PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] Between the stars and the sea

Siirry alas 
Siirry sivulle : Edellinen  1, 2, 3, 4  Seuraava
KirjoittajaViesti
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1518
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   Ma Helmi 05, 2018 8:05 pm

Lauantai 10. helmikuuta 2018 - iltapäivä, Lontoo

Vierailevana tähtenä Samuel Locksley.

Samuel oli sopinut mennevänsä tervehtimään Tiarnania ja saanut kaksi metriä ennen avoparin ovelle saapumista ilmoituksen että mies myöhästyisi. Tempest avaisi kyllä oven ja hän voisi odottaa ystäväänsä. Selvä.
Nyt huippukokkia harmitti ettei hänn ollut varannut vaikka kukkasia Tiarnanin avovaimolle, sillä tuntui typerältä tavata tuo ilman mitään tuomisia. Ne käytöstavat, jotka Murielkin oli todennut hänellä joskus olevan. Mies soitti ovikelloa ja nojasi rennosti, hyvässä ryhdissä toiseen jalkaansa. Hänellä ei käynyt mielessäkään että Muriel olisi voinut kertoa jotakin siskolleen. Aidan sanoihin luottaen, Tempest olisi jo tappanut hänet.

Leela ja Romana olivat euforiasta sekopäisiä saatuaan ihmisensä takaisin. Nyt ne juoksivat korviavihlovasti määkien emäntänsä jaloissa, kun Tempest lähti avaamaan ovea ja hylkäsi turhautuneena tietokoneensa olohuonenurkkauksen pöydälle. Kaikki teksti, mitä hän sai aikaan, kumittui pois kelvottomana.
Ja deadline lähestyi vääjäämättä. Sen tapaaminen näytti yhä mahdottomammalta, ja ahdistus väänsi hänen sisuksensa kylmälle solmulle.
Polvimittaiseen, norsunluunväriseen mekkoon ja pörröisiin villasukkiin pukeutunut kirjailija nykäisi oven auki kaapaten ulos pyrkivät, määkivät kissat syliinsä. Kullanväriset silmät laajenivat tyrmistyksestä, kun hän tajusti rennosti odottelevan miehen Samueliksi. Sanattomana hän väisti ovelta ja päästi miehen sisään.

Sormet tummansuklaan värisestä reuhkasta läpijuoksuttaen Samuel astui sisään, hymyillen vaaleahiuksiselle naiselle. Yllättävän asiallisesti, kun puhuttiin Samuelista.
Ystävän naisystävä.
"Hei, anteeksi. Piti tavata Tiarnan, mutta yllättäen hän ei päässyt lähtemään sovittuun aikaan. Hän sanoi että voisin odotella täällä."

Tempest laski kissat lattialle, kun työnsi oven kiinni jalallaan. Leela kiipeili paljasta, hoikkaa säärtä vasten pyytäen takaisin, mutta Tempestin huomio oli kiinnittynyt Samueliin.
”Sitten voit odotella täällä”, hän vastasi ja pyyhkäisi pehmeitä, paksuja hiuksia taakse. Pisamaiset kasvot olivat kalpeat ja silmät levottomat, mutta nyt niissä oli alkanut kyteä.
”Sanohan, Samuel, mitä sisarelleni kuuluu?” hän kysyi pehmeästi.

Samuel riisui takkinsa ja tunsi inhottavan piston kun Tempest kysyi Murielista.
"Hän vaikutti voivan hyvin kun kävin Hexhamissa." Mies vastasi neutraalisti ja rehellisesti. Kovin eläväisesti, jos totta puhuttiin.

Kullanväriset silmät siristyivät, ja kissat hiljenivät liueten vaivihkaa paikalta valtavaan, avaraan huoneistoon.
”Niinkö? Tämä on varmaankin sen jälkeen, kun ensin makasit hänen kanssaan kertomatta, että olet naimisissa?” Tempest kysyi ja astui lähemmäs, uhkaava liekki silmissään.
”Ja saatoit hänet raskaaksi? Kerroit, ettei lapsi ole sinun ongelmasi etkä halua olla asian kanssa tekemisissä? Kuristit raskaana olevan siskoni tajuttomaksi ja sinipunaisille mustelmille?” pehmeä ääni oli muuttunut raivostuneeksi murinaksi.

Samuel hieraisi kasvojaan.
Mahtavaa. Muriel, varoitus olisi ollut ihan kiva. En tiennyt että jaat näin paljon siskosi kanssa, mies ajatteli. Tosin, mitä hän olisi sisaruksista tiennyt, perheen ainokainen ja etuoikeutettu poikalapsi.
"En tiennyt että siskosi on se ainoa ihminen joka ei lue juorulehtiä." Mies puolustautui pehmeästi. Sitä paitsi, ei se Murielia ollut sattunut. Raskautta enempää, mutta se ei ollut tarkoituksellinen.
"Tempest, reagoin huonosti. Ja jos siskosi ei kertonut, hän pyysi sitä itse - minä oletin hänen ilmoittavan ennen kuin niin kävisi. En voi tietää että aikuinen, täysissä järjissään oleva nainen antaa tehdä niin."

Tempestin kasvot kalpenivat asteen lisää, nyt epäuskosta.
Itsekeskeinen sika.
Sika!
Pienet kädet puristuivat nyrkkiin ja alkoivat täristä.
”Sinä kuristit hänet tajuttomaksi, koska hän ei kieltänyt? Millainen psykopaatti sinä oikein olet!”

"Se oli vahinko!" Mies murahti kevyesti, ottaen muutamia askelia kauemmas Tempestistä. Muutos naisen olemuksessa ei varsinaisesti miellyttänyt.
"Sosiopaatti ennemmin. Mutta en ole tietääkseni kumpaakaan." Ammattikeittiöt kasvattivat mielenkiintoisia ihmisiä, niinhän sitä aina sanottiin.

Tempest seurasi silmät vimmastuneiksi, kissamaisiksi viiruiksi siristyen ja kiihdytti askeltensa vauhtia pysytellen miehen lähellä.
”Vahinko? Niin kuin hänen elämänsä pilaaminenkin?” hän sähähti.
”Ja oletus siitä, että jokainen maailman nainen ahmii sinua koskevat jutut juorulehdistä? Koska maailma pyörii ympärilläsi?”

Kuten Muriel oli saanut huomata, mies ei pitänyt jahdatuksi tulemisen tunteesta. Siitä oli kiittäminen ex-vaimoa. Joten, Samuel ja Tempest näyttivät leikkivän hippaa pitkin asuntoa.
"Niin. Sekin." Mies heilautti käsiään turhautuneena.
"Ei! Tiedän, tein väärin, mutta minä en koskaan ajatellut että päätyisin siihen!" Hän oli ennenkin vain flirttaillut hieman, mutta ei koskaan vaarantanut avioliittoaan.
"Ja jos yhtään lohduttaa, hän tiesi kyllä ennen toista kertaa."

Tempestin silmät välkähtivät uhkaavasti. Sika. Sika!
”Ajatteletko sinä koskaan mitään?!” hän karjahti leijonamaisesti.
”Sinä tuhosit sisareni elämän ja yritit pestä kätesi siitä kuin sinulla ei olisi mitään tekemistä asian kanssa. Ja sitten kuristit häntä! Sinä kuuluisit vankilaan!”

Samuel hieraisi molemmilla käsillä kasvojaan. Hienoa, tätä hän oli kaivannut elämäänsä kaiken lehtikirjoittelun ohella. Kiitos. Eipä sillä, ansaittua tämä taisi olla, mutta turhautti ja ärsytti silti.
"Minä tuhosin?" Miehen ääni oli vaarallisen pehmeä.
"Voi, tein hänelle paljon muutakin!" Ei ehkä fiksuin asia ärähdettäväksi takaisin, vaikka se olikin käsirautoineen kovin todellista.
"Ihmisellä ei ole oikeutta järkyttyä? Minä tiedän että reaktio oli paskaa ja pyysin sitä anteeksi!"

Naisen rintakehä kohoili kiivaasti. Kullanväriset silmät laajenivat ensin järkytyksestä ja siristyivät sitten raivokkaiksi viiruiksi. Tempest harppasi lähemmäs, ponnisti ilmaan ja yritti tähdätä kaikella voimallaan avokämmenen pitkän miehen poskelle.

Samuel ei ehtinyt väistää. Lähiaikoina Yvette ja Aida olivat ladannenet häntä avokämmenelle kasvoihin. Murielkin oli tainnut.
"Helvetti!" Mies pärähti, pidellen kuumottavaa poskeaan. Ulkpnäöstää huolimatta Tempest löi kovaa.
"Ainnakin lyöt kovempaa kuin siskosi."

Isku sai jonkin rusahtamaan ikävästi pienessä kädessä. Tempest horjahti pudotessaan takaisin jaloilleen, räpäytti vaaleat kulmat kurtistuen ja painoi sykkivän käden rintaansa vasten. Keskimmäisiä sormia oli vaikeaa liikuttaa. Hienoa.
”Sinä olet kuin musta aukko”, Tempest sanoi silmät palaen.
”Sinä vain imet valon tästä maailmasta antamatta mitään takaisin.”

Samuel kurtisti kulmiaann. Eihän Tempest nyt ollut rikkonut mitään ja hän saisi syytä niskoilleen siitäkin vielä?
"Voi kiitos." Mies tuhahti.
"Ilmeisesti siskosi jätti kertomatta että kävin Hexhamissa puhumassa asioista!"

Tempest tuijotti miestä kasvot kalpeina, mutta silmät tuimina.
”Se ei poista sitä, mitä olet tehnyt”, hän vastasi.
”Yksi hyvä teko ei korvaa kaikkea tekemääsi pahaa. Sinä et voi koskaan olla sisareni arvoinen.”

Samuel painoi teräksisiä silmiään kiinni. Niin, ei voisi. Siinä Tempest taisi olla ihan oikeassa. Hän hieraisi irvistäen kivistävää poskeaan.
"Niin. Ei korvaakaan." Hä suoristautui hieman parempaan ryhtiin.
"Ehkä siksi olin ensin sitä mieltä että minun olisi parempi pysyä poissa."

”Niin varmasti”, Tempest sähähti. Käsi sykki ikävästi, mutta hän oli tottunut kipuun.
”Olen varma, että ajattelit vain jalosti sisareni parasta silloinkin, kun veit hänet sänkyyn kertomatta, että olet naimisissa.”
Hän veti syvään henkeä, tulinen raivo suonissa pyörteillen.
”Etkä sinä edes selviäisi naisen kanssa. Eikö tapanasi ole valita kymmenen vuotta nuorempia tyttöjä? Silloinkin, vaikka he olisivat vasta 15-vuotiaita?”

Samuel räväytti silmänsä auki.
"Jumalauta." Hän ärähti Tempestille, katsoen naista nyt tulta harmaissa silmissään. Tuo oli söhäissyt sinne minne ei pitänyt söhäistä.
"Olen pahoillani että en kertonut ja sinä - et - enää - ikinä - sotke - Aidaa - tähän. Onko jumalauta selvä?!"

Tempest tuijotti takaisin rävähtämättä.
”Ovatko pedofiiliset taipumuksesi kipeä paikka?” hän kysyi takaisin.

Samuel tärisi raivosta. Tempest osasi valitettavasti sohaista juuri oikeaan paikkaan.
"Turpasi kiinni. Sinulla ei ole mitään oikeutta puhua paskaa menneisydyestäni. Kun se ei liity tähän mitenkään."

”Sinä tuhosit sisareni elämän”, Tempest sähähti takaisin ja astui uhmakkaasti lähemmäs kuin miestä haastaen.
”Luuletko, että menneisyytesi on yhdentekevää, jos sisareni saa sinun lapsesi?”

Samuel otti silti askeleen taaksepäin. Ei, pysy kaukana, kiitos vain.
"Minä? Vain minä yksin? En raiskannut siskoasi, vaikka sinä saat sen kuulostamaan siltä." Mies nielaisi.
"On. Se ei kuulu teille kenellekään silti mitenkään."

”Ei, kuristit hänet vain tajuttomaksi – paljon parempi”, Tempest vastasi.
”Minä en aio antaa sinun satuttaa Murielia yhtään enempää. Kun sekaannut minun sisareeni, koen oikeudekseni huolestua siitä, millainen ihmishirviö olet.”

"Ihmishirviö?" Samuel oli kuullut paljon rumaa itsestään, mutta Tempest tuntui keksivä vielä puolet lisää.
"Nimenomaan ajattelin sekaantua." Mies sihahti hampaidensa välistä.

”Ja miksi hän edes haluaisi sinut edes kymmenen mailin säteelle itsestään?” Tempest kysyi.
”Mitä hyvää olet koskaan tehnyt tässä maailmassa? Ajatellut itseäsi, tavoitellut omaa nautintoasi, riistänyt lapsuuden parhaalta ystävältäni…”

Samuel veti sormet hiuksista läpi.
"Riistänyt? Ei hyvä helvetti! Jos olisin tehnyt jotakin sellaista, miten kuvittelet että me olisimme vielä ystäviä!?" Mies karjaisi palleansa pohjasta. Hän ei koskaan, kirjaimellisesti koskaan, ollut tarkoituksella satuttanut Aidaa. Mutta pitikö nainen häntä hirviönä? Vaikka oli yleensä se joka eniten katsoi hänen käytöstään sormien läpi. Esittikö tuo vain?
"Sitä minä en tiedä, mutta hän tuntui haluavan minut kovin paljon lähemmäs kuin kymmenen mailia."

”Pysy erossa sisarestani!” Tempest karjahti raivosta täristen, inhoa silmissään.

"Sinäkö sen päätät?" Samuel rähähti. Ei, hän ei ollut enää antamassa Tempestille periksi.
"Eiköhän Muriel osaa itse päättää."

”Ja varmasti päättääkin, kun tietää millainen mies olet”, Tempest vastasi takaisin.

Samuel tuijotti naista pitkään.
"Et ole tosissasi. Ensi suutut kun en halunnut olla tekemisissä Pikkul--- sen lapsen kanssa ja nyt sinä huudat minulle koska haluaisin olla?"

”Minä huudan, koska sinä tuhosit sisareni elämän etkä edes ansaitse tulla kutsutuksi mieheksi”, Tempest sanoi.

"Se vaatii kaksi ihmistä." Samuel totesi ärtyneenä.
"Siskosi oli myös oikein suostuvainen, joten et voi lyödä tätä vain minun harteilleni. Nyt kun olen myös kantamassa tästä jotain vastuuta, sinä alat huutaa minulle?"

”Sinä kuristit raskaana olevan sisareni tajuttomaksi. Yritätkö sinä oikeasti keksiä lieventäviä asianhaaroja?” Tempest kysyi epäuskoisena.
”Sinä olet satuttanut sisartani. Minä huudan sinulle ja sinä ansaitset sen.”

"Oletin että viittasit elämän pilaamisella raskauteen." Paljon pysyvämpiä vaikutuksia sillä oli kuin kuristamisella.
"Sinä sitten tykkäät takertua tuohon! Ja jos välittäisit kuunnella, huomaisit että minä myös vittu yritän korjata tätä!"

”Minä kuuntelen sitten, kun olet tehnyt jotain kuuntelemisen arvoista!” Tempest rähähti. Hänen olisi tehnyt mieli lyödä miestä uudelleen, mutta käsi tuskin kestäisi sitä. Se lähetti pahoinvoivia kivun aaltoja pitkin kehoa nytkin.

"Turha sinulle on mitään puhua, kuuntele kuitenkaan!" Mies pärähti.
"Ei sinua kiinnosta mitä minä tekisin, koska olet päättänyt että olen paskiainen. Sanoit minua pedofiiliksi. Hieno veto. Voisin nauraa, jos et puhuisi Aidasta."

”Tee edes yksi hyvä, arvokas asia tässä maailmassa ja todista, että minulla olisi pienintäkään syytä harkita mielipidettäni”, Tempest vastasi.
”Ja miksi sinä kutsuisit aikuista miestä, joka sekaantuu 15-vuotiaaseen lapseen?”

"Maksan siskosi lääkärikulut yksityissairaalassa, mutta mitäpä se sinua kiinnostaa." Hän ei ollut neuvottelemassa siitä. Etenkään nyt kun nainen oli saanut aikaiseksi kertoa yhdestä keuhkostaan. Eipä jäisi julkisen tervedenhuollon varaan.
"Et ehkä halua kuulla tätä, mutta sanoisin hänen olleen kovin kaukana lapsesta silloin. Ja ota huomioon, että puhut edelleen ystävästäsi."

”Ei pitäisi yllättyä, että ajattelet rahan olevan pelastus”, Tempest tuhahti inohten ja silmäili Samuelia silmät viiruina.
”Minä nimenomaan puhun ystävästäni. 15-vuotias on lapsi ja yritys selitellä sitä hänen syykseen on oksettavaa. Sinä kuvotat minua.”

"Ei jumalauta." Mitä siihen sanoisi?
"En syytä häntä mistään. Kunhan huomautin. Kysy häneltä, hän tietää kokemansa paremmin kuin sinä tai minä." Jossain teräksenharmaiden silmien takana poltteli.
"Satutitko kätesi?"

Tempest oli kysynyt, mutta Aida puolusti miestä uskollisesti – hyväsydäminen kun oli. Se ei kuitenkaan lievittänyt hänen ahdistustaan. Tuskaa, pelkoa ja syyllisyyttä, jota hän tunsi Murielin puolesta. Jos hän vain olisi kerrankin pitänyt lupauksensa, ehkä Muriel ei olisi tässä tilanteessa. Muriel ei olisi koskaan päätynyt Samuelin luo.
Hän vilkaisi rintaansa vasten puristettua, liikkumatonta kättään kulmiaan kurtistaen ja pudisti päätään.
”Jos sinä satutat vielä sisartani, minä satutan sinua.”

Emäntänsä suuttumuksen tieltä kadonneet kissa-airuet vaistosivat Tiarnanin saapumisen ensimmäisinä - ta ehkä ne vain kuulivat hissin tuskin havaittavan kolinan.
Päivä oli ollut pitkä. Tiarnan oli lähtenyt liikkeelle aamuvarhaisella, suunnitellut palaavansa kotiin lounaaseen mennessä.
Lounasaika oli tullut ja mennyt, ja mies oli juuri ja juuri ehtinyt ottaa itselleen ajan lähettää Samuelille viestin, että olisi myöhässä. Em oli kotona, ja kissat.
Avain rapisi lukossa ja Tiarnan astui sisään asuntoon, laivastonsinistä villakangastakkiaan tumman poolokaulusneuleen päältä riisuen.
Kissat pyörivät määkien hänen jaloissaan, melkein kuin niillä olisi ollut jokin hätänä.
Tiarnanin tummat kulmat painuivat alas, kun hän hylkäsi takkinsa eteiseen ja suuntasi oleskeluhuoneen puolelle.
"Em?"

"Jos sinä vielä joskus puutut asioihini näin, minä en aio olla yhtä ymmärtäväinen." Samuel sihahti Tempestille, hätkähtäen kun ovi kävi. Voisiko hän nyt vain liueta paikalta?
"Ja mitä ikinä teet, älä sotke tähän asioita jotka eivät tähän liity ja eivät kuulu sinulle."

”Uhkailusi ei pelota minua”, Tempest vastasi takaisin tulta äänessään.
”Niin kauan, kun sinä aiot sekaantua siskooni, minä sekaannun sinun ’asioihisi’.” Hänkin hätkähti, kun ovi kävi, ja kääntyi Tiarnanin äänen suuntaan käsi rintakehää vasten puristettuna.
”Vieraasi on täällä.”

Kissat seurasivat määkien isäntänsä kannoilla.
Ne yrittivät selvästikin kannella miehelle hänen saapumistaan edeltäneistä tapahtumista.
Ikävä kyllä Tiarnan ei puhunut sujuvasti kissaa.
"Hei, Samuel, pääsit sisään", hän totesi, kurtistaen kevyesti kulmiaan astellessaan Tempestin luo ja kietoessaan kätensä kevyesti naisen hartioille.
"Mitä täällä on tapahtunut?"

Samuel veti molemmat kädet läpi hiuksistaan ja harkitsi katoamista paikalta.
"Voi, todellakin pääsin." Mies mutisi, koettaen karistaa Tempestin syytöksiä niskastaan.
Pedofiili.
"Vie naisesi lääkäriin, taisi satuttaa kätensä kun korosti avokämmenellä sanojaan."

Tempestin hartiat olivat kireät eikä hän irrottanut katsettaan Samuelista.
”Minä olen ihan kunnossa”, hän vastasi. Vähän kylmää ja käsi olisi varmasti entisensä. Jos ei, hän yrittäisi rusauttaa sen itse takaisin ennalleen. Hän ei ollut lähdössä sairaalaan.
”Enkä tehnyt mitään, mitä ’ystäväsi’ ei olisi ansainnut.”

Tiarnanin myrskynharmaat silmät siirtyivät Samuelista Tempestiin.
"Näytähän", hän pyysi, yrittäen tarttua hellästi sen käden ranteeseen, jonka nainen oli puristanut rintaansa vasten.
"Mistä te riitelitte?"

Samuel huokaisi raskaasti.
"Meillä oli pieniä erimielisyyksiä. Ehkä minä tästä menen." Ei tuntunut oikein mukavalta jäädäkään. Tiarnanin pitäisi huolehtia Tempestistä ja hän voisi mennä töihin ja vetää päänsä täyteen sen jälkeen.

Tempest veti kättään itsepäisesti itselleen. Ei se kaivannut huomiota.
”Älä suotta minun takiani”, hän sanoi silmät siristyen, ”sinullahan oli Tiarnanille asiaa.”
Hän astui kauemmas Tiarnanin otteesta.
”Kyllä minä selviän”, hän vakuutti ja lähti etsimään keittiöstä jääpakkausta.

Tiarnan seurasi hetken katseellaan Tempestiä ja kissoja, jotka kiiruhtivat hännät pystyssä tämän perään.
Airuet.
Hän käänsi katseensa Samueliin ja viittasi sitten kohti sohvaryhmää. Ei sitä nurkkaan asetettua sohvaa, joka oli Tempestin valtakuntaa, vaan keskemmällä kaarevaa oleskelutilaa olevaa.
"Istu alas."

Samuel veti syvään henkeä, voimatta istua alas. Ehei, ei nyt kun siitä oli alle vartti kun Tiarnanin avovaimo oli sanonut häntä pedofiiliksi.
"En taida, kiitos kuitenkin."

Tiarnan tutki ystäväänsä katseellaan ennen kuin asteli harvemmin käytetylle baarikaapille. Hän kaivoi esiin kaksi leveää lasia ja pullollisen Glendronach 18-viskiä.
Kelpasi säässä kuin säässä, aina.
Hän kaatoi tummaa nestettä kevyelä kädellä kumpaankin lasiin ja asteli sitten Samuelin luo, tarjoten toista lasia miehelle.

Saattoi olla ettei se pullollinen vain riittäisi. Samuel harvoin kyseenalaisti itseään, mutta Tempest oli osunnut hyvin arkaan kohtaan vyön alla. Hän otti lasin vastaan ja yritti rauhoittua, edes hieman.
Hengitä syvään ja miten se meni. Viski ei saanut edes irvistämään, kun se meni alas yhdellä hujauksella.
Hyvä on, ehkä hän ei menisi tekemään tänään ylimääräistä vuoroa Acapellaan - ilmoittamatta alaisilleen - ja siirtyisi suoraan siihen juomiseen.

Tiarnan ei sanonut mitään, kävi vain hakemassa baarikaapin päälle jääneen pullon ja kaatoi Samuelille lisää viskiä, nyt hieman raskaammalla kädellä.
Hän otti kulauksen omasta lasistaan ja antoi poltteen laskeutua vatsaan.
"No?"

Samuel kohotti kevyesti toista hyvin surumielisesti asettunutta kulmaansa. Poskea kivisti. Siihen saattaisi tulla mustelma.
"Mitä no?"

Tiarnan katsoi takaisin myrskynharmailla silmillään ja otti kulauksen lasistaan.
"Oletan, että siihen oli jokin syy, minkä vuoksi Tempest satutti kätensä kasvoihisi."

Samuel tuhahti terävästi.
"Kertoi minulle hurmaavasti mielipiteensä minusta ihmisenä. Ja siksi minun pitäisi mennä, hän tuskin voi sietää minua silmissään."

Tiarnan kohotti toista kulmaansa.
"Uskoisin tarvitsevani hieman enemmän kontekstia, ennen kuin voin muodostaa mielipiteeni asiasta", hän huomautti ja siirsi katseensa hetkeksi keittiön suuntaan.
Tempest pärjäisi kyllä, hänen oli pakko muistuttaa itseään.

Samuel siristi kevyesti silmiään. Nyt hän joi sitä viskiä sentään hieman hillitymmin.
"Kuulemma pilasin hänen siskonsa elämän, olen psykopaatti, ihmishirviö ja pedofiili. Ei mitään uutta auringon alla."

Tiarnan otti toisen kulauksen viskistään.
"Sikäli kun olen kuullut, käyttäydyit helvetin vastuuttomasti", hän myönsi.
"Loppuihin syytteisiin kaipaisin selvennystä."

Samuel naurahti käheästi ja hyvin kuivasti. Mies ei tosiaan nähnyt tässä mitään hauskaa, mutta tapoihin ei kuulunut itkeäkään muiden nähden.
"Viimeisin syytös kai juontaa juurensa suhteestani Aidaan vuosia sitten." Vuosia, vuosia, vuosia sitten. Hyi Samuel. Olisit ajatellut.
"Psykopaatti kai kuristamisen takia ja ihmishirviö vain koska Tempest ei keksinyt enää muuta sanaa hurmaavalle olemukselleni. En minä tiedä."

"Aida oli kovin nuori", Tiarnan myönsi.
Ei sillä, olihan heilläkin ikäeroa Tempestin kanssa, mutta asia oli eri, kun toinen ei ollut enää teini-ikäinen.
Hän joi rauhallisesti viskiään.
"Mikä teidän tilanteenne on nyt? Murielin kanssa. Oletko edelleen sitä mieltä, ettet tahdo olla lapsen kanssa missään tekemisissä?"

Samuel veti syvään henkeä. Mikä tilanne?
"En minä tiedä. Jotain. Lupasin mennä mukaan lääkäriin."

Tiarnanin lasi tyhjeni, mutta hän ei täyttänyt sitä uudelleen.
"Jotain? Teidän pitäisi varmaankin puhua asioista."

"Minä kävin pohjoisessa mutta kaikkea ei selvitetä parissa päivässä." Samuel otti kulauksen, pyöräyttäen lasiin jäänyttä nestettä kevyesti. Hän heilautti toista kättään levottomasti.
"Jotain. Jotain 'vihaan sinua saatanan kusipää' ja 'voisimmeko yrittää olla pariskunta' välimaastosta. Murielista ei aina ota selvää kumpi päivä sattuu olemaan."

"Teidän täytyy siis tavata uudestaan", Tiarnan totesi.
Sikäli kuin hän Emmien sisarta tunsi, tämä osasi olla tulisieluinen. Se, että oli tullut tahtomattaan raskaaksi, tuskin teki asiasta yhtään helpompaa.
"Sinusta on tulossa isä, et voi vain pestä käsiäsi koko jutusta rahasummalla. Niin kuin et ilmeisesti ole aikeissa enää tehdä?"

Edes joku kuunteli häntä! Kerrankin.
"Ei Muriel olisi edes ottanut rahaa." Samuel huomautti. Nainen oli loukkaantunut kun hän oli asiasta kysynyt.
"En." Hän vilkaisi levottomasti keittiön suuntaan. Jos Tempest ei olisi ollut kuuloetäisyydellä, hän olisi voinut sanoa saman kuin Aidalle.
Hän oli mieltynyt ajatukseen siitä että voisi jättää kaiken joskus jollekulle.

"Hyvä niin. Muutoin minunkin olisi pitänyt huitaista sinua jollakin, Muriel on kuitenkin Emmien sisko ja koen velvollisuudekseni puolustaa häntä."
Ei sillä, Tiarnan olisi pitänyt naisen puolta joka tapauksessa.
"Ikävän näköinen, poskesi. Haenko siihenkin jotain kylmää?"

"Voi tulla mustelma", Tiarnan huomautti ja laski tyhjentyneen lasinsa läheiselle pöydälle.
Hän vilkaisi jälleen keittiötä kohti, mutta ehkä Em vain halusi rauhoittua hetken. Kerätä voimaa määkivistä airueistaan.
"Haluan luottaa siihen, että teet kerrankin elämässäsi fiksun päätöksen."

Yksi iso virhe ja kaikilla oli yllättäen oikeus kyseenalaistaa koko elämäsi. Hurmaavaa.
"Tiarnan, miten olisi jos sinä edes esittäisit luottavasi minuun ihmisenä, koska olen ystäväsi?"

Tiarnan puhahti.
"Samuel, minä kerron sinulle totuuden, koska olen ystäväsi", hän huomautti.
"Avioituminen Yvetten kanssa oli hölmöä, ja tiedät kyllä, mitä mieltä olen joistakin muista menneisyytesi päätöksistä. Mutta koska olen ystäväsi, en nosta niitä enää keskusteluun. Ja minä tosiaan uskon, että aiot toimia nyt viisaammin."

"Hauskaa miten avioliittoni on ollut hölmöä, mutta kenellekään ei tullut mieleen sanoa asiasta ennen kuin menin naimisiin?" Mies puuskahti. Helppoa oli olla jälkiviisas.
"Ja mikähän nyt olisi viisasta?"

"Minä muistaakseni varoitin sinua", Tiarnan huomautti.
Olihan hän itsekin päätynyt yhteen huomattavasti nuoremman naisen kanssa, mutta hän halusi uskoa tekevänsä Tempestin onnelliseksi.
"En voi vastata tuohon puolestasi. Mutta se, että te olette jutelleet asiasta, on hyvä alku."

Samuel veti syvään henkeä. Saattoi olla että Tiarnan oli sanonut jotakin ja hän oli nauranut miehen huolelle. Se oli mahdollista.
"Mmh. Niin kai." Hän halusi vetäytyä kotiin rypemään itseinhossaan ja marinoida maksansa niin että kirroosi olisi lähellä.

Ja ehkä Tiarnan oli ollut sanoissaan hieman liian hienovarainen.
Osa hänestä oli halunnut luottaa siihen, että Samuel ja Yvette voisivat saada avioliittonsa toimimaan.
"Milloin se lääkäriaika on?"

"Oliko se nyt kuun puolivälissä? Ei? Maaliskuussa? Minä muista." Samuel ei voinut sanoa muistavansa asiaa tältä seisomalta.
"Tiedän vain että lupasin mennä, milloin se sitten olikaan."

Tiarnan tuijotti Samuelia hetken.
"Kannattaisi opetella tuollaiset päivämäärät ulkoa. Näin ystävän vihjeenä."

"Kannattaa sitten kysyä", Tiarnan hymähti ja taputti lohduttavasti Samuelin käsivartta.
Hänen ystävänsä oli tehnyt kyseenalaisia päätöksiä, ja käyttäytyi välillä kuin elitistinen kusipää, mutta ei tämä silti paha mies ollut.

Välillä oli kovin lievä ilmaisu. Samuel huokaisi syvään ja laski lasin sormistaan.
"Anteeksi tuo." Hän nyökkäsi keittiön suuntaan.
"En ehtinyt väistää."

Sitä varten ystävät olivat. Että vähättelivät joitain ystäviensä piirteitä voidakseen uskoa näistä parasta.
Tiarnaninkin katse hakeutui takaisin keittiöön.
"Tempest osaa olla tulinen sille päälle sattuessaan", mies totesi.
Kuulostaen melkein ylpeältä.

Samuel vilkaisi Tiarnania nenäänsä pitkin.
"Leikitään etten kuullut tuota ylpeyttä äänessäsi juuri nyt." Hän voisi antaa sen mennä. Tällä kertaa. Jumalauta että poskea kivisti.
"Ja minä huomasin."

Kissa-airueet edelsivät emäntänsä saapumista. Leela ja Romana ravasivat hännät terhakasti pystyssä ja kuuluvasti määkien paikalle, kävivät puskemassa Tiarnania ja pyörivät sitten jälleen Tempestin äänettömissä askelissa. Oikea, kylmästä huolimatta turvonnut käsi oli kevyesti selän takana, kun hän suuntasi miesten kansoittaman suuremman oleskelutilan poikki kohti melkein piiloon jäävää nurkkausta. Hänen tietokoneensa oli jäänyt sinne, ja vaikka hän ei voinutkaan liikuttaa sormiaan, Tempest arveli parhaaksi yrittää harhauttaa ahdistustaan kirjoittamiseen.
Hän kohotti Tiarnanille kulmiaan kuin kysyäkseen oliko kaikki hyvin.

"Minä olen Emmiestä ylpeä, en edes yritä kieltää sitä."
Olkoonkin, ettei hänen olisi ehkä pitänyt olla ylpeä siitä, että Tempest oli iskenyt hänen ystävänsä posken mustelmille.
Mutta naisen oli hyvä puolustaa itseään.
Tiarnanin käänsi katseensa määkimisen suuntaan.
Tempest näytti piilottelevan kättään.
"Em, kuinka käsi?" hän kysyi itsepintaisesti.

Samuel hipaisi poskeaan ajatuksissaan, irvistäen kevyesti. Ai helvetti. Miten pieni nainen edes löi niin lujaa?
"Mielenkiintoinen ylpeydenaihe."

Tempest vilkaisi Samuelia viileästi silmäkulmastaan ja käänsi sitten katseensa takaisin Tiarnaniin.
”Kaikki kunnossa”, hän vakuutti ja hipaisi toisella kädellään miehen hartiaa.
”Haen vain tietokoneen. Jatkakaa te.”

"Olen ylpeä siitä, että Em osaa pitää puolensa", Tiarnan vastasi ja pyyhkäisi kevyesti naisen hiuksia korvan taakse.
Ei olisi ehkä pitänyt inttää, mutta silti.
"Sattuuko siihen?"

Samuel pyöräytti kevyesti silmiään ja lähti kohti eteistä. Ehkä hänen pitäisi mennä. Jättää pariskunta selvittämään loukkaantuneen käden tilaa ja kadota muutenkin Tempestin näköpiiristä.

”Se on ihan kunnossa”, Tempest vastasi perääntyen Tiarnanin luota turvonnut käsi edelleen selän takana. Hän katsahti sanaakaan sanomatta poistuvan Samuelin selkään ja lähti sitten hakemaan tietokonetta oleskelunurkkauksesta kissat kannoillaan ravaten, jotta Tiarnan voisi hyvästellä ystävänsä.

Tiarnan katsahti Tempestiä kulmat huolestuneessa kurtussa, mutta kääntyi ja asteli Samuelin perässä eteiseen.
"Hei, olen pahoillani, että myöhästyin", hän totesi, nojaten olkapäänsä eteisen ovenkarmiin.
"Toivon tosiaan, että saat asiasi kuntoon. Miten avioeron kanssa menee?"

Samuel veti villakangastakkia niskaansa, tuhahdellen itsekseen.
"Ei se mitään. Tulipahan selväksi että jatkossa tapaamme jossain muualla." Mieluiten mahdollisimman kaukana Tiarnanin avovaimosta, kiitos.
"Etenee. Luojan kiitos ei ole yhteisiä kak--- lapsia ja on avioehto." Nopeuttaisi asioita edes hieman.
"Vinkkejä hankinko asianajajan vai maksanko lehdissä retostelevan entiseni hiljaiseksi?"

"Tulen joku päivä käymään", Tiarnan totesi, ristien käsivarret rinnalleen.
Hän jätti huomiotta melkein tapahtuneen lipsauksen kakaroista.
Pian Samuelilla olisi yksi sellainen.
"Sanoisin, ettei raha koskaan ole kovinkaan pysyvä ratkaisu."

Sen takia Samuel oli korjannut sanansa.
"Kun ehdit. En nyt ole muutamaan päivään töissä." Ei hän voisi mennä ravintolalle poski mustana.
"Mm, ei kai. No, tule käymään kun ehdit. Nähdään. Anteeksi vielä." Lähtiessään ovesta ulos Samuel nosti pahoinpidellyn posken puoleista kaulusta ylös. Se ei kaivannut ylimääräistä yleisöä.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1518
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   Ma Helmi 05, 2018 10:22 pm

Oven sulkeuduttua Samuelin perässä Tiarnan veti ensin syvään henkeä ja puhalsi sitten keuhkonsa hitaasti tyhjiksi.
Sellaista.
Hän juoksutti sormet läpi tummista, hopean hipaisemista hiuksistaan ja kääntyi ympäri, lähtien etsimään Emmietä ja kissoja.
Pitäisi jutella.

Kissat kiipeilivät olohuonenurkkauksen sohvapöydällä. Tempest oli istunut sohvan laidalle ja tuijotti tyhjää tekstitiedostoa vaaleat kulmat turhautuneena kurtussa. Tekstiä ei syntynyt. Ja jos syntyi, hän pyyhki sen pois vimmoissaan.
Syke oli levoton. Hän ei pystyisi annettuun deadlineen.
Ja nyt typerä oikea käsi oli turvonnut eivätkä sormet liikkuneet kunnolla. Kipu vihloi jokaisella liikahduksella, kun hän yritti pakottaa kättä työskentelemään näppäimistöllä. Mutta sormet sohivat mitä sattuu kirjaimia.

Tiarnan pysähtyi sohvan vierelle ja kumartui nostamaan jalkaansa vasten puskevan Leelan syliinsä.
Hän katseli Tempestiä hetken, ennen kuin istahti tämän vierelle.
"Em?"

”Mitä?” Tempest vastasi kääntämättä katsettaan, loi vain turhautuneen mulkaisun rystysistä paisuneeseen käteen, joka hidasti häntä entisestään. Hän oli yrittänyt tunnustella olivatko rystyset tai sorminivelet poissa paikoiltaan ja vääntää niitä takaisin, mutta ainakaan mikään ei loksahtanut. Vihloi vaan niin vietävästi, että hän oli voida pahoin.

Tiarnan silitteli Leelaa, joka kehräsi kuin pieni höyrykone.
Hänen katseensa oli kuitenkin kiinnittynyt Tempestiin.
"Kuule, minusta tuota sinun kättäsi pitäisi käydä näyttämässä."
Hän tiesi, että nainen vihasi sairaaloita, mutta joskus sille ei vain mahtanut mitään.

”Se on ihan kunnossa”, Tempest vastasi itsepäisesti. Hän ei mennyt sairaalaan. Se ei ollut jotain, mitä hän teki. Yksi ja sama mistä oli kyse, hän ei mennyt sairaalaan. Ei mennyt.
Ei.

Tiarnan veti uudelleen sydään henkeä ja tunsi päänsäryn kivistävän toista ohimoaan.
Voisikohan kaataa itselleen toisen lasillisen viskiä?
"Rakas, se näyttää kipeältä", hän totesi mahdollisimman rauhallisesti.
"Jotain on voinut mennä rikki."

”En välitä”, Tempest totesi kireästi irrottamatta katsettaan näytöstä. Miksi hänen ajatuksensa löivät tyhjää? Tarinoita oli ollut ihana kirjoittaa. Nyt jatkuvasti kasvavat paineet hänen niskassaan tuntuivat syövän vähänkin luovuuden hänen mielestään.
”En mene sairaalaan."

"Minä välitän", Tiarnan napsahti takaisin ja hieraisi ärtyneesti otsaansa.
Hermostuminen ei auttaisi mitään, vaikka olisi kuinka huolissaan.
Rauhoitu, hyvä mies, ja käyttäydy kuin aikuinen.
"Miksi löit Samuelia?"

Tempest katsahti miestä silmäkulmastaan, vauhko liekki kullanvärisissä silmissään. Hän ei ollut menossa sairaalaan. Se ei ollut jotain, mitä hän teki. Piste. Ehkä hän ei tällä kertaa enää kävelisi ulos.
”Koska hän ansaitsi sen.”

Leela määkäisi ja siirtyi Tiarnanin sylistä puskemaan Tempestin kylkeä.
Tiarnan hieraisi nenänvarttaan.
"Em, tarvitsen vähän kontekstia", hän totesi.
"Miksi hän tarkalleen ottaen oli ansainnut sen?"

”Hän makasi Murielin kanssa kertomatta, että on naimisissa. Nyt Muriel on raskaana ja hän oli sanonut Murielille, ettei halua olla tekemisissä asian kanssa. Sitten hän kuristi raskaana olevan sisareni tajuttomaksi”, Tempest puuskahti ja silitti Leelan päätä vasemmalla kädellään, koska oikea ei tehnyt yhteistyötä.
”Olen vihainen.”

Tiarnan huokaisi ja ojensi varovasti kätensä kutsuakseen Tempestin kainaloonsa.
"Minä tiedän. Ja sinulla on oikeus olla", hän totesi pehmeästi.
"Samuel ei ole tehnyt kovinkaan viisaita päätöksiä."

Tempest katsahti Tiarnania tuskastuneena ja epäröi hetken, ennen kuin siirtyi lähemmäs ja painui miehen kainaloon.
”Luultavasti sanoin hänelle kovin rumia asioita… Mutta hän satutti Murielia”, hän vetosi nojaten poskensa miehen rintaan ja katseli typerää, turvonnutta kättään.

Tiarnan kietoi kätensä Tempestin ympärille ja painoi suukon naisen hiusten joukkoon.
"Hän satutti sisartasi", hän myönsi, silitellen toisella kädellään Leelaa, joka oli puskenut tiensä puoliksi hänen syliinsä vaativasti mäkättäen.
"Hän on kuitenkin korjaamassa asiaa. Menee ilmeisesti lääkäriinkin mukaan."

Tempest ei ollut varma, pitikö siitä. Samuel oli sika, jonka hän olisi mieluummin pitänyt kaukana läheisistään – mutta ehkä oli hänen omaa syytään, että Muriel oli ylipäätään päätynyt miehen luo.
”Olen pahoillani, jos vaikeutan ystävyyttänne.”

"Me olemme isoja poikia, pärjäämme kyllä", Tiarnan vastasi ja kutitti samalla Leelaa leuan alta, saaden itämaisen silmät siristymään ja kehräyksen villiintymään. Romana taisi tulla mustasukkaiseksi ottosiskolleen, sillä se teki yllätyshyökkäyksen Tempestin sylin poikki, ja sai Leelan ampaisemaan karkuun häntä pystyssä.
"Oletko ehtinyt jutella siskosi kanssa matkamme jälkeen?"

”En varsinaisesti”, Tempest vastasi ja kätki kätensä pörröisen torkkupeiton alle. Hän työntäisi sen mielestään.
”Viestittelimme pikaisesti.” Koska hän oli välttänyt puheluita tietäen Murielin tuntevan hänet niin hyvin, että sisar huomaisi jonkin olevan vialla. Tekstiä oli helpompi manipuloida, eikä hän halunnut huolestuttaa ketään. Hän oli aiheuttanut perhelleenkin jo aivan riittämiin huolta.
”Lähditkö huomenna?”

Tiarnan huomasi, kuinka käsi joutui piilotetuksi. Se oli näyttänyt pahasti turvonneelta.
"Huomenna", hän myönsi, katsellen samalla, kuinka hepulin saaneet kissat ravasivat ympäri paksua, pehmeää villamattoa.
Hullut otukset.
"Tahtoisitko lähteä käymään pohjoisessa, kun olen poissa? Voisit tervehtiä sisaruksiasi. Tai vaikka käväistä vanhempiesi luona?"

Tempest kohautti olkapäitään.
”En tiedä. Olen jäljessä aikataulusta ja luulen, että pitäisi keskittyä kirjoittamaan”, hän sanoi. Ahdistus vaani häntä musertavana ja raskaana, sai hänet kyhjöttämään valveilla öisin ja samaan aikaan vajoamaan sänkyyn loputtoman väsyneenä päivisin. Kun hän ei ponnistellut esittääkseen kaiken olevan ihan hyvin.
”Millainen matka sinulla on tiedossa?”

"Helen on järjestänyt minulle koekuvaukset johonkin projektiin", Tiarnan naurahti, päätään kevyesti pudistaen.
Isompi elokuva, jolla oli iso budjetti, niin assistentti oli asian hänelle ilmaissut, kun oli suostutellut lähtemään matkalle näin pian heidän paluunsa jälkeen.
Sankarirooli, tai jotain sellaista.
"Em, minä olisin todella kiitollinen, jos voisimme käydä näyttämässä kättäsi lääkärille."

Tempest käänsi kasvonsa pois, hartiat itsepäisinä jännittyen.
”Minä en mene sairaalaan”, hän toisti. Hän ei aikonut mennä enää sairaalaan. Hän ei käynyt sairaalassa. Ei vain käynyt.
”Olen ihan kunnossa.”

Tiarnanin kulmien väliin ilmestyi huolestunut juova.
"Em", hän vetosi.
"Minä olen huolissani sinusta. Etkö voisi käydä näyttämässä sitä edes minun mielikseni?"
Oli julmaa vedota naiseen sillä tavalla, mutta käsi ei näyttänyt olevan kunnossa.

Tempest käpertyi pienemmäksi keräksi, käänsi selkäänsä miehelle yrittäen torjua vedon sydämessään. Tiarnan tiesi, että hän halusi tehdä mitä tahansa miehen tähden.
”En voi mennä sairaalaan”, hän vetosi melkein epätoivoisesti.
”En vain voi."

"Minä tiedän, että se on sinulle vaikeaa", Tiarnan vakuutti ja veti Tempestiä hellästi syliinsä, yrittäen varoa kipeytynyttä kättä.
"Mutta pelkään, että jos kädessä on jotakin vikaa, eikä sille tehdä mitään, tilanne menee vain pahemmaksi."
Ja sitten voitaisiin tarvita oikeasti isompaa operaatiota.

Ahdistus patoutui hänen rinnassaan, kunnes Tempestin oli karattava äkisti jaloilleen.
”En mene sairaalaan”, hän sanoi turhautuneena, painoi turvonneen käden rintaansa vasten ja harppoi makuuhuoneen suuntaan.
Ehkä hän ei kävelisi ulos tällä kertaa.
Hän ei menisi. Ei menisi. Kaikki järjestyisi jotenkin muuten.

"Em!"
Tiarnanin sydän jätti levottoman lyönnin välistä ja hän tempaisi itsensä pystyyn harppoakseen Tempestin perään. Ei yhtä sulavasti, sillä Romana ampaisi hänen jalkansa alitse ja sai hänet kompuroimaan, mutta ainakin hän pysyi vielä pystyssä.
"Et sinä voi jättää asiaa vain huomiotta!"

”Kyllä voin!” Tempest huusi takaisin, epätoivoista kiivautta äänessään. Hän löi makuuhuoneen oven kiinni takanaan ja kiipesi sängylle käpertyen onnettomaksi keräksi. Käteen sattui vietävästi, ja hän tiesi, että se oli rikki ja tarvitsi lääkärin apua. Mutta hän ei halunnut sairaalaan.

Tiarnan oli väsynyt.
Niin hirvittävän, hirvittävän väsynyt.
Ajatus häivähti hänen mielessään nopeana, mutta hän pakotti sen vihaisesti alas.
Kissat olivat olleet liian keskittyneet juoksemaan ympyrää, ja ehtivät ovelle vasta, kun se oli paiskautunut kiinni.
Sitä määkimisen ja dramaattisen ovea vasten valumisen määrää.
Tiarnan raotti makuuhuoneen ovea sen verran, että kissat pääsivät livahtamaan sisään, kääntyi ympäri ja harppoi olohuoneeseen.
Hän kaatoi itselleen lasin viskiä ennen kuin valahti sohvalle ja avasi television.

Hän keskittyi työntämään kipua mielestään. Yritti ajatella jotain muuta – mitä tahansa muuta. Tarinoitaan. Maailmaa meren alla. Metsää maailmojen välissä. Rajattomien mahdollisuuksien unimaailmaa. Mitä tahansa.
Mutta varjon myrkylliset sanat luikertelivat hänen mieleensä.
Eikä hän uskaltanut edes mennä kylpyyn. Ei, kun oli päätynyt nyt useamman kerran melkein hengittämään vettä kipeiden sanojen kannustamana.
Kissat kiipesivät sängylle hänen viereensä, ja Tempest käpertyi kissojen kanssa mytyksi peiton alle, silittäen terveellä kädellään kehräävien ystävien silkkisiä turkkeja sydän kipeästä onnettomuudesta takoen.
Ehkä hän voisi vain lähteä kaikessa hiljaisuudessa. Merenrannalla hänen olonsa oli aina parempi.

Tiarnan ei ollut varma, kauanko oli tuijottanut televisioruutua mitään näkemättä.
Viskilasi oli jossain vaiheessa tyhjentynyt ja unohtunut pöydälle.
Lopulta hän hieraisi kasvojaan ja nousi seisomaan, käyden viemässä lasin tiskialtaaseen.
Olisi ollut naurettavan typerää mennä nukkumaan vierashuoneeseen.
Pakottaen hartiansa rennoiksi Tiarnan asteli heidän makuuhuoneeseensa ja sen yhteydessä olevaan kylpyhuoneeseen, jonka lukon hän oli kertaalleen joutunut murtamaan.
Vilkaisi vain sänkyä ohi mennessään, muttei sanonut mitään.
Vesihana kohosi, kun hän alkoi huuhdella kasvojaan.

Mytty sängyllä liikkui, kun mies katosi kylpyhuoneeseen. Ahdistus oli tehnyt sykkeestä levottoman ja hätäisen. Se musersi häntä kasaan, puski vasten patjaa mahdottoman painavana.
Ja kun vesi kohisi, peiton alta ilmestyi pari äänettömiä jalkoja ja Tempest katosi. Hänen pitäisi mennä sairaalaan. Hänen pitäisi olla järkevä. Hänen pitäisi tehdä jotakin muuta kuin maata peiton alla kuin viisivuotias. Ei Tiarnanin kuulunut joutua holhoamaan häntä.
Niin hän harppoi pehmein askelin eteiseen, poimi takkinsa, laukkunsa ja autonavaimet ja hävisi rappukäytävään sulkien oven pehmeästi perässään.

Kun Tiarnan palasi makuuhuoneen puolelle, uskoen viimein hallitsevansa hermonsa riittävän hyvin, jotta voisi perustella järkevästi kantansa siihen, miksi heidän olisi hyvä mennä käymään sairaalassa, Tempest oli poissa.
Ja kissat määkivät jossain.
Sydän löi kipeästi, kun Tiarnan kiiruhti eteiseen, jossa airuet yhä kiertelivät hännät pystyssä.
Avaimet olivat poissa, samoin takki ja laukku.
Voi helvetti...

Puhelimen näyttö vilkutti syyttävästi 3:47, kun Tempest työnsi avaimensa hiljaa lukkoon ja levitti käsilaukkunsa sisällön pitkin eteistä yrittäessään selvitä yhdellä kädellä. Ajaminen oli ollut hienoinen haaste, toinen käsi tukevalla kipsillä tuettuna, kaksi keskimmäistä sormea taipumattomina eteenpäin sojottaen. Onneksi tähän aikaan liikenne oli varsin kesyä.
”Hei, hei”, hän tervehti pehmeästi vastaan kiitäviä kissoja ja hapuili tavaroitaan kasaan lattialle kyykistyneenä. Se oli hidasta, kun kissat puskivat tervettä kättä vuorotellen. Olkoon. Hän keräisi ne huomenna.
Vatsanpohjaa muljaisi ikävästi, kun hän suoristautui ja todettuaan makuuhuoneen huolestuttavan tyhjäksi lähti vaeltamaan valtavassa asunnossa toivoen, että Tiarnan olisi vielä siellä.

Siinä vaiheessa, kun hänen sylissään nukkuneet kissat ampaisivat liikkeelle, Tiarnan arvasi Tempestin palanneen.
Hetken hänkin harkitsi ponkaisevansa pystyyn ja seuraavansa kissojen esimerkkiä.
Mutta tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Tempest oli kadonnut yön selkään sanomatta sanaakaan.
Ja se särki Tiarnanin sydäntä niin, että rintakehää tuntui todella vihlovan.
Niinpä hän vain istui sohvalla, tuijottaen tyhjää televisioruutua, tummansiniseen aamutakkiin kietoutuneena.

Siellähän mies oli. Tuijotti elotonta televisiota ja sai hänen vatsansa vajoamaan kylmänä.
Typerys.
Miksi hän teki näin Tiarnanille kerta kerran jälkeen?
Tempest seisahtui sohvan päädyn viereen kämmenselkäänsä peittävää kipsiä näpertäen ja tunsi pulssinsa hakkaavan melkein pahoinvoivana. Pisamaiset kasvot olivat valahtaneet kalpeiksi.
”Eikö sinun pitäisi nukkua?” hän kysyi hiljaa.

Tiarnan käänsi hitaasti katseensa Tempestiin.
Asunto oli pimeänä, ehkä itkettyneitä silmiä ei nähnyt niin selvästi vain ulkoa hohkaavassa valossa.
Kissat pyörivät määkien Tempestin jaloissa.
Miehen katse hakeutui kipsiin, jota nainen näpersi.
Tämä oli siis käynyt lääkärissä.
"Mitä kädestä sanottiin?"
Hänen äänensä oli väsymyksestä karhea.

Oliko Tiarnan itkenyt? Ajatus sai Tempestin polvet notkahtamaan. Miksi hän teki miehelle näin? Huolestutti ja aiheutti pahaa mieltä silloinkin, kun yritti välttää sitä.
"Kaksi murtunutta rystystä tai jotakin luuta", hän vastasi purren alahuultaan.
Hän olisi halunnut vajota Tiarnanin syliin, koskettaa miestä, anella anteeksiantoa. Mutta hän pelkäsi miehen väistävän, sysäävän hänet syrjään. Pelkäsi kuollakseen.
"On myöhä."

Tiarnan veti syvään henkeä ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
Oli myöhä.
Niin myöhä, että pian olisi oikeastaan turha edes mennä nukkumaan.
Kissat olivat onnellisia, nyt kun niiden kuningatar oli palannut takaisin.
"Onko se kovin kipeä?"

"Selviän", Tempest vastasi painaen katseensa. Typerys, sinä auttamaton typerys.
"Etkö tulisi nukkumaan? Sinulla on varmasti raskas päivä huomenna."

Tiarnan nousi seisomaan ja harppasi varovasti jalkoihinsa pyörimään ilmestyneen Leelan yli.
"Uni tekisi sinullekin hyvää", hän totesi, luonnottoman värittömällä äänellä.
"Saitko särkylääkettä?"

"Olen kunnossa", Tempest vastasi liikahtaen ahdistuneena. Yksi typerä tempaus lisää, eikä Tiarnan katselisi häntä enää. Jos katselisi muutenkaan.
"En ole väsynyt." Hän kiersi terveen käsivarren ympärilleen.
"Oletko vihainen?"

Tiarnan olisi halunnut huomauttaa, että uni tekisi silti hyvää.
Vetää Tempestin halaukseen, painaa suukon naisen hiuksiin ja vakuuttaa, että kaikki olisi hyvin.
Sen sijaan hän astui tämän ohitse.
"En ole."

Se oli äärettömän vakuuttava vastaus. Tapa, jolla mies astui hänen ohitseen, muutti hänen verensä jääksi. Ehkä hänen pitäisi antaa miehen olla rauhassa, ottaa vartojan paikka sohvalla.
Sen sijaan hän kääntyi miehen perään.
Olen pahoillani, niin kovin pahoillani kaikesta.
"Kävin sairaalassa, niin kuin pyysit."

Tiarnan seisahtui parin askeleen päähän Tempestistä, selkä naista kohti kääntyneenä.
Syvä hengitys sisään.
"Hyvä niin."
Mutta olisitko voinut ilmoittaa minulle? Sanoa, että menet? Sanoa, jos et halua minua mukaasi.
Mutta Tiarnan ei sanonut mitään niistä ajatuksistaan ääneen. Pelkäsi, että jos kerran avaisi suunsa, ei osaisikaan sulkea sitä enää ajoissa.

Tempestkin pysähtyi miehen pysähtyessä, uskaltamatta astua lähemmäs. Tiarnan vaikutti vihaiselta. Eikä hän voinut syyttää miestä, vaikkei ollutkaan varma, mistä mies oli vihainen nyt. Hän saattoi keksiä loputtoman listan syitä olla vihainen, pettynyt ja ärtynyt.
Hän painoi katseensa lattiaan.
”Olen pahoillani”, hän sanoi hiljaa.

Tiarnanin hartiat kiristyivät, ja mies painoi käden kasvoilleen.
"Em, minä rakastan sinua", hän aloitti, ääni aivan liian äreänä.
Oli pakko vetää uudelleen henkeä, pakottautua rauhoittumaan.
"Mutta tajuatko, kuinka helvetin paljon pelkään aina, kun katoat sanomatta mitään?"

Tempest puri alahuultaan sydän hätääntyneenä hakaten. Hän tunsi olonsa pahoinvoivaksi.
”Ei sinun tarvitse pelätä”, hän vetosi ahdistuneena.
”Olen aikuinen nainen. Minun on tarkoitus selvitä edes ensiavusta ilman jotakuta pitelemässä kättäni.” Hän oli naurettava, kertakaikkisen naurettava. Miksi hän pelkäsi kaikkea? Ahdistui kaikesta? Oli niin hankala, ettei kenenkään olisi kuulunut joutua käsittelemään häntä?

Tiarnan kääntyi katsomaan Tempestiä, myrskysilmät ahdistuneina.
"Em, ei kyse ole siitä, ettetkö selviäisi!" hän parahti ja upotti sormet hiustensa joukkoon.
"Vaan siitä, että sinä hiivit kaikessa hiljaisuudessa pois kotoa, etkä vaivautunut edes ilmoittamaan, minne olit menossa! Sinä olet ollut niin jumalattoman ahdistunut viime aikoina, että..."
Hän napsautti suunsa kiinni.

Tempest tuijotti miestä tummentunein, suurin silmin.
Että?
Että Tiarnankin pelkäsi hänen tekevän jotain itselleen? Mutta eihän hän tekisi. Hän ei ollut hullu. Hän ei ollut itsetuhoinen. Kaikki tämä menisi ohi ja hän olisi kuten ennenkin.
”Olen pahoillani”, hän kuiskasi.
”Minä en pidä sairaaloista.”

"Ei tässä ole jumalauta kyse sairaalasta!"
Tiarnan säikäytti itsekin itsensä tiukalla äänensävyllään.
Mutta hän oli viettänyt kuluneet tunnit muodostamalla kauhukuvia siitä, olisiko Tempest viimeinkin antanut periksi halulleen sukeltaa mereen. Lopullisesti.
Ja se ajatus oli ollut saada hänen henkensä salpautumaan.

Tempestkin hätkähti ja otti askeleen taaksepäin.
Tiarnanin elämä olisi niin paljon helpompaa ilman sinua.
”Mistä tässä on kyse?” hän kysyi kiertäen käsivarret ympärilleen. Ehkä se pitäisi rintakehän kasassa pakoon pyrkivän sydämen ympärillä. Kipsiin kääritty käsi tuntui kömpelöltä.

Tiarnan joutui puremaan hampaansa tiukasti yhteen.
Jokin poltti kipeästi silmien takana. Mutta hän ei voisi itkeä Tempestin nähden, ei nyt, kun oli jo mennyt huutamaan tälle.
"Minä olin huolissani", hän ärähti ja otti levottoman askeleen taaksepäin.
"Pelkäsin, että olet satuttanut itsesi."

”No… En ole”, Tempest vastasi heilauttaen tervettä kättään onnettomana.
Ahdistus mylläsi hänen sisällään. Muutti silmien kullan melkein mustaksi. Eikä lähistöllä ollut edes lentokoneita.
”Olen pyytänyt anteeksi. Mitä sinä haluat minulta?”

Tiarnan avasi suunsa, mutta sanat eivät vain tulleet ulos.
Hartiat laskeutuivat lannistuneina alemmas.
"En tiedä, Em. En enää tiedä, mitä tehdä", mies myönsi lopulta.
"Toivoisin vain, että kertoisit, minne olet menossa. Et katoaisi luotani sanomatta sanaakaan."

Rintakehä kohoili levottoman hengityksen tahdissa.
Tiarnanin elämä olisi parempaa ilman sinua.
”Olen pahoillani”, Tempest vetosi onnettomana.
”En tehnyt sitä tarkoituksella. Olin ahdistunut. En ajatellut selkeästi.”

Sehän siinä oli.
Tempest ei ajatellut selkeästi silloin, kun ahdistus iski. Ja juuri se sai Tiarnanin pelkäämään niin paljon.
Että jonakin päivänä ahdistus veisi lopulta voiton.
Hän katsoi naista hetken onnettomana ja avasi käsivarsiaan, kutsuen tätä halaukseen.
"Em, tule tänne."

Tempest toivoi, että Tiarnan olisi huutanut. Myrskynnyt ulos, niin kuin hän teki niin usein typerissä ahdistuksen puuskissa. Lyönyt häntä. Heittänyt alas parvekkeelta. Jotakin – jotakin muuta kuin ollut niin sietämättömän kiltti, että hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.
Hän astui askeleen taaksepäin päätään levottomana pudistaen.
Sinä et ansaitse hänen rakkauttaan.
”Olen pahoillani. Olen niin pahoillani”, hän vetosi kyyneleet poskille valuen.

"Rakas..."
Tiarnan tunsi itsekin alkavansa jälleen itkeä.
Hän astui lähemmäs Tempestiä, kulmat ahdistuneesti alas painuneina.
"Em, minä tiedän sen. Minä tiedän. Kaikki on hyvin."

Se, että Tiarnan itki, repi hänet rikki. Hänen oli vaikeaa hengittää. Nyyhkäykset ravistelivat hartioita.
Tiarnanin elämä olisi parempaa ilman sinua. Hän olisi onnellinen ilman sinua.
Tempest painoi käden suulleen ja esti itseään viime hetkellä kohottamasta kättään lyömään päätään. Tiarnan huolehti jo aivan tarpeeksi.
Elämäsi on virhe. Väärä elämä säästyi.
Miehen ei kuulunut joutua huolehtimaan hänestä. Tiarnanin ei kuulunut joutua itkemään hänen takiaan. Hän astui miestä vastaan ja kohotti kätensä tämän poskelle, pyyhkien hellästi pois kyyneliä.
”En koskaan halua tehdä sinua onnettomaksi.”

Heti, kun Tempest oli tarpeeksi lähellä, Tiarnan kietoi käsivartensa naisen ympärille.
Veti tämän tiukasti rintaansa vasten, haluamatta päästä irti enää koskaan. Jos edes sillä tavalla hän voisi pitää ahdistuksen ja kaiken sen, mitä siitä seurasi, kaukana. Poissa heidän luotaan.
"Minä tiedän sen, Em", hän toisti, haudaten hetkeksi kasvonsa vaaleisiin hiuksiin.
"Olen vain niin huolissani."

Hänen arvottomat kyyneleensä kastelivat miehen paitaa, kun Tempest painautui sitä vasten ja kiersi kätensä tiukasti miehen ympärille. Hän ei tuntunut tekevän muuta kuin Tiarnanin onnettomaksi. Pakotti miehen jatkuvasti huolestumaan tai murehtimaan puolestaan.
”Sinun ei pitäisi joutua huolehtimaan minun takiani”, hän vetosi, ääni paidan vaimentamana.

Tiarnan olisi halunnut vakuuttaa, että kaikki oli hyvin.
Mutta hän ei ollut enää varma.
Niinpä hän halasi Tempestiä tiukemmin ja silitti tämän selkää.
"Kaikki järjestyy kyllä."

Kaikki järjestyy kyllä.
Aina on olemassa vaihtoehto.
Tempest halasi Tiarnania tiukemmin ja hakkasi armottomin ajatuksin alas ahdistustaan. Luojan tähden, eikö hän aiheuttanut miehelle aivan tarpeeksi huolta jo nyt?
”Mennäänkö nukkumaan?” hän vetosi saatuaan itkun hillittyä. Hän ei halunnut olla syy myös siihen, että Tiarnan joutuisi lähtemään töihin täysin vailla unta.

Kissat kiersivät heitä määkien, Romana yritti väkisin puskea päätään heidän väliinsä ja mäkätti moittivasti, kun ei onnistunut siinä.
Ehkä hänen ei pitäisi lähteä.
"Mennään", Tiarnan vastasi hiljaa ja höllensi otettaan Tempestin ympäriltä, mutta vain, jotta saattoi siirtää toisen kätensä naisen polvitaipeeseen ja nostaa tämän syliinsä.
Kissan seurasivat airueina heidän jalanjäljissään makuuhuoneeseen.

Tempest nojasi päänsä Tiarnanin hartiaa vasten.
Voisitpa jäädä.
”Kuinka aikainen aamu sinulla on?” hän kysyi tukkoisesti ja sipaisi tummia hiuksia. Tiarnanin sylissä jopa lentokone tuntui joltain, minkä hän saattoi päihittää.
”Ehkä ehtisin tehdä sinulle aamiaista?”

Tiarnan istahti sängyn laidalle, Tempestiä yhä sylissään pidellen.
Kaikki kääntyisi parhain päin, hän vakuutti itselleen kerta toisensa jälkeen.
Kaikki tulisi olemaan hyvin.
"Lentoni lähtee puoli yhdeltätoista, lähden kotoa yhdeksältä."

Hän oli riistänyt mieheltä yöunet. Hän oli pakottanut Tiarnanin valvomaan melkein läpi koko yön huolehtimassa jälleen hänen takiaan.
Et ansaitse hänen rakkauttaan.
Tempest silitti miehen poskea onnettomana. Miten hän voisi koskaan pyytää anteeksi kaikkea tekemäänsä?
”Olen pahoillani. Yritäthän nukkua edes hetken?”

Se, että Tempest vaikutti niin onnettomalta, teki Tiarnaninkin olosta onnettoman.
Hän pyyhkäisi pisamaista poskea ja painoi pehmeän suudelman naisen huulille.
"Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi, Em. Tiedän, ettet tehnyt sitä tahallasi."
Ja juuri se teki tilanteesta niin kamalan.
"Tulethan viereen?"

”Tulen”, Tempest vakuutti ja kömpi Tiarnanin sylistä sängylle, vetäen miestä viereensä. Oli turha vaihtaa yöpaitaa muutamaa tuntia varten, varsinkaan kun oikea käsi ei ollut sorminäppäryydeltään huipussaan.
Ei, hän makaisi miehen vieressä niin kauan, että Tiarnan nukkuisi levollisesti. Hän ei tuntunut enää nukkuvan kuin levottomissa, painajaisten riivaamissa pätkissä, joten hän voisi hyvin käyttää aamuyön siihen, että tekisi miehelle ansaitun aamiaisen.
”Nuku hyvin”, hän vetosi ja työnsi hellästi kissat kauemmas päältään. Tiarnan ansaitsi unta.

Tiarnan asettui makuulle vuoteelle ja veti peitettä suojaksi heidän kummankin ylle.
"Hyvää yötä, Em", hän vastasi ja kietoi käsivartensa Tempestin ympärille vetääkseen tämän aivan kiinni vartaloonsa.
Ehkä unen jälkeen kaikki olisi paremmin, ja Tempest oma itsensä.
Ei enää ahdistusta.
Vei pitkään, ennen kuin mies lopulta nukahti levottomaan uneen.

* * *

Hänen oikea kätensä oli kovin kömpelö, ja Tempest oli kiitollinen siitä, että oli noussut hyvissä ajoin valmistamaan aamiaista. Ahdistus musersi hartioilla, ja lattialle kopsahtava kuppi haasteiden kautta puristettua appelsiinimehua oli saada hänet itkemään. Kissat syöksyivät uteliaana lattialla leviävän, oranssin mehun luo ja sitten samanlaisella vauhdilla pois, kun sitrus sai niiden somat nenät kurttuun.
Keittiö näytti kauhistuttavalta, mutta kaksi minuuttia ennen herätyskellon soimista Tempest saattoi hiipiä makuuhuoneeseen aamiaistarjottimen kanssa. Sydän hakkasi levottomasti, kun hän tasapainotteli sitä sylissään ja rukoili, ettei kippaisi sitä nurin. Hän uskalsi hengittää jälleen, kun laski tarjottimen muhkealle parisängylle ja kiipesi itse perässä.
”Huomenta”, hän kuiskasi ja silitti varovasti Tiarnanin hiuksia.
”Sinun alkaa olla aika nousta.”

Tiarnanin kulmat painuivat hetkeksi kurttuun ennen kuin hän avasi unesta sameat silmänsä.
Pieni hymy kohotti suupieltä, todellisuus ei ollut vielä saanut hänen ajatuksiaan kiinni.
Hetken kaikki oli hyvin.
"Huomenta", mies toivotti unesta käheänä ja kohottautui hitaasti istumaan.
"Oletko nukkunut lainkaan?"

”Minä olen ihan kunnossa”, Tempest vakuutti pehmeästi ja veti tarjotinta lähemmäs terveellä kädellään. Kuumaa, englantilaista teetä. Rapeaa paahtoleipää, jolle nokare voita parhaillaan suli. Huolellisesti epäsymmetriaan yksikätisenä pilkottu kulho värikästä hedelmäsalaattia, jonka seassa oli kourallinen mustikoita ja muutama pilkottu, punainen mansikka.
”Tein sinulle aamiaista”, hän sanoi selventäen.

Tiarnan tunsi vilpittömän hellyyden pistoksen katsoessaan rakkaudella valmistettua aamupalaa.
Hän ojensi toista kättään vetääkseen naisen kainaloonsa.
"Kiitos, Em."
Hän painoi suudelman naisen ohimolle.
"Oletko itse syönyt?"

Tempest käpertyi Tiarnanin kainaloon ja yritti unohtaa hätääntyneen, levottoman sykkeen. Hänellä ei ollut mitään syytä olla ahdistunut. Hänellä oli kaikki, mistä hän voisi koskaan haaveilla. Miksi hänen oli vaikeaa päästä ylös sängystä?
”Kaikki on hyvin”, hän vakuutti ja soi miehelle lämpimän hymyn. Hänen ruokahalunsa oli kadoksissa näinä päivänä.
”Syö rauhassa.”

Se ei ollut varsinaisesti vastaus, ja Tiarnanin olisi pitänyt ymmärtää se.
Hänen olisi pitänyt ymmärtää paljon muutakin.
Mutta sen sijaan hän tarttui teekuppiin ja otti varovaisen kulauksen.
"Olen miettinyt... Tahtoisitko, että jään kotiin?"
Hän käänsi myrskynharmaat silmänsä Tempestiin.

”Mitä?” Tempest kääntyi katsomaan miestä hämillisenä. Hän silitti poskea huolestuneena.
”En tietenkään – sinua odotetaan paikalle, ja Helen on varmasti tehnyt paljon töitä järjestäessään sitä.”
Millainen itsekäs, halveksittava, heikko, avuton olento antaisi miehen jäädä kotiin vain, koska hän pelkäsi ajatuksiaan?
”Sinulla on varmasti mukava matka”, hän vetosi ja hymyili silittäen tummia hiuksia.

Tiarnan tutki huolissaan Tempestin silmiä, mutta käänsi sitten katseensa kohti tarjotinta.
Tytötkin olivat löytäneet tiensä makuuhuoneeseen, ja mies nappasi Leelan niskasta kauemmas juuri, kun tämä oli loikkaamassa keskelle hedelmäsalaattia.
"Matkan ei pitäisi olla kovinkaan pitkä", hän totesi.
"Ja jos siltä tuntuu, ainahan voit mennä sisaresi tai vanhempiesi luo, eikö niin?"

”Totta kai”, Tempest vakuutti lämpimästi.
Hänen pitäisi kyetä hallitsemaan ajatuksensa ilman lapsenvahtia. Hän ei halunnut olla taakka läheistensä elämässä. Ei enää.
”Ehkä menen käymään Hexhamissa”, hän pohti rauhoittaakseen miehen hermoja. Tiarnanin ei kuulunut joutua murehtimaan hänestä enää.

Se sai keuhkoja puristavan raskaan painon väistymään hieman,
Tempest ei olisi yksin, Muriel ja Lawrence pitäisivät tästä kyllä huolta Hexhamissa.
"Olen varma, että sisaruksesi ilahtuvat siitä varmasti", hän totesi nielaistuaan palan rapeaa paahtoleipää.
"Oletko ehtinyt katsella lippuja?"

”Uskoisin niin”, Tempest vastasi ja silitti syliinsä kiipeävän Romanan laikukasta selkää. Sen pehmeä kehräys oli rauhoittavaa.
”Taidan ajaa sinne. Autoni on ollut liian kauan vailla huomiota.” Pieni, vaaleanvihreä kirppu. Hän voisi ajaa pohjoiseen ja yllättää sisaruksensa. Joskus. Joskus, kun ei olisi täynnä perusteetonta, absurdia ahdistusta, jonka Muriel näkisi.
Ja sitten hän huolestuttaisi perheensäkin.
”Voinko tehdä jotain auttaakseni sinua valmistautumaan?”

Pitkä ajomatka.
Mutta kyllä Tempest aivan varmasti pärjäisi, ehkä se tekisi vain hyvää. Kunhan ajokeli vain olisi suosiollinen.
Tiarnan tunsi huolen nostavan päätään, mutta potkaisi itseään henkisesti. Hän ei yksinkertaisesti voinut vahtia naisen jokaista liikettä, se olisi mennyt jo... karmivaksi.
"Olet tehnyt jo aivan tarpeeksi", hän vakuutti, siirtyessään hedelmäsalaattiin, jota Leelan tassu oli tavoitellut.
"Voisit olla hetken siinä vieressä."

Tempest soi miehelle hymyn ja käpertyi paremmin Tiarnanin kainaloon. Hän hengitti syvään miehen tuttua, lohdullista tuoksua ja omisti toisen käden huomiosta mustasukkaiseksi käyvän Romanan silittelyyn ja toisen silittämään Tiarnanin kylkeä.
”Luuletko, että voisit olla kiinnostunut työskentelemään tässä tuotannossa?” hän kysyi tavoitellen kevyttä, normaalia keskustelua, ennen kuin onnistuisi jälleen huolestuttamaan miehen.

"Pseudohistoriallinen rooli. Mikäli käsikirjoitus on hyvä... Miksi ei."
Se tosin tarkoittaisi pitkiä kuvausmatkoja, ja todennäköisesti ympäri maailman. Fantasiaeepokset olivat sellaisia, vaativat erilaisia kuvauspaikkoja.
Vaikka Tiarnan pitikin matkustamisesta, ajatus sai hänet levottomaksi.
Hän olisi mielellään venyttänyt aamiaista mahdollisimman pitkään, mutta lennolta ei sopisi myöhästyä. Juotuaan viimeisen kulauksen teetä Tiarnan painoi suukon Tempestin ohimolle.
"Kiitos, rakas."

”Ehkä se voisi jopa olla täydellinen roolisi”, Tempest pohti.
”Vaikka on sääli, mikäli säkkipillit jäävät uupumaan.” Hän suoristautui sängyllä Tiarnanin viimeistellessä aamiaisen ja soi miehelle lämpimän hymyn. Tiarnan olisi ansainnut paljon enemmän.
”Toivottavasti sinulla on mukava lento ja saat nukuttua.”

Tiarnan nauroi käheästi.
"Niin, mikä sääli", hän myönsi ja siirsi tarjottimen syrjään.
Pakko se kai oli nousta.
"Kyllä varmasti, viimeistään sitten hotellilla."
Samassa hotellissa, jossa he olivat yöpyneet vielä joitakin päiviä sitten. Nyt yksin.
Hän kömpi ylös ja venytteli jumittunutta selkäänsä.
"Käyn pikaisesti suihkussa."

Tempest hymyili miehelle ja tämän kadotessa suihkuun, pakotti itsensä ylös sängystä ja nosti tarjottimen varovasti syliinsä kantaen sen keittiöön. Tasoilla vallitseva sotku sai hänen olonsa levottomaksi, siitä huolimatta, että heillä kävi siivooja kahdesti viikossa – miksi kenenkään piti joutua siivoamaan hänen jälkiään?
Hän täytti tiskikoneen yhdellä kädellä ja yritti mopata kaatuneet appelsiinimehut talouspaperilla, turhautuen siihen, kuinka kömpelö oikea käsi oli.
”Sano terveisiä ystävillesi, jos näet heitä”, Tempest sanoi palatessaan makuuhuoneeseen valkean mekkonsa helmaa suoristaen.

Tiarnan oli sillä välin peseytynyt ja ajanut sängen varjon pois kasvoiltaan.
Hän oli juuri napittamassa vaaleansinisen kauluspaidan viimeisiä nappeja, kun Tempest asteli takaisin makuuhuoneeseen.
"Tietenkin sanon", hän vakuutti, pyyhkäisi siististi taakse suittuja hiuksiaan ja harppasi Romanan yli vetääkseen Tempestin halaukseen.
"Sano sinäkin Murielille ja Laurielle."

”Sanon”, Tempest vakuutti kiertäen käsivartensa miehen ympärille. Hän voisi viestitellä sisaruksilleen, välittää terveiset sitä kautta. Hän ei halunnut aiheuttaa yhtään enempää huolta rakkailleen. Typerys.
Hetken hän harkitsi pyytävänsä miestä sittenkin jäämään. Pitämään hänet turvassa ajatuksiltaan, kunnes hän tapaisi terapeutin seuraavalla viikolla.
Mutta hän oli vain typerä.
”Toivottavasti sää on suotuisa.”

"Ainakin säätiedotus näytti lupaavalta."
Tiarnan veti Tempestin suudelmaan, rutistaen naisen tiukasti rintaansa vasten.
Ei hän olisi kauaa poissa. Lentäisi takaisin heti, kun vain voisi.
Kissojen määkinä sai miehen kyykistymään, ne olivat jo oppineet katsomaan, milloin hän teki lähtöä matkalle.
"Soitathan, jos tulee jotakin?"

Tempest vastasi suudelmaan sydän kipeällä levottomuudella hakaten. Kosketti sileäksi ajeltua poskea ja tutki hetken kauniita, myrskynharmaita silmiä lämmin hymy huolellisesti huulilleen pakotettuna.
”Totta kai soitan”, hän vakuutti. Ei hänelle tulisi mitään. Hän oli typerys.
Tiarnan palaisi pian takaisin kotiin.
Kaikki oli hyvin.
”Kaikki on hyvin.”

Tiarnan suoristautui paijattuaan kissoja hetken ja vilkaisi kelloaan.
Hitto, miten se oli jo noin paljon?
Hän kurtisti kulmiaan ja painoi vielä suukon Tempestin poskelle.
"Minun täytyy kiitää. Soitan sinulle, kun pääsen hotellille. Olet rakas."

Tempest hymyili miehelle ja kiersi käsivarret ympärilleen.
”Rakastan sinua”, hän sanoi. Tiarnan tuskin koskaan tietäisi kuinka paljon. Hän oli toivottoman huono osoittamaan rakkauttaan miehelle.
”Ihanaa matkaa, Tiarnan.” Ehkä mies voisi olla hetken onnellinen, vapaa olemaan huolehtimatta hänestä. Vapaa hengittämään ja nauttimaan elämästä.

Tiarnan hymyili ja suukotti Tempestin poskea vielä uudelleen, ennen kuin tarttui laivastonsinisen matkalaukkunsa kahvaan.
"Pitäkäähän huolta kuningattarestanne", hän kehotti itämaisia, ennen kuin nykäisi matkalaukun liikkeelle. Hän oli rullata Romanan yli kahdesti ja Leelan kolmesti, ennen kuin oli viimein saanut kengät kiskotuksi jalkaan, takin heitettyä käsivarrelleen ja kiidettyä ulos ovesta - jouduttuaan avaamaan sen kertaalleen uudestaan, sen jälkeen, kun Leela oli livahtanut käytävän puolelle.
Jos hän vain olisi tiennyt...

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 174
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   Ke Helmi 07, 2018 9:33 pm

Torstai 15. helmikuuta 2018, jossain todellisuuden rajamailla


Tule kotiin.
Meren kuohu kutsui häntä lohdullisena. Aallot vyöryivät vasten kallioita kaukana, kaukana alapuolella. Tuulisen päivän vaahtopäät pärskyivät haikealla kauneudella ilmaan.
Tule kotiin.
Tuuli leikki hänen kanssaan. Tempoi vaaleita hiuksia villiin leikkiin, nyki valkean villakangastakin helmoja. Hän tunsi ilmavirran sormissaan, kun tasapainoili jyrkänteen laidalla, huojuen tuulessa kuin sään karaisemat heinät ympärillään. Meri oli niin kaunis.
Tule kotiin.
Hän sulki silmänsä. Aina oli vaihtoehto. Vaihtoehto tukahduttavalle ahdistukselle, vaihtoehto onnettomaksi tekemiselle. Mahdollisuus antaa varastettu elämä takaisin. Mahdollisuus toivoa, ettei yksikään ihminen enää kärsisi hänen takiaan – yksikään äiti ei istuisi sairaalassa odottamassa heräisikö hukkunut lapsi vielä. Ei hänen takiaan.
Tule kotiin.
Minä tulen.

* * *

Nyt meri oli tyyni. Kipu oli poissa. Hän leijui loputtomassa, kirkkaassa sinisessä. Aurinko läpäisi pinnan korkealla, korkealla hänen yläpuolellaan. Meri oli niin kaunis.
Se oli aivan toisenlainen maailma. Se vei hänet kauas pois steriilistä, kalpeanvihreällä sisustetusta sairaalasängystä. Pois rytmikkäällä terhakkuudella piipittävistä koneista, pois terävästä desinfiointiaineiden hajusta. Pois hänen ihoonsa työnnetystä neulasta, joka oli yhdistetty läpinäkyviin nestepusseihin. Pois suuhun työnnetystä hengitysputkesta ja koneista, jotka pumppasivat merivedestä tyhjättyihin keuhkoihin ilmaa.
Teki hänet tiedottomaksi kalpeasta, pisamaisesta hahmosta, joka lojui peiteltynä sänkyyn. Oikea käsi paketoituna värikkääseen kipsiin kyynärvarresta sormiin. Oikea kylki sinisenpurppuraisena täplikkään sairaalakaavun alla. Ohimo ja poskipää mustelmaisen ruhjeen kirjomana.
Meri oli niin kaunis. Hän oli vihdoin kotona.

Muriel ei muistanut paljoakaan puhelusta, jonka oli saanut.
Ensimmäisenä sairaala oli kai yrittänyt tavoittaa Tiarnania, mutta kun mies ei ollut vastannut puhelimeen, seuraavaksi henkilökunnan oli onnistunut onkia esiin hänen numeronsa.
Ei kai koskaan selviäisi, kuinka.
Myös lentomatka oli pitkälti hämärän peitossa.
Muriel oli saanut isän kiinni vasta hetkeä ennen, kuin he olivat astuneet lentokoneeseen.
Sairaalan haju oli ollut saada siniseen villakangastakkiin pukeutuneen naisen oksentamaan. Mutta ei vatsassa kai ollut enää mitään jäljellä.
Tiarnanin hän oli tavoittanut sillä hetkellä, kun he olivat astuneet ulos lentokentän lasiovista.
Tiarnan, Emmielle on sattunut onnettomuus.
Eikä heitä ollut edes päästetty molempia huoneeseen samaan aikaan. Laurie oli joutunut jäämään käytävään, kyyristyneenä pienelle kerälle, sormet syvälle hiuksiin haudattuina.
Korkeat poskipäät erottuivat tavallistakin selvemmin laihtuneista kasvoista, kun Muriel vajosi istumaan Tempestin vuoteen viereen.
"Voi Em-rakas..." hän henkäisi hiljaa, vieden kätensä silittämään pienen siskon otsaa.
"Voi kultapieni, ei mitään hätää. Tiarnan on matkalla kotiin, ja äitisi lentää tänne illalla..."

Jokin tuntui häivähtävän veden yllä.
Muriel.
Levottomat muistot rikkoivat sinisen hiljaisuuden rauhaa.
Miten hyiseen, helmikuiseen mereen törmääminen oli ollut tyhjentää hänen keuhkonsa. Meri oli kutsunut häntä kotiin. Hän oli katunut ja taistellut vastaan. Meri oli suuttunut.

Tiarnan olisi perillä vasta huomenna iltapäivällä, vaikka olisikin ehtinyt ensimmäiseen lähtevään koneeseen.
Tietenkin olisi ehtinyt. Tiarnan ei aikailisi hetkeäkään, kun kyse oli Emmiestä.
Vaikka uisi perille, valtavan meren halki.
Muriel painoi käden suulleen, jatkoi siskon untuvaisten hiusten silittelyä toisella kädellään.
Tulostetut ultrakuvat olivat edelleen taiteltuina käsilaukussa.
Voi siskopieni, meidän ei pitänyt joutua tähän enää koskaan.
"Em, oli Laurien vuoro, muistatko? Me lupasimme hänelle, että seuraavaksi olisi hänen vuoronsa säikäyttää. Hän ehti huutaa shotgunin ensin, hölmö siskopieni..."
Hänen oli vedettävä syvään henkeä.
"Tahtoisitko nähdä hänet? Laurie on tuossa huoneen ulkopuolella, eivät päästäneet häntä riehumaan tänne. Hölmö veli, tiedäthän sinä hänet. Itkee kaikesta."

Meri oli niin kovin vahva suuttuessaan. Vesi oli niin kylmää. Hän oli niin kovin väsynyt taistelemaan.
Aallot vetivät häntä pinnan alle. Ne paiskoivat häntä vasten rannan kallioita. Yhä uudestaan ja uudestaan. Miksi vesi oli niin kylmää?
Se oli ohi.
Hän oli kotona. Se oli kaikki ohi.

Tietenkin Tempest haluaisi nähdä isoveljensä.
Muriel astui ulos huoneesta ja kääntyi veljensä puoleen.
Lawrence tuijotti häntä takaisin suurin, pelokkain silmin, jotka hän muisti lapsuudestaan.
Nene, sano että kaikki järjestyy. Ole kiltti ja sano niin.
Mies nielaisi ja pyyhkäisi itkusta turvonneita silmiään.
"Isä ja Eleanor pääsivät seuraavalle lennolle, heidän pitäisi olla täällä seitsemään mennessä. He..."
Lawrencen ääni särkyi ja Muriel veti veljensä tiukkaan halaukseen, painoi suukon ohimolle.
"Kaikki hyvin, Laurie, kaikki hyvin. Mene sanomaan hei Emmielle, lupasin, että kävisit."
Hän suukotti miehen ohimoa uudelleen ja päästi tämän ottamaan paikkansa sängyn vierellä.
Oksetti.
Lawrence värähti nähdessään Tempestin koneisiin kiinnitettynä, muistot halusivat nousta pintaan.
Kaikki oli hyvin, kaikki tulisi olemaan hyvin.
Hän istui sinertävällä - vai oliko se vihertävä - kankaalla päällystetyn tuolin reunalle ja hieraisi suutaan.
"Hei, kissanpentu, minulla piti olla etuoikeus olla seuraava, joka aiheuttaa sydänkohtauksen, muistatko?"
Hänen äänensä särkyi, eikä hän osannut sanoa enää muuta, silitti vain varovasti siskonsa sormia.

Syvässä sinisessä hän oli painoton. Kipua ei ollut enää olemassa. Vain rauhaa ja loputtoman kauniita sinisen sävyjä.
Mutta jokin häivähti jälleen pinnan yläpuolella. Tuttu ääni. Laurie.
Hän oli päässyt pintaan. Hän oli potkinut itsensä pintaan, keuhkot kylmästä repien. Mutta aalto löi hänet jälleen alleen. Se painoi häntä alas, löi hänet kiviä vasten. Hän yritti niin kovasti. Törmäsi jaloillaan ja ponnisti kohti pintaa.

Emmie näytti palelevan.
Ajatus oli järjetön, sillä hypotermiasta kärsinyt pikkusisko oli kiedottu lämpöpeitteeseen, ja mittarit valvoivat tämän elintoimintoja tunnollisesti.
Lawrence niiskaisi.
Em, pikkusisko, lupaatko, ettet kerro kenellekään, että isoveljesi itki sänkysi vieressä? Älä ainakaan Murielille, sopiiko? Pidetään se meidän välisenämme salaisuutena. Niin kuin se, kun vein sinut salaa pihalle keinumaan, kun et olisi oikeastaan vielä saanut olla ulkona, jooko? Isoveljen ja pikkusiskon välinen salaisuus.
Aivan varmasti Tempest paleli.
Tunne vei voiton järjestä ja Lawrence kohensi peitteen reunaa hieman, sen minkä uskalsi, ettei olisi töninyt laitteita paikoiltaan.
"Tiedätkö, Em, minusta tuntuu, että alan pikkuhiljaa päästä jyvälle Charlesin hevosista. Ja Jackillekin kuuluu kuulemma hyvää."

Ehkä hän voisi uida, jos päättäisi.
Kaunis sininen levittäytyi hänen ympärillään. Hän voisi vain uida ja kadota sen kauneuteen ikuisiksi ajoiksi. Hän tunsi jonkun odottavan häntä kotiin.
Hän voisi mennä kotiin saakka. Hyvästellä pinnan yllä kajastavan valon. Mutta hän ei ollut valmis.

Lawrence nielaisi ja katsahti levottomana Tempestin kasvoja.
Ehkä siskoa ei kiinnostanut kuunnella hevosista?
Mutta ei hän tiennyt, mistä muustakaan olisi puhunut juuri nyt. Mikä tahansa muu aihe olisi saanut hänet murtumaan.
"Luulen, että pitäisit Dianasta. Kuule, kun pääset täältä, niin mitä, jos tulisit vähäksi aikaa pohjoiseen? Voisit tulla käymään tallilla."
Hän vaikeni, kun hoitaja tuli vaihtamaan tippapussin uuteen ja tarkistamaan, että arvot olivat kunnossa.
"Voisit asua minun tai Murielin luona, ihan kumman haluat."

Kun hän katsoi alas, pois pinnan yllä kajastavasta valosta – pois häivähdyksistä, jotka saivat hänet levottomiksi – hän saattoi nähdä kokonaisen maailman. Loputtoman maailman väriä ja rajattomia mahdollisuuksia.
Hän lensi.
Hohtavia jokia, väreissä hehkuvia metsiä, aaltoilevia aavikoita, mielikuvituksen leikkikentän.
Awakening.

Lawrence värähti ja hieraisi toista käsivarttaan.
"Miksi täällä on näin helvetin kylmä? Anteeksi, Em, sovitaanko, ettet kuullut tuota?"
Vaikka pikkusisko olikin jo aikuinen, Lawrence tunsi edelleen velvollisuudekseen varoa sanomisiaan Tempestin lähettyvillä.
Vaikka se olikin hän, joka oli opettanut pienen Tempestin sanomaan 'merde' silloin, kun neuloilla tökkiminen oli tehnyt kammottavan kipeää.
Kuiskannut silloin, että älä kerro kellekään, keneltä opit.
Yhteiset salaisuudet olivat tärkeitä.
Muriel oli palannut istumaan huoneen ulkopuolelle, käsivarret ympärilleen kiedottuina. Ei menisi enää kauaa, pian isä ja Eleanor olisivat jo kentällä. Sitten sairaalalla.

Se hyvä puoli oli syövän kanssa vietetyissä vuosissa, että sairaalat kävivät tutuiksi kuin toinen koti.
Takki lepatti kilpaa nilkkapituisen, liehuvan hameen kanssa. Kaulakorut kilisivät tarmokkaiden askelien rytmissä ja hopean raidoittamat hiukset oli vedetty pehmeälle letille niskaan. Askeleet kiihtyivät, kun Eleanor Dawn tunnisti Murielin.
"Missä hän on?" äiti kysyi vainottu katse vihertävänruskeissa silmissään.

Muriel kohotti katseensa kuullessaan tutut askeleet.
Eleanor. Ja isä.
Hän nousi seisomaan, kasvot harmaankalpeina. Pakotti itsensä rauhalliseksi.
"Tuo huone, Laurie on siellä, he eivät päästäneet meitä samaan aikaan", hän selitti, viitaten kädellään kohti huoneen ovea.
"Aja vain Laurie pois, jos..."
Hänen katseensa hakeutui isään, rakkaaseen isään, jonka punertavanruskeat hiukset olivat alkaneet muuttua valkoisiksi. Joka näytti kiskaisseen jalkoihinsa eripariset kengät ja jonka kalastajanneule oli väärinpäin.
Jokin meni rikki.
Murielin huulilta pakeni sana, jota hän ei ollut käyttänyt vuosiin:
"Isi..."
Hän heittäytyi isänsä käsivarsille itkien kuin pieni lapsi. Isi, ole kiltti ja auta, isi, Tempest on rikki. Isi, minä olen raskaana, isirakas, ole kiltti ja auta minua, taio kaikki taas hyväksi niin kuin lapsena. Isikilttirakas.

Eleanor kosketti isänsä syliin heittäytyvän Murielin selkää hellästi, veti syvään henkeä ja työnsi oven auki.
Tempest näytti melkein samalta kuin vuosia sitten. Nyt hänen hengityskoneeseen kytketyllä tyttärellään vain oli hiukset. Ne levittäytyivät villinä viuhkana tyynylle.
Hän kohotti kättään rauhoittavasti Laurielle. Hänen tyttärensä oli tajuton. Mitä merkitystä sillä oli, jos perheenjäseniä oli paikalla useampi.
Ehkä lapset eivät koskaan vanhentuneet vanhempiensa silmissä. Eleanor kosketti kalpeita, pisamaisia kasvoja ja silitti vaaleita, merisuolalta tuoksuvia hiuksia painaen niiden joukkoon suudelman. Sitten hän laski kätensä Laurien hartioille.

Laurie ei näyttänyt aivan kuuluvan sinne puhtaanvalkeissa ratsastushousuissaan.
Hän oli ollut matkalla tallille, kun Muriel oli tavoittanut hänet.
Mies ei kohottanut katsettaan siskonsa kasvoista. Peläten, että ehkä tämä olisi viimeinen kerta, kun hän näkisi ne. Kun sisko oli elossa.
Siltä se oli tuntunut joka kerta, kun he olivat lähteneet sairaalasta. Muista jokainen pisama, jokainen yksityiskohta.
Koska tämä voi olla viimeinen kerta, kun näet ne.
Hän veti väristen henkeä.
"Minä en tiennyt, että Emmiellä oli niin... Että hän..."

Eleanor puristi ottopoikansa hartioita, niin kuin oli tehnyt myös vuosia sitten.
Lohduta niitä lapsia, joita voit.
"En minäkään", hän vastasi pakottaen ääneensä rauhallisen, pehmeän sävyn.
Meri oli yrittänyt viedä hänen lapsensa ennenkin.
"Mutta hän on elossa."

Olisi pitänyt tietää.
Eivätkö isoveljet tienneet sellaisia asioita? Jumalauta, sen piti olla jokin ylimaallinen vaisto. Niin kuin silloin, kun hän oli napannut Tempestin kiinni juuri ennen kuin tämä oli kaatunut naama edellä lampeen.
Isoveljien kuului suojella pikkusiskojaan tällaiselta.
Lawrence hieraisi ahdistuneena kasvojaan.
"Tiarnan tietää jo, mutta hän on... Los Angelesissa. Hän on täällä vasta huomenna."

"Hyvä", Eleanor vastasi hajamielisesti ja katseli tyttärensä pientä, hakattua hahmoa. Oli kohtuutonta, kuinka monta kertaa hän oli ollut menettää lapsensa.
Pahoinvointi kiersi hänen vatsassaan.
"Kaikki kääntyy vielä parhain päin."
Oli vaikea uskoa sitä, kun katseli sängyssä tiedottomana makaavaa Tempestiä.
"Näin ei pitänyt enää tapahtua", Lawrence totesi onnettomana, enemmän kenties itselleen kuin Eleanorille.
Hän oli huutanut shotgun.
Vaikka todellisuudessa etupenkkipaikkakaan ei ollut koskaan ollut hänen.
Huoneen ovi avautui ja Fergus Nightingalen pitkä hahmo astui huoneeseen, harppoi lattian poikki sängyn vierelle ja laski kätensä vaimonsa hartialle.

Eleanor tuijotti tytärtään kiinteästi. Vaimensi sisällään myrskyävän äänen odottamaan sopivampaa ajankohtaa. Hän puristi miehensä kättä ja repi katseensa irti pisamaisista kasvoista.
"Kaikki kääntyy parhain päin. Hän ei tule enää tekemään tällaista."

Fergus ojensi kookkaan kätensä ja pyyhkäisi Tempestin hiuksia.
Koneiden piippaus sai aina olon tuntumaan levottomalta. Luulisi, että siihen olisi tottunut kaikkien vuosien aikana, mutta ei, ehkä se oli mahdoton toive.
Hetkeä myöhemmin Muriel liittyi heidän seuraansa, kyyneleet kasvoiltaan pyyhkineenä.
Oli aika olla taas vahva.

Eleanor kohotti katseensa Murielin tullessa ja astui pois miesten välistä. Hän levitti kätensä ottotyttärelleen tiukkaa halausta varten ja yritti kiivaasti olla ajattelematta sitä, mitä potilaan tiedot väittivät.
Että hänen tyttärensä olisi yrittänyt itsemurhaa.
Oli yrittänyt.
"Oliko sinulla aavistustakaan?" hän kysyi ääni käheämpänä. Tietämättä toivoako kumpaa vastausta.

Muriel painoi hetkeksi otsansa Eleanorin hartiaa vasten.
"Ei."
Ja silti hän muisti keskustelun, jonka he olivat käyneet... siitä tuntui olevan vuosia.
Jossa hän oli sanonut, että aina oli olemassa vaihtoehto.
Typerä, typerä idiootti, miksi helvetissä hän oli sanonut jotakin sellaista? Olisi pitänyt pitää ajatukset ominaan.
Hänen syytään.
Pahoinvointi kuristi Murielin kurkkua ja jokin poltti silmien takana.
Mutta ei enää, hän oli itkunsa itkenyt. Kallion ei sopinut murtua, kallio oli se, joka pitäisi muut pystyssä, jos nämä eivät enää jaksaisi.
Ultrakuvat saisivat jäädä käsilaukkuun.
"Tiarnan tulee huomenna. Hän on varmaan jo lentokoneessa."

Eleanor silitti ottotyttärensä punaisia hiuksia ja selkää. He olivat olleet tragedian äärellä perheenä liian monta kertaa aikaisemminkin. Odottava itku kuristi rintakehässä, ja äiti katsahti koneisiin kytkettyä tytärtään ahdistuneena.
Rakas lapsi. Mikä oli ajanut hänen lapsensa ylitsepääsemättömän epätoivon äärelle? Ehkä se oli kuitenkin virhe? Kamala, kamala onnettomuus.
”Tiarnan-parka”, Eleanor huokasi ääni vavahtaen ja painoi suudelman Murielin ohimolle.
”Ehkä se on vain erehdys. Ehkä se oli vain vahinko. Onnettomuus. Tiedättehän te, millainen haaveilija hän on…”

Ei se ollut.
Se kuvaus, jonka hän oli nyhtänyt irti henkilökunnalta siitäkin huolimatta, että nämä yrittivät vedota todistajanlausuntojen olevan vielä epävirallisia, kertoi aivan muuta.
Että Em oli hypännyt. Ja jopa haaveilevan sisaren oli ollut pakko tietää, että sellaisesta hypystä ei välttämättä selviäisi hengissä.
Mutta ei sellaista voinut sanoa ääneen. Ei juuri nyt.
Lawrence oli alkanut taas itkeä hiljaa.
Sairaanhoitaja kävi tarkistamassa arvoja, katsoi heitä, muttei lopulta ajanut ylimääräisiä perheenjäseniä pois.

Eleanor halasi Murielia tiukasti ja siirtyi sitten sängyn vierelle, raahaten tuolin itselleen pienen huoneen seinustalta. Hän silitti tyttärensä kalpeita, kolhaistuja kasvoja ja puri vapisemaan käyvää alahuultaan, kun halasi lastaan hyvin varovasti.
Oliko hän epäonnistunut äitinä? Mikä hänen lapsensa ajoi sellaiseen onnettomuuteen, josta ei ollut ulospääsyä?
”Hypotermia kai suojeli häntä”, hän sanoi hapuillen lohtua faktoista, kun nyki peittoa suorempaan ja siloitteli sen ryppyjä istuessaan alas.

Muriel muisti taas, kuinka aika tuntui kuluvan eri tahtiin sairaalassa.
Kun katsoi kelloa, oli varma, että aikaa oli kulunut vähintään tunti, mutta viisari olikin liikahtanut eteenpäin korkeintaan viiden minuutin edestä.
Jossain vaiheessa tuli kai yö, sillä sairaalan valot hiljenivät.
Lawrence nousi ja poistui huoneesta, ja Muriel seurasi veljeään, jotta he saattoivat käpertyä hetkeksi ylimääräisinä johonkin nurkkaan, niin kuin lapsina.
Lawrence saattoi itkeä ja hän lohduttaa, tai sitten toisin päin.
Jossain vaiheessa hän kävi kai hakemassa isälleen ja Eleonirille kahvia, vaikka sen haju sai hänet yökkimään.
Yöt olivat kaikkein pahimpia.

Jokin veti häntä kohti korkealla pinnan yllä kajastavaa valoa. Häivähdykset muistoista, jotka saivat hänet levottomaksi.
Pois metsästä maailmojen välillä, pois rajattomien mahdollisuuksien maailmasta. Jopa syvä, harmoninen sininen hänen ympärillään uhkasi myrskytä.
Muriel, Laurie, äiti, isä.
Mitä sinä teit?
Ui. Potki. Taistele.

Koitti suden hetki.
Jolloin jo muinaisessa Antiikissa ihmisen oli ajateltu olevan heikommillaan. Jolloin nuotiolle torkahtaminen olisi kaikkein helpointa, niin että susi pääsisi yllättämään.
Jolloin ihmisiä joidenkin tilastojen mukaan kuoli eniten.
Mutta sudenhetkestäkin selvittiin.
Lawrencen pää lepäsi Murielin sylissä, ja sisko silitteli torkkuvan veljensä hiuksia, kun he odottivat melkein tyhjässä käytävässä. Silloin tällöin ohi kulki hoitaja tai lääkäri, jossain kauempana piippasi ja elvyttäjien joukko syöksyi sisään.
Ei siihen huoneeseen, jota he vartioivat.
Hieman sen jälkeen, kun yötä saattoi jo melkein sanoa aamuksi,  Muriel nousi varovasti ylös ja taitteli takkinsa Laurien pään alle tyynyksi, jätti penkille käpertyneen veljensä nukkumaan astuessaan takaisin huoneen puolelle.
"Menkää käymään kahvilla. Tai jossakin, haukkaamassa happea", hän totesi hiljaa isälleen ja Eleanorille, katsahtaen sängyssä tajuttomana lepäävää sisartaan.

Villasukkia keskittyneesti kutova Eleanor kohotti katseensa ottotyttärensä äänen havahduttamana. Sukat muistuttivat hohtelevia suomuja. Väri aaltoili sinivihreän ja hopean sävyissä. Useampi lankakerä lepäsi naisen ympärillä, muutama sängyllä Tempestin päällä.
Rintakehä kohoili tasaisesti piippausten tahdissa, kun vaimeasti sihisevä kone pumppasi.
”Fergus”, Eleanor kutsui ja laski sukat sängyn laidalle.
”Kiitos, kultapieni. Sinunkin pitäisi levätä”, hän vetosi ja kosketti Murielin poskea, ennen kuin otti miehensä käden, vilkaisi vielä kerran levottomin silmin tytärtään ja lähti etsimään sairaalan kahviota.

Näytti siltä, että isä oli itkenyt.
Tai ehkä silmät verestivät vain valvotun yön jäljiltä, viimeksi kun Muriel oli katsonut peiliin, hänen oikea silmänurkkansa oli kirkunut punaisena katkenneita verisuonia.
Fergus nousi seisomaan ja hipaisi esikoistyttärensä hiuksia ennen kuin seurasi vaimoaan ulos huoneesta.
Tuli liian hiljaista, koneet mekastivat liian kovaa.
Muriel valahti istumaan tuoliin Tempestin vierelle ja siirsi yhtä lankakerää varovasti kauemmas.
Ehkä hänenkin pitäisi alkaa taas neuloa. Jotakin Pikkuloiselle.
Helvetti.
Muriel tönäisi sisarensa kättä kevyesti.
"Kultapieni, sinä olet nyt vähän röyhkeä. Makaat siinä keskellä sänkyä, etkä tee tilaa isosiskollesi. Voisit väistyä vähän, eikö?"

Mitä sinä teit?
Vesi aaltoili. Se veti häntä kauemmas valosta. Ei, hän ollut valmis lähtemään. Hän saattoi melkein kuulla Murielin äänen jostain kaukaa. Vaimeana ja aaltoilevana kuin veden läpi.
Vesi oli ollut niin kylmää. Niin kovin, kovin kylmää. Hän oli uinut. Hän oli yrittänyt päästä pois kallioiden luota. Käyttänyt aaltoja ja virtauksia avukseen, mutta siinä vaiheessa, kun hän sai kengät potkittua jalastaan, oli liian kylmä. Liikkeet olivat kömpelöitä. Ajatukset sumeita.
Niin kylmä.
Liian kylmä.

Sama merkillinen ajatus, joka oli vallannut Laurien aiemmin, kohosi nyt myös Murielin mieleen.
Että Em paleli.
Hän tarttui peitonkulmaan ja kohensi sitä hieman, nappasi kiinni lankakerän, joka oli kierähtää lattialle.
Kuin alttari kissoille.
Ajatus alkoi melkein naurattaa. Ehkä hän oli väsynyt. Milloin hän oli viimeksi nukkunut? Edellinen yö oli mennyt hermoillessa.
"Tiarnan tulee ihan muutaman tunnin päästä. Voisit yllättää hänet ja olla hereillä silloin, sopisiko se?"

Muriel.
Hetken hän oli varma, että hän tunsi Murielin. Ajatus sai veden levottomaksi.
Päästä minut.
Meri oli ollut vihainen. Hänen oli pitänyt tulla kotiin. Hänen oli pitänyt tulla vihdoin kotiin, niin kuin hänen olisi pitänyt jo kauan, kauan sitten.
Se oli lyönyt hänet päin kiviä, kun kylmä turrutti hänet. Luun murtumista ei kuullut veden alla, mutta sen saattoi tuntea. Kuin jään, jota pitkin kumea ritinä kulki murtaessaan sen kappaleisiin.
Maailma kieppui.
Päästä minut.
Hän ei voinut liikkua. Miksei hän voinut liikkua?

"Eikö? No, ei se mitään, onhan tässä vielä aikaa, nukut ihan rauhassa siihen saakka. Uni tekisi minullekin hyvää, näytän kamalalta."
Muriel kumartui painamaan suukon sisarensa kalpealle, pisamaiselle poskelle.
"Lupaathan, ettet enää ikinä tee mitään näin hölmöä?" hän jatkoi hiljaa, silitellen kylmiä sormia, jotka pilkistivät esiin kipsin alta.
"Laurie on itkenyt. Nyt hän tosin nukkuu, se on hyvä. Veljesi osaa olla kovin dramaattinen silloin tällöin."
Hän veti syvään henkeä ja kumartui aivan lähelle siskon korvaa.
"Olin tänään lääkärissä. Pikkuloisella on jo sormet. Se näyttää melkein sammakolta."

Eleanor palasi kahden pahvimukiin pakatun teen kanssa ja ojensi toisen Murielille. Hän laski kätensä naisen selälle ja silitti sitä hellästi katsellessaan tiedotonta hahmoa vaaleanvihertävän peiton ja muutaman lankakerän alla.
”Istu sinä vain”, hän kehoitti Murielia ja kiersi ottamaan toisen tuolin sängyn toiselta puolilta. Nainen poimi melkein valmiit villasukat takaisin käsiinsä. Puikot kilahtelivat hennosti.
”Meri oli ottaa hänet kauan sitten. Olin kiitollinen. Ilman sitä emme olisi löytäneet syöpää ajoissa”, hän huokasi neuloen keskittyneessä rytmissä.

Muriel otti pahvimukin ja kietoi kylmiltä tuntuvat sormensa sen ympärille.
"Minä muistan."
Mikähän meren tarkoitus oli ollut tällä kertaa?
Helvetti, typerä ajatus. Kaikki se oli vain yksinkertaisesti niin uskomattoman typerää.
Em, isosiskosi on sinulle vihainen. Että kehtasitkin mennä hyppäämään sillä tavalla!
Hän nielaisi ja käänsi katseensa melkein valmiisiin villasukkiin, puikkojen hypnoottiseen liikkeeseen oli helppo unohtua.
"Minunkin pitäisi alkaa taas neuloa."

Eleanor nosti lempeiden, vihreänruskeiden silmien katseen sängyn yli Murieliin ja hymyili. Hymyssä oli viipynyt surumielinen häive siitä päivästä, kun hänen lapsellaan oli julistettu olevan syöpä.
Se oli uurtunut syvempään jokaisen kerran myötä, kun hänen oli käsketty hyvästellä lapsensa.
”Sinun pitäisi levätä, tyttökulta. Onko sinulla kaikki hyvin?”

Muriel käänsi katseensa ensin Eleanoriin ja sitten teemukiinsa.
"On."
Hän katsahti Emmien kasvoja ja sitten ovelle. Isä ei ollut palannut huoneeseen, ehkä tämä oli jäänyt juttelemaan Lawrencen kanssa. Tuonut samanlaisen kupillisen teetä.
Muriel nielaisi.
"Eleanor..."
Isälle ei voisi kertoa vielä mitään, isä menisi sekaisin. Liikaa asioita käsiteltäväksi.
"Minä olen raskaana."

Eleanor räpäytti häkeltyneenä silmiään, mutta jatkoi neulomisen tasaista rytmiä.
Eivätkö Teagan ja Muriel olleet eronneet? Teaganhan oli aina toivonut lapsia. Herttainen, herttainen mies.
Hän hymyili ottotyttärelleen pehmeästi.
”Mitä sinä ajattelet siitä, kultapieni?”

Että Pikkuloinen näytti nallekarkilta. Sammakolta. Grillatulta kanalta.
Muriel nielaisi uudelleen ja ojensi toisen kätensä silittämään Tempestin kättä.
Siinä, ettei neulontapuikkojen rytmi katkennut, oli jotakin lohdullista. Että jokin pysyi muuttumattomana siitä huolimatta, että kaikki tuntui hajoavan.
"Se oli vahinko. Eikä... Eikä Teagan ole isä."
Hän keskittyi silittämään siskonsa kättä.
"Mutta kävin tänään ensimmäistä kertaa ultrassa. Ja sen sydän lyö jo."


Viimeinen muokkaaja, Lilya pvm Ke Helmi 07, 2018 9:35 pm, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Linjoilla
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 174
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   Ke Helmi 07, 2018 9:34 pm

”Tempestkin oli yllätys”, Eleanor vastasi katsellen Murielia. Katse kävi kalpeissa, pisamaisissa kasvoissa, mutta palasi pian takaisin naisen ruskeisiin silmiin.
”Lahja synkimmällä hetkellä. Mutta olin kauhuissani. Aivan kauhuissani ajatellessani, kuinka tulisin selviytymään yksin vauvan kanssa. Kummallinen juttu, kuinka asiat lopulta loksahtelevat kohdalleen.”
Hän soi ottotyttärelleen hymyn.
”Jos sinä olet onnellinen, minä olen onnellinen puolestasi. Kaikesta huolimatta äitiys on parasta, mitä minulle on tapahtunut.”

Se pisti miettimään.
"En enää vihaa ajatusta", hän myönsi hiljaa.
Nallekarkki-sammakko-paistettukana. Jolla oli jo oma sydämensyke.
"Tulen käymään, kunhan Em voi paremmin. Kerron silloin isälle."
Kun Emmie voisi paremmin. Vaikkei kai vielä ollut edes varmaa, olisiko tajuttomuus jättänyt pysyviä vaurioita.
Mitä, jos Em ei pystyisi enää kirjoittamaan?
Ei, sitä ei sopinut ajatella nyt.

”Siinä tapauksessa minä olen aivan hirvittän onnellinen ensimmäisestä lapsenlapsesta”, Eleanor vastasi. Sillä ei ollut merkitystä, ettei hänellä ehkä ollut biologista oikeutta kaksosiin. Hän oli adoptoinut lapset omikseen ja taistelisi myös isovanhemman oikeudesta.
Hän hylkäsi sukat sängylle, tajuttoman tyttärensä hoikkien säärten päälle ja kiersi sängyn ympäri halaamaan Murielia.
”Kuinka pitkällä raskaus on?”

Niin isäkin varmasti olisi.
Sitten, kun saisi joskus kuulla asiasta. Kun olisi hyvä hetki.
Muriel nojautui kevyesti Eleanoria vasten. Hän oli onnekas siinä, että hänellä oli elämässään kaksi äitiä. Toinen, joka oli laastaroinut polvet kesäisin ja toinen, joka oli tehnyt niin talvisin.
He olivat olleet Laurien kanssa kuin muuttolintuja. Paitsi että he olivat matkustanee kesäisin.
"Kahdeksan viikkoa."

Eleanor halasi Murielia tiukasti ja painoi suudelman punaisiin hiuksiin. Elämä jatkui. Vaikka hänen lapsensa oli ollut pysähtynyt vuosia, vaikka hänen oli pitänyt valmistautua siihen, ettei hän olisi enää tyttärensä äiti, elämä oli jatkunut. Hän oli saanut katsoa, kuinka kaksoset varttuivat lapsista nuoriksi ja sitten aikuisiksi, joilla oli aivan omat elämät.
Ja nyt Murielista tulisi äiti.
”Olen onnellinen puolestasi. Kovin onnellinen puolestasi. Oletko käynyt jo lääkärillä?”

Muriel nyökäytti päätään.
"Olen. Kaikki oli hyvin."
Ja Pikkuloinen oli näyttänyt paistetulta kanalta, mutta ilmeisesti se oli tässä vaiheessa aivan normaalia.
Hän pyyhkäisi nopeasti silmiään ja käänsi katseensa ovelle, kun isä astui sisään.
Valvottu yö oli jättänyt kasvot kalpeiksi.
"Lähetin pojan aamupalalle", hän totesi astellessaan vuoteen vierelle ja kietoessaan toisen kätensä vaimonsa ympärille, hipaisten esikoistyttärensä hiuksia.
"Onko täällä mitään uutta?"

Eleanor painoi vielä suukon Murielin punaisiin hiuksiin ja kiersi sitten kätensä hetkeksi miehensä vyötärölle. Hän katsahti koneiden keskellä tasaisesti hengittävää, kalpeaa, tiedotonta lastaan.
Hän oli toivonut, ettei joutuisi enää koskaan näkemään lastaan näin. Pohtimaan, oliko nyt vihdoin tullut hyvästien aika.
Mutta Tempest oli hurja niin kuin nimensä. Taistelija, joka oli selviytynyt mahdottomasta monta kertaa aikaisemmin.
”Ei vielä”, hän sanoi ja hipaisi Murielin hartiaa, ennen kuin palasi takaisin villasukkien pariin. Se, että ne olivat meren inspiroimat, tuntui melkein irvokkaalta nyt.
”Murielinkin olisi hyvä saada aamiaista.”

Muriel hipaisi vaivihkaa vatsaansa.
Eikä Samuel ollut lyömässä häntä näpeille siitä hyvästä.
Hän epäili, ettei pystyisi syömään palaakaan alkamatta voida pahoin.
Silti hän nousi seisomaan ja kumartui painamaan suudelman Tempestin otsalle.
"Käyn katsomassa, ettei hölmö veljesi ole joutunut ongelmiin", hän selitti, silittäen pisamaista poskea.
"En loukkaannu, vaikka heräisitkin sillä välin."
Hän viittasi isäänsä istumaan alas ja painoi suudelman tämän poskelle ennen kuin suuntasi huoneen ovelle.
Tempest heräisi kyllä.

Puikot kilahtelivat hennossa, tasaisessa rytmissä samoin kuin koneet, joiden piipitys ja naksunta oli säestänyt heidän elämäänsä vuosikausia.
Sukkien varret pitenivät kierros kierrokselta, taidokas neulonta loi hohtelevia suomuja, kunnes sukkien varret ulottuisivat melkein polveen saakka.
Eleanor nousi selkä vihloen, siirsi peitettä syrjään lapsensa pienten jalkojen päältä ja pujotti sukat hellästi paikalleen. Jalkapöydistä saattoi erottaa hennon rusketusrajan, joka viipyi Los Angelesin auringon kosketuksesta. Hän veti hiljaisena peiton takaisin paikalleen ja taputti hellästi villasukin suojattuja, liikkumattomia jalkoja.
Hänen lapsensa oli yrittänyt tappaa itsensä.
Hänen oli täytynyt epäonnistunut äitinä.
Hiljaa hän vajosi polvilleen sängyn viereen, painoi kasvot käsiinsä ja itki.

Huoneessa Fergus nousi vaitonaisena tuolistaan ja laskeutui vaimonsa vierelle lattialle, jo hieman kankeana polvistaan. Hän veti tämän mitään sanomatta syliinsä ja piteli vain lähellään.
Sairaalan kahvilassa aamupala oli onnettomin pitkiin aikoihin.
Muriel löysi Lawrencen nurkkapöydästä, istumassa edessään koskematon kupillinen kahvia ja yhtä koskematon voileipä, jonka salaatti oli liiskaantunut surullisesti kelmua vasten.
Hän laski oman smoothiensa ja teekupillisensa pöydälle niiden seuraksi ja istahti veljeään vastapäätä.
Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään.
"Nene, meidän olisi pitänyt tietää, että Tempestillä on niin paha olla", Lawrence aloitti, hiljaisella, särkyneellä äänellä.
Tummat varjot veljen punoittavien silmien alla saivat Murielin sydämen vihlaisemaan. Hän ojensi kätensä pöydän yli, tarttuakseen Lawrencen käteen.
"Niin olisi. Mutta hän tulee kuntoon. Aivan varmasti tulee, Tempest on selvinnyt pahemmastakin."

Jossain kaukana joku itki. Ääni aaltoili vettä pitkin etäisenä kuin puoliksi unohdettu uni. Valo välkkyi pinnan yllä. Hän leijui sinisessä syvyydessä, joka houkutteli häntä syvemmälle, kääntämään katseensa pois valosta.
Hän oli niin kovin väsynyt. Niin kovin, kovin väsynyt.
Tule kotiin.
Meri kutsui.
Tule kotiin.
He istuivat kahvilassa kai tunnin, melkein kaksi.
Hiljaisuudessa, koskemattomat aamupalat edessään.
Niin kuin he olivat istuneet kotona vuosia sitten, oman tutun pöydän ääressä, kun Tempest oli jouduttu viemään yöllä sairaalaan.
Isä oli palannut takaisin, asettanut heidän eteensä kulholliset muroja ja vakuuttanut, että kaikki sujuisi hyvin.
Niin kuin he olisivat olleet pikkulapsia.
Ja pöydän äärestä he olivat siirtyneet sohvalle, käpertyneet kumpikin omaan nurkkaansa ja katselleet aamun piirrettyjä, jotka siinä iässä olivat olleet jo vieraita.
Odottaneet.
Nytkin he nousivat, kuin yhteisestä sopimuksesta, ja siivosivat pöydän ennen kuin suuntasivat takaisin osastolle.
Astuivat ulos hissistä samaan aikaan, kun Tiarnan astui ulos omastaan.

Oli ollut absurdia, miten monta kertaa Tempest oli lohduttanut äitiään. Kalpea, hento käsi oli noussut sängyltä ja silittänyt äidin paksuja, vaaleita hiuksia, kun voimaton pää oli vajonnut itkemään sängyn laidalle.
Ja Eleanor oli tuntenut olonsa kamalaksi katsellessaan kuolemaa kohti liukuvan lapsensa levollisia kasvoja, jotka eivät heijastaneet fyysistä tuskaa, vaikka brutaalit syöpähoidot ja leikkaukset taatusti varmistivat sen. Tutkinut kullanvärisiä silmiä, joiden katse näytti niin paljon kypsemmältä kuin keholle suodut, liian vähäiset vuodet. Tempest oli hymyillyt lempeydellä, joka oli saanut hänet itkemään kahta kauheammin.
Mutta nyt tippaan kytketty käsi pysyi liikkumattomana sängyllä. Rystysessä oli ruhje.
Eleanor kuivasi kasvonsa ja suoristi nenä punoittaen vaaleanvihreää peitettä hakien käsilleen tekemistä. Ehkä hänen pitäisi aloittaa uudet sukat. Hän voisi tehdä Murielille ja Laurielle uudet parit.
Murielille sellaiset, joissa oli koirien suloiset naamat varvasosassa.

Muriel ei ehtinyt edes tajuta, mitä oli tapahtunut, kun Lawrence oli syöksähtänyt eteenpäin.
Tarttunut Tiarnania kauluksesta ja painanut miehen tiukasti seinää vasten, niin että läheinen ruukkukasvi oli ollut vaarassa kaatua ympäri.
"Mitä helvettiä sinä hänelle teit?!" Lawrence rähisi, sanat enemmän epätoivoa kuin vihaa täynnä.
Tiarnan tuijotti takaisin, kasvot kalpeina ja silmänympäryksen tummina, kohottaen toisen käden häntä kauluksista tarttuneen käden ranteelle.
"Miten saatoit jättää Emmien yksin?! Hän oli jumalauta niin onneton, että..!"
"Laurie, bon dieu, arrêtez ce non-sens maintenant!"
Muriel oli harpannut veljensä luo ja tarrasi tätä vihaisesti korvasta, riuhtaisten miestä taaksepäin niin että ote Tiarnanin paidankauluksesta irtosi.
"Muriel!" Laurie protestoi ahdistuneena.
"Lawrence! Jumalauta, tuo ei auta Emmietä yhtään!"
Lawrence avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta sanojen suusta pakeni vain surkea pihahdus ennen kuin mies purskahti uudelleen itkuun.
Muriel veti veljensä halaukseen ja katsahti Tiarnaniin.
"Tiarnan. Hyvä, että tulit. Eleanor ja isä ovat Emmien luona. Minä vien Laurien jäähylle."
Hän taputti veljensä selkää ja suuntasi takaisin hisseille, samalla kun Tiarnan lähti harppomaan käytävän poikki pitkin, matkaavoittavin askelin. Hän koputti huoneen oveen ennen kuin kurkisti sisään.
Vatsaa kouristi.
Em.

Tasainen sykkeen aaltoileva kaari liukui näytön poikki samassa tahdissa rytmikkään piippauksen kanssa. Eleanor oli unohtunut katselemaan sitä, kun kädet hahmottelivat kuin automatisoituna sinisestä langasta villasukkaa Laurien jalkaa varten. Tallilla varmasti palelisivat varpaat tällaisessa säässä.
Ovelle ilmestyvä hahmo houkutteli hänen katseensa puoleensa, ja Eleanor soi Tiarnanille surumielisen hymyn.
”Hei Tiarnan”, hän sanoi hiljaa kuin ollakseen herättämättä lastaan.
”Tule sisään.”
Eleanor laski katseensa tyttärensä kalpeisiin, pisamien kirjomiin kasvoihin. Poskipäätä ja ohimoa värittävä mustelma näytti karulta.
Ehkä hänen pitäisi suoda miehelle hetki kaksin. Tempest haluaisi sitä. Hänen tyttärensä oli antanut sydämensä täysin selvästi kiireellä saapuneelle miehelle.
”Fergus”, hän kutsui hiljaa nousten ylös lankakerä ja puikot sylissään. Hän kosketti hellästi Tiarnanin käsivartta ohimennessään ja sulki oven sitten perässään.

Tasainen syke oli hyvä merkki.
Eikö ollutkin?
Tiarnan astui lähemmäs, pyyhkäisten sormet läpi tummista hiuksistaan. Kasvot kalpeina ja silmänaluset syvän violetteina.
"Eleanor. Fergus", mies tervehti, ääni lentokoneen ilmastoinnin käheyttämänä.
Katse hakeutui takaisin Tempestiin, ja heti oven sulkeuduttua Tiarnan asteli sängyn vierelle, vajoten istumaan tuoliin sen vierellä.
Tempest näytti niin pieneltä maatessaan siinä, koneiden ympäröimänä.
"Em... Olen niin pahoillani", Tiarnan kuiskasi ja kumartui painamaan suudelman naisen kalpealle otsalle.
Kurkkua kuristi, kaikki nämä koneet näyttivät niin... vääriltä.
"Olen niin hirvittävän pahoillani."

Jokin kutsui häntä syvyydestä.
Tiarnan.
Tiarnan.
Hän iskeytyi veteen uudelleen. Vesi oli niin kovin kylmää. Niin kovin kylmää. Virtaus tarttui häneen ja löi päin kalliota.
Niin kylmää.
Mitä sinä teit?
Aallot kiskoivat hänet syvyyksiin. Ui, potki.
Tiarnan. Hän ei voinut jättää miestä. Hän ei halunnut jättää miestä.
Olen niin pahoillani.
Ui.
Kylkiluut notkahtivat kiveen iskeytyessään. Tuska tyhjensi hänen keuhkonsa.
Ui. Älä luovuta. Älä luovuta!
Pinta väreili kaukana hänen yläpuolellaan.
Taistele.
Taistele.

Tiarnan hieraisi kasvojaan.
Jos hän ei olisi lähtenyt... Mutta sitä ei auttanut miettiä nyt.
Hän tarttui Tempestin käteen, kipsiä varoen, ja silitti kapeita sormia omillaan.
"Olen pahoillani, etten tuonut sinulle tulijaisia", hän totesi käheästi.
"Tuli nopea lähtö."
Koneen ylläpitämä hengitys oli kammottava ja vieras, ei se tuttu, rakas ääni, johon oli hyvä nukahtaa.
"Mutta nyt olen täällä. Kerää vain voimiasi kaikessa rauhassa, minä en ole lähdössä enää minnekään."
Olivatkohan kissat kotona? Minne Emmie oli ollut matkalla?
Liikaa kysymyksiä ja liian vähän vastauksia.

Valo kajasti pinnan läpi, mutta hän ei voinut liikkua. Hänen pitäisi uida. Taistella itsensä pintaan.
Hän oli niin väsynyt.
Meri kutsui häntä kotiin, sinne minne hän kuului.
Niin kovin väsynyt.
Älä luovuta. Ole kiltti, älä luovuta.

Tiarnan havahtui, kun huoneen ovi kävi.
Muriel astui sisään, mukanaan pahvimukillinen kahvia.
"Näytät kamalalta", hän huomautti, ojentaessaan mukia Tiarnania kohti.
"Niin sinäkin", mies myönsi väsyneenä ja otti mukin kiittäen vastaan.
"Onko... osaavatko lääkärit sanoa vielä mitään vaurioista..?"
"Ei, Em ei ole käynyt vielä hereillä."

Mitä sinä teit?
Hän ei voinut luovuttaa. Hän ei voinut antaa periksi, ei nyt.
Tule kotiin.
Meri kutsui. Meri kutsui häntä ja veti syvemmälle. Hän oli niin kovin väsynyt.
On aika tulla kotiin.
Ei! Taistele. Potki, ui, taistele
Taistele!
Koneiden piipitys kiihtyi. Se kuulosti kakofonialta. Sykemonitorin tasainen rytmi muuttui yhtenäiseksi ujellukseksi, kun vihreä viiva kulki tasaisena näytön poikki sydänpysähdyksen merkiksi.

Tiarnan oli ehtinyt vasta nousta puoliksi seisomaan, kun ensiaputiimi oli jo kiitänyt paikalle.
Heidät heitettiin pois, noin vain käytävään.
Hyvä jumala.
Muriel valui istumaan käytävän seinää vasten, haudaten kasvot polviinsa.
Tiarnan ei edes huomannut, että kupista läikkynyt kahvi poltti kättä.
Hän oli tullut liian myöhään. Aivan liian myöhään.

Käytävässä istunut Eleanor oli ehtinyt nousta seisomaan, kun hoitajat olivat kiitäneet ohi ja lyöneet oven kiinni takanaan. Omaisia ei kaivattu sotkemaan, kun oli ihmishengistä kyse.
Lankakerä oli kierinyt pitkin käytävää.
Defibrilaattorin ääni oli saada äidin voimaan pahoin. Hänen olisi pitänyt olla lapsensa luona. Hän ei ollut sanonut hyvästi.
Eleanor vajosi miestään vasten kädet tutisten. Villasukan alku läpsähti käytävälle.

Kun Lawrence saapui käytävään, hänen ei tarvinnut kysyä, mitä oli tapahtunut.
Juuri se oli niin kammottavaa.
Että hän tiesi, tunnisti tutun näyn. Samat epätoivoa täynnä olevat katseet, jännittyneet hartiat, tärisevät kädet.
Isän, joka oli vetänyt Eleanorin syliinsä ja painanut leukansa, jossa näkyi jo sängen varjo, vasten naisen hiuksia.
Hän kohtasi hetkeksi Tiarnanin katseen, ennen kuin harppoi sisarensa luo ja vajosi tämän viereen lattialle, kietoen käsivartensa naisen hartioille.
Em on selvinnyt tästä ennenkin.
Selviäisi nytkin.
Kuulitko, pikkusisko? Älä annan periksi nyt.
Ensimmäinen hengenveto oli saada hänet katumaan meren kutsun vastustamista. Hän ei kuulunut ilmaan. Hän ei kuulunut tähän maailmaan.
Polttava, repivä tuska jylläsi hänen sisällään. Se tuntui pesiytyneen rintaan ja kylkeen. Suu oli kuiva ja kurkku tuntui olevan rikki.
Hengitä. Hengitä, vaikka sattuu.
Hän tunsi äidin läsnäolon ensimmäisenä, kun nainen työntyi huoneeseen ennen kuin lääkäri ehti edes lopettaa uutisten kertomista.
Kultaiset silmät raottuivat ja kääntyivät ovea kohti.

Tempest oli elossa.
Eikä Muriel jaksanut nousta lattialta, painoi vain päätään vasten polviaan.
Jalat pettäisivät, jos hän nousisi nyt.
Eikä heitä olisi edes päästetty sisään, kaikki eivät voineet rynnätä huoneeseen.
Hän kohotti katseensa ja vilkaisi Tiarnaniin, joka astui huoneeseen melkein varovasti, jääden ovensuuhun tehdäkseen tilaa hoitohenkilökunnalle, joka vielä sääsi koneita kuntoon.
Myrskynharmaat silmät kohtasivat kultaisen katseen.

Tiarnan.
Sydän tuntui vajoavan.
Mitä sinä teit?
Hän oli niin pahoillaan. Hän oli niin kovin pahoillaan. Mutta mikään hänessä ei tuntunut tekevän yhteistyötä. Silmätkään eivät olleet jaksaa pysyä auki.
Ja sitten mies oli poissa. Äidin tuttu hajuvesi hautasi hänet sisäänsä. Jotain märkää tipahteli hänen kasvoilleen, kun äiti painoi suudelmia pitkin poikin, ennen kuin malttoi rauhoittua ja istua alas.
Sekava katse haravoi huonetta myrskysilmien toivossa.

Tiarnan odotti kaikessa rauhassa, että äiti sai tervehtiä herännyttä tytärtään.
Vasta sitten hän astui sängyn vierelle ja siirsi tuolia lähemmäs.
"Huomenta", hän tervehti pehmeästi, pyyhkäisten Tempestin otsaa sormenpäillään.
"Toivottavasti näit mukavia unia."
Kurkkua kuristi ja silmien takana poltti, mieli ei ollut vielä edes tajunnut, kuinka lähellä hän oli ollut menettää Tempestin.

Hänen oli vaikeaa pitää silmiään auki. Se oli naurettavaa. Hänellä oli niin paljon sanottavaa miehelle, niin paljon anteeksipyydettävää.
Mutta hän ei saanut edes silmiään pysymään auki.
Olen niin kovin pahoillani.
Unen pimeys katkoi hänen tietoisuuttaan ja sumensi ajatuksia.

Tiarnan tunsi levottomuuden vihlaisevan vatsaansa, kun Tempestin silmät painuivat kiinni.
Mutta laitteet piippasivat tyytyväisinä, henkilökuntaa ei rynnännyt paikalle.
Kukaan ei heittänyt heitä ulos.
"Jatka vain unia", mies totesi lempeästi, silittäen vaaleita hiuksia.
"Uni tekee hyvää."

Eleanor piteli tervettä kättä omiensa välissä. Hän oli painanut päänsä ja näytti rukoilevan hartaasti, ehkä kiittävän luojaa.
"Kaikki on hyvin nyt, rakas pieni. Kaikki on hyvin nyt", äiti vetosi kyyneliä silmissään ja kohotti sitten kiitollisen katseen Tiarnaniin.
"Kiitos, että olet pitänyt hänestä huolta."

Tiarnan katsahti Eleanoria, mutta painoi sitten katseensa takaisin Tempestin kasvoihin.
"En selvästikään tarpeeksi hyvin."
Jos hän ei olisi lentänyt Los Angelesiin, näin ei olisi tapahtunut. Jos hän olisi ollut enemmän kotona, näin ei olisi tapahtunut.
Jos hän olisi kehottanut Tempestiä hakeman apua, näin ei olisi tapahtunut.
"Pyysin, että hän kävisi puhumassa ammattilaiselle, hän on ollut viime aikoina ahdistunut."

Eleanor katseli Tiarnania lempein silmin. Hymy oli saanut jälleen surullisemman sävyn.
"Älä syytä itseäsi", hän vetosi pehmeästi.
"Hän on ollut aina erikoinen olento. Ei aivan kotonaan tässä maailmassa. Joskus mietin, mitä jos..." Eleanor laski katseensa tyttärensä kasvoihin. Nyt nenän alta kulki ohut, lisähappea tarjoava letku.
"Kukaan meistä ei nähnyt tämän tulevan."

Tietenkin Tiarnan syytti.
Kaikki tämä olisi ollut estettävissä, jos hän vain olisi jäänyt kotiin. Huolehtinut siitä, että Tempest pääsi hoitoon. Tehnyt kaikkensa varmistaakseen, että tämä voisi paremmin.
"Minä pelkäsin, että jotakin tällaista voisi tapahtua. Hän katosi Los Angelesissa, ja palasi hotellille vasta aamuyöstä", Tiarnan myönsi onnettomana.
"Enkä silti tehnyt mitään. Muuta kuin pyysin, että hän olisi voinut käydä puhumassa jollekulle."

Eleanor kohotti katseensa uudelleen.
Oliko hänen lapsensa ollut niin ahdistunut? Miksei hän ollut nähnyt? Huomannut mitään?
”Tämä ei ole sinun syytäsi”, hän sanoi uudelleen. Tiarnan oli hyvä mies. Hänen tyttärensä rakkauden arvoinen.
”Tiedätkö, Tempest katoili monta kertaa lapsena. Sänky olikin tyhjä, ja lopulta löysimme hänet istumasta merenrannalta. Hän sanoi meren puhuvan hänelle.”

Tiarnan pudisti päätään.
Hän oli... väsynyt. Eikä sillä ollut mitään tekemistä parin valvotun vuorokauden kanssa.
Ehkä helpotus sai voiman katoamaan raajoista.
Hän jatkoi vaaleiden kiharoiden setvimistä sormillaan, niissä tuntui viipyvän yhä ripaus meren suolaa.
"Silti."

Eleanor pudisti päätään ja painoi suudelman kämmenselälle, etsien paikan tippaneulan viereltä. Hän nousi ylös, kiersi sängyn ja kosketti Tiarnanin hartiaa kuin sanoakseen, ettei mies ollut tehnyt mitään väärää ja lähti sitten käytävän puolelle.
”Hän oli hetken hereillä”, hän kertoi odottaville perheenjäsenille sydänalaansa hieroen. Defibrilaattorin ääni kummittelisi aina hänen painajaisissaan. Kuvottava, sähköinen jysähdys ja kehon nytkähdys sänkyä vasten.

Tiarnan jäi huoneeseen yksi.
"Sinä tosiaan säikäytit minut", hän huokaisi hiljaa ja pyyhkäisi Tempestin otsaa peukalollaan.
"Sovitaanko, että jätät tällaiset hypyt tähän?"
Hänen äänensä särkyi, oli pakko hiljentyä hetkeksi.
He etsisivät Tempestille parhaan mahdollisen avun, sitten kun tämä pääsisi kotiin.
Käytävässä Fergus veti vaimonsa tiukkaan halaukseen.
"Tempest on taistelija", mies huomautti hiljaa.

Tiarnan läsnäolo viipyi hänen mielessään.
Ei, ei vain hänen mielessään. Hän tunsi kosketuksen otsallaan. Tempest raotti uudelleen silmiään ja yritti saada katseensa kohdistumaan Tiarnanin kasvoihin.
Hän oli niin kovin pahoillaan. Tiesikö mies sitä? Miksei hän saanut muodostettua sanoja. Ei pihahdustakaan.
Silmänräpäykset tuntuivat venyvän ikuisuudeksi. Se oli turhauttavaa. Hän halusi nähdä Tiarnanin kasvot. Hän halusi kysyä, oliko mies kunnossa. Hän halusi pyytää anteeksi.
Kipsiin suojatun käden sormet liikahtivat tuskin huomattavasti miestä kohti.

Tiarnan huomasi sekä silmien avautumisen että käden liikahduksen.
Hän tarttui pieneen, kipsin suojaamaan käteen, olisi puristanut sitä hellästi, jos olisi uskaltanut.
"Kaikki hyvin", hän vakuutti hellästi ja kohotti kättä varovasti painaakseen suudelman sormille.
"Olen tässä, voit nukkua ihan rauhassa. En ole menossa mihinkään. Tahtoisitko, että kostutan huuliasi?"

Sanat tuntuivat kantautuvan jostain hyvin kaukaa ja menettävän merkityksensä matkalla. Miehen huulet koskettivat hänen sormiaan, ja Tempest tunsi sydämensä särkyvän.
Mitä sinä teit?
En koskaan halunnut satuttaa sinua. En koskaan halunnut tehdä sinua onnettomaksi. En koskaan halunnut aiheuttaa sinulle huolta. En koskaan halunnut olla syy väsymykseesi. En koskaan halunnut, että joudut kyllästymään kertomaan rakastavasi minua.
Olen niin kovin pahoillani.
Seuraava silmänräpäys tuntui vievän kovin kauan.

Tiarnan valvoi Tempestin vierellä.
Lawrence ja Murielkin kävivät huoneessa, silittelivät pienen siskonsa hiuksia ja painoivat suukkoja pisamaisille kasvoille.
Tempest oli hereillä, mutta he eivät olleet aikeissa lähteä minnekään, eivät vielä.
Sairaalan käytävät olivat tulleet hyvin tutuiksi vuosien varrella.

18. Helmikuuta 2018..?

Aika oli kovin subjektiivinen käsite. Silmänräpäys saattoi tarkoittaa, että päivä oli vaihtunut yöksi tai päivä toiseksi. Hän oli menettänyt ajantajunsa.
Hän ajelehti jossain todellisuuden rajamailla. Seisoi veden pinnalla kirkkaudesta häikäistyneenä, taivaan kauneudesta sanattomana. Se heijastui tyynestä pinnasta kuin peilistä, sai hänet painottomaksi.
Jossain vaiheessa äiti silitti hänen hiuksiaan ja kertoi kuumeesta. Keuhkokuume oli tyypillinen seuraus typeryydestä. Sanat ajelehtivat hänen mielessään järjestäytyen uudelleen.
Tempest raotti silmiään. Ikkunan takana oli pimeää. Kaistale kellertävää valoa halkoi yötä. Huone oli hämärä. Sairaanhoitaja näytti nuokkuvan vastaanottotiskin takana huoneen ulkopuolella.
Niin kylmä. Aina niin kovin kylmä.

Sängyn vieressä olevassa tuolissa vartonut Muriel huomasi Tempestin heränneen.
Hänen kasvoilleen kohosi pieni hymy.
"Hei, kultapieni", hän tervehti hiljaisella äänellä, silittäen Tempestin otsaa kuumana hohkaavaa otsaa.
"Nyt on yö, voisit jatkaa uniasi."

Tempest käänsi katseensa Murieliin. Rakas Muriel.
Hengittäminen sattui edelleen niin paljon, että häntä itketti. Tai ehkä se johtui kuumeisesta, yliherkästä tunteesta ihon alla. Tai päänsärystä. Tai kädessä sykkivästä särystä. Hän ei ollut varma. Mutta tuska oli varmasti ansaittua.
Hän pudisti päätään ja liikautti kipsistä kömpelöä kättään.
”…Nukkuisit.” Hänen äänensä kuulosti vieraalta ja karhealta. Vei aikaa löytää kyky muodostaa sanoja.
Takaisin alkuun Siirry alas
Linjoilla
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 174
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   Ke Helmi 07, 2018 9:34 pm

Muriel otti siskon käden omansa ja silitti sen sormia.
"Me olemme kehittäneet vuorot", hän hymähti Tempestille hellästi.
"Tiarnan lähti käymään kotona suihkussa ja nukkumassa."
Ainakin, mikäli miehellä olisi yhtään järkeä päässään. Ja Muriel halusi uskoa, että oli.
Hän painoi suukon sisarensa otsalle.
"Tahtoisitko vähän vettä?"

Häntä yskitti, mutta jokainen hengenveto vihloi kylkeä niin, ettei hän uskaltanut kokeilla. Typeryydestä sai maksaa.
Hän oli halunnut lakata aiheuttamasta huolta perheelleen. Hänellä oli ikävä tunne, että hän oli onnistunut tekemään aivan päinvastaista.
Tempest hivuttautui lähemmäs sairaalasängyn vastakkaista reunaa, vaikka liike sai punaiset tähdet tanssimaan hänen silmissään. Hän kosketti vaaleanvihreää peittoa vieressään, kutsuna sisarelleen.
”En lähde minnekään”, hän lupasi käheästi, kuumeinen hehku kullanvärisissä silmissään.

"Kultapieni..."
Oikeastaan sairaalasängyssä ei olisi kai saanut makoilla, bakteerit ja sitä rataa.
Ja hitot.
Muriel potkaisi kengät jalastaan sängyn vierelle ja raotti peittoa, niin että saattoi kömpiä hyvin varovasti pienen siskonsa vierelle.
Hyvin he mahtuivat, kaksi hoikkaa naisihmistä, Muriel kyljellään maaten, kasvot Emmietä kohti käännettyinä.
Hän olisi ottanut Tempestin kainaloonsa, jos olisi voinut, mutta pelkäsi rusentuneiden kylkiluiden puolesta.
Pieni keho tuntui hohkaavan lämpöä.
"Sinulla on korkea kuume."

Murielin läheisyys oli tuttua ja lohdullista. Se vei hänet vuosien taakse. Aikaan, jona hänet oli kahlittu samanlaiseen sänkyyn ja hänen kehonsa tuhosi itseään sisältäpäin. Ja lääkärit täyttivät hänet myrkyllä, leikkasivat hänet auki ja porasivat neuloja hänen selkärankaansa.
Ehkä hänellä oli kuumetta. Ajatukset olivat hitaita ja vaikeasti kasattavia. Todellisuus tuntui lipsahtelevan.
Tempest hengitti sisarensa tuoksua kevein, rahisevin henkäyksin. Murtuneet kylkiluut protestoivat syvää hengitystä.
Yksi ajatus tunkeutui sinnikkäästi pintaan.
”Olen pahoillani”, hän kuiskasi ja nojautui Murielin lämpöön, kun kuume sai hänet hytisemään.

"Shh", Muriel kuiskasi hiljaa.
Myös hän matkusti muistoissaan taaksepäin, samanlaisiin hetkiin, jolloin hän oli maannut siskonsa vieressä tarjotakseen tälle läheisyyttä ja lämpöä.
Kun koko muu maailma oli pelkkää kipua ja pelkoa, isosiskojen tehtävänä oli olla peruskallio, johon nojautua.
Aikaan, jolloin hän oli ajellut pitkät hiuksensa pois samaan aikaan, kun Tempestinkin hiukset olivat karisseet viemäriin.
Hän silitti kipsiin kiedottua käsivartta hellästi, kiskoen peittoa paremmin heidän päälleen.
Hänkin paleli.
"Siskopieni, ei tarvitse pyytää anteeksi. Sinulla oli varmasti hyvin paha olla. Mutta kaikki on nyt hyvin, keskityt vain tulemaan kuntoon."
Jostain syystä sanat olivat saada hänet itkemään. Ne ajelehtivat hänen mielessään, kun sairaalahuone tuntui sumenevan ympärillä – mutta Muriel pysyi. Sisaren tuttu lämpö ja tuoksu. Tempest painautui lähemmäs vihlovasta kyljestä huolimatta ja kiersi kipsatun kätensä kömpelösti sisaren vyötärölle, vaikkei se kyynärpäästä alaspäin taipunutkaan. Hän saattoi sulkea silmänsä, kun nojasi poskensa Murielin rintaa vasten.
”Rakastan sinua.”

Muriel ujutti varovasti toisen kätensä Tempestin pään alle ja otti siskonsa johtoja varoen kainaloonsa.
"Minäkin rakastan sinua, siskopieni", hän vakuutti ja painoi suukon kuumetta hehkuvalle ohimolle.
"Ja niin rakastaa hölmö veljesikin, joka taitaa tällä hetkellä torkkua jossain päin sairaalaan."
Tiarnan oli ollut kultainen ja järjestänyt heille hotellihuoneet aivan tästä läheltä, myös isälle ja Eleanorille.
"Nuku vain ja kerää voimia, isosisko pitää varjot poissa."

Yö oli kääntymässä aamuksi, kun Eleanor saapui ottamaan vuoron tyttärensä sängyn vierellä. Hän olisi halunnut tuoda lapsuudesta tutun tilkkutäkin, kissapehmon – jotakin, mitä tahansa. Mutta vuosien sairastelun heikentämä vastustuskyky voisi viedä Tempestin vielä puhdastilaan, jotta keuhkoihin meriveden myötä pesiytynyt keuhkokuume saataisiin nujerrettua. Oli parempi noudattaa sääntöjä.
Hän pysähtyi ovelle nähdessään Murielin sylikkäin koneisiin kytketyn Tempestin kanssa ja viipyi pitkän tovin vain katselemassa sisaruksia, raaskimatta havahduttaa kumpaakaan.
”Muriel”, hän kutsui lopulta pehmeästi siirtyessään hiljaa peremmälle.
”Sinun kannattaisi mennä hotellille nukkumaan.”

Muriel oli melko varma siitä, ettei ollut nukkunut.
Toisaalta hän ei ollut myöskään aivan varma siitä, oliko ollut täysin hereillä.
Jossain vaiheessa hän oli kuvitellut näkevänsä varjon sängyn vierellä.
Mutta ehkä se oli ollut vain hoitaja, tai lääkäri, joka oli käynyt varmistamassa, että Tempestillä oli kaikki hyvin.
Eleanorin ääni havahdutti hänet horroksestaan.
Em taisi olla yhtä unessa.
"Mmh."
Hän kohottautui istumaan, hieraisten kasvojaan.

Eleanor katsahti tiedottomaan uneen vajonnutta tytärtään ja kosketti kuumeisia kasvoja hellästi, ennen kuin nosti katseensa Murieliin.
”Sinäkin olet levon tarpeessa, tyttökulta”, hän sanoi. Muriel ja heidän ensimmäinen lapsenlapsensa.
”Luulen, että saat levättyä paremmin rauhassa hotellilla.” Kukaan heistä ei tainnut olla täysin kotonaan täällä, vartomassa sydän huolesta hätäisenä sängyn vierellä.

Muriel katsahti Tempestiä ja pyyhkäisi siskon otsaa sormenpäillään ennen kuin kömpi sängyn laidalle.
Olo oli epämääräisen huono, pulssi jyskytti korvissa.
"Tiarnan lähti käymään kotona", hän totesi hiljaa noustessaan seisomaan.
"Ja Laurie taisi torkkua jossakin."
Hän laski jalkansa lattialle ja nousi varovasti seisomaan.

”Isäsi lähti hakemaan meille teetä”, Eleanor sanoi ja tutki Murielia kulmat huolestuneen asteen painuen, ”ehkä hän törmää veljeesi ja hätistää hänetkin hotellille nukkumaan.”
Hän laski laukkunsa tuolille sängyn vieressä.
”Onko sinulla kaikki hyvin?”
Tietenkin oli.
Oksetti vain vähän. Niin kuin nykyään koko ajan, siinä ei ollut mitään ihmeellistä.
Ehkä hän voisi nukkua hetken, nyt kun Tempestin äiti oli täällä.
"Se olisi hyvä. Laurie tarvitsee unta. Tulen takaisin sitten..."
Hän ehti ottaa pari askelta kohti ovea ennen kuin joku sammutti valot - olivatko ne olleet päällä? - ja lattia syöksyi vauhdilla vastaan.

”Muriel!” Eleanor parahti ja toivoi, että hänen refleksinsä olisivat edelleen mitä ne olivat olleet parikymmentä vuotta sitten, kun hänen tyttärensä harrasti spontaania tajunnan menetystä.
Mutta nyt hän yritti turhaan ehtiä sängyn ympäri ajoissa.
Lattiaan törmäämisen ääni sai hänet pahoinvoivaksi, ja nainen kyykistyi hädissään ottotyttärensä viereen.
”Apua! Apua!” hän huusi vastaanottotiskin suuntaan ja painoi sormensa Murielin kaulalle tarkastamaan pulssin.

Muriel oli tottunut pyörtymiseen.
Keuhkoleikkauksen jälkeen hän oli tömähdellyt tantereeseen tuon tuostakin. Jossain vaiheessa sitä oli oppinut ennakoimaan, niin ettei yleensä kaatunut suoraan kasvoilleen. Nenä säilyi murtumattomana.
Tällä kertaa pää tömähti kipeästi lattiaan.
Lawrence oli ollut palaamassa huoneeseen, kysyäkseen, haluaisiko Muriel lähteä samaa matkaa hotellille, mutta kuullessaan äitipuolensa äänen ja nähdessään hoitajan kiiruhtavan huoneeseen hän nopeutti askeleitaan.
Peläten, että oli tullut jokin komplikaatio, että Tempestin kunto oli romahtanut tai...
Ei hän ollut olettanut löytävänsä kaksoissiskoaan lattialta makaamasta.

Eleanor käänsi Murielin varovasti kyljelleen ja väisti sitten kädet ahdistuneen tiukasti ympärilleen kierrettynä, kun sairaanhoitaja valtasi tilan ja ryhtyi tutkimaan Murielia.
Vihertävien silmien katse kohosi levottomana ja tavoitti Lawrencen.
”Voi Laurie”, hän vetosi, ”en tiedä, mikä sisarellesi tuli. Onhan hän syönyt ja juonut?”

Lawrence katsoi Murielia ahdistuneena, muttei uskaltanut mennä lähemmäs, sairaanhoitajan hääriessä tämän ympärillä.
Kun ei muutakaan voinut, hän kietoi toisen käsivartensa Eleanorin harteille ja katsahti naista ahdistuneena.
"Tietenkin. Kai? Hänellä on ollut huono olo..."
Sydän hakkasi levotonta rytmiä.

”Onko hän kunnossa?” Eleanor vetosi sairaanhoitajalle, mutta ilmeisesti heillä oli kiire. Toinen oli liittynyt ensimmäisen seuraan ja nyt kolmas työnsi huoneeseen paarit, joille Muriel nostettiin.
Hän katsahti nukkuvaa tytärtään ja vaaleita, pehmeitä hiuksia, jotka levittäytyivät tyynyllä kuumeesta hohkavien kasvojen ympärillä. Ja kiiruhti sitten paarien perään. Hänen pitäisi varmistaa, että Muriel oli kunnossa – ja että sairaanhoitajat tietäisivät naisen olevan raskaana.
Voi taivas, toivottavasti vauva oli kunnossa.

Lawrence seurasi ahdistuneena, kuinka Muriel nostettiin paareille ja vietiin pois.
Mutta Tempestin ei pitäisi joutua olemaan yksin. Sisko saattaisi herätä ja olla peloissaan, kuume saattoi nostaa painajaiset pintaan.
Hän vilkaisi vielä levottomana ovelle ja istahti sitten tuolille vuoteen viereen, nykäisten peitettä paremmin kuumeisen siskonsa suojaksi.
"Ei mitään hätää, sairaala on ehkä paras paikka pyörtyä", hän totesi helläsi, ottaen siskon pienen käden omaansa.
"Lyhyt matka hoitoon."

Eleanor kieltäytyi lähtemästä Murielin viereltä, vaikka sairaanhoitajat sitä vienosti yrittivät ehdottaa. Viittoilivat kohti käytävän puolella olevia tuoleja, kun työnsivät paarit toimenpidehuoneeseen ja kävivat tarkastamaan tajuttoman naisen elintoimintoja.
”Hän on raskaana”, Eleanor vetosi levottomana ja katseli kalpeaksi valahtanutta naista.
”Kahdeksan viikkoa.”
Kun hoitohenkilökunta siirtyi toiselle puolelle sänkyä, hän astui lähemmäs ja poimi Murielin käden omiensa väliin.

Sanalla 'raskaana' tuntui olevan aina maaginen vaikutus.
Paikalle kutsuttiin heti lääkäri.
Murielin luomet värähtivät ja hän yskähti, avaten tummat silmänsä. joissa viipyi vielä tajuttomuuden aiheuttama sameus.
Jokin tuntui olevan vialla. Jokin puuttui.
"... Em..?"

Eleanor puristi Murielin kättä hellästi ja taputti lempeästi kämmenselkää. Luojan kiitos.
”Kaikki hyvin, kultapieni”, hän vetosi välittämättä liikkeestä ympärillä. Sairaalassa vietetyt vuodet totuttivat siihen.
”Sinä pyörryit. Onko sinulla kovin paha olla?”

Muriel ynähti ja yritti pyyhkäistä kasvojaan toisella kädellään, mutta se oli kiinni jossakin, joka alkoi piipittää ennen kuin sairaanhoitaja napsautti anturin takaisin sormen ympärille.
"Merde... Oksettaa", hän mutisi hiljaa.
"Em tarvitsee sinua..."

”Tempest nukkuu, ja hänen tilansa on vakaa”, Eleanor vastasi rauhoittaen ja silitti Murielin kämmenselkää.
”Luulen, että Laurie jäi hänen seurakseen.” Nainen antoi katseensa kiertää lähiympäristöä, kunnes hän tavoitti muovisen kulhon, jonka ojensi lähemmäs Murielia varmuuden vuoksi.
”Sattuuko jonnekin?”

Millainen idiootti meni pyörtymään, kun olisi pitänyt olla perheen tukena?
Pahoinvointi nosti ylös vain surkeaa kuohaa, ei ollut mitään, mikä olisi tullut ulos.
Kurkkua poltteli silti ja silmiin nousi vesi.
Hän käpertyi takaisin tyynyään vasten.
"Ei. Päähän. Kaikki on hyvin, minä vain..."
Lääkäri harppoi kiireisenä sängyn vierelle ja suuntasi aivan liian kirkkaan valon hänen silmiinsä.

Eleanor laski kätensä Murielin käsivarrelle välittämättä siitä, jos hoitohenkilökunta halusi hätistää hänet pois. Muriel oli hänen lapsensa kaikin tavoin paitsi biologisesti, eikä hän välittänyt siitä, minkä ikäinen lapsi oli – jos hänen lapsensa oli onneton ja kipeä, hän oli paikalla.
”Onko hän kunnossa?” nainen vetosi lääkärille.

Lääkäri toisti melkein samat kysymykset, sohi lampullaan silmiä ja tunnusteli päätä.
Otsan vasemmalle puolelle muodostuisi varmasti mustelma. He sopisivat yhteen Samuelin kanssa.
"Onko kipuja alavatsalla tai selässä?" lääkäri halusi tietää.
Pikkuloinen.
Sydän muljahti kipeästi.
"Ei, päätä särkee", Muriel vastasi, hieman tokkuraisena.
Lääkäri kyseli vielä lisää, kunnes häntä alkoi melkein ärsyttää, ja vastasi sitten Eleanorille katsettaan kohottamatta:
"Pyörtyminen johtui todennäköisimmin nestehukasta."

”Kiitos.” Eleanor saattoi antaa itsensä melkein hengittää jälleen. Hän silitti hellästi Murielin olkavartta, vaikka olisikin halunnut lätkäistä sitä. Eihän sitä voinut jättää juomatta, varsinkaan ollessaan raskaana!
”Onko kaikki hyvin vauvan kanssa?” hän varmisti.

Lääkäri tunnusteli hänen vatsaansa tavalla, joka oli saada Murielin potkaisemaan naista.
"Kaikki vaikuttaa olevan kunnossa", hän totesi, ottaen askeleen kauemmas.
"Nesteitä ja tarkkailu, jos ilmenee kipuja, kuvaukseen."
Muriel nytkähti kun kanyylin neula survaistiin paikoilleen.

Luojan kiitos. Hengitys kulki vihdoin normaalisti, ja Eleanor jatkoi Murielin käsivarren silittämistä.
”Sinun pitää muistaa pitää huolta itsestäsi, kultapieni”, hän vetosi ja sipaisi punaisia hiuksia.
”Oksettaako vielä?”

"Koko ajan oksettaa", Muriel vastasi, ja tunsi itsensä typeräksi.
Emmie makasi keuhkokuumeen kourissa, ja mitä hän meni tekemään?
Pyörtyi, koska ei ollut juonut tarpeeksi - olkoonkin, ettei edes neste tahtonut pysyä sisällä, joten kyse ei ollut vain unohduksesta.
Idiootti silti.
"Onhan Emmiellä kaikki hyvin?"

”Tyttökulta”, Eleanor huokasi myötätuntoisesti. Olikohan raskaus kovin vaikea? Ja Muriel-parka oli vielä ollut aivan yksin asian kanssa.
”Tempest nukkuu. Hänen tilansa on vakaa”, hän vakuutti silittäen Murielin hiuksia.
”Huolehdi sinä ensin itsestäsi – ja lapsestasi.”

Tippapullo saatiin telineeseen ja Muriel jäi hetkeksi katselemaan sitä skeptisesti.
Päätä jomotti, sekin oli pitänyt vielä iskeä lattiaan. Niin kuin pelkässä pyörtymisessä ei olisi ollut tarpeeksi.
"Minä huolehdin."
Ei hänestä olisi tällaisena hyötyä kellekään.
Kiireiset askeleet harppoivat huoneeseen, ilmeisesti hoitajan vastusteluista huolimatta, ja Fergus astui sisään.
"Muriel? Kultapieni, mitä tapahtui?"

”Hän pyörtyi, luultavasti nestehukan takia”, Eleanor vastasi, vaikka kysymys ei kai suoranaisesti ollut tarkoitettu hänelle.
”Millainen olo sinulla on?” hän kysyi laskien huolestuneen katseensa takaisin ottotyttäreensä. Pää olisi varmasti kipeä. Olisipa hän ymmärtänyt nopeammin jonkin olevan vialla, ja hän olisi voinut saada Murielin kiinni, ennen kuin nainen iski päänsä lattiaan.

Fergusin voimakkaat kulmat painuivat alemmas.
"Hölmö tyttö, täytyy pitää itsestään huolta", mies huomautti, laski toisen kätensä vaimonsa hartialle ja pyyhkäisi toisella tyttärensä punaisiksi värjättyjä hiuksia.
"Minä olen ihan kunnossa", Muriel vakuutti hiljaa ja jatkoi:
"Olitko Emmien luona? Oliko kaikki hyvin?"
Mies nyökäytti päätään.
"Hän nukkuu rauhallisesti. Veljesi piti seuraa."
”Kuulitko? Sinulla ei ole syytä hermoilla”, Eleanor vakuutti, käsi Murielin hiuksissa viipyen. Hänen pitäisi ottaa useampi vahtivuoro tyttärensä sängyn vierellä.
Todellisuus, jossa Tempest oli yrittänyt riistää oman elämänsä, tuntui edelleen vieraalta ja vihamieliseltä. Ajatuksessa ei ollut järkeä. Hänen mielensä hylki sitä. Hänen tyttärensä hymyili lämpimästi tullessaan kylään, puheli hiljaa perheen kissojen kanssa ja auttoi ruoanlaitossa haaveikas hehku silmissään viipyen.
Kuinka hän ei ollut nähnyt Tempestin olevan onneton?
”Sinäkin voisit yrittää nukkua”, hän vetosi laskien katseensa Murieliin, joka olisi ansainnut lapsuudeltaan enemmän. Joskus Eleanor pelkäsi, että upeaksi naiseksi varttunut tyttö oli joutunut aikuistumaan liian pian paikatakseen hänen heikkoutaan.

Muriel vilkaisi Eleanoria onnettomana.
Tietenkin oli. Tempest taisteli tälläkin hetkellä keuhkokuumetta vastaan. Koska oli hypännyt epätoivoissaan alas kalliolta.
Muriel tunsi epäonnistuneensa surkeasti isosiskona. Ehkä hän oli keskittynyt viime aikoina liikaa itseensä, ja sen vuoksi Tempestin hätä oli jäänyt huomaamatta.
Hän pyyhkäisi kasvojaan tipasta vapaalla kädellään.
"Minä nukun. Pärjään kyllä."

”Olemme vanhempiasi. Totta kai olemme huolissamme”, Eleanor vetosi ja kumartui painamaan suukon punaisten hiusten joukkoon. Kun raskaana oleva tytär pyörtyi ja iski päänsä lattiaan – totta kai he olivat huolissaan.
Oli hyvä, ettei Fergus tiennyt vielä raskaudesta. Laurien kiihkeä, tunteikas suhtautuminen elämään ei tainnut olla vain biologisen äidin peruja.
”Haluaisitko, että jään seuraksesi?”

Eleanorin ei olisi kuulunut joutua valitsemaan kahden tyttären väliltä, varsinkaan, kun toinen oli ollut liian typerä pitääkseen itsestään huolta, ja sen takia mennyt kuukahtamaan.
Pikkuloiselle olisi voinut käydä jotakin.
Ajatus tuntui kylmältä vihlaisulta. Hän ei ollut enää vastuussa vain itsestään, enää ei ollut se ja sama, vaikka jalat lähtisivätkin uupumuksesta alta.
Olisi itsekästä pyytää Eleanoria istumaan sängyn vierellä.
Mutta silti.
"Jos hetken?" Muriel pyysi hiljaa, pelko tummissa silmissään häivähtäen.
"Nukahdan varmasti pian, sitten pärjään kyllä."
Ehkä Emmie ei pahastuisi. Jos hän lainaisi tämän äitiä hetkeksi. Heidän äitiään. Eleanor oli ollut se, jolle Muriel oli kertonut kuukautistensa alkaneen, ja jolta hän oli kysynyt neuvoa ensimmäisen poikaystävän kanssa. Kun oma äiti oli ollut kaukana.

”Totta kai, kultapieni”, Eleanor vakuutti ja etsi itselleen tuolin toimenpidehuoneen seinustalta vetäen vihreää verhoa paremmin sängyn ympärille. Tempest oli nyt turvallisesti lääkärien ympäröimä, ja hänen toinen tyttärensä tarvitsi häntä. Murielin ja Laurien adoptoiminen hänen lapsikseen oli ollut ainoa syy, miksi hän oli pitänyt itsensä kasassa kaikki ne vuodet, joina pelkäsi tyttärensä häviävän vihdoin taistelun sinnikästä leukemiaa vastaan. Hän oli saanut olla äiti myös kahdelle muulle lapselle – sellaiselle, joiden hauras elämä ei ollut suljettuna sairaalan puhdastilaan, vaan joilla oli kirkas tulevaisuus edessään täynnä mahdollisuuksia ja uusia kokemuksia.
”Fergus, hakisitko tyttärellesi jotain hyvää juotavaa? Ja syötävää? Vaikka hotellin lähellä olevasta kahvilasta? Sairaalaruoka ei edusta juuri nyt.”

Ehkä kyse oli vain siitä, että vuosien takaiset muistot olivat vyöryneet mieleen, kun he olivat odottaneet Tempestin heräämistä. Kun pelko viipyi edelleen mielessä, asettui kahden henkäyksen väliseen hetkeen, jonka aikana elvytystiimi saattaisi syöksyä huoneeseen.
Ja ehkä seuraavalla kerralla sydän ei enää jaksaisikaan käynnistyä.
Pikkuloisenkin sydän sykki jo.
Muriel oli kiitollinen siitä, että Eleanor oli hänen seuranaan.
"Totta kai", Fergus vastasi ja kumartui painamaan suukon tyttärensä otsalle. "Erityisiä toiveita?"
Muriel pudisti päätään.
"Jotain kirpeää. Ja suolaista, hyvin suolaista. Ja käythän sanomassa Laurielle, että olen elossa, eikä ole mitään syytä heittäytyä dramaattiseksi?"
Fergus naurahti pehmeästi.
"Minä käyn. Mistä lie veljesi perinyt sellaisen taipumuksen."
Muriel seurasi, kuinka isä pujahti verhon toiselle puolelle.
"Hänkin tulee olemaan dramaattinen, sitten kun... Eleanor, Tempest tulee kuntoon, eikö niin?"

Eleanor nauroi silmäkulmat naururypyille viuhkottuen. Sekä isä että poika olivat kovin rakkaita.
"Totta kai tulee", äiti vastasi haluten uskoa sanoihinsa. Todellisuus, jossa hänellä ei ollut ollut pienintäkään aavistusta oman lapsensa musertavasta epätoivosta, kummitteli häntä.
"Samoin sinulla tulee olemaan kaikki hyvin. Et ole yksin. Jos saan kysyä, kuka lapsen isä on?"

Muriel nyhersi sormillaan vaaleanvihreän sairaalapeitteen reunaa.
Hän olisi mielellään ottanut keuhkokuumeen ja mitä tahansa, jos se olisi tarkoittanut, että Emmie olisi voinut olla nyt terve.
Huoli yhdistettynä häpeään, jota hän tunsi sotkusta, johon oli joutunut, olivat saada hänet itkemään.
Älä ole naurettava, ryhdistäydy.
"Se... oli vain yhden illan juttu", hän myönsi.
"Tapasimme ravintolassa sen jälkeen, kun Teags oli lähtenyt."
Muriel kohotti käden kasvojensa peitoksi. Voi luoja mikä idiootti.
"En tiedä, tiedätkö sen julkkiskokin. Locksleyn."

Eleanor silitti hellästi ottotyttärensä punaisia hiuksia. Eihän se toki romanttisimmalta ja ideaalisimmalta alulta kuulostanut ihmiselämälle – mutta ei kai hänenkään raskautensa ollut ollut täydellisimmin ajoitettu, miehen ollessa diagnosoitu parantumattomaan syöpään, joka voisi viedä hengen jo ennen lapsen syntymää.
”En tiedä. Olisiko joskus nimi osunut lehdestä silmään”, hän pohti sukien Murielin hiuksia.
”Tietääkö hän lapsesta?”

Romantiikka oli ollut siitä tilanteesta kaukana.
Raukka Pikkuloinen.
"Tietää", Muriel vastasi hiljaa, silitellen kanyylia paikoillaan pitävän haavateipin kulmaa paikoilleen.
"Hän oli mukana lääkärissä."
Ja maksaisi lapselle ponin, tai lupasi niin ainakin nyt.

Eleanorin käsi jatkoi pehmeää, äidillistä liikettä punaisten hiusten seassa.
”Aikooko hän osallistua lapsen elämään?” hän kysyi lempeästi. Hän ei ajattelisi miehenheittiöstä lämpimästi, mikäli ei – oli sitten kyse ollut yhdenyön jutusta tai tunnin jutusta. Raskaus vaati kaksi ihmistä, ja molempien pitäisi kantaa siitä vastuu.
Sentään mies oli ollut mukana lääkärissä.

Muriel muisteli ensimmäistä keskustelua sen jälkeen, kun hän oli kertonut uutisen Samuelille.
"Aikoo", hän vastasi, sulkien silmänsä kun kyyneleet alkoivat poltella niiden takana uhkaavasti.
Kaikki oli hyvin. Kaikki olisi hyvin, kun Emmie tulisi kuntoon.
"Hän asuu Lontoossa, enkä minä ole lähdössä minnekään Hexhamista, mutta silti."
Teipin silittely vaihtui sen nyppimiseen.
"Ehkä olisin huomannut, että Emmiellä on paha olla, jos en olisi keskittynyt niin paljon itseeni."

”Muriel”, Eleanor torui tuimaan, tulistuneeseen sävyyn.
”Älä kehtaa syyttää itseäsi. Kenellekään meistä ei ollut aavistustakaan.” Ei edes omalla äidillä. Miksei Tempest ollut kertonut hänelle?
”Hän ei kai halunnut huolestuttaa meitä, rakas, höpsö lapsi.” Se ei olisi ensimmäinen kerta. Moneenko otteeseen Tempest oli esittänyt terveempää kuin oli ja yrittänyt kätkeä oireitaan?

Isosiskojen piti huomata sellaiset asiat.
Aivan sama, vaikkei Tiarnan olisi huomannut mitään, isosiskojen kuului tietää.
Hän oli vieraillut Tempestin luona tammikuussa, ja valittanut omaa pahaa mieltään.
Olisi pitänyt huomata jotakin.
Lopulta levottomat ajatukset tuudittivat Murielin aivan yhtä levottomaan uneen.
Takaisin alkuun Siirry alas
Linjoilla
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1518
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   Ma Helmi 26, 2018 5:35 pm

Keskiviikko 26. helmikuuta 2018, myöhäinen ilta, Lontoo, Lombard Road, Lontoo

Mene kotiin ja lepää vähän.
Neuvo tuntui uskomattoman absurdilta, kuinka hänen oli tarkoitus levätä, kun pala hänen sieluaan kamppaili hengestään sairaalassa?
Vaikka lääkärit kuinka vakuuttivat, että kaikki menisi varmasti hyvin, kunhan keuhkokuume vain saataisiin talttumaan.
Murielin mukaan hänestä ei olisi mitään hyötyä puolikuolleena. Tai täyskuolleena yhtään sen enempää.
Joten hän oli ajanut kiltisti taksilla kotiin, noussut kattohuoneistoon ja lepytellyt mielipuolisina määkiviä kissoja, jotka kaipasivat kuningatartaan.
Käynyt suihkussa ja ajanut partansa, keskittynyt partavaahdon levittämiseen ja partaveitsen vetoihin kuin meditaatioon.
Peilistä olivat katsoneet takaisin kasvot, jotka ilman tummaa sänkeä olivat näyttäneet melkein luunvalkeilta.
Silmissä oli viipynyt ahdistunut, vainottu katse. Melkein eloton.
Hän ei muistanut paljoakaan siitä, kuinka oli vaeltanut makuuhuoneeseen ja kieltäytynyt katsomasta kylpyhuoneen ovea, jonka oli joutunut murtamaan. Vetänyt päälleen harmaan kauluspaidan ja sen päälle vielä kalastajanneuleen, vaikkei edes villa riittäisi karkottamaan luihin pesiytynyttä kylmyyttä. Sukat olivat samaa paria vain, koska taloudenhoitaja oli asetellut ne siististi sisäkkäin hänen kaappiinsa.
Kissat olivat pyörineet edelleen määkien hänen jaloissaan niin, että Romana oli ollut liiskautua hänen jalkansa alle. Ja kivunneet hänen päälleen, kun hän oli lopulta valahtanut istumaan sohvalle, joka tavallisesti oli Tempestin valtakuntaa.

Tiarnan oli joutunut kammottavan tragedian eteen – mutta David lohduttautui sillä, että kaikki kääntyisi vielä parhain päin. Ystävät eivät jättäisi miestä tai Tempestiä yksin. Hän kuitenkin muisti, millaisessa pimeydessä oli vaeltanut vaimonsa kuoleman jälkeen, joten ei halunnut luottaa siihen, että Tiarnan näkisi valon tunnelin päässä juuri nyt.
Niinpä mies otti teatterin stage doorilta selvittyään suunnan kohti ystävänsä kattohuoneistoa ja poimi matkalla mukaan miehekkään kokoisen pizzan sekä pullon punaviiniä. Ovikellon soittaminen oli haaste kädet täynnä, mutta David ei ei ollut koskaan kaihtanut haasteita.

Ovikellon soiminen olisi saattanut jäädä Tiarnanilta huomaamatta - hän oli tuijottanut hyvin intensiivisesti tyhjää televisioruutua - ellei kissojen tervetulokomitea olisi rynnännyt ovelle hännät pystyssä.
Mutta oven takana ei odottaisi niiden kuningatar.
Tiarnan keräsi hetken voimia ennen kuin pakotti itsensä nousemaan pystyyn ja vaeltamaan ovelle, jota vasten kissat jo kiipeilivät närkästyneesti märisten. Hän hätisti Romanan ja Leelan kauemmas, ennen kuin napsautti turvalukon auki ja avasi oven.
Hän tuijotti hetken tuttuja kasvoja, kuin ne olisivat olleet hänelle täysin vieraat.
"... David. Tule sisään."
Äänestä oli kadonnut sille tyypillinen syvä, eloisa väri.

Olikohan hän näyttänyt samalta? Tuijottanut tyhjyyteen turtana.
”Hei”, hän sanoi astuen sisään ja työnsi kuuman pizzalaatikon Tiarnanin käsiin, kun riisui polvimittaisen villakangastakkinsa ja huivinsa.
”Toin ruokaa ja viiniä.”
David viittasi Tiarnania palaamaan peremmälle asuntoon, välittämättä siitä, että rikkoi vieraanvaraisuuden tai jonkin muun etiketin sääntöjä.
”Kuinka jaksat?"

Tiarnan ojensi kätensä vastaanottamaan pizzalaatikon ennen kuin edes tiedosti, mitä teki.
Useamman yön univaje ja jatkuva huoli ei tehnyt hyvää ajatustoiminnalle.
Ehkä niin oli parempi. Turta mieli oli parempi kuin jatkuva, raastava tuska, joka vaani kaiken aikaa jossain tajunnan rajamailla.
Hän suuntasi takaisin olohuoneen puolelle, kissojen jäädessä pyörteilemään Davidin jalkojen ympärille.
Minne mies oli piilottanut niiden kuningattaren?
"Rehellisesti sanottuna, en jaksa", Tiarnan myönsi hetken mietittyään.

David kosketti ystävänsä selkää ja ohjasi tämän istumaan alas miehekkään kokoiselle sohvalle. Hän laski viinipullon pöydälle, siirtäen pizzalaatikon Tiarnanin käsistä sen viereen.
"Kerro minulle", hän kannusti ja nosti toisen määkivistä asukeista syliinsä.

Olisi pitänyt nousta hakemaan lasit viiniä varten.
Mutta Tiarnan ei onnistunut pakottamaan jalkojaan liikkeelle, vaan vajosi istumaan upottavalle sohvalle.
David antaisi sen hänelle varmasti anteeksi.
Hän hieraisi väsyneitä kasvojaan ja nojasi kyynärpäät polviinsa.
"Minulla ei ollut aavistustakaan. Tiesin, että hän on ollut viime aikoina ahdistunut, mutta... Minun olisi pitänyt tietää, eikö olisikin?"

David laski kätensä lämpimänä ja painavana Tiarnanin hartialle, antoi läsnäolonsa toimia muistutuksena tästä maailmasta ja huomisesta.
"Kukaan meistä ei tiennyt", hän sanoi.
"Ehkä hän ei halunnut sinun tietävän? Onko se mahdollista?"

Tiarnan upotti sormet tummien hiustensa joukkoon, jotka olivat vielä suihkun jäljiltä kosteat.
Hopea tuntui lisääntyneen, mutta se taisi olla sula mahdottomuus.
"Ei, ei varmasti, Emmie ei ole koskaan halunnut huolestuttaa ketään", hän aloitti.
Ääni särkyi hetkeksi, oli selvitettävä kurkkua.
"Pyysin, että hän kävisi puhumassa jonkun kanssa. Olisi pitänyt vaatia sitä tiukemmin."

David silitti Tiarnanin selkää pehmein, lohdullisin liikkein. Tilanteen täytyi tuntua lohduttomalta, huomisen synkältä.
"Tämä ei ole sinun syytäsi", hän sanoi. Jokainen oli vastuussa omasta elämästään.
"Ja hän on elossa. Hän tulee kuntoon, eikö niin?"

"Hylkäsin hänet yksin kotiin, vaikka tiesin, että hänellä oli vaikeaa."
Ei hän ollut osannut kuvitellakaan, että näin vaikeaa. Heidän matkansa loppu oli sujunut niin hyvin, että hän oli kuvitellut...
Typerä mies.
Leela ähelsi itsensä käsivarren alle Tiarnanin syliin ja alkoi kehrätä pienen höyrymoottorin voimalla.
"Toivomme niin. Mutta Emmie on aina ollut hauras, ja keuhkokuume on paha juttu..."

"Hän tulee kuntoon", David vastasi varmasti ja hieraisi Tiarnanin selkää. Tällä tarinalla olisi kaunis päätös – he eivät jättäisi Tiarnania ja Tempestiä yksin, vaan varmistaisivat, että molemmat tulisivat kuntoon ja voisivat jatkaa eteenpäin.
"Sinä et ole hylännyt ketään, Tiarnan. Pyysikö hän sinua jäämään kotiin?"

Pakkohan Tempestin oli tulla, ei ollut olemassa muuta vaihtoehtoa.
Muutoin hänen sielunsakin lakkaisi olemasta, murenisi pala kerrallaan olemattomiin.
Tiarnan pudisti päätään ja siirsi toista kättään irrottamaan Leelan tassua villapaidastaan.
"Ei. Ei hän olisi koskaan pyytänyt sellaista. Tietenkin olisin jäänyt kotiin, jos hän olisi pyytänyt."

"Sinä et ole hylännyt häntä", David vetosi. Itsesyytökset olivat varmasti musertavia, ja hän toivoi, luultavasti turhaan, että olisi voinut jotenkin helpottaa Tiarnanin oloa.
"Eikä mikään tästä ole sinun syytäsi. Koko ystäväpiiri näkee, miten paljon hän rakastaa sinua."

Tiarnan tunsi hylänneensä.
Hän oli aina halunnut suojella Tempestiä, ja tunsi nyt epäonnistuneensa julmimmalla mahdollisella tavalla.
Olisi pitänyt palata sairaalalle, mutta Muriel oli tehnyt selväksi, ettei haluaisi nähdä häntä ennen aamua.
Käsi siirtyi irrottamaan kissan kynnen uudelleen.
"Emmiellä on ollut huolia, luulen, että paineet uuden kirjan kirjoittamiseen eivät ole tehneet hyvää. Minä... pelkäsin hänen puolestaan. Mursin kylpyhuoneen oven, kun hän ei vastannut."

"Tämä ei ole sinun syytäsi", David toisti käsi ystävän selällä viipyen. Tiarnan tuskin voisi kuulla sitä tarpeeksi monta kertaa.
Laikukas kissa oli kiertynyt keräksi hänen reisilleen ja tuntui tapittavan häntä syyttävästi vihreillä silmillään.
"Mitä silloin tapahtui? Kun mursit oven?"

Tiarnan voisi hengittää vapaasti vasta sitten, kun kuulisi sen Tempestiltä itseltään.
Tuskin voisi uskoa syyttömyyttään vielä silloinkaan.
Hän hieraisi uudelleen kasvojaan, päänsärky vaani jossakin ohimoiden tienoilla.
"Emmiellä on tapana unohtua kylpyyn, hän rentoutuu veden alla. Jouduin nostamaan hänet ylös."

"Niinkö?" David kysyi kulmiaan kurtistaen. Se oli erikoista, mutta kieltämättä varsin Tempestille sopivaa. Merenneidon maine ei ollut tuulesta temmattua, ja rakkaus merenalaiseen maailmaan oli käsinkosketeltava Seabornissa, joka oli hänenkin pikkuruisessa kirjahyllyssään.
"Yrittikö hän... Tehdä jotain itselleen?"

Tiarnan joutui miettimään hetken.
Palaamaan ajatuksissaan tilanteeseen, jossa oli erottanut Tempestin hahmon vedenpinnan lävitse.
Kuin hyppyä ennakoivana kuvajaisena.
Lopulta hän pudisti hitaasti päätään.
"Ei, luulen, että hän silloin tosiaan vain unohtui haaveisiinsa. Mutta se sai minut pelkäämään. Olisi pitänyt ottaa pelko tosissaan..."
Hän upotti sormensa syvemmälle hiuksiinsa.

"Tiedän, että tämä on sietämätöntä", David vetosi ja avasi pizzalaatikon kutsuvasti, vaikkei Tiarnan ehkä tuntisi sen enempää ruokahalua kuin hän oli tuntenut jäätyään maailmaan, jossa hänen sielunkumppaninsa ei enää elänyt.
"Mutta Tempest on elossa. Hän tulee olemaan kunnossa."

Tiarnan kohotti katseensa pizzaan, joka ei herättänyt jo vuorokausia sitten kadonnutta nälkää.
Mutta hänen oli syötävä, oli pysyttävä kunnossa. Tempestin vuoksi.
"Hän on sitkeä", mies myönsi hiljaa.
Mutta olisiko sitkeydestäkään apua loputtomiin?
Hän pelkäsi kaiken aikaa, että puhelin soisi, ja hän saisi kuulla keuhkokuumeen vaatineen veronsa.
Ei.
Leela määkäisi närkästyneenä kun hän nousi seisomaan.
"Haen meille lasit."

David katsahti Tiarnanin perään ja toivoi, että olisi voinut tehdä enemmän. Mutta Tempest oli elossa. Kaikki voisi olla jälleen hyvin – jopa paremmin kuin aikaisemmin.
Nykyisellä lääketieteen tasolla piti pystyä pelastamaan elämä, joka tuntui olevan hänen ystävälleen korvaamattoman rakas. Niin kuin Lizzie oli ollut hänelle.
Pitivätköhän kissat miestä silmällä? Ne tuijottivat häntä tietävin silmin. Ehkei ollut niin hullua, että Tempest tuntui käyvän oikeita keskusteluja niiden kanssa.

Leela hypähti istumaan sohvan käsinojalle ja päästi vaativan määkäisyn, tuijottaen Davidia jalokivisilmillään.
Tiarnan palasi hetken kuluttua kahden viinilasin kanssa, asettaen ne sohvapöydälle pizzan seuraksi ennen kuin vajosi takaisin istumaan.
Tavallisesti suoraryhtisen miehen hartiat olivat painuneet onnettomina lysyyn.
"Mitä Caitlinille kuuluu?"

David avasi viinipullon ja kaatoi anteliaasti kumpaankin lasiin, ojentaen toisen Tiarnanin käteen ja tuupaten pizzalaatikkoa lähemmäs. Ruoka pitäisi miehen käynnissä.
"Hyvää. Hän on käymässä pohjoisessa ystävänsä luona", hän sanoi ja katseli Tiarnania lämpimin silmin.
"Kuinka sinä voit? Itsesyytöksiä lukuun ottamatta."

Tiarnan otti varsin reippaan kulauksen viiniä, jäämättä maistelemaan, maistuiko siinä marjan kirpeys vai pähkinäinen tummuus.
Hyvin lyhyen hetken hän oli harkinnut, että voisi tyhjentää loput viskipullosta. Mutta se olisi ollut typerää, Emmie saattoi tarvita häntä koska hyvänsä.
Silloin ei sopinut juoda itseään humalaan.
Hän kurkotti ottamaan itselleen palan pizzaa, pakottautui haukkaamaan palan.
Kuin tuhkaa suussa.
"Kerrothan terveisiä?" hän pyysi, nielaistuaan vaivalloisesti.
"Olo on... turta."
Hän kurtisti hieman kulmiaan kuin yrittäen itsekin hahmottaa, miltä olo tuntui.
"Helen on ollut uskomaton, hän on huolehtinut siitä, että puhelimeni ei soi."

David kosketti Tiarnanin olkaa myötätuntoisena ja siemaisi lasistaan.
"Ymmärrän." Hän oli tuntenut olevansa turta niin pitkään, ettei ollut varma tuntisiko enää koskaan mitään muuta kuin tunnotonta tyhjyyttä. Niin kai kävi, kun menetti yllättäen sielunsa.
Tai pelkäsi menettävänsä.
"Olet onnekas, että sinulla on Helen."

"Niin olen. En tiedä, mitä hän on tehnyt, mutta todellinen ihme se on."
Tiarnan ei ollut jaksanut seurata uutisointia, se oli ollut pienin hänen murheistaan.
Vaikka jollakin tasolla hän tiedosti, että yllättävän julkisuudesta vetäytymisen täytyi aiheuttaa vähintään pienimuotoista hämmennystä.
"Olen miettinyt, että voisin hakea roolia jostakin kotimaisesta tuotannosta. Voisin olla enemmän kotona. Jos nyt ylipäätään palaan töihin."

"Tekisikö se sinut onnelliseksi?" David kysyi tutkien ystävänsä kasvoja mietteliäänä, siemaillen punaviiniään. Hänkin poimi palan pizzaa laatikosta, ennen kuin se jäähtyisi kylmäksi.
"Viettää enemmän aikaa kotona?"

"Tietenkin olisin onnellisempi, kun voisin viettää enemmän aikaa Emmien kanssa."
Vaikka rehellisesti sanottuna, hänen ei olisi tarvinnut työskennellä rahan vuoksi enää pitkiin aikoihin. Silti hän jatkoi näyttelemistä, sukelsi aina uuteen rooliin.
Koska rakasti sitä.
"Mutta ei se tietenkään ole ajankohtainen asia ajatella, ensin Emmie on saatava kuntoon."

"Kuitenkin rakastat työtäsi", David muistutti ja hieraisi Tiarnanin olkaa. Eikä elämässä pitänyt joutua valitsemaan kahden rakkauden väliltä. Hänkään ei ollut joutunut luopumaan näyttelemisestä ja esiintymisestä, vaikka teatterissa työskentelminen oli raskasta parisuhteelle.
"Hän tulee olemaan kunnossa. Tilanne tuntuu synkältä nyt, mutta hän on elossa ja hän tulee olemaan kunnossa."

"Niin rakastan", Tiarnan myönsi melkein onnettomana.
Työtään, josta hän oli haaveillut lapsesta saakka.
Mutta sillä ei olisi merkitystä, jos Tempest ei olisi kunnossa. Toipuminen veisi pitkään.
Hän kurkotti viinilasin käteensä.
"Miltä on tuntunut olla Hamiltonissa?"

David oli varma, että Tiarnan voisi saada kaiken haluamansa – sekä rakkaan työn että parisuhteen rakastamansa ihmisen kanssa.
"Se on mielenkiintoista. Uusi, jännittävä show ja todella hauska osa", hän sanoi katsellen Tiarnania, "mutta eihän se vedä vertoja Kummitukselle tai Valjeanille."
Hän tuuppasi pizzalaatikkoa uudelleen. Mies tarvitsi miehen annoksen jaksaakseen.
"Onko jotain, mistä haluaisit puhua?"

Tiarnan otti kuuliaisesti palan pizzaa laatikosta.
"Puhuimme Emmien kanssa, että tulisimme katsomaan", hän totesi ja kurtisti sitten kevyesti kulmiaan.
Aina oli ollut olevinaan kiire. Ei muka yhtä iltaa aikaa käydä katsomassa ystävän esiintymistä.
Tärkeysjärjestys tuntui olleen täysin väärä.
"Haluaisin vain palata sairaalalle, mutta Emmien sisko ilmaisi hyvin suorasanaisesti, ettei sinne ole asiaa ennen aamua."
Ellei Muriel tai Eleanor sitten soittaisi.
"En vain ymmärrä, kuinka tähän tilanteeseen on jouduttu."

"He ovat ihan oikeassa", David vakuutti lämpimät, meripihkaiset silmät myötätuntoisina.
"Milloin olet viimeksi nukkunut kunnolla?" hän kysyi kulmat huolestuneen asteen painuen. Tiarnan näytti uupuneelta, mikä ei ollut ihme tilanteen huomioon ottaen. Mutta mies ei auttaisi ketään, jos uuvuttaisi itsensä perinpohjaisesti.
"Mitä sinä ajattelet?"

Tiarnanin tummien kulmien väliin ilmestyi juova, kun hän joutui hetken miettimään, montako päivää hänen paluustaan oli kulunut.
Lensin kotiin viides... kuudestoista päivä", hän totesi lopulta ja pudisti hieman päätään.
"Sen jälkeen en juurikaan."
Katkonaisia unia siellä täällä, torkahteluja jotka saivat hänet heräämään hetken kuluttua painajaisiin.
"Minusta tuntuu, että olemme vältelleet asioista puhumista. En ole halunnut, että Emmie joutuu ahdistumaan."

"Se on pitkä aika valvoa", David vastasi ja hieraisi ystävänsä olkaan.
"Luuletko, että voisit saada unta tänä yönä?" hän kysyi ja katsahti kelloaan. Ehkä hänen pitäisi houkutellakin Tiarnan melkein suoraan nukkumaan. Teatteri käänsi hänen unirytminsä samanlaiseksi kuin teini-ikäisen.
"Mistä sinä haluaisit puhua hänelle nyt? Mistä teidän olisi mielestäsi pitänyt puhua?"

Tiarnan hymähti ilottomasti ja kurkotti taas viinilasin käteensä.
"Minulle iskettiin kyllä käteen unilääkkeitä. Niin kuin se ratkaisisi mitään."
Tai niin kuin hän todella olisi voinut ottaa niitä. Kun Emmien tila saattoi huonontua milloin tahansa.
Hän ei antaisi ikinä itselleen anteeksi, jos nukkuisi puhelun ohi.
"Meillä on ollut... ongelmia. Hän tuntuu ahdistuvan jopa kosketuksestani. Sen vuoksi hän alun perin kylpyhuoneeseen lukittautui, ahdistui ja pakeni vuoteesta."

"Kunnon lepo voisi tehdä todella hyvää", David vastasi, "vaikka sitten lääkkeillä avustettuina." Hän katsahti kissoja.
"Minä voin jäädä seuraksesi. Jos joku tavoittelee sinua tai jotain tapahtuu, voin herättää sinut."
Mies katsahti Tiarnania yllättyneenä ja kurtisti sitten kulmiaan huolestuneena.
"Niinkö? Puhuitteko asiasta koskaan?"

Tiarnan ei voinut inttää vastaan.
Hänellä oli epäilys siitä, että silmien alle syöpyneet tummat varjot eivät häviäisi enää koskaan.
Myrskynsinisten silmien katse kohosi Davidiin.
"Olisin siitä uskomattoman kiitollinen", hän vakuutti, pudistaen hieman päätään.
Niin kiitollinen, etteivät sanat yksinkertaisesti tuntuneet riittäviltä.
Hän pudisti päätään uudelleen.
"Viime aikoina emme ole puhuneet kunnolla mistään."

Totta kai David jäisi. Ei siitä tarvinnut olla kiitollinen – hän halusi olla ystävänsä tukena. Hän ei halunnut Tiarnanin jäävän yksin synkkien ajatusten kanssa.
"Miksi arvelet, että niin on?" hän kysyi ja tyhjensi viinilasinsa.
"Mistä kaikesta sinä haluaisit puhua hänen kanssaan?"

Tiarnan jäi katselemaan viimeisiä viininrippeitä lasinsa pohjalla.
"Emmie on kovin epävarma itsestään"
Ja joskus hänestä tuntui, että taustalla oli jotakin muutakin. Jotakin, mistä hänen olisi pitänyt kysyä, mutta josta hän ei kysynyt.
Jottei Tempest joutuisi ahdistumaan.
"Tiedätkö, se, että oma rakas kavahtaa kosketusta... Se tuntuu joskus helvetin kipeältä."

"Voin vain kuvitella", David vastasi vilpittömällä myötätunnolla ja silitti Tiarnanin selkää. Hän oli aina ollut hyvin fyysinen ihminen, ja ajatus kosketuksesta kavahtamisesta teki sellaisenaankin kipeää. Mikäköhän sai Tempestin tekemään niin?
"Onko hänellä syytä olla? Epävarma itsestään."

Tiarnan pudisti päätään.
"Hän ei vain tunnu näkevän, kuinka lumoava olento on."
Kuinka pelkkä Tempestin läsnäolo riitti ajamaan hänet toisinaan hulluksi. Kuinka teki melkein fyysisesti kipeää kun tiesi, ettei voinut koskettaa naista sellaisella tavalla, kuin olisi halunnut.
"En ole täysin varma, millaisia hänen kokemuksensa ovat olleet aiemmin, mutta pelkään niiden olleen huonoja. Ja minä tunnen itseni hirviöksi, kun kosketukseni ahdistaa, ja haluaisin silti koskea."

David tunsi melkein kipeän myötätunnon vihlaisun. Katsellessaan Tempestiä Tiarnanin kanssa hän saattoi vannoa, että Tiarnan lumosi kullanvaalean puoliskonsa, joka unohtui katselemaan miestä ujo häivähdys hymyä suupielissään ja häkeltynyt, ihaileva katse silmissään.
"Ehkä teillä on hyvä tilaisuus puhua tästä, kun hän toipuu", hän ehdotti. Aihe kuulosti kipeältä, ja hän toivoi, että olisi voinut tehdä tai sanoa jotain, mikä estäisi Tiarnania tuntemasta oloaan hirviöksi – koska varmastikaan kyse ei voisi olla siitä.

"Niin. Kunhan Emmie voi paremmin."
Leela oli päässyt yli aiemmasta mielensä pahoittamisesta, ja ähersi itseään taas päättäväisesti Tiarnanin syliin.
Kuin vakuuttaakseen Tempestin puolesta, että kaikki sujuisi kyllä hyvin.
Sääli, ettei sairaalaan saisi viedä kissoja. Ne olisivat piristäneet emäntäänsä varmasti, käpertyneet johtojen keskelle kerälle.
"En aio tehdä samaa virhettä kahdesti ja vain teeskennellä, että kaikki on hyvin."

"Ja hän tulee voimaan paremmin", David sanoi varmana. Kaikki tulisi olemaan hyvin – tämä oli vain synkkä hetki, mutta kaikki tulisi olemaan hyvin. Kenties jopa paremmin kuin ennen.
Hän silitti ystävänsä selkää.
"Sinä haluat jatkaa hänen kanssaan?" hän varmisti pehmeästi.

"Tietenkin haluan."
Mikään muu vaihtoehto ei ollut käynyt hänen mielessäänkään. Hän ja Tempest eivät ehkä olleet luvanneet olevansa toistensa tukena myötä- ja vastoinkäymisissä, mutta Tiarnan ei ollut aikeissa hylätä naista nyt.
Ellei tämä tosiaan niin halunnut. Silloin hän ei voisi muuta.
"Hän on minun kaikkeni."

David suli lämpimään hymyyn.
"Sitten kaikki tulee olemaan hyvin. Hän toipuu, ja voitte puhua kaikesta siitä, mikä sinua askarruttaa, minkä olet ehkä pelännyt ahdistavan häntä. Ehkä voitte molemmat paremmin sen jälkeen. Olette onnellisempia", hän ehdotti.

Tiarnan saattoi vain toivoa, että tunne oli molemminpuolinen.
Ettei tämä kaikki johtunut siitä, ettei Tempest halunnut olla enää hänen kanssaan. Että nainen ei vain uskaltanut sanoa sitä hänelle, vaan oli ajanut itsensä epätoivoiseen tekoon.
Ei.
Tiarnan hieraisi kasvojaan.
"Nuorisolla menee ilmeisesti hyvin. Aidalla on yhä Anastasia, ja Elikin on kuulemma palaamassa lavalle."

"Kyllä. Eli on saanut pääroolin Jekyllin ja Hyden West End -tuotannosta", David myönsi.
"Oletko sinä kuvannut jo oman osasi Aidan kanssa?" hän kysyi ja katsahti kelloaan. Voisi olla hyvä ajatus saatella Tiarnan pian nukkumaan, jotta mies ehtisi saada kauan kaivattua unta kunnolla.

Tiarnan tyhjensi viinilasinsa ja nojautui taaksepäin. Romana koki sen kutsuna loikata selkänojan kautta hänen hartioilleen ja asettua eläväksi, kehrääväksi puuhkaksi.
Myös Leela kehräsi pehmeästi, tassu jälleen villapaitaan takertuneena.
"Kyllä, se oli yksi ensimmäisistä kohtauksista, joita kuvasimme. Hän on kyllä uskomaton pakkaus."

"Kun kaikki on jälleen hieman paremmin", David sanoi ja katsahti kissaa miehen hartioilla, "voisimme viettää jälleen iltaa yhdessä."
Sitten joskus kun.
"Mutta nyt voisi olla hyvä aika alkaa käydä nukkumaan."

"Olen varma, että Emmiekin pitäisi siitä."
Olikohan nainen ollut hirvittävän yksinäinen? Tämä ei ollut koskaan vaikuttanut siltä, että olisi kaivannut ympärilleen suurta ystäväjoukkoa - ennemminkin muutaman läheisen ihmisen - mutta suoraan sanottuna Tiarnan ei enää luottanut omaan arvostelukykyynsä.
Tilanne toi mieleen muistoja vuosien takaa. Mutta Emmie oli elossa, toisin kuin Davidin Elizabeth.
Kaikki kääntyisi vielä hyväksi.
Mies kurkotti laskemaan viinilasinsa pöydälle.
"Olet oikeassa. En uskalla mennä sairaalalle valvotun yön jälkeen."

"Ota ihmeessä unilääke, jos tuntuu, ettet ehkä muuten osaa nukahtaa", David sanoi nousten ylös.
"Minä voin ottaa puhelimesi viereeni ja hälytän sinut, jos mitään tapahtuu." Mutta mitään ei tapahtuisi - kaikki tulisi olemaan hyvin. Ehkä Tiarnanillakin olisi enemmän uskoa siihen hyvin nukutun yön jäljiltä.

"Minä otan", Tiarnan lupautui.
Ehkä niin olisi paras. Hän oli jo alkanut torkahdella mikrounille, jotka maalailivat mieleen ahdistavia kuvia siitä, mitä Emmielle voisi tapahtua.
Tiarnan kappasi Leelan kainaloonsa ja nousi seisomaan, pyyhkäisten kasvojaan.
"Vierashuone on käytettävissäsi, ja ole muutenkin kuin kotonasi."

"Kiitos", David vastasi. Tiarnan taisi tietää, ettei se ollut ongelma. Mutta hän tuskin nukkuisi ainakaan torkkuja enempää, kuten harvoin teki, ellei ollut kotona Caitlinin kanssa. Teatterivuodet olivat tehneet hänestä yönsä vaeltavan yöeläjän, joka kadotti ajantajunsa jäädessään kuuntelemaan musiikkia.
"Toivottavasti saat levättyä."

Tiarnan joutui hetken hakemaan katseellaan, ennen kuin löysi puhelimensa sohvapöydän kulmalta.
Hän tarkisti sen näytön puheluiden varalta, tarkisti, että se oli varmasti äänellisellä.
Muriel oli laittanut viestiä, yksinkertainen käsky nukkua ja naurettava määrä huutomerkkejä.
Hän ojensi puhelimensa Davidille ja kappasi toisella kädellään kiinni Romanasta juuri ennen, kuin kissa ehti kellahtaa alas hänen harteiltaan.
"Kiitos. Hyvää yötä, David."

David otti puhelimen vastaan, työnsi sen taskuunsa ja vilkaisi omaansa varmuuden vuoksi.
"Hyvää yötä, Tiarnan. Nuku hyvin", mies toivotti lämpöä meripihkaisissa silmissään ja käänsi sitten katseensa hulppeaa kattohuoneistoa kiertäviin, valtaviin ikkunoihin, joista aukeni näkymä öiselle Thames-joelle ja Lontoon ylle.
Täällä olisi helppoa antaa ajatusten vaeltaa.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1518
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   Ma Helmi 26, 2018 5:35 pm

Tiarnan vaelsi asunnon poikki, hartiat edelleen kumarassa.
Kuin vanha mies.
Haki vesilasin ja harkitsi hetken, että nukkuisi itsekin tämän yön toisessa vierashuoneessa.
Niin kuin se olisi tehnyt asioista vähemmän kipeitä.
Hän laski kissat sängylle ja istahti itse sen reunalle. Villapaita sai hiukset rätisemään sähköisinä, kun sen veti pään yli.
Mies jäi hetkeksi tuijottamaan eteensä tyhjin silmin, ennen kuin tarttui yöpöydälle hylättyyn purkkiin.
Hitot.
Nielaistuaan tabletin hän paneutui selälleen päiväpeitteen päälle. Leela kömpi tyynylle hänen korvansa viereen, Romana asettui keräksi vatsan päälle.
Yksi yö ilman painajaisia. Olisiko se liikaa vaadittu?
Ehkeivät ne jättäisi häntä koskaan rauhaan.

* * *

Aamu valkeni kuin varkain.
David oli kiitollinen siitä, että Tiarnanin puhelin oli pysynyt hiljaa yön eikä hänellä ollut ollut velvollisuutta keskeyttää kauan kaivattua lepoa. Hän arveli torkahtaneensa itsekin hetkeksi, istuttuaan Tempestin olohuonenurkkaukseen lukemaan Awakeningin uusinta osaa, joka oli näyttänyt unohtuneen tilavalle sohvapöydälle.
Kesken jäänyt elämä – tuntuiko sen näkeminen Tiarnanista samalta kuin hänestä oli tuntunut palata Lizzien taloon? Nähdä kaikki merkit keskeneräisestä elämästä, aikomuksesta palata pian takaisin kotiin.
Mutta Tempest palaisi kotiin.
David viritti keittiössä vedenkeittimen päälle, sillä kuppi hyvää, englantilaista, ääntä ja kurkkua vaalivaa teetä kuului olennaisesti aamuun kuin aamuun.

Tiarnan heräsi tunteeseen siitä, ettei saanut henkeä.
Naaman päällä makaavalla kissalla saattoi olla jotakin tekemistä asian kanssa.
Leela kehräsi autuaana.
Pienen hetken ajan kaikki oli hyvin. Ennen kuin todellisuus iski.
Itämainen määkäisi kärttyisästi, kun Tiarnan siirsi sen syrjään. Kuningatar ei olisi koskaan tehnyt niin.
Mutta kuningatar ei ollut täällä nyt.
Lääke turrutti aivoja vielä tuntienkin jälkeen, niin että hänen oli istuttava hetki sängyn laidalla, ennen kuin jalat varmasti kantaisivat.
Siitä vei vielä hyvän tovin, ennen kuin hän jaksoi siirtyä olohuoneeseen, tummansiniseen aamutakkiin kietoutuneena, närkästyneet kissat kannoillaan.

"Huomenta", David tervehti tullessaan keittiöstä.
Hän ojensi ystävälleen kupin teetä ja lautasellisen paahtoleipää. Se oli yksi ruokalaji, jota hän saattoi valmistaa turvallisesti – paahtoleipä, rapeaksi grillatut juustoleivät ja ylikypsä pasta.
"Saitko nukuttua?" hän kysyi tutkien Tiarnanin kasvoja.

Tiarnan otti teekupin ja nojautui tiskimallista pöytää vasten.
"Sain. Enkä ole aivan varma, olenko vieläkään herännyt", hän myönsi, hieraisten kasvojaan ennen kuin puhalsi höyryä kuppinsa päältä.
Kissat pyörivät määkien jalkojen ympärillä, kävivät puskemassa myös Davidin sääriä.
"Sairaalalta ei tullut soittoa?"

"Ei, yö oli hiljainen", David vastasi ja kyykistyi silittämään kissojen silkkisiä selkiä. Muistivatko lie hoitosetänsä, vaikka suurimman vaikutuksen olivat kai tehneet heidän pienet poikansa.
"Oletko lähdössä tänään takaisin sairaalalle?" hän kysyi ja antoi Romanan muksautella päätään hänen kättään vasten puskiessaan sitä itämaisen sokealla intohimolla.

Se oli varmastikin hyvä asia.
Silti levottomuus halusi tempaista Tiarnanin liikkeelle, vaeltamaan ympäri asuntoa.
Hän tarttui paahtoleivän palaan ja otti mekaanisen haukkauksen.
"Olen", hän vastasi nielaistuaan.
"Päästän Emmien sisaren lepäämään. Tai todennäköisimmin pakotan. Hän on raskaana, ei saisi rasittaa itseään liikaa."

"Oh", David sanoi ojentaen puhelimen takaisin Tiarnanille.
"Toivottavasti tilanne on jo parempi." Hän toivoi sitä ystävänsä tähden – ihminen saattoi kestää vain niin monta unetonta yötä ja huolesta raskasta päivää, ennen kuin romahtaisi.
"Laita minulle viestiä, jos kaipaat juttukaveria tai mitä tahansa muuta. Tänään on matinee, joten pitää mennä teatterille ajoissa, mutta pidän puhelinta silmällä."

"Minäkin toivon niin."
Leela määkäisi vaativana ja sai Tiarnanin kääntämään katseensa kissaan.
"Sääli, ettei sairaalaan voi viedä lemmikkejä. Emmie voisi varmasti paljon paremmin, jos saisi kissat luokseen."
Ne voisivat käpertyä emäntänsä kylkeen ja pitää tätä lämpimänä.
"Minä laitan. David, kiitos."
Hän tiesi kyllä, ettei mies kaivannut kiitosta, mutta se tuntui silti tärkeältä.
Etenkin nyt.
Hän ei edes muistanut, mitkä viimeiset sanat Emmielle olivat olleet.
"Olet tervetullut viipymään täällä siihen saakka, että on aika mennä teatterille."

"Voimme lähteä yhtä aikaa", David tarjosi ja nosti Romanan syliinsä suoristautuessaan. Se köllötti hänen käsivarrellaan ja tuijotti häntä tietävin, vihrein silmin. Olipa katse samanlainen kuin niiden emännällä.
"Sinun on hyvä saada kunnon aamupala. Sitä sinäkin taisit muinoin sanoa minulle. Miten tärkeää on jaksaa syödä."

Tiarnan nyökäytti päätään ja hipaisi Leelaa jalallaan.
"Olit harvinaisen itsepäinen niihin aikoihin", hän huomautti.
Tietenkin oli ollut. Kun ei ollut ollut mitään syytä elää.
Nyt hän ymmärsi sen paremmin kuin koskaan ennen.
Hän oli kenties pitänyt Davidia elossa, mutta vasta Caitlin oli saanut tämän todella heräämään henkiin.

David hymyili puolittain ja laski kätensä Tiarnanin hartialle. Vahva tahto ja hurjistunut itsepäisyys olivat olleet hänen valttikorttejaan elämässä, joskin jääneet vailla järkevää päämäärää hänen vaimonsa kuoltua.
"Tempest on elossa, ja hän tulee olemaan kunnossa. Emmekä me jätä teitä selviytymään yksin."

"Minä tiedän."
Mutta kun näki pienen olennon, keskellä johtojen kiemurtelevaa viidakkoa.
Monitorin tasainen piippaus, jonka muuttuminen hätääntyneeksi ujellukseksi tulisi varmasti vainoamaan häntä lopun elämää.
Sydän, jota ei ehkä olisi saatu enää käynnistettyä.
Tiarnan söi kiltisti paahtoleivänpalat, vaikka ne eivät maistuneetkaan miltään, ja hörppäsi viimeisen kulauksen teestään.
"Kerron Emmielle terveisiä."

"Kerro", David kannusti.
"Meiltä kaikilta. Toivottavasti hän voi pian paremmin, ja voimme tulla katsomaan häntä sitten, kun hän on valmis kohtaamaan vierailijoita." Ehkä siihen menisi hetki Tempestin kohdalla. Siinä missä suurin osa heistä tuntui energisöityvän kerääntyessään yhteen, Tempest katosi jossain vaiheessa ääneti ja näytti olevan täydellisen onnellinen hiljaisuudessa.
"Haluaisitko jotain muuta aamiaiseksi?"

"Olen varma, että hän ilahtuisi siitä."
Vieraat muistuttaisivat varmasti siitä, ettei Tempest ollut yksin. Että lähellä oli ihmisiä silloinkin, kun hän oli poissa.
Mikäli hän päättäisi palata töihin.
Tiarnan pudisti päätään ja kävi viemässä lautasen ja tyhjentyneen kupin tiskialtaaseen.
"Käyn vaihtamassa vaatteet. Ennen kuin unohdan ja yritän lähteä liikkeelle aamutakissa."

David nauroi kumealla hyväntuulisella.
"Minä luulen, että voisit aloittaa uuden trendin. Mukavuus ennen kaikkea", hän ehdotti ja katsahti miehen perään, ennen kuin istahti sohvalle ja poimi sen tyynyjen välistä höyhenkepin, joka sai kissojen huomion aivan ainutlaatuisella fokuksella.
"Ei kiirettä."

Jonakin toisena päivänä Tiarnan olisi mennyt mukaan huvitteluun. Kantanut hieman kulunutta, mutta sitäkin mukavampaa aamutakkiaan huippumallin ylpeydellä.
Nyt hän vain raahusti takaisin makuuhuoneeseen, valikoi korkeakauluksisen neulepaidan ja suorat housut. Samaa paria olevat sukat.
Olisiko pitänyt viedä Tempestille jotakin?
Nainen taisi olla vielä liian heikossa kunnossa.
Hän sukaisi hiuksensa melkein huolimattomasti taaksepäin ennen kuin palasi etsimään Davidia.

"Haluatko lähteä?" David kysyi ja nousi ylös, irrottaen Leelan housuistaan. Hän laski höyhenkepin takaisin sohvalle, suoden kissoille anteeksipyytävän katseen. Romana tuijotti höyheniä edelleen toiveikkaana, pupillit suurina, viikset jännittyeinä. Sydäntä särki.
Hän suoristi tummanpunaista, kauluspaidan päälle vedettyä neulepaitaansa, jossa oli viettänyt yönsä, ja vilkaisi kelloaan.

"Kyllä, parempi päästää Emmien sisko nukkumaan yön jäljiltä."
Vaikka olikin hyvin todennäköistä, että Eleanor olisi tyttärensä tukena, Tiarnan ei kestänyt ajatusta siitä, että joutuisi viettämään yhtään enempää aikaa poissa sairaalalta.
Jos monitorien piippaus muuttuisi tasaiseksi ulvonnaksi.
Hän katsahti kissoja, jotka olivat edellisenä iltana määkineet sydäntäsärkevästi hänen palattuaan kotiin.
Kyllä kuningattarenne vielä palaa.

"Hyvä on, mennään vain", David sanoi ja tarkasti, että puhelin, lompakko ja avaimet olivat edelleen taskussa, ennen kuin silitti vielä kissojen selkiä ja lähti kohti eteisaulaa.
"Lähden keskustaan tapaamaan Albertia, mutta laita minulle viestiä, jos kaipaat seuraa sairaalalla."

Kissat seurasivat heitä airueena eteiseen, ja Tiarnan oli melko varma siitä, että niiden mäkätys muuttui astetta intensiivisemmäksi.
Ole kiltti, älä jätä meitä.
Mutta ne eivät joutuisi olemaan yksin loputtomiin, taloudenhoitaja kävisi huolehtimassa niistä.
Eihän se ollut sama asia.
"Minä laitan", hän lupasi kiskaistessaan tummansinisen villakangastakin niskaansa.
"Kerro Albertille terveisiä."

"Kerron", David lupasi, kosketti Tiarnanin olkaa ja veti ystävänsä puolittaiseen halaukseen, ennen kuin jätti asunnon samalla ovenavauksella.
"Pidän teidät ajatuksissamme", hän sanoi heidän astuessaan ulos, ennen kuin lähti kävelemään kohti Thamesin yli johtavaa siltaa. Helmikuun kylmänkostea sää herätti hyvin yön jäljiltä ja ravisteli uuteen päivään. Huoli ystävän jaksamisesta ei jättänyt häntä, mutta David muistutti itseään siitä, että Tempest tulisi olemaan kunnossa, ja Tiarnan voisi toipua.

Taksimatka tuntui sujuvan tavallista hitaammin.
Mutta ei yhtä hitaasti kuin sinä päivänä, jona hän oli saapunut lentokentältä.
Pelännyt, ettei ehtisi ajoissa.
Sydän kävi levottomaksi, kun hän nousi hissillä oikeaan kerrokseen, desinfioi kuuliaisesti kätensä ja suuntasi kohti Emmielle varattua huonetta.

Maailma oli muuttunut erikoiseksi sekoitukseksi mielikuvitusta ja todellisuutta. Unenomaisia häivähdyksiä steriilin sieluttomasta sairaalahuoneesta, ja todellinen maailma täynnä väriä, painottomuutta ja unien maisemia. Auringonlaskun maalaamia taivaita, autioita merenrantoja, kirsikankukilla hunnutettuja, valkeita metsiä, joihin auringonvalo siivilöityi täynnä kultapölyä. Maailma, joka liikkui ja muotoutui hänen kosketuksestaan, loputtomien mahdollisuuksien leikkikenttänä.
Mutta kaikki halusi kääntyä päälaelleen, ja todellisuus oli jälleen sieluton, tuskallisella volyymillä piipittävä sairaalahuone hänen ympärillään. Todellisuus, joka painoi häntä musertavana vasten sänkyä, teki hengittämisestä tuskallisen raskasta ja pelkästä käden nostamisesta fyysisen ponnistelun.
Äiti nukkui tuolissa sängyn vierellä, niskat kipeästi kenossa, keskeneräinen villasukka sylissään. Lankakerä oli hänen peittoon käärittyjen sääriensä välissä.
Äiti näytti vanhemmalta. Hiukset olivat melkein täysin hopeanvalkeat.
Hänen ajantajunsa oli kadonnut täysin.

Hoitajat tunnistivat jo hänet käytävällä.
Tiarnan riisui takkinsa ennen kuin astui sisään huoneeseen, jonka lukuisat laitteet eivät antaneet hetkeäkään hiljaisuutta.
Mutta sydänmonitori piippasi tasaisesti. Siitä oli tullut hyvä merkki.
Mies astui varovasti sängyn vierelle ja kosketti sängyn viereen nukahtaneen naisen hartiaa.
Murielia ei näkynyt.
"Eleanor", hän kutsui pehmeästi.

Eleanor hätkähti hereille, valittaen suoristaessaan päänsä ja soi Tiarnanille unisen hymyn.
"Taisin torkahtaa", hän sanoi ääni painuksissa ja hieraisi uurteiden kirjomia kasvojaan. Iän värittämät hiukset olivat karanneet osittain pehmeältä letiltään, ja olo oli toivottoman nuhjuinen tuolissa vietettyjen öiden jäljiltä.
"Kuinka voit, poikakulta?" nainen kysyi ja suoristautui selkä valittaen. Hän laski pitelemänsä sukan lankakerän seuraksi tyttärensä jalkojen päälle.

Aikuinen mies.
Mutta kaikki taisi olla suhteellista.
Tiarnanin kulmien väliin oli ilmestynyt huolestunut juova.
"Vuoteessa nukuttu yö tekee ihmeitä", hän vakuutti ja veti toisen tuolin sängyn vierelle, pyyhkäisten hellästi Tempestin hiuksia.
"Kuinka sinä itse jaksat?"

"Minä voin ihan hyvin", Eleanor vakuutti rykäisten ääntään paremmin kuuluviin.
"Jos suot anteeksi, käyn hieman siistiytymässä ja hakemassa teetä." Hän toisi Tiarnanillekin jotain pientä. Mies ei varmastikaan syönyt tarpeeksi.
Eleanor taputti Tiarnanin olkavartta lämmöllä ja lähti sitten kankein askelin kohti sairaalan kahviota.

Tiarnan seurasi huolestuneena Eleanorin askeleita.
Pitäisi pitää huolta siitä, että nainen malttoi myös levätä. Heitä oli täällä viisi valvojaa, vielä toistaiseksi, Emmie ei joutuisi olemaan yksin.
Vaikka olisihan hänkin halunnut viipyä sairaalalla kaiken valveillaoloaikansa. Mieluummin uhrannut unensakin samassa.
Mies kääntyi takaisin vuoteen puoleen ja kumartui painamaan suukon Tempestin otsalle.
"Hei, rakas. Toivottavasti sinäkin olet nukkunut hyvin. David lähetti terveisiä."
Nainen näytti niin pieneltä ja hauraalta suuressa sairaalasängyssä.

Äiti lähti. Tempest kuuli kankeat askeleet, uupumuksen naisen äänessä. Se hävisi aina, kun äiti arveli hänen olevan hereillä. Esitti vahvaa hänen vuokseen, kuten oli tehnyt ennenkin hänen ollessaan kahlittuna sairaalasänkyyn.
Hän halusi suojella äitiään aivan samoin, kuten äiti yritti suojella häntä.
Tiarnanin ääni viilsi hänen väsynyttä sydäntään. Täytti sen tunteilla, jotka eivät mahtuneet sisään.
Tempest avasi silmänsä huulten kosketuksesta otsallaan ja tutki Tiarnanin kalpeiksi käyneitä kasvoja, kauniita myrskysilmiä. Vihdoin läsnä hetkessä omana itsenään, vapaana korkean kuumeen tuomasta unesta.

Tempest avasi silmänsä.
Tiarnan tutki kultaista katsetta, etsien merkkiä kuumeen tuomasta sekavuudesta.
Mutta ensimmäistä kertaa aikoihin nainen tuntui todella katsovan takaisin.
Miehen kasvoille kohosi hymy.
"Anteeksi, en tarkoittanut herättää", hän pahoitteli hiljaa, silittäen pisamaista poskea sormenpäillään.

Tempest ei ollut varma yrittääkö hymyillä vai antaako sisällä vaanivan itkun purkautua ulos, kun hän katseli miehen kasvoja. Hän tunsi jäätyneensä myllerryksen keskelle, kun pelottavat, tärkeät ajatukset yrittivät päästä pintaan samaan aikaan, polkien toisiaan jalkoihinsa.
Kylmään veteen sukeltaminen. Hän oli hypännyt. Hän oli halunnut kuolla, pienen, epätodellisen hetken hän oli halunnut kuolla.
Ja Tiarnan näytti uupuneelta. Niin kovin uupuneelta.
Hän pudisti päätään.
"Hei", hän tervehti hiljaa, löytäessään painuksissa olevan äänensä.

Tempestin äänen kuuleminen oli melkein liikaa.
Tiarnan joutui käyttämään kaiken tahdonvoimansa, ettei olisi antanut valtaa ulos pyrkivälle itkulle.
"Hei", hän vastasi hiljaa, antaen kätensä jäädä lepäämään Tempestin poskelle.
"Olet ollut hyvin sairaana, mutta tulet kyllä kuntoon."

Tempest saattoi tuntea sen. Sama, musertava paino pusersi häntä kohti lattiaa, liian väsyneenä ja sairaana nousemaan ylös. Jokainen hengenveto tuntui työltä. Kipu oli kuin elävä olento hänen ihonsa alla. Taisteleminen oli niin kovin raskasta. Eläminen oli niin kovin raskasta, niin kovin raskasta.
Mitä hän voisi sanoa? Oliko hän todella yrittänyt surmata itsensä? Kauanko hän oli ollut sairaalassa? Voi taivas, rakas Tiarnan.
"Miten sinä voit?" hän kysyi kamppaillen saadakseen äänensä kulkemaan vaivattomammin.

Tiarnan avasi suunsa vakuuttaakseen, että kaikki oli hyvin.
Mutta eivätkö heidän ongelmansa johtuneet juuri siitä? Etteivät he olleet puhuneet.
Niinpä hän veti uudelleen henkeä.
"Olen juuri tällä hetkellä hyvin väsynyt", hän myönsi, kumartuen suukottamaan Tempestin otsaa uudelleen.
"Millainen olo sinulla on? Tahtoisitko juotavaa?"

Hänen sydämensä tuntui rutistuvan kasaan, kun hän katseli Tiarnania. Onnetonta myötätuntoa.
Hänen syytään.
Mitä hän oli tehnyt? Mitä hän oli ajatellut?
Tempest pudisti päätään.
"Sinun pitäisi saada levätä."

"Olin viime yön kotona, David tuli vahtimaan, että nukun kiltisti", Tiarnan totesi, pieni hymy suupielessään.
Hän siirsi kätensä silittelemään vaaleita hiuksia.
"Kissoilla on sinua jo kova ikävä, ne ovat kiukutelleet minulle varsin äänekkäästi."
Hänen äänensä oli särkyä, oli pakko selvittää kurkkua hieman.

Mitä hän voisi tehdä? Mitä hän voisi sanoa? Voi rakas Tiarnan. Ahdistus kiertyi hänen sisälleen kylmäksi solmuksi.
Mitä hän oli tehnyt miehelle?
Kylki vihloi liikkeestä niin, että silmissä tanssi punaisia tähtiä, mutta Tempest taisteli itsensä lähemmäs sängyn oikeaa laitaa, niin lähelle kuin pääsi. Teki tilaa miehelle viereensä ja liikautti sormiaan sairaalan peitolla kutsuna.
"Olen pahoillani", hän kuiskasi tutkien kauniita, rakkaita myrskysilmiä.

Tiarnan kurtisti kulmiaan.
"Em, rakas, sinun ei pitäisi vielä yrittää liikkua", hän huomautti hiljaa.
Katsoi hetken tilaa naisen vieressä ja riisui kenkänsä, siirtäen johtojen viidakkoa syrjään.
Ettei mikään monitoreista alkaisi huutaa turhaan.
Hän kiipesi varovasti sängylle ja asettui kyljelleen Tempestin viereen.
"Siskosi ja veljesikin ovat täällä. Ja äitisi."

Hän oli halunnut lakata aiheuttamasta huolta rakkailleen. Sen ajatuksen logiikka oli mennyt aivan kamalalla tavalla pieleen. Kauanko hänen perheensä oli joutunut olemaan sairaalassa – tällä kertaa?
Tempest käänsi päänsä ja katseli Tiarnanin kasvoja. Vasen käsi jäi kömpelösti puristuksiin, joten hän kohotti kipsiin verhotun käden ponnistaen, jotta saattoi hipaista sieltä pistävillä sormilla miehen poskea. Mitä hän oli ajatellut?
"Mikä päivä tänään on?"

Tiarnan joutui itsekin ponnistelemaan muistaakseen päivämäärän.
Emmien onnettomuuden jälkeen päivät olivat kietoutuneet toisiinsa, yön ja päivän raja hämärtyi sairaalassa.
"Tiistai. Kahdeskymmenesseitsemäs. Olet ollut täällä melkein kaksi viikkoa."
Hän tarttui hellästi Tempestin käteen ja laski sen alas.
"Tarvitset lepoa, rakas."

Kipsiin paketoitu käsi painui alas.
Ehkä Tiarnan ei halunnut hänen kosketustaan. Ehkä mies oli pettynyt tai vihainen. Kukaan tuskin syyttäisi siitä. Mitä hän oli ajatellut?
Kaksi viikkoa. Aika tuntui epätodelliselta ja absurdilta. Oliko hänen perheensä joutunut viettämään sairaalassa kaksi viikkoa – taas – hänen takiaan?
Ajatus sai hänen olonsa kylmäksi. Hän tutki neuvottomana miehen myrskysilmiä.
"Olen niin kovin pahoillani", hän sanoi tuskin kuuluvasti.

"Rakas, ei sinun tarvitse olla", Tiarnan vakuutti ja vei kätensä silittelemään kipsatun käden sormia, toivoen, ettei aiheuttaisi Emmielle kipua kosketuksellaan.
"Minä se tässä olen pahoillani. En..."
Hänen äänensä haipui taas kuulumattomiin, oli vedettävä syvään henkeä.
Hän ehtisi itkeä myöhemmin.
"En voinut kuvitellakaan, että sinulla oli niin paha olla."

Tempest tuijotti Tiarnania kauhuissaan. Syke tuntui hätäiseltä. Hän halusi tehdä jotain vakuuttaakseen miehen toisin, sanoakseen, että kaikki oli hyvin, ei syytä huoleen.
Mutta hän oli sairaalassa. Hän oli ollut sairaalassa kaksi viikkoa. Koska oli hypännyt ja halunnut kuolla.
Hän painoi katseensa.
"Minä... Minä en tiedä, mitä ajattelin."

Kone alkoi piipata nopeammin.
Tiarnan kohotti päätään ja sipaisi naisen poskea.
"Rakas, ei mitään hätää", hän vakuutti pehmeällä äänellä.
"Sinun täytyy nyt vain saada voimasi takaisin. Sitten voimme alkaa selvittää, mikä sai sinut..."
Ääni särkyi.

Särkyvä ääni repi häntä. Rakas, rakas Tiarnan. Ja hän tunsi olonsa tuskallisen avuttomaksi.
Oliko hän kuvitellut voivansa olla aiheuttamatta enempää tuskaa?
"Tiarnan", hän vetosi onnettomana ja nosti uudelleen kipsatun käden koskettamaan miehen kasvoja.
"Olen niin kovin pahoillani."

Tällä kertaa Tiarnan ei siirtänyt kättä pois.
Hänen oli suljettava silmänsä hetkeksi, kerättävä itseään.
"Rakas, ei sinun tarvitse olla", hän vakuutti, avatessaan silmänsä. Hän painoi suudelman naisen ohimolle, untuvaisten hiusten joukkoon.
"Meidän täytyy vain tehdä kaikkemme, ettei tämä pääse toistumaan."

Mitä ikinä hän olikaan ajatellut, se oli epäonnistunut surkeasti. Tempest katseli Tiarnania ahdistunein silmin ja toivoi, että olisi voinut vetää miehen halaukseen.
Mitä hän voisi sanoa? Kaikki kuulosti typerältä. Hän oli yrittänyt kuolla.
"En halunnut jättää sinua."

Tiarnan olisi halunnut vastata siihen jotakin.
Minä tiedän.
Mutta tiesikö hän todella? Eivätkö ihmiset tehneet... typeriä juuri siksi, että halusivat pois jostakin?
Pois elämästä, joka oli liian tuskallinen.
"Sinä tulet kyllä kuntoon, se on nyt tärkeintä."

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1518
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   Ma Helmi 26, 2018 5:36 pm

Tempest tutki Tiarnanin myrskysilmiä ahdistuneena. Kuinka vakuuttavalta hän kuulosti? Hän oli hypännyt kuolemaansa, vaikka nyt muistikuvat olivatkin utuisia.
"Oletko sinä kunnossa?" hän kysyi hiljaa, yrittäen estää levotonta sykettä kiihdyttämästä myös vaikeaa, rahisevaa hengitystä.

Tiarnan epäili, että pian sisään syöksyisi joku hoitajista ja ajaisi hänet pois, potilasta ei sopinut kiihdyttää liikaa.
Mutta hän ei halunnut nousta pois, kun viimein saattoi olla aivan lähellä.
Hän oli hetken hiljaa, tutki kultaisia silmiä.
"Ei, en ole. Mutta tulen olemaan. Me molemmat tulemme olemaan."
Hän vei kätensä silittämään Tempestin poskea.
"Sinun täytyy levätä."

Oliko se hänen syytään? Todennäköisesti. Muistiinpano tulevia sukupolvia varten: jos päätät surmata itsesi, onnistu. Epäonnistuminen tuottaa taatusti moninkertaisen määrän tuskaa. Mitä hän voisi sanoa?
Tempest silitti miehen poskea kylmin, kömpelöin sormin. Hän ei tarvinnut lepoa.
"Olen pah- voisinpa tehdä jotain."

"Keskity vain keräämään voimiasi ja paranemaan", Tiarnan vetosi lempeästi.
"Että pääset kotiin. Kissoillakin on ikävä kuningatartaan."
Hänen olisi pitänyt ymmärtää kuvata Emmielle videota hölmöistä otuksista, se olisi ehkä piristänyt steriilissä sairaalahuoneessa.
"Onko sinulla kipuja?"

Kuinka paljon Tiarnaniin sattui? Ajatus rusensi hänen sydäntään kasaan. Mitä hän oli ajatellut?
"Ei", Tempest valehteli ja soi miehelle pehmeän, rauhoittavan hymyn. Jokainen hengenveto oli raskas. Eläminen sattui.
"Olen vain... En halunnut tuottaa kenellekään tuskaa tai huolta. En enempää."

Tiarnan oli tuntenut Tempestin niin pitkään, ettei enää osannut uskoa tämän vakuutusta siitä, ettei tehnyt kipeää.
Mutta hän ei inttäisi siitä nyt.
Ei, kun nainen oli hereillä pitkästä aikaa. Kun he saattoivat keskustella.
"Minä tiedän sen", hän vakuutti käheästi.
"Toivon vain, että voisit tästedes puhua minulle. Mistä tahansa, mitä sinulla on sydämellä."

Tempest tutki harmaita myrskysilmiä levottomana.
Puhua. Se kuulosti ajatuksena yksinkertaisena, mutta mitä hän voisi sanoa? Hänen ajatuksensa kuulostivat surullisilta, typeriltä ja suorastaan naurettavilta hänen päänsäkin sisällä.
"Voitko sinä puhua minulle?" hän kysyi. Kipsattu käsi painui alas, kun hän turhautui ponnistukseen, jota sen kannattelu vaati.
"Mistä tahansa, mitä sinulla on sydämellä?"

Tiarnan siirsi oman kätensä silittelemään kipsin alta pilkistäviä sormia.
Oli oltava rehellinen, eikö niin? Eikö se ollut yksi syistä, jotka olivat ajaneet heidät tähän tilanteeseen?
He eivät olleet puhuneet.
"Luulen, etten ole ollut siinä kovinkaan taidokas", hän myönsi pahoitellen.
"Mutta minunkin on voitava puhua sinulle. Jotta voimme molemmat alkaa voida paremmin."

Olisipa hän voinut punoa sormensa Tiarnanin käteen. Mutta kipsiin kahlittu käsi oli kovin kömpelö. Keskimmäiset sormet olivat edelleen kahleissa otettuaan osumaa Samuelin kasvoista.
"Toivon, että puhut minulle", Tempest vastasi vetäen syvään henkeä, vaikka keho valitti.
"Kertoisit vaikka, kuinka sinä voit."

Tiarnan tutki Tempestin kasvoja katseellaan.
Menetyksen pelko ei ollut vieläkään väistynyt, se oli pesiytynyt kipeänä kylkiluiden alle. Hän ei ollut varma, katoaisiko se milloinkaan.
Saapunut puhelu kummitteli edelleen.
"Minä puhun sinulle", hän lupasi, ja kosketti naisen ohimoa huulillaan.
"Olen vain väsynyt."

Väsymystä oli monenlaista. Väsynyt, koska ei ollut saanut levätä kunnolla? Väsynyt, koska oli joutunut pelkäämään kaksi viikkoa? Tai ehkä paljon kauemminkin. Väsynyt siihen, kuinka vaikea ja rikkinäinen hän oli?
"Ehkä voisit yrittää nukkua hetken", Tempest ehdotti hiljaa ja piirsi katseellaan miehen rakkaita kasvonpiirteitä.

Juuri ja juuri huomattava hymy kohotti Tiarnanin suupieltä, yltämättä vielä aivan levottomiin, lääkkeen jäljiltä hieman utuisiin silmiin.
"Nukuin koko viime yön", hän vastasi hellästi.
"Kuluneet kaksi viikkoa ovat vain olleet rankkoja."
Tuntui väärältä sanoa niin, valittaa omaa kurjaa oloa, mutta eikö Tempest ollut toivonut sitä? Että hän puhuisi.
"Mutta selviän kyllä. Miltä sinusta tuntuu?"

Rakas Tiarnan.
Mitä hän oli ajatellut? Mitä hän oli tehnyt rakkailleen? Ahdistus kylmäsi hänen vatsaansa.
"Olen pahoillani", hän kuiskasi katsellen miestä onnettomana.
"En koskaan halunnut satuttaa sinua tai tuottaa sinulle huolta." Ehkä hän oli sanonut niin ennenkin. Eikä hänen sanoillaan tainnut olla paljoa painoarvoa, kun hän teki silti niin. Jatkuvasti.
"Olen... En tiedä... Ajatukseni ovat sekaisin."

"Minä tiedän, Em. Olen pahoillani, että jouduit olemaan yksin ajatustesi kanssa."
Tiarnan ei antaisi sen toistua. Hän pitäisi huolen siitä, ettei Tempest enää koskaan joutuisi niin synkkään paikkaan.
Ei ollut varma, kuinka sen tekisi, mutta jotenkin.
Hän ei epäonnistuisi toista kertaa.
"Olisiko jotakin, mitä haluaisit minun tuovan sairaalaan? Jäätelöä? Jotakin juotavaa? Suunnittelin salakuljettavani kissat tänne, mutta se ei taitaisi olla viisasta."

"Ole kiltti. Sinulla ei ole mitään pahoiteltavaa", Tempest vetosi ahdistuneena. Ei kai hänen perheensä yrittänyt löytää syytä itsestään? Hän oli ollut typerys. Hyvin, hyvin väsynyt typerys.
Hän pudisti päätään kiltille tarjoukselle.
"Haluaisin vain, että huolehdit itsestäsi. Nukut ja syöt ja tapaat ystäviäsi."

Totta kai hänellä oli.
Mutta ehkä siitä ei kannattanut jankuttaa juuri nyt. Ei, kun Emmie oli vasta herännyt.
Tarvitsisi vielä paljon, paljon lepoa, jotta olisi riittävän hyvässä kunnossa palaamaan kotiin.
"David toi pizzaa tullessaan", Tiarnan hymähti pehmeästi ja silitti Tempestin hiuksia.
"Olen syönyt ja nukkunut."
Ystävien tapaaminen suuremmalla mittakaavalla tuntui tällä hetkellä hyvin... raskaalta.
"Myös Eli ja Aida lähettivät terveisiä."

Tempestillä oli kamala tunne, että hänen tekonsa levisi laajemmallekin kuin vain niihin läheisiin, jotka olivat kai joutuneet vartomaan sairaalalla kaksi viikkoa.
Kaksi viikkoa.
Se oli pitkä aika olla huolissaan ja viipyä sairaalalla. Hän oli katsellut perhettään vuosia, vaihtamassa vuoroja hänen sänkynsä vieressä, työntämässä omat tunteensa ja oman elämänsä syrjään. Hymyilemässä sinnikkäästi, jotta hän ei tuntisi oloaan kurjaksi.
Hänen teki mieli pyytää uudelleen anteeksi, mutta sanat taisivat menettää jo merkityksensä.
"He ovat kaikki hyvin ystävällisiä", hän sanoi hiljaa ja painoi katseensa.

Ja tulevat varmasti mielellään katsomaan sinua, kunhan voit paremmin.
Mutta oliko niin turvallista sanoa? Aiheuttaisiko se Tempestissä vain paineita ja ahdistusta siitä, että pitäisi jaksaa olla sosiaalinen, kun ei todella jaksanut?
Hänen pitäisi todella lakata ajattelemasta naisen puolesta.
Tiarnan ei kuitenkaan joutunut valinnan eteen, sillä ovi avautui ja Muriel astui sisään.
Yhtä kalpeana ja väsyneenä kuin hänkin, poskien luusto veistoksellinen luusto selvemmin erottuen.
Hymy siristi silti tummat silmät, kun Tiarnan aikoi kohottautua istumaan.
"Ole siinä vain, tulin vain katsomaan, miten lempisiskoni jaksaa", nainen hymähti, seisahtuen vuoteen viereen.
Hän pyyhkäisi siskonsa otsaa sormenpäillään.
"Hei, Emmie."

Ahdistus viipyi kylmänä ja kipeänä hänen suonissaan, sekoittui laskevan kuumeen kipuun. Hän tuntui aiheuttavan sietämättömän paljon huolta ja hätää ympärilleen. Satutti läheisiään. Petti odotuksia.
Tempest sulki hetkeksi silmänsä hillitäkseen nousevan tunnemyrskyn. Hän ei tiennyt, jaksaisiko keho selviytyä siitä, kun hengittäminen oli näin raskasta.
Ja sitten Murielkin oli siinä.
"Hei", hän tervehti hiljaa. Murielin kohtaaminen sai pelon kouraisemaan hänen vatsaansa. Mitä Murielkin ajattelisi? Mitä hän oli ajatellut?
Toivoton typerys.

Muriel hymyili ja kumartui suukottamaan Tempestin poskea.
"Mukava nähdä, että olet hereillä", hän huomautti pehmeästi, ja vajosi hetkeksi istumaan varmaankin Eleanorin hylkäämälle tuolille sängyn viereen.
Todella hereillä, niin että joku katsoi takaisin kultaisista silmistä. Ei vain kuumeen runtelema kuori, jonka mieli vaelsi jossakin kaukana.
Muriel tarttui sisarensa kipsattuun käteen silittääkseen sormia.
"Millainen olo?"

Tempest ei ollut varma tunteako olonsa turvalliseksi vai levottomaksi Tiarnanin ja Murielin välissä.
Kauhu siitä, mitä hän oli aiheuttanut teollaan, vaani hänen mielensä perukoilla ja uhkasi saada hänet hyperventiloimaan. Kaksi viikkoa. Sinä typerys.
"Olen kunnossa", hän hymyili sisarelleen, kultaisten silmien katse ahdistuneena harhaillen. Hänen pitäisi päästä kotiin. Vapauttaa ihmiset vartomasta sänkynsä viereltä.

Murielin kulmat kurtistuivat huolestuneesti, ja Tiarnan kohottautui varovasti istumaan omalla puolellaan sänkyä, yrittäen olla sotkeutumatta johtoihin tai piuhoihin, yrittäen olla satuttamatta Tempestiä.
Kultaisiin silmiin oli ilmestynyt ahdistunut katse.
Miksi?
Muriel vei kätensä silittämään siskonsa hiuksia.
"Tahdotko, että menen?" hän kysyi pehmeällä äänellä. Kaikki puhuivat aina sairaalassa pehmeästi, paitsi silloin kun huusivat lääkäreille tai omaisilleen.

Tempest pudisti päätään ja katsahti istumaan kohottautunutta Tiarnania hermostuneena. Mitä hänen oli tarkoitus tehdä?
Sinä yritit surmata itsesi, typerys. Ajatus ei tuntunut sopivan hänen päähänsä. Se oli... Käsittämätöntä. Samoin todellisuus, missä hän kohtasi kaikki rakkaansa tehtyään niin.
Tempest laski kätensä Tiarnanin kädelle tasaten hengitystään ja katsahti Murielia levottomana.
"Minä... Olen vain pahoillani."

Tiarnan jäi istumaan vuoteen laidalle, pitkät jalat kömpelösti laidan vierestä pujotettuina.
Murielin kulmat painuivat hieman lisää, mutta hän pudisti päätään.
"Älä enää ikinä tee niin, okei?" hän vannotti, tummat silmät kostuen.
"Älä enää säikäytä meitä tällä tavalla."

Kultaisten silmien katse vaelsi Tiarnanista Murieliin, kun syke kohosi levottomana. Mitä hän oli ajatellut? Mitä hän oli ajatellut?!
Ja se, mikä pelotti häntä eniten, oli epävarmuus siitä, katuiko hän sitä, että oli yrittänyt vai sitä, että oli epäonnistunut.
Murielin silmät kostuivat, ja Tempest tunsi hädän nostavan päätään. Hän ei varmaan saisi ponnisteltua itseään edes istumaan voidakseen halata sisartaan kunnolla.
"Olen pahoillani", hän kuiskasi uudelleen katsoen Murielia anoen ja tarttuen terveellä kädellään Tiarnanin paitaan kuin peläten miehen katoavan.

Tiarnan oli nousemassa seisomaan, mutta Emmien pieni käsi hänen paidallaan pysäytti liikkeen.
Ehkä hänen läheisyytensä ei satuttanut juuri nyt. Ehkä sen ei tarvitsisi satuttaa enää lainkaan.
Kaikki aikanaan.
"Minä tiedän sen, kultapieni", Muriel vakuutti.
"Mutta sinun täytyy luvata, ettet tee niin enää uudelleen."

Hengitys yritti kiihtyä, ja Tempest kamppaili sitä vastaan. Murtuneet kylkiluut ja keuhkokuumeen rasittama keho eivät suhtautuisi ymmärtäväisesti. Ote paidasta kiristyi, ja Tempest katsahti Tiarnania pyytäen, veti miestä takaisin viereensä.
Murielin vaatima lupaus ei ollut kohtuuton. Hän käänsi katseensa takaisin sisareensa, kylmä ahdistus vatsassaan.
"Minä lupaan."

Tiarnan epäröi hetken, mutta painautui sitten hyvin varovasti takaisin Tempestin viereen.
Veisi aikaa, ennen kuin hän voisi taas todella vetää naisen syliinsä, painaa tämän rintaansa vasten. Kissojen määkiessä ja kiipeillessä heidän päällään.
Muriel kumartui painamaan uuden suudelman Tempestin otsalle.
"Kaikki on hyvin, Em. Se riittää."

Tempest katsoi vuoroin Murielia ja Tiarnania. Miten hän toivoi, että olisi voinut vain lähteä kotiin, olisi voinut painautua Tiarnanin syliin ja unohtaa, mitä oli tapahtunut. Mitä oli yrittänyt tehdä.
Hän tarttui epäröiden miehen käteen, raahasi sen lähemmäs ja halasi sen terveellä kädellä rintaansa vasten kuin lohtuhuovan. Kalpea varjo oikeasta halauksesta.
"Kuinka sinä voit?" hän kysyi katsahtaen Murielia onnettomana.

Tiarnan pelkäsi, että hänen kätensä satuttaisi aaltojen runnomaa kehoa. Mutta Tempest tuntui tarvitsevan sitä, toivottavasti sai lohtua hänen läheisyydestään. Ei ahdistuisi siitä.
Olisi pidettävä huoli siitä, että Tempest saisi kaiken tarvitsevansa avun. Että naisella olisi joku, jonka kanssa käydä läpi asioita, joita tämä ei halunnut kertoa hänelle.
Hän vilkaisi Murielia - kuluneet päivät eivät olleet olleet helppoja - mutta nainen ei antanut sen näkyä kasvoillaan, silmien alle syöpyneitä varjoja lukuun ottamatta.
"Riittävän hyvin", hän vakuutti ja silitti siskonsa kipsatun käden sormia.
"Hölmö veljesi meni tipahtamaan hevosen selästä, mutta hän on kunnossa."

Mitä kaikkea kahdessa viikossa ehti tapahtua? Muriel ei näyttänyt hyvältä. Oliko Laurie, rakas Laurie satuttanut itsensä?
"Onko hän kunnossa?" Tempest kysyi ja veti Tiarnanin käden lähemmäs kaulataivettaan, missä saattoi tuntea sen ihoaan vasten ja haistaa sen tutun, rakkaan tuoksun, hipaista sen kämmenselkää vaivihkaa huulillaan. Ehkä miehen käsi oli kylmä tai sitten hän oli edelleen kuuma kuumeesta.

Muriel puhahti hiljaa.
"Täysin kunnossa, kolautti vain nenänsä ja hartiansa ja ehkä vähän ylpeytensä", hän vakuutti hyväntuulisesti ja tutki sisarensa siroja sormia.
"Pitäisi pitää taas tyttöjen ilta. Voisin lakata kyntesi. Kunhan olet kunnossa."
Tiarnan tutki Emmien kasvoja katseellaan ja silitti tämän leuansyrjää peukalollaan.

Hevosten kanssa saattoi sattua pahasti. Muriel oli siitä hyvä todiste. Mutta varmasti sisar olisi kertonut hänelle, jos Lauriella olisi hätä? Ei yrittäisi suojella häntä totuudelta, niin kuin äiti luultavasti teki. Kiersi hauraan, sairaan lapsensa pumpuliin suojaan maailmalta.
"Toivottavasti häneen ei sattunut", Tempest totesi ja katsahti silmäkulmastaan miestä, joka olisi ansainnut paljon, paljon, paljon enemmän.
"Kuinka sinä oikeasti voit, Muriel?"

"Voit kysyä häneltä itse, kun hän palaa kahviosta. Nenäkin on yhä suorassa, joten senkään puolesta ei ole mitään hätää", Muriel vakuutti silmät tuikahtaen.
Totta kai hänkin huolehti veljestään, mutta pienet haaverit eivät enää jaksaneet hätkähdyttää. Eivät, kun he olivat joutuneet niin pitkään pelkäämään Tempestin hengen puolesta. Vuosia. Ja nyt taas uudelleen.
Hänen hartiansa painuivat hieman alemmas.
"Olen nähnyt parempiakin päiviä", nainen myönsi, toista olkaansa kohauttaen. Päiviä, jolloin häntä ei ollut revitty roskalehtien otsikkoihin.
"Raskaus kiusaa."

"Onko Lauriekin täällä?" Tempest kysyi tietämättä ollako onneton vai riemuissaan. Hän näki veljeään aivan liian harvoin. Nyt tapaamisen olosuhteet vain olivat groteskit. Millainen typerys hän oikein oli?
Toivottavasti Laurie ei ollut joutunut itkemään liikaa.
"Olen pahoillani. Pidäthän sinä itsestäsi huolta?"

"Kyllä, veljesi tuli käymään", Muriel vastasi, ja kiiruhti lisäämään, ennen kuin Tempest ehtisi tuntea olonsa syylliseksi:
"Hän ei kuitenkaan voi ratsastaa tällä hetkellä olkapäänsä takia, joten samahan se on viettää pieni loma isossa kaupungissa."
Niin kuin Lawrence olisi suostunut poistumaan sairaalalta hotellia kauemmas. Mutta nyt kuumeen pahin terä oli alkanut taittua, ja kaikki tulisi kuntoon.
"Pidän, pidän. Olen vain tavallistakin kärttyisempi ämmä, tiedäthän sinä, millainen olen ilman aamiaista."

"Puhut itsestäsi rumasti", Tempest totesi ja silitti hajamielisesti Tiarnanilta varastamaansa käsivartta tippaan kahlitulla kädellään. Kaikki hänen rakkaansa.
Mitä hän oli ajatellut?
"Etkö voi syödä aamiaista?" Hänen ajatuksensa säntäilivät hermostuneina ja sumeina. Mutta sitä kai raskaus teetti, eikö?

Muriel naurahti ja pudisti päätään.
"Ei, minä syleilen sitä, että olen kärttyisä ämmä, ja olen melko varma, että sinunkin pitäisi. Kärttyisästä isosiskosta voi olla monenlaista hyötyä", hän vakuutti ja vilkaisi Tiarnaniin, joka vastasi katseeseen viattomalla naamalla.
Hän oli saattanut höykyttää miestä melkoisesti silloin, kun he olivat tavanneet ensimmäisen kerran. Mutta hän ei ollut suostunut luovuttamaan pikkusiskoaan kenen tahansa huomaan.
Ei enää.
"Tällä hetkellä ei oikein tee mieli", hän myönsi, ja sukaisi hiuksia pois Tempestin otsalta.
"Mutta kyllä se siitä helpottaa. Sinun pitäisi yrittää nukkua vielä vähän, kultapieni, niin pääset taas takaisin jaloillesi."

Tempest ei halunnut nukahtaa. Kaikki rakkaat hänen ympärillään näyttivät olevan enemmän tai vähemmän uupuneita tai rikki. Ehkä olivat pitäneet hänestä huolta edelliset kaksi viikkoa. Eikö ollut hänen vuoronsa pitää huolta muista?
Hän katsahti Tiarnania levottomana ja käänsi katseensa sitten takaisin Murieliin. Kuinka huonosti sisar todellisuudessa voi? Nainen ei näyttänyt hyvältä.
"Haluaisin nähdä Laurien." Nähdä, että veli oli elossa. Ehkä oli turha toivoa, että kukaan olisi kunnossa.

Muriel sipaisi siskonsa otsaa peukalollaan.
"Ja Laurie haluaa ehdottomasti nähdä sinut", hän vakuutti hymyillen.
"Voin käydä etsimässä hänet, jos tahdot. Haen samalla itselleni jotakin syötävää, tahdotko sinä jotakin, Tiarnan?"
Tiarnan pudisti päätään. Hän ei tarvinnut mitään nyt, kun Emmie oli hereillä. Jossain vaiheessa hän voisi vaeltaa kahvioon syömään mauttoman voileivän kitkerän teen kanssa.

Katse vaelsi levottomana Murielin ja Tiarnanin välillä. Totta kai hän halusi nähdä Laurien. Hän halusi kerätä rakkaansa lähelleen ja jotenkin korjata särkemänsä, puhaltaa pois kivun ja yrittää muuttaa mennyttä. Vaikka se kai oli vielä mahdotonta.
"Tahdon", hän sanoi ja puristi Tiarnanin kättä sydän levottomana pamppaillen. Kaikki hänen rakkaansa. Hän nosti kättä ja painoi suudelman sen kämmenselälle.

Muriel nyökäytti päätään ja nosti hellästi kipsattua kättä painaakseen kevyen suudelman sisarensa sormille.
"Minä käyn etsimässä hänet", hän lupasi ja nousi seisomaan, kietoen pitkää neuletakkiaan paremmin ympärilleen ennen kuin suuntasi käytävään etsiäkseen heidän veljensä.
Tiarnan sipaisi Emmien poskea sormenpäillään.
"Ethän rasita itseäsi liikaa?"

Tempest käänsi päänsä ja katseli Tiarnanin kasvoja levottomana. Hän tutki myrskynharmaita silmiä ja tunsi hermostuneen piston sydämessään. Voisiko hän syyttää miestä, jos tämä ei halunnut olla hänen luonaan?
Puhu.
Mutta mitä hän voisi sanoa?
"Jos haluat lähteä, minä ymmärrän."

Tiarnanin kulmien väliin ilmestyi huolestunut juova.
"Em, vastahan minä palasin sairaalalle", hän huomautti pehmeästi, ja sukaisi vaaleita hiuksia pois naisen otsalta.
"En ole lähdössä minnekään. Jos tahdot omaa rauhaa, voit käskeä minut käytävään."
Hän oli käynyt kotona syömässä ja nukkumassa, hän pärjäisi kyllä, aikuinen mies.
Ellei Emmie sitten puhunut suuremmassa mittakaavassa... Eihän?

Tempest tutki miehen silmiä voimatta rauhoittaa hermostunutta lepatusta sisällään. Kylmyys levisi suonissa.
Luoja hän halusi pois täältä. Hän ei halunnut olla kahlittuna sänkyyn, kun perhe joutui kerääntymään hänen ympärilleen. Mitä hän oli ajatellut?
"Minä ymmärtäisin kyllä", hän sanoi, mutta halasi varastamaansa käsivartta onnettomana, osaamatta päästää siitä irti.

Tiarnan antoi käsivartensa levätä Tempestin halattavana, yrittäen kannatella sitä niin, ettei ruhjoutuneeseen rintakehään sattuisi.
Hän tunsi ärtymyksen nostavan päätään, mutta eikö ollut vain hyvä, että nainen puhui tunteistaan? Vaikka tämä päätyisi jankkaamaan siitä, pitäisikö hänen lähteä. Mutta hehän puhuivat vain tästä sairaalahuoneesta, josta oli kahden viikon aikana tullut heidän elämiensä keskiö? Eikö niin?
"Lähden vain, jos haluat minun lähtevän."

Tempest katsoi miestä hetken levottomana, ennen kuin käänsi katseensa kattoon. Hän yritti turhaan estää hengitystään kiihtymästä. Monitorit piipittivät kiihtyen hänen korvassaan ja saivat ikävöimään hiljaisuutta niin, että hän oli voida pahoin.
"Haluan pois täältä", hän sanoi puristaen silmänsä kiinni. Kylki vihloi kiihtyvistä henkäyksistä, koko rintakehä tuntui olevan lopenuupunut työskentelemään hänen puolestaan.

Laitteiden kiihtyvä piippaus sai Tiarnanin nousemaan pois vuoteelta. Hän otti kipsiin kahlitun käden omaansa ja kurkotti kohti hoitajien kutsunappia.
"Shh, rakas, ei mitään hätää", hän rauhoitteli hiljaisella äänellä.
"Kuume on jo melkein laskenut, ei mene enää kauaa."
Hän oli typerä luvatessaan niin, sillä keuhkokuumeesta ei toivuttu noin vain.
"Hengitä ihan rauhassa."

Tempest puristi silmänsä kiinni.
Mitä hän oli tehnyt perheelleen? Miksi hän oli jälleen sairaalassa? Tiarnan oli poissa, ja hän tunsi olonsa sietämättömäksi.
Ahdistus nousi tukehduttavana. Hän oli vain halunnut olla satuttamatta ihmisiä enempää.
Luojan tähden, kokoa itsesi edes hetkeksi.
Hän veti syvään henkeä, vaikka se vihloi kylkeä, avasi silmänsä ja soi Tiarnanille rauhoittavan hymyn.
"Kaikki hyvin."

Tiarnanin katse tutki Tempestin kasvoja levottomana.
Mittarin tasaiseksi muuttuva piippaus kummitteli hänen mielessään. Tulisi kummittelemaan ikuisesti.
"Onko sinulla kipuja?" hän varmisti, silittäen sormia peukalollaan.
"Saatko hengitettyä?"

"Saan hengitettyä", hän vastasi ja kosketti tippaan kahlitulla kädellään rintakehäänsä. Hän sai hengitettyä, vaikka se sattui. Ehkä se oli sopiva ratkaisu typeryydestä.
Ehkä olisi lohdullista nukahtaa, paeta hetkeksi yhä rajumpina ja pelottavampina nousevia ajatuksia. Tuntuiko tältä muistakin, jotka halusivat kuolla ahdistuksen hetkellä ja tajusivat sitten selvinneensä?
Hänen unimaailmansa oli kaunis.
Hengitä ja hymyile. Kaikki järjestyisi kyllä.
Hetken hän tasapainoili kahden vaihtoehdon välissä. Hänen pitäisi pyytää Tiarnania lähtemään – viettämään iltaa ystävien kanssa, makaamaan sohvalla hyvän elokuvan ja noutoruoan kanssa, lukemaan mukaansatempaavaa kirjaa – jotain muuta kuin istumaan hänen sänkynsä vieressä.
Puhu.
"Voisitko- Voisitko tulla takaisin viereeni?"

Tiarnan oli vastaamassa, kun huoneen ovi avautui ja sisään astui hoitaja, joka oli tullut heille varsin tutuksi kuluneiden kahden viikon aikana. Ystävälliset, ruskeat silmät, jotka lupasivat, että kaikki kääntyisi varmasti hyväksi.
"Voin tulla viereesi heti, kun on varmaa, että kaikki on kunnossa", hän lupasi ja kumartui painamaan suukon Tempestin otsalle samalla kun hoitaja tarkisti laitteiden lukemia.

Tempest tunsi aina huonoa omaatuntoa siitä, miten vierasti sairaanhoitajia. He olivat varmasti hyviä ihmisiä ja hyviä työssään, eikä hänen pavlovmaisessa vierastuksessaan ollut mitään henkilökohtaista.
Hän piti katseensa Tiarnanin kasvoissa, kun ystävälliset kädet työskentelivät koneiden parissa. Rakas, rakas Tiarnan.
Tiesikö mies, mitä merkitsi hänelle? Hän oli varmasti näyttänyt sen hyvin huonosti. Ja mies olisi ansainnut niin paljon enemmän.
Mutta jos Tiarnan halusi hänet, eikö hän saisi olla onnellinen?

Kaikki oli hyvin, toistaiseksi.
Tiarnan kiitti sairaanhoitajaa nyökkäyksellä, kun tämä lähti jatkamaan töitään. Siirrettyään muutaman johdon uudelleen syrjään hän kiipesi takaisin vuoteelle ja asettui Tempestin viereen.
"Jos kuume pysyy kurissa, voisit tulla pian kotiin", hän totesi hellästi. Tempesti inhosi sairaaloita, kotiympäristö tekisi tälle varmasti hyvää. Edistäisi toipumista paljon paremmin kuin sairaalasänkyyn sidottuna makaaminen.
He voisivat vaikka tilata kotiin hoitajan, jos se siitä olisi kiinni.
"Kissat ilahtuisivat."

Hän olisi tervetullut kotiin. Heillä olisi yhteinen koti, ainakin vielä.
Tempest siirsi itseään niin, että saattoi olla lähempänä Tiarnanin rintaa, painaa nenänsä hetkeksi paitaa vasten. Ja sen lohdullinen tuoksu sai hänet asettumaan kyljelleen, jotta hän voisi kiertää kipsatun kätensä Tiarnanin vyötärölle ja painautua lähemmäs.
Miten hän ikävöi miestä. Mitä hän oli ajatellut?
"Toivon, että jäät."
Vaikka hän oli vaikea ja rikkinäinen ja toivoton typerys, ja Tiarnan olisi ansainnut enemmän. Hän toivoi, että mies jäisi.

Tiarnan katsoi hieman huolissaan asennonvaihdosta, mutta kai Emmie itse tiesi, milloin teki kipeää?
Hän siirsi omaa kättään hyvin varovasti, tarjoten kainaloaan naiselle. Jos tämän olo olisi siinä edes pikkuisen helpompi.
Hänen sydämensä tuntui särkyvän, kun nainen pyysi häntä jäämään. Oliko se ensimmäinen kerta?
"Minä jään", hän lupasi käheästi, painaen suukon vaaleiden hiusten joukkoon.

Vastaus oli saada hänet itkemään.
Tempest potki alas ahdistuksensa ja painoi kasvonsa vasten miehen rintaa. Paita tuoksui tuskallisen tutulta, niin rakkaalta, että sydäntä särki. Hän toivoi, että olisi voinut silittää miehen selkää, mutta kyljen yli nostettu kipsi ei taipunut, vaan törrötti kömpelösti suorana.
Hänen olisi tehnyt mieli sanoa jotain muutakin, mutta hän pelkäsi, että jotenkin sanat vääristyisivät taas ja satuttaisivat miestä.
Sen sijaan hän vain halasi Tiarnania tiukemmin.
Minä rakastan sinua.

Tiarnan sen sijaan saattoi silittää Tempestin selkää hellin, rakastavin sormin.
Ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon. Vielä koittaisi se päivä, kun hän voisi sulkea naisen kunnolla syliinsä.
Niin kuin David oli sanonut, kaikki kääntyisi vielä hyväksi.
"Rakastan sinua", hän kuiskasi hiljaa vaaleiden hiusten joukkoon.
"Kaikki tulee vielä olemaan hyvin."

Tempest hengitti syvään Tiarnanin tuoksua, niin syvään kuin murtuneet kylkiluut antoivat sumentamatta hänen silmiään.
Hän kallisti päänsä taakse, jotta saattoi nähdä miehen kasvot ja myrskynharmaat silmät.
"Minä rakastan sinua", hän sanoi.
Vaikka hänellä ei ehkä olisi oikeutta sanoa niin tekemänsä jälkeen. Se oli kuitenkin tuskallisen totta.

Tiarnan vastasi kultaisten silmien katseeseen.
Hänen Emmiensä tuntui palanneen ensimmäistä kertaa onnettomuuden jälkeen. Silmät eivät olleet enää samalla lailla utuiset, vaikka väsymys paistoikin niistä vielä.
Tiarnan uskalsi toivoa, että kaikki tosiaan kääntyisi hyväksi.
Hän harkitsi hetken, ennen kuin hipaisi Tempestin huulia omillaan, hyvin varovasti.

Huulten kosketus sai Tempestin sulkemaan silmänsä. Perhoset heräsivät henkiin hänen vatsassaan, saivat hänet tuntemaan olonsa häkeltyneeksi ja onnelliseksi – kuten niin monta kertaa aikaisemminkin.
Hän suli väsymyksen ja kivun hillitsemään, mutta aitoon hymyyn ja avasi silmänsä, koskettaen Tiarnanin poskea kipsistä pistävillä sormillaan.
"Sinä saat minut näkemään tähtiä."

Hymy löysi tiensä myös Tiarnanin kasvoille, vaikka väsymys viipyikin myrskynharmaissa silmissä.
"Paina tähtikuviot tarkasti mieleesi", hän pyysi ja pyyhkäisi Tempestin poskea peukalollaan.
"Että osaat palata aina kotiin luokseni."
Hänen Emmiensä oli tullut takaisin. Mies ei ollut varma, missä asti tämä oli käynyt, millaisia kaukaisia maita nähnyt, mutta nyt Tempest oli täällä. Eikä toivottavasti enää lähtisi hänen luotaan, ei tällä tavalla.

Kotiin Tiarnanin luokse. Ajatus oli niin kaunis, että se oli saada silmät kostumaan.
Tempest kätki kasvonsa uudelleen miehen rintaa vasten. Hänen sydämensä tuntui särkyvän eikä hän ollut varma johtuiko se surusta vai onnesta. Tiarnan sai hänet melkein unohtamaan piipittävät koneet ympärillä, ihoon työntyvän neulan, johdot ja monitorit hänen ympärillään, sairaalan kuvottavan, steriilin hajun. Kutittavan sairaalakaavunkin.
Ehkä kaikki todella tulisi olemaan hyvin. Ehkä hänen rakkaansa voisivat antaa hänelle anteeksi. Ehkä varjo voisi jättää hänen mielensä.

Tiarnan keskittyi silittelemään Tempestin selkää ohuen sairaalakaavun läpi. Ei menisi kauaa, että nainen pääsisi kotiin. Että tämä voisi levätä heidän omassa sängyssään, kissojen ympäröimänä. Hänhän olisi nyt kotona, pitämässä naisesta huolta. Varmistaa, että mitä ikinä Tempest haluaisikin, tämä saisi sen.
Naisen tuttu tuoksu erottui juuri ja juuri sairaalan steriilin hajun läpi. Hänen olisi tehnyt mieli haudata kasvonsa kunnolla hiusten joukkoon, vetää syvään henkeä. Myöhemmin sitten.
Tiarnan oli vaipumassa unenkaltaiseen horrokseen, kun ovelta kuului kevyt koputus ja tummasilmäinen Lawrence kurkisti sisään.

Takaisin uneen vajonnut Tempest havahtui koputukseen ja hetken pohti, oliko maailma kääntynyt taas ylösalaisin. Ehkä hän kuului taas unimaailmaansa, sen sydäntäsärkevän kauneuden keskelle.
Mutta kun hän avasi silmänsä, sairaalahuone oli todellinen. Tiarnan oli hänen vieressään, lämpimänä, tuttuna ja todellisena, sai hänen sydämensä sykähtämään onnesta.
Niin sai myös ovelle ilmestynyt hahmo. Tempest vajosi selälleen, kylkiluut valittaen, ja katseli hetken unisin silmin veljeään. Hermostus kosketti vatsaa, mutta ei voinut estää kalpeita, pisamaisia kasvoja syttymästä hymyyn, kuten aina Laurien nähdessään.
"Hei", hän tervehti hiljaa ja kohotti kipsattua kättään miestä kohti.

Tummaan poolokaulusneuleeseen pukeutunut mies astui sisään ja sulki oven hiljaa perässään.
Tiarnan näytti olevan sikeässä unessa Tempestin vierellä, hengitti rauhallisesti kyljellään maaten.
Mutta sisko oli hereillä.
Hymy kohosi tummahiuksisen miehen huulille, kun hän asteli lattian poikki ja tarttui ojennettuun käteen. Pikkusiskon toinen käsi oli kipsissä, hänen omansa oli tuettu vartaloa vasten tummansiniseen kantositeeseen.
"Hei", Lawrence tervehti ja kumartui suukottamaan sisarensa pisamaisia poskia.
"Millainen olo?"
Hän piti äänensä matalana, antaakseen Tiarnanin jatkaa uniaan.

Tempest ei ollut varma, mikä oli sopiva vastaus tällaisessa tilanteessa.
"Olen kunnossa", hän sanoi pehmeästi hymyillen. Hän oli lakannut valittamasta kivusta noin 10-vuotiaana.
Laurien käsi oli kantositeessä. Tempest tutki lähelle kumartuvan veljensä tummia silmiä huolissaan ja olisi halunnut silittää poskea tai ihania, tummia hiuksia, mutta kipsattu käsi oli kömpelö ja painava, ja toinen hänen ja Tiarnanin välissä.
"Putosit hevosen selästä?"

"Tietenkin sinä olet", Lawrence naurahti pehmeästi, ja nykäisi tuolia lähemmäs istuakseen alas.
Sitähän Tempest oli aina vakuuttanut. Kaikki oli hyvin, kaikki oli kunnossa, ei ollut kipuja, ei tarvinnut huolestua. Jossakin vaiheessa sitä oli oppinut luottamaan enemmän omiin havaintoihin kuin siihen, mitä pikkusisko sanoi. Mutta tällä kertaa tämä tuntui olevan ensimmäistä kertaa todella tajuissaan.
"Suoraan naamalleni", mies vastasi, kuulostaen melkein ylpeältä.
"Tulen kuntoon, mitä nyt täytyy lepuuttaa kättä hetki."

Laurie-parka. Tempest katseli veljeään myötätuntoisena, kultaiset silmät pehmeinä.
Suoraan naamalleen. Se oli kai ainoa tapa, jolla hänen sisaruksensa sukelsivat alas hevosen selästä.
"Unohditko, että tarkoitus on pysyä satulassa?" hän kysyi lempeästi ja tunsi huolen kosketuksen katsoessaan kantosidettä.
"Sattuuko sinuun?"

Lawrence hieraisi kyömyä nenänvarttaan.
"Ratsuni taisi olla sitä mieltä, että tarvitsen hieman harjoitusta esteillä. Se auttoi ystävällisesti tekemällä täyspysähdyksen."
Hän silitti kipsin alta pilkistäviä sormia.
"Ei satu enää. Eikä sattunut silloinkaan, sain hiton hyvät lääkkeet. Ensiavun hoitajakin oli varsin viehättävä."

Tempest suli hymyyn ja yritti turhaan tarttua veljensä käteen, kun kipsistä esiin pistävät sormet eivät taipuneet tarpeeksi.
"Se kuulostaa ystävälliseltä", hän myönsi ja tutki Laurien kauniita kasvoja ja sielukkaita, tummia silmiä. Onneksi mies ei ollut satuttanut itseään pahemmin, niin kuin Muriel.
"Niinkö?"

Kun katsoi tarkkaan, saattoi nähdä valvomisen merkit. Tummat varjot silmien alla, toispuoleiset, pörröön suitut hiukset, jotka kielivät lyhyistä torkuista jollakin sairaalan penkeistä.
Lawrencen tummat silmät siristyivät hieman. Ehkä Tempest kaipasi piristystä sairaalan pysähtyneeseen arkeen, jota rytmittivät ainoastaan laitteiden piippaukset ja hoitajien käynnit.
"Kyllä vain, hyvin sievä", hän myönsi ja kumartui lähemmäs, salaliittolaisen elkein.
"Sain hänen numeronsa."

Valvomisen merkit eivät jääneet Tempestiltä huomaamatta. Ne olivat tuskallisen tuttuja hänen läheisissään. Niiden aikojen piti olla ohi.
Mutta Tempest hymyili silmät siristyen, turhautuneena kehonsa heikkouteen. Laurie sai varmasti kenen tahansa numeron. Yksi katse hänen veljensä tummista, sielukkaista silmistä ja naiset tuntuivat lumoutuvan niille sijoilleen.
"Olethan ollut kiltisti?" hän varmisti.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1518
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   Ma Helmi 26, 2018 5:36 pm

Lawrence kohotti kulmiaan.
"Minä olen aina kiltisti", hän vakuutti, ja kohotti sisarensa käden huulilleen painaakseen suudelman tämän sormille. Viime aikoina hänestä ei vain ollut oikein tuntunut siltä.
"Emme ole vielä ehtineet tavata, haluaisin järjestää ikimuistoiset ensitreffit."

Tempest soi Laurielle valovoimaisen hymyn, vaikka kipu nakersikin hänen energiaansa. Rakas, rakas veli. Toivottavasti hän ei ollut aiheuttanut Laurielle liikaa tuskaa.
"Olen varma, että teet niin", hän sanoi ja hipaisi miehen poskea sormellaan, kun Laurie kannatteli kipsattua kättä hänen puolestaan.
"Sinulla on uskomattoman ihania ajatuksia."

Lawrence hymyili pehmeästi.
Viime aikoina hän oli alkanut epäillä, ettei hän todellakaan ollut sitä, mitä naiset kaipasivat. Nämä tuntuivat haluvan jonkun rajun ja itsevarman, ja hän oli vain... Herkkä ja tunteellinen. Sellainen mies, joka osti kimpun ruusuja, tai neilikoita, tai mikä nyt lempikukka olikaan, ja järjesti kynttiläillallisen.
"Toivon tosiaan niin", hän myönsi, laskien kipsatun käden hellästi alas, jatkaen sormien silittämistä.
"Milloin tulet käymään pohjoisessa?"

Tempest oli varma siitä. Hänen veljensä oli uskomattoman hieno mies, ja hän odotti päivää, että Laurie löytäisi jonkun, joka näkisi sen ja vaalisi sitä. Intensiivisyyttä, jolla Laurie kohtasi ja koki maailman. Kaunista, herkkää sydäntä.
Hän räpäytti eksyneenä. Pohjoiseen. Sairaalan ulkopuolella odotti todellinen elämä, jonka hän oli kai yrittänyt jättää. Ei, sille ei olisi tilaa tässä huoneessa.
"En ole varma", hän vastasi, "heti kun mahdollista. Oletko sinä kunnossa?"

Lawrencen tummissa silmissä häivähti huoli, ja hänen kantositeeseen sidottu kätensä nytkähti avuttomana, kun se halusi siirtyä silittämään pikkusiskon otsaa. Heillä oli molemmilla yksi ehjä käsi.
"Tietenkin olen", mies vakuutti tummat silmät hymystä siristyen.
"Voisit tulla käymään tallilla, jos tahtoisit. Ja Muriel on muuten hankkinut joulun jälkeen uuden koiran, mainitsiko hän siitä? Älä kerro, että kantelin."

Oliko? Tempest ei ollut varma, milloin hänen perheensä puhui hänelle totta. Kaikki hyvin, kyllä tämä tästä. Älä sinä murehdi, keskity vain toipumaan. Joten hän yritti lukea läheistensä sanatonta kieltä.
"Ehkä? En ole varma. Kaikki on vähän... Sumuista", hän sanoi vaaleat kulmat painuen, "mutta tiedäthän sinä, etten koskaan kantelisi sinusta."

Lawrence naurahti pehmeästi.
"Ei mikään ihme, sinulla on ollut aika korkea kuume. Olet saattanut jutella merkillisyyksiä, mutta minä lupaan pitää ne tiedot itselläni, isoveljen kunniasanalla."
Miehen ilme pehmeni hieman.
"Minä tiedän, ettet koskaan tekisi niin. Et kertonut siitä, että vein sinut liian aikaisin keinumaan, tai siitä, että oli minun syytäni, kun satutit polvesi. Tai kun käytin sinua syöttinä päästäkseni puhumaan sille suloiselle tytölle..."

"Mitä merkillisyyksiä?" Tempest kysyi kohottaen kulmiaan. Hänellä ei ollut kuin hataria, unenomaisia muistikuvia edellisistä viikoista. Aika niitä ennen tuntui sekin kaukaiselta. Mutta tarinat heidän lapsuudestaan olivat eläviä ja rakkaita ja saivat Tempestin nauramaan, vaikka ääni vaihtuikin pian väsyneiden keuhkojen kuivaan yskänpuuskaan.
"Olisin ylpeästi syöttisi milloin tahansa, kyllähän sinä sen tiedät."

Lawrence pudisti päätään.
"Lupasin olla kertomatta", hän vakuutti, silmät ilkikurisesti tuikkien.
"Et mitään kammottavaa, vain salaisuuksia, joita kissat olivat sinulle kuiskineet."
Tummat kulmat painuivat huolestuneesti alas, kun Tempest alkoi yskiä. Myös Tiarnan havahtui hereille, nousten huolestuneena istumaan.
Lawrence ei hätkähtänyt, hipaisi vain sisarensa hartiaa, valmiina auttamaan tämän pystympään asentoon.
"Pidän sen mielessä, jos treffisuunnitelmani epäonnistuvat. Otatko juotavaa?"

Tiarnankin heräsi, ja Tempest tunsi katumuksen piston. Hän kosketti rauhoittavasti miehen reittä pyyntönä vajota takaisin alas ja jatkaa unia, niin hyvin kuin jaetussa sairaalasängyssä nyt saattoikaan nukkua. Hänen olisi pitänyt lähettää mies kotiin omaan sänkyyn.
Tempest pudisti päätään tarjoukselle juotavasta ja antoi päänsä levätä raskaana tyynyjä vasten, kun elämisen paino puski häntä alas.
"Millaisiinkohan vaikeuksiin joudun salaisuuksien kavaltamisesta", hän pohti hengittäen pinnallisesti, "kissat eivät ole anteeksiantavaisimpia olentoja."

Tiarnan tutki Tempestiä katseellaan, huolestunut juova kulmien välissä, mutta paneutui kuitenkin takaisin makuulle tämän vierelle. Ehkei työläs hengitys ollut hänestä kiinni, ehkä hänen läsnäolonsa rauhoittaisi.
Myös Lawrence tarkkaili Tempestin hengitystä, melkein liian tottuneesti. Joskus kauan sitten hän oli pyörtynyt aina neulan nähdessään, mutta ei enää. Kaikkea oppi sietämään.
"Olen varma, että tällä kertaa kissat ovat suopeita", Lawrence epäili.
"Kunhan saavat kuningattarensa takaisin."

Tippaan kahlittu käsi silitti Tiarnanin reittä rauhoittaen miten pystyi. Miten hän olisi vain halunnut halata miestä kunnolla, käpertyä tämän syliin. Mutta oman pään kannatteleminen oli ponnistus.
"Ehkä", Tempest soi Laurielle hymyn ja tutki veljensä kasvoja.
"On ihana nähdä sinua."

"Kuin myös, vaikka oletkin kunnioittanut läsnäoloani lähinnä nukkumalla", Lawrence hymähti.
"Voisit kyllä nukkua vielä vähän lisää. Jatkaa unia Tiarnanin kainalossa."
Hän sipaisi siskonsa otsaa, kokeili luontevasti, oliko kuume nousemassa.
"En loukkaannu."

Tempest katsahti Lauriesta Tiarnaniin autuaan tiedottomana yhteenotosta elämänsä miesten välillä. Niin itsekäs kuin toive olikin, hän oli kiitollinen Tiarnanista vieressään. Valtavan kiitollinen.
"Minä olen ihan kunnossa", hän vakuutti, haluamatta kadota takaisin uneen.
"Kerro minulle elämästäsi pohjoisessa."

"Tiarnania nukuttaa", Lawrence vetosi naurahtaen, saaden silmänsä sulkeneen miehen tuhahtamaan hiljaa.
Oli varmasti helpompi lepuuttaa silmiä kun tiesi, että joku muu valvoi ja vahti.
Hän otti sisarensa käden taas omaansa, piirteli kuvioita sormiin, kun kämmenselkä oli kipsin vangitsema.
"Mistä haluaisit kuulla?"

Tempestkin katsahti Tiarnania häivähdys hymyä suupielessään, jättäen sormensa viipymään miehen reidelle. Hahmo hänen vieressään tuntui melkein kipeän turvalliselta, täytti hänen mieltään muistoilla, joiden valossa hänen tekonsa oli entistä typerämpi.
"Mistä tahansa", Tempest vakuutti, "hevosista, joita tapasit. Unohdetuista paikoista ja tarinoista, jotka haluavat tulla kerrotuiksi."

"En nuku", Tiarnan vakuutti käheän unisesti, silmät tiukasti suljettuina. Hän sanoi samaa joskus kissoillekin, kun ne loikkasivat varoittamatta määkimään ja tanssimaan hänen päälleen. Tai kuvausavustajille, kun nämä tulivat herättelemään häntä tauolta.
Lawrencen silmät siristyivät hieman.
"Olisit paljon parempi löytämään ne tarinat", hän vetosi, päätään pudistaen.
"Mutta voin vakuuttaa, että Nyx - se siirtyy nyt takaisin Charlesin ratsastajalle - on ollut edellisessä elämässään prinsessa. Tai ehkä se on sitä edelleen? Kaunis, musta tamma, joka ei suostu menemään ulos sateella."

Tiarnan sai hänen sydämensä särkemään. Se, miten paljon hän rakasti miestä, oli saada ahdistuksen murtumaan vapaaksi, pakottaa hänet vastaamaan kysymykseen siitä, mitä hän oli tehnyt, mitä hän oli ajatellut.
Tempest katsahti miestä silmäkulmastaan ja olisi halunnut silittää tummia, hopean kirjomia hiuksia, mutta käsien nostaminen tuntui työltä. Hän oli toivonut, ettei joutuisi enää kokemaan tunnetta, jossa pelkkä hengittäminen oli uuvuttavaa. Mutta sen kai siitä sai, kun oli typerä.
”Niinkö?” hän kysyi kääntäen katseensa takaisin Laurieen.
”Pääsetkö sinä nyt takaisin Jackin luo?”

"Pääsen. Ovat varmaan ehtineet pilata poikani tässä ajassa", Lawrence vastasi, päätään pudistaen.
Hale varmaan tuntisi täysin samoin, kun pääsisi taas nousemaan hevostensa selkään. Miettisi, millainen idiootti niiden selkään oli noussut, ja mikseivät ne enää kulkeneetkaan niin kuin aiemmin.
Oli mukava päästä taas Jackin ja muiden luo, hänellä oli ollut ikävä omiaan.
"Meillä on pohjoisessa kuulemma myös vuonohevostalli, tule käymään niin voin viedä sinut ratsastamaan."

Tempest soi veljelleen silmät pehmentävän hymyn ja tukahdutti yskän tippaan kahlittuun kämmenselkään. Kipsillä paketoitu käsi tuskin taipuisi käyttöön kovin vaivatta. Ja kipsi oli tuskastuttavan painava.
”Oli ihana ajatus, että asuitte niin lähekkäin Murielin kanssa”, hän pohti hajamielisesti. Joku olisi lähellä pitämässä heidän itsepäisestä sisarestaan huolta. Olikohan Muriel jo kertonut raskaudesta?
”Muutatko nyt takaisin etelään?”

"Olihan se. Vaikka Nene onnistuikin lihottamaan minua ensimmäisinä viikkoina jokusen kilon, kyllähän sinä tiedät, millainen hän on. Aloin tosissani pelätä, että päätyisin olemaan liian paksu kilparatsun selkään."
Minkäs sille mahtoi, Murielilla tuntui olevan pakottava tarve ruokkia kaikkia ympärillään olevia. Ehkä se oli siskon tapa yrittää pitää rakkaat hengissä ja onnellisina.
"Näillä näkymin kyllä. Ellei Lady Edgerly sitten halua siirtää enemmänkin hevosia pohjoiseen, ymmärtääkseni kollegani saattaa olla jäämässä sinne."

Hengitys rahisi väsyneiden, meriveden hetkellisesti valtaamien keuhkojen puskiessa sitä ulos. Tempest katseli Laurieta tutkien, kuumeen jättämä päänsärky ja uupumus päässä nakertaen. Toivottavasti veljen käsi ei olisi kovin kipeä tai pitäisi tätä poissa satulasta turhan pitkään.
”Ehkä Murielin ruoka olisi sen arvoista”, hän pohti ja peitti haukotuksen tippaan kahlittuun käteensä.
”Haluaisitko jäädä pohjoiseen?”

Teki pahaa kuunnella Tempestin työlästä hengitystä, joka muistutti niin kipeästi vuosista, jolloin tämä oli kamppaillut syöpää vastaan.
Lawrence laski kätensä pikkusiskonsa otsalle.
"En ole varma. Olisi hienoa asua lähempänä Murielia, en haluaisi hänen tuntevan oloaan yksinäiseksi."
Eikä varsinkaan haluaisi sitä sitten, kun saisi, toivottavasti, joskus tietää siitä, että sisko oli raskaana.
"Mutta sinä voisit jatkaa uniasi, Em. Katso nyt, miehesikin nukkuu."
Hän vilkaisi Tiarnania, joka oli taivuttanut toisen käsivarren päänsä alle tyynyksi.
"Hei, Tierney, nukutko?"
Ei vastausta, vain rauhallista hengitystä.

Tempestkään ei haluaisi, että Muriel tuntisi oloaan yksinäiseksi. Varsinkaan nyt. Vaikka hän olikin kai yrittänyt jättää perheensä yksin.
Hän katsahti Tiarnania ja tukahdutti kaipauksen koskettaa miestä, ennen kuin käänsi katseensa takaisin Laurieen. Toivottavasti Tiarnan saisi levättyä.
”Näen sinua kovin harvoin”, hän protestoi häivähdys levottomuutta silmissään, ”en halua nukkua enempää.”
Typerys.

Lawrence taputti hellästi siskonsa kipsattua kättä.
"Kuule, minä en ole menossa minnekään. Korkeintaan pistäydyn kaupungilla hakemassa ruokaa, rehellisesti sanottuna kahvion tarjonta on hiemana..."
Hän värähti liioitellun inhoavasti.
"Voimme jatkaa keskustelua, kun olet levännyt hetken."

Tempest halusi protestoida ja vakuuttaa, että oli levännyt yltäkylläisesti. Hän oli lojunut tässä sairaalasängyssä kaksi viikkoa. Eikö se ollut tarpeeksi lepoa?
Hyytävä kauhu siitä, mitä hän oli tehnyt ja pakottanut perheensä käymään läpi uhkasi nostaa päätään.
”Hyvä on”, hän sanoi lopulta, kun tunsi energiansa vajoavan huolestuttavasti.
”Sillä ehdolla, että käyt syömässä jotain harvinaisen herkullista.”

"Tietenkin käyn, täytyy ottaa ilo irti Lontoon ravintoloista", Lawrence vakuutti hyväntuulisesti.
"Toisinko sinullekin jotain? Jonkin herkullisen smoothien?"
Hän osasi jo selkärangastaan, että ruuan kanssa piti ottaa rauhallisesti.

Tempest pudisti päätään. Hän oli kohottamassa kätensä mukaan eleeseen, mutta se painoi liikaa. Turhaumus poltteli uupumuksen alla.
Voisipa hän olla painoton edes hetken.
"Ei kiitos. Käy vain syömässä ja ota Muriel mukaasi? Varmista, että hänkin syö kunnolla?"

Lawrence hipaisi siskonsa otsaa ja nousi seisomaan.
"Voit aina soittaa, jos muutat mielesi. Ihan mitä tahansa, isoveli kyllä hakee."
Hän naurahti hyväntuulisesti.
"Otan. Vaikka milloin siskomme olisi kieltäytynyt ruuasta."

Tempest soi Laurielle lämpimän, vaikkakin väsymyksen värittämän hymyn. Hän toivoi, että Muriel söi ja piti huolta itsestään. Kai Lauriekin tiesi raskaudesta?
Hänen piti sanoa jotain, ehkä pyytää huolehtimaan Tiarnanista ja äidistä ja isästä, mutta todellisuus rakoili ja ennen kuin hän tiedosti mitä tapahtui, unimaailma oli kaapannut hänet omakseen.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1518
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   Ma Huhti 02, 2018 9:27 pm

Maanantai 19. maaliskuuta 2018, lounasaika, Lombard Road, Lontoo

Kotiin.
Tiarnan ei ollut varma, mitä ajatteli asiasta.
Totta kai hän oli onnellinen, sairaalassa vietetyt viikot olivat tuntuneet pitkiltä, ja Tempestille teki hyvää päästä kissojen luo. Omaan kotiin, omaan sänkyyn.
Ja samaan aikaan hän oli pohjattoman kauhuissaan.
Mitä jos tulehdus uusisi vielä? Jos jotakin tapahtuisi, kun he olivat kotona? Jos Emmien synkät ajatukset saisivat taas vallan, ja tämä...
Hän pakotti kivun pois myrskynharmaista silmistään, joiden alle tummat varjot tuntuivat uurtuneen pysyvästi. Koputettuaan huoneen ovenpieleen hän työnsi pyörätuolin sisään. Tumma takki oli rennosti auki, tummanharmaan pooloneuleen kanssa ei tarvinnut huivia.
"Oletko valmis lähtemään kotiin?" hän kysyi pehmeästi parkkeeratessaan tuolin sängyn vierelle, ojentaen Tempestille vaaleanpunaisista, persikanvaaleista ja valkoisista pioneista koottua kukkakimppua.
Sydän käpertyi kipeänä kasaan niin kuin niin usein viime viikkoina.

Kotiin.
Vihdoin hän vapautuisi sairaalan kahleista, häneen sidotuista johdoista, sängystä, jota oli alkanut vihata, steriilistä desinfiointiaineen tuoksusta, joka aiheutti hänelle päänsärkyä. Vihdoin hän sai pukeutua omiin vaatteisiinsa ja vapautua sairaalan kaavusta.
Ja varmasti hän voisi pian paremmin eikä hengästyisi ja olisi tuupertua lattiaan, kun vietti hetken jaloillaan.
Tempest istui sängyn laidalla rintakehä väsyneen hengityksen tahdissa kohoillen, pohjemittaisessa neuletakissa ja norsunluunvärisessä mekossa, joka ei istunut lainkaan niin hyvin kuin aikaisemmin. Sairaalaruoka todella oli kuvottavaa.
Hän tunsi levottoman, kipeän viillon sydämessään, kuten aina Tiarnanin nähdessään, ja soi miehelle häivähdyksen haikeaa hymyä.
"Kiitos", hän vastasi hämillään ottaen kukat vastaan ja painoi nenänsä niiden joukkoon.
"Enemmän kuin valmis."

Kuristava paineen tunne kietoutui kurkun ympärille, kun Tiarnan katseli kovin pieneksi käynyttä Tempestiä painamassa nenänsä kukkien joukkoon. Jokin tuntui menneen rikki, eikä hän ollut varma, kuinka korjaisi sen - ja oliko särö naisessa vai hänessä itsessään.
Hän sipaisi vaaleita hiuksia ja kumartui painamaan suukon pisamaiselle otsalle - joka ei enää hohkannut kuumeista sairautta - ennen kuin katsahti ympärilleen ja kurotti naisen takin tuolinselkämykseltä, tarjoutuen auttamaan sen tämän ylle.
Riittämätön suoja hennolle keholle maailmaa vastaan, mutta parempaakaan ei ollut.
"Siskosi meni edeltä laittamaan kaiken valmiiksi."

Muriel oli vielä täällä. Ei elämässä omaa elämäänsä, huolehtimassa itsestään.
Syyllisyys vihlaisi kipeänä. Millainen typerys teki jotain, mikä satutti kaikkia rakkaita näin? Tempest katseli ihastuttavia kukkia ja tunsi kauhun kuristavan sisällään. Tiarnan oli hakenut hänen lempikukkiaan, hänen lempiväreissään. Ja hän olisi jättänyt miehen sanomatta edes hyvästi.
Pyörätuoli sai hänet kavahtamaan, mutta kai se oli välttämätöntä. Hän tunsi olonsa hengästyneeksi ja huteraksi vietettyään useamman minuutin jaloillaan ja liikkeessä. Tempest nousi ylös, pujotti kätensä Tiarnanin tarjoaman takin hihoihin ja vajosi sitten pyörätuoliin, puristaen kukkia käsissään.
"Kuinka sinä voit?"

Tiarnan huomasi, kuinka Tempest katsoi pyörätuolia, ja hymyili melkein anteeksipyytävänä.
"Kuuluu kuulemma palveluun", hän selitti ja loi vielä - toivottavasti - viimeisen katseen sairaalahuoneeseen, joka oli alkanut tuntua pikemminkin vankilalta.
Kotiin.
Hän nosti sairaalakassin olalleen ja tarttui sitten pyörätuolin kasvoihin, työntäen sen reippaasti liikkeelle. Hyvästi, huone, ei tule ikävä. Toivottavasti emme tapaa enää uudelleen.
"Kaikki on hyvin. Kissat ovat ajaneet minua hiljalleen hulluksi, mutta olen varma, että nekin piristyvät nyt, kun tulet kotiin."

Kissojen ajatteleminen nosti häivähdyksen aitoa hymyä Tempestin suupieliin, ja hän painoi nenänsä uudelleen pionien herttaiseen, pehmeään tuoksuun työntäen vaalean hiussuortuvan korvansa taakse.
"Minulla on ollut niitä ikävä", hän vastasi ja tunsi kipeän, kylmän nakerruksen sisällään. Mitä hän oli tehnyt Tiarnanille? Oliko hän ollut päivääkään sellainen ihminen, jonka mies olisi ansainnut rinnalleen?
"Haluan vain kotiin."

"Meillä on ollut kaikilla ikävä sinua", Tiarnan vakuutti ja kumartui painamaan suukon vaaleiden hiusten joukkoon kun he pysähtyivät odottamaan hissiä.
Hän halusi uskoa siihen, että kissojen läsnäololla olisi jokin maaginen, parantava vaikutus, joka kääntäisi vielä kaiken hyväksi. Siitäkin huolimatta, ettei niistä ollut ollut apua silloin, kun...
Ei pitänyt ajatella mennyttä, piti keskittyä tulevaan.
Hän työnsi pyörätuolin hissiin ja sitten aulan poikki sivuovelle, jolla taksi odotti valmiina viemään heidät kotiin. Taksikuski nousi avaamaan takapenkin oven, ja Tiarnan tarjoutui auttamaan Tempestin sisälle autoon.

Tempest siirtyi taksin takapenkille, kukat tiukasti käsissään, valmiina jättämään sairaalan taakseen. Taivas, miten hän ikävöi raikasta ulkoilmaa ja päivänvaloa. Ja sadetta.
Auto liukui Lontoon liikenteen sekaan, ja hän katseli ajatuksiinsa uppoutuneena ohi kulkevaa kaupunkia. Oli ihanaa nähdä jotain muuta kuin sairaalahuone, jonka seinät tuntuivat siirtyvän päivä päivältä lähemmäs sänkyä. Hän kosketti kättä peittävää kipsiä, jonka alla ihoa kutitti.
"Kuinka Muriel voi?" hän kysyi irrottamatta katsettaan ikkunasta.

Tiarnan kävi palauttamassa pyörätuolin takaisin aulaan ja kömpi sitten takapenkille Tempestin viereen,
Hän epäröi hetken ennen kuin veti naisen kainaloonsa, ja inhosi sitten itseään. Tempest ei ollut muuttunut, ei menisi rikki hänen kosketuksestaan, vaikka olikin juuri tällä hetkellä heikossa kunnossa.
Mutta kaikki kääntyisi vielä hyväksi.
Tiarnan tutki katseellaan kalpeita kasvoja ja pyyhkäisi vaalean suortuvan pois pisamaiselta otsalta.
"Hän on oma itsensä", hän vastasi, melko varmana, että Muriel kuristaisi hänet yhdestäkin sanasta, joka saisi Tempestin huolestumaan.

Tiarnan veti hänet kainaloonsa, ja hetkeksi kauhu hänen teostaan oli saada hengityksen pysähtymään kylmänä rintakehään. Ja miehen tuoksu oli niin tuttu ja niin rakas, että sitä oli melkein vaikeaa kestää. Tempest painoi kuitenkin nenänsä miehen rintaa vasten ja hengitti niin syvään kuin väsyneet keuhkot ja runnottu kylki sallivat.
"Hyvä, että hän voi lakata nyt huolehtimasta minusta ja palata oman elämänsä pariin", hän pohti hiljaa.

Tiarnan kohotti kätensä silittelemään Tempestin hiuksia.
Sairaalan haju tuntui viipyvän vielä heidän ympärillään ja teki kaikesta vierasta. Mutta pian he olisivat kotona, ja Tempest pääsisi lepäämään heidän omaan sänkyynsä, tuttujen tavaroiden keskelle.
Tuttujen tavaroiden, jotka olivat ympäröineet tätä ennen kuin...
Ei.
"Olen varma, ettei sisaresi ajattele sitä niin", hän huomautti, kurtistaen hieman kulmiaan.

Tempest olisi halunnut kysyä Tiarnanin töistä – mutta mitä töitä mies olisi ehtinyt tekemään joutuessaan juoksemaan sairaalalla? Hän toivoi, että mies olisi ollut viettämässä omaa elämäänsä, ystävien, harrastusten ja rakkaan työn parissa hetkinä, joita hän ei muistanut, mutta se taisi olla pahalaatuinen harha.
Hän oli sekoittanut kaikkien rakkaidensa elämän. Satuttanut jokaista ympärillään.
Hän ei vastannut, painoi vain katseensa haikeana sylissään oleviin kukkiin ja silitti yhtä samettista terälehteä sormenpäällään.

Oli varmasti aivan normaalia, että Tempest vaikutti alakuloiselta pitkän sairastamisen jälkeen, eikö niin?
Silti se sai Tiarnanin olon levottomaksi. Hän oli luvannut itselleen, että he etsisivät parhaan mahdollisen avun, kunhan nainen olisi riittävän hyvässä kunnossa ottamaan sen vastaan.
Mutta riittäisikö se?
Päänsärky vaani jossakin silmien takana, mutta Tiarnan kieltäytyi tiedostamasta sitä.
Taksi pysähtyi heidän talonsa eteen ja Tiarnan kurotti maksamaan kuljettajalle ennen kuin nousi ulos, tarjoutuen nostamaan Tempestin syliinsä.

Kultainen Tiarnan särki hänen sydäntään, ja Tempest torjui kauniin tarjouksen hymynhäivähdyksellä. Hän oli väsynyt olemaan sairas ja heikko. Niin kammottavan väsynyt.
Nyt hän pääsi kotiin. Hän voisi päättää, ettei ollut sairas enää.
Talon vierustalla norkoillut joukko heräsi henkiin, ja Tempest oli pudota taksin kylkeä vasten, kun salamavalojen räpsähdys välähti varoituksetta silmissä.
"Tiarnan, miksi hiljaiselo?"
"Tempest, onko totta, että yritit tappaa itsesi?" Suora kysymys oli niin yllättävä, että Tempest horjahti taaksepäin ja puristi kukat ahdistuneena syliinsä pyrähtäessään ovelle.
"Oletko vielä itsetuhoinen? Oletko onneton Tiarnanin kanssa?"

Kylmä viha tuntui pusertavan Tiarnanin rintakehää kasaan.
Oli vaikea ajatella, että nämä ihmiset tekivät vain työtään, kun hänen elämänsä oli juuri revitty riekaleiksi, eikä niitä riekaleita ollut saatu vielä kerättyä kasaan. Ei ehkä koskaan saataisi kokonaan.
Tietenkin he saisivat.
Hartiat kireinä hän harppoi Tempestin perässä ovelle ja veti naisen suojelevasti kiinni kylkeensä samalla kun he astuivat tilavaan, kiiltävään aulaan.
"Olen pahoillani", hän kuiskasi naiselle.

"Ei, minä olen pahoillani", Tempest vastasi tyhjästi ja tuijotti kiinteästi hissiä, joka tuntui lähestyvän liian hitaasti. Sydän hakkasi korvissa, ja hän tunsi olonsa pahoinvoivaksi. Kukkaparat taisivat kärsiä käden tiukasta otteesta. Henki ei tuntunut kulkevan.
"Sinun ei pitäisi saada osaksesi tuollaisia kommentteja", hän sanoi hengästyneenä ja huokasi helpotuksesta, kun hissin ovi sulkeutui. Se ei vain liikkunut, kuten piti, ja vei hetken, että Tempest tajusi olevansa itse se, joka oli suistumassa lattiaa kohti.

Tietenkin lehdet olivat onkineet jostakin tiedonmurusia esille.
Se ei olisi haitannut, jos kyse olisi ollut vain hänestä itsestään. Mutta kun Tempest sotkettiin mukaan, ja tällaisena aikana...
"Minä olen-"
Hänen lauseensa jäi kesken, kun Tempest alkoi lyyhistyä, ja Tiarnan syöksähti eteenpäin tarttuakseen naiseen, ennen kuin tämä osuisi maahan.

Keuhkot eivät työskennelleet niin kuin niiden piti. Kuukauden lepo sairaalasänkyyn sidottuna ja keuhkokuumeen ja tulehduksen koettelemat keuhkot eivät olleet valmistautuneet pyrähdykseen.
Valopisteitä tanssi Tempestin silmissä, ja hissin lattia aaltoili hänen allaan. Hän tiedosti etäisesti Tiarnanin kädet ympärillään ja yski kipeästi, keuhkot väsyneinä ponnistellen.
Pionikimppu oli mätkähtänyt hissin lattialle.

Idiootti.
Tiarnanin olisi tehnyt mieli iskeä päänsä vastan hissin moitteettomaksi kiillotettua seinää. Hänen olisi pitänyt pitää parempaa huolta Tempestistä. He eivät olleet päässeet vielä edes kotiin saakka.
"Kaikki hyvin", hän vakuutti, yrittäen pitää oman äänensä rauhallisena vaikka samaan aikaan mietti, olisiko heidän parempi lähteä suoraan takaisin sairaalaan. Hän kohotti naisen varovasti parempaan asentoon, niin että tämän olisi helpompi yskiä.

Yskänpuuska tuntui vievän hänestä viimeisetkin voimat. Se tuntui naurettavalta ja sai Tempestin tuntemaan polttavaa turhaumusta. Hän veti haparoiden henkeä ja tajusi ovien avautuneen heidän kerrokseensa. Hän hapuili kukkia lattialta.
"Olen kunnossa", hän vakuutti hengästyneenä ja yritti saada jalkansa kantamaan.
Hän ei ollut enää sairas.

Muutama terälehti jäi lattialle muistona kukkakimpusta.
Tällä kertaa Tiarnan ei kysynyt, vaan sujautti kätensä Tempestin polvitaipeeseen ja nosti hentoisen naisen syliinsä.
"Et saa rasittaa itseäsi liikaa", hän muistutti, astuen ulos hissistä ja suunnaten ovelle.
"Olet ollut sairaana pitkään."
Ja jos Tiarnanilta kysyttiin, Tempest ei ollut täysin terve vieläkään. Mutta hän oli melko lailla varma, ettei nainen hyväksyisi moista väitettä.

Tempest muisti liian hyvin, millaista oli sairastaa. Tuntea elämän lipuvan ohi sairaalahuoneen ulkopuolella, liian väsyneenä ja heikkona nousemaan edes jaloilleen elääkseen omaansa.
Hän oli vannonut, ettei enää koskaan joutuisi tuntemaan niin. Ja tässä hän oli, hyödytön nyytti Tiarnanin sylissä, pahoinpidellyt kukat kädessään riippuen.
"Minun pitäisi olla kunnossa." Hänen ei olisi pitänyt joutua sairaalaan ylipäätään. Typerys. Itsekäs, typerä typerys.

"Sinä tulet kuntoon, rakas", Tiarnan vakuutti ja yritti parhaansa mukaan uskoa omiin sanoihinsa.
Keho paranisi aikanaan, mutta kuinka olisi mielen laita? Mielen, jonka haavoja hän ei ollut huomannut, ennen kuin oli liian myöhäistä?
Tiarnan ei vaivautunut kaivamaan avaimia taskustaan, vaan nojautui ovikelloa vasten. Ei mennyt pitkään, kun ovi avautui, ja Muriel ilmestyi oviaukkoon.
"Tulittehan te", nainen totesi, ja jos siskon tila kirpaisikin, peitti sen huolellisesti.
Metsänvihreä, korkeakauluksinen tunika ei aivan onnistunut peittämään pyöristymään päin olevaa vatsaa.

Tempest kohtasi Murielin katseen ja tunsi syyllisyyden puukottavan vatsaansa. Murielin pitäisi keskittyä huolehtimaan itsestään, itsestään ja Pikkuloisesta. Elämä kulki ohi, kun hän makasi sidottuna sairaalasänkyyn, nyt oman typeryytensä tähden.
"Hei", hän tervehti hiljaa, puristaen kukkia käsissään ja räpäytti häkeltyneenä, kun korviavihlova määkäisyjen sarja lähestyi ja pienten tassujen töminä toi kaksi itämaista kissaa pyörimään villeinä heidän jalkoihinsa, puskemaan ja kiipeilemään Tiarnanin jalkoja vasten.

Murielin kasvot sulivat hymyyn.
"Hei, kultapieni", hän totesi ja painoi suukon siskonsa otsalle ennen kuin teki tilaa, niin että Tiarnan pääsi istumaan eteiseen.
Tällä kertaa ei tarvinnut huolehtia siitä, että kissat olisivat livahtaneet ulos ovesta, niiden jumalatar oli saapunut viimein kotiin, eikä mikään olisi saanut niitä lähtemään tämän luota.
Tiarnanin kulmat kurtistuivat kevyesti.
"Noh. Menkääs nyt siitä, pian pääsette..." mies mutisi, astellessaan olohuoneen puolelle parhaansa mukaan kissoja vältellen.
"Em, tahtoisitko mieluummin sohvalle vai sänkyyn?"

Emmie halusi voida liikkua omin jaloin, mutta hänen kehonsa ilmeisesti oli päättänyt pettää hänet jälleen. Heittäytyi hyödyttömäksi, heikoksi vankilaksi mielelle, joka halusi olla vapaa.
"Mikä tahansa käy", hän sanoi ja katseli Tiarnanin jaloissa juoksevia kissoja, jotka määkivät sydäntäsärkevällä värillä. Ne saivat hymyn nousemaan kullanvärisiin silmiin. Rakkaat pienet olennot.

Tiarnan harkitsi hetken, mutta suuntasi sitten askeleensa kohti makuuhuonetta, väistellen edelleen kissoja, jotka määkivät hänen jaloissaan siihen malliin, että olisi voinut kuvitella hänen yrittävän ryöstää niiden kuningattaren.
Hän oli täyttänyt asunnon tuoreilla kukilla. Jokaiselle tasolle oli aseteltu maljakoissa tuoreita pioneja valkeissa, vaaleanpunaisissa ja persikanvaaleissa sävyissä.
Myös makuuhuoneen yöpöydälle oli asetettu kimppu.
Tiarnan laski Tempestin valmiiksi avatun sängyn laidalle ja tarjoutui auttamaan takin tämän yltä.

Runneltu kimppu puristui hämillisiin käsiin, kun Tempest huomasi kukat. Niitä tuntui olevan kaikkialla. Hänen lempikukkiaan.
Hän tuijotti yöpöydällä olevaa maljakkoa ja tunsi sydämensä murtuvan. Mitä hän oli koskaan tehnyt ansaitakseen Tiarnanin rakkauden? Millainen hirviö olisi voinut jättää miehen niin?
Tempest räpytteli sanattomana häkellyksestä tuijottaessaan kukkia ja hätkähti, kun Romana puski hänen käsivarttaan pienen puskutraktorin voimalla, pää hänen kyynärpäänsä luihin kopsahtaen. Leela kiipeili hoikistuneiden reisien yli ja määki korviavihlovasti. Tempest laski hajamielisen käden sen selälle ja kohotti kysyvän katseen Tiarnaniin.
"Miksi..?"

Tiarnan laskosti takin huolettomasti tuolinselkämykselle ja polvistui riisumaan kenkiä Tempestin jaloista. Tämän kysymys sai hänet kohottamaan katseensa.
"Miksi mitä, rakas?" hän kysyi, ja kurtisti tummia kulmiaan niin, että niiden väliin ilmestyi huolestunut juova.
Hän yritti olla katsomatta tämän riutunutta olemusta liian tarkkaan, muistuttaa itselleen, että kaikki kääntyisi vielä hyväksi. Kissat olivat saaneet kuningattarensa takaisin.

Tempest tuijotti kukkia ja käänsi sitten katseensa Tiarnaniin.
Mitä minä olen tehnyt ansaitaksesi rakkautesi?
Mies riisui hänen kenkiään, ja se sai kullanväriset silmät sumenemaan kyynelistä. Tempest pudisti päätään ja laski katseensa. Romana kiipesi käsivartta vasten ja taputti pisamaista poskea tassullaan.
"Olet hyvin kultainen", hän sanoi hiljaa ja omisti kätensä silittämään kissoja. Leela painautui hänen vatsaansa kehräten melkein hätäisellä hönginnällä, ja Romana hiihteli edestakaisin hännänpää kippuralla, emäntäänsä puskien.
"Hei kullannuput. Minä tiedän. Niinkö todella?"

Jokin karhea tuntui löytäneen tiensä Tiarnanin kurkkuun, kun hän kuunteli, kuinka Tempest jutteli kissoille. Kun hän painoi katseensa lattiaan, oli helppo kuvitella, että kaikki oli niin kuin ennenkin.
"Mitä kaikkea ne sinulle kertovat?" hän kysyi, ja painoi suudelman sirolle jalkaterälle saatuaan kengän riisutuksi.
"Tiedän, että ne taitavat olla salaisuuksia, mutta ehkä kissat voisivat tehdä tällä kertaa poikkeuksen? Juhlan kunniaksi."
Jalkaterälle painettu suudelma sai Emmien sydämen jättämään kipeän lyönnin välistä. Hän rakasti Tiarnania niin, että sattui. Ikävöi niin, että sattui. Typerys.
"Ne kertovat taikuudesta, jota ihmiset eivät näe", hän vastasi, "ja sinusta. Pääasiassa ne kertovat sinusta."

Tietenkin ne kertoivat.
Tiarnan riisui myös toisen kengän ja painoi sillekin jalkaterälle suudelman, ennen kuin kohotti katseensa takaisin Tempestiin.
"Toivottavasti ne kertovat minusta vain hyvää", hän totesi ja ojensi kättään silittämään Romanan selkää.
"Meillä oli sopimus."

Kissat määkivät edelleen tarmokkaasti, kuin koulupäivästään innolla kertovat lapset. Leela kehräsi Tempestin kyynärtaipeessa, ja Romana oli parkkeerannut reisien päälle, köyristäen selkäänsä silityksestä.
"Kuulisin mieluiten sinulta itseltäsi, kuinka sinä voit."

"Juoruajat", Tiarnan moitti ja mulkaisi kissoja, jotka olivat liian keskittyneet kuningattarensa palvontaan muistaakseen heidän sopimustaan siitä, että mitään ei kerrottaisi.
Ei sitä, kuinka hän saattoi istua läpi yön sohvalla ja tuijottaa pimeyteen, havahtuakseen vasta, kun valo alkoi häikäistä silmiä kalpean auringon noustessa. Kuinka hän vaelsi läpi tyhjän asunnon, kunnes oli aika palata sairaalalle.
Koska kaikki se olisi menneisyyttä, ja kaikki muuttuisi paremmaksi.
"Paljon paremmin nyt, kun sinä olet kotona."

Jokin kylmä kosketti Tempestin sydäntä. Kuin Tiarnan jättäisi jotain kertomatta, kuin mies siloittelisi totuutta. Ei kai hänen typeryytensä todella repisi rikki kaikkia hänen läheisiään? Sekoittaisi näiden elämää?
"Toivon niin", hän vastasi tutkien levottomana miehen myrskysilmiä. Romana havahdutti hänet kurottamalla taputtamaan tassulla pisamaista poskea, määkäisi ja tuijotti hetken emännän kullanvärisiä silmiä, ennen kuin puski päällään toista poskea. Tempest kiersi kätensä sen ympärille ja halasi äänekkäästi kehräävää, silmänsä onnellisena siristävää kissaa.

Kissojen läsnäolo tekisi Tempestille uskomattoman hyvää. Tiarnan melkein katui, ettei ollut keksinyt tapaa salakuljettaa niitä sairaalalle, vaikka se olisi tuskin ollut millään asteikolla järkevää.
Hän suoristautui ja katseli Tempestiä hetken ja kumartui sitten painamaan suukon tämän otsalle, pyyhkäisten ohimennen määkivän Leelan selkää sormenpäillään.
"Tahdotko yöpaidan?"

Tempest pudisti päätään.
"Eihän nyt ole kuin iltapäivä", hän protestoi. Ei hän aikonut jäädä sänkyyn. Hän vain ehkä lepäisi hetken, sillä hengittäminen tuntui uuvuttavalta ja jalat kovin huterilta ja painovoima repi häntä kohti lattiaa.
Kissat kiipeilivät hänen päällään, ja Tempest vajosi kyljelleen nuokahtaessaan. Leela asettui hänen lantiolleen silmät tyytyväisesti sirrillään, ja Romana hävisi hetkeksi, palaten toiveikkaasti höyhenhuiskua suussaan raahaten. Viikset väpättivät jännittyneestä innosta, kun se laski lelun emäntänsä viereen.
"Kauanko Muriel on ollut täällä?"

Tiarnan katsahti Romanaan silmiään siristäen.
Aivan kuin hän ei muka olisi leikittänyt kissaa lainkaan koko tänä aikana.
Eikä hän tosiaan ollut tainnut tehdä niin. Oli vaikea sanoa, kun päivät sulautuivat yhteen, yöt katosivat välistä ja unta sai milloin sattui saamaan.
Hän kumartui nykäisemään pehmeää, untuvaista peitettä hennon vartalon suojaksi.
"Hän tuli tänne..."
Tiarnan kurtisti kulmiaan, yritti hahmottaa, kuinka päivät olivat kuluneet.
"Viikko sitten. Suunnilleen."
Sen jälkeen kun Tempestin tila oli uudelleen huonontunut.

"Hänen pitäisi huolehtia itsestään", Tempest vastasi ja tuijotti tuttua kattoa, joka tuntui keinahtelevan hentoisesti. Edellinen kerta, kun hän oli nähnyt sen, tuntui kaukaiselta unelta. Aivan toiselta elämältä.
"Olen nyt kunnossa. Ehkä hänen pitäisi palata takaisin koiriensa ja työnsä ja elämänsä pariin?" Ei joutua vahtimaan typerää sisartaan.

Tiarnan ei ollut aivan samaa mieltä siitä, että Tempest oli kunnossa. Ei sen jälkeen, kun nainen oli lyyhistynyt hissiin.
"Voit ehdottaa sitä hänelle", Tiarnan totesi mahdollisimman diplomaattisesti, vaikka olikin rehellisesti sanottuna helpottunut, ettei ollut yksin. Ehkä sisko ymmärtäisi häntä paremmin, mitä Tempest kaipasi - hänhän oli hylännyt naisen hyvin synkällä hetkellä.
Hän istahti varovasti sängyn laidalle ja pyyhkäisi Tempestin hiuksia.
"Tahtoisitko jotakin juotavaa? Tai vaikka smoothien?"

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1518
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   Ma Huhti 02, 2018 9:27 pm

Tempest pudisti päätään ja katsahti Romanan toiveikkaisiin silmiin, poimien höyhenkepin käteensä ja liikauttaen sitä väsyneesti peitolla. Kissa loikkasi sen kimppuun viikset riemusta väpättäen ja häntä pystyssä.
"Minä voin ottaa itse, sitten jos haluan", hän vakuutti. Hän oli kunnossa. Hän ei ollut enää sängyn vanki, jota piti palvella. Ehkä kömpelö kipsikin poistuisi viimeistään parin viikon päästä.
Hän katseli miestä levoton terä sykkeessään ja kosketti Tiarnanin selkää. Avasi suunsa, muttei ollut varma mitä sanoa. Oli niin paljon, mitä hän halusi pyytää anteeksi.

Tiarnanin kulmien väliin ilmestyi huolestunut juova.
"Niin, totta kai."
Vaikka rehellisesti sanottuna Tiarnan ei ollut aivan vakuuttunut siitä, selviäisikö Tempest pyörtymättä matkasta jääkaapille - jo väli kylpyhuoneen ja sängyn välillä näytti hänestä huolestuttavan pitkältä.
Ehkä Tempest ei vain halunnut häntä lähelleen juuri nyt?
Mies esti itseään pyyhkäisemästä vaaleita hiuksia uudelleen.
"Onko jotakin tiettyä, mitä tahtoisit? Voin käydä kaupassa."

Tempest pudisti päätään ja yritti torjua uupumusta, joka painoi häntä patjaa vasten.
"Ei, kaikki on hyvin", hän vastasi ja empi, miten jatkaisi. Romana tökki hänen poskeaan tassullaan, höyhenkeppi vieressään.
"Ehkä haluaisit nähdä ystäviäsi?" Tiarnan oli joutunut viipymään hänen vuoteensa vierellä kohtuuttoman kauan.
"Tai... Milloin lähdet töihin?"

Tiarnan kurkotti hajamielisesti höyhenkepin käteensä ja harhautti Romanan syöksähtelemään sen kimppuun lattialle, peläten, että riehaantuva kissa ruhjoisi Tempestiä sängyllä loikkiessaan.
"Ehdin kyllä nähdä heitä", hän vakuutti, keskittäen huomionsa innokkaaseen itämaiseen.
David oli ollut uskomattoman hyvä ystävä, jaksanut olla seurana silloinkin, kun hän oli vain istunut ja tuijottanut seinää mitäännäkemättömin silmin.
"Ja työtkin odottavat."

Tempest yritti työntää syrjään kuristavan tunteen, että Tiarnaninkin elämä seisoi hänen takiaan. Hän silitti miehen selkää neuvottomana. Ehkä hänen pitäisi ehdottaa, että he menisivät jonnekin?
Mutta ajatus istumaan nousemisesta tuntui ponnistukselta, ja turhaumus poltti kipeänä vatsassa. Hän oli niin väsynyt olemaan heikko ja sairas.
"Minä olen nyt kunnossa."

"Tiedän sen, rakas", Tiarnan vakuutti ja kääntyi sängyn laidalla niin, että saattoi tutkia Tempestin kalpeita kasvoja katseellaan.
"Ehkä voisimme alkaa pian suunnitella matkaa Skotlantiin."
Vaikka veisikin hetken, ennen kuin he todella voisivat matkustaa.
"Ajattelin, että voisimme käydä katsomassa lapsuudenkotiani."

Tempest tutki levottomana miehen myrskynharmaita silmiä ja silitti kehräävän Leelan turkkia, kun se ähersi itseään hänen kaulalleen puuhkaksi.
"Totta kai", hän lupasi ja puraisi huultaan.
"Etkö... Etkö ole menossa töihin?"

Taisi olla toivoton yritys väsyttää Romana niin, että tämä antaisi emäntänsä levätä rauhassa.
Vaikka ehkä riehakas kissa olisi juuri sitä, mitä Tempest kaipasi juuri nyt.
"Ajattelin pitää vähän aikaa lomaa", Tiarnan myönsi, kurtistaen kulmiaan.
"Olen ollut viime aikoina paljon poissa kotoa."

Hätä välkähti kullanvärisissä silmissä, ja Tempest puristi Tiarnanin kättä levottomana.
"Tiedäthän, ettei sinun tarvitse tehdä niin?" hän vetosi ja silitti Romanan niskaa kömpelöillä, kipsistä esiin pistävillä sormilla hiljentäkseen sen vaativan määkinän.
"Pysäyttää omaa elämääsi minun takiani."

Huolestunut juova viipyi yhä Tiarnanin kulmien välissä, kun hän tutki Tempestin kasvoja.
"Tiedän, Em. Kaikki on hyvin", hän vakuutti ja kumartui painamaan suukon Tempestin otsalle.
"Olen vain ajatellut asioita, ja tullut siihen tulokseen, että loma voisi tehdä hyvää. Helen pitää kyllä silmänsä auki sopivien koe-esiintymisten varalta."
Sellaisten, jotka eivät veisi häntä jatkuvasti toiselle puolelle valtamerta.

Tempest tutki miehen silmiä edelleen levottomana. Syyllisyys nakersi häntä. Typerys.
Kissat ähersivät itsensä keräksi hänen viereensä, edelleen kehräten, ja hän silitti niitä hajamielisesti terveellä kädellään.
"Kiitos kukista", hän sanoi kääntäen katseensa yöpöydälle asetettua maljakkoa kohti.
"Ne ovat hyvin kauniita."

Myös Tiarnan antoi katseensa siirtyä maljakossa oleviin kukkiin. Ne oli toimitettu tänä aamuna, ja kestäisivät toivottavasti riittävän pitkään tuodakseen iloa Tempestille. Ja sen jälkeen hän voisi ostaa uusia, niin pitkään, että nainen olisi riittävän hyvässä kunnossa lähtemään itse ulos.
Olisivatkohan ensimmäiset kevään kukat ilmestyneet siihen mennessä puistoon?
"Halusin juhlistaa sitä, että pääsit kotiin", Tiarnan totesi ja kurkotti hipaisemaan yhtä valkeaa, pörheää pionia.
"Onhan sinulla riittävästi luettavaa?"

"On, totta kai", Tempest vetosi ja kosketti uudelleen Tiarnanin selkää.
"Sinun ei tarvitse enää huolehtia minusta." Totta kai hän voisi kävellä kirjahyllylleen tai keittiöön, jos kaipasi jotain. Elämä palautuisi normaaliksi. Se lakkaisi tuntumasta kaukaiselta unelta.
"Mitä jos haet itsellesi teetä tai otat vaikka päiväunet?" Milloinkohan mies oli viimeksi nukkunut kunnolla?

Tiarnan tunsi olonsa avuttomaksi. Ehkä Tempest oli tosiaan kunnossa, ehkä nainen ei tarvitsisi mitään - ja silti hänestä tuntui riittämättömältä. Hän kaipasi jotakin konkreettista, jolla voisi helpottaa tämän eloa.
Vaikka sitten vain hakemalla toivotun kirjan.
"Voisin käydä laittamassa itselleni teetä", hän myöntyi ja nousi seisomaan, katsellen kissoja, jotka olivat jo löytäneet tavallisen paikkansa emäntänsä viereltä.
"Tahtoisitko sinäkin?"

Tempest pudisti päätään. Hän vihasi sitä, miten väsyneeksi tunsi itsensä. Miten raskas painovoima oli, miten hetken reippaampi kävely tai muutama juoksuaskel lyyhisti hänet lattiaan.
Mutta varmasti hän olisi kunnossa vähintään pienten päiväunien jälkeen.
"Hae vain itsellesi", hän kannusti ja käpertyi kerälle kissojen ympärille, katsellen yöpöydän pioneja.

Tiarnan kumartui kohentamaan peittoa Tempestin yllä samalla kun pohti, pitäisikö makuuhuoneen lämpötilaa nostaa hieman. Hän itse nukkui kaikkein parhaiten hieman viileämmässä, mutta ehkä se ei olisi sopivaa toipuvalle keuhkokuumepotilaalle.
Oli niin paljon asioita, joita hän ei tiennyt.
"Ehkä sinä voisit ottaa pienet päiväunet?" hän ehdotti varovasti, sipaisten vaaleita hiuksia.

"Ehkä", Tempest vastasi. Hän tunsi olonsa levottomaksi. Kuin ei olisi tiennyt, miten olla kotona. Kuin elämä täällä olisi kuulunut jollekulle toiselle eikä hän ollut varma, miten jatkaa sitä.
Miten elämää jatkettiin, kun oli yrittänyt päättää sen ja epäonnistunut?
Hän yritti suoda miehelle häivähdyksen hymyä, silitellessään kissojen silkkisiä turkkeja ja laski sitten katseensa, ennen kuin sisäinen myllerrys paistaisi kultaisista silmistä.

Tiarnan epäröi, ja vei hetken ennen kuin hän ymmärsi, että pelkäsi jättää Tempestiä yksin. Muisto siitä, kuinka hän oli joutunut murtamaan kylpyhuoneen oven, painoi kipeämpänä nyt, kun hänen pelkonsa olivat osoittautuneet tosiksi.
Mutta ei Tempest satuttaisi itseään enää uudelleen, eihän? Nainen oli päästetty kotiutumaan sairaalasta, eikö sellainen ollut laitonta, jos potilas olisi vaaraksi itselleen?
Hän pyyhkäisi naisen vaaleita hiuksia uudelleen ja painoi suukon ohimolle.
"Pian olet taas kunnossa", hän lohdutti, ehkä enemmän itseään, ennen kuin suuntasi ovelle.

Kissat tuntuivat melkein ankkurilta. Ne olivat muuttumattomia ja tuttuja, rakkaita pieniä olentoja, jotka ähersivät itsensä luottavaisina kiinni häneen, kuten aina ennenkin. Tempest hautasi kasvonsa Romanan turkkiin, ja kissa kehräsi hyristen, puskien päällään emäntänsä kalpeita, pisamaisia kasvoja.
Hän olisi kunnossa. Hän ei joutuisi enää selviytymään kahlittuna sänkyyn, liian heikkona ja väsyneenä elämään.
Mutta hän oli niin kovin väsynyt.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1518
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   Ma Huhti 02, 2018 9:28 pm

Perjantai 23. maaliskuuta 2018, iltapäivä, Lombard Road, Lontoo

Tiarnan oli ottanut tavaksi vaeltaa asunnon kiertävää parveketta ympäri, hengittää viileää ilmaa ja kääntyä takaisinpäin juuri ennen heidän makuuhuoneensa ikkunoita.
Ei hän ollut odottanut ihmettä, ei tietenkään, mutta silti Emmien kotiinpaluuta seuraava aika oli osoittautunut... Raskaaksi. Hyvin raskaaksi.
Hän oli pitänyt huolen siitä, että asunnossa oli kaiken aikaa tuoreita kukkia.
Vaellettuaan jälleen yhden kierroksen pitkin parveketta hän palasi takaisin sisälle ja vaelsi huoneiston poikki. Vedettyään henkeä heidän makuuhuoneensa oven ulkopuolella hän astui sisään.
"Em, rakas, nukutko?"

Tempest toivoi, että olisi voinut nukkua.
Unessa hän oli vapaa. Vapaa väsymyksestä, vapaa painovoimasta ja vapaa mieltään vaanivasta varjosta. Hän oli niin kammottavan väsynyt olemaan sairas. Hän vihasi sitä, miten voimaton oli, miten lyyhistyi lattianrajaan hengästyneenä vietettyään vain vartin jaloillaan, miten saattoi pyörtyä suihkuun.
Heikkous lannisti hänet. Vei ruokahalun, kyvyn nukkua, innon nousta sängystä. Tempest oli vetänyt peiton korvilleen, käpertynyt keräksi sen alle lämpimään, hämärään pesään, toinen kissa vatsaansa vasten ja toinen polvitaipeessa. Untuvaisen pehmeät, vaaleat hiukset olivat levittäytyneet tyynylle.
"En", kuului vaimeana peiton alta, hetken viiveellä.

Tiarnan tunsi ryhtinsä painuvan, mutta pakotti sen takaisin suoraksi. Tempestin ei kuulunut joutua murehtimaan siitä, että hän tunsi olonsa hirvittävän väsyneeksi. Että huoli seurasi häntä alati, karkottaen unen. Hänen sydämensä ei suostunut asettumaan kuin silloin, kun hän tiesi Emmien olevan turvassa - mikä käytännössä tarkoitti, että hänen sydämensä rauhoittui ainoastaan silloin, kun hän oli naisen vierellä.
Mies vaelsi pehmein askelin makuuhuoneen lattian poikki ja seisahtui sängyn vierelle.
"Kello on melko paljon", hän aloitti varovasti.
"Olisiko sinulla nälkä?"

Tempest katseli laventelinsävyistä lakanaa ja hennoilla, violeteilla lehtikuvioilla kirjailtua pussilakanaa, joka muodosti pesän hänen ylleen. Hän ei ollut varma näkikö miehen hahmon peiton läpi vai tunsiko vain Tiarnanin läsnäolon sängyn vierellä.
Kultainen Tiarnan. Mutta hän oli niin kovin väsynyt tuntemaan syyllisyyttä, syyttämään itseään jatkuvasti, pakottamaan itsensä teeskentelemään hymyä, kun halusi vain nukahtaa lohdulliseen pimeyteen.
"Ei", vaimea ääni jatkoi värittömänä.

Kämmeneen painuvat kynnet olivat varmasti muodostaneet pysyvät puolikuut Tiarnanin kämmenten ihoon.
Joinakin hetkinä hän mietti, olivatko he sittenkään elossa, vai oliko kyse jonkinlaisesta limbosta. Sama päivä toistui uudelleen ja uudelleen ilman, että hänellä oli minkäänlaista mahdollisuutta vaikuttaa siihen.
Mutta hänellä ei ollut oikeutta tuntea itseään väsyneeksi.
Sen sijaan hän kumartui hipaisemaan peiton alle käpertyneen mytyn kylkeä.
"Maistuisiko tee?"

"Ei", väritön ääni vastasi ja peiton alla Tempest hieraisi kalpeaa, pisamaista poskeaan. Hän olisi halunnut vain nukkua. Lentää unimaailmansa rajattomien mahdollisuuksien kannattelemana, höyhenkevyenä.
Mutta ehkä hänen pitäisi palata tähän hetkeen ja puhua miehelle, ennen kuin Tiarnan joutuisi käymään läpi yksitellen jääkaapin sisällön.
"Olen kunnossa, en tarvitse mitään", hän jatkoi, "mutta ota vain itsellesi."

Hartioiden kireys heijastui säryksi takaraivolle.
Tempest ei halunnut syötävää tai juotavaa, vaikka tuntui kuihtuvan silmissä. Tiarnan pelkäsi päivää, jona nainen lennähtäisi höyhenenä ilmaan, eikä enää palaisi hänen luokseen.
"Ehkä voisin kantaa sinut sohvalle?" hän ehdotti varovasti.
"Jos tahtoisit lueskella hetken?"

Tempest puristi silmänsä kiinni. Kultainen Tiarnan halusi vain huolehtia hänestä, ja hän halusi vain nukkua. Pysyä peittonsa alla kissojen kanssa ja nukahtaa. Välillä hän toivoi voivansa tehdä niin pysyvästi.
"Minun on hyvä tässä, kiitos", vaimea ääni vastasi viiveellä. Hän ei halunnut kohdata maailmaa peiton ulkopuolella.

Kireys lähetti kivun keihäänä takaraivon läpi.
Tiarnan tuijotti yöpöydälle tuotua kukkakimppua, joka oli vasta vaihdettu uuteen. Olikohan Tempest edes huomannut, etteivät kukat enää nuokkuneet?
"Hyvä on", hän totesi, yrittäen tukahduttaa kivun äänestään.
"Kerrothan, mikäli on mitään, mitä tahtoisit?"

Hän oli niin kammottavan väsynyt. Puhuminenkin tuntui ponnistelulta. Mutta se ei ollut Tiarnanin syytä. Hänen olisi pitänyt huolehtia miehestä, tehdä jotakin muuta kuin maata tässä.
Mutta hän oli niin kammottavan väsynyt.
"Kerron", Tempest vastasi hiljaa peiton alta, vetäytyen pienemmäksi keräksi sen suojaan. Iho kipsin alla kutisi ja oli ajaa hänet hulluksi.
Tiarnan hengitti pari kertaa syvään ennen kuin saattoi olla varma, ettei ääni pettäisi häntä.
"Lepo tekee sinulle varmasti hyvää."
Hän olisi halunnut sanoa muutakin, kohottaa peittoa ja painaa suudelman vaaleiden hiusten joukkoon, mutta sen sijaan askeleet kantoivat hänet pois huoneesta.
Ei mennyt kovinkaan pitkään, kun ovi avautui uudelleen. Joku kulki huoneen poikki, patja liikahti kevyesti, kun joku kiipesi sille. Peiton kulma kohosi ja laskeutui takaisin alas, kun Muriel mönki Tempestin vierelle sen alle.
"Hei, kultapieni. Mitä me piileskelemme?"

Sänky keinui. Tempest tunsi sisarensa läsnäolon ja tutun tuoksun, ennen kuin kuuli äänen. Leela havahtui hänen polvitaipeestaan, venytteli turkki kuumana ja haki uuden asennon.
"Maailmaa", hän vastasi ja kääntyi sitten hetken epäröityään ympäri voidakseen katsoa Murielia peiton alla vallitsevassa hämyssä.

Muriel tutki Tempestin kasvoja peiton luomassa hämärässä, ja kurkotti kätensä sipaisemaan tämän pisamaista poskea.
"Maailma onkin ollut kusipäisellä tuulella, kannatan ajatusta", hän totesi, kurtistaen tummia kulmiaan.
Leela painautui mukavasti heidän väliinsä, ja sai kehrätessään olon tuntumaan kotoisalta.
"Kauanko aiomme piileskellä?"

Tempest kohotti katseensa Murielin tummiin silmiin ja tutki hetken lohduttomana sisarensa kasvoja. Murielin olisi pitänyt olla elämässä omaa elämäänsä, ei täällä, jumissa hänen kanssaan.
"En tiedä", hän sanoi hiljaa painaen katseensa. Silmät sulkeutuivat kuin itsestään.
"Olen niin kammottavan väsynyt."

Muriel jäi silittelemään Tempestin poskea.
"Varmasti olet, olet ollut sairaana hyvin pitkään", hän totesi pehmeästi.
"Mutta tarkoitatko muutakin kuin sitä?"
Hän muisti itse väsymyksen, joka oli toipilasaikana kahlinnut hänet sänkyyn. Kun pelkkä istumaan nouseminen oli saanut hänet haukkomaan henkeään.
Ja Tempest oli joutunut kärsimään samasta vuosia. Ja nyt uudelleen.

Murtuneet kylkiluut olivat melkein parantuneet, mutta vihloivat silti hengityksen puskiessa kylkeä ulospäin. Niiden ei olisi kai pitänyt antaa olla paikallaan viikkokausia.
Tempest yritti pitää lohduttoman pimeyden sisällään, siinä mainittavasti onnistumatta.
"Niin kamalan väsynyt", hän toisti.
"Väsynyt olemaan väsynyt, väsynyt tuntemaan näin, väsynyt syyllisyyteen, ahdistukseen, julmiin sanoihin mielessäni."

Murielin kulmat painuivat alemmas peiton luomassa hämärässä, joka armollisesti piilotti ilmeiden hienoimmat sävyt.
Hänen silmänsä näyttivät hyvin tummilta.
"Kuinka kauan sinä olet ollut näin väsynyt?" hän kysyi hiljaa, antaen kätensä siirtyä suorimaan vaaleita hiussuortuvia.

Se tuntui eliniältä.
"Kauan", Tempest vastasi hiljaa, jaksamatta ponnistella tuodakseen ääneensä voimaa.
"Vuosista, jotka vietin sairaalassa, enemmän tai vähemmän." Kun hänen perheensä laittoi omankin elämänsä hyllylle voidakseen istua hänen vierellään. Vuodatti kyyneliä yhä uudelleen ja uudelleen valmistautuessaan hyvästelemään. Istui jouluja sairaalan kolkoilla käytävillä sairaalaruoan armoilla.

Muriel nojautui lähemmäs, jotta saattoi painaa suukon siskonsa otsalle.
Heidän olisi ehdottomasti pitänyt tajuta asian todellinen laita paljon, paljon aiemmin.
Mutta menneiden murehtimisesta ei koskaan ollut mitään iloa, oli paljon parempi suunnata katse tulevaan.
"Me voimme piileskellä maailmalta peiton alla tämän päivän", hän lupasi hiljaa.
"Mutta kultapieni, ymmärräthän, ettei se ole kestävä ratkaisu?"

Muriel oli varmastikin oikeassa.
Mutta Tempest käpertyi pienemmäksi ja halasi kehräävän Leelan syliinsä, haudaten nenänsä sen lämpimään, silkkiseen turkkiin.
"Entä jos tämä päivä ei riitä?" hän kysyi tukahtuneesti.
"Entä jos en jaksa enää?"

Mitä jos tämä päivä ei tosiaan riittäisi?
Muriel karisti ajatuksen pois mielestään. Jos tämä päivä ei riittäisi, päiviä tulisi lisää.
"Sitten me autamme sinua jaksamaan", hän totesi, silittäen sisarensa untuvaisia hiuksia.
"Siihen saakka, että jaksat itse."
Tempest tarvitsi tosiaan ammattilaisen apua, mutta ensin tämän olisi oltava kunnossa, jossa sängystä nouseminen olisi ylipäätään mahdollista.
"Kaikki kääntyy vielä hyväksi."

Tempest hengitti kissan lämmintä, melkein makeaa tuoksua ja yritti uskoa Murielin sanoihin. Ei varjon kuiskaukseen, joka sanoi hänen rakkaidensa olevan vihdoin vapaita, kun hän olisi poissa.
Ei, kaikki kääntyisi hyväksi. Jotenkin.
"Kuinka Tiarnan voi?" hän kysyi hiljaa, sydän kipeästi lyöden.

Muriel oli vakuuttunut siitä, että Tiarnan tekisi kaikkensa löytääkseen Tempestille parhaan mahdollisen avun.
"Ja olen varma, että kun lääkkeet alkavat vaikuttaa, olosi on paljon parempi", hän totesi hiljaa, suukottaen Tempestin otsaa uudelleen.
Sitähän hänellekin oli aikanaan vakuutettu. Että kun lääkkeet alkaisivat vaikuttaa, aurinko tulisi taas esiin pilvien lomasta.
Kysymys sai Murielin hiljenemään hetkeksi.
"Minusta tuntuu, että teidän kannattaisi puhua asiasta."

Sydän jätti kylmän lyönnin välistä ja Tempest tunsi uppoavansa syvemmälle patjaan. Tiarnan ei ollut kunnossa. Kuinka olisikaan?
Itsekäs, typerä typerys, joka tuhosi kaiken ympäriltään kuin syöpä.
"Olen niin väsynyt", hän henkäisi tuskin kuuluvasti ja piilotti kyyneleensä kissan turkkiin. Hengittäminenkin tuntui ponnistukselta.

"Minä tiedän sen, kultapieni", Muriel vakuutti pehmeästi.
Hän kömpi lähemmäs, niin että saattoi kietoa käsivartensa halaukseen sisarensa ympärille.
"Eikä Tiarnanilla ole mitään hätää, minusta teidän olisi vain hyvä puhua asioista."
Kaksi rikkinäistä olentoa, jotka eivät osanneet myöntää sitä toisilleen.
"Mutta sitä ennen voisit levätä hetken."

Leela määkäisi närkästyneenä ja pakeni ihmisten välistä, talloen kasvattisisarensa päälle hakiessaan uutta paikkaa. Murielin lämpö ympäröi Tempestin ja hetken kuluttua hän kiersi kätensä Murielin ympärille ja halasi itsensä kiinni sisarensa rintaan.
Hän halusi pois tästä pimeydestä, muttei löytänyt voimaa uida. Kuin hän viipyisi edelleen meressä, joka halvaannutti hänet kylmyydellään, paiskoi päin kiviä, jotka mursivat hänen heiveröisiä luitaan.
"Minä en tiedä, miten olla mitä hän ansaitsee."

Muriel käpertyi suojelevasti sisarensa ympärille, niin kuin niin monta kertaa ennenkin.
Siitä vain, maailma, pane parastasi. Hän olisi kyllä kilpi sisarensa ja maailman välissä, silloin kun sellaista tarvittaisiin.
Pitkät, hoikat sormet silittelivät Tempestin selkää.
"Mitä tarkoitat, Em? Miksi et olisi, mitä hän ansaitsee?"

Tempest hengitti syvään Murielin tuoksua ja toivoi sen ajavan pois hänen mieltään nakertavan varjon.
"Hän on uskomaton ihminen. Niin kultainen, aina huomaavainen, ajattelevainen, hyväsydäminen", hän vetosi hiljaa. Ja hän rakasti Tiarnania niin, että ajatuskin tuntui särkevän hänen sydämensä.
"Ja hän ansaitsisi olla onnellinen."

Jos Tempest vain olisi voinut nähdä itsensä edes hetken niin, kuin tämän ympärillä olevat ihmiset näkivät.
"Hän on", Muriel myönsi, piirrellen rauhallisia, pehmeitä kuvioita sisarensa selkään.
"Mutta niin olet sinäkin, Em-kulta. Olet samaan aikaan uskomattoman herkkä ja uskomattoman vahva, ja sinulla on mielikuvitus, joka voi kuljettaa sinut hetkessä maailmoihin, jotka ovat salattuja meiltä muilta."
Kissat kehräsivät unisina.
"Sinä teet hänet onnelliseksi."

Tempest kyyristi hartioitaan ja painoi kasvonsa Murielin paitaa vasten. Kauniit sanat viilsivät hänen mieltään vaanivaa pimeyttä ja vyöryttivät lisää kyyneliä poskille.
Miten hän voisi tehdä Tiarnanin onnelliseksi?
"Minä satutan häntä jatkuvasti. Pakotan hänet huolehtimaan ja pelkäämään. Hänen täytyy olla aivan yhtä väsynyt kuin minun. Sanon hänelle aivan hirveitä, epäreiluja asioita. En ole tarpeeksi millään elämän osa-alueella." Ei edes makuuhuoneessa.

Voi pientä kultaa.
Muriel toivoi, että olisi voinut painaa Tempestin vielä tiukemmin syliinsä, mutta hän ei halunnut satuttaa kehoa, joka oli vasta toipumassa.
"Kultapieni, oletko puhunut näistä tunteista hänelle itselleen?"
Se, että Tempest tunsi itsensä riittämättömäksi, oli särkeä Murielin sydämen.

Varjo nakersi hänen ajatuksiaan. Syövytti julmia sanoja hänen mieleensä, kuiskutti, että olisi ollut parempi, jos häntä ei olisi koskaan löydetty merestä.
Mutta varmasti kaikki kääntyisi joskus hyväksi. Jotenkin.
"Me vain päädymme riitelemään, ja sitten sanon lisää hirveitä asioita tai hän lähtee pois", Tempest vastasi tukahtuneesti Murielin paidan kätköistä.

Muriel tiesi enemmän kuin hyvin, millaista se oli. Varsinkin, kun suurin osa niistä riidoista oli ollut hänen syytään.
Ja näkihän sen, mihin puhumattomuus oli lopulta johtanut.
"Sitten täytyy ottaa asia puheeksi niin monta kertaa, ettei enää jaksa riidellä, ja pystyy puhumaan asioista niiden oikeilla nimille", hän totesi, sisarensa selkää yhä silittäen.
"Tiedän, ettei se ole helppoa, mutta se auttaisi teitä molempia."

Muriel oli varmasti oikeassa, kuten hänen sisarensa yleensä oli. Ja kaikki kääntyisi paremmaksi. Sillä hetkellä hänen oli vaikeaa uskoa siihen, kun uupumus veti häntä kohti kylmiä syvyyksiä ja hän pelkäsi, että valo katoaisi täysin.
Hän oli toivonut, että peiton alla vallitseva, suojaisa ja lämmin pesä, jossa kissat viihtyivät erinomaisesti, suojelisi häntä siltä.
"Miten hän oikeasti voi?" Mitä hän oli tehnyt Tiarnanille?

"Sitä sinun olisi parempi kysyä häneltä itseltään", Muriel totesi lempeästi.
Hän oli joutunut hätistelemään miestä nukkumaan, kantanut tämän eteen ruokaa ja pakottanut ulos haukkaamaan happea.
Harmaat silmät olivat vaikuttaneet elottomilta, niin kuin osa Tiarnanista olisi ollut poissa.
Muriel harkitsi hetken, ennen kuin kysyi:
"Em, rakas, millä tavalla sinä koet olevasi riittämätön?"

Tempestillä oli kamala tunne, ettei Tiarnan vastannut hänelle, vaikka hän kysyi. Vältti kysymyksen, kuittasi sen kevyesti, antoi osan totuudesta.
Hän liikahti Murielin sylissä levottomana.
"Hänen pitäisi olla jonkun kanssa, joka voi käydä hänen kanssaan ulkona. Ettei hän olisi hirvittävän yksinäinen, onneton mies, niin kuin hänen ystävänsä kertoi. Ja jonkun, joka voi kulkea hänen mukanaan, koska ei halvaannu pelosta lähestyessään lentokonetta. Joka huomioi hänen tunteensa ja tarpeensa ja hemmottelee häntä. Joka ei ole pettymys makuuhuoneessa."

Muriel räpäytti silmiään.
Siinä oli paljon asioita, joista tuntea itsensä epävarmaksi, ja hän pelkäsi pahoin, ettei ollut olemassa yhtä maagista sanaa, jolla olisi voinut pyyhkäistä Tempestin murheet olemattomiin.
"Kultapieni", hän aloitti, siirtäen kätensä siskonsa poskelle.
"Tiarnan rakastui juuri sinuun, ei johonkuhun, joka haluaa viettää päivänsä menosta toiseen ravaten. Sinä olet hurmaavin olento, jonka tiedän, ja on vaikea kuvitella, että voisit olla pettymys millään tavalla. Olet hirvittävän ankara itsellesi, Em."

Tempest halasi Murielia tiukemmin kuin sisaren läsnäolo ja läheisyys voisi ajaa pois häntä syövän pimeyden. Hän oli niin kamalan väsynyt tuntemaan näin, satuttamaan itseään rumin ajatuksin ja sanoin. Tuntemaan aina, ettei ollut tarpeeksi eikä voisi olla.
Voisipa Muriel olla oikeassa.
Hän kohotti katseensa sisarensa kasvoihin ja tunsi silmiensä kostuvan uudelleen. Hän oli ollut musertava pettymys Stephenille ja kuulemma olisi kaikille miehille.
”Olen niin pahoillani, että sotkin sinunkin elämäsi.”

Muriel pyyhkäisi kyyneleen siskonsa poskelta peukalonpäällään.
"Voi Em-rakas, minä olen tehnyt oikein hyvää työtä sotkemalla itse omaa elämääni, ei sinun tarvitse siitä tuntea syyllisyyttä", hän vakuutti lempeästi.
"Totta kai me olemme huolissamme sinusta ja toivomme, että voit taas pian voida paremmin, mutta kultapieni, tämä on vain yksi vaihe elämässä. Joka ei tule jatkumaan ikuisesti. Mitään ei ole mennyt lopullisesti rikki, usko pois."

Tempest halusi uskoa Murielia, sillä sisaren sanat tuntuivat tekevän pimeydestä vähemmän ylivoimaista.
"En halua, että minusta pitää huolehtia", hän sanoi, " ja tiedostan miten typerältä se kuulostaa nyt. En halua olla syy, miksi rakkaani ovat onnettomia ja joutuvat laittamaan oman elämänsä tauolle."

"Siinä tapauksessa ainoa ratkaisu taitaisi olla eristäytyä autiolle saarelle, ja se taitaa olla tässä vaiheessa jo vähän myöhäistä", Muriel huomautti surullisesti hymähtäen.
"Huolehtiminen kuuluu elämään ja rakkauteen. Ja elämä odottaa kyllä, se jatkaa kulkuaan riippumatta siitä, haluaako sitä vai ei."
Hän pyyhkäisi vaaleita hiuksia siskonsa korvan taakse.
"Kuinka se ihastuttava lainaus menikään? Sormusten herrasta... Loppujen lopuksi varjot ovat ohimeneviä, jopa pimeyden on väistyttävä. Ja kun aurinko taas paistaa, se paistaa kirkkaammin?"

Romana nousi emäntänsä selän takana, venytteli selkä pyöristyen ja haukotteli mielenosoituksellisesti, ennen kuin ryömi pois peiton alta. Kenties hakemaan höyhenkeppiään.
Tempest painoi katseensa ja toivoi, että olisi voinut tehdä samoin. Mutta väsymys repi häntä kohti lattiaa, makasi hänen päällään armottomana ja ylivoimaisena. Hän puristi silmänsä kiinni, yksinäinen kyynel silmäkulmasta poskelle vierähtäen.
Hän oli niin kammottavan väsynyt.

Muriel oli melko vakuuttunut siitä, että Romana palaisi hetkenä minä hyvänsä määkimään mielenosoituksellisesti, että se oli suljettu peiton ulkopuolelle.
"Lepää vain, kultapieni", Muriel kehotti ja painoi suukon Tempestin otsalle.
"Saat voimasi pian takaisin."

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1518
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   Ma Huhti 02, 2018 9:28 pm

Maanantai 26. maaliskuuta 2018, ilta, Lombard Road, Lontoo

Tiarnan ei ollut täysin varma, missä vaiheessa oli siirtynyt pesemään hampaansa ylimääräisessä kylpyhuoneessa. Sen hän tiesi, että hieman siirtymisen jälkeen myös parranajovälineet olivat muuttaneet sinne, kunnes hänellä ei ollut ollut enää mitään syytä käyttää kylpyhuonetta, jonka lukon hän oli joutunut murtamaan.
Sen oli täytynyt tapahtua ennen Emmien paluuta.
Asunto oli jo pimeä ja hiljainen, kun hän vaelsi pitkin käytävää heidän makuuhuoneeseensa, sulki oven perässään ja istahti sitten omalle puolelleen sänkyä, pehmeäksi kuluneeseen, laivastonsiniseen t-paitaan yötä varten pukeutuneena.
Hän oletti Tempestin nukkuvan. Niin kuin tämä oli nukkunut kuluneet päivät.

Väsymys, joka repi Tempestin päivisin peiton alle, jätti hänet öisin. Kun varjot heräsivät henkiin ja pimeys hiipi huoneeseen, unen lohdullinen unohdus hylkäsi hänet.
Romana oli käpertynyt keräksi emäntänsä vatsaa vasten, etutassuilla päätään halaten. Leela oli tasapainottanut itsensä naisen terävöityneen lonkan päälle, ja valtavista ikkunoista siivilöityvissä kaupungin valoissa sen turkki sai samanlaisen hehkun kuin tyynylle levittäytyneet, vaaleat hiukset.
Tempest katseli ääneti Tiarnania, kipeä terä sykkeessään ja ojensi sitten varovasti terveen kätensä, hipaisten sormenpäillään miehen selkää.

Oli ollut typerää olettaa, että kaikki muuttuisi paremmaksi, kun Tempest vain pääsisi kotiin. Että sairaalaympäristö oli se, joka veti tätä lattiaa kohti, sai vajoamaan synkkyyteen. Eivätkö viimeistään kissat saisi olon paranemaan, vaatiessaan äänekkäästi huomiota?
Hän oli selvästikin ollut väärässä. Ja täysin neuvoton.
Kosketus selällä sai hänet hätkähtämään ja kääntymään Tempestiä kohti.
"Anteeksi, herätinkö?"

Puhukaa toisillenne.
Tempest tunsi kylmän pelon kouraisevan vatsaansa. Mitä jos hän oikeasti teki Tiarnanin onnettomaksi?
"Et", hän vastasi hiljaa ja empi hetken, "en pysty nukkumaan." Pimeyden laskeutuessa hän tunsi sukeltavansa uudelleen hyiseen veteen, mutta unissaan hän ei löytänyt enää pintaan.
Syke tuntui kuvottavalta jyskyttäessään kylkiluita vasten.
"Kuinka sinä voit?"

Se sai Tiarnanin kurtistamaan huolestuneesti kulmiaan.
Hän nosti jalkansa suoriksi sängylle, niin että saattoi katsoa Tempestiä paremmin silmiin.
"Pitäisikö sinun ottaa lääkettä?" hän ehdotti epäröiden. Nainen tuntui nukkuvan päivät, mutta ehkä kunnon yöunet edistäisivät sitä, että tämä jaksaisi taas pian pysyä hereillä?
"Minulla on kaikki hyvin."

Tempest tutki miehen kasvoja ja olemusta, sormet levottomina Romanan silkkisessä turkissa vaeltaen. Se kehräsi pehmeästi unissaan.
"En pidä lääkkeistä", hän vastasi painaen hetkeksi katseensa.
"Ne tekevät oloni tunnottomaksi ja uneni mustiksi." Ehkä se olisi parempaa kuin painajaiset ja tuska, mutta Tempest pelkäsi, että joku päivä tunnoton turtuus jäisi pysyväksi eikä hän tuntisi enää koskaan mitään.

Huolestunut juova pysyi Tiarnanin kulmien välissä.
"Tiedän. Mutta ehkä ne auttaisivat sinua nukkumaan yösi", hän aloitti, mutta sitten päätään ja vaikeni aiheesta.
Hän ei halunnut inttää siitä juuri nyt. Pääasia oli, että Emmie oli nyt kotona.
Hän oli hetken hiljaa ennen kuin paneutui selälleen vuoteelle, omalle puolelleen, edes yrittämättä vetää naista syliinsä.
"Millainen olosi on?" hän kysyi, katsellen hämärää kattoa.

Tempest laski katseensa Romanan laikukkaaseen turkkiin. Leela ähersi itsensä kasvattisisarensa viereen, talloen mielenosoituksellisesti sen yli asettuessaan kerälle.
"Minä olen kunnossa", hän vastasi hiljaa. Se tuntui vastaukselta, joka hänen kuului antaa. Fyysiset vammat parantuivat odotusten mukaan, eikä hänen onnettomuudelleen ollut mitään järkevää syytä.

He olivat molemmat kunnossa.
Ja silti kipeä tunne kaiversi Tiarnanin rintakehää hitaasti ontoksi, teki tilaa varjoille, jotka olivat tulleet heille pelottavan tutuiksi. Joiden olemassaoloon hän ei ollut selvästikään kiinnittänyt riittävästi huomiota.
Hän veti syvään henkeä, yritti keksiä sanottavaa, joka ei vetäisi viiltoa heidän välilleen.
"Kunhan voit paremmin, voimme alkaa katsoa päivää Skotlantia varten."

Kissat kehräsivät hänen kosketuksestaan, valoivat lämpöä hänen sisällään vallitsevaan, pelottavaan kylmään. Tempest käpertyi keräksi kissojen ympärille, kipsattu käsi kömpelönä törröttäen.
"Niin", hän vastasi hiljaa, sydän kipeästi hakaten. Leela vaihtoi asentoa ja nojasi päänsä hänen poskeaan vasten.
"Jos... Jos haluat aikaa ja tilaa ja mennä yksin, minä ymmärtäisin."

Olivatkohan kissat kehränneet silloin, kun Tempest oli ollut poissa? Vai eikö hän vain ollut keskittynyt kuuntelemaan, kun ne olivat kerääntyneet hänen ympärilleen, vaatimaan kuningatartaan takaisin?
Kurkkuun oli noussut kipeä pala, jonka Tiarnan yritti nielaista alas.
Hän oli aikeissa sanoa, ettei heidän olisi pakko lähteä, mikäli Tempest ei haluaisi.
Ääni pakeni sanojen sijaan nyyhkäyksenä, ja hän kohotti käsivarren silmiensä peitoksi.

Nyyhkäys sai Tempestin hätkähtämään ja kohottamaan katseensa takaisin Tiarnaniin.
Itkikö mies? Kylmyys humahti hänen sisälleen, pyyhkäisten lämmön pois. Sydän viilsi häntä rikki jokaisella lyönnillä. Oliko hän tehnyt tämän rakastamalleen ihmiselle?
Väsymys musersi häntä patjaa vasten, mutta Tempest taisteli sitä vastaan. Kissat havahtuivat, kun hän puski itsensä istumaan, hento käsivarsi vavahtaen ja huone keinahtaen, siirtyen hiljaa lähemmäs.
Hän kosketti varovasti miehen olkapäätä.

Tiarnan oli tehnyt parhaansa pysyäkseen kasassa.
Hän ei ollut antanut itselleen lupaa romahtaa, sillä oli pelännyt, ettei kenties olisi saanut itseään enää kasaan. Kaikki tunteet, jotka olivat vaanineet hänen kannoillaan Murielin puhelusta lähtien, siitä lähtien, kun hän oli saanut kuulla Tempestin yrittäneen riistää henkensä, vyöryivät nyt hänen ylleen synkkinä ja tukahduttavina.
"Olen niin pahoillani..."

Tempest tunsi voivansa pahoin. Syke lepatti hätäisellä vauhdilla, hyppi yli lyöntejä kuin portaissa kompastellen.
"Tiarnan", hän vetosi ahdistuneena, hätää äänessään.
"Ei sinulla ole mitään, mistä olla pahoillasi." Hän yritti kiertää kätensä miehen ympärille, houkutella tätä halaukseen.

Tempestin ääni kuulosti hätääntyneeltä, ja Tiarnan olisi halunnut ryhdistäytyä, nousta istumaan ja sulkea naisen syliinsä.
Se, ettei hän ollut enää varma, voisiko tehdä niin, sai hänet tuntemaan olonsa entistä lohduttomammaksi.
Hän kääntyi kyljelleen, kasvot Tempestiä kohti, ja antoi tämän kietoa käsivarren ympärilleen.
"En tiennyt, että sinulla oli niin paha olla... Minun ei olisi pitänyt matkustaa..."

Tempest kiertyi kiinni Tiarnaniin, sydän kaoottisella tempolla lepattaen. Hän tunsi olevansa avuton miehen tuskan edessä. Se oli hänen syytään, eikä hän voinut kuin yrittää halata miestä.
"Se ei ollut sinun syytäsi", hän vetosi levottomana.
"Sinä et ole koskaan tehnyt mitään väärää."

Voimakas, hallitsematon itku sai Tiarnanin tavallisesti niin itsevarmat ja voimakkaat hartiat käpertymään kokoon. Ohimoiden hopea näytti lisääntyneen, sen juova muuttuneen leveämmäksi.
"Pelkäsin, etten ehtisi ajoissa", hän kuiskasi tukahtuneesti.
"Kun sain puhelun, pelkäsin, että saapuisin liian myöhään."

Hänen oli vaikeaa hengittää. Miehen tuska tuntui repivän häntä rikki, sai kaikki syyt, jotka olivat ajaneet hänet alas jyrkänteeltä tuntumaan naurettavan typeriltä.
"Olen niin kovin pahoillani", hän kuiskasi ääni särkyen ja upotti terveen kätensä sormet miehen tummiin hiuksiin, koskettaen kyynelien raidoittamaa poskea huulillaan.
"En koskaan halunnut satuttaa sinua."

Sairaalan haju oli alkanut viimein kadota, jättäen jäljelle jotakin paljon tutumpaa.
"Mutta halusit satuttaa itseäsi", Tiarnan vetosi, ääni tuskan tukahduttamana,
"Jos olisin ollut kotona enemmän, jos en olisi lähtenyt töihin..."
Ehkä tätä ei olisi silloin tapahtunut. Jos hän vain olisi ollut parempi mies...

"Tiarnan", Tempest vastasi melkein epätoivoisena, silittäen tummia hiuksia ja painautuen lähemmäs miehen rintaa, kuin voisi jotenkin toimia kilpenä tuskaa vastaan. Mutta hän oli aiheuttanut sen.
"Se ei ollut sinun syytäsi. Luulen... Luulen, että olen ollut... Että olen halunnut kadota siitä saakka, kun olin lapsi." Kun hän makasi avuttomana sairaalasängyssä, liian heikkona elämään, pakotettuna selviytymään, ryöstäen onnellisen, huolettoman elämän perheeltään.
"Ja kun sain sen kirjeen, minä vain... En pystynyt käsittelemään sitä enää."

Tempestin sanat saivat hänet melkein valittamaan ääneen.
Kadota siitä saakka, kun oli ollut lapsi.
Ajatus oli uskomattoman lohduton. Totta kai hän tiesi, ettei Tempestin lapsuus ollut ollut helppo, mutta siitä huolimatta.
"Haluatko... haluatko sinä yhä kadota?"

Hänen sydämensä tuntui särkyvän, ja Tempest kohotti katseensa Tiarnanin kasvoihin, silitti onnettomana märkiä poskia ja painoi toiselle suudelman.
Puhukaa toisillenne.
Hän ei halunnut enää valehdella.
"Välillä. Kun julmat, kipeät ajatukset ottavat minut kiinni ja sanovat, että maailma olisi parempi, onnellisempi paikka ilman minua", Tempest vastasi empien.
"Mutta minä en halua kuolla. Minä en halua olla ilman sinua."

Tiarnan veti syvään henkeä.
Hän itse oli halunnut tietää, vaikka juuri tällä hetkellä ajatus repi häntä rikki. Se, että Tempest koki hetkiä, joiden aikana halusi lakata olemasta.
Yksi sellainen hetki oli ajanut naisen kallionkielekkeelle, sen reunan yli mereen.
"Minä en halua olla ilman sinua", hän vastasi hiljaa, kohottaen viimein myrskynharmaan katseensa kultaisiin silmiin.
"Mutta pelkään, että niin käy. Että jonakin päivänä en ehdi ajoissa, että löydän sinut..."

Tempest räpäytti onnettomana ja kohtasi levottomana myrskysilmien katseen yön hämärässä. Hän pyyhki hellin sormin kyyneliä miehen poskilta.
Mitä hän voisi sanoa? Voisiko hän luvata, ettei niin voisi koskaan käydä? Hän ei ollut kuvitellut, että niin olisi voinut käydä.
"Olen niin pahoillani", hän vetosi uudelleen.
"Minä en halua kuolla. Kun... Sinä olit syy, miksi uin."

Kuinka hän voisi enää jättää Tempestiä yksin? Kun pelkästään muisto kylpyhuoneen oven lukon murtamisesta painoi kipeänä ja sai hänet näkemään painajaisia, jossa hän pääsi ammeen vierelle hetkeä liian myöhään.
Tiarnan painoi otsansa vasten naisen rintakehää, kuunteli hengityksen tahtia.
"Sinun pitää kertoa minulle", hän vetosi hiljaa.
"Kun sellaiset ajatukset vaivaavat sinua."

Tempest halasi miestä neuvottomana, punoen sormiaan tummiin, hopean kirjomiin hiuksiin. Olisipa hän voinut ottaa takaisin kaiken tuskan, minkä oli aiheuttanut.
Hän empi. Hän halusi uskoa, että voisi ravistautua irti ajatuksista. Mutta hän oli uskonut, ettei koskaan satuttaisi itseään, ei oikeasti, vaikka joskus löi päätään, kunnes ajatukset hiljenivät.
"Minä kerron", hän lupasi alistuen ja halasi Tiarnania tiukemmin.
"Olen niin pahoillani."

Saattoiko hän luottaa Tempestin sanaan? Mitä tapahtuisi, jos hän ei luottaisi?
Tiarnan hengitti hitaasti sisään ja ulos, viime aikoina oli tuntunut siltä, kuin keuhkokuume olisi pesiytynyt hänenkin rintakehäänsä, tehnyt hengittämisestä raskasta.
"Sinä olet työntänyt minua pois."

Se kuulosti pahalta. Tempest halusi pyytää anteeksi tai torjua syytöksen, mutta epäröi, kuljettaen sormiaan hellästi miehen hiusten lomassa.
Oliko hän tehnyt niin?
"En ole varma, ymmärränkö mitä tarkoitat", hän vetosi.

Tiarnan mietti sanojaan hetken.
"Olen pahoillani, se kuulosti syytökseltä", hän totesi, ojentaen kätensä sivelemään varovasti Tempestin kylkeä.
Hän mietti, kuinka korjaisi sanojaan.
"Minusta tuntuu, että et ole puhunut minulle asioistasi. Kuin olisit pitänyt minua etäällä."

Tempest painautui lähemmäs miestä. Ehkä hän oli unohtanut, miten janosi kosketusta, miten onnelliseksi Tiarnan saattoi tehdä hänet lämmöllään ja hellyydellään.
Oliko hän tehnyt niin?
"Olen pahoillani", hän sanoi empien, "en tehnyt sitä tarkoituksella. Tunsin itseni niin typeräksi, en halunnut pakottaa sinua käymään keskusteluja, joiden sanoit väsyttävän sinua."

Varovasti Tiarnan kietoi toisen käsivartensa Tempestin ympärille. Luiden ei pitänyt olla enää rikki, mutta siitä huolimatta hän pelkäsi satuttavansa kovin pieneksi käynyttä naista.
Sydäntä vihlaisi kipeästi.
"Ei sinun tarvitse olla pahoillasi", hän vakuutti, pudistaen päätään.
"En halunnut sinun tuntevan, ettet voi puhua minulle. Totta kai ne keskustelut väsyttävät, mutta se ei tarkoita, etten haluaisi käydä niitä."

Ajatus sai Tempestin sydämen lyömään kipeämmin. Hän halasi Tiarnania neuvottomana, käpertyen miehen ympärille, halaten tästä syliinsä niin paljon kuin siihen sopi.
"Haluan niin kovasti sinun olevan onnellinen", hän vetosi hiljaa.
"Ja se kuulosti typerältä omassa päässänikin. Että voisit vihdoin olla onnellinen ja vapaa, kun minua ei olisi." Se kuulosti edelleen niin typerältä, että hänen oli puristettava silmänsä kiinni. Ei enää hirvittävän yksinäinen, onneton mies.

Olivatko hänen sanansa aiheuttaneet sen? Jokin, mitä hän oli sanonut, joko tarkoittamatta tai tarkoituksella?
Tiarnan ei ollut varma, voisiko antaa sellaista anteeksi.
"Se on typerää", hän myönsi hiljaa, ja kietoi käsivarttaan paremmin Tempestin ympärille.
"Minun maailmani olisi lakannut olemasta sillä hetkellä, jos olisit..."

Syke viilsi, ja Tempest puristi hetkeksi silmänsä kiinni tiukemmin. Typerys. Hän suki miehen tummia hiuksia ja kosketti huulillaan hopean raidoittamaa ohimoa.
"Olen niin pahoillani", hän kuiskasi toivoen, että olisi voinut vetää kaiken tekemänsä pahan takaisin.
"Niin kovin pahoillani."

"Em, rakas, ei sinun tarvitse olla", Tiarnan vakuutti hiljaa.
Se, mitä oli tapahtunut, ei ollut ollut Tempestin syytä, vaan sen mustan ahdistuksen, joka tämän ympärillä oli vaalinut jo niin pitkään, että häntä hirvitti ajatella sitä tarkkaan.
Ehkä heidän olisi paras käydä nukkumaan.
Mutta oli asioita, joista heidän olisi vielä puhuttava.
"Emmie... Koetko kosketukseni epämiellyttävänä?"

Mutta Tempest oli pahoillaan. Niin kammottavan pahoillaan. Hän rakasti Tiarnania enemmän kuin osasi pukea sanoiksi, ja oli sietämätöntä, että hän satutti miestä niin usein. Teoillaan ja sanoillaan, nyt hän oli mennyt liian pitkälle. Repinyt kaikkia läheisiään rikki.
Hetken hänen oli harkittava, kuuliko hän oikein. Hän vetäytyi halauksesta nähdäkseen Tiarnanin kasvot ja kauniit, harmaat myrskysilmät.
"Mitä?" hän toisti räpytellen hämmentyneenä.

Tiarnan kohtasi Tempestin katseen.
"Koetko kosketukseni epämiellyttävänä", hän toisti, vaikka olikin melko varma, ettei kyse ollut siitä, etteikö nainen olisi kuullut hänen kysymystään.
"Joskus pelkään, että satutan sinua."

Tempest tuijotti Tiarnania hetken sanattomana, sydän järkytyksestä askelissaan lopullisesti seoten. Oliko hän saanut miehen uskomaan..? Hyvä luoja.
Hän pudisti päätään ja tarttui Tiarnanin kasvoihin, välittämättä kömpelöstä kipsistä, tuijottaen miestä hätää silmissään.
"En tietenkään – voi Tiarnan – en tietenkään, kuinka voisin? Minä rakastan sinua. Minä rakastan kosketustasi", hän vetosi onnettomana, "olen niin pahoillani, että olet joutunut ajattelemaan noin. Miksi..?"

Tempestin silmissä näkyvä hätä oli saada Tiarnaninkin hätääntymään.
"Kaikki on hyvin", hän vakuutti, kohottaen kätensä silittämään naisen pisamaista poskea.
"Minä tiedän, että rakastat olla lähelläni, aivan yhtä paljon, kuin minä rakastan pidellä sinua. Mutta toisinaan pelkään satuttavani sinua, kun olemme yhdessä. Se ei ole millään tavalla sinun syysi."

Syke tuntui korvissa saakka, ja Tempest tuijotti miestä tietämättä, mitä sanoa. Tietenkin häntä sattui silloin tällöin, jos ahdistus hiipi hänen mieleensä tai hän jännittyi, mutta eikö kaikkia? Ei se ollut iso asia.
Eikä varmasti mitään, mitä Tiarnanin, kiltin, huomaavaisen Tiarnanin pitäisi tietää.
"Tiarnan", hän vetosi levottomana ja tunsi ahdistuksen nousevan rajuna. Kuinka onnettomaksi hän oli tehnyt miehen?
"Minä rakastan olla lähelläsi. Sinä et ole koskaan tehnyt mitään väärää."

"Tiedän, etten ole", Tiarnan vakuutti, ja etsi Tempestin käden omaansa, jotta saattoi painaa suukon tämän sormille.
"Eikä ole kyse siitä. Haluan vain, että sinulla on hyvä olla."
Hän jäi silittämään sormia, katse kultaisiin silmiin kiinnittyneenä.
"Miksi ajattelit, että olisin onneton kanssasi?"
Tempest oli hypännyt, koska oli kuvitellut, ehkä hetkellisesti, että hän olisi onnellisempi yksin.

Ahdistus sai rintakehän kohoilemaan kiivaasti ja runnotut keuhkot valittamaan. Katse karkasi Tiarnanin silmistä ja haravoi hämärää kuin pakotietä harkiten.
Kipeät, julmat sanat, jotka olivat murskanneet hänet ja pesiytyneet ahdistuksen ytimeen, heräsivät pimeydessä. Tempest puristi Tiarnanin kättä ja yritti hymyillä, vaikka katse oli vauhko.
Puhukaa toisillenne.
"Minä... Minä tunsin, etten voinut olla mitä ansaitsisit. Etten koskaan olisi. Sinun kuuluisi saada joku, jonka kanssa et ole yksinäinen, et joudu huolehtimaan tai pelkäämään, et tunne tulevasi työnnetyksi pois. Sinulle ei puhuta epäreiluin sanoin vailla syytä. Sylistäsi ei karata pois kesken, et joudu epäröimään näin. Joku, joka ei ole pettymys makuuhuoneessa", hän sanoi ja painoi katseensa, voima äänestä kadoten.

Silmien vauhko katse sai Tiarnanin puristamaan Tempestin kättä kevyesti ja painamaan kämmenselälle uuden suudelman.
Hän olisi halunnut perääntyä ja vakuuttaa, ettei sillä ollut väliä, olla pakottamatta naista käymään läpi selvästi kipeää asiaa.
Mutta Muriel oli vannottanut häntä siitä, että heidän pitäisi puhua asioistaan, tuntuivat ne kuinka kipeiltä tahansa.
Silti hän tunsi kylmän, kipeän vihlaisun vatsassaan.
Hän oli aikeissa muistuttaa, että rakasti Tempestiä juuri sellaisena, kuin tämä oli, mutta makuuhuoneen mainitseminen sai juovan kulmien välissä syvenemään.
"Miksi ihmeessä kuvittelet olevasi minulle pettymys?"

Lohduton, ylivoimainen arvottomuuden tunne nousi pimeydestä ja raahasi Tempestiä mukaansa. Häpeä sai hänet käpertymään pienemmäksi, kääntämään kasvonsa piiloon.
Mitä jos Tiarnan tunsi samoin? Hän puristi silmänsä kiinni ja tunsi voivansa pahoin.
"Hän sanoi, että olen musertava pettymys", Tempest kuiskasi hiljaa, ääni tyhjänä, "että olisin sitä kaikille miehille."
Sanat viipyivät hänen mielessään kuin polttoraudalla painettuna.
"Että olin yhtä innostava kuin 30 vuotta naimisissa ollut, jolla ei ole kipinääkään intohimoa jäljellä. Etten voisi koskaan tehdä miestä onnelliseksi ja tarjota täysin tyydyttävää elämää, koska en voinut- suullani... Ja hän turhautui minuun niin kovin, että yritti..."
Tempest painoi kädet kasvoilleen ja kyyristyi kasaan.
"Että minun oli turha edes yrittää koskettaa, koska en voisi innostaa miestä."

Kylmä, musta raivo hyökkäsi varoittamatta samaan aikaan kylmän, viiltävän kauhun kanssa.
Tiarnan toivoi, että olisi kuullut väärin. Ymmärtänyt väärin.
Mutta se, mistä Tempest puhui, oli kipeän, kammottavan selvää, ja sai hänen sydämensä hakkaamaan kipeästi epätahtiin.
Ei helvetti.
"Em, rakas, kuka sinulle on sanonut niin?" hän kysyi, ääni pakotetun rauhallisena samalla kun nousi istumaan, niin että saattoi vetää pienen naisen syliinsä. Sulkea tämän turvaan varjoilta ja maailmalta, jossa mies saattoi sanoa noin hirvittävän rumia asioita.
Hän ei ollut väkivaltainen mies, mutta juuri tällä hetkellä hän tunsi syvää halua tuhota sen paskiaisen, joka oli satuttanut Tempestiä sillä tavalla.
"Kuka on satuttanut sinua noin?"

Oli varmastikin typerää muistella menneitä. Mutta sanat viipyivät hänen kanssaan, seurasivat häntä ja nakersivat häntä kuin huomaamatta, vaikka Tiarnan astui hänen elämäänsä – ihana, huomaavainen, kultainen Tiarnan.
Joka voisi silti tuntea samoin. Pitää häntä kuolettavan tylsänä, olla pettynyt, mutta liian kiltti sanoakseen niin.
Hän käpertyi miehen syliin, kipsattu käsi kömpelönä, piirtäen paidan rintamukseen hajamielisiä kuvioita.
"Onko sillä väliä?" hän kuiskasi hiljaa. Mutta ei kai sillä ollut merkitystä, vaikka Tiarnan tietäisi.
"Stephen. Ja ajattelin- pelkäsin... Että ehkä sinä tunnet samoin", Tempest jatkoi ääni särkyen.

Stephen.
Kuina hän ei ollut huomannut mitään? Emmie oli vaikuttanut ajatuksiinsa vaipuneelta, jopa ahdistuneelta sen jälkeen, kun oli ollut tekemisissä managerinsa kanssa, mutta Tiarnan oli kuvitellut sen johtuvan ainoastaan väsymyksestä, joka naisen valtasi julkisten tapaamisten jälkeen.
Kylmä raivo muutti muotoaan, käpertyi teräksiseksi keräksi hänen vatsansa pohjalle.
Ensimmäiset mieleen nousevat sanat olivat 'minä tapan hänet'.
Mutta hengitettyään pari kertaa syvään Tiarnanin onnistui muuttaa ne muotoon:
"Etsimme sinulle uuden managerin."

Tempest veti jalkansa koukkuun Tiarnanin sylissä ja painoi kasvot polviinsa. Vaaleat hiukset valahtivat verhoksi hänen ja maailman väliin.
”Ei sillä ole väliä”, hän vastasi väsyneesti.
Tiarnan ei ollut vastannut, ja kylmä kosketti hänen sydäntään, painoi hartioita alemmas. Ahdistus söi hänen ääntään pois, mutta ellei hän kysyisi nyt, hän ei löytäisi rohkeutta uudelleen.
”Oletko sinä tylsistynyt kanssani? Olenko minä… Kyvytön tyydyttämään sinua?”

Totta kai sillä oli väliä.
"Kukaan, joka on puhunut sinulle tuolla tavalla, ei ansaitse olla elämässäsi", Tiarnan huomautti, ääni kireänä.
Hän kietoi käsivarsiaan suojelevasti pienen vartalon ympärille, melkein hätkähtäen tämän kysymystä.
Sitäkö Tempest oli miettinyt kaikki ne kerrat, kun he olivat olleet yhdessä? Kerännyt hiljalleen hiipivää ahdistusta, joka söi hitaasti mutta varmasti itseluottamusta olemattomiin?
"Em, sinä et voisi koskaan olla minulle pettymys. Sinä olet uskomaton olento, ja jo pelkkä läheisyytesi tekee minut uskomattoman onnelliseksi."

Vei hetken, ennen kuin Tempest kohotti päänsä ja päästi Tiarnanin sisään. Kultaiset silmät kohtasivat miehen katseen hämärässä pohjattoman surullisina.
Riittämätön.
Hän kosketti terveellä kädellään Tiarnanin poskea, piirsi sormenpäillään poskipään linjan ja siloitti tummaa kulmakarvaa.
”Se ei vastaa kysymykseeni”, hän kuiskasi ja tarjosi miehelle haikean hymynhäiveen, yksinäinen kyynel silmäkulmasta poskelle vierähtäen.

Juova kulmien välissä uurtui syvemmäksi.
Tiarnan tunsi itsensä hirviöksi. Hän oli ollut täysin tietämätön ajatuksista, jotka olivat vainonneet hänen rakastamaansa naista. Hirvittävistä, rumista ajatuksista.
Hän pudisti päätään, ahdistuneena. Mutta Muriel oli käskenyt puhumaan, ei pakenemaan tilanteesta tai väistämään.
"Em, rakas, sinä et ole minulle pettymys", hän vakuutti, hakien kultaisten silmien katsetta.
"Sinä et koskaan voisi olla pettymys. Minä olen hyvin... vanhanaikainen mies. Olen täydellisen tyytyväinen siihen mitä meillä on, en kaipaa mitään muuta kuin sen, että olemme yhdessä."

Lohduttomat, kultaiset silmät tutkivat Tiarnanin kasvoja ja myrskyisiä silmiä, kun sormenpäät vaelsivat piirtämässä miehen kasvonpiirteitä muistiin.
Tiarnan oli hyvin kiltti, kultainen, huomaavainen mies.
Sellainen, joka lohduttaisi, vaikka sitten tyhjin sanoin. Riittämättömyyden tunne painoi raskaana keuhkoja kasaan.
Hän painoi katseensa, kun lisää kyyneliä vierähti luvatta pisamaisille poskille.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1518
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   Ma Huhti 02, 2018 9:28 pm

Tiarnan oli melko varma siitä, etteivät hänen sanansa auttaneet.
Ja se ahdisti, ahdisti niin, että vatsaa vihlaisi kipeänä.
"Rakas, mitä minä voisin tehdä, että tuntisit olosi paremmaksi?" hän kysyi, melkein anellen.
Hän tekisi mitä tahansa, jotta Tempest voisi tuntea olonsa hyväksi. Jotta tämä voisi jollakin tavalla nähdä itsensä niin kuin hän näki, täydellisenä juuri sellaisena kuin oli.
"Rakas..."
Hän kohotti toisen kätensä pyyhkiäkseen kyyneleitä pisamaisilta poskilta.
"Minulla ei ole edes tarjota sinulle nenäliinaa."

Tempest nyyhkäisi ääneti, yrittäen turhaan pitää kyyneliä sisällään. Hän piti katseensa laskettuna, voimatta kohdata miehen katsetta.
”Minä rakastan sinua niin paljon”, hän vetosi tukahtuneesti.
”Halusin niin olla enemmän sinua varten. Halusin olla jotain muuta, jotain muuta kuin tylsä. Halusin yrittää… Mutta joka kerta tunnen hänen kätensä niskassani, pakottamassa päätäni alas enkä pysty edes siihen.”

Sama tuskastuttava, lähes alkukantainen raivo nosti päätään ja sai Tiarnanin hetkeksi unohtamaan kaiken sen, minkä puolesta hän yleensä puhui.
Hän ei ollut varma, voisiko vastata käytöksestään, kun seuraavan kerran kohtaisi Stephenin.
Mutta hänellä oli epäilys siitä, ettei Tempest kaivannut nyt vakuutuksia siitä, että väärin tehnyt mies joutuisi kärsimään. Nainen oli aivan liian lempeäluontoinen sellaiseen.
"Rakas", Tiarnan vetosi hiljaa.
"Katsoisit minuun?"

Pimeys, lohduton, musertava riittämättömyyden tunne painoi Tempestiä kasaan, kyyristi kapeita hartioita ja teki painovoimasta melkein ylivoimaisen. Kotiinpaluun jälkeen iskenyt väsymys viipyi raajoissa kuin lyijy, valmiina vetämään hänet takaisin pinnan alle.
Hän ei halunnut katsoa Tiarnania. Ei, kun tunsi näin. Mutta hän ei ollut koskaan ollut hyvä kieltämään mieheltä mitään ja kohotti hitaasti kyynelistä sumean katseensa myrskynharmaisiin silmiin. Suru ja kipu muuttivat kullan melkein mustaksi.

Katseesta välittyvä suru vihlaisi Tiarnania kipeänä, mutta hän kieltäytyi kääntämästä katsettaan pois.
Sen sijaan hän painoi kätensä kevyesti Tempestin leualle, silittäen tämän suupieltä peukalollaan ennen kuin hipaisi kumpaakin kyyneleistä poskea huulillaan, suudellen itkua pois.
Kyyneleissä maistui meri.
"Rakas, tiedän, etteivät mitkään sanat voi korjata hetkessä sitä kaikkea kipua, jota tällä hetkellä tunnet", hän vetosi hiljaa, palauttaen katseensa kultaisiin silmiin.
"Mutta sinun ei tarvitse olla yhtään mitään enemmän minua varten. Minä rakastuin sinuun juuri sen vuoksi, mitä olet."

Tiarnanin hellä kosketus sai Tempestin silmät painumaan kiinni, pitkät ripset toisiinsa kyynelistä takertuen. Uupumus painoi hartioita ja teki päästä painavan.
Oli uuvuttavaa tuntea, ettei ollut tarpeeksi.
Hän halusi uskoa Tiarnania.
Sormenpäät piirsivät hellinä miehen kasvonpiirteitä ja silittivät sitten tummia hiuksia taakse, sivellen hopeisia juovia. Hetken hän tutki myrskysilmiä, ennen kuin laski päänsä miehen hartialle ja nojasi voimattomana rintakehää vasten.
”Rakastan sinua juuri sen vuoksi, mitä olet”, hän sanoi hiljaa, silittäen miehen vatsaa sormillaan.

Tempestin kehosta huokuva voimattomuus sai Tiarnanin kietomaan kätensä paremmin tämän ympärille.
"Minäkin rakastan sinua juuri sen vuoksi, mitä olet", hän vastasi, silittäen kovia kokenutta kylkeä hellin sormin. Hän ei ollut ainoastaan rakastunut, vaan rakasti Tempestiä edelleen juuri tuollaisena.
"Meillä on juuri nyt vaikeaa, ja tiedän, että se on osittain omaa syytäni - olen melko varma, ettemme ole puhuneet asioista läheskään niin paljon, kuin olisi pitänyt."
Hän painoi lempeän suudelman vaaleiden hiusten joukkoon.
"Mutta me selviämme kyllä tästä."

Tempest hengitti vavahtaen, väsyneet keuhkot valittaen, ja nojasi Tiarnaniin toivoen, että miehen syli voisi pitää poissa pimeyden. Tiarnan olisi ansainnut niin paljon enemmän heidän suhteensa aikana. Mutta mies vakuutti rakastavansa häntä. Ehkä hän voisi oppia olemaan vain vähän enemmän.
"Olen pahoillani kaikesta", hän kuiskasi hiljaa ja silitti miehen kaulansyrjää sormenpäillään kuunnellen Tiarnanin sykettä.
"Mistä sinä olisit halunnut puhua?"

Tiarnan oli vakuuttamassa, ettei ollut mitään syytä olla pahoillaan, mutta jäi miettimään sanojaan uudelleen.
"Kaikki on annettu anteeksi", hän vakuutti sitten, ja painoi uuden suukon Tempestin hiusten joukkoon.
Jos Tempest koki tehneensä jotakin väärää, olisi ollut julmaa olla suomatta tälle anteeksiantoa.
"Kaikki tulee kääntymään paremmaksi."
Sormet pysähtyivät hetkeksi kyljelle ennen kuin jatkoivat silittämistä.
"Koen olevani hyvin huono mies, koska olet ollut niin onneton."

Se vihloi sydäntä niin, että Tempest oli käpertyä kasaan.
"Voi Tiarnan", hän vetosi ääni särähtäen. Mitä hän oli tehnyt miehelle? Hän halasi itsensä lujemmin kiinni Tiarnanin rintaan, hautasi kasvonsa miehen kaulataipeeseen.
"Sinä et ole tehnyt mitään väärää. Rakastan sinua aivan valtavan paljon ja sinä teet minut käsittämättömän onnelliseksi. Minä vain...", hän pohti onnettomana.
"Minä olin hyvin väsynyt jo tavatessamme. Väsynyt olemaan riittämätön, väsynyt tuntemaan musertavaa syyllisyyttä, väsynyt olemaan pettymys läheisilleni, urallani... Makuuhuoneessa. Olin toivonut voivani vain kadota siitä saakka, kun katselin sairaalasänkyyn sidottuna kerta toisensa jälkeen, kuinka perheeni särkyi joutuessaan valmistautumaan hyvästelemiseeni. Luulen, että sinä olet syy, miksi olen tässä."

Se oli hyvin kipeää kuultavaa, mutta Tiarnan tiesi, ettei voinut kieltäytyä kuuntelemasta. Ei halunnutkaan, vaikka Tempestin sanat särkivätkin hänen sydämensä.
"Olen pahoillani, että olet joutunut kokemaan niin", hän totesi, sormet naisen kyljellä vaeltaen.
"Tiedostan, että lopulta jokainen on vastuussa omista teoistaan, mutta silti puhelu... Puhelu, jonka sain, on varmasti kammottavin hetki elämässäni."
Kai hän sai sanoa niin? Se kuulosti syytökseltä, mutta ei hän ollut tarkoittanut sitä sellaiseksi.
"Ja kun pakenit kylpyhuoneeseen, todella pelkäsin puolestasi."

Tempest puristi silmänsä kiinni ja silitti onnettomana Tiarnanin niskaa, punoen sormiaan tummiin hiuksiin.
"Olen niin pahoillani", hän kuiskasi ja kosketti miehen leukaperää huulillaan.
"En koskaan, koskaan halunnut tai halua satuttaa sinua." Ajatuskin oli särkeä hänen sydämensä.
"Olin typerys. En nähnyt, kuinka väsynyt olin. En halunnut uskoa, että varjo, joka satutti minua sanoillaan, voisi koskaan saada minua satuttamaan itseäni."

"Minä tiedän sen, Em, eikä mikään tapahtunut ole sinun syytäsi."
Tempestin teko oli aiheuttanut huolta ja murhetta, mutta Tiarnan halusi uskoa, ettei tämä ollut tehnyt sitä täydessä ymmärryksen tilassa, että naisen varjoiksi kutsumat rumat ajatukset olivat käyneet yksinkertaisesti liian synkiksi.
"Minäkään en koskaan kuvitellut, että niin voisi todella käydä", hän myönsi.
Jos olisi, hän ei olisi koskaan lähtenyt. Eikä sekään olisi kenties lopulta auttanut.
"Uskotko, että voisit ottaa apua vastaan nyt?"
He olivat puhuneet siitä aikaisemminkin, mutta Tiarnan pelkäsi, ettei ollut ollut riittävän sinnikäs.

Tempest ei voinut edelleenkään ajatella psykologeja tuntematta oloaan epämukavaksi, kun kaikki nuoruusvuosien muistot vyöryivät takaisin. Hän antoi päänsä levätä raskaana Tiarnanin olalla, kuljetti sormenpäitään hajamielisesti niskan kaarella.
"Luulen, että minun täytyy", hän vastasi lannistuneena.
"En halua tuntea näin enää."
Hän ei jaksaisi näin enää.

Tiarnan mietti hetken.
"Minäkin luulen, että sinun täytyy", hän myönsi melkein pahoittelevasti ja painoi suudelman vaaleiden hiusten joukkoon.
Hänen olisi todennäköisesti itsekin käytävä puhumassa ammattilaiselle. Vaikka avoimuus kantoi pitkälle, oli asioita, joita oli parempi käsitellä jonkun muun, jonkun puolueettoman kanssa.
"Minäkään en tahdo, että joudut enää tuntemaan niin."

Tempest oli hetken hiljaa, kuunteli miehen sykettä ja hengityksen rytmiä.
Syyllisyys nakersi häntä. Millainen typerys hän oli ollut? Mutta Tiarnan sanoi, että he selviäisivät tästä. Hän halusi uskoa, että mies olisi oikeassa.
Joku aamu hän ei tuntisi olevansa liian väsynyt hengittämään.
"Mistä arvelet, että meidän olisi pitänyt puhua?" hän kysyi ajatuksiinsa uppoutuneena.

Hyvin varovasti Tiarnan kävi pitkälleen vuoteelle ja veti Tempestin turvallisesti kainaloonsa, nykien toisen peiton heidän suojakseen - saaden samalla kissat havahtumaan närkästyneinä sen alta.
"Toivon, että voisit puhua minulle silloin, kun sinua ahdistaa", hän vastasi, siirtyen silittämään naisen selkää pyörein, rauhoittavin liikkein.
"Enkä usko, että minunkaan on hyvä piilottaa ajatuksiani."

Tiarnanin lämpö tuntui tutulta ja turvalliselta. Se palautti hänet menneeseen elämään, palautti elävästi mieleen heidän yhteiset hetkensä, heidän yhteisen elämänsä.
Mitä hän oli kuvitellut yrittäessään jättää sen?
"Millaisia ajatuksia olet piilottanut?" hän vetosi ja silitti miehen vatsaa.

Tiarnan seurasi katseellaan, kuinka Leela löysi itselleen paikan Tempestin polvitaipeesta, ja naurahti ääneen Romanan möyhiessä itselleen sopivan vuoteen hänen vatsansa päälle.
Merkillisiä olentoja.
"Minun on toisinaan hyvin vaikea puhua tunteistani", hän totesi, kääntäen katseensa Tempestiin.
"Niin kuin siitä, kuinka olen pelännyt, että satutan sinua, kun olemme yhdessä."

Tempest kohotti katseensa miehen kasvoihin ja tutki myrskysilmiä levottomana. Heidän pitäisi osata puhua toisilleen.
Ehkä hänen pitäisi puhua Tiarnanille, niin kuin Muriel oli kannustanut.
"Olen niin pahoillani", Tempest vetosi ja silitti miehen poskea.
"Sinun ei pitäisi – ei olisi koskaan pitänyt – joutua pelkäämään niin", hän sanoi onnettomana ja puri alahuultaan empien.
"Minä... Sinä et koskaan satuta minua. Mutta ennen kuin tapasin sinut, en tiennyt, että niin voi tehdä ilman, että se sattuu."

Jälleen Emmien sanat saivat kylmän kivun viiltämään syvään.
Tiarnan ei ollut varma, millaiset miehet olivat voineet kohdella naista - tyttöä - niin hirvittävän väärin. Ja kuinka voisi ikinä hillitä itsensä, jos päätyisi joskus kohtaamaan loputkin menneisyyden varjoista.
"Ja minä olen hyvin pahoillani siitä, että olet joutunut kokemaan sellaista", hän totesi, halaten Tempestin kylkeensä.
Epäilys kalvoi kipeänä.
"Onko sinuun sattunut minun kanssani?"

Hetkeen Tempest ei ymmärtänyt, mistä sellaisesta Tiarnan puhui, sillä hänen maailmassaan kipu vain oli kuulunut olennaisena osana siihen osaan parisuhdetta.
Ja yksi asia, jossa hän oli aina ollut pettämättömän hyvä, oli kivun kätkeminen. Se oli ollut melkein jatkuva kumppani läpi hänen koko elämänsä. Hän oli itkenyt ääneen vain ensimmäisellä kerralla.
Kohdatessaan Tiarnanin katseen hän halusi valehdella, epätoivoisesti ja puri alahuultaan levottomana. Mutta eikö heidän pitäisi voida olla rehellisiä toisilleen?
"Harvoin", hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, empien, "mutta sinä et satuta minua. Ennen kuin tapasin sinut, en koskaan tiennyt, että voisin tuntea, mitä sinä saat minut tuntemaan. Että voisin nähdä tähtiä suudelmasta."

Harvoin ei ollut sama asia kuin ei koskaan.
Tiarnan joutui keräämään hetken ajatuksiaan, ennen kuin saattoi luottaa ääneensä. Ajatus siitä, ettei hän ollut tiedostanut Tempestin kipua, oli melkein sietämätön. Sai hänet epäilemään itseään, sitä, kuinka kykenevä hän oli lukemaan sitä, miltä naisesta tuntui.
Mutta tunteelle ei saanut antaa valtaa, he olivat luvanneet puhua toisilleen rehellisesti.
"Toivoisin, että voisit kertoa minulle silloin, kun niin käy", hän vetosi, piirtäen rauhoittavia kuvioita Tempestin kyljelle.

Tempest tutki Tiarnanin kasvoja ja hiljaisuuden laskeutuessa katui toivoen, että olisi valehdellut ja säästänyt miehen tiedolta, joka näytti tuovan tuskaa.
Mutta ehkä he olivat tässä, koska eivät kertoneet asioita toisilleen vaan luulivat suojelevansa toisiaan. Hän silitti onnettomana miehen poskea.
"Minä haluan olla kanssasi", hän vetosi ja oli sanomassa, ettei välittänyt kivusta, mutta ehkä Tiarnan ei halunnut kuulla sitä. Aihe ei ollut jotain, mistä hän oli tottunut puhumaan, mutta makuuhuoneen pehmeä pimeys tuntui turvalliselta.
"Minä... Joskus, kun pelkään, että olen tylsä. Etten voi innostaa sinua, etten osaa koskettaa sinua, ahdistun ja... Jännityn. Niin kuin silloin, kun- kun sinun piti murtaa kylpyhuoneen ovi." Tempest painoi katseensa ja nojasi päänsä miestä vasten, kätkien kasvonsa tämän paitaan, häpeä hartioita painaen. Sormenpäät piirsivät neuvottomina miehen rintaan.
"Minä niin haluaisin voida koskettaa sinua. Hemmotella ja helliä sinua. Minä vain... Pelkään, etten tiedä miten."

Romana määkäisi pahantuulisesti, kun Tiarnan huitaisi sen selkää kietoessaan toisenkin kätensä Tempestin ympärille.
Heidän olisi varmastikin pitänyt puhua tästä jo kauan sitten. Oliko hän vähätellyt naisen epävarmuutta toteamalla, että kaikki oli hyvin, että tämän ei tarvinnut tehdä mitään ihmeellistä?
"Rakas, sinun ei tarvitse pelätä sellaista", hän totesi, hipaisten untuvaisten hiusten peittämää ohimoa huulillaan.
Vaikka ei kai tunteita voinut vain mennä kieltämään? Ne tulivat ja menivät, halusi sitä tai ei.
"Eikä sellaisia asioita edes voi tietää, on vain opeteltava tuntemaan toinen, enkä ole ehkä antanut sinulle siihen tarpeeksi mahdollisuutta. Eikä meillä ole koskaan kiire, tiedäthän sen? Voimme ottaa kaiken sen ajan, jonka tarvitset, jotta tunnet olosi rennoksi ja hyväksi."

Tempest puristi silmänsä kiinni. Ei ollut kiire. Tiarnan oli niin kärsivällinen ja lempeä, että se teki kipeää. Eikö ollut tarpeeksi, että heidän suhteensa alku oli saanut hänet vihaamaan kehoaan, joka kieltäytyi ehdottomasti rentoutumasta?
"Tiedän", hän huokasi onnettomana.
"Mutta minä haluan olla kanssasi. Sinä saat oloni aina hyväksi."

"Minä tiedän sen", Tiarnan vakuutti ja painoi uuden suukon Tempestin ohimolle.
"Mutta joskus olo ei ole siitä huolimatta rento. Se ei ole mitään, mistä sinun pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa."
Vaikka ei ollut mikään ihme, että Tempest tunsi niin, kun otti huomioon kusipäiset miehet, joiden kanssa tämä oli joutunut tekemisiin ennen häntä.
"Minäkin olen onnellinen myös silloin, kun vain olemme lähekkäin. Totta kai haluan sinua, ja toisinaan kaipaus on ajaa minut hulluksi, mutta en silti halua, että pakotat itsesi mihinkään silloin, kun kehosi ei ole valmis."

Tiarnan oli niin käsittämättömän kiltti, huomaavainen, kultainen mies.
Tempest nojasi päätään miehen rintaan ja tunsi tutun ahdistuksen nakertavan vatsanpohjaansa, pelon epäonnistumisesta. Muistot vainosivat häntä: kaikki ne kerrat, joina heidän olisi pitänyt voida olla yhdessä, mutta hän epäonnistui. Kun hänen kehonsa kieltäytyi ehdottomana.
Hän nosti katseensa melkein hämillisenä ja kohtasi myrskysilmät. Tiarnan halusi häntä. Tempest kosketti miehen poskea.
"Tiarnan, minä en koskaan, koskaan pakota itseäni mihinkään kanssasi", hän vetosi ja kurottui eteenpäin voidakseen koskettaa miehen suupieltä huulillaan, "toivoisin, ettet joutuisi epäröimään ja huolehtimaan."

Tiarnan käänsi kasvojaan Tempestiä kohti.
"Ehkä vikaa on minussakin", hän huomautti hellästi, tutkien kultaisia silmiä.
"Minun pitäisi yrittää luottaa sanaasi."
Se vain oli hankalaa kun tiesi, että Tempest vähätteli omaa kipuaan ja huonoa oloaan. Ettei nainen ollut suostunut menemään lääkäriin edes silloin, kun sormin oli tullut murtumia Samuelin kasvoihin osoitetusta iskusta.
Mutta ehkä se oli jotakin, mitä hänen pitäisi opetella. Uskomaan ja luottamaan sen sijaan, että yritti itse kaikessa hiljaisuudessa tehdä oikeat päätökset.

Tempest silitti miehen poskipäätä ja tummaa kulmakarvaa sormenpäillään.
"Minä-", hän aloitti, mutta muutti mielensä. Ehkei kuulostanut uskottavalta sanoa, että hän haluaisi aina eikä miehen tarvinnut epäillä. Eikö hän ollut torjunut miehen melkein huomaamattaan kirjoittaessaan? Tai halusi vain käpertyä kerälle, kun tunsi olonsa kurjaksi?
"Minä lupaan, että kerron sinulle, jos jokin on vialla", hän vetosi.
Stephen oli turhautunut, kun hän yritti kieltäytyä. Ensin vedonnut, miten paljon halusi häntä, miten hyvältä se tuntuisi, miten onnelliseksi se tekisi. Sitten hermostunut ja painanut polttoraudalla julmia, musertavia sanoja ja ajatuksia hänen mieleensä. Tai kokeillut, kuinka päättäväisesti hän kieltäytyi.
Mutta Tiarnan ei ollut sellainen mies.

Tiarnan painoi kiitollisena suukon Tempestin otsalle.
Hänen täytyisi vain yrittää luottaa siihen, että nainen tosiaan tekisi niin, kertoisi, jos ei tosiaan halunnut, tai jos teki kipeää.
Nythän heillä olisi aikaa, ei aikarajoja siihen, että hän lentäisi takaisin valtameren toiselle puolelle, tai seuraavaan kuvauskohteeseen, tai joutuisi heräämään aamusta haastatteluun tai koe-esiintymiseen.
"Rakastan sinua hyvin paljon, Emmie."

"Niin minäkin sinua", hän vastasi ja käpertyi Tiarnanin kylkeä vasten, antaen painavalta tuntuvan päänsä vajota vasten patjaa. Makuuhuoneen öinen hämärä ei tuntunut enää vihamieliseltä ja uhkaavalta, vaan lepäsi yllä kuin pehmeä, unelias peitto.
"Olen niin pahoillani, että olen työntänyt sinua pois", Tempest kuiskasi ja hengitti miehen tuoksua sydän särkien.

"Ymmärrän, miksi olet tehnyt niin", Tiarnan vakuutti.
Se oli ollut erilaista kuin silloin, kun inspiraatio oli vallannut Tempestin, pakottanut tämän sulkeutumaan toiseen maailmaan ja kirjaamaan ylös tapahtumia, joiden todistajana nainen tuntui olevan. Hän ei ollut vain ymmärtänyt sitä ajoissa.
Hän ei tekisi samaa virhettä uudelleen.
"Olen pahoillani, etten ole huomannut pahaa oloasi."

Tempest pudisti päätään ja silitti miehen kylkeä ja vatsaa kipsistä esiinpistävillä sormilla.
"Ei sinun tarvitse pyytää mitään anteeksi minulta", hän vetosi onnettomana. Hän oli aikeissa jatkaa, ettei ollut halunnut huolestuttaa miestä, mutta se taisi kuulostaa vain naurettavalta nyt.
"Sinä olet ollut aina niin kultainen ja huomaavainen. Niin hurjan kiltti. En tunne ansaitseenni siitä puoliakaan."

Tiarnan pyyhkäisi vaaleita hiuksia pois Tempestin otsalta.
"Em, ei huomaavaisuutta tarvitse ansaita", hän huomautti. Ja jos olisikin, nainen olisi ansainnut kaiken sen ja vielä puolet lisää.
Romana oli alkanut kehrätä, ja niin kehräsi Leelakin.
"On itsestäänselvyys, että ihminen haluaa huolehtia niistä, joita rakastaa."

Miten hän toivoi, että olisi voinut huolehtia Tiarnanista paremmin. Tempest hieraisi poskeaan Tiarnanin kylkeä vasten, puskien miestä mietteliäänä ohimollaan samoin kuin heidän kissansa.
"Miten minä voisin olla huomaavaisempi sinua kohtaan?" hän vetosi pehmeästi ja piirsi sormenpäillään miehen vatsaan.

Oliko väärin toivoa, että hän olisi voinut vetää Tempestin syliinsä, ja että he olisivat voineet tehdä sitä, mistä olivat keskustelleet?
Laskea, kuinka pitkä aika oli ehtinyt vierähtää edellisestä kerrasta?
Mutta nainen oli toipilas, eikä pahaksi äityneen keuhkokuumeen jäljiltä viitsinyt ottaa turhia riskejä.
"Kunhan vain voisit kertoa minulle rehellisesti, miltä sinusta tuntuu."

Tempest halasi Tiarnanin kylkeä ja painoi nenänsä miehen paitaa vasten. Sen tuoksu särki hänen sydäntään.
Oli niin kauhistuttavaa ajatella, miten hänen oli täytynyt satuttaa miestä, että hän tunsi melkein palelevansa.
"Minä rakastan sinua", hän kuiskasi onnettomana.
"Niin valtavan paljon. Olen osoittanut sen huonosti, mutta minä rakastan sinua."

"Minä tiedän, että rakastat", Tiarnan vakuutti ja kietoi käsivarttaan paremmin Tempestin ympärille, tökäten samalla vahingossa Leelaa, joka siirtyi mielenosoituksellisesti kauemmas hänen kädestään.
Hän tiesi sen jopa silloin, kun tarinat veivät Tempestin hänen luotaan, tai kun tunsi ärtymystä kun heidän suunnitelmansa eivät toteutuneetkaan inspiraation iskiessä.
"Ja minäkin rakastan sinua."

Väsymys painoi päätä patjaa vasten. Puhuminen oli raskasta, ja silti Tempest tunsi olonsa kevyemmäksi. Kuin hän saattaisi vihdoin hengittää vailla tuskaa.
Sanat lämmittivät häntä, sulkivat varjon ulos, ja hän antoi silmiensä painua kiinni. Ehkä painajaiset pysyisivät poissa tänä yönä. Ehkä hän voisi nukahtaa Tiarnanin syliin, kuten ennenkin.
Ehkä huomenna hän nousisi sängystä.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1518
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   Ma Huhti 02, 2018 9:29 pm

Perjantai 30. maaliskuuta 2018, alkuilta, Oban, Skotlanti

Aurinko alkoi hiljalleen valua kohti hopeinen Bentleyn katumaasturi matkasi tasaisesti vielä talven jäljiltä nuokkuvien puiden ympäröimää valtatietä kohti Obania. Puiden lomasta saattoi vielä erottaa maaston kumpuilevan, kukkulaisen muodon, vaikka valo alkoikin lipua auringon kiskomana kohti punertavaksi värjäytyvää horisonttia.
Rentoon, vihreään kalastajanneuleeseen pukeutunut Tiarnan saattoi tuntea lähes yhdeksän ajotunnin painon jäsenissään, selkä lähetti kiukkuisia, jäykistyneitä kipupiikkejä jalkoihin muisuttaessaan, että pitkä istuminen oli kuolemaksi. Matkaa oli kuitenkin jäljellä enää niin vähän, ettei tauolle todella ollut tarvetta – pian he olisivat äidin luona, ja hän voisi vetreyttää selkäänsä kumartumalla rapsuttelemaan innokkaita lammaskoiria, jotka ottivat kenet tahansa vastaan puhtaalla rakkaudella.
Radio soitti hiljaisella paikallista radiokanavaa.
Tiarnan vilkaisi viereiselle penkille.
”Pian merenlahti tulee näkyviin, tie kulkee aivan sen vierestä”, hän totesi, irrottaen toisen kätensä hetkeksi ratista sipaistakseen vaaleita hiuksia.
”Väsyttääkö?”

Hiljaisuuden rikkominen havahdutti myös takapenkillä kuljetuskopissaan matkustavat kissat ilmaisemaan protestinsa arvonsa alapuolisesta kohtelusta. Epävireinen, korviavihlova määkinä karisti viimeisetkin unenrippeet Tempestin tokkuraisista, kullanvärisistä silmistä.
Auton tasainen hurina oli saanut hänet vajoamaan horrokseen, jossa unimaailma ja todellisuus sekoittuivat toisiinsa. Hän oli tosin tainnut viettää horroksessa jo päiväkausia, päivästä riippuen enemmän tai vähemmän unimaailmaan eksyneenä.
"Vähän", hän vastasi ja hieraisi kalpeita, pisamaisia kasvojaan, ennen kuin kääntyi etupenkillä ja ojensi kätensä taakse, painaen sen vasten kuljetuskoppien ovia rauhoittamaan kissoja.
"Väsyttääkö sinua? Haluatko minun ajavan?" Tempest kysyi pyyhkäisten hiuksia korvansa taakse.

Tiarnan vilkaisi takapenkille taustapeilin kautta.
"Tytöt, pienet, te olette olleet siellä aivan tyytyväisiä", hän huokaisi. Ilmeisesti kissat olivat hetkeksi unohtaneet, miten väärin niitä oli kohdeltu, kun ne oli suljettu automatkan ajaksi rajoitettuun tilaan. Totta kai ne olisivat ansainneet oman limusiinin, jonka takaosassa kiipeillä kuningattarensa päällä - tai mieluummin koko automatkaa ei olisi tarvittu, kiitos vain.
"Tästä ei ole enää pitkälti, pärjään hyvin loppumatkan", Tiarnan vakuutti ja jätti sanomatta, ettei ollut varma, oliko Tempest sellaisessa kunnossa, että kannattaisi istua ratin taakse.
Tien oikealla puolella metsä loppui, paljastaen kapean merenlahden, jonka toisella puolella metsäiset kukkulat kohosivat kohti punertuvaa taivasta.
"Loch Etive."

Tempest käänsi katseensa kohti esiteltyä vettä ja tunsi levottoman kaipauksen kosketuksen vatsassaan. Hän ei ollut uskaltanut sukeltaa edes kylpyammeeseen sen jälkeen, kun oli palannut sairaalasta.
Varjo viipyi hänen mielessään, kuiskutti synkkiä sanoja, eikä Tempest ollut varma, voisiko olla kuuntelematta sitä. Olihan hän hypännyt.
"Se on kaunis", hän vastasi kiertäen käsivarren ympärilleen ja silittäen mietteliäästi kipsin alta vapautunutta, kalpeaa ja toista kapeampaa kättä sormenpäillään.
Romana määkäisi onnettomana takapenkillä, ja Tempest kääntyi sen puoleen, kurottaen käden koskettamaan kuljetuskopan ritinää. Se tökki hänen sormiaan vaaleanpunaisella nenällä.
"Nukuinko minä kauan?"

"Tytöt, ei enää pitkä matka", Tiarnan vakuutti, melkein kuin olisi olettanut kissojen ymmärtävän. Tempestiä ne varmasti ymmärsivätkin, mutta eivät hänen vakuuttelujaan. Hän oli se hirviö, joka oli kantanut ne autoon, vanginnut julmasti matkaa varten.
Ajatus nyki toista suupieltä hymyyn.
"Erityisen korkea vuorovesi synnyttää sen päähän melkoisia aaltoja", hän totesi, vilkaisten itsekin pikaisesti tuttua merenlahtea.
Hetkeksi puut kohosivat peittämään maisemaa tien ja rantaviivan väliin.
"Et, tunnin, pari."

Kissat asettuivat tuhisten, ja Tempest kääntyi takaisin menosuuntaa kohti käpertyen penkin selkänojaa vasten. Tunnin tai pari. Hänen ajantajunsa tuntui kadonneen täysin. Elinikä saattoi olla kolme minuuttia ja yksi hengenveto, jonka aikana hän sulki silmänsä, oli melkein vuorokausi unetonta unta.
"Äitisi varmaan odottaa sinua", hän pohti hieraisten kalpeaa, pisamaista poskeaan.

"Epäilen, että hän on jo laittanut teen tulemaan", Tiarnan totesi lämpimästi hymyillen.
Ehkä kyse oli kuudennesta aistista, tai jostakin maagisesta äitien voimasta, mutta tee tuntui olevan aina valmiina odottamassa, kun joku lapsista päätti pistäytyä vierailulle.
"Hän on innokas tapaamaan sinutkin taas pitkästä aikaa."
Metsäinen piennar vaihteli lahtimaiseman kanssa, yksinäinen harmaakivinen talo kohosi tien reunassa. Kauempana saattoi erottaa sillan siluetin.
"Millainen olo sinulla on, rakas?"

"Olen kunnossa", Tempest vastasi automaattisesti ja soi Tiarnanille poissaolevan hymyn. Hän halusi olla kunnossa. Hän ei halunnut tuntea itseään väsyneeksi, poissaolevaksi ja surulliseksi vailla yhtään järkevää syytä.
Hän halusi olla kunnossa Tiarnanin äitiä varten. Osoittaa, että Tiarnan teki hänet onnelliseksi.
Vaikka nyt roskalehdet kai mässäilivät tarinalla hänen surmanhypystään, spekuloivat mikä saisi täydellistä elämää viettävän ihmisen sellaisen epätoivon valtaan.
"Kuinka sinä voit?"

Tiarnan vilkaisi Tempestiä silmäkulmastaan ja tunsi kipeän vihlaisun sydämessään. Sana 'kunnossa' ei ollut merkinnyt hänelle mitään enää pitkään aikaan, se ei todella kertonut mitään. Kunnossa saattoi tarkoittaa mitä tahansa, hetkellisestä väsymyksestä syvään epätoivoon saakka.
Mutta ehkä maisemanvaihdos voisi tehdä hyvää? He pääsisivät hetkeksi eroon Lontoosta, eroon juoruista, joita heidän suhteensa ympärillä velloi.
"Vanhat luuparkani jomottavat", hän myönsi nöyränä.
Melkein varoittamatta puiden keskeltä ilmestyi näkyviin asuinalue, joukko valkeita ja harmaita kivitaloja siistien pensasaitojen ympäröimänä.

Tempest käänsi katseensa Tiarnaniin ja kosketti miehen käsivartta tuntien huonon omantunnon piston. Jos hän olisi vähemmän naurettava, he olisivat vain kävelleet lentokoneeseen, lentäneet Glasgowhun ja olleet hetkessä perillä.
"Onneksi ei ole pitkä matka", hän sanoi katseensa syyllisenä painaen.
"Minä voin ajaa sitten." Jos Tiarnan päästäisi häntä hienon autonsa rattiin. Hänen pieni, vaaleanvihreä kirppunsa ei ollut moksiskaan hajamielisestä kuljettajasta.

Huolestunut juova uhkasi ilmestyä Tiarnanin kulmien väliin, kun hän näki Tempestin painavan katseensa.
"Se on sen arvoista", hän jatkoi, taputtaen rattia sormenpäillään.
"Upea päästä näkemään maisemien muuttuminen. Minulla ei ole ollut hyvään toviin mahdollisuutta käyttää aikaa ajamiseen, yleensä olennaisinta on päästä perille mahdollisimman nopeasti."
Tie pujahti kivisen kaarisillan alle ja kaarsi sitten oikealle taivaansinisen The Oyster Innin ohi.
"Rentouttaa mielen."

Tempest kiersi käsivarret ympärilleen ja katseli Skotlannin maisemia ikkunan takana. Asuinalue tuntui kesyttävän ne, mutta hän tiesi kesyttömien nummien, vuorien ja syvien vesien odottavan niiden takana. Ne tuntuivat kutsuvan häntä puoleensa.
"Mitä äidillesi kuuluu?" hän kysyi harhauttaen itseään ja kääntyi takaisin takapenkkiä kohti, kun nyt Leela mylväisi hätkähdyttävällä volyymilla, mylläten peitteet kopassaan turhautuneena.
Se kehräsi lohduttomana, yrittäen puskea emäntänsä kättä kalterien läpi. Pää kopsahteli niitä vasten.

Skotlanti näytti villin puolensa taas hyvin pian, kun rannan tuntumaan kehittynyt asuinalue jäi taakse, ja tie kapeni vain hieman yhtä autonmittaa leveämmäksi. Jos he törmäisivät vastaantulijaan, jommankumman olisi tehtävä tilaa väistämällä ruohoiselle pientareelle.
Tämän vuoksi hän suosi katumaasturiaan matalavatsaisten urheiluautojen sijaan.
Kauempana horisontissa erottui muuta maastoa korkeampi huippu. Suuri, paksu tammi kurkotti käppyräisiä oksiaan tien ylle.
"Hyväähän hänelle. Hän on edelleen hyvin innoissaan siitä, että serkkuni on nyt kilparatsastaja - muistathan Mayben?"
Vaikkei Tiarnan ehtinytkään tavata perhettään niin usein kuin olisi ehkä toivonut, olivat sen jäsenet usein läsnä hänen puheessaan. Niin myös nuori serkku.

"Muistan", Tempest vastasi. Erikoinen nimi jäi mieleen.
"Tapaatko myös sisaruksiasi samalla?" hän kysyi katsellen poissaolevasti ulos ikkunasta. Maisemissa tuntui viipyvän jotain surumielistä, joka puhutteli häntä.
Väsymys painoi hänen päänsä ikkunaa vasten. Kissatkin olivat hiljentyneet, kohtaloonsa alistuneina.

"Tamsin on tulossa käymään, ellei muuta suunnitelmiaan viime hetkellä."
Pääosan ajastaan ulkomailla viettävän toimittajan arki ei aina ollut sovitettavissa muun suvun menoihin.
Tie kävi vielä hieman kapeammaksi, ennen kuin kaarsi jyrkästi vasemmalle ja kurotti tunnelmallisena kivisiltana kapean joen yli kohti nurmikkoisen kukkulan juurelle rakennettua, valkoiseksi kalkittua taloa.
Harmaakivinen muuri ympäröi pihaa, ja Tiarnan joutui nousemaan ulos autosta avatakseen ja sitten taas sulkeakseen portin.
Hän sammutti moottorin samalla kun etuovesta ampaisi ulos kaksi mustavalkoista paimenkoiraa.

Tempest veti syvään henkeä, kun Tiarnan nousi autosta, kasaten itseään.
Ja kun hänkin nousi autosta, tervehtimään talosta syöksyneitä koiria, hän saattoi hymyillä. Hän suoristi vaalean, hennolla, kultaisella lehtikuviolla kirjaillun mekon helmaa ja kiersi untuvaista, paksua neuletakkia paremmin ympärilleen Skotlannin merituulen tarttuessa häneen ja katsahti ikkunan läpi takapenkille jääneitä kissoja, joiden määkinä kuului vaimeana ulos saakka.
Kaikki oli hyvin. Hän oli kunnossa.

Koirat tanssahtelivat heidän jaloissaan huiskahännät riemukkaasti vispaten. Tiarnan kumartui tervehtimään niitä, upottaen sormensa syvälle pöyhkeään turkkiin.
Jos hän olisi elänyt toisenlaista elämää, hän ei olisi laittanut koiraa lainkaan pahakseen.
"Tiarnan! Tempest!"
Koirien omistaja oli seurannut ulos ovesta ja kiiruhti nyt heidän luokseen. Siro, kapeaharteinen nainen oli kietoutunut Tempestin tavoin pitkään, joskin hieman kuluneeseen neuletakkiin, jonka vihreän helman alta erottui kaistale keltakukkaista leninkiä. Vaikka nainen lähestyikin kuudetta kymmentään, hiusten puna loisti vielä kirkkaana.
Wynne heittäytyi halaamaan ensin poikaansa, suukottaen tämän kummatkin posket kahteen kertaan, ja kääntyi sitten Tempestin puoleen ojentaen käsivarsiaan tätä kohti.

Tempest halasi Tiarnanin äitiä lämmin hymy huulillaan, vaikkei se voinut täysin poistaa surun kosketusta kullanvärisistä silmistä.
"Hei", hän tervehti ja pyyhkäisi vaalean, tuulen villitsemän hiussuortuvan korvansa taakse, laskien sitten kätensä tervehtimään myös mustavalkoisia paimenkoiria.
"Mukava nähdä", hän sanoi, osoittaen sanansa sekä Wynnelle että paimenkoirille.

Wynne painoi suukon myös Tempestin poskelle ja silitti naisen käsivartta ennen kuin vetäytyi halauksesta.
Tietenkin hän oli kuullut, mitä oli tapahtunut.
"Ihana, että pääsitte käymään", hän totesi ja kietaisi toisen kätensä kevyesti poikansa naisystävän hartioille.
"Minulla on teetä valmiina, tulkaa sisään. Täällä on kylmä tuuli..."
Tiarnan suoristautui ja kääntyi hakemaan kissojen koppia, jottei niiden tarvitsisi määkiä yksin takapenkillä.
"Miten olet voinut, kultaseni", Wynne kysyi, tutkien Tempestin kasvoja.

Oli varmasti jollakin tavalla kohtuutonta ja epäreilua, että hän oli masentunut. Niin kovin väsynyt.
Hänen elämästään ei puuttunut mitään. Ei ollut mitään, mitä hän voisi sanoa haluavansa – Tiarnan teki hänet niin valtavan onnelliseksi. Miksi hän ei osannut olla onnellinen? Miksi varjo vaani hänen ajatuksiaan?
"Olen kunnossa", Tempest vastasi hymyillen ja kosketti naisen selkää.
"Kuinka sinä olet voinut?"

"Se on mukava kuulla", Wynne totesi, vaikka myrskynharmaissa silmissä viipyikin huoli - silmät olivat samaa myrkynharmaata kuin hänen pojallaan, joka oli jo lähtenyt edeltä viemään kissoja sisälle.
Wynne lähetti koiransa - Maggien ja Matildan, skotlantilaisten kuningatarten mukaan nimetyt - riehumaan takapihalle, samalla kun lähti johdattamaan Tempestiä sisälle.
Vanha maatila oli kunnostettu talon juuria kunnioittaen, kapean portaikko nousi yläkertaan, ja jätti olohuoneen vasemmalle puolelle, keittiön ruokasaleineen oikealle. Ovia ei ollut, ainoastaan tummalla puulla kehystetyt avoimet oviaukot. Seinä portaiden vieressä oli täytetty valokuvilla niin omista kuin sukulaistenkin lapsista ja näiden saavutuksista.
"Oikein hyvin, oikein hyvin", vanhempi nainen vakuutti hyväntuulisesti, viitaten Tempestiä siirtymään olohuoneeseen.
"Maistuuhan tee?"

"Toki", Tempest lupasi kohteliaasti, vaikka hänen ruokahalunsa oli antanut odottaa itseään sairaalasta kotiin palaamisen jälkeen. Ehkä sairaalaruoka oli vienyt sen mukanaan pysyvästi.
Hän antoi katseensa kiertää kotia, rekisteröi kasvoja valokuvista, ennen kuin siirtyi olohuoneen puolelle kiertäen neuletakkia paremmin päälleen. Meren suolainen tuoksu tuntui kotoisalta, vaikka kylmä tuuli tuntui puhaltaneen suoraan hänen sisälleen. Hän kuulosteli kissojen määkinää seisahtuessaan katselemaan ulos olohuoneen ikkunasta.

"Ole kuin kotonasi, kultaseni", Wynne kehotti ja touhotti keittiöön hakemaan lupaamaansa teetä.
Olohuoneen sisustus oli värikäs, hempeän kukkakuvioinen sohva ja pitsiverhot menneeltä vuosikymmeneltä. Valokuvat valtasivat alaa täältäkin, sukulaiset ja rakkaat koirat kurkistelivat kehyksistä. Pienet posliinikoirat olivat vallanneet suuresta kirjahyllystä yhden hyllyn, toinen oli varattu Tempestin teoksille.
Takanreunalla oli kuva tummahiuksisesta miehestä, joka hymyili leveästi myrskyävän meren rannalla, siniseen neulepaitaan pukeutuneena. Mies olisi ensinäkemältä hyvinkin voinut olla Tiarnan, mutta tarkempi tarkastelu todistaisi olettamuksen vääräksi: silmien nenän muoto oli erilainen, leukaperät leveämmät, silmien sini eri sävyä - vaikka sitä ei tietenkään voinut kaukaa otetusta kuvasta nähdä.
Tiarnan laskeutui portaita alakertaan ja asteli olohuoneeseen Tempestin luo, koskettaen naisen selkää.
"Kaikki hyvin?"
Pihalla koirat olivat intoutuneet riehumaan keskenään, kamppailemaan kiemuraisesta kepistä.

Tempestin katse osui hänen kirjoihinsa hyllyssä, ja ne saivat hänen olonsa epätodelliseksi. Hänen saamansa kirjeen muisto viilsi kipeästi mielen laidalla. Hän oli toivonut voivansa tehdä hyvää edes tarinoidensa kautta, mutta jos hänen mielikuvituksensa oli saada äidin menettämään lapsensa, joka uskoi hänen tarinoihinsa liikaa, mitä se kertoi hänestä?
Hän hätkähti ajatuksistaan Tiarnanin kosketuksesta ja soi miehelle poissaolevan hymyn.
"Totta kai", Tempest vastasi ja kosketti miehen kättä.
"Äitisi meni kai laittamaan teetä."

Tiarnan tutki Tempestin kasvoja, yrittäen olla näyttämättä liian huolestuneelta. Hän kietoi käsivartensa naisen vyötäisille ja veti tämän hetkeksi lähemmäs, painaen suukon vaaleiden hiusten joukkoon.
"Vien vielä laukut yläkertaan, ja liityn sitten seuraanne", hän lupasi.
"Jätin kissat rauhoittumaan, ne eivät taida antaa minulle aivan pian anteeksi, että joutuivat lukituiksi kuljetuskoppeihinsa."
Mutta ainakaan ne eivät tällä kertaa joutuneet eroon kuningattarestaan.
"Olisitko halunnut mennä suoraan lepäämään?"

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1518
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   Ma Huhti 02, 2018 9:29 pm

Tempest nojasi hetken Tiarnanin rintaan, kosketti nenällään miehen paitaa ja hengitti tuttua tuoksua sisäänsä.
"Ei, kaikki hyvin", hän vakuutti ja kosketti miehen poskea. Olisi naurettavaa tarvita lepoa, kun oli selvästi juuri jättänyt Tiarnanin yksin suurimmaksi osaksi pitkää automatkaa, koska ei osannut pysyä hereillä.
Ja sitä ennen viettänyt ties kuinka monta päivää pääosin sängyssä.
"Minä voin auttaa laukkujen kanssa?" hän tarjosi.

Tiarnan joutui miettimään vastaustaan hetken liian pitkään.
Osa hänestä ei olisi tohtinut pyytää apua Tempestiltä, joka vasta vähän aikaa sitten oli ollut vielä niin heikossa kunnossa, että pelkkä sängystä nouseminen oli saanut naisen pyörtymään. Toisaalta hän ei halunnut tämän myöskään tuntevan itseään hyödyttömäksi tietäessään, kuinka raskaaksi Tempest koki muiden huollettavana olemisen.
Onneksi hänen äitinsä ratkaisi asian, tavallaan, astellessaan olohuoneeseen tarjotinta kannatellen.
"Pidä vain hetki seuraa äidille, minä haen loput tavaramme", Tiarnan totesi painaen uuden suukon Tempestin hiusten joukkoon.

Tempest katsahti Tiarnanin perään epätietoisena ja käänsi sitten katseensa Wynneen, palauttaen hymyn huulilleen.
Hän ei ollut osannut antaa kenellekään vastausta siihen, mikä hänet oli ajanut hyppäämään ja toivomaan kuolemaa. Ei, kun hänellä oli kaikki, mitä ihminen saattoi toivoa; ei, kun rakasti Tiarnania niin, että sattui.
Hän katsahti neuvottomana ympärilleen ja halasi itseään.
"Tiarnan sanoi, että Tamsin saattaisi tulla käymään?"

Wynne alkoi nostella kirkasvärisiä kukkakuppeja matalalle sohvapöydälle.
"Kyllä, Tamsinin pitäisi olla tulossa huomenna", hän vahvisti onnellisesti hymyillen. Niin onnellinen kuin hän lastensa elämistä olikin, oli raskasta, että näitä ehti nähdä niin kovin harvoin.
"Tule vain istumaan, kultaseni. Tarvitsisivatko kissat jotakin? Minulla on aina ollut vain koiria ja lampaita, joten en voi sanoa tietäväni niiden sielunelämästä kovinkaan paljoa."

"Ne selviävät kyllä", Tempest vastasi ja istuutui varovasti sohvan laidalle.
"Niillä on kaikki mitä ne tarvitsevat kuljetuskopissaan." Kopat oli varusteltu pitkää matkaa varten, ja kissat selviäisivät siihen saakka, että he palaisivat niiden luo Tiarnanin kanssa.
"Mitä hänelle kuuluu? Ja Teaganille?"

Wynne asetti kupin Tempestin eteen pöydälle.
"Maitoa, sokeria tai sitruunaa, kultaseni?" hän kysyi, hymyn siristäessä silmiä.
"Vain hyvää heillekin, Tamsin kiertää maailmaa niin, ettei aina edes muista meidän olemassaoloamme, ja Teagan on... Hänelläkin on kaikki hyvin. Hän on muuttamassa takaisin Edinburghiin, sai sieltä hyvän työtarjouksen."
Hänen katseessaan häivähti huolta.
"Mitä sinun perheellesi kuuluu?"
Perheelle, jonka toisenkin jäsenen kuva löytyi vielä hänen valokuvakokoelmansa joukosta.

"Sitruunaa, kiitos", Tempest vastasi katsahtaen teekuppia hajamielisesti.
"He voivat melko hyvin. Äiti luennoi edelleen Durhamin yliopistolla, Laurie ratsastaa Edgerlyille, samoin kuin veljentyttäresi, Maybe, ymmärtääkseni ja Muriel", hän epäröi hetken, "voi hyvin. Hän on saanut hyvän paikan eläinlääkärinä samalta tallilta, jossa Laurie ratsastaa."
Ehkei ollut hänen asiansa kertoa tulevasta perheenlisäyksestä.

"Ihana kuulla", Wynne totesi ja lisäsi sitruunaa teehen, samoin kuin itselleen ja Tiarnanillekin.
"Olen ymmärtänyt, että se on todella hyvä talli."
Mayben mainitseminen oli saanut ylpeyden syttymään naisen silmiin, eikä hän voinut olla lisäämättä:
"Maybekin sai lisää hevosia ratsastettavakseen, hän siirtyi syksyllä kokonaan kilparatsastajaksi."
Samasta aiheesta olivat päässeet kuulemaan hänen ystävänsä niin kirjakerholta kuin paikalliselta vanhainkodiltakin, jossa hän kävi vapaaehtoisena apuna työnsä ohessa.
Hän harkitsi selvästikin hetken, ennen kuin jatkoi, varovaisemmin:
"Yritin soittaa sisarellesi, mutta hän ei ole vastannut puhelimeensa. Lehdet kirjoittivat kovin ikäviä asioita..."

Tempest painoi katseensa. Lehdistö oli tainnut ottaa Murielinkin hampaisiinsa.
Hänen olisi pitänyt voida olla sisarensa tukena.
"Hän on varmastikin ollut vain kiireinen", Tempest arveli empien ja painoi katseensa. Ei kai Muriel tahallaan jättäisi vastaamatta Wynnelle?
"Hänellä on ollut nyt paljon käsissään. Enkä minäkään ole helpottanut asioita."

Wynne kurotti koskettamaan Tempestin kättä pöydän yli.
"Kyllä kaikki varmasti selviää", hän vakuutti, tarkoittaen sekä Tempestiä että tämän sisarta. Asioilla oli tapana selvitä, lopulta, tavalla tai toisella.
Askeleet kantautuivat portaista ja hetken kuluttua Tiarnan astui olohuoneeseen. Hän kumartui painamaan suukon äitinsä poskelle ennen kuin istahti Tempestin vierelle ja kietaisi käsivartensa tämän hartioiden ympärille.
"Kissat eivät vielä hyppineet koppiensa seinille."

Hän halusi uskoa, että jotenkin kaikki selviäisi. Joku päivä hän lakkaisi tuntemasta olonsa näin väsyneeksi ja tuskaiseksi, lakkaisi kaipaamasta mahdollisuutta vain kadota. Ei tarvetta hymyillä tai esittää, että kaikki oli hyvin.
Hän oli niin kammottavan väsynyt olemaan näin väsynyt.
Tempest soi Tiarnanille puolittaisen hymyn ja siemaisi kohteliaisuudesta teetään, vaikkei tuntenut ruokahalua.

Ikkunoiden takana oli tullut jo pimeää, ainoastaan ovenpieleen ja portin molemmin puolin asetetut kellertävät lamput valaisivat etupihaa.
Ovikellon kilahdus sai Wynnen nousemaan ja astelemaan ovelle, ja hetken kuluttua koirat kiiruhtivat sisään, innokkaasti pähkien ja huiskahännät heiluen.
Tiarnan silitti hellästi Tempestin käsivartta ja toivoi, että nainen olisi maistanut edes yhden pienen keksin tarjoilujen joukosta. Ruokahalun puute kammotti häntä, ikään kuin Tempest olisi yhä edelleen yrittänyt kadota hänen luotaan.
"Kaikki hyvin?" hän kumartui kuiskaamaan.

"Kaikki hyvin", Tempest vastasi pakottaen itsensä hymyilemään Tiarnanille. Aina niin kultaiselle Tiarnanille. Hän halusi niin kovasti voida paremmin miehen tähden, ja se miten puhuminen, saati small talkin hapuilu imi hänestä voimaa, turhautti niin, että hän halusi huutaa ääneen.
Hän katsahti pimenneitä ikkunoita ja haaveili mahdollisuudesta kadota hetkeksi sen hiljaisuuteen, kuunnella meren kohinaa.
"Onko sinulla?"

"Totta kai", Tiarnan vakuutti, ja painoi suukon Tempestin ohimolle ennen kuin kääntyi takaisin nojatuoliin palanneen äitinsä puoleen.
He vaihtoivat hetken kuulumisia, hän kertoi pitävänsä jonkin aikaa lomaa ja katselevansa sen jälkeen mahdollisesti roolia jostakin kotimaisesta tuotannosta, mikäli sellainen sattuisi osumaan vastaan, ja hänen äitinsä kertoi lukupiirinsä kuulumisia.
Lopulta Tiarnan joi viimeisen kulauksen teestään ja katsahti Tempestiin.
"Voisi käydä katsomassa, kuinka kissat jaksavat", hän ehdotti, pyyhkäisten naisen poskea peukalollaan.

Tempest seurasi keskustelua hillitty, lämmin hymy huulilleen nostettuna, joi sitruunalla höystetyn teekupillisen ja piti selkänsä suorana sen sijaan, että olisi vajonnut keräksi sohvannurkkaan.
"Käydään vain", hän lupasi nousten ylös ja suoristi mekkonsa helmaa. Mekot eivät tuntuneet istuvan enää aivan samalla tavalla.
Hän seurasi Tiarnania kuulostellen, määkivätkö hylätyt kissat turhaumustaan jossain suljetun oven takana. Pienet kullannuput.
"Toivottavasti ne eivät tuhoa äitisi taloa."

Tiarnan tarjoutui kantamaan tarjottimen keittiöön, mutta Wynne huitoi hänelle kieltävästi kädellään. Äiti ei tuntunut pääsevän roolistaan irti vieläkään, vaikka nuorimmainenkin oli muuttanut kotoa jo yli kymmenen vuotta sitten.
Niinpä hän painoi kätensä kevyesti Tempestin selälle, kun he suuntasivat yläkertaan, hätistäen koirat lempeästi takaisin alas. Heidän tyttönsä tuskin riemastuisivat niiden seurasta.
Kapean käytävän seinät oli maalattu heleän lemmikinsinisiksi, Tiarnan oli ollut itse auttamassa työssä. Siitäkin huolimatta, että varaa olisi ollut palkata ammattilaiset tekemään työ. Äiti halusi kunnostaa kotiaan itse.
Vierashuone sijaitsi käytävän päässä, sinisävyinen huone, jonka seinälle oli ripustettu mustavalkoinen kuva Lewisile saaren myrskyisestä rannasta.

Tempest pujottautui sisään vierashuoneeseen, missä villi, korviavihlova määkinä alkoi välittömästi. Hän kyykistyi vapauttamaan kissat niiden kuljetuskopista ja istahti sitten lattialle, kun hännät terhakasti pystyssä juoksevat kissat viipottivat hetken ympäri vierasta tilaa äänekkäästi huutaen, ennen kuin tulivat puskemaan emäntäänsä.
"Ikävä kuulla", hän kuiskasi pehmeästi Romanalle, joka tuijotti häntä vihreillä silmillään ja määki sydäntäsärkevästi kuin äidille kanteleva lapsi.
"Niinkö hän sanoi?" Tempest jatkoi silittäen kehräävän kissan päätä. Leela loikkasi hänen olkapäilleen ja mylväisi korvan juuressa. Hän nosti toisen kätensä silittämään sitä.

Tiarnan seurasi kissoja katseellaan ja pudisti kevyesti päätään.
"Joko ne kielivät minusta?" hän hymähti ja kyykistyi Tempestin vierelle. Romana määkäisi kuuluvasti, tuijottaen hetken suoraan häneen.
"Kuinka väärin niitä on kohdeltu, ja kuinka paljon lepyttelyä ne tarvitsevat?"
Hän pyyhkäisi Tempestin vaaleita hiuksia ennen kuin vei kätensä silittämään Leelan selkää.

"Ne kertovat minulle aina sinusta", Tempest vastasi ja laski toisen kätensä Tiarnanin reidelle, kun mies piti silityksellään Leelan tyytyväisenä.
"Ehkä kokemastaan vääryydestä", hän myönsi, "mutta myös siitä, miten kultainen, hyvä mies olet." Hän katsahti miehen kasvoja silmäkulmastaan ja tunsi onnettoman vihlaisun vatsassaan. Tempest kosketti huulillaan Tiarnanin poskea.

"Kielikellot", Tiarnan naurahti ja painoi nenänsä hetkeksi Tempestin hiusten joukkoon, hengittäen niiden tuttua tuoksua. Sairaalan haju oli viimein alkanut haihtua, tai ehkä se oli haihtunut jo hyvän aikaa sitten, mutta muisto siitä oli säilynyt pidempään.
Ei katoaisi ehkä täysin koskaan.
"Tahtoisitko käydä kylvyssä", hän kysyi, rapsuttaen Leelaa korvan takaa.
"Vierashuoneen kylpyhuone on vielä tämän illan kokonaan meidän käytössämme."

Kylvyistä oli kadonnut niiden rentouttava, maailmaa pakeneva vaikutus. Osin sen tähden, ettei Tempest ollut varma, tavoittaisivatko varjon synkät sanat hänet myös veden alta, osin sen, että hän saattoi vaistota Tiarnanin hermostuksen. Ehkä mieskin tiesi, millaisia asioita varjo kuiskutti hänelle.
"Ehkä selviän ilman", hän vastasi ja silitti miehen reittä, "mutta käy sinä jos haluat?" Tempest empi hetken painaen katseensa.
"Ellet sitten... Haluaisi tulla kanssani?"

Tiarnan tunsi hartioidensa painuvan hieman.
Pitkät kylvyt olivat osa sitä Tempestiä, jonka hän muisti, mutta joka tuntui olleen kadoksissa viime viikkojen aikana.
Ehdotus sai hänet vilkaisemaan naisen kasvoja melkein yllättyneenä ja painamaan sitten suudelman tämän hiusten joukkoon.
"Tulisin oikein mielelläni."

Tempest tutki myrskynharmaita silmiä hetken ja nojautui sitten hipaisemaan huulillaan Tiarnanin leukaperää, ennen kuin suoristautui nostaen kissat päältään. Ne vaelsivat pitkin vierashuonetta tutkimassa uutta kotiaan hännät pystyssä.
"Mennäänkö?" hän kysyi ja poimi pyyhkeen ja kylpypussin laukustaan, halaten ne syliinsä. Ehkä kaikki voisi olla niin kuin ennenkin. Ennen kuin ahdistus oli repinyt hänet pimeyteen.

Entä jos Tempest ahdistuisi hänen läheisyydestään?
Tiarnan pakotti ajatuksen tiehensä. Hän ei voisi varoa ikuisesti, sekään ei olisi hyväksi. Heistä kummallekaan.
Hän suoristautui lattialta polvet pitkän istumisen jäljiltä vihloen ja kumartui etsimään oman pyyhkeensä laukusta.
"Mennään vain", hän vastasi, ja painoi kätensä kevyesti Tempestin selälle.
Uutuudenkiiltäväksi kylpyhuone sijaitsi kahden vierashuoneina toimivan huoneen välissä, tummapuinen ovi johti kumpaankin huoneeseen. Valkoinen yhdistyi hentoon turkoosiin. Pienehköä kylpyhuonetta hallitsi vanhanaikainen tassuamme, johon oli kuitenkin vaihdettu kokonaan uudet hanat.

Tempest laski pyyhkeen ja pussin kylpyhuoneen tasolle, ennen kuin pujottautui ulos neuletakistaan. Hän käänsi veden valumaan, odotti sen olevan lämmintä ja painoi sitten tulpan tassuammeen pohjaan.
Hän katsahti miestä silmäkulmastaan, ennen kuin painoi katseensa ja pudotti mekon päältään, riisuen sitten myös sukkahousut ja alusvaatteet. Kylkeä värittänyt mustelma oli hiljalleen kadonnut viikkojen aikana, samoin kuin muut ihoa kirjoneet ruhjeet, joita rannikon kivet olivat siihen iskeneet.
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi hiljaa Tiarnania katsellen, kun kokeili kädellään veden lämpötilaa ja sammutti hanan.

Tempest oli käynyt niin hirvittävän pieneksi.
Eikä Tiarnan ollut varma, kuinka olisi voinut auttaa. Hän yritti tarjota ruokaa, teki smoothieita nyt, kun ei ollut kaiken aikaa kiireinen - olisi pitänyt ottaa siihen aikaa paljon aiemmin - mutta tunsi itsensä silti riittämättömäksi.
Hän alkoi riisuutua, jottei Tempest näkisi huolta hänen silmissään.
"Kaikki on hyvin", hän vakuutti, ja suki hiuksiaan, jotka neule oli sähköistänyt.
"Mene vain ammeeseen, ennen kuin tulee kylmä."

Jokin sanoi, ettei kaikki ollut hyvin – mutta se taisi olla heidän yhteinen valheensa. Eikä hän voinut haastaa miehen sanoja, kun vastasi itse samoin sanoin ollakseen aiheuttamatta Tiarnanille ylimääräistä huolta typerin, synkin ajatuksin.
Hän astui kuumaan veteen ja sulki hetkeksi silmänsä, kun sen lämpö levisi häneen ja tuntui pyyhkivän kylmän ja kivun pois. Tempest valui ammeen pohjalle, pitäen kuitenkin päänsä pinnalla ja kiepautti hiuksensa huolimattomalle nutturalle, ennen kuin ne kastuivat.
Hän jäi katselemaan Tiarnania, leikitellen pintaa verhoavalla vaahdolla.

Tiarnan kuoriutui vaatteistaan hitaasti, antaakseen itselleen aikaa ajatella.
Oliko asia sellainen, joka hänen olisi otettava puheeksi? Kyllä. Mutta ehkä hän voisi tehdä sen myöhemmin, niin että he voisivat nauttia lomansa ensimmäisistä päivistä? Ei pahaa mieltä aivan vielä.
Saatuaan vaatteensa riisuttua hän kääntyi Tempestin puoleen ja asteli ammeen luo. Käsi pyyhkäisi vaaleita hiuksia, ennen kuin hän kipusi ammeeseen, vastapäätä Tempestiä.
Hetken myrskynharmaa katse tutki naista, ennen kuin hän ojensi kätensä, kutsuen tätä syliin.

Kullanväristen silmien katse seurasi Tiarnania, liian ujona valuakseen alemmas.
Mies vajosi veteen, ja Tempest liukui pehmeästi vielä kuuman veden poikki. Hän kiipesi Tiarnanin syliin hajareisin, otti miehen kasvot käsiinsä ja tutki kasvoja hetken, ennen kuin nojautui lähemmäs ja kosketti huulillaan poskipäätä, sitten suupieltä ja lopulta kevyesti huulia.
Sitten hän vajosi miehen rintaa vasten, nojaten päänsä hartialle ja painaen kasvonsa kaulataipeeseen.

Hänellä oli ollut hirvittävä ikävä.
Mutta Tiarnan ei halunnut painostaa Tempestiä mihinkään, joten hän vastasi kevyeen suudelmaan ja kietoi sitten käsivartensa naisen hennon vartalon ympärille, vetäen tämän paremmin syliinsä.
Jopa lämmin hengitys ihoa vasten herätti melkein kidutuksenomaisen kaipauksen.
Ovelta kuului närkästynyt määkäisy, ja Leela änkeytyi sisään, adoptiosisar vanavedessään.

Tempest silitti sormenpäillään miehen rintakehää ja nosti sitten kätensä Tiarnanin niskalle, silittäen kaulansyrjää. Hän kosketti huulillaan kaulan ihoa ja hengitti miehen tuttua, rakasta tuoksua. Ihon kosketus häntä vasten tuntui pitävän kylmyyden poissa, vesi ympäröi heidät turvallisena.
Hän kohotti päänsä ja kohtasi myrskynharmaiden silmien katseen, nostaen sormensa tummiin hiuksiin. Hän nojautui lähemmäs, hipoen miehen huulia omillaan.
Sitten Leela loikkasi kylpyammeen laidalle, lipsahti ja meinasi molskahtaa veteen. Kynsien kirskeen ja villin viuhdonnan ja roiskinnan jälkeen se sinkosi ulos huoneesta häntä loukkaantuneesti pörhössä.
Tempest painoi käden suulleen myötätunnosta – voi pientä kissaa – ja nauroi sitten kuplien.

Hän ei saisi innostua liikaa, hän ei halunnut Tempestin pakenevan luotaan.
Sormet vaelsivat hellänä selällä, josta nikamat erottuivat liian selvinä, ja saivat Tiarnanin sydämen vihlaisemaan kipeästi.
Silti hän oli vastaamassa suudelmaan, kun Leela alkoi yhtäkkiä sinkoilla villinä ammeen laidalla, saaden hänet hätkähtämään epäuskoisesti ja jähmettymään sitten pariksi sekunniksi. Mutta ennen kuin hän ehti ojentaa kättään auttaakseen kissaparkaa pulasta, tämä oli löytänyt tasapainonsa ja singonnut viereiseen huoneeseen.
Tempest nauroi.
Tiarnan käänsi katseensa naiseen, melkein hämmentyneenä - ja tunsi silmiensä kostuvan kyynelistä.

Leela-pieni. Romana katosi sisarensa perään, kenties auttamaan traumaattisessa kuivauspesussa. Kupliva nauru hiljeni, kun Tempest käänsi katseensa takaisin Tiarnanin silmiin ja ymmärsi niiden kyynelöityneen. Hän kosketti miehen poskea melkein hädissään.
"Tiarnan? Rakas?" hän vetosi silittäen toisella kädellä miehen niskaa.
"Mikä on?"

Ole kiltti, älä lopeta vielä nauramista, Tiarnan halusi pyytää.
Mutta se taisi olla turhaa, kun hän ei itse voinut lakata itkemästä.
"Olen pahoillani", hän pyysi hiljaa, painaen kasvojaan vasten Tempestin hartiaa, vetäen naista tiukemmin syliinsä.
"Olen vain kaivannut tuota ääntä kovin..."

Tempest halasi Tiarnania hämillään, kiertäen käsivartensa hellinä ja lujina miehen ympärille, silittäen tummia hiuksia.
Kaivannut hänen nauruaan?
"Tiarnan", hän vetosi ja kosketti huulillaan miehen ohimoa, "rakas. Olen niin pahoillani." Oli sietämätöntä, miten hän oli satuttanut Tiarnania, satutti edelleen.

Tiarnan pudisti päätään, kasvot edelleen Tempestin hartiaa vasten painettuina.
"Olen ihan vietävän onnellinen", hän vakuutti, taistellen pitääkseen äänensä tasaisena. Onnistumatta siitä kovinkaan hyvin.
"En vain selvästikään... kykene lopettamaan itkemistä..."

Tempest ei ollut varma, miksi vietävä onnellisuus sai Tiarnanin itkemään näin, mutta halasi miestä hieman tiukemmin, tummia hiuksia hellästi silittäen. Toinen käsi piirsi sormenpäillään pitkin miehen selkää ja lapaluita. Tiarnanin itku ja liikutus tuntuivat aina saavan hänen sydämensä perinpohjaisen sekaisin.
"Rakas", hän vetosi pehmeästi ja pyyhkäisi hopeista juovaa nenänpäällään.
"Puhuisit minulle."

"En luota ääneeni", Tiarnan vastasi hiljaa.
Viereisessä huoneessa oli tullut hiljaista, ilmeisesti kissat keskittyivät korjaamaan kammottavaa vääryyttä, joka Leela-parkaa oli kohdannut. Tuskin menisi pitkään, että ne palaisivat takaisin kylpyhuoneeseen, kaivaten kuningattarensa huomiota.
"On vain kulunut niin pitkään, kun olet viimeksi nauranut noin. Rakastan nauruasi."

Tempestin sydän jätti onnettoman lyönnin välistä. Hän rakasti Tiarnania niin, että sattui.
"Puhu silti", hän vetosi. Mies saisi itkeä hänen kuultensa.
"Olen niin pahoillani kaikesta tuskasta, mitä olen tuottanut sinulle." Hänellä ei ollut syytä olla onneton, ei syytä olla väsynyt tai nauramatta. Hän painoi suudelman miehen poskelle ja toisen ohimolle.

"Rakas, ei se mitään, ei sinun tarvitse pyytää anteeksi."
Ei Tempest voinut mitään sille, että synkät ajatukset ottivat vallan. Tämä oli luvannut hänelle, ettei enää salaisi niitä, ei yrittäisi esittää hänelle, että kaikki oli hyvin.
He selviäisivät tästä kyllä.
Hän kohotti kasvonsa ja hipaisi Tempestin poskea huulillaan.
"Olen vain onnellinen siitä, että olet saamassa naurusi takaisin."

Tempest laski kätensä Tiarnanin poskille ja yritti houkutella miehen kohtaamaan katseensa. Hän tutki myrskynharmaita silmiä neuvottomana.
"Sinä teet minut onnelliseksi", hän sanoi pohtien, tiesikö Tiarnan sen, silitti sormenpäillään poskea ja nojautui sitten painamaan suudelman miehen huulille.

Tiarnan kohtasi kultaisten silmien katseen, myrskynharmaa kyynelistä sinisemmäksi tummuneena.
"Toivon niin", hän totesi, kohottaen toisen kätensä silittämään Tempestin poskea, toisen pidellessä naista yhä tiukasti hänen sylissään. Kuin hän olisi pelännyt tämän voivan kadota hetkenä minä hyvänsä.
"Sinäkin teet minut."

Miten hän toivoi, että olisi voinut suojella miestä tuskalta. Tempest tutki miehen kyyneleisiä silmiä, silitti sormenpäillään tummia kulmia ja valkokankaiden jumaloimia poskipäitä.
"Sinä olit ensimmäinen mies, johon koskaan ihastuin", hän sanoi hiljaa piirtäen miehen kasvonpiirteitä.
"Jokin silmissäsi sanoi aina enemmän kuin sanoit. Lempeä hymysi seurasi uniini. En voinut uskoa olevani hereillä, kun puhuit minulle niissä kamalissa, kamalissa kuvauksissa. Joskus en vieläkään usko."

Muisto heidän ensitapaamisestaan sai Tiarnanin hymyilemään kuivumassa olevien kyynelten läpi.
Hän muisti sen edelleen yhtä tarkkaan, kuin kaikki olisi tapahtunut vasta eilen. Kuinka hänen huomionsa oli kiinnittynyt pieneen, hermostuneeseen hahmoon, jolla oli uskomattoman, kultaiset silmät täynnä sielua.
Sielua, joka oli kumppani hänen omalleen.
"Sinä loistit jo silloin", hän sanoi hiljaa, silittäen Tempestin poskea.
"Kaiken sen hermostuneisuuden läpi."

Tempest painoi hetkeksi katseensa, hämillinen, ujo hymy suupielissään. Tiarnan sai perhoset lepattamaan hänen vatsassaan.
"En voinut uskoa, että se olit sinä. Sinä puhuit minulle, ja olit niin uskomattoman kiltti ja lempeä." Ja sitten Tiarnan oli vienyt hänet ulos. Hänet.

Tiarnan nauroi pehmeästi ja pyyhkäisi vaalean, nutturalta karanneen suortuvan Tempestin korvan taakse.
"Kuinka olisin voinut huomata ketään muuta?" hän vetosi, hipaisten naisen poskea huulillaan.
"Sinä loistit kirkkaammin kuin kukaan muu."
Pieni, kultainen olento.
"Olen hyvin onnellinen, että suostuit silloin lähtemään ulos kanssani."

Tempest tunsi perhosten villiintyvän vatsassaan. Hänen hymynsä syveni ja sytytti kultaiset silmät, kun Emmie nosti katseensa ja painoi suudelman miehen suupielelle.
"Käsivarteni oli mustelmilla, sillä nipistelin itseäni nähdäkseni olenko hereillä." Hän huokasi epäuskoisena ja pudisti päätään.
"Ja ensimmäinen kerta, kun suutelit minua... Minua huimaa edelleen, kun ajattelen sitä."

Tiarnan nauroi pehmeän epäuskoisesti.
"Eikö ollut mitään lempeämpää keinoa?"
Hän silitti Tempestin selkää, sormet vaelsivat sileällä iholla. Kipeä kaipaus yritti taas nostaa päätään, mutta Tiarnan tukahdutti sen väkisin.
"Silloin satoi."

"Välillä nipistän itseäni edelleen", Emmie muistutti ja upotti sormensa tummiin hiuksiin, kun nojautui painamaan keveitä suudelmia miehen poskipäältä huulille.
"Silloin satoi. Enkä voinut uskoa sitä todeksi. Ellet olisi pidellyt minusta kiinni, olisin luultavasti tuupertunut." Hänen oli täytynyt soittaa Murielille sisältä, ihan vain varmistaakseen olevansa todella hereillä.

Sormet hiuksilla lähettivät miellyttäviä väristyksiä alas niskaan.
Tiarnan hymyili ja tutki Tempestin kasvoja kaikessa rauhassa. Ne olivat edelleen kalpeat, kapeammat kuin ennen, mutta silmiin oli syttynyt tuttu loiste. Vaikka varjot saisivatkin sen vielä sammumaan, hän voisi olla vahva tietäessään, että se oli edelleen siellä.
Hänen sielunsa kumppani.
"Olisin mielelläni nostanut sinut syliini, jos niin olisi käynyt."

Emmie nauroi hiljaa, kuljettaen sormiaan miehen hiuksissa, sivellen hopeisia juovia.
Hänen sankarinsa.
Ja sitten he olisivat voineet... Ellei hänen kehonsa olisi kieltäytynyt. Epäonnistumisen muistot kirvelivät.
"Sinä olet viedä minulta jalat alta suudelmallasi yhä edelleen", hän muistutti.
"Näen kokonaisen tähtitaivaan, kun kosketat minua."

Tiarnan nauroi pehmeästi ja painoi suukon pisamaiselle poskipäälle.
"Minulla on siis vielä toivoa."
Hänen sormensa vaelsivat Tempestin hiuksiin, mieli olisi tehnyt vapauttaa ne kampaukselta. Hänen olisi ollut helppo unohtua sukimaan vaaleita suortuvia, hukkua niiden tuoksuun.
"Jaan tähtitaivaan milloin vain mieluusti kanssasi."

”Toivoa?” Tempest kysyi tutkien myrskynharmaita silmiä ja nojautui painamaan suudelman miehen poskelle. Vesi oli vielä lämmintä ja piti poissa hänen sisälleen niin herkästi hujahtavaa kylmyyttä.
Hänkin jakoi tähtitaivaan niin kovin mielellään Tiarnanin kanssa. Väsymys viipyi mielen laidoilla ja raajoissa, mutta hän ei halunnut antaa sille jälleen periksi. Ei nyt, kun hän saattoi viettää hetken miehen sylissä, kuten ennenkin.

Tiarnan hipaisi Tempestin nenänpäätä omallaan.
"En yleensä halua yleistää, mutta uskallan väittää, että monen miehen unelma on viedä jalat kerran elämässään naisen alta", hän totesi käheästi, siirtäen kättään Tempestin leualle niin, että saattoi seurata sen siroa linjaa hellästi peukalollaan.
Oli nautittava hetkistä silloin, kun varjo jätti heidät hetkeksi rauhaan.
"Odotan kovasti, että pääsemme Lewikselle."

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1518
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   Ma Huhti 02, 2018 9:29 pm

Nenän kosketus sai Tempestin silmät painumaan kiinni, ja miehen käheä ääni sai hänen vatsanpohjansa nipistämään perhosten villiintyessä.
Hän avasi silmänsä ja tutki hetken miehen kasvoja, ennen kuin punoi sormensa uudelleen tummiin hiuksiin ja nojautui painamaan suudelman huulille.
”Niin minäkin”, hän vastasi ja hamusi toista suudelmaa.

Tiarnan ei ollut täysin varma, kuinka kauan voisi luottaa pysyvänsä rauhallisena - oli kulunut liian pitkään siitä, kun he olivat voineet todella olla toistensa lähellä. Yhteinen matka Los Angelesiin oli alkanut tuntua unelta, josta hän oli herännyt painajaismaiseen hetkeen, jossa Muriel soitti kertoakseen, että Tempest oli hypännyt.
Hän vastasi suudelmaan ja silitti pisamaista poskea.
"Rakastan sinua hyvin paljon."

”Minäkin sinua”, Emmie vastasi ja kosketti huulillaan miehen poskipäätä, halaten paljasta, lämmintä rintakehää. Se oli niin lohdullisen tuttu ja rakas, että hänen sydäntään särki.
”Niin valtavan paljon.” Ehkä hän ei ollut osannut osoittaa sitä menneisyydessä. Typerys.
”Olen niin pahoillani kaikesta”, hän sanoi painaen päänsä miehen hartialle, hengittäen kaulataivetta vasten ja silittäen sormillaan niskaa.

Tiarnan laski toisenkin kätensä Tempestin vyötärölle, voidakseen vetää naisen hennon kehon paremmin halaukseen.
"Kulta, ei tarvitse olla", hän vakuutti hiljaa, painaen nenäänsä vaaleiden hiusten joukkoon.
Totta kai hän toivoi, ettei Tempest olisi hypännyt. Että tämä olisi puhunut hänelle aiemmin... Mutta sille ei mahtanut enää mitään. Olisi vain keskityttävä tulevaan.
"Kaikki tulee olemaan hyvin."

Hän toivoi niin. Hän toivoi, että voisi korvata kaiken tuottamansa tuskan ja tehdä miehen oikeasti onnelliseksi. Jotenkin.
Emmie hieraisi poskeaan Tiarnanin hartiaan ja puski sitä ohimollaan kuin heidän kissansa, ennen kuin painoi suudelman miehen kaulalle ja laski kätensä tämän kyljille lämpimään veteen, piirtäen sormenpäillään.
”En halua satuttaa sinua. Enää koskaan.”

Mitä pidempään kissat olivat heillä viipyneet, sen selvemmäksi oli käynyt, kuinka paljon Tempest niitä muistutti - vai oliko emäntä alkanut hiljalleen muuttua lemmikkiensä kaltaiseksi?
Ei, Tempestissä oli aina ollut jotakin samanlaista kuin itämaisessa kissassa, ainakin ulkoisesti. Loukkaantuneen mölinän määrä oli huomattavasti vähäisempi.
"Pidä itsestäsi huolta", Tiarnan vetosi, kyljet kosketuksen alla värähtäen.
"Sinä olet minun kaikkein tärkeimpäni."

Sydän vihlaisi onnettomana. Typerys.
”Yritän”, Emmie lupasi hiljaa ja painoi uuden suudelman Tiarnanin kaulalle, antaen käsiensä vaeltaa hajamielisesti alas kylkiä aina lantiolle saakka ja siirtyä siitä vatsalle.
”Sinäkin olet minun. Olen huono osoittamaan sitä, mutta minä todella rakastan sinua aivan valtavan paljon.”

Tempest yrittäisi.
Eikö se ollut kaikkein tärkeintä? Vaikka yrittäminen ei ollutkaan lupaus siitä, ettei mitään tapahtuisi. Mutta hän olisi naisen tukena, samoin kuin tämän perhe. He voisivat varmistaa, ettei näin pääsisi käymään enää koskaan.
Vaeltavat kädet saivat Tiarnanin murahtamaan hiljaa, keho ei ollut samaa mieltä kuin mieli siitä, että olisi parempi odottaa, olla vain rauhassa.
"Älä välitä tuosta", hän vetosi, hipaisten huulillaan Tempestin ohimoa.
"Tiedän, että rakastat."

Murahdus ja ymmärrys siitä, mitä siitä seurasi, saivat Emmien painamaan kasvonsa ujosti miehen kaulataivetta vasten. Sydän lepatti levottomana.
Ehkä Tiarnan halusi häntä. Saattoi jopa kaivata häntä?
Hän hieraisi päätään epätietoisena miehen kaulaa vasten. Tiarnan ei ajatellut niin kuin Stephen, hän vakuutti itselleen. Hän ei ollut riittämätön. Hän tarvitsi vain rohkeutta.
Hellät sormet valuivat varovasti vatsalta alemmas.

Tiarnan sai jälleen kerran huomata, kuinka mieli ja keho olivat lopulta monilla tavoin hyvin erillisiä toisistaan, vaikka toisinaan niiden yhteys oli suorastaan hämmästyttävä.
Osa hänestä pelkäsi, että hetki oli pilalla, että Tempest pakenisi hänen luotaan ahdistuneena. Se ei olisi mikään ihme, kun otti huomioon tämän aikaisemmat kokemukset - raivo Stepheniä kohtaan poltti edelleen.
"Rakas, sinun ei-" hän aloitti, mutta pysähtyi muistaessaan heidän aiemmat keskustelunsa. Torjuiko hän Tempestin yrittäessään huolehtia, ettei tämä pakottanut itseään mihinkään?
Hän veti syvään henkeä ja hipaisi untuvaisten hiusten peittämää ohimoa huulillaan.
"Olet niin uskomattoman kaunis."

Hetkeksi sormet pysähtyivät, kun Tiarnan kuulosti olevan aikeissa pyytää häntä lopettamaan. Emmie, joka sai miehet huokaamaan vaivaantuneena riisuessaan näiltä housuja.
Mutta pyyntöä ei kuulunut. Hän nojasi päätään Tiarnanin olkaan, hengittäen miehen tuoksua, ja valoi käteensä rohkeutta toimia. Tiarnan sanoisi, jos hänen kosketuksensa ei tuntuisi hyvältä.
Hän halusi edes yrittää.

Vastaväitteet tempoilivat levottomina Tiarnanin mielessä. Mitä jos Tempest teki tämän vain siksi, että koki sen velvollisuudekseen? Vaikka samaan aikaan kamppaili pakokauhua vastaan?
Mutta ehkä hänen oli yritettävä vain luottaa.
Hänen hengityksensä muuttui raskaammaksi, kaipaus tuntui melkein kipeältä.
"Minulla on ollut sinua valtava ikävä", hän vetosi käheästi.

Käheä ääni sai vatsanpohjan nipistämään, ja Emmie kohotti päänsä miehen olalta kohdaten myrskynharmaiden silmien katseen. Toinen käsi kohosi niskalle ja tummiin hiuksiin, kun hän nojautui painamaan suudelman Tiarnanin huulille.
Ehkä Tiarnan todella saattoi rakastaa ja haluta häntä juuri tällaisena. Ajatus sai hänen sydämensä sykähtämään melkein sietämättömästä onnesta.
”Mitä sinä haluaisit?” hän kysyi hiljaa, ennen kuin painoi toisen suudelman miehen huulille.

Los Angelesissa he olivat saaneet hetken, joka ei ollut pakottanut Tempestiä pakenemaan hänen luotaan. Voisiko nainen luottaa siihen, ettei hän koskaan vaatisi mitään, pakottaisi mihinkään? Että hän oli onnellinen vain läheisyydestä, ei kaivannut tai tarvinnut mitään sen enempää.
Hän ei koskaan painaisi kenenkään päätä. Ei pakottaisi mihinkään.
"Sinut", Tiarnan myönsi matalasti, vastaten kaivaten suudelmaan.

Vatsanpohja nipisti uudelleen, ja Emmie hamusi Tiarnanin huulia sydän lepattaen. Hänkin ikävöi miestä. Hän ikävöi sitä, miten lähellä he saattoivat olla toisiaan, miten turvalliseksi ja kauniiksi hän tunsi olonsa Tiarnanin sylissä, miten miehen kosketus saattoi saada hänet unohtamaan kaiken muun.
Mutta saattoivatko he tehdä jotain sellaista täällä, miehen äidin kodissa?
”Niin minäkin sinut”, Emmie vastasi pehmeästi. Hermostus kosketti vatsaa. Mitä jos hänen kehonsa pettäisi hänet?

Tiarnan laski kätensä silittelemään hellästi Tempestin kylkiä.
Heillä ei ollut kiirettä, hän ei halunnut, että nainen joutuisi jälleen pettymään sen vuoksi, että keho kieltäytyisi viime hetkellä. Se ei tekisi hyvää, ei kummallekaan heistä.
Kädet vaelsivat hitaasti alemmas, silittämään kovin kapeiksi käyneitä reisiä, samalla kun hän hamusi suudelmaa Tempestin huulilta.

Hän punoi sormensa tummiin hiuksiin, siveli hopeisia raitoja ja antoi itsensä unohtua hetkeksi suudelmaan.
Kun hän sulki silmänsä, tähtitaivas syttyi jälleen pimeyteen. Miten hän oli ikävöinyt sitä. Emmie hymyili suudelmaa vasten.
Toinen käsi viipyi huomioimassa miestä ja tunnettua ikävää.
”Entä äitisi..?” hän kysyi empien kohdatessaan myrskyisän katseen.

Ajatteleminen tuntui käyvän aina vain hankalammaksi.
Tiarnan yritti pitää hengityksensä tasaisena, vaikkei tuntunut onnistuvan siinäkään kovinkaan mallikelpoisesti. Vanha mies, ainakin henkisesti.
"Meidän pitäisi joko yrittää olla hissukseen", hän murahti, hamuten suudelmaa.
"Tai sitten odottaa, että olemme Lewiksella... Tuo tuntuu todella hyvältä, rakas."

Perhoset lepattivat villisti vatsassa, ja Emmie tunsi naurun kuplivan vatsanpohjassaan. Hän oli melkein unohtanut, miltä tuntui olla onnellinen.
Hän vastasi suudelmaan ja rohkaistuneena näykkäsi hellästi miehen alahuulta.
”Mitä sinä haluat tehdä?” hän kuiskasi nojaten otsansa hetkeksi Tiarnanin otsaa vasten, sormet tummiin hiuksiin punottuina.

"Pelkäänpä, etten ole juuri tällä hetkellä kovinkaan malttavaisella tuulella", Tiarnan vakuutti, käheästi naurahtaen, nojaten otsaansa Tempestin otsaa vasten.
Ei, kun nainen oli niin lähellä, ei vain fyysisesti, vaan myös pitkästä aikaa omana itsenään. Se sai kaipauksen polttamaan suonissa melkein kipuna.

Ehkä hän oli tarpeeksi. Ehkä Tiarnan todella rakasti ja halusi häntä. Ajatus sai hänet niin onnelliseksi, että kupliva nauru nousi vatsasta, vaikka Emmie puri alahuultaan.
Jännitys nipisti vatsanpohjalla.
"Missä..?" hän kysyi hiljaa ja kallisti päätään, painaen suudelman miehen kaulalle.

Emmien nauru oli maailman ihanimpia ääniä, erityisesti nyt, kun se tuntui pysyneen niin pitkään poissa.
Kun Tiarnanilla ei ollut ollut viikkoihin muuta yhteyttä onnellisiin hetkiin kuin puhelimen muistiin tallennetut valokuvat. Kuva, jossa nainen oli ollut kumartuneena katselemaan vuorovesialtaita ja kohottanut katseensa hymyilläkseen herttaisen hämillisenä kameralle.
Varjot olivat vaanineet tätä jo silloin.
Tiarnanin kädet sivelivät mietteliäästi Tempestin reisiä.
"Tässä on oikein mukavaa, ellet haluaisi mieluummin sänkyyn..?"

Hän puraisi hämillisellä levottomuudella alahuultaan ja katsahti heitä ympäröivää, vielä lämmintä, vaahtoavaa vettä. Tulvisiko se pitkin kylpyhuoneen lattiaa?
Emmie kätki kasvonsa hetkeksi miehen kaulataipeeseen, ennen kuin hamusi sen ihoa huulillaan. Sydän lepatti.
"Tässä on hyvä", hän vastasi ujosti ja nojautui hetkeksi Tiarnanin rintaa vasten, empien. Rikkoisiko puhe kaiken, syöksisi hänet takaisin pimeyteen, vai voisiko se olla oikea ratkaisu?
"Minä haluan sinua. Olen vain vähän hermostunut."

Se ei ollut mikään ihme.
Tiarnanin kädet nousivat silittelemään hellästi naisen kylkiä, samalla kun hän painoi suudelman kummallekin pisamaiselle poskelle.
"Ei ole mitään kiirettä", hän vakuutti, antaen käsiensä vaeltaa takaisin alemmas, piirtää kuvioita reisien iholle.
"Tahdotko olla siinä?"
Hänen sylissään.

Emmie hengitti Tiarnanin tuoksua syke levottomana lepattaen.
"Totta kai tahdon", hän vetosi koskettaen miehen poskea ja painoi suudelman tämän huulille. Hän nojasi Tiarnania vasten ja toivoi melkein tuskaisasti, että olisi voinut vain hengittää pois hermostuneen solmun vatsassaan.
"Siitä on vain hetki, kun... Ja pelkään, että ehkä- ehkä sama tapahtuisi kuin silloin, kun ensimmäisen kerran", Emmie vastasi purren alahuultaan ja nojasi otsansa miehen otsaa vasten.
Miestä huomioinut käsi jatkoi hellää liikettään.

Tiarnan painoi suukon Emmien hiusten joukkoon ja antoi käsiensä palata naisen lantiolle, lempeinä ja mitään vaatimattomina.
Heillä olisi aikaa, mitään ei tarvitsisi tapahtua tänään. Mitään tämän enempää.
"Edetään rauhassa. Tuokin... tuntuu hyvältä."

Hän hengitti syvään toivoen, että olisi voinut pakottaa kehonsa toimimaan niin kuin halusi. Puhaltaa pois jännityksen vatsastaan.
Hän halusi Tiarnanin lähelle. Hän halusi vastata miehen kaipaukseen, unohtua tämän syliin, hukkua tähtiin.
Miten hän pelkäsi, että he menettäisivät toisensa uudelleen. Että jokin ajaisi heidät jälleen erilleen, saisi Tiarnanin varomaan hänen läheisyyttään.
Emmie painoi suudelman miehen huulille ja jatkoi Tiarnanin huomiointia. Ehkä hän voisi tuoda miehelle mielihyvää näinkin, antaa heille hetken läheisyyttä.

Jos Emmie vain olisi voinut nähdä itsensä samoin kuin hän tämän näki.
Mutta niin kauan, kuin se ei olisi mahdollista, Tiarnanin olisi tehtävä parhaansa osoittaakseen, kuinka paljon naista rakasti.
Hengitys muuttui raskaammaksi, eikä mies enää edes yrittänyt rauhoitella sitä, vaikka yrittikin samaan aikaan tarkkailla, että Tempestillä oli kaikki hyvin. Ettei kultaisten silmien takana vaaninut ahdistus, etteivät hartiat jännittyneet merkiksi lähestyvästä paosta.
Hetkeksi hänen ajatuksensa tuntuivat sumenevan täysin, kasvot painuivat vasten Tempestin hentoista hartiaa, tukahduttaen huokauksensekaisen murahduksen pisamaista ihoa vasten.

Ehkä hän ei ollut yhtä toivoton kuin Stephen oli sanonut.
Oli outo, ihastuttava, häkellyttävä tunne ymmärtää, että hänen kosketuksensa oli tuonut miehelle mielihyvää. Emmie nojasi päänsä Tiarnanin päätä vasten, painoi ujona katseensa ja painoi suudelman miehen hartialle.
Hän kiersi kätensä halaukseen Tiarnanin niskalle ja halasi itsensä kiinni tämän lämpimään, paljaaseen rintaan. Kylvyn vesi tuntui jäähtyvän, mutta hänellä ei ollut halua kiirehtiä pois miehen sylistä.

Los Angelesista oli kulunut hyvin pitkään.
Tiarnan hengitti muutaman kerran syvään, hengittäen Tempestin tuttua, rakasta tuoksua, ennen kuin kohotti katseensa ja sipaisi tämän pisamaista poskea peukalollaan.
Ehkä heidän olisi pitänyt nousta, vesi oli viilenemässä, eikä Tempest saisi vilustua, mutta ehkä hän saisi pidettyä tämän lämpimänä.
Tiarnan kietoi käsivartensa tiukasti naisen ympärille ja halasi rintaansa vasten.
"Olet hyvin, hyvin rakas."

Miten turvalliselta Tiarnanin syli tuntui.
Emmie antoi päänsä levätä miehen hartialla, sulki silmänsä ja tunsi, kuinka levollinen rentous valui koko kehoon. Hänen olisi vain pitänyt osata puhua Tiarnanille. Kertoa peloistaan ja varjoista mielessään, jotka kiskoivat häntä pimeyteen. Luottaa siihen, että Tiarnan rakastaisi häntä.
”Niin sinäkin”, hän vetosi hiljaa ja silitti miehen niskaa sormenpäillään. Hän oli niin kamalan pahoillaan kaikesta.
”Pitäisikö meidän nousta?” hän kysyi vastahakoisesti.

Viileys alkoi hiljalleen siirtyä vedestä iholle - vaikka fysiikan lakien mukaan se taisi mennäkin toisin päin, kehon lämpö siirtyi hiljalleen veteen.
"Pitäisi", Tiarnan myönsi, aivan yhtä haluttomana nousemaan. Ehkä he voisivat täyttää ammeen uudelleen lämpimällä vedellä?
Hän kietoi käsivarret paremmin Tempestin ympärille ja nosti tämän kevyesti syliinsä samalla kun nousi ammeesta. Melkein liian kevyesti.
Hän seisahtui hetkeksi pehmeälle, turkoosille matolle ja hamusi suudelmaa naisen huulilta.

Vesi helisi, kun pisarat tipahtelivat iholta aaltoilevaan pintaan. Emmie kiersi jalkansa Tiarnanin vyötärölle ja punoi sormensa tummiin hiuksiin.
Miten saattoi tuntua melkein kipeältä rakastaa toista ihmistä näin paljon?
Hän vastasi suudelmaan, vaaleat, untuvaisen pehmeät hiukset huolimattomalta nutturalta vapaaksi valahtaen, ja tunsi hetken olevansa täysin vapaa myrkyllisistä varjoista.

Tiarnan rutisti Tempestin hetkeksi rintaansa vasten, ennen kuin irrottautui suudelmasta ja laski naisen jaloilleen. Hän kurkotti naulakosta auringonkukankeltaisen, hieman liian suuren kylpytakin ja kietoi sen naisen ympärille, painaen suukon tämän päälaelle.
"Eihän palele?" hän varmasti, jääden sukimaan vapaaksi valahtaneita suortuvia sormiensa lomasta.

Emmie pudisti päätään, hymy kullanvärisiä silmiä koskettaen ja rullasi ylös kylpytakin hihaan, ennen kuin ojensi kipsissä kuihtuneen käsivarren veteen avaamaan ammeen tulpan. Kylpyvesi pyörteili viemäriin.
Hän katsahti miestä silmäkulmastaan ja tunsi häkellyttävän, onnellisen ja epäuskoisen aallon sisällään ajatellessaan, mitä oli juuri tehnyt.
”Onko sinulla kaikki hyvin?” hän kysyi koskettaen Tiarnanin selkää ja kohotti katseensa myrskyisiin silmiin.

Tiarnan kurkotti itselleen pyyhkeen ja alkoi kuivata tummia hiuksiaan, ennen kuin siirtyi kuivattamaan vartaloaan. Hänkin oli tainnut menettää painoa kuluneiden viikkojen aikana, syöminen oli tuntunut yhdentekevältä, kun hänen elämänsä lepäsi hauraana sairaalavuoteeseen kahlittuna.
Ilman Davidin ja Murielin patistelua hän olisi varmasti lakannut syömästä kokonaan.
Hän kietaisi pyyhkeen vyötäisilleen ja kääntyi katsomaan Tempestiä, varastaen suudelman tämän huulilta.
"On. Minulla on kaikki hyvin."

Varastettu suudelma sai Emmien painamaan katseensa häkeltyneenä hymyillen, perhoset vatsanpohjassaan lepattaen.
Ajatus siitä, että Tiarnan oli hänen kanssaan tässä – että Tiarnan sanoi rakastavansa häntä ja tuntui todella tekevän niin – sai hänet edelleen epäuskoiseksi.
Hän kasteli hammasharjansa ja työnsi sen suuhunsa, katsahtaen miestä silmäkulmastaan, koskettaen kylkeä. Huoli tuntui näkyvän miehen kehossa ja särki hänen sydäntään.
”Pidäthän sinäkin itsestäsi huolta?”

Tiarnan vilkaisi mietteliäänä kohti makuuhuonetta. Kissat olivat olleet epäilyttävän pitkään hiljaa ja pysytelleet erossa kuningattarestaan, ehkä olisi pitänyt tarkistaa, kuinka ne pärjäilivät?
Yksi vilkaisi Tempestiin sai Tiarnanin pyörtämään päätöksensä, siirtymään naisen taakse ja kietomaan käsivartensa takaapäin tämän vyötärön ympärille.
Olo tuntui melkein samalta kuin silloin, kun he olivat vasta alkaneet olla yhdessä. Kun kaikki oli uutta ja ihmeellistä.
"Pidän", hän lupasi, painaen suukon naisen ohimolle.

Perhoset hänen vatsassaan eivät suinkaan rauhoittuneet, kun Tiarnan tuli lähemmäs, ja Emmie soi miehelle hymyn peilin kautta, ennen kuin painoi katseensa jatkaessaan hampaiden pesua ja nojasi kevyesti miehen rintaa vasten.
”Hyvä”, hän vastasi kurottaen kätensä koskettamaan Tiarnanin poskea ja kumartui sitten huuhtomaan suunsa.
Kuin vaistoten uhkaavan kylvyn vaaran poistuneen kissat tassuttivat ovenraosta kylpyhuoneeseen ja kiertelivät puskien ihmistensä jaloissa. Leela kurotti takatassuilleen Tempestin jalkaa vasten ja määkäisi protestoiden.
”Mennäänkö nukkumaan?” Emmie kysyi punoen sormensa miehen käteen.

Siellä paha missä mainittiin.
Ainakin molemmat tytöt olivat vielä elossa ja yhtenä kappaleena, ja toivon mukaan myös makuuhuone oli säilynyt ilman julmasta kylpyansasta herännyttä kostonhimoa.
"Menkää vain edeltä", Tiarnan totesi ja kohotti Tempestin käden hetkeksi huulilleen painaakseen rystysille suudelman.
"Pesen hampaat ja tulen sitten."

Emmie soi Tiarnanille hymyn ja katosi sitten määkivät kissat jaloissaan takaisin hämärän vierashuoneen puolelle.
”Niinkö sinulle kävi?” hän kysyi pehmeästi mouruavalta Leelalta ja silitti kissan kiilamaista, luista päätä, mikä sai mouruamisen vaihtumaan jyrisevään kehräykseen. Hän vaihtoi kylpytakin alusvaatteisiin ja Tiarnanille joskus kuuluneeseen, reisiin laskeutuvaan t-paitaan, vaikka oli pohtinut, pitäisikö hänen varustautua siistillä, vieraskotiin sopivalla pyjamalla.
Emmie kiipesi sänkyyn kissat päällään kiipeillen ja rapsutti määkäisevän ja päätään silmät kiinni ojentavan Romanan leukaa.
”Oletko sitä mieltä?”

Tiarnan seurasi katseellaan, kuinka Tempest ja kissat pujahtivat takaisin makuuhuoneeseen ja etsi sitten hammasharjansa. Hän käytti hampaiden pesuun kuluvan hetken hyödykseen kokoamalla itseään.
Vanha mies.
Mutta hänellä oli ollut kova ikävä.
Tiarnan huuhteli suunsa ja pyyhkäisi kosteita hiuksiaan taaksepäin ennen kuin palasi makuuhuoneeseen.
Näky oli hyvin kotoisa, kissat ympäröimässä kuningatartaan vuoteessa, vaikka käsinkirjailtu peite olikin vieras.
"Mitä tytöt sinulle kertovat?"

Romana raotti vihreitä silmiään, kun Tiarnan astui sisään, mutta sulki ne jälleen keskittyessään leukansa ja suupielensä hellään rapsutukseen. Leela oli ahtautunut puolittain emäntänsä t-paidan sisään, mistä jyrisevä kehräys kuului vaimeana.
Emmie avasi peittoa Tiarnanille.
”Kurjia kissakohtaloita”, hän vastasi painaen painavalta tuntuvan päänsä tyynyyn ja katseli miestä.
”Kylpyammeiden lumo ei taida purra.”

Tiarnan naurahti hiljaa.
"Niin tietenkin, ensin kammottava kyyditys autossa ja sitten aivan selvä salamurhayritys."
Hän etsi laukustaan puhtaat, tummansinisen bokserit ja melkein samaa sävyä olevan, pehmeäksi kuluneen t-paidan ja puki ne päälleen ennen kuin kömpi sängylle.
"Vähemmästäkin sietää valittaa."
Hän ojensi kättään silittämään Leelaa Tempestin paidan läpi. Hänen t-paitansa.
Se oli uskomattoman herttaista.

Emmie antoi katseensa seurata miehen kättä ja laskeutua käden mukana möhkäleelle miehen paidan rinnustassa. Lämmin, kehräävä möhkäle kehräsi hieman lujempaa ja mönki sitten liikkeelle, työntäen päänsä esiin jaetusta kaula-aukosta.
Emmie nosti oman kätensä Tiarnanin poskelle, silitti sitä sormenpäillään ja silitti sitten tummia hiuksia hellästi taakse.
Kultaisten silmien pehmeässä lämmössä häivähti suru ja hetkeksi hän laski katseensa, ennen kuin painautui lähemmäs miehen rintaa.

Ennen Leelaa ja Romanaa Tiarnanilla ei ollut ollut paljon kokemusta kissoista, eikä hän ollut vieläkään täysin vakuuttunut siitä, että nämä kaksi edustivat lajinsa tyyppiesimerkkiä - Davidin hankittua Caitlinin kanssa kaksi itämaista kissanpentua hän oli tosin alkanut korjata epäilyksiään.
Hän hipaisi kaula-aukosta työntyvän kissan päätä peukalollaan ja kietoi sitten käsivartensa Tempestin ympärille, painaen suukon tämän hiusten joukkoon.
"Voimme nukkua aamulla aivan niin pitkään kuin haluamme."

Ehkä hän saisi nukuttua täällä, ehkä jopa ilman painajaisia mustista, syvyyksistä, murtuvista luista ja keuhkoihin tulvivasta vedestä. Tiarnanin sylissä kaikki tuntui melkein pahalta unelta, kuin he voisivat palata aikaan, jona ahdistus ei vielä ollut repinyt lovea heidän välilleen.
Tempest yritti hiljentää nakerruksen sisältään, kun nojasi päänsä miehen rintaa vasten. Leelan kehräys tuntui tärisyttävän hänen rintakehäänsä.
"Oliko Marlenen sanoissa perää?" hän kysyi hiljaa.
"Oletko sinä hirveän yksinäinen, onneton mies?"

Tiarnan oli ehtinyt jo sulkea silmänsä, hengittäen syvään Tempestin tuoksua ja kuunnellen kissojen unista kehräystä, mutta naisen sanat saivat hänet avaamaan ne uudelleen.
Hän tutki hetken pisamaisia kasvoja, huolestunut juova kulmien väliin ilmestyen.
"Rakas, en tietenkään ole", hän vakuutti melkein hämmentyneenä.
"Minulla on sinut, ystäväni, perheeni... Totta kai ikävöin sinua, kun olemme erossa, mutta ikävä on osa elämää silloin, kun rakastaa jotakuta."

Tempest puristi silmänsä kiinni ja hieraisi päätään miehen rintaa vasten, sydän levottomana lepattaen. Muistot elegantista naistenhuoneesta palasivat elävinä hänen mieleensä.
"Hän sanoi sinun olevan hirveän yksinäinen ja uupunut. Arveli, etten ole parisuhdeihminen. Ja että kuolisi, jos Dwayne olisi onneton hänen vuokseen, mutta että kukin tietenkin tavallaan", Tempest sanoi ja tunsi olonsa pahoinvoivaksi.
"Enkä voinut hengittää. Olen pahoillani, että huolestutin sinut. Silloinkin."

Tiarnanin kulmat kurtistuivat lisää.
Illasta, jolloin he olivat tavanneet Dwaynen ja Marlenen, tuntui olevan loputtoman kauan aikaa. Hetken hän tunsi korventavaa suuttumusta, ennen kuin muistutti itseään siitä, ettei Marlene ollut koskaan osoittanut minkäänlaista pahantahtoisuutta - päinvastoin, nainen oli aina vaikuttanut pikemminkin sinisilmäiseltä kuin sellaiselta, joka kykenisi harkittuihin piikkeihin sanoillaan.
"Rakas, Marlene on ystäväni, mutta myös amerikkalainen - ja heidän suunsa tuntuvat usein käyvän ennen, kuin ajatus ehtii jalostua loppuun."
Totta kai se oli karkea yleistys, mutta silti.
Hän kohottautui painamaan suukon Tempestin ohimolle.
"Olen pahoillani, että hän sanoi sinulle niin."

Tempest käänsi päätään ja hautasi kasvonsa Wynnen vierassängyn tyynyyn. Leela mönki esiin paidan alta, venytteli pitkiä jalkojaan ja ryömi sitten peiton alle hänen polvitaipeeseensa Romanan päälle.
"Ei sinun tarvitse olla", hän vastasi.
"Mutta minä olen niin kamalan pahoillani, jos hänen sanoissaan on perää. En halua olla syy, miksi joutuisit olemaan onneton. Ja kuulostaa typerältä sanoa niin, kun minä- Minä vain haluan tehdä sinut onnelliseksi."

Tiarnan silitti hellästi Tempestin kylkeä, painaen uuden suukon ohimolle, vaikka naisen kasvot olivatkin hautautuneet pitsireunaiseen tyynyyn.
"Rakas, minä en ole onneton", hän vakuutti. Ei ainakaan ollut ollut silloin. Viime viikot olivat tehneet hänet onnettomaksi, mutta se ei olisi pysyvä tila. Askel kerrallaan he voisivat palata takaisin normaaliin elämäänsä, elämään ilman jatkuvaa murhetta.
"Totta kai olen toivonut, että voisit olla luonani, tai minä sinun, ja viime aikoina en voi sanoa olleeni erityisen onnellinen, mutta kaikki tulee olemaan hyvin."

Tempest käänsi kasvonsa tyynystä ja tutki miehen kasvoja, nostaen kätensä silittämään hellin sormin tämän poskea.
"Olen niin pahoillani kaikesta", hän vetosi onnettomana. Ehkä Tiarnan vakuuttaisi, ettei tarvinnut olla – mutta hän oli.
"En vain- vaan... Kaikesta huolesta, ajattelemattomuudesta, etten ole puhunut sinulle. Ehkä Marlene on oikeassa, enkä minä tiedä, miten minun kuuluisi toimia parisuhteessa." Hänen sydämensä jätti hätäisen lyönnin välistä.
"Mutta minä haluan olla parempi."

"Rakas", Tiarnan vetosi hiljaa ja kohottautui toisen kyynärpäänsä varaan, jotta saattoi katsella Tempestin kasvoja paremmin.
"Ei ole mitään, missä sinun pitäisi olla parempi. Parisuhde muodostuu aina kahdesta ihmisestä. Pelkään, että meistä kumpikaan ei ole ollut kovinkaan hyvä puhumaan kaikesta siitä, mistä olisi pitänyt, mutta muutos ei ole yksin sinun vastuullasi."
Hän juoksutti sormensa hellästi vaaleiden suortuvien lomitse.

Tempest tutki myrskynharmaita silmiä ja antoi sormenpäänsä seurata tummaa kulmakarvaa, komeaa poskipäätä, piirtää nenän profiilin ja sitten leukalinjan.
Hän halusi olla parempi. Hän halusi tehdä Tiarnanin onnelliseksi, olla aiheuttamatta miehelle niin paljoa huolta, saada tämän uskomaan, ettei hän ahdistuisi kosketusta.
"Mistä sinä haluaisit puhua minulle? Tai mistä sinun pitäisi?"

Tiarnan antoi päänsä laskeutua takaisin tyynylle, mutta piti katseensa Tempestissä.
Hän siirsi kättään hieman, niin että saattoi jatkaa vaaleiden hiusten silittämistä. Peiton alla toinen kissoista lähti liikkeelle, möyri etsimään itselleen paikan hänen jaloistaan. Ilmeisesti ottosisar oli nukkunut levottomasti.
"Pelkään, että meidän olisi pitänyt puhua monista asioista avoimemmin", hän vastasi mietteliäänä.
"Ennen kuin... tilanne pääsi niin pitkälle."

Tilanne oli päässyt pitkälle. Hän tunsi onnettoman, kuvottavan kouraisun sisällään ajatellessaan sitä ja miten paljon hänen typeryytensä oli täytynyt satuttaa ja huolestuttaa Tiarnania. Oli melkein irvokasta sanoa nyt, ettei hän halunnut huolestuttaa miestä.
"Mistä sinä haluaisit puhua avoimemmin?" Tempest kysyi ja antoi kätensä siirtyä miehen rinnalle.

"Kaikesta", Tiarnan myönsi, antaen käden valua takaisin Tempestin vyötäisille, jäädä lepäämään lempeänä. Nyt kun hän saattoi tehdä niin, ilman pelkoa siitä, että satuttaisi samalla ruhjoutunutta kehoa.
Kipeä vihlaisi taas voimakkaana, mutta Tiarnan pakotti sen pois. Ei tänään.
"Olin sinusta huolissani jo pitkään, mutten usko, että ilmaisin sitä riittävän selvästi."

"Olen niin pahoillani", Tempest vetosi jälleen, toivoen, että voisi jotenkin muuttaa menneisyyttä. Hän painautui lähemmäs miehen kylkeä ja kiersi kätensä Tiarnanin vyötärölle, hengittäen syvään tuttua tuoksua.
"Minun olisi pitänyt puhua sinulle. En ymmärtänyt itsekään, miten...", hän sanoi tietämättä, miten jatkaa.
"Minun olisi pitänyt kertoa sinulle paljon asioita. Olin typerä."

"Kultarakas, minä tiedän, eikä sinun tarvitse olla enää", Tiarnan vakuutti, kietoen käsivarttaan paremmin naisen ympärille, halatakseen tämän itseään vasten.
"Toivon, että olisit puhunut. Ja toivon, että olisin kysellyt sitkeämmin. En vain halunnut aiheuttaa sinulle pahaa mieltä tai holhota."
Hän painoi suukon untuvaisten hiusten peittämälle ohimolle.
"Olit vain hyvin onneton. Mutta ehkä voimme yrittää toimia tästä eteenpäin toisin."

Tempest hieraisi päätään Tiarnanin rintaan ja halasi miestä tiukemmin, sydän lepattaen. Miehen ei pitäisi joutua holhoamaan häntä – ei tuntemaan itseään lapsenvahdiksi. Mutta ehkä sekin olisi parempi kuin mitä hän oli tehnyt.
"Onko jotain, mikä tekee sinut levottomaksi nyt tai painaa mieltäsi?" hän kysyi pehmeästi. Voisiko Tiarnan puhua hänelle? Ymmärtäisikö hän, jos miehellä olisi murheita?

Tiarnan silitti Tempestin selkää mietteliäänä.
"Pelkään edelleen, että niin voisi käydä uudelleen", hän myönsi hiljaa, melkein pahoitellen.
Juova oli painunut kulmien väliin.
"Yritän käsitellä asiaa, mutta toisinaan minua hermostuttaa, jos olet yksin."

Voi rakas Tiarnan. Hänen sydäntään särki, ja Tempest silitti miehen kylkeä neuvottomana, toivoen hartaasti, että olisi voinut viedä pois tuskaa.
"Minä... Ymmärrän", hän vetosi. Ehkä se oli oikeutettua mieheltä, sen jälkeen, mitä hän oli tehnyt typeryydessään.
"Minä en halua tehdä niin uudelleen. En tee. En... Jää yksin."

Tiarnan ei olisi voinut kuvitella niin tapahtuvan ensimmäiselläkään kerralla. Ja juuri sen vuoksi hän syytti itseään; jos hän vain olisi osannut aavistaa, huomannut jonkin merkin. Hän oli tiennyt, että Emmie oli tuntenut olonsa masentuneeksi, ja hän oli pelännyt, että tämä saattaisi satuttaa itseään.
Muttei koskaan kuvitellut, että Tempest olisi mennyt niin pitkälle.
Hän olisi halannut naisen vielä tiukemmin itseään vasten, jos vain olisi voinut.
"Sinulla on perheesi. Ja minut."

Tempestkään ei ollut uskonut, että koskaan oikeasti satuttaisi itseään. Toki hän oli ollut niin ahdistunut, että joutui pakenemaan ääntä päässään veden alle ja tunsi, ettei voinut hengittää tai olla pahalta ololtaan – mutta varmasti kaikki tunsivat joskus niin.
”Sinun ei pitäisi joutua pelkäämään puolestani”, hän vetosi piirtäen sormenpäillään miehen rintaan, ”ja minä lupaan, että jos tunnen ahdistusta, kerron jollekulle.”

Tiarnan painoi suukon Tempestin hiusten joukkoon.
Oli totta, että kenenkään ei pitäisi joutua pelkäämään toisen puolesta, mutta se taisi olla jotakin, jota ei vain lopulta voinut välttää, kun rakkaista puhuttiin. Yhtä lailla hän huolehti tietäessään, että Tempest oli myöhään liikkeellä, tai jos Tamsin ei vastannut viesteihin tai puheluihin.
"Se olisi parasta sinun itsesikin kannalta."

Tempest oli hetken hiljaa, silittäen hajamielisesti t-paidan peittämää rintaa. Tiarnan oli varmasti oikeassa. Hänen oli vain edelleen vaikea uskoa, että hän oli tehnyt niin – mikä typerys. Hän ei varmasti voisi edes harkita tekevänsä mitään vastaavaa uudelleen, eihän?
”Toivon, että voit puhua minulle mistä tahansa.”

Tiarnan kohensi peittoa heidän yllään ja sai Leelan liikahtamaan närkästyneenä sen alla.
"Minäkin haluan puhua sinulle kaikesta", hän vakuutti, silitellen Tempestin selkää.
"En ole ollut siinä kovinkaan hyvä, mutta se taitaa olla taito, jonka voi oppia siinä, missä minkä tahansa muunkin."
Hänen olisi lakattava kohtelemasta Tempestiä kuin lasista tehtyä, helposti rikkoutuvaa olentoa.

Tiarnanin sykkeen rytmi oli tuttu, ja se tuntui rauhoittavan hänen sydäntään samaan rytmiin. Hän saattoi keskittyä siihen jopa herätessään yön pimeydessä painajaisiin valottomista syvyyksistä, joissa hänen luunsa murtuivat kuulostaen kuvottavasti pirstaloituvalta jäältä, ja nukahtaa uudelleen miehen lämpimään kylkeen käpertyneenä, kissat pehmeinä kerinä peiton alla vieressään.
Ehkä kaikki tulisi vielä olemaan hyvin.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1518
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   Ma Toukokuu 07, 2018 6:49 pm

Maanantai 2. huhtikuuta, ilta, Port of Ness, Isle of Lewis, Skotlanti

Pieni, valkoiseksi kalkittu kivitalo seisoi keskellä aavaa nurmikenttää hieman syrjässä Eoropien ainoaa katua reunustavista muista taloista, omassa ylhäisessä yksinäisyydessään. Yhdessä muiden aivan yhtä pienten kylien kanssa se muodosti suuremman Nessin alueen Isle of Lewiksen pohjoiskärjessä.
Tiarnanille se oli ollut koti ensimmäisten kahdeksantoista elinvuoden ajan.
Nykyisellään Seafarer's Restinä tunnettu mökki toimi lomamajoituksena, sillä autiona seisottaminen olisi saanut sen rapistumaan nopeasti. Silti tuntui oudolta ajatella, että matalaan yläkertaan sijoitetussa vinokattoisessa makuuhuoneessa, jonka Tiarnan veljineen oli lapsuudessaan jakanut, nukkuisi nykyisellään täysin vieraita ihmisiä. Alakertaan oli mahdutettu kermansävyinen olohuone - vanhat kukalliset sohvat oli vaihdettu uusiin - kapea keittiö, jonne ruokaa mahtui laittamaan mukavasti vain yksi kerrallaan, sekä kylpyhuone, jonka putket olivat ennen jäätyneet aina talvisaikaan.
Silti Tiarnanin oli vallannut nostalgia, kun hän oli saattanut Emmien ja mielenosoituksellisesti määkivät kissat sisään kapeasta, tummapuisesta ovesta.
Takkaan sytytetty tuli oli jo ehtinyt hiipua kipinäsuojan takana, vanha kello raksutti kovaäänisesti seinällä.
Tiarnan oli torkkunut Tempest sylissään sohvalla, mutta havahtui hereille, kun kello löi tasatuntia.
"Em, rakas", hän kutsui pehmeästi, hipaisten naisen selkää.
He olivat saapuneet mökille aikaisemmin päivällä, melkein kahdeksan tuntia kestäneen ajomatkan jälkeen. Ehkä olisi ollut parempi antaa Tempestin jatkaa suoraan yöunille, mutta Tiarnan paloi halusta näyttää naiselle auringonlaskun kotisaarellaan.

Tiarnanin kaulalle karvaiseksi puuhkaksi hivuttautunut Leela venytteli ja hyppäsi lattialle häiriöstä loukkaantuneena. Miehen rintakehän päälle käpertynyt Tempest raotti unesta tokkuraisia, kultaisia silmiään ja venytteli kissamaisella raukeudella. Romanakin havahtui hänen lonkkansa päältä ja kiipesi laiskasti sohvan selkänojalle.
”Mitä?” Tempest sanoi, nostamatta päätään Tiarnanin rinnalta, ja kurtisti hetkeksi hämmentyneenä kulmiaan, kun ei muistanut missä oli.
Tiarnanin lapsuudenkoti, tietenkin.
”Paljonko kello on?” hän kysyi hieroen unisesti silmäkulmaansa ja kohottautui istumaan, jääden hajareisin Tiarnanin vatsalle.

Tiarnan oli melkein pahoillaan siitä, että oli havahduttanut Tempestin. Hän kohotti toisen kätensä naisen vyötärölle ja silitti sitä hellästi.
"Hieman yli seitsemän illalla", hän vastasi, varmistettuaan ajan kellosta, joka oli jatkanut kovaäänistä raksutustaan.
"Ajattelin, että haluaisit ehkä käydä katsomassa auringonlaskua? Vai jatkaisitko mieluummin yöunille? Ajomatka oli pitkä."

Tempest hieraisi vielä silmäänsä, ennen kuin suli hymyyn.
"Auringonlasku kuulostaa ihanalta", hän lupasi, piteli untuvaisia, vaaleita hiuksia poissa kasvoiltaan ja kumartui koskettamaan huulillaan miehen poskea.
"Saari on varmasti hyvin kaunis."
Oli melkein epätodellisen tuntuista, että nyt hulppeassa kattohuoneistossa asuva, Hollywoodissa tunnettu näyttelijä oli kasvanut täällä.

"Täytyy vain laittaa kunnolla päälle, lämpötila laskee aika lähelle nollaa", Tiarnan totesi, kääntäen katseensa kellosta takaisin Tempestiin. Hymy kohotti suupieliä, kun hän kohotti kätensä hipaisemaan pisamaista poskea.
"Voisimme mennä merenrantaan, siellä auringonlasku näyttää erityisen kauniilta."
Kuuluisalle majakkarannalle ei ollut kuin alle puolen tunnin kävelymatka, mutta Tempestin terveydentilan huomioon ottaen olisi parempi ottaa auto, joka odotti parkissa mökin ulkopuolella.

Tempest laski kätensä Tiarnanin rinnalle ja nojautui vielä toisen kerran alas, hipaisten huulillaan miehen huulia, ennen kuin kiipesi pois miehen päältä ja venytteli raukeasti. Hän katsahti vaaleanpunaisten, tyyliteltyjen kukkien kirjomaa mekkoaan ja arveli sen riittävän takin kanssa.
Kissat pyörivät hänen jaloissaan vaativasti määkien.
"Menemmekö?" hän kysyi ottaen askeleen ovea kohti.

Olisi ollut helppo unohtua siihen.
Mutta säätiedotus oli luvannut täydellistä, kirkasta keliä tälle päivälle, eikä se ollut koskaan itsestäänselvyys meren äärellä.
Ehkä kissatkin antaisivat sen hänelle anteeksi.
Tiarnan nousi seisomaan ja pyöräytti hartioitaan ennen kuin katsahti Tempestiä, kulmat kevyesti kurtistuen.
"Olethan varma, että tarkenet? Mereltä puhaltava tuuli osaa olla hyinen."

"Minä selviän", Tempest vakuutti. Hän jaksoi viettää tuntikausia katselemassa merta, vuodenajasta riippumatta. Ehkä joku päivä meri ottaisi hänet kotiin.
Hän siirtyi ulko-ovelle ja veti polvimittaisen, maitokahvin värisen villakangastakin päälleen, kiertäen angoravillaisen huivin kaulaansa.
"Kaipaatko sinä enemmän vaatteita?"

He voisivat palata heti, jos Tempest alkaisi palella, vetäytyä autoon turvaan tuulelta ja kääntää lämmityksen täysille, niin ettei tämän hentoinen keho saisi kylmää.
"Haen pipot", Tiarnan totesi ja harppoi pitkin askelin alakerran makuuhuoneeseen, johon oli kantanut heidän laukkunsa. Hetken kuluttua hän palasi mukanaan äidiltä saadut alpakanvillaiset pipot mukanaan.
"Näin."
Hän veti heleän roosanpunaisen palmikkopipon Tempestin päähän ja nykäisi metsänvihreän omien hiustensa suojaksi, ennen kuin tarttui tummanharmaaseen, säärimittaiseen villakangastakkiinsa.
"Kissat pärjäävät varmasti hetken?"

Tempest soi Tiarnanille hymyn pipon reunan alta työntäessään sitä vähän ylemmäs ja pujotti kätensä lapasiin.
"Totta kai", hän lupasi ja astui sitten ulos. Meren tuttu, suolainen tuoksu teki hänen olonsa kotoisaksi ja poskia nipistelevä tuuli puhalsi unen pois kullanvärisistä silmistä.
"Minne olemme menossa?"

Tiarnan nykäisi kengät jalkoihinsa ja varmisti, että kaikki oli mukana ennen kuin seurasi Tempestiä ulos.
"Tässä lähellä on majakka, jonka viereiset rantakalliot ovat varsin upeat", hän vastasi samalla kun välkäytti autonovet auki.
"Sieltä tulee olemaan hienot näkymät auringonlaskuun", hän jatkoi, avaten toisen etuoven, jotta Tempest pääsisi nousemaan kyytiin.
"Ajomatkaa ei ole kuin viitisen minuuttia."

Hän kiipesi autoon ja kiinnitti hajamielisesti turvavyönsä. Väsymys tuntui raajoissa kuin lyijy, mutta Tempest yritti työntää sen mielestään. Hän ei ollut enää sairas.
"Se kuulostaa kauniilta paikalta", hän vastasi suoristaen pipoaan. Vaaleat, pehmeät hiukset ryöppysivät sen alta olkapäille.
"Vietitkö lapsuuttasi siellä?"

Tiarnan kiesi auton ja istahti ratin taakse, vilkaisten Tempestiä ennen kuin käynnisti auton.
Jos sää ei olisi ollut niin täydellinen, hän olisi todennäköisesti ehdottanut, että he voisivat jäädä sittenkin lepäämään, käydä katsomassa merta jokin toinen päivä. Nyt hän kuitenkin käynnisti moottorin ja käänsi auton kapealle, pohjoiseen johtavalle tielle.
"Voit uskoa, että majakka kiinnosti pojankoltiaisia. Meillä oli tapana ajaa sinne Teaganin kanssa pyörillä ja haastaa toisemme koputtamaan majakan oveen."

Tempest kääntyi katselemaan Tiarnania ja painoi pehmoisiin lapasiin verhotut kädet syliinsä.
"Mitä tapahtui, kun koputitte?" hän kysyi kallistaen päätään. Ehkä majakkaa oli asuttanut yksinäinen vanha mies, jonka säänpieksemät kasvot ja armeijallinen ryhti säikyttivät saaren lapset?

Tiarnanin kasvoille kohosi poikamainen virnistys.
"Meistä kumpikaan ei koskaan uskaltanut koputtaa", hän myönsi naurahtaen, katsellen tietä, jonka molemmin puolin avautui talven jäljiltä nukkuvia nurmikenttiä. Siellä täällä näkyi lähestyvää yötä varten lähekkäin kerääntyneitä lammasryppäitä.
Edessä häämöttävä taivas näytti melkein loputtomalta.

Tempest soi miehelle hymyn ja käänsi katseensa tiehen ja loputtomaan horisonttiin. Millaistakohan olisi ollut kasvaa tällaisella saarella, missä meri oli aina läsnä? Hänen teki mieli kiertää saaren rannikkoa, katsella myrskyisää, pohjoista merta.
Ehkä joskus hän kokisi turkoosin, kirkkaan veden.
Vaatisiko meri hänet kotiin seuraavalla kerralla?
"Millaista täällä oli kasvaa?"

"Onhan tämä varsin... erityislaatuinen ympäristö", Tiarnan totesi.
Tie alkoi kaartaa loivasti vasemmalle, samalla kun jyrkkien kallioiden alapuolella aaltoileva meri tuli näkymiin. Taivas oli hiljalleen muuttumassa vaaleanpunaiseksi, aurinko valui kohti horisonttia.
Isle of Lewiksen pohjoisin kohta lähestyi, majakan hahmon saattoi jo erottaa korkeana ja kapeana.
"Mutta rehellisesti sanottuna en vaihtaisi lapsuuttani toisenlaiseksi, vaikka voisinkin. Koimme melkoisia seikkailuja nuorempana."

Meri vangitsi Tempestin katseen.
"Olisi ollut lumoavaa kasvaa paikassa, jossa meri on näin lähellä. Missä se on näin vahva ja suuri", hän sanoi poissaolevasti. He olivat asuneet lähellä rantaa, mutta saari – näin pieni saari – oli aivan erilainen kuin Britannian etelärannikko.
Ehkä olisi ollut parempi, jos meri olisi ottanut hänet kotiin ensimmäisellä kerralla.
Ei, typerä ajatus.

Tiarnan vilkaisi Tempestiä silmäkulmastaan.
"Sitä se todella on", hän myönsi, kääntäen katseensa takaisin tiehen, joka oli juuri ja juuri riittävän leveä yhdelle autolle.
Majakka erottui nyt selkeämmin taivasta vasten, samoin sen viereen rakennettu matala, valkoiseksi kalkittu rakennus. Tähän vuodenaikaan muita autoja ei näkynyt, turistit tulisivat lähempänä kesää, kun sää oli hieman vähemmän raaka.
Hän ohjasi auton majakan ulkopuolella olevalle parkkipaikalle ja sammutti moottorin.

Tempest nousi autosta suoristaen kaunista, neulottua pipoa. Merituuli löi vasten kasvoja ja täytti hänet muistoilla. Kaikista rakkaista hetkistä meren kanssa.
Halvaannuttavasta kylmyydestä, vedestä täyttyvistä keuhkoista ja murtuvista luista. Silti hän tunsi olonsa kotoisaksi.
Taivas oli niin kaunis. Koko maisema oli. Melkein surullinen jylhyydessään.
Hän otti lumoutuneen askeleen lähemmäs merta, sitten toisen, ennen kuin pysähtyi, kääntyi ja ojensi kätensä Tiarnania kohti.

Tiarnan lukitsi auton ovet ja kääntyi Tempestin puoleen. Hetkeksi sydän tuntui jättävän lyönnin välistä, kun nainen lähestyi majakan takana häämöttäviä kallioita, mutta sitten tämä kääntyi ja ojensi kättään.
Hän oli tehnyt oikean päätöksen.
Hymy kohosi miehen kasvoille, kun hän harppoi parkkipaikan poikki pitkin askelin ja tarttui ojennettuun käteen, kohottaen sen hetkeksi huulilleen suukottaakseen rystysiä.
"Mennään katsomaan merta lähempää."
Turvallisesti yhdessä.

Tempest tarttui lapaseen verhotulla kädellä Tiarnanin käteen ja kurottui varpailleen, jotta saattoi hipaista miehen leukaperää huulillaan. Hän veti miestä lähemmäs kallioita ja niiden alla aaltoilevaa merta. Vaaleanpunertava taivas heijastui veteen ja sai sen välkkymään. Muutamat, pumpuliset pilvenhaituvat saivat laventelinsinisen sävyn.
Tempest soi miehelle hymyn ja veti tätä vielä vähän lähemmäs.

Laskeva aurinko maalasi veden horisontissa kullanoranssiksi ja sai kalliota vasten iskeytyvät aallot näyttämään melkein mustilta.
Melkein hyinen tuuli puhalsi, kuljettaen mukanaan suolan tuoksua.
Tiarnan johdatti Tempestin niin lähelle kallion reunaa kuin uskalsi, ennen kuin pysäytti tämän hellästi.
"Isle of Lewisin pohjoisin kohta", hän kertoi naiselle, kääntyen hymyillen tätä kohti.

Maisema oli vanginnut Tempestin huomion. Jylhiä kallioita vasten vyöryvä, pohjoinen meri veti häntä puoleensa, sai janoamaan lähemmäs jyrkänteen reunaa ja kylmää vettä nähdäkseen valkoiset vaahtopäät paremmin.
"Uitko koskaan täällä?" hän kysyi nostaen katseensa horisonttiin. Miltäköhän arktisilla merillä näyttäisi? Hehkuisivatko jäävuoret melkein turkoosinsinisinä syvyyksissä?

Tiarnanin huomio oli kiinnittynyt lumoavan auringonlaskun sijaan Tempestin kasvoihin, siihen, kuinka lumoutuneena nainen katseli merta.
"Kyllä. Tässä lähellä on luonnonpoukamia, joissa uiminen on turvallista", hän vastasi, silittäen lapasen peittämiä sormia.
"Em, rakas."

"Todellako?" Tempest kysyi silmät kirkastuen ja katsahti Tiarnania pisamaiset, kalpeat kasvot hetken säteillen.
Hurja, voimakas, pysäyttämätön meri oli niin kaunis. Seabornin maailmassa meren lapset voisivat leikkiä vaahtopäissä ja sukeltaa vyöryvien aaltojen virrassa.
"Mikä sääli, että siellä on kai liian kylmää nyt", hän totesi pyyhkäisten hiuksia poskeltaan lapasella ja käänsi katseensa uudelleen Tiarnaniin.
"Mitä?"

Aurinko loisti punaisena keränä.
Tiarnan tutki Tempestin kasvoja katseellaan, pyyhkäisi vaaleaa suortuvaa mietteliäänä.
"Vuosien ajan tämä saari oli se paikka, jota kutsuin kodiksi. Jonne sydämeni todella kuului, jonne kaipasin palata aina uudelleen", hän aloitti, silittäen edelleen sormia pehmoisen lapasen läpi.
"Mutta ei enää. Nyt, kun joku puhuu kodista, ajattelen sinua. Ei ole väliä, missä olemme, mutta kun olen kanssasi, tiedän olevani kotona."
Hän tutki kultaisia silmiä katseellaan, auringonlasku värjäsi vaaleita suortuvia punallaan.
"Emmie, tiedän, että meillä ei ole ollut helppoa, ja että meillä on vielä pitkä tie edessämme. Mutta tiedän myös, että haluan olla kanssasi, että sydämeni kuuluu sinulle."
Hitaasti hän laskeutui toisen polvensa varaan ja kaivoi taskustaan kahdesta valkeasta simpukankuoresta valmistetun, kultaisten saranoiden kasassa pitelemän rasian. Syvänsinisellä tyynyllä lepäsi kultainen sormus, jota hallitsi pienten timanttien ympäröimä siro helmi.
"Menetkö kanssani naimisiin?"

Tempest seurasi myrskynharmaita silmiä, jotka auringonlasku tuntui värittävän uudelleen, ja hymyili sydän lämpimänä sykähtäen miehen kuvaukselle kodistaan.
Hänen olisi pitänyt houkutella Tiarnan palaamaan kotiin paljon aikaisemmin.
Hymy sai häkeltyneen, hämillisen sävyn, kun mies kohdisti kauniit sanansa hänelle.
Hän ei ansainnut niitä – kuinka olisi voinut? Kaiken sen jälkeen, mitä hän teki Tiarnanille. Kaikki julmat, epäreilut sanat. Kaikki kerrat, joina hän katosi ja sai miehen pelkäämään puolestaan. Kaikki kerrat, joina hän torjui rakkaudenosoitukset ahdistuksessaan. Hän oli melkein jättänyt miehen, vailla selitystä, vailla hyvästiä.
Hän ei ollut ollut päivääkään sitä, mitä Tiarnan olisi ansainnut elämäänsä.
Levoton syke sekosi askelissaan, kun Tiarnan laskeutui polvensa varaan, ja hymy katosi. Kullanväriset silmät suurenivat ja niiden katse hyppi miehen silmistä koukistettuun polveen – ja sitten sormusrasiaan.
Emmien oli vaikeaa hengittää. Hän painoi käden suulleen, kun silmät sumenivat varoituksetta kyynelistä, ja tuijotti Tiarnanin myrskyisiä silmiä sanattoman häkellyksen vallassa.
Naimisiin.
Vei hetken, että Emmie ymmärsi miehen odottavan vastausta. Koko maailma tuntui keinuvan.
Hän nyökkäsi haparoiden useamman kerran lapasensa takana, ennen kuin laski kätensä.
"Kyllä", Emmie vastasi ääni tyrmistyksestä käheänä ja suli hitaasti epäuskoisesta häkellyksestä valovoimaiseen, hämilliseen hymyyn.

Tiarnanilta vei hetken ymmärtää, ettei korvissa pauhaava jyske suinkaan ollut mereltä lähestyvä myrsky, vaan hänen oman sydämensä syke, joka hakkasi levottomana.
Milloin hän viimeksi oli jännittänyt näin? Niin että muisti hengittää vasta, kun Tempest oli antanut vastauksensa?
Kyllä.
Tempest oli sanonut kyllä.
Tiarnan pelkäsi käsiensä tärisevän, kun hän riisui hellästi toisen pehmoisen lapasen, jotta saattoi pujottaa helmikoristeisen sormuksen Tempestin vasempaan nimettömään.
Kyllä.
Hän kohottautui seisomaan, edes huomaamatta maasta imeytynyttä kosteutta, piteli Tempestin kättä omassaan ja veti tämän mukaan suudelmaan.

Kallio hänen allaan keinui selvästi.
Emmie tuijotti epäuskoisen häkellyksen vallassa käsittämättömän kaunista, siroa sormusta, jonka Tiarnan pujotti hänen sormeensa. Mykistynyt, sanaton hiljaisuus oli vallannut hänen mielensä. Vain sydämen hurjistunut lepatus levisi koko kehoon.
Ja sitten Tiarnan oli siinä, veti hänet suudelmaan, sulki hänet lämpöönsä, tuttuun, rakkaaseen tuoksuunsa – perhoset lehahtivat lentoon hänen vatsassaan, täyttivät hänet häkeltyneellä onnella.
Olivatko he menneet juuri kihloihin? Oliko Tiarnan juuri sanonut, että halusi viettää elämänsä hänen kanssaan?
Emmie hymyili suudelmaa vasten.
Ja sitten hän tunsi maailmansa keinahtavan vinoon, kun jalat eivät enää kannatelleet häntä.

Aina näihin hetkiin saakka Tiarnan oli kyseenalaistanut aikeensa järjellisyyden. Entä jos Tempest tuntisi sen liian sitovana, kokisi kihloihin menemisen painostuksena? Jos aika ei olisikaan oikea, jos...
Hän sai huomata, että kaikki epäröinti oli ollut turhaa.
Kyllä.
Hän tunsi, kuinka Tempestin jalat alkoivat pettää, ja kietoi käsivartensa tiukasti tämän ympärille. Mutta koska hänen omatkin jalkansa tuntuivat huterilta, hän vajosi istumaan kostealle kalliolle, vetäen naisen tiukasti syliinsä.

Emmie avasi silmänsä, kun tajusi nojaavansa Tiarnanin rintaan. Merituuli tempoi vaaleita hiuksia, aallot paiskautuivat kallioita vasten, ja he istuivat saaren pohjoisimmassa kärjessä.
Ja hänen nimettömässään oli käsittämättömän kaunis sormus.
Koska Tiarnan halusi viettää elämänsä hänen kanssaan.
Hän yritti turhaan tasata hengitystään tai hurjistunutta sykettään ja kohotti päätään, jotta saattoi kohdata miehen myrskynharmaat silmät. Mutta hän ei löytänyt sanoja. Epäuskoinen häkellys viipyi kullassa.
Tiarnan rakasti häntä.
Emmie painoi käden suulleen ja räpäytti muutaman kerran, mutta ei löytänyt vieläkään sanoja. Sen sijaan lapasen takaa kuului kupliva nauru, joka sai kasvot säteilemään.

Tiarnan tutki Tempestin kasvoja samaan aikaan häkeltyneenä ja huolestuneena, mutta tuttu, kupliva nauru sai hymyn kohoamaan hänenkin kasvoilleen.
Kaikki oli hyvin. Enemmän kuin hyvin.
Hän painoi suudelman Tempestin otsalle ja halasi naisen tiukasti rintaansa vasten, suojaan hyiseltä pohjoistuulelta. Aurinko oli jo melkein laskenut, ainoastaan kapea punertava juova viipyi meren yllä.
Tiarnan sulki lapasettoman käden omaansa, ettei sitä olisi palellut.
"Se on makeanveden helmi", hän kertoi, ääni käheämpänä, kuin hän oli tajunnutkaan.
"Löysin helmisimpukan, kun olin kymmenen. Olimme perheen kanssa käymässä Ylämaalla."

Emmie laski katseensa sormukseen ja käteen, joka lepäsi Tiarnanin kädessä.
Siinä oli helmi. Helmi, jonka Tiarnan oli löytänyt ollessaan kymmenen.
Hänen sormessaan oli kihlasormus.
Todellisuus ei tuntunut täysin mahtuvan hänen tajuntaansa. Mutta ylivyöryvä, epäuskoinen onnen tunne oli hyvin todellinen.
Emmie hymyili valovoimaisella häkellyksellä, epäuskoista hellyyttä katseessaan, tarttui Tiarnanin kasvoihin ja painoi miehen huulille suudelman.
Tiarnan rakasti häntä.
Hänen koko maailmansa tuntui keinuvan ja kieppuvan.

Ei enää minkäänlaista epäilystä, Tiarnan oli tehnyt oikean päätöksen.
Hän katseli Tempestin hymyä melkein häkeltyneenä, melkein muistamatta, millaiselta se oli näyttänyt ennen kaikkea onnettomuutta.
Suudelma lähetti kipeän kaipauksen läpi hänen kehonsa. sai kietomaan kädet tiukemmin naisen ympärille ja vetämään tämän paremmin syliinsä.
Tempest oli sanonut kyllä, ja he menisivät naimisiin. Ehkä hän oli vanhanaikainen mies, mutta se merkitsi hänelle hyvin paljon.
Taivas oli muuttumassa mustaksi, kun Tiarnan vetäytyi suudelmasta, tutkien Tempestin kasvoja melkein häkeltyneenä.
"Pitäisikö meidän palata mökille..?"

Syke lepatti edelleen hurjistunutta lentoa kylkiluita vasten. Yö saapui pohjoiselta mereltä ja talvesta viipyvä kosteus hiipi maasta jäseniin, mutta Emmie ei tuntenut kylmää.
Hän tutki Tiarnanin myrskyisiä silmä epäuskoisena, silitti pehmeällä lapasella miehen poskea ja tummia hiuksia. Hän ei tuntunut vieläkään saavan aivan kiinni hengityksen rytmistä, ja jalat tuntuivat huterilta.
”Kyllä”, Emmie vastasi lämpöä silmissään, silitti miehen hiuksia taakse ja painoi uuden, viipyvän suudelman huulille. Heidän pitäisi palata mökille.

Heidän pitäisi.
Ja silti nouseminen tuntui melkein mahdottomalta ajatukselta, Tiarnan ei olisi halunnut päästää Tempestiä yhtään kauemmas itsestään. Ei enää koskaan.
Hän paransi otettaan naisen ympäriltä ja nosti tämän kevyesti syliinsä samalla kun nousi itsekin, maan viileys jäsenissään viipyen. Kiirettä pitämättä hän vastasi suudelmaan ennen kuin lähti astelemaan autolle, jalat varmoina tutussa maastossa.
Kulmat kurtistuivat melkein pettyneinä.
"En taida voida pitää sinua sylissäni kun ajan..."

Ehkä hän todella sai tuntea, että Tiarnanin syli oli maailman turvallisin paikka. Että hän oli kotona eikä mikään paha voisi koskettaa häntä.
Emmie nojasi päänsä miehen hartiaan ja kiersi kätensä kevyesti niskalle. Sormus tuntui viileältä hänen nimettömässään, ja aina kun hän muisti sen, hänen sydämensä jätti lyönnin välistä.
”Se on vain viisi minuuttia”, hän vastasi ja hautasi kasvonsa piiloon Tiarnanin kaulataipeeseen, perhoset häkellyksestä hänen vatsassaan törmäillen.
”Ja sen jälkeen meillä on koko yö.”

"Viisi minuuttia tuntuu juuri tällä hetkellä ikuisuudelta", Tiarnan huomautti käheästi, palaen halusta painaa nenänsä hetkeksi vaaleiden hiusten joukkoon, jotka juuri nyt olivat roosanvaalean pipon vangitsemina.
Ilmeisesti kissat eivät olleet laverrelleet. Kotiin pakotettuna, Emmien sairastaessa, hän oli purkanut niille ajatuksiaan, yrittänyt epätoivoisesti onkia tietoonsa, oliko hän tekemässä viisaan päätöksen.
Kissoista ei ollut ollut minkäänlaista apua.
Tiarnan väläytti auton ovet auki, mutta hamusi Tempestin mukaan vielä yhteen, kaipausta täynnä olevaan suudelmaan ennen kuin saattoi laskea naisen etupenkille.

Emmien oli painettava käsi kaoottisesti lepattavalle sydämelle, kun auton ovi sulkeutui. Posket tuntuivat punehtuvan, ja hän oli edelleen hengästynyt.
Tiarnan oli kosinut häntä. Hänen sormessaan oli käsittämättömän kaunis sormus. Ja Tiarnan oli löytänyt sen pienen helmen ollessaan kymmenen.
Hetki tuntui epätodelliselta.
Tiarnan rakasti häntä. Ajatus nosti häkeltyneen, hämillisen hymyn hänen huulilleen ja sai hänet katsomaan sormustaan epäuskoisena, ennen kuin se kääntyi Tiarnaniin miehen istuessa ratin taakse.
Emmie ojensi kätensä ja hipaisi Tiarnanin reittä. Vain viisi minuuttia.

Suljettuaan auton oven Tiarnan saattoi käyttää hyödykseen hetken ja hengittää syvään ilmaa, jonka auringon laskeminen oli saanut viilenemään entisestään.
Viisi minuuttia. Se tuntui samalta kuin pieni ikuisuus.
Mutta Tempest oli sanonut kyllä.
Melkein hämmentynyt hymy pyrki kasvoille, kun hän kiersi auton ja istahti ratin taakse. Katse kääntyi Tempestiin ennen kuin hän ehti käynnistää moottorin, ja kosketus reidellä sai miehen nojautumaan lähemmäs ja hipaisemaan naisen huulia omillaan.

Melkein absurdilta epätodellisuudessaan tuntuva muisto auringonlaskusta ja polvensa varaan vajoavasta Tiarnanista viipyi hänen mielessään.
Emmie painoi katseen syliinsä ja kosketti hajamielisesti kultaista, siroa sormusta nimettömässään. Kihloissa. Naimisiin. Tiarnan halusi naimisiin hänen kanssaan. Hän nipisti varmuuden vuoksi kämmenselkäänsä.
Ei, hän oli hereillä.
Ajomatkan hän katseli miehen profiilia kojelaudan himmeässä valaistuksessa, tuntien itsensä edelleen sanattomaksi häkellyksestä.

He voisivat sopia yksityiskohdista myöhemmin. Suunnitella täydelliset häät, sillä sellaiset Tempest ansaitsi.
Mutta tärkeintä oli, että nainen oli sanonut kyllä.
Viiden minuutin automatka tuntui venyvän loputtomaksi, auringon katoamisen myötä mustuus oli laskeutunut tietä reunustaville niityille. Lampaiden ryppäät erottuivat vaaleampina hahmoina pimeydestä, oli mahdoton erottaa, mihin yksi lammas loppui ja toinen alkoi.
Kotipihassa Tiarnan sammutti auton ja kumartui varastamaan itselleen vielä yhden suudelman, ennen kuin kiersi auton ja avasi oven Tempestille.

Emmie laski jalkansa maahan ja tunsi päänsä kieppuvan. Suudelman lämpö viipyi hänen huulillaan, ja perhosten meri hänen vatsassaan tuntui törmäilevän ympäriinsä levottoman sykkeen mukaan.
Jännitys nipisti vatsanpohjaa.
Kihloissa. Sormus oli hyvin todellinen hänen sormessaan.
Hän soi Tiarnanille hymyn ja tarttui miehen käteen heidän kävellessään lapsuudenkodin ovelle. Kun se sulkeutui heidän takanaan, kissat pyörivät määkien heidän jaloissaan, mutta hän ei kuullut niitä.
Emmie kiipesi varpailleen ja painoi suudelman Tiarnanin suupieleen.

Tiarnanin itsehillintä riitti tarkalleen siihen hetkeen, jolloin kapea ulko-ovi sulkeutui heidän takanaan.
Silloin hän kietoi kätensä Tempestin ympärille ja veti tämän suudelmaan, hamuten huulia kaivaten. Ensimmäisenä sai lähteä vaaleanpunainen, rakkaudella neulottu pipo, jotta hän saattoi upottaa sormensa vaaleiden hiussuortuvien joukkoon.
Sen jälkeen vuorossa oli naisen takki, joka valitettavasti tipahti pienen eteisen lattialle suoraan Leelan päälle. Itämainen määkäisi pöyristyneenä puuhkana ja ampaisi viereiseen huoneeseen.

Jännityksen nipistys voimistui niin, että hetken hän epäili jalkojensa kantavuutta. Suudelmat saivat hänet hengästymään eikä Emmien kieppuvaan mieleen mahtunut muuta kuin Tiarnan.
Rakas, rakas, rakas Tiarnan. Los Angelesista tuntui olevan kokonainen elinikä.
Hän kiersi käsivartensa miehen niskalle takin pudottua hänen harteiltaan, punoi sormiaan tummiin hiuksiin ja tasapainotteli varpaillaan ulottuakseen vastaamaan suudelmiin.

Romana-raukka oli seuraava kärsijä, kun Tiarnan tipautti myös oman takkinsa eteisen lattialle. Sen nerokas itämainen vielä väisti, mutta ei osannut varautua takkia seuraavaan pipoon, joka lennähti peittämään sen näkökenttää.
Leela sai seuraa määkivästä ottosisaruksestaan. Kaksi kaltoinkohdeltua, jotka Tiarnan lepyttelisi toivottavasti myöhemmin.
Nyt hänellä oli muuta tekemistä.
Hän potkaisi kenkänsä huolimattomasti kapeaan eteiseen ja kietoi kätensä Tempestin ympärille, nostaen naisen syliinsä suunnatakseen kohti makuuhuonetta, jonka huonekalut olivat hänelle nykyään vieraat.

Emmie kiersi jalkansa vyötärölle ja kätensä tiukemmin Tiarnanin niskalle ja tunsi sykkeensä lepattavan koko kehon läpi, sydämen sykkivän vasten kylkiluita.
Hän tutki miehen kasvoja silmänräpäyksen ajan, tuntien olonsa edelleen häkellyksestä epäuskoiseksi. Tiarnan halusi naimisiin hänen kanssaan.
Emmie nojautui painamaan suudelmia miehen kaulalle. Perhoset kutittivat villeinä hänen vatsassaan, jännitys nipisteli niiden alla. Kaltoinkohdellut kissat juoksivat miehen jaloissa protestoiden epävireisellä määkinällä.

Tiarnan oli oppinut hämmästyttävän taitavaksi väistelemään kissoja, jotka pyörivät hänen jaloissaan - kun oli riittävän monta kertaa kompastunut tai tallonut hännän päältä, alkoi kehittää siihen aivan omanlaistaan vaistoa.
Hän tönäisi makuuhuoneen oven auki jalallaan ja kantoi Tempestin pieneen makuuhuoneeseen, jossa oli tilaa juuri välttämättömimmälle. Hän laski naisen kukkakuvioisella peitteellä pedatulle parivuoteelle ja istahti itse tämän vierelle, antaen sormiensa upota vaaleiden hiusten joukkoon.
"Rakastan sinua", hän totesi käheästi, hamuten humalluttavilta huulilta suudelmaa.

Ajatukset tuntuivat keveiltä, ja huone keinui ja aaltoili hänen silmissään.
"Minä rakastan sinua", Emmie vastasi, kullanväriset silmät häkellyksestä hehkuen. Hän tunsi olonsa epätodelliseksi.
Vaaleanpunaista, kultaa ja meren suolaa tulviva muisto tuntui liian kauniilta sopiakseen todellisuuteen. Mutta hänen sormessaan oli sormus.
Hän silitti miehen tummia, hopean raidoittamia hiuksia ja vastasi suudelmaan, perhoset melkein sietämättömästi vatsaansa kutittaen. Romana hyppäsi sängylle ja puski hänen selkäänsä määkien.

Tiarnan irrottautui hetkeksi suudelmasta, painaen otsansa vasten Tempestin otsaa, toinen käsi vaaleiden hiusten joukkoon uponneena ja toinen naisen selän taakse kurottautuen, rauhoittelemaan silityksillä Romanaa, joka selvästi koki itsensä jollakin tavalla huomiotta jätetyksi.
"Teit minusta tänään hyvin onnellisen miehen", hän totesi käheästi.
"Teit minusta onnellisen jo aiemmin, mutta tämä on hyvin erityislaatuista onnea."

Kultaiset silmät siristyivät lämpimästä, epäuskoisesta hymystä. Sormenpäät piirsivät Tiarnanin leukalinjan, koskettivat poskipäätä ja upposivat takaisin tummiin hiuksiin. Hän halusi vastata, muttei löytänyt sanoja.
Kuinka hän voisi mitenkään kuvata sanoin, mitä Tiarnan merkitsi hänelle?
"Sinä teet minut hyvin onnelliseksi", hän kuiskasi nojaten päätään miehen päätä vasten.
"Ja sanattomaksi."

Tiarnan naurahti hiljaa.
"Ei se haittaa", hän vakuutti, hipaisten Tempestin huulia kevyesti omillaan.
Hänellekin oli käynyt niin monesti. Yleensä kesken hyvin arkisten hetkien, kun hänen katseensa sattui osumaan lukemaan unohtuneeseen tai vaatteitaan vaihtamaan Tempestiin. Nainen ei todella tuntunut itse tajuavan, kuinka uskomattoman lumoava olento oli.
Hän antoi Romanaa silitelleen kätensä siirtyä tämän vyötäisille, hellänä ja kaipaavana.

Perhoset kutittivat häkeltyneinä. Kihloissa. Naimisiin.
Emmie sulki silmänsä hetkeksi tuntiessaan kädet vyötäröllään ja punoi sormensa syvemmälle tummiin hiuksiin nojautuen painamaan syvenevän suudelman miehen huulille. He voisivat viettää elämänsä yhdessä.
Ehkä he muuttaisivat joskus tänne. Emmie nipisti itseään uudelleen, mutta sormus oli edelleen todellinen hänen sormessaan. Hänen kätensä laskeutuivat hiuksista alas Tiarnanin rintaa, pujottautuivat ujoina paidan reunan alle koskettamaan paljasta ihoa.

Romana määkäisi loukkaantuneena ja hypähti lattialle, kuin arvioimaan parasta hetkeä loikata heidän väliinsä. Leela oli kivunnut sängynpäätyyn ja tasapainotteli nyt sillä itsekseen mäkättäen, muistuttaen siitä, kuinka hirvittävää laiminlyöntiä kissaraukat olivat joutuneet koko päivän sietämään. Ja nyt vielä lähestyvän yönkin, mikäli merkkeihin oli uskominen.
Ala-arvoista käytöstä.
Tiarnan tuskin huomasi kissojen läsnäolo, käsien kosketus paljaalla iholla herätti kaipauksen liekkeihin.
Hän ei halunnut pakottaa Tempestiä mihinkään. Yksi asia kerrallaan.

Hän katsahti Leelaa myötätuntoisena, ennen kuin painoi uuden suudelman Tiarnanin huulille. Mies oli vaikuttanut niin... Hetken Tempest empi, pohtien oliko Tiarnan muuttanut mielensä. Ehkä hän ei ollut- Ei. Ehkä mies yritti vain olla herrasmies.
Tempest laski kätensä Tiarnanin poskille ja hamusi suudelmaa, näykäten alahuulta kevyesti. Sormet ujuttautuivat paremmin paidan alle, ja hän lähti ujuttamaan sitä pois miehen yltä.

Tiarnan oli melko varmasti tuhoontuomittu.
Hän auttoi Tempestiä ujuttamaan paidan pois päältään, tummat hiukset hetken syntyneestä staattisesta sähköstä ritisten.
Jo toistamiseen Romana joutui kärsimään, kun raskas neule putosi huolimattomasti sen päälle - ja itämainen antoi järkytyksensä kuulua pöyristyneenä mourahduksena.
Tälläkin kertaa vastalause vain jäi huomaamatta, sillä Tiarnanin huomio oli keskittynyt Tempestiin. Hän hipaisi naisen huulia omillaan, ennen kuin houkutteli tämän asettumaan selälleen vuoteelle. Naisen ylle nojautuen hän painoi huulensa vasten siroa kaulaa.

Huulten kosketus kaulalla sytytti tähtitaivaan pimeyteen, ja Tempest punoi sormiaan hopean kirjomiin, tummiin hiuksiin yrittäen turhaan rauhoittaa lepattavaa sykettään tai haparoivaa hengitystään.
Kädet valuivat hiuksista miehen niskalle ja paljaalle selälle. Perhoset riehuivat vatsassa. Jännitys nipisteli. Hän kohotti katseensa hetkeksi vieraaseen kattoon, ennen kuin sulki jälleen silmänsä kosketuksen saadessa hänen mielensä säkenöimään.
Sitten hän nauroi, häkeltyneellä kuplinnalla, ennen kuin tajusi, että Leela yritti nuolla hänen varpaitaan sukkahousujen läpi. Tempest nykäisi jalkansa koukkuun, kiersi ne kevyesti Tiarnanin reisille ja houkutteli miestä uuteen suudelmaan.

Tiarnan käänsi päätään taaksepäin onnistuen näkemään silmäkulmastaan vilauksen Leelasta, joka loikkasi loukkaantuneena takaisin sängynpäätyyn. Alitajuisesti hän yritti tavoittaa Romanaa katseellaan, mutta ehkä mielensä pahoittanut kissa oli pujahtanut sängyn alle miettimään sotasuunnitelmaa.
Eiköhän hän osaisi pitää huolen, ettei kellahtaisi kissaparan päälle, niin kuin oli ollut pari kertaa tapahtua ennen kuin hän oli tottunut siihen, että itämaiset viihtyivät todella lähellä.
Tiarnan vastasi suudelmaa ja antoi samalla sormiensa vaeltaa avaamaan mekon vetoketjua, riisuakseen turhaksi käyneen vaatekappaleen pois.

Tempest kaarsi selkäänsä auttaakseen vaaleanpunaisin kukin kirjotun mekon riisumisessa ja pyyhkäisi sitten kesyttömiksi käyviä, vaaleita hiuksia pois kasvoiltaan. Hän upotti sormensa takaisin Tiarnanin hiuksiin ja kohottautui hamuamaan suudelmaa miehen huulilta, näykkäsi hellästi alahuulta.
Tiarnan oli pyytänyt häntä naimisiin kanssaan. Se oli uskomatonta.
Hän karkasi suudelmasta ja painoi huulensa miehen kaulansyrjää vasten.

Tiarnan saattaisi katua myöhemmin sitä, kuinka huolimattomasti oli viskannut mekon syrjään, mutta ehkä se annettaisiin hänelle anteeksi - lattialle joutuminen tuskin aiheuttaisi vaatekappaleelle peruuttamatonta vahinkoa.
Hän hipaisi paljastunutta solisluuta kevyesti huulillaan ja hätisti samalla Tempestin pään viereen loikannutta Leelaa hellästi kauemmas.
Kuningattarella oli nyt muuta tekemistä.
Kosketus kaulalla sai hänet murahtamaan hiljaa, myrskysilmien katse tutki paljasta, pisamaista ihoa.
"Olet uskomattoman kaunis."

Tempest hamusi Tiarnanin kaulaa sormet tummiin hiuksiin upotettuina ja tunsi jännityksen sähköistävät väreet ihollaan miehen murahduksesta.
Hän antoi itsensä vajota takaisin patjaa vasten ja haki hetkeksi myrskysilmien katsetta, silittäen Tiarnanin poskipäätä ja nosti päätään painaen suudelman miehen huulille.
"Rakastan sinua", hän kuiskasi.
"Ja kaipaan sinua."

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1518
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   Ma Toukokuu 07, 2018 6:49 pm

Se siitä vähäisestäkin itsehillinnästä, joka Tiarnanilla oli jäljellä.
Hän kaipasi Tempestiä niin, että teki kipeää, oli kaivannut jo hyvin pitkään.
Hän antoi huultensa vaeltaa takaisin sirolle kaulalle, käden pujahtaessa riisumaan puolestaan liivejä naisen yltä. Hän ei halunnut mitään heidän välilleen, vaikka jokainen sekunti erossa tuntuikin tuskalliselta kidutukselta.
Leela päätti osallistua ponnistamalla vauhtia hänen paljaan selkänsä päältä.

Leelan osallistuminen sai Tempestin nauramaan, kun hän silitti miesparan niskaa myötätuntoisena. Romana otti sen kutsuna liittyä seuraan ja puski emäntänsä poskea pää kumeasti muksahtaen.
"Ei nyt", Tempest torui sitä ja työnsi kissan lempeästi kauemmas, ennen kuin antoi käsiensä valua miehen paljaille kyljille. Kosketus hänen kaulallaan tuntui saavan sydämen pyrkimään kylkiluiden läpi. Huone kieppui.
Tähtiä. Tähtiä kaikkialla.
Kädet valuivat varovasti kyljiltä koskettamaan miehen housujen reunaa.

"Voisikohan ne laittaa häkkiin?" Tiarnan ehdotti ähkäisten, kasvot Tempestin kaulataipeen suojaan haudattuina.
Ei hän sitä tosissaan ehdottanut, kissat olivat osa perhettä, mutta oli hetkiä kun olisi toivonut, että ne olisi voinut siirtää hetkeksi viereiseen huoneeseen.
Ilman raikuvaa määkinäkuoroa, jolla kissat huusivat kirouksia vangitsijoilleen.
Housujen vyötärölle laskeutuvat kädet saivat muut ajatukset katoamaan, ja Tiarnan kohotti kasvonsa niin, että saattoi suudella Tempestin huulia.

Romana istahti viereiselle tyynylle ja tuijotti heitä kissan häpeilemättömyydellä, häntä jalkojen ympäri kierrettynä.
Tempest tukahdutti kikatuksen ja tunsi vatsansa nipistävän suudelmasta. Ihon kosketus ihoa vasten tuntui polttelevan. Yö aaltoili ja sykki hänen ympärillään.
Jännitys väreili hänen sisällään, kun hän siirsi käsiään ja hapuili Tiarnanin vyötä.

Reilu vuosikymmen taaksepäin, ja Tiarnan olisi saattanut kokea kissan tuijotuksen hieman tunnelmaa latistavana. Nuorella miehellä nuoren miehen epävarmuudet, joihin arvioiva katse olisi iskenyt kipeästi.
Nyt Romana oli helppo jättää huomiotta, samalla kun hän painoi vielä toisen, pitkän suudelman Tempestin huulille ennen kuin kohottautui polvilleen peitteelle ja tarttui hellästi naisen alushousujen ja sukkahousujen reunaan, riisuakseen nekin tieltä.

Sydän jätti lyönnin välistä, ja huone keinahti.
Tempest kohotti itseään patjasta auttaakseen ja katseli miehen kasvoja, hengitys takellellen. Los Angeles tuntui kuuluvan aivan toiseen elämään.
Kun viimeisetkin vaatteet katosivat pimeään, hän ponnisti istumaan huone keinahtaen, katse myrskynharmaissa silmissä viipyen. Syke tuntui kuurouttavalta.
Jännityksestä vienosti tärisevin sormin hän kävi avaamaan Tiarnanin housuja.

Los Angelesista olisi hyvinkin voinut kulua kokonainen elinikä. Ainakin kokonaisen eliniän tunteet olivat mahtuneet kuluneisiin kuukausiin, mustimmasta synkkyydestä kirkkaimpaan valoon.
Jollei hänen ikävänsä olisi ollut niin tuskallista, Tiarnan olisi halunnut jäädä katselemaan Tempestin kehoa, palauttaa rauhassa mieleensä heidän yhteiset hetkensä. Vaikka tämä olikin käynyt pelottavan pieneksi.
Kaikki korjaantuisi aikanaan.
Hän hätisti Leelan kauemmas jalallaan ja kohottautui ylemmäs, auttaen Tempestiä riisumaan housunsa, jotka saivat nekin päätyä lattialle - tällä kertaa hautaamatta yhtään kissaa alleen.

Huone keinui varmasti. Ehkä koko maailma kieppui.
Tempest ei voinut irroittaa katsettaan Tiarnanin kasvoista. Hengitys tuntui takertuvan rintakehään, josta sydän yritti ulos.
Melkein kuin ensimmäisellä kerralla. Ehkä hän todella näki Tiarnanin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa. Ei sen tähden, että mies olisi muuttunut, mutta hän oli. Voi taivas, toivottavasti tämä ei päättyisi samoin.
Hän kosketti Tiarnanin rintaa ja kurottui ylemmäs, koskettaen huulillaan miehen leukaperää.

Tiarnan kumartui Tempestin ylle, hengittäen syvään tämän tuoksua.
Sama huoli häivähti hänenkin mielessään, mutta jos niin kävisi, sitten kävisi, ja he toimisivat sen mukaan. Käsi laskeutui silittämään naisen lantiota hellästi, ennen kuin hän siirsi tätä varovasti parempaan asentoon.
"Kaikki hyvin?" hän varmisti hiljaa, kumartuen hipaisemaan Tempestin huulia omillaan.

Niin paljon tähtiä.
Tempest vastasi kohottautumalla patjasta niin, että saattoi painaa kaipaavan suudelman Tiarnanin huulille. Hän punoi sormensa tummiin, hopean raidoittamiin hiuksiin ja halasi miestä toisella jalallaan.
Syke tuntui melkein kipeältä.
Kaikki oli hyvin. Kaikki menisi hyvin.

Tiarnan tutki hetken Tempestin silmiä ja hätisti Romanan kauemmas jalallaan, saaden vastalauseeksi kiukkuisen määkäisyn.
Pahoittelut, kissapieni, nyt oli muuta ajateltavaa.
Hän painoi vielä uuden suudelman Tempestin huulille, ennen kuin haki paremman otteen tämän lantiolta ja painautui hyvin hellästi lähemmäs.

Tähtiä, tähtiä kaikkialla.
Tempest hengitti syvään, silmät kiinni. Jännitys väreili hänen sisällään, mutta se oli erilaista kuin ennen.
Se oli... Odotusta. Malttamatonta, kuumaa kaipausta – ei kylmää, halvaannuttavaa pelkoa, niin kuin aikaisemmin. Stephenin sanoja viipymässä hänen mielessään, kertomassa hänelle, ettei hän voisi mitenkään olla tarpeeksi.
Ja Tiarnan oli lähellä, niin uskomattoman, jumalaisen lähellä, että hänen oli vaikeaa hengittää.

Tempest ei kavahtanut kauemmas kivusta.
Vasta nyt Tiarnan tajusi itsekin, kuinka paljon oli pelännyt niin käyvän. Hän tiesi, ettei se tarkoittanut Tempestin kammoavan häntä, mutta silti ajatus siitä, että hän satuttaisi naista, tuntui aina yhtä kammottavalta. Vaikka niin saattoi käydä kenelle vain.
Hän ei pitänyt kiirettä, antoi kehon kaikessa rauhassa tottua läsnäoloonsa, ennen kuin alkoi liikkua, hyvin varovasti. Leela määkäisi jostakin toisen yöpöydän lähettyviltä, mutta se saisi nyt odottaa.

Tempest avasi silmänsä, kulta pimeydessä välkähtäen.
Pää kallistui taakse. Todellisuus tuntui rakoilevan. Tähtitaivaan säteilevä, pyörteilevä kirkkaus tunkeutui yön pimeyteen.
Hetken hän saisi olla Tiarnanin – sormus nimettömässä, ainoa asia, joka hänen päällään oli pysynyt – muistutti, että ehkä hän saisi olla sitä aina.
Hän huokasi hengitys vavahtaen, punoi sormensa tiukasti tummiin hiuksiin ja kohotti päänsä, painoi nälkäisen suudelman kaulansyrjälle, houkutellen miestä lähemmäs.

Jälkikäteen Tiarnanin oli häpeäkseen myönnettävä, ettei hän muistanut yksityiskohtia kovinkaan tarkkaan, kaipaus, jota hän oli tuntenut, oli yksinkertaisesti kasvanut liian suureksi.
Mutta hetken hän oli varma, että saattoi nähdä saman tähtitaivaan, josta Tempest puhui. Jonka tähdet loistivat kirkkaampina, kuin hän koskaan olisi voinut kuvitella.
Ja vetäessään pienen, lämpimän kehon lopulta syliinsä, kädet suojelevasti naisen ympärille kietoutuen, hän muisti taas, millaista oli olla pohjattoman onnellinen.
Toinen kissoista puski päätään hänen käsivarttaan vasten ja määkäisi.

Niin kovin paljon tähtiä.
Tempest kuunteli Tiarnanin sykettä, nojaten raukean, painavan päänsä miehen rintaa vasten. Joko todellisuus oli todella rakoillut tai hän oli ajelehtinut tajuntansa rajamailla. Muutama, vaalea suortuva oli takertunut kiinni kuumaan niskaan.
Koettu läheisyys viipyi lämpönä ja hellyytenä hänen sisällään, syke lepatti edelleen levottomana.
Hän kosketti huulillaan miehen paljasta ihoa ja raotti silmiään, joissa viipyi kuumeinen hehku.

Tiarnan ojensi kättään sipaisemaan kissan turkkia - juuri sillä hetkellä hänen läheisyydestä humaltunut miehensä ei aivan tavoittanut, oliko kyseessä Leela vai Romana, kissaparat - ja antoi sitten sormiensa unohtua sukimaan Tempestin vaaleita hiussuortuvia.
Jokainen hengenveto tuntui korjaavan jotakin rikkimennyttä heidän väliltään.
"Olet aivan uskomaton", Tiarnan kuiskasi käheästi, ja painoi suudelman naisen päälaelle.
"Enkä vieläkään voi täysin uskoa, että todella vastasit kyllä."

Todellisuus tuntui edelleen rakoilevan.
Hän oli unohtanut, miltä Tiarnanin kosketus todella saattoi tuntua, miten mies humallutti hänet läheisyydellään. Se oli aivan uskomatonta.
Sanat tavoittivat hänet viiveellä, ja Tempest kallisti päätään niin, että saattoi nähdä miehen kasvot.
"Uskoitko todella, että olisin voinut vastata mitään muuta?" hän kysyi käheällä hämmennyksellä.
"Rakastan sinua aivan valtavan, valtavan paljon."

Tiarnan pyyhkäisi vaalean suortuvan Tempestin kasvoilta ja painoi suukon pisamaiselle otsalle.
"En voinut karistaa sitä huolta täysin", hän myönsi, hymyn häivähtäessä myrskynharmaissa silmissä.
"Yritin tiedustella kissoilta, millä mielellä olisit asian suhteen, mutta niistä ei ollut juurikaan apua."
Leela - kyllä se oli Leela, joka oli kiehnännyt itsensä heidän kylkeensä - määkäisi, ilmaistakseen, että se oli ollut kiinnostunut ainoastaan luvatusta lohesta.
Hemmoteltu karvapallo.
"Luulen, että se on universaali pelko jokaiselle, joka on joskus suunnitellut kosivansa."

Tempest kohottautui ylemmäs niin, että saattoi nähdä myrskysilmät paremmin ja kosketti miehen poskea. Hän pudisti epäuskoisena päätään.
"Minä rakastan sinua", hän vastasi. Kuinka hän olisi voinut vastata mitään muuta?
"En koskaan tiennyt- arvannut, että..."

Tiarnan naurahti, juoksuttaen sormet uudelleen Tempestin hiusten lomitse.
"Totta kai. Mutta en voinut silti olla aivan varma, emme ole puhuneet asiasta etukäteen, enkä ollut varma, olisiko yllätyskosinta vanhanaikaista..."
Hän siirsi kättään Tempestin poskelle ja pyyhkäisi tämän huulia kevyesti peukalollaan.
"Saatoin kyllä konsultoida siskoasi asiasta."

Epäusko häivähti kullanvärisissä silmissä.
"Muriel tiesi?" hän kysyi räpäyttäen häkeltyneenä. Hän ei ollut odottanut tätä – ei, koska Tiarnanin ensimmäinen avioliitto oli ollut kipeä, ei, koska hän ei ollut mitä mies ansaitsi, ei, koska hän oli rikki ja mies kärsi hänen takiaan.
Tempest pudisti päätään.
"Ei, se oli hyvin... Odottamatonta, ja niin uskomattoman kaunista, etten ole varma, oliko se todellista", hän vastasi tutkien Tiarnanin silmiä.

Tiarnanin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Olen pahoillani, että toimin selkäsi takana, mutta... Kyllä, siskosi tiesi, että aioin esittää kysymyksen", hän myönsi, antaen kätensä laskeutui silittämään Tempestin selkää.
Leela oli löytänyt itselleen mukavan paikan hänen päänsä viereltä ja käpertänyt itsensä kehrääväksi kesäksi.
"Uskoin, että hän tietäisi sinut riittävän tarkkaan esittääkseen mielipiteensä - kissoilta kun ei irronnut minkäänlaista apua."

Tempest pudisti päätään ja kosketti miehen poskea.
"Älä pyydä anteeksi", hän vetosi.
"Se oli... Ihanaa. En vain voi täysin uskoa, että olen hereillä, vaikka kuinka nipistelen käsivarttani." Kyynärvarteen oli muodostumassa mustelmia. Ikkunasta siivilöityvä, hento valo osui nimettömässä olevaan sormukseen. Tiarnan oli löytänyt sen helmen lapsuudessaan.

Myös Tiarnan katsahti sormusta, jonka oli teetättänyt Tempestiä varten. Helmi oli kulkenut hänen mukanaan kaikki nämä vuodet, odottanut oikeaa hetkeä ja sitä oikeaa, jolle sen antaa.
Se hetki oli nyt koittanut.
"Älä nipistele itseäsi mustelmille", hän naurahti, ja paino uuden suukon naisen otsalle.
"Olen melko varma, että on aivan liian aikaista kysyä tätä, mutta milloin haluaisit juhlia häitä?"

Tempest hymyili puolittain ja hieraisi poskeaan miehen paljasta, lämmintä rintakehää. Ihana, raukea levollisuus oli laskeutunut ja sai hänet käpertymään miehen syliin rentona.
Häät.
Tietenkin. Ne olivat varmaan looginen askel kihlauksesta.
Hän räpäytti hämillisenä ja hieraisi pisamaista nenänpieltään.
"En- en tiedä. Onko sinulla ajatusta?" hän kysyi katsoen myrskyisiä silmiä kysyvänä.

Tiarnanin kulmat kurtistuivat hieman.
"Olen pahoillani, en tarkoita, että sillä olisi mikään kiire", hän vakuutti, antaen kätensä vaeltaa selkää pitkin niskalle ja kietoutua takaisin hiusten joukkoon.
"Jaksan kyllä odottaa niin kauan, kuin vain tahdot. Minulle kihlaus on kuitenkin lupaus siitä, että olemme menossa naimisiin, joten en pahastuisi, vaikka häät olisivat huomenna."
Kulmat kurtistuivat hieman lisää.
"Ei tietenkään kirjaimellisesti. Haluaisin päivän olevan täydellinen."

Tempest räpäytti ja nojasi poskensa takaisin Tiarnanin rintaan, kuunnellen sykettä sen alla.
Huomenna.
He todella voisivat mennä naimisiin. Ajatus sai hänen sydämensä jättämään häkeltyneen lyönnin välistä.
"Minä... En ole tainnut koskaan osata ajatella asiaa." Hän oli lakannut suunnittelemasta tulevaisuutta lapsuudessaan, kun huominen ei ollut ollut itsestäänselvyys.
"Mutta huominen on vapaa", hän vastasi häivähdys hymyä suupielessään ja halasi miestä tiukemmin.

Tiarnan nauroi matalasti ja halasi Tempestin tiukasti rintaansa vasten.
"Tästä on jonkin verran matkaa Gretna Greeniin", hän totesi, tutkien mietteliäänä naisen kasvoja.
"Ja avioliitto taitaa vaatia hieman paperityötä, joten emme taida voida vain ajaa lähimmän pastorin luo pyytämään siunausta."
He menisivät naimisiin. Hän saattaisi olla se, jota pitäisi seuraavaksi nipistää.
"Olisiko kesä sinusta liian varhain?"

Tempest hymyili ja kätki kasvonsa hetkeksi miehen rintaan, hengittäen syvään sen tuoksua.
Kesä. Se oli... Muutaman kuukauden päässä.
"Ei. Se olisi varmasti täydellinen", hän vastasi sydän levottomasti lepattaen. He taitaisivat todella mennä naimisiin. Se tuntui epätodelliselta.
"Haluaisitko pitää häät täällä?" hän kysyi katsahtaen myrskysilmiä silmäkulmastaan.

"Ehkä heinäkuu?" Tiarnan ehdotti, kulmat edelleen mietteliäässä kurtussa.
Ehkä hänen olisi pitänyt antaa Emmielle mahdollisuus ehdottaa ensin. Hän halusi päivän olevan naiselle mahdollisimman täydellinen.
Häät Skotlannissa, hänen rakastamallaan saarella. Ajatus tuntui... oudon lämpimältä.
"Missä sinä haluaisit pitää häät? Haluaisin, että voit kutsua kaikki rakkaasi."

Heinäkuu. Se oli... Kolmen kuukauden päässä. Se oli pian.
"Se on täydellinen", Tempest lupasi hermostus vatsanpohjaa nipistäen. He oikeasti menisivät naimisiin. Hän kallisti päätään, jotta saattoi katsella miehen kasvoja paremmin.
"Minä haluan viettää elämäni kanssasi", hän vastasi. Se oli niin paljon, että hänen oli vaikeaa ajatella häitä. Se oli yksi päivä ikuisuuden edessä.
"Minusta on kaunis ajatus, että saisit olla lähellä juuriasi, lapsuudenkotiasi, perhettäsi, muistojasi."

Heinäkuu tuntui samaan aikana hyvin kaukaiselta ja hyvin lähellä olevalta.
Kesä olisi täydellistä aikaa, mikäli he haluaisivat pitää häät pohjoisessa. Täällä tai linnalla.
Tiarnan vastasi Tempestin katseeseen, antoi kultaisten suortuvien juosta sormiensa lomasta.
"Oletko varma, ettet haluaisi pitää niitä mieluummin vaikka Brightonissa?"
Emmien lapsuus ei ollut ollut onnellisin, mutta ehkä edes osa muistoista olisi sellaisia, joihin nainen haluaisi palata?

Tempest pudisti päätään. Hänellä ei ollut kaipausta takaisin lapsuuteen – ei kotiin, joka heiltä riistettiin hänen takiaan. Ei rannalle, jolla hänen perheensä oli yrittänyt elvyttää hänen hukkunutta kehoaan. Ei vuosiin hyvästejä, sairautta ja lisää ryöstettyjä hetkiä.
"Mikä tahansa tekisi sinut onnellisimmaksi, tekee myös minut onnelliseksi", hän vastasi.
"Minusta Skotlanti on ihana paikka. On ihana kuulla ja nähdä lapsuusmuistojasi."

Tiarnan käänsi katseensa hetkeksi kattoon, jonka yläpuolella hänen vanha makuuhuoneensa sijaitsi. Huone, jossa hän oli nukkunut melkein kaksi vuosikymmentä.
"Skotlanti ei ole lainkaan hullumpi paikka", hän totesi, antaen katseensa palata takaisin Tempestiin.
Hymy ei tahtonut pysyä poissa huulilta.
"Tulet olemaan maailman kaunein morsian."

Tempest kohtasi Tiarnanin katseen hetkeksi ja nauroi sitten kuplien, päätään pudistaen. Hän kosketti imartelijan poskea ja kohottautui niin, että saattoi painaa suudelman miehen huulille.
Romana kiipesi hänen selkänsä yli.
"Pukeudutko sinä kilttiin?"

Nauru tuntui olevan herkemmässä kuin pitkään aikaan, ja se sai Tiarnanin uskomaan yhä vahvemmin siihen, että he selviäisivät kyllä.
Tempestin kysymys sai hänet tutkimaan naisen kultaisia silmiä mietteliäänä.
"Tahtoisitko minun pukeutuvan?" hän kysyi, pyyhkäisten sormenpäillään naisen selkää.
"Se on kyllä monesti perinteenä skotlantilaisissa häissä."

Tempest kierähti vatsalleen Tiarnanin rinnan päälle ja nojasi leukansa sitä vasten, katsellen miehen kasvoja häkeltynyttä hymyä silmissään.
Tiarnan halusi naimisiin hänen kanssaan.
"Olen varma, että näyttäisit hyvin komealta", hän sanoi ja piirsi leukalinjan sormenpäällään, ennen kuin hipaisi sillä miehen huulia.

Tiarnan kietoi kätensä Tempestin ympärille ja halasi tämän rintaansa vasten. Hänen päänsä vieressä Leela oli kellahtanut selälleen, kyljet unen mukana kiivaasta hengityksestä kohoillen.
"Kiltissä ja polvisukissa", hän hymähti, ja ojensi samalla toista kättään silittämään Romanaa, joka yritti selvästi änkeä Tempestin viereen hänen rintansa päälle.
"Meidän ei tarvitse kutsua kuin rakkaimpamme."

Ehkä hänen ei tarvitsisi kävellä pitkin mahtipontista käytävää alttarille satojen silmäparien edessä. Se oli yllättävän rauhoittava ajatus.
"Ketkä sinä haluaisit kutsua?" Tempest kysyi ja upotti sormensa Tiarnanin hiuksiin.

Tiarnan vilkaisi taas ajatuksissaan kattoa, käyden mielessään läpi mahdollista vieraslistaa.
Perhe oli tietenkin itsestäänselvä, äiti ja sisarukset, mutta keitä muita?
"Ajattelin, että pyytäisin Davidia bestmaniksi. Kutsuisin mielelläni myös enoni perheen. Joitakin ystäviämme..."
Hän laski katseensa takaisin Tempestiin.
"Entä sinä?"

Tempest hymyili puolittain. Oliko Tiarnan ajatellut asiaa jo? Ehkä vastaukset vain tulivat vaivatta. Hänen ajatuksensa tuntuivat pysähtyvän siihen faktaan, että he menisivät naimisiin.
Hän ei ollut koskaan uskaltanut kuvitella mahdollisuutta tehdä niin.
"En tiedä. Perheeni, luulen, ja joitain yhteisiä ystäviämme?"

Romana naukaisi närkästyneesti, kun Tiarnan siirsi kättään nykäistäkseen päiväpeitettä heidän suojakseen. Mereltä puhaltava tuuli pieksi talon ikkunoita ja teki parhaansa tunkeutuakseen pieneen makuuhuoneeseen. Ikkunat oli tiivistetty uudelleen sen jälkeen kun mökki oli muutettu loma-asunnoksi.
"Eli ja Aida?"
Tiarnan olisi kutsunut mielellään myös Samuelin, muttei ollut aivan varma, kuinka Tempest asiaan suhtautuisi, ymmärrettävistä syistä.

"Eli ja Aida", Tempest nyökkäsi.
"Kaikki ystäväsi, jotka haluat kutsua. Ehkä muutama muu vanha ystäväni." Ehkä hänen yliopistoaikainen professorinsa, jonka kanssa he vaihtoivat edelleen kirjeitä.
"Jos vain Muriel on paikalla, olen onnellinen."

Tiarnan halasi Tempestiä hellästi kädellään, joka ei ollut varattu rapsuttamaan purisevan itämaisen niskaa.
"Olen melko vakuuttunut, ettei siskosi suostuisi jättämään häitä väliin mistään hinnasta."
Hän oli ehtinyt jo kuulla melkoisen uhkauksien litannian siinä vaiheessa, kun oli varovaisesti tiedustellut, oliko toimimassa oikein, joten Tiarnan saattoi vain kuvitella, mitä sisko olisi mieltä, jos he tosiaan olisivat päätyneet karkaamaan naimisiin Gretna Greenissä.

Tempest painoi poskensa Tiarnanin rintaa vasten ja kuunteli miehen tuttua sykettä. Katse haravoi ajatuksissaan pimeyttä, ennen kuin pysähtyi sormessa tuntuvaan sormukseen.
Häät.
Äiti tuupertuisi uutisesta. Ehkä uutinen antaisi vihdoin vanhojen pelkojen haihtua ja kohdistaisi huomion tulevaisuuteen.
"Tietääkö äitisi?"

"En ole kertonut vielä kenellekään - siskoasi lukuun ottamatta."
Oli tuntunut paremmalta olla puhumatta asiasta liikaa, jättää Tempestille rehellisesti varaa kieltäytyä ilman, että se olisi aiheuttanut jälkikäteen kiusallisia tai epämiellyttäviä tilanteita.
Nyt hän pääsisi vihdoin kertomaan asiasta rakkailleen.
Ajatus sai hänet painamaan suukon vaaleiden, untuvaisten hiusten joukkoon.
"Tahtoisitko häämatkalle Tyynellemerelle?"

Kauanko Tiarnan oli suunnitellut tätä? Helmi hänen sormuksessaan oli peräisin miehen lapsuudesta. Sormusrasiakin häkellyttävän kaunis.
Oliko mies harkinnut heittävänsä sen Thamesiin kuultuaan, mitä hän oli tehnyt typeryyksissään?
"Tyynellemerelle?" Tempest toisti. Lentomatkan ajatus sai hänen vatsansa kouristamaan.
"Se kuulostaa kauniilta." Ehkä hän saisi vihdoin uida turkooseissa paratiisivesissä, joissa hänen seireeninsäkin asuisivat, maailman laidalla.
"Minne sinä haluaisit?"

"Siellä on uskomattoman hienot vedet sukeltaa ja uida", Tiarnan totesi, pyyhkäisten vaaleaa suortuvaa Tempestin korvan taakse.
"Mutta ei silläkään ole mikään kiire vielä, ehdimme pohtia asiaa myöhemminkin."
Lentomatka olisi tietenkin pieni ongelma, mutta toisaalta heillä ei olisi mitään kiirettä takaisin, ei mitään syytä, miksi Tempest joutuisi selviämään lentokoneesta kahdesti lyhyen ajan sisällä.
He voisivat viipyä poissa niin pitkään, kuin haluaisivat.
"Eihän sinua palella?"

Siellä varmasti olisi. Hän oli selvinnyt lentomatkasta Los Angelesiin. Hän selviäisi häämatkalleen. Ajatus oli absurdin epätodellinen.
Mutta sormus sormessa oli edelleen hyvin aito. Ja nipistykset tuottivat vain lisää mustelmia.
"Ei, ei tietenkään", hän vastasi. Tiarnanista tuntui säteilevän lämpöä.
"Luulitko todella, että olisin voinut kieltäytyä?" Tempest kysyi kääntäen päänsä niin, että saattoi nojata leukansa miehen rintakehään ja katsella tämän kasvoja.

Tiarnan ei ollut varma, kuinka kauan menisi, ennen kuin lakkaisi pelkäämästä, että jollakin kammottavalla tavalla jokin keuhkokuumeen jälkitauti pääsisi raatelemaan Tempestin kehoa. Siitäkin huolimatta, että lääkärit olivat antaneet heidän matkalleen siunauksen.
Ehkä vielä joskus.
"Halusin antaa sinulle sen mahdollisuuden", Tiarnan totesi, hymy suupieliä kohottaen.
"Mutten rehellisesti sanottuna ole täysin varma, kuinka olisin päässyt siitä yli. Olen sieluni kumppani, ja minä olen vanhanaikainen mies."

Häkeltynyt, epäuskoisen onnellinen hymy kosketti Tempestin kultaisia silmiä ja sytytti sitten koko kasvot. Perhoset lepattivat vatsassa ja saivat sydämen hyppäämään lyönnin yli.
Hän nousi istumaan hajareisin miehen vatsan päälle ja kumartui alas, kädet Tiarnanin poskilla, ja painoi pitkän suudelman tämän huulille.
Ylitulviva tunne jätti hänet sanattomaksi.
Tempest vetäytyi suudelmasta hetkeksi, tutki miehen silmiä ja suuteli uudelleen.

Tiarnan häkeltyi hetkeksi, kun Tempest kohottautui istumaan, huoneen viileys iski vasten ihoa siinä, missä pieni keho ei enää painautunut häntä vasten.
Onnellinen hymy sai hänetkin hymyilemään. Häiden yksityiskohdilla ei ollut mitään väliä, ainoa, millä oli merkitystä oli se, että he saisivat toisensa. Loppuelämäksi, jos se Tiarnanista oli kiinni.
Hän antoi käsiensä nousta Tempestin vyötärölle ja vastasi naisen suudelmaan.

Oli ironista, että sanat pettivät hänet.
Se, mitä hän tunsi Tiarnania kohtaan, ei mahtunut sanoihin – ei sellaisiin, joita ihmiset tunsivat. Tapa, jolla hän rakasti miestä oli kuin sydämen syke tai hengittäminen.
Ja nyt heillä olisi koko yö aikaa olla yhdessä.
Tempest hamusi suudelmia miehen huulilta, punoi sormiaan hopean kirjomaan hiuksiin ja tunsi sydämensä jättävän häkeltyneen lyönnin välistä. Kihloissa.

Kissat taisivat olla hieman eri mieltä heidän kanssaan siitä, olisiko heidän soveliasta viettää koko yö pelkästään toistensa huomioimiseen uppoutuneena. Ottaen huomioon, että ne olivat joutuneet hylätyiksi jo kokonaiseksi illaksi, puhumattakaan järkyttävästä automatkasta sitä ennen, oli suorastaan pyhäinhäväistys olla hukuttamatta niitä huomioon nyt.
Valitettavasti kissat jäivät tässä tilanteessa toisiksi.
Tiarnan antoi käsiensä vaeltaa Tempestin selällä ja kyljillä, edelleen häkeltyneenä siitä, että nainen oli suostunut hänen kosintaansa. Osa hänestä oli pelännyt, että he joutuisivat käymään keskustelun siitä, miksi avioliitto olisi typerä ajatus.
"Olen ikävöinyt sinua..." hän mutisi suudelman lomasta.

Romana yritti puskea emäntänsä terävää kyynärpäätä, mutta Tempest ei nähnyt tällä hetkellä muuta kuin myrskyisen harmaat silmät ja tuikkivan, tähtipölyä pyörteilevän pimeyden sulkiessaan silmänsä.
"Olen tässä", hän vetosi pehmeästi ja siveli sormenpäillään miehen kasvonpiirteitä, jäljitellen poskipäitä ja kulmakarvan linjaa, ennen kuin silitti tummia hiuksia taakse ja haki uutta suudelmaa.
Hän vihdoin tunsi olevansa tässä. Hän oli löytänyt tiensä takaisin pintaan tummista syvyyksistä.

Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin.
Mutta Tiarnan ei sanonut sitä ääneen. Hän ei ollut hölmö, ei uskonut, että kaikki mennyt olisi hetkessä pois pyyhkäisty, ettei Tempest enää koskaan vajoaisi masennuksen valtaan. Huonojakin päiviä tulisi, aivan varmasti.
Mutta hän oli nähnyt naisen nauravan pitkästä aikaa omana itsenään.
Romana määkäisi järkyttyneenä kun oli jäädä heidän alleen, Tiarnanin kääntäessä heidät ympäri, painaessa Tempestin hellästi alleen voidakseen suudella naisen huulia.

Vatsanpohjassa nipisti ja perhoset lähtivät jälleen hurjasti lepattaen lentoon. Tempest hymyili suudelmaa vasten hengitys takellellen.
Miten toista ihmistä saattoi rakastaa niin, että sattui?
Hän punoi sormensa tiukemmin tummiin hiuksiin kohottautuessaan hakemaan kaipaavaa suudelmaa ja kiersi jalkansa kevyesti miehen ympärille.
Jännitys oli poissa. Jäljellä oli vain ihastuttava, ihon alle leviävä lämpö ja huimaava, odotuksen tunne vatsassa.

Jompikumpi heistä taisi vahingossa huitaista Leelaa jalallaan, ainakin määkäisystä päätellen.
Tiarnan lupasi mielessään lepytellä kissat jälkikäteen, tarjoilla niille melkein jakamattoman huomionsa ja herkkuaterian, jota ne voisivat muistella vielä Lontooseen palatessaankin.
Mutta se tapahtuisi aamulla.
Hän antoi kätensä vaeltaa takaisin Tempestin vyötärölle, samalla kun syvensi suudelmaa.
Kaikki oli hyvin.
Hän näykkäsi hellästi naisen alahuulta ja antoi huultensa valua hetkeksi hyväilemään tämän kaulaa ja siroa hartiaa, ennen kuin viimein antoi itselleen luvan painua varovasti lähemmäs.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1518
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   Ma Toukokuu 07, 2018 6:50 pm

* * *

Yö oli tähtiä täynnä.
Aamun tullen Tempest nukkui vihdoin vailla painajaisia, onnellinen, jumalainen raukeus raajoja patjaa vasten painaen. Vaaleat, kesyttömiksi villiintyneet hiukset olivat levittäytyneet viuhkaksi tyynylle, kun nainen oli käpertynyt kerälle peiton alla.
Hän oli melkein ehtinyt unohtaa, miten toisesta ihmisestä saattoi humaltua – miten koko maailma tuntui sulavan pois.
Ehkä hän ei ollut koskaan kokenut sitä näin. Ehkä varjot eivät olleet koskaan vapauttaneet häntä näin.
Kun Tempest raotti silmiään, hän oli melko varma, että tunsi sykkeen edelleen sisällään tai ehkä se oli vain Tiarnanin humalluttava muisto.

Hiljaiset, pehmeät askeleet kulkivat lattian poikki ja pysähtyivät sängyn vierelle.
Leela kohotti päätään, mutta lempeä käsi sipaisi kissan leuanalusta ja houkutteli sen hiljaiseksi vielä hetkeksi.
Vaaleanpunaisista, valkeista ja persikanvaaleista pioneista koottu kaunis kimppu laskeutui tyynylle villiintyneiden vaaleiden hiusten vierelle.
"Hyvää huomenta, rakas", Tiarnan tervehti, naurua äänessään. Hän oli kyykistynyt sängyn vierelle ja tarkkaili nyt peiton reunaa myrskynharmaat silmät hymyyn siristyneinä.

Peiton reuna laskeutui ja tokkuraiset, kultaiset silmät siristyivät valossa. Tempest hieraisi silmäkulmaansa ja jäi sitten hämmentyneenä katsomaan kukkien merta kasvojensa edessä.
Mitä..?
Sitten hän näki Tiarnanin ja hymyilevät myrskysilmät ja tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä. Hän tunsi peiton alla, että hänen nimettömässään todella oli helmellä koristettu sormus. Hyvä luoja.
Hän kätki kasvonsa hetkeksi takaisin peiton alle tuntiessaan punan nousevan pisamaisille poskilleen, ennen kuin kohottautui istumaan peitto ympärilleen kierrettynä ja poimi kukat käsiinsä.
"Ne ovat ihania. Kiitos", hän vetosi haudaten nenänsä niiden joukkoon ja työnsi vaalean hiussuortuvan korvansa taakse.

Kasvojen kadotessa takaisin peiton reunan alle Tiarnan siirsi kukkakimppua hieman lähemmäs ja liikautti sitä kevyesti, kuin olisi yrittänyt houkutella arkaa kissaa esiin piilostaan.
Totta kai kihlausta oli juhlittava.
Ja koska kohtuus ei ollut koskaan ollut Tiarnanin vahvuus silloin, kun kyse oli Tempestistä, hän ei ollut tyytynyt vain yhteen kimppuun. Hän oli täyttänyt lapsuudenkotinsa kukilla, niin kuin heidän kotinsa aiemmin, aamusta toimitetut kukat tuntuivat vallanneen jokaisen ylimääräisen pöytätason.
Rentoon poolokaulusneuleeseen pukeutunut mies nousi istumaan vuoteen laidalle ja painoi suukon Tempestin ohimolle.
"Nukuitko hyvin?"

Tempest kätki kasvonsa kukkiin, sydän levottomasti lepattaen. Hyvä luoja.
"Kyllä", hän vastasi ja tunsi punan viipyvän poskillaan, kun unenomaiset muistot edellisestä yöstä, yhteen kietoutuvista kehoista, ihosta ihoa vasten ja loputtomista tähdistä palasivat hänen mieleensä.
"Nukuitko sinä?" Tempest kysyi nostaen kasvonsa ja katsahti miestä silmäkulmastaan, halaten kukkia varovasti rintaansa vasten.

"Mmm, nukuin, vaikken ehkä olisikaan malttanut", Tiarnan vastasi ja nojautui painamaan uuden suudelman Tempestin ohimolle, silittäen naisen käsivartta hellästi sormenpäillään.
Peiton alta kuului naukaisu ja uninen Romana mönki esiin, puskien päätään hänen käsivarttaan vasten. Kai mies vielä muisti lupauksensa, huolehtia siitä, että kissat saisivat täydellisen päivän?
Koska totta kai hän oli niiden mielestä luvannut sellaista.
"Näitkö kauniita unia?"

Uni viipyi silmissä, ja Tempest nojasi päänsä hetkeksi Tiarnanin olkaa vasten. Hän upotti nenänsä uudelleen ihastuttaviin kukkiin ja hengitti syvään niiden tuoksua.
"Varsin", hän vastasi. Ne tosin saattoivat olla vain unenomaisia muistoja edellisestä illasta ja yöstä. Hauraita haaveita yhteisestä tulevaisuudesta.
"Paljonko kello on?" Hänen ajantajunsa tuntui hävinneen täysin.

Tiarnan käytti tilaisuuden hyväkseen ja veti Tempestin kainaloonsa.
"Mukava kuulla", hän totesi, painaen vielä yhden kiireettömän suukon naisen ohimolle samalla kun Leela kiipesi hänen syliinsä, kerjäämään rapsutuksia ja puskemaan päätä vatsaa vasten kumeasti kehräten.
Tiarnan etsi katseellaan kelloa, jota äiti oli pitänyt makuuhuoneensa seinällä, mutta joutui lopulta vilkaisemaan ajan rannekellostaan.
"Hieman yli kymmenen, mutta meillä ei ole mikään kiire minnekään."

Tempest hieraisi päätään miehen pooloneuletta vasten ja katseli lempikukkiaan, lempiväreissään. Kuinka Tiarnan saattoi aina olla niin kiltti ja kultainen? Se jätti hänet aina sanattoman häkellyksen valtaan.
"Voisit aina unohtua siihen", hän muistutti pyyhkäisten hiuksia pois kasvoiltaan ja venytteli jalkojaan raukeasti peiton alla, missä vallitsi ihastuttava lämpö.

Ehdotus sai Tiarnanin naurahtamaan.
"Olet tainnut ehdottaa minulle noin ennenkin", hän huomautti, pyyhkäisten vaaleita hiuksia.
Ja tällä kertaa hän voisi tosiaan tehdä niin, unohtua siihen. Ei velvoitteita olla missään tiettyyn aikaan, ei ketään odottamassa häneltä mitään.
Paitsi kissat, mutta nekään tuskin pahastuisivat rauhallisesta aamusta.
"Tähän on hyvä unohtua."

Hymy kosketti vielä unesta pehmeitä, kultaisia silmiä, ja Tempest laski kukat hellästi sivummalle peiton päälle, ennen kuin valui raukeasti alemmas peiton alle. Hän houkutteli Tiarnania mukaansa ja avasi peiton reunaa, vaikka mies tuskin sen lämpöä tarvitsikaan täysissä pukeissa.
Ehkä hänen olisi pitänyt pukea, mutta oliko sillä todella väliä?
"Kauanko olet ollut hereillä?"

Tiarnan nykäisi neuleen päänsä yli, jättäen jäljelle sen alla olleen siistin, tummansinisen teepaidan, ennen kuin painautui peiton alle Tempestin viereen ja ojensi käsivarttaan, houkutellen naista kainaloonsa.
"Parisen tuntia", hän vastasi, nojaten päätään tyynyjä vasten, katse Tempestiä kohti käännettynä.
"Luulen, että minua käytiin hakemassa aamulenkille."
Sitä ennen hän oli herännyt kukkakuriirin vierailua varten, hipsinyt kaikessa hiljaisuudessa makuuhuoneesta ja jättänyt Tempestin kissoineen jatkamaan uniaan.

Tempest käpertyi Tiarnanin kylkeen, puoliksi miehen rintakehän päälle ja nojasi päänsä tämän olkapäähän.
"Kuka sinua kävi hakemassa?" hän kysyi hieroen silmäkulmastaan unen rippeitä ja nykäisi peittoa paremmin heidän ylleen. Romana ja Leela löysivät pian tiensä takaisin sen lämpöön, hakivat pesää ihmisten jaloista.

Romana valloitti itselleen loput hänen rintakehästään, käpertyen tyytyväiselle kerälle.
"Luulen, että se oli naapurin koira", Tiarnan vastasi epäuskoisesti naurahtaen, kohottaen toisen kätensä silittämään tyytyväisesti kehräävän kissan turkkia.
"Mustavalkoinen lammaskoira... Lupasin sille, että voin lähteä huomenna."
Tempest saisi nukkua rauhassa niin pitkään kuin tahtoisi.

Se kuulosti osalta lasten satua. Tempest pohti sitä silittäen hajamielisesti vuoroin Tiarnanin rintakehää ja kirjavaa kissaa, joka oli asettunut sille röyhkeällä itsevarmuudella.
Hänen sormessaan oli sormus. Ehkä hänen pitäisi soittaa tänään Murielille ja kertoa uutiset, varmistaa olevansa todella hereillä – kuten hän oli tehnyt Tiarnanin tultua hänen elämäänsä.
Hän kallisti päätään ja painoi suudelman miehen leukaperälle.
"Ovatko maisemat tuttuja lapsuudestasi vai onko aika tehnyt niistä vieraita?"

Saattoihan olla, että koira oli vain eksynyt heidän ovensa taakse, ehkä havahtunut partiokierroksellaan kuriiriauton saapumiseen. Mutta jos se olisi oven takana seuraavanakin aamuna, Tiarnan ei voisi jättää tilaisuutta käyttämättä.
Hän tarttui hetkeksi rintakehäänsä silittävään käteen ja painoi sen kämmenselälle suudelman.
"Ne ovat säilyneet hämmästyttävän samanlaisina, jopa talot ovat tuttuja. Kai Lewiksen saari on yksi niitä paikkoja, joihin aika ei koske samalla tavalla."

Tempest hengitti syvään Tiarnanin tuttua tuoksua, johon sekoittui nyt vieno pionien tuoksu, ja antoi silmiensä painua kiinni. Sydämen syke miehen rinnassa tuntui rauhoittavan hänenkin pulssinsa, joka oli lepattanut kaoottisella häkellyksellä edellisestä illasta saakka.
"Haluaisitko palata asumaan tänne joskus?"

Tiarnan antoi katseensa kohota kattoon, tutkia sen juovia.
"Mies voi lähteä Skotlannista, mutta Skotlanti ei lähde helpolla miehestä", hän myönsi, antaen katseensa painua takaisin Tempestiin, hymy suupieliä kohottaen.
"Se ei olisi lainkaan vastenmielinen ajatus. Mutta olen onnellinen missä tahansa, missä sinäkin."

Tempest raotti silmiään ja kallisti päätään taakse kohdaten Tiarnanin hymyn. Se sai häkeltyneet perhoset törmäilemään hänen vatsassaan, yhä edelleen.
"Luulen, että pitäisin Skotlannista", Tempest vastasi. Maa tuntui olevan täynnä tarinoita ja pohjoinen meri oli kesytön ja vahva. Oli sääli, että se olisi kai turhan kylmä uimiseen suurimman osan vuodesta.

Tiarnan nauroi hyvillään ja halasi Tempestin paremmin kylkeensä.
"Toivottavasti et sano noin vain minun mielikseni", hän huomautti, silittäen naisen kylkeä. Leela tasapainotteli sängynpäädyssä heidän päidensä yläpuolella, häntä pystyssä tasapainoa tuoden.
"Ehkä sitten, kun työ ei enää vaadi niin paljoa aikaa, voisin ottaa koiran. Voisin vaeltaa sen kanssa nummilla."

Tempest nosti päätään niin, että saattoi laskea leukansa miehen rintakehälle ja katsella tämän kasvoja ja myrskyisiä silmiä.
"En tietenkään", hän vakuutti lämpöä äänessään ja silitti hellin sormin Tiarnanin hiuksia.
"Pidän Skotlannista ja tästä saaresta – mutta luulen, että voin olla onnellinen missä tahansa, missä sinäkin." Haave koirasta sai hänen silmänsä siristymään hymystä.

Olisi ollut kammottavan epäreilua ottaa koira nyt, ja jättää se sitten Tempestin hoidettavaksi. Varsinkin, kun inspiraatio saattoi viedä naisen mukanaan, riistää ajantajun lähes täydellisesti.
"En voi väittää, etteikö olisi hienoa jonakin päivänä asua paikassa, jossa ei tarvitsisi kuin astua ulos ovesta, ja olisi jo keskellä luontoa."
Ei liian keskellä, sillä Tempest ansaitsi olla perheensä lähellä, tai ainakin niin lähellä, että pelkkä automatka riittäisi vierailuun.
"Ajattelin, että voisin laittaa meillä aamiaista. Tai brunssin, ei tässä ole mikään kiire."

"Se olisi uskomatonta", Tempest myönsi. Millaistakohan olisi asua jossain, missä meri voisi alkaa melkein ovelta? Missä kaupunkien valot eivät ryöstäisi yötaivaalta tähtiä?
Hän kierähti vatsalleen Tiarnanin rinnan päälle ja painoi suudelman miehen kaulalle, sormet tummiin hiuksiin punottuina. Vain pieni hetki vielä.
"Olet käsittämättömän kultainen", hän vastasi aavistamatta, että Tiarnan oli täyttänyt koko talon hänen lempikukillaan – kaiken muun lisäksi.

Romana määkäisi ja teki kuningattarelleen tilaa, siirtyen tyynylle Tiarnanin pään viereen.
"Sinä teet siitä hyvin helppoa", mies huomautti, vieden kätensä silittämään Tempestin vaaleita hiuksia, antoi silkkisten suortuvien juosta sormiensa lomitse.
"Rakastan sinua valtavasti, ja haluan näyttää sen."
Silloin kun sanat eivät enää riittäneet, oli luotettava tekojen voimaan.
"Mitä tahtoisit tehdä tänään?"

Tempest hautasi kasvonsa miehen kaulataipeeseen ja hengitti tuttua tuoksua. Miten hän toivoi, että olisi pystynyt osoittamaan, kuinka paljon Tiarnania rakasti. Oliko miehellä aavistustakaan?
"En osaa sanoa", hän vastasi ääni vaimeana ja kohotti sitten päänsä, kierähtäen miehen päältä peittojen uumeniin.
"Luulen, että voisin harkita pukeutuvani, ensimmäisenä askeleena."

Tiarnan murahti hiljaa ja kääntyi kyljelleen, tavoittaen Tempestiä takaisin kainaloonsa.
"Onko se aivan välttämätöntä?" hän kysyi, kurtistaen vakavana tummia kulmiaan.
"Minusta olet äärimmäisen viehättävä juuri noin."
Sää tosin taisi olla valitettavan raaka alasti oleskeluun.

Murahdus sai Tempestin nauramaan kuplien, kun tuli vedetyksi takaisin miehen kainaloon. Hän tutki Tiarnan myrskyisiä silmiä ja painoi tämän huulille suudelman, häivähdys hymyä silmissään.
"Luulen niin", hän vastasi silittäen tummia hiuksia, häkeltyneet perhoset vatsanpohjassa lepattaen. Ne tuntuivat olevan perinpohjaisesti sekaisin viime yöstä.
"Sinullakin on vaatteet päällä."

Tiarnan murahti uudelleen ja hautasi nenänsä hetkeksi vasten naisen vaaleita hiuksia.
"Ne voi ottaa pois", hän huomautti, valuen hipaisemaan Tempestin kaulaa kevyesti huulillaan.
Ehkä he voisivat vain lojua koko päivän vuoteessa.
"Voisimme teeskennellä, että ulkona on sadepäivä, ja lukea koko päivän sängyssä."

Tempest sulki silmänsä ja puri alahuultaan hymyillen, kun Tiarnan kosketti huulillaan hänen kaulaansa ja sai jo valmiiksi häkeltyneet perhoset törmäilemään hallitsemattomasti.
"Se on totta", hän vastasi ja antoi kätensä valua alas miehen kylkeä.
"Luulen, että voisi olla erinomainen ajatus lukea sängyssä." Ajatus päivän viettämisestä Tiarnanin syliin käpertyneenä kuulosti unenomaiselta.

Oli kulunut aivan liian pitkään siitä, kun he olivat viimeksi tehneet niin.
Tiarnan hengitti syvään Tempestin tuoksua ja veti tämän hetkeksi paremmin syliinsä.
"Kuuletko, kuinka sade piiskaa ikkunoita vasten?" hän kysyi, ilkikurinen hymy huulillaan. Aurinko ei tarkalleen ottaen paistanut, mutta pilviverho ei näyttänyt myöskään siltä, että oli aikeissa sataa maahan.
"Hakkaa kattoa vasten. Ei ole mitään järkeä lähteä ulos."

Tempest hymyili ja nojasi päänsä miestä vasten.
"Kuulen", hän vastasi ja painoi suudelman Tiarnanin leukaperälle, "täydellinen päivä lukea."
Romana istahti heidän viereensä ja määkäisi vaativasti, kuin muistuttaen Tiarnania luvatuista lahjuksista.
"Jos sinä pysyt pukeissa, minäkin puen päälleni."

Tiarnan murisi hiljaa Tempestin kaulaa vasten, harkiten asiaa.
Ehkä olisi parempi antaa naisen rentoutua aamu, levätä yön jäljiltä. Hän oli taitanut olla melko innokas, pitkä kaipaus ei auttanut kärsivällisyyttä.
"En ole varma, pystyisinkö keskittymään lukemiseen, mikäli et pue", hän myönsi haikeana, ja hipaisi naisen kaulaa huulillaan ennen kuin siirtyi kauemmas.
"Romana taitaa vaatia lahjusta, jonka lupasin niille."

Tiarnan todella osasi häkellyttää hänen perinpohjaisesti. Murina sai vatsanpohjan nipistämään, ja hengitys ja huulten kosketus kaulalla sähköisti ihon lähettäessään väreitä alas selkää.
Tempest nauroi ja painoi kädet kasvoilleen, kun tunsi punan hiipivän takaisin poskilleen. Hyvä luoja.
"Mene lahjomaan niitä, hyvä mies", hän kannusti laskien kädet hitaasti ja kääntäen katseensa matkalaukkuunsa. Ehkä hän voisi soittaa Murielille sillä välin.

Tiarnan viivytteli vielä hetken ennen kuin huokaisi ja suoristautui istumaan sängyn laidalle. Hän hipaisi kaipaavasti Tempestin kylkeä peiton läpi ja nousi siten seisomaan, katsahtaen Leelaa ja Romanaa, jotka tuijottivat häntä mantelisilmillään.
"Mennään, tytöt, katsotaan aamupalaa", hän kehotti ovelle suunnatessaan. Kerrankin kissat seurasivat häntä hännät terhakkaina pystyssä, tietäen varmastikin, että niitä oltiin lahjomassa.

Tempest kasasi itseään pienen hetken, pohtien veisikö Tiarnan häneltä jalat alta pelkällä muistollaankin, ennen kuin nousi ja poimi matkalaukusta sylillisen vaatteita kadoten kylpyhuoneeseen.
Pikaisen suihkun ja hammaspesun jälkeen hän istahti sängylle puhelimensa kanssa, vaaleat hiukset kosteina olkapäille laskeutuen. Sängyssä vietettävää päivää varten alusvaatteet ja Tiarnanin vanha, pehmeä t-paita tuntuivat ainoalta oikealta asuvalinnalta.
Hän katsahti ovea kohti ja nosti sitten Murielille hälyttävän puhelimen korvalleen, peukalonsyrjäänsä nakertaen.
Kyllä, sormus oli edelleen todellinen.

Muutama sata kilometriä etelään puhelin alkoi hälyttää.
Vei hetken, ennen kuin Muriel sai tavoiteltua sen käteensä, samalla kun yritti pitää yli-innokkaan whippetin pois kasvoiltaan maatessaan lattialla, jalat vihreälle sohvalle nostettuina.
Emmie.
Hän pyyhkäisi vihreää luuria ja vei puhelimen korvalleen.
"Huomenta, kultapieni."

Murielin ääni kuulosti aina lohdulliselta. Tempest tunsi huonon omantunnon piston ja veti paljaat jalat ristiin eteensä, leikitellen miehen t-paidan helmalla. Kokikohan Muriel menettävänsä mahdollisuuden elää omaa elämäänsä, kun joutui vedetyksi hänen elämäänsä?
"Huomenta", hän tervehti.
"Kuinka sinä voit? Ja... Pikkuloinen?"

Pikkuloisen rakastavan lempinimen kuuleminen Tempestin suusta sai Murielin nauramaan hyväntuulisesti.
"Me voimme molemmat oikein hyvin", hän vakuutti, katsellen tuttua kattoa yläpuolellaan. Supernova oli rynnännyt hakemaan vinkuleluaan ja pöhisi nyt huoneen toisessa päässä.
"Kävin perjantaina lääkärissä, ja kaikki on hyvin. Kuinka siellä on mennyt? Oletteko jo saarella?"
Hän yritti pitää liian uteliaisuuden poissa äänestään.

Oli käsittämätöntä, että Muriel olisi pian äiti. Se olisi ollut huomattavasti suloisempi ajatus, ellei isä olisi ollut Samuel Locksley.
Mutta Muriel voisi olla onnellinen, eikö voisikin?
"Oletko jo saanut kuvia lapsestasi?" hän kysyi nyppien lankaa t-paidan helmassa.
"Olemme saarella, Tiarnanin lapsuudenkodissa."

"Mm. Näyttää niissä nallekarkilta tai paistetulta kanalta. Onneksi saan pian uudet kuvat, niissä Pikkuloinen alkaa toivottavasti muistuttaa jo enemmän ihmistä. Vaikka sanoinkin hoitajalle, että toivoisimme sen olevan dinosaurus."
Muriel ojensi kättään kohti Supernovaa, joka oli kiikuttanut vinkulelun ylpeänä hänen luokseen.
Tiarnanin lapsuudenkodissa.
Tummat silmät siristyivät epäluuloisina.
"Onko kaikki mennyt mukavasti?"

Tempest hymyili ja tunsi tutun, lämpimän ailahduksen sisällään, kuten aina kuunnellessaan Murielia. Hänen sisarellaan oli taianomainen lahja saada kaikki maailmassa loksahtamaan takaisin radalleen.
Mutta kuka Murielin tukena olisi?
"On", hän vastasi ja nakersi peukalonsyrjäänsä kiivaammin, sydän hakaten. Vaikka Murielhan tiesi jo, ainakin tavallaan?
Hän katsahti sormusta sormessaan.
"Luulen – jos olen hereillä – että menimme kihloihin."

Linjan toiseen päähään lankesi pieni hiljaisuus. Sitten jokin kahahti, ja riemunkiljahdus kuului selvästi kauempaa.
Kun Muriel oli varma, että hillitsisi äänensä, hän siirsi puhelimen takaisin korvalleen.
"Em-rakas, olen niin onnellinen puolestanne! Olisittepa täällä, haluan halata..."
Hän kohottautui varovasti istumaan ja risti jalkansa, laskien toisen kätensä huomaamattaan vatsalleen.
"Kerro kaikki. Aivan kaikki."

Riemunkiljahdus sai Tempestin hätkähtämään ja puremaan alahuultaan, kun sama, epäuskoinen häkellys nosti päätään hänen sisällään. Kihloissa.
Sormus oli todellinen, joten sen täytyi olla totta.
"Mmm", Tempest pohti haaveikkaalla hajamielisyydellä ja valahti selälleen sänkyyn, kun huone kieppui.
"Hän vei minut katsomaan auringonlaskua eilen. Saaren pohjoisimpaan kohtaan", hän aloitti hieraisten pisamaista nenänpieltään.
"Siellä oli uskomattoman kaunista. Olisit nähnyt miten lumoava kesytön, pohjoinen meri oli. En arvannut- minulla ei ollut aavistustakaan. Mutta hän sanoi... Todella ihania asioita, joista en ole ansainnut yhtäkään, ja sitten hän kosi."

Hänen pieni, suloinen siskonsa oli kihloissa.
Muriel joutui painamaan kätensä hetkeksi silmiensä suojaksi, kun tunteet meinasivat ryöpsähtää yli. Hän oli itkenyt jo nuupahtaneelle salaatille, eiköhän se riittänyt yhdelle päivälle.
"Se rontti ei suostunut kertomaan minulle, milloin ja miten aikoi kosia", hän myönsi, sukien hiuksia otsaltaan taaksepäin. Supernova-parka oli paennut kiljaisua sohvan taakse.
"Hitto, olen niin onnellinen... Kultapieni, sinä olet ansainnut aivan kaiken."

Tempest tuijotti kattoa ja tunsi olonsa epätodelliseksi. Mutta sormus oli totta, ja hänen käsivartensa oli nipistelystä mustelmia täynnä.
Rontin kuvailu sai hänet hymyilemään, sydän pakahtuen.
"Se oli... En ole vieläkään varma, olenko hereillä. Sormus oli simpukassa. Tiarnan on löytänyt sen helmen itse lapsuudessaan", hän sanoi katsahtaen sitä sormessaan.
"Tämä tuntuu unelta. Muriel, minä rakastan häntä niin valtavan paljon. En tiedä, miten pukea se sanoiksi tai osoittaa se oikein."

"Rontti..." Muriel puhahti uudelleen ja pyyhkäisi silmiään.
Kun Tiarnan oli tiedustellut häneltä varovasti, mitä hän uskoi Tempestin ajattelevan avioliitosta, hän oli totta kai yrittänyt nyhtää jokaisen tiedonmurun irti miehestä, joka oli vakuuttanut, ettei ollut vielä päättänyt yksityiskohdista.
Ja oli selvästi valehdellut rumasti.
Hän mottaisi Tiarnania kun he seuraavan kerran näkisivät.
"Kultapieni, olen varma, että hän tietää sen", hän vakuutti pehmeästi.
"Milloin häät ovat?"

Katto tuntui aaltoilevan. Viipyikö sillä tähtiä edellisestä yöstä?
"Luulen, että puhuimme heinäkuusta", Tempest sanoi ja peitti hetkeksi silmät kädellään.
"En ole varma, mikä on totta ja mikä vain unta. Koko viime yö tuntuu niin epätodelliselta." Sänkykin tuntui aaltoilevan.
"Luulen myös, että hän olisi onnellinen, jos menisimme naimisiin täällä Skotlannissa. Ja hän herätti minut lempikukillani."

"Hyvä mies", Muriel totesi liikuttuneena.
Heinäkuu. Siihen ei ollut enää kovinkaan pitkä aika.
"Tajuat kai, että isä ja Laurie tulevat kuolemaan, kun kerrot heille?" hän jatkoi, ojentaen kättään houkutellakseen Supernovan luokseen, mutta joutui palauttamaan käden kasvoilleen pyyhkäistäkseen pois kyyneleitä.
"Katso nyt, sait siskosikin itkemään..."

Tempest hymyili hämillisen häkellyksen vallassa ja hieraisi silmiään. Hänen koko maailmansa tuntui järkkyneen.
"Olen melko varma, että minäkin itkin", hän vastasi. Taivas, miten isä ja Laurie suhtautuisivat?
"Muriel, mitä voin tehdä? Näyttääkseni hänelle, miten paljon rakastan häntä?" hän kysyi katsahtaen ovea ja sitten jumalaisen kaunista kukkakimppua.

"Ehkä se on ihan sallittua. Ne ovat hyviä kyyneleitä."
Toisenlaisia kyyneleitä kuin ne, joita vuodatettiin sairaalavuoteen ympärillä siinä vaiheessa, kun toivoa ei tuntunut enää olevan. Tai ne kyyneleet, jotka syntyivät siitä, että rakas oli yrittänyt riistää henkensä.
Hyviä kyyneleitä, ehdottomasti hyviä kyyneleitä.
Tempestin kysymys sai Murielin kulmat painumaan hieman alemmas.
"Mitä sinä haluaisit tehdä?"

Tempest pudisti päätään.
"Kaiken. Mitä tahansa", hän vetosi ja katsahti uudelleen ovelle, varmuuden vuoksi, juoksuttaen sormet läpi kesyttömiksi kuivavista hiuksistaan.
"Rakastan häntä niin valtavan paljon. Hän on uskomaton ihminen, ja toivoisin vain, että voisin tehdä jotain kertoakseni hänelle, mitä hän minulle merkitsee. Varsinkin kaiken tekemäni jälkeen... Mutta en tiedä, mitä voisin tehdä."

Tiarnan oli yhä keskittynyt hemmottelemaan kissoja - ja kokoamaan itseään siinä samassa.
"Kultapieni, ei sinulla ole mitään hyviteltävää", Muriel vakuutti, ja ähkäisi hiljaa, kun Supernova alkoi ähertaa itseään hänen vatsansa päälle. Whippet tuntui kuvittelevan itseään sylikoiraksi.
"Mitä hän sinulle merkitsee?"

"Sanat pettävät minut", Tempest vetosi turhautuneena ja tuijotti kattoa neuvottomana.
"Kaikkea. Rakastan häntä. Minä vain rakastan häntä – se on luonnollista ja vaistomaista kuin sydämen syke tai hengenveto. Hän saa minut tuntemaan kuin eläisin taianomaista satua."
Hän hieraisi poskeaan sydän onnettomana hakaten.
"Tiarnanin täytyy olla maailman kultaisin, kiltein ja huomaavaisin olento. Toivoisin, että voisin jotenkin... Jotenkin antaa takaisin edes pikkuruisen palan kaikkea sitä, mitä hän antaa minulle. Miten paljon paremmaksi hän tekee elämäni."

Muriel epäili voivansa ymmärtää Tempestin sanoja.
Teagan oli ollut uskomattoman huomaavainen mies, aivan liian kultainen hänenkaltaiselleen tuuliviirille. Ja oli vaikea kuvitella, että perheen vanhempi poika olisi veistetty kovinkaan erilaisesta puusta.
"Kultapieni, olen aivan varma, että hän tietää sen. Päätellen siitä, kuinka hän sinusta puhui kun kysyi mielipidettäni kosinnasta, sinäkin merkitset aivan yhtä paljon hänelle. Hän kutsui sinua sielunkumppanikseen."
Se oli ollut aivan uskomattoman suloista. He olivat molemmat itkeneet vähän, mutta hän oli syyttänyt siitä hormoneita.

Tempest painoi käden sydämelleen, joka tuntui sekoavan askelissaan pahanpäiväisesti joak kerta, kun sielunkumppani mainittiin.
Sitä Tiarnankin oli hänelle.
Millainen typerys olisi voinut jättää miehen edes sanomatta hyvästejä?
"Odota hetki, minun täytyy-", Tempest sanoi pyrähtäen jaloilleen ja vajoten hetkeksi takaisin istumaan, kun silmissä oli pimetä. Sitten hän syöksähti paljain varpain pienestä makuuhuoneesta etsimään kissoja hemmottelevaa miestä, puhelin käteensä rutistettuna. Hän heittäytyi vasten Tiarnanin selkää ja kiersi käsivartensa takaapäin miehen ympärille tiukkaan halaukseen, joka rauhoitti kipeästi hakkaavaa sydäntä.

Kissat olivat saaneet kihlajaisateriansa kultamaalilla reunustetuille lautasille, ja Tiarnan oli keskittynyt pilkkomaan hedelmiä hedelmäsalaattia varten. Kuullessaan pehmeät, melkein kissamaiset askeleet hän laski veitsen kädestään ja oli aikeissa kääntyä Tempestin puoleen, mutta ei ehtinyt tehdä niin, ennen kuin nainen oli paiskautunut hänen selkäänsä vasten.
Myrskynharmaat silmät räpsähtivät hämmästyksestä.
"... Emmie?"

Tempest painoi poskensa Tiarnanin selkää vasten ja hengitti syvään, ennen kuin avasi silmänsä, muttei hellittänyt otettaan.
"Ei mitään", hän vastasi ääni vaimeana, kun hän painoi nenänsä miehen paitaan ja rutisti käteen unohtuneen puhelimen tämän rintaa vasten.
"Minä vain rakastan sinua."

Tiarnan yritti taivuttaa päätään niin että olisi nähnyt Tempestin paremmin, mutta päätyi lopulta kääntymään varovasti ympäri tiukassa rutistuksessa, jotta saattoi kietoa kätensä naisen pienen kehon ympärille.
"Minäkin rakastan sinua", hän vastasi pehmeästi naurahtaen ja painoi suukon vaaleiden hiusten joukkoon.
"Enemmän kuin uskoisi olevan mahdollista."

Tempest hieraisi ohimoaan miehen paitaan ja kohotti sitten kasvonsa, jotta saattoi tutkia myrskyisiä silmiä.
Hän kiipesi varpailleen ja painoi kaipaavan suudelman Tiarnanin huulille, ennen kuin palasi jaloilleen ja nosti puhelimen takaisin korvalleen.
"Anteeksi", hän sanoi Murielille, katsahti Tiarnania olkansa yli hellyyttä silmissään ja lähti takaisin makuuhuonetta.
"Se ei voinut odottaa."

Tiarnan jäi hölmistyneenä keittiöön.
Hänestä tuntui, että jotakin hyvin tärkeää oli tapahtunut, eikä hän silti ollut aivan varma, mistä tarkalleen ottaen oli kyse.
Leela määkäisi vaativasti, sitä voisi lahjoa lisää nyt heti, kiitos.
Linjan toisessa päässä Muriel naurahti pehmeästi.
"Se on ymmärrettävää. Mihin jäimmekään?"

"Varmaankin päättelemään, olenko todella hereillä", Tempest vastasi ja vajosi selälleen sängylle. Turhaumus poltteli mielen laidoilla, sillä hän ei ollut vieläkään kunnossa, jossa toivoi. Huimaus, hengästyminen ja lyijyä muistuttava väsymys vaanivat hänen kintereillään edelleen.
"Sormus ei kuitenkaan katoa... Joten olen kai menossa naimisiin heinäkuussa." Tempest tuijotti kattoa sydän lyönnin välistä jättäen. Naimisiin.
"Hyvä luoja."

"Oletko nipistänyt itseäsi? Tai odota... Ai hitto. Ei tämä ole unta, nipistin itseäni ja sattui pirusti."
Muriel oli noussut lattialta sohvalle, whippet jalkojensa jatkeeksi käpertyneenä.
"Sinä olet menossa naimisiin heinäkuussa", hän jatkoi, pyyhkäisten sormet hiustensa lomaan.
Hänen pieni siskonsa oli menossa naimisiin.
"Älä muuta sano..."

Hyvä luoja. Tempest painoi käden järkyttyneenä hakkaavalle sydämelleen.
Naimisiin. Häät. Vaimo.
Haluaisiko Tiarnan kotiin vaimonsa luo?
"Muriel, autatko minua? Tuletko kaasokseni?" hän vetosi sisarelleen, vaikka tunsi huonon omantunnon nakertavan. Murielin olisi pitänyt saada keskittyä omaan elämäänsä ja Pikkuloiseen.

Muriel nauroi pehmeästi ja toivoi, että olisi voinut halata sisarensa turvallisesti syliinsä.
"Kultapieni, mikään ei tekisi minua onnellisemmaksi", hän vakuutti, ojentaen kätensä rapsuttamaan sohvan viereen ilmestyneen Norman päätä.
"Jätät vain kaiken huolehtimisen isosiskollesi, ja keskityt itse nauttimaan."

Kolme kuukautta. Hyvä luoja. Hyvä luoja!
Hengitä.
Tempest hieraisi pisamaisia kasvojaan ja yritti estää huonetta kieppumasta. Kolmen kuukauden päästä hän menisi naimisiin Tiarnanin kanssa. Hänen sormessaan oli sormus, jonka helmen mies oli löytänyt lapsena. Hän pudisti päätään ja puristi silmänsä hetkeksi kiinni.
"Mutta sinun pitäisi huolehtia itsestäsi", hän muistutti levottomana.
"Ja lapsestasi."

"Em-rakas, minä huolehdin", Muriel vakuutti, ja kuin vakuudeksi taputti vatsaansa kevyesti.
"Heinäkuussa en ole vielä liian lihava manaatti liikkumaan, joten se on oikein hyvä ajankohta häille."
Ja jos se olisi ollut siitä kiinni, hän olisi taapertanut paikalle vaikka aivan viimeisillään.
Tempest oli ansainnut täydellisen päivänsä, eikä mikään mahti maailmassa, ei edes Pikkuloinen, saisi häntä pysymään poissa.
"Meidän täytyy alkaa miettiä pukuasi mahdollisimman pian."

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1518
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   Ma Toukokuu 07, 2018 6:51 pm

Tempest ei ollut siitä varma. Hän oli jo kaapannut aivan liikaa Murielin elämästä. Ensin sairaudella, sitten pelkällä itsekkäällä typeryydellä. Typerys.
"Pukuani", hän toisti ja painoi käden kasvoilleen. Hyvä luoja.
"Niin. Taidan tarvita sellaisen." Mitä kaikkea häissä tarvittiin?
"Tiarnan pohti, että voisimme mennä häämatkalle Tyynellemerelle."

"Pukuasi", Muriel vahvisti.
Siskoparka tuntui tosiaan olevan vielä jonkinlaisessa shokissa, mutta se ei taitanut olla mikään ihme. Niin olisi varmasti ollut hänkin, jos ylipäätään olisi ollut naimisiin menevää tyyppiä.
"Luulen, että tarvitset. Sinulle teetetyn, tietenkin. Paras alkaa listata lempisuunnittelijoitasi."
Norma huokaisi onnettomana ja loikkasi nojatuoliin.
"Sehän olisi ihastuttavaa. Pääsisit sukeltamaan upeisiin vesiin."

Lempisuunnittelijoita. Hengitä. Tempest kierähti peiton alle ja käpertyi kerälle sen suojaisaan, lämpimään pesään.
Kolme kuukautta. Sitten he menisivät naimisiin. He saisivat kuulua toisilleen maailman silmissä.
"Niin", hän vastasi poissaolevasti ja tuijotti peiton siivilöimää, pehmeää hämärää.
"Se olisi ihanaa."

"Eikö vain? Ja sinun täytyy tulla käymään, jotta voimme juhlia polttareita. Vai tahtoisitko pitää ne mieluummin Lontoossa?"
Totta kai he juhlisivat polttareita, vaikka sitten tekemällä kasvonaamiot, käpertymällä sohvannurkkaan katsomaan elokuvia ja lakkaamaan toistensa kynnet. Valitsisivat elokuvat, joiden miestähdet olivat vetävimmän näköisiä.
Jos Tempest saisi päättää, he taitaisivat katsella Tiarnanin elokuvia koko illan.
"Vain sinä ja minä, ja kenet vain haluaisit mukaan."

Tempest tuijotti peittoa häkeltyneenä.
"Polttarit?" hän toisti epäuskoisena. Eikö se ollut televisiossa näkyvä traditio hallitsemattomasta juomisesta ja eksoottisista tanssijoista?
"En kai minä sellaisia tarvitse?" Varmasti oli tarpeeksi etsiä kaikki, mitä häissä tarvittaisiin. Suunnitella häät. Järjestää häämatka.
He menisivät oikeasti naimisiin. Hyvä luoja.

"Totta kai tarvitset", Muriel vakuutti ja silitteli hajamielisesti vatsaansa.
"Älä huoli, ei mitään sellaista, kuin elokuvissa. Pidetään tyttöjenilta, heitetään Tiarnan ulos, lojutaan sohvalla ja syödään herkkuja, tai mitä ikinä haluatkaan tehdä."
Ei sillä, etteivät he voisi tehdä niin myöhemminkin, elämä ei päättyisi avioliittoon, mutta polttarit olivat silti polttarit.
"Eikö kuulostaisi hyvältä?"

"No, kaikki paitsi Tiarnanin ulos heittäminen", Tempest myönsi ja hieraisi pisamaista nenänpieltään. Hän ehti tavata Murielia aivan liian harvoin.
"Mutta hänkin varmaankin haluaisi omat juhlat." Viimeinen ilta vapautta vai miten mainoslause meni? Ennen kuin mies tuli sidotuksi vaimoon ja avioliittoon.
"Mitä sinä tekisit omissa polttareissasi?"

Muriel nauroi hyristen.
"Voi Em, sinä olet ihana", hän huomautti, tuntien ikävän kipeänä vihlaisuna. Olisi ehdottomasti pitänyt asua lähempänä, niin ettei tapaaminen vaatisi pitkää ajomatkaa tai hyppäämistä lentokoneeseen.
Mutta hän ei ollut aivan vielä valmis jättämään elämäänsä pohjoisessa.
Kysymys sai Murielin kurtistamaan mietteliäästi kulmiaan.
"Luulen, että kirjautuisin hotelliin. Tilaisin huonepalvelusta mitä haluaisin, katselisin taivaskanavia ja ottaisin pitkän, rentouttavan kylvyn. Ehkä johonkin kohtaan iltaa komea strippari tai pari. Sinut olisi tietenkin kutsuttu, kultapieni."

"Strippari?" Tempest kysyi epäuskoisena ja painoi käden kasvoilleen tuntiessaan ajatuksen saavan posket polttelemaan.
"Muriel!"
Ehkä hänen sisarensa saisi pitää polttarit joku päivä ja hän voisi yrittää tehdä niistä Murielin toiveiden mukaiset. Mutta ehkä ilman alastomia miehiä.

Muriel purskahti nauruun.
"Olisin hyvin kiltti, katsoisin vain enkä koskisi", hän vakuutti ja teki tilaa sohvalle, jotta Rigel pääsi painautumaan puoliksi hänen päälleen. Halley oli jo hetkeä aiemmin rysäyttänyt itsensä taljaksi sohvan viereen. Koirat tuntuivat kehittäneen naurettavan suojeluvietin häntä kohtaan.
"Pilailen vain. Niistä strippareista, huonepalvelu ja kylpy pitävät yhä paikkansa."

Tempest hautasi kasvonsa tyynyyn ajatuksesta, mutta tunsi onnellisen, tutun lämmön leviävän sisälleen Murielin naurusta. Kuka Murielista piti huolta? Sanoisiko hänen itsepäinen sisarensa, ellei selviäisikään yksin?
"Ehkä sinun pitäisi tehdä niin muutenkin. Hemmotella itseäsi huonepalvelulla ja kylvyllä", hän ehdotti.

"Minä hemmottelenkin, ainakin sillä kylvyllä. Tosin rentouttavasta en ole aivan varma, joko minulla on viisi silmäparia valvomassa hievahtamatta jokaista liikettäni, tai sitten joku itkee oven takana, kun ei pääse sisään, joten..."
Ei Muriel silti olisi vaihtanut laumaansa pitkiin, ylellisiin kylpyihin. Pianhan hänen olisi kai totuttava siihen, että olisi luksusta, mikäli hän ehtisi edes juoda aamuteen kaikessa rauhassa.
"Emmie, miksi olet huolissasi siitä, ettet osaa näyttää riittävän hyvin, kuinka paljon Tiarnan sinulle merkitsee?"

Ikävä vihlaisi ja Tempest toivoi, että olisi voinut halata sisartaan. Nyt oli tosin parempi olla kiipeilemättä Murielin päällä. He olisivat voineet kuitenkin jakaa kylvyn, kuten ennenkin.
Hän hieraisi poskeaan neuvottomana tyynyä vasten.
"Koska... Rakastan häntä niin paljon, mutta kohtelen häntä jatkuvasti väärin. Sanon hänelle aivan hirveitä asioita, Muriel, ja teen typeriä asioita ajattelematta." Typeryys oli kulminoitunut surmanhyppyyn. Typerys.
"Ja hän on aina niin uskomattoman kultainen ja kiltti. Hän ei nytkään tuonut minulle vain kimppua lempikukkiani. Koko talo tulvii niitä. Toivoisin vain, että voisin jotenkin osoittaa hänelle, että rakastan häntä."

Murielin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Voi kultapieni, sellaista se on, kun ollaan parisuhteessa. Kun toinen on niin äärettömän rakas, sitä tulee näytettyä myös ne vähemmän kauniit puolet itsestään."
Siitä hän saattoi olla samaa mieltä, että Emmie oli toiminut typerästi yrittäessään riistää henkensä, ja että teko oli jättänyt arven, jonka paraneminen veisi aikaa. Mutta sekin oli ollut epätoivon sanelemaa.
"Sinäkin olet aivan tavattoman kultainen ja herttainen olento, Em-rakas. Ja sanoisin, että miehelläsi on jonkinlainen vinouma kohtuuden hahmottamisessa."
Hän vain kiusoitteli, totta kai oli uskomattoman romanttista, että rakas osti kimpuittain kukkia.

Tempest pohti, miksi hän oli ainoa, joka esitteli vähemmän kauniita puolia itsestään.
Hän huokasi ja hieraisi pisamaista poskeaan peiton alla. Sänky aaltoili. Naimisiin. Ajatus ei tuntunut täysin rekisteröityvän hänen mieleensä.
Nyt sänky liikkui oikeasti, ja Tempest työnsi päänsä esiin peiton alta, kun kissat liittyivät hänen seuraansa. Romana kehräsi villisti ja puski puhelinta päällään niin, että se muksahteli kumeasti. Leela yritti asettua makaamaan hänen kaulalleen, ja Tempest veti sen hellästi kainaloonsa.
"Mitä sinä teet, kun haluat tehdä jotain oikein mukavaa rakastamallesi miehelle?"

Muksahdus ja purina kantautuivat linjan läpi ja saivat Murielin naurahtamaan.
"Yrittävätkö kissat vihjata, että minun olisi aika päästää niiden kuningatar takaisin tärkeimpään tehtäväänsä, eli palvomaan maata, jolla ne astelevat?"
Pikkusiskon kysymys oli saada hänet yskähtämään, mutta hänen onnistui tukahduttaa äännähdys viime hetkellä.
Osa niistä asioista taisi olla sellaisia, joita Tempestin ei tarvitsisi edes ajatella. Varsinkin kun otti huomioon, etteivät tämän kokemukset miesten kanssa olleet olleet monesti parhaasta päästä.
"Annan pitkän, rentouttavan hieronnan. Tai riisuunnun hitaasti niin, että hän saa katsella. Joskus molempia."

"Ei, ne ovat vain hellyydenkipeitä", Tempest vastasi hellästi ja hymyili sulkien silmänsä, kun Romana puski hänen otsaansa silmät onnellisiksi viiruiksi siristyen.
"Oh", hän vastasi kulmiaan kurtistaen. Pitkä hieronta. Hitaasti riisuutuminen. Se oli... Oh.
"Oh. Ehkä voin kokeilla jotain sellaista", hän sanoi empien, vaaleat kulmat asteen kurtistuen.
"Onko jotain muutakin?"

"Sama juttu täällä, minut on ympäröity koirilla", Muriel hymähti ja katseli, kuinka punaturkkinen huskymix ähersi itsensä pikkuruiseen tilaan, joka sohvan jalkopäähän jäi.
Jos hän hankkisi vielä lisää koiria, pitäisi varmaankin harkita suurempaa sohvaa tai pienempää koiraa.
"Jos se tuntuu sinusta hyvältä, kultapieni, mitään ei pidä joutua tekemään väkisin", hän muistutti hellästi, ja upotti sormensa ruskealaikullisen Rigelin turkkiin, kun ei voinut silittää siskonsa hiuksia.
"Myös kylvyn laittaminen valmiiksi on varsin ihastuttavaa."

"Luulen, että hänkin pitää kylvyistä", Tempest pohti ja sysäsi peittoa päältään. Leela ähersi itsensä hänen t-paitansa sisään, käpertyi lämpimäksi, kehrääväksi keräksi hänen vatsaansa vasten.
Ehkä hän voisi yrittää toteuttaa kaikki Murielin vinkit. Yrittää, kuten hän oli tehnyt Tiarnanin äidin luona, ja ehkä vähitellen Stephenin sanat menettäisivät voimansa.
"Voithan sinä oikeasti hyvin?"

"Toteuttamisen arvoinen ajatus, siis", Muriel totesi ja oikoi varpaitaan koiriensa alle lämpimään.
Tempestkin rakasti kylpyjä, joten tuttu, turvallinen ympäristö olisi vain hyväksi hemmotteluun. Vaikkei kylvyssä sitten tapahtuisikaan mitään sen kummallisempaa.
"Olet vain oma, ihastuttava itsesi, niin kaikki menee aivan varmasti hyvin."
Muriel oli kyllä nähnyt, kuinka Tiarnan hänen sisartaan katsoi, ja oli täysin vakuuttunut siitä, että rakkaus oli molemminpuolista.
"Normaaleja raskausvaivoja lukuun ottamatta olen elämäni kunnossa, ei ole mitään syytä huoleen."

Tempest katsahti pionikimppua, joka oli unohtunut sängylle. Hänen pitäisi hakea sille maljakko. Hän hipaisi hellästi samettista terälehteä sormenpäällä, ennen kuin upotti sormensa Romanan kirjavaan turkkiin. Kissa oli kiertynyt kerälle tyynylle hänen päätään vasten ja halannut etutassut päänsä ympärille.
Hän voisi laittaa Tiarnanille kylvyn. Kenties hieroa miehen hartioita ja niskoja samalla.
"Toivoisin, että voisin olla auttamassa sinua."

"Kaikki on hyvin, kultapieni, nauti nyt vain lomastanne", Muriel vakuutti hellästi.
"Minulla on täällä kyllä aina joku, jolle soittaa, jos alkaa laiskottaa liikaa lähteä kauppaan."
Nyt, kun Lauriekin oli saanut vihdoin kuulla, että tulisi olemaan eno. Veliparka, ehkä hänen olisi pitänyt kertoa jo hyvän aikaa sitten.
"Voisitte tulla käymään, kun lähdette ajamaan kotiinpäin."

Tempest katseli Romanan tassujen vaaleanpunaisia, pehmoisia anturoita ja suoristautui sitten istumaan.
"Niin voisimme", hän vastasi työntäen kosteita, vaaleita suortuvia korvansa taakse ja katseli pikkuista makuuhuonetta. Hoitoaineessa oli viehättävä, hedelmäinen tuoksu.
"Tiarnanin lapsuudenkoti on hyvin suloinen. Koko saari on varsin ihastuttava."

Ehkä he voisivat alustavasti miettiä häiden alustavia yksityiskohtia. Pohtia, kenen suunniteltavaksi Tempestin hääpuvun voisi antaa. Jonkun, joka loihtisi siitä täydellisen. Hänen siskonsa ansaitsi sen.
"Meri ainakin on lähellä, eikö?" Muriel totesi, kurottaen kättään kohti nojatuolissa torkkuvaa Normaa.
"Voisit ottaa minulle muutaman kuvan, jos ehdit. Siellä on varmasti upeat maisemat."
Hän antoi kätensä laskeutua takaisin vatsalleen.
"Muistathan, että voit soittaa minulle ihan koska vain?"

"Se on – pohjoinen meri on todella kaunis ja kiehtova", Tempest vastasi ja silitti Leelan selkää t-paidan pehmeän kankaan läpi. Se kehräsi jyristen hänen vatsaansa vasten, haettuaan uuden asennon emännän nyt istuessa.
"Otan", hän lupasi ja toivoi, että muistaisi ikuistaa upeita rantamaisemia myös kameraan pelkkien muistojen sijasta.
"Totta kai muistan. Muistathan sinä, että sinäkin voit soittaa tai tulla käymään koska tahansa?" Siitä huolimatta, että hän oli ollut kadota tästä maailmasta typerässä ahdistuksen hetkessä.

"Minulla on äärimmäisen hyvä muisti", Muriel vakuutti hymyä äänessään.
Ja toivottavasti olisi Tempestilläkin. Hän ei halunnut, että sisko joutuisi enää koskaan samanlaiseen tilanteeseen. Siihen, että hirvittävä epätoivo ajaisi tämän jyrkänteen reunan yli.
"Oletko kohdannut vielä uusia tarinoita matkallasi?"

"En", Tempest sanoi ja katseli liikkuvaa möhkälettä paidan alla. Tiarnanin paitaan olisi mahtunut useampikin kissa.
"En muista milloin olen viimeksi saanut kirjoitettua...", hän totesi kurtistaen kulmiaan. Vatsassa muljahti, kun hän ajatteli Stepheniä ja kireää aikataulua Awakeningin seuraaville osille – mutta Tempest sysäsi ne pois mielestään.
"Tämä on kyllä harvinaisen kiehtova paikka, täynnä unohdettuja tarinoita ja muistoja. Ehkä jokin niistä ilmaisee itsensä minulle."

"Aivan varmasti ilmaisee. Ja jos niin ei kävisikään, ei se ole maailmanloppu."
Tempest oli ansainnut lomansa, niin pitkän, kuin ikinä tarvitsi. Aivan riippumatta siitä, mitä mieltä manageri oli, ja kuinka monta tapaamista ja signeeraustilaisuutta tämä olisi halunnut järjestää, tai missä ajassa kirja olisi saatava jatkotuotantoon.
Ovelta kuului kevyt koputus ja Tiarnan kurkisti kysyvästi sisään. Hän ei halunnut häiritä, mikäli Tempestillä oli tärkeä puhelu kesken, aamiainen ehtisi kyllä odottaa.

Tempest käänsi katseensa ovelle ja soi Tiarnanille lämpimän, häkeltyneen hymyn, joka siristi kultaisia silmiä.
"Minun pitää mennä nyt", hän sanoi sisarelleen ja toivoi, että olisi voinut halata Murielia, "pidä huolta itsestäsi ja Pikkuloisesta." Puhelun katkettua hän sysäsi puhelimen huolimattomasti tyynyjen sekaan ja silitti paitansa alla kehräävää Leelaa.
"Muriel", Tempest selitti Tiarnanille.
"Halusin varmistaa, että tämä ei ole kaikki unta."

"Olisitte hyvin voineet jatka juttuanne", Tiarnan hymähti. Hän työnsi kissoja varten raolleen jätettyä ovea auki niin, että mahtui itse sisään ja asteli sängyn luo.
Varmistaa, ettei kaikki ollut unta.
Ajatus täytti hänet sietämättömällä hellyydellä, joka sai hänet istahtamaan sängyn laidalle ja painamaan hellän suudelman Tempestin huulille.
"Ei, minäkin voin vakuuttaa, ettei tämä ole unta", hän totesi, pyyhkäisten vaaleita hiuksia naisen korvan taakse.
"Mitä sisarellesi kuuluu?"

Perhoset kutittivat vatsassa, kun Tempest vastasi suudelmaan ja kosketti Tiarnanin poskea.
"Kuinka voisit, kun sinä tunnut sadulta?" hän vetosi tutkien miehen myrskynharmaita silmiä. Hänen elämänsä oli tuntunut epätodelliselta siitä saakka, kun Tiarnan oli kutsunut hänet ylös painajaismaisten kuvausten jälkeen.
"Toivon, että hyvää. Muriel ainakin vakuuttaa voivansa hyvin. Hän ja lapsi molemmat."

Tiarnan tajusi tehneensä pahan virheen.
Nyt, kun hän oli antanut itsensä istahtaa sängylle ja suudella Tempestiä, oli hirvittävän vaikeaa perustella itselle, minkä vuoksi olisi noustava hakemaan aamiaistarjotinta.
Vanha, hölmö mies.
"Ehkä se ei tosiaan toimisi", hän naurahti, jääden silittämään Tempestin vaaleita hiuksia. Leela määkäisi mustasukkaisena paidan alla.
"Se on hyvä kuulla. Haluaisitko käydä Hexhamissa paluumatkalla?"

Tempest nojasi päänsä hetkeksi miehen olkapäähän ja kosketti vatsaansa, jonka pohjaa nipisti niin, että huone tuntui keinahtavan.
"Se olisi ihanaa", hän vastasi ja silitti hajamielisesti Tiarnanin reittä. Oli varmastikin tekopyhää huolehtia perheestään, kun oli ollut jättää kaikki vailla hyvästejä tai selitystä, mutta hän halusi silti nähdä omin silmin, että Muriel oli kunnossa.
"Milloin sinä haluat palata etelään? Odotetaanko sinua töihin?"

"Siinä tapauksessa me menemme", Tiarnan lupasi, ja antoi periksi halulleen käydä takaisin selälleen vuoteelle ja ojentaa kutsuvasti kättään, houkutellen Tempestiä kainaloonsa.
Ulkonahan oli kammottava sadepäivä, joten ei olisi vielä mikään kiire yhtään minnekään.
"Minulla ei ole mitään velvoitteita palata tiettyyn aikaan, joten voimme hyvin viipyä matkallamme niin pitkään, kuin tuntuu hyvältä."
Helen soittaisi, jos jokin vaatisi ehdottomasti hänen huomiotaan.

Vastustamaton lämpö läikähti hänen sisällään, kun Tiarnan kutsui häntä, ja Tempest asettui miehen kylkeen, nojaten päänsä rintakehään. Hän kallisti päätään ja painoi suudelman miehen leukaperälle, sitten toisen kaulalle.
Mikä ihastuttava sadepäivä.
"Oletko lahjonut kissat hiljaisiksi jostain muustakin?" hän kysyi ja kuunteli tuttua sydämen sykettä.

Sadepäivän aurinko yritti kurkistaa pilviverhon lomasta.
Ehkä heidän pitäisi pitää virallisia sadepäiviä useamminkin, senkin jälkeen, kun olisivat palanneet Lontooseen. Hän ei edes muistanut, milloin he olivat tehneet niin viimeksi.
Oli ollut olevinaan liian kiire.
Tiarnan halasi Tempestin kylkeensä ja sai Leelan määkäisemään loukkaantuneena.
"Meillä saattoi olla pieniä erimielisyyksiä arkirutiineista, mutta siitä selvisin vähemmällä lahjonnalla."

Tempest hymyili ja hieraisi ohimoaan mietteliäänä miehen paitaa vasten. Sitten hän kohotti päätään ja kiipesi vatsalleen Tiarnanin päälle, laskien päänsä tämän hartialle.
"Oliko suunnitelmissasi lukea tämä päivä? Onko sinulla tarinaa mielessä?" hän kysyi ja silitti mietteliäin sormin tummia hiuksia.

Tiarnan kietoi kätensä hellästi Tempestin ympärille ja halasi naisen rintaansa vasten.
"Se taitaa kuulua sadepäivän ohjelmaan", hän myönsi, silitellen toisella kädellään Tempestin selkää. Se, että tämä oli pukeutunut hänen vanhaan t-paitaansa, jaksoi yhä edelleen hurmata hänet.
"Minulla olisi kesken F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsby."
Hän painoi kevyen suudelman vaaleiden hiusten joukkoon.

"Se on jumalainen klassikko", Tempest myönsi ja kosketti nenänpäällään Tiarnanin kaulaa. Oli melkein haikeaa, ettei sade oikeasti rummuttanut ikkunoita ja kattoa, ryöpynnyt alas räystäistä.
"Ehkä voisit lukea ääneen kappaleen tai kaksi", hän vetosi. Tiarnanin ääni tuntui saavan minkä tahansa tarinan heräämään henkiin.

"Niitä kirjoja, jotka luen mielelläni uudelleen muutaman vuoden välein."
Oli sääli, ettei hänellä riittänyt aikaa lukea läheskään niin usein, kuin hän olisi halunnut. Jotkin kirjat vain olivat sellaisia, raottivat joka lukukerralla jotakin uutta sisällöstään.
"Pitäisitkö siitä?" Tiarnan kysyi, juoksuttaen sormet läpi Tempestin hiuksista.
"Tahtoisitko myös aamupalaa?"

"Totta kai pitäisin", Tempest vastasi hyrähdys naurua äänessään. Hän rakasti kuunnella Tiarnanin ääntä, miten monet kasvot se saattoi saada. Hän rakasti myös mahdollisuutta vain käpertyä miehen syliin, vailla kiirettä tai odotuksia.
"En ole oikein nälkäinen", hän sanoi empien, "mutta se olisi varmasti herkullista. Haluaisitko, että käyn hakemassa?"

Tiarnanista tuntui, että Tempest oli syönyt tuskin muruakaan sen jälkeen, kun oli palannut kotiin sairaalasta.
Hän ei kuitenkaan antanut huolen näkyä kasvoillaan, vaan silitteli hellästi naisen selkää, kuin olisi samalla pyyhkinyt synkkiä ajatuksia mielestään.
"Voimme hyvin syödä myöhemminkin, hedelmäsalaatti pärjää kyllä", hän vastasi, kohottautuen painamaan suukon Tempestin otsalle.
"Mutta kirja minun on kaivettava laukusta."

Tiarnan oli nähnyt vaivaa tehdäkseen heille aamiaista – mitä kultainen mies ei tekisi? Olisi tylyä kieltäytyä siitä, oli nälkä tai ei.
"Mitä jos minä haen aamiaisen ja vien nämä taivaallisen kauniit kukat maljakkoon, ja sinä kaivat kirjan", Tempest ehdotti ja nousi istumaan Tiarnanin päälle, kädet miehen rintakehään tuettuina.
Paidan sisästä häädöt saanut Leela oli leppynyt ja puski emäntänsä jalkaa kehräten, pieni pää kumeasti muksahdellen. Tempest silitti sen selkää hellästi, kumartui painamaan suudelman Tiarnanin huulille ja kiipesi sitten miehen päältä, kadoten kukkakimpun kanssa keittiöön.

Tiarnan kohotti kätensä sipaisemaan Tempestin pisamaista poskea, tarkastellen kultaisia silmiä.
Yhä edelleen hän toisinaan häkeltyi siitä, että nainen todella oli siinä. Hänen sielunsa kumppani, jonka hän oli löytänyt täysin sattumalta - jos maailmassa oli olemassa todellisia sattumia.
Ehkä universumi oli tehnyt hiljaisia järjestelyjään vaivihkaa, jotta heidän tiensä kohtaisivat.
"Se kuulostaa erittäin hyvältä ajatukselta", hän vakuutti ja kohottautui hamuamaan suudelmaa naisen huulilta ennen kuin tämä nousi ja suuntasi keittiöön, kissat airueena kannoillaan.
Tiarnan unohtui hetkeksi ajatuksiinsa ennen kuin nousi ja etsi kuluneen, sinikantisen kirjan laukustaan ennen kuin asettui takaisin vuoteeseen.

Hempeät, kesästä sävyillään muistuttavat pionit asettuivat kauniisti maljakkoon, ja Tempest hautasi hetkeksi nenänsä niiden joukkoon, ennen kuin kasasi Tiarnanin valmistaman aamiaistarjottimen syliinsä ja kantoi sen keskittyneesti makuuhuoneeseen. Hän oli vaikuttunut laskiessaan sen sängyn laidalle ja kiivetessään Tiarnanin viereen, sillä ei ollut edes läikyttänyt juomia. Se oli saavutus, sillä hänen käsivartensa tuntuivat menettäneen sen vähänkin voiman, mitä niissä oli joskus ollut.
"Olet aivan uskomattoman kultainen", Tempest vetosi ja silitti hellästi tummia hiuksia, ojentaen Tiarnanille sitten teekuppia ja lautasta.

Tempestin palatessa Tiarnan laski kirjan kädestään yöpöydälle ja esti viime hetkessä itseään nousemasta ylös ja ottamasta aamiaistarjotinta naisen käsistä.
Oli vaikea olla holhoamatta, mutta hän tekisi parhaansa. Ainakin asioissa, joissa ei ollut läsnä todellista vaaraa.
Hän sipaisi takaisin sänkyyn loikkaavan Leelan selkää ja otti vastaan teekupin ja lautasen.
"Hedelmät ovat niin tuoreita kuin ne vain täällä voivat olla", hän vastasi hieman pahoittelevasti naurahtaen.
Kun asui pohjoisella saarella, oli totuttava siihen, etteivät valikoimat olleet aivan yhtä laajat kuin Lontoon keskustassa.

"Ne ovat ihania", Tempest vakuutti ja maistoi omasta kulhostaan. Ne todella olivat, vaikka hänen ruokahalunsa loistikin poissaolollaan.
"Samoin ovat nämä kaikki kukat. En tiedä, miten olet...", hän pudisti epäuskoisena päätään ja hieraisi kivistävää käsivarttaan. Kukkia tulviva mökki oli kuin suoraan sadusta.

Tiarnan naurahti ja tuki teekupin toiseen käteensä, kohottaen toisen hipaisemaan Tempestin hiuksia.
"Halusin, ettei taika katoaisi vielä aamullakaan, vaikka saduissa niin taitaa usein käydäkin."
Jos kosinta olisi mennyt täysin pieleen, joukko Port Nessin asukkaita olisi herännyt aamulla kukkakuriirin käyntiin.

Tempest katsoi Tiarnania hymyillen, kultaiset silmät lämpimästi siristyen.
”Koko elämä sinun kanssasi tuntuu sadulta”, hän huomautti ja kosketti miehen polvea. Vielä kahden vuoden jälkeenkään ei ollut tuntua todelliselta, että hän sai herätä aamuisin Tiarnanin vierestä.
Hänen 13-vuotiansa itsensä oli mennä häkellyksestä sekaisin.
”Jo sinun läsnäolosi varmistaa, ettei taika katoa.”

Tiarnan pudisti hieman päätään ja pyyhkäisi sormensa läpi Tempestin hiuksista.
"Saat minut melkein hämmentymään", hän naurahti, ja kumartui painamaan suukon naisen ohimolle.
Elämä ei aina tuntunut sadulta, ja varsinkin viime viikot se oli tuntunut olevan jotakin aivan päinvastaista. Mutta kukkien täyttämässä mökissä oli helppo uskoa, että kaikki tulisi vielä olemaan hyvin.
"Taisit toivoa minun lukevan ääneen?" hän kysyi, antaen vapaan kätensä valua naisen niskalle.

Tempest siemaisi teetä ja hymyili Tiarnanille, koskettaen vapaalla kädellään miehen rintaa.
"Se kuulostaa reilulta, sillä sinä häkellytät minut aina perinpohjaisesti", hän vastasi ja nyökkäsi.
"Jos olisit niin kultainen."

Tiarnan painoi uuden suukon Tempestin ohimolle ja otti kulauksen teestään ennen kuin laski kupin pöydälle, vaihtaen sen kirjaan, jonka sinisestä kannesta surumielinen silmäpari katseli loistavien valojen yllä leijuen.
Hän nojasi selkänsä vasten sängyn selkänojaa ja oikaisi jalkansa, ristien nilkat.
Kirjanmerkkinä oli valokuva Tempestistä, arkinen hetki, jossa kissat kiipeilivät naisen yllä tämän keskittyessä kirjan sivuihin. Hän käytti mielellään valokuvia kirjanmerkkeinä, ne muistuttivat rakkaista arjen keskellä.
Myrskynharmaat silmät vilkaisivat Tempestiä ennen kuin Tiarnan ojensi kättään, kutsuen naista kainaloonsa.

Tempest käpertyi Tiarnanin viereen, halaten käsivartensa miehen rintakehän ympärille ja hakien päälleen paikan hartialta, missä saattoi hipaista huulillaan kaulansyrjää.
Hänen kuvansa kirjanmerkkinä sai häkellyttävän, liikuttuneen lämmön melkein vihlaisemaan. Voi taivas, miten saattoi rakastaa niin, että sattui?
Romana kiipesi hänen lonkkansa päälle, ja Leela etsi paikan Tiarnanin vatsan päältä, mistä hivuttautui vaivihkaa lähemmäs miehen kasvoja.

Tiarnan asetti kirjanmerkin hellästi viimeisten sivujen lomaan ja etsi katseellaan oikean kohdan tekstin virrasta. Hän vilkaisi Tempestiin ja painoi suudelman naisen otsalle, ennen kuin haki kirjalleen paremman asennon ja alkoi lukea tekstiä ääneen.
"Gatsby ei ollut hetkeksikään irrottanut katsettaan Daisysta ja luulen hänen arvioineen uudelleen koko talonsa sen mukaan, mitä tämän suloiset silmät siitä sanoivat. Joskus hän myös katseli sumuisin katsein omaisuuttaan, niin kuin tämän naisen todellinen ja ällistyttävä läsnäolo olisi tehnyt kaiken epätodelliseksi..."
Juuri sillä hetkellä hänen oli hyvin helppo samaistua sanoihin.

Miten ihanalta Tiarnanin ääni kuulosti. Tempest antoi silmiensä painua kiinni, ja miehen ääni kuljetti hänet kauas pois. Se maalasi hänen eteensä menneiden vuosikymmenien New Yorkin, Gatsbyn talon, tavan, jolla mies katsoi Daisyään.
Hän silitti hajamielisin sormenpäin miehen rintaa, ennen kuin Leela työntyi hänen kätensä alle, vajosi vatsalleen Tiarnanin rintakehän päälle ja leipoi sitä hellävaraisesti etutassujen kynsillä. Vihreät silmät siristyivät tyytyväisiksi viiruiksi silityksestä ja se kehräsi katuporan lailla jyristen.

Pitkästä aikaa Tiarnan tunsi olonsa todella rennoksi.
Saarella keskellä ei mitään, oli helppo unohtaa laumoina seuraavat paparazzit, haastattelupyynnöt, kaikki se Hollywoodiin liittyvä säihke, joka juuri nyt, pienessä makuuhuoneessa tutun kellon raksuttaessa kovaäänisesti olohuoneessa, tuntui vain kaukaiselta unelta.
Ehkä hän ei ollut koskaan lähtenytkään. Ehkä hän oli jäänyt tänne, elämään vaatimatonta elämää.
Tempest hänen vierellään todisti toisin, hän oli lähtenyt ja tavannut tämän hämmästyttävän olennon.
Hän havahtui 20-luvulta takaisin nykyhetkeen vasta, kun Leela kurkotti tassuaan suoraan hänen naamalleen.

Kun tarina lakkasi, Tempest avasi silmänsä ja hymyili röyhkeälle kissalle kullanväriset silmät siristyen. Hän kosketti sormenpäällään kissan suklaanruskeaa nenää ja hipaisi sitten huulillaan Tiarnanin kaulaa.
”Kiitos”, hän vetosi pehmeästi. Oli ihanaa kuunnella, kuinka Tiarnan luki. Oli ihanaa saada unohtua toiseen maailmaan, miehen lämpimään syliin käpertyneenä.
”Olisipa sadepäiviä useammin.”

"... Oletan, että tuo oli vieno ilmaisu siitä, että alkaa riittää", Tiarnan naurahti ja sipaisi Leelan silkkistä korvantaustaa ennen kuin palautti kirjanmerkin hellästi paikoilleen. Hän kurotti laskemaan kirjan takaisin yöpöydälle ja käänsi sitten katseensa paremmin Tempestiin.
"Onneksi niitä on nyt helppo järjestää", hän totesi ja kosketti huulillaan Tempestin otsaa.
"Ei ole enää jatkuva kiire."

Se oli totta. Tempest tunsi syyllisyyden vihlaisun siitä huolimatta, että oli hyvin onnellinen saadessaan olla Tiarnanin sylissä vailla aikataulun paineita. Ellei hän olisi ollut niin uskomattoman typerä, itsekäs ja vastuuton, Tiarnan olisi kotona, uransa parissa, parrasvaloissa, tekemässä rakastamaansa työtä.
Ei hänen lapsenvahtinaan.
Hän nojasi päänsä paremmin miehen hartiaan.
”On vain sääli, ettei oikeasti sada.”

"Niin on", Tiarnan myönsi ja katsahti kohti ikkunaa.
"Mutta en usko, että joudumme suremaan sitä kovinkaan montaa päivää putkeen."
Ehkä oli väärin olla pahoillaan asiasta, asuivathan he kuitenkin Iso-Britanniassa, joka taisi olla varsin kuuluisa sateisesta säästään.
Ehkä se annettaisiin heille anteeksi.
Hän halasi Tempestin paremmin kylkeään vasten.
"Väsyttääkö sinua?"

"Ei", Tempest vakuutti optimismin voimalla. Hän tunsi olevansa väsynyt koko ajan, mutta toivoi tahdonvoiman riittävän tunteesta eroon pyristelyyn.
"Olen vain onnellinen tässä, sinun kanssasi", hän lisäsi kallistaen päätään ja painoi suudelman miehen poskelle.
Ja niin kovin pahoillani kaikesta.

Tiarnan vei toisen kätensä silittämään unisesti kehräävän Leelan selkää.
"Kissojen mielestä taitaisi olla oikein hyvä hetki päivätorkuille", hän totesi hymähtäen.
Toisaalta, koskapas kissojen mielestä hetki ei olisi ollut otollinen torkuille. Ruoka-aikoja ja satunnaisia hepulikohtauksia lukuun ottamatta.
"Otitko sinä mukaan luettavaa?"

"Totta kai", Tempest vastasi ja tunsi hermostuneen kosketuksen vatsassaan ajatellessaan kirjoittamista. Ehkä hän ei kirjoittaisi hetkeen, ehkä Awakening vain ei jatkuisi aikataulun mukaan.
"Useamman Cornelia Funken teoksen, Humisevan harjun ja Austenin tuotannon." Jos lukeminen loppuisi kesken, ehkä hän löytäisi kirjakaupan jostain tai voisi lainata muutaman romaanin naapurustosta.
Tempest hipaisi Tiarnanin käsivartta ja nousi sitten hakemaan laukustaan Rosvoruhtinaan.
"Oletko lukenut tämän?"

"Riittävätköhän kirjat?" Tiarnan hymähti pehmeästi ja hipaisi huulillaan Tempestin otsaa.
"Jos vaikka tulee useampi sadepäivä."
Hän oli pakannut mukaansa elektronisen lukulaitteen, siitä huolimatta, että käytti sitä varsin harvoin. Olihan se kätevä, pieneen laitteeseen mahtui valtava määrä lukemista, mutta silti nostalgiankaipuu sai hänet kaivamaan fyysiset romaanit esiin yhä uudelleen.
Hän seurasi katseellaan, kuinka Tempest haki kirjan, ja ojensi kättään kutsuen naista takaisin kainaloonsa.
"Ei, en voi sanoa lukeneeni. Ehkä tahtoisit lukea sitä minulle ääneen?"

Tempest vajosi Tiarnanin kylkeen ja nojasi päänsä miehen olkapäälle.
”Sinä olet siinä niin paljon parempi”, hän vetosi häivähdys hymyä äänessään ja silitti miehen rintakehää hellästi. Toinen käsi siveli arvostaen kirjan hämyistä, sinisävyistä Venetsian yötä kuvaavaa kantta.
”Otitko sinä paljon kirjoja mukaan?"

Tiarnan naurahti hiljaa ja hautasi nenänsä Tempestin hiusten joukkoon.
"Mutta sinulla on hyvin ihastuttava ääni", hän vakuutti, juoksuttaen sormiaan rennosti naisen kyljellä.
Romana oli tasapainotellut itsensä kapeaan tilaan sängynpäädyn päällä, ja lieni ainoastaan ajan kysymys, milloin se kellahtaisi alas.
"Vain pari. Stornowayssa on miellyttävä pieni kirjakauppa, joten ajattelin, että voisimme kenties tehdä päiväretken kaupunkiin siinä vaiheessa, kun lukemisesta alkaa tulla pulaa."

Tempest painoi nenänsä Tiarnanin paitaa vasten ja hengitti miehen tuoksua, perhoset vatsanpohjaa hellästi kutittaen.
"Sinä toivoton imartelija", hän vastasi ja kurottui painamaan suudelman jylhälle poskipäälle, ennen kuin avasi kirjan ja katsahti Tiarnania vielä skeptisesti silmäkulmastaan. Sitten hän kiepahti niin, että saattoi nojata päänsä miehen vatsalle ja lähti sitten lukemaan.
Muutaman virkkeen jälkeen hän eli tarinaa. Seurasi lasten matkaa Venetsiassa, salattua elämää unohdetussa elokuvateatterissa, tähtiesiripun suojissa.

"Minä puhun aina totta", Tiarnan vakuutti hymähtäen.
Hänkin etsi hyvän asennon, risti nilkkansa peiton alla ja taittoi toista kättään niin, että saattoi rapsuttaa tyynylleen kivunnutta Leelaa korvan takaa. Toinen käsi haki paikkansa Tempestin hiuksilta, unohtuen silittelemään niitä rentoutuneen hajamielisesti.
Ei mennyt pitkään, kun hän jo sulki silmänsä ja keskittyi ainoastaan naisen ääneen, joka maalasi seikkailua hänen silmiensä eteen.

Usein Tempest toivoi, että tarina olisi ollut totta. Että lapset olisivat saaneet pitää taianomaisen elämänsä pienenä perheenä hylätyssä elokuvateatterissa. Että Rosvoruhtinas olisi ollut todellinen. Että todellinen maailma ei olisi särkenyt illuusiota.
Hän painoi kirjan kiinni ja halasi sen hetkeksi syliinsä, ennen kuin käänsi päänsä Tiarnania kohti ja tutki hetken miehen kasvoja.
"Olen ikävöinyt sadepäiviä", hän totesi ja silitti sormenpäillään poskipään linjaa, ennen kuin upotti ne tummiin hiuksiin.

Vei hetken, ennen kuin Tiarnan tajusi Tempestin lopettaneen lukemisen. Kuvat haihtuivat verkkokalvoilta, kun hän räpytteli silmänsä auki ja käänsi katseensa naiseen.
"Niin minäkin", hän myönsi, sipaisten vaaleita hiuksia hellästi sormenpäillään.

Tempest kohottautui istumaan ja tutki harmaita silmiä sukiessaan hellin sormin tummia, hopean raidoittamia hiuksia.
Sitten hän kumartui ja painoi suudelman Tiarnanin huulille. Kihloissa välähti hänen mielessään yhtä epätodellisen ja unenomaisena kuin edellisenä iltana, auringonlaskun kullanpunaisessa valossa.
"Olen ikävöinyt myös sinua."

Leela määkäisi hiljaa, kun Tiarnan siirsi kätensä pois sen niskalta nostaakseen sen pisamaiselle poskelle.
"Tässä minä olen", hän vakuutti pehmeästi, hakien kultaisten silmien katsetta.
Vaikka viime viikot - ehkä jo pidempäänkin - he tuntuivat olleen erossa toisistaan, kuin kahdessa eri maailmassa.
"Ja sinäkin olet vihdoin siinä."
Hän antoi toisen kätensä upota vaaleiden hiusten joukkoon.

Helmisormuksen ajattelu sai vatsanpohjan nipistämään. Pelkällä Tiarnanin läsnäololla oli samanlainen vaikutus.
Tempest nojautui lähemmäs ja painoi uuden suudelman miehen huulille, ennen kuin hipoi huulillaan tämän poskipäätä, leukalinjaa ja kaulansyrjää, hengittäen syvään tuttua tuoksua. Haikeus vihloi hänen sydäntään. Typerys.
"Haluan olla tässä", hän vastasi hiljaa ja painoi suudelman Tiarnanin kaulalle.

Kuului närkästynyt määkäisy, kun Tiarnan siirsi jalkaansa ja oli siinä samalla hyvin lähellä potkaista Romana-parkaa, joka oli ehtinyt siirtyä sängynpäädystä jalkopäähän. Nyt loukkaantunut kissa pinkaisi parantelemaan loukattua sieluaan sängyn alle.
Tiarnanin huomio oli kuitenkin kääntynyt Tempestiin, toinen käsi vaelsi hitaasti tämän vyötäisille.
"Hyvä niin..."

Vatsanpohjaa nipisti uudelleen, sähkö väreili iholla ja Tempest painautui lähemmäs miehen kylkeä. Oli epätodellisen ihanaa saada unohtua Tiarnanin syleilyyn vailla kiirettä, vailla aikatauluja ja paineita. Hän saattoi jopa työntää pois muiston sanoista, jotka olivat murentaneet hänen itseluottamuksensa. Tiarnan rakasti häntä ja halusi viettää elämänsä hänen kanssaan.
Hän oli tarpeeksi.
"Rakastan sinua", Tempest sanoi hamutessaan hellästi miehen kaulaa.

Tiarnan hymyili ja painoi hellän suudelman Tempestin hiusten joukkoon.
"Minäkin rakastan sinua", hän vastasi käheästi ja kietoi käsiään hennon vartalon ympärille, vetäen tätä paremmin päälleen.
"Epäilen, että sanat eivät riitä kuvaamaan sitä, kuinka paljon."
Eivät ainakaan hänen sanansa. Tempest oli heistä se, joka kykeni maalaamaan sanoillaan kokonaisia maailmoja. Hänelle jäivät ainoastaan teot, kukat, joilla täyttää mökki.

Tempest asettui hajareisin Tiarnanin päälle ja työnsi vaaleita, pehmeitä suortuvia korviensa taakse. Hän nojautui eteenpäin painamaan uuden suudelman miehen huulille.
"Toivoisin, että voisin jotenkin kertoa sinulle, kuinka paljon merkitset minulle", hän vetosi neuvottomana tutkiessaan harmaita silmiä.
"Mutta sanat eivät riitä." Sanat eivät riittäneet, kun hän oli ollut lähteä vailla edes hyvästejä.

"Sanat eivät tosiaan riitä", Tiarnan myönsi ja antoi sormiensa vaeltaa Tempestin selälle ja siitä vyötärölle, pujahtaa kiireettömästi hänen vanhan paitansa alle.
Se näytti niin paljon hurmaavammalta Tempestin yllä.
Hän kohotti ylävartaloaan hamuamaan suudelmaa naisen huulilta.
"Mutta ehkä se ei haittaa."

Tiarnan sai yhä edelleen häkeltyneet perhoset lepattamaan hänen sisällään, eikä Tempest voinut olla hymyilemättä suudelmaa vasten. Hän silitti miehen rintakehää, ennen kuin liu'utti kätensä tummiin hiuksiin ja tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä, kun tunsi kosketuksen paidan alla. Se tuntui saavan ihon polttelemaan.
Miten hän oli ikävöinyt miestä.
Tempest kallisti päätään ja painoi suudelman Tiarnanin kaulansyrjälle, hengittäen syvään ihon tuoksua.

Tempest ei kavahtanut hänen kosketustaan.
Jokainen kerta, jona niin ei käynyt, sai Tiarnanin uskomaan taas hieman lujemmin, että kaikki tulisi olemaan vielä hyvin. Että jonakin päivänä pelko siitä, että jotain pahaa saattaisi tapahtua, katoaisi kokonaan.
Hän tunsi olonsa melkein malttamattomaksi, kun käänsi hellästi asetelman ympäri ja nojautui Tempestin ylle, painaen omat huulensa vuorostaan hamuamaan naisen kaulaa.

Huone keinahti selvästi, kun perhoset törmäilivät häkellyksestä toisiinsa ja syke sekosi rytmissään. Tiarnan oli hänen yllään, eikä Tempest voinut kuin sulkea silmänsä, kun tähtitaivas syttyi pyörteillen pimeyteen. Huulten kosketus viipyi sähkönä iholla, ja Tempest punoi sormensa hopean kirjomiin hiuksiin. Se ei estänyt maailmaa keinumasta hänen ympärillään.
Tiarnanille hän oli tarpeeksi.

Tiarnan kohottautui hetkeksi kämmentensä varaan tutkiakseen Tempestin kasvoja katseellaan, melkein kuin olisi nähnyt ne nyt ensimmäistä kertaa. Seurasi hetken pisamien muodostamia kuvioita ennen kuin kumartui painamaan suudelman kummallekin poskelle ja lopuksi huulille.
"Olet niin uskomattoman kaunis", hän henkäisi, juoksuttaen sormensa paidan helman alla ylemmäs. Hän hiveli kylkien lämmintä ihoa hetken ennen kuin alkoi ujuttaa paitaa pois naisen yltä.

Tempest pohti, tottuisiko koskaan siihen, että Tiarnan todella oli siinä, todella rakasti häntä ja halusi hänet – halusi viettää elämänsä hänen kanssaan. Hänen sydämensä tuskin lakkaisi koskaan sekoamasta askelissaan miehen kosketuksesta.
Hän kohotti itseään auttaen paidan riisumisessa. Kylmä ei voinut koskettaa häntä nyt. Tempest tutki miehen kasvoja sanattoman häkellyksen vallassa, jota kohteliaisuus kasvatti entisestään, ja kurottui painamaan suudelman Tiarnanin suupieleen.

Tällä kertaa paita ei haudannut alleen yhtään kissaa, mutta kyse taisi olla silkasta onnenkantamoisesta eikä niinkään puhtaasta yrityksestä, sillä Tiarnan oli huomannut menettävänsä loogisen ajattelukykynsä huolestuttavalla tavalla aina Tempestin läsnäollessa.
Hän sipaisi pisamaista poskipäätä peukalollaan ja painoi suudelman ensin naisen huulille, siirtyen siitä poskipäälle ja hitaasti pitkin leuan linjaa kaulalle.
Toisinaan hän toivoi, että olisi voinut keskittyä ainoastaan Tempestin huomioimiseen, mutta ne yritykset eivät olleet aiemminkaan päättyneet hyvin.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1518
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   Ma Toukokuu 07, 2018 6:51 pm

Sydän lepatti kiivaana kylkiluita vasten, ja Tempest antoi silmiensä viipyä kiinni, kun kosketus sytytti aina vain uusia tähtikuvioita pimeyteen, sai tähtipölyn pyörteilemään niiden ympärillä taivaallisissa väreissä.
Sormenpäät siirtyivät hiuksista niskalle ja sitten hartioiden yli kyljille, ujuttautuivat paidan alle koskettamaan miehen paljasta ihoa. Hän tunsi humaltuvansa yhä uudelleen todellisuudesta, jossa Tiarnan oli siinä, jossa hän oli tarpeeksi.

Tiarnan hipoi kaulan ihoa huulillaan, hipaisi sitä jopa kevyesti hampaillaan, haluamatta satuttaa tai jättää herkälle iholle mustelmia. Vielä kun hän tajusi olla riittävän huomaavainen. Hän ei voinut täysin luottaa itseensä, ei niin pitkän erossaolon jälkeen.
Hän kohottautui hetkeksi polviensa varaan ja ujutti omankin paitansa pois, viskasi sen välinpitämättömästi Tempestin paidan seuraksi lattialle, ennen kuin kumartui takaisin hamuamaan naisen huulia.

Oli melkein yhtä epätodellista kuin auringonlaskussa tapahtunut kosinta, että he saattoivat olla tässä, että hän saattoi kuljettaa sormenpäitään miehen paljaalla iholla eikä varjo hiipinyt hänen mieleensä.
Tempest kiersi kätensä miehen niskalle vastatessaan suudelmaan ja antoi niiden sitten valua alas selkää ja kylkiä, piirtää lämpimään ihoon kuvioita, ennen kuin ne pysähtyivät housujen reunalle.

Jompikumpi kissoista määkäisi ja puski päätään vasten Tiarnanin jalkaa, mutta juuri nyt sillä ei ollut väliä.
Selällä ja kyljillä vaeltavat kädet lähettivät kylmiä väreitä juoksemaan iholle ja saivat olon melkein kärsimättömäksi.
Mutta hänellä ei ollut halua tai oikeutta kiirehtiä, ei juuri nyt.
Sen sijaan hän hamusi Tempestin huulilta syvempää suudelmaa.
Ehkä he voisivat vain unohtua tähän pieneen mökkiin?

Perhoset kutittivat hänen vatsanpohjassaan, ja Tempest huomasi unohtuvansa suudelmaan ja miehen kosketuksen herättämään tähtipölyn pyörteeseen.
Hän saattoi kuvitella sateen rummuttamaan mökin kattoa ja ikkunoita. Toinen kissoista määkäisi hänen päänsä vierellä ja hetkeksi Tempest ojensi kätensä silittämään sitä rauhoittaen, ennen kuin se liukui uudelleen alas Tiarnanin kylkeä. Sormet siirtyivät varovaisina avaamaan miehen housuja.

Ilmeisesti Romana oli saanut loukatun sielunsa parannettua ja kivunnut Tempestin tyynylle.
Se ei selvästikään ollut samaa mieltä siitä, kuinka sadepäivä tulisi käyttää parhaalla mahdollisella tavalla..
Tiarnan nojautui hetkeksi ainoastaan toisen kätensä varaan sipaistakseen kilpikonnakuvioista turkkia lepytelläkseen kissaa ennen kuin se keksisi loikata hänen selkänsä päälle.
"Ajat minut vielä hulluksi", hän murahti, kumartaen päänsä hamutakseen Tempestin korvaa.

Iho poltti kuumana ja vatsanpohjaa nipisti niin, että huone keinahti. Tempestin oli vaikeaa estää hengitystään takeltelemasta, sillä Tiarnanin kosketus sai hänen ajatuksensa sumenemaan.
"Niin sinäkin minut", hän vastasi ja sykkeen levitessä levottomana lepatuksena koko kehoon lähti hivuttamaan housuja pois miehen jalasta.

Tiarnan antoi sormiensa upota hetkeksi Tempestin hiusten joukkoon ennen kuin kohotti vartaloaan niin, että saattoi potkia housunsa mytyksi sängynpäätyyn - ja ilmeisesti suoraan Leelan niskaan, kiukkuisesta mäkätyksestä päätellen.
"En taida olla siitä pahoillani", hän myönsi käheästi kun hamusi Tempestin huulilta suudelmaa ennen kuin alkoi ujuttaa alushousuja pois tämän yltä.

Huone keinahti selvemmin, ja Tempest sulki hetkeksi silmänsä, kun sydän tuntui hakkaavan kylkiluita vasten. Kuumuus poltti ihon alla, sähkö virtasi suonissa. Hän vastasi suudelmaan ja puristi hetkeksi peittoa käsiinsä, kun viimeinenkin vaatekappale lähti heidän välistään.
Tempest kohtasi Tiarnanin katseen, punoi sormensa tummiin hiuksiin ja kohotti päätään voidakseen pyytää suudelmaa.

Tiarnan tutki kultaisia silmiä katseellaan varmistaakseen, että kaikki oli hyvin, ettei niiden taakse kätkeytynyt varjojen tuomaa ahdistusta.
Hän kohotti toisen kätensä pyyhkäisemään vaalean suortuvan pois Tempestin otsalta ennen kuin vastasi suudelmaan.
"Kaikki hyvin?" hän kuiskasi käheästi.

Tempest antoi käsiensä valua hiuksista miehen kyljille.
"Kaikki hyvin", hän kuiskasi takaisin, hengitys takellellen ja tunsi sähkön väreilevän pökerryttävänä ihollaan. Paremmin kuin hyvin.
Hän kiersi jalkojaan kevyesti miehen ympärille ja kohotti päätään uuteen suudelmaan. Hän oli varma, että huone aaltoili heidän allaan.

Ehkä ikkunan takana oli todella alkanut sataa? Lasia vasten ropisevat pisarat sulkisivat heidät omaan maailmaansa, suojaan kaikelta muulta.
Tiarnan juoksutti sormiaan Tempestin reidellä ja painoi nälkäisen suudelman tämän huulille.
Painautuessaan lähemmäs hän oli varma, että saattoi nähdä vilauksen Tempestin tähtitaivaasta.

Varjo oli poissa. Hänen maailmansa oli täynnä taikaa, tähtipölyä ja taivaallista väriä. Ja Tiarnanin kosketus ja läheisyys tuntuivat räjäyttävän hänen tajuntansa. Ajatukset sumenivat, Tempest hukkui tähtiin.
Hän henkäisi hiljaa ja antoi päänsä kallistua taakse, kun koko maailma syöksyi liikkeeseen. Hän rakasti Tiarnania, rakasti niin valtavasti.

Hetkeksi Tiarnan saattoi unohtaa pelon, joka oli vaaninut hänenkin kannoillaan jo pitkään, ja keskittyä ainoastaan Tempestiin, pyyhkiä sormensa läpi naisen hiuksista, suudella tämän huulia ja lämmintä, pisamaista ihoa.
Ilman pelkoa siitä, että varoittamatta hyökkäävät varjot repäisisivät heidät erilleen.
Hän tunsi olonsa aivan käsittämättömän onnelliseksi, kun lopulta nojasi päänsä kevyesti vasten hentoa hartiaa, hipaisten sitä huulillaan melkein hämmentyneesti.
He menisivät naimisiin. Tempest oli sanonut kyllä.
"Olet uskomattomin olento, jonka olen koskaan tavannut..." hän mutisi hiljaa, hengästyneenä.

Todellisuus hiipi takaisin pehmeästi, häivytti tähtipölyn pyörteet ja sai kieppuvan ja pyörivän maailman asettumaan takaisin lapsuudenkodin pieneen makuuhuoneeseen, jonka sänky aaltoili vain hienovaraisesti heijaten.
Ja Tiarnan oli siinä.
Tempest silitti miehen niskaa ja kurottui koskettamaan poskea huulillaan. Iho hohkasi kuumuutta ja sai muutaman, vaalean hiussuortuvan takertumaan kiinni niskaan. Hengitys tuntui takeltelevan edelleen.
”Rakastan sinua”, hän kuiskasi takaisin, ääni käheämmäksi käyneenä, kuumeinen, tokkurainen hehku kultaisissa silmissä viipyen.

Tiarnan hamusi Tempestin kaulansyrjää huulillaan ennen kuin pakottautui liikahtamaan sen verran, että saattoi paneutua naisen vierelle myllätylle vuoteelle.
"Minäkin rakastan sinua", hän kuiskasi, pyyhkäisten vaaleita hiuksia pois naisen otsalta. Iho tuntui lämpimältä kosketusta vasten.
"Olen hyvin onnellinen, että olet siinä."
Leela oli hypähtänyt istumaan yöpöydälle ja tuijotti heitä nyt arvioivasti mantelinmuotoisilla silmillään.

Huulten kosketus tuntui saavan maailman sulamaan pois uudelleen, ja Tempest sulki silmänsä hetkeksi uudelleen. Sydämen kiivas, levoton syke tuntui läpi koko kehon.
"Niin minäkin", hän vastasi ja painoi nenänsä vasten Tiarnanin rintaa.
Miten huumaavaa miehen läheisyys oli, kun varjot eivät kiskoneet häntä pimeyteen. Hän kiersi kätensä Tiarnanin vyötärölle ja kallisti päätään niin, että saattoi hamuta miehen kaulaa. Miten hän rakasti sadepäiviä.

Mökin täyttävien kukkien tuoksu tuntui mietona ja sekoittui Tempestin tuoksuun, jonka Tiarnan oli hetken pelännyt hukanneensa sairaalan hajuun.
Hän kietoi kätensä naisen ympärille ja halasi tämän tiukasti kylkeensä. Toinen käsi kurotti tavoittamaan peittoa, niin ettei ikkunankarmeista sisään yrittävä tuulenvire pääsisi puremaan vasta vähän aikaa sitten tervehtyneeseen Tempestiin.
Olo oli raukea, melkein epätodellinen.
"Luuletko, että voisimme vain jäädä tänne?" Tiarnan kysyi, unohtuen silittelemään vaaleita suortuvia.

Tähtipöly viipyi pimeydessä. Tempest raotti silmiään ja hautasi sitten kasvonsa miehen kaulataipeeseen.
"Luulen", hän vastasi piirtäen miehen ihoon nenänpäällään, "voisin unohtua minne tahansa sinun kanssasi." Hän ei muistanut, milloin oli tuntenut olevansa yhtä onnellinen. Milloin oli tuntenut olonsa yhtä turvalliseksi miehen sylissä.
"Taidan humaltua sinusta."

Tiarnan nauroi pehmeästi ja taivutti päätään niin, että saattoi hipaista naisen päälakea huulillaan.
"Uskallan väittää, että sinulla on hyvin samanlainen vaikutus minuun."
Se, että hän oli saanut mahdollisuuden uuteen onneen, tuntui uskomattoman etuoikeutetulta. Samoin se, että Tempest halusi jakaa elämänsä hänen kanssaan.
"Voisimme vuokrata häämatkaa varten oman saaren."

Tempest hengitti syvään tuttua tuoksua ja kallisti sitten päätään taakse niin, että saattoi nähdä Tiarnanin kasvot ja myrskynharmaat silmät.
"Oman saaren? Se kuulostaa ihanalta", hän vastasi ja upotti sormensa tummiin hiuksiin, silittäen niitä hellästi taakse.
"Minne haluaisit mennä?"

Tempest arvostaisi varmasti oman rannan yksityisyyttä. Ja uima-allasta, jossa uida silloin, kun meri olisi arvaamaton tai yö ehtisi laskeutua, ennen kuin nainen olisi saanut uimisesta tarpeekseen.
Niin kuin niin voisi edes milloinkaan käydä.
"Jonnekin, missä saisit olla meren lähellä", Tiarnan vastasi, kurtistaen mietteliäänä kulmiaan.
"Ehkä Fidzille. Tai Seychelleille. Silloin voisimme käydä myös mantereen puolella safarilla. Pitäisitkö siitä?"

Kultaisiin silmiin syttyi lämmin hymy, ja Tempest hipaisi huulillaan miehen suupieltä.
"Pitäisin", hän vastasi. Totta kai hän pitäisi. Ajatus paratiisirannoista, turkoosista merestä, makeasta, eksoottisesta lämmöstä, vieraasta maailmasta kutkutti hänen vatsanpohjaansa. Ja hetkeksi hän saattoi unohtaa, että se vaatisi lentämistä.
"Oletko sinä käynyt safarilla? Tai Seychelleillä?"

Hymy tarttui myös Tiarnaniin, vaikka samaan aikaan se oli saada hänet liikuttumaan kyyneliin.
Tempest hymyili niin, että hymy ylsi silmiin saakka. Silmiin, joista kuluneiden viikkojen aikana oli katsonut takaisin muukalainen.
"Olen ollut safarilla kahdesti, mutta Seychelleillä en ole vieraillut kertaakaan", hän vastasi, jääden piirtelemään rauhallisia kuvioita Tempestin kyljelle sormenpäällään.

Tiarnanin hymy sai Tempestin painamaan suudelman miehen huulille. Se tuntui lumonneen hänet jo 13-vuotiaana.
"Millaista safarilla on?" hän kysyi sukien sormiaan läpi tummista hiuksista, haaveikasta pehmeyttä silmissään. Vaelsivatko kirahvit, elefantit, antiloopit, seeprat ja leijonat kullanvihreillä savanneilla laskevan auringon punaisessa kajossa?

"Se on hyvin... taianomainen kokemus", Tiarnan vastasi, ja juova kulmien välissä syveni, kun hän yritti etsiä sanoja, joilla kuvailla kokemuksiaan.
"Toisella kerralla onnistuimme näkemään gnuantiloopit vaelluksellaan. En ole vielä onnistunut näkemään Afrikan luonnon Viittä suurta saman matkan aikana. Ja taivas on siellä hyvin uskomaton. Niin kuin myös mereltä käsin katsottuna."

Se kuulosti taianomaiselta. Tempest nojasi päänsä Tiarnanin rintaan ja antoi mielikuvituksensa vaeltaa eksoottisille savanneille. Millaista olisi saada nähdä kirahveja oikeassa elinympäristössään? Ja seeproja?
"Se kuulostaa ihanalta. Haluaisin nähdä sen", hän huokasi ja painoi nenänsä miehen ihoa vasten, hengittäen sitä vasten.

Tiarnan kietoi käsivartensa paremmin Tempestin ympärille.
"Siinä tapauksessa sinun täytyy päästä näkemään se", hän totesi, painaen uuden suudelman naisen vaaleiden hiusten joukkoon,
Heillä ei olisi mikään kiire minnekään, ja hän halusi varmistaa, että Tempest pääsisi näkemään kaiken sen, mitä tämä ikinä halusi.
"Uteliaat apinat yrittivät aina päästä varastamaan aamiaisemme."

Tempest hymyili miehen rintaa vasten.
"Onnistuivatko ne koskaan?" hän kysyi yrittäen nähdä mielessään röyhkeät, nokkelat apinat. Ehkä hän voisi kokea Afrikan luonnon. Hän oli lentänyt Los Angelesiin, kauan sitten toisessa elämässä. Hän selviäisi siitä uudelleen.

Tiarnan naurahti hieman käheästi.
"Kerran puolet laumasta järjesti harhautuksen leirin toisella puolella varastamalla kameran, ja kun sitä yritettiin saada takaisin, loput hyökkäsivät vasta katetun aamiaisen kimppuun."
Muisto sai hänen myrskynharmaat silmänsä siristymään hymystä.
"Yksi varkaista onnistui nappaamaan itsestään seflien, minulla taitaa olla se kuva edelleen tallessa."

"Se kuulostaa ihanalta muistolta", Tempest vastasi hymyn tuomaa lämpöä äänessään. Ehkä hänenkin olisi pitänyt kokea enemmän oikeita seikkailuja, ei vain elää niitä mielessään.
"Kenen kanssa kävit siellä?"

"Se on. Mutta pian minulla on vielä ihanampia muistoja, kun saan jakaa sen kaiken sinun kanssasi."
Tiarnan hätkähti, kun Romana hypähti jostakin hänen tyynylleen ja pukkasi hänen päätään niin että kopahdus kuului. Hän ojensi kätensä silittämään kissan selkää.
"Ensimmäisellä kerralla opiskeluaikaisten ystävien, toisella kerralla Dwaynen ja muutaman muun kollegan."

Sormenpäät piirsivät miehen rintaan ja kyljelle hajamielisin kaarin ja pyörtein. Tempest hymyili ajatukselle ja tunsi haikeuden kosketuksen. Millaisiakohan muistoja Tiarnanilla oli ensimmäisestä häämatkastaan, ennen kuin miehen sydän oli särkynyt?
”Näitkö kirahveja?” hän kysyi ja antoi silmiensä painua kiinni voidakseen nähdä ne mielessään, maalata matalat pensaikot, kultaisen heinän ja akaasiat, joiden siluetit piirtyivät punertuvaa taivasta vasten. Oliko yön pimeys täynnä elämää?

"Näin", Tiarnan vastasi, rapsuttaen höyrykoneen tavoin kehräävän Romanan niskaa.
"Ne ovat vielä paljon hänmästyttävämpiä luonnossa kuin kuvissa. Maailma on täynnä melkoisia ihmeitä, kun sitä pysähtyy ajattelemaan."

”Niin on”, Tempest myönsi. Maailma oli täynnä inspiraatiota ja taikaa, ja hän toivoi voivansa nähdä siitä enemmän. Ihmiset lensivät jatkuvasti eikä mitään pahaa tapahtunut.
”Mikä on kaunein paikka, jossa olet vieraillut?” hän pohti ja kallisti päätään taakse niin, että saattoi nähdä miehen kasvot ja myrskyisät silmät.

Leela syöksähti varoittamatta adoptiosisarensa niskaan, ja hetkessä kissat olivat intoutuneet villiin jahtaamisleikkiin ympäri olohuonetta.
Tiarnan käänsi katseensa hetkeksi kaksikkoon huolissaan siitä, että nämä onnistuisivat joko satuttamaan itsensä tai tuhoamaan jotakin uudessa ympäristössään, mutta kaikki näytti ainakin toistaiseksi sujuvan hyvin.
"Pelkään, että on mahdotonta valita vain yhtä kauneinta paikkaa - ellei mukaan lasketa Lewiksen rannikkoa, mutta sillä on niin valtavasti nostalgia-arvoa, että ehkä se olisi epäreilua."
Myrskynharmaat silmät siristyivät lämpimästä hymystä.
"Ashikagassa Japanissa on aivan uskomaton kukkapuutarha, jonka haluaisin joskus näyttää sinulle. Vatnajökull jäätiköineen on kuin suoraan toisesta maailmasta, samoin Salar de Uyunin mereksi muuttuva suolakaivos... Haluaisin jonain päivänä jakaa ne kaikki sinun kanssasi."

Tempestin silmät sulivat hymyyn, ja hän silitti Tiarnanin poskipäätä ja leukalinjaa sormenpäillään. Perhoset lepattivat jälleen hänen vatsassaan.
"Se olisi ihanaa", hän vastasi. Olisi uskomatonta nähdä maailmaa miehen kanssa. Ajatus häämatkasta sai hänen vatsanpohjansa nipistämään.
"Onko vielä paikkaa, jonka haluaisit päästä näkemään?"

Ehkä he vielä keksisivät jonkin ratkaisun Tempestin lentopelkoon. Ratkaisun, joka ei sisältäisi naisparan huumaamista melkein tajuttomaan tilaan, niin ettei tämä muistaisi pelätä.
"Uskon, että kaikki ne paikat olisivat vielä kauniimpia sinun kanssasi", Tiarnan totesi, juoksuttaen sormiaan vaaleiden hiusten lomassa.
"Minulla on kotona kirja, johon on listattu tuhat paikkaa, jotka jokaisen tulisi nähdä ennen kuolemaa, ja olen vieraillut vasta murto-osassa niitä. Missä sinä tahtoisit kaikkein mieluiten vierailla, rakas?"

Kauniit sanat saivat Tempestin painamaan hetkeksi häkeltyneenä katseensa ja painamaan sitten kevyen suudelman miehen suupieleen. Hän upotti sormensa tummiin hiuksiin ja suki niitä hellästi taakse.
"Missä tahansa sinun kanssasi", hän vastasi hymyä silmissään.
"Haluaisin nähdä niin paljon kaikkea. Maailmassa on niin paljon taikaa."

Tiarnan veti peittoa paremmin heidän ylleen ja kumarsi päätään painaakseen suudelman Tempestin hiusten joukkoon.
"Sinun täytyy päästä näkemään paljon kaikkea", hän vakuutti.
"Ehkä voisimme lähteä kiertämään Eurooppaa autolla. Tai vuokrata vaikka asuntoauton. Haaveilin sellaisesta aina lapsuudessa, minusta ne kuulostivat hyvin jännittäviltä."

Tempest käpertyi lähemmäs Tiarnanin kylkeä.
"Se olisi ihanaa", hän vastasi silittäen hajamielisesti miehen hiuksia. Ehkä he voisivat ajaa pitkin Välimeren rannikkoa ja vierailla upeissa, vanhoissa kaupungeissa.
"Oletko koskaan purjehtinut?"

Leela syöksyi sängyn poikki Romana perässään. Jolleivat ne olisi olleet samanlaisia hulluja jo muutenkin, Tiarnan olisi saattanut epäillä niiden keränneen pitkällä automatkalla patoutunutta energiaa.
"Olen. Dwaynellä on oma vene, olen vieraillut siellä muutaman kerran. Kiersimme saaristoa Caribialla. Joskus olen miettinyt, pitäisikö itsekin sijoittaa veneeseen, mutta en ole koskaan vienyt ajatusta sen pidemmälle. Haluaisitko sinä käydä purjehtimassa?"

"Eikös ystävälläsi ole purjevene Fidzillä? Charlesilla?" Tempest kysyi ja hautasi kasvonsa miehen kaulataipeeseen, painaen suudelman lämpimälle iholle.
"Viihtyisin merellä. Olisi ihana purjehtia rannikkoa pitkin tai saaristossa", hän pohti.
"Jossain, missä voi uida ja sukellella."

"Kyllä. Hän on purjehtinut pikkupojasta. Hän vietti nytkin joulun purjehtimalla. Hän osti jokin aika sitten saaren, ja kävi nyt viimein katsastamassa sen."
Sen, että saari oli ostettu epätoivoisen yön seurauksena, saisi jäädä pois tarinasta.
Tiarnan tunsi syyllisyyden pistävän kipeänä. Hän oli ollut niin keskittynyt omaan elämäänsä, ettei ollut muistanut kysellä ystävänsä vointia ennen kuin Pariisissa tapahtunut hyökkäys oli havahduttanut hänet kuplastaan.
"Ehkä voisin kysyä, josko Charles voisi lainata joskus Whimsyä. Voisimme käydä tutustumassa Fidziin purjehtimalla."
He voisivat myös vuokrata veneen häämatkallaan. Tutustua ympäröiviin vesiin lähemmin.

"Se kuulostaa ihanalta", Tempest vastasi ja kosketti miehen kaulaa nenänpäällään. Tyynenmeren saaristot olivat aina näyttäneet taianomaisilta. Vesi oli epätodellisen turkoosia ja kirkasta kuvista, ja meri täynnä uskomatonta, värikästä elämää. Ehkä vesi todella olisi suurta sineä avomerellä, jossa pinnan alla vallitsi unenomainen hiljaisuus.
"Lähtisin minne vain kanssasi."

Tiarnanin olisi tehnyt mieli ehdottaa, että ehkä he voisivat jatkaa suoraan Hexhamin kautta Fidzille, mutta ehkä se olisi ollut liikaa, varsinkin kun Tempest oli vasta toipilas keuhkokuumeen jäljiltä. Eristäytynyt saaristo ei ollut paikka, jossa halusi olla, jos jokin menisi vielä pieleen.
Hänen olisi lakattava pelkäämästä.
"Ja minä haluaisin viedä sinut minne ikinä sydämesi kaipaakaan", hän vastasi, hipaisten Tempestin päälakea huulillaan.

Perhoset kutittivat vatsaa, ja Tempest kiersi käsivartensa Tiarnanin vyötärölle halaten itsensä lähemmäs. Ehkä joku päivä hän voisi nähdä maailmaa yhdessä miehen kanssa. Joku päivä hän voisi vain kävellä lentokoneeseen kuin kuka tahansa.
Ja maailma olisi avoinna.
Hän painoi suudelman miehen kaulalle ja hieraisi poskeaan sitä vasten.
"Haluaisin uida delfiinien kanssa. Ja nähdä miekkavalaita."

Tiarnanin kulmat kurtistuivat kun hän yritti muistella, missä miekkavalaita luonnostaan eli. Hän ei veisi Tempestiä katsomaan onnetonta, liian pieneen altaaseen vangittua olentoa.
"Olen varma, että pääset vielä tekemään niin", hän totesi, silittäen naisen kylkeä.
"Eihän sinua palele? Tai väsytä?"

"Kaikki on hyvin", Tempest vakuutti ja piirsi sormenpäillään Tiarnanin paljaaseen selkään peiton lämmössä. Oli outoa tuntea, että hän sanoi niin ja tarkoitti sitä. Kaikki todella oli hyvin, pitkästä, pitkästä aikaa.
Hän hengitti vasten miehen ihoa.
"Olen miettinyt", hän jatkoi hetken empivän hiljaisuuden jälkeen, "millaisesta kosketuksesta sinä pidät?"

"Niin minullakin."
Juuri sillä hetkellä kaikki todella oli hyvin. Ehkä mökin tai saaren tai jopa tämän huoneen ulkopuolella odottaisi lisää vastoinkäymisiä, mutta juuri nyt sitä ei tarvinnut ajatella.
Tiarnan oli jo ehtinyt vaipua ajatuksiinsa, mutta Tempestin ääni sai hänet havahtumaan.
"Mitä tarkoitat, rakas?"

Tempest liikahti levottomasti ja piilotti kasvonsa paremmin miehen kaulataipeeseen. Sydän läpätti levottomana ja hän silitti Tiarnanin selkää toivoen, ettei tuntisi itseään typeräksi, kun yritti puhua aiheesta.
"Mistä sinä pidät?" hän kysyi ujosti ja kosketti kaulan ihoa huulillaan.

Tiarnanin kasvoilla häivähti samaan aikaan hellyys ja huoli.
"Rakas..." hän aloitti ja oli aikeissa sanoa, ettei Tempestin tarvitsisi piilottaa kasvojaan häneltä. Mutta ehkä se teki naisen olon helpommaksi.
"Pidän siitä, kun kosketat kaulasni. Ja kun saan katsella ja koskea sinua. Myös se, kuinka koskit minuun kylvyssä, tuntui hyvältä."

Vastaus sai hänen sydämensä jättämään lyönnin välistä ja sitten lepattamaan onnellisella keveydellä. Helpotusta muistuttava rauha valtasi hänet.
Hän oli tarpeeksi Tiarnanille.
Tempest hamusi miehen kaulansyrjää pehmein suudelmin ja upotti sormensa tummiin, hopean kirjomiin hiuksiin.
"Olen onnellinen", hän vastasi ja empi mietteliään hetken.
"Mitä tarkoitat minun katselemisellani ja koskemisella?"

Tiarnan hymyili.
"Hyvä. Haluan sinun olevan onnellinen."
Hän ei kokenut tehneensä erityisen hyvää työtä sen suhteen, mutta nyt hänellä oli mahdollisuus parantaa myös omaa toimintaansa.
"Sinä olet hyvin lumoava olento. Minusta on ihastuttava katsella, kun valmistaudut - tosin siinä on toisinaan vaarana, että emme pääse lähtemään lainkaan."
Hän pyyhkäisi sormensa läpi vaaleista hiuksista.
"Minä myös nautin siitä kun huomaan, että pidät kosketuksestani."

Vatsanpohja nipisti hurjistuneista perhosista ja Tempest hengitti miehen ihoa vasten varpaat kipristyen.
Kauniit sanat häkellyttivät häntä – mutta ehkä Tiarnan todella tunsi niin.
"Rakastan kosketustasi", hän sanoi hetken hämillisen hiljaisuuden jälkeen ja suki hajamielisesti miehen hiuksia.
"Sylisi on lempipaikkani tässä maailmassa."

Tiarnan ei edes yrittänyt täyttää heidän välilleen laskeutuvaa hiljaisuutta, vaan antoi Tempestin miettiä sanojaan kaikessa rauhassa. Heillä ei ollut kiire minnekään.
Kissat olivat päässeet taas sopuun ja loikkasivat peräkanaa patjalle.
"Olen iloinen, että tunnet niin", mies totesi ja katseli Tempestiä pieni hymy huulillaan viipyen.
"Haluan sinun tuntevan olosi hyväksi kanssani."

"Minä tunnen", Tempest vastasi ja kääntyi selälleen miehen viereen pyyhkäisten villiintyneitä, vaaleita hiuksia pois pisamaisilta kasvoiltaan. Tiarnan luultavasti häkellyttäisi hänet aina yhdellä hymyllä tai katseella, saisi hänen vatsassaan asuvat perhoset heräämään pienilläkin hipaisuilla ja suudelmilla.
'Kihloissa' välähti jälleen hänen mielensä poikki ja täytti hänet epäuskolla.
Leela kiipesi hänen vatsalleen ja kellahti röyhkeästi makuulle. Tempest silitti sitä hajamielisin sormin, kun ajatukset lähtivät lentämään turkoosin meren, valkean hiekan ja kuumuutta väreilevien savannien luo.

"Hyvä."
Tiarnan todella toivoi, että Tempest tarkoitti sanojaan. Ettei nainen koskaan joutuisi kokemaan hänen kanssaan, mitä oli kokenut edellisen miesystävänsä kanssa. Että hiljalleen tämä voisi alkaa tuntea olonsa itsevarmemmaksi, juuri niin kauniiksi ja haluttavaksi, kuin hänen silmissään.
Hän kääntyi kyljelleen ja kohensi peittoa ennen kuin kietoi toisen käsivartensa Tempestin ympärille.

Tempest poimi sivuun sysätyn Rosvoruhtinaan takaisin käsiinsä välittämättä pukea uudelleen päälleen. Tiarnanin kosketuksen jättämä lämpö viipyi hänen ihollaan.
Ajatukset kuitenkin harhailivat ja luettuaan saman sanan viidettä kertaa, Tempest luovutti kirjan kanssa ja kurottui sängyltä hapuilemaan käsiinsä piirroslehtiön ja kimpun värikyniä.
Romana puski niitä antaumuksella, tönien kynän terää paperilla arvaamattomiin suuntiin, ja Tempest nosti sen hellästi Tiarnanin syliin, ennen kuin sukaisi hiuksia korviensa taakse ja nousi paremmin istumaan peitto ympärilleen kierrettynä hahmotellen mielensä maisemaa paperille.
Afrikan savannin auringonlasku muuttui pian omaksi maailmakseen, hämyisäksi punaisen, kullan ja purppuran valtakunnaksi. Hän katseli sitä mietteliäästi, purren kynänpään hampaidensa väliin, ennen kuin käänsi seuraavan sivun ja lähti täyttämään sitä uusilla maailmoilla ja kasvoilla.

Tiarnan seurasi, kuinka Tempest kurotti lehtiön käteensä. Hiljaa, melkein jopa hengittämistä peläten. Toinen käsi rapsutteli hajamielisesti Romanaa.
Oli kulunut hyvin pitkään siitä, kun hän viimeksi oli nähnyt Tempestin piirtävän. Näky oli edelleen hyvin taianomainen.
Vei tovin, ennen kuin hän uskaltautui rikkomaan hiljaisuuden.
"Mikä paikka se on?"

Hämyinen auringonlasku oli vaihtunut ensin turkoosiksi, kirkkaaksi mereksi, jonka välkkyvien vaahtopäiden alla seireenit leikkivät. Sitten väri vaihtui siniseen ja paperille hahmottui valossa välkehtiviä nietoksia, lumesta pistäviä, valkeita koivuja ja niiden joukossa valkoinen susi, joka katseli äänetöntä valtakuntaansa.
"Hmm?" Tempest kysyi viiveellä, irrottamattaan katsettaan paperista.
"Minusta tuntuu, olen käynyt täällä ennenkin. Kuin unessa."
Hän hahmotteli hetken puiden purppuraisia varjoja koskemattomalle hangelle.
"Se on väärin. Kirja. Luulen, että tämä on tarina, joka minun oli tarkoitus kirjoittaa."

Tiarnan antoi Tempestille ajan, jonka tämä tarvitsi vastaamiseen. Toivoen, että kauan kadoksissa ollut inpiraatio olisi todella palannut. Että myös se osa Tempestiä olisi tullut takaisin.
Hän kohotti kätensä silittämään vaaleita hiuksia pois otsalta.
"Millainen tarina?"

Kynä liukui paperilla ja herätti koivujen silkkiset rungot henkiin. Suden keltaiset silmät saivat älykkään, tietävän katseen.
"Tarina talvesta, lumen ja jään valtakunnasta", Tempest vastasi hajamielisesti, vaaleat kulmat keskittyneeseen kulmaan painuen.
"Pakkashengistä, susittarista, kauan sitten unohdetusta taiasta." Hän oli vieraillut siellä aikaisemminkin. Muriel oli sanonut, että tarina paljastaisi itsensä hänelle vielä.

"Se kuulostaa hyvin jännittävältä tarinalta", Tiarnan myönsi.
Oli kiehtovaa seurata, kuinka kokonaiset maailmat saivat alkunsa Tempestin kynästä.
"Olen aina pitänyt susittarista."

Maailma muuttui eläväksi hänen mielessään. Hän loi sinne taianomaisia asukkaita, talven kauneutta rakastavia pakkashenkiä ja susiensa kanssa eläviä susittaria, joilla äidit pelottelivat tottelemattomia lapsiaan.
Tempest tuijotti kuvaa hetken silmät siristyen, työnsi lehtiön syrjään ja nykäisi poissaolevasti t-paidan päänsä yli, kun kiipesi sängystä etsimään tietokonettaan. Hopeinen Macbook löytyi vaatteiden seasta, ja kirjailija käpertyi takaisin sänkyyn sen kanssa. Leela ja Romana löysivät paikkansa hänen vierestä, käpertyivät lämpimiksi keriksi toistensa päälle.
Sormet koskettivat näppäimistöä ensin haparoiden, murtuneen käden sormet tuntuivat jäykiltä ja kipeiltä.
Mutta sanojen myötä koko muu maailma suli pois ja Tempest sukelsi sisään tarinaansa.

Tiarnan tutki Tempestiä kiireettömästi katseellaan, toivoen, että olisi voinut nähdä maailman, joka haki muotoaan tämän mielessä.
Hänen oli kuitenkin tyydyttävä lukemaan siitä myöhemmin, mikäli nainen olisi tyytyväinen kirjoittamaansa. Toivottavasti olisi, oli kulunut pitkään siitä, kun hän oli viimeksi todistanut tällaista inspiraatiota. Ehkä syy oli hänen omansa, työt olivat vieneet mukanaan.
Jossain vaiheessa hän nousi pukemaan päälleen bokserit ja t-paidan. Vaelsi keittiöön keittämään itselleen kupillisen teetä ja katseli ulos tuttuun maisemaan, johon vuodet eivät olleet onnistuneet kaihertamaan muutoksiaan.
Hän siivosi keittiön ja palasi takaisin vuoteeseen, laskeutui hiljaa kyljelleen Tempestin vierelle.

Tunnit kuluivat kuin huomaamatta. Kissat vaihtoivat asentoa emäntänsä vierellä, mönkivät paremmin toistensa päälle ja vääntäytyivät vaikuttaville mutkille. Päivänvalon kaistale sängyllä vaelsi hiljaa huoneen poikki.
Mutta Tempest oli tiedoton ympäristöstään. Hän ei tuntenut vihlontaa kädessään eikä muistanut janoa tai nälkää, kun sormet liikkuivat näppäimistöllä.
Hän eli lumotussa, lumisessa maailmassa, jonka öinen tähtitaivas teki taianomaiseksi. Lumi välkkyi kuin timanttipöly. Ja suden yksinäinen, haikea itku rikkoi vallitsevan äänettömyyden, sai vähätkin valot sammumaan.
Awakening sai uuden kasvon. Tarinan viides osa oli valmis syntymään.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1518
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   La Kesä 30, 2018 3:40 pm

Tiistai 1. toukokuuta 2018, aamu, Lontoo, Lombard Road

Avatessaan silmänsä ensimmäisen kerran Tiarnan puolittain odotti näkevänsä tutun lewislaiskaton yläpuolellaan. Vei pienen hetken, ennen kuin hän muisti, että he olivat jo palanneet kotiin. Eivätkä vain palanneet kotiin, vaan viipyneet sitä ennen hetken Hexhamissa Tempestin sisarusten isovanhempien vanhassa talossa.
Hän ei ehtinyt hämmästellä kattoa kovinkaan kauaa, kun sirot kissankasvot työntyivät hänen näkökenttäänsä. Leela kosketti hänen nenänpäätään kostealla kuonollaan ja määkäisi sitten melkein syyttävästi, hypähtäen varoittamatta kauemmas jonkinlaisen hepulin vallassa.
Tiarnan ähkäisi ja hieraisi kasvojaan, ja käänsi sitten päätään etsien Tempestiä katseellaan.

Sänky ylellisen suuressa, päivänvaloa Lontoon kattojen yläpuolella tulvivassa makuuhuoneessa oli tyhjä Tempestin puolella. Vaaleanvihreiden lehtikuvioiden kirjoma peitto oli jäänyt ruttuun ja hopeinen Macbook Air istui avoimena jalkopäädyssä. Kirjailija oli viettänyt yön työn touhussa.
Muutama minuuttia myöhemmin Romana tassutti kissan röyhkeydellä makuuhuoneeseen, häntä terhakasti pystyssä, ja Tiarnanin t-paitaan pukeutunut ja suihkusta vielä kosteat hiukset pois kasvoilta pyyhkäissyt Tempest seurasi sitä tarjotin sylissään ja kullanvihreään paperiin rakkaudella kääritty paketti käsivartensa alla. Pisamaisella poskella oli valkea, jauhoinen raita.
"Huomenta", hän sanoi sulaen ujoon hymyyn ja laski tarjottimen sängylle. Teekuppien vierellä oli lasinen malja, johon oli kasattu kerroksittain pinoten kakkua, mansikoita ja vadelmia sekä vaniljacustardia.
Tempest kiipesi polvilleen sängylle Tiarnanin viereen ja nojautui painamaan hellän suudelman miehen poskelle.
"Ihanaa syntymäpäivää."

Tiarnanin kulmien väliin ilmestyi huolestunut juova, kun hänen katseensa tavoitti avoimen tietokoneen. Hän oli aikeissa nousta, muttei koskaan ehtinyt niin pitkälle, kun Leela jo ampaisi takaisin hänen luokseen, asettuen pitkäkseen hänen rintakehälleen. Höyrymoottoria muistuttava kehräys alkoi heti, eikä miehellä ollut sydäntä hätistää kissaa pois.
Jos nyt sitten hetken.
Ilmeisesti kyseessä oli kuitenkin ollut ovela suunnitelma, sillä sen ansiosta hän oli vuoteessa vielä silloin, kun Tempest palasi huoneeseen.
Kasvoille kohosi hämmästynyt ilme, ja Leelaa silitellyt käsi unohtui paikoilleen.
"Huomenta", Tiarnan tervehti, katsahti tarjotinta ja kohotti sitten kätensä sipaisemaan naisen pisamaista poskea.
"Rakas, kuinka sinä... Ei olisi tarvinnut."

"On sinun syntymäpäiväsi", Tempest muistutti ja sukaisi vienosti hedelmäiseltä hoitoaineelta tuoksuvia hiuksia korvansa taakse. Hän veti tarjotinta lähemmäs, hätisti lempeästi Romanan pois tieltä ja työnsi lusikan miehen äidiltä saadulla reseptillä tehtyyn jälkiruokaan, joka palvelisi tänään myös aamupalan virkaa.
"Ja tämä on sinulle", hän sanoi ojentaen paksun, paketoidun kirjan käsivartensa alta. Sydän lepatti levottomana, ja Tempest nakersi peukalonsyrjäänsä. Hän oli aloittanut projektin Tiarnanin edellisten syntymäpäivien jälkeen, haastatellut miehen perhettä ja ystäviä, jäljittänyt lapsuuden leikkitovereita ja kirjoittanut miehen lapsuuden ja nuoruuden tarinaksi kirjaan. Tarinoiden lomaan hän oli maalannut väreissä hehkuvia maisemia Isle of Lewikselta ja Skotlannista, pienestä pojasta suurissa seikkailuissa, lampaista ja jopa helmestä, jonka hän tajusi vasta nyt päätyneen sormukseensa.

Tiarnan hätisti Leelan varovasti syrjään ja kohottautui istumaan. Yhä häkeltyneenä hän painoi suudelman Tempestin ohimolle.
"Kiitos. Olet uskomaton olento, olenhan sanonut sen sinulle?"
Hän pyyhkäisi vaalean suortuvan hellästi naisen korvan taakse, ja ennätti juuri painaa kätensä triflekulhon ylle ennen kuin Leelan tassu olisi työntynyt marjojen ja vaniljaisen kastikkeen sekaan. Vasta, kun kissa oli loikannut närkästyneenä kauemmas, hän tarttui sievästi paketoituun pakettiin.
"Eihän tätä edes..."
Lause jäi kesken, kun paperin sisästä paljastui kirja.

Tempest katseli Tiarnanin kasvoja miehen avatessa pakettia. Miten hän toivoi, että mies pitäisi siitä. Tiarnanille oli mahdottoman vaikeaa ostaa lahjoja – vaatimaton mies aina vakuutti, ettei tarvinnut mitään ja se tuntui todella pitävän paikkansa. Mies myös oli täysin kykenevä hankkimaan aivan mitä tahansa halusi. Kuinka sellaisille ihmisille ostettiin syntymäpäivälahjoja?
Romana kiipesi hänen paljaiden reisiensä päälle ja käpertyi röyhkeällä itsevarmuudella kerälle. Tempest silitti sitä hajamielisin sormin odottaessaan, että mies ehtisi perehtyä lahjaansa.

Tiarnan unohtui hetkeksi tuijottamaan kirjan kantta yrittäen päättää, oliko se todella sitä, mitä hän kuvitteli. Sitten hän käänsi ensimmäisen lehden esiin hitaasti, melkein hartaana. Sen jälkeen seuraavan, ja sitten seuraavan.
Aukeamalta esiin ilmestyvä kuva sai hänet pysähtymään ja kohottamaan katseensa Tempestiin.
"Sinä... teit tämän?" mies varmisti, ääni liikutuksesta käheänä.
Sivut olivat täynnä hänen tarinaansa.

Ujo, onnellinen hymy hiipi Tempestin suupielistä kullanvärisiin silmiin ja hän nojautui hipaisemaan Tiarnanin poskea huulillaan, ennen kuin laski päänsä kevyesti miehen olkapäätä vasten.
"Hyvää syntymäpäivää, rakas", hän sanoi katsellen jylhää rantamaisemaa, joka oli maalattu aukeamalle. Lewiksen kallioita ja elävää, sinisen sävyissä hehkuvaa merta, jonka aaltojen läpi valo siivilöityi. Ehkä kirja voisi palauttaa mieleen tarinoita, jotka olivat melkein vaipuneet unohdukseen.

Tiarnan hieraisi suutaan ja kietoi sitten käsivartensa Tempestin ympärille halatakseen tämän tiukasti kylkeään vasten. Hän hautasi kasvonsa vaaleiden hiusten joukkoon ja hengitti syvään niiden hedelmäistä tuoksua.
Kirjan tekemiseen oli täytynyt mennä hirvittävästi aikaa.
Mutta vaikka sivut olisi täytetty upeiden kuvien ja tarinoiden sijaan tikku-ukoilla, Tiarnan olisi silti tuntenut olonsa aivan yhtä liikuttuneeksi. Tempest oli onnistunut tavoittamaan jotakin sellaista, jonka hän oli uskonut jo kadonneen.
"... Kiitos..."

Miehen liikutus sai hänen sydämensä melkein särkemään onnesta. Ehkä lahja oli ollut onnistunut. Tempest kiersi kätensä Tiarnanin ympärille ja vastasi halaukseen, painaen kasvonsa miehen kaulataipeeseen.
"Rakastan sinua", hän muistutti hiljaa ja painoi suudelman Tiarnanin kaulalle. Niin valtavan paljon. Hän painoi toisen suudelman miehen poskelle ja laski sitten katseensa kirjaan.
"Siellä on myös tarina löytämästäsi helmestä."

"Minäkin rakastan sinua."
Tiarnan hengitti vielä hetken Tempestin hiusten tuoksua, ennen kuin tunsi itsensä riittävän vahvaksi kääntämään katseensa jälleen kirjaan. Hän hipaisi sivua mietteliäästi sormenpäillään.
"Niinkö?"
Hän selasi esiin oikean sivun, mutta siihen syventymisen sijaan tarttui ensin Tempestin käteen, siihen, joka kantoi hänen helmestään tehtyä sormusta, ja painoi suudelman sen kämmenselälle.

Onnelliset, häkeltyneet perhoset lepattivat Tempestin vatsassa suudelmasta kämmenselällä, ja hän soi miehelle hymyn, joka pehmensi kullanväriset silmät.
Hän sipaisi hopeista juovaa tummissa hiuksissa ja veti sitten hienovaraisesti tarjotinta lähemmäs, tarjoten Tiarnanille lusikkaa. Ehkä lapsuuden jälkiruoka sopisi yhteen tarinoiden kanssa. Tempest nosti Romanan kauemmas jälkiruoasta ja nojasi päänsä takaisin miehen olkapäälle.

Tiarnan katsahti tarjotinta ja sitten kirjaa. Haluamatta sotkea rakkaudella täytettyjä sivuja hän sulki kannet ja kietoi kirjan hellästi takaisin paperiin, jota Leela oli jo ehtinyt jo haistella ja tökkiä uteliaana.
Vasta sitten hän tarttui Tempestin tarjoamaan lusikkaan.
"Oletko nukkunut lainkaan?" hän kysyi huolissaan, pyyhkäisten vaalean suortuvan naisen korvan taakse.

Tempest katseli Tiarnania lempein silmin ja hipaisi miehen reittä hellästi. Onnelliset, häkeltyneet perhoset lepattivat hänen vatsassaan, ja aika ennen Skotlantia tuntui pahalta unelta. Hän oli niin kovin helpottunut, että mies tuntui pitävän lahjastaan. Hän janosi mahdollisuuksia hemmotella Tiarnania.
"Mmm", hän vastasi hajamielisellä, diplomaattisella epämääräisyydellä. Yö oli vain kadonnut. Hän oli kuunnellut aikansa Tiarnanin hengitystä ja löytänyt sitten itsensä taianomaisesta maailmasta, jossa aika oli vain illuusio ja mikä tahansa mahdollista, kunnes kiiruhti keittiöön leipomaan aamun valjetessa.
"Nukuitko sinä hyvin?" hän kysyi sukaisten tummia hiuksia ja nojautuen painamaan suudelman hopeiselle juovalle.

Tiarnanin kulmien väliin ilmestyi huolestunut juova. Hän oli melko varma, että epämääräinen äännähdys tarkoitti sitä, ettei Tempest todella ollut saanut silmäystäkään unta.
Mutta ehkä se oli hyvä asia, kunhan ei toistuisi niin usein, että olisi vaaraksi terveydelle. Tempest, jonka hän muisti, saattoi hyvin viettää öitään omaan maailmaansa unohtuneena.
Hän havahtui pukkaisuun kyljellään ja katsahti Leelaa, joka kehräsi kovaäänisesti silmät tyytyväisessä viirussa.
Näky sai miehen hymähtämään ennen kuin hän käänsi katseensa takaisin Tempestiin.
"Nukuin, todella hyvin. Valitettavasti en muista uniani."
Hän vei viimein lusikallisen marjaista jälkiruokaa suuhunsa, ja myrskysilmissä häivähti yllätys.

"Olen onnellinen", Tempest vastasi hymyllä ja laski kätensä syliinsä takaisin ähertäneen Romanan laikukkaaseen turkkiin. Hän toivoi, että varjo hänen mielessään todella voisi olla vain kaukainen, paha uni, jota hänen ei tarvitsisi kokea enää koskaan. Ei herätä öisin uniin murtuvista luista, hyytävästä kylmyydestä ja suolaisesta vedestä vyörymässä keuhkoihin, jotka polttivat hapen loppuessa.
Hän tutki uteliaana miehen reaktiota ja pyyhkäisi hajamielisesti jauhoraitaa poskessaan. Hän toivoi, että oli onnistunut tekemään kunniaa miehen äidin reseptille, vaikka muuten niin usein unohtuikin ajatuksiinsa, että ruoanlaitto oli melkein extremeurheilua.

Tiarnan muisti hämärästi joskus näkemänsä piirroselokuvan rotasta, jonka intohimona oli kokkaaminen. Samassa elokuvassa oli ollut ruokakriitikko, jonka haarukallinen ratatouille oli kiidättänyt takaisin lapsuusvuosiin. Kohtaus kuvasi varsin hyvin tunnetta, joka hänet valtasi, kun marjojen kirpeys yhdistyi vaniljan ja kakkupohjan sokeriseen makeuteen.
Hän laski lusikan alas ja katsahti Emmietä, pyyhkäisten tämän poskea peukalollaan.
"Tämä on minun äitini resepti."

"Niin", Tempest vastasi päätään kallistaen ja tutki miehen myrskynharmaita silmiä kysyvänä. Sama, häkeltynyt onni valtasi hänet edelleen, kun hän ymmärsi Tiarnanin olevan vieressään. Häkellys oli eksponentiaalisesti suurempi, kun hänen sormessaan oli helmellä somistettu kihlasormus. Ajatuskin nipisti hänen vatsanpohjaansa.
"Pyysin sitä häneltä", hän sanoi ja sipaisi sormenpäillään hellästi hopeista juovaa tummissa hiuksissa.
"Ajattelin, että ehkä pitäisit siitä."

Tiarnan tutki Tempestin kasvoja katseellaan.
"Teit tämän itse?" hän vahvisti ehkä yllättyneempänä kuin olisi pitänyt. Siinä, että nainen oli ottanut aikaa valmistaakseen hänen lempijälkiruokaansa, oli jotakin uskomattoman liikuttavaa. Varsinkin, kun ei ollut kulunut pitkäänkään siitä, kun tämä ei ollut jaksanut edes nousta vuoteesta.
Hän nojautui lähemmäs ja hipaisi vaaleiden, untuvaisten hiusten peittämää ohimoa.
"Pidän. Pidän todella paljon."

"Niin", Tempest toisti ja laski katseensa hymyillen hämillisellä lämmöllä. Totta kai hän teki sen itse, jotta se voisi maistua edes kaukaisesti samalta kuin miehen äidin reseptillä tehty. Hän rakasti Tiarnania ja toivoi niin kovin, että voisi todella kertoa sen miehelle.
"En ole myrkyttämässä sinua", hän sanoi katsahtaen Tiarnania tuikahdus hymyä suupielissään ja poimi toisen kupin tarjottimelta siemaisten kullanpunaista, vielä höyryävää teetä.

Tempestin sanat saivat Tiarnanin naurahtamaan ja pudistamaan päätään.
"En minä sinua epäillytkään, kissoista en olisi aivan niin varma."
Loukkaantumisen määrästä päätellen kaksikko syytti häntä edelleen siitä, että niiden kuningatar oli kadonnut viikoiksi, ja airueet olivat joutuneet tyytymään vääränlaiseen ruokaan, vääränlaiseen hiekkalaatikon putsaamiseen, vääränlaiseen kaikkeen.
Hän otti kulauksen teestään ja tarttui jälleen lusikkaansa.
"Toivon, että ehdit maistella marjoja tätä tehdessäsi."

Tempest hymyili ja sipaisi uudelleen hopeista juovaa miehen hiuksissa. Hänen yönsä tuntui sulautuneen ajattomaksi sekamelskaksi, johon kuului yksi palanut kakkupohja, joka oli päätynyt piiloon roskakoriin, kun hän oli unohtunut ajattelemaan kesken jäänyttä tarinaa.
"David varasi meille liput Hamiltoniin täksi illaksi", hän sanoi ja puski ohimoaan hellästi miehen olkapäätä vasten.
"Jos haluaisit mennä?"

Tiarnan vei toisen kätensä silittelemään Tempestin suihkun jäljeltä kosteita hiuksia, lusikoidessaan toisella hitaasti jälkiruokaa.
"Hamiltoniin?" hän totesi yllättyneenä, katsahtaen naisen profiilia.
"Totta kai haluan. Olen halunnut käydä katsomassa sen jo pidemmän aikaa. Olen varma, että sinäkin nauttisit esityksestä."
Hän oli yrittänyt käydä katsomassa ystävänsä kaikki roolit vähintään kerran.

"Olen varma, että se on upea", Tempest vakuutti ja nojasi päänsä kevyesti Tiarnanin olkapäähän sormien piirtäessä hajamielisesti miehen selkään.
"Ajattelin, että voisimme tehdä jotain mukavaa syntymäpäiväsi kunniaksi", hän sanoi ja laski teekupin takaisin tarjottimelle. Hän nosti päätään ja hipaisi miehen korvaa huulillaan.
"Kuten käydä yhdessä kylvyssä ennen sitä."

Jos kevät olisi kulunut toisin, Tiarnan olisi jo vienyt Tempestin katsomaan paljon huomiota kerännyttä esitystä. Mutta sitä oli turha miettiä enää, kaikki oli kääntynyt hyväksi.
Ajatus yhteisestä kylvystä sai hymyn häivähtämään miehen kasvoilla, ja hän kumarsi päätään hipaistakseen vuorostaan naisen ohimoa kevyesti huulillaan.
"Tiedät, että yhteiset kylvyt kuuluvat lempiasioihini."

Onnelliset, häkeltyneet perhoset lepattivat Tempestin vatsassa ja hän suli hymyyn, joka tuntui vatsassa saakka. Eikä voinut estää itseään tarttumasta Tiarnanin kasvoihin ja painamasta kaipaavaa suudelmaa miehen huulille. Hän sukaisi sormet läpi tummista hiuksista ja oli aikeissa vetäytyä kauemmas, jotta mies saisi syödä rauhassa, mutta nauroi kuplien.
"Maistut herkulliselta", hän sanoi, ennen kuin haki toista suudelmaa, joka toi elävästi mieleen marjojen raikkauden ja vaniljan makeuden.

Kupliva nauru oli aina saanut Tiarnanin sydämen sykähtämään, mutta kuluneiden kuukausien jälkeen se tuntui entistä häkellyttävämmältä. Ääni, joka oli ollut niin pitkään poissa, oli palannut.
Hän vastasi kiireettömästi suudelmaan, antaen sormiensa siirtyä silittämään Tempestin niskaa.
"Johtuisikohan vaniljasta? Tai marjoista?" hän hymähti, tuntien kaipauksen vihlaisevan kipeänä.
Leela määkäisi, esittäen oman mielipiteensä asiasta.

"Luultavasti", Tempest vastasi hymyillen suudelmaa vasten ja painoi vielä kevyen suudelman miehen huulille, ennen kuin vetäytyi kauemmas sukaisten vaalean suortuvan korvansa taakse.
"Ehkä minun pitäisi mennä valmistelemaan meille kylpyä", hän pohti ja kuljetti sormensa läpi tummista hiuksista. Hän ei halunnut antaa varjon saada itseään kiinni, vetää häntä enää syvyyksiin.
"Tai ehkä...", hän jatkoi empien ja tutki myrskyisiä silmiä, ennen kuin työnsi tarjotinta kauemmas ylellisen suurella sängyllä ja kiipesi pehmeästi hajareisin Tiarnanin syliin, kohottaen miehen kasvoja ja silittäen poskipäitä hellästi sormillaan.

Romana määkäisi, kun tarjotin oli kiilata sen alas sängyltä - mikä toki olisi ollut osittain kissan omaa syytä, ei olisi kenties kannattanut torkahtaa pää alaspäin aivan sängyn laidalle.
Tiarnan tunsi kaipauksen vihlaisevan jälleen, nyt paljon aikaisempaa voimakkaana, ja vei kätensä naisen sirolle vyötärölle tämän noustessa hänen syliinsä.
"Olet uskomattoman kaunis", hän vetosi käheästi, silittäen vyötärön kaarta.

Tempest vastasi sanoihin silmät siristävällä hymyllä, työnsi heidän väliinsä ähertävän Leelan lempeällä päättäväisyydellä kauemmas ja kuljetti tummia hiussuortuvia sormiensa lomasta.
"Minä rakastan sinua", hän muistutti pehmeästi, kun nojautui lähemmäs ja suuteli miestä, perhoset vatsanpohjassa ihastuksesta sekaisin lepattaen. Hän nielaisi halunsa toivottaa uudelleen hyvää syntymäpäivää pelosta, että jotenkin se voisi rikkoa vaivattomuuden heidän välillään, saada Tiarnanin epäilemään hänen haluaan. Lämpimät sormet ujuttautuivat t-paidan helman alle ja koskettivat paljasta ihoa sen alla, kun Tempest kallisti päätään voidakseen hamuta miehen kaulansyrjää.

Kosketus paljaalla iholla ja kaulalla oli ajaa Tiarnanin hulluksi.
Hän sulki hetkeksi silmänsä ja nielaisi. Itsepäinen pukkaus kylkeen sai hänet avaamaan silmänsä jälleen ja hätistämään Leelaa lempeästi, mutta päättäväisesti kauemmas.
"Ja minä rakastan sinua", hän muistutti, ja antoi vuorostaan omien sormiensa sujahtaa Tempestin paidan alle, hyväilemään paljasta, lämmintä ihoa.
"Enemmän kuin osaan sanoin kuvata."

Hengitys oli takertua rintakehään, kun miehen kosketus sai koko ihon sähköistymään ja vatsanpohjan nipistämään niin, että huone keinahti. Tempest hymyili suudelmaa vasten ja tunsi naurun hyrisevän vatsassaan, kun kissat yrittivät päättäväisesti osallistua.
Romana kiipesi takatassuilleen hänen käsivarttaan vasten ja taputteli etutassun vaaleanpunaisilla anturoilla emäntänsä poskea. Kun Tempest katsahti sitä sivusilmällä, se määkäisi vaativalla vihlovuudella. Hänen suupielensä nykivät, kun hän kääntyi takaisin Tiarnanin puoleen.
"Luulen, että he yrittävät kertoa meille jotain."

Leela oli toipunut siitä, että oli tullut hätistetyksi kauemmas, ja oli nyt loikannut tasapainottelemaan sängynpäädylle. Se yhtyi adoptiosiskonsa protestiin määkäisemällä niin, että viikset värähtivät.
Tiarnan murahti matalasti ja veti Tempestiä lähemmäs.
"Luulen, että sinä olet parempi tulkitsemaan, mitä he haluavat", hän huomautti ja yritti hamuta naisen huulilta uutta suudelmaa, vaikka Leela yrittikin loikata hänen harteilleen.

Tempest nauroi ja kiersi kätensä Tiarnanin niskalle vastaten suudelmaan perhoset vatsassa lepattaen. Hän voisi olla onnellinen. Hän voisi olla sietämättömän, epätodellisen onnellinen.
Hellästi hän työnsi Romanaa kauemmas, kun painautui miehen rintakehää vasten ja veti sitten t-paidan tämän pään yli, painaen huulensa paljaalle hartialle ja hamusi tietään kaulalle lämpimien sormien vaeltaessa selällä ja kyljillä.

Taisi olla heidän vakioliikkeensä viskata vähintään yksi vaatekappale kissan päälle. Mutta saattoiko heitä syyttää, kun innokkaat itämaiset halusivat osallistua kaikkeen mahdolliseen? Jopa sellaisiin hetkiin, jolloin ne olisi mielellään sulkenut oven toiselle puolelle - ellei se olisi aloittanut surkeaa määkimiskuoroa.
Tummat hiukset jäivät villiintyneiksi, kun paita liukui niiden ylitse.
Mies painoi päätään hipaistakseen huulillaan Tempestin hiuksia.
"Kosketuksesi tuntuu todella hyvältä."

Sanat saivat Tempestin kätkemään ujon, onnellisen hymyn miehen kaulataipeeseen ja silittämään selkärangan kaarta hellästi sormenpäillään. Miten hän toivoi sen olevan totta – että hän voisi todella olla tarpeeksi.
Hän olisi voinut unohtua Tiarnanin syliin, hamuamaan miehen ihoa, nojautumaan sen lämpöä vasten, hengittämään tuttua tuoksua. Suudelmat vaelsivat kaulataipeelta leukaperälle ja korvalle, ennen kuin valuivat solisluulle. Sormet kiersivät selältä vatsalle, piirsivät sormenpäillä alas paljasta ihoa ja pysähtyivät bokserien reunalle.

Edellisenä iltana Tiarnan oli suunnitellut, että he voisivat käyttää vapaan aamun katselemalla sopivaa saarta häämatkaa varten. Mutta se ehtisi odottaa. Juuri tällä hetkellä hänen oli rehellisesti sanottuna vaikea edes muistaa, minne tarkalleen ottaen he olivat suunnitelleet lähtevänsä.
Ehkei häntä voinut syyttää siitä.
Leela mäkätti loukkaantuneena, kun oli joutua liiskatuksi selän ja sängynpäädyn väliin.
Tiarnan pidätti melkein hengitystään sirojen sormien vaeltaessa kehollaan, ja käsien pysähtyessä yritti tavoittaa Tempestin katseen, varmistaakseen, että kaikki oli hyvin.

Joku toinen olisi voinut tehdä jotain ainutlaatuista ja erilaista syntymäpäivän kunniaksi, jotain mikä todella täydentäisi miehen nautinnon. Ja hän empi vain miettiessään, miten jatkaa. Pitäisikö hänen riisua viimeinen vaatekappale Tiarnanin yltä? Vai olisiko se väärin ja saisi melkein kiusaantuneen, toppuuttelevan vastaanoton?
Ja jos riisuisi, mitä hän sitten tekisi?
Typerys.
Hän kohtasi miehen myrskysilmien katseen ja soi Tiarnanille valovoimaisen hymyn, ennen kuin nojautui lähemmäs ja painoi suudelman tämän huulille, sormien liukuessa bokserien päältä lantiolle ja ylös kyljille.
Pelkuri.

Jos Tempest vain olisi tiennyt, kuinka jumalaiselta näytti hänen sylissään, hiukset suihkun jäljiltä vielä kosteina ja hänen vanhaan paitaansa pukeutuneena.
Takaisin ylös vaeltavat kädet saivat Tiarnanin melkein murahtamaan ääneen, mutta huulille painuva suudelma tukahdutti äänen. Hän ei halunnut pakottaa naista mihinkään, ei, vaikka tämän kasvoilla oli häivähtänyt hymy ahdistuneen pakokauhun sijaan.
Mies antoi omien sormiensa vaeltaa rohkeammin paljaalla iholla t-paidan alla, kohottaen helmaa kokeillen.

Perhoset lepattivat villeinä vatsassa, ja Tempest yritti sysätä syrjään levottomat, nakertavat ajatukset mielestään. Hän oli tarpeeksi. Tiarnan rakasti häntä, eikä hänellä ollut syytä tuntea toisin.
Hän kohotti käsiään auttaakseen miestä riisumaan liian suuren t-paidan yltään ja punoi sitten sormensa hetkeksi tummiin hiuksiin, painaen suudelman Tiarnanin huulille. Hän antoi käsiensä valua uudelleen alas, veti syvään henkeä ja kohottautui sitten polviensa varaan niin, että saattoi vetää viimeistä vaatetta pois miehen yltä.

Määkäisy jostakin sängyn viereltä kertoi, etteivät kissat tälläkään kertaa olleet onnistuneet väistämään ajoissa - tai jos olivatkin, päättäneet protestoida epäreilua hyökkäystä.
Tiarnan kietoi käsivartensa takaisin Tempestin ympärille ja halasi tämän hetkeksi rintaansa vasten, veri suonissa melkein polttavan kuumana virraten. Niin kuin lämmin olento hänen sylissään olisi muuttunut pieneksi auringoksi, jonka ympärillä hänen maailmansa kiersi.
Hän ei olisi voinut elää, mikäli olisi menettänyt Tempestin sinä päivänä.
Ajatus sai hänet janoamaan läheisyyttä entistä kipeämmin, niin ettei murahdus tällä kertaa suostunut tukahtumaan huulille.

Halaus, tuttu tuoksu ja murahdus saivat perhoset sekoamaan ja törmäilemään, kun vatsanpohjaa nipisti niin, että huone keinahti. Tempest painautui miehen rintaa vasten ja painoi suudelman lämpimälle kaulansyrjälle, hamuten tietään hellästi alas kaulataipeelle ja solisluulle.
Olisipa hän voinut olla enemmän. Antaa täyden nautinnon. Mutta ajatus alas saakka valumisesta sai edelleen hänen sydämensä hakkaamaan hätääntyneenä, ja sitä seurasi turhaumus. Tiarnan kuitenkin vakuutti, että oli onnellinen.
Sormet valuivat alas leveää rintaa, keräsivät hetken rohkeutta ja laskeutuivat sitten hyväilemään miestä.

Jos Tiarnan vain olisi tiennyt, mitä Tempest kävi mielessään läpi. Mutta olisivatko mitkään sanat riittävän voimakkaita pyyhkimään pois kaikkia niitä julmuuksia, joita tälle oli aiemmassa suhteessa lausuttu?
Hän halusi Tempestin olevan onnellinen. Ja tuntevan olonsa hyväksi hänen kanssaan.
Tiarnan oli aikeissa kääntää asetelman ympäri, painaa naisen alleen vielä yön jäljiltä petaamattomalle vuoteelle, mutta kosketus sai hänet ensin jähmettymään ja sitten hautaamaan kasvonsa vasten kapeaa hartiaa.
Hyvä luoja, anna voimaa säilyttää itsehillintä.

Tiarnanin pää painui hänen hartiaansa vasten, ja Tempest katsahti miestä silmäkulmastaan. Varmastihan Tiarnan pyytäisi häntä lopettamaan, jos ei pitäisi siitä, niinhän?
Miksi typerät ajatukset nakersivat häntä jälleen? Tiarnan halusi naimisiin hänen kanssaan. Eikö se riittänyt kertomaan, että mies halusi hänet, rikkinäisenä ja riittämättömänäkin.
Tempest hamusi hellästi Tiarnanin kaulaa huulillaan ja rohkaisi sormiaan jatkamaan liikettään hellinä ja keveinä.

Hetkeksi Tiarnan saattoi unohtaa pelkonsa siitä, että Tempest pakenisi hänen luotaan, katoaisi jälleen lukitun oven taakse. Ehkä se oli vain hyvä asia, päästää hetkeksi irti huolesta.
Hänen hengityksensä kulki raskaampana, silmät pysyivät hetken suljettuina, kun hän yritti pitää itsensä kasassa, yritti olla antautumatta kaipaukselle täysin.
Ja epäonnistui kuitenkin yrityksessään lopulta.
Hän taivutti hieman päätään, niin että saattoi vuorostaan hipaista Tempestin kaulaa huulillaan ennen kuin vaihtoi asentoa painaakseen tämän hellästi alleen patjalle.

Häkeltyneet perhoset lähtivät lentoon ja syke kiihtyi, kun Tiarnan painoi hänet alleen. Tempest kiersi kätensä miehen niskalle ja punoi sormensa tummiin hiuksiin, huone jo nyt vienosti keinahdellen. Hetken hän tutki myrskynharmaita silmiä, ennen kuin kohotti päätään ja painoi suudelman miehen huulille, kiertäen toista jalkaansa Tiarnanin reisien yli.
Ehkä hän ei koskaan lakkaisi häkeltymästä siitä, että Tiarnan todella oli siinä.

Rintakehä raskaan hengityksen tahtiin kohoillen Tiarnan haki hetkeksi kultaisten silmien katseen, joka oli aikanaan kiinnittänyt hänen huomionsa. Toinen jalka liikahti, hätistäen kauemmas Leelan, joka selvästikin tunsi vastustamatonta tarvetta kertoa oman mielipiteensä heidän kanssakäymiseensä kovaäänisellä mäkätyksellä.
"Rakastan sinua aivan valtavasti", Tiarnan muistutti ennen kuin kumartui suutelemaan Tempestin huulia ja riisumaan viimeisiä vaatekappaleita heidän väliltään.

Sydän lepatti kylkiluita vasten, sai koko rintakehän kohoilemaan onnellisesta, hämillisestä levottomuudesta.
"Minäkin sinua", Tempest kuiskasi ja nosti ujosti lantiotaan auttaakseen miestä viimeisen vaatekappaleen riisumisessa. Hän punoi sormiaan hellästi tummien, hopean kirjomien hiusten joukossa ja nosti päätään niin, että saattoi hamuta miehen kaulansyrjää. Tiarnanin tuoksu, ihon kosketus hänen ihollaan ja sen tuttu, huumaava maku saivat huoneen keinumaan pehmein aalloin.

Tiarnan murahti hiljaa, kun huulet löysivät jälleen tiensä hänen kaulalleen. Matka Lewikselle tuntui pyyhkineen pois osan siitä ahdistuksesta, joka oli saanut hänet pelkäämään, että Tempest katoaisi hänen luotaan. Ikään kuin merituuli olisi kantanut sen mukanaan, kadottanut mustiin aaltoihin, jotka eivät olleet onnistuneet viemään hänen rakkaintaan.
Toinen käsi silitti hellästi naisen lantion kaarta, toinen tuki tätä parempaan asentoon.
"Kaikki hyvin..?" hän varmisti käheästi.

Tiarnanin ei olisi pitänyt joutua varmistamaan joka kerta. Miehen olisi pitänyt voida luottaa siihen, että kaikki oli hyvin – ja ellei olisi, hän osaisi kertoa sen itse. Joka kerta, kun mies kysyi, Tempest tunsi sydämensä särkyvän vain hieman.
Hän nyökkäsi ja kätki haikeuden silmistään punomalla sormensa lujemmin miehen hiuksiin, kun hamusi kaulansyrjän pehmeää, lämmintä ihoa ja hipaisi sitä höyhenkeveästi hampaillaan kuin kokeillen.
Eikö syntymäpäivän edes olisi pitänyt olla mutkatonta, pelotonta intohimoa? Ei tunnetta siitä, että käsitteli jotain haurasta ja hetkenä minä hyvänsä särkyvää? Miten hän toivoi, että olisi voinut ottaa takaisin kaiken sen, joka oli särkenyt Tiarnanin uskon häneen.

Tiarnan pakotti epävarmuuden tiehensä - hänen oli opittava luottamaan Emmien sanaan, jos he halusivat tämän toimivan. Muutoin he juuttuisivat ikuiseen varmistelun kierteeseen, joka lopulta satuttaisi vain molempia. Hän pelkäsi myrkyllisten kokemusten johtavan siihen, että nainen tulkitsisi senkin jonkinlaiseksi riittämättömyydeksi.
Vaikka Emmie oli hänelle täydellinen juuri sellaisenaan, jos tämä vain olisi voinut itse nähdä sen.
Romana taisi tipauttaa jotakin alas yöpöydältä, ehkä keskeneräisen romaanin tai vesilasin, mutta mikään ei kuulostanut siltä, että olisi mennyt rikki.
Tiarnan hautasi hetkeksi kasvonsa Tempestin kaulataipeeseen ja hengitti syvään tämän tuoksua ennen kuin painautui lähemmäs.

Perhoset törmäilivät hänen sisällään, kun vatsanpohjasta otti niin, että koko huone keinui. Emmie kiersi kätensä hellinä Tiarnanin niskalle, hipaisi miehen korvaa huulillaan ja antoi päänsä vajota sitten takaisin patjaa vasten estääkseen itseään jännittymästä. Hän ei halunnut enää elää muistoja epätodellisista, unenomaisista hetkistä, joina hän ymmärsi jumaloimansa miehen todella haluavan hänet – ja sitten hän palautti heidät rymisten todellisuuteen, koska hänen kehonsa petti heidät molemmat.
Oli vielä epätodellisempaa, että Tiarnan oli tässä nyt ja sanoi haluavansa jakaa elämänsä hänen kanssaan. Kaiken sen jälkeen, mitä hän oli pakottanut miehen käymään läpi.
Silmät painuivat kiinni, kun miehen herättämä tunne ja kosketus olivat saada todellisuuden rakoilemaan.

Kaikki oli hyvin.
Siihen oli niin helppo uskoa, kun saattoi kaatua vuoteelle ja vetää Tempestin pienen, lämpimän kehon syliin suojaan, silittää siroja hartioita ja paina suudelman vaaleiden hiusten joukkoon.
Varjot eivät olleet saaneet heitä mukaansa tälläkään kertaa. Ehkä vielä jonakin päivänä hän lakkaisi pelkäämästä, että ne vielä vaanivat naista jossakin nurkkien pimeydessä.
Tiarnanin hengitys kulki vielä raskaana, kun Leelan närkästynyt määkäisy havahdutti hänet. Kissa oli tasapainotellut itsensä sängynpäätyyn, ja tuijotti heitä nyt alaspäin, kasvot tyytymättömässä irvistyksessä.

Sydän hakkasi rajusti kylkiluita vasten. Tempest hengitti syvään Tiarnanin tuoksua ja tasasi hetken hengitystään, ennen kuin raotti kullanvärisiä silmiään ja palasi nykyhetken todellisuuteen. Hän hieraisi ohimoaan miehen paljasta rintakehää vasten kuin puskien ja kiersi sitten käsivarren tämän vyötärölle, halaten itsensä kiinni lämpimään ihoon.
Miten hän rakasti Tiarnania. Sanat harvoin pettivät häntä, mutta kun kyse oli miehestä, mikään ei tuntunut olevan tarpeeksi suuri sana.
"Hyvää syntymäpäivää", hän kuiskasi ja painoi suudelman paljaalle solisluulle.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1518
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   La Kesä 30, 2018 3:41 pm

Auringonvalo siilautui verhojen lomasta - tai ei kai enää voinut puhua varsinaisesti siilautumisesta, kun aurinko oli jo varmastikin noussut lakipisteeseensä. Tempest oli tiennyt, nainen taivutti sanoja tahtoonsa tuosta vain.
Tiarnan kohotti toisen kätensä rapsuttamaan Leelaa leuan alta ja kietoi toisen käsivartensa Tempestin ympärille.
Toivotus sai hänet naurahtamaan käheästi.
"Kiitos. Toivon, ettemme ole myöhässä mistään..."

Tempest nojasi päätään Tiarnanin rintaa vasten ja piirsi sormenpäillään selän paljaaseen, lämpimään ihoon. Tiarnanilla oli aina ollut ainutlaatuinen lahja saada hänet kadottamaan ajantajunsa tai ehkä hän vain halusi unohtaa ulkopuolisen maailman saadessaan viipyä miehen sylissä.
"Emme vielä", hän vastasi ja kosketti huulillaan Tiarnanin kaulaa.
"Mutta ehkä voisin laittaa meille kylvyn."

Tiarnan vastusti kiusausta tavoitella puhelintaan yöpöydältä - ellei juuri puhelin sitten ollut se jokin, joka oli kolahtanut aikaisemmin lattialle - tarkistaakseen ajan. Tällä kertaa he eivät voisi edes vedota sadepäivään ja loikoa sen verukkeella koko päivää vuoteessa. Ehkä syntymäpäivä ajaisi saman asian?
Tiarnan painoi kevyen suudelman vaaleiden hiusten joukkoon.
"Se kuulostaisi oikein mukavalta."

Tempest hipaisi vielä huulillaan Tiarnanin kaulaa, ennen kuin nousi istumaan ja kiipesi alas sängyltä. Hän pyyhkäisi sormet läpi vaaleista hiuksista ja katosi kylpyhuoneeseen kaksi äänekkäästi määkivää kissaa jaloissaan hännät pystyssä juosten.
Olisikohan hänen pitänyt valita toinen kylpyhuone? Muistaisiko Tiarnan aina vain joutuneensa murtamaan kylpyhuoneen oven, koska oli ymmärtänyt hänestä jotain, ennen kuin hän ymmärsi itse?
Ehkä hän vain voisi antaa miehelle uusia muistoja.
Tempest täytti ammeen kuumalla, vaahtoavalla, hennosti hedelmäiseltä tuoksuvalla vedellä, valaisi kylpyhuoneen pienillä kynttilöillä ja palasi sitten kylpyhuoneen ovelle.
"Tuletko?"

Tuntui melkein väärältä unohtua vuoteeseen vielä sen jälkeen, kun Tempest oli jo noussut. Mutta kuluneiden viikkojen aikana hän oli alkanut tottua hitaaseen rytmiin, siihen, ettei heti aamusta odottanut velvollisuutta toisensa jälkeen, niin että päivä kului ohi kuin huomaamatta.
Nyt hän saattoi vain unohtua hetkeksi katselemaan, kuinka auringonvalo heijastui katosta, ja kuuntelemaan kissojen määkimistä viereisestä huoneesta.
Tempestin ääni havahdutti miehen ajatuksistaan. Hänen kasvoilleen kohosi hymy, kun hän kohottautui istumaan sängyn laidalle ja ojensi käsiään Tempestiä kohti.
"Tule tänne..."

Tempest oli melko varma, että kutsun oli tarkoitus toimia toisin päin ja hänen houkutella Tiarnan kylpyyn – mutta silti hän ylitti makuuhuoneen upottavan maton paljain varpain ja seisahtui miehen eteen. Tiarnanin koskettaminen saisi luultavasti aina epäuskosta häkeltyneet perhoset heräämään.
Hän ojensi kätensä ja silitti sormenpäillään miehen poskea, ennen kuin juoksutti ne läpi tummista hiuksista katsellen tutkien myrskynharmaita silmiä.
"Kylpy odottaa."

Tiarnan virnisti poikamaisesti ja kietoi käsivartensa Tempestin ympärille vetääkseen naisen rintaansa vasten.
"Kohta", hän lupasi, haudatessaan kasvonsa hetkeksi naisen kaulataipeeseen hengittääkseen syvään tämän tuoksua.
Olen niin onnellinen, että olet siinä.
Mutta sen ääneen sanominen ei tuntunut riittävältä ilmaukselta, aivan kuin sanoilta olisi kadonnut osa niiden voimasta.
Niinpä hän vain kohotti katseensa ja hamusi huulilta suudelmaan.
"Mennään."

Sydän lepatti kylkiluita vasten ja hetkeksi Tempest nojautui suudelmaan, ennen kuin silitti sormenpäänsä alas leukalinjaa ja kaulansyrjää poimien Tiarnanin käden omaansa. Pieni, kipeä ääni muistutti, että hän olisi jättänyt rakastamansa miehen vailla hyvästiä tai selitystä.
"Mennään", hän vakuutti ja veti miestä ylös ja mukaansa. Vesi jäähtyisi.
Leela tasapainotteli kylpyammeen laidalla, häntä uhmakkaasti ojossa ja määki närkästyneenä heidät nähdessään. Tempest silitti sen niskaa, mikä sai kissan kehräämään, ja työnsi Tiarnania ammetta kohti, jotta voisi asettua miehen taakse ja halata tämän syliinsä.

Tiarnan puristi Tempestin kättä kevyesti seuratessaan naista kylpyhuoneeseen. Hän pakotti tiehensä muiston, jossa joutui murtamaan oven, ja keskittyi sen sijaan pienten kynttilöiden luomaan tunnelmalliseen valoon - ja kissaan, joka oli löytänyt tiensä ammeen reunalle.
"Tyttömme eivät sitten koskaan opi", Tiarnan huomautti naurahtaen samalla kun laskeutui varovasti lämpimään veteen, tehden tilaa Tempestille.
Romana määkäisi jostakin lavuaarin lähettyviltä.

Tempest pujottautui Tiarnanin taakse, kiersi jalkansa kevyesti miehen ympärille ja veti tämän nojaamaan rintaansa, houkutellen Tiarnania painamaan päänsä hänen hartiaansa vasten. Hän painoi suudelman hopeiselle juovalle, poimi pesusienen käteensä ja ryhtyi hieromaan kiireettä miehen hartioita ja niskaa. Sitten hän siirtyi käsivarsiin ja rinnalle, hamuten hellästi korvanlehteä ja kaulansyrjää, hengittäen syvään tutun ihon rakasta tuoksua.
Leela istui ammeen laidalla ja tuijotti heitä mustasukkaisena.

Tiarnan nojautui Tempestiä vasten, taivuttaen toista kättään niin, että saattoi sipaista naisen pisamaista poskea.
"Onko tarinasi edennyt?" hän kysyi, antaessaan kätensä laskeutua lämpimään veteen. Hieronta rentoutti lihaksia, joiden hän ei ollut edes huomannut olevan jumissa - ehkä ne olivat jumissa niin usein, ettei hän vain enää kiinnittänyt asiaan huomiota.
Leelan ilme sai miehen hymähtämään.
"Olet tervetullut liittymään joukkoon."

Leela vastasi äkäisellä, vihlovalla määkäisyllä ja loikkasi lattialle, kun oli lipsahtaa ammeeseen.
"Mmm", Tempest vastasi halaten Tiarnanin syliinsä ja painoi suudelman miehen korvalle. Hän toivoi, että olisi voinut varastaa miehen useammin, vain unohtua hetkeen, jossa koko muu maailma suli pois.
"Se tarvitsee paljon editointia, mutta lähemmäs sata sivua", hän sanoi ja hieroi hellin sormin miehen rintakehää ja kylkiä, ennen kuin valui reisille.

"Sitä minäkin", Tiarnan hymähti Leelalle ja seurasi katseellaan, kuinka kissa suuntasi yllyttämään adoptiosisartaan leikkiin.
"Olen varma, että siitä tulee upea", hän vakuutti, antaen silmiensä painua kiinni. Käsien kosketus keholla tuntui miellyttävältä ja sai väristyksen kulkemaan pitkin kehoa.
"Mistä olet kirjoittamassa juuri nyt?"
Äänistä päätellen kissat ryntäsivät kilpaa makuuhuoneen puolelle.

Tempest hengitti syvään miehen tuoksua ja painoi päätään niin, että saattoi hamuta kaulataipeen pehmeää ihoa. Toinen käsi palasi hieromaan hartian lihaksia, kun toinen jäi silittämään vatsaa kiireettömin liikkein. Kuuma vesi tuntui ihanalta ja Tiarnan sai kylvyt jälleen tutuiksi ja turvallisiksi. Hän ei pelännyt kuulevansa ääntä, joka houkutteli hengittämään veden alla.
"Unohdetusta, nukkuvasta maailmasta", hän vastasi.
"Talven monista kasvoista ja susittaren sielusta."

"Kuulostaa hyvin jännittävältä", Tiarnan myönsi raukeasti.
Oli helppo unohtua lämpimään veteen ja kosketukseen, melkein kuvitella, ettei ulkopuolista maailmaa ollut. Ettei kukaan kaipaisi, vaikka he unohtuisivatkin omaan pieneen kuplaansa.
Viimeistään häiden jälkeen sellainen olisi aivan sallittua, eikö?
"Joko tytöillämme on avatarit maailmassasi?"
Tytöillä, jotka taisivat ryntäillä ympäri makuuhuonetta.

"Ei vielä", Tempest vastasi hengittäen syvään miehen tuoksua. He voisivat unohtua tähän – edes hetkeksi. Kynttilöiden pehmeään hämyyn, kuuman veden rentouttavaan syleilyyn, Tiarnaniin hänen sylissään. Hän hieroi hellin sormin miehen ihoa, kunnes vesi alkoi muuttua viileäksi.
"Mitä haluaisit syödä tänään?" hän kysyi ojentaen Tiarnanille pyyhkeen ja kiersi toisen märkiin hiuksiinsa.

"Veikkaisin, että ne olisivat melkoisia edistämään juonta. Kunnon juoruilijoita, jotka livauttavat vahingossa liian paljon tietoa väärälle henkilölle..."
Ovensuussa Leela määkäisi loukkaantuneena, selvästikin protestoiden itsestään käytettyjä sanoja.
Tuntui melkein haikealta, että viileä vesi tarkoitti sitä, että olisi aika nousta pois kylvystä.
"Ehkä voisimme vain tilata jotakin kotiin?" Tiarnan ehdotti, ottaessaan pyyhkeen vastaan.

”Ehkä”, Tempest vastasi pujottautuen norsunluunvärisiin alusvaatteisiin ja veti pitsikirjaillut stay-up-sukat jalkoihinsa.
”Se on luultavasti parasta.” Ehkä ajatus siitä, että he voisivat vain mennä ulos, valita mukavan ravintolan ja viettää illan yhdessä, oli utopistinen. Mitä todennäköisimmin se päättyisi siihen, että joku tunnistaisi Tiarnanin ja miehen ihailijat pyytäisivät allekirjoitusta tai valokuvaa, ja sen jälkeen Lontoon paparazzit löytäisivät tiensä paikalle.
”Mitä sinun tekisi mieli?” hän kysyi seisahtuessaan siististi henkaroitujen mekkojen rivin eteen valikoimaan sopivaa.
”Meidän kannattaa lähteä puoli seitsemän jälkeen teatterille.”

Pyyhe vyötäisilleen kiedottuna Tiarnan unohtui hetkeksi katselemaan Tempestiä. Sitten hän asteli naisen luo, todennäköisesti häiriten tämän pukeutumisrauhaa pahemman kerran, ja kietoi käsivartensa takaapäin siron kehonsa ympärille vetääkseen tämän hetkeksi halaukseen.
"Jotakin hirvittävän epäterveellistä", hän naurahti käheästi, haudatessaan nenänsä siroa niskaa vasten hengittääkseen pehmeän hedelmäistä tuoksua.
"Syntymäpäivän kunniaksi."

Tempest suli häkeltyneeseen, onnelliseen hymyyn, sydän hurjistuneena lepattaen. Tiarnan sai hänen koko maailmansa keinumaan, ja Tempest vajosi hetkeksi miehen rintaa vasten. Ehkä Tiarnan todella rakasti häntä ja halusi viettää elämänsä hänen kanssaan, vaikka se kuulosti enemmän satukirjalta kuin todellisuudelta.
Hän kosketti ympärilleen kiertynyttä käsivartta ja unohti täysin, mitä oli ollut tekemässä.
"Hyvä on", hän vastasi haettuaan hetken ääntään, "olisiko se pizzaa tai hampurilaisia juustoranskalaisilla?"

Tiarnan haki Tempestin käden omaansa, toinen käsivarsi yhä tämän ympärille kietoutuneena, ja jäi hetkeksi katselemaan sormusta, pientä helmeä, joka oli kulkenut hänen mukanaan kaikki nämä vuodet.
Nyt se oli löytänyt oikean paikkansa.
"Pizza kuulostaisi hyvältä", hän vastasi ja hipaisi naisen siroa niskaa huulillaan.
"Mitä sinun tekisi mieli?"

"Mmm", Tempest vastasi räpytellen, yrittäen kasata ajatuksiaan, jotka tuntuivat hajaantuvan aina, kun Tiarnanin huulet koskettivat hänen ihoaan. Tiesiköhän Tiarnan, millainen vaikutus miehen kosketuksella oli häneen?
"Pizza on hyvä", hän lupasi silittäen miehen käsivartta.
"Voin tilata sellaisen."

Tiarnan hipaisi Tempestin niskaa uudelleen huulillaan. Terävä määkäys ja säärtä vasten painuvat tassut saivat hänet kuitenkin havahtumaan ajatuksistaan, ja kääntäessään päätään hän näki Leelan irvistävät kasvot.
Liian pitkään omaa aikaa, selvästikin.
Mies painoi melkein haikean suudelman vaaleiden hiusten joukkoon ennen kuin otti askeleen taaksepäin.
"Mukava päästä pitkästä aikaa teatteriin."

"Niin on", Tempest vastasi tasaten häkeltyneenä lepattavaa sykettään. Selän paljas iho jäi kaipaamaan Tiarnanin lämpöä, kun mies astui kauemmas, ja Tempest yritti kasata itsensä valitsemalla rivistöstä polvimittaisen, pehmeän vihreän mekon, jonka satiininen pinta oli kirjottu siroin, kultaisin lehtikuvioin.
"Käyn tilaamassa meille pizzaa", hän sanoi pujottautuen sisään mekkoon ja katosi kohti keittiötä kaksi raivokkaasti määkivää kissaa jaloissaan juosten.

Oli oikeastaan sääli, että vihreä mekkokangas peitti Tempestin vartalon, niin kauniisti kuin asu sitä imartelikin. Tiarnan loi vielä yhden kaipaavan katseen naiseen ennen kuin siirtyi etsimään itselleen päällepantavaa. Jotakin rentoa, vaatteet pitäisi kuitenkin vaihtaa teatteria varten.
Ehkä he saisivat olla illan rauhassa herättämättä liikaa huomiota. Ensimmäinen julkinen esiintyminen yhdessä kevättalven tapahtumien jälkeen.
Saatuaan laivastonsinisen paidan kiskottua päänsä yli hän lähti etsimään Tempestiä.

Milloin kotoa poistumisesta oli tullut hermostuttavaa? Tempest ei ollut varma. Hän tuijotti itseään kylpyhuoneen peilistä viimeistellessään kevyttä, kullanvärisiä silmiä korostavaa meikkiä ja tunsi levottomuuden kouraisevan vatsaansa.
Mutta heidän pitäisi alkaa lähteä.
Hän suihkaisi lakkaa vaaleisiin, avoimeksi jätettyihin hiuksiin pitääkseen ne kurissa ja astui sitten kylpyhuoneesta määkivät kissat jaloissaan.
"Tiedän", hän vetosi, "pienet rakkaat, ette viihtyisi siellä. Oh, hei, lähdemmekö?" Tempest kysyi suoden Tiarnanille hymynhäivähdyksen poimiessaan kevyen, valkean neuleen mukaansa.

Tavallisesti Tiarnan ei tuntenut oloaan hermostuneeksi joutuessaan lähtemään kotoaan.
Viime kuukausien tapahtumat tuntuivat kuitenkin muuttaneen jotakin. Hän ei ollut huolissaan omasta puolestaan, mutta Tempest ei ehkä kestäisi sitä, että he joutuisivat yhtäkkiä kuvaajien piirittämiksi. Paparazzeilla tuntui olevan hämmästyttävä kyky ja halu pysytellä kannoilla, ja varsinkin nyt, pitkän hiljaisuuden jälkeen, kuvat myisivät todennäköisesti hyvin.
Mutta Tempest oli halunnut tarjota hänelle teatteri-illan syntymäpäivän kunniaksi, joten epäilykset saivat väistyä taka-alalle.
Sängyn reunalle istahtanut mies kohotti katseensa, hymyn siristäessä myrskynharmaita silmiä.
"Auto odottaa jo alhaalla."
Hän ei kuitenkaan noussut, vaan ojensi käsiään naista kohti.

Tiarnan sai hänen sydämensä lepattamaan, jälleen. Tempest soi miehelle hämillisen, ujon hymyn ja katsahti kysyvästi eteisen suuntaan, ennen kuin astui lähemmäs ja kosketti tummia, hopean kirjomia hiuksia.
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi tutkien myrskynharmaita silmiä. Hän toivoi, ettei syntymäpäivä ollut miehelle pettymys. Ehkä hänen olisi pitänyt kysyä mahdollisuutta saada miehen ystäviä paikalle tänään eikä vasta sunnuntaina.

Tiarnan kietoi kätensä Tempestin ympärille ja veti naisen hetkeksi syliinsä.
"Kaikki on enemmän kuin hyvin", hän vakuutti ja painoi kevyen suukon vaaleiden hiusten joukkoon. Hän antoi toisen kätensä vaeltaa sirolla selällä.
"Olen vain hyvin onnellinen, että olet siinä."
Kissat olivat loikanneet sängylle, Romana määki loukkaantuneena ja puski Tiarnanin selkää vasten.

Tempest kiersi toisen kätensä Tiarnanin niskalle ja hautasi hetkeksi kasvonsa miehen kaulataipeeseen.
Hän olisi jättänyt Tiarnanin ilman hyvästejä tai selitystä. Hän olisi kuollut hyiseen veteen, joka paiskoi häntä vasten rantakallioita. Mitä hän oli ajatellut? Sydän löi kipeästi.
Tempest kohotti päänsä ja painoi suudelman miehen poskelle, silittäen jumaloitua poskipäätä sormenpäillään.
"Ehkä... Ehkä meidän pitäisi mennä?" hän ehdotti vastahakoisesti.

Tiarnan silitti Tempestin selkää kiireettömästi sormenpäillään.
"Pitäisi."
Jos esitys olisi ollut mikä tahansa muu, hän olisi saattanut ehdottaa, että ehkä he voisivat jäädä sittenkin kotiin. Mutta David oli hänen ystävänsä, ja hän halusi ehdottomasti nähdä tämän kuningas Georgen roolissa.
Myrskynharmaissa silmissä välkähti poikamainen pilke.
"En haluaisi myöhästyä, David joutuisi häpeämään."

Poikamainen pilke sai hänen sydämensä läpättämään melkein epätahdissa. Tempest hymyili ja hipaisi vielä huulillaan miehen poskea, ennen kuin nousi ylös, tarttui miehen käteen ja houkutteli tämän mukanaan kohti eteistä ja alhaalla odottavaa autoa.
Aikaisemmin ei ollut ollut helppoa löytää mahdollisuutta viettää iltaa yhdessä ja suunnitella sitä etukäteen. Ei kai Tiarnan viipynyt kotona, koska ei uskaltanut jättää häntä yksin? Ei tietenkään.
Hän puristi miehen kättä astuessaan ulos keväisen lämpimään iltaan.

Tiarnan nappasi siistin pikkutakin mukaansa ja hätisti määkivät kissat takaisin sisälle - pienet rakkaat, ette te jaksaisi olla hiljaa niin pitkään, eikä Hamiltonin yleisö varmastikaan arvostaisi parin pienen koloratuurisopraanon liittymistä kuoroon.
Aulassa hän nyökäytti päätään tervehdykseksi ovimiehelle ja veti Tempestin kylkeensä, pikemminkin vaistomaisesti kuin todella tietoisesti elettään harkiten. Naisen ei tarvitsisi joutua salamavalojen välkkeeseen, jos kamera olisi sattunut eksymään ovelle väärään aikaan.
Kaikeksi onneksi he pääsivät nousemaan autoon kaikessa rauhassa.

Lontoon iltaisessa liikenteessä kohti Victorian asemaa matelevassa taksissa Tempest poimi Tiarnanin käden omaansa ja silitti sen rystysiä ajatuksiinsa unohtuneena.
Ehkä he voisivat vain olla onnellisia, ehkä varjo ei enää tavoittaisi häntä ja yrittäisi vetää häntä syvyyksiin.
Tempest nousi taksista teatterin edessä Tiarnanin jäljessä, soi miehelle hämillisen hymyn sipaisten hiuksia korvansa taakse ja seurasi tätä sitten sisään loisteliaaseen teatteriin. Tiarnanin nimi tarjosi heille harvinaisen lämpimän asiakaspalvelun ja VIP-vieraille varatun odotustilan.

Auton pysähtyessä valoihin ties monettako kertaa ja lähtiessä sitten taas liikkeelle vain madellakseen hieman eteenpäin Tiarnan ei voinut olla pohtimatta, kuinka kätevää olisi vain voida loikata metroon ja huristella oikealle pysäkillä, nousta väkijoukossa kadulle ja kulkea loppumatka jalan.
Hän oli kuitenkin ollut valmis luopumaan moisesta ylellisyydestä ammattia valitessaan. Tempestin kanssa oma rauha oli erityisen tärkeää, eikä hän halunnut kokeilla tuuriaan siinä, onnistuisiko hän matkustamaan tunnistamattomana julkisilla liikennevälineillä.
Teatterilla Tiarnan painoi kätensä suojelevasti naisen selälle, johdattaen tämän edellään sisään.
"Milloin viimeksi olemme käyneet teatterissa?" hän kysyi, kun heidät oli ohjattu odotustilaan.

Tempest vajosi hetkeksi hämilliseen, mietteliääseen hiljaisuuteen.
"Viime keväänä, luulen", hän sanoi empien ja antoi katseensa kiertää huoneen seinille ripustettuja julisteita ja valokuvia.
"Kävimme katsomassa Wickedin." Ja seuraavana päivänä Tiarnania oli tarvittu jälleen meren toisella puolella, minne kuka tahansa normaali tyttöystävä olisi voinut seurata miestä. Mutta hän oksensi vain ajatellessaan lentokoneeseen astumista.
"Kutsumme teidät saliin pian. Olkaa hyvä ja jääkää paikoillenne esityksen loputtua. Herra King on ilmoittanut odottavansa teitä", huoneeseen astunut, siististi pukeutunut teatterin työntekijä sanoi ojentaen heille lasilliset shampanjaa ja esityksen ohjelman.

"Siitä on aivan liian pitkä aika", Tiarnan totesi ja tunsi syyllisyyden piston. Hänen olisi pitänyt ottaa enemmän aikaa, viedäkseen Tempestin teatteriin, elokuviin, tai vaikka ulos syömään. Sen sijaan hän oli kiitänyt työkiinnityksestä toiseen, sahannut kahden mantereen välillä liian kiireisenä pysähtymään.
Hän kiitti työntekijää hymyillen ja kosketti sitten Tempestin selkää.
"Haluaisitko istua hetkeksi alas?" hän huolehti. Pitkä sairastelu oli jättänyt jälkensä hentoon kehoon, eikä mies vieläkään uskaltanut luottaa siihen, että kaikki olisi kunnossa.

Tempest pudisti päätään ja soi Tiarnanille puolittaisen hymyn. Hän siemaisi ajatuksissaan shampanjaa ja katsahti kelloaan: ovet oli luultavasti avattu ja katsojat vaelsivat sisään massiiviseen, ylelliseen teatterisaliin asettuen paikoilleen. He liittyisivät pian seuraan ja toivoisivat, että heidän vierailunsa ei herättäisi turhaan huomiota.
"David oli hyvin onnellinen kuullessaan, että olet tänään yleisössä", hän sanoi, siemaisi uudelleen lasistaan ja laski sen sitten tummapuiselle tiskille, kun heidänkin oli aika ottaa paikkansa teatterisalissa.

Teatterissa vallitsi aina aivan omanlainen tunnelmansa, ja joka kerta sellaisessa vieraillessaan Tiarnan pohti, olisiko hänen pitänyt sittenkin yrittää valloittaa näyttämöt valkokankaiden sijaan - mutta tehty mikä tehty, hänen elämänsä oli nyt sellaista, millaiseksi hän oli sen omilla valinnoillaan luonut. Turha uhrata liikaa aikaa vaihtoehtojen pohtimiseen.
"Minäkin olen onnellinen, että pääsen viimein näkemään hänet. Kruunussa ja peruukissa."
Tiarnanin kasvoilla häivähti virnistys, kun hän laski shampanjalasinsa Tempestin lasin viereen.

Tiarnanin kanssa liikkuessa yritti tottua siihen, että yllättyneet, uteliaat tai suorastaan jumaloivat katseet ja kiihkeä supina seurasivat miestä. Tällä kertaa he kuitenkin välttyivät seuraan lyöttäytyviltä faneilta, jotka eivät välittäneet mitä keskeyttivät, jos vain voisivat vaihtaa sanan tai kaksi ja saada valokuvan yhdessä näyttelijän kanssa.
Tempest piti katseensa lavaa peittävässä esiripussa asettuessaan heille varatuille premium-paikoille, vaikka heidän takanaan kävi varsin äänekäs supatus. Hän oli vältellyt visusti tabloideja ja internetin juorusivuja, haluamatta kuulla, mitä heistä puhuttiin nyt. Millaisiin mittasuhteisiin hänen typerä tekonsa nousi.
Hän puristi melkein helpottuneena Tiarnanin kättä, kun kuulutuksen myötä salin valot sammuivat ja Hamilton alkoi.

Teatterissa huomio kiinnittyi onneksi enemmän näyttelijöihin kuin siihen, keitä yleisössä istui - ainakin niin Tiarnan toivoi, varsinkin nyt, kun kyseessä ei ollut pressi-ilta tai millään muullakaan tavalla erityinen näytös. Oletettavasti ei erityinen kellekään muulle kuin heille.
Hän istahti alas omalle paikalleen ja vei kätensä hiepaisemaan Tempestin niskaa. Kaikki hyvin, he saisivat varmasti olla kaikessa rauhassa tämän illan. Kukaan ei toivottavasti intoutuisi kysymään naisen selitystä pitkään hiljaiseloon.
Tiarnan oli aikeissa ojentaa ohjelmalehtistä Tempestille, mutta valot ehtivät hämärtyä ennen kuin hän ehti tehdä niin. Niinpä hän haki naisen käden omaansa käsinojan yli ja sipaisi tämän kämmenselkää peukalollaan.

Hamilton oli juuri niin hieno kuin luvattu. Sen luoja oli todella tehnyt mestariteoksen, joka varmasti puhuttelisi erityisesti amerikkalaisia yleisöjä toivottavasti vuosikymmenenkin päästä.
Davidin näkeminen lavalla oli häkellyttävää. Lavalta välittyvä voima sai Tempestin sydämen lepattamaan. Hän nojautui eteenpäin penkillään, täysin tarinan lumoamana ja painoi käden suulleen nauraessaan kuplien kuninkaan esitykselle.
Tarinan päättyessä pisamaiset posket olivat kyynelten raidoittamat, ja hän pyyhki silmänalusiaan nenäliinaan noustessaan taputtamaan muiden mukana, kun näyttelijät kumarsivat lavalla.

Tiarnan huomasi seuraavansa Tempestin reaktioita aivan yhtä kiinnostuneena kuin näyttämön tapahtumiakin. Oli suorastaan hämmästyttävää, kuinka niin amerikkalainen tarina tuntui imaisevan myös lontoolaisen yleisön mukaansa - tai ehkä ei niin hämmästyttävää lainkaan, olihan kyse tosiaan mestariteoksesta.
Davidin astellessa lavalle Tiarnanin oli piilotettava virnistys kämmenselkäänsä. Peruukki ja kruunu, aivan niin kuin hän oli toivonutkin.
Noustessaan taputtamaan loppukumarruksille hän hipaisi hellästi Tempestin pisamaista, kyynelten raidoittamaa poskea.

Tempest soi Tiarnanille hämillisen hymyn ja pyyhkäisi toista poskeaan. Hän oli aina sukeltanut niin syvälle tarinoihin, ettei voinut olla liikuttumatta.
Teatterin työntekijä piti sanansa ja pujottautui salista ulos virtaavien ihmisten lomasta hakemaan heitä. Korkean profiilin vieraat ohjattiin sivuovesta kulisseihin, missä heitä kuvattiin yhdessä vielä roolivaatteissaan olevien näyttelijöiden kanssa.
"Hyvää syntymäpäivää", David – tai Kuningas George III – toivotti kääntyen heidän puoleensa ja veti Tiarnanin halaukseen taputtaen ystävänsä selkää.
"Toivottavasti piditte showsta."

Heidän suunnatessaan kohti kulisseja Tiarnan veti Tempestin taas suojelevasti kiinni kylkeensä, vaikkei todellista pelkoa nurkkaan ahdistetuksi joutumisesta taitanutkaan olla. Lewiksella ja pohjoisessa vietettyjen viikkojen jälkeen Lontoo, sen kadut ja rakennukset tuntuivat kuitenkin olevan hyvin täynnä ihmisiä.
Davidin nähdessään hän päästi Tempestin pujahtamaan pois kyljestään ja kietoi kätensä hetkeksi Kuningas Georgen ympärille vastatakseen halaukseen.
"Kiitos, show oli juuri niin upea, kuin olet antanut ymmärtää. Et ole harkinnut tekeväsi tyylinvaihdosta ja siirtyä käyttämään polvisukkia kokopäiväisesti?"

David katsahti alas koreasti puettuihin jalkoihinsa ja suoristi ylellistä takkiaan.
"Tiedätkö, olen kyllä pohtinut, että voisin tehdä tästä uuden tyylini", mies pohti hieraisten leukaansa.
"Hei", hän tervehti lämpimästi myös ujolla hymyllä vastaavaa Tempestiä, hipaisten naisen pisamaista poskea.
"Jos teillä ei ole kiire, tulkaa käymään pukuhuoneessani."

Tiarnan kohotti toista tummaa kulmaansa.
"Niinkö? Onko Caitlin asiasta samaa mieltä?" hän tiedusteli epäilystä äänessään, samalla kun kietoi toisen käsivartensa Tempestin hartioille, jääden silittelemään siroa olkapäätä peukalollaan. Hän katsahti naiseen, hymy edelleen kasvoillaan.
"Jaksatko vielä?"

"Totta kai", Tempest vastasi ja kosketti Tiarnanin selkää kannustaen miestä seuraamaan Davidiä. Joskus häntä vainosi tunne, että mies piti häntä särkyvänä ja joutui holhoamaan häntä. Hän toivoi hartaasti, että oli vain vainoharhainen.
Olihan se toki totta, että hänen typerä tekonsa oli rikkonut hänet fyysisesti, mutta Tiarnanin ei pitäisi joutua huolehtimaan hänestä ja hänen jaksamisestaan. Eikö niin tehty pienille lapsille tai vakavasti sairaille?
"Eikö se olisi mukava yllätys?" David kysyi johdattaessaan heitä teatterin kapeiden takatilojen läpi pukuhuoneeseensa, missä saattoi ryhtyä muuntautumaan Kuningas Georgesta takaisin David Kingiksi.
"Kuinka syntymäpäiväsi on mennyt?"

Tiarnan ei voinut väittää tehneensä kovinkaan montaa roolia lavalla - varsinkaan merkittävää - mutta silti takatilojen kapeissa käytävissä kulkeminen täytti hänet miellyttävällä nostalgialla. Melkein kuin olisi palannut ajassa taaksepäin, takaisin opiskeluvuosiin.
Paitsi että hänellä oli nyt sielunkumppaninsa mukanaan.
"Epäilen, että Caitlin saattaisi olla eri mieltä", hän huomautti, istahtaessaan sohvalle ja ojentaessaan käsiään Tempestiä syliinsä houkutellen.
"Hyvin. Enemmän kuin hyvin. Kuinka kiireinen mahdat olla heinäkuussa?"

"Niinkö luulet?" David nauroi kumeasti riisuessaan peruukkinsa ja sukiessaan sormet läpi tuuheista, vaaleanruskeista hiuksistaan vapauttaakseen ne. Hän viittasi vieraitaan istumaan pienen huoneen laidalla olevalle sohvalla, kun ryhtyi kiemurtelemaan ulos roolivaatteistaan ja vaihtamaan niitä omiinsa.
"Mukava kuulla! Oh, en tiedä. Uskoisin voivani neuvotella lomani silloin. Miksi?"

Tiarnan otti Tempestin käden omaansa ja hipaisi kevyesti helmisormuksen koristamaa sormea.
"Tarvitsisin bestmanin häihin", hän vastasi, eikä voinut täysin estää poikamaista tuiketta häivähtämästä silmissään. Tempestistä tulisi hänen vaimonsa, ja mitä useampaan kertaan hän sanoi sen ääneen, sen todellisemmalta se alkoi tuntua.
"Kiltti ei ole pakollinen asuste. Vaikka oletkin päässyt harjoittelemaan polvisukkiin pukeutumista."

David katsoi Tiarnania hetken valojen reunustaman peilin kautta, ennen kuin pyörähti ympäri, toinen polvisukka vielä jalassa, ja harppasi huoneen poikki rutistamaan ystäväänsä.
"Onneksi olkoon!" hän jyrähti onnellisena ja läimäisi Tiarnanin selkää innosta hieman lujemmin kuin oli suunnitellut.
"Olen aivan järkyttävän onnellinen puolestanne. Olette menossa naimisiin heinäkuussa?" hän kysyi antaen katseensa vaeltaa Tiarnanista Tempestiin, joka oli painanut katseensa ujoon, valovoimaiseen hymyyn sulaneena.

Olkoon, nyt Tiarnan ei voinut estää hölmöä hymyä kohoamasta kasvoilleen. Se oli pysynyt täysin samanlaisena kaikki nämä vuodet, vaikka silmäkulmiin olikin viuhkoittunut lisää juovia ajan kuluessa.
"Olemme menossa naimisiin heinäkuussa", hän myönsi ja katsahti Tempestiin, myrskysilmät edelleen hymystä siristyneinä.
"Ja olisin onnellinen, jos ehtisit olla bestmanina. Olemme ajatelleet, että häät pidettäisiin Skotlannissa."

"Totta kai! Se olisi kunnia", David vastasi nauraen ja puristi Tiarnanin olkaa. Tiarnan oli joutunut kokemaan niin synkkiä hetkiä kevään aikana, kenties aikaisemminkin, Tempestin ollessa niin perinpohjaisen onneton. Mutta nyt tulevaisuus näytti valoisalta ja se teki hänet pakahduttavan onnelliseksi.
"Onnea", hän vetosi uudelleen ja tarttui spontaanisti Tempestin kasvoihin, painaen suudelman häkeltyneen naisen poskelle, ennen kuin peruutti askeleen.
"Todella mahtavia uutisia. Milloin te olette menneet kihloihin?"

Tiarnan tunsi uudelleen samaa häkellyttävää onnea, jonka vallassa hän oli ollut suurimman osan huhtikuusta aina muistaessaan, että he olivat menossa naimisiin. Pieleen mennyt liitto oli horjuttanut hetkeksi hänen uskoaan, mutta ehkä he olivat olleet hänen ex-vaimonsa kanssa vain liian erilaisia ihmisiä.
Hän kietoi toisen käsivartensa Tempestin ympärille ja silitti naisen kylkeä sormenpäillään.
"Maaliskuussa. Lewiksella. Rukoilin epätoivoisesti, että edes yhtenä päivänä olisi riittävän hyvä sää, jotta näkisimme auringonlaskun."

"Olen todella onnellinen puolestanne", David sanoi vilpittömästi ja nauroi melkein epäuskoisena, helpottuneena ystävänsä onnesta. Myös oikeassa elämässä täytyi olla satuja, joissa oli onnellinen loppu.
Tempest nojautui Tiarnanin kylkeen sipaisten hiuksia korvansa taakse ja tunsi sydämensä lepattavan onnesta. Hän ei ollut vielä sisäistänyt sormusta sormessaan ja ajatus parin kuukauden päässä olevista häistä oli melkein utopistinen.
"Jännittikö sinua kosia?" David kysyi Tiarnanilta meripihkaiset silmät siristyen, kun istahti tuoliinsa pujottauduttuaan tummiin farkkuihin ja tummanpunaiseen, hyvinistuvaan t-paitaan sermin takana.

Tiarnan kumarsi päätään ja painoi suudelman Tempestin vaaleiden hiusten joukkoon. Hänen edelliset häänsä olivat olleet jälkikäteen ajateltuna liian suuret, eikä hän halunnut tehdä samaa virhettä nyt. Vain perhe ja ystävät, ne ihmiset, jotka he todella tahtoisivat todistamaan onneaan.
Hän muisti, kuinka onnellinen oli ollut saatuaan tietää, että David oli kosinut Caitlinia. Mies, joka oli ollut vajota pimeyteen, oli palannut takaisin tavalla, joka oli tuntunut melkein ihmeeltä.
Voisiko Tempestkin päästä eroon varjoistaan?
Kysymys sai Tiarnanin nauramaan ja pudistelemaan päätään.
"Olin kauhusta jäykkänä, hyvä, etteivät käteni tärisseet holtittomasti."

Vastaus sai Tempestin kohottamaan katseensa Tiarnanin kasvoihin ja koskettamaan miehen poskea silmät lämpimästä huvituksesta siristyneinä.
"Sinä olit uskomaton", hän vetosi pehmeästi ja kosketti huulillaan miehen leukaperää. Muistokin sai hänen sydämensä sekoamaan askelissaan. Kultainen auringonlasku pohjoisella merellä, Skotlannin jylhä rannikko ja Tiarnan, rakas, rakas, rakas Tiarnan sanomassa uskomattoman kauniita asioita ja sitten vajoamassa toisen polvensa varaan.
"Muistan tunteen", David vastasi lämmöllä.
"Ja olen ehdottomasti tulossa sunnuntaina syntymäpäiväjuhliisi."

Tiarnan käänsi katseensa Tempestiin.
"Ansaitsit täydellisen kosinnan."
Pahinta oli ollut kuitenkin pelätä, että Tempest vastaisi kieltävästi - vaikka naisen sisko olikin vakuuttanut, ettei siitä olisi vaaraa. Mutta edes yllättävä sadekuuro ei ollut osunut pilaamaan heidän täydellistä auringonlaskuaan.
"Me olemme molemmat hyvin onnekkaita miehiä", Tiarnan huomautti, silittäen Tempestin kylkeä.
Davidin sanat saivat hänet hymähtämään.
"Juhlistamaan sitä, että minusta on tulossa vanha mies."

David naurahti, puhahti teatraalisesti ja heilautti kättään.
"Äläpäs nyt – minäkin olen vielä elämäni kunnossa", mies protestoi, pyyhki vielä kasvojaan teatterimeikistä ja veti pikkutakin päälleen.
Tempest katseli Tiarnania täysin uskomatta, että mies oli todellinen ja nojasi päänsä hetkeksi tämän olkapäätä vasten. Hän koki ansaitsevansa hyvin erilaisia asioita kuin täydellisyyttä, ja silti Tiarnan tuntui olevan sitä päivittäin.
"Olen todella imarreltu – olen enemmän kuin mielelläni bestmanisi. Ja järjestän sinulle polttarit, eikö vain? Albert auttaa varmasti mielellään", David totesi saattaessaan heitä kapeiden käytävien sokkelosta teatterin takaovelle kevyt olkalaukku toiselle olkapäälle rennosti heitettynä. Ilta oli kääntymässä hyvää vauhtia yöksi.

Mitä muuta näyttelijältä saattoi olettaa kuin tiettyä teatraalisuutta.
"Sinä et olekaan vielä harmaa. Tai tullut castatuksi esittämään Aidan isää, ellen aivan väärin muista..."
Ei Tiarnan todella tuntenut minkäänlaista kriisiä iästään tai hiuksiinsa hitaasti hiipivästä hopeasta, siitäkään huolimatta, että se tarkoitti vääjäämättä sitä, että jotkin roolit eivät enää sopineet hänelle. Niiden tilalle tulisi uusia, sellaisia, joissa vaadittiin muutakin kuin komeita kasvoja.
Hän piti käsivartensa kevyesti kiedottuna Tempestin hartioille, kun he suuntasivat kohti takaovea.
"Polttarit Albertin tapaan?"

David nauroi epäuskoisella, hyväntuulisella kumeudella ja kosketti Tiarnanin olkaa. Meripihkaiset silmät tuikkivat hymystä, joka viuhkotti silmäkulmat.
"Ja Aida saa olla onnellinen, että hänellä on noin nuorekas ja komea isä", David vakuutti työntäessään teatterin oven auki. Uskollisimmatkin fanit olivat jo luovuttaneet ja lähteneet kohti kotia.
"Polttarit Albertin tapaan, kyllä", mies lupasi suupieli nykien ja veti Tiarnanin ja sitten Tempestin vielä karhumaiseen halaukseen, ennen kuin heilautti kättään ja lähti kohti Victorian juna-asemaa.
Tempest pujottautui heille tilatun taksin takapenkille ja poimi Tiarnanin käden omiensa väliin sen lähtiessä kohti heidän kotiosoitettaan.

Tiarnan tunsi syyllisyyden vihlaisevan. Hän saattoi vain toivoa, etteivät faniparat olleet joutuneet odottamaan turhaan Kuningas Georgea - vaikka onneksi ilma sentään oli jo lämpenemään päin. Teatteriväen kertomuksista päätellen innokkaimmat odottivat, vihmoi taivaalta sitten vettä tai tiskirättien kokoisia räntähiutaleita.
"Kerro terveisiä Caitlinille!" hän huikkasi, ennen kuin pujottautui taksin takapenkille Tempestin viereen.
"Väsyttääkö?"

Tempest pudisti päätään ja sysäsi syrjään ahdistuksen tuikahduksen. Tiarnan välitti hänestä, ei varmastikaan kokenut joutuvansa holhoamaan häntä.
”Väsyttääkö sinua?” hän kysyi takaisin piirtäen sormenpäillään miehen kämmenselkään, kun öinen Lontoo lipui ohi ikkunoiden takana.
”Toivottavasti pidit esityksestä.” Vaikka ystävät kerääntyisivät heidän luokseen sunnuntaina juhlimaan miestä, Tempest halusi myös oikean syntymäpäivän olevan ihana muisto.

Tiarnan naurahti ja pudisti päätään.
"Nukuin aamulla harvinaisen pitkään."
Hän oli tottunut epäsäännöllisiin päiviin, siihen että unta piti saada silloin, kun siihen oli mahdollisuus - vaikka ei ihminen voinutkaan toimia kuten kone. Menetetyt yöt silloin tällöin eivät olleet harvinaisuus.
"Se oli juuri niin upea, kuin oletin", hän hymähti, vieden sormensa silittämään Tempestin selkää.
"Ja oli mukava nähdä Davidia."

Hamilton oli ollut upea. Tempest nojasi päänsä Tiarnanin olkapäätä vasten ja kosketti epäuskoisena helmisormusta nimettömässään. Häät heinäkuussa.
Vaimo.
Ajatus sai hänen sydämensä hakkaamaan nopeammin. Hän ojensi taksille pari seteliä sen pysähtyessä heidän kotitalonsa eteen ja nousi autosta Tiarnanin perässä. Miestä uskollisimmin seuraava paparazzi norkoili ovenpielessä ja ryhdistäytyi heidät nähdessään, mikä sai Tempestin kätkemään käden hihaansa, painamaan katseensa ja pidentämään askeliaan.
”Hei Tiarnan”, farkkuihin ja huppariin pukeutunut mies tervehti tuttavallisesti, ”mukava nähdä sinut ulkona. Palaatko valkokankaille pian?”

Autosta noustessaan Tiarnan kietoi toisen kätensä Tempestin hartioille ja halasi naisen kiinni kylkeensä. Hänellä ei ollut aikomustakaan antaa hääuutisen vuotaa lehtiin, ei ennen, kuin juhlat olisi turvallisesti juhlittu. Tempestin oli saatava keskittyä kaikkeen rauhassa, ilman kysymysten tulvaa.
Hän haki kasvoilleen kohteliaan hymyn tutun hahmon huomatessaan.
"En ole vielä tehnyt suunnitelmia asian suhteen."
Ovimies tuli avaamaan heille oven ja silmäili epäluuloisesti kameralla varustautunutta miestä.

Kamera räpsähti muutaman kerran, salamavalo kirkkaana yössä.
”Iltoja”, tuttavallinen paparazzi toivotti silmäillen heitä uteliaana kuin etsien vinkkejä mehukkaaseen juttuun, joka myydä tabloideille.
Tempest tunsi voivansa hengittää helpommin, kun hissin ovet sulkeutuivat ja hän näki kalpean kuvajaisensa niiden metallisesta heijastuksesta. Hetkeksi hän nojasi päänsä Tiarnanin rintaan, ennen kuin ryhdistäytyi ja astui avaamaan oven, jonka takana kissat määkivät hurjistuneella, värittyneellä turhaumuksella.

He tekivät vain työtään.
Silti Tiarnan huomasi olevansa kireämpi aina silloin, kun Tempest oli hänen mukanaan. Hän kesti itse julkisuuden tuomat varjopuolet, mutta tuntui väärältä altistaa nainen niille. Varsinkin sen jälkeen, kun huhut tämän epätoivoisesta teosta olivat päässeet juorujen kohteeksi.
Hän pyyhkäisi Tempestin vaaleita hiuksia sormenpäillään ennen kuin kumartui tervehtimään kissoja.
"Olen pahoillani, että joudut kestämään tuota."

Tempest pudisti päätään ja astui tottuneesti jaloissa pyörivien kissojen yli.
”Ei sinun tarvitse pahoitella”, hän vakuutti jättäen takin eteiseen ja antoi silmiensä totutella asunnon siniseen pimeään, vaikka Lontoossa ei tiedettykään, mitä oikea pimeys oli.
Hän oli se, joka oli yrittänyt tappaa itsensä. Eikö hän ansainnut kaiken sen julman, pahansuovan puheen, joka sitä seurasi? Mutta oli melkein sietämätöntä, että joku kehtasi sekoittaa Tiarnania sotkuun.
”Minä tiedän”, hän sanoi Romanalle, joka hinkkasi päätään hänen säärtään vasten ja määki sydäntäsärkevästi. Tempest kumartui poimimaan kissan syliinsä ja nojasi hetkeksi päänsä sen päätä vasten, mikä sai itämaisen kehräämään hurjalla volyymilla.
”Kerro minulle kaikki, pieni rakas.”

Leela nousi nojaamaan etutassujaan Tiarnanin polvea vasten niin, että mies oli melkein kompastua yrittäessään olla astumatta sen päälle. Häneltä puuttui sama luontainen kyky olla kompuroimatta kissoihin, joka Tempestiltä tuntui sujuvan kuin itsestään.
"Mitä tyttömme ovat tehneet?" hän tiedusteli, nostaessaan Leelan syliinsä niin että se pääsi tasapainoilemaan hänen hartioilleen.
"Suuria seikkailuja, oletan?"

”Totta kai”, Tempest vastasi pehmeästi ja painoi hellän suudelman kehräävän kissan silkkiselle päälaelle. Se määkäisi vastauksena, vihreät silmät siristyneinä ja mäkätti protestoiden, kun Tempest laski sen sylistään lipastolle.
”Syntymäpäivääsi on vielä…”, hän katsahti puhelimensa kelloa, ”24 minuuttia jäljellä. Miten haluaisit käyttää ne?”

Tiarnan käänsi katseensa Leelasta Tempestiin ja tutki hetken tämän kasvoja katseellaan.
Sitten hän nosti kissan hartioiltaan samaiselle lipastolle - ja sai osakseen aivan yhtä närkästyneen määkäisyn - ja astui lähemmäs. Hän laski kätensä Tempestin siroille olkapäille ja kumartui painamaan suudelman tämän huulille.

Sydän jätti huonetta keinauttavan lyönnin välistä, kun Tiarnan kumartui suutelemaan häntä. Vatsanpohjaa nipisti.
Tömähdys kertoi Romanan hypänneen lattialle ja pian kirjava kissa oli pyörimässä heidän jaloissaan vaativasti mäkättäen. Mutta Tempest ei kuullut sitä, vaan laski kätensä miehen vyötärölle ja nousi varpailleen vastaten suudelmaan häkeltyneet perhoset vatsassa lepattaen.
Kihloissa.

Tiarnan hamusi Tempestin huulia ja antoi käsiensä valua olkapäiltä vyötärölle.
Voisiko olla parempaa tapaa viettää syntymäpäivän viimeiset minuutit?
Hän kumartui pujottamaan toisen kätensä naisen polvitaipeeseen, nostaakseen tämän syliinsä. Edelleen helposti, vaikka yksi vuosi olikin taas kilahtanut mittariin.
Taidokkaasti Romanan yli harpaten Tiarnan suuntasi askeleensa kohti heidän makuuhuonettaan.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1518
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   La Kesä 30, 2018 3:41 pm

Tiistai 22. toukokuuta 2018, iltapäivä, Lontoo

"Istu. Romana, istu."
Tiarnan tunsi itsensä hölmöksi istuessaan risti-istunnassa lattialla vanhaan Hard Rock Cafe -paitaan pukeutuneena. Romana tapitti häntä hetken, määkäisi ja alkoi sitten nuolla takapuoltaa.
"En aio palkita sinua tuosta."
Videolla se oli näyttänyt niin helpolta. Ja siinä Norwoodin kaveri oli sentään kouluttanut tiikeriä. Heidän domestikoitu kotitiikerinsä ei tuntunut lainkaan niin yhteistyöhaluiselta.
Ehkä kuumuus oli sulattanut senkin aivot. Mutta Tiarnan kaipasi tekemistä.

Viereisellä sohvalla Macbook Airin näppäimistö nakutti mietteliäästi, pysähtyi ja Tempest käänsi katseensa tietokoneen ympärille kaoottisesti levittyvään luonnosten ja muistiinpanojen mereen. Värikkäät, rakkaudella maalatut vesivärityöt sulassa sovussa mustekynällä lautasliinaan tuherrettujen hahmotelmien kanssa.
Tempest oli vajonnut vatsalleen, Tiarnanin vanhaan t-paitaan sonnustautuneena eikä selvästi antanut merkittävästi arvoa ergonomisille työasennoille. Paita oli rullautunut huolimattomasti selälle hänen kiemurreltuaan oleskelunurkkauksensa sohvalla, ja ponihännälle kiepautetut, vaaleat hiukset ryöppysivät yli olkapäiden. Hän katsahti hajamielisesti opiskelun laiminlyövää kissaa, ennen kuin palautti katseensa syntyvään tarinaan ja nojasi pään koukistettuun käteen, silmät haaveikkaasta, yksityisestä hymystä siristyneinä.
Sormet palasivat näppäimistölle.

Koulutustuokio päättyi viimeistään siinä vaiheessa, kun sohvan selkänojalla tasapainotellut Leela päätti tehdä yllätyssyöksyn ottosisarensa niskaan, ja kissakaksikko syöksyi villiin kilpaan olohuoneen ympäri. Tiarnan katseli kissoja hetken, mutta nousi sitten alistuneesti seisomaan ja käänsi katseensa Tempestiin.
Nainen näytti omalta itseltään, maatessaan muistiinpanojensa keskellä, sormet näppäimistöä takoen. Hänen olisi pitänyt antaa kirjoitusrauha, mennä katsomaan vaikka televisiota.
Tiarnan vilkaisi kädessään olevaa kissanlelua, pitkää, keppiä, jonka päässä oli tiuku ja höyheniä.
Kasvoilla häivähti ilkikurinen virnistys, kun hän astui lähemmäs sohvaa ja heilautti kissanlelua Tempestin kasvojen edessä.

Jokin viuhahti näkökentässä. Se yritti iskeä säröjä maailmaan, joka levisi hänen silmiensä edessä, ja Tempestin vaaleat kulmat painuivat hämmentyneen asteen. Lopulta hän huitaisi lelua varsin samanlaisella eleellä kuin heidän kissansa ja tajusi sitten, mistä oli kysymys.
"Mitä?" hän käänsi hajamielisen katseen Tiarnaniin, joka oli selvästi lakannut kouluttamasta kissaa ja vaihtanut kihlattuunsa.
Kullanväristen silmien katse palasi jo näyttöön, ennen kuin mies ehti vastata. Unimaailma kiskoi luojaansa takaisin.

Kissamainen ele sai Tiarnanin virnistämään. Niin houkuttelevaa kuin olisikin ollut kokeilla, onnistuisiko sama uudelleen, jos heiluttelisi lelua Tempestin kasvojen edessä riittävän kauan, olisi se mennyt selvästi jo kiusaamisen puolelle. Olisi ollut julmaa häiritä omaan maailmaansa uppoutunutta naista.
Tiarnan laski lelun varovasti sohvapöydälle ja siirsi pari paperinippua syrjään päästäkseen painumaan kyykkyyn sohvan vierelle. Hän jäi katselemaan Tempestin profiilia aivan naisen kasvojen vierellä, sipaisten toisella kädellään ylös hivuttautuneen paidan paljastamaa selkää.

Meni jälleen hyvä tovi, ennen kuin Tempest havahtui siihen, että ei ollut yksin. Lumiset, nukkuvat metsät, joissa vallitsi lumottu äänettömyys, vaihtuivat hänen kirjojen kansoittamaan oleskelunurkkaukseensa, kun Tiarnanin kosketus nykäisi hänet takaisin nykyhetkeen.
"Mitä?" Tempest kysyi uudelleen ja katsahti miestä olkansa yli, levoton hehku kultaisissa silmissään.

Tempest ei ollut täällä.
Tiarnan tiesi, että hänen olisi pitänyt olla kiitollinen. Inspiraatio oli palannut, ja sen myötä nainen oli saanut tärkeän palan itsestään takaisin. Se olisi hyväksi, ahdistus saattaisi viimein hellittää otteensa.
Silti hän tunsi olonsa... yksinäiseksi.
Hän silitti paljasta selkää hellästi sormenpäillään.
"Olisitko halunnut lähteä tänään ulos?"

Sanat tuntuivat kuuluvan jostain kaukaa ja menettivät merkityksensä. Tempest tiesi, että Tiarnan puhui hänelle, mutta hänen oli vaikeaa keskittyä ja pitää itsensä läsnä. Tarina tempoi häntä takaisin, uhkasi lipsua hänen otteestaan.
"Mitä?" hän kysyi uudestaan hetken hiljaisuuden jälkeen, tasapainotellen tuskastuneena kahden maailman välissä.
Ulos.
"En tiedä. Miksei. Nyt minun pitää vain..." Katse palasi tarinaan ja sormet jatkoivat liikettään näppäimistöllä.

"Olisitko halunnut lähteä tänään ulos?" Tiarnan toisti kärsivällisesti, ja sipaisi vaalean hiussuortuvan naisen korvan taakse. Ulos. He voisivat käydä syömässä, tai kävelemässä rannalla, tai ajaa Lontoon ulkopuolelle ja ostaa jäätelöt pienestä, hurmaavasta kojusta. Tai lähteä käymään teatterissa.
Tiarnan ei muistanut, milloin viimeksi oli ollut näin yhtäjaksoisesti kotona. Päivät tuntuivat sulautuvan yhteen, ystävät elivät kiireisiä elämiään.
Hänen olisi pitänyt olla kiitollinen.
"Oletko ehtinyt jo ajatella pukuasi?"

"Mmhh", Tempest vastasi hajamielisesti, täysin rekisteröimättä mitä Tiarnan sanoi.
Luminen, lumottu maailma oli vanginnut hänen huomionsa ja hänen ajatuksensa askartelivat susittaren lapsissa, vaivattomissa tassunjäljissä, jotka eivät rikkoneet kimaltavaa hankea.
"Mitä?" Tempest kysyi tuskastuneena ja katsahti miestä olansa yli kulmat kurtistuen. Mitä pukua?

Tempest ei selvästikään ollut läsnä.
Tiarnanin kulmat painuivat hieman alemmas, ja hän sipaisi vaaleita hiuksia vielä kerran ennen kuin suoristautui - juuri ajoissa, kissojen sännätessä ohitse ja lennättäessä muutaman paperin alas sohvapöydältä.
"Hääpukuasi", hän selitti mahdollisimman kärsivällisesti.
"Luulen, että niiden valmistamiseen menee jonkin verran aikaa."

Tempestin sormet kulkivat näppäimistöllä ja meni jälleen hetki, että nainen havahtui Tiarnanin sanoihin.
"Mmhh", hän vastasi ja kurtisti kulmiaan. Hääpukua. Ajatus sai hänen sydämensä jättämään lyönnin välistä. Häät.
Hyvä luoja.
Tempest sukaisi tuskastuneena hiuksiaan ja tunsi tarinan säröilevän ja hiipuvan.
"Minä...", hän aloitti katse levottomana.
"Tiarnan, en voi tehdä tätä nyt. Lupasin nämä kappaleet viikonloppuun mennessä", Tempest sanoi terävämmin kuin aikoi, painoi tietokoneen kiinni ja haali luonnoksia syliinsä.
"Olen pahoillani", hän lisäsi vielä ahdistuneena olkansa yli, kun nousi kantamukset sylissään ja lähti etsimään rauhallisempaa tilaa heidän makuuhuoneestaan.

Tiarnan räpäytti silmiään ja otti askeleen taaksepäin, melkein kolautti säärensä pöydänkulmaan niin tehdessään.
"Aivan. Tietenkin. Anteeksi", hän totesi, yrittäen olla päästämättä ärtymystä ääneensä. Tempest nautti kirjoittamisesta, totta kai naisella oli oikeus ottaa siihen aikansa, ilman, että hän oli häiritsemässä.
Kissat seurasivat tietenkin emäntäänsä, hännät terhakkaasti pystyssä. Niin kuin kunnon airueiden kuului.
Mikään ei estäisi häntä lähtemästä ulos itsekseen. Teatteriin tai puistoon.
Sen sijaan hän huomasi vaeltavansa parvekkeelle, ja todettuaan siellä olevan liian kuumaa, takaisin olohuoneeseen. Hän istahti sohvalle ja avasi television.
Ei ollut mitään syytä tuntea oloaan niin synkäksi.

Tempest ei ollut varma, kauanko siitä oli, kun hän oli sulkeutunut heidän makuuhuoneeseensa. Ajantaju katosi täysin, kun hän sukelsi Awakeningin rajattomaan maailmaan ja tarina tempaisi hänet mukaansa.
Kissan valkea tassu kuitenkin tunkeutui sinnikkäästi hänen näkökenttäänsä ja taputteli vaaleanpunaisilla anturoilla hänen poskeaan. Romana kaipasi huomiota, ja ehkä ruokaa. Liekö sille oli luvattu lunastamattomia palkkioita aikaisemmin.
Muisto Tiarnanista palasi vihlaisten. Oliko hän ollut tyly miehelle? Tempest sukaisi ponihännältä vapautuneita, pellavaisia hiuksiaan levottomana ja laski tietokoneen sängylle tarinan hiipuessa kauemmas.
Hän hiipi keittiöön antamaan kissoille ruokaa ja laittoi sitten kaksi kuppia teetä lahjukseksi, siltä varalta, että Tiarnan ei ollut kadonnut ulos. Sitten hän lähti etsimään miestä.

Myös Tiarnan oli menettänyt ajantajunsa, muttei uppoutuakseen toiseen maailmaan. Hänen sekuntinsa, minuuttinsa ja tuntinsa olivat kuluneet tuskallisen hitaina. Yksi merkityksetön ohjelma oli vaihtunut toiseen, kuvat vaihtuneet yhdentekevinä televisioruudulla. Silloin tällöin hän oli kaivanut esiin puhelimensa, vain muistaakseen, ettei täällä ollut ketään, jolle soittaa ja kutsua kylään. Ystävät olivat töissä, tai valmistautumassa töihin, tai elämässä omaa elämäänsä.
Hän makasi sohvalla vielä silloinkin, kun Tempest ilmestyi olohuoneeseen teekuppien kanssa, myrskynharmaa katse kohti televisioruutua suuntautuneena. Toinen käsi pyöritteli kissanlelua, vaikka kissoista ei ollut tietoakaan.

Tiarnanin olemus oli särkeä hänen sydämensä. Jokin miehessä vaikutti melkein lannistuneelta. Oliko Tiarnan kyllästynyt olemaan kotona? Eihän mies tehnyt niin hänen takiaan?
Tempest lähestyi äänettömin askelin ja istui sitten varovasti miehen vatsan vierelle sohvan laidalle. Hän ojensi höyryävää kuppia ja tutki miehen kasvoja neuvotonta myötätuntoa silmissään.
"Onko sinulla kaikki hyvin?"

Tiarnan havahtui ajatuksistaan vasta, kun Tempest istahti sohvan reunalle. Hän käänsi kasvonsa naista kohti ja laski kissanlelun kädestään.
"Teetä? Kiitos?"
Tiarnan kohottautui varovasti istumaan, selkä käsinojaa vasten nojaten ja otti teekupin vastaan.
"Tietenkin. Saitko kirjoitettua?"
Levoton terä Tempestin sykkeessä ei jättänyt häntä rauhaan. Hän ojensi kätensä ja kosketti varovasti miehen käsivartta.
"Sain", hän vastasi ja katsahti epätietoisena televisiota.
"Mitä sinä olet tehnyt?"

Tiarnan otti varovaisen kulauksen teestään ja tutki Tempestiä katseellaan. Vaikuttiko nainen ahdistuneelta? Oliko jokin vialla?
Hän yritti karkottaa tiehensä aikaisemman ärtymyksensä. Totta kai Tempestillä oli oikeus kirjoittaa juuri silloin kun tämä halusi, naisella ei ollut velvollisuutta pitää hänelle seuraa.
"Katselin..."
Hän vilkaisi television suuntaan ja kurtisti kulmiaan, yrittäen muistella, mitä ruudulla oli pyörinyt.
"National Geographicia."

Tempest yritti rauhoittaa itsensä. Tiarnan oli pätevä, aikuinen ihminen. Mies osasi huolehtia itsestään ilman hänen holhoustaan - eikö hän aina tuohtunut siitä, kun tunsi Tiarnanin joutuvan holhoamaan häntä?
"Mistä halusit puhua aikaisemmin?" hän kysyi.
"Olin hieman... Ajatuksissani."

Tiarnan otti uuden kulauksen teestään, vaikka se olikin vielä hieman liian kuumaa.
"Ajattelin, jos olisit halunnut lähteä käymään ulkona", hän vastasi, ja vilkaisi ympärilleen kelloa hakien.
"Emme ole vielä käyneet katsomassa Elin uutta musikaalia."
Olisihan hän voinut lähteä yksinkin, mikään ei pakottanut häntä jäämään kotiin neljän seinän sisälle.

Elin uusi musikaali. Tempest tunsi syyllisyyden vihlaisun. Miksei hän ollut mennyt katsomaan ystävänsä esitystä?
Itsekäs.
"Mennään vain", hän vastasi suoden Tiarnanille puolittaisen hymyn.
"Iltanäytös vai onko heillä matinee tänään?"

Tiarnan ei edes huomannut jännittäneensä hartioitaan ennen kuin tunsi lihastensa rentoutuvan. Tempest oli vain unohtunut hetkeksi kirjoittamaan, sitä sattui. Hän oli hölmö, kun oli ottanut siitä itseensä. Pitäisi keksiä harrastus, alkaa käydä vaikka puistossa hölkkäämässä. Ehkä naapurista löytyisi koira, joka kaipaisi lenkittäjää?
Tiarnan ojensi toista käsivarttaan, kutsuen Tempestiä käpertymään kainaloonsa.
"Iltanäytös. Uskoisin, että voisin saada meille vielä liput."

Tempest oli varma, että Tiarnanin täytyisi sanoa vain nimensä ja miestä palveltaisiin ilomielin.
"Se olisi mukavaa", hän vakuutti ja asettui miehen kylkeen, nojaten päänsä tämän rintakehään ja hengitti syvään rakasta tuoksua.
Sormet nyppivät lankaa vanhan t-paidan laidassa.
"Sinähän kertoisit minulle, jos olisit onneton?"

Tiarnan kietoi toisen käsivartensa Tempestin ympärille, pidellen toisessa kädessään teekuppia niin, ettei vahingossakaan menisi läikyttämään kuumaa nestettä naisen päälle.
Kysymys sai hänet kurtistamaan kulmiaan.
"Totta kai. En minä ole onneton, rakas. Sinusta on tulossa vaimoni", hän muistutti, ja painoi suudelman vaaleiden hiusten joukkoon.
"En voisi toivoa enempää."

Tempest hymyili levottomasti ja painoi katseensa, hieraisten poskeaan miehen rintaan.
Vaimo. Hän ei ollut varma, miksi sana pelotti häntä. Moniko mies alkoi kaivata menetettyä vapauttaan?
Riittämätön.
Tempest sysäsi ajatuksen syrjään. Hän ei ollut edes huomannut, kuinka varjo yritti hiipiä takaisin sisään.
"Haluatko tehdä jotain ennen näytöstä?" hän kysyi harhauttaen itseään.

Jos Tiarnan vain olisi huomannut, millainen vaikutus sanalla, joka hänet itsensä täytti onnella, oli Tempestiin.
Hän oli liian keskittynyt solvaamaan itseään siitä, että oli ollut aiemmin myrtynyt naisen vetäytyessä kirjoittamaan. Hän ei ollut vain tottunut olemaan kotona näin pitkiä aikoja kerrallaan, siitä se johtui. Oli parempi opetella.
"Haluaisitko käydä ulkona syömässä?"

"Toki", Tempest vastasi ravistautuen irti ajatuksista, jotka antoivat hänelle niin herkästi hajamielisen sävyn.
"Mitä sinun tekisi mieli?" hän kysyi. Ehkä samaa olisi pitänyt kysyä joskus Tiarnanin turvamieheltä. Tempest pohti usein olisiko tätä pitänyt pyytää liittymään seuraan. Yksin iltaa viettävä hahmo särki hänen sydäntään, mutta ehkä se olisi outoa.

Tiarnan silitteli hajamielisesti Tempestin kylkeä.
"Jotakin aasialaista?" hän ehdotti, painaen uuden suukon Tempestin hiusten joukkoon. Ei sillä ollut niin väliä, olisi mukava vain käydä yhdessä ulkona syömässä pitkästä aikaa.
Ehkä he voisivat jo tehdä niin herättämättä liikaa huomiota.
"Kysyin myös puvustasi. Ehkä siskosi haluaisi tulla seuraksesi katselemaan sitä?"

"Mmm, toki", hän myöntyi ajatuksissaan ja nojasi päänsä paremmin Tiarnanin rintaa vasten. Levottomuus nakersi häntä.
"Aivan, puku. Kysyn Murielia mukaan", hän lupasi ja kiipesi sitten teekuppia varoen istumaan hajareisin Tiarnanin syliin, nojaten itsensä miehen rintaan ja haudaten kasvonsa tämän kaulataipeeseen.
Häät olisivat kohta.
Mutta kaikki olisi hyvin, hän rauhoitti sydäntään. Tiarnan rakasti häntä, kaikista hänen puutteistaan huolimatta.

Tiarnan kietoi käsivartensa paremmin Tempestin ympärille ja unohtui silittelemään kapeaa selkää sormenpäillään.
"Hän olisi tietenkin tervetullut asumaan täällä niin pitkään, kuin tahtoo", hän totesi, hipaisten vaaleita hiuksia huulillaan.
Heidän suunnittelijansa alkaisi todennäköisesti kiskoa pian hiuksia päästään, elleivät yksityiskohdat alkaisi tarkentua. Mutta Tiarnan ei halunnut hoputtaa Tempestiä.

Sydän hakkasi rajuna kylkiluita vasten ja tuntui ruokkivan varjon ääntä. Ei, hän ei aikonut päästää sitä takaisin.
"Kutsun hänet", Tempest lupasi nostamatta päätään. Tiarnanin tuoksu oli lohdullinen.
"Mihin aikaan meidän pitäisi lähteä?" hän kysyi.

Tiarnan haki kelloa uudelleen katseellaan.
"Jos lähdemme ennen kuutta, ehdimme hyvin käydä syömässä ennen teatteria, eikö?"
Hän sipaisi Tempestin hiuksia vapaalla kädellään.
"Pitäisikö meidän ostaa jotakin Elille? Jos hän ehtii tervehtiä takaovella."

"Ehdottomasti pitäisi", Tempest vastasi ja katsahti televisiota Tiarnanin leuan alta.
"Ehkä hän pitäisi jostain hauskasta pukuhuoneessaan. Oh, ja ehkä kun tunnet Charlesin, voisit kysyä saisiko Eli leikkiä joskus hänen koiransa kanssa? Tiedän, että hän on suuri fani."

Tiarnan otti kulauksen teestään ennen kuin laski mukin sohvapöydälle kietoakseen käsivartensa paremmin Tempestin ympärille. Hän katui päätöstään luopua mukistaan heti, kun kissat laukkasivat peräkanaa paikalle, mutta ehkä tee pysyisi siellä, minne se kuului - ja ainakaan se ei ollut enää turhan kuumaa.
Ajatus sai miehen hymyilemään.
"Pitää kysyä. Vaikka Charles mainitsikin, että Winston taitaa olla tätä nykyä aikalailla Wrenin omima."

Tempest naurahti ja nosti toisen kätensä sukimaan hellästi miehen tummia hiuksia ja silittämään niskaa.
"Mitä haluat-" hän aloitti kysymään, mutta hiljeni nähdessään kellon television kulmassa. Eihän kello voinut olla jo noin paljon? Hän oli ollut varma, että vain tunti oli vierähtänyt siitä, kun hän oli kadonnut kirjoittamaan.
"Ehkä meidän pitäisi alkaa lähteä."

Tiarnan ojensi toisen kätensä teemukinsa suojaksi juuri ajoissa ennen kuin Romana olisi kiilannut sen alas.
"Ehkä. Ehdit kyllä hyvin-"
Hänen lauseensa keskeytyi, kun puhelin alkoi soida.
"Anteeksi, hetki..."
Hän kurkotti kännykän sohvapöydältä ja nosti sen korvalleen.
"Hei, Helen. Kaikki hyvin?"

Tempest nousi Tiarnanin sylistä miehen tavoittaessa puhelintaan ja nosti huomionkipeän kissan syliinsä. Romana kehräsi silmät onnellisina viiruina, ja Tempest katsahti aarreassistentilleen puhuvaa miestä, ennen kuin vaelsi kissa sylissään lähemmäs asuntoa kiertäviä ikkunoita antaakseen Tiarnanille yksityisyyttä.
Ehkä hänen pitäisi mennä käymään suihkussa ja alkaa valmistautua. Teatteri luultavasti odotti virallisempaa pukukoodia.

Lopetettuaan puhelun Tiarnan kömpi pystyyn ja etsi Tempestiä katseellaan. Hymy häivähti huulilla, ja hän vaelsi huoneen poikki vetääkseen naisen takaapäin halaukseen.
"Helen haluaisi tavata. Jokin projekti, jonka hän haluaisi esitellä."

Perhoset heräsivät Tempestin vatsanpohjassa, kun Tiarnan kiersi käsivartensa hänen ympärilleen.
"Oh?" hän kysyi nojaten kevyesti miehen rintaan.
"Haluatko jättää teatterin toiseen iltaan?" Tempest tarjosi ja laski Romanan sylistään. Kissa protestoi määkien ja kurottui takatassuilleen emännän jalkaa vasten.

Tiarnan painoi suudelman Tempestin hiusten joukkoon ja pyyhkäisi toisella kädellään naisen sylissä kehräävän kissan päätä.
"Ei, ei tarvitse. Mutta sopisiko, jos tapaisimme suoraan ravintolassa? Saisit valmistautua aivan rauhassa."
Auto hakisi Tempestin kotoa ja kuljettaisi ravintolaan, paparazzit jättäisivät naisen toivottavasti rauhaan.

"Totta kai", Tempest lupasi ja silitti ympärilleen kierrettyä käsivartta.
"Se kuulostaa hyvältä." Hän laittautuisi hyvissä ajoin ja voisi käydä hakemassa Elille lahjan.
"Kuudelta vaikka siinä pienessä thaimaalaisessa, josta olemme tilanneet joskus?"

"Se sopii oikein hyvin", Tiarnan vakuutti ja painoi samalla uuden suudelman vaaleiden hiusten joukkoon. Ajatus ulos lähtemisestä tuntui mukavammalta kuin hän olisi halunnut edes myöntää.
"Käyn nopeasti suihkussa ja laitan itseni kuntoon."
Leela kiersi heidän jaloissaan ja määki mustasukkaisena siitä, että adoptiosisko oli päässyt syliin.

"Käy", Tempest kannusti ja suli hymyyn. Hän kumartui alas kissojen puoleen ja omisti hetkeksi molemmat kätensä huomionkipeiden lemmikkien hellimiseen. Niillä oli valtavan paljon asiaa, ja kullanväriset silmät siristyivät tietävinä.
"Nähdään siellä."

* * *

Tiarnanin sydän hakkasi levottomaan rytmiin, kun hän yritti sovittaa avainta lukkoon. Kaikki oli hyvin, Tempest oli vain unohtunut. Hukannut puhelimensa, unohtanut sen äänettömälle.
Mitään pahaa ei ollut tapahtunut.
Hän kirosi hiljaa, kun avain tipahti kädestä ja kumartui tavoittelemaan sitä lattialta. Hän oli odottanut ravintolassa, soittanut kerran, toisen, ties kuinka monennen. Mutta Tempest ei ollut vastannut.
Koko matkan kotiin hän oli hoputtanut kuskia, miesparka.
Saatuaan oven viimein auki Tiarnan harppoi sisälle asuntoon, eikä vaivautunut riisumaan kenkiään.
"Em!" hän kutsui, hätää äänessään.

Lontoon kattojen yllä levittäytyvä kattohuoneisto kylpi vielä hiipuvassa ilta-auringossa. Se teki hiljaisuudesta melkein uneliasta.
Tempest ei vastannut. Hän oli kaukana poissa, aivan toisen ulottuvuuden lumoissa. Nainen istui heidän sängyllään, vesiväritöiden ja luonnosten sekamelskassa ja kirjoitti niin keskittyneesti, ettei kuullut ympäristöään. Kevyt, elegantti kukkamekko oli rypistynyt epäergonomisessa työasennossa ja toisessa jalassa oli korkeakorkoinen avokas. Kissat olivat käpertyneet tyytyväiseen läjään emäntänsä syliin, kehräsivät lämpiminä vatsaa vasten. Mutta sormien vinha liike näppäimistöllä kiidätti Tempestiä yhä kauemmas.

Tiarnan huomasi pelaavansa pelejä kohtalon kanssa harppoessaan asunnon läpi. Jos hän ehtisi sen toiseen päähän alle kahdellakymmenellä askeleella, kaikki olisi hyvin. Jos makuuhuoneen ovi olisi auki, kaikki olisi hyvin. Jos...
Mies seisahtui makuuhuoneen ovensuuhun.
Siinä nainen oli. Istui sängyllä.
"Tempest!"
Tempestin katse ei kohonnut näytön hehkusta, sormet eivät lakanneet kirjoittamasta. Kultaiset silmät hehkuivat keskittyneestä, euforisesta onnesta.
Vasta kissojen havahtuminen isännän paluuseen veti Tempestinkin nykyhetkeen. Kissat loikkasivat hänen sylistään tervehtimään Tiarnania, ja naisen katse seurasi niitä hämmentyneenä. Hitaasti tilanne valkeni hänelle ja varasti värin hänen kasvoiltaan. Hän katsahti pahoinvoivana kelloa ja painoi käden suulleen.
"Tiarnan, olen pahoillani", hän kuiskasi tuskin kuuluvasti.

Tavassa, jolla Tempest kirjoitti, oli jotakin hyvin yksityistä. Tuntui melkein siltä, ettei sitä olisi sopinut häiritä.
Ristiriitaiset tunteet velloivat Tiarnanin mielessä, eikä hän kumartunut tervehtimään jaloissaan määkiviä kissoja. Hän oli helpottunut, koska Tempest oli kunnossa. Ennen kaikkea helpottunut. Mutta helpotuksen alta esiin tunkeutui jotakin muuta.
Hän oli pettynyt.
Tiarnanin kasvot olivat ilmeettömät.
"Onko kaikki hyvin?"

Tempestin sydän jätti lyönnin välistä.
Hän oli unohtunut kirjoittamaan. Hän oli kadottanut täysin ajantajunsa ja unohtanut, että Tiarnan odotti. Katumus painoi raskaana hartioita. Hänen oli vain pitänyt kirjata alas suihkussa heränneet ajatukset. Katumusta voimakkaampana nousi kuitenkin pelko. Tiarnan näytti niin... Tyhjältä.
"Olen pahoillani, kadotin ajantajuni. Minä... Oletko sinä kunnossa?" hän kysyi levottomana.

Tiarnan räpäytti silmiään.
Oli hyvä, että Tempest kirjoitti. Että tämä unohtui omiin maailmoihinsa niin, että kaikki muu sai jäädä. Oli oma itsensä, sellainen, kuin oli ollut ennen kuin oli päätynyt epätoivoiseen tekoon.
Hän vihasi itseään sen vuoksi, ettei osannut iloita asiasta juuri nyt.
"Kaikki on hyvin", hän vakuutti ja vilkaisi kissoja.
"Jatka vain. Minä lähden ulos."

Hetken Tempest tuijotti miestä epätietoisena. Jokin sanoissa kuulosti väärältä.
Sai kylmän leviämään hänen sisälleen. Oliko Tiarnan vihainen? Totta kai olisi. Typerys.
"Tiarnan", Tempest vetosi ahdistuneena ja nousi jaloilleen. Hän horjahti hämmästyneenä, kun toinen jalka vajosikin paljon toista alemmas.
"Olen pahoillani. En tehnyt tätä tahallani!"

Nähdessään Tempestin horjahtavan Tiarnan liikahti levottomasti, huoli rintakehää puristaen - mutta nainen ei ollut pyörtymässä sairauden heikentämänä niin kuin vielä joitakin viikkoja sitten, se johtui vain korkokengästä.
Tiarnan puristi kätensä hetkeksi nyrkkeihin seisahtuessaan aloilleen.
"Minä tiedän. Jatka vain kirjoittamista."

Jokin oli pahasti vinossa. Mutta Tempest ei tiennyt, kuinka korjata sitä.
Voisiko hän ehdottaa, että he lähtisivät nyt yhdessä? Ei, millä oikeudella hän tekisi niin? Tiarnan oli vihainen, ja se kylmäsi häntä.
Joku päivä mieskin näkisi, ettei hän ollut tarpeeksi.
"Olen pahoillani", Tempest sanoi painaen katseensa ja vajosi istumaan sängyn laidalle tuijottaen yhtä korkokenkää jalassaan.
"Toivottavasti sinulla on mukava ilta."

Tempest näytti hirvittävän onnettomalta.
Tiarnan tunsi uuden, kipeän vihlaisun katsoessaan naista, joka oli selvästikin pahoillaan. Ei ollut tämän vika, että tarinat veivät mukanaan. Ja ehtymätön mielikuvitus oli yksi niitä asioita, joita hän Tempestissä rakasti.
Hän muisti, kuinka kipeältä sydän oli tuntunut, kun se oli hakannut kauhistuneeseen rytmiin. Kun Tempest ei ollut vastannut puhelimeen, ja hän oli pelännyt pahinta.
Tiarnanin hartiat kiristyivät, ja hän kääntyi kannoillaan.
"Älä valvo liian myöhään."

Tempest katsoi miehen perään ahdistuneena, kiertäen käsivarret tiukasti ympärilleen. Millä oikeudella hän pyytäisi miestä jäämään?
Hän puri kipeästi huultaan ja luottaessaan miehen menneen, Tempest antoi itsensä vajota polvilleen makuuhuoneen lattialle, haudata kasvot käsiinsä ja itkeä.
Hänestä tulisi maailman huonoin vaimo.

Kello oli reilusti yli puolenyön, kun ovi jälleen kävi ja Tiarnan astui eteiseen. Hän pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan ja katsahti ympärilleen pimeässä eteisessä ennen kuin suuntasi hiljaa kohti heidän makuuhuonettaan.

Makuuhuone oli yhtä pimeä kuin loput kauniista kattohuoneistosta. Unelias, sininen yö seurasi hiljaisuutta. Kissat juoksivat Tiarnania vastaan äänekkäästi määkien ja kieppuivat miehen jaloissa kuin nälkäänäkevät, hylätyt eläinparat.
Parvekkeen ovi oli raollaan olohuoneessa, ja Tempest istui selkä sitä vasten, käsivarret polvien ympäri kierrettynä ja tuijotti yöhön tuuli vaaleita hiuksia rajusti tempoen.

Tiarnanin askeleet pysähtyivät, kun kissat juoksivat vastaan. Se sai hänen kulmansa kurtistumaan huolesta. Jos Tempest olisi ollut kirjoittamassa tai nukkumassa, kissat olisivat kyllä olleet seurana.
"Shh, shh", mies rauhoitteli ja kumartui hipaisemaan silkinpehmeän turkin peittämiä selkiä
"Missä-"
Hänen katseensa osui parvekkeeseen.
"Em?"
Hän lähti harppomaan ovea kohti.

Lontoossa ei ollut koskaan täysin hiljaista. Tähdet hukkuivat kaupungin valoihin ja miljoonat elämät muistuttivat olemassaolostaan.
Tempest tuijotti kuitenkin tyhjyyteen, nojaten leukaa polviinsa. Tuuli kieputti vaaleita suortuvia kasvojen ympärillä, ja nainen pyyhkäisi niitä poissaolevasti korvansa taakse. Silmät olivat turvoksissa ja ripset vielä takertuneet kyynelistä yhteen.
Hän hätkähti tajutessaan Tiarnanin palanneen ja pyyhkäisi silmäkulmaansa, uskaltamatta katsoa taakseen. Hän ei halunnut miehen näkevän hänen itkeneen. Tiarnanin ei tarvitsisi tuntea huonoa omaatuntoa.
"Oliko sinulla mukava ilta?" hän kysyi yrittäen kuulostaa vähemmän tukkoiselta.

Kissat määkivät sydäntäsärkevästi, kun Tiarnan esti niitä seuraamasta parvekkeelle, kuningattaren luokse. Omaksi parhaaksenne, karvanaamat, vaikka ette sitä varmasti ymmärräkään. Heillä käyvä kodinhoitaja muisti varmasti unissaankin, että parvekkeen ovia ei tullut koskaan jättää auki.
Tiarnan tunsi kylmän, kipeän kauhun vihlaisevan katsoessaan pientä, onnetonta hahmoa.
"Rakas, et saisi palelluttaa itseäsi."

Tiarnan ei vastannut. Tempest silitti käsivarttaan hajamielisesti ja katseli lasisen kaiteen läpi öisiä kattoja. Näin korkealla oleminen sai hänen sydämensä hakkaamaan hermostuksesta eikä hän uskaltanut irrottaa selkäänsä ovesta.
"On myöhä", hän sanoi painaen katseensa.
"Ehkä pitäisi käydä nukkumaan."

Tiarnan tutki Tempestiä hetken katseellaan ja valui sitten istumaan naisen vierelle. Se, että he olivat korkealla kattojen yläpuolella, ei ollut koskaan aiheuttanut hänessä hermostuneisuutta. Päinvastoin, täällä hän tunsi olevansa vapaa, melkein samalla tavalla kuin Lewiksella. Oli enemmän ilmaa hengittää.
"Olen pahoillani."

Tempest kiersi käsivarret lujemmin ympärilleen ja nojasi leuan polviinsa, kun Tiarnan istui alas.
"Ei sinulla ole syytä olla", hän vastasi kääntäen katseensa pois.
"Oliko iltasi mukava?"

Tiarnan toivoi, että hänellä olisi ollut edes takki, jonka olisi voinut kietoa hentojen hartioiden ympärille. Ilmaa ei ehkä voinut sanoa kylmäksi, mutta silti, pitkä sairastaminen oli verottanut naisen voimia.
"Olet itkenyt", hän huomautti, vastaamatta kysymykseen.

Ahdistus nosti päätään. Tietenkin Tiarnan huomasi. Tempest liikahti levottomana ja kohosi sitten vauhdilla jaloilleen, astuen takaisin sisään. Hän oli vaeltanut ympäri kattohuoneistoa läpi illan toiveikkaat kissat perässään hiihtäen. Nytkin ne kieppuivat määkien hänen jaloissaan.
"On myöhä. Kävisit nukkumaan", hän sanoi vaeltaessaan peremmälle.

Tiarnan oikaisi itsensä Tempestin esimerkkiä seuraten ja vaelsi naisen perässä sisälle. Hän sulki parvekkeen oven huolellisesti ennen kuin käänyi Tempestin puoleen.
"Em..." hän vetosi melkein epätoivoisesti.
"Minä olin huolissani."

Tempest kiersi käsivarret tiukasti ympärilleen ja vaelsi kauemmas asunnon pimeydessä.
"Minä tiedän", hän vastasi pakottaen äänensä vakaaksi. Hän ei halunnut itkeä enää.
"Ja minä pyysin anteeksi."

Tempest oli kunnossa, eikö niin? Kaikki oli hyvin, mitään pahaa ei ollut sattunut.
Tiarnan ei ollut itsekään varma, miksi unohdetuksi tuleminen oli sattunut niin pahasti, ja miksi ärtymys nosti uudelleen päätään nyt, kun pahin huoli ja säikähdys alkoivat haihtua.
"Ehkä on paras, että menen nukkumaan."

Tempest tukahdutti nyyhkäyksen ja kätki sen kumartumalla nostamaan määkivän Leelan syliinsä, missä kissa kehräsi onnellisena.
"Se on varmasti parasta", hän vastasi ja pakotti äänensä ilmeettömäksi. Hän viettäisi yönsä vaeltamalla ympäri asuntoa, sillä ajatus sänkyyn käymisestä oli sietämätön.

Tiarnan seisahtui hetkeksi ja kääntyi katsomaan Tempestiin. Nainen näytti hirvittävän lohduttomalta, mutta hän pelkäsi, että sanoisi jotakin väärää, mikäli nyt alkaisi avata illan aiheuttamaa solmua heidän väliltään.
Hän oli ollut peloissaan.
"Hyvää yötä."

"Hyvää yötä", Tempest vastasi katsomatta taakseen. Hän katosi asunnon pimeyteen Leela sylissään ja mustasukkaisesti määkivä Romana kannoillaan juosten. Ahdistus kuristi rintakehää tukahduttavana, ja Tempest otti suunnan kohti vierashuoneen kylpyhuonetta.
Hän kaipasi kylpyyn.

Tiarnan jätti makuuhuoneen oven ajatuksissaan raolleen kissoja varten, vaikkei uskonutkaan, että Tempest kävisi hänen viereensä tänä yönä.
Huono mies, joka antoi naisen velloa surun vallassa.
Hän riisui päällysvaatteensa, eikä vaivautunut etsimään itselleen t-paitaa, vaan pujahti niine hyvineen peiton alle.
Makuuhuoneen hiljaisuus tuntui melkein painostavalta.
Tiarnan ei ollut varma, kuinka kauan kamppaili ja heittelehti sängyssään, ennen kuin luovutti ja nousi istumaan. Hän kaivoi yöpöydän laatikosta oranssin purkin, nielaisi yhden tabletin (ilman vettä, typerä mies) ja kävi sitten takaisin sänkyyn odottamaan unta.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: [P] Between the stars and the sea   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] Between the stars and the sea
Takaisin alkuun 
Sivu 2 / 4Siirry sivulle : Edellinen  1, 2, 3, 4  Seuraava

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Muu maailma-
Siirry: