mies, miten olla estoton ja vapaa tähtitaivaan alla.
Lopeta. Ajatukset kohisivat hänen päässään niin, ettei hän edes kiinnittänyt huomiota polttavaan kipuun sisällään. Hän haki rytmin, josta toivoi Tiarnanin pitävän ja sulki silmänsä hetkeksi, yrittäen hiljentää äänen mielessään. Varjon ei kuulunut löytää tänne. Kuusaaren piti olla vapaa varjoista.
Hän vain halusi Tiarnanille sen yhden asian, mitä saattoi.
Niin kuin olisit antamisen arvoinen.
Lopeta.

Hetken Tiarnan saattoi vain keskittyä tuntemuksiin, jotka valtasivat hänen hävyttömän vanhan miehen kehonsa. Se, että he olivat tähtitaivaan alla, ja se, että hänen vaimonsa oli hänen sylissään, tekivät kokemuksesta aivan erityisen tavalla, jota hän ei ollut edes ymmärtänyt kaivanneensa.
Ehkä villi skotlantilaisveri kiehui aivan erityisen kuumana paljaan taivaan alla, kun meri iskeytyi rantaa vasten.
Hänen hiuksensa karisisisivat hiekkaa varmasti lopun heidän häämatkastaan, mutta sillä ei olisi väliä.
Kädet hakivat parempaa otetta Tempestin lantiolta.
"Rakas?"

Tempest kumartui alas, jotta saattoi painaa huulensa Tiarnanin huulille. Hamuta pois kysymykset.
_Sinä auttamaton, tylsä, tylsä, tylsä typerys._
Lopeta! Kuinka hän saattoi olla niin uskomattoman kiittämätön? Tiarnan antoi hänelle kaiken. Hänen elämänsä oli kuin satukirjasta.
_Niin kuin tämä olisi antamisen arvoista. Olisit voinut edes sanoa hyvästi kunnolla._
Lopeta.
Tempest painoi muutaman suudelman miehen kaulalle, ennen kuin suoristautui jatkaen keinuntaa.

Tiarnan tiesi, että hänen olisi pitänyt olla parempi mies. Huolehtia paremmin siitä, että hänen vaimollaan oli kaikki hyvin.
Mutta juuri, kun hän oli aikeissa esittää kysymyksensä, Tempest painoi suudelman hänen huulilleen. Ja kun hän sai sen muotoiltua uudelleen, suudelmat siirtyivät hänen kaulalleen.
Ja siinä vaiheessa, kun Tempest suoristautui ja jatkoi keinuvaa liikettään, hän oli taas hetkeksi menettänyt kykynsä ajatella.
"Em..."

Miten hän toivoi, että olisi voinut olla joku itsevarma ja sulokas – niin kuin sisarensa tai Aida – joka nauttisi mahdollisuudesta ottaa kontrolli ja lumota miehensä.
Joku, joka ei tuntisi epäonnistuvansa niin perinopohjaisesti, että nielaisi halunsa itkeä. Tylsä ja eloton kuin kylmä kala.
Lopeta. Miten hän saattoi olla niin kiittämätön? Hänellä oli kaikki, aivan kaikki, mitä hän olisi koskaan saattanut toivoa. Ei ihme, että miehen ihailijat julistivat Tiarnanin ansaitsevan jonkun paljon paremman.
Tempest kumartui suutelemaan miestä uudelleen, punoen sormiaan tummiin hiuksiin.

Tiarnan vastasi suudelmaan ja punoi omat sormensa vaaleiden hiussuortuviensa joukkoon.
Olisi ollut helppo unohtua siihen. Varsinkin, kun veri poltti suonissa niin, että se teki melkein kipeää.
Vanha mies, ryhdistäydy.
"Em, onhan kaikki hyvin?" hän kysyi hiljaa suudelman lomasta, ääni hieman käheänä.

"Totta kai", Tempest vastasi painaen suudelman miehen huulille ja loihti kasvoilleen hymyn, jonka oli hionut täydellisyyteen vuosien aikana, "kaikki on hyvin."
Sattuuko? Miten sinä jakselet? Kuinka sinä voit? Voi pientä ressukkaa. Onko sinun paha olla? Miltä sinusta tuntuu? Oletko kirjoittanut Make A Wish -yhdistykselle? Odotatko jo kaikkivaltiaan tapaamista? Voi miten urhea tyttö sinä olet.
Hän painoi vielä toisen suudelman Tiarnanin huulille, ennen kuin suoristautui asteen jatkaakseen keinuntaa syvemmin, kohottaen katseensa taivaalle. Anna minulle vain pieni hetki, vain pieni hetki.

Jossakin toisessa tilanteessa Tiarnan olisi todennäköisesti, ainakin toivoakseen, huomannut, ettei kaikki ollut hyvin. Että varjo oli onnistunut luikertamaan heidän paratiisisaarelleen ja löytänyt tiensä Tempestin sieluun. Hän näki sen yleensä naisen silmistä, tavasta, jolla tämä tuntui olevan jossakin toisaalla.
Nyt hän ei huomannut, vaan uskoi sokeasti sanoihin, jotka Tempest lausui hämmästyttävän aidosti. Haki paremman otteen tämän vyötäisiltä, mukautuakseen keinuvaan rytmiin.
Antoi periksi poltteelle ja sitä seuraavalle raukealle helpotukselle.

Hetkeen hän ei ollut varma, mitä oli tapahtunut. Hän oli odottanut vatsa kylmäten hetkeä, jona mies huokaisi ja sysäisi hänet syrjään. 'Lakkaa nolaamasta itseäsi'.
Mutta sitä ei tullut. Tempest huokasi, kun aivan toisenlainen helpotus levisi hänen raajoihinsa ja palautti niiden lämmön. Hän kumartui painamaan suudelman miehen leukaperälle ja kiipesi varovasti pois tämän päältä, vetäen mekkoa reisilleen, kun istui Tiarnanin vierelle ja poimi alushousunsa hiekalta.
"Teltta näyttää kotoisalta", hän sanoi pujottaen ne jalkaansa. Vihlova polte hänen sisällään oli melkein lohdullisen tuttu.
"Haluaisitko käydä nukkumaan?"

Vei hetken, ennen kuin Tiarnan löysi jälleen itsensä kaiken tunnemyllerryksen alta. Aivan kuin tähdet olisivat hetkeksi eksyneet, ja palanneet sitten takaisin omille paikoilleen.
Sitten hän saattoi nykiä housunsa takaisin siveelliselle paikalleen ja kohottautua istumaan, pyyhkiä hiekkaa hiuksistaan ja katsoa vaimoaan. Hän tutki tämän kasvoja myrskysilmillään ja kosketti pisamaista poskea lempeästi sormenpäillään.
"Haluaisitko sinä jo nukkumaan, rakas?"

"Mennään vaan", Tempest vastasi suoden miehelle hymyn ja kiipesi jaloilleen pyyhkäisten hiekkaa hameenhelmastaan. Ehkä uni auttaisi häntä pakenemaan ajatuksia, jotka repivät häntä syvyyksiin ja saivat kaipaamaan kipeästi hiljaisuutta.
Hän ojensi kätensä Tiarnanille auttaakseen miehen jaloilleen.
Yö Kuusaareella oli sydäntäsärkevän kaunis ja rauhallinen. Siitä olisi varmasti pitänyt nauttia. Oli surkuhupaisaa olla onneton, kun sai niin paljon enemmän kuin oli koskaan osannut toivoa.

Tiarnan poimi paitansa hiekalta ennen kuin tarttui Tempestin käteen ja nousi seisomaan. Hän nosti käden hetkeksi huulilleen ja painoi hellän suudelman sen rystysille ennen kuin puisteli paitaansa pariin kertaan.
"Onhan kaikki hyvin, rakas?" hän varmisti, kun lähti johdattamaan vaimoaan heidän teltalleen.
Milloin hän oli viimeksi nukkunut teltassa?
"Ethän palele?"

"Kaikki hyvin", Tempest vakuutti rauhoittaen ja kömpi sisään miehen varsin asiantuntevin ottein pystyttämään telttaan, vaikka he olisivat varmaankin voineet viettää yön myös tähtitaivaan alla.
Hän ei halunnut käydä jälleen keskustelua, joka saisi hänet halveksimaan itseään niin, ettei hän voinut kuin satuttaa itseään. Paha olo eli hänen sisällään jo valmiiksi niin, ettei hän ollut varma, kuinka olla olemassa. Tiarnan ei ansainnut siitä mitään. Mies oli täydellinen ja teki kaikesta heidän ympärillään täydellistä.
"Käydään vain nukkumaan", hän kannusti.

Tiarnan puisti vaatteitaan ja pöyhi hiuksiaan vielä uudelleen ennen kuin kömpi Tempestin seuraksi telttaan. Hän sulki hyönteissuojana toimivan verkon huolellisesti, ja tunsi melkein poikamaisen lapsekasta innostusta siitä, että he saattoivat katsella taivasta ja merta sen läpi. Ehkä seurata jopa auringonnousua, mikäli väsymys ei olisi liian syvää.
Teltassa heitä odottivat valmiiksi levitettyinä makuualustat, viltit ja tyynyt, sekä kaksi rullalle käärittyä kevyttä makuupussia, ihan varmuuden vuoksi.
Hän kellahti istumaan toiselle vierekkäin asetetuista alustoista ja taputti paikkaa vieressään, kannustaen Tempestiä asettumaan kodiksi.

Tempest käpertyi toiselle alustalle, veti tyynyn päänsä alle ja soi Tiarnanille hymyn, ennen kuin painoi silmänsä kiinni.
Tämä olisi kaunis paikka kadota.
Se, mitä hänestä jäisi jäljelle, voisi viipyä täällä. Kauniissa, turkoosissa meressä, jota ihminen ei turmellut. Ja Tiarnan olisi vapaa syvyyksistä. Hän ei enää vetäisi miestä mukanaan.
Millainenkohan nainen olisi, jonka kuului tehdä Tiarnan onnelliseksi? Hän yllättäisi Tiarnanin säännöllisesti huomaavaisilla lahjoilla – ja voisi lentää miehen mukana ympäri maailmaa kuvauksissa. Tiarnanin ei tarvitsisi olla yksinäinen enää. Hän vastaisi puhelimeensa eikä unohtaisi miestä odottamaan, koska ei katsonut kelloa. Hän huolehtisi kodista ja tekisi miehen kotiinpaluista ihania. Saisi Tiarnanin tuntemaan itsensä todella rakastetuksi. Ajatus lämmitti häntä. Murielkin varmasti huolehtisi Tiarnanista.
Olet säälittävä olento.
Lopeta, hän vetosi ylivoimaista ääntä mielessään, ja silti kuunteli, oliko Tiarnan hereillä.

Tiarnan hylkäsi paitansa jonnekin makuualustan ulkopuolelle, kellahti kyljelleen ja kiemursi patjojen väliin jäävän raon päälle niin, että saattoi levittää toisen huovan heidän jalkojensa suojaksi ja kietoa sitten toisen käsivartensa vaimonsa ympärille vetääkseen tämän selän vatsaansa vasten.
"Kauniita unia, Em", hän toivotti, ja rannalla vietetyn hetken raukeus sai hänen hengityksensä tasaantumaan nopeasti unesta raukeaksi.

Kultaiset silmät hehkuivat pimeydessä, kun Tempest ujuttautui varovasti Tiarnanin sylistä, nosti käsivarren ympäriltään ja hivuttautui äänettömästi teltan ovea suojaavalle hyttysverkolle.
Hän tunsi olonsa omituisen kevyeksi ja irralliseksi, kuin päätöksen tekeminen olisi vapauttanut hänet. Hänen ei tarvitsisi enää tuntea näin – ei tarvitsisi enää vihata itseään niin, ettei tiennyt, kuinka olla olemassa.
Tiarnan saisi jatkaa elämäänsä puhtaalta pöydältä.
Tempest hivuttautui ulos ja sulki verkon huolellisesti takanaan, haluten suojella miestä verenhimoisilta hyönteisiltä. Yö oli kaunis. Se tuntui sykkivän mustan, sinisen ja purppuran sävyjä, pienet tähdet vilkuttivat hänelle taivaalta. Ehkä kauniit, puhtaat sielut ansaitsivat paikkansa niiden lomassa ja saivat seurata rakkaidensa elämää.
Hänen paikkansa olisi jossain aivan muualla.
Hän vaelsi alas rantaa. Ehkä tämä oli vain unta. Ehkä hän oli todellisuudessa edelleen kahlittuna sairaalasänkyyn, äiti, isä, Muriel ja Laurie sänkynsä vierellä, ja uneksi elämästä, jonka olisi voinut saada.
Vaahtopäät pyyhkivät hiekkaa. Tähtien valo sai mustat aallot välkähtelemään pimeydessä. Hänen paikkansa voisi olla meressä, Tempest ajatteli ja tunsi lohdun sulattavan pois turran, kylmän pimeän sisältään. Sitten hän kahlasi mustiin, rantaan vyöryviin aaltoihin, kunnes ne nielaisivat hänet sisäänsä.
Tämä oli kaunis paikka kadota.

* * *

Tiarnan ei lopulta ollut aivan varma, mikä hänet havahdutti hereille. Ehkä hyönteinen, joka oli päässyt livahtamaan telttaan Tempestin pujahtaessa ulos. Tai sitten jokin ääni, tai äänen puuttuminen. Tai ehkä hän oli vain nähnyt levotonta unta.
Hän joka tapauksessa heräsi, tyhjä paikka vierellään.
Tempest oli poissa.
Aluksi puhdas kauhu valtasi hänet, ja hän ponkaisi istumaan. Järkevä ääni hänen mielessään yritti huomauttaa, että ehkä Em oli vain lähtenyt pistäytymään ulkona.
Kauhu otti järjenäänen niskaotteeseen ja sai Tiarnanin kompuroimaan pystyyn samalla kun hän yritti nykiä teltan vetoketjua auki.
"Em?" hän kutsui työntyessään ulos.
"Em?!"

Mustat aallot vyöryivät öiseltä mereltä Kuusaaren valkeille hiekkarannoille, jotka hohtivat tummaa hopeaa tähtien valossa. Ainoat jalanjäljet hiekalla kuuluivat heille. Se oli ihastuttanut Tempestiä suunnattomasti.
Ei ollut ihme, että Tiarnanin ystävä oli rakastunut niin heikossa harkintakyvyssä hankittuun saareensa. Koskematon pala paratiisia.
Keveiden jalanjälkien polku lähti teltalta alas rantaa. Painaumat olivat selkeämpiä, kun saaren kärkeä lähestyessään ne siirtyivät veden kastelemalle hiekalle ja lopulta katosivat mustiin aaltoihin. Meren tavassa pyyhkiä hiekka puhtaaksi oli jotain tavattoman lohdullista, Tempest oli ajatellut, ennen kuin meri nielaisi hänet.
Hiljaisuus oli ollut kuin vanha, rakas ystävä, ja tiedottomuuteen lipsuminen yhtä helppoa kuin nukahtaminen.

Tiarnan näki jalanjäljet.
Jossakin toisessa tilanteessa ne olisivat voineet olla runollinen näky. Pienet, yksinäiset jäljet valkeassa hiekassa.
Mutta hän tunsi vain pelon kouristavan vatsaansa kuvottavana.
"Em!"
Tuntui siltä, kuin hän olisi vajonnut painajaiseen. Lihakset jännittyivät juoksemista varten, ja jollakin etäisellä tavalla hän tiedosti liikkuvansa. Paljaat jalat osuivat hiekkaan, mutta jotenkin hidastetusti. Kuin hän olisi jo nyt kamppaillut aaltoja vastaan.
Hän ei huomannut eroa syöksyessään mustaan veteen.

Aallot vyöryivät rantaan hypnoottisessa rytmissä. Tempest oli aina rakastanut meren tapaa keinuttaa lapsiaan, mahdollisuutta leijua painottomana ja kevyenä kuin lentäen. Se oli ollut hänen tapansa elää, kun hän oli ollut liian väsynyt kannatellakseen omaa päätään.
Nyt aallot työnsivät häntä kohti rantaa, vetivät ja työnsivät. Vaalea, hentojen kukkien kirjoma mekko leijui hänen ympärillään, melkein valkoisiksi vaalenneet hiukset kieppuivat kasvojen ympärillä ja muodostivat lopulta vaalean hehkun mustuuteen, kun aallot puskivat tiedottoman kehon kellumaan pintaan.

Aallot puskivat vastaan yllättävän voimakkaina, tai ehkä hiekkapohja jalkojen alla antoi vain periksi niiden alla.
Voi hyvä rakas jumala, tiedän, etten ollut paikalla ensimmäisellä kerralla, mutta älä, älä anna sen tapahtua uudelleen...
Silloin hän näki vaalean hahmon vasten veden mustuutta.
Em.
Hyvä luoja.
Jälkikäteen hän ei pystynyt palauttamaan mieleensä, kuinka tarkalleen ottaen pääsi naisen luokse, tai kuinka sai tämän kannetuksi takaisin rantaan. Hänen muistikuvansa alkoivat suunnilleen siitä hetkestä, kun hän laski tiedottoman hahmon valkealle, yössä hehkuvalle hiekalle ja polvistui tämän vierelle. Kuin automaattiohjauksella hän käänsi Tempestin päätä sivulle, jotta vesi valuisi ulos.

Hetkeä myöhemmin nainen nytkähti ensin kerran, sitten toisen ja yski yökkien ulos merivettä.
Hiekka takertui vaaleisiin hiuksiin, jotka levisivät märkänä sädekehänä pään ympärille, ja nihkeään, reisiin takertuvaan mekkoon. Tempest kierähti hapuillen vatsalleen, yökkien vettä koko keho vavahdellen.
Todellisuus palasi takaisin sekavina paloina. Mutta vasta kun hän vajosi voimattomana selälleen, hengitys rahisten, ja kohdensi katseensa tähtitaivaaseen, hän saattoi muistaa olevansa Kuusaarella.

Tiarnan oli juuri ehtinyt kuulostella, hengittikö Tempest, mutta nyt hän käänsi naisen nopeasti kyljelleen.
"Hyvä, rakas, yski vain kaikki ulos", hän kannusti, kun taputti ja hieroi vaimonsa selkää, jotta tämä saisi yskittyä keuhkonsa tyhjiksi vedestä.
"Kaikki on hyvin."
Hänen olonsa oli merkillinen. Turta. Hänen vaimonsa hengitti.

Todellisuus liikkui liian nopeasti. Kuin hän olisi seurannut sitä jostain ulkopuolelta, irrallisena ja etäisenä, liian hitaana tavoittamaan sitä.
Hänen kurkkunsa oli tulessa. Hengittäminen tuntui repivän sitä rikki. Katse harhaili hetken tähdissä, kun Tempest yritti saada ajatuksistaan kiinni.
Hän tiedosti etäisesti Tiarnanin äänen ja miehen läsnäolon vierellään. Mitä hän oli tehnyt? Ajatus sai hänen sydämensä hakkaamaan.
Ei, ole kiltti. Älä anna sen olla totta. Hänen teki mieli sulkea silmänsä ja paeta itseään, mutta sen sijaan hän haki miehen katsetta.
Älä anna sen olla totta.

Nähdessään Tempestin hapuilevan katseen Tiarnan vakuutti rauhallisesti:
"Kaikki hyvin, rakas."
Kun hän oli varma, että nainen hengitti, eikä enää yskinyt, hän katsahti epätietoisesti ympärilleen. Hän epäröi hetken, ennen kuin nosti vaimonsa syliinsä ja lähti astelemaan takaisin heidän teltalleen, missä puhelinkin odotti.
"Kaikki on nyt hyvin."

Sillä ei ollut väliä, että ilma poltti keuhkoissa ja repi hänen kurkkuaan. Hän ansaitsi tuskan. Sydän hakkasi rajuna korvissa ja sai maailman keinahtelemaan.
Mitä sinä teit? Ajatus sai kylmyyden leviämään hänen raajoihinsa. Mitä sinä teit?!
Älä anna sen olla totta. Älä sen olla totta, että hän oli tehnyt niin kahdesti – ja epäonnistunut molemmilla kerroilla. Mitä hän oli ajatellut?
Ei yhtään mitään.
Sanat takertuivat kurkkuun pahoinvoivina ja saivat sydämen hakkaamaan kuvottavalla voimalla rinnassa. Sinä auttamaton typerys.
"Olen niin pahoillani", hän kuiskasi karheasti, tuskin kuuluvasti.

"Shh, rakas. Kaikki on hyvin."
Tiarnan asteli teltalle vakain askelin, paljon vakaammin kuin olisi voinut kuvitella. Hän laski Tempestin hellästi sylistään makuualustalle ja veti peitteen tämän päälle, kääri naisen kunnolla lämpimään, jättäen kuitenkin tilaa hengittää. Asetteli tämän kyljelleen siltä varalta, että keuhkoihin oli jäänyt vielä vettä. Se oli näissä tilanteissa hyvin todennäköistä, eikö ollutkin?
Ottaessaan puhelimen käteensä hän tunsi hetken halua soittaa Murielille. Se oli selittämätön, epälooginen ajatus, joka kumpusi siitä toivosta, että ehkä isosisko pystyisi siihen, mihin hän ei pystynyt.
Pitämään Emmien hengissä.
Lopulta hän valikoi kuitenkin heidän kuljettajansa numeron.

Sydän hakkasi kurkussa voimalla, joka sai hänet pelkäämään oksentavansa.
Todellisuus oli julma. Aivan liian julma. Miten hän saattoi olla niin typerä? Niin uskomattoman, auttamattoman typerä? Miten hän saattoi tehdä näin Tiarnanille?
Taas?
"Olen niin pahoillani", hän kuiskasi karheasti, puhdasta epätoivoa äänessään ja vauhkoissa, melkein kuumeisissa silmissään katsellessaan puhelinta miehen käsissä.
"Ole kiltti. Älä, ole kiltti."

Tiarnan pudisti hieman päätään.
"Rakas, on parempi, ettet puhu. Keskity vain hengittämään, kaikki on hyvin."
Hän vei toisen kätensä silittämään vaimonsa selkää pehmein, pyörivin liikkein lämpimän huovan läpi.
Hän oli epäonnistunut. Taas.
Vei hetken, ennen kuin hän tajusi kuljettajan vastanneen. Hän ei tuntenut oikeastaan mitään pyytäessään tätä hakemaan heidät, ja hälyttämään saaren lääkärin.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] Between the stars and the sea
Takaisin alkuun 
Sivu 4 / 5Siirry sivulle : Edellinen  1, 2, 3, 4, 5  Seuraava

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Muu maailma-
Siirry: