PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] Between the stars and the sea

Siirry alas 
Siirry sivulle : Edellinen  1, 2, 3, 4
KirjoittajaViesti
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1518
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   Su Elo 05, 2018 4:05 pm

Tiarnan katseli suihkun suuntaan huolestuneena, ja otti hetken aikaa tarkastella kasvojaan kylpyhuoneen peilistä kuin olisi pohtinut, olisiko parta pitänyt ajaa ennen matkaa - siitä huolimatta, että hän oli vasta edellisenä päivänä suorittanut saman operaation aivan erityisellä huolella.
"Huikkaa, jos tarvitset minua", hän vannotti vielä Tempestiä, ja jätti oven raolleen siirtyessään makuuhuoneen puolelle, siltä varalta, että heikko olo saisi Tempestin kuitenkin vajoamaan lattiaan.

Heikko olo saikin naisen vajoamaan parikin kertaa kyykkyyn, pää käsissään, mutta varttia myöhemmin Tempest oli kuivaamassa hiuksiaan kylpyhuoneen peilin edessä valkeaan kylpytakkiin kääriytyneenä. Toinen käsi piteli hiustenkuivaajaa ja toinen käytti taidokkaasti hammasharjaa.
Myöhäisten aamujen tuoma kiire oli naiselle tuttua.
Hän oli valmis lähtöön 55 minuuttia ilmoituksesta, laukku heidän huoneistonsa ovenpielessä, sen päälle istumaan vajonneena. Kalpeilla kasvoilla viipyi vihertävä sävy aikaisemmasta pahoinvoinnista, joka sai kädet tärisemään edelleen.
Älä ole typerä. Se oli vain lentokone.

Tiarnan oli ollut hyvin helpottunut siinä vaiheessa, kun suihku oli lakannut kohisemasta. Hän ei halunnut saada Tempestiä tuntemaan oloaan tarpeettoman heikoksi, mutta ei kai kukaan voinut syyttää häntä siitä, että hän huolehti vaimostaan?
Samainen huoli sai hänet myös kyykistymään tämän eteen huoneiston ovensuuhun ja pyyhkäisemään toista kalpeanvihertävää poskea.
"Jaksatko kävellä?" hän kysyi, kevyesti kulmiaan kurtistaen, samalla kun ovelta kuului koputus.
"Kyyhkyläiset, lähtöön viisi minuuttia", Murielin ääni huikkasi oven läpi.

"Totta kai", Tempest vastasi, pakotti huulilleen hymyn ja ponnisti ylös, sipaisten niskaan kiepautetulta nutturalta karanneita suortuvia korviensa taakse. Kullanväriset silmät olivat tummat ja vainotut.
Se oli vain lento. Teknisesti kolme, mutta vain vuorokausi ja hän saisi viettää kiireettömän kuukauden Tiarnanin kanssa paratiisissa.
Totta kai se oli sen arvoista, eikö niin?
"Mennään vain", hän sanoi, veti valkean neuleen kullalla kirjaillun mekon päälle ja poimi laukkunsa lattialta. Ennen kuin hän oksentaisi taas.

Tiarnan todella toivoi, että Emmie oli oikeassa. Hän päätti, ehkä enemmänkin alitajuisesti, pysytellä lähellä varmuuden vuoksi.
"Rakas, anna minä kannan sen", hän vetosi, ja ojensi kättään laukkua kohti. Oman laivastonsinisen laukkunsa hän oli jo napannut kantoon, ja ripustanut pikkutakin käsivarrelleen siltä varalta, että lentokoneessa olisi turhan viileää.

"Kaikki hyvin, ihan totta", Tempest vakuutti pitäen itsepintaisesti kiinni pyörillä kulkevan matkalaukkunsa kahvasta.
"On hyvä, jos minulla on jotain tehtävää." Rauhoittavat eivät olleet vielä vaikuttaneet ja hän kamppaili vastaan halua ottaa niitä lisää, vaikka suositeltu määrä olikin jo nautittu. Olisi kuitenkin epäreilua Tiarnanille heittäytyä tiedottomaksi, kun he joutuisivat vaihtamaan konetta kahdesti.
Älä ajattele sitä.
"Mennään", hän vetosi ja peruutti ulos huoneistosta kermanvaalea, kookas käsilaukku olallaan ja matkalaukkua mukanaan rullaten.

Huolestunut juova ei kadonnut Tiarnanin kulmien välistä, kun hän seurasi Tempestiä ulos huoneesta. Nainen oli varmastikin oikeassa, oli parempi pitää mieli kiireisenä ja yrittää keskittyä kaikkeen muuhun kuin edessä olevaan lentoon - tai lentoihin, valitettavasti - mutta siitä huolimatta hän toivoi, että olisi voinut kantaa Tempestin autoon ja siitä edelleen koneeseen.
Kukalliseen leninkiin pukeutunut Muriel oli odottanut kärsivällisesti käytävällä. Silmissä viipyvä väsymys katosi heti, kun hän näki sisarensa.
"Em!"
Hän veti Tempestin tiukkaan halaukseen.

"Muriel", Tempest tervehti takaisin, ääni sisaren hartian tukahduttamana. Hän kiersi toisen käden naisen ympärille luopuen hetkeksi matkalaukustaan. Väri ei suostunut palaamaan kasvoille, ja silmät olivat edelleen tummat ja levottomat.
Älä ajattele lentämistä.
"Kiitos kaikesta, mitä teit puolestani", hän lisäsi hiljaisemmin ja antoi päänsä vajota sisarensa olkaa vasten.

Muriel halasi Tempestin syliinsä niin tiukasti, kuin tilastaan mustasukkainen Pikkuloinen vain salli, ja painoi suukon vaaleiden hiusten joukkoon.
"Huomenta, pikkusisko", hän tervehti hellästi ja silitti kapeaa selkää sormenpäillään. Hän toivoi, että olisi jollakin tavalla voinut karkottaa ahdistuksen, jonka hän saattoi sisarensa kehosta aistia.
"Teitä odottaa mielettömän upea auto."

Tempest toivoi hartaasti, ettei oksentaisi mielettömän upeaan autoon. Pahoinvointi velloi hänen sisällään. Järjetön, alkukantainen pelko kouristi häntä kasaan ja teki olon huteraksi.
"Kiitos", hän sanoi ja pyyhkäisi kalpeaa poskeaan. Heidän pitäisi varmastikin mennä. Lentokone odotti. Hän kohensi käsilaukkua olkapäälleen toivoen, ettei pudottaisi sitä. Hänen tietokoneensa tuskin nauttisi siitä.
"Toivottavasti sinullakin on ihana kotimatka."

Muriel siirtyi sisarensa vierelle ja kietaisi käsivartensa tämän vyötäisille. Emmie-parka ei näyttänyt hyvältä, eikä hän juuri tällä hetkellä luottanut siihen että pikkusisko selviäisi kivisistä portaista alas kompuroimatta. Hän tunsi olevansa paljon vakaammilla kannattimilla nyt, kun oli vaihtanut korkeat korkonsa matalapohjaisiin ballerinoihin.
Tiarnan nappasi vaivihkaa myös Tempestin matkalaukun kantoonsa.
"Mmm, varmasti on. Jäämme tänne Laurien ja muutaman muun vieraan kanssa vielä täksi päiväksi, juhlistamaan teitä."
Ja syömään hääkakun jämiä.

Tempest nojasi päänsä Murielin olkaan heidän kävellessään autoa kohti. Ajatus sai hymyn häivähtämään hänen suupielissään.
"Olen siitä iloinen", hän sanoi ja sulki hetkeksi silmänsä, kun jokin pyrki ylös ja sai otsan tuntumaan nihkeältä. Sinä typerys, se on vain lento. Kolme teknisesti, mutta vain lento. Ei mitään syytä tuntea näin.
"Linnan alla rannikolla on upeita luolia. Käykää katsomassa niitä."

Muriel siirsi vyötäröllä levännyttä kättä niin, että saattoi samalla tarttua sillä sisarensa vapaaseen käteen. Päättäväisesti pitkät, hoikat sormet alkoivat hieroa rannetta samalla kun he kävelivät autoa kohti. Se oli vanha tapa ajoilta, jolloin pikkusisko oli voinut huonosti rankkojen hoitojensa vuoksi. Ranteessa sijaitsee hermopiste, joka helpottaa pahoinvointia, hän oli selittänyt, ja lisännyt oppineensa konstin vanhalta kiertolaiselta. Todellisuudessa hänellä ei ollut aavistustakaan hermopisteen sijainnista, mutta hän oli toivonut kiehtovan tarinan korvaavan sen, mikä taidossa jäi uupumaan.
Hän oli monesti huomannut hierovansa omaakin rannettaan silloin, kun raskaus sai olon kuvottavaksi.
"Mmm, aion ehdottomasti käydä. Veljesi tulee varmasti olemaan innoissaan, samoin isä..."
Valkoinen vintage-Rolls Royce seisoi linna-alueen keskelle jäävällä aukealla, jonka toinen reunusta päätyi mereen laskeutuvaa jyrkännettä vartioivaan kaiteeseen. Paikalla olivat myös ne vieraat, jotka eivät vielä olleet suunnanneet koteihinsa.

Olisipa hän voinut olla säteilevämmän ja kiitollisemman näköinen morsian odottavalle joukolle. Tempest tunsi itsensä kelvottomaksi näyttäessään niin... Vihertävältä ja heikkovointiselta, silmät kauhusta mustina.
Toivottavasti hän ei oksentaisi mielettömän upeaan autoon eikä myöskään kenenkään kengille.
Hän tervehti odottajia hymyllä, kiitollisena Murielin tuesta, eikä tiennyt nauttiko hetkestä kauemmin kaukana lentokoneista vai haaveiliko mahdollisuudesta vajota istumaan ennen kuin jalat pettäisivät alta.
"Se on kaunis auto", hän sanoi sisarelleen.

Muriel piti huolta sisarestaan, ja luovutti tämän ainoastaan turvallisille käsivarsille, silloinkin toinen käsi valmiina nappaamaan kiinni, mikäli heikotus yllättäisi.
"Viettäkää upea häämatka, okei?" Laurie vetosi, kun otti pikkusiskonsa hetkeksi tiukkaan halaukseen.

Tempest nojautui kiitollisena veljensä syliin ja hautasi nenänsä tutulta tuoksuvaan takkiin.
"Kiitos", hän sanoi ja silitti Laurien selkää, ennen kuin tuli raahatuksi äitinsä tiukkaan rutistukseen. Eleanor toisti ottopoikansa toivotuksen joskin tukkoisasti ollessaan jälleen nenäliinan tarpeessa.
"Kiitos kaikille", morsian sanoi hämillisenä ja jokseenkin kalpeana hymyillen.

Laurie painoi suukon Tempestin hiuksiin ja loi ankaran katseen Tiarnaniin. Miehen oli parempi pitää hyvää huolta hänen sisarestaan, sillä muuten tämä joutuisi vastaamaan siitä hänelle - ja mikä vielä pahempaa, Murielille.
Karhumaisen suurikokoinen Fergus kietoi käsivartensa sekä vaimonsa että tyttärensä ympärille.
"Lähetäthän vanhalle isällesi kortin, jos se ylipäätään on mahdollista?" hän kysyi, ääni liikutuksesta käheänä.
"Varmasti lähettää, eikö niin, Em?" Muriel puuttui puheeseen, ja alkoi vaivihkaa pelastaa sisartaan halauksien puristuksesta.
"Tulehan, auto odottaa, kultapieni."

Tempest seurasi Murielia, vienosti pyörällä päästään. Hetki tuntui oudon haikealta, vaikka pahoinvointi ja vatsaa kuristava pelko saivat hänet katselemaan tilannettaan etäältä. Ehkä menneet sukupolvet kuiskivat hänelle muistoja hetkestä, jona jättivät perheensä ja vanhan elämänsä ja aloittivat uuden aviomiehensä kanssa.
"Kiitos", hän sanoi sisarelleen ja halasi naista hetken, ennen kuin valmistautui pujottautumaan ylellisen auton takapenkille.

Tiarnan oli jo vastaanottanut onnentoivotukset äidiltään ja sisaruksiltaan, luovuttanut laukut kuljettajalle autoon nostettaviksi ( vaikka olisi voinut tehdä sen hyvin itsekin ) ja asettunut takapenkin ovelle odottamaan vaimoaan. Kaikesta huolimatta hellä hymy häivähti kasvoilla, kun hän tarttui Emmien käteen ja painoi sen kämmenselälle suudelman, ennen kuin auttoi naisen autoon. Hän kipusi itse perässä ja istahti tämän vierelle, ja kuljettaja kiersi kiireesti sulkemaan oven heidän jäljessään, vaikka hän olisi voinut tehdä senkin itse.
Hän kietoi käsivartensa Tempestin hartioille ja halasi tämän kainaloonsa.
"Oletko kunnossa?"

Saattoväki jäi taakse, kun auto kehräsi liikkeelle ja lähti kohti Invernessin lentokenttää. Tempest soi viimeisen, kalpean hymyn ja vilkutuksen perheelleen ja ystävilleen, ennen kuin katsahti sumein silmin läpi tuulilasista ja puristi silmänsä sitten hetkeksi kiinni.
Vain lentokone. Ei mikään syy tuntea näin.
"Olen", Tempest vastasi puristaen rystyset valkoisina mekkonsa helmaa ja käpertyen kasaan. Vain lentokone. Silti hän tunsi vapisevansa. Pelon kyyneleet pyrkivät tummuneisiin silmiin.
"Kaikki hyvin", hän mumisi ja antoi päänsä painua Tiarnanin syliin, haudaten kasvonsa miehen housujen kankaaseen.

Tiarnanin tummat kulmat painuivat hieman alemmas, kun hän jätti kätensä lepäämään lohdullisena ja suojelevana Tempestin kyljelle. Jos hän vain olisi voinut ottaa pois kaiken kauhun, hän olisi tehnyt sen. Kantanut tunteen itse vaikka kaksinkertaisena, jos se olisi tarkoittanut, ettei Tempestin tarvinnut kärsiä.
Mutta hän ei voinut tehdä muuta kuin lohduttaa ja yrittää varmistaa, että kammottava matka olisi niin mukava kuin vain oli mahdollista.
"Tekeekö edelleen pahaa?"

"Vähän", Tempest valehteli armollisesti ja yritti keskittyä ajattelemaan vain turkoosia merta, seireenejä ja Tiarnanin tuoksua. Hän ei ollut täysin varma, missä vaiheessa oli oppinut laskemaan päänsä miehen syliin sen sijaan, että olisi kavahtanut selkärankaan kiertyneestä pelosta kauemmas, mutta se teki hänet onnelliseksi.
Hän tunsi olonsa aina turvalliseksi Tiarnanin sylissä.
"Olemmeko me myöhässä?" hän kysyi vaimeasti.

Tiarnan siirsi jossain vaiheessa kätensä silittelemään Tempestin hiuksia, samalla kun seurasi ikkunoiden takana vaihtuvaa rakasta maisemaa. Hänen juurensa olivat täällä, mutta koti tulisi aina olemaan Tempestin luona, missä nainen ikinä haluaisikaan elämänsä viettää.
Ajatus sai hänet kumartumaan painamaan suukon vaaleiden hiusten peittämälle ohimolle.
"Emme lainkaan, olemme oikein hyvissä ajoin", hän vakuutti, ja jatkoi sitten, yrittäen harhauttaa naisen ajatuksia muualle:
"Mitä muuta tahdot kuin vierailla saarellasi? Meillä on huvilalla uima-allas, voimme käydä yöuinneilla."

Kosketus tuntui lohdulliselta ja hetkeksi Tempest saattoi unohtaa lähestyvät lennot, kun keskittyi vain lempeisiin sormiin hiuksissaan.
"Niinkö?" hän kysyi haaveikkuutta pahoinvoinnin läpi kuultaen, "se kuulostaa ihanalta." Se todella kuulosti ihanalta. Öiseen tähtitaivaaseen yhtyvä vesi – hän voisi uida tähdissä.
"En tiedä. En ole tainnut ajatella asiaa. Olen ollut niin lumoutunut mahdollisuudesta uida. Mitä sinä haluat tehdä?"

"Mmm. Yöt ovat sielläpäin hyvin taianomaisia, kirkkaalla säällä näyttää melkein siltä, kuin taivas ja meri muuttuisivat yhdeksi ja samaksi. Tai kuin olisi yhtäkkiä päätynyt uimaan tähtien joukkoon."
Ehkä he voisivat jonakin yönä sammuttaa kaikki valot huvilan ympäriltä ja ihastella tähtien loputonta merta. Tiarnan todella toivoi, että he voisivat.
"Haluan viedä sinut sukeltamaan. Ja valkeahiekkaisella rannalle."
Ja unohtua vaimonsa seuraan.

"Se on ihana ajatus", Tempest vastasi ja toivoi, että olisi voinut unohtua hetkeksi kauemmin melkein unenomaiseen rauhaan, missä häntä kuristava pelko ei tuntunut olennaiselta.
Mutta pian hän saattoi kuulla laskeutuvien ja nousevien lentokoneiden mylvinnän ja pahoinvointi pyrki ylös. Tempest ponnisti istumaan ja painoi hetkeksi kasvot käsiinsä, käpertyen kasaan. Sydän tuntui hakkaavan hallitsemattomasti.
Ja siinä vaiheessa, kun auto pysähtyi ja heidän tuli nousta ulos, kävellä sisään, hänet valtasi pakokauhu, joka sai hänet jähmettymään paikalleen. Ei, ei, ei, ei, ei ei, syke tuntui hakkaavan.
Ei!

Tiarnan kietoi käsivartensa Tempestin hartioille ja silitteli naisen käsivartta siihen saakka, että auto pysähtyi oven eteen. Hän tutki naista hetken huolestuneella myrskykatseellaan.
"Rakas?" hän kutsui hiljaa, muistellen edellistä lentomatkaa, jolloin oli joutunut kantamaan Tempestin koneeseen. Hän oli valmis tekemään niin nytkin.
"Kaikki on hyvin."

Tempest puri alahuultaan. Totta kai kaikki oli hyvin. Sinä typerys, miljoonat ihmiset varmasti tekivät näin päivittäin. Sinä typerys, nouse ylös.
Hän pakotti itsensä ulos autosta ja jäykin jaloin eteenpäin. Askel kerrallaan – ajattele turkoosia merta ja valkoista hiekkaa. Hänen tarvitsisi vain selviytyä portille saakka, sitten lentokoneeseen. Ei tarvetta ajatella sen pidemmälle. Ajattele vain paratiisia.
Hän kiersi kylmät sormet matkalaukkunsa kahvan ympärille ja veti sitä perässään, vihertävä sävy kasvoillaan.

Tiarnan kiitti kuskia, tarttui oman matkalaukkunsa kahvaan ja kietoi toisen käsivartensa suojelevasti Tempestin kapeille hartioille. Täällä he saattoivat liikkua omillaan, mutta jo seuraavalla kentällä tarvittaisiin turvamiestä.
"Kaikki hyvin", hän vakuutti uudelleen, tutkien vaimonsa profiilia.
"Tarvitsetko kylpyhuonetta?"

Tempest pudisti hiljaisena päätään. Matkalaukun kahvaa puristavan käden rystyset olivat valkoiset ja käsi tuntui hyvin tyhjältä sen jälkeen, kun he jättivät laukkunsa ruumaan lähetettäviksi ja saivat lippunsa.
Maailma tuntui samaan aikaan viuhuvan ohi ja seisovan paikallaan, kuin hänen jalkansa olisivat juurtuneet maahan. Jokainen askel tuntui taistelulta. Lentokoneiden moottorien ääni jylisi hänen korvissaan.
Ja kun heidän oli aika siirtyä portilta koneeseen, hän tunsi jähmettyvänsä jälleen. Sydän hakkasi puhtaasta pakokauhusta, joka muuttui silmät mustaksi ja sai hänet peruuttamaan. Koneeseen johtava tunneli näytti kutistuvan silmissä.

Tiarnan tunsi syyllisyyden vihlaisevan, mutta pakotti tunteen katoamaan, painumaan jonnekin tietousuuden ulottumattomuuksiin. Hän painoi kätensä kevyesti Tempestin selälle ja hieroi sitä pienin, pyörivin liikkein.
"Kaikki hyvin, rakas. Olen tässä."

Se oli vain lento. Se oli vain lyhyt, turvallinen, piento lento Invernessistä Heathrowlle Lontooseen. Ei ollut mitään syytä käyttäytyä näin.
Silti Tempest ei pystynyt pakottamaan jalkojaan liikkeelle, ja sulhasen piti auttaa hänet koneeseen. Hän käpertyi kerälle penkkiinsä, jokainen lihas jännittyneenä, kasvot värittöminä ja piti silmänsä puristettuna kivuliaan tiukasti kiinni koko lennon ajan. Kädet puristivat käsinojia rystyset ihon läpi hohtaen, ja hiljainen nyyhkäys livahti huulien välistä aina, kun lentokone tärisi tai horjui ilmassa.
Kun he saivat jättää koneen Lontoossa, kaikki voima tuntui katoavan hänen kehostaan, kun hän tajusi seuraavan lennon odottavan. Paljon pidemmän. Hän ei pystyisi tähän.

Tiarnan olisi halunnut lohduttaa Tempestiä vakuuttamalla, että pienellä koneella lentäminen oli pahempaa kuin suurella, että vaikutus oli samanlainen, kuin autoillessa. Pienikin tuulenpuuska tarttui pikkuiseen autoon, mutta isompi kulki häiriintymättä eteenpäin. Hän kuitenkin pelkäsi, ettei sanoilla välttämättä olisi toivottua vaikutusta, joten sen sijaan hän keskittyi vain silittelemään käpertynyttä selkää.
Miten hän toivoi, että koettelemus olisi ollut jo ohi. Mutta rehellisyyden nimissä oli myönnettävä, että se taisi olla vasta alussa.
Tempest ei todellakaan tuntunut olevan kunnossa.
"Rakas, sinun täytyy päästä hetkeksi pitkällesi", Tiarnan vetosi ja tarjoutui nostamaan naisen syliinsä. Turvamies taisi olla jo valmiusasemissa johdattamaan heidät rauhalliseen odotustilaan.

Tempest katsahti Tiarnania epätoivoisin, mustin silmin ja rutisti olalleen nostamaansa käsilaukkua. Hän torjui hellästi miehen suloisen pyynnön. Oli naurettavaa, jos hän ei pystynyt kävelemään omin jaloin, vaikka ne olisivatkin vähän voimattomat ja huterat.
"Mennään vain", hän ehdotti hiljaa, elämä äänestä hävinneenä ja lähti tunnottomana eteenpäin, jokainen askel pakotettuna, käsilaukkua puristavat kädet täristen.
Ajattele turkoosia merta, ajattele turkoosia merta.

Tiarnanin kulmat pysyivät huolestuneesti kurtussa, kun hän kietoi toisen käsivarren Tempestin hartioille ja halasi tämän kylkeensä, valmiina tarttumaan naiseen, mikäli jalat uhkaisivat pettää. Matkatavarat siirtyisivät seuraavaan koneeseen heistä riippumatta, ja turvamies raivasi heille tehokkaasti tilaa lentokenttähenkilökunnan avustuksella.
Pieni, viihtyisä odottelulounge oli tuttu heidän edelliseltä vierailultaan. Tällä kertaa maljakkoon oli aseteltu pioneja heidän häistään tutuissa väreissä.
Turvamies jäi odottamaan huoneen ulkopuolelle, toivottavasti käyttäisi aikansa vaikka kahvilla käyden.
Tiarnan painoi suukon Tempestin hiusten joukkoon.
"Istu hetkeksi alas, rakas."

Tempest ei olisi halunnut istua alas. Hän olisi halunnut heittää käsilaukkunsa kuin harhautukseksi ja juosta ulos ovesta puhtaan pakokauhun vallassa, kadota Heathrown ihmispaljouteen ja kadota kauas, kauas, kauas lentokoneista ja kaikesta niihin liittyvästä.
Hän laski kuitenkin laukkunsa alas ja jäi katselemaan maljakossa olevia pioneja tyhjin silmin, nojautui hieman lähemmäs, jotta saattoi hipaista nenällään niiden samettisia terälehtiä. Kiireinen elämä lentokentällä, stressi, kiire ja hätäinen pulssi tuntui luikertelevan heidän odotustilaansakin. Uupumus painoi häntä kohti lattiaa.
Eikä Tempest voinut lopulta muuta kuin vajota polvilleen ja käpertyä kerälle.

Tiarnan yritti epätoivoisesti miettiä, löytyisikö loungen pienestä jääkaapista jotakin, jonka olisi voinut saada Tempestin syömään - tai edes juomaan. Hänellä oli huoli siitä, että nainen oli ollut viimeiset vuorokaudet toivottoman pienellä ravinnolla, eikä se...
Jokin liikahti hänen silmäkulmassaan, eikä hän aivan ehtinyt tarttua Tempestin käsivarteen, ennen kuin tämä oli vajonnut lattialle.
"Em", hän vetosi, yrittäen pitää hädän pois äänestään kyykistyessään naisen vierelle.
"Kuuletko minua?"

Tiarnanin ääni tuntui kuuluvan jostain kaukaa. Mikä ilo rauhoittavista lääkkeistä oli, kun ne eivät tehneet mitään rauhoittaakseen häntä, saivat hänet vain tuntemaan olonsa tyhjäksi ja etäiseksi? Paniikki oli kuitenkin aivan yhtä vahva kuin aina ennenkin.
Tempest vastasi väsyneellä, myöntävällä äännähdyksellä ja ponnisti päänsä ylös, suoristaen selkänsä. Kasvot olivat värittömät ja mustuneet silmät tuijottivat tyhjyyteen.
"Kaikki hyvin", hän sanoi ontosti tietämättä toivoako, että he olisivat vain siirtyneet seuraavaan koneeseen vai ollako kiitollinen ajasta odottaa.

Juova Tiarnanin kulmien välillä oli muuttunut syvemmäksi, silmien harmaa näytti tummemmalta.
"Kaikki on hyvin", hän vakuutti vaimonsa selkää silittäen, toinen käsi hellästi tämän käsivarteen tarttuen.
"Tulehan, nosta hetkeksi jalkasi ylös."
Olisiko lentoja varten mahdollista pyytää täyttä anestesiaa? Tuskin, eikä ajatus muutenkaan tuntunut hyvältä, mutta oli myös tuskallista seurata, kuinka Tempest kärsi. Jälleen kerran Tiarnanin mielessä häivähti ajatus siitä, että heidän olisi pitänyt matkustaa Eurooppaan, minne tahansa, minne he olisivat päässeet ilman lentokonetta.
Mutta Tempestin oli nähtävä turkoosi meri omin silmin.

Olisipa hän voinut ottaa lisää rauhoittavia. Kokonaisen kourallisen. Kadota hetkeksi ja paeta alkukantaista pelkoa, joka tuntui elävältä olennolta hänen sisällään. Mutta hän oli jo ottanut suositellun annoksen enimmäismäärän.
Kun heidän oli aika siirtyä Dohaan lähtevään koneeseen kellon lähestyessä keskiyötä, Tempest pohti tuntuiko kuolemaansa kohti kävelevistä karitsoista samalta. Kuin hän olisi katsellut sivusta, kykenemättömänä pakenemaan, kykenemättömänä tekemään muuta kuin tuntemaan täydellä voimalla pakokauhun, joka pakotti Tiarnanin kantamaan hänet seuraavaankin lentokoneeseen.

Tiarnan kantaisi Tempestin minne tahansa, niin pitkään, kuin hänellä olisi voimaa tehdä niin. Vaikka tuntuikin kammottavan väärältä kantaa naista jonnekin, jossa tiesi tämän kokevan valtavaa kauhua, mutta hän halusi uskoa, että kaiken pelkonsa Tempest halusi sitä. Että viimeistään siinä vaiheessa, kun tähdet heijastuisivat mereen, nainen voisi katsoa taaksepäin ja todeta, että tämä oli ollut sen arvoista.
Hän pudisti päätään huolestuneelle stuertille ja istahti varovasti alas ensimmäisen luokan tilavalle istuimelle. Pian Tempestin olisi siirryttävä omalle paikalleen nousun ajaksi, mutta sen jälkeen hän voisi antaa naisen levätä sylissään. Ehkä rauhoittavat olisivat siihen mennessä alkaneet auttaa.
"Ei mene enää pitkään, kun pääset näkemään meren", hän lupasi, painaen suukon vaaleiden hiusten joukkoon.

Tempest antoi päänsä levätä voimattomana Tiarnanin olkaa vasten. Tärinä viipyi koko kehossa eikä hän ollut varma, oliko se pelkoa, lihasten uupumusta vai palelua.
Ajattele merta. Ajattele kirkasta, lämmintä, turkoosia merta ja aurinkoa.
Se oli vaikeaa. Hän tunsi olevansa särkymässä, kun painautui penkkinsä selkänojaa vasten silmät kiinni puristettuna, kun lentokone kiihdytti ulvoen kiitorataa ja syöksyi taivaalle. Uupumus repi häntä kohti lattiaa. Paine tuntui kipeänä korvissa.
Eikä Tempest ollut varma, missä vaiheessa lentoa oli haparoinut tiensä pikkuruiseen vessaan ja tuijotti kalpeita kasvojaan peilistä oksennettuaan väkivaltaisesti suhisten tyhjenevään pönttöön. Hän oli vielä hämmentyneempi, kun huomasi kaataneensa kourallisen rauhoittavia käteensä ja pitelevänsä vesipulloa toisessa.
Miten helpottavaa olisi vajota uneen. Unettomaan, syvään uneen ja paeta tätä tunnetta.
Tempest havahtui kauhistuneena ja paiskasi lääkkeet kädestään pönttöön. Mitä sinä ajattelet? Hän haparoi tiensä takaisin Tiarnanin viereen, painoi pään hetkeksi täriseviin käsiinsä ja nojasi sen sitten takaisin Tiarnanin syliin, uskaltamatta kysyä montako tuntia oli jäljellä.

Tiarnan joutui kerta toisensa jälkeen vakuuttamaan huolestuneelle ja palvelualttiille henkilökunnalle - heitä taisi olla business-luokassa vähintään kaksi per matkustaja - että kaikki oli hyvin, vaikka rehellisesti sanottuna hän ei ollut siitä itsekään täysin varma. Olisi ollut naurettavaa päivystää wc:n ulkopuolella, ja silti hän huomasi naputtelevansa levottomana käsinojaa ja harkitsevansa nousemista uudelleen ja uudelleen. Siinä vaiheessa, kun Tempest palasi, hän oli jo noussut puoliksi seisomaan.
Hänen vaimoparkansa.
"Rakas", hän vetosi hiljaa, ja kietoi ylellisen pehmeää huopaa tärisevän vartalon ympärille.
"Haluaisitko kuunnella musiikkia?"

Tempest halusi pois täältä. Kauas, kauas, kauas pois täältä. Mutta se ei tainnut olla vaihtoehto, joten hän vain nyökkäsi väsyneenä ja yritti löytää rauhaa hengenhädässä hakkaavalle sydämelleen Tiarnanin tutusta tuoksusta.
Miehen olisi pitänyt saada nauttia lennosta, ei joutua holhoamaan häntä kuin pikkulasta. Ei varsinkaan joutua kantamaan häntä. Mikä toivoton vaimo.
Kun hän näki, että seitsemästä tunnista oli edelleen jäljellä kolme, hänen teki mieli itkeä. Ja kun he olivat laskeutuneet Dohaan ja odottivat viimeistä, Seychelleille vievää lentoa, Tempest itki. Hän vajosi kerälle loungen nojatuoliin ja itki puhdasta, sielua riipivää tuskaa.

Vielä melkein kuusi tuntia lentoa edessä.
Rehellisesti sanottuna Tiarnaninkin olisi tehnyt mieli itkeä. Tempestin ahdistus oli niin käsinkosketeltavaa, että se tuntui porautuvan suoraan hänen sydämeensä. Hän olisi tehnyt mitä vain helpottaakseen vaimonsa oloa.
Ja silti hän oli ehdottanut tätä matkaa.
Kaikki olisi paremmin, kunhan he pääsisivät perille.
"Kultapieni", hän vetosi hellästi ja polvistui nojatuolin eteen, silitti vaaleita hiuksia ja painoi niiden joukkoon suukon.
"Ei enää pitkälti, enää yksi lento."

Enää yksi lento. Ajatus sai Tempestin toivomaan kuolemaa. Hänen koko kehonsa oli uupumuksesta äärirajoillaan, voimaton alkukantaisen, lihakset kouristavan pelon edessä.
Hänen olisi pitänyt hävetä tunteenpurkaustaan. Mutta hän ei voinut mitään itkulle, joka purkautui ulos ja ravisteli häntä. Hän oli niin kammottavan väsynyt, väsynyt pelkoon, väsynyt lentokoneiden jylinään, väsynyt ahtaisiin tiloihin, väenpaljouteen, meluun ja hälinään. Se tuntui melkein fyysiseltä tuskalta hänen korvissaan.
Tempest nosti päätään ja pyyhkäisi poskiaan, tehden sitten Tiarnanille tilaa samaan nojatuoliin.

Tiarnan istahti nojatuoliin ja veti Tempestin paremmin syliinsä, kietoen käsivartensa suojelevasti tämän ympärille. Jos se vain olisikin riittänyt karkottamaan kammottavan pelon.
Yksi lento, sitten he saisivat nauttia meren läheisyydestä.
"Toivon, että ensimmäinen yömme saarella olisi tähtikirkas", hän totesi, ja painoi uuden suudelman vaaleiden hiusten joukkoon.
Kaikki hyvin. Enää yksi lento. He selviäisivät siitä kyllä.

Tempest makasi voimattomana Tiarnanin sylissä, pää miehen hartiaa vasten retkottaen. Silmät painuivat kiinni ja hengitys takelteli tukkoisana, kun hän yritti keskittää ajatuksensa tähtikirkkaaseen yöhön ja mereen täynnä tähtiä. Pian hän saisi uida lämpimässä, kirkkaassa, turkoosissa meressä – kuka tiesi, millaisia ihmeitä se kätkisi sisäänsä.
Tiarnanin tuoksu, lämpö ja sykkeen tuttu rytmi valoivat rauhaa myös Tempestiin, helpottivat lihasten uupunutta kireyttä ja tekivät hengittämisestä helpompaa.
"En halua olla sinulle taakka", hän sanoi hiljaa.

Tiarnan siirsi toista kättään niin, että saattoi hieroa hellästi Tempestin selkää. Hän voisi tarjota naiselle kunnon hieronnan sitten, kun he olisivat perillä, yrittää helpottaa lihaksiin kertynyttä jännitystä.
Auttaa unohtamaan, että heillä olisi vielä edessään paluumatka.
"Rakas, sinä et ole taakka", hän vakuutti painokkaasti, kulmat hieman kurtistuen."
"Sinä pelkäät. Siinä ei ole mitään pahaa."

Tempest tunsi olevansa taakka. Avuton, toivoton taakka, jota Tiarnanin piti pitää sylissään ja kantaa kuin pikkulasta, koska täysin turvallinen lentokone oli ylitsepääsemätön este. Hän antoi päänsä levätä miehen olalla ja heidän siirtyessään vihdoin viimeiseen koneeseen, kätki kasvonsa tuttuun kaulataipeeseen ja yritti kuvitella itsensä kauas, kauas pois.
Ehkä jos hän ei näkisi lentokonetta, hän voisi unohtaa joutuneensa jälleen sellaiseen.
Se suunnitelma tosin kuolisi viimeistään siinä vaiheessa, kun hänen olisi siirryttävä omalle penkilleen nousua varten. Ajatuskin sai hänet huonovointiseksi.

Vielä viimeinen etappi. Viimeinen etappi, ja sitten tämä olisi ohi, hetkeksi. He voisivat keskittyä turkoosiin mereen, tähtiin ja kiireettömiin päiviin, tutkia yksityistä lomasaartaan. Vierailla Kuusaarella.
Kunhan he vain selviäisivät tästä yhdestä koettelemuksesta.
Tottuneesti Tiarnan istahti omalle penkilleen Tempest sylissään, käsivarret suojelevasti tämän ympärille kiedottuina. Hän olisi pidellyt naista sillä tavalla läpi koko matkan, jos olisi voinut.
"Rakas, luulen, että sinun olisi siirryttävä omalle paikallesi", hän kuiskasi pehmeästi, kun lentokonehenkilökunta alkoi kerrata ohjeita nousua varten.

Penkki tuntui kylmältä. Tempest naksautti turvavyön kiinni ja puristi hetken käsinojia, sydän rajusti hakaten ja koko keho pelosta kouristaen.
Hän ei selviytyisi tästä kauempaa. Hän hapuili laukustaan vesipullon ja toisen annoksen rauhoittavaa. Edellisellä kerralla ne olivat saattaneet hänet melkein tiedottomaan uneen, ja hän kaipasi sitä nyt epätoivoisesti. Ehkä vaikutus hellittäisi siihen mennessä, kun he saapuisivat Seychelleille.
Jos ei- Tempest ei halunnut ajatella sitä. Hän työnsi pillerit suuhunsa ja huuhtoi ne alas melkein hätäisesti ja löysi vihdoin rauhaa, kun turta, pimeä uni pyyhkäisi hänet mukaansa ja sekavat hereilläolon hetket olivat kuin unta.

Tiarnanin kulmat kurtistuivat hieman huolestuneesti.
Mutta ehkä rauhoittavat lääkkeet olivat nyt juuri sitä, mitä Tempest kaipasi, vaikka hän olikin huolissaan niiden annostelusta. Ei kai nainen ottaisi hermostuksissaan liian montaa tablettia?
Ei tietenkään. Ei hänen Emmiensä.
Siitä huolimatta huoli viipyi juovana hänen kulmiensa välissä silloin, kun kone viimein laskeutui, ja heidät johdatettiin lentokentän läpi. Vuorokausirytmi oli kadonnut täysin, samoin kuin väsymys, joka oli muuttunut jyskytykseksi jossakin hänen silmiensä takana.
Hän katseli yksin aavaa merta, ja kun heidän veneensä kiinnittyi laituriin, hän kantoi nukkuvan naisen sylissään huvilalle.
"Tervetuloa kotiin, rakas", hän kuiskasi tämän korvaan, ja suuntasi suoraan makuuhuoneeseen, jonne saattoi peitellä Tempestin lepäämään, puhtaisiin, viileisiin lakanoihin.

Tummapuiset, lasiset ovet huvilaa kiertävälle terassille paljastaisivat auringon noustua näköalan turkoosinsiniselle merelle. Nyt maailma ikkunoiden takana oli musta lukuun ottamatta terassin pehmeitä valoja. Harsomaiset, valkeat verhot ympäröivät parisänkyä ja keinahtelivat vienosti tuulessa, joka työntyi sisään raollaan olevan, lasisen oven takaa.
Lämpötila viipyi reilusti yli kahdessakymmenessä myös öisin, ja ilmassa viipyi ukkosen uhkaa painostavana kosteutena.
Tempest katseli hetken valkeaa verhoa yllään ymmärtämättä missä oli. Ajatukset olivat vielä sumeita ja tokkuraisia, ja hetken hän pohti, näkikö edelleen unta. Hän nousi ääneti istumaan ja pyyhkäisi kasvojaan. Uupumus asui lihaksissa, pahoinvointi viipyi vatsassa. Niskat olivat kipeästi jumissa ja hän hieraisi hartiaansa katsellessaan tokkuraisena ympärilleen.
He olivat perillä.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1518
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   Su Elo 05, 2018 4:06 pm

"Huomenta, rakas."
Tiarnan suoristautui leveässä nojatuolissa, johon huolella asetellut koristetyynyt hän oli työntänyt huolettomasti syrjään istahtaessaan alas. Hän ei ollut raaskinut istahtaa vuoteelle, ettei liian monesta kahvikupillisesta johtuva levoton liikehdintä olisi häirinnyt kaivattua lepoa.
"Tai yöhän nyt taitaa olla."
Tiarnan nousi seisomaan ja siirtyi istumaan vuoteen laidalle. Hän tutki vaimonsa kasvoja huolestunut juova kulmiensa välissä ennen kuin kumartui painamaan suukon pisamaiselle poskelle.
"Kuinka voit?"

Tempest tutki Tiarnanin kasvoja hetken uneliaana ja kohotti toisen kätensä tutkimaan niiden piirteitä, piirtämään sormenpäällään kulmakarvan, poskipään ja leuan linjaa.
"Hei", hän tervehti ääni painuksissa ja hieraisi omaa silmäänsä.
"Sinä toit minut paratiisiin." Ajatus sai kultaiset silmät kostumaan, ja Tempest kiersi käsivartensa tiukkaan halaukseen miehen ympärille, haudaten kasvonsa tämän kaulataipeeseen. Tiarnan oli uskomaton mies. Oliko mies joutunut kantamaan hänet tänne?
"Kiitos."

Hymy siristi Tiarnanin myrskysilmiä, joiden alla viipyivät valvomisen tuomat varjot. Mutta varjot eivät viipyisi siinä ikuisesti, eivät paratiisissa, joka oli varattu vain heille.
Hän painoi suudelman vaaleiden hiusten joukkoon ja kietoi käsivartensa vaimonsa ympärille, vetäen tämän hellästi syliinsä.
"Olen onnellinen, mikäli se saa sinut hymyilemään", hän vastasi, ääni hieman painuksissa mutta silti täynnä hellyyttä.
"Tahdotko nähdä meren?"

Tiarnanin täytyi olla uupunut. Matka oli ollut kauhistuttava ja loputtoman pitkä, ja miehen oli täytynyt huolehtia hänestä. Hölmöstä lentopelkoisesta.
"Juuri nyt haluan nähdä vain sinut", hän vastasi ja kohotti päänsä katsellen myrskysilmiä. Hän kosketti varjoa toisen alla.
Anteeksi, että olen taakka.
"Kuinka sinä voit?"

Tiarnan naurahti käheästi ja siirsi toisen kätensä silittämään pisamaista poskea.
"Tässä minä olen", hän vastasi ja kumartui painamaan suudelman vaimonsa otsalle. Hän voisi pian nousta ja laittaa smoothien tuoreista hedelmistä, joita heitä varten oli varattu, mutta sitä ennen hän viipyisi vielä hetken Tempestin vierellä.
"Kaikki hyvin. Olen paratiisissa vaimoni kanssa, ja meillä on edessämme kiireettömiä päiviä. Epäilen, että asiat eivät voisi olla paremmin."

Tempest tutki miehen silmiä pohtien, pehmittikö Tiarnan totuutta hänen vuokseen. Melkein vuorokauden matkustus absoluuttisen kauhun vallassa oli uuvuttavaa ja lääkkeet tekivät hänen ajatuksistaan edelleen sameita.
Hänen pitäisi oppia matkustamaan itsenäisesti, ei Tiarnanin pitäisi joutua huolehtimaan hänestä tällaisessa mittakaavassa.
"Olen pahoillani", hän kuiskasi onnettomana ja puraisi alahuultaan, ennen kuin upotti sormensa miehen tummiin, hopean juovittamiin hiuksiin.
"Olet niin uskomattoman kultainen, kiltti mies."

Onneton sävy Tempestin äänessä vihlaisi Tiarnanin sydäntä kipeänä.
"Rakas, ei sinun tarvitse olla", hän vakuutti, silittäen pisamaista poskea hellästi peukalollaan ennen kuin painoi uuden suukon naisen otsalle.
"Sinun ei tarvitse koskaan olla pahoillasi sen vuoksi, että pelkäät tai tarvitset apua."
Myötä- ja vastoinkäymisissä, eikö avioliitossa ollut perinteisen valan mukaan kyse juuri siitä? Hän toivoi, että olisi jollakin tavalla voinut vakuuttaa Tempestin siitä, että kaikki oli hyvin.
Hän naurahti pehmeästi ja suukotti otsaa uudelleen.
"Äitini kasvatti minut hyvin."

Tempest oli silti pahoillaan. Hän tutki kauniita, sielukkaita myrskysilmiä ja hipaisi tummia ripsiä sormenpäällään, ennen kuin silitti sillä kulmakarvaa ja antoi kätensä sitten vaeltaa takaisin miehen hiuksiin, jotka tuntuivat kutsuvan hänen sormiaan.
"Kuinka matka meni?" hän kysyi potien huonoa omaatuntoa siitä, että oli jättänyt miehen yksin ja vastuuseen hänestä.
"Pelkään, etten muista paljoa." Kehossa ja mielessä viipyvä uupumus oli kuitenkin niin todellinen, ettei hän pelännyt uneksivansa siitä huolimatta, että kaunis huone, keinuvat, valkeat verhot ja eksoottinen, makea lämpö tuntuivat unenomaisilta. Lasisten ovien takana pimeys oli elävää ja terassin valot piirsivät trooppisten puiden ja kasvien siluetteja yöhön.
Tiarnan oli tuonut hänet paratiisiin. Ajatus oli saada hänen silmänsä kostumaan uudelleen kiitollisuudesta.

Tiarnan kurtisti kevyesti kulmiaan ja mietti, kuinka olisi vastannut Tempestin kysymykseen. Pelkkä yksinkertainen "hyvin" olisi tuntunut jonkinlaiselta vähättelyltä naiselle, joka oli joutunut käytännössä huumaamaan itsensä lääkkeillä selvitäkseen matkan loppuun. Vastaavasti hän ei kuitenkaan halunnut nostaa kyseistä seikkaa esiin, sillä tiesi Tempestin potevan syyllisyyttä jo valmiiksi.
"Kaikki sujui häkellyttävän hyvin aikataulussa", hän vastasi lopulta, hymy silmäkulmissaan viipyen.
"Ja nyt olemme täällä... Oletko varma, ettet haluaisi kurkistaa merta? Se on aivan tuossa noin."
Hän nyökäytti päällään lasiovien takaa avautuvaa patiota kohti.

Tempest pudisti päätään ja tutki miehen silmiä, sukien hellästi tummia hiuksia. Hän ei ollut varma, voisiko repiä itseään pois meren luota, kun pääsisi sen luo. Ja hän halusi omistaa tämän hetken Tiarnanille.
"Rakastan sinua aivan valtavan paljon, tiedäthän sen?" hän kysyi ja hipaisi huulillaan miehen poskipäätä.
Pitkä matka oli jättänyt olon nuhjuisaksi ja pahoinvointi viipyi vatsassa. Ajatus suihkusta oli ihana. Kylvystä vielä ihanampi, mutta hän ei ollut varma, pysyisikö hereillä, jos unohtui kuumaan veteen.
"Haluaisin käydä suihkussa. Ehkä haluaisit mukaan?"

Tiarnan hymyili hellästi, melkein häkeltyneenä.
"Minulla oli siitä toive. Ja minäkin rakastan sinua, Em", hän vastasi ja vei toisen kätensä silittämään Tempestin niskaa. Ehkä hän voisi myöhemmin hieroa tiehensä matkan tuoman kireyden naisen selästä ja hartioista.
Myöhemmin. Aika ei loppuisi kesken.
Pyyntö sai myrskysilmät siristymään.
"Ehdottomasti", hän vastasi, ja painoi suudelman Tempestin kämmenselälle ja nousi seisomaan, tarjoutuen auttamaan myös Tempestin ylös.
Silmissä tuikahti jälleen nuori poika Skotlannin saarelta.
"Odotahan, kun näet, millainen suihku meillä on..."

"Oh?" Tempest kysyi kohottautuen hieman huterasti jaloilleen ja sukaisi pehmeitä, melkein valkeita hiuksia taakse kasvoiltaan.
"Näytä ihmeessä tietä", hän sanoi suoden miehelle hymyn ja poimi laukustaan toalettipussinsa, vaikka tällä hetkellä kaipasi vain virtaavan veden alle astumista ja matkan muiston huuhtomista pois nihkeältä tuntuvalta iholtaan.
"Täällä on ihanan lämmin." Hän ei uskaltanut ajatella, miltä päivän lämpötila voisi tuntua suorassa auringonpaahteessa, jos yö tuntui melkein kuumalta.

Hieman huteralta vaikuttava liikkuminen havahdutti Tiarnanin huolen, mutta hän työnsi sen päättäväisesti syrjemmälle. Tempest ei kaivannut hänen holhoamistaan, ja hän voisi huolehtia vaimostaan myös miettimättä toistuvasti mahdollisia skenaarioita siitä, mikä voisi olla vialla.
He voisivat nauttia virkistävät, raikkaat smoothiet suihkun jälkeen.
"Yöllä lämpötila on miellyttävä", hän myönsi ja painoi kätensä kevyesti Tempestin selkää vasten lähtiessään johdattamaan tätä makuuhuoneen jatkeena olevaan kylpyhuoneeseen.
"Voimme ihastella yötä samalla kun käymme suihkussa..."
Hymy nyki hänen suupielissään.

Tempest katsahti Tiarnania hämmentyneenä, pohtien mikä sai miehen huvittumaan noin. Hän ymmärsi nähdessään loisteliaan, laatoitetun kylpyhuoneen ohessa olevan pienen puutarhan, jossa luonnonkivistä kasattuun muuriin oli rakennettu suihku. Yllä aukeni yötaivas, jossa pilvien lomassa saattoi erottaa muutamia tähtiä. Pimeys siritti ja huhuili elämää, rikkaan vihreät kasvit pienessä puutarhassa keinahtelivat lämpimässä tuulessa.
Tempest tuijotti näkyä hetken tyrmistyneenä, ennen kuin räpäytti ja laski kantamuksensa pienelle, puiselle penkille laatoitetun polun vierellä ja pujottautui sitten ulos vaatteistaan. Lämmin ilma tuntui ihanalta paljaalla iholla, ja nainen astui epäröimättä laatoitetulle lattialle suihkun alla, vääntäen hanan päälle.
"Tuletko?" hän kysyi Tiarnanilta ja kallisti päätään taakse, antaen veden huuhtoa hiuksiaan.

Nyt aiemmin tukahdutettu riemu pääsi valloilleen ja sai Tiarnanin kasvot loistamaan poikamaisen innostuneesta virnistyksestä.
Hän oli joskus kiusannut amerikkalaisia, ehdottoman kaupunkilaisia ystäviään vakuuttamalla, että kotona Lewiksella heidän suihkunsa oli sijainnut pihalla, ja vesi saatiin metallisesta sadevesisäiliöstä. Se ei tietenkään ollut ollut totta, mutta oli mennyt muutamaan kertaan täydestä.
Hänen vaimonsa näytti melkein epätodelliselta riisuutuessaan tähtien loisteessa. Jokin eksoottinen kukka levitti ilmaan makeanpehmeää tuoksuaan.
Vasta Tempestin sanat saivat Tiarnanin havahtumaan lumouksestaan ja aloittamaan kevyen kauluspaitansa riisumisen.
"Olet hyvin kaunis", hän vetosi käheästi, kun viimein vaatteista vapauduttuaan astui lähemmäs.

Vesi tuntui iholla vielä ihanammalta kuin lempeän tuulen raikastama ilma. Vesi oli aina ollut hänen elementtinsä, ja Tempest tunsi sydämessään, että se oli osa häntä kuin se olisi hänen kotinsa. Hän pyyhkäisi hiuksia pois kasvoiltaan ja katsahti Tiarnania, laskien sitten katseensa ujoon hymyyn sulaen.
Miehen riisuutuessa hän vaahdotti hiuksensa hedelmäisellä shampoolla ja huuhtoi ne, ojentaen kättään Tiarnania kohti.
"En tiedä, kuinka kiittää sinua siitä, että toit minut tänne", hän vetosi.

Ujo katse oli aina ajaa hänet hulluksi.
Tiarnan tarttui Tempestin ojennettuun käteen ja painoi sen kämmenselälle suudelman. Hän ei irrottanut otettaan, vaan käänsi käden hellästi toisinpäin ja suukotti myös kämmenen.
"Rakas, ei sinun tarvitse kiittää", hän muistutti hellästi, kun hipaisi hoikkaa selkää sormenpäillään.
"Olet aarteeni, haluan tehdä asioita, jotka tekevät sinut onnelliseksi."
Hän siirsi kosteita, vaaleita hiuksia syrjään painaakseen suukon paljaalle niskalle.

Suudelmat saivat hänen sydämensä lepattamaan.
"Sinä olet minun aarteeni", Tempest vetosi takaisin, ohjaten suihkun veden myös Tiarnanin ylle.
"Minä haluan tehdä asioit-", hän aloitti, mutta niskalle painettu suudelma sai hänet hapuilemaan sanoja, kun silmät painuivat kiinni ja Tempest nojautui kevyesti miehen lämmintä rintaa vasten.
"Asioita, jotka... Tekevät sinut, mmm, onnelliseksi."

Lauseen katkeaminen täytti Tiarnanin häkellyttävällä onnentunteella, ja sai hänen silmänsä siristymään ovelasti tavalla, jota häntä parempi herrasmies olisi todennäköisesti hävennyt. Oli varmasti jonkin kirjoittamattoman lain mukaan väärin kiusata vaimoaan niin, että tämä unohti hetkeksi, mitä oli ollut sanomassa - ainakin, jos vaimo oli yhtä herkkä kuin Tempest - mutta hän oli heikko, heikko mies.
"Sinä teet minut onnelliseksi", hän muistutti, ja hipaisi niskaa uudelleen huulillaan.

Tempest toivoi niin hyvin hartaasti, sillä Tiarnan teki hänet sanattoman onnelliseksi. Huulten kosketus niskalla sai hänet nojautumaan miehen syliin. Selkää alas kulkevat väreet tuntuivat varpaissa saakka ja saivat ajatukset karkaamaan hänen ulottuviltaan.
Miten ihanalta Tiarnanin kosketus tuntui.
Hetken emmittyään Tempest kääntyi hitaasti ympäri, kurottui varpailleen ja painoi huulensa miehen huulille.

Tiarnan kietoi käsivartensa hellästi Tempestin ympärille, samalla kun vesi virtasi heidän iholleen. Se tuntui virkistävältä pitkän matkustamisen jälkeen. Hän ei ollut uskaltanut jättää vaimoaan kovin pitkäksi aikaa yksin, joten päästyään perille hän oli ottanut vain pikaisen suihkun ennen kuin oli vaihtanut puhtaisiin vaatteisiin.
Hän hellitti otettaan sen verran, että Tempest saattoi kääntyä hänen sylissään, ja vastasi naisen suudelmaan.
He olivat selvinneet matkasta.
He olivat nyt perillä.
Ajatus sai hänet halaamaan Tempestiä hieman tiukemmin.

Trooppisen yötaivaan alla suihkussa seisominen oli melkein yhtä unenomaista kuin vatsanpohjaa nipistävä suudelma hänen aviomiehensä kanssa. Suihku teki olon raikkaammaksi ja virkeämmäksi, vaikka matkan aiheuttama uupumus viipyikin raajoissa kuin lyijy.
Hän vetäytyi suudelmasta hengittämään ja nojasi päänsä Tiarnanin rintaan, kun maa keinahteli hänen jalkojensa alla. Sormenpäät piirsivät mielikuvituskarttoja miehen paljaaseen selkään, jota pitkin suihkun vesi ryöppysi.
"Rakastan sinua valtavan paljon", hän huokasi silmät kiinni painuen. Ne tuntuivat olevan aina ensimmäiset sanat hänen mielessään.

Suudelman pitkittyessä Tiarnan huomasi toivovansa, etteivät he olisi olleet niin uupuneita matkan jäljiltä. Että he olisivat voineet jatkaa heti siitä, mihin he olivat jääneet, kun kyyti lentokentälle joskus vuosia sitten - siltä se tuntui - oli saapunut ja pakottanut heidät mukaansa.
Mutta he molemmat tarvitsivat vielä lepoa.
Tiarnan irrotti toisen käsivartensa Tempestin ympäriltä pyyhkäistäkseen kosteita, vaaleita hiuksia tämän korvan taakse.
"Ja minä rakastan sinua aivan yhtä valtavasti", hän vastasi ääni käheänä.
"Haluaisitko nyt nähdä meren?"

Tempest pudisti jälleen päätään. Hetken hän olisi vielä Tiarnanin, ennen kuin meri pyyhkäisisi hänet mukaansa – ja paratiisin turkoosinsinisen, lämpimän meren näkeminen oli kuulunut hänen unelmiinsa vuosia. Hän halusi nähdä sen auringon noustua, hehkuvana ja kutsuvana.
Hän halusi kahlata suoraan aaltoihin.
"Mennäänkö nukkumaan?" hän ehdotti punoen sormensa miehen käteen ja sammutti suihkun. Aamuun ei tainnut olla enää kovin montaa tuntia aikaa, mutta ehkä huimaus hellittäisi hetken levolla.

Vaikka suihku olikin jo sammunut, Tiarnan otti vielä hetken pidelläkseen Tempestiä sylissään. Hän painoi suudelman vaaleiden hiusten joukkoon ja silitti siroa selkää.
"Mennään nukkumaan", hän vastasi sitten ja hellitti otettaan, kurkottaakseen tummapuisesta telineestä valkoisen, unelmanpehmeän pyyhkeen. Hän kietoi sen hellästi vaimonsa ympärille.
"Ellet tahdo tuoretta, hedelmäistä smoothieta?"

Tempest pudisti päätään. Hän tunsi olonsa sen verran heikkovointiseksi, ettei ollut varma, pysyisikö smoothie alhaalla.
"Olisi vain ihana ajatus vajota sänkyyn", hän vastasi ja puristi hellästi miehen kättä.
"Vielä ihanampi, jos olet vieressäni." Tiarnanin täytyi olla uupunut pitkän matkan jäljiltä, varsinkin miehen jouduttua huolehtimaan itsensä lisäksi vielä lentokammoisesta typeryksestä.
Hän käpertyi pyyhkeen suojaan ja veti sitten miestä mukanaan takaisin makuuhuoneen suuntaan. Jos he eivät saisi unta, he voisivat katsella auringonnousua.

Tiarnan ei käynyt inttämään vastaan ja muistuttamaan, että Tempest tarvitsi ruokaa ja nestettä pysyäkseen kunnossa. Sen sijaan hän painoi uuden suudelman naisen hiusten joukkoon ja harppasi lähemmäs. Hän pujotti käsivartensa vaivattomasti Tempestin polvitaipeeseen ja nosti tämän syliinsä.
Ei kai missään ollut olemassa sääntöä siitä, että morsiamen kynnyksen yli kantamisen tuoma hyvä onni ei olisi voinut moninkertaistua jokaisen kynnyksen myötä?
"Olet jumalaisen kaunis, rakas", hän muistutti hiljaa, kun lähti kantamaan Tempestiä takaisin makuuhuoneen puolelle.

Sanat saivat Tempestin kätkemään häkeltyneen hymyn miehen rintaan. Hän antoi päänsä levätä rentona paljaalla hartialla ja kuunteli rintakehän alla sykkivää sydäntä unenomaisen paratiisihuvilan leijuessa hänen ohitseen.
Hän yritti painaa eksoottisia, melkein makeita tuoksuja mieleensä. Kuinkakohan kaunis maisema olisi, kun aurinko valaisisi sen?
"Jää viereeni", hän vetosi ja nosti päätään niin, että saattoi hipaista miehen kaulaa huulillaan.

"Totta kai", Tiarnan vakuutti.
Tietenkin hän jäisi vaimonsa viereen, hänellä ei ollut kiire minnekään. Puhelin ei soisi, kukaan ei haluaisi häntä haastatteluun tai kuvauksiin, hän olisi nämä viikot yksin Tempestin.
Makuuhuoneessa hän istahti takaisin muhkean vuoteen laidalle, mutta ei laskenut Tempestiä aivan vielä sylistään vaan haki viipyilevää suudelmaa tämän huulilta.

Tempest vastasi unenomaiselta tuntuvaan suudelmaan. Se tuntui palauttavan hänet usein epätodelliseen hetkeen, jona Tiarnan oli suudellut häntä ensimmäisen kerran.
Nyt he olivat naimisissa – ja mies oli kantanut hänet varsin kirjaimellisesti paratiisiin viettämään häämatkaa, joka saisi hänet todennäköisesti nipistelemään käsivartensa mustelmille.
Hän hamusi uutta suudelmaa tuoreen aviomiehensä huulilta ja antoi sormiensa upota tummiin, hopean kirjomiin hiuksiin.

Tiarnan vastasi uuteen suudelmaan enemmän kuin mielellään. Jo nyt rankan matkan muisto alkoi haipua jonnekin taka-alalle, se ei vellonut enää kipeänä ja syyttävänä mielessä. Tempest voisi olla onnellinen täällä, siitä huolimatta, että matka oli ollut kammottava.
Hän suoristautui hieman irtautuakseen suudelmasta ja tutkiakseen Tempestin kasvoja.
"Luulen, että et tarvitse lainkaan vaatteita nukkuaksesi", hän huomautti hetken kuluttua, ikään kuin olisi harkinnut asiaa tarkkaan.
"Mutta mikäli tahdot, voin etsiä sinulle yöpaidan."

Hän painoi katseensa hymyillen ja silitti sormenpäillään Tiarnanin niskaa.
"En tarvitse", Tempest vastasi ja nojautui hipaisemaan huulillaan miehen komeaa poskipäätä, "jos et sinäkään." Lämpö tuntui ihanalta iholla, ja hän kiemurteli vapaaksi pyyhkeestä Tiarnanin sylissä, nakaten sen kuivamaan tuolin selkänojalle, ennen kuin laski toisenkin kätensä miehen niskalle ja kosketti huulillaan toista poskipäätä.

Tiarnania hävetti myöntää, kuinka ilahtunut hän vastauksesta oli.
"Uskoisin olevani varsin tyytyväinen näin", hän vastasi ja selvitti hieman kurkkuaan. Nenänpää hipaisi Tempestin ohimoa ennen kuin hän kääntyi niin, että saattoi laskea naisen vielä avoimeen vuoteeseen ja asettua itse kyljelleen tämän vierelle. Mikäli yö alkaisi tuntua iholla viileältä, hänen tarvitsisi vain kurkottaa untuvaisen keveän peitteen reunaa kohti ja vetää se heidän suojakseen.

Tempest jäi selälleen sängylle, mikä tuntui pitkän matkan jälkeen uskomattoman hyvältä, ja käänsi päänsä Tiarnania kohti voidakseen tutkia miehen kasvoja, vaikka oli tallentanut niiden piirteet muistiinsa lukemattomia kertoja ja saattoi piirtää ne ulkomuistista.
Hän ojensi toisen kätensä jäljittelemään poskipään ja leuan linjaa, siloittamaan tummaa kulmakarvaa, kun tutki sielukkaita myrskysilmiä, jotka olivat vierailleet hänen unissaan vuosikausia. Hän tunsi menettävänsä ajantajunsa, kun unohtui katselemaan Tiarnania. Katse vaelsi miehen kasvoilla sormenpäiden mukana ja sai lämpimän, yksityisen hymyn hiipimään kultaisiin silmiin ja suupieliin.

Tiarnan oli melko vakuuttunut siitä, että oli aikeissa sanoa jotakin. Ehkä hänen oli ollut tarkoitus ehdottaa, että he voisivat yrittää nukkua vielä hetken - vaikka mikä kiire heillä periaatteessa oli, muu kuin hänen palava halunsa päästä näkemään, kuinka Tempest kohtaisi lupaillun meren ensimmäistä kertaa. He voisivat nukkua aamulla niin pitkään kuin haluaisivat.
Hän unohti kuitenkin täysin, mitä oli ollut aikeissa sanoa, ja jäi sen sijaan hiljaisena seuraamaan, kuinka Tempest tutki hänen kasvojaan. Puhuminen olisi jollakin tavalla rikkonut hauraan hetken, siltä hänestä tuntui.

Sormenpäät vaelsivat keveinä pitkin nenän profiilia, hyväilivät leuan linjaa ja valuivat uteliaina kaulalle ja solisluille, ennen kuin palasivat jälleen ylös ja piirsivät muistiin korvan kaaria. Ne hipaisivat hiusten hopeisia juovia kaipaavina. Katse seurasi kosketusta ja palasi lopulta hymystä pehmeänä Tiarnanin silmiin.
Tempest nojautui lähemmäs ja painoi hellän suudelman miehen suupielelle, ennen kuin käpersi itselleen pesän peittoon ja asettui Tiarnanin kylkeen, nojaten päänsä lämmintä rintakehää vasten.

Tiarnan pysyi kärsivällisesti liikkumatta, vaikka samaan aikaan hänen lihaksensa olisivat halunneet jännittyä ponnistaakseen hänet parempaan asentoon, niin että hän olisi voinut suudella vaimoaan. Mutta heillä ei ollut mitään kiirettä, hän muistutti itselleen yhä uudelleen.
Lopulta hän ojensi käsivartensa niin, että saattoi vetää Tempestin kainaloonsa ja painaa suudelman tämän vaaleiden hiusten joukkoon.
"Mitä mietit?" hän kysyi hellästi.

Tempest antoi silmiensä painua kiinni. Tiarnanista huokuva lämpö hiipi hänen ihollaan ja tuttu tuoksu teki hänen olonsa kotoisaksi. Ehkä he todella saattoivat löytää kodin vain toisistaan.
"Että rakastan sinua", hän vastasi naurahtaen hiljaisella hämillisyydellä ja hieraisi ohimoaan miehen rintakehää vasten. Ehkä häämatka olisi tullut aloittaa kiihkeällä syleilyllä, mutta uupumus painoi raajoissa ja veti häntä uneen.

Tiarnanilla oli hyvin kotoisa olo. Ainoastaan kissat puuttuivat, niiden olisi kuulunut kiipeillä heidän päällään, kunnes ne olisivat löytäneet mieluisensa paikan nukkua. Sittenkin ne olisivat mölynneet, kehränneet kuin pienet höyrykoneet. Romanan olisi kuulunut tuijottaa häntä syyttävästi, mantelisilmät kaventuen.
Mutta muutoin kaikki oli täydellistä.
"Minäkin rakastan sinua", hän vastasi ja käänsi päätään painaakseen suukon Tempestin hiusten joukkoon.
"Aamuun on vielä hetki, ehdit jatkaa unia, jos tahdot."

* * *

Aurinko oli noussut jo pilvien kirjoman taivaan laelle, välittämättä kohosiko se Intian valtameren vai Arabianmeren takaa. Taivas hehkui sinistä tuulessa ajelehtivien pilvien takana ja sai yksityisen Fregate Islandin rantoja pyyhkivän meren hohtamaan sinisen, turkoosin ja vihreän sävyissä. Tuuli sai trooppiset, vehreät kasvit ja puut suhisemaan, mutta Tempest havahtui unesta vaahtopäiden pehmeään, tuttuun kohinaan, kun ne vyöryivät valkoiselle, kuumalle rantahiekalle ja iskeytyivät rannan kallioita vasten.
Hetken hänen oli vaikeaa muistaa, missä oli, mutta pylvässängyn valkeat, tuulessa vienosti keinuvat verhot ja makea, eksoottinen tuoksu kertoivat, että he eivät olleet kotona. Tempest hieraisi silmäänsä ja venytteli raukeasti jalkojaan, katsahtaen ympärilleen, kun muisti, missä he olivat. Häämatkalla.

"Huomenta, vaimoni."
Tiarnan istui vuoteen toisella puolella, kevyeen valkeaan paitaan ja shortseihin pukeutuneena. Hän ei ollut osannut nukkua enää siinä vaiheessa, kun aurinko oli alkanut hilata itseään yhä ylemmäs, sen säteiden tunkeutuessa ohuiden verhojen lomasta melkein kiusoitellen. Hän olisi voinut vetää pimennysverhot suurten ikkunoiden eteen, mutta se olisi tuntunut hirvittävältä tuhlaukselta.
Hän laski lukemansa kirjan huolimattomasti yöpöydälle, niin että saattoi keskittyä ainoastaan Tempestiin.
"Nukuitko hyvin?"

Häkeltynyt hymy valaisi Tempestin kasvot ja sai hänet kätkemään ne hetkeksi valkeaan, muhkeaan tyynyynsä.
Vaimo. Ajatus sai hänen sydämensä lepattamaan epäuskoisesta, hämillisestä onnesta.
"Huomenta", hän kosketti kuumenevaa poskeaan ja kohottautui hitaasti istumaan, juoksuttaen sormet läpi kesyttömiksi kuivaneista, vaaleista hiuksistaan, "oikein hyvin. Entä sinä?"

"Oikein hyvin", Tiarnan vakuutti, ja katsellessaan vaimoaan hän harkitsi, olisiko väärin houkutella tämä viettämään ensimmäinen päivä kokonaan vuoteessa.
Hän oli halunnut näyttää meren.
Yrittäen löytää sisäisen herrasmiehensä Tiarnan pyyhkäisi sormet läpi Tempestin hiuksista ja kumartui suukottamaan tämän poskea.
"Aamupalaa ja sitten rannalle?"

Tempest oli aikeissa vastata myöntävästi, mutta rannan mainitseminen sai hänet kääntämään katseensa lasisiin oviin, joista avautui näkymä siniselle merelle. Hymy haihtui melkein hartaan häkellyksen tieltä, kun hän unohtui hetkeksi katselemaan meren väriä silmät suurina ja laski sitten jalkansa lattialle kuin hypnotisoituna.
"En voi uskoa, että olen täällä", hän huokasi ja epäuskoinen hymy hiipi takaisin pisamaisille kasvoille. Tempest kyykistyi matkalaukulleen ja suoristautui vetäen tummansinisen uimapuvun ylleen.
"Tai rannalle nyt heti?"

Tiarnan seurasi hiljaa, kuinka Tempest tuli hiljalleen tietoiseksi merestä, joka heitä ympäröi.
Hän olisi todella halunnut suostua, kantaa vaimonsa suoraan rannalle. Mutta hänellä oli aviomiehen vastuu.
"Haetaan sinulle ensin juotavaa", hän vetosi, kun kömpi itsekin ylös sängystä.
"Tai minä haen sinulle juotavaa, sillä välin kun etsit aurinkovoiteen?"
Häntä kauhistutti ajatellakin Tempestin valkeaa ihoa yhdistettynä auringon voimaan.

Meri veti häntä puoleensa niin, että Tempestin piti purra huultaan ja ottaa muutama, malttamaton askel paikallaan, ennen kuin hän saattoi kumartua uudelleen etsimään aurinkorasvaa laukustaan.
Tiarnan oli varmasti oikeassa – mutta miten kauan hän oli haaveillut lämpimään, turkoosiin mereen sukeltamisesta. Hän poimi pompulan hampaidensa väliin ja juoksutti harjan huolettomasti läpi vaaleista hiuksistaan ja kiepautti ne nutturalle. Hän vaelsi terassille johtavien ovien vierelle tähyilemään ulos samalla, kun hieroi rasvaa käsivarsiinsa ja kasvoilleen.

Sillä välin kun Tempest etsi aurinkovoiteen, Tiarnan vaelsi heidän moderneilla kodinkoneilla varustettuun keittiöönsä, jonka jääkaappi oli täytetty heidän toiveidensa mukaan. Hän tutki hetken valikoimaa ennen kuin valikoi mukaansa kaksi pullollista tuoremehua, ja suuntasi ne mukanaan takaisin makuuhuoneeseen.
Hymy häivähti suupielissä heti, kun hänen katseensa tavoitti malttamattoman olennon ovenpielessä.
"Mehua", hän vetosi, ja painoi viileän pullonpohjan kevyesti siroa niskaa vasten.

Tempest hätkähti viileää kosketusta ja suli hymyyn havahtuessaan Tiarnanin läsnäoloon mietteistään.
"Kiitos", hän sanoi ottaessaan pullon vastaan ja oli jo laskemassa kättään oven kahvalle, mutta muistutti itseään elämän realiteeteista ja ojensi sen sijaan aurinkorasvaa Tiarnanille.
"Olisitko kiltti?" hän kysyi viitaten niskaansa ja selkäänsä kohti, jonka tummansininen, tyylitellysti leikattu uimapuku jätti paljaaksi.

"Enemmän kuin mielelläni", Tiarnan vakuutti. Hän laski oman tuoremehunsa läheisen lipaston päälle ja tarttui aurinkorasvaan. Puristettuaan sitä sormenpäihinsä hän alkoi levittää suojaavaa voidetta hellän päättäväisesti sirolle niskalle, hieroen sitä samalla kun levitti voidetta.
Hän todella teki sen enemmän kuin mielellään.
"Tämä on hyvin viehättävä uimapuku."

Hän oli vaikeassa välikädessä. Jokainen solu janosi merta kohti, koskettamaan suolaisia, lämpimiä aaltoja ja hiekkaan murtuvia vaahtopäitä – ja samaan aikaan hänen sydämensä halusi viipyä Tiarnanin syleilyssä. Hellä kosketus niskalla oli saada hänet vajoamaan miehen rintaa vasten, ja Tempest haki paremman otteen ovenkahvasta.
"Kiitos", hän vastasi ja katsahti miestä olkansa yli nähdäkseen, oliko Tiarnankin vaihtanut uimapukuun.
"Kauanko olet ollut hereillä?"

Tiarnan otti tehtävänsä hyvin vakavasti. Hän ei aikonut jättää senttiäkään vaaleaa ihoa auringon ahnaille säteille alttiiksi, vaan pitäisi huolen siitä, että hänen vaimonsa olisi siltä turvassa. Käsi liikkui säntillisesti aina hieman alemmas kapealla selällä.
Laivastonsiniset uimashortsit odottivat yhä hänen matkalaukkunsa päällä.
"Tovin. Olit suloinen nukkuessasi, taisit nähdä unta."

Tempest kosketti poskeaan vaivaantuneena ja katseli ulappaa, joka välkkyi ja hehkui sinisenä. Varpaat kipristelivät malttamattomina. Miten hän janosi sukeltaa hehkuvaan mereen.
"Tarvitsetko sinä apua?" hän kysyi ja katsahti miestä olkansa yli. Ehkä Tiarnankin kaipasi aurinkorasvan tuomaa suojaa.

Ehkä oli väärin katsella, kun toinen nukkui, mutta voitaisiinkohan se antaa anteeksi, jos hän vetoaisi asemaansa tuoreena aviomiehenä? Olkoonkin, että he olivat asuneet yhdessä jo pidemmän aikaa, mutta ehkä se voitaisiin jättää perusteluissa mainitsematta?
Kun aurinkovoide varmasti suojasi koko selän ihoa, Tiarnan painoi suudelman vaaleiden hiusten joukkoon ja astui kauemmas.
"Jos viitsisit", hän myönsi, vaikka tunsikin itsensä roistoksi viivyttäessään vaimonsa ja meren kohtaamista.

Tempest poimi aurinkorasvan käsiinsä, lisäsi sitä sormenpäihinsä ja viittasi Tiarnania kääntymään ympäri, jotta voisi levittää rasvan tunnollisesti miehen selälle. Ajatukset harhailivat kohti turkoosia merta ja valkeaan hiekkaan murtuvia vaahtopäitä.
"Mistä sinä näit unta?" hän kysyi toivoen, että Tiarnan oli saanut levättyä pitkän matkan jälkeen.

Tiarnan kääntyi ja antoi itselleen luvan nauttia kosketuksesta selällään - mutta ei sen enempää, hän ei aikonut kaapata Tempestiä itselleen, vaikka mieli olisi ehkä tehnytkin. Hän oli luvannut näyttää meren, ja meren hän näyttäisi.
Vei hetken, ennen kuin hän tajusi naisen kysyneen jotakin.
"Hm? Olen pahoillani, mutta en taida muistaa. Millaista unta sinä näit?"

Kädet hieroivat rasvaa selkään ja vaelsivat paljaille kyljille, ennen kuin liikkuivat ylös lapoja ja niskaa kohti, vaikka joutuivatkin kurottelemaan hieman.
"Oh", hän vastasi kiitollisena siitä, ettei Tiarnan nähnyt hänen kasvoilleen hiipivää, kuumottavaa punaa.
"Muistan lähinnä meren ja vaatekaapin. On ihanaa tutkia uusia maailmoja unissa", Tempest jatkoi ja hieraisi nenänpieltään nolostuneena, "ja sinäkin saatoit vierailla."

Tiarnan seisoi kärsivällisesti paikoillaan, kun Tempest levitti rasvaa hänen selälleen. Tai ainakin hän halusi uskotella olevansa kärsivällinen, kun ei kääntynyt ympäri ja kaapannut naista käsivarsilleen.
Ensin meri.
"Niinkö?" hän kysyi, toista kulmaansa kohottaen, ja käänsi päätään niin että saattoi kurkistaa Tempestin kasvoja hartiansa yli.
"Olinko komea?"
Myrskynharmaat silmät siristyivät hymystä.

Tempest väisti Tiarnanin katsetta koskettaen kuumalta tuntuvaa poskeaan.
Hän yritti kasata itseään ja jatkaa aurinkorasvan levitystä, muistuttaen itseään, että täytyi olla hyväksyttävää nähdä unta aviomiehestään. Ajatus sai perhoset lepattamaan hänen vatsanpohjassaan.
"Melko", hän sanoi rykäisten pehmeästi ja antoi käsiensä vaeltaa kyljiltä rasvaamaan myös vatsaa.
"Melko komea, kyllä."

Tiarnanin kulma nousi vielä hieman korkeammalle.
"Melko?" hän toisti, hymy suupielissään nykien, eikä malttanut enää hillitä itseään vaan kiepahti ympäri, niin että saattoi sulkea Tempestin halaukseen. Oliko sen niin väliksi, jos aurinkovoide vatsalla ei ollut vielä kuivunut, uimaanhan he olivat joka tapauksessa menossa.
"Melko komea..."
Hän painoi suukon vaaleiden hiusten joukkoon.

Tempest nojasi päänsä Tiarnanin rintaa vasten ja kätki lopulta kasvonsakin sen suojaan kiertäen kätensä miehen vyötärölle. Tiarnan oli vieraillut hänen unissaan silloin tällöin siitä saakka, kun hän oli 13. Kuinka moni meni naimisiin ensimmäisen ihastuksensa ja ensirakkautensa kanssa?
"Hyvä on, hyvä on", hän mumisi lämmintä ihoa vasten, "hyvin, hyvin, hyvin komea."

Tiarnan kietoi käsiään hieman paremmin Tempestin ympärille, kun tämä piilotti kasvonsa hänen rintakehäänsä vasten. Vastaus sai hänet naurahtamaan matalasti.
"Mm, kyllä melko komeakin teki minut jo onnelliseksi", hän vakuutti, samalla kun silitti toisella kädellään uimapuvun osittain paljaaksi jättämää selkää.
"Joten, menisimmekö nyt katsomaan merta?"

"Kyllä", Tempest vastasi hieraisten poskeaan ja ravisteli mielestään unenomaiset muistikuvat myrskysilmistä, lämpimästä ihosta ja niskalle painetuista suudelmista.
Meri. Ajatus sai hänen vatsansa nipistämään innosta, ja Tempest pujahti Tiarnanin sylistä ojentaen aurinkorasvan miehen käteen, kun kumartui poimimaan monofininsä matkalaukustaan. Hän pyrähti ovelle, kiepahtaen vielä sieppaamaan Tiarnanin huomaavaisesti tuoman mehupullon, ennen kuin painoi kahvan alas alahuultaan purren ja lennähti sitten ulos vaaleat hiukset huolettomalta nutturalta vapaaksi riistäytyen.

Tiarnan oli melko varma, että hänen olisi pitänyt huolehtia myös omasta ihostaan, mutta siitä huolimatta hän hylkäsi voiteen huolimattomasti läheiselle lipastolle seuratakseen Tempestiä ulos. Ehkä yksi huolimaton aamu ei vielä koituisi turmioksi.
Kirkas auringonvalo sai hänet siristelemään silmiään ja laskemaan aurinkolasit otsalta nenälle.
"Tervetuloa paratiisiin, rakas."
Lyhyet portaat laskeutuivat patiolle, jolta alkava uima-allas näytti laskeutuvan suoraan mereen. Siinä voisi uida silloinkin, kun meri olisi liian musta tai arvaamaton.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1518
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   Su Elo 05, 2018 4:07 pm

Tempest pysähtyi hetkeksi terassille, katsomaan häkeltyneenä edessä aukeavaa näkyvää – jumalaista uima-allasta ja merta sen takana. He todella olivat paratiisissa. Hän halasi pyrstöä sylissään, silmät ihmetyksestä suurina, ennen kuin suli häikäistyneeseen hymyyn ja syöksyi sitten portaat alas harkiten sukeltavansa uima-altaaseen auringon lämmön kietoutuessa iholle, mutta hän halusi mereen.
Voi taivas, miten hän halusi mereen.
Hän jatkoi altaan ohi puisia portaita, paljaat varpaat ketterinä, suoraan alas puhtaanvalkealle, kuumalle hiekalle, jota vasten vaahtopäät murtuivat. Vedenrajassa hän pysähtyi, vesi varpaita koskettaen. Vesi oli uskomattoman kirkasta – ja todella hehkui turkoosina, tuhansissa sinisen ja vihreän sävyissä. Puhdas hiekkapohja vietti loivasti alas syvempään veteen.
Lumoutuneena Tempest kahlasi aaltoihin.

Tiarnan ei keskittynyt ympäröivään paratiisiin läheskään niin paljon kuin keskittyi Tempestin reaktioihin. Hän seisahtui hetkeksi naisen taakse ja pyyhkäisi vaaleaa, niskalta karannutta suortuvaa, ja seurasi sitten tätä portaita pitkin rantaan. Hän ei ollut itsekään käynyt patiota pidemmälle, kallioiden ympäröimä valkea hiekka oli hänellekin uusi.
Hetken se kuuluisi heille.
Hän ei halunnut rikkoa hetkeä, vaan kahlasi itsekin aaltoihin, kunnes vesi ylettyi sääriin saakka.

Meri näytti samalta kuin kuvissa, joissa se hehkui epätodellisena ja näytti kuuluvan merenneidoille ja seireeneille. Mutta tämä oli totta, se eli ja liikkui hänen ympärillään. Suolaiseen tuoksuun sekoittui jotain makeaa ja eksoottista. Hiekka oli pehmeää jalkojen alla.
Sydän hakkasi melkein euforisena, kun Tempest kahlasi epäröimättä syvemmälle, kunnes vesi ulottui melkein kainaloihin ja sukelsi sitten pinnan alla. Aallot vyöryivät pehmeinä rantaan, keinuttivat vettä hänen ympärillään. Vesi oli uskomattoman kirkasta. Muutama onnellinen kupla karkasi huulien välistä, kun Tempest katseli ympärilleen ja kohosi sitten hetkeksi pintaan hengittämään ja kiinnittämään monofinin paikalleen.

Lopeta holhoaminen, Tiarnan muistutti, kun hänen ajatuksensa ajautuivat väkisinkin merivirtoihin ja siihen, kuinka aalto saattoi kaivaa hiekan jalkojen alta. Tempest oli heistä se, joka tuntui kuuluvan yhteen meren kanssa, joka aivan varmasti tiesi kaikki vaarat vielä häntäkin paremmin.
Silti hän huomasi hartioidensa jännittyvän hieman, ennen kuin tuttu, vaalea pää ilmestyi takaisin veden pinnalle.
"Kaikki hyvin?" hän huikkasi, varjostaen silmiään käsillään.

Tempest työnsi auringossa melkein valkeina hehkuvia hiuksia pois kasvoiltaan ja nauroi kuplien, pudistaen epäuskoisena päätään.
"Ihanasti!" hän vastasi ja kiinnitti pyrstön tottuneesti kiinni jalkoihinsa. Hän veti syvään henkeä muutaman kerran, antaen auringon suudella pisamaisia kasvojaan, jotka varmasti kävisivät entistä pisamaisemmiksi matkan myötä, ja sukelsi veden alla. Pyrstö pärskäisi vettä, ennen kuin kiidätti häntä veden alla eteenpäin.
Voi taivas, miten hän oli ikävöinyt meressä uimista. Lempeää hiljaisuutta, vaivatonta painottomuutta. Sukeltaminen oli kuin lentämistä.

Merenneito.
Muuta Tiarnan ei osannut ajatella katsoessaan, kuinka pyrstö räiskytti kimaltelevia pisaroita ilmaan ennen kuin katosi veden alle. Hänen mieleensä nousi taas satu prinssistä, joka oli rakastunut merenneitoon, ja hänellä oli ikävä tunne siitä, ettei siinä ollut käynyt onnellisesti.
Hänen ei olisi pitänyt ajatella synkkiä ajatuksia häämatkallaan. Tempest oli varmasti hyvin onnellinen, kun sai liukua kristallinkirkkaassa vedessä.
Tiarnan kahlasi syvemmälle välittämättä siitä, että aallot pyyhkivät ahneesti shortsien lahkeita.

Tempest oli ekstaattisen, epätodellisen, euforisen onnellinen saadessaan liukua kristallinkirkkaassa vedessä. Se oli hänen rakkaimmat unensa todeksi muuttuneena. Hän leijui kirkkaassa, lämpimässä sinessä ja katseli syvyyteen, loputtomiin jatkuvaa, rajusti syvenevää pohjaa ja uskomattoman sinistä vettä, joka veti häntä puoleensa.
Mutta hän tiesi, että rannan poukaman takana odottaisivat merivirrat ja voimakkaat aallot. Eikä hän ollut kunnossa. Lihakset väsyivät liian nopeasti, keuhkoihin sattui eikä hengityksen pidättäminen ollut yhtä vaivatonta kuin ennen. Sydäntä vihlaisi kipeästi, kun Tempest joutui luovuttamaan ja palaamaan pintaan paljon normaalia aikaisemmin vetämään henkeä. Rasitus sai hänet yskimään.
Rantaveden tuntumassa odottava Tiarnan sai hänet sukeltamaan uudelleen ja lipumaan kirkkaan veden alla lähemmäs niin, että saattoi nostaa päänsä pintaan.
"Eikö täällä ole kaunista?"

Tiarnan huomasi laskevansa sekunteja. Melkein samalla tavalla kuin silloin, kun salama välähti, ja alkoi odottaa, milloin ukkonen jyrähtäisi. Selvittääkseen, kuinka kaukana myrsky oli.
Tällä kertaa hän laski sekunteja siihen, milloin olisi luvallista huolestua.
Se raja ei kuitenkaan tullut täyteen, kun tuttu hahmo ilmestyi pintaan ensin kauempana, ja sitten lähempänä.
"Hyvin kaunis", hän vastasi hymyillen, katse Tempestiin kiinnittyneenä.
Hänen vaimonsa oli hyvin kaunis.

Hämillinen, ujo hymy valaisi Tempestin kasvot ja hetkeksi hän painoi katseensa, onnellinen lepatus sisällään. Oli melkein yhtä vaikeaa ymmärtää, että hän oli häämatkallaan uimassa kristallinkirkkaassa meressä kuin että he olivat menneet naimisiin hetki sitten.
Hänen aviomiehensä.
Hän veti miestä muutaman askeleen syvemmälle ja kurottui sitten kietomaan kätensä Tiarnanin niskalle, nostaen itsensä ylös pyrstö edelleen vettä pehmeästi polkien. Hetken hän tutki harmaita myrskysilmiä, ennen kuin painoi suudelman miehen huulille.

Tältäkö tuntui suudella merenneitoa?
Tiarnan seurasi Tempestiä syvemmälle, niin että meren kosketus muuttui vain ahnaammaksi eikä sillä oikeastaan ollut enää edes väliä, ja kietoi käsivartensa kevyesti vaimonsa vyötärölle.
Suudelma maistui suolaiselta. Mutta eri tavalla suolaiselta kuin kyyneleet, ja se oli vain hyvä asia.
Hän silitti toisella kädellään siroa selkää ja oli aikeissa nostaa Tempestin syliinsä, kun meri päätti puuttua peliin. Se kiskaisi varoittamatta hiekan hänen jalkojensa alta ja sai hänet kaatumaan taaksepäin. Vesi pärskähti ympärillä.

Tempest tukahdutti naurun meren kaapatessa heidät syleilyynsä ja hipaisi Tiarnanin huulia vielä huulillaan veden alla, ennen kuin irrotti otteensa miehestä ja kiepahti kauemmas, vaaleat hiukset veden alla kultaisina leijuen. Pyrstö salli hänen liikkua aalloissa kuin kotonaan, kieppua ja lentää veden alla vaivatta. Hän kiersi miehen ympäri ja sukelsi kauemmas, houkutellen Tiarnania mukaansa silmät hymystä siristyneinä.

Oli aina hämmentävä kokemus joutua yhtäkkiä veden alle. Tuttu maailma muuttui varoittamatta toiseksi, vesi kohisi korvissa, ja taivas katosi jonnekin näkymättömiin. Hetken tuntui siltä, että myös suunnat kadottivat merkityksensä, että sellaisilla sanoilla kuin "ylös" ja "alas" ei ollut enää merkitystä.
Sitten kaikki loksahti taas paikoilleen.
Tiarnan kohottautui hetkeksi takaisin veden pintaan, yski ja pärski suuhun ja nenään tunkeutunutta vettä, mutta sukelsi sitten takaisin.

Todellinen maailma välkkyi yläpuolella, vääristyi utuisaksi pinnan alati elävän välkkeen läpi katsottuna. Tempest ui syvemmälle siniseen, sukelsi koskettamaan hiekkaista pohjaa ja poimi sieltä pienen, vaaleanpunertavan näkinkengän, ennen kuin kiepahti ympäri maailmassa, jossa painovoimaa ei ollut, ja lipui takaisin lähemmäs Tiarnania, hipaisten miehen vatsaa kiertäessään tämän ympäri.
Tämän täytyi olla kauneimpia paikkoja maailmassa.

Tiarnan oli hyvä uimari, mutta huomattavasti vähemmän sulokas kuin Tempest. Hän oli pikemminkin ketterä kuin kestävä, mutta ehkä se oli häneltä sallittua - hän ei ollut meren kansaa.
Hänen oli noustava hetkeksi pintaan hengittämään ennen kuin hän saattoi palata vedenalaiseen maailmaan. Vesi teki katseesta samean, olisi pitänyt olla lasit.
Silti hän hymyili nähdessään oman merenneitonsa.

Levoton turhaumus vihloi sydäntä, sillä keuhkoja poltti paljon nopeammin kuin Tempest oli tottunut. Hän sukelsi vielä päättäväisesti pohjaan, hakemaan toisenkin pienen, tyhjän simpukan valkean hiekan joukosta, ennen kuin joutui toteamaan, ettei todella voinutkaan enää pidätellä hengitystään niin kuin olisi halunnut. Hän veti itsensä pintaan ja yski kipeästi keuhkojen poltellessa saadessaan happea. Aallot löivät navakan tuulen myötä voimakkaampina valkeaan rantaan, ja uinti tuntui lihaksissa.
Ehkä hän ei vain vielä ollut entisellään. Hän ei ollut edes sukellellut kylpyammeessa niin paljon kuin ennen, osin koska pelkäsi äänten palaavan ja kutsuvan häntä syvyyksiin.
Tempest veti syvään henkeä, vaikka rintakehä poltteli ja sukelsi vielä kerran, nyt lipuen veden ali niin lähelle rantaa, että saattoi riisua pyrstön jaloistaan ja painaa jalkansa valkeaan hiekkaan.

Yskintä havahdutti Tiarnanin, joka oli noussut pintaan samaan aikaan. Hän oli aikeissa suunnata Tempestin luo, mutta nainen ehti jo kadota takaisin pinnan alle, ja näytti onneksi suuntaavan takaisin rantaa kohti. Hän teki itse samoin, sukelsi vielä kerran veteen ja kauhoi vettä muutamalla voimakkaalla vedolla ennen kuin saattoi itsekin laskea jalkansa hiekkaista pohjaa vasten ja nousta pintaan Tempestin vierellä.
"Tahdotko kuivatella rannalla?" hän ehdotti, sipaisten naisen paljasta selkää.

Tempest ravisti turhaumuksen mielestään ja soi Tiarnanille hymyn, kahlaten lähemmäs rantaa, vaikka tuntui sydäntäsärkevältä jättää hehkuva vesi.
"Kuivatellaan vain", hän sanoi ja muisti hiekalle jääneen tuoremehun, joka oli luultavasti varsin lämmintä tähän mennessä. Hän olisi pian entisessä kunnossaan. Hän ei ollut sairas ja heikko, ei enää.
"Olethan saanut syödäksesi tänään?" Tempest kysyi kulmat asteen painuen, kun hän ymmärsi päivän olevan jo iltapäivässä.

"Meri ei mene minnekään", Tiarnan muistutti hellästi, laskien toisen kätensä kevyesti Tempestin niskalle, kun he lähestyivät rannan valkeaa hiekkaa. Iholla viipyi viileys, jonka kuuma aurinko pyyhkisi pian mukanaan.
"Sinä et ole", hän jatkoi, yrittäen olla kuulostamatta holhoavalta.
"Voisin käydä hakemassa meille pyyhkeen, ja vaikka smoothiet?"

Vaikka lämpötila ei tainnut virallisesti ulottua kuin karvan alle kolmeenkymmeneen, ilma tuntui väreilevän valkoisen hiekan yllä ja se poltteli jalkapohjia. Oli melkein vaikea hengittää ja Tempest tunsi voiman valuvan jäsenistään, ranta tuntui keinahtelevan vienosti.
"Tämäkin on hyvä", hän vastasi poimien lämpimän mehupullon hiekalta ja hengitti hetken syvään.
"Ehkä ei olisi paha ajatus kuivatella sisällä."

Tiarnanin kulmat painuivat hieman alemmas, kun hän tutki Tempestin profiilia.
"Onhan täällä varsin kuuma", hän myönsi, ja kumartui sitten pujottamaan toisen käsivartensa naisen polvitaipeeseen, toisen tukiessa tämän selkää, jotta hän saattoi nostaa tämän syliinsä.
"Olen pahoillani, mutta uskon, että minulla on tuoreen aviomiehen oikeus kannella vaimoani?" hän vetosi, pahoittelevasti hymyillen, ennen kuin suuntasi kohti patiolle johtavia portaita.

Maa katosi jalkojen alta ja maailma keikahti, ja vei silmänräpäyksen, ennen kuin Tempest ymmärsi Tiarnanin nostaneen hänet syliinsä. Hän naurahti voipuneesti ja painoi kiitollisen suudelman miehen poskelle, kun kiersi käsivarret tuoreen aviomiehensä niskalle, roikuttaen toisessa kädessä merivettä tippuvaa pyrstöä ja toisessa lämmennyttä mehupulloa.
Hän ei muistanut edellistä kertaa, jona oli vieraillut tropiikin lämmössä ja auringossa – oliko hän koskaan tehnyt niin? Ehkä hänen pitäisi huolehtia itsestään paremmin, aikuinen nainen.
"Olet hyvin kultainen", hän huokasi painaessaan päänsä miehen hartialle.

Tiarnan kipusi patiolle ja kiersi uima-altaan. Kunhan ilta toisi kaivattua viileyttä - jos sitä sellaiseksi nyt saattoi sanoa - he voisivat loikoilla ulkona lepotuolissa, mutta juuri nyt Tempest kaipasi ehdottomasti koneellisesti viilennettyä sisäilmaa. Ja juotavaa, kylmää juotavaa.
Hän seisahtui ylemmälle tasanteelle ja katsahti mietteliäänä ympärilleen. Toinen ovi johti makuuhuoneeseen, toinen oleskelutilaan, jonka yhteydessä myös keittonurkka sijaitsi.
"Tahdotko vaihtaa vaikka aamutakkiin?" hän kysyi hellästi, suukottaen vaimonsa hiuksia.

"Viihdyn kyllä uimapuvussa", Tempest vastasi ja sulki hetkeksi silmänsä. Millainen typerys jätti juomatta? Hän ei tosin teknisesti ollut varma, milloin oli viimeksi syönyt jotain muuta kuin smoothien tai pari – ja maistiaislusikallisen hääkakkua.
Hän oli vain halunnut nähdä meren. Ja millainen meri se olikaan. Pelkkä ajatus sai hänet hymyilemään ja veren kaipaamaan takaisin veteen.
"Luulen, että kaipaisin vain istumaan hetkeksi."

Tiarnan painoi toisen suudelman vaaleiden hiusten joukkoon ja kantoi Tempestin olohuoneeseen, joka oli siisti sellaisella tavalla, kuin lomakohteet usein olivat, ennen kuin asukas alkoi asettua kodiksi ja tavaraa alkoi kerääntyä kotoisasti tasoille. Hän laski naisen sohvalle välittämättä siitä, että tämän iho ja uimapuku olivat vielä merivedestä kosteita.
"Huilaa sinä siinä", hän vetosi, kohentaen kookasta tyynyä niin, että Tempest voisi käydä pitkälleen.
"Minä etsin meille juotavaa ja jotakin syömistä."

Tempest vajosi sohvalle ja nojasi päänsä kiitollisena tyynyyn.
"Olet uskomattoman kultainen", hän huokasi hipaisten miehen kättä ja nosti sitten jalkansa sohvan selkänojalle, kun pimeys hiipi näkökentän laidoilta lähemmäs sykkien pahoinvoivia värejä, jotka tekivät hengittämisestä vaikeaa. Hän pudotti märän monofinin lattialle ja avasi sen sijaan lämpimän mehupullon, kohottaen sen molemmin käsin huulilleen.
Taivas, miten hyvää se oli. Mehun sokeri teki hänen olostaan välittömästi paremman ja sai pimeyden katoamaan silmistä. Sinä typerys, hän moitti itseään ja katsahti suuntaan, jossa arveli keittiön olevan.

Tiarnan suuntasi kohti keittiönurkkausta, jota ei ollut kai tarkoitettu monen aterian illallisten valmistamiseen - ne he olisivat voineet tilata suoraan henkilökunnalta, joka olisi heidän käytettävissään tarvittaessa ympäri vuorokauden. Kotoisalla tavalla pieni keittiö kuitenkin muistutti häntä pienestä mökistä Lewiksella, ja hän oli melko varma, että kykenisi kyllä loihtimaan tarvittaessa heille syötävää vain kahden keittolevyn avulla.
Ensimmäiseksi hän valikoi kuitenkin jääkaapista mangoisen raikkaan smoothien, jonka hän saattoi viedä sohvalla lepäävälle Tempestille.
"Tässä, rakas. Haluaisitko hetkeksi kylmän kääreen otsalle?"

Tempest pudisti päätään otettuaan smoothien kiitollisena vastaan ja tunsi syyllisyyden nakertavan. Miten Tiarnan saattoi olla aina niin huomaavainen ja kiltti? Hänen olisi pitänyt osata edes huolehtia itsestään. Parempi vaimo olisi tehnyt häämatkan alusta ikimuistoisen.
Lopeta.
"Otathan itsekin aamiaista?" hän vetosi siemaillen raikasta, aurinkoista smoothieta, jonka viileys tuntui ihastuttavalta.

"Totta kai", Tiarnan vakuutti, kun kumartui painamaan suukon Tempestin otsalle. Meren suola maistui siinä edelleen kevyesti, mutta iho ei tuntunut huolestuttavan lämpimältä. Se oli hyvä merkki. Kuuma ilma uuvutti kenet tahansa helposti, puhumattakaan siitä, että takana oli monta rankkaa päivää.
Hän suuntasi takaisin olohuoneen jatkeena sijaitsevan keittiösyvennyksen luo. Hän alkoi tutkia kaappeja uteliaana selvittääkseen, mitä heillä tarkalleen ottaen oli varastossa.
"Tahdotko paahtoleipää tai munakasta?"

Hänen pitäisi olla kykenevä laittamaan itse itselleen aamiaista. Tiarnan oli jo huolehtinut hänestä useamman päivän ajan, joutunut kantamaan häntä lentokoneesta toiseen.
"Voin laittaa itse", hän lupasi. Tempest ponnisti istumaan ja piteli hetken päätään, ennen kuin joi loppuun raikkaan smoothien ja nousi ylös ottaen tukea sohvan käsinojasta. Hän siirtyi miehen seuraksi keittiönurkkaukseen.

Tiarnan vilkaisi Tempestiä hartiansa yli ja kurtisti kevyesti kulmiaan. Huolehtimatta oleminen taisi olla hänelle mahdotonta. Toisaalta hän oli tottunut huolehtimaan muista jo lapsesta saakka, joten ehkä silä oli jotakin tekemistä asian kanssa? Hän ei ollut opiskellut psykologiaa riittämiin.
"Mitä mielesi tekisi?" hän kysyi, samalla kun kietoi toisen käsivartensa hetkeksi Tempestin vyötärölle halatakseen naisen kylkeensä.
"Meillä on täällä myös säilykkeitä, mutta luulen, että ne ovat enimmäkseen hätätilanteita varten... Ellei mielesi ehdottomasti tee täytä englantilaista aamiaista?"

Ravistautuen irti levottomista, nakertavista ajatuksista Tempest soi Tiarnanille hymyn ja silitti miehen selkää.
"Paahtoleipä riittää", hän vastasi ja poimi siivun, jolle levitti maapähkinävoita toivoen sen tekevän hänen olostaan vähemmän huteran. Hän haukkasi sitä välittämättä paahtaa leipää ja nojasi selkänsä läheisen tason reunaan antaakseen Tiarnanille tilaa toimia.
"Mitä sinun tekee mieli?"

"Paahtoleipää minullekin", Tiarnan vastasi ja siirsi käsivartensa Tempestin vyötäisiltä alkaakseen availla kaappeja ja laatikoita. Hän oli melko varma siitä, että oli nähnyt leivänpaahtimen, johon muhkeat, vaaleat leipäsiivut työntää paahtumaan. Kompakti keittiö oli varmasti suunniteltu huolellisesti, mutta silti tummien kulmie väliin ilmestyi kevyt juova, kun leivänpaahdin pysyi kateissa.
"Ehkä voisimme lepäillä tämän päivän", hän pohti ääneen, kun viimein nosti teräksisen, kiltelevän paahtimen tasolle.

Tempest katsahti Tiarnania pohtien, ehdottiko mies sitä hänen takiaan. Lopeta nyt jo.
He olivat häämatkalla upeassa, sanoinkuvaamattoman kauniissa paratiisissa. Aurinko paistoi kultaisena, vaikka taivas olikin täyttymässä harmaista, sateesta raskaista pilvistä. Täällä ei pitänyt olla sijaa kipeille, rumille ajatuksille ja sanoille.
"Ehkä", hän vastasi ja työnsi loput leivästä suuhunsa, pyyhkäisten käsiään ja suoristautui jaloilleen. Hänen olisi tehnyt mieli palata veteen, rakkaaseen, painottomaan hiljaisuuteen, mutta ehkä oli parasta levätä hetki ja antaa verensokerin nousta turvallisiin lukemiin.
"Ehkä voimme palata pian uimaan."

Kiinnittäessään leivänpaahtimen seinään Tiarnan unohtui hetkeksi tutkailemaan sen lukemattomia säätönappeja. Entisessä elämässään se olisi saanut hänet hämmentymään, siinä elämässä, jossa leivänpaahtimessa oli ollut tasan yksi nappi, jota painaa. Nyt hänen onnistui kuitenkin työntää leivät paahtimeen ja asettaa juuri sopiva aika, niin että vaalea pinta muuttuisi kullanruskeaksi, ei liian tummaksi.
Hänkin kääntyi selin tasoa kohti ja nojasi selkäänsä sen reunaan.
"Varmasti", hän vakuutti, vaikka olisikin mieluusti antanut vaimonsa levätä tämän päivän kaikessa rauhassa, vaikka yhdessä patiolle asetetuista lepotuoleista.
Leivänpaahdin syöksi leivät terhakkaasti sisuksistaan, ja Tiarnan tarjosi toista siivua Tempestiä kohti.

"Ei kiitos, olen täynnä", Tempest vakuutti ja kosketti kiitoksena miehen käsivartta, ennen kuin vaelsi terassille avautuvien lasiovien luo ja katseli hehkuvaa paratiisia. Se näytti entistä dramaattisemmalta kultaisen auringonvalon kirkastamana tummuvaa taivasta vasten.
Ehkä uiminen olisi parasta jättää uima-altaaseen, mikäli meri kävisi rajuksi. Tiarnanin ei tarvitsisi murehtia tai vahtia häntä siellä, mikä oli ehdottomasti uima-altaan etu.
Hän soi miehelle hymyn ja astui ulos, ravaten portaat alas sinisen, hurmaavan uima-altaan luo. Heillä oli myös oma poreallas, hän huomasi, ennen kuin pyyhkäisi kosteita, villiintyneitä hiuksiaan ja sukelsi sitten altaan kirkkaaseen, ihastuttavan viileältä tuntuvaan veteen.

Juova Tiarnanin kulmien välissä syveni. Smoothie ja pala paahtoleipää eivät varsinaisesti käyneet kovinkaan ravitsevasta ateriasta, varsinkin, kun edellisestä ateriasta oli kulunut luoja ties miten pitkään.
Hänen pitäisi pitää vaimostaan parempaa huolta.
Mies pyyhkäisi täydellisen kullanruskeaksi paahtuneelle paahtoleivänpalalleen huolimattomasti maapähkinävoita, asetti leipäpalat lautaselle ja nappasi seuraksi jääkaapista huurteisen vesipullon ennen kuin suuntasi Tempestin perässä patiolle. Yö toisi hetken helpotuksen pahimpaan kuumuuteen, ja kenties myös sade raikastaisi ilmaa hieman.

Veden alla Tempestin oli aina helpompi olla. Hån leijui painottomana sinessä, katseli pinnan yllä välkkyvää maailmaa ja kiepahti sitten takaisin pohjaa kohti, sukeltaen vaivatta syvän altaan pohjaan tutkimaan sinisiä laattoja. Niiden lomassa oli pieniä, valkeita valoja, jotka saisivat veden hehkumaan pimeän tullen. Yöuinti täällä olisi varmasti taianomainen.
Hän oli jättänyt pyrstönsä olohuoneeseen.
Keuhkot taistelivat vastaan. Hapenpuute poltti ja sai Tempestin yskimään turhautuneena, kun hänen oli noustava pintaan. Hän katsahti altaan vierelle aamiaisen kanssa seurannutta miestä ja tunsi huonon omantunnon vihlaisun. Löikö hän Tiarnania laimin? Hän ui altaan reunalle ja katseli miestä.
"Onhan sinulla kaikki hyvin?"

Tiarnan siirtyi leipiensä kanssa vaalealle aurinkotuolille ja istahti alas. Hän oli ehtinyt laskea aurinkolasinsa hetkeksi jonnekin, ja sinne ne olivat myös jääneet. Onneksi tummuva taivas antoi hieman armoa hölmölle, vanhalle miehelle, joka hukkasi tavaroitaan.
"Kaikki hyvin", hän vakuutti hymyillen vaimolleen, ja kurotti ojentamaan viileää vesipulloa tätä kohti.
"Onhan uima-altaan vesi sopivaa? En ole ehtinyt kokeilla sitä vielä itse."

Tempest pudisti päätään hymyillen tarjotulle vesipullolle.
"Se on ihastuttavaa", hän vastasi ja hillitsi halunsa tarttua ojennettuun käteen ja vetää Tiarnan mukaansa. Mies ansaitsi aamupalaa ja hetken hengähdystauon. Hän veti syvään henkeä muutamia kertoja ja varastoi sitten hetken happea, vaikkei pystynytkään nyt samaan kuin aikaisemmin, ennen kuin sukelsi takaisin pinnan alle, liukuen pohjaa pitkän tutkien allasta.
Ehkä mereen palaaminen jäisi huomiseen. Taivas näytti siltä, että hetkenä minä hyvänsä sataisi ja aurinko laskisi pian. Maailmassa, jossa pimeys saapui jo kuuden jälkeen, ei voinut lojua sängyssä iltapäivään.
Pian myös satoi. Suuret, lämpimät pisarat vyöryivät pilvistä ensin tipottain, rikkoen altaan pintaa ja sitten kuin kaataen, raskaana verhona, jonka läpi ei ollut nähdä.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1518
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   Su Elo 05, 2018 4:07 pm

Tiarnan laski vesipullon joka tapauksessa altaan reunalle ja Tempestin sukeltaessa vetäytyi takaisin aurinkotuoliinsa syömään loput aamiaisestaan. Pyyhkäistyään murut sylistään hän siirtyi altaan reunalle, nykäisi lahkeita hieman ylemmäs ja upotti jalkansa kirkkaaseen veteen.
Melko pian sen jälkeen pilvet vyöryivät heidän niskaansa ja ensimmäiset pisarat iskeytyivät uima-altaan aiemmin tyyneen pintaan. Sade tuntui hyvältä iholla, ja hetkeksi Tiarnan kohotti kasvonsa kohti taivasta, silmänsä sulkien.

Sadetta ei tuntenut pinnan alla. Tempest katseli välkkyvää pintaa, joka eli ja väreili pisaroista. Sitten hän huomasi veteen työntyneet jalat altaan laidalla ja sukelsi niiden luo, kutittaen sormenpäillään hellästi varpaita, ennen kuin nosti päänsä pintaan. Sade vyöryi alas taivaasta ja sai meren myrskyämään.
Hän tarttui Tiarnanin käteen ja veti miestä seurakseen altaaseen.

Silmät kiinni Tiarnan ei huomannut lähestyvää Tempestiä ennen kuin tunsi kosketuksen jalallaan. Hän avasi silmänsä ja laski katseensa, sadepisaroita ripsiin tarttuneena.
Hymy kohosi kasvoille. Hän ei kuitenkaan liittynyt vaimonsa seuraan heti, vaan kumartui painaakseen suudelman tämän huulille samalla kun sade alkoi rummuttaa päättäväisemmin patiota vasten. Se oli kuitenkin vasta sade, ei ukkosmyrsky.

Tempest tunsi onnellisen nipistyksen vatsassaan miehen kumartuessa suutelemaan häntä. Ehkä varjot vapauttaisivat hänet. Hän kosketti Tiarnanin poskea ja sukelsi sitten takaisin pinnan alle, lentäen pohjaa pitkin altaan toiseen päähän. Pinta eli sateen voimasta ja hetken hän katseli sitä, ennen kuin jatkoi tutkimusmatkaa altaassa, joka tuntui kieltämättä varsin kalpealta muistolta turkoosista merestä.
Hän katsahti suuntaan, jossa mies oli istunut, nähdäkseen oliko tämä seurannut häntä veden alle.

Tiarnan kohotti vielä hetkeksi kasvonsa kohti sadetta, mutta kun pisarat alkoivat iskeä kasvoja vasten hieman liian voimallisesti, hän liukui lopulta veteen.
Vesi tosiaan oli juuri sopivaa.
Keuhkonsa täyteen happea vetäen mies painui pinnan alle.

Tempest sukelsi Tiarnania vastaan lähellä pohjaa ja nousi ylemmäs miehen vatsaa koskettaen. Hän kosketti veden alla huulillaan miehen huulia ja punoi hetkeksi sormensa tummiin hiuksiin, ennen kuin kiepahti kauemmas ja sukelsi jälleen toista päätyä kohti. Veri veti turkoosiin mereen, joka oli täynnä elämää ja jonka vesi eli aaltojen voimasta. Mutta hän saattoi kuulla tännekin ukkosen jyrinän ja tiesi, että pian vesi voisi olla vaarallista.
Eikä päivänvaloa riittäisi kauaa.
Heidän pitäisi varmaan luopua uima-altaastakin, kun ukkonen lähestyisi.

Tällaisina hetkinä Tiarnan toivoi, että hänkin olisi ollut vielä vähän taitavampi uimari. Ehkä jokin projekti pakottaisi hänet vielä opettelemaan kuviouinnin salaisuudet.
Jos hän vielä ottaisi itselleen jonkin projektin. Sitä ehtisi miettiä myöhemminkin.
Hän polkaisi uima-altaan vettä jaloillaan ja nousi pintaan, samalla kun ukkonen jyrähti hieman lähempänä. Tummien kulmien väliin ilmestyi kevyt juova, kun hän ponnisti itsensä altaan reunalle ja haki Tempestiä katseellaan.

Tempest olisi halunnut viipyä pinnan alla. Kuinka monta kertaa hän oli toivonut elämässään, että todella voisi vain sukeltaa Seabornin maailmaan ja jättää ilman pysyvästi.
Nyt sen toivominen tuntui vaaralliselta.
Keuhkot polttivat muistutuksena aikaisemmasta keväästä ja pakottivat hänet takaisin pintaan hengittämään. Kaatosade oli hellyttänyt, nyt sade pyyhki maata melkein lempeänä. Salama repi taivaan rikki ja jyrinä sai maan melkein tärisemään. Ehkä oli aika jättää vesi. Tempest ui muutamalla vedolla Tiarnanin luo ja ponnisti ylös vedestä.

Tiarnan ei enää kiinnittänyt edes huomiota siihen, kuinka hänen oma hengityksensä muuttui helpommaksi aina siinä vaiheessa, kun Tempest ilmestyi näkyviin pinnan alta. Ilmeisesti sama päti myös uima-altaaseen, vaikka sen kirkkaan veden läpi saattoikin erottaa pohjaan saakka.
Hän kietoi käsivartensa siron vartalon ympärille ja veti Tempestin hetkeksi halaukseen, painaen suudelman vaaleiden hiusten joukkoon.
"Luulen, että meidän kannattaisi siirtyä sisätiloihin."

Tempest jumaloi myrskyjä melkein yhtä paljon kuin merta; ehkä nimi oli itseään toteuttava ennustus. Mutta Tiarnan oli luultavasti oikeassa. Sade ei ollut kylmää niin kuin niin usein kotona eikä ukkonen ollut vielä päällä, vaikka lähestyi vääjäämättä, mutta ehkä olisi joka tapauksessa parempi ihailla mereltä vyöryvää myrskyä terassien ovien suojasta.
Miten upealta se näytti, hän totesi katsahtaessaan olkansa yli, kun kiipesi portaita kohti huvilaa. Mustanpurppuraiset pilvet syttyivät välillä eloon salamista, ukkonen sai maailman tärisemään. Myrsky nieli mukanaan loputkin päivänvalosta, muutti valon melkein violetiksi.
Tempest poimi sisältä pyyhkeen, ojentaen toisen Tiarnanille, ja paineli sillä hiuksiaan jäädessään avoimien ovien pieleen katselemaan myrskyä.

Saarelta seurattuna myrskyissä oli aina jotakin... villimpää. Tai ehkä kyse oli vain muistoista, jotka Tiarnan yhdisti lapsuuteensa ja siihen muistikuvaan, jossa suuret, harmaat pilvet vyöryivät harmaana massana mereltä kohti.
Hän otti Tempestin ojentaman pyyhkeen vastaan samalla kun tajusi unohtaneensa vesipullon uima-altaan reunalle. Hiuksiaan kuivaten hän suuntasi jääkaapille, ja palasi hetken kuluttua takaisin uuden vesipullon kanssa.
Hetken hän vain katseli ovensuuhun seisahtunutta naista, ennen kuin astui tämän taakse ja kietoi toisen kätensä sirolle vyötärölle.
"Myrsky iskee pian päälle."

"Niin iskee", Tempest vastasi kultaiset silmät hehkuen innosta, jota näki vain heillä, joita myrskyt eivät olleet koskaan todella koetelleet. Tempest ei ollut koskaan menettänyt kotiaan tai rakkaitaan luonnon voimille.
Hän nojasi kevyesti Tiarnanin rintaan, onnellinen, häkeltynyt lepatus vatsassaan ja laski pyyhkeen läheisen tuolin selkänojalle, silittäen sitten ympärilleen kiertynyttä käsivartta.
"Eikö se ole kaunis?" hän huokasi katsellen taivasta repiviä salamoita ja matalalla lipuvia, mustia pilviä, jotka toivat mukanaan ukkosen jyrinän.

Tiarnan katsahti ympärilleen ja irrotti otteensa Tempestin ympäriltä kääntääkseen nojatuolin paremmin ovea kohti. Hän istahti alas ja ojensi käsiään, houkutellen naista istumaan syliinsä. Siitä olisi hyvä katsella myrskyn saapumista, ainakin vielä toistaiseksi.
"Onhan se", hän myönsi, siirtäessään katseensa kohti tummia pilviä. Oli helppo pitää myrskyä kauniina nyt, kun siitä ei ollut todellista uhkaa heidän elämälleen.

Tempest istui varovasti Tiarnanin syliin nostaen jalkansa käsinojan yli ja laskien päänsä nojaamaan miehen paljaaseen hartiaan. Tuttu, rakas tuoksu tuntui lievittävän häneen pesiytynyttä ahdistusta, joka oli kai jäänyt viipymään pitkästä, uuvuttavasta matkasta ja häitä edeltäneestä hermostuksesta.
"Oletko koskaan kokenut hurrikaania? Tai tornadoa?" hän kysyi piirtäen sormenpäillään miehen rintaan ja katseli nopeasti lähestyvää myrskyä, joka sai meren kuohumaan hurjana.

Aaltojen iskeytymisestä rantaan syntyvä ääni oli kotoisa. Tiarnanin olisi tehnyt mieli sulkea silmänsä hetkeksi, mutta hän ei tehnyt niin, sillä hän ei uskaltanut siihen, että olisi onnistunut pysyttelemään hereillä pitkän matkan jäljiltä. Pieni päänsärky jyskytti jossakin ohimon takana, mutta hän luotti siihen, ettei se yltyisi päänsäryksi.
"En koskaan varsinaista hurrikaania tai tornadoa, mutta pari kertaa ohi pyyhkäisseen myrskyn vaikutuksen", hän vastasi, silittäen Tempestin kylkeä.

Ukkonen jyrisi kuin varoituksetta niin lähellä, että huvilan ikkunat helisivät. Tempest kuunteli sitä ihaillen ja katseli, kuinka salama repäisi taivaan ja valaisi pimenevän maailman hetkeksi.
"Ne kiehtovat minua, vaikka en voisi toivoa sellaista kenellekään", hän sanoi ja jäljitteli salaman kuviota alas miehen rintaa. Ovelta kuului koputus, ja Tempest kohottautui niin, että saattoi katsoa sisään äänettömästi tarjottimien kanssa saapuvaa henkilökuntaa. Etukäteen tilattu päivällinen saapui.
"Oletko nälkäinen?" Tempest kysyi tuoreelta aviomieheltään.

Tamsin oli pelännyt lapsena kuollakseen ukkosta. Missä vaiheessa sisaren pelko oli hellittänyt? Tiarnanin kulmat painuivat hetkeksi kurttuun kun hän yritti muistaa, missä vaiheessa hänen ei ollut enää tarvinnut rakentaa vilteistä suojelevaa majaa myrskyä vastaan.
Koputus sai hänet häkeltymään hetkeksi, oli hämmästyttävän helppoa unohtaa, etteivät he olleetkaan maailmassa kahden.
"Olen", hän vastasi, ja painoi suudelman Tempestin hiusten joukkoon.
"Toivottavasti sinäkin."

Lämmössä oli vaikeaa tuntea nälkää. Täällä oli niin paljon, mitä Tempest halusi nähdä – hän halusi tutkia huvilan, hän halusi tutkia rannan ja sen kalliot, vehreät metsät, koko saaren. Ennen kaikkea hän halusi tutustua mereen. Olisipa hän voinut uida koko saaren ympäri.
Mutta se olisi vastuutonta. Hän ei ollut selvästikään palautunut vielä ennalleen keväästä.
Tempest soi tulijoille ujon, kohteliaan hymyn ja nousi Tiarnanin sylistä. Päivällinen katettiin pienelle, kahdelle sopivalle pöydälle avointen ovien eteen, ja varmistettuaan, että heillä oli kaikki mitä he tarvitsivat, saaren henkilökunta jätti heidät jälleen. Tempest kurkisti ruokaa uteliaana sateen voimistuessa uudelleen ulkona. Pisarat kimpoilivat terassin punertavasta puusta.

Ehkä he voisivat syödä seuraavan päivällisen ulkona lyhtyjen valossa. Mutta edes pation toiseen päähän sijoitettu kyljistään avoin paviljonki ei tarjoaisi suojaa sateelta silloin, kun se yhdistyi myrskyn mukanaan tuomaan voimakkaaseen tuuleen.
Heillä oli päiviä, sitä oli turha murehtia nyt.
Tiarnan istahti pienen pöydän ääreen ja siirsi yhden hopeanvärisistä kuvuista syrjään. Hänkin oli utelias näkemään, mitä viiden kulttuurin keittiöitä yhdistävällä alueella olisi tarjota.
"Mitä haluaisit tehdä huomenna, rakas?"

"Uida", Tempest vastasi naurahtaen ja sipaisi kesyttömäksi heittäytyneen, vaalean suortuvan korvansa taakse, kun istahti alas. Hänen pitäisi syödä ja huolehtia itsestään, joten hän annosteli lautaselleen höyryävää, valkeaa riisiä ja banaanilehtiin käärittyinä kypsennettyjä vihanneksia. Kasvisruokavalio ei tainnut olla erityisen yleistä saaristossa, jossa merenelävät olivat suurin ravinnon lähde, mutta saaren henkilökunta toteutti heidän toiveensa enemmän kuin mielellään.
"Mitä sinä haluaisit tehdä?"

Vastaus sai Tiarnanin silmät siristymään hymystä. Tietenkin hänen merenneitonsa halusi uida.
"Mikä ikinä tekee sinut onnelliseksi", hän vastasi, annostellessaan omalle lautaselleen riisiä ja vihanneksia.
"Jonakin päivänä voisimme käydä tarkastamassa saaren muita rantoja. Ehkä onnistuisimme näkemään myös jättiläiskilpikonnia, niitä vaeltaa täällä vapaana."
Ehkä he voisivat tutustua saaren rikkaaksi kutsuttuun luontoon patikkaretkellä.
"Ensin voisimme tosin ottaa ihan rauhassa, matka oli pitkä."

Epäilys nakersi hänen mieltään. Eihän Tiarnan haluaisi ottaa rauhassa hänen takiaan?
Lopeta nyt jo.
"Se kuulostaa ihanalta", Tempest vakuutti, sanat ukkosen jyrinään melkein hukkuen. Hän hätkähti, kun salama iski äänestä päätellen saareen. Miten vahva luonto oli. Pieni saari keskellä merta todella antoi myrskylle aivan uudet mittasuhteet.
"Mitä pidät ruoasta?" hän kysyi ja siemaisi jäävettä lasistaan.

Pitkien lentomatkojen jälkeen Tiarnan joutui yhä uudelleen tunnustamaan sen tosiasian, ettei hän ollut enää aivan nuori mies. Joitakin vuosia taaksepäin, ehkä vähän enemmän, ja hän oli ollut hämillään kuunnellessaan tarinoita jetlagista.
Nyt hän tunsi selvästi niskan jäykkyyden pitkästä istumisesta, sekä tokkuraisen, melkein alkavaa flunssaa muistuttavan väsymyksen.
Se ei estänyt häntä ojentamasta toista jalkaansa pöydän alla, hipaisemaan Tempestin nilkkaa melkein ilkikurisesti.
"Herkullista", hän vakuutti, myrskysilmät tuikahtaen.
"Mitä mieltä vaimoni on siitä?"

Vaimo. Sana sai Tempestin hymyilemään häkeltyneenä, perhoset vatsassa lepattaen. He todella olivat menneet naimisiin.
Ja he todella olivat paratiisisaarella keskellä turkoosia merta.
"Mausteet antavat sille eksoottisen maun, saarelle sopivan. Ilmakin tuntuu tuoksuvan täällä melkein makealle, kuin lämmön ja auringon voisi haistaa", Tempest vastasi ja ojensi jalkansa, silittäen jalkaterällään hetken miehen säärtä.
"En voi täysin uskoa, että olemme täällä."

Se, että Tempest hymyili sanalle, sai Tiarnanin silmät siristymään entistä lämpimämmästä hymystä. Hän oli melko varma, että hänen omillakin kasvoillaan olisi voinut viipyä sama ilme, sillä tuntui uskomattomalta, että he todella olivat tässä. Kaiken sen jälkeen, mitä he olivat kevättalvesta kokeneet.
Mikä ei tapa, se vahvistaa, eikö niin sanottu? Hän toivoi, että se olisi totta myös heidän suhteessaan.
Hän ojensi toisen käsivartensa Tempestiä kohti.
"Voit nipistää minua, mikäli haluat varmistua siitä, että tämä on totta. Lupaan kertoa, tuntuuko se."

Tempest hymyili pudistaen päätään ja otti Tiarnanin ojennetun käden omiensa väliin. Hän ei koskaan haluaisi satuttaa Tiarnania. Enempää kuin oli jo tehnyt. Hänen omat käsivartensa olivat jo tarpeeksi mustelmaiset.
Sen sijaan hän kumarsi päätään ja painoi hellän suudelman miehen kämmenelle, ennen kuin vapautti käden, jotta Tiarnan saisi syödä loppuun. Hän laski aterimet lautaselleen ja nosti lasin huulilleen.
"Jos tämä on unta, en halua herätä."

Tiarnan koukisti sormensa nyrkkiin kuin sulkeakseen suudelman turvaan kämmentään vasten.
"Tuon ainakin tunsin, joten uskoisin sen olevan vahva merkki siitä, että tämä ei ole unta", hän huomautti, ennen kuin tarttui uudelleen haarukkaansa. Melkein vastahakoisesti, sillä käsi olisi halunnut kurottautua hyväilemään pisamaisia kasvoja pöydän yli.
Salama valaisi hetkeksi taivaan ja ukkonen tuntui tärisyttävän maata jyrinällään.

Levottomuus nakersi hänen mielensä laitoja, kuiskutti huolia hänen korvissaan, sai ahdistuksen häilymään. Oli naurettavaa tuntea mitään muuta kuin täydellistä onnea keskellä paratiisia, häämatkallaan.
Tempest liikahti tuolillaan ja soi Tiarnanille hymyn laskiessaan lasinsa takaisin pöydälle. Nauti hetkestä, sinä typerys.
"Taivas näyttää ihanalta", hän sanoi kääntäen katseensa takaisin mustanpurppuralle taivaalle. Sade yltyi. Sen kohina oli niin äänekäs, että hänen oli korotettava ääntään. Se muodosti hopeisen verhon laskeutunutta yötä vasten, hehkui terassin pehmeissä valoissa.

Huoli häivähti Tiarnanin kulmilla. Jokin Tempestin liikahduksessa oli herättänyt sen. Silti hän käänsi katseensa kohti taivasta, joka todella oli kaunis. Kaunis samalla tavalla, kuin luonto usein oli: tavalla, joka sai olon tuntuman pieneltä. Ei ollut epäilystäkään siitä, että ihminen olisi jäänyt sellaisten voimien edessä toiseksi, se oli nähty historiassa yhä uudelleen ja uudelleen.
Hän palautti katseensa takaisin Tempestiin.
"Onko kaikki hyvin, rakas? Ethän voi huonosti?"

"Totta kai on", Tempest vastasi kuin automatisoituna ja soi miehelle toisenkin hymyn. Hän nosti toisen jalan koukkuun eteensä, kantapää tuolin laidalla leväten ja halasi sitä katsellessaan myrskyä. Palmut huojuivat rajussa tuulessa. Ukkonen sai ikkunalasit helisemään.
Kaikki oli hyvin. Kaikki oli paremmin kuin hyvin, tietenkin. Ja silti se lipsahti ulos.
"Lyönkö minä sinua laimi?" hän kysyi katsellen salaman valaisemaa taivasta, joka katosi jälleen mustaan, lähestyvään yöhön.

Tiarnan tiesi, että hänen olisi pitänyt luottaa Tempestin sanaan, mutta vastaus kuulosti hänen korvissaan sellaiselta, joka annettiin silloin, kun haluttiin rauhoittaa toista. Kuinka monta kertaa oli sopiva varmistella, ennen kuin se menisi holhoamisen puolelle?
Hän oli melkein helpottunut, kun Tempest jatkoi, vaikka kysymys saikin hänet kurtistamaan kulmiaan.
"Mitä tarkoitat, rakas?" hän kysyi, ja laski ruokailuvälineet käsistään kurkottaakseen hipaisemaan koukistettua polvea.

Tempest käänsi levottoman katseen Tiarnaniin ja tutki miehen kasvoja avuttomana. Kysymykset risteilivät hänen mielessään, lipsuen hänen otteestaan. Ahdistus poltti niiden jäljessä. Mitä hän tarkoitti?
"En ole varma, miten pukea sitä sanoiksi", hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Lyönkö minä laimi sinua? Sinun tarpeitasi? Tunnetko olevasi rakastettu?"

Tiarnan soimasi itseään siitä, ettei ollut varma, oliko seurannut Tempestin ajatuksia. Mikä tunteen oli saanut heräämään? Jokin hänen vastauksissaan ajanvietosta? Vai jo jokin ennen sitä?
Oli hölmöä yrittää arvailla.
"Rakas, et tietenkään laiminlyö", hän vetosi, ja laski kätensä pöydälle, kämmenpuoli ylöspäin, niin että se kutsui Tempestin kättä omaansa.
"Totta kai tunnen oloni rakastetuksi... Tunnetko sinä?"
Hänen kulmansa kurtistuivat huolestuneesti.

Ahdistus leimahti ja sai hengityksen takeltelemaan, takertumaan rintakehään. Tempest katsahti levottomana kättä. Vaisto ajoi häntä kauemmas, pakenemaan jaloilleen, välttelemään kosketusta, jota hän ei tuntenut ansaitsevansa. Mutta ehkä hänen pitäisi tehdä toisin.
Ehkä hänen pitäisi turvautua Tiarnaniin ja päästää mies sisään. Silläkin uhalla, että mies katuisi hänen naimistaan paljon odotettua aikaisemmin. Hän nousi ylös, levottomuus olemuksessa väreillen ja istui empien Tiarnanin syliin, nojaten päänsä miehen olkaan.
"Olet niin uskomattoman kultainen ja huomaavainen, etten tunne ansainneeni rakkauttasi", hän sanoi.
"Pelkään, että en näe, mitä tarvitset ja mitä kaipaat minulta, ja että sinä olet liian kiltti sanoaksesi."

Kun Tempest nousi, koko Tiarnanin keho valmistautui siihen, että nainen pakenisi hänn luotaan. Hänen sormensa painuivat jo nyrkkiin, sulkivat sisäänsä aiemman suudelman muiston. Hän ei tiennyt, mitä voisi tehdä, jos Tempest syöksyisi ulos myrskyyn...
Sen sijaan tämä istui hänen syliinsä.
Mies ei voinut olla tuntematta häivähdystä onnea. Kaikest huoimata.
Hän kietoi käsivartensa Tempestin ympärille.
"Em, ei kenenkään tarvitse ansaita rakkautta", hän vetosi, juova kulmiensa väliin ilmestyen.
"Sinun ei tarvitse olla muuta kuin oma itsesi."

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1518
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   Su Elo 05, 2018 4:07 pm

Mutta Tempest olisi halunnut olla Tiarnanin, uskomattoman Tiarnanin rakkauden arvoinen. Hänen sydämensä löi kipeästi, mutta hän pakotti päänsä pysymään miehen hartialla ja hengitti tuttua tuoksua, joka vei nytkin ahdistukselta pahimman terän.
"Kertoisitko minulle? Jos tuntisit jääväsi vaille jotain, mitä kaipaat tai jos toivoisit minulta jotain, kertoisitko minulle?" hän kysyi ja hapuili käsillään epätietoisena paljaita reisiään. Ihoa nuolevassa uimapuvussa ei ollut helmaa tai purkautuvia lankoja, mihin purkaa käsien levotonta energiaa.

Tiarnan ei voinut olla miettimättä, mikä oli saanut Tempestin tuntemaan olonsa sellaiseksi, ettei tätä rakastettu. Kodista se ei voinut johtua, eihän? Ei kai kammottavalla edellisellä miesystävällä olisi voinut olla niin suurta vaikutusta?
Hän tunsi hämmästyttävän voimakasta halua täräyttää Stepheniä leukaan. Tai ehkä nenään.
Toinen käsi kohosi silittämään Tempestin pisamien kirjomaa poskea.
"Tietenkin kertoisin. Mutta toivon vain, että voisit olla onnellinen."

"Sinä teet minut onnellisemmaksi kuin koskaan kuvittelin voivani olla", Tempest vetosi takaisin ja hipaisi nenänpäällään miehen kaulaa. Ei kai Tiarnan kuvitellut, että hän oli onneton?
Sinä yritit surmata itsesi, typerys, varjon julma ääni muistutti salakavalasti. Ja tässä hän istui, häämatkallaan, sydän ahdistuneena hakaten. Tiarnanin ansaitsema vaimo, kenties joku uskollisista ihailijoista, jotka olivat hyvin äänekkäitä mielipiteessään siitä, kuinka vähän hän ansaitsi miehen rakkautta, olisi jo aloittanut häämatkan ja tehnyt siitä ikimuistoisen.
"Pelkään, ettet kertoisi. Että pelkäisit painostavasi minua johonkin, mitä en arvauksesi mukaan halua."

Tiarnan ei ollut siitä aivan varma. Hän totta kai toivoi, että Tempestin sanat pitivät paikkansa, mutta hän ei voinut olla ajattelematta, että hän oli kuvitellut Tempestin olevan onnellinen aiemminkin. Ja se oli lopulta johtanut hänen elämänsä toistaiseksi kammottavimpaan puheluun.
Voisiko hän tehdä saman virheen uudelleen?
Tummat kulmat pysyivät huolesta kevyesti kurtistuneina.
"Lupasin lakata arvailemasta, mitä ajattelet, ja alkavani sen sijaan kuunnella sinua."

"Kiitos", Tempest vastasi toivoen, että se olisi totta. Jotta Tiarnan voisi kuunnella häntä, hänen pitäisi oppia puhumaan miehelle. Ehkä silloinkin, kun hän halusi piilottaa ajatuksensa. Tuskin miestä saattoi syyttää arvailusta ja ennakoinnista. Hän ei ollut tehnyt paljoa ansaitakseen Tiarnanin luottamusta.
"Mitä haluaisit tehdä?" hän kysyi katsellen kuistia pieksevää sadetta. Sen ropina oli kotoisaa, vaikka myrsky pienen saaren yllä sai olon hyvin pieneksi.

Kulmat painuivat hieman alemmas.
"En voi väittää, että olisin siinä taidossa vielä täydellinen, mutta yritän parhaani", Tiarnan vakuutti, ja painoi suudelman vaaleiden hiusten joukkoon. Ehkä jonakin päivänä hän oppisi todella luottamaan siihen, että kaikki oli hyvin.
Myrskysilmien katse siirtyi hetkeksi kohti suuria lasisia ovia, joiden takana myrsky raivosi. Huvilan takana kohoava kukkulan seinämä tarjosi heille jonkinlaista suojaa myrskyn pahimmalta riehunnalta, vaikka toinen puoli avautuikin suoraan merta kohti.
"Voisimme palata sänkyyn ja katsella myrskyä sieltä."

Hermostus nipisti vatsaa. Sinä typerys, olette häämatkalla. Miten hän toivoi, että olisi voinut vain ravistaa pois kehossa viipyvän, lihakset kireiksi tekevän ahdistuksen.
"Palataan vain", hän vastasi ja painoi suudelman Tiarnanin poskelle, ennen kuin nousi jaloilleen ja tassutti paljain jaloin huvilan poikki makuuhuoneeseen. Sade suojasi heitä hyttysiltä ja raikasti kuuman ilman. Valkeat, harsomaiset verhot keinuivat tuulessa, tekivät huoneesta melkein utuisen terassin himmeässä valossa.
Tempest istahti sängyn laidalle ja ojensi kätensä, kutsuen Tiarnania viereensä.

Teoriassa lautaset ja astiat olisi kai voinut hylätä siihen paikkaan, mutta ehkä vanhasta tottumuksesta Tiarnan keräsi heidän lautasensa ja lasinsa ja kantoi ne keittiönurkkauksessa olevan pienen tiskialtaan reunalle. Hän nappasi jääkaapista mukaansa uuden, huurteisen vesipullon - niitä oli aseteltu sinne riveittäin ja hän tiesi, että tyhjentyneet paikat täyttyisivät pian uusilla, kun henkilökunta vierailisi seuraavan kerran - ja seurasi sitten Tempestiä makuuhuoneeseen.
Tuuli tuntui kolisuttavan laseja aivan erityisellä päättäväisyydellä.
Laskettuaan vesipullon yöpöydälle Tiarnan noudatti kutsua enemmän kuin mielellään ja istahti Tempestin vierelle.

Ukkosen jyrinä tärisytti saarta. Salamat valaisivat taivasta ja saivat terassin valot välkkymään.
Tempest kiipesi hajareisin Tiarnanin syliin, kääntäen selkänsä luonnon häikäisevälle näytökselle ja painoi suudelman miehen huulille. He olivat menneet naimisiin, he olivat häämatkallaan – heidän pitäisi juhlia sitä.
Ehkä joku yö taivas olisi kirkas ja tähdet heijastuisivat uima-altaan vedestä. He voisivat uida tähdissä ja olla hetken täysin kaksin omassa maailmassaan. Nyt oli tyytyminen makuuhuoneeseen, jota huvilan seinät suojasivat ulkona riehuvalta myrskyltä.

Oli ollut onni, etteivät he olleet osuneet ukkosmyrskyyn lentomatkallaan.
Sen pidemmälle Tiarnan ei ajatuksessaan ennättänyt, sillä Tempestin kivutessa syliin hän keskittyi ainoastaan naiseen. Kädet kietoutuivat hellinä tämän vyötäisille, silittivät paljasta selkää samalla kun hän vastasi hellään suudelmaan.
He olivat molemmat vielä väsyneitä matkasta, hän muistutti itseään, vaikka veri olisikin halunnut kuumua.

Tempest hamusi toisenkin suudelman Tiarnanin huulilta, ennen kuin kallisti päätään ja painoi keveitä suudelmia pitkin miehen leukaperää, ennen kuin valui kaulalle. Hyvä vaimo, jumalaisen miehen rakkauden arvoinen vaimo, varmasti tekisi häämatkasta ikimuistoisen.
Lopeta, hän vetosi levottomalle äänelle mielessään, ja upotti sormensa tummiin hiuksiin, kun hamusi tuoreen aviomiehensä kaulansyrjää.

Tiarnan tunsi huonon omantunnon vihlaisevan kun muisti, ettei ollut ajanut partaansa sen jälkeen, kun he olivat lähteneet matkaan häitään seuraavana päivänä. Tummaa sänkeä ei enää voinut varmastikaan sanoa pelkäksi varjoksi, ja hän saattoi vain toivoa, ettei hienoinen karheus häiritsisi hänen vaimoaan.
Oliko hän toisaalta koskaan kysynyt, olisiko Tempest pitänyt hänestä enemmän parrakkaana?
Hän antoi sormiensa vaeltaa sirolla selällä, seurata selkärankaa sen molemmin puolin.

Sänki ei häirinnyt Tempestiä. Karheus oli vierasta ja sai hänet hieraisemaan poskeaan kokeillen miehen leukaperää vasten. Karheus tuntui melkein samalta kuin kissan kieli.
Uimapuvut jättivät vähän riisuttavaa. Hän keskittyi miehen tuttuun tuoksuun ja hellään kosketukseen selällään, toivoen niiden sulattavan pois levottomuuden sisältään. Miten hän inhosi itseään, kun hermostus pesiytyi hänen vatsaansa.
Kädet vaelsivat hiuksista niskalle, paljaalle rintakehälle ja alas kyljille. Sormenpäät valuivat empien uimashortsien reunalle, tarttuivat niiden nauhoihin.

Melkein kissamainen posken kosketus poskea vasten sai Tiarnanin naurahtamaan käheästi.
"Pitäisikö minun kasvattaa parta?" hän kysyi vaimoltaan, silmät tuikahtaen. Nuoressa Nikolaissa hänellä oli ollut loppuvaiheessa melko kunnioitusta herättävät viikset ja parta, sen ajan henkeen sopien.
Ukkonen jyrähti taas hieman lähempänä.
Kosketus uimashortsien reunalla oli ajaa Tiarnanin hulluksi, niin että hänen oli pakko kiepauttaa asetelma ympäri, painaa Tempestin selkä pehmeää vuodetta vasten.

Syke lepatti villinä ihon alla. Hän ei ollut varma, mikä osa sisällä jylläävästä levottomuudesta oli odotusta ja mikä ahdistusta. Ehkei sillä ollut väliä. Tiarnanin syli oli maailman turvallisin paikka ja ollessaan siinä, lukittuna hellästi miehen paljaan rintakehän ja patjan väliin, Tempest todella tunsi olonsa turvalliseksi. Ahdistus menetti voimansa.
Hän tutki myrskysilmiä myrskyn paikoin valaisemassa hämärässä ja antoi käsiensä nousta ylös kylkiä, upota hiuksiin, kun hän kohotti päätään ja painoi suudelman miehen huulille.

Tiarnan tutki Tempestin kasvoja ennen kuin vastasi suudelmaan. Hän hamusi huulia hetken, ennen kuin jatkoi suudelmineen pisamaisen posken kautta leukaa pitkin kaulalle.
Valmiina lopettamaan missä kohtaa tahansa. Hän ei halunnut, että Tempest kokisi olevansa pakotettu mihinkään vain siksi, että he olivat nyt häämatkallaan. He olivat molemmat vielä väsyneitä.
Hänen kuriton, kuumuva verensä ei vain muistanut sitä, kun hän vaelsi kaulalta hitaasti kohti solisluuta.

Kun hän sulki silmänsä, pimeys täyttyi tähdistä ja ulkona riehuva myrsky hiljeni hetkeksi, sillä Tempest kuuli vain kaksi sydämensykettä. Toinen lepatti hänen korvissaan. Kaulalle painetut suudelmat saivat hänen maailmansa keinumaan. Iho paloi, missä miehen huulet koskettivat sitä ja saivat Tempestin kallistamaan päätään. Sormet vaelsivat tummissa, hopean kirjomissa hiuksissa hellinä ja valuivat sitten niskaa pitkin alas selälle ja kyljille.
Ahdistus suli hiljalleen pois Tiarnanin kosketuksen myötä. Tempest toivoi, ettei se nostaisi rumaa päätään enää.

Tiarnan ei pitänyt turhaa kiirettä. Myrsky raivosi huvilan ikkunoiden ulkopuolella, paiskoi merta kohti rantaa ja kallioita, joiden yllä heidän tämänhetkinen kotinsa seisoi.
Hän antoi huuliensa vaeltaa solisluulta toiselle ja sitten takaisin kaulalle, hipaisi herkkää ihoa hellästi hampaillaan. Toinen käsi kannatteli häntä Tempestin yllä, toinen siirtyi tutkivasti sivelemään uimapuvun olkainta ennen kuin alkoi ujuttaa sitä varovasti alas.
"Olet jumalaisen kaunis", Tiarnan muistutti käheästi, etsien kultaisten silmien katsetta.

Tempest avasi silmänsä ja soi Tiarnanille häkeltyneen, hämillisen hymyn, jonka miehen kauniit sanat saivat poikkeuksetta aikaan. Hän silitti sormenpäillään miehen kylkeä ja nosti sitten toisen kätensä avaamaan niskan taakse kiinnittyvän uimapukunsa lukon auttaakseen.
Hän kurotti painamaan suudelman tuoreen aviomiehensä suupieleen, kun antoi molempien käsiensä palata paljaille kyljille ja valua uimashortsien laidalle, kiertää vatsalle ja vetää hitaasti auki rusetille sidotut nauhat.

Lukon avautuminen niskalta helpotti tilannetta huomattavasti.
Tiarnan siirsi vapautuneet olkaimet huolellisesti syrjään, ennen kuin painoi uuden suudelmien rivin sirolle rintakehälle.
Ulkona ukkonen jyrähti niin voimakkaasti, että tuntui tärisyttävän kalliota heidän allaan. Tai ehkä se olikin vain malttamattomuus, joka sai Tiarnanin tuntemaan niin.
Toinen käsi vartaloaan kannatellen hän alkoi ujuttaa uima-pukua pois Tempestin valkean ihon tieltä.

Rintakehä kohoili kiivaan hengityksen tahdissa ja vavahti suudelmista. Tempest kohotti katseensa valkeista verhoista muodostuvaan katokseen sängyn yllä ja sulki silmänsä, kun ne aaltoilivat. Hän kohotti selkäänsä ja sitten lantiotaan auttaakseen illan myötä kuivuneen uimapuvun riisumisessa, vetäen jalkansa koukkuun. Hän kohottautui kyynärpäänsä varaan ja kosketti uimashortseja, työntäen niitä alas.

Uimapukuparka sai lentää hetkeksi hylättynä jonnekin päin lattiaa, kun Tiarnan kumartui painamaan suudelman paljastuneelle iholle. Hän saattoi tuntea siinä meren suolan, tai ehkä suolainen maku oli jo ennestään osa Tempestiä, niin kuin tämä olisi todella ollut yhtä meren kanssa.
"Rakastan sinua", hän muistutti käheästi, samalla kun kankaan liike lantiota vasten oli saada hänet menettämään itsehillintänsä täysin. Vanha mies, kärsivällisyyttä.
Ajattele sydäntäsi.
Sen ajatteleminen jäi kuitenkin samalla hetkellä, kun hän kumartui hamuamaan suudelmaa Tempestin huulilta, toinen käsi naisen lantiolle laskeutuen.

Tunteiden myllerrys sai huoneen liikkumaan hänen allaan. Miten hän rakasti Tiarnania, rakasti niin, ettei sille ollut sanoja, miten ihanalta miehen kosketus tuntui, miten hän kaipasi Tiarnania – ja silti hermostus hiipi hänen sisälleen, kiertyi kylmänä ja kireänä hänen vatsaansa. Tempest turhautti itseään. Mitä syytä hänellä oli hermostua?
Silmänräpäykseen sopi ajatusten hurja räpistely. Vaisto käski jatkamaan, kannustamaan miestä ja kätkemään hermostuksen sekä sitä usein seuraavan kivun. Mutta kuinka hän voisi vaatia Tiarnania puhumaan ja kertomaan hänelle toiveistaan? Kuinka hän voisi syyttää miestä varmistelusta ja holhouksesta, jos ei itse puhunut niin, ettei sille olisi tarvetta?
Typerys.
Puhu. Nyt. Puhu, ennen kuin Tiarnan huomaa ja saa jälleen yhden syyn olla luottamatta sinuun.
"Minä... Minä tarvitsen pienen hetken", hän kuiskasi anteeksipyytäen ja antoi käsiensä viipyä miehen kyljillä, pyytäen, ettei tämä lähtisi hänen luotaan.

Tiarnanin ensimmäinen reaktio olisi ollut vetäytyä. Jos hän olisi ollut nuorempi, huomattavasti nuorempi, hän olisi saattanut ottaa sanat itseensä, vetäytyä oman kuorensa suojaan ja ilmoittaa, että heidän olisi varmastikin parempi unohtaa koko juttu.
Jotakin hyötyä karttuvista vuosista.
"Kaikessa rauhassa, rakas. Ei kiirettä."
Hän haki paremman asennon, niin että saattoi kannatella itseään Tempestin yllä, ja keskittyi hivelemään tämän kaulaa huulillaan. Kosketus oli hellä, samoin kuin sormet, jotka silittelivät toista siroa reittä. Kiireettöminä.

Tempest oli melkein kipeän kiitollinen siitä, että mies jäi. Millainen vaimo teki näin häämatkalla? Ei ollut edes heidän häämatkansa ensimmäinen yö. Lopeta.
Hän sulki silmänsä ja veti syvään henkeä, ajaen kipeät sanat mielestään. Ehkä Muriel oli oikeassa ja hänen pitäisi puhua Tiarnanille joskus hermostuksestaan.
Hänen ei tarvinnut kamppailla ajatustensa kanssa kauempaa, sillä hellä kosketus kaulalla täytti hänen mielensä tähdillä. Pää kallistui vaistomaisesti sivulle ja meni hetki, että Tempest ymmärsi melkein polttavan lämmön seuraavan hänen reidellään kulkevia sormia. Lämpö söi pois hänen vatsaansa pesiytyneen hermostuksen ja sai hänet rentutumaan asteittain.
Tempest nosti kätensä Tiarnanin niskalle ja kiersi toisen jalkansa kevyesti miehen reisille, hieraisten nenänpäätään hellästi tämän leukaperää vasten, kutsuen aviomiestään lähemmäs.

Tiarnan toivoi, että olisi voinut tehdä enemmän. Hän saattoi silittää ja hyväillä, yrittää omalta osaltaan auttaa kehoa rentoutumaan, mutta silti tuntui, ettei se ollut tarpeeksi. Hän toivoi, että jonakin päivänä Tempest voisi tuntea olonsa vielä paremmaksi itsensä kanssa. Että varjot katoaisivat kokonaan.
Tällä kertaa se tuntui kuitenkin olevan tarpeeksi.
Hän oli siitä äärimmäisen kiitollinen.
Tiarnan painoi suudelman vaimonsa huulille, ennen kuin kohosi uudelleen tämän ylle parempaan asentoon ja painautui hellästi lähemmäs.

Ukkonen tärisytti huvilan laseja ja hetkeksi salama valaisi makuuhuoneen. Tempest ei kuitenkaan nähnyt myrskyn voimaa, sillä Tiarnanin kosketus sai hänen maailmansa täyttymään tähdistä. Hän hautasi hiljaisen, pehmeän voihkauksen miehen kaulataipeeseen ja kun keho mukautui läsnäoloon ja tunne muuttui nautinnoksi, hänen päänsä kallistui taakse. Sormet punoutuivat tummiin hiuksiin kuin estääkseen häntä leijumasta pois, katoamasta jonnekin tähtien sekaan.
Saisipa hän tuntea aina näin, viipyä Tiarnanin sylissä vailla varjoja, ahdistusta tai levottomuutta.

Tiarnan oli melko varma, että hänen olisi kuulunut tuntea syyllisyyttä siitä, ettei Tempest saanut seurata myrskyn pauhaamista rauhassa. Sadepisarat hakkasivat pation lautoihin ja rummuttivat kattoa, ja silloin talloin jyrähdys korotti äänensä tullakseen kuulluksi aaltojen jylyn yli.
Hiljaisella, tukahdutetulla voihkaisulla oli paljon suurempi vaikutus kuin luonnon mahtipontisimmalla pauhulla; se sai veren kiehahtamaan niin kuumana, että Tiarnan uskoi tulevansa hulluksi. Kosketus hiuksilla oli voimakkaampi kuin ikkunalaseja vasten heittäytyvä tuuli.
Hänen vaimonsa.
Rintakehä kohoili raskaasta hengityksestä, kun hän lopulta kierähti patjalle ja veti Tempestin syliinsä, painaen suudelman kultaisten hiusten joukkoon.

Tempest nojasi päänsä Tiarnanin kohoilevaa rintakehää vasten, oma hengitys yhtä kiivaana takellellen. Iho tuntui nihkeältä ja hohkasi kuumuutta, sydämen kiivas syke tuntui levinneen koko kehoon. Valkeat, harsomaiset verhot keinahtelivat tuulessa.
"Rakastan sinua", hän kuiskasi hiljaa, "rakastan sinua niin valtavan paljon." Hän ei tiennyt, mitä oli tehnyt ansaitakseen niin uskomattoman huomaavaisen, kärsivällisen ja hyväsydämisen miehen. Miten hän voisi koskaan osoittaa, kuinka paljon rakasti Tiarnania?
Ehkä tämä oli unta, kauneinta unta, jota hän oli koskaan nähnyt.

Pahin myrsky oli tainnut jossain vaiheessa ohittaa heidät, ukkonen jyrisi vaimeana kauempana.
Tiarnan nykäisi pehmeää, valkeaa peitettä huolimattomasti heidän jalkojensa suojaksi. Edes sade ei ollut jättänyt ilmaa todella viileäksi, ei niin viileäksi, että kahden lämpöä hohkaavan kehon olisi pitänyt suojautua siltä.
"Minäkin rakastan sinua", hän vastasi, ääni käheänä.
"Olen pahoillani, että osa myrskystä taisi jäädä näkemättä..."
Hän hipaisi Tempestin päälakea uudelleen huulillaan.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1518
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   Su Elo 05, 2018 4:07 pm

Tempest hymyili puolittain.
"En vaihtaisi sinua", hän vastasi silittäen sormenpäillään miehen rintakehää. Hän rakasti myrskyjä, mutta sellainen tuntui yhdentekevältä sen rinnalla, että hän sai unohtua Tiarnanin syliin. Hänen sydämensä löi levollisemmin. Häämatka oli avattu.
Hän oli hetken hiljaa.
"Tiedäthän, ettei se johdu koskaan sinusta? Jos tarvitsen hetken tai olen ahdistunut."

Tiarnan kääntyi selälleen parempaan asentoon ja veti Tempestin kunnolla kainaloonsa, kietoen käsivartensa melkein suojelevasti tämän hentoisen kehon ympärille. Hentoisen kehon, joka kätki valtavan voimakkaan sielun. Hänen ei pitänyt päästää itseään unohtamaan sitä.
Myrskysilmät olivat sulkeutuneet hetkeksi, mutta aukesivat jälleen, kun hän käänsi katseensa Tempestiin.
"Tiedän, rakas. Ei sinun tarvitse huolehtia siitä", hän vakuutti hellästi.
"Sattuiko sinuun nyt?"

Tempest kohotti katseensa Tiarnanin harmaisiin myrskysilmiin ja silitti sormenpäillään miehen poskea, ennen kuin upotti ne tummiin hiuksiin.
"Ei, ei tietenkään", hän vastasi, "niin ei ole tapahtunut pitkään aikaan." Hän ei tekisi Tiarnanille niin enää. Hän tuskin edes pystyisi kätkemään sitä enää, sillä mies oli päässyt hänen mieleensä kuin vaivihkaa ja tunsi hänet pelottavan hyvin.
Hän painoi katseensa ja liikahti vaivaantuneena, käpertyen miehen kainaloon.
"Joskus- yleensä minua vain hermostuttaa... Ensimmäinen vaihe."

Tiarnan huomasi helpotuksekseen, että saattoi uskoa Tempestiä. Vaikka hän tiesi, että kipu ei heidän tapauksessaan ollut ollut varsinaisesti kenenkään syytä, vastuu oli silti painanut raskaana hänen harteillaan. Oli melkein tuskallista ajatella, montako kertaa häneltä oli jäänyt huomaamatta, että jokin oli pielessä.
Hän halasi naisen paremmin syliinsä.
"Mikä siinä hermostuttaa sinua, rakas?"

Aikuinen nainen, sinä pystyt keskustelemaan aiheesta, Tempest sätti itseään liikahtaessaan uudelleen vaivaantuneena. Posket tuntuivat kuumilta ja hän hautasi kasvonsa Tiarnanin rintaan, tukahtuneesti äännähtäen.
Sinä pystyt keskustelemaan aiheesta oman aviomiehesi kanssa, typerys.
"Se vain... Eikö sinua hermostuttaisi? Jos... Jos jotakin sen kokoista tulisi saada sinuun?" hän kysyi hiljaa, hakien sanoja, jotka pystyisi sanomaan ääneen.

Tiarnan odotti kärsivällisesti, silitteli samaan aikaan Tempestin selkää rauhallisin, pyörivin liikkein, yritti siirtää kosketuksen kautta rentoutta tämän kehoon.
Vastaus rehellisesti sanottuna hämmensi hänet hetkeksi. Vaikka se kävikin täysin järkeen.
Hetken hiljaisuuden jälkeen hän vastasi, harkiten:
"Varmasti hermostuttaisi."

Tempest veti syvään henkeä, nostamatta päätään. Ehkä joku päivä hän voisi keskustella tällaisista asioista piilottamatta kasvojaan. Hän kuitenkin käänsi päänsä niin, että saattoi katsella ulkona hiipuvaa myrskyä miehen vatsan yli.
"Ja muistatko, mitä tapahtui, kun- kun yritimme ensimmäistä kertaa?" hän kysyi kipeä, nöyryytetty vihlaisu vatsassaan.
"Ja kuukausia sen jälkeenkin?"

Maailma oli myrskyjen aikaan omalla tavallaan hiljainen, jos myrskyn aiheuttamat äänet jätti laskematta. Ei lintujen tai surisevien hyönteisten ääntä, jonka hän tavallisesti yhdisti tropiikkiin.
Tiarnanin kulmat painuivat hieman alemmas, mutta hän piti katseensa katossa. Hän ei halunnut Tempestin tuntevan oloaan painostetuksi, pakotetuksi puhumaan.
Sen sijaan hän keskittyi piirtelemään rauhoittavia kuvioita naisen selkään.
"Olen pahoillani, että jouduit kokemaan sellaista", hän vetosi.
"Mutta se ei ollut millään lailla sinun vikasi, rakas."

Tempest katseli hiipuvaa sadetta. Pisarat tipahtelivat katoksen laidoilta ja hehkuivat terassin valoissa. Hän katseli niitä ja läpitunkematonta pimeyttä valojen takana. Lontoossa ei ollut koskaan pimeää.
Hän silitti hajamielisesti sormenpäillään miehen vatsaa.
"Olin niin turhautunut itseeni. Ja melkein joka kerta pelkään hetken, että niin kävisi jostain syystä uudelleen", hän sanoi. Jostain syystä se ei vain onnistuisi ja hän epäonnistuisi jälleen siinä yhdessä asiassa, jonka pitäisi olla sisäänrakennettuna viallisimpaankin naiseen.
"Tunsin jo itseni perinpohjaisen arvottomaksi makuuhuoneessa. En haluaisi tuntea niin enää."

Huolestunut juova ilmestyi Tiarnanin kulmien väliin.
"Rakas..." hän aloitti, mutta vaikeni sitten, yrittäessään miettiä, kuinka jatkaisi. Oli niin paljon, mitä hänen olisi pitänyt sanoa, ja niin vähän sanoja, jotka olisivat kuulostaneet oikeilta.
Minä en tiennyt.
Olen pahoillani.
Hän halasi naisen hieman paremmin syliinsä, suuteli vaaleita hiuksia.
"Rakas, sinun ei pitäisi joutua tuntemaan niin. Vaikka joskus vielä kävisikin niin, ettei se onnistuisi, sinä et ole arvoton."

Millainen vaimo puhui tällaisia häämatkallaan? Typerys. Tempest liikahti ja hautasi kasvonsa Tiarnanin kaulataipeeseen.
"Olen pahoillani. Puhun hölmöjä", hän sanoi ja piirsi sormillaan solisluiden linjaa. Ukkosen jyrinä oli enää tuskin kuultavissa, vain muisto myrskystä, joka sai lasit helisemään.
Hän halusi uskoa, että varjo oli poissa. Mutta hän tiesi, ettei se ollut. Se vaani hänen mielensä laidoilla ja Tempest vihasi itseään sen tähden. Millainen ihminen saattoi ajatella sellaisia, kun oli saanut niin paljon enemmän kuin ansaitsi eikä voisi toivoa mitään enempää?

Tiarnanin kulmat kurtistuivat hieman syvempään.
"Rakas, ei", hän vetosi, ja joutui hillitsemään itseään, ettei olisi yrittänyt houkutella Tempestiä katsomaan itseään silmiin. Katsekontakti oli hankala muutenkin, niin hän oli oppinut huomaamaan.
Yksi askel kerrallaan, niin hitaasti, kuin tarvittiin.
"Sinä et puhu hölmöjä. Näistä asioista meidän täytyykin keskustella. Haluan tietää, mitä ajattelet ja tunnet."

"Niin minäkin", Tempest vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen. Hän halusi tietää, mitä Tiarnan ajatteli ja tunsi. Hän kohotti päätään ja siirtyi kauemmas nähdäkseen miehen kasvot, kuitenkaan haluamatta jättää lämmintä kainaloa, johon tuntui sopivan niin hyvin.
"Mitä sinä ajattelet?" hän kysyi tutkien myrskysilmiä.
"Onko jotain, mistä koet vaikeaksi puhua minulle?"

Tempestin kohottaessa päätään myös Tiarnan käänsi kasvojaan, niin että saattoi kohdata kultaisten silmien katseen.
Hän oli aikeissa vastata 'ei tietenkään', automaattisesti, mutta jäi sitten miettimään asiaa.
"Toisinaan pelkään, että otat sanani itseesi", hän vastasi sitten, sipaisten toisella kädellään pisamaista poskea.
"Että koet, että sinussa olisi jotakin vikaa."

Tempest painoi katseensa häivähdys hymyä suupielessään.
"Minä koen suurimman osan ajasta, että minussa on paljonkin vikaa", hän huomautti häivähdys itseironiaa äänessään, "mutta en usko sinun koskaan tarkoittavan sitä." Hän nosti katseensa takaisin myrskysilmiin ja sipaisi tummia hiuksia.
"En ole kuitenkaan varma, ymmärränkö mitä tarkoitat nyt. Millaisia asioita pelkäät minun ottavan itseeni?"

Vaikka Tempest sanoikin niin hyvin kevyesti, Tiarnan tunsi silti kipeän vihlaisun.
"Sinun ei pitäisi joutua tuntemaan niin", hän vetosi, samalla kun sade kiihtyi hetkeksi uudelleen ovien ulkopuolella. Olisi ehkä pitänyt nousta ja sulkea liukuovi yöksi, niin ettei kosteus pääsisi hiipimään sisään.
Sillä ei ollut väliä nyt.
Kysymys sai hänet hieraisemaan mietteliäästi leukaansa, jossa sänki kaipasi siistimistä.
"En ole varma, osaanko selittää tarkemmin. Mutta kaikki se puhe siitä, ettet ole ansainnut minua tai... Rakas, se saa minut huolestumaan."

Tempest tunsi kipeän vihlaisun. Hän ei halunnut huolestuttaa Tiarnania. Hän oli satuttanut miestä jo niin paljon syvemmin kuin oli koskaan edes kuvitellut mahdolliseksi. Kultaiset silmät pehmenivät myötätunnosta.
"En vain tiedä, miten voin olla niin... Onnekas, että olet elämässäni", hän vastasi empien oikeita sanoja. Miten hän oli ansainnut Tiarnanin rakkauden, vielä kaiken tekemänsä typerän jälkeen?
"Olet uskomattomin ihminen, jonka olen koskaan tavannut. Olet huomaavainen ja lempeä, epäitsekäs ja niin valtavan kultainen. Sinulla on niin hyvä, kaunis sydän, etten tiedä, miten pukea sitä sanoiksi", Tempest vetosi sukien hellästi miehen hiuksia ja lisäsi muistaen aikaisemman keskustelun, "ja hyvin, hyvin, hyvin komeakin vielä."

Tiarnanin kulmat painuivat alemmas, mutta viimeinen lisäys sai hänet naurahtamaan matalasti, sukaisemaan toisen käden läpi tummista, hopean kirjomista hiuksistaan ennen kuin se siirtyi silittämään Tempestin siroa poskipäätä.
"Ja minä olen aivan yhtä onnekas, että minulla on sinut", hän muistutti hellästi.
"Sinullakin on kultainen sydän. Olet uskomattomin olento, jonka olen tavannut."
Mutta Tempest itse ei vain tuntunut näkevän sitä.

Kauniit sanat saivat Tempestin painamaan hetkeksi katseensa, häivähdys haikeaa, hämillistä hymyä suupielissään. Ehkä joku päivä hän voisi ottaa ne vastaan kuulematta varjon loputtomia syytöksiä.
"Mitä pelkäät minun ottavan itseeni?" hän kysyi nojaten päänsä miehen olalle ja haki mukavamman asennon lämpimässä kainalossa.
"Mitä haluaisit sanoa minulle, mutta et ole osannut tai uskaltanut?"

Tempestin ympärille kietoutunut käsi löysi taas saman, rauhoittavan rytmin, piirsi rentoja ympyröitä selän paljaalle iholle.
"Pelkään vain, että syytät itseäsi", hän vetosi uudelleen, tummat kulmat mietteliäässä kurtussa. Katse hakeutui kohti kattoa, josta erottuivat vain varjot patiolta loistavassa himmeässä valossa. Täällä todella oli pimeää, pimeää samalla tavalla kuin Lewiksella.
"Joskus pelkään satuttavani sinua. Ja pelkään edelleen, ettet kerro minulle, mitä todella tunnet. Että sanot olevasi kunnossa, vaikka et ole."

Tempest ei voinut syyttää miestä siitä. Hänen oli vaikeaa paljastaa kipeitä ajatuksia sisällään. Hän tunsi olonsa niin typeräksi ja kiittämättömäksi ajatellessaan sellaisia, vaikka hänellä oli kaikki – kaikki, mitä hän tai kukaan voisi koskaan haluta.
"Ymmärrän", hän vastasi hieraisten ohimoaan mietteliäästi Tiarnanin olkaan, "minä yritän olla avoimempi. Etkä sinä satuta minua. Lupasin, että kertoisin jos niin kävisi, ja minä kerron. En halua koskaan... Enää koskaan tehdä sinua onnettomaksi tai satuttaa sinua."

Enää koskaan.
Tiarnan tunsi kipeän, kylmän vihlaisun, joka seurasi aina sitä, että ajatukset harhautuivat kevättalven tapahtumiin. Mutta he olivat selvinneet siitä. Olivat selviämässä. Ja nyt he olivat häämatkallaan, kaikki tulisi olemaan hyvin.
Silti hän halasi Tempestin hieman paremmin kylkeensä.
"Toivon, että voit puhua minulle kaikesta. Etkä joutuisi tuntemaan itseäsi typeräksi. Tai joutuisi ajattelemaan, että laiminlyöt minua, tai jotakin sellaista."

Tempestkin toivoi niin. Sydän löi aina kipeästi, melkein pahoinvoivasti, kun hän ajatteli, mitä oli tehnyt. Mitä olisi voinut tapahtua. Sinä auttamaton typerys.
"Toivon, että sinäkin voit puhua minulle kaikesta", hän vastasi kuunnellen miehen sykettä rintakehän alla.
"Pelkäämättä, että pahoitan mieleni tai syytän itseäni. Eikö se ole laiminlyömistäsi, jos olemme sopineet jotain ja minä en osaa katsoa kelloa tai muista vastata puhelimeen?"

Pitkä lentomatka ja sitä seurannut olematon lepo alkoivat painaa Tiarnanin jäseniä kuin vaivihkaa. Hän nykäisi peitettä paremmin heidän päälleen ja painoi suudelman Tempestin hiusten joukkoon.
"Minun on myönnettävä, että se saa minut harmistumaan sillä hetkellä", hän vetosi, taivuttaen käsivarttaan niin, että saattoi silittää Tempestin niskaa.
"Mutta sellaista sattuu. On mahdotonta ajatella aina toisen parasta."

Tempest pelkäsi, ettei hän osannut ajatella koskaan Tiarnanin parasta. FoxMoored97 oli ollut sitä mieltä, että miehelle olisi ollut parasta, jos hän olisi ollut vähemmän itsekäs ja vain tappanut itsensä.
Miksei hän voinut lakata ajattelematta typeriä asioita häämatkallaan? Typerys.
Hän katsahti miestä silmäkulmastaan ja painoi päänsä takaisin paljaalle rintakehälle. Aamu olisi valoisa, myrsky olisi ohi ja turkoosi meri odottaisi heitä. Oli turha velloa synkissä syvyyksissä.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] Between the stars and the sea
Takaisin alkuun 
Sivu 4 / 4Siirry sivulle : Edellinen  1, 2, 3, 4

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Muu maailma-
Siirry: