PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Show must go on

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Show must go on   La Joulu 30, 2017 8:19 pm

Pikaviestinpelejä joissa seikkailevat lähinnä Samuel Locksley ja Muriel Nightingale (Lilya).

Tiistai 2. tammikuuta 2018, ilta, Lontoo, ravintola Acapella

Muriel ei ollut edes loukkaantunut, kun Emmie oli viime hetkellä ilmoittanut jäävänsä sittenkin kirjoittamaan. Hän oli jo tottunut siihen, eikä ottanut sisarensa oikkuja henkilökohtaisesti. Tiarnanillekin oli ilmaantunut jotakin menoa töiden merkeissä, joten miehestäkään oli turha toivoa ruokailuseuraa.
Mutta pöytä oli varattu. Ja hitto vie, surkean alkuvuoden jälkeen hän todella kaipasi jotakin hyvää elämäänsä, olkoonkin sitten vaikka kahden Michelin-tähden arvoista ruokaa. Ja viiniä. Ja armas melkein-vävypoika oli lupautunut maksamaan laskun, joten hän voisi, mikäli sellaiselle tuulelle sattuisi, kostaa sen, että mies oli hylännyt Emmien taas kotiin ja kiitänyt töidensä perässä ties minne.
Kyllä hän Tiarnanista piti. Oli vain katkeroitunut vanha ämmä juuri nyt.
Emmie saattaisi hyvinkin kirjoittaa seuraavan vuorokaudenkin putkeen, Andy ja Helia olivat turvassa ja lauma hoidossa. Ja Teagan oli…
Ei, ei Teagania.
Ruokaa. Hyvää, kallista ja naurettavan hienoa ruokaa.
Niinpä Muriel löysi itsensä ohjattuna pöytään, pikkumustaan pukeutuneena ja hiukset niskaan kerättyinä. Enemmän meikkiä kasvoillaan kuin… Milloin? Ei ollut ollut aikaa, eikä tarvetta. Teagan ja eläimet eivät välittäneet siitä, miltä hän näytti, eikä hänellä ollut ollut aikaa käydä ulkona.
Ei Teagania.
Tänään hän oli kuitenkin halunnut tuntea olonsa edes siedettäväksi.
Ei Teagania. Ainoastaan ruokalista, joka hänen eteensä oli kannettu. Siinä, että nainen istui yksin ravintolassa, ei ollut mitään onnetonta.

Tarjoilija ilmoitti naurettavan kalliin ja maineikkaan ravintolan keittiössä työskentelevälle kokille tietyn pöytävarauksen saapumisesta. Samuel pesi kätensä, otti hatun pois ja astui moitteettoman siistinä pysyneessä takissaan, essu käaivarrelle laskostettuna, salin puolelle.
"Päivää, Samuel Locksley, omistaja." Hieman surumielisyyteen taipuvilla kasvoilla oli komea hymy kun hän ojensi kättä naista kohti, vilkaisten kahta tyhjää paikkaa.
"Kolkkasitko avioparin johonkin?"

Muriel kohotti katseensa melkein ärtyneenä siitä, että hänen hetkeään naurettavan hintavan ruokalistan kanssa häirittiin.
"Mmm, älä kerro kenellekään. Omistajana sinun pitäisi varmastikin tietää, kuinka epätoivoisiin tekoihin ihmisen on oltava valmis päästäkseen syömään täällä", hän huomautti ja ojensi kättään.
"Muriel Nightingale. Oletko Tiarnanin ystäviä, vai suoltaako hän vain rahaa tähän ravintolaan siinä määrin, että omistajan vierailu on paikallaan? Pahoittelen, että joudut pettymään, näyttää siltä, että sekä Tiarnanille että sisarelleni tuli tänään parempaa tekemistä."

Samuel hymyili. Muriel Nightingale? Naisen nimenneillä ihmisillä lieni melkoinen huumorintaju.
"Olen vain otettu epätoivoisuudesta." Hän naurahti matalasti, kätellen uuden tuttavuuden.
"Ystäviä. En ole vielä päätynyt vaivautumaan ilman pyyntöä vain paljon maksavien asiakkaiden pöytiin. Ja voi olla etten minä pettynyt." Naimisissa oleva mies. Häpeäisi.

Murielin kulma kohosi hieman.
No, miksi ei. Eihän hänellä ollut ketään kotona odottamassa. Enää.
"Vai niin. Siinä tapauksessa oletan, että ravintolallasi menee sen verran hyvin, ettei pettymyksen puute johdu myöskään siitä, että yksinäinen nainen tulee syömään toisen laskuun. Vaikka minulla onkin erittäin hyvä ruokahalu."
Locksleylla taisi olla useampikin ravintola, nyt kun tarkemmin ajatteli. Mistä lie lehdestä hän oli senkin tiedon poiminut.

Lockleylla tosiaan oli useampi yksittäinen ravintola ja yksi Englannin melko hyvin kattava ketju. Hän laski tuttavallisesti käden Murielin olalle.
"Toivon ainakin että menee. Löytyykö listalta jotain mistä pidät? Ja tietenkin laitan syömisesi heidän laskuunsa, kun kehtasivat hylätä sinut yksin. Jos haluat, voimme laittaa toisen pöydän sinulle." Jos Muriel ei haluaisi istua yksin kolmen hengen pöydässä.

"Hyvä, että joku tässä maailmassa ymmärtää hylätyksi tulemisen tuskan."
Muriel tiedosti käden hartiallaan, mutta antoi sen olla.
"Tämä on hyvin vaikuttava lista, se minun täytyy myöntää. Ja mitä suotta, ellet sitten halua kahta yllättäen vapautunutta paikkaa viime hetken kyselijöille? Vai kehtaako kukaan edes yrittää sellaista? Muussa tapauksessa voin aivan hyvin istua tässä ja toivottavasti saada jonkun epäilemään, että olen jonkun säälittävästi hylätty rakastaja tai jotakin muuta totuutta jännittävämpää."
Ja aina hän voisi kuvitella Tiarnanin istumaan vastapäätä ja katselemaan, kuinka hän tilaisi jotain kallista. Vaikka ei mies valittaisi, tällä oli paitsi rahaa, myös antelias sielu.
Se siitäkin ilosta.

Samuel kohotti kevyesti kulmaansa, sanomatta mitään. Hän epäili ettei tässä ollut nyt taustalla vain tutun pariskunnan maaginen katoaminen.
"Ei kukaan kyllä kehtaa. Jos haluat antaa asiakkailleni mietittävää tylsiin elämiinsä, en ole ollenkaan sitä vastaan." Vallaton hymykipaisi kasvoilla.
"Jos saan suositella niin talvikauden erikoisannoksemme, kyyhkynen chilisuklaakastikkeessa on hyvin maukas. Vaikka itse sen sanonkin." Hyvä se oli sanoa kun oli kehittänyt ruokalajititse.

"Hyvä. Vaikka tämäntasoisessa paikassa heidän kuvittelisikin keskittyvän ruokaan eikä siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Mutta eihän sitä koskaan tiedä."
Ehkä täällä istui tälläkin hetkellä joku aivan yhtä elämäänsä kyllästynyt kuin hän itse oli.
Muriel hipaisi helmikorua korvassaan.
"Ehkä minun pitäisikin sinun antaa päättää puolestani?"

"Voikun tietäisit. Ihmiset tulevat tällaiseen paikkaan monen asian takia. Myös juorujen." Acappellassa kuitenkin kävi julkkiksia ja muita merkittäviä henkilöitä melko paljon. Täällä saattoi siis nähdä monia odottamattomia asioita.
"Voi, en koskaan päätä asiakkaan puolesta. Tarjoan vain lämpimiä suosituksia."

"Sääli, olisin todella tarvinnut elämääni hieman yllätyksiä."
Muitakin kuin sen, että Teagan oli ilmoittanut tarvitsevansa aikaa ajatella. Olisi edes pettänyt kunnolla, niin että hän olisi voinut olla rehellisesti raivoissaan. Mutta ei tietenkään. Kaiken lisäksi mies oli aikonut odottaa, että hänen ystävänsä voisivat paremmin, niin että hänellä olisi edes hieman vähemmän murheita kerralla kannettavaksi.
Hyödytön mies, ei osannut edes tehdä häntä vihaiseksi.
"Yltääkö erikoiskohtelu siihen, että itse omistaja ottaa tilaukseni vastaan, vai lähetätkö tarjoilijan takaisin?"

"Jos muotoilet sen noin, voin kiertää periaatteeni tämän kerran. Pitää sitä kauniille naiselle antaa mitä hän tarvitsee." Ja Samuel ihmetteli miksi hänen vaimonsa nalkutti ja oli mustasukkainen. Oli se jännä...
"Yltää. Henkilökuntani on tänään alittanut niin monta odotusta, että hoidan tämän itse."

Muriel naurahti pehmeästi.
"Kohottaisin huomiollesi lasia, mutta jostain syystä pöytäni on edelleen tyhjä", hän huomautti miehelle. Olikohan katse niin surullinen epäpätevien työntekijöiden vuoksi, vai olivatko silmät vain syntyjään sellaiset?
"Idioottien ympäröimä siis? Otan osaa."

Samuelin kasvot olivat syntyjään surumieliset, mutta tuntemus siitä että hän oli idioottun ympäröimä ei autanut asiaa.
"Minulle väitetään että he ovat alansa parhaita mutta kehtaan olla hieman eri mieltä..." Samuel mutisi.
"Haluatko alkuun toisen juoman vai vain ruoan suositusviinin?"

"Surullinen tosiasia taitaa olla, että suurin osa ihmisistä on syntyjään enemmän tai vähemmän idiootteja."
Ja valitettavasti hän lukeutui niihin idiootteihin itse. Kuinka hän ei ollut huomannut, että Teagan oli onneton? Koska mies oli toinen idiootti, joka hymyili siitäkin huolimatta, vaikka sydän olisi ollut musertumassa.
"Niin paljon, kuin juoma houkuttaisikin, taidan tyytyä suositusviiniin. Tai ei, enhän minä tätä maksa. Mitä suosittelisit herättämään ruokahalun?"

Samuel siristi kevyesti surumielisiä, teräkseharmaita silmiään.
"Haluatko sinä jotakin missä on potkua? Vai pidätkö makeammasta?"

Muriel jäi katselemaan miehen silmiä.
Mikä tahansa, minkä saa nopeasti tähän eteen, ei ehkä ollut oikea vastaus tämän luokan ravintolassa.
"Tavallisesti kallistun enemmän makean puoleen, mutta juuri nyt voisin kaivata enemmän potkua."

”Minä menen valmistamaan ruokasi ja yritän saada sinulle kelvollisen juoman. Jos tarjoilijani eivät taas leikkisi typerämpää kuin ovat." Mies naurahti hieman kolkosti. Pian Muriel sai pöytään hyvin oranssin sävyisen juoman cosmopolitan-lasissa. Kuiva vermouth, laadukas brandy ja appelsiini olivat tosiaan... Potkaiseva yhdistelmä.

Muriel oli huvittanut itseään tarkastelemalla muita asiakkaita. Monta pariskuntaa ja seuruetta, harvempi yksinään. Hän oli tunnistavinaan muutamat kasvot, ilmeisesti muutkin julkisuudessa pyörivät henkilöt kuin Tiarnan olivat löytäneet ravintolan.
Hänen utelias tarkkailunsa - jota hän kieltäytyi ajattelemasta tätimäisenä - keskeytyi juoman saapuessa.
Se tosiaan potkaisi.
Miten kauan oli kulunut siitä, kun hän oli viimeksi juonut alkoholia? Kauan. Yleensä hän jätti illanistujaisissakin väliin, ihan vain pitääkseen päänsä selvänä. Jos häntä vaikka tarvittaisiin.
Nyt sillä ei ollut väliä.

Murielin ruoan saapumisessa meni juuri sopiva hetki. Tuo sai eteensä naurettavan taiteellinen annoksen kyyhkystä tummaa suklaata ja potkaisevaa chiliä yhdistävällä kastikkeelle ja lisukkeena kevyesti marinoituja grillikasviksia ja tuoretta leipää.

Muriel oli juuri katselemassa, kuinka läheisessä pöydässä nuorehko nainen ei antanut seuralaiselleen lupaa syödä ennen kuin olisi saanut otettua täydellisen kuvan annoksestaan.
Joku muukin oli yhtä ajattelematon kumppaniaan kohtaan kuin hänkin.
Vaikka olihan hänenkin annoksensa kieltämättä kaunis. Jos Muriel olisi ollut yhtään taipuvaisempi tunteiluun, hän olisi saattanut tuntea melkein syyllisyyttä sen syömisestä.
Mutta ruoka oli tarkoitettu syötäväksi, joten hän asetti lautasliinan siististi syliinsä ja tarttui aterimiin.
Olihan se jumalaista, ei sitä voinut kieltää. Vaikka joutuikin nauttimaan ruokansa yksin.

Samuelin arviointikyky tuntui naurettavalla tavalla pettämättömältä. Muriel sai annoksensa kylkeen lasillisen naurettavan laadukasta ja kallista punaviiniä, joka oli huolella valittu juuri tämän ruokalajin kylkeen. Kokki itse saapui - edelleen täydellisen siistinä - salin puolelle.
"Olen valmis julmaan kritiikkiisi." Mies heitti hymyillen.

Olisipa Muriel voinut edes vihata Tiarnania, niin että varmasti kalliin viinin - jopa hän kyllä tunnisti sellaisen, vaikkei alkoholia ollut pitkiin aikoihin varsinaisesti kuluttanutkaan - juominen olisi tuonut edes jonkinlaista kamalalle naiselle sopivaa kieroa iloa.
Ei ollut ehkä kovinkaan proaktiivista käsitellä suruaan syömällä, mutta ainakin hän teki sen tyylillä.
Nainen käänsi katseensa Samueliin tämän palatessa pöydän luo.
"Sinulla on loistava ajoitus, alan pian epäillä, että minua tarkkaillaan. Vaikutat mieheltä, joka arvostaa rehellistä mielipidettä, joten..."
Hän loi mieheen vakavan katseen tummilla silmillään.
"... tämä lienee ainoa täysin tyydyttävä kokemukseni hyvään toviin."

Samuel naurahti.
"Minulla ei ole aikaa tarkkailla sinua, vaikka se toisi iloa tähän idioottien keskellä työskentelyyn." Luojalle kiitos hän ei käyttänyt sormusta töissä. Hän olisi saanut ne viinit päälleen.
"Arvostan. Kaikki muu on turhaa ja ei tarjoa tilaa kehitykselle." Teräksenharmaat silmät siristyivät hieman. Oh?
"Minä voisin kenties tarjota sinulle toisenkin." Kokki katosi hetkeksi, palaten Boutiqueksi-ristityn loungen, kirjoittaen sen kääntöpuolelle jotakin, oman allekirjoitusleimansa viereen. Kyllä, miehellä oli oma allekirjoitusleima.
"Jos haluat tänään hyvää juomaa ja musiikkia, niin näytä tätä Boutiquen ovella ja sano että Samuel antoi sen. He pitävät sinusta huolta kyllä."

Muriel kohotti kevyesti toista kulmaansa miehen sanoille.
Jollei ruoka olisi ollut niin jumalattoman hyvää, hän olisi voinut epäillä, että häpeämätön flirtti kuului asiaan, mikäli halusi kohota huipulle. Vaikka hän ei ollutkaan ruokakriitikko, vaan onneton, vanha nainen, jonka sekä mies että sisko olivat hylänneet. Ja siskon mies.
Alkudrinkki ja viini virtasivat jo pehmeinä suonissa. Ja ehkä juuri siksi Muriel otti kortin vastaan ja väläytti Samuelille hymyn.
"Sinä se tiedät, kuinka hemmotella naista."

Sitä Samuel ei kuullut usein. Ehei. Tämä aamu oli alkanut valituksella siitä, kuinka hän teki itselleen aamiaista kotona ja siitä kuului liikaa meteliä. Hieno tapa hyvästellä, sillä kun hän menisi kotiin, Yvette ei olisi siellä viikkoon.
"Haluan vain että asiakas lähtee täältä hyvillä mielin." Oli se toki sitäkin.

Musiikkia ja tanssia. Hyvää juomaa. Ehkä se oli juuri sitä, mitä hän tarvitsi. Emmiekään tuskin kaipasi isosiskoaan häiritsemään nyt, kun inspiraatio oli iskenyt. Kissoista olisi voinut olla jotakin seuraa, mutta nekin olivat niin rakastuneita emäntäänsä, että määkisivät tämän jaloissa siitäkin huolimatta, että siskon ajatukset olisivat todennäköisesti jo kaukana tästä ankeasta maailmasta.
Ei ankeasta. Hän vain oli katkera.
"Kun ruoka on näin taivaallista, siitä tuskin tarvitsee huolehtia. Mutta kun minut on jo ennestään hylätty näin julmalla tavalla", hän naurahti ja viittasi kahteen tyhjään paikkaan.
"Niin miksi ihmeessä ei. Vaikka minun täytyykin tyytyä sinun huomaavaisen huolenpitosi sijaan henkilökuntaasi, jota taisit hellästi kuvata idiooteiksi."

Samuel pyöräytti kevyesti silmiään.
"Boutiquessa ei olla ihan niin typeriä. Ja voithan sinä olla silmäni, hmm? Jos näet typeryksiä niin kerrot." Mies heitti nauraen. Tai sitten hän voisi mennä illalla käymään itse...

"Sitä varten tarvitsisin varmastikin numerosi."
No niin, vanha nainen, rauhassa nyt. Ajattelen ennen kuin puhut.
Eikä Muriel silti hävennyt lainkaan. Maailma oli hänelle velkaa, eikö niin? Se ei loukkaantuisi, vaikka hän flirttailisikin harmaasilmäisen kokin kanssa.
"Minulla on hyvin tarkka katse, lupaan olla päästämättä henkilökuntaasi turhan helpolla. Jos kuulet heidän valittavan hullusta naisasiakkaasta, voit melko varmasti syyttää minua."

Samuel jäi miettimään. Numero? Yvette ei olisi kotona ja hän ei ollut aikeissa tehdä mitään mitä ei vaimolleen voisi kertoa. Hän veti kokkitakin taskusta toisenlaisen käyntikortin, veti siitä yli työnumeronsa ja kirjoitti siihen henkilökohtaisen numeronsa.
"Minä luotan siihen että raportoit."

Muriel oli melkein yllättynyt siitä, että Samuel todella antoi hänelle numeronsa. Varsinkin, kun miehellä olisi ollut täysi mahdollisuus vedota kiireisiin ja vetäytyä takaisin keittiöön.
Ainahan hän voisi heittää kortin menemään ja se olisi sitten siinä.
"En tuota pettymystä", hän vakuutti ottaessaan kortin vastaan.
"Ehkä minun pitäisi päästä sinut menemään, ennen kuin muut asiakkaat tulevat mustasukkaisiksi erityishuomiosta."

Samuel kohotti kulmaansa, hymyillen niin että se näkyi jopa surumielisissä silmissä.
"Pidän naisista joilla on itseluottamus kohdillaan." Hän heitti vielä loppukaneetikseen, ennen kuin tosiaan joutui poistumaan keittiöön.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Show must go on   La Joulu 30, 2017 9:43 pm

Myöhäisempi ilta, Lontoo, The Boutique

Muriel ei ollut lopulta heittänyt korttia pois, vaan sujauttanut sen pieneen käsilaukkuunsa. Hän oli soittanut siskolleen siltä varalta, että tämä olisi kaivannut seuraa, mutta kolmen vastaamattoman puhelun jälkeen tullut siihen tulokseen, että kenties seuraava menestysromaani viimein ottanut tuulta siipiensä alle. Tai ehkä Tiarnan oli palannut yllättäen kotiin.
Kummassakaan tapauksessa häntä ei tarvittu.
Ja ehkä sen vuoksi, että ajatus tyhjään hotellihuoneeseen palaamisesta jo tähän aikaan illasta tuntui surkealta, hän löysi itsensä istumasta The Boutiquen tummalla nahalla päällystetyltä tuolilta kiiltävän baaritiskin äärestä. Ei puhettakaan lasinpohjien tahrimasta pinnasta.

Muriel oli korttia vilautettuaan opastettu sille baaritiskille jolla ei ollut tietoakaan ihmismassasta ja jolla henkilökunta oli aivan erityisen palvelualtista ja naurettavan ammattitaitoista. Illan bändi aloitti juuri soittamista, alkaen täyttää lattiaa tanssipareilla. Ei liian humalaisia ihmisiä ja tunnelma oli juuri oikea.
Työntekijät tosin terästäytyivät kun siististi suoriin housuihin, kauluspaitaam ja bleiseriin pukeutunut omistaja saapui tiskille. Mitään sanomatta Samuel sai itselleen punaviiniä lasillisen ja vastauksen siihen missä se korttia vilauttamalla sisään tullut nainen oli. Vitsikkäänä miehenä hän asteli äänei Murielin taakse ja kumartui tuon korvan viereen.
"En saanut vielä raporttiasi joten tulin tarkistamaan." Ääni oli käheämpi kuin olisi ollut sopivaa.

Olisi mukava tanssia.
Sen pidemmälle Muriel ei ennättänyt, ennen kuin käheä ääni korvan vierestä sai hänet melkein hätkähtämään. Melkein. Sen sijaan hänen kätensä singahti taaksepäin, Samuelin hiuksille, ja lukitsi miehen hetkeksi paikoilleen.
"Kärsivällisyyttä. Minähän vasta saavuin", hän vastasi yhtä hiljaisella äänellä, kääntämättä katsettaan mieheen ennen kuin irrotti otteensa tämän hiuksista.
"Juomat ovat hyviä, kuten lupasit, samoin palvelu. Tämä - mikä sinun nimesi olikaan? - Monique tässä on pitänyt minulle herttaisesti seuraa ja huolehtinut, että saan kaiken haluamani, vaikka se johtuneekin vain siitä sinun maagisesta kortistasi."

amuel ei rehellisyyden nimissä olettanut naisen tarraavan hänen hiuksiinsa, joten oli miehen vuoro hätkähtää. Pehmeä, kehräyksen ja murinan sekoitusta muistuttava nauru kumpusi miehen sisältä. Samuel suoristautui kun hiukset vapautuivat otteesta. Tämä Muriel oli kiinnostava, erikoinen nainen. Hyvin erikoinen. Mies vilkaisi työntekijäänsä ja hymyili hyväksyvästi. Selvä. Monique ei saisi potkuja.
"No sehän on hyvä." Hän kiersi tuolille naisen viereen.
"Tarraatko usein hyväntahtoisia ihmisiä hiuksista?"

Samuelilla oli miellyttävä nauru.
Muriel seurasi katseellaan, kuinka mies siirtyi tuoliin hänen vierelleen.
"Se riippuu", hän myönsi ja hipaisi lasiaan, johon Monique oli kaatanut naurettavan kallista viskiä. Ja osannut kertoa sen vuosikerran ja alkuperän, tai ollut äärettömän hyvä keksimään juttuja lennosta.
"Jos nämä hyväntahtoiset ihmiset hiipivät varoittamatta taakseni. Tai sattuvat pitämään sellaisesta."
Hän tutki Samuelia tummalla katseellaan.
"Ihailtavaa omistautumista asiakaspalvelulle, herra Locksley."

Samuel antoi toisen surumielisesti asettuneen kulmansa kohota kevyesti.
"Minä olen tottunut hiipimään ihmisten taakse. Tosin yleensä vahtimaan mitä he tekevät." Murielin kanssa syy oli toinen.
"Asiakaspalveluun pitää panostaa. Se pitää minut työssäni."

"Vai sillä sinun hiljainen askelluksesi selittyy."
Muriel tarttui lasiinsa ja kohotti sitä kevyesti Samuelille ennen kuin otti pienen kulauksen. Tämä ei ollut sellainen viski, jotka kaadettiin raskaalla kädellä unohduksen toivossa.
"Olen kiitollinen, etten ole yksi työntekijöistäsi. Tai ehkä se oletkin sinä, jonka tulisi tuntea asiasta kiitollisuutta? Kuten näit, minä en suhtaudu kovin kauniisti hiiviskelyyn."

Samuel nojautu hieman eteenpäin, näyttäen vinon hymynsä kera siltä että aikoi kertoa naiselle suuren salaisuuden.
"Ehkä tuo oli paras reaktio jonka olen koskaan saanut aikaan? Ajattelitko sitä mahdollisuutta?" Mikä siinä olikin, että niin konstailematon, suorasukainen reaktio sai hänet kiinnostumaan? Ehkä juuri se, ettei kukaan miehen ennen tapaama ihminen olisi tehnyt niin.
Ehkä Aida. Jos tarpeeksi ärsyttäisi.

Myös Muriel kumartui lähemmäs, aivan kuin he olisivat olleet kaksi salaliittolaista, jotka kohtasivat toisensa sattumalta.
"Siinä tapauksessa et selvästikään hiippaillut ihmisten taakse riittävän monta kertaa. Voin vakuuttaa, että minä keksin vielä monia tapoja, joilla sellaiseen reagoida", hän vastasi hiljaa.
Tämä oli täysin järjetöntä. nainen muistutti itselleen ja vetäytyi kauemmas.
"Et sitten malta jättää työpaikkaasi edes vapaa-ajalla?"

Samuel nauroi sitä samaa pehmeää naurua, ottaen kulauksen siitä kuolettavan kalliista punaviinistä. Parisataa puntaa maksava pullo italialaista punnaviiniä ei pettänyt koskaan.
"Oh? Otanko tuon haasteena?" Samuel virnisti hieman, vilkaisten tanssilattiaa sivusilmällä ja otti uuden siemaisun viiniään. Naisen vetäytyessä kauemmas hän hymyili.
"En ole töissä täällä, omistan vain. Jos tarkkoja ollaan. Ja jos huolehdit vapaa-ajastani, ehkä sitten suot minulle tanssin?"

"Mikäli olet mies, joka ei pelkää haasteita."
Ja tuskin oli, ei Samuelin asemaan päässyt ellei ollut valmis ottamaan riskejä. Tai vaihtoehtoisesti pirunmoisen onnekas, mutta sekin harvemmin kantoi kovinkaan pitkälle.
Muriel otti taas kulauksen viskiään ja näytti harkitsevan ehdotusta.
"Kenties olen sen velkaa, kun niin kovin huomaavaisesti tulit varmistamaan, etten ollut unohtanut tehtävääni", hän myöntyi.
"Toivottavasti olet yhtä hyvä tanssimaan kuin laittamaan ruokaa."

"Sen sinä saat itse selvittää, olenko." Samuel naurahti, laskien tyhjän viinilasin pöydälle. Monique siivosi sen pois ennen kuin silmiään ehti räpäyttää ja pyyhkäisi siistiltä tiskiltä näkymätöntä roisketta, saaden työnantajansa hymyilemään hyväksyvästi.
"Tai ehkä vain käytin tehtäväsi valvomista tekosyynä tulla tutustumaan sinuun enemmän?" Kokki nousi ylös ojenten kättään Murielille. Sormus oli saattanut unohtua pukukaappiin Acappellan pukutiloissa. Se unohtui sinne nykyään aivan liian usein. Platinaisen sormuksen paino kuristi miehen sormea polttavana, pakottavana tuskana, eikä hän tiennyt miten olisi päässyt siitä.

Muriel joi viimeisen kulauksen viskistään ( kieltäytyen kiirehtimästä, kyseessä ei ollut halpa tusinatavara ) ja nousi sitten ylös tarttuen tarjottuun käteen.
"Epätoivoinen mies", hän huomautti pehmeästi.
"Epätoivoinen ja surusilmäinen mies."
Hän kieltäytyi ajattelemasta hyödytöntä miestä. Kieltäytyi aivan ehdottomasti.

"Epätoivoinen?" Samuel pärskähti.
"Surusilmäisen olen kuullut ennenkin, mutta epätoivoinen? Auts." Hän veti Murielia kevyesti lähemmäs, nojautuen naisen korvan tasolle.
"Pystyssä ja vaakatasossa. Unohdit listastasi intohimoisen. Ruoanlaitto vaatii sitä, kuten tanssiminenkin." Koska tanssista mies puhuikin.

"Mm, Samuel, minä olen jo iso tyttö. Olen oppinut olemaan luottamatta miehen puheisiin ja pistän uskoni ainoastaan siihen, mitä itse näen. Tai..."
Muriel jätti lauseensa kesken ja hymyili melkein haastavasti.
"Mutta olet oikeassa siinä, että ruuanlaitto vaatii intohimoa. Ja monia muitakin taitoja. Näppäriä käsiä, herkkää suuta... Se on taidetta ja tiedettä samaan aikaan."

"Oletko?" Samuel virnisti hieman, havitellen kättään Murielin selän taakse, jotta voisi laskea käden naisen lantiolle kun johdatti tuota kohti tanssilattiaa.
"Ja mikä minussa, mitä näet, tekee epätoivoisen?" Siihen hän halusi vastauksen.
"Olet oikeassa. Hyvin herkkää suuta, hienostunutta makua, kärsivällisyyttä." He puhuivat edelleen ruoanlaitosta. Tietenkin.

"Mm-hmm", Muriel vahvisti ja vilkaisi Samuelia sivusilmällä.
Vanha sielu vanhalla nimellä.
"Minä olen tottunut lukemaan sellaisia, jotka eivät kykene puhumaan. Ja jokin noissa silmissä kielii epätoivosta. Mutta ehkä meistä lähes jokainen on hieman epätoivoinen?"
Hän ainakin oli, luoja nähköön. Emmie tuskin riemastuisi jos tietäisi, mitä isosisko puuhasi. Ainakaan kun ei tiennyt hänen eronneen Teaganista.
Miehen ottaneen taukoa.
"Mitään hyvää ei saa aikaan kiireellä, olet oikeassa."
[27.12.2017 2.08.06] Natsilepakko: Samuel oli tosiaan epätoivoinen, mutta se johtui vain avioliitosta. Hän ei enää tiennyt millaisilla kukilla olisi paikannut käytöstään. Mikään ei riittänyt Yvettelle. He huusivat, mököttivät ja naivat. Siinä oli hänen avioliittonsa. Vain viimeistä vastaan Samuelilla ei ollut mitään, mutta sekin olisi ollut mukavampaa jos ei olisi juuri riidellyt kolmatta kertaa samana päivänä. Hän veti pehmeästi Murielin lähelleen, vieden naista tanssiessa pehmeällä itsevarmuudella. Käsissä saattoi tuntea tuoreehkon palovamman.
"Vaikea uskoa että sinä olet epätoivoinen." Miehen kasvoille hiipi tietäväinen hymy.
"Sen tietää jokainen kokki. Kiireessä ei tule mitään, mutta kun malttaa antaa sen tekeytyä, se on jumalaista." Ruoka, tietenkin.

Murielin katse hakeutui hetkeksi palanutta kättä kohti, ennen kuin hän palautti sen miehen kasvoihin.
Vaistot käskivät hoivaamaan. Mutta ei tänään. Tänään hän halusi vain unohtaa.
Korot kohottivat hänen kasvonsa mukavan lähelle Samuelin omia, niin että katse oli helppo pitää tämän harmaissa silmissä.
"Minä olen monin tavoin uskomaton nainen", hän vakuutti, antaen miehen viedä tanssin tahtiin.
"Mutta kuten sanoin, uskon kokemusta, en sanoja."

Samuel oli kyllä hoitanut oman palovammansa jo. Eikä se ollut edes toimenpiteitä vaativa. Säännöllinen aloe vera-geelin levitys riitti. Mies ryhdistäytyi naisen sanojen myötä, hymyillen salaperäisesti.
"Minä olen huomannut sen. Ja pidän sellaisesta." Siinä ettei nainen nöyristellyt häntä, oli jotakin kovin, kovin vetävää. Hän kumartui hieman. nyt hengitys varmasti tuntui Murielin korvalla.
"Mistä sinä haluat kokemusta?"

"Vai niin", Muriel naurahti melkein kehräten.
Emmie-rakas, isosiskosi ei todellakaan ole tänään parhaimmillaan. Ehkä olisi vain pitänyt jäädä paijaamaan kissoja ja tuijottamaan Netflixiä.
Mutta hengitys kutitteli korvalla mukavasti. Eikä Samuel ollut ollenkaan paha katsella. Silmät olivat kauniit, vaikkakin surulliset.
"Sinun kovasti mainostamastasi kärsivällisyydestä ja, miten se nyt meni, hitaasta kypsyttelystä..?"

Samuel vastusti halua hamuta pehmein huulin naisen korvaan. Hän antoi vain hengityksensä tuntua lämpimänä naisen korvalla.
"Miten hitaasti haluat?" Mies kuiskasi petollisen pehmeällä äänellä. Olisi vaikea uskoa että se sama ääni akrjui viiltäviä käskyjä huippuravintolan keittiössä.

Ei, ei Netflixiä tänään.
"Minun hotellilleni on tästä kymmenen minuutin matka taksilla", Muriel vastasi kehräävästi kuiskaten, vaikka sitä Samuel oli tuskin ajanut takaa.
"Siellä olisi varmasti helpompi esitellä niitä monimuotoisia taitojasi... Mutta ensin haluan tanssia."

Samuel mietti hetken.
"Sinua ei puhuttele Lontoon yön katseleminen poreammeesta kattoterassilla?" Mies tarjosi vaihtoehdoksi pehmeästi. Hän oletti Murielin tietävän että hän oli naimisissa oleva mies. Huulet painuivat kevyesti naisen korvalle.
"Tahtosi on lakini, uskomaton nainen."

Hidasta kypsyttelyä.
"Mm, mikäli minulla on aikaa ihastella maisemia, jokin taitaa olla pielessä", Muriel huomautti naurahtaen.
"Eikä vieraan kotiin pitäisi koskaan mennä ensimmäisellä kerralla."
Kappale vaihtui toiseen. Musiikkikin oli hyvää, aivan niin kuin mies oli luvannut.

"Tähtiä voi nähdä monesta syystä." Samuel lupasi nauraen. Voi, hän voisi saada Murielin näkemään tähtiä missä vain, jos tuo antaisi.
"Ymmärrän periaatteesi, mutta jos muutat mieltäsi, sekin on lähellä."

"Sinulla on suuret puheet", Muriel huomautti taas.
"Hotelli lienee se näyttämöistä klassisin, joskin se pitäisi kai varata hetken huumassa, ei jo ennakkoon..."
Ei silloin, kun puhuttiin yhden illan jutuista. Rakastajattaret olivat asia erikseen.

"Eikö minun vastuulleni jää tarjota sinulle jotain epätavanomaista?" Tanssiminen keskustelun lomassa sujui kuin itsestään.

"Haluan nähdä, mitä pystyt loihtimaan jostakin hyvin tavallisesta", Muriel vastasi.
"Hienoista raaka-aineista kuka tahansa voi valmistaa mitä tahansa, mutta todellinen taito mitataan siinä, kun käytössä on vain hyvin tavallisia aineksia."

"No nyt sinä loukkasit minua epäilyksilläsi." Peukalo siliti pehmeästi naisen kättä.
"Mutta kuten haluat."

"Osoita siis epäilykseni vääriksi."
Muriel antoi vielä kahden kappaleen lipua ohitse ennen kuin kumartui taas lähemmäs Samuelin korvaa.
"Olen tanssinut riittävästi tälle illalle. Oletko ehtinyt tulla toisiin ajatuksiin..?"

Olkoonkin, ettei lattian ympäri pyöriminen tehnyt hyvää jaloille joilla oli seisty jo koko päivän, mutta Samuel halusi tanssia rauhassa. Yvette ei halunnut koskaan tulla tanssimaan. Se oli kuulemma vanhoille ihmisille. Kiitos muistutuksesta, vaimorakas.
"En. Olen vain määrätietoisempi." Mies mutisi, johdattaen Murielin pois tanssilattiala käsi tuon selällä. Hän pysähtyi tiskille, pyytäen pullon kuohuvaa ja hymyili työntekijälleen kun sai pullon käteensä. Niin, Monique, soittaisitko vielä taksin? Nyt he voisivat mennä.

"Ihan vain tiedoksesi, humalaan juottaminen ei lisää pisteitäsi", Muriel huomautti, kun he astuivat ulos kadulle siirtyäkseen taksiin.
Ehkä olisi ollut asiankuuluvaa viettää yö jossakin rupuisessa motellissa - todellista haastetta - mutta Muriel oli sen verran mukavuudenhaluinen, että oli varannut itselleen huoneen neljän tähden hotellista. Mutta rehellisyyden nimissä lasinen, ovaalinmuotoinen rakennus oli aivan riittävän kammottava, ainakin hänen esteettisen silmänsä perusteella.

"Kukaan ei ole juottamassa sinua humalaan." Samuel lupasi pehmeästi. Muriel oli kyllä oikeassa, se rakennus oli aika hirveä. Hän seurasi naista tuon huoneeseen, laskien siellä pullon lipaston päälle. Olisikohan pitänyt ottaa lasitkin? No jaa. Mies kääntyi naisen puoleen, kohottaen toista kulmaansa.
"Tule tänne, en minä pure. Ellet halua."

Huone ei onneksi ollut aivan yhtä kammottava kuin hotelli itse. Siisti, tilava kylpyhuone, jossa oli varsin mukava amme ja jonka pinnat kiiltelivät oikeasti puhtaina. Mustalla päiväpeitolla peitetty leveä parivuode. Korkea ja leveä ikkuna, joka tarjosi näkymän Lontooseen ja oli kenties ainoa järkevä syy sille, miksi lasinen hökötys oikeutti olemassaolonsa.
Mutta kuten sanottu, maisemat olivat nyt turhia.
Muriel viivytteli hetken, tutkien Samuelia tummalla katseellaan, mutta asteli sitten hitaasti miehen luo.
"Olet vapaa ottamaan selvää."

Se aiempi pehmeys eleistä hävisi. Hän veti Murielia lähelleen, voidakseen tosiaan kokeilla saiko naisen kaulaa kokeilla hampailla. Saiko tuon painaa seinää vasten omalla keholla ja ottaa ranteista kiinni, nostaa ne naisen kasvojen vierelle? Piti hakea hieman rajoja.

Muriel kyllä ilmoittaisi, mikäli ei pitäisi jostakin.
Mutta nyt kaulaa koettelevista hampaista ei ollut väliä, eihän kotona ollut ketään odottamassa. Ei hän olisi silloin päätynyt tällaista tekemäänkään, eikö niin?
"Sinulla oli... varsin suuret lupaukset", hän muistutti kehräten.

Miehen jalka painui kevyesti naisen reisien väliin.
"Muistan kyllä. Kuka täällä on kärsimätön?" Tämä oli vasta aloitus. Samuel vaihtoi näykkimisisen suudelmiin, antaen toisen kätensä valua etsimään tapaa riisua se pikkumusta. Se oli pahasti suunnitelman tiellä.

Muriel värähti.
"Pois sellainen minusta", hän vakuutti, vaikkei ehkä ollutkaan sanoissaan kaikkein vakuuttavin. Hän köyristi selkäänsä niin, että Samuelin sormet pääsivät pujahtamaan vetoketjulle. Pikkumustaan sopivasti hän oli valinnut ylleen pitsikoristeiset alusvaatteet sukkanauhoineen, ei niitä naurettavan käytännöllisiä urheilumalleja, joita hän yleensä käytti.
Oli halunnut tuntea itsensä viehättäväksi, vaikka jatkot eivät vielä pukeutuessa olleetkaan olleet suunnitelmissa.

Samuel ei sanonut mitään alusvaatteista. Eihän sellaisen mekon alta oikein odottanutkaan muuta. Hän avasi paitansa napit ja heitti sen pois. Se olisi tiellä, siinä tulisi kuuma. Vieläkään he eivät tosin päätyneet sängylle, vaan Samuel antoi kätensä rauhassa tutustua mekon alta paljastuneeseen kehoon, vain hipaisten ohimennen kohtia jotka eniten kaipasivat kosketusta.

Hidasta kypsyttelyä.
Muriel antoi katseensa häpeilemättä tutkia Samuelin paljastunutta ylävartaloa samalla kun miehen käsi vaelsi hänen kehollaan. Kiusoittelevana, mutta ei vielä hulluksi ajaen. Hän ei häpeillyt kyljessä kulkevaa valkoista, pitkää ja kapeaa arpea, joka tosin jäi osittain pitsireunuksen alle.

Samuel oli sopivan lihaksikas, komea mies. Ei dramaattisia arpia, mitä nyt käsissä ja käsivarsissa muutama palovamman tekemä arpi. Siinä se. Hän ei kysynyt siitä arvestakaan, sillä nyt ei ollut kysymysten aika. Hän laski huulensa naisen kaulalle, solisluille ja valui hitaasti alaspäin, kun kävi polvilleen tuon eteen. Painaen suudelmia reisille, kunnes yllättäen vaihtoi hampaisiin.

Muriel oli aina, enemmän tai vähemmän vitsaillen, huomauttanut olevansa se ruma sisarpuoli, olihan Emmie aivan uskomattoman upea kultaisine silmineen ja erikoisine kasvoineen, mutta riitti hänellä sentään säärtä, jos ei muuta.
Reittä koettelevat hampaat saivat naisen ynähtämään ja tarttumaan miehen hiuksiin, oikean jalkaterän painuessa tämän haaroja vasten.
"Hitaasti, muistatko..?"

Samuel vilkaisi naista kulmiensa alta, antaen sormiensa juosta silkkisen sukan peittämää jalkaa pitkin.
"Sinä sitten jaksat muistuttaa siitä, vaikka minä en ole koskenut vielä mihinkään." Niin, hän oli vain suudellut ja näykkinyt, kuka sanoi että hän oli nytkään tekemässä muuta? Muriel oli ansainnut muistutuksena siitä hampaat hyvon ylös sisäreidellään.

"Kertaus on opintojen äiti", Muriel muistutti ja liikautti jalkaansa ennen kuin laski sen takaisin lattiaa vasten.
"Jopa sinunkaltaistesi huippujen kohdalla."
Hän ynähti uudelleen ja kietoi sormiaan paremmin miehen hiuksiin.

"Niin sitä aina sanotaan." Samuel naurahti käheästi. Murielin kädet tuntuivat olevan... Toista mieltä.
"Sinun kätesi täällä ovat ne kärsimättömät." Hän hapusi niitä pois hiuksistaan ja nousi seisomaan. Teräksenharmaat silmät olivat hyvin määrätietoiset.

"Hm?"
Muriel vastasi Samuelin katseeseen tummilla silmillään, jotka hotellihuoneen hämärässä valaistuksessa näyttivät melkein mustilta.
"Kuvittelet omiasi, mies."

Samuel nosti käden huulilleen, painaen suudelman Murielin kämmenselälle.
"Kuvittelenko?" Kevyesti hän nojautui lähemmäs ja painoi jalkaa reisien väliin, antaen käden valua hitaasti alemmas. Melkein koskettamaan.

"Mm, täysin", Muriel vakuutti ja raotti huuliaan, kieltäytyen hengähtämästä ääneen.
Ei sitä iloa surusilmäiselle miehelle.
"Harhaluuloja."

Samuel kohotti kevyesti kulmaansa. Huulet painuivat Murielin kaulalle, sormenpäiden piirrellessä kiusoitellen kuvioita aivan alushousujen rajalle.
"Sinä olet sitä mieltä?"

"Ehdottomasti", Muriel vakuutti ja painoi hetkeksi silmänsä kiinni. Olkoon, sen verran hän myöntyi, että taivutti päätään, niin että kampaukselta karanneet hiukset valahtivat pois kaulan tieltä.
"Vannoit kovasti kykyjesi nimeen."

Samuel naurahti ihoa vasten ja kumartui viemään kädet naisen takareisille, jotta saattaisi napata työn syliinsä.
"Milloinhan sinä olisit hiljaa vai oletko aina kovin nenäkäs?"

"Hiljaa? Harvemmin."
Muriel ei vastustellut, vaan kietoi kätensä Samuelin hartioiden yli, sormien eksyessä taas hiuksiin.
"Mutta on aivan sinusta kiinni, millaista ääntä huuliltani karkaa."

"Onko reilua pyörittää vastuu minun kapeille harteilleni ja herkälle sielulleni?" No se nyt oli valetta. Samuelin hartiat eivät olleet niin kapeat ja sielu ei todellakaan ollut herkkää nähnytkään. Hän kantoi naisen sängyn luo ja antoi itsensä miltein heittää tuon sille, naurahtaen. Ainakin sängyss oli hyvät jouset. Ehkä se oli positiivista.
"Jonkun pitäisi joskus pistää sinut kuriin."

Muriel hyrisi naurusta.
"Voi sinun herkkää sieluparkaasi! Samuel, minä olen kamala nainen, en missään kohtaa ole väittänyt muuta."
Löytäessään itsensä selältään sängyltän hän kohottautui kyynärpäidensä varaa ja ojensi toista jalkaansa, painaen vielä jalassaan olevan avokkaan koron miehen vatsaa vasten.
"Olet tervetullut yrittämään. Kenkä pois."

"Siinä olet kyllä oikeassa. Et koskaan väittänyt olevasi kuin kamalan hävytön ja röyhkeä." Ja se veti Samuelia puoleensa. Niin usein ihmiset nöyristelivät tiukaksi tiedetyn julkkiskokin edessä. Hän otti kiinni naisen nilkasta, siirtämättä jalkaa vatsaltaan.
"En ota. Sinä pidät ne."

Muriel kohotti kulmaansa.
"Olen sanonut olevani kamala, muu on omaa keksintöäsi", hän huomautti ja kallisti hieman päätään, silmät siristyen. Korko painui tiukemmin vatsaa vasten.
"Määräiletkö sinä minua?"

Samuel kohotti haastavasti toista kulmaansa, puristaen nilkkaa hieman tiukemmin.
"Määräilen. Sanoin että sinä tarvitset vähän kuria."

Muriel tuijotti miestä tummilla silmillään.
"Kuten sanoin, olet tervetullut yrittämään", hän huomautti, eikä yrittänyt nykäistä jalkaansa Samuelin otteesta, vaikka korko pysyikin edelleen vatsaa vasten.
"Minä en vain yleensä antaudu suosiolla."

"Oh? Onneksi pidän haasteista." Mies halusi nyt koron pois vatsaltaan, ihan jotta saattaisi kumartua lähemmäs. Ja keksiä kädelleen vihdoin parempaa tekemistä, kuin pitkän jalan nilkan pitely. Käsi nousi nilkkaa pitkin hitaasti ylemmäs, jäämättä nyt vain hitaasti kiusaamaan.

Kosketus lähetti sähköisen tunteen pitkin ihoa, niin että Muriel melkein ärsyyntyi itseensä.
Hän oli syyttänyt Samuelia epätoivoiseksi, muttei tainnut olla itse yhtään sen parempi.
"Ja olet kärsivällinen", hän muistutti.

"Sekin vielä." Samuel naurahti, vieden toisen kätensä Murielin leualle. Tavallaan pakottaen naisen katsomaan itseään. Toinen käsi veti alushousuja pois tieltä, jotta hän voisi tehdä Murielin kärsimättömäksi.

Ja Murielhan katsoi, tummat silmät haastavina.
"Sekin vielä", hän myönsi, samalla kun kohotti lantiotaan, jotta pitsinen kangas pääsi liukumaan alemmas.
"Mutta uskon silti vain kokemukseen."

Alusvaatteita olisi tuskaa etsiä kun hän heitti ne satunnaisesti vain johonki, ennen kuin saattoi keskittyä naisen kiusaamiseen sormillaan. Ne olivat kovin näppärät. Kuten odottaa saattoi. Päästämättä naisen katsetta mihinkään.
"Niinkö?"

"Mm-hmm..."
Muriel puri hampaitaan yhteen, suostumatta suomaan aivan vielä Samuelille oikeassa olemisen riemua. Siitäkään huolimatta, että hänen kehonsa - mokoma petturi - oli täysin eri mieltä.
Tämän vuoksi me emme tule toimeen keskenämme, hän muistutti vartaloaan.

Samuel kumartui suutelemaan naista pitkään, intohimoisesti ja taidolla. Tähän mennessä elämää hän oli ehkä kerryttänyt aivan liikaa kokemusta. Murielhan myöntäisi hänen olleen oikeassa. Piste. Suudelman jälkeen hän valui polvilleen lattialle, vetäen jalat olkapäidensä yli. Samuel ei pelaisi tätä kovin reilusti.

Epäreilua. Hyvin, hyvin epäreilua.
Hän oli emotionaalisesti herkässä tilassa oleva, jätetty nainen, tällainen käytös oli kerrassaan sopimatonta, koko asetelma äärimmäisen epäreilu.
Hän keskittyi pitämään hengityksensä rauhallisena, toinen käsi hakeutui Samuelin hiuksiin.
"Pystyn vielä varsin hyvin laskemaan... katon saumojen määrän..."

Samuel ei tosiaan ollut reilu mies. Hän ei ehtinyt vastaamaan mitään naisen sanoihin, mutta antoi tuolle kyllä syyn olla laskematta niitä saumoja.
Kunnes lopetti kesken. Aivan puhtaasti vain kesken. Sormet jäivät kiusaamaan pienin kosketuksin.
"Pyydä sitä."

Rauhallista hengitystä. Siinä hän oli erinomaisen hyvä. Hengitä sisään, hengitä ulos.
Ja silti terävä henkäys pakeni Murielin huulilta, kun Samuel yhtäkkiä vain lopetti.
Naisen silmät olivat painuneet kiinni.
"Luulet itsestäsi suuria..."

Sormet kiusasivat Murielia hetken tehokkaammin ja hampaat kokeilivat reittä. Ja sitten hän saattoi muistuttaa Murielia kielellään kerran.
"Pyydä sitä, jos haluat sitä."

Hän voisi aina potkaista Samuelia päähän.
Mies oli vielä avuliaasti käskenyt jättää korkokengät jalkaan, niillä saisi kyllä survaistua kipeästi.
Jännitys tuntui selässä saakka.
"Ei minua noin helposti kuriin laiteta", hän vakuutti, hieman hengästyneempänä kuin olisi halunnut. Hän siirsi jalkansa pois harteilta ja kohottautui istumaan, tarttuen Samuelin leukaan, kohottaakseen miehen kasvot kiukkuiseen suudelmaan.

Samuel ei voinut olla virnistämättä hieman. Mies kurottautui vastaamaan suudelmaan, lopettamatta kiusoittelua. Hän saisi Murielin vielä pyytämään sitä.

Oli helpompi olla paljastamatta liikaa, kun piti itsensä kiireisenä suudelmalla.
Lopulta hän vetäytyi kauemmas, jääden tutkimaan teräksenharmaita silmiä. Sormet olivat kietoutuneet miehen hiuksiin.
"Kärsivällisyyttäsikö tällä todistelet?"

Samuel hymähti hieman.
"Sitäkin. Ja sitä että sinä olet se kärsimätön. Ja yritän napauttaa sinua hieman nöyrtymään, nainen."

Mies taivutti päätään kevyesti taaksepäin, antaen surumielisten silmiensä siristyä virneen myötä.
"En kieltänyt sitä missään vaiheessa."

Se sai hymyn häivähtämään Murielin huulilla.
"Totta, et kieltänyt", hän kehräsi ja hamusi Samuelin korvaa huulillaan.
"Ehkä minä olenkin kärsimätön nainen juuri nyt."

Samuel puraisi kevyesti huultaan.
"Kai tiedät etten anna sinulle haluamaasi sillä että pelaat epäreilusti?" Miten asetelma olikin kääntynyt niin että hän oli polvillaan, Muriel istui sängyllä ja piti häntä otteessaan? Hetkinen.

Muriel huokaisi, hengittäen lämmintä ilmaa Samuelin korvaa vasten.
"Minä pelaan aina täysin reilusti", hän vakuutti kehräten ja jatkoi yhä kuiskaten:
"Samuel, ole kiltti... Haluan, että otat minut nyt..."

Mies kohotti toista kulmaansa kevyesti. Se oli niin raju muutos naisen mielialassa, että se sai hänet jopa epäileväksi. Hän nousi hitaasti seisomaan, painuen naisen ylle sängylle. Edelleen muuten tummat suorat housut jalassaan.
"Sanoit ettet luovuta helpolla."

Muriel huokaisi selän painuessa vasten tummaa päiväpeitettä.
"Kuka puhui luovuttamisesta?" hän kysyin toista kulmaansa kohottaen. Kädet kietoutuivat niskalle, kun hän veti miehen lähemmäs suudellakseen tätä.
"Samuel..."

"Teit kuten käskin, joten mielestäni sitä voisi kutsua luovuttamiseksi." Hän nojautui suudelmaan ja värähti. Pelkästä nimensä kuulemisesta. Mitenhän kauan siitä oli kun mies oli kuullut nimensä lausuttavan noinkin hellästi, kaivaten, edes makuuhuoneessa? Ei ainakaan hänen ja Yvetten yhdessä asumisen aikana.
"Et välittäisi auttaa housujen kanssa?"

"Voisi..." Muriel kehräsi.
Hänen äänensä pehmeydessä oli melkein jotakin petollista. Mutta hänhän pelasi aina reilusti, täysin sääntöjen mukaan.
Vaikka olikin surkea häviäjä.
Kädet siirtyivät miehen housuille, alkoivat avata niitä tuskallisen hitaasti, sormenpäiden sivellessä tämän alavatsaa.
"Tiedätkö, kuinka kovasti haluan sinua juuri nyt?"

Samuel siristi uudelleen silmiään. Tässä oli jotakin mätää. Huulet painuivat naisen kaulalle.
"En tiedä." Samuel myönsi murahtaen, vieden kätensä jatkamaan sitä mikä häneltä oli jäänyt kesken.
"Tiedän sen että sinulla on tässä ketunhäntä kainalossasi."

Muriel voihkaisi.
"Etkö? Tuo tuntuu hyvältä... Sinulla tosiaan on taitavat kädet."
Hän hymyili herttaisesti ja voihkaisi uudelleen, työntäen viimein miehen housuja pois tieltä.
"Minulla? Ei kai, ei koskaan... Mitä minä hännällä, mutta jollekin muulle voisi olla käyttöä..."

Samuel ei voinut olla nauramatta. Kuoriuduttuaan housuistaan hän nappasi kiinni Murielin lantiosta ja kiskaisi, saadakseen naisen kaatumaan selälleen.

Muriel nauroi hyristen kaatuessaan selälleen. Hän kietoi jalkojaan miehen selän taakse ja jäi katselemaan tätä silmät hieman siristyneinä.
"Sinä olet julma, julma mies."

Samuel haki sen määrätietoisen otteen Murielin leuasta.
"Niin olen. Ja sinä kiero, kiero nainen. Olemme siis hyvin tasaväkiset. Joten. Ajatuksesi?"

Muriel hymisi ja kiemursi hieman Samuelin alla.
"Tunnut pitävän siitä", hän huomautti herttaisesti hymyillen.
"Kuka se olikaan, joka sanoi, että jos et voi voittaa, liity heihin..? Samuel, olen ehkä kiero, mutta minä todella haluan sinua juuri tällä hetkellä aivan jumalattomasti."

Samuel näykkäisi hellästi korvalehteä, hymyillen.
"Niin pidänkin." Hän naurahti sillä mielenkiintoisella tavallaan, kuten aiemmin Boutiquessa. Hän painoi itseään hitaasti lähemmäs naista, lopulta niin lähelle kuin saattoi. Olkoon nyt sitten. Se ei tosin häirinnyt sormien keskittymistä. Ei ollenkaan.

Miellyttävä nauru.
Sen enempää Muriel ei ehtinyt asiaan keskittyä, hän antoi ajatusten jäädä taka-alalle. Sitä vartenhan täällä oltiin, unohtamassa.
Hän ei ollut valehdellut kun oli sanonut, että oli harvoin hiljaa, varsinkin nyt, kun ei ollut enää syytä esittää muuta. Kiero nainen, sitä hän ehkä oli.

Samuel saattoi antautua itse hieman liikaa nautinnolleen. Siitä oli kauan kun hän oli voinut vitsailla ja nauraa illan, vailla pelkoa räjähdyksestä joka seuraisi vääriä sanoja. Läheisyydestä oli tullut tapa sopia. Mies tukahdutti omat murahduksensa Murielin kaulan ihoon.

Olkoon.
Samuel oli lunastanut lupauksensa sangen hyvin, vaikka Muriel ei sitä aikonut ääneen myöntääkään.
Ei sillä, että hän olisi heti voinutkaan tehdä niin, piti keskittyä tasaamaan hengitystä, kun sänky tuntui keinahtelevan itsekseen vielä senkin jälkeen, kun kaiken järjen mukaan minkään ei olisi enää pitänyt sitä liikuttaa.

Samuel ei ollut oikeasti nyhtämässä sitä vastausta. Hänelle riitti se - harvinainen - hiljaisuus, kun molemmat makasivat sängyllä keräämässä itseään.
Kuuma.

Jossain vaiheessa kattolaattojen saumat asettuivat takaisin suoraan ja hengitys kulki taas niin vaivattomasti, että Muriel uskalsi kohottautua toisen kyynärpäänsä varaan. Hän käänsi katseensa Samueliin ja ojensi toisen kätensä pyyhkäisemään hiuksia pois miehen otsalta.

Tummansuklaan sävyä lähentelevä reuhka oli kaikesta Murielin haromisesta enemmän kuin sekaisin. Olisi pitänyt lähteä kotiin. Vaikka yksin hän siellä olisi. Yvette oli jossain työnsä perässä. Ehkä Saksassa. Katse kääntyi kevyesti naisen puoleen tuon pyyhkäistessä hiuksia.

"Edelleen surulliset silmät", Muriel huomautti käheästi. Hänen olemuksensa oli nyt pehmeämpi, olo oli hetken aikaa riittävän raukea, jotta turhat ajatukset pysyivät poissa.
"Sinulla oli se pullo... Tahdotko?"

Murielin huomautus sai silmät siristymään naurusta hieman ylöspäin. Ne vain olivat päättäneet asettua luonnostaan niin, kovin surumielisen ja pehmeän oloisesti. Petollista.
"Ne ovat aina surulliset. Ja ei kokki koskaan kieltäydy alkoholista."

"Minun ovat kuulemma usein vihaiset."
Muriel liu'utti hitaasti jalkansa lattialle ja nousi seisomaan. Hän poimi pari korkeajalkaista lasia minibaarin yhteydessä olevasta kaapista ja tarttui sitten pulloon, joka tuntui edelleen miellyttävän 1viileältä.
Korkki poksahti, mutta juomaa ei kuohunut hukkaan - hän oli tehnyt tätä ennenkin. Nainen kaatoi varmasti naurettavan kallista kuohuvaa laseihin ja palasi sitten takaisin sängyn luo, ojentaen toista lasia Samuelille.

Samuel nousi istumaan Murielin noustessa ja puri huultaan. Hän ei voinut valittaa näystä jossa edelleen suurimmn osan pitsisistä alusvaatteistaan yllään pitänyt kaunis nainen kaatoi shamppanjaa laseihin. Ei huonoimpia hetkiä Samuelin elämässä. Hän katsoi Murielin silmiä hetken, hymyillen.
"Määrätietoiset ja oikein kauniit."

"Ei tarvitse enää imarrella", Muriel huomautti naurahtaen. Hän potkaisi viimein ne pahuksen korkokengät jaloistaan ja katsahti tyytymättömänä silmäpakoa, joka oli ilmestynyt toiseen tummaan sukkaan.
No jaa.
Alkuperäiset alushousut olivat kadonneet, mutta laukusta löytyi tilalle toiset, tummanpunaiset, tosin. Vasta sitten hän valahti istumaan sängylle Samuelin viereen lasi kädessään.
"Kerro minulle jotakin tästä shampanjasta."

Samuel kurtisti kulmiaan ja otti kulauksen juomastaan.
"Minä en ikinä kehu turhasta tai imartele." Se ainakin oli totta.
"Chardonnay rypäleistä tehtyä, Ranskassa. Vain yksi tietty viinitila siellä valmistaa tätä. Juuri tämä on vuodelta 2000. Hyvin monivivahteinen makumaailma." Mies jätti kertomatta ett pullo maksoi miltein 700.

Muriel naurahti uudelleen.
"Sitä minun ei ole vaikea uskoa. Mutta se on hieno periaate."
Hän jäi katselemaan lasissa kirmaavia kuplia. Vuosi 2000.
"Vuodelta, jolloin maailma epäonnistui loppumaan. Mitä minun olisi tarkoitus maistaa tässä shampanjassa?"

Jos tiesi hiemankaan miehen maineesta... Noh, se ei ollut periaate. Se oli enemmänkin elämäntapa.
"Maailmanlopun enne?" Mies ehdotti leikkisästi.
"Hedelmäinen, sopivan kirpeä. Säästän sinut markkinointietiketin sanahirviöiltä kuten 'toffeinen, tammimainen, kevyen sitruksinen. Hunajainen jälkimaku." Hän otti uuden kulauksen ja nojautui lähemmäs. Käsi hakeutui niskaan, jotta hän voisi nauttia tästä naurettavan kalliista juomasta suudelman kautta.

Muriel naurahti.
"Ehkä. Vaikka maailmanloppu onkin osoittautunut varsinaiseksi diivaksi, ei saavu koskaan, kun sitä erehtyy odottamaan."
Niin kuin esimerkiksi vuosi 2012 Islannissa. Ei maailma ollut loppunut silloinkaan.
Muriel käänsi päätään, eikä vetäytynyt pois. Miksi olisi?
Unohdusta, sitä hän halusi.

Samuel ei tosiaan joutanut vastaamaan. Hän suuteli naista pitkään, sopivalla intohimolla. Kukaan ei odottanut kotona, hänen ei ollut pakko lähteä ihan vielä. Hän tosin vetäytyi kauemmas. Ehkä Muriel osaisi juoda loput itse.

"Mm, ehdottomasti maailmanloppu", Muriel myönsi suudelman päätteeksi ja hipaisi huuliaan.
Hän otti kulauksen juomastaan ja hipaisi samalla Samuelin säärtä jalallaan.
"Sinulla ei näytä olevan kiire minnekään."

Samuel liikautti hieman jalkaansa, väläyttäen naiselle hymyn.
"Kun sanot sen noin, minulle tulee tunne että pitäisi häipyä."

"Niinkö?"
Muriel kohotti kysyvästi toista kulmaansa ja hipaisi säärtä uudelleen, juoksuttaen jalkaansa hitaasti sitä pitkin.
"Millä tavalla minun sitten pitäisi sanoa asia, jotta kokisit itsesi tervetulleeksi jäämään?"
Hän otti kulauksen lasistaan. Maailmanlopun juomaa.

Samuel pyöräytti juomaa lasissa ja hymyili vinosti.
"Ehkä sinun pitää keksiä se itse? En anna valmiita vastauksia."

Muriel kurtisti kulmiaan, vaikka suupielissä kummitteli hymy.
"Niinkö sanot myös työntekijöillesi?"

"Heille puhun huomattavasti rumemmin." Samuel huomautti.
"Ja he saavat valmiina aina vastauksen siihen, miksi olivat idiootteja."

"Kuinka jalomielistä sinulta", Muriel naurahti ja kurkotti laskemaan lasin yöpöydälle. Hän vilkaisi Samuelia kuin olisi miettinyt jotakin ja kömpi sitten hajareisin miehen syliin.

Vilkaisu sai miehen kurtistamaan kevyesti kulmiaan. Lasi laskeutui käsistä kun hän sai parempaa tekemistä - Murielin syliinsä. Mitähän tuo suunnitteli?

Muriel tutki Samuelin kasvoja ja upotti samalla sormiaan tämän villiintyneisiin hiuksiin.
Sitten hän hymyili ja painautui suutelemaan miestä, nälkäisesti, ikään kuin olisi yrittänyt vielä maistaa shampanjan tämän huulilta.

Mies laski kätensä Murielin lantiolle, vetäen naista kevyesti lähemmäs. Hän vastasi suudelmaan sen ansaitsemalla tavalla, nauttien aivan liikaa siitä että nainen piti käsiä hänen hiuksissaan.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Show must go on   La Joulu 30, 2017 9:44 pm

Muriel hamusi hetken Samuelin huulia, mutta kietoi sitten sormensa paremmin miehen hiuksiin ja taivutti tämän päätä kevyesti, jotta sai painettua huulensa paremmin kaulaa vasten. Samalla hän keinahti tämän sylissä, kiusoitellen, melkein viattomasti.

Samuel siirsi kädet lantiolta patjaa vasten, murahtaen hiljaa. Muriel tosiaan tiesi miten saada mies jäämään. Ei hän halunnut enää lähteä mihinkään.
"Mnhm, sinä tiedät miten saada mies jäämään..."

"Minä tiedän monia asioita", Muriel vakuutti kaulaa vasten. Hän antoi huultensa siirtyä alemmas, vaeltamaan hartialla ja pitkin lapaluuta, ja rintakehän tullessa vastaan hän vetäytyi pois sylistä, vajoten lattialle polvilleen.
Silmä silmästä, niinhän se meni?

Samuel hämmentyi painon kadotessa sylistä, eikä voinut olla virnistämättä.
"Näytät aika kivalta siinä. Polvillasi."

"Mm-hmm?"
Muriel katsahti ylös, piirrellen kynnellään keveitä kuvioita Samuelin reittä vasten ennen kuin painoi huulensa tämän vatsaa vasten.
"Olen myös... hyvin vaarallisen lähellä..."
Hän näykkäsi ihoa hampaillaan.

Koko mies värähti hampaista vatsalla, vieden käden Murielin hiuksiin ja tukisti kevyesti.
"Niin olet."

"Kunhan muistutin", Muriel kehräsi ja näykkäsi ihoa uudelleen ennen kuin valui alemmas. Hengittäen lämmintä ilmaa huultensa lomasta, juuri ja juuri liian kaukana koskemaan.
Julma nainen.

Samuelilla oli itsehillintää olla painamatta naista alemmas. Ehkä kiusaaminen oli ansaittua ja ei olisi kovin herrasmiesmäistä painaa päätä hiuksista pitäen alas.

Muriel ei koskaan myöntänyt olevansa pitkävihainen. Ei koskaan.
Mutta hän otti aikansa, hyväili kaikkea muuta, vetäytyi kauemmas kuin toisiin ajatuksiin tullen, kunnes lopulta suostui armahtamaan miesparan hetkeksi.

Samuelin pää keinahti lopulta taaksepäin helpotuksesta ja sai miehen nauttimaan. Sormet puristivat naisen hiuksis tiukemmin ja hän yritti kovasti olla määräilemättä tuota. Ei sellaista tehty ensiapaamisella.

Vaikutti siltä, että Muriel halusi aivan viattomasti saada Samuelin nauttimaan.
Ehkä hänellä oli sittenkin hellä sielu.
Tai sitten ei, sillä varoittamatta hän näykkäsi ja lopetti. Täysin kesken, niin kuin mies aikaisemmin, ja kohotti katseensa.

Samuel kiristi otetta ja itse veti naista kauemmas.
"Ei hampaita sinne. Ikinä." Mies murahti matalasti. Ei tosiaan.
"Monesko kerros tämä olikaan?"

Muriel kehräsi naurusta.
"Minähän varoitin", hän muistutti pehmeästi ja puhalsi kivun pois, niin kuin asiaan kuului.
"Minä vain tarvitsen sinua vielä, kun olet..."
Hän hymyili miehelle ja värähti kireämpää otetta hiuksillaan.

Samuel värähti kevyesti.
"Niinkö?" Hän veti naista kevyesti tuon hiuksista ylemmmäs.
"Tänne sieltä."

"Mm-hmm."
Murien nousi takaisin jaloilleen ja kumartui painamaan suudelman Samuelin huulille.
"Samuel, sänky on jo kokeiltu tänään..."

"Oh?" Mies naurahti sillä omalaatuisella tavalla suudelmaa vasten. Hän vilkaisi huonetta. Ei kovin paljon mahdollisuuksia. Miten hän kaipasikaan lämmintä ulkoallasta kattoterassillaan nyt.
"Kerro toki valintasi."

"Kärsimätön", Muriel huomautti ja suuteli miestä uudestaan. Alkoholi sai ajatukset tuntumaan keveämmiltä, melkein irrallisilta, vaikkei sitä naisen ulkoisesta olemuksesta huomannutkaan.
"Eikö kylmä suihku olisi nyt täydellinen...?"

Samuel nyrpisti kevyesti nenäänsä.
"Miksi aina kylmä?" Mies naurahti pehmeästi, nousten kuitenkin ylös. Kai sitä yhden kylmän suihkun kestäisi. Murielin mieliksi.

"Kylmä kasvattaa luonnetta", Muriel huomautti ja kietoi kätensä hetkeksi miehen niskalle, vetäen tämän suudelmaan, upottaen sormensa jälleen niihin tummasuklaan värisiin hiuksiin.

Samuel nojautui vastaamaan suudelmaan, antaen sormiensa leikkiä naisen lantiolla.
"Jos nyt sitten tämän kerran. kerran koet että minulla on aihetta luonteen kasvattamiseen." Ja niin hänellä olikin. Hänellä oli vaimo.
Puhelin soi siinä lipastolla, vilkuttaen Yvetten nimeä.

"Luonteen, niin, muutoin minulla ei ole mitään valittamista sinun-"
Hänen lauseensa keskeytyi, kun puhelin alkoi soida. Ei hänen omansa.
Katse kääntyi siitä huolimatta automaattisesti lipaston suuntaan.

Samuel huokaisi ja astui puhelimen luo. Hänen korvansa soisivat kuukauden päästä, jos mies ei nyt vastaisi.
"Hei kulta. Ai? Ei, en ole kotona." Mies kuunteli hetken hiljaa, hieroen ohimoitaan. Oli naurettavaa olettaa että vaimo soittaisi koska oli ikävä. Ehei.
"Ei, en nyt saa laitettua kenkiä pikapakettina postiin, koska en ole kotona. Olisit pakannut ajoissa, niin et olisi unohtanut ni-- Ei ole minun syyni että sinä lähdit klubille kun piti pakata. Yvette, minä en jaksa nyt tapella. Niin, sitä tämä on, tappelua, joka selvitetään kun tulet kotiin eikä puhelim--" Ja puhelin tuuttasi korvaan tyhjää. Väsyneenä Samuel hieraisi kasvojaan. Hyvä helvetti.

Samuelin puhuessa Muriel oli valahtanut takaisin sängylle istumaan.
Kulta. Kotiin.
Voi helvetin helvetti, kerta kaikkiaan upeaa. Tämä oli varmasti jotakin, mitä hänen olisi pitänyt tietää tai tajuta, mutta typerys, mikä typerys.
Hän ei sanonut mitään, katseli vain miestä äänettömänä.

Samuel laski puhelimen pöydälle ja katsoi Murielia hetken. Hän nosti Kleinin bokserit lattialta. Oliko hän löytänyt sen ainoan ihmisen, joka ei tiennyt hänen olevan naimisissa?
"Oletan että nyt haluat minut ulos?"

Muriel katsoi Samuelia hetken.
Hän olisi kieltämättä mielellään antautunut täydellisen itseinhon valtaan. Hänellä oli täällä loput kuohuviinistä ja minibaarin sisältö. Oikein hyvä itseinho, joka kostautuisi aamulla kammottavana fyysisenä olona, juuri sellaisena, jonka hän oli ansainnut.
Sen sijaan nainen taputti päiväpeitettä vieressään.
"Pistä bokserit jalkaan ja tule istumaan."

Mies kurtisti kevyesti kulmiaan. Mikään ei onneksi laskenut hänen tunnelmaansa pahemmin kuin puhelu vaimolta. Hän veti bokserit jalkaansa, kaatoi lasit täyteen ja istui alas, yhtenä kysymysmerkkinä.

Muriel otti lasin kiitollisena vastaan ja otti ehkä hieman liian suuren kulauksen ottaen huomioon, kuinka kallis alkoholi oli kyseessä.
"Ei kuulostanut kovin onnelliselta puhelulta."

Samuel hymähti laiskasti. Voi luoja se ei tosiaan ollut sitä.
"Siinä olet oikeassa."

Muriel otti toisen kulauksen juomastaan. Maailmanloppu maistui siinä selkeämmin kuin aiemmin.
"Ei ensimmäinen laatuaan tuollaisia puheluita?"

Samuel otti itsekin pitkän kulauksen ja hengitti syvään ulos.
"Ei. Yllättyisin jos saisin muunlaisen."

"Kovin onnellinen mies tuskin päätyisi hotellihuoneeseen vieraan naisen kanssa", Muriel huomautti tutkiessaan katseellaan shampanjan kuplia.
"Mistä kiikastaa?"

Samuel hieraisi otsaansa.
"Puolustaudun sillä että en suunnitellut päätyväni." Hän vain oli sellainen. Flirttaileva ja mielellään antoi ystävien ja tuttujen elämään luksusta. Ja Muriel oli ystävien ystävä.
"Kaikesta. Olemme riidelleet joulun jälkeen jatkuvasti. En ole itsekään enkeli enkä väitä olevani, mutta..."

"Helvetin huono puolustus", Muriel huomautti, mutta ennemminkin kuivasti kuin vihaisesti.
"Mutta?"

"Tiedän." Samuel ei ollut koskaan väittänyt olevansa hyvä mies. Yvette tiesi sen ja siksi kai motkottikin miehelleen. Ehkä siksi hän oli lähtenyt Murielin mukaan miettimättä. Häntä epäiltiin kuitenkin, joten miksi ei antaisi mennä?
"Hän ei auta asiaa. Mitä tahansa sanon, mitä tahansa teen tai miten tahansa, se on aina väärin."

"Hm."
Muriel joi hitaan kulauksen kuohuvaa ja risti pitkän säärensä toisen yli.
"Rakastatko sinä häntä?"

Se oli kamala kysymys. Jo se hiljaisuus ehkä kertoi oman tarinansa.
"Rakastin. Ja haluaisin."

"Mutta?"
Haluaminen ei ollut tarkalleen ottaen sama asia kuin rakastaminen. Kyllähän hänkin halusi antaa Teaganille, mitä mies niin kovasti toivoi, muttei silti tehnyt asialle mitään.
Ei, keskity. Juo lasi tyhjäksi, anna alkoholin vaikuttaa.

"En rakasta häntä nyt." Ja Samuel yritti työstää sitä. Kovasti. Ja sitten teki näin.

"Selvästi."
Lasin pohja tuli vastaan liian nopeasti.
"Rakastaako hän sinua?"

Samuel laski lasin käsistään.
"En tiedä." Mistä hän olisi tiennyt?

"Ei kuulosta kovinkaan hyvältä", Muriel huomautti ja mietti, johtuivatko sanat ainoastaan hänen omasta katkeruudestaan.
"Mihin sinä hänessä rakastuit?"

Samuel mietti hetken.
"Temperamentti. Hän on kaunis ja fiksu nainen, joka vain esittää typerää julkisuuden takia. Luulisin. Nykyään hän on vain... Vihainen. Aina."

"Mikä tekee hänestä vihaisen?"
Muriel pyöritteli tyhjää lasia kädessään ja yritti harkita, oliko tarpeeksi epätoivoinen kokeillakseen, olisiko pullossa vielä jotakin jäljellä.

Oli siellä. Ja Samuel kaatoi sen Murielin lasiin, kun huomasi mokoman olevan tyhjä. Sitten se pullo kyllä oli tyhjä.
"Mikä milloinkin. Jouluna hän suuttui koska pyysin että hän kerran söisi ruokaa jota valmistin tunteja, käyttämättä laksatiiveja sen jälkeen."

Jep, huomenna tekisi heikkoa, mutta tehköön.
"Kiitos", Muriel totesi ja otti samantien kulauksen juomastaan.
"Syömishäiriö vai?"

Samuel kohautti olkiaan.
"Enemmänkin valinta. Yvette on malli ja näyttelijä."

"Sama asia", Muriel totesi kulmiaan kurtistaen.
"Naurettavat ulkonäköstandardit, joiden perässä kaikki sitten juoksevat. Mistä lähtien hän on ollut koko ajan vihainen?"

"Mmmhm. Ja minä tyhmä aviomies vain pyysin syömään kuten normaali ihminen, edes kerran." Se olisi ollut ihana kunnianosoitus miestä kohtaan. Ei.
"Siitä asti kun muutimme yhteen?"

Muriel naurahti ilottomasti.
"Samuel, tiedätkö, minusta tuo yhdistelmä kuulostaa jo varsin tuhoontuomitulta alun alkaenkin. Linjojaan vahtiva malli ja huippukokki?"

Samuel hymähti vaisusti.
"Onhan se. Mustasukkainen, temperamenttinen nainen ja mies jolla on taipumus flirttailla vaikka ei tarkoittaisikaan mitään. 26-vuotias ja 37-vuotias."

Muriel puhahti.
"Et sitten yhtään lähempää omaa ikääsi voinut naida?" hän kysyi ja tökkäsi Samuelia sääreen jalkaterällään.

Samuel nauroi sillä itselleen ominaisella tavalla.
"Olisitko voinut tulla kertomaan tuon minulle silloin kun olin vasta menossa naimisiin?" Nimittäin silloin se oli ollut hyvä idea.

"Usko pois, jos olisimme tunteneet silloin, olisin."
Muriel joi lisää kuohuvaa ja tunsi sen jo hiljalleen alkavan vaikuttaa. Tai ehkä hän oli jo humalassa, eikä vain tajunnut sitä.
"Miksette sitten eroa? Jos on niin kamalaa? Että täytyy käydä naimassa vieraita naisia."

Samuel värähti.
"Minä haluaisin rakastaa häntä." Mies huomautti.
"Ja kai se on... Julkisuustemppu hänelle. Näytän hyvältä hänen käsipuolessaan. Ainakin hän pitää minusta kiinni kynsin ja hampain, vaikka ei tee mitään jotta viihtyisin pitelemättä."

"Minäkin haluaisin paljon asioita. Osata soittaa viulua, esimerkiksi. Mutta kun se nyt ei vain ole haluamisesta kiinni."
Ja saman tien hän voisi lakata tuhoamasta elämäänsä omin pienin kätösin. Jättämällä hyvän miehen toisensa jälkeen. Idiootti.
"Vaikutatte onnettomilta molemmat."

Samuel puri huultaan. Niin. Sen kun jättäisi avioeropaperit.
"Mmm. Niin kai. Tuskin kumpikaan olisi tässä enää, jos saisimme erota ilman mediamyllytystä."

"Oletteko yrittäneet keskustella asiasta?" Muriel tiedusteli ennen kuin joi todella viimeisen kulauksen shampanjaa.
Juuri kun maailmanloppu oli alkanut maistua nautinnolliselta ja korvissa suhista pehmeästi.

"Yritin kerran." Samuel muisteli sitä muutaman kuukauden takaista iltaa kulmat kurtussa.
"Sain ostamani ruusut naamalleni, sitten avokämmenestä poskelle ja päädyimme sänkyyn."

"Sovintoseksi on upeaa", Muriel myönsi ja harkitsi samalla, pitäisikö käydä käsiksi minibaarin sisältöön, joka varmasti maistui kamalalta Maailmanlopun vuosikerran jälkeen.
"Mutta on se aika helvetin huono tapa oikeasti saada asioita käytyä läpi."

"Olen tilanteessa jossa sekin on menettänyt hohtonsa." Ehkä hänen avioliittonsa oli tuhoon tuomittu.

Muriel kohotti kulmaansa.
"Eli olet tilanteessa, jossa te vain riitelette, seksi on kamalaa ja vaimosi hankkiutuu itsepintaisesti eroon ruuasta, jota syötät hänelle?"
Murielin maailmassa se oli paha, paha rike. Hän ei koskaan tekisi niin, ruoka oli pyhää. Paitsi ehkä huomenna. Huomenna voisi tehdä heikkoa.
"Sanoisin, että palkatkaa joko hyvä saakelin hyvä parisuhdeterapeutti, tai erotkaa."

"Kutakuinkin noin." Samuel myönsi.
"Ehkä pitäisi."

"Mmm, todellakin pitäisi."
Muriel kurkotti laskemaan tyhjän lasinsa lattialle melkein haikeana. Se oli ollut hyvää.
"Jos hän on sinusta taistelemisen arvoinen, niin terapeutti, muussa tapauksessa... Mutta Samuel, rehellisesti sanottuna minä en ymmärrä ihmistä, joka voi tehdä niin rakkaudella laitetun aterian jälkeen."

Samuel hymähti vaisusti. Sitten hymy nousi kasvoille.
"... Siis sinusta yksi iso ongelma on se että hän ei arvosta ruokaa?"

"Totta hitossa se on iso ongelma!" Muriel puhahti ja kääntyi katsomaan Samuelia silmät kipinää iskien.
"Ei se ole vain ruokaa. Ateriaan laittaa kaiken huolenpitonsa ja rakkautensa. Ja kiittämällä siitä työntämällä sormet kurkkuun torjuu samalla sen kaiken välittämisen, jolla ruoka on valmistettu."

Samuel poti halua suudella Murielia. Muut pitivät häntä pikkumaisena. Se oli vain ruokaa. Miksi teet niin jos tiedät mitä tapahtuu? Koska sen hän osasi. Hemmotella Michelin ravintolan tasoisella ruoalla kotioloissa. Milloin tahansa.
"olet ensimmäinen joka ei pidä minua pikkumaisena."

"Sinä saatat olla kaikenlaista, mutta tässä suhteessa et ole pikkumainen", Muriel vakuutti ja pyyhkäisi villiksi käyneitä hiuksia pois otsaltaan.
"Kun valitsee raaka-aineet sen mukaan, mistä tietää toisen pitävän, käyttää aikaa ruuan valmistamiseen... Ja sitten tulee torjutuksi. Se on kamala, kamala asia. Ruoka on rakkautta."

Selvä. Nyt sitten. Samue nousi seisomaan, havitellen Murielia syliinsä hajareisin. Saattoi tosin olla että se jäisi yritykseksi, Muriel tuskin olisi samaa mieltä.
"Et voi puhua noin huippukokille ja olettaa ettet saa häntä haluamaan." Hän voisi ratkaista ongelmansa huomenna paremmin.

Täysissä järjissään Muriel olisi päättänyt tämän tähän. Kerännyt sen vähäisen itsearvostuksen, joka hänellä oli jäljellä.
Mutta hän oli humalassa, vaikka peittikin sen varsin hyvin, ei sammaltanut tai horjunut.
Joten hän antoi Samuelin vetää itsensä syliinsä. He olivat jo menneet tekemään typeryyksiä, ei kai se enää miksikään muuttunut?
"Hitto, Samuel... Tulin vihaiseksi puolestasi, enkä enää tiedä, olenko vain vihainen vai kiihottunut..."

Samuel ei ollut humalassa, mutta epätoivoinenn ja ei vain surusilmäinen mies. He olivat aika ylhäällä. Mies nojautu Muriel sylissään seinää vasten, jättäen naisen itsensä ja seinän väliin, senn Lontooseen avautuvan maiseman lähellä. Jos katsoisi kiikareilla, näkisi heidät kyllä. Kuka muka katsoisi?
"Eikö kiihottuminen olisi mukavampaa sinullekin?"

Muriel kietoi kätensä Samuelin niskan taakse.
"Mmmh, en jaksa olla nyt vihainen, on liian myöhä..."
Olisi pitänyt ehkä ajatella pidemmälle, mutta hänen ajatuksensa olivat liian kevyitä.

Samuel käänsi päätään, suudellen Murielin niskaa. Harmi että kumpikin oli ehtinyt pukemaan hieman. Hän laski naisen hetkeksi omille jaloilleen, riisuen tuolta kaikenn ylimääräisen.
"Hyvin päätetty." Hän nojautui suutelemaan naista himolla.

"Minä teen hyviä päätöksiä,"
Paitsi tänään. Ei selvästikään tänään. Tai suhteissaan muutenkaan.
Muriel auttoi Samuelia riisumisessa melkein kärsimättömästi ja kietoi sitten jalkaansa tämän ympärille. Kiitos, nyt oli jo leikitty tarpeeksi.

amuel naurahti käheästi, nostaen naisenn itsensä ja seinän väliin. Ei hän kauan aikaillut, kun Muriel ei nyt selvästi sitä kaivannut. Jos Samuel olisi yhtään ajatellut, hän ei olisi tehnyt sitä ikkunan edessä, luottaen ettei ketään kiinnostaisi.

Kamala, kamala nainen.
Kai hän halusi todistaa sen itselleen. Silloin Teaganin lähtö ei sattuisi niin paljon, siihen olisi todella aihetta.
Muriel kietoi jalkojaan paremmin Samuelin ympärille ja hautasi jossain vaiheessa kasvonsa tämän kaulansyrjään.
Kamala mikä kamala.

Samuel ei nähnyt Murielia kamalana naisena. Tuo jopa ymmärsi häntä eikä pitänyt miesä pikkumaisena, koska hän pahoitti mielensä vaimonsa tekemisistä. Uhkarohkeasti hän valutti toisen käden reideltä Murielin reisien väliin, luottaen siihen että jaksaisi pidellä naista yhdelläkin kädellä. Piti lunastaa niitä lupauksia.

Muriel ynähti ja tiukensi käsivarsiensa otetta.
"Sitkeä mies..."

Samuel ei keskittynyt enää kahden muun asian ohella puhumiseen. Muriel sai vastaukseksi pehmeän murahduksen ja miehen kovemmin itseään vasten.

Muriel nauroi käheästi, vaikka naurahdus katkesikin terävään henkäykseen.
Hitto, hänen olisi tehnyt mieli purra tai raapia tai mitä tahansa, mutta se ei nyt oikein käynyt päinsä, kun Samuelilla oli kotona vaimo odottamassa.
Luoja...

Samuelilla tosiaan oli vaimo.
Saksassa. Poissa miltein kaksi viikkoa vielä. Muriel olisi hyvin voinut tehdä mitä ikinä halusikaan ja he eivät jäisi siitä kiinni.

Ei Murielinkaan itsehillintä loputtomasti pitänyt, ei varsinkaan humalassa. Kynnet raapiutuivat ihoa vasten kun hän haki parempaa otetta, yritti estää itseään kiemurtamasta. Pitkät viirut raidoittivat miesparan hartioita.

Kuumottavat viirut tuntuivat vain hyvältä. Samuel ei ollut sillä mielellä että olisi välittänyt. Vasta kun molemmat olivat valmiit ja hän pelkäsi raukeuden myötä oikeasti pudottavansa Murielin, hän laski naisen takaisin alas.

Jalat tärisivät ja hengitys kulki liian nopeana.
Muriel ei suostunut irrottamaan otettaan Samuelin kaulalta, sillä pelkäsi todella kaatuvansa seinän selkää vasten tarjoamasta tuesta huolimatta.
"Hitto sinun kanssasi..."

Samuel nojasi kevyesti naista seinää vasten omalla painollaan. Ehkä molemmat pysyisivät pystyssä näin. Hän hamusi huulilla tuon kaulaa. Naurahdus.
"Mhh'hm, ai minun kanssani..."

"Kamala mies", Muriel puhahti, vaikka olikin oikeastaan liian hengästynyt puhuakseen.
"Ansaitsit..."
Hän hipaisi sormillaan naarmuja, jotka oli tehnyt.

"Mitä? Naarmutko?" Mies naurahti läheästi.
"Ja sinä tunnut nauttivan."

"Mm-hmm, en minä muuta väittänytkään", Muriel huomautti ja juoksutti sormiaan Samuelin selällä. Olo oli raukea, eikä vähiten nautitun alkoholin takia. Juuri sopiva, niin että ajatukset pakenivat kauas.

Samuel naurahti käheästi.
"Mmmmm. Ehkä nyt se kylmä suihku olisi paikallaan."

"Mm-hmm."
Muriel keräsi itseään vielä hetken selkäänsä seinää vasten nojaten, ennen kuin tönäisi kevyesti Samuelia.
"Menehän siitä. Suihku."

Samuel pudisteli nauraen päätään ja katosi suihkuun. Mueriel oli kovin omalaatuinen nainen. Jestas. Suihkussa Samuel ei pitänyt kiirettä, vaikka kotona voisi olla tarvetta lihaksia rentouttavalle kylvylle.

Muriel käytti hetken hyödyksi ja valahti selälleen vuoteelle, katsellen niitä samoja katon saumoja, odottaen, että hengitys löytäisi taas tasaisen rytminsä.
Hän oli liian humalassa.
Lopulta nainen nykäisi itsensä pystyyn, riisui viimeiset vaatekappaleet pois tieltä ja suuntasi itsekin kylpyhuoneeseen, josta suihkun ääni yhä kuului.

Samuel juuri huuhteli itseään, vilkaisten naista vinosti hymyillen. Ehkä hänen pitäisi sitten mennä,
"Tarvitsetko jotain? Voin tuoda sinulle alakerrasta vaikka juomapullon tai jotain ennen lähtöä."

"No mihin sinä nyt tähän aikaan yöstä lähdet?" Muriel puhahti samalla kun astui varsin mutkattomasti suihkuun Samuelin seuraksi, sukien sormin villiintyneitä hiuksiaan.
"Mutta voit kyllä käydä hakemassa minulle jotakin juotavaa. Aamuksi."

Tummat kulmart kohosivat kevyesti.
"... Kotiin?" Niin hän oletti.
"Voin hakea. Mitä haluat?"

"Turha sitä yön selkään on lähteä, kun on hyvä, leveä parisänky", Muriel puhahti.
Eihän vaimo ollut edes odottamassa. Hitto. Ei ajatuksia.
"Spriteä. Ja kivennäisvettä."

Niin, vaimo ei tosiaan ollut odottamassa. Ei olisi pitkään aikaan. Ja sitten olisi gaaloja ja ties mitä, jotka pitäisi kärsiä työpäivien jälkeen. Kun olisi vain saanut olla kotona.
"Minä käyn." Mies lupasi. Hän puki päälleen ja kävi alhaalla. Ja saattoi puhua Murielille aamiaisen huoneeseen, kun nyt oli sillä tuulella. Hän palasi ylös kivennäisvesipullon ja Spriten kanssa.

"Sankarini."
Samuelin ollessa poissa Muriel oli ehtinyt huuhdella itsensä suihkussa (lämpimässä, viis siitä luonteen kasvattamisesta), vaihtaa päälleen silkkisen yömekon (kotona hän nukkui yleensä vanhassa miesten t-paidassa) ja kömpiä paksun, untuvaisen peitteen alle. Siihen hyvin jousitettuun sänkyyn.

"En nyt sentään. Saat muuten aamiaisen huoneeseen tuotuna, kunhan tilaat sen huonepalvelupuhelimen kautta." Mies mietti hetken.
"... Olitko tosissasi yöksi jäämisestä?"

"Olet jumalainen", Muriel totesi unisesti. Huomenna ei varmasti huvittaisi lähteä alakertaan, missä joutuisi taistelemaan viimeisestä greipinpuolikkaasta kiukkuisten uraäitien ja kiinalaisten turistien kanssa.
"Olin olin. Tänne nyt sieltä."

Samuel riisui kaiken muun paitsi bokserit ja livahti peiton alle nopeasti. Nyt hän halusi vain peiton lämpöön, kiitos. Käsi hakeutui tosin melko nopeasti Murielin ympärille, piirrellenkuvioita yöpaidan selkämykselle.

Lämmin.
Muriel kiehnäsi lähemmäs ja painautui Samuelin kylkeä vasten.
Ei minkäänlaisia ajatuksia, vain toisen kehon lämpö siinä vieressä.

Samuel nukahti melko pian. Mies oli väsynyt kymmenen tunnin työpäivästä ja illan aktiviteeteista Murielin kanssa. Nyt kun stressi ei pitänyt häntä varpaillaan.

Aamu oli pirunmoinen keksintö.
Ei olisi uskonut, että valo saattoi tuntua niin kirkkaalta sellaisessa paikassa kuin talvinen Lontoo, kun taivas oli paksujen, harmaiden pilvien peitossa.
Vielä puolittain unessa Muriel ynähti hiljaa ja painoi toisen käsivarren silmäparkojensa päälle.

Samuel oli käynyt aamiaisella alakerrassa ja tuli huoneeseen toisen kivennöisvesipullon kanssa. Hän hymähti Murielille kun huomasi tuon nousevan.
"Minun pitää mennä töihin. Nauti sinä... Hyvä on, koeta selviytyä aamustasi." Hän astui sängyn viereen ja painoi suukon Murielin hiuksiin.
"Kiitos."

Kohottamatta kättään silmiltään Muriel ojensi toisen kätensä ja upotti sen hetkeksi Samuelin hiuksiin, pidellen miestä aloillaan.
"Kamala, kamala mies", hän mutisi käheästi, osaamatta päättää, vaatiko vatsaa kaihertava pahoinvointi vai ohimoita nuoleva särky pikaisempaa huomiota.
Silti sormet jaksoivat tukistaa tummasuklaan värisiä hiuksia.
"Sulje verhot ennen kuin lähdet. Ja toivottavasti saatte asiat selvitettyä."

Samuel jäätyi aloilleen. Hän nyrpisti nenäänsä naisen tukistaessa hiuksia. Selvittää asiat. Niin, todellakin.
"Minä olen kamala, tiedän. Olet sanonut sen monta kertaa. Omalaatuinen nainen. Ei kamala, omalaatuinen." Hän painoi uuden suukon naisen hiuksiin.
"... Suljen ne jos päästät irti."

"Mm-hmm. Mutta pidit sinä lupauksesi minulle."
Oli ollut mukavaa. Hän keskittyisi siihen ajatukseen, ennen kuin koko tilanteen absurdius iskisi liian kovaa takaraivoon. Ei sillä, että sille olisi nyt ollut tilaa säryltä.
Hän tukisti hiuksia uudelleen ja valutti sitten sormensa hipaisemaan Samuelin niskaa ennen kuin viimein irrotti otteensa.

"Pidän ne aina." Mitä nyt oli rikkonut oman vihkivalansa, mutta se oli pikkuvika. Hän suoristautui, sulki verhot ja lähti. Tietämättä että pian hän olisi helvetillisessä kusessa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Show must go on   Ti Tammi 02, 2018 8:54 pm

Sunnuntai 14. tammikuuta 2018, epäinhimillisen aikainen aamu sunnuntaiksi, Samuelin asunto

Ei voinut sanoa, että Murielin usko olisi ollut kuluneen vuorokauden aikana koetuksella. Päinvastoin, jos sille jotakin oli tapahtunut, niin vahvistuminen.
Usko siihen, että jälleensyntymä oli totta, ja hän oli ollut edellisessä elämässään vielä nykyistäkin kammottavampi, niin että tämä kaikki oli rangaistusta siitä. Tai siihen, että Jumala todella oli olemassa, ja kaiken lisäksi todellinen narttu.
Astellessaan kiiltävän aulan poikki hän alkoi epäillä, että oksentaisi kohta, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä hänen ongelmansa kanssa.
Tai oli paljonkin, mutta ei sillä tavalla, kuin yleensä ymmärrettiin.
Ystävällinen ovimies oli ohjannut hänet eteenpäin. Vasta hississä Muriel kaivoi puhelimensa esiin ja valikoi Samuelin numeron - hän oli tallentanut sen käyntikortista ennen lähtöään raivokkaassa tarmonpuuskassaan - ja nosti puhelimen korvalleen.

Samuel oli naurettavan luksushuoneiston keittiössä. Mies vilkaisi puhelintaan. Vieras numero. Hän vastasi.
"Locksley. Jos tämä koskee haastatteluja, en anna niitä. Mistään asiasta." Ties montako kertaa sellaista oli pyydetty. Samalla hän ojensi mulkoilevalle vaimolleen lehtikaalismoothien keittiötason yli.

"No hei, kamala mies. Älä huoli, minä en ole tullut esittämään kysymyksiä."
Muriel tuijotti ohjauspaneelin numeroita, hissi seisoi yhä pohjakerroksessa. Samuel oli puhunut kattoterassin porealtaasta, eikö ollutkin?
Hän ei kuitenkaan vielä kohottanut kättään painaakseen oikeaa painiketta, silläkin uhalla, että hissi saattaisi nytkähtää koska tahansa liikkeelle jonkun muun tilatessa sen omaan käyttöönsä.
Siinähän hän sitten ajelisi, luksustalon luksushissillä edestakaisin.
"Oletko kotona?"

Samuel kurtisti kulmiaan. Aistikohan Yvette pelon? Nainen oli eilen heittänyt häntä marmorisella maljakolla. Mistä malli edes sai voimaa heittää sellaisen!?
"Olen. Miten niin?"

Muriel nojasi selkäänsä vasten tahrattoman kiiltävää peiliseinää. Hän ei todellakaan halunnut nähdä kasvojaan nyt.
"Olisi asiaa."

Mitenhän pian Yvette oli lähdössä? Samuel kurtisti kulmiaan.
"Kerro vain?"

"Kasvotusten."
Muriel ei ollut edes täysin varma, miksi oli matkustanut ensimmäisellä aamulennolla Lontooseen.
Koska kotona ei ollut ketään, kenelle puhua.
"Olen alakerrassa. Hississä, jos tarkkoja ollaan. Mutta se seisoo edelleen paikoillaan, ja ovimies tulee varmasti kohta tarkistamaan, olenko pyörtynyt."

Samuel veti syvään henkeä. Voi luoja.
"Ylin kerros, ainoa asunto." Samuel sulki puhelimen ja vilkaisi satiinisessa aamutakissa olevaa vaimoaan.
"Yvette-kulta, meille tulee vieras. Pukisitko päällesi?" Niskojaan nakellen ranskalaisnainen poistui makuuhuoneeseen. Samuel harppoi avaamaan oven. Voi helvetti.

Muriel sujautti puhelimen olkalaukkuunsa ja nojasi takaraivonsa hetkeksi peiliä vasten.
Valvottu yö näkyi varjoina silmien alla, vaikka hän olikin siistinyt itsensä ennen lähtöään. Kerännyt hiukset soljella poninhännälle niskaan, valinnut yönsinisen villakangastakkinsa ja vetänyt jalkaan korkeakorkoiset avokkaat.
Soittanut hoitajan koirilleen. Kun Teagan ei ollut palannut.
Hän painoi viimein oikeaa nappia, ja hissi lähti kipuamaan yläkertaan sulavasti ja äänettömästi.
Samuel odotti jo ovella.
"Hei, surusilmä."

Samuel nosti sormen huulilleen. Ei tuollaisia lempinimiä nyt, kiitos. Hän päästi Murielin peremmälle.
"Mikä on niin tärkeää että halusit tulla tänne asti?"

Muriel kurtisti kulmiaan, kun Samuel hyssytti hänet.
Tärkeää? Pikemminkin kammottavaa. Maailmanloppu, jonka enteet hän oli maistanut jo shampanjassa.
Kuvotti.
"Et ole yksin?"

"En. Kuten kerroin, olen naimisissa." Samuel puri kevyesti huultaan.
"Yritämme vielä kerran." Hän ohjasi Murielin hieman peremmälle naurettavaan luksusasuntoonsa.

Mitä?
Samuel oli puhunut vaimostaan niin... toivottomasti. Silmissä oli ollut melkein vainottu katse.
Nainen seisahtui kesken askeleen, hartiat kiristyen.
"Tämä on jotakin, mitä et ehkä halua vaimosi kuulevan."
Hänen pitäisi perääntyä. Miksi tuhota kaksi elämää, kun yksikin olisi riittänyt? Samuel saisi olla onnellinen vaimonsa kanssa, joka oksensi miehensä vaivalla laittaman ruuan heti aterian jälkeen.

"Hän on toisella puolella valtavaa asuntoa, ei hän kuule. Sano nyt vain?" Samuel siristi silmiään.
"Mikä saa sinut näyttämään tuolta? onko kaikki hyvin?"

Muriel loi Samueliin pitkän katseen tummilla silmillään.
"Sinulla ainakin. Voit oikein taputtaa itseäsi selkään, siitosorina tienaisit varmasti omaisuuden", hän sähähti hiljaa, naamioiden ahdistuksensa kiukuksi.

Samuel jäätyi hetkeksi.
Ei perkele. Ei vittu.
"Et ole tosissasi." Ei se voinut. Ei. EI! Jumalaiseen, epäilemättä naurettavan kalliin muotitalon luomaan, mekkoon pukeutunut malli saapui makuuhuoneesta. Vilkaisi Murielia, sitten Samuelia.
"Sammie." Naisen ääni oli suorastaan petollisen pehmeä. Rehhelisyyden nimissä, pariskunta näyttikin siltä etteivät sopineet yhteen. Ensinnäkin, Yvette oli nuori nainen.
"Esittele minut?" Mies halusi kuolla, sen näki kasvoilta.
"Vai onko tämä se lortto jonka kanssa menit hotelliin kun olin Saksassa?"

"En tietenkään. Ihan huvikseni matkustin tänne, pilaillakseni sillä, että pikkuloinen..."
Hän vaikeni ja seurasi katseellaan, kuinka mallimaisen kaunis nainen ilmestyi toisesta huoneesta. Niin täydellisenä, kiiltokuvamorsiamena, keijukaisnaisena.
Lortto. Hotelli. Saksa.
Muriel puristi olkalaukkunsa hihnaa hieman tiukemmin.

Samuel hieraisi kasvojaan. Ei hyvä helvetti.
"Mikä pikkuloinen?" Yvette ei kurtistanut kulmiaan, mutta katsoi miestään vihaisena. Sitten Murielia.
"Kerro toki. Tämä munaton paska ei kerro minulle mitään."

Muriel tunsi olonsa hämmentävän turraksi.
"Niin käy, kun ei malta kuunnella silloin, kun puhutaan", hän totesi naiselle kuivasti.
Voi helvetin helvetti.
"Puhut miehestäsi todella kauniiseen sävyyn."

"Et varsinaisesti puhunut minulle, joten minua ei voi syyttää siitä etten kuunnellut." Yvette hymyili petollisen pehmeästi ja astui lähemmäs Murielia.
"Ja hän on ansainnut sen."
"Yvette, etkö voisi käyttäytyä..."

"Mm, tarkoitin sitä, että valitat, ettei miehesi kerro sinulle mitään. Niin käy, kun ei suostu kuuntelemaan."
Murielhan sen tiesi.
Ja tämä naurettava farssi oli varmasti jonkinlainen rangaistus.
"Ei asiani koske sinua, Yvette."
Ei koskenut. Eihän hänellä ollut minkäänlaisia vaatimuksia asian suhteen.

Nainen otti askeleen lähemmäs.
"Ei koske? Ei koske? Sinä nait minun aviomiestäni ja sanot ettei tämä koske minua millään tapaa? Sitten tulet tänne arvostelemaan kuin tietäisit jostain jotakin!?" Samuel laski käden vaimonsa olkapäälle.
"Nyt riittää. Et voi purkaa tätä Mur--" Läiskähdys. Huippukokki pysähtyi mallin käden iskeydyttyä poskeensa sellaisella voimalla että korvat soivat.
"Minä kuulin kyllä! Tuo huora on raskaana sinulle, eikö olekin?"

Läiskähdys sai Murielinkin hätkähtämään.
Hän räpäytti silmiään ja pyyhkäisi otsaansa. Niinhän se oli. Huora oli raskaana.
Kamala, kamala nainen.
Silti hän otti askeleen lähemmäs, kai tottumuksesta, luontaisesta vaistosta, joka käski huolehtimaan, ja kosketti Samuelin käsivartta, katsellen punaista jälkeä tämän poskella.
"Sattuiko?"

Samuel puri huultaan kevyesti. Yvette poistui sadatellen kohti makuuhuonetta, pamautti oven kiinni. Samuel kuuli jonkin repeävän. Hän oli aika varma että nainen hajotti jotakin kostoksi. Käsi nousi poskelle.
"Hieman. Joten. Oletan että et aio jatkaa tätä?"

"Näytä."
Muriel tarttui Samuelin leukaan ja käänsi miehen päätä, niin että näki jäljen paremmin. Onneksi vain avokämmen.
"Puritko kieleen? Liikkuuko leuka normaalisti?"
Hän laski kätensä ja kurtisti kulmiaan.
"Jatkaa mitä?"

"Ei ole ensimmäinen avari poskessa." Samuel mutisi, kokeillen leukojaan. Liikkuivat ne normaalisti. Hän vilkaisi merkittävästi naisen vatsaa. Jotakin särkyi makuuhuoneessa.
"Tuota."

"Ei näytä, että mitään meni sijoiltaan."
Samuelin vilkaisu sai Murielin painamaan käden vatsalleen.
Pikkuloinen. Ei sen kummempi kuin möykky soluja.
"Totta helvetissä aion. Ei ole vaihtoehtoja."

Samuel näytti siltä että Muriel oli iskenyt häntä avokämmenellä poskelle.
"Et ole tosissasi."

Murielin silmät iskivät kipinää.
"Samuel, minä olen katolilainen", hän sähähti.
"Me emme usko aborttiin."

"Mitä!?" Mies karjaisi, ravaten pienen ympyrän.
"Katolilainen? Et ollut kovin katolilainen hotellihuoneessa!" Samuel oli aika varma että samaan aikaan makuuhuoneessa hajosi hänen lempimaalauksensa. Yvette ryntäsi ulkos makuuhuoneesta, heittäen miestä sormuksella.
"Anna nuo tuo huorallesi! Maksakoot sillä äpäränne abortin!"

"Se on eri asia!" Muriel sähähti takaisin ja kietoi käsivarret ympärilleen melkein suojelevasti.
Käyttihän hän ehkäisyäkin, nimenomaan raskauden ehkäisemiseksi, ei vain taudeilta suojautuakseen. Ja harrasti esiaviollista seksiä.
Mutta nyt oli kyse ihmiselämästä. Pikkuloisesta, joka kasvaisi hänen sisällään.
Muriel käänsi palavan katseensa Yvetteen.
"Keskustelimmekin juuri Samuelin kanssa asiasta. Mitään aborttia ei tule."

Yvette hymyili Murielin sanojen myötä mielipuolisesti.
"Olisi ihana jäädä katsomaan tämä show, mutta minä lähden nyt. Hei hei Samuel. Nauti uudesta elämästäsi." Ovi kolahti Samuelin vaimon perässä kiinni. Ex-vaimon. Luoja. Samuel tiesi jo nyt mitä Yvette ajatteli tekevänsä.
"Et voi olla tosissasi! Se... Se... Helvetti, Muriel!"

Muriel tunsi olonsa hämmentävän turraksi.
Tunteet olivat pesiytyneet pahoinvoinniksi vatsaan. Olisi ollut edes raastavaa kipua, merkki siitä, ettei Pikkuloista ollut tarkoitettu syntymään.
Oven kolahdus kaikui korvissa melkein kipeänä.
Tummien silmien katse palasi takaisin Samueliin.
"Helvetti odottaa minua monesta muusta syystä", hän vakuutti käheästi.
"Jos olisin tiennyt, että te aioitte vielä yrittää Yvetten kanssa, en olisi tullut."

"Olisiko kannattanut soittaa ennen kuin olet hississä?" Samuel sihahti, pyöräyttäen silmiään.
"Jos lohduttaa, niin ei, ei tästä yrityksestäkään ollut tulla mitään, mutta..." Samuel tukisti omia hiuksiaan.
"Et sinä voi tosissasi olla pitämässä sitä!"

"Olisit voinut lähettää minut pois!" Muriel väitti vastaan.
"Halusin vain..."
Puhua jollekulle. Sylkäistä sanat suustaan surusilmäiselle miehelle, niin että ne muuttuisivat ehkä jollakin selittämättömällä tavalla epätosiksi.
Päinvastoin.
"Minä en ole tappamassa lasta!"

"Ei jumalauta käynyt mielessäkään että tulet pamauttamaan minulle että olet paksuna!" Samuel harkitsi itse terassilta hyppäämistä.
"Se ei ole vielä lapsi, vaan kasa soluja! Et voi olla tosissasi että haluat muksun näin!"

"Sanoin, että halusin puhua siitä yksityisesti!"
Olisi pitänyt marssia tiehensä heti kun hän oli tajunnut, että Yvette oli kotona. Voi Saakeli.
"Minä en saatana tahdo äidiksi ollenkaan! Mutta se ei ole Pikkuloisen vika! Meistä jokainen on ollut yksi helvetin solumöykky joskus!"

Samuel jäätyi täysin. Pikkuloinen? Siis jumalauta Muriel oli nimennyt sen jo? Ei helvetin perkeleen....
"Sinä et halua äidiksi? Millaisen elämän sinä sitten kuvittelit antavasi? Ei helvetti, tee palvelus kaikille ja lopeta se!"

"No en jumalauta tiedä!"
Ei, Muriel ei todellakaan tiennyt. Hän ei ollut koskaan halunnut äidiksi. Pelkkä ajatus hänen sisällään kasvavasta olennosta oli kuvottava.
"Älä puhu minun lapsestani kuin jostain vitun koirasta!"
Koirasta, joka joutui lopetettavaksi.
Silmien takana poltteli, vaikka vielä äsken Muriel ei ollut tuntenut mitään. Ei tuntenut nytkään, mutta silti itketti.

"Sinun? Eikö minulla ihan oikeasti ole mitään sanottavaa tähän?" Samuel ei halunnut lasta. Hän ei halunnut olla isä. Hän olisi karmea ja huono isä.
"Miettisit sitä ihmistä joka siitä kasvaa! Ei kukaan halua äitiä joka ei oikeasti halunnut lasta, helvetti Muriel!"

"Ei, jos sinun ainoa sanottavasi on, että se pitää lopettaa!"
Samuelin sanat sattuivat juuri siksi, että ne olivat täysin tosia. Hänestä tulisi kammottava äiti. Äiti, jonka lapsesta kasvaisi kasa traumoja, ja josta ei koskaan olisi normaaliin elämään.
Niin kuin Andy.
"Minä jumalauta tiedän! Mutta helppo sinun on neuvoa, kun ei ole mitään muuta sidettä kuin se, että olet sattunut kerran työntämään kalusi sisään!"
Olkoon. Useammin kuin kerran.
"Sen kun kävelet vain ulos koko vitun tilanteesta!"

"Ai?" Samuel puuskahti. Häntä ärsytti ajatus lapsesta juuri siksi, että tuntuisi kamalalta olla se isä joka hylkäsi lapsen. Mutta Samuel olisi kamala, kamala isä, eikä ollenkaan sopiva.
"Niin kävelenkin! Ei helvetti, on edes puolet vähemmän lapsuustraumoja kun tällainen ei ole kuvioissa!!!"

Muriel jähmettyi hetkeksi.
Niinhän hän oli olettanut. Totta kai Samuel lähtisi, etsisi itselleen uuden kuvankauniin mallin, eläisi upeaa luksuselämäänsä ja esittelisi porealtaansa näköalaa...
"No mitä vittua sinä sitten siinä karjut, että minun pitäisi lopettaa se?" hän huusi takaisin.
"Kun et kuitenkaan välitä!"

"Kuka vittu sanoi että minä en saatana välitä?" Samuel karjaisi kasvot punaisina. Ei helvetin perkeleen vittu saatana. Hän ei tiennyt miten pystyisi huutamaan niin kovaa kuin turhautti.

Se tosiaan riitti hiljentämään Murielin hetkeksi.
Niin että naisen oli painettava käsi rintakehälleen, hengityksen kulkiessa liian nopeana.
"No eikö se ollut sinulle vain solumöykky, josta piti hankkiutua eroon?" hän haastoi, huutaen siitä huolimatta, että keuhkoa poltti.

Samuel astui lähemmäs. Oliko kaikki hyvin?
"Yhdenkään lapsen ei pitäisi joutua sanomaan minua isäksi."

"Eikä minua äidiksi!" Muriel sähähti.
Lattia tuntui keinahtelevan ja korvissa kävi tuskainen ujellus, mutta Muriel oli liian kiukkuinen välittääkseen.
"Ja silti sillä vitun... solumöykyllä tulee olemaan... sinun surusilmäsi... tai..."
Hän pudisti päätään.

Samuel veti syvään henkeä ja levitti kätensä.
"Tule tänne sieltä. Kamala nainen." Oli siinäkin lohduttava lempinimi.

Muriel astui lähemmäs.
Ehkä siksi, ettei olisi kaatunut. Ei siihen ollut mitään järkevää selitystä.
Eikä siihen, että hän hautasi kasvonsa vasten miehen hartiaa.
"Kamala mies... hiljaa..."

Samuel kiersi kätensä naisen ympärille siitä huolimatta, että sisällä velloi ja sydän tuntui pysähtyvän tai tulevan rinnasta ulos. Se hakkasi epätahdissa.
"Komentelet taas."

"Aina."
Muriel hieroi häpeämättä kyyneleisiä silmiään Samuelin hartiaa vasten.
"Minä olen... kammottavassa pulassa..."

Samuel jätti huomauttamatta että Ralph Laurenin luksuskauluspaidat tuskin olivat kyyneleenkestäviä. Ehkä nyt ei ollut aika sellaiselle.
"Miten?"

Ralph Laurenin paidat olivat sen verran hintavia, että elleivät ne kestäneet kyyneleitä, ostajalla olisi pitänyt olla oikeus vaatia rahansa takaisin.
Muriel naurahti. Tai nyyhkäisi.
"No kuule... Kun nainen ja mies harrastavat seksiä..."

Samuel pyöräytti silmiään. Hän ei edes halunnut mennä katsomaan makuuhuonettaan. Se olisi varmasti tuhottu.
"Joo, sen osan tiedän."

Uusi nyyhkäyksensekainen naurahdus. Hän oli valumassa hysteriaan.
"Minä en voi tappaa Pikkuloista", Muriel totesi käheästi.
"Ja olisin kamala äiti."

Samuel päätti takertua tähän lempinimeen joskus toiste. Muriel oli jo nimennyt sen.
"Ja millähän tavalla?"

"Minä en halua lasta."
Senhän vuoksi he olivat Teaganin kanssa eronneet. Koska mies oli halunnut perheen ja lapsia, ja hän oli... alkanut hamstrata koiria. Halusi jotain muuta.
Ja silti itsepintainen solumöykky oli päättänyt kiinnittyä hänen kohdunseinämäänsä.
"Minä olen kamala nainen. Määräilen. Sanon sitä Pikkuloiseksi. Millainen äiti kutsuu lastaan niin?"

Siihen ei varmaan voinut enää sanoa että hankkiudu siitä eroon sitten. Muriel ei ollut vaikuttanut suostuvaiselta.
"Parempi kun masuasukki, maha-asukki, papu, papunen, itu, herne, nöpönen, toukka... Mitä näitä nyt on mitä äidit antavat hormonihuuruissaan."

Murielin hartiat jännittyivät yökkäyksestä ja hän painoi käden suulleen.
"Helvetti, jos minä ikinä alan kutsua Pikkuloista masuasukiksi tai papuseksi, minut saa hirttää saman tien... Mitä sinä hormonihuuruista tiedät?"

"Minulla on ystäviä. Tiedätkö, ystäviä jotka ovat saaneet lapsia ja olen kuullut kaikki hirveydet. Pikkuloisessa on sentään huumoria. Omalaatuinen nainen." Samue silitti naisen selkää.
"Aiotko nyt oksentaa päälleni?"

"Olisi oikein sinulle", Muriel huomautti hiljaa.
"Ja hyvää ennakkoharjoittelua. Vedin jo huutoraivokohtauksen ja itkun läpi, oikeaan raskauspahoinvointiinkaan ei ole enää kuin reilu viikko aikaa. Ei sillä, että se sinua koskettaisi."

Samuel ansaitsi sen.
"Kiitos lämpimistä sanoistasi." Mies totesi kuivasti. Niin. Hän oli pessyt kätensä jo tästä aika tehokkaasti.
"Olen pahoillani."

"Sietää jumalauta ollakin", Muriel puhahti, käsi vielä varmuuden vuoksi suun edessä. Jos ei pahoinvoinnin, niin sitten nyyhkäysten varalta.
"Mitä helvetin supersiittiöitä sinä oikein kylvät? Helvetti, perustaisit jonkun pankin, naiset kirkuisivat onnesta kun saisivat mahdollisuuden hankkia lapsen, jolla on tuollaiset surusilmät..."

Samuel työnsi Murielia kevyesti kauemmas. Käsi suun edessä ei saanut oloa levolliseksi.
"Jos aiot oksentaa, oksenna makuuhuoneeseeni. Minusta tuntuu että saan polttaa ja remontoida sen joka tapauksessa..." Hän naurahti vaisusti.
"En voi sanoa tietäväni, olet ensimmäinen joka ainakaan myöntää mitään, Surusilmät? Se kuulostaa melkein hellittelynimeltä."

"Pelkuri", Muriel puhahti Samuelin työntäessä häntä kauemmas. Hän laski hitaasti kätensä alas ja veti kokeilevasti henkeä.
"Älä luule itsestäsi liikoja. Mutta ovathan ne huomiotaherättävät, sinun silmäsi."
Hän vilkaisi niihin puheenaiheena oleviin silmiin. Yhtäkkiä epäluuloisena.
"... Onko sinulla sisaruksia?"

Mies vilkaisi Murielia. Pelkuri? Voi, tuo ei tainnut tietää millaist jälkeä raivostunut nainen sai aikaan.
"Sanoin melkein. Koska ethän sinä nyt silmiäni kehuisi?" Mies siristi silmiään epäluuloiselle katseelle,
"Ei. Miksi?"

"Ei, en koskaan."
Muriel pudisti päätään. Ei todellakaan koskaan.
"Luojalle kiitos!", hän jatkoi, ja pyyhkäisi hiuksia itkettyneiltä kasvoiltaan.
"Minulla on... sellainen taipumus. Ensimmäinen mieheni osoittautui ystäväni kauan kadoksissa olleeksi veljeksi, ja sen jälkeen päädyin seurustelemaan Tiarnanin veljen kanssa ilman, että edes aavistin... No, kuten näet, minulla on kaava."

Samuel kohotti kulmiaan.
"Ei, minä olen ainoa." Mies naurahti vaisusti, painaen naista istumaan luonnonvalkoiselle divaanisohvalle.
"Ei siis pelkoa että tuntisit veljeni."

Muriel istahti hämmästyttävän kiltisti alas.
"Luojan kiitos", hän totesi uudelleen, otsaansa hieraisten. Se tästä olisikin vielä puuttunut.
"Minä olen kaksonen. Että parhaassa tapauksessa niitä on pian Pikkuloinen Yksi ja Kaksi."

Samuel katsoi naista pitkään. Ei helvetti.
"Vitsailet."

"Totta kai. Koska tämä tilannehan ei ole tarpeeksi naurettava jo muutenkin."
Muriel laski hetkeksi kätensä vatsalleen ja tempaisi sen sitten kiukkuisesti pois. Ei, hän ei alkaisi silitellä Pikkuloista kuin mikäkin hormonihöyryinen emakko.
"Olen pahoillani. Siitä, että Yvette lähti."

Samuel olisi lätkäissyt Murielin kättä. Jos vatsa näkyi, silloin se oli ymmärrettävää. Ennen sitä - ei.
"Sanotaan näin että olimme aika tuhoon tuomittuja. Hän heitti päälleni punaviinit eilen." Samuel myönsi. Ei, se ei vain toiminut.
"Olen tosissasi Muriel. Olisin surkea isä."

"Olen silti pahoillani. Kai. En ole varma. Se nainen oksensi sinun ruokiasi."
Se tuntui edelleen pyhäinhäväistykseltä. Vaikka ehkä syy oli ymmärrettävä, sairaan yhteiskunnan aiheuttamat ulkonäköpaineet.
"Niin sinä olisit. Elitistinen kusipää."

Samuel kohotti kulmiaan.
"Kiitos. Ehkä rehellisin kuvaus jonka kukaan on koskaan antanut minusta. Unohdit muuten perfektionistin, perverssin ja työnarkomaanin."

"Etkö sinä sanonut, että muu kuin rehellisyys on ajanhukkaa, tai jotain sen suuntaista?"
Muriel antoi katseensa kiertää fiinissä, valkoisessa kodissa. Kuvitteli koiransa tänne, koko lauman. Ei olisi niin fiini enää sen jälkeen.
"Niin unohdin. Mutta olet sinä sentään hyvä naimaan."

"Sanoin." Samuel hymähti vaisusti.
"Ainoa asia jonka osaan ruoanlaiton ohella."

"No, kuten todettu, niissähän on paljon yhtäläisyyksiä. Herkkä kieli ja näppärät sormet..."
Murielin katse siirtyi takaisin surullisiin silmiin.
"Miten olisi tässä ja nyt? Pahin on kuitenkin jo tapahtunut, en voi pamahtaa paksuksi uudestaan."

Samuel ei voinut pidätellä sitä yllättynyttä ilmettään.
"... Vittu sinä pilailet?" Samuel tykkäsi sanoa vittu, usein, kun oli tarpeeksi tolaltaan.

"Mmm, en", Muriel totesi ja juoksutti sormet läpi kampaukselta karanneista hiuksistaan.
"Olen niin helvetin kireä, että kunnon orgasmi tekisi hyvää. Sinullekin."
Ja kohtahan hän olisi joka tapauksessa yksin. Kasvavan vatsansa kanssa.
"Ellet epäile, että vaimosi on tulossa takaisin?"

"Ei jumalauta sinun kanssasi." Samuel vilkaisi lipastolle. Yveten avaimet olivat siinä. Vaimo ei tosiaan ollut tulossa takaisin.
"Et sitten oksenna päälleni." Hän ojensi kättään Murielille, johdattaakseen tuon vierashuoneeseen.

Muriel oli melkein yllättynyt siitä, että Samuel suostui.
Mutta tämähän oli jo käytännössä eronnut mies, eikö niin? Hän ei voisi tuhota enää mitään tämän pahemmin.
"Usko pois, minä en saa kiksejäni sellaisista jutuista. Enkä sitä paitsi pysähtynyt syömään aamupalaa matkalla tänne, oli sattuneista syistä jotain muuta mielessä."
Hän nousi ylös ja tarttui Samuelin käteen.
Kaikki sitten liekkeihin kerralla.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Show must go on   Ti Tammi 02, 2018 9:10 pm

Seuraava viesti sisältää seksuaalissävytteistä materiaalia, joka voi järkyttää herkimpiä. Sinua on varoitettu, jatkaminen omalla vastuulla.

Kaikki oli ollut liekeissä siitä asti kun hän oli saanut sen soiton vaimoltaan ja kuullut olevansa lehdissä. Joten, mitä merkitystä millään enää oli.
"Mistä minä voin tietää, mistä sinä saat kiksisi? Omalaatuinen nainen." Samuel painoi vierashuoneessa Murielin seinää vasten, nostaen ranteet tuon pään molemmin puolin.
"Näytät edelleen yhtä hyvältä siinä seinää vasten." Paha, paha mies.

"En sentään niin omalaatuinen."
Ja he tekisivät sen sentään vierashuoneessa, eivät avioparin vuoteessa. Se olisi jo ollut... Vaikka mitäpä sanomista huoralla oli. Raskaana olevalla sellaisella.
"Kamala mies", Muriel huomautti ja painoi polveaan vasten miehen haaroja.
"Tänään en aio edes esittää, että olen kärsivällinen."

Samuelilla oli epäilys siitä että entisen avioparin vuoteesta ei saisi enää vuodetta. Se repimisen ääni sai hänet epäilemään että makuuhuone oli täynnä untuvia.
"Minä ol--" Miehen lause katkesi polveen haaroissa.

"En."
Muriel liikautti jalkaansa. Ei pikkumustaa tänään, mutta kynämallinen hame ja poolokauluksinen, ohut neulepaita. Stay-up sukat, koska sukkahousujen haarakiila jäi aina liian alas.
"Haluan sinut heti ja rajusti. Kun vain saadaan sinut..."
Hän kumartui hamuamaan miestä suudelmaan.

Samuel nojautui suutelemaan naista pitkään, virne kasvoillee. Egoistinen mulkku.
"Pyydä kauniisti." Hän huomautti, hakien hameen vetoketjua tai nappia. Jotain, mistä sen saisi auki ja pois Murielin päältä.

Muriel hyödynsi vapautunutta kättään ja tarttui Samuelin ranteeseen, ohjaten miehen avaamaan hämäävästi ( aivan varmasti vain siksi ) hameen takaosaan sijoitetun pitkän vetoketjun.
"Ehkä minun pitäisikin pistää sinut anelemaan. Itseriittoinen kusipää."

"Ja sinä pyysit minua itse naimaan kanssasi." Samuel huomautti avatessaan hametta. Hän veti sen pois, samoin kuin sen neuleen.
"Sopii yrittää. Jos saat minut anelemaan, teen mitä haluat."

"Ehdotin", Muriel huomautti, samalla kun kiemursi ulos vaatteistaan.
Hän siirsi sormensa napittamaan auki sitä kallista Laurenin paitaa, jonka olkapäätä vasten oli itkenyt. Ei hänen ylpeimpiä hetkiään.
Hän antoi sormensa vaeltaa miehen paljastuneella iholla, rintakehältä kohti vatsaa.
"Milloin sinua on viimeksi hierottu..? Kaikki se stressi..."

Oli ehkä typerää antaa haasteen muodossa Murielille sellaisia lupauksia.
"Mmh... On siitä aikaa, mutta luulin ettet aio olla kärsivällinen..."

Niinpä niin. Harvemmin kiukkuinen, itsekeskeinen vaimo ehti hieroa.
Hah.
"Mmh, niin taisin sanoa. Mutta minä harvemmin sanon ei haasteille."
Muriel työnsi kauluspaitaa pois miehen hartioilta, juoksuttaen sormenpäitään niitä pitkin.
"Kovana..."
Hän painautui lähemmäs, näykkäisemään Samuelin alahuulta.
"Sängylle."

Samuelilla oli hieroja sitä varten. Hän naurahti Murielin sanoille, värähtäen.
"Jokin muu on pian..." Taas Muriel onnistui katkaisemaan hänen sanansa näykkäämällä alahuulta. Hän siristi silmiään, käyden kuitenkin sängylle kiltisti.

Oli asioita, joita ammattimaiset hierojat eivät tehneet, ja Samuel oli todennäköisesti liian elitistinen käymään paikoissa, jossa tekivät.
"Mm-hmm, se lienee tässä tarkoituskin", Muriel huomautti istuttaessaan Samuelin sängyn laidalle, asettuen itse polvinseisontaan miehen taakse. Hän kumartui painamaan suukon tämän niskalle, ennen kuin asetti kätensä hartioille.

Muriel oli oikeassa molempien veikkaustensa kohdalla. Hän naurahti naiselle, jonka kanssa oli menossa sänkyyn tuntematta syyllisyyttä siitä että oli saattanut tuon raskaaksi, eikä aikonut osallistua lapsen elämään. Sika. Suukko sai miehen ynähtämään.

Muriel tunsi elämänsä olevan joka tapauksessa jo pilalla, joten kerrankos sitä vielä nautti.
Ja todisti itselleen, kuinka pohjattoman kamala nainen oli.
Hän alkoi hieroa Samuelin hartioita, etsien sormenpäillään jännittyneitä kohtia. Kädet jatkoivat liikettään, kun hän nojautui lähemmäs, huulet aivan miehen korvan vierellä, huokaisten hiljaa.

Samuel olisi valehdellut jos olisi väittänyt ettei nauttinut hieronnasta. Se huokaus oli vähän liikaa.
"Mitäs, mh, huokailet..." Ei häntä kiihottanut naisen ääni korvassan. Ei.

"Mietin vain", Muriel kuiskasi käheästi ja painoi päätään hamutakseen miehen kaulaa.
"... kovin erilaisia tuntemuksia, kun ne saa selän takaa."
Hän seurasi kaulaa huulillaan, takaisin korvan luo, ja voihkaisi painautuessaan hetkeksi Samuelin selkää vasten.
Olkoon, hän oli puhunut vain hieronnasta. Mutta sääntöjähän ei ollut.

Olisi pitänyt muistaa asettaa sääntöjä. Aina sääntöjä kun Murielista oli puhe. Hän nielaisi tyhjää.
"Niinkö? En ole huomannut eroa..."

"Mm-hmm, sen on monille miehille ongelma", Muriel vakuutti. Hän juoksutti sormensa pitkin Samuelin selkärankaa ja siirsi kasvonsa vuorostaan tämän vasemman korvan vierelle, huokaisten. Kädet olivat siirtyneet kulkemaan miehen kyljillä.
"Harvemmin saatte tällaisia kokemuksia..."

Mies naurahti kähesti. Ai niinkö? Huokaisu sai vilunväreet juoksemaan keholla.
"Ai millaisia...?"

Muriel hymisi ja antoi käsiensä vaeltaa kyljiltä Samuelin vatsalle, painautuen samalla tiukemmin miehen selkää vasten. Luonto ei ehkä ollut siunannut häntä kovinkaan näyttävällä varustuksella, mutta liivit tekivät ihmeitä.
"Sen kun olet siinä vain, selkäpäin."
Kädet painuivat alas, availemaan miehen vyötä ja housuja.

Murielin availlessa vyötä ja housuja hän kurtisti kulmiaan. Oliko sittenkään hyvä idea antaa tällaisia vapauksia tuolle...?

Siinähän miettisi.
Muriel liu'utti vyön irti housujen lenkeistä ja kävi seuraavaksi napin ja vetoketjun kimppuun. Hänellä oli pitkät, hoikat sormet, joiden oli hyvä antaa vaellella alavatsalla samalla kun hengitti pehmeästi Samuelin korvaa vasten.
Ja antaa sitten käsien taas vetäytyä, vaeltaa ensin kylkien kautta selälle ja sitten taas hartioille, alas miehen käsivarsia.

Ainakin se rentoutti miehen kokonaan, kun tuli kosketuksi kaikkialta. Hän ynisi hiljaa, tuntien miten välillä värähdykset juoksivat ihoa pitkin. Mieli teki jo kääntyä ja vain ottaa Muriel. Olikin pitänyt...

Muriel juoksutti käsiään Samuelin käsivarsilla, tarttui tämän oikeaan ranteeseen ja taivutti kättä selän taakse, etusormen leikitellessä ranteen sisäpinnan herkällä iholla.
"Jo tekee mieli..?" nainen kuiskasi hiljaa, hamuten korvaa huulillaan, edelleen miehen kättä selän takana pidellen.

Hetkinen! Jos jotakin, mies inhosi sängyssä rajoitetuksi tulemisen kokemusta - vaikka mielellään rajoitti muita. Käsi jännittyi, mutta ei koettanut karata selän takaa.
"Sanoit pitäväsi haasteista. Ajattelin antaa sinulle sellaisen."

Muriel huomasi käden jännittyvän. Hän jatkoi ranteen hyväilyä ja painoi suudelman sen puoleiselle hartialle, näykätenkin kevyesti.
"Ahdistaako se sinua? Kun käsi on tässä minulla..."

Mieli teki kiskaista käsi takaisin itselle.
"En pidä siitä että minua rajoitetaan, nainen."

"Miksi?" Muriel hyrisi samalla kun kuljetti huuliaan pitkin hartiaa ja takaisin niskalle. Toinen käsi lähti vaeltamaan alas vasenta kättä, sormet kietoutuivat ranteeseen.
"Sinulla on koko maailma avoinna, kamala mies. Mitä vain tahdot, saat sen."

Oli heilläkin lempinimet toisilleen. Joku muu olisi päästänyt käden irti ja pyydellyt anteeksi. Muriel ei. Omalaatuinen, kamala nainen.
"Tulee rajoitettu olo. Olen tottunut olemaan johdossa." Samuel nykäisi kättään kevyesti.
"Mitä vain?"

Halutessaan Samuel olisi kyllä saanut kätensä vapaaksi. Pieni nykäisi ei kuitenkaan saanut Murielia irrottamaan otettaan, vaan hän jatkoi niskan ja kaulansyrjän hyväilyä suullaan.
"Joskus on yllättävän kiehtovaa kokea myös se toinen puoli", hän huokaisi hiljaa, melkein voihkaisi.
"Mitä vain."

Hän voisi luovuttaa. Ei kukaan voisi syyttää häntä, Muriel oli seksikäs nainen. Hän veti kättään pois ja yritti kääntyä.
"Sinut. Nyt."

Muriel nauroi käheästi ja voihkaisi sitten painautuessaan lähemmäs, estääkseen Samuelia kääntymästä aivan vielä.
"Oliko tuo pyyntö..?"

"Käsky." Samuel mutisi. Saiko Muriel lisäpainoa päättäväisyydestä?

Muriel naksautti kieltään.
"Samuel, säännöt ovat sitä varten, että niitä noudatetaan", hän huomautti ja nojautui lähemmäs miehen korvaa, huokaisten, keinautti kevyesti lantiotaan selkää vasten.
"Haluan sinua... Mutta mehän sovimme, että sinun pitää pyytää..."

"Ai tässä on säännöt?" Mies ähkäisi naurusta, kiemurtaen kevyesti naisen alla. Hän halusi kääntyä, heittää Murielin sängylle ja saada molemmat näkemään tähtiä aamulla.
Pyytää.
"Voisitko nousta, että saisin antaa sinulle mitä haluat?"

"Mmm, yksi sääntö."
Muriel henkäisi hiljaa. Se oli pyyntö, aivan riittävän lähellä Samuelin kaltaiselta mieheltä, jolle imperatiivi oli yhtä tavallinen kuin indikatiivi. Ehkä tavallisempikin.
Hän vetäytyi hieman kauemmas, pulssi nopeampana hakaten.
"Nyt."

Samuel kääntyi naurettavan nopeasti, nappasi Murielia ranteista ja kaatoi naisen alleen sänkyyn.
"Helvetti sinua." Mitä sitä tekisi ensimmäisenä?
"Mikä sinun kantasi on rajoittamiseen?"

Muriel nauroi ja kiemursi Samuelin alla.
"Kiihotuit kuitenkin", hän kehräsi, vetäen jalkojaan koukkuun. Hän oli jo saavuttanut voittonsa, muulla ei ollut enää väliä.
"Kuten sanoin, on yllättävän kiehtovaa päästä kokemaan myös se toinen puoli..."

"Oh?" Samuel naurahti. Hän ei yllättynyt kun Muriel miltein suoraan myönsi olevansa itsekin pomottelija. Myös sängyssä.
"Odotappa siinä. Ja jos nouset, tiedät nousseesi." Niin mies katosi huoneesta. Tuntematta rippuakaan syyllisyyttä. Hän oli vapaa.

"Älä viivy kauaa", Muriel ynähti ja jäi tosiaan odottamaan, antaen katseensa vaeltaa hetken katossa, yrittäen keskittyä sen yksityiskohtiin - joita oli harmillisen vähän - kun ajatukset uhkasivat valua takaisin hänen toivottomaan, toivottomaan tilanteeseensa.
Myöhemmin. Hän miettisi sitä myöhemmin.

Kilahdus kuului kun mies palasi huoneeseen. Hän istui Murielin ylle hajareisin ja hymyili.
"Kädet tänne." Saattoi olla että mies oli hakenut käsiraudat toisesta huoneesta.

Muriel käänsi katseensa Samueliin.
"Olit kauan", hän marisi, kiemurtaen hieman miehen alla kun ojensi käsiään.

Samuel vilkaisi marisevaa naista kun antoi raudan naksahtaa toiseen ranteeseen. Sitten kiinni sängynpäätyyn ja toinen ranne. Noin.
"Ja millähän oikeudella sinä valitat siitä minulle?"

Muriel köyristi hieman selkäänsä.
"Ehti melkein tulla tylsää."

Samuel kohotti kevyesti kulmaansa.
"Sinä se et sitten ikinä ole hiljaa. Aina valittamassa, nainen."

"Mm-hmm, olen kuullut sitä sanottavan", Muriel hymisi.
"Voisit antaa minulle mukavamman syyn valittaa..."

"Oh? Voisinko?" Samuel siirtyi polvilleen Murielin jalkojen väliin ja lätkäisi naisen pakaraa.
"Piiskaa sinulle pitäisi antaa."

Muriel ynähti ja puri hampaitaan yhteen.
"Siinähän yrität, kamala mies", hän sähähti, tökäten miestä toisella jalallaan.

"Kai tiedät että minä elän haasteille?" Samuel kohotti toista kulmaansa. Eikä hän voinut väittää että olisi inhonnut ajatusta Murielin kiusaamisesta hieman uudella tavalla. Se oli käynyt mielessä jo viimeksi.

"Mm, näin olen ymmärtänyt", Muriel myönsi ja liikahti, nykäisten käsiään kärsimättömänä käsirautoja vasten.
Kamala, kamala nainen.

Käsiraudat onneksi antoivat myöden kääntää Murielin vatsalleen. Hän veti alushousuja pois, ne olisivat tiellä. Pahasti. Käsi iskeytyi vielä verrattain hellästi pakaralle ja oli Samuelin vuoro kumartua Murielin korvaan.
"Kuinka kamala nainen sinä olitkaan?"

Oi luoja.
Kasvot peitettä vasten painuneina oli hyvä sulkea silmät hetkeksi.
"Kamala, kamala nainen", hän myönsi hiljaa, ranteiden painuessa käsirautoja vasten.

Samuel puristu kevyesti kuumottavaa takapuolta, näykkäisten naisen korvaa. Virne ja nauru kuuluivat äänestä.
"Ehkä siis saat ansiosi mukaan." Se oli toteamus, ei kysymys, jonka seurauksena avokämmen osui ihoon uudelleen. Muutaman kerran.

Muriel uikahti läimäysten myötä, mutta ääni tukahtui peitettä vasten. Hänen koko vartalonsa nytkähti.
"Sadisti..." nainen sihisi hampaidensa välistä.

Samuel luotti siihen että Muriel sanoisi jos jokin olisi liikaa. Hän upotti hampaat naisen niskaan, läimäisten hieman kovempaa.
"Olen."

Ei ehkä olisi kannattanut naiseen, joka oli yhtä synkällä mielellä kuin Muriel.
Hampaat niskassa saivat naisen valittamaan, keho olisi halunnut käpertyä kerälle, mutta se jäi vain onnettomaksi yritykseksi.
Hän oli ansainnut tämän. Aviorikkoja.

Samuel suuteli kyllä puremaansa kohtaa. Ei hän sieluton ollut, vaikka nauttikin hieman liikaa siitä että nainen hänen allaan valitti.
"Käyttäydytkö?"

Iho tuntui kihelmöivän pureman kohdalta. Murien köyristi selkäänsä miestä vasten ja taivutti päätään, haukatakseen terävästi happea.
"... Ehkä..."

Käsi hakeutui naisten hiusten sekaan, upoten niiden sekaan kunnolla ja tukisti tiukasti.
"Vakuuttavammin." Käskymuoto tosiaan oli Samuelille mitään muuta puhetapaa tutumpi.

Sika. Paskiainen.
Muriel halusi olla vihainen, jottei olisi tarvinnut tuntea epätoivoa.
"... Käyttäydyn..." hän sähähti, vetäen henkeä.

Samuel virnisti äänettä kun Muriel lupasi käyttäytyä, kääntäen naisen nyt kasvot itseään kohti.
"Et siis ole ollenkaan niin toivoton ja kamala kuin annat ymmärtää." Hän huomautti, vetäen tuon jalkoja erilleen. Nyt hän voisi antaa Murielille myöhemmin mitä tuo halusi, mutta nyt hän itse vaati tyydytyksen ensin. Ehkä käyttäen hampaitaan siinä sivussa ja puristaen sormilla aavistuksen liian kovaa naisen reisiä.

Muriel katsoi Samueliin tummat silmät melkein mustina palaen.
Mitä väliä oli mustelmilla? Kun ei ollut ketään, joka ne kyseenalaistaisi. Muistuttaisivathan siitä, kuinka kammottava nainen hän oli.
Juuri niin toivoton ja kamala.
Ajatuksia. Kaikesta huolimatta liikaa ajatuksia.
"Sa...muel..." nainen henkäisi, ääni tukahtuneena jonnekin vaikerruksen ja huokauksen väliin.
"... kurista..."

Se oli jotakin mitä Samuel ei rehellisyyden nimissä odottanut. Ei todellakaan. Vasen käsi irtosi naisen reideltä, valuen hipaisemaan kaulaa. Sanattomana varmistuksena, olihan Muriel varma tästä?

Muriel pelkäsi kuollakseen tukehtumista, oli pelännyt siitä lähtien, kun oli ollut hyvin, hyvin lähellä kuolla juuri niin.
Hän näki painajaisia, joista heräsi henkeä haukkoen.
Ja juuri siksi hän pyysi sitä Samuelilta.
"... anna... mennä..."

Samuel ei tiennyt mitään syystä. Sormet painoivat kokeillen naisen kaulaa, antaen nopeasti tilaa hengittää. Ja toisti samaa hieman kovempaa, pidempään. Minkään muun keskeyttämättä ja Samuel olisi valehdellut jos olisi sanonut ettei nauttinut siitä.

Luoja hän vihasi tätä tunnetta.
Mutta ei niin paljon kuin itseään.
Jalat pyrkivät tempautumaan koukkuun ja koko vartalo nytkähti. Keuhko haukkoi happea heti, kun se oli mahdollista.
Mutta hapenpuutetta seurasi kevyt, painoton olo.
Ei tarpeeksi.
Tähdet eivät vielä tuikkineet silmissä.

Jos mies ei olisi ollut niin helvetin tempautunut hetkeen, tuo olisi ymmärtänyt lopettaa. Tämä ei voinut olla se mitä Muriel halusi. Mutta nyt hän antoi mennä, aina hieman kovempaa. Monella tavalla.

Juuri sitä Muriel halusi. Tai uskoi haluavansa.
Lyhyt hetki ennen pimeyttä, jonka aikana ei ajatellut enää mitään. Kädet nytkähtivät raudoissa ja selkä taipui kaarelle, ennen kuin nainen valahti veltoksi Samuelin alla.

Samuel nosti käden naisen kurkulta, katsoen tuota harmaat silmät sirillään. Oliko tuo hullu?
"Nainen?" Koska ei voinut huolehtia normaalisti.

Hullu. Se taisi olla täydellinen termi kuvaamaan Murielia juuri nyt. Vai kuka muu kuin hullu antaisi kuristaa itsensä tajuttomaksi?
Ainakin hän hengitti vielä.

Samuel läppäisi naisen kasvoja hellästi mutta napakasti. Ei paniikkia, tuo hengitti. Hän ei ollut tappanut tuota.
Se tästä vielä puuttuisi, jumalauta. Ja vähän tämäkin kyllä söi tunnelmaa.

Murielin luomet värähtivät ja hän avasi silmänsä, katse hetken sameana.
Hitto.
"Mmh."
Ajatukset kulkivat tavallista hitaampina.
Hän veti jalkojaan koukkuun ja katsoi Samueliin.
"No joko sinä lopetit..?"

Samuel kohotti toista kulmaansa.
"Huomenta vain sinullekin."

Muriel kurtisti kulmaansa.
"No mitä?" hän hymähti, kietoen jalkojaan miehen ympärille, kun ei muutakaan kädet kahlittuina voinut.

Samuel pyöräytti silmiään niin että näki varmasti takaraivonsa. Huolestuttavinta ehkä oli että hän pystyi heti jatkamaan sitä mikä oli jäänyt kesken.

Kai siitä olisi pitänyt huolestua.
Tai siitä, että oli itsekin aivan valmis jatkamaan, vaikka sydän hakkasi vielä levotonta rytmiä ja käsivarsia särki. Niskaakin, reisiä, luoja ties mitä.
Eikä se edes haitannut.
"Mikä tuo, hm, ilme oli..?"

Molemmat heistä olivat yhtä huolestuttavia. Samuel kumartui suutelemaan Murielia kiihkeästi, huulia näykkien, jotta nainen olisi hiljaa. Tarvinnut kysellä kun hän otti tuon kunnolla. Sänky saattoi kolista seinän maalipintaan mutta väliäkö sillä.

Teknisesti ottaen Muriel ei ollut hiljaa, mutta kyllä hän kyselemästä lakkasi.
Siinä vaiheessa kun ei enää kyennyt muodostamaan järkevää lausetta, sanojen karatessa ajatusten ulottumattomiin.
Eipähän ollut naapureita häiriintymässä. Paitsi alakerrassa, ehkä.

Samuel ei antanut itsensä rysähtää naisen päälle, vaan kierähti sulavasti tuon viereen. Hyvä helvetti. Muriel ei kyllä vielä pääsisi irti.

Muriel puristi silmiään kiinni ja yritti tasata hengitystään.
Hän nykäisi käsirautojaan, niin että metalli kilahti sängynpäätyä vasten.

Samuel vilkaisi Murielia silmäkulmastaan.
"Mitäs nyit siinä?"

Muriel avasi silmänsä ja käänsi kasvojaan Samuelia kohti.
"Tähänkö meinasit jättää?"

"Odota nyt hetki. Kärsimätön nainen. En ole valmis kanssasi." Ei tosiaan. Muriel ei poistuisi makuuhuoneesta saamatta kunnon nautintoa itselleenkin.

"Minähän myönsin olevani", Muriel ynähti ja kiemursi peitteellä.
"Samuel..."

"Niin myönsit." Samuel naurahti, hipaisten Murielin reittä sormillaan.
"Muuuurieeel."

Muriel katsoi Samuelia hetken kulmat kurtussa.
"Hah."
Hän ojensi toista pitkää säärtään ja yritti tökätä miestä varpaillaan. Reisi vihlaisi.

"En jotenkin ylläty ettei sinua naurata." Samuel kierähti naisen viereltä tuon jalkojen väliin, piirrellen sormella kuvioita reiteen.
"Enkä usko että tämäkään naurattaa. Ja jos potkaiset, minä laitan jalkasikin kiinni."

"Minähän nauroin. Katketakseni", Muriel vakuutti tuhahtaen. Hän liikautti reittään, johon oli jo muodostumassa mustelma.
"Mmh, toivottavasti ei... Ja tarvitsen sinut tajuissasi."

"Niin tarvitset. Muuten olet siinä." Samuel naurahti. Hän kumartui suutelemaan naisen ihoa, ennen kuin halusi antaa tuolle ihan oman hetken.

"Niinhän minä-"
Se Samuelin kunniaksi oli sanottava, että ainakin miehellä oli kirous tai lahja saada hänet lopettamaan lauseensa kesken. Jalat liikahtivat levottomina, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä potkaisuaikeiden kanssa.
Ei hän hiljaa silti vieläkään osannut olla, mutta ehkei se haitannut.

Eikä Samuel aikonut lopettaa ennen kuin Muriel olisi hiljaa, ehkä haukkoisi henkeä. Nyt hän tosin teki kaiken hellästi, naista huomioiden.

Muriel piti lupauksensa olla potkimatta, vaikka olikin vaikea yrittää pysyä paikallaan, kun kädet eivät saaneet takertua hiuksiin tai peitteeseen.
Lopulta hän ei tosiaan voinut muuta kuin haukkoa henkeään.
Hullu, kamala mies.

Sitten Samuel saattoi suoristautua ja päästää naisen irti. Mies painoi pehmeän suukon Murielin otsalle, mikä tuntui melkein ironiselta. Samoin se että hän istui tuon viereen, hieroen pehmeästi naisen rannetta.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Show must go on   Ti Tammi 02, 2018 9:25 pm

Hyvä puoli oli, että Muriel oli aivan liian uupunut ajattelemaan vatsassaan kasvavaa Pikkuloista.
Käsiä särki.
Nainen käpertyi kyljelleen ja veti polvia koukkuun kehoaan vasten, katsellen hetken kuinka Samuel alkoi hieroa hänen kivistävää rannettaan.
"... En ymmärrä sinua..."

Samuel kohotti kulmiaan.
"Ai?" Mitähän hän nyt oli tehnyt.

"Välillä olet täysi kusipää", Muriel aloitti, kurkku arkana.
"Ja sitten taas et. Sinä olet kuin sipuli, Samuel."

Samuel kohotti kulmaansa. Sipuli?
"Avaa toki sipulivertausta." Hän vaihtoi rannetta, hieroen sitä hellin sormin.
"Haluatko teetä kurkkuusi?"

"Kerroksia. Sinussa on monta kerrosta."
Muriel hieraisi kurkkuaan vapaalla kädellään, sillä, jota Samuel oli juuri hieronut.
Ei edes kaduttanut.
"Minun pitää pian lähteä."

"Jos jaksat kävellä." Ja siinä se herrasmiesmäisyys sitten menikin. Lensi ikkunasta.

Lensi ikkunasta niin että vihellys vain kävi.
"Voin kont... ryömiä", Muriel tuhahti takaisin.
Itseriittoinen paskiainen. Yksi kerros lisää.

Samuel kohotti kulmaansa.
"Tai jos odotat hetken, teen sinulle teetä ja lähdet kun ei tarvitse ryömiä?" Mies ehdotti virnistäen.

Muriel tuhautti terävää nenäänsä.
"Sika", hän huokaisi ja hieraisi kasvojaan.
"Ei saa olla noin pirteässä kunnossa."

"Kukaan ei kuristanut minua tajuttomaksi, joten se on aika normaalia olla näin pirteä. Haluatko kylvyn? Näytät siltä että sinua särkee." Samuel nousi seisomaan, venytellen hieman.

Muriel naurahti väsyneesti.
"En kadu. Se tuntuu hyvältä."
Eikä hän edes valehdellut. Tyhjensi pään ajatuksista, täydellisesti. Hänen täytyi olla epätoivoinen.
"Haluan."

"Mikä ikinä pitää sinut tyytyväisenä..." Samuel mutisi. Se oli jotakin mitä hänen ei ollut pitänyt sanoa ääneen. Saatanan Aida. Oli muistuttanut häntä viikko sitten monta kertaa siitä miten Muriel oli tehnyt häneen vaikutuksen. Mies lähti valtavaan kylpyhuoneeseen, laittaen Murielille lämpimän kylvyn, rentouttavalla kylpysuolalla. Hän kävi laittamassa vesipannun induktioliedelle ja palasi makuuhuoneeseen, kopaten kamalan naisen syliinsä.
"Ja sitten kylpyyn."

Muriel kohotti toista kulmakarvaansa epäuskoisesti.
"Varovasti, mies, älä mene lupaamaan, mitä et voi pitää. Minusta saattaa tulla ahne."
Niin kuin hän ehtisi keksiä mitään kovinkaan mahdotonta yhden illan aikana.
Nainen ei ollut aivan varma, torkahtiko vai vaipuiko hetkeksi takaisin tajuttomuuteen, mutta joka tapauksessa hän havahtui Samuelin palatessa. Kietoi käsivartensa melkein heikosti tämän niskan taakse.
"Sankarini."

Samuel näki varmaan uudelleen takaraivonsa, kun kantoi Murielin kylpyhuoneeseen ja laski tuon kylpyyn. Hän taputti naisen poskea, hymyillen.
"Musta vai vihreä tee? Terästäisin sitä, mutta se ei taida olla nyt sopivaa."

Muriel upposi veteen tyytyväisesti huokaisten, kun lämpö kietoutui kipeiden raajojen ympärille.
"Ainahan sinä voit terästää teen myrkyllä, sillähän ongelmasta päästäisiin", hän naurahti kuivasti, osoittaen jälleen varsin kieroa huumorintajua.
"Mustaa."

Samuel kohotti kulmaansa.
"Valitettavasti minulla ei ole halpaa alkoholia joka kävisi myrkystä." Hän taputti naisen poskea ja lähti keittiöön. Laadukas musta tee ripauksella luomuhunajaa. Saisi olla hyvä. Iso mukillinen. Sen kanssa hän palasi kylpyhuoneeseen.
"Siinä. Nyt, minä menen soittamaan urakoitsijalle päämakuuhuoneen remontoinnista." Se näytti helvetiltä.

"Pitäisi aina olla. Tällaisten tilanteiden varalta."
Muriel keskittyi olemaan ajattelematta mitään muuta kuin kovia kokenutta kehoaan, kääntäen raukean katseensa Samueliin tämän palatessa kylpyhuoneeseen.
Absurdia. Niin helvetin absurdia.
"Niinkö pahaa jälkeä?"

"Jjjep." Samuel puraisi huultaan.
"Untuvatyynyt, kasvonaamiota, revittyä tapettia, lempitauluuni on poltettu reikä ja kaadettu eilistä punaviiniä. Joten juuri niin paha." Samuel nouis ylös ja hymyili kovin pehmeästi Murielille. Ihan huomaamattaan.

Muriel irvisti, puoliksi kuvailulle ja puoliksi hartioiden vihlaistessa.
"Kaikki muu on onneksi vaihdettavissa, mutta sääli taulua. Oliko rakaskin?"
Hän taivutti päätään hieman taaksepäin, niin että näki Samuelin paremmin.
"Voit soittaa urakoitsijalle. Tai sitten tulla tänne seuraksi."

"Melko rakas ja helvetin kallis." Samuel hieraisi kasvojaan. Hän päätyi lähettämään tekstiviestin urakoitsijalle, kuvineen. Sitten hän heitti bokserit pois, valuen ammeeseen.
"Olet outo nainen."

"Mieluummin kai niin kuin helvetin rakas ja melko kallis."
Muriel vaihtoi hieman asentoaan, niin että Samuelille oli paremmin tilaa ( vaikka amme olikin varsin hyvänkokoinen ) ja katseli, kuinka osa ylimääräisestä vedestä valahti reunojen yli lattialle.
"Outo? Vaadin selitystä."

"Kai tiedät että minä juuri ilmaisin kovin selvästi että minä en halua olla tekemisissä... Minkään kanssa ja sinä halusit sänkyyn kanssani?" Silti hän katseli naisen tummia silmiä niillä surusilmillään. Helvetti. Missä Aida oli kun hän kaipasi naista lätkimään takaraivoaan?

"Mitä outoa siinä nyt on?" Muriel tuhahti.
"Minä olin väsynyt olemaan vihainen ja ahdistunut, joten halusin sen sijaan mieluummin naida."
Hän kieltäytyi käyttämästä mitään niin naurettavaa sanaa kuin rakastelu. Sillä ei ollut mitään tekemistä heidän kanssaan.
"Sinä satuit olemaan siinä ja tiedän kokemuksesta, että saat minut helposti tulemaan useamminkin kuin kerran."

Samuel pudisteli päätään. Hän oli idiootti. Niin. Murielin selitys kävi järkeen.
"Niin. Ehkä olet oikeassa." Tietenkin Muriel oli. Idiootti. Samuel nojasi päänsä niskatukeen takanaan ja sulki silmänsä. Päässä pyöri.
"Miten paljon sinä haluat?" Ei kai Muriel kertoisi lapsesta muuten? Kuin halutakseen apua elatukseen?

Ei siinä muuta ollut. Pelkkää raakaa ruumiillista vetovoimaa.
Kaikki muu tässä maailmassa oli täyttä valhetta. Tai ainakin hänen kohdallaan. Muriel oli alkanut epäillä, ettei edes kyennyt mihinkään muuhun.
Samuelin sanat saivat hänet kurtistamaan kulmiaan.
"... Mitä?"

"Etkai sinä muuten olisi sanonut mitään tästä?" Niin Samuel oletti. Häntä oli paristi yritetty kusettaa asian suhteen.

Murielin olisi tehnyt mieli potkaista Samuelia.
"Älä helvetti loukkaa minua tuolla tavalla! Kuin olisin joku rahanahne..."
Hän nielaisi lauseen lopun ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
"En halua rahojasi."

"Hei!" Samuel nosti käsiään hieman.
"Minua on yritetty kusettaa samasta asiasta kahdesti koska minulta on haluttu rahaa, joten voisin sanoa sen olevan aiheellinen ajatus. Miksi sitten?"

"Samuel Locksley, minua loukkaa, että kehtaat edes epäillä minun kuuluvan samaan joukkoon", Muriel tuhahti silmät kipinää iskien.
"Halusin vain, että tiedät. Sinulla on siihen oikeus."

Mies hieroi kasvojaan hieman raivoisammin. Voi pyhä helvetti.
"En halunnut loukata." Kuulostipa Muriel seksikkäältä kun lausui koko nimen painokkaasti. Ei, keskity.
"Olen otettu ajatuksesta, mutta se... On hieman normaalimpi ilman minua."

Muriel kohautti olkapäitään.
"Ihan miten vain tahdot. Minä en aio olla kärttämässä sinulta rahaa, enkä ole myymässä juttua mihinkään kuvottavaan juorulehteen."
Näin jälkikäteen hänen oli vaikea selittää edes itselleen sitä, miksi hän oli ilmestynyt miehen oven taakse sen jälkeen, kun useampi raskaustesti oli näyttänyt positiivista.

Samuel nielaisi. Yvette oli vihannut ajatusta lapsesta. Tietenkin, se olisi pilannut naisen kehon. Hän jäi miettimään hetkeksi.
"... Miksi oikeasti tulit? Jos et halua minusta mitään. Olisit voinut olla enää koskaan tapaamatta minua."

"Samuel, siinähän se on, että minä en halua yhtään mitään."
Paitsi oman elämänsä takaisin. Elämänsä ennen, kun kaikki alkoi pikkuhiljaa hajota.
"Mutta sinulla oli oikeus tietää. Jos olisi ollut edes häviävän pieni mahdollisuus siihen, että olisit halunnut osallistua lapsen elämään. On narttumaista ajatella ainoastaan itseään, kun lapsen alullepanemiseen perinteisin keinoin kuitenkin tarvitaan kaksi."

Samuel hieroi kasvojaan. Kohta hän olisi hieronut silmänsä irti.
"Voi perkele."

"Sanopa muuta."
Samuel oli onnistunut tiivistämään tilanteen melkoisen täydellisesti.
"Mutta kuten sanoin, en ole vaatimassa sinulta mitään. Paitsi ehkä sitä, että voisit valita itsellesi seuraavaksi naisen, joka arvostaa ruokaa. Tiedätkö, oppia tästä jotakin. Kun avioliittosi on ilmeisesti ajautumassa karille."

Samuel naurahti kuivasti.
"Ai? Niinkö meinaat?" Ei hyvä perkeleen helvetti. Hän ajatteli ihan pimeitä.
"Mmmm. Ehkä valitsen yhtä kamalan naisen kuin minä olen kamala mies."

"Se olisi hyvä alku", Muriel myönsi ja nojautui vedessä parempaan asentoon. Kurkku alkoi tuntua puhumisesta aralta, joten hän kurkotti teekupin hetkeksi käsiinsä ja otti varovaisen kulauksen.
"Kunhan kamala nainen pitää ruuasta."

Samuel nojasi päänsä takaisin siihen niskatukeen. Maailma taisi pyöriä.
"Kuinka kiire sinulla on? En syönyt aamiaista ja olisi tylsää tehdä vain itselle."

Kiire?
"Ei aavistustakaan. En ole ajatellut niin pitkälle", Muriel vastasi käheästi naurahtaen.
"Olisi mukava syödä aamiaista. Kun vielä pystyy."

Samuel hymähti pehmeästi ja nousi ammeesta.
"Mitä haluat, kamala nainen?"

Muriel ei aikonut nousta, ei aivan vielä.
"Sinä olet huippukokki, Samuel. En aio tyytyä vähempään kuin sen tason aamupalaan. Muuten saat yllättää minut."

Mies naurahti.
"Ja sinä olet ihana kun osaat arvostaa sitä." Niin oli hyvä kadota kylpytakkiin verhoutuneena kylpyhuoneesta. Mitä hän voisi tehdä...

Samuelin mentyä Muriel hajosi hetkeksi pinnan alle. Hän saattoi ymmärtää sisartaan, joka nautti veden huminasta korvissaan.
Ihana. Hah.
Pakko oli silti nousta pintaan.
Hän joi teensä kaikessa rauhassa loppuun ennen kuin viimein nousi kylvystä ja kietoutui sopivasti naulassa olleeseen kylpytakkiin. Tuskinpa Yvette sitä kaipaisi.
Röyhkeäkin hän oli. Röyhkeä ja kamala.
Hieman kankeasti nainen suuntasi keittiöön.

Samuel kääntyi katsomaan paikalle vaappuvaa naista, virnistäen vain merkitsevästi.
"Haudutettuja kananmunia, leipätankoja kylmäsavulohella, mustikka-laventeli smoothie macajauheella ja lisää mustaa teetä." Hän laski lautasen ja suuren lasin naisen eteen.
"... Pystytkö istumaan baarijakkaralla?" Ja sinne se herrasmiesmäisyys taas meni.

"Mm, puhut enkelten kielellä."
Murielilla oli nälkä. Kaikesta huolimatta hänellä oli nälkä, sillä viimeisestä ateriasta - kuinka ironista - oli tainnut vierähtää reilu vuorokausi.
Hän loi Samueliin pahan katseen tummilla silmillään kivutessaan istumaan baarijakkaralle, onnistumatta tukahduttamaan voihkausta.
"Runnoit minut. Hirveä mies."

Samuel kiersi naisen taakse, laskien cappucinomukinsa pöydälle. Hän painoi suukon Murielin hiuksiin - piti antaa hellyyttä tehtyään jotain tuollaista - ja nojautui naisen korvan viereen.
"Ja sinä pidit siitä."

"En ole muuta väittänytkään."
Muriel huitaisi Samuelia kärsimättömästi kauemmas, sillä hänellä oli nälkä. Eikä kenenkään pitänyt koskaan tulla nälkäisen naisen ja hänen ruokansa väliin.
Edes suukkojen kanssa.
Ensimmäinen haukkaus sai hänet tosiaan voihkaisemaan.
"Ai luoja..."

Samuel perääntyi kiltisti, nauraen.
"Kuulostit aika samalta vain hieman aiemmin..."

"Mmh, ei mikään ihme. Saatoin juuri saada pienen orgasmin."
Muriel ei ollut valehdellut sanoessaan, että arvosti ruokaa. Se oli jopa baarijakkaralla hieman epämukavasti istumisen arvoista.
"Jumalaista."

Samuel teki itselleen toisen kupin kahvia ja alkoi tuhota niitä kylmäsavuloheen pyöritettyjä leipätikkuja.
"Hyvä että kelpaa."

Kaikki oli hyvin niin kauan kuin onnistui unohtamaan, että katastrofi kasvoi hitaasti hänen sisällään.
"Kelpaa? Vähättelet. Saisit ottaa minut tässä ja nyt, ihan vain tämän aamiaisen ansiosta, mutta minulla on nyt liian kiire syödä."

Samuel kohotti leikkisästi toista kulmaansa.
"Juuri kun valitit että runnoin sinut? En tiedä kestäisitkö uutta kierrosta, nainen."

Muriel tuhahti.
"Noinkohan pystyisit itsekään?" hän epäili ja antoi katseensa vaeltaa merkitsevästi, melkein haastavasti alas Samuelin kehoa.
Olkoon, kyllähän häneen sattui. Hyvää kipua.

Samuel naurahti pehmeästi.
"Pystyisin. Mutta sinä, neitiseni, olet runnottu. Omien sanojesi mukaan."

"Mm-hmm, tietenkin pystyisit", Muriel hymähti ja hyrisi tyytyväisesti maistaessaan smoothietaan.
"Minä olen. Tahdotko nähdä mustelmat?"

"Jäikö sinuun muka sellaisia?" Ei Samuel yleensä mustelmia jättänyt. Ohops. Noh, Muriel ei vaikuttanut siltä että murhaisi hänet.

"Mm. Ei haittaa."
Murielilla oli edessään ruokaa, ei ollut mitään syytä tappaa ketään.
"Ei ole ensimmäinen kerta."

Samuel nojautui tiskiä vasten.
"Olet varma?

Mies puhui liikaa. Muriel kurtisti kulmiaan.
"Mistä? Siitä, ettei haittaa? Johan minä sanoin."

"Jestas. Rauhoitu." Samuel tyytyi juomaan kahviaan ja katselemaan sitä kamalaa naista. Tuolla oli nätit, määrätietoiset silmät.

Muriel katsahti Samuelia silmäkulmastaan.
"Herttaista, että huolehdit."

Samuel siristi silmiään.
"Jos kuristaa naisen tajuttomaksi, on velvoitettu huolehtimaan. Ja, se kuuluu hyviin tapoihin." Hyvä mies huolehti kun oli tehnyt vastaavaa.

"Itsepähän pyysin sitä", Muriel huomautti ottaessaan kulauksen teestään.
Eikä katunut, vieläkään. Vaikka olisi ehkä pitänyt. Vaarallista leikkiä.
Nainen hymähti ja katsahti Samuelia toinen kulma koholla.
"Ai nyt sinulla on tapoja?"

"Muriel, minulla on tapoja." Samuel huomautti kuivasti naiselle.
"Edes joskus."

Muriel hyrisi naurusta. Kumma, miten ruoka - hyvä ruoka - paransi mielialaa. Vaikka sitten vain hetkeksi. Valheellisesti.
Mutta smoothiessa oli laventelia. Laventelia!
"Niin minullakin. Joskus."

Ja leivässä oli sahramia, jos nyt haluttiin alkaa hienostelemaan.
"Miksi minä en ole nähnyt?"

"Koska molemmat kerrat, kun olemme tavanneet, ovat pyörineet melko lailla sängyn ympärillä", Muriel huomautti.
"Sängyssä on eri säännöt."

"oh? Niinkö? " Samuel naurahti naisen sanoille.
"Ehkä pitää tavata sängyn ulkopuolella."

Muriel kohotti Samuelille toista kulmaansa.
"Sinähän melkein flirttailet, mies", hän huomautti tummia silmiään siristäen.
"Minussa vain on nyt kaksi yhden hinnalla, jos satuit unohtamaan."

Toinen kulma nytkähti kevyesti ylemmäs.
"Mistä niin päättelet että flirttailisin? Olet nähnyt kun flirttailen." Ja se ei ehkä ollut ihan tällaista.

"Vain melkein", Muriel huomautti hymähtäen ja loi melkein haikean katseen tyhjentyneeseen lautaseensa.
Ruoka oli ollut hyvää. Todella hyvää.
"Sinä oletkin hävytön."

”Minä, hävytön? En suinkaan. Minä vain toteutin herrasmiesmäisesti kaikki pyyntösi." Samuel uskalsi nyt kulkea naisen taakse, näykkäämään tuon korvaa.
"Jos et muista, itse pyysit kaikkea siitä."

Nyt Samuel sai olla siinä, Muriel oli syönyt.
Hän ojensi taas kättään taaksepäin kun miehen kasvot painuivat lähelle ja upotti sormensa tämän hiuksiin.
Hullua.
"Muistaakseni joku muukin taisi pyytää jotakin."

Samuel värähti kun käsi laskeutui hiuksiin. Kulmat kurtistuivat kevyesti.
"Minä en pyytänyt mitään. Se oli haaste ja sinä suoritit sen jo."

'Murielin sormet kietoutuivat hiuksiin tiukemmin.
"Mm-hmm. Uskoo ken tahtoo."
Kynnet hieraisivat miehen päänahkaa.

Samuel nyrpisti kevyesti nenäänsä kun kynnet tekivät tuttavuutta hiuspohjan kanssa.
"Sinun kannattaisi."

Sormet jatkoivat hierovaa liikettään hiusten joukossa.
"Ja jos en usko?"

Niin, mitähän sitten?
"Usko nyt vain." Samuel murahti, koettaen suoristautua siitä Murielin vierestä.

Ehei, siitähän ei niin vain lähdettäisi.
Murielin sormet pysyivät hiuksiin kietoutuneina.
"Sain sinut kuitenkin pyytämään. Samuel Locksleyn."

Mies värähti koko nimestään. Mikä helvetin voima siinä oli? Hrh.
"Niin. Älä totu siihen."

"En. Mutta aion nauttia voitostani vielä pitkään."
Sormet valuivat hitaasti hiuksilta miehen niskalle, kunnes Muriel vapautti tämän otteestaan.

Kokki suoristautui,katsellen Murielia edelleen kulmat kurtussa.
"... Miten meinasit?"

Muriel kääntyi ympäri tuolissaan, katsellen Samuelia tummien ripsiensä lomasta.
Niin.
Hän liukui hitaasti alas vieläkin hieman huterilta tuntuville jaloilleen.
"Minun olisi varmasti paras mennä. Kiitos aamiaisesta. Ja siitä muusta."


Samuel katsoi sitä parin huteran askeleen verran.
"Nightingale." Hän vetosi yllättävän pehmeästi.
"Miten olisi jos lähtisit vasta kun pysyt jaloillasi ja en joudu kyseenalaistamaan mielenterveyttäsi?"

Se sai Murielin jähmettymään aloilleen. Hänen oma, tuttu sukunimensä.
Ja silti kylmät väreet juoksivat selkää pitkin.
"Epäilen, että meillä on ongelma. On hyvin epätodennäköistä, että kumpikin noista ehdoista täytyy samanaikaisesti."

"Jos yritämme löytää sellaisen hetken että edes toinen täyttyy? Epäilen kävelykykysi palaavan ensin." Samuel huomautti virnettä äänessään.
"En haluaisi Tempestiä kimppuuni kun olet pyörtynyt keskelle Lontoota ja tullut tapetuksi."

Muriel hieraisi selkäänsä.
Tämä oli jo valunut absurdin farssin puolelle kauan sitten. Jossakin siinä välissä, kun Samuelin vaimo oli rynnännyt ulos kesken aamiaisen ja hän oli päätynyt täyttämään tyhjäksi jääneen tilan.
Epäuskoinen naurahdus karkasi naisen huulilta.
"Jestas, mies, onpas sinulla kuvitelmat. Mutta Emmietä sietääkin varoa."

"Varaudun pahimpaan." Samuel huomautti.
"Ja minä tiedän. Ystäväni kauniisti muistutti siitä että Tempest ei ole kovin leppoisa sille päälle sattuessaan. Ja pidän itsestäni, joten haluisin pitää henkeni. Joten, jos voisit vaikka istua sohvalla siihen asti että jalkasi kantavat tai jotain."

"Et sentään maailmaloppuun? Älä sano, että sinulla on täällä jossain varastollinen säilykkeitä tai jotakin, oma henkilökohtainen bunkkeri jossakin."
Hänen olisi pitänyt ehdottomasti lähteä. Ja siitä huolimatta Muriel keinahteli sohvan luo ( niin valkoisella sohvalla ei olisi ollut hänen luonaan mitään mahdollisuutta ) ja istahti alas.
"Viisas ystävä."

"... Näetkö tosissasi minut varastoimassa säilykkeitä?" Samuel miltein loukkaantui siitä. Jumalauta. Ihmiskunnan suurinta syöpää. Hän istu itse nojatuoliin, katsellen Murielia teräksenharmaat siristyneinä. Miksi? Helvetti.
Aida saisi korvilleen. Naisen syy että hän edes ajatteli tällaista. Kuka sanoi että ystäville avautuminen kannatti?
"Eikö? Joten, vaikka ylpeytesi miten kärsisi, olet tuomittu tänne vielä hetkeksi."

Muriel nauroi käheästi.
"Meillä kaikilla on syntiset paheemme", hän huomautti, samalla kun valtasi sohvan itselleen murielmaisella röyhkeydellä. Hän ei istunut sirosti sohvan laidalle, vaan valui makuulle, ojentaen nautinnollisesti säärensä suoriksi.
Hetken hän katseli Samuelia, tummat silmät siristyen. Istumassa siinä nojatuolissa. Kun hän makasi sohvalla kuin terapiassa.
"Noh, tohtori, mikä minua vaivaa?"

Samuel mäiski itseään henkisesti. Hän oli juuri eronnut. Hänen piti surra menetettyä avioliittoaan ja rakasta vaimoaan.
Turha toivo, ei hän ollut katunut kunnolla sitä hotelliyötäkään.
"Voi helvetti sinun kanssasi. Olisin miljonääri jos osaisin kertoa mikä sinua vaivaa, nainen."

Muriel nauroi vähän lisää.
"Joten sinun on täytynyt ansaita miljoonasi muulla tavoin. Buuhuu."
Hän kiemursi sohvalla parempaan asentoon, lihakset olivat hellinä.
"Voisit kokeilla vaikka hylätyksi tulemista lapsuudessa. Menetyksen pelkoa, joka ajaa minua epätoivoisesti eteenpäin. Kuoleman kohtaamista silmästä silmään. Eivätkö sellaiset asiat ole aina selitys kaikkeen?"

Samuel oli sanomassa että mistä Muriel tiesi hänellä olevan miljoonia, mutta vaikeni. Hän ei kaivannut kaikepuhuvaa vilkaisua asuntonsa puoleen.
Hetkinen.
Muriel yritti oikeasti avautua hänelle? Vai oliko tuo vain sarkastinen? Vittu kun naisesta ei ottanut selvää.
"Kuoleman kohtaamista?"

"Mm-hmm."
Muriel köyristi selkäänsä venytellen ja löysi itselleen viimeinkin mukavan asennon. Ainakin hetkeksi, ennen kuin jokin paikka taas vihlaisisi. Hän oli selvästikin ruosteessa.
"Me olemme vanhoja tuttuja, kuolema ja minä. On lohdullista tietää, että tässä maailmassa on joku, joka ei koskaan hylkää. Ensin se vaani Emmietä, ja oli sitten viedä minut."

Samuel ei oikein tiennyt miten olisi ollut. Muriel ei varsinaisesti vaikuttanut kaipaavan ketään silittämään päätään siinä divaanisohvalla, mutta olisiko hän hirveä paskiainen jos ei tekisi niin? Lopulta mies nousi ylös ja siirtyi istumaan naisen pään viereen, silitellen tuon hiuksia.
Joku olisi nauranut hänelle.
"Puhut aika psykoottisia, tiedäthän?"

Muriel katsahti Samuelia hämillään.
"Tulitko silittelemään minun hiuksiani?" hän naurahti epäuskoisesti ennen kuin kohotti päätään.
"Tule nyt kunnolla siihen sitten, tarvitsinkin tyynyä."
Hymy nyki hänen suupieliään ylöspäin.
"Tiedän. Se on osa vastustamatonta charmiani."

Samuel pyöräytti silmiään. Ihan vain että imago pysyisi yllä. Hän siirtyi kyllä naisen tyynyksi.
"Puhut kuolemasta. Olisin kai kusipää jos en jotenkin koettaisi tehdä oloasi mukavammaksi." Julkkiskokki hymähti pehmeästi.
"Niinpä niin. Psykopaattisuutta. Sitähän se olikin."

"Samuel, sinä olet kusipää", Muriel huomautti melkein hellästi ja kurkotti koskettamaan Samuelin nenänpäätä sormellaan, hurmaavasti hymyillen.
"Ei psykopaatti. Lievä sosiopaatti, jolla on sinun puhelinnumerosi."
Hän siirsi kätensä silittämään miehen poskea.

Mies nyrpisti nenäänsä Murielin koskettaessa sitä. Mokoma nainen.
"Lievä? Mistä sinä sen lievän repäisit?" Mies nauroi ja otti hellästi Murielin ranteesta kiinni.
"Sinä, Nightingale, silittelet minun poskeani. Tiedostathan sen? Se melkein haiskahtaa siltä että kaipaat läheisyyttä."

"Siinä se lukee minun papereissani, heti 'ei saa jättää ilman valvontaa' -leiman vieressä", Muriel hyrisi.
Sukunimi sai hänet taas värähtämään. Hitto.
"Hourit, mies. Taidat peilata minuun omia halujasi. Kunhan ohimennen pyyhkäisin."

"Oh? En ole nähnyt tällaista paperia." Samuel huomautti ja laski irti naisen ranteesta.
"Mmmmhm, niinhän minä teen. Mahdoton nainen."

"Olisit kysynyt silloin ensimmäisenä iltana, olisin esitellyt koko nivaskan", Muriel huomautti. Vapautunut käsi jatkoi posken silittelyä vielä hetken ennen kuin laskeutui alas.
"Ja ylpeä siitä."

"Mmm, olisi ehkä kannattanut." Ihan kuin Samuel olisi perääntynyt.
"Olen huomannut. Oletko ajatellut että voisit nyt kävellä jos et olisi niin ylpeä?"

Muriel tuhautti nenäänsä.
"Kyllä sitä nyt ollaan niin polleaa poikaa", hän hymähti.
"Kun sai naiselta jalat alta. Kannattaa varoa, pääni on taas aika lähellä tässä sinun sylissäsi."

"Et tekisi niin." Samuel totesi kovin nuivasti.
"Oletko ajatellut että se voisi olla juuri sitä mitä haluan ja kiusaisin sinut tekemään juuri kuten haluan - taas?"

Muriel hymyili herttaisesti ja ojensi kätensä hipaisemaan Samuelin leukaa.
"Siinä ei vain lopulta enää tietäisi, kuka todella on niskan päällä."

"Koska sehän onkin tärkeintä." Mies hymähti kevyesti. Oliko se? Ei sitä voisi ainakaan myöntää jos ei olisi.

Muriel kohotti toista kulmaansa.
"Väitätkö, ettei muka olisi? Samuel, et kai ala pehmetä?"

"Minä en pehmene koskaan." Vahvistaakseen sanoja hän puristi kevyesti Murielin hiuksia, joita oli edelleen silitellyt. Ei hän alkaisi pehmoilla. Ei tänään, ei koskaan.

Muriel ynähti hiljaa, kun silitys muuttui tukistukseksi.
"Tytöt onkin helpompi tehdä onnellisiksi kovilla asioilla."

Se naurahdus oli hieman luovuttanut, miehen pudistellessa päätään. Ei hyvä luoja.
"Ja millähän sinut tekisi onnelliseksi, senkin hävytön tyttö?"

Murielin silmät kapenivat. Hän ponnistautui ylös ja siirtyi Samuelin hajareisin Samuelin syliin.
Painaen kätensä miehen suulle.
"Samuel Locksley, uskalla vielä kerrankin tytötellä minua. Olen aikuinen nainen."

Onneksi se virne piiloutui Murielin käden taakse, vaikka harmaat silmät antoivatkin miehen ilmi siitä ettei hän ottanut naista vakavissaan.
"Tai muuten?" Hän mutisi kättä vasten.

Virnistys, joka niin ilmiselvänä erottui katseesta ja tuntui kämmentä vasten, sai Murielin silmät välkähtämään kiukkuisesti.
"Kusipää", hän sihahti ja painoi kättään tiukemmin miehen suulle, samalla kun painautui paremmin tämän syliin.

Se omalaatuinen nauru tukahtui myös Murielin kättä vasten. Samuel hipaisi sormillaan naisen reittä ja kohotti toista kulmaansa. Hän näytti ihan liian tyytyväiseltä itseensä ja oloonsa.

Muriel sähisi Samuelin omahyväiselle ilmeelle.
"Omahyväinen mulkku."
Joka teki mustikkapirtelöä laventelilla.
Nainen tempaisi itsensä kiukkuisesti jaloilleen, pois miehen sylistä.

"Hei! Olet oppinut minusta jotakin!" Samuel nauroi, katsellen kun Muriel nousi hänen sylistään.
"Pelkkää puhetta. Uhkailet, mutta et toteuta sanaakaan, tyttöseni."

Oli hyvin lähellä, ettei Samuelin jo kerran iskua ottanut poski saanut päivän toista läimäystä.
Sen sijaan Muriel päätyi lopulta survaisemaan kantapäänsä voimakkaasti miehen kenties herkimpään paikkaan. Sentään ilman korkokenkiä.

Olisi antanut avokämmenen poskeen. Mies taipui ähkäisten kaksinkerroin, painaen kyynerpäätään osumaa ottaneeseen kohtaan.
"Perkele! Sinä..." Sitten alkoi naurattaa, vaikka tuska vihloikin miestä edelleen.
"Jumalauta kanssasi, Nightingale. Melkoinen nainen."

Muriel puhahti kiukkuisesti. Oli melkein tyydyttävää nähdä Samuelin kärvistelevän.
Niin kuin se muka olisi ollut kokonaan miehen syytä, että hän oli muuttunut loishautomoksi.
"Ihan vain tiedoksesi, Samuel Locksley, että minä kastroin työkseni uroksia", hän sihahti silmät kaventuen ja kääntyi kannoillaan, lähtien marssimaan kohti vierashuonetta, jonne hänen vaatteensa olivat jääneet.

Samuelin käheä, tuskainen nauru seurasi Murielia varmasti vierashuoneeseen. Ei hyvä helvetti. Hän oli idiootti ja hullu. Muriel polkaisi kantapäänsä paikkaan jotka piti kohdella hellästi ja hän vain halusi selvittää naisesta lisää? Joku raja hänenkin hulluudelleen. Kun hän lopulta saattoi nousta, mies seurasi naista vierashuoneen ovelle, nojaten tuskastunut ilme kasvoillaan ovenkarmeihin.
"Kaipaisit jotain jos kastroisit minut."

Muriel oli saanut sillä välin vaatteet takaisin päälleen ja hiuksensa takaisin ojennukseen.
"Enpä usko, minullahan on kaunis muisto vatsassani kasvamassa", hän huomautti viileästi ja käänsi katseensa mieheen.
"En aio suukottaa kipua pois, vaikka kuinka siinä seisoskelisit."

Mies irvisti kevyesti muistutuksesta. Hän otti pari askelta lähemmäs huultaan purren (ai saatana!), nostaen kätensä naisen leualle.
"En minä sitä ajatellutkaan. Mitä helvettiä sinä haluat? En ole ikinä tavannut ketään, joka antaisi yhtä sekavia signaaleja itsestään. Pitääkö sinut ottaa syliin ja lohduttaa vai mitä helvettiä?"

"Jos minun signaalini ovat epäselviä, niin se johtuu vain siitä, ettet sinä osaa lukea niitä", Muriel murisi ja tuijotti Samuelia silmät leimuten.
"Ellet ajatellut kutsua eksynyttä uimajoukkuelaista kohdustani takaisin kivestesi hellään huomaan, niin enpä usko, että on enää paljoa tehtävissä."

Samuel veti syvään henkeä. Mitä helvettiä hän tekisi tämän naisen kanssa?
"Jos se toimisi niin, voi kuule, olisin jo tehnyt sen." Mies murahti, kiristäen hieman otettaan naisen leuasta.
"En osaa lukea? Kuule, jos minä annan sinulle luettavaa?" Oli ehkä virhe yrittää suudella siinä mielentilassa olevaa naista. Pahin mitä voisi tapahtua, olisi toinen potku haaroihin.
Ainakaan ei kävisi lisää vahinkoja kun hedelmällisyys menisi.

"Voisit yrittää kovempaa!"
Muriel oli valmis nykäisemään itsensä vapaaksi, mutta yhtäkkiä Samuelin kasvot olivat hyvin lähellä.
Nainen hämmentyi niin, että oli jo vastannut suudelmaan, ennen kuin edes tajusi, mitä teki.
Vasta sitten hän käänsi päätään poispäin.
"Helvettiakös siinä nuole..."

Ne teräksenharmaat surusilmät siristyivät kevyesti.
"Sinua on kovin hankala saada hiljaiseksi ja kuuntelemaan, jos ei yllätä sinua ensin. Ja katso tänne!" Mies sihahti, hakien naisen kasvoja itseään kohti.
"Jos sinä nyt oikeasti aiot tehdä sen, niin helvetti. Olisi kiva jos joskus kuulisin jotain ja... Lupaan maksaa jotain." Ei hän tiennyt mitä isän pitäisi maksaa tai mitä häneltä odotettiin. Piti sitä olla joku jolle jättää miljoonien ravintolabisnes vuosikymmenien päästä.

"Uskallakin määräillä, saatanan-"
Mutta silti Muriel hiljeni, silmät palaen ja kulmat kurtistuneina.
Ja oli hiljaa hyvän aikaa miehen lopetettua, tutkien tuon surusilmiä.
"Sinun on paras muistaa joka helvetin syntymäpäivä ja joulu", nainen sihahti lopulta, ääni hieman käheämpänä.
"Ja varmistaa, että Pikkuloinen pääsee juuri niihin kouluihin, kuin haluaa."
Hän oli liian ylpeä ottamaan vastaan elatusapua, mutta piti olla realistinen.
"Ja jos se haluaa joskus ponin, niin sitten vittu ostat sellaisen."
Kaikki tämä olisi pitänyt kenties kirjata virallisesti jonnekin. Pitäisi. Kunhan hän olisi ehtinyt ajatella.

Samuel päästi irti Murielin leuasta, kun lupaus oli ilmeisesti kolahtanut naisen tajuntaan. Hän kohotti kevyesti kulmaansa ponin kohdalla, mutta ei sanonut mitään.
"Minä pidän huolta kouluista, juhlapyhistä ja ponista." Mies yskäisi hiljaa.
"Kuka sinusta huolehtii? Äläkä vastaa sinä itse."

"Mitä? Jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus poniin. Minun isäni työskenteli kengittäjänä."
Muriel laittoi käsivarret puuskaan melkein suojelevasti ja työnsi leukaa uhmakkaasti eteenpäin.
"Unohdat yhdenkin syntymäpäivän, niin muistele hetki äskeistä kipua. Lupaan, että tulet siinä tapauksessa tuntemaan jotain kymmenen kertaa pahempaa."
Hän tuijotti miestä kiukkuisesti.
"Osaan pitää huolen itsestäni, kiitos vain."

Samuel puraisi huultaan.
"On oikeus. Minä lupaan muistaa jokaisen syntymäpäivän, joulun ja nimipäivän jos sellainen on." Hän saattoi luvata, kun ei ollut huonomuistinen mies.
"Muriel. Kiltti. Älä pakota minua herkistelemään, pitäisit minusta vähemmän."

Muriel kietoi käsiä tiukemmin ympärilleen.
Hänen kasvoillaan häivähti melkein hämmennystä, mutta nainen pakotti sen pois kiukun tieltä.
"Sinähän melkein pyydät", hän huomautti.
"Kyllä minä pystyn pitämään lapseni ruuassa ja lämpimästi puettuna."

Ja taas Samuel saattoi katsoa omaa takaraivoaan, kun harmaat silmät pyörähtivät kuopissaan. Se oli yksi miehen yleisimpiä eleitä.
"Minä sitä epäile." Mies murahti.
"Minä vain..." Voi vittu nyt. Samuel haroi tummia hiuksiaan nyrtyneenä.
"Olet kamala, hirveä ja julma nainen, mutta mielenkiintoinen siitä huolimatta että polkaisit juuri kantapääsi sukukalleuksilleni. Joten, olen täällä jos tarvitset jotain. Mitä tahansa."

"Itseriittoisille sukukalleuksillesi. Ja kiitos, en olekaan koskaan tainnut kuulla kaikkia noita adjektiiveja samassa lauseessa."
Murielin ilme oli pehmennyt, vaikka hän selvästi yrittikin pitää kuortaan yllä.
Samuelhan oli melkein... hempeä. Omalla mittapuullaan. Eli aika kaukana siitä.
Muriel nielaisi.
"... taksirahaa."

Samuelilla oli hetkensä, eikä tämä ollut edes hellimpiä niistä. Mies pärskähti, pudistellen päätään. Itsepä oli sanonut.
"Vaikka sitten sitä." Hän kääntyi kannoillaan, hakeakseen siististä ja naurettavan hintavasta nahasta valmistetusta lompakostaan rahaa.
"Ja jos olen tekninen, minä olen itseriittoinen, eivät herkät alueeni." Viisastelija.

"Lompakko jäi kiireessä kotiin", Muriel selitti, suostumatta näyttämään, kuinka paljon asia häntä nolotti.
Kuin huora, joka ottaa vastaan maksun.
Oli hänellä sentään puhelin ja lentoliput, ei tarvinnut nöyryyttää itseään aivan loputtomiin.
"Oletko kysynyt niiltä?"

"Voi sinua." Miehen ääni oli oikeasti lämmin ja lempeä.
"En. Eivät ne vastaa."

"Omaa tyhmyyttä", Muriel tuhahti.
Pieni hymy häivähti suupielessä.
"Tarkoittaako tuo, että olet yrittänyt?"

Samuel laski rahat pöydälle ja ojensi kättään Murielia kohti. Jomotus haaroissa ei muistutti ettei kannattaisi vain vetää tuota lähelle.
"En. En yleisesti ottaen puhu asioille jotka eivät vastaa. Olet poikkeus."

Muriel pyöräytti silmiään.
"No voi kiitos. Tuohan melkein asettaa minut sukukalleuksiesi edelle."
Hän vilkaisi kättä ja astui lähemmäs.
"No, tahdotko, että lähetän sinulle sitten niitä kammottavia harmaita ultrakuvia Pikkuloisesta? Voit aina suurennuttaa sen ja ripustaa sen Yvetten tuhoaman taulun tilalle."

"Voisin kertoa sinulle salaisuuden, mutta ylpistyisit, Nightingale." Samuel hymähti pehmeästi ja veti Murielin kainaloonsa.
"Jos se on jotain mitä sinun on pakko saada tehdä. En kyllä ripusta sitä mihinkään. Ja Pikkuloinen? Sinulla on loistava huumorintaju."

Muriel kurtisti kulmiaan.
"Samuel, tuo on rumaa. Ensin vihjata, ja sitten jättää kertomatta", hän huomautti, antaen miehen painaa itsensä kylkeensä kiinni.
"Hyi helvetti, ne kuvat ovat kammottavia. Ja kiitos, yllätän joskus itsenikin.”

Samuel nojautui Murielin korvan viereen.
"Asetan sinut niiden edelle." Ihan kuin hän olisi kuiskannut Murielin korvaan hellän tai suloisenkin salaisuuden. Mutta ei.
"Niin ovat. Minulle riittää jos vaikka sanot että olette molemmat kunnossa. Ilman sellaista kuvaa. Itsestäsi saat laittaa."

Tunnustus sai Murielin naurahtamaan epäuskoisesti.
"Minun kai pitäisi olla imarreltu..?"
Hän pudisti hieman päätään. Omituinen, kamala mies.
Joka tuntui melkein välittävän siitä, että kaikki olisi hyvin.
"No täytyy sitten ottaa kuvia varastoon. Ellet tahdo kuvia siinä vaiheessa, kun alan muistuttaa merilehmää. Luoja, älä nyt vain sano, että sinulla on joku juttu sellaiseen?"

"Saat valita oletko vai et." Samuel huokaisi pitkään.
"Mihin katosi sosiopaatti jolla on puhelinnumeroni? Ja ei, ei ole. Lähinnä naamaasi minä tarkoitan. Vaikka sinä olet kamala, naamasi on oikein katseltava."

"Unissasi", Muriel tuhahti, pujotti kengät jalkaansa ja nappasi nipusta sen verran rahaa, että pääsisi lentokentälle. Ei kuumia miesleluja tälle matkalle.
Nopea tarkistus, että kaikki oli mukana.
Vasta sitten hän katsahti Samuelia olkansa yli.
"Nähdään."
Ja kiiruhti ulos ovesta. Sentimentaalista. Raskaushormonit.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Show must go on   La Tammi 27, 2018 4:04 pm

Perjantai 19. tammikuuta 2018 - Aamupäivä, Hexham

Ei ruusua. Laadukas kylmäkassi, jonne Samuel oli työntänyt kaiken tarvitsemansa aamulla huippuravintolansa kylmiöstä. Jänistä, punaviiniä kastikkeeseen (Murielilla tuskin olisi sopivaa) ja eräs kokkiparka oli aamusta saanut tehtäväkseen tehdä täydellisen suklaabrownien jälkiruoaksi. Samuel ei jaksanut alkaa leipomaan vieraassa talossa.
Kai tämä oli oikea osoite.
Samuel vilkaisi ympärilleen ja koputti oveen.
Koiria. Äänestä päätellen monta.
Hyvä luoja.

"Oi! Pois ovelta!" kuului terävä komento.
Kului hetki ja Muriel tempaisi oven auki, kulmat jo valmiiksi kurttuun painuneina ikään kuin hän olisi odottanut mormonien yllätyshyökkäystä.
Edes uskontoaan tuputtavat saarnaajat eivät olisi saaneet silmiä iskemään samanlaista kipinää, kuin täysin väärään ympäristöön joutunut huippukokki.
"Ja mitähän helvettiä sinä täällä teet?" nainen ärähti, samalla kun työnsi innokasta Supernovaa jalallaan kauemmas.
Pikkumusta oli vaihtunut kotoisaan villapaitaan ja hiuksetkin oli kietaistu huolimattomalle poninhännälle niskaan.

Se komento aiheutti Samuelissa ihan vääränlaisia värinöitä. Pyhä luoja, Aidan nauru kuului hänen päässään. Omalaatuinen, miellyttävä ja haastava nainen. Olisiko tuo voinut pysyä poissa hänen elämästään?
"Hei vain sinullekin. Tulin käymään." Mies nosti kylmäkassia.
"En ilman lahjuksia, jotta pidät hetken suusi kiinni ja kuuntelet mitä sinulle sanotaan."

Mikä tahansa muu olisi todennäköisesti päätynyt paiskatuksi suoraan miehen naamalle - olihan tämä ilmoittanut, ettei halunnut olla osana Pikkuloisen elämää rahalahjuksia lukuun ottamatta.
Mutta vilkaisu kylmälaukkuun sai Murielin väistämään ovelta.
"No tule nyt sitten sisään", hän kehotti, samalla kun nykäisi vielä käytöstapoja harjoittelevaa whippetiä kauemmas tehdäkseen tilaa kapeassa eteisessä.

Luojalle kiitos.
Samuel astui sisään, vilkaisten ympärilleen.
"Sinullahan on... Koiria." Mies huomautti mahdollisimman neutraalisti. Hän ei inhonnut eläimiä, mutta imago olisi mennyt jos olisi kumartunut lässyttelemään.
"Saat lounaaksi jänistä kastanjarisotolla."

Neljä silmäparia tuijotti sisään astunutta miestä innokkaasti, viides, Normalle kuuluva, asiaan kuuluvalla, ylhäisellä epäluulolla.
Ei ollut Helia tälläkään kertaa, saluki tuntui toteavan, huokaisi ja tassutteli takaisin olohuoneeseen jatkamaan päiväuniaan.
Muriel vilkaisi koiria olkansa yli.
"Minun laumani", hän vastasi ja hätisti loputkin koirista olohuoneeseen. Ainoastaan Supernova jäi pyörimään Samuelin jalkoihin.
"Keittiö on täälläpäin."
Hiljattain uudelleen pinnoitettu sellainen.

Samuel vilkaisi ympärilleen. Kun otti huomioon miten nainen oli sopinut hänen asuntoonsa, tämä ei tuntunut oikein sopivan mielikuvaan paikasta jossa Muriel asui.
"Huomaan." Keittiössä Samuel vilkaisi ympärilleen.
"Remontoitu hiljattain?" Niin. Keittiöistä Samuel ymmärsi kaiken.

"Aivan vasta", Muriel myönsi, nojaten selkäänsä uutuudenkiiltävää keittiötasoa vasten.
Hän oli ollut onneton, ja kun lattiapinnat oli kerran pitänyt uusia, miksei samantien laittaa kaikkea uusiksi?
Oli tullut hankittua jopa se upouusi uuni, josta hän oli haaveillut jo pitkään.
"Tapahtui pieni onnettomuus, joten oli aika uudistaa keittiö."

"Haluanko edes kysyä?" Samuel kysyi jo pehmeämmin, alkaen purkaa kylmälaukun sisältöä työtasolle. Jänistä, risottoriisiä, brandya, kastanjoita, yrttejä minigrip-pusseissa ja ties mitä muuta mies olikaan keksinyt ottaa mukaan ja tarvita.
"Siitä aiemmasta. Olen pahoillani. En reagoinut yllätettynä ihan parhaalla mahdollisella tavalla."

"Ystäväni puukotti itseään."
Muriel siirtyi lähemmäs melkein uteliaana, katsellen, mitä Samuel purki kylmälaukusta.
"... Et sitten luottanut keittiöni sisältöön?" hän hymähti, kietoen käsivarret ympärilleen. Tummien silmien katse häivähti miehessä, toinen kulmakarva kohosi epäuskoisesti.
"Mitähän mahdat tarkoittaa?"

Samuel ojensi valkoisen pahvirasian, jolle oli pakattu ne kaksi täydellistä, muhkeaa browniepalaa.
"Laittaisitko nuo jääkaappiin? Kiitos." Mies pyörähti akselinsa ympäri ja vilkaisi kelloa. Ehkä voisi laittaa sen tulemaan niin he saisivat lounasta joskus yhden aikoihin.
"Onko sinulla kattilaa mihin nuo kaksi koipea mahtuvat?" Ne tyhjiöpakatut jänikset. Samuelin itsensä tyhjiöittämät, aamulla.

Muriel ei malttanut olla kurkistamatta rasiaan, ennen kuin sujautti sen uuteen (!) jääkaappiinsa. Sellaiseen, joka lauloi, jos ovi jäi liian pitkäksi aika auki.
Hän oli vanha nainen.
"Kattilat ovat siinä laitimmaisessa kaapissa", hän ohjeisti sulkiessaan jääkaapin oven, jääden katselemaan miestä kulmat kurtussa.
"Oletko varma, ettet ole kolauttanut päätäsi, tai jotakin?"

Samuel otti kaapista sopivan kattilan, kääri kauluspaitansa hihoja (ei Ralph Laurenin, joku halpismerkki) ja veti laukusta muovipussin, jossa oli hänen essunsa. Siihen oli kirjailtu Acapellan nimi ja Samuelin koko nimi sekä titteli ravintolassa.
Chef de cuisine, Samuel H. Locksley. Se saattoi olla brassailua, mutta hän oli unohtanut ottaa essun kotoaan eikä Samuel halunnut liata vaatteitaan. Hänellä oli repussa vain yksi vaihtopaita, joten näillä pitäisi pärjätä tämä päivä, jotta saisi huomiselle puhtaat vaatteet päälle.
"Aida kysyi kutakuinkin samaa eilen." Samuel naurahti, päästäen kattilaan viileää vettä. Lihat sinne, edelleen muoveissaan ja levylle. Levy päälle.
"Mutta olen aika varma. Vaikka te naiset olette läpsineet naamaani viimeisen viikon aikana kilpaa."

Muriel ennemmin kuolisi kuin myöntäisi sitä juuri nyt ääneen, mutta ruokaa laittava mies oli aika pirun seksikäs näky.
Tai sitten hän oli vain yksinäinen ja epätoivoinen nainen. Todennäköisesti jälkimmäinen vaihtoehto.
"Kukahan Aida mahtaa olla? Uusimmaisesi?"
Hän risti käsivartensa takaisin rinnalleen ja nojautui taaksepäin, niin että saattoi katsella Samuelin kasvoja.
"Olen melko varma, että kuulin sinun pahoittelevan hetki sitten."

"Ei, Aida on ystävä ja vanha kokemus sillä saralla. Nykyään vain yksi parhaita ystäviäni." Siitähän Yvette ei ollut oikein pitänyt. Siitäkään. Samuel kääntyi Murielin puoleen, katsoen naita teräksenharmailla surusilmillään.
"Niin. Minä reagoin pikku uutiseesi huonosti. Anteeksi siitä. Et kaivannut sellaista ja sanoiin asioita joita ei olisi pitänyt sanoa."

Olikohan kyse samasta Aidasta, joka oli myös Tempestin ystäviä? Todennäköisesti, kun samoissa piireissä liikuttiin. Eikä nimikään ollut niin hirvittävän yleinen.
Muriel kohautti harteitaan ja käänsi katseensa pois surusilmistä.
"Huonosti on melkoista vähättelyä", hän tuhahti.
"Ei sillä, että minäkään olisin erityisesti hypähdellyt riemusta."

Juurikin sama Aida.
Se Samuelia aivan liian paljon nuorempi.
"Ja olen pahoillani siitä." Samuel totesi vielä kerran.
"Olin tosissani kun sanoin että olisi kiva tietää mitä kuuluu. Miten voit, miten te voitte. Ja ehkä voisin tulla joskus käymään. Tuoda vaikka ne lahjat itse."

"Tuo alkaa mennä jo karmivaksi", Muriel huomautti, kun Samuel jatkoi pahoitteluaan, ja kietoi käsivarsia tiukemmin ympärilleen kääntäen katseensa takaisin mieheen.
"Tuohan alkaa kuulostaa siltä, kuin ihan tosissasi haluaisit olla osa Pikkuloisen elämää", hän jatkoi, toinen kulmakarva melkein haastavasti koholla.

Samuel hieraisi kasvojaan, pesten sen jälkeen kätensä.
Koskit naamaasi, pede kädet ennen kuin kosket ruokaa. Tampio. Kokatessa ei hinkata kasvoja, harota hiuksia tai muutakaan.
"Sinä alat muistuttaa minua miksi nautin siitä muutamasta sekunnista kun olit tajuton." Samuel napautti Murielia. Mokoma kamala nainen.
"Ehkä. Ehkä olen tavallaan, kierosti, mieltynyt ajatukseen että olisi olemassa joku jolle voin jättää kaiken minkä eteen olen tehnyt ikäni töitä."

Muriel tuhautti nenäänsä.
"Itsehän sinä tänne tungit", hän muistutti.
Mutta ruokalahjusten kanssa, joten se antoi paljon anteeksi.
Epäuskoinen naurahdus karkasi naisen huulilta, ja hän pudisti päätään.
"Kuka sinä olet, ja mitä olet tehnyt Samuel Locksleylle? Vai joko ne isähormonit ovat puskemassa pintaan? Pian alat kasvattaa vatsaa ja ajella tilavolkkarilla."

Samuel siristi silmiään. Muriel oli niin paljon siedettävämpi kun tuon saattoi suudella hiljaiseksi. Nyt hän ei uskaltanut. Hän muisti sen seuraavankin päivän tuskan, saatuaan kantapään paikkaan jota piti kohdella vain ja ainoastaan hellästi tai korkeintaan valikoivan julmasti.
"Hyi helvetti, jos niin käy, tapa minut."

Se sai Murielin oikeasti nauramaan.
"Ilomielin. Saatan tehdä niin tosin jo aikaisemmin, jos aiot harrastuu useamminkin yllätysvierailuja. Olen pian kammottava hormonihirviö, muistathan?"
Hän siirsi katseensa ovelle, missä Supernova yritti hiippailla keittiöön. Tuima katse sai kuitenkin villapaitaan puetun whippetin perääntymään takaisin lauman luo.
"Mikä sai sinut muuttamaan mielesi? Hetkellinen mielenhäiriö?"

"Aion tulla jatkossakin ruoan kanssa, tiedostathan sinä sen?" Samuel huomautti. Murielin nauru sai hänet hymyilemään.
"Juttelin Aidan kanssa. Hän saattoi saada minut näkemään asian muita puolia. Ja kuten sanoin, se ei ole enää sietämätön ajatus että voisin jättää imperiumini joskus lapselleni. Saatika että sen perisi minut myrkyttänyt, itseäni kaksikymmentä vuotta nuorempi leskeni tai jotain vastaavaa."

"Se saattaa olla lievittävä asianhaara."
Samuel oli hyvä parissa asiassa, ja ruuanlaitto oli niistä toinen. Ehkä jopa hänen hormonihirviöaivonsa tiedostaisivat sen sitten, kun Pikkuloinen olisi laittanut kaiken sekaisin.
"Melkoinen nainen, kun saa jotakin taottua sinun paksuun kalloosi."
Pieni irvistys kävi Murielin kasvoilla.
"Hyi helvetti, mikä mielikuva. Vanha mies."

Samuel hymähti vaisusti. Niinhän Aida oli. Tosin niin oli Murielkin, vielä helvetillisempi nainen ja siksi hän koki ihan naurettavaa vetoa tuota kohtaan.
Jesus.
"Sellainen minä olen, Muriel. Vanha mies."

"Tunnustat itsekin. Vaikka onhan sinusta silti vielä jotain iloa."
Hän pyyhkäisi kasvoille valahtaneita hiuksia pois kasvoiltaan.
"Kun puhut imperiumistasi - melko mahtipontista - viittaatko siihen, että tunnustaisit Pikkuloisen isyyden?"

"Ai niinkö? Olen otettu. Tuohan on sinulta jo kehu." Samuel vilkaisi kattilaa ja käänsi levyn pienelle. Noin. Mies riisui essun, toistaiseksi.
"Noiden kiehumisessa menee hetki." Mies selitti ja nojautui työtasoon.
"Milten kolmekymmentä ravintolaa Englannissa, suunnittelen laajentamista naapurisaarelle ensi vuonna ja mahdollisesti lähivuosina muualle Eurooppaan. En tosiaan liioittele." Kyseessä oli paljon omaisuutta.
"Ehkä."

"Sietääkin olla."
Toinen kulmakarva kohosi taas epäilevästi ylemmäs.
"Ehkä? Ottaen huomioon, että vaivauduit tänne saakka, olisin odottanut sinulta jotain varmempaa."
Hän antoi katseensa vaeltaa miehen päästä varpaisiin.
"Miten pitkä hetki?"

"Jos sinä et käske minua painumaan helvettiin - olen kyllä hyvää vauhtia matkalla sinne - niin voin tunnustaa." Samuel myönsi hetken tuumaustauon jälkeen. Uusi vilkaisu kelloon.
"Hieman yli tunti. Ne hautuvat, eivät kiehu."

"Pallo on siis minulla."
Pikkuloista odottaisi hämmästyttävä tulevaisuus, ja vain siksi, että se oli ollut ovela pieni paskiainen ja livahtanut kaikkien suojausten ohi.
Ihailtavaa sitkeyttä.
Hieman yli tunti.
"Olisi sääli tuhlata hyvä tunti."

"Mm. Saat ihan itse päättää. Mutta maksan silti koulut ja ponin, vaikka et haluaisi siitä virallista." Sen Samuel saattoi luvata. Mies kohotti kulmiaan kevyesti.
"... Oikeasti?"

"Olen suorastaan otettu ajattelevaisuudestasi."
Pitäisi ottaa huomioon, mikä olisi Pikkuloiselle parasta.
Muriel vastasi kohottamalla omia kulmiaan.
"No mitä?"

"Saat päättää vain koska sinäkin joudut kestämään minua sen jälkeen." Samuel totesi laiska virne kasvoillaan.
"Yritätkö kertoa että haluat harrastaa sitä yhtä asiaa missä olen hyvä?"

Muriel puhahti.
"Omiasi kuvittelet, mies", hän huomautti ja tutki Samuelia kulmat kurtistuneina.
"Toinen niistä. Ja ruokaa laittavat miehet ovat seksikkäitä."
Hän siristi silmiään.
"Onko kotona jo uusi vaimoehdokas odottamassa? Tai vanha?"

Ai hän kuvitteli? Selvä. Samuel otti pari askelta lähemmäs, katson Murielia kuin hullua.
"Ei tosiaan ole."

Muriel kohotti toista kulmaansa.
"No, mitä sitten odotat?"
Samuel oli tuonut ruokaa, mutta oli naisella muitakin tarpeita.

Se ei ollut ihan niin helppoa kun sisällä oli nakuttava tunne siitä että Murielin olisi ollut hyvä tietää hänen tunteistaan kamalaa naista kohtaan. Hän työnsi sen sivuun, tyytyi naurahtamaan ja koetti kaapata tuon hajareisin syliinsä.
"Missähän kamalan naisen makuuhuone on?"mies mutisi tuon korvaan.

Piti nauttia niin kauan kuin saattoi.
Muriel ei huitaissut Samuelia naamaan eikä edes vetäytynyt kauemmas, vaan kietoi käsivarsiaan varsin myötämielisesti miehen niskaan.
"Yläkertaan", hän vastasi, hamuten jo miehen kaulaa kenties ihan vain kiusallaan.
"Ja keittiön ovi kiinni, muuten kamalan naisen koirat tekevät selvää ruuasta."

Samuel olisi kyllä jättänyt homman siihen, jos Muriel olisi nyt huitaissut häntä naamaan. Muutenkaan aina tiennyt mitä tuo halusi. Kurkun perältä kantautui kevyt murahdus, miehen vetäessä oven kiinni. Muriel osasi kannatella itseään sylissä sen hetken yhdenkin käden varassa.
"Minä saattaisin sen jälkeen saada hepulin." Samuel myönsi, lähtien yläkertaan.

"Ne ovat minun koiriani", Muriel muistutti.
"Totta kai ne arvostavat hyvää ruokaa."
Mutta eivät sentään niin, että olisivat avanneet suljetun oven, vaikka ainakin Halley todistetusti osasi sen tempun.
Supernova loikki innokkaasti Samuelin kansapäillä, kun mies kipusi kapeat portaat yläkertaan.
Makuuhuone jatkoi asunnon vintagetyyliä. Muriel oli sentään pedannut takorautaisen sängyn, riemunkirjava tilkkupeite oli varsin kaukana Samuelin asunnon vaaleista sävyistä.

Samuel työnsi jalallaan vinttikoiran makuuhuoneesta ja veti senkin oven kiinni. Mies laski Murielin sängylle, pudistellen kevyesti päätään.
"... Olen sokea tämän jälkeen." Tilkkupeite olisi sokaissut kenet tahansa.

Oven takaa kuului hiljaista vikinää ja raapimisen ääntä.
"Nova, alas", Muriel komensi ja käänsi sitten katseensa Samueliin, ojentaen toista pitkää jalkaansa tökätäkseen miestä vatsaan.
"Jokin on pielessä, jos katselet peiton kuvioita. Ja parempi olla kiltisti, isoäidin käsintekemä peitto."

Samuel kohotti toista kulmaansa.
"Pitäisikö sellainen perintökalleus ottaa pois sängyltä? Ja olet oikeassa, jokin on pielessä. Sinulla on liikaa vaatteita." Samuel kumartui, vetääkseen sitä kotoisaa paitaa pois naisen yltä.

"Näitä on ullakolla lisää", Muriel huomautti ja kiemursi avuliaasti ulos villapaidastaan, ja samalla myös eläinsuojan logolla varustetusta kannatuspaidastaan.
Ei pitsiä tällä kertaa, käytännölliset yksiväriset alusvaatteet vain.

Sepä mukavaa. Lisää isoäidin tekemiä tilkkupeittoja. Samuel sai onneksi pidettyä sen sisällään. Häntä ei juuri nyt kiinnostanut Murielin alusvaatteet, enemmän kiinnosti naisen saaminen vain alastomaksi. Käsky olla kiltisti oli jo juossut mielestä karkuun.

Paljon isoäidin tekemiä tilkkupeittoja.
Isoäiti oli ollut samanlainen tehopakkaus, ei koskaan malttanut istua aloillaan tekemättä mitään.
Murielia melkein huvitti miehen kiire, olkoonkin, että heillä oli tunti aikaa - ruoka ei odottanut syöjäänsä, vaan syöjä odotti ruokaansa - ja hän ojensi taas jalkaansa tökätäkseen sillä Samuelia.
"Paita pois."

Samuel pyöräytti kevyesti silmiään.
"Aina yhtä komenteleva nainen." Mies huomautti nauraen, napittaen kauluspaitansa auki.
"Ja tökkäät vielä kerran niin kadut sitä."

"Pidät siitä kuitenkin", Muriel huomautti.
Tummat silmät siristyivät ja jalka ojentui vielä kerran tökkäämään Samuelia.

"Mistä?" Samuel siristi silmiään kun huomasi Murielin tekevän niin, napaten kiinni naisen jalasta. Hän veti tuota nilkasta kohti itseään, kumertuen Murielin ylle.
"Harmi etten ottanut käsirautoja. Sinulla niin kivasti on tuollainen päätyi mihin sinut saisi. Olit viimeksipaljon parempikäytöksinen niin."

Muriel nauroi kähteästi ja katseli Samuelia ripsiensä lomasta.
"Huonosti varustauduit", hän huomautti ja nykäisi vangittua jalkaansa.
"Itseäsi saat vain syyttää."

Mies pyöräytti silmiään. Niinpä.
"Minä en tullut tänne seksin takia, joten se olisi antanut kovin väärän viestin." Samuel huomautti.
"Minulla ole edes solmiota, helvetti..." Hän kävi polvilleen Murielin ylle, vapautettuaan jalan ensin otteestaan. Käsi nousi leualle, ottaen itsevarman otteen siitä. Muriel oli yleensä suudellessa hiljaa.

"Aina pitää olla varustautunut, hölmö mies..."
Muriel tosiaan vaikeni hetkeksi, kun Samuelin huulet painuivat hänen huulilleen. Hetkeksi.
"Mitä muka odotat... kun tuot naiselle ruokaa..."

Samuel vaikeni itsekin suudelmaan, vaikka hymähtikin huulia vasten. Aivan kuin Muriel olisi pitänyt siitä. Hän vetäytyi kauemmas, antaen sormenpäiden hivellä naisen ihoa.
"Sinun kanssasi voi odottaa mitä tahansa. Ruoka oli vain sitä varten ettet murhaa minua. ja kuulostaa siltä kuin olisit pitänyt siitä."

"Se oli oikein hyvä ajatus", Muriel myönsi.
Ruoka toimi aina oikein hyvänä kilpenä hänen kiukkuaan vastaan.
"Mutta minä olen käytännöllinen nainen, joten kun on mahdollista saada useampi varpunen yhdellä kivellä..."

"Ehkä muistan tuon myöhemmin." Samuel lupasi, kumartuen hamuamaan huulilla ja hampailla Murielin solistuila ja ritnakehää.
"Lupaan ottaa ne mukaan,"

Muriel hymisi tyytyväisenä ja juoksutti sormiaan läpi Samuelin tummista hiuksista.
"Ehkä? En pidä siitä sanasta", hän huomautti, kevyesti tukistaen.
"Älä unohda myöskään ruokaa."

Samuel naurahti kevyelle tukistukselle,
"En unohda. Jos ruokalahjukset saava sinut näin hyvälle tuulelle, en unohda niitä koskaan." Mies huomautti hymyillen kevyesti, painuen suutelemaan jälleen Murielin ihoa, valuen alemmas.
Yksi niistä kahdesta asiasta joita hän osasi.

"Mmh, hyvä poika."
Ruokalahjukset tosiaan olivat yksi suorimmista teistä Murielin sydämeen. Ja pitihän hänen nauttia, nyt kun vielä saattoi tehdä niin. Ennen kuin Pikkuloinen tekisi itsensä todella tiettäväksi.
"Meillä on vain tunti."

Samuel ei vastannut, vaan siirtyi tekemään jotakin muuta. Muriel oli juuri muistuttanut häntä aikarajasta. Pii pistää vähän vauhtia, vaikka Murielin kanssa olisi voinut sanailla ties kuinka kauan.

"... vielä parempi poika..."
Tämän täytyi olla jollakin perustavanlaatuisella tavalla ehdottomasti väärin.
Mutta samaan aikaan Muriel oli melko lailla varma, että häntä oli jo heitelty melkein jokaisella mahdollisella kuumalla kivellä.
Hänen ystävänsä oli puukottanut itseään hänen keittiössään. Ja Pikkuloinen kasvoi hänen sisällään, imien elämänvoimaa itseensä.
Eikö hän ollut ansainnut edes hetken unohdusta? Ja ruokaa. Hyvää ruokaa.

Mies ei ehtinyt vastaamaan mitään, joten antoi tämän kerran olla, että Muriel puhui hänelle noin. Hän voisi takertua siihen myöhemmin. Nyt piti huolehtia siitä että kamala nainen nauttisi ensin.

Rehellisyyden nimissä oli sanottava, että sen jälkeen Muriel ei puhunut Samuelille hetkeen mitään, satunnaisia, huokauksensekaisia sanoja lukuun ottamatta.
Osa niistä taisi olla ranskaa. Mutta mies oli sentään tuonut hänelle ruokaa, hitto vie!
Hän oli puristanut punapilkullisen tilkun täkistä rypyille.

Samuel ymmärsi sujuvasti ne ranskankielisetkin äänet, ollen hyvin tyytyväinen kun lopulta suoristautui, Muriel ilmaistua saaneensa tarpeeksi. Ainakin hetkeksi.
"Kuulostat hyvältä ranskaksi." Samuel totesi lahden toisella puolella suositulla kielellä, hyristen pehmeästi. Puheesta huomasi Ranskassa vietetyt vuodet, se soljui miehen suussa sopivan pehmeästi ja miellyttävällä rytmillä. Ei se nyt äidinkielen veroinen ollut, mutta hän selvisi sillä oikein mallikkaasti.

Muriel hymyili melkein lempeästi.
"Mm, et sinäkään huonommalta kuulosta", hän vakuutti, jatkaen äidinkielellään samalla kun pöyhi Samuelin tummia hiuksia.
"Kaikki kuulostaa paremmalta ranskaksi."
Näinä hetkinä Muriel muuttui melkein pehmeäksi. Melkein. Siksi hetkeksi, jonka miellyttävä raukeus kesti.

Samuel pökkäisi hellästi päätään kosketusta vasten.
"Hmm, otan tuon kohteliaisuutena. Et sinä olekaan ihan niin kamala kuin väität olevasi." Mies hymähti, hamuten kaulaa pehmeästi huulillaan.
"Niin kuulostaa."

Muriel oli tainnut todella kaivata tätä, sillä juuri nyt Samuel vaikutti hänen silmissään melkein siedettävältä.
Joko se, tai jotkin pirun alkavat äitihormonit, jotka runtelivat hänen kehoaan.
"Ranskaksi minäkään en ole kamala", hän kehräsi ja kietoi jalkojaan miehen vyötäisille.

Samuel osasi olla siedettävä silloin kun hän halusi. Ja nyt mies halusi olla.
"Niinkö? Sitten englanti on turhaa kanssasi." Hän painui lähemmäs, virnistäen laiskasti.
"Mitäs vihjaat siinä?"

"Joskus nainen haluaa olla kamala", Muriel vakuutti ja siirsi kätensä Samuelin kasvoille. Peukalot painuivat suupieliä vasten ja työnsivät niitä ylöspäin, yrittäen leventää laiskaa virnistystä.
"Mitään vihjaa."

"Oh? Niinkö?" Samuel antoi virnistyksen levitä hieman. Teräksenharmaat silmätkin olivat hyvin pehmeät nyt. Harvinaista.
"Mitkäs ovat hetkiä jolloin sinä haluat olla kamala ja mitä niillä hetkilläsi haet?"

Muriel naksautti kieltään.
"Samuel Locksley, jotkin asiat ovat sellaisia, joita naiselta ei sovi kysyä", hän tuhahti ja siirsi sormiaan kauemmas, jotta saattoi hamuta huulilta suudelman.
"... liikaa puhetta..."

"Minä luulin että ne ovat ikä ja paino." Samuel mutisi Murielin huulia vasten. Ehkä hän nyt voisi lakata puhumasta ja antaa molemmille muuta tekemistä. Vaikka tällainen suutelu teki siitä miltein jotain hellää ja hehän eivät sellaista harrastaneet.

"Vanha... ajatus..."
Alkoi olla hieman vaikea pitää ajatuksia kasassa, mutta Muriel yritti parhaansa.
"Googlen hakuhistoria, esimerkiksi, ja..."
Olkoon, hän ei edes yrittänyt enää. Asiasta voisi keskustella sitten myöhemmin. Jos muistaisi.

Googlen hakuhistoria? Pitäisi kysyä siis sitä.
Samuel kierähti lopulta naisen viereen hakien omaa hengitystään, hieraisten pikaisesti kasvojaan.
"Mitä sinun... hakuhistoriassasi sitten on?" Mies naurahti käheästi ja vilkaisi ranteessaan olevaa Ulysse Nardinin naurettavan kallista luksuskelloa. Vartti vielä.

"... Mitä?"
Muriel oli jo ehtinyt autuaasti unohtaa heidän aiemman keskustelunsa. Posket yhä lämmön punaamina hän kohottautui toisen kyynärpäänsä varaan ja katsoi Samuelin kasvoja kulmat kurtussa, pitkiä sääriään hieman rypistyneellä päiväpeitteellä oikoen.
"... No, minä sanoin, että pidän kokkaavista miehistä, esimerkiksi."

Samuel naurahti pehmeästi, hakien parempaa asentoa. Mies oli häiritsevän hempeällä tuulella, kun veti Murielia kevyesti kainaloonta. Tulkoot nyt siihen, mokoma kamala nainen.
"Sinä et googlettele kokkaavia miehiä, oikeästi?"

Muriel nauroi käheästi ja painoi päänsä Samuelin hartiaa vasten.
"Enkö muka?" hän hymisi, tummat silmät siristyen.
"Nuoria, seksikkäitä miehiä, jotka laittavat jumalaista ruokaa. Hellät kädet, jotka käsittelevät herkkiä ruoka-aineita niin taitavasti..."

Samuel naurahti, painaen suukon Murielin hiuksia vasten.
"Minä en ole nuori, kai tiedät sen?" Vanha, vanha mies.

Muriel puhahti.
"Saahan sitä fantasioida", hän huomautti ja tökkäsi Samuelin jalkaa raukeasti omallaan.
"Ei nuorista miehistä muuhun ole."

Samuel naurahti, hipaisten sormillaan Murielin hiuksia.
"Mihis vanhoista sitten on?"

Supernova taisi taas raapia ja vikistä oven takana.
"Vanhat miehet tietävät jo, mitä mihinkin laittaa", Muriel hymähti.

Mies ei voinut olla nauramatta käheästi ja painoi hajamielisen suukon Murielin huulille.
Ihana nainen, sanoi mitä sanoi.
"Suukapulan suuhusi. Se sinulle pitäisi joskus saada. Vaikka olet kyllä ihana tuollais--" Paska.

Hetkinen.
Murielin kohottautui nopeasti istumaan ja jäi tuijottamaan Samuelia kulmat kurtussa.
"... Hulluksi olet tullut."

Samuel makasi sängyllä ja katsoi kaikkialle muualle paitsi Murieliin.
"Se ruoka." Mies totesi tyynesti ja nousi pukemaan. Jep.

Ehdottomasti hulluksi.
Muriel kömpi pois sängyltä ja alkoi keräillä vaatteitaan.
"Kannattaisi ehkä tosiaan tutkituttaa pääsi."

Samuel veti vyönsi kiinni ja napitti kauluspaidan nappeja. Yleensä hyvin nokkela mies ei sanonut mitään, kadoten alas ja keittiöön.
"Oi! Hittoon siitä!" Hän käytti naisen käyttämää huudahdusta, toivoen että se saisi jalkoihin tunkevat koirat hajaantumaan.
Ei hän osannut koiria komentaa.

Ei saanut. Koirat vain riemastuivat lisää, Halley yritti loikata nostamaan tassut Miehen hartioille painaakseen hellän suudelman tämän suulle.
Tuoksui kai laumalta. Tai ruualta.
"Oi! Pois!" Muriel käskytti astellessaan alas portaita, ja lauma hajaantui kauniisti.

Samuel suoristi paitaansa ja paineli keittiöön. Helvetin helvetin helvetti. Saatanan idiootti ja taliaivo. Mies veti essun päälleen, etsi paistinpannun ja kaatoi siihen oliiviöljyä. Mukana tuotuja yrttejä, sipulia ja risottoriisiä pannulle kuullotettavaksi. Kaikki sujui niin tottuneesti.

Muriel ei seurannut Samuelia heti, vaan kyykistyi hetkeksi paijaamaan koiria.
Se yleensä rentoutti, mutta nyt hänellä oli levoton olo.
Lopulta oli pakko suoristautua, pyyhkiä suurimmat koirankarvat vaatteista ja harppoa keittiöön pää pystyssä.
"Jänikset eivät olleet loikkineet tiehensä?"

Samuel vilkaisi Murielia olkansa yli.
"Eivät vielä." Hän oli taas käärinyt kauluspaidan hihat ylös, sekoittaen puulastalla pannulla olevaa tavaraa. Loraus brandya, alkoholi kiehuisi pois, joten Pikkuloiselle ei olisi haittaa siitä.

Muriel seisahtui hetkeksi Samuelin vierelle katselemaan, kuinka tämä sekoitti pannun sisältöä.
Huumaava tuoksu.
"Kiitä onneasi siitä, että en voi vielä pahoin."
Paitsi satunnaisesti, mutta sekin taisi olla enemmän henkistä. Pikkuloisen ei olisi pitänyt vielä sekoittaa hänen kehoaan.
"Muuten olisin varmasti hirttänyt sinut kiveksistä kattoon."
Älä ajattele sitä, mitä mies aiemmin sanoi.

Samuel kääntyi katsomaan naista uudelleen.
"Huh? Mitä pahoinvoinnista?" Mies ei nyt ihan seurannut Murielin ajatuksenjuoksua.
"Hirtät joka tapauksessa kuns aat syyn."

Muriel pyöräytti silmiään.
Hidas mies.
"Minulla on huippukokki laittamassa ruokaa keittiössäni. Arvaa, olisiko tämä hetki, jolloin tahtoisin yökkiä kaikesta?"
Ei, ei todellakaan olisi.
"Ja niin minä hirtänkin. Mutta saat nyt pienen hetken armoa."

Samuel mietti nyt kaikkea muuta kuin sitä keskustelua jota he kävivät. Pää oli keskustelussa joka oli käyty Aidan kanssa.
"Sepä armollista." Miehen huomautukset eivät tänään tulleet ollenkaan yhtä terävällä särmällä ja näppärästi.

Muriel kohotti toista kulmaansa.
"Oi, mikä on?" hän puhahti ja tönäisi Samuelin käsivartta varovasti - mutta vain siksi, että tämä oli kokkaamassa, eikä hän halunnut ottaa sitä riskiä, että pannun sisältö päätyisi lattialle.
"Jäikö veri kiertämään kiveksiin?"

Samuel vilkaisi Murielia melko tyhjästi.
"Miten niin? Kaikki on hyvin."

"... Sinä et sanonut mitään nokkelaa vastaan", Muriel huomautti, melkein värähtäen.
Melkein reaktionomaisesti hän siirsi kätensä kokeilemaan Samuelin otsaa. Ei tuntunut lämpimältä.
"Kuka sinä olet, ja mitä olet tehnyt Locksleylle?"

Samuel kurtisti kulmiaan kevyesti.
"Miten niin? Tässä minä olen."

Muriel räpäytti silmiään.
"... pelotat minua", hän huomautti, ja veti käsivarsia puuskaan rintaansa vasten.
"Et edes väitä vastaan tai kutsu kamalaksi."

Mies räpäytti niitä teräksenharmaita surusilmiään, katsellen Murielia hetken.
"Tarkoitin mitä sanoin."

Muriel jähmettyi hetkeksi ja nielaisi.
"... Siitä, että olisin armollinen?"
Niin varmasti. Juuri siitä.

Samuel hymähti vaisusti ja kaatoi rasiaan pakattua, aidoista kananroippeistä valmistettua lihalientä riisin sekaan. Mausteet ja se saisi muhia siinä. Hän kaatoi veden jäniksien kattilasta ja otti toisen paistinpannun käsiinsä.
"Siitä että olet mielestäni ihanan kamala nainen."

Se sai Murielin hiljaiseksi pitkäksi toviksi.
"Toivottavasti tiskaus muuten kuuluu myös palveluun", hän totesi, pitäen katseensa nyt tiukasti kaikkialla muualla paitsi Samuelissa.
Hän oli kuullut väärin. Tai Samuel puhui läpiä päähänsä.

Mies hymähti pehmeästi Murielin sanoille. Nainen tiesi.
Tiesi olevansa parempi kuin elitistinen mätisäkki.
"Tietenkin."

Muriel liikahti levottomasti, jääden tuijottamaan Samuelia kulmat alas painuneina.
"Mitä sinä haluat?" hän ärähti sitten, vetäen hartioita korviin.
"Saat seksiä jo ihan ruualla, ei tarvitse kehua."

Samuel ei kääntynyt katsomaan ärisevää Murielia. Alkoi kuulostaa tutummalta.
"Kunhan sanoin. En halua mitään."

Muriel räpäytti silmiään ja yritti etsiä jonkinlaista vastausta tai merkkiä Samuelin kasvoilta.
"... Onko tämä jokin uusi peli?"

Samuel keskittyi risoton hämmentämiseen ja heitti voita tyhjälle pannulle. Kun se tirisi, hän avasi jäniksenreidet vakuumistaan ja laittoi ne pannulle. Päälle rouhaisu pippurimyllystä ja suolamyllystä. Nekin hän oli ottanut mukanaan. Tutut mausteet, taattu lopputulos.
"Peli? Tarkennatko hieman?"

"Sinä käyttäydyt oudosti", Muriel huomautti ja kiersi miehen toiselle puolelle, kuin olisi yrittänyt löytää vastauksen tähän kaikkeen tämän kasvoista.
"Kuin... Et ole niin kusipäinen kuin yleensä."

Samuel hymyili nopeasti.
"En niin. Usko pois, osaan hillitä sitä."

Mies tuntui melkein vieraalta, ja se yhdistettynä sanoihin sai Murielin olon levottomaksi.
"Kysymys kuuluu, miksi teet niin."
Hän ojensi toista kättään ja tökkäsi Samuelin poskea.
"Pikkuloisen takia? Älä vain sano, että ihan tosissasi haluat olla osa sen elämää? Teit aikaisemmin melko selväksi, ettet haluaisi isäksi."

Samuel ei tehnyt mitään naisen tökätessä poskea. Heti. Sitten hän koetti hellästi napata ranteesta ja painaa suukon sormille.
"En sen takia."

Suukko sai Murielin jähmettymään paikoilleen.
Kuin pahojaan tehneen lemmikin, hetkeä ennen kuin se syöksyy pakoon rikospaikalta.
"... Älä nyt sano, että isähormonit ovat jo ottaneet vallan. Odottaako sinua kotona se volkkari sittenkin?"

Samuel tuhahti. Volkkari. Hyi.
"Ei, vaan minun ihana Rolls Royce Ghostini vuodelta 2016." Ei mitään isivolkkaria. Hyi.
"Ja ei ole mitään sellaisia hormoneja."

"En olisi niin varma", Muriel huomautti, tutkien Samuelia tummilla silmillään.
"Olet pehmennyt, mies."
Kuin kokeeksi hän tökkäsi seuraavaksi Samuelin vatsaa.

Eip, ne samat lihakset värähtivät paidan alla kuin ennenkin.
"Sinun syysi."

Muriel kurtisti kulmiaan ja tökkäsi vatsaa uudestaan.
Ihan vain tieteen nimissä.
"Minun?"

Samuel värähti uudelleen, kääntäen ne lihat pannulla ja lisäsi voita risottoon, sitten parmesania. Juuri täydellistä.
"Sinun."

"Ja mitähän minä olen tehnyt?" Muriel puhahti, samalla kun käsi alkoi kiemurtaa paidan alle.
Kamala nainen, häiritsi jopa kokkaavaa miestä.

Samuel värähti kosketuksen alla, mutta pystyi kokkaamaan häiriintymättä. Samuel laski kannen lihojen päälle ja nosti pannun levyltä, kääntyen Murielin puoleen.
"Olet ihana, kamala nainen, joka saa pääni sekaisin. Haastat minut ihmisenä, et pelkää laittaa minulla luuta kurkkuun kun olen täysi mulkku, olet seksikäs, hauska ja nokkela nainen. Omalaatuinen ihminen, jota en saa mielestäni. Antaisitko meille lautaset?"

Muriel jäi tuijottamaan Samuelia, toinen kulma epäuskoisesti ylös kaartuneena.
Mitä?
Lähes mekaanisesti hän kääntyi ja alkoi etsiä heille puhtaita lautasia kaapista.
Häpeäkseen hänen oli myönnettävä, että sen jälkeen, kun Teagan oli lähtenyt, hän oli tainnut syödä enemmän aterioita suoraan pakasterasioista, kuin kertaakaan aikaisemmin elämässään. Ehkä opiskeluaikoja lukuun ottamatta.
"Tuohan kuulosti... vakavalta", hän huomautti, samalla kun ojensi lautasia Samuelia kohti.

Samuel otti lautaset vastaat ja hymyili vaisusti, antaen hymyn kuolla kasvoiltaan nopeasti.
"Ohita se vain." Hän nosti risottoa lautasille, asetti yhden koiven molempien riisikasojen päälle, kiehautti nopeasti vedestä, jauhosta ja voista kastikkeen paistinpannulla ja kasasi kauniin annoksen heille molemmille. Hän nosti ne pöytään.
"Ole hyvä."

Muriel kurtisti kulmiaan.
Ohita?
Ensin menee sanomaan jotakin tuollaista, ja sitten käskee ohittamaan.
Hölmö mies.
Hän sai onneksi hetken aikaa ajatella, kun hätisti toiveikkaat koirat pois ovensuusta.
"Oi! Ei teille, hus!"
Minkä helvetin takia Samuel oli mennyt puhumaan sellaista?
Muriel istahti pöytään, samalle puolelle kuin aina, ja pyyhkäisi sormet läpi poninhännältä karanneista hiuksistaan.
"Näyttää herkulliselta."

Jos Muriel ei halunnut puhua siitä tai ajatella sitä, se oli ihan okei hänen puoleltaan. Samuel kyllä pärjäisi. Hän istui alas ja kaatoi itselleen lasin punaviiniä. Mies hymyili toispuoleisesti, laskien assun viereiselle tuolille.
"Kiitos."

Muriel loi myrtyneen katseen Samuelin punaviinilasiin.
"Hiero nyt sitten suolaa haavoihin", hän puhisi, hieman ponnettomammin kuin yleensä, ja tarttui samalla aterimiin.
Oi luoja, ruoka tosiaan näytti - ja tuoksui - hyvältä.

"Oh, hyvä kun sanoit." Samuel nousi ylös ja veti pullon esiin.
"Alkoholitonta. Jopa minä voin juoda tätä jos haluan maun vuoksi viiniä, mutta en voi olla humalassa." Hän kaatoi lasillisen Murielille, ennen kuin istui alas.

Muriel räpäytti silmiään.
Se oli uskomattoman ajattelevaista. Niin ajattelevaista, ettei hän osannut sanoa siihen mitään, tarttui vain lasiinsa ja maistoi.
"Sinusta paljastuu hämmentäviä puolia."

"Joskus vain hyvä ruoka kaipaa viinin makua, ei alkoholia." Samuel huomautti, maistaen annostaan. Mies kohautti olkiaan. Se menetteli. Hän ei ollut saanut niitä hyviä kastanjoita.

"En tarkoittanut sitä", Muriel huomautti, mutta laski viinilasin kädestään ja tarttui uudelleen aterimiinsa.
Samuel ei vaikuttanut turhan tyytyväiseltä, mutta hänen suuhunsa ruoka maistui taivaalliselta.
Mikrotettujen aterioiden - hän ei myöntäisi sitä ääneen kuin kuolleen ruumiinsa yli - jälkeen mikä tahansa olisi ollut parannus. Ja Samuel tosiaan oli huippukokki.
"Hyvää..."
Silti jokin vaivasi. Miehen olemuksessa tapahtunut muutos.

"Mitä tarkoitat hämmentävillä puolilla?" Samuel kysyi, kallistaen päätään kevyesti.
"Hyvä että se maistuu. En tiennyt paljonko tarvikkeet kärsivät kuljetuksesta."

"Odota."
Muriel vei toisen haarukallisen suuhunsa ja nautiskeli siitä kaikessa rauhassa.
Typerät ajatukset vain yrittivät tielle. Tunkivat väkisin häiritsemään makunautintoa, helvetti.
"Mitä tarkoitit sillä, että saan pääsi sekaisin?"

Odota?
Samuel odotti kiltisti. Voi miten hän kaipasi omaa keittiötään.
"Sitä että saat pääni sekaisin. Ajattelen asioita joita ei pitäisi."

"Millaisia asioita?"
Keskity ruokaan, keskity siihen, kuinka maku leviää suuhun. Millainen sen tekstuuri on.
Helvetti, ei onnistunut. Hiton Samuel.
"Millaisia asioita?"
Miehen sanat olivat kuulostaneet hämmentävästi... kehuilta.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Show must go on   La Tammi 27, 2018 4:06 pm

Ne olivat olleet kehuja. Aivan äärimmäisiä kehuja.
"Kun näen jotain hauskaa, mitä voisit arvostaa, ajattelen sinua. Mitä sanoisit siitä. Kun teen ruokaa, saatan miettiä pitäisitkö siitä. Kun näen käsirautani yöpöydän laatikossa lukulasien vieressä, tiedän sinun pitäneen niistä."

Muriel yskähti ja tarttui viinilasiinsa.
Ei ollut siitäkään mitään hyötyä, alkoholitonta, helvetti.
Hän joi silti, ehkä aivot voisivat huijata itsensä olemaan humalassa.
"... Sinulla on lukulasit?"
Siinäpä nainen, joka osasi tarttua olennaiseen.

Samuel kohotti katseensa Murieliin. Jestas tuo osasi harhauttaa itseään.
"On. Tarvitsen niitä lähinnä kirjaa lukiessa." Mutta sille oli syy miksi kaikki reseptikortit töissä ja kotona olivat isoja. Isolla fontilla.

Muriel otti toisen kulauksen alkoholitonta viiniään.
Hitto, Pikkuloinen, nyt olisi todella kaivannut sitä alkoholia...
"... näytät varmaan hyvältä."
Olennaista, hyvin olennaista.

"Harva on nähnyt." Samuel totesi toinen kulma haastavasti koholla. Hän ei juuri lueskellut muiden nähden. Ei enää, kun vaimo oli lähtenyt.

Mielikuva ei suostunut enää katoamaan Murielin mielestä.
Ajatus Samuelista lukemassa vuoteessa, lukulasit päässään.
Äitihormonit. Hyökkäsivät varoittamatta.
"... kai tiedät, että minä olen tätä nykyä kaksi yhden hinnalla -paketti?"

Samuel kohotti kulmaansa Murielin sanoille.
"Olen siitä aika helvetin tietoinen."

Supernova hiippaili keittiöön, mutta Muriel oli liian keskittynyt tutkimaan Samuelin kasvoja, kulmat edelleen kurtussa, että olisi huomannut hätistää sitä tiehensä.
"Olet sinäkin yksi..."

Samuel huomasi koiran ja nousi opastamaan sen ulos keittiöstä. Se ei kai saanut olla siellä.
"Mitä?"

Supernova viivytteli ja yritti heiluttaa vetoavasti häntäänsä Samuelille.
Ihan varmasti äiti antaa aina olla täällä, ja antaa herkkupalojakin.
Niin kuin herkullista jänistä.
"Olit melkein... hempeä. Sängyssäkin."

"Ei onnistu." Samuel totesi whippetille, ohjaten sen ulos. Noin. Nyt hän saattoi istua alas. Hän otti kulauksen viinistä ja vielä toisenkin.
"Mmmm. Niin taisin olla."

Muriel havahtui Supernovan läsnäoloon vasta, kun Samuel oli jo saanut sen ulos keittiöstä.
Eivät raskausaivot sentään vielä voineet iskeä!
"... Joten, mitä sinä tahdot?"

Samuel katsoi Murielia, siristäen niitä harmaita surusilmiään.
"Mitä sinä tahdot?"

Muriel räpäytti omia silmiään, joiden tummuus oli täysi vastakohta Samuelin harmaille.
"Tuo ei ole vastaus."

"Ei niin, mutta en anna vastausta ennen kuin sinä annat omasi." Miehen katseesta näki ettei se ollut vitsi.

Muriel liikahti levottomasti, ja katse hakeutui hetkeksi ovelle.
Oma koti, oli vähän paha paeta minnekään.
"... Saat minut kuvittelemaan kaikenlaista, hölmö mies."

"Mitä minä saan sinut kuvittelemaan?" Samuel ei ollut aikeissa jättää nyt tilaa väärinkäsityksille.

Muriel tökkäsi ruokaa haarukallaan.
"Hitto, olisi voinut keskustella ruuan jälkeen", hän nurisi, selvästi vältellen.
"Ettet taas olisi mennyt sotkemaan hyvää seksiä johonkin muuhun?"

Samuel pelasi lisäaikaa laittamalla ruokaa suuhunsa.
"Meidän ei tarvitse keskustella ollenkaan jos siltä tuntuu. Syö nyt. En tullut tänne jumalan selän taakse jotta sinä voit jättä syömättä."

Muriel puhahti.
"Kuinka minun olisi tarkoitus keskittyä nauttimaan tästä jumalaisesta annoksesta, kun en saa mielestäni sitä, mitä sanoit? Hölmö mies!"
Hän vei kiukkuisen haarukallisen suuhunsa, ja tunsi silti mielihyvän leviävän makunystyröihinsä.
"Hitto... Vastaa. Oletko sinä taas sotkenut seksin ja jonkin toisen asian?"

Samuel nojasi selkänojaan, suoristaen ryhtinsä. Mies katseli Murielia hetken.
"En ole sotkenut mitään, mutta tajusin vielä kirkkaammin sotkeneeni aiemmin."

Haarukka unohtui puolimatkaan lautasen ja suun välille.
"Älä nyt helvetti sano, että olet alkanut kehittää tunteita."

Samuel tuhahti laiskasti.
"Syö nyt vain." Ei, ei, ei. Aida, työnnä paskat neuvosi sinne minne päivä ei paista. Hän ei enää koskaan tekisi kuten nainen käski.

"Enkä syö!"
Ja se oli jo paljon sanottu se. Muriel ei koskaan kieltäytynyt ruuasta.
Hän laski haarukan ja veitsen kädestään ja lähti harppomaan pitkin keittiön lattiaa.
"Mitä helvettiä, Samuel?"

Samuel nousi refleksistä seisomaan. Sitä sai miettiä millaisia riitoja kokilla oli ollut eksänsä kanssa, kun hän ei halunnut istua Murielin seistessä.
Hän vielä muistuttaisi Aidaa tästä. Hautaan asti.
"Murie, istu alas. Jos helpottaa, voin lähteä." Varaamaan sen hotellihuoneen.

Jos Muriel ei olisi ollut niin hermostunut, hän olisi saattanut takertua siihen. Nyt ajatus vain viivähti mielessä ja jatkoi matkaansa, palatakseen käsiteltäväksi myöhemmin uudelleen.
Sormet haroivat taas hiuksia.
"En käskenyt lähteä!" hän ärähti, jatkaen levotonta liikettään.
"Sinä kutsuit meidän lastamme solumöykyksi!"

Samuel huokaisi ja haroi hiuksiaan. Mies, pysy kerrankin tyynenä.
"Niin ja olen pahoillani siitä. En ottanut asiaa kovin hyvin." Milloin miehelle oli saanut huutaa ilman että hän syttyi nollasta sataan nanosekunnissa ja alkoi huutaa takaisin?

Muriel jäi tuijottamaan Samuelia.
"Mikset huuda takaisin?" hän sähähti, ennen kuin jatkoi liikettään.
"Sinä olet kusipäisin, egoistisin, elitistisin-"
Olkoon, ei ehkä elitistisin.
"- yksi elitistisimmistä miehistä, jonka olen koskaan tavannut!"

Samuel puri kevyesti huultaan. Ei elitistisin? Millaisia miehiä Muriel oli tavannut?
"En halua huutaa. Ja kiitos, minä tiedän sen ja siksi tarkoitus oli olla sanomatta mitään."

"En sanonut, että se on paha asia!" Muriel rähisi, ja sai paikalle hiippailleen Supernovan vetäytymään pois keittiön ovelta.
"Etkä ole sanonut vielä mitään! Olet kierrellyt ja kaarrellut, mutta et ole sanonut suoraan, mitä tahdot."

"Yleensä se on." Samuel huomautti mahdollisimman tyynesti.
"Haluat että sanon suoraan?" Mies haroi hiuksiaan ja pysytteli sopivan kaukana Murielista. Vanha tapa.
"Minä pidän sinusta. Minulla on tunteita sinua kohtaan."

"Yleensä ei päde minuun!"
Muriel ei ollut varma, suututtiko vai ahdistiko Samuelin passiivisuus häntä, joten hän ratkaisi asian harppomalla lähemmäs.
"Hölmö mies! Minä olin syy siihen, että avioliittosi hajosi lopullisesti! Kaunis, upea malli, muistatko?"

Samuel otti vaistomaisesti askelia taaksepäin. Nyt, kun hän ei itse huutanut. Jos hän olisi huutanut, reaktio olisi ollut erilainen.
"Minä tiedän ja siksi pidän sinusta." Mies totesi, taistellen jo että pysyisi tyynenä.
"Minä ihan itse tein sitä koskevat päätökset. Ja mitä sitten?"

Muriel ei luovuttanut, vaan otti aina askeleen lähemmäs sitä mukaa, kun Samuel perääntyi kauemmas.
"Mitä sitten?" hän sähähti, silmät kipinää iskien.
"Minä menin sänkyyn miehen kanssa, jonka tiesin olevan naimisissa - ensimmäisen kerran jälkeen. Eikö se tee minusta halveksittavan? Kamalan, kamalan naisen?"

He voisivat juosta karkuun toisiaan siellä keittiössä niin kauan kuin Muriel haluaisi. Samuel ei nyt halunnut kokeilla, saisiko avokämmenestä, vetäisikö Muriel hiuksista vai iskisi jalan nivusiin. Vai olisiko se jotain muuta?
"Ja minä menin sinun kanssasi sänkyyn sen ensimmäisen kerran, tiedostaen aivan helvetin hyvin olevani naimisissa. Mitähän se tekee minusta?"

Muriel alkoi tosiaan menettää hermonsa siihen hippaleikkiin, ja yritti pakottaa Samuelin selän seinää vasten.
"Kammottavan, kammottavan miehen, joka iski viattoman naisparan, joka oli vasta matkustanut maalta kaupunkiin!"
Tosin, siitä saattoi olla montaa mieltä, kumpi oli iskenyt kumman.
"Helvetti sinun kanssasi, Samuel Locksley! Sinun avioliittosi oli kammottava."

Mies onnistui vielä livahtamaan seinän ja Murielin välistä, jännittyen kevyesti.
"Oli tai ei, olin silti naimisissa. Ja minä tiedän että olen kammottava, kammottava mies. Tai paha, paha mies. Riippuu sanojasta."

"Ja minä olen kamala nainen!"
Muriel syöksähti lähemmäs, yrittäen tarttua Samuelin paitaan. Kuin suuri kissa, jonka saalistusvietti oli herännyt.
"Mitä siitäkin tulisi? Kammottava mies ja kamala nainen. Ja minä en ole siirtämässä elämääni Lontooseen, minun laumani on täällä."
Eivät vain hänen koiransa. Vaan myös perheensä, ystävänsä.

Huippukokki jännittyi Murielin ottaessa paidasta kiinni.
"Niin olet." Mies myönsi latteasti. Muriel oli kamala.
"Enkä minä muuttaisi tänne, minulla on työni Lontoossa. Mutta tiedätkö, me tappaisimme toisemme jos asuisimme samassa asunnossa." Jollakin kierolla tavalla se voisi toimia kun he eivät olisi tekemisissä joka päivä, ainakaan kasvotuksin.
"Ehkä kammottava mies ja kamala nainen tulisivat toimeen keskenään, koska he olisivat juuri sopivan hirveitä toisilleen. Mies ei anna naisen pompottaa itseään ympäriinsä ja nainen pitää huolen ettei mies kuvittele itsestään liian suuria."

"Minä haluaisin tappaa sinut juuri nyt!"
Muriel kiristi otettaan Samuelin paidanrintamuksesta.
Hänellä oli ollut Teagan. Kiltti, kultainen, suloinen Teagan, jonka hän olisi rikkonut, ennemmin tai myöhemmin.
Hän oli kerta kaikkiaan kamala nainen. Sellainen, joka olisi pitänyt pistää häkkiin, ja unohtaa sinne.
"Helvetti sinun kanssasi."

Samuel kohotti toista kulmaansa. Pitäisiköhän paeta? Murielista ei tiennyt. Tuo voisi vaikka tappaa hänet siihen. Ködet nousivat jo naisen ranteille, varmuuden vuoksi. Alkoi ahdistaa.

Muriel tuijotti Samuelia tummin, palavin silmin.
"Tämä on se kohta, jossa sinun kuuluu suudella minua, idiootti."

Samuel ähkäisi hiljaa.
Juuri tämän takia hän piti naisesta ihan liikaa. Hän kumartui vain hieman, nostaen kädet naisen poskille.
Kolahdus keskeytti sen pitkän suudelman.
"... Eihän koirasi ole kovin herkkämahainen?"

Muriel epäili, että oli menettänyt tilanteen hallinnan jo kauan sitten.
Hypännyt kyytiin, niin että saattoi nyt enää katsella, mihin juna oli suuntaamassa.
Hänen elämänsä oli jo kääntynyt päälaelleen.
Kolahdus sai Murielin hätkähtämään takaisin nykyhetkeen.
"Oi!"

Samuel piti kädet Muriel poskilla, hipaisten naisen poskipäätä peukalollaan.
"Onneksesi se oli minun ruokani. Syö omasi, helvetti soikoon, ennen kuin tuo vinttikoirasi popsii senkin." Samuel päästi naisen otteestaan. Onneksi risottoa oli jäänyt yli. Hän voisi syödä sitä.

Supernova oli sentään tajunnut luikkia käskystä tiehensä.
Lautanenkin oli mennyt rikki, kun lautanen oli lopulta tipahtanut lattialle.
"Ota uusi lautanen, saat minulta osan", Muriel puhahti, samalla kun kumartui siivoamaan sotkua.
Hengästytti vielä vähän suudelman jäljiltä.

Samuel hymähti, astellen ottamaan uuden lautasen.
"Voisitko jatkossa olla jahtaamatta minua noin ympäri huonessa?" Mies ei halunnut reagoida siihen kuten yleensä reagoi siihen jäännittyneeseen ahdistukseen.

Muriel jakoi jäljelle jääneen annoksen diplomaattisesti kahtia. Ei mitään 'olen nainen, en minä tarvitse ruokaa' -sievistelyä.
Toivottavasti Samuel osasi arvostaa elettä. Muriel jakoi ruokansa niiden kanssa, joista välitti.
"Miksi?" hän kysyi, ottaessaan kulauksen alkoholittomasta viinistään.
"Ahdistaako sellainen sinua?"

Samuel arvosti. Hän olisi voinut myös syödä sitä kastanjarisottoa. Se oli hyvää itsekseenkin.
"Ahdistaa ja reagoin siihen huonosti jos menetän malttini."

"Mitä tarkoittaa huonosti?"
Nyt oli helpompi keskittyä ruokaan. Kun oli saanut sanottua - melkein - sen mitä sydämellä oli.
Ja kunhan olisi saanut syötyä, voisi keskustella vähän lisää. Oikeista, tärkeistä asioista.

"Luultavasti tarraan kiinni ja viskaan sinut kauemmas, välittämättä siitä sattuuko."

Muriel oli hetken hiljaa.
"Tajuat kai, ettet voi tehdä niin raskaana olevalle?" hän huomautti sitten, kulmat alas painuen.
"Miksi reagoit niin?"

"Tajuan." Ja siksi hän oli sanonut asiasta. Ehkä senkin takia, ettei sydän tahtonut asettua otettuaan nyt turhaan kierroksia.
"Meillä oli riitamme Yvetten kanssa."

Muriel hipaisi Samuelin jalkaa pöydän alla omallaan.
"Terapiaan, mies. Koira ei pure turhaan, ellei se ole todella sairas yksilö."

Toispuoleinen hymy nousi miehen huulille kun nainen hipaisi hänen jalkaansa pöydän alla.
"Terapiaan? Kai tajuat että he jättäisivät minut tutkimusmateriaaliksi, miten persoonallisuushäiriöinen ego ihmisellä voi olla?"

"Älä sure, tulisin katsomaan sinua. Kuullakseni, millaiseen tulokseen he ovat tulleet."
Murielin kasvoilla häivähti hymy.
"Oletko edelleen sitä mieltä, ettet tahdo Pikkuloisesta niitä kammottavia ultrakuvia? Joita voisit sitten esitellä ystävillesi, niin että voitte arvuutella, onko sillä penis vai ei?"

Mies pudisteli kevyesti päätään. Tämän takia. Jestas.
"Minä en aio esitellä niitä, enkä aio arvuutella mitään, mutta jos palat halusta jakaa ne kanssani. Minä voin myös tulla mukaan jos haluat."

"Niinhän sinä sanot nyt."
Muriel vei haarukallisen ruokaa suuhunsa ja pureskeli kaikessa rauhassa.
"Haluatko mukaan?"

"Niin sanon." Ei hänellä ollut ketään jolle esitellä niitä. Vanhemmilleen hän voisi kertoa joskus kun näkisi nuo kasvotusten. Aidaa tuskin kiinnostaisi ja siinä ne kaikista läheisimmät ystävät olivatkin. Tiarnan tiesi jo ja tuolle ultrakuvan näyttäminen olisi vain outoa.
"Haluaisin tietää onko kaikki hyvin. Ja joudunko ostamaan kaksi ponia, kuten uhkasit että voi käydä."

Murielinkin pitäisi jossain kohtaa kertoa vanhemmilleen. Ja Laurielle.
Sitten kun asiat olisivat edenneet pidemmälle. Turha aiheuttaa paniikkia aivan vielä.
"Se riski on olemassa. Ja minä tosiaan kuolen, jos joudun sinne yksin, kuuntelemaan lepertelyä siitä 'kukas meillä täällä on, vilkutatkos äidille'... Hyi helvetti."

"Jos minä tulen sanomaan että turpa kiinni?" Mies virnisti laiskasti. Voisi tosin hyvin olla että pelkkä Samuel Locksleyn läsnäolo vaientaisi.
"Käytät muuten sitten yksityistä sairaalaa ja minä maksan sen. En halua että joku elämäänsä leipääntynyt sairaanhoitaja soittaa jollekin juorulehdelle uutisesta."

"Sinulla on aika tehokas katse, yritä ensin käyttää sitä."
Murielin mieli kieltäytyi edelleen itsepintaisesti uskomasta, että Pikkuloinen oli todellinen. Tällaiset keskustelut vain tekivät itsepetoksessa elämisestä hankala.
"Aina sinulle voidaan laittaa paperipussi päähän, eikö? Leikataan vain silmänreiät, joista voit mulkoilla... Niitä lääkärikäyntejä voi sitten tulla vähän useampia, mutta onhan sinulla, millä maksaa. Riskiraskaus."

"Yleensä vain alaiseni osaavat vaieta katseesta." Samuel huomautti nuivasti.
"Sehän ei olisi epäilyttävää. Ja ei minua kiinnosta, sitä suuremmalla syyllä. Hoitavatpahan kunnolla."

"Sitten pitää harjoitella lisää, ei ole riittävän hyvä katse."
Muriel naurahti Samuelin sanoille.
"Vähän jännitystä hoitajien elämään. Kuka on salaperäinen isäehdokas..?"

Silmät pyörähtivät niin että mies varmaan näki omat aivonsa, jälleen.
"Tai sitten ei. Yksityiset pitävä suunsa supussa ja hoitavat kunnolla. Joten sinne. Kerran sinä olet vielä erityistapaus tässäkin asiassa."

Muriel siristi silmiään.
"Miksi tyytyä tavalliseen, kuin voi olla erityistapaus?" hän tuhahti.
"Yksi keuhko."

"Ei jumalauta sinua!" Samuel parahti, haudaten kasvot käsiinsä.
"... Yksi keuhko? Yksi keuhko? Minä kuristin naista jolla on vittu puolikas hengityskapasiteetti? Ai hyvä helvetti Nightingale."

Muriel kohotti kulmaansa.
"Älä nyt viitsi olla dramaattinen", hän puhahti, silmiään vuorostaan pyöräyttäen.
"Seitsemisenkymmentä prosenttia, jos tarkkoja ollaan. Jäljelle jäänyt keuhko ottaa vähän enemmän tehtävää itselleen."

Ne teräksenharmaat silmät paloivat. Ihan varmasti.
"Dramaattinen? Ei tullut mieleen sanoa etukäteen, hmmm?"

Murielin kasvoilla kävi melkein hämmentynyt ilme.
"Mitä se sinua niin paljon liikuttaa? Olisiko pitänyt pukea päälle t-paita, jossa julistan, että minulla nyt sattuu olemaan vain yksi keuhko?"

"... Olisin kieltäytynyt kuristamasta sinua." Samuel murahti. Ainakin hän saattoi uskotella, että olisi. Krhm.

Muriel puhahti.
"Sitä suuremmalla syyllä oli parempi, etten kertonut yhtään mitään."

"Nyt tiedän." Nyt hän ei tekisi sitä enää. Ei. Jestas. Samuel kaatoi itselleen lisää viiniä.

Muriel työnsi omaa lasiaan lähemmäs. Olkoonkin, ettei hän voinut juoda sitä alkoholillista versiota, mutta kuten Tempest osoitti, mielikuvitus oli keksitty.
"Ei se ole iso juttu. Jestas. Minä olen pärjännyt oikein hyvin kymmenisen vuotta."

Samuel joi surutta alkoholillista, mutta hän tunnollisesti täytti Murielin lasin toisesta pullosta.
"Silti. Helvetti sinua."

Maistui se viiniltä, vaikkei alkoholia ollutkaan.
Eipähän alkaisi särkeä päätä.
"Mitä? Älä ole draamalaama."

"Olen minä nyt vähän, kiitos vain." Samuel murahti, työntäen tyhjän lautasen kauemmas.
"Mitä ohjelmaa sinulla on tänään? Eli milloin haluat minut helvettiin talostasi."

Muriel tökkäsi Samuelin jalkaa toistamiseen pöydän alla.
"Draamalaama", hän toisti hyristen ja kohotti toista kulmaansa.
"Milloin sinun täytyy olla takaisin Lontoossa?"

Harmi ettei hän osannut matkia laamaa. Se olisi sopinut tähän.
"Huomenna alkuillasta kaivataan töissä."

Muriel laski aterimet käsistään ja alkoi kerätä astioita.
"Lupasit tiskata", hän muistutti, kantaessaan tiskit altaaseen.
"Ja mitä sinä sitten suotta ennen huomista minnekään lähdet."

Samuel hymyili vaisusti Murielin muistuttaessa tiskauksesta.
"Minä tiskaan."

"Hyvä poika", Muriel kehaisi ja asteli Samuelin luo hipaistakseen miehen tummanruskeita hiuksia.
"Laitat ruokaa ja tiskaat. Et sinä aivan toivoton ole."

Mies pyöräytti pehmeästi silmiään ja nousi ylös, käärien hihojaan. Mies veti essun takaisin päälleen, alkaen tiskaamaan.
"Ei tiskaamisessa ole mitään pahaa, se on rentouttavaa."

"Mm-hmm."
Muriel pyyhkäisi pöydän puhtaaksi ( hänen keittiönsä oli aina moitteettoman siisti ) ja siirtyi Samuelin vierelle.
Toinen käsi hipaisi hihan alta paljastunutta käsivartta.
"Isivolkkari."

Samuel mulkaisi Murielia pahasti.
"Ei. Rolls Royce Phantom."

Muriel tyrskähti ja jatkoi kuvioiden piirtelyä Samuelin käsivarteen.
"Isiphantom."

"Paljon parempi." Samuel murahti pehmeästi, tiskaten paistinpannua reippaalla otteella.
"Yhtä en vaihda ja se on autoni. Toinen on asuntoni." Samuel rakasti luksusasuntoaan Lontoon sydämessä.

"Ymmärrän. Minäkään en luopuisi omasta Roveristani."
Uskollinen auto, ja ehdottoman epäkäytännöllinen suurkaupungissa.
He tosiaan olivat kahdesta eri maailmasta.
"Valtavan suuresta luksusasunnostasi. Ja poreammeesta katolla."

Ei Samuelkaan Lontoossa juuri ajanut. Hyvin harvoin hän ajoi Rollsinsa ulos tallista. Sitä suuremmalla syyllä, autoon ei kertynyt edes kilometrejä. Eikä Phantomia voinut syyttää pieneksi ja sieväksi kaupunkiautoksi. Roverilla saattaisi sentään rymistää yli tientukkeina olevista riisikupeista jos siltä tuntui.
"Mm. Nimenomaan. Minun."

Rover oli oikein kätevä ajoneuvo.
Murielin sormet vaelsivat Samuelin käsivartta pitkin miehen hartialle.
"Yvette sitten tosiaan lähti lopullisesti?"

Samuel vilkaisi Murielia.
"Mikä vimma ihmisillä on kysyä tuota? Kyllä, hän todellakin lähti lopullisesti ja sen valossa mitä hän on puhunut lehdille, saa pysyäkin helvetin kaukana."

Sormet juoksivat Samuelin niskaan.
"Ei ole kovin kauaa siitä, kun vielä olit yrittämässä hänen kanssaan", Muriel huomautti. Ei syyttävästi, ainoastaan toteavasti.
"Mitä hän on sinusta puhunut?"

Mies värähti kosketuksesta niskassaan, huuhteli paistinpannun ja aloitti sitten toisen kanssa. Mies tiskasi huolellisesti. Perfektionisti.
"Ei mitään suoraan, mutta antanut ymmärtää. Että olen juoppo, narsisti, sarjapettäjä - tämä oli ensimmäinen ja ainoa kerta - ja nyt viimeisimpänä hän antoi ymmärtää että olen ollut väkivaltainen. Hienovaraisia vihjauksia, ilman nimiä, mutta olen hänen ainoa aviomiehensä, joten."

Murielin olisi melkein tehnyt mieli hoputtaa.
Mutta kyse oli nyt ruuanlaittovälineistä. Niiden siisteydestä ei tingitty.
"Et sinä narsisti ole", hän puhahti kiukkuisesti.
"Haasta oikeuteen kunnianloukkauksesta."

Samuel oli samaa mieltä. Ne pestiin kunnolla, jotta ne kestäisivät hyvinä ja sen takia, että puhtaus oli puoli ruokaa.
"Jos haastaisin, myöntäisin tunnistaneeni itseni hänen sanoistaan. Mietin mitä tekisin. Lähestynkö asianajajan kautta vai maksaisinko hänet hiljaiseksi."

"Et hitossa maksa", Muriel puhahti.
"Olen hiton pahoillani siitä, että hän tuli petetyksi - ja se oli osittain minun syytäni - mutta helvetti, en voi sietää sitä, että ihmiset valehtelevat ja esittävät puolitotuuksia ja antavat ymmärtää asioita."

Samuel kohautti kevyesti olkiaan.
"Se olisi helpointa. Tosin, niin kauan kuin hän ryöpyttää vain minua, kestän sen kyllä." Mutta jos tähän sotkettaisiin ketä tahansa muu - Aida, Muriel, noin esimerkkeinä - niin Samuel ei ottaisi asiaa kovin rauhallisesti.
"Ei ole ensimmäinen rodeoni, Muriel." Tiskattuaan hän kuivasi astiat pyyhkeeseen ja latoi paikoilleen. Kukaan ei huomannut mitään että täälläoli tehty ruokaa.

"Se on silti väärin", Muriel huomautti.
Samuel oli egoistinen kusipää, ja myös pettäjä - joskaan ei sarjassa, ja hän tosiaan oli yhtä lailla syyllinen - mutta pelkkä ajatus mustamaalaamisesta sai Murielin veren kiehahtamaan.
Kun mies oli saanut astiat kaappiin, hän astui tämän taakse ja juoksutti sormiaan selkää pitkin.
"Tässä olisi aikaa ennen kuin koirat pitää viedä."

Pitkin selkää juoksevat sormet saivat silmät painumaan hetkeksi kiinni, miehen naurahtaessa matalasti.
"Sinä olet mahdoton, tiesitkö?" Mies kääntyi kasvot Murielia kohti.
"Minä käyn kohta matkakassini läpi jos sinne olisi unohtunut jotakin millä laittaa kaltaisesti mahdoton, kamala nainen ojennukseen."

"Minä syleilen mahdottomuuttani", Muriel huomautti.
"Täytyy ottaa ilo elämästä silloin, kun voi. Tietenkin, jos sinä olet liian vanha ja väsynyt, voit hyvin oikaista itsesi koirien kanssa pitkäksesi sohvalle, ottaa päiväunet ja alkaa kasvattaa isävatsaa..."

"Se on huomattu." Murielin sanat vanhuudesta ja isävatsasta saivat miehen murahtamaan ja tarttumaan Murielia ranteista. Hellän määrätietoisesti.
"Jumalauta sinun kanssasi. Nyt yläkertaan siitä."

Muriel nauroi.
"Sinuunhan tuli elämää. Toivottavasti myös jonnekin muualle..."
Miksei olisi nauttinut, kun se vielä oli mahdollista?

"Puhut, mutta et vieläkään kävele." Samuel huomautti, läpsäisten Murielin takapuolta kunnolla.
"Totta helvetissä tuli, maalasit mieleeni pahimmat painajaiseni."

Muriel ynähti ja nauroi, lähtien liikkeelle.
"Päiväunet isävatsan kanssa?" hän hymisi suunnatessaan portaisiin. Supernova viuhahti toiveikkaana keittiöön, mutta siellä ei olisi enää mitään varastettavaa jäljellä.
"Tiedätkö, minusta Pikkuloinen ansaitsisi tulla virallisesti tunnustetuksi."

"Paskat päiväunista." Samuel murahti, lähtien portaisiin Murielin perässä. Hmm?
"Sitten teemme niin." Ei nyt puhuta siitä. Tunnelma.

Muriel katsahti Samuelia olkansa yli, silmät naurusta tuikkien.
Hyvää ruokaa, hyvä mieli.
"Minä pidän päiväunista. Oikein kovasti."

"Oh? Ehkä sinä sitten otat sellaiset. Harjoittelet nukkumaan päiväunia silloin kun Pikkuloinenkin nukkuu." Samuel totesi virnistäen.

"Paskat otan", Muriel naurahti ja tönäisi makuuhuoneen oven auki.
"Täytyy kerätä jotain muuta varastoon, joten pistähän nyt tossua toisen eteen, hop hop."

Samuel nauroi, vetäen Murielia lähemmäs kun molemmat olivat makuuhuoneessa. Ja sitten ovi kiinni. Heihei.
"Minä olen aika varma että laukussani voisi olla ne käsiraudat. Sitä en tiedä millä saisin sinut hiljaiseksi."

Supernova-raukka jäi taas oven taakse vikisemään.
"Alas", Muriel komensi koiraa ja käänsi sitten katseensa Samueliin.
"Mitään käsirautoja lähde hakemaan nyt..."

"Oletko varma?" Mies kiusoitteli pilke silmäkulmassaan. Kyllä ne valitettavasti olivat kotona Lontoossa.

Muriel kietoi käsivartensa Samuelin niskalle.
"Pistäisin koirat kimppuusi. Ne rakastaisivat nuolla naamasi oikein kunnolla."

"Et tekisi niin." Samuel naurahti. Kokki laski kätensä Murielin poskille ja veti naisen kiihkeään, syvään suudelmaan. Sellaiseen jonka Supernova oli ruokavarkaudellaan keskeyttänyt.

Supernova oli ollut ovela, tiennyt, milloin iskeä.
Tai ehkä sillä oli vain käynyt hyvä tuuri.
Muriel hymyili Samuelin huulia vasten, suudelman lomasta.
"Enkö...?" hän hyrisi.
"Etkö pidä siitä, että tulet nuolluksi..?"

"Et." Samuel halusi uskoa niin.
"... Millähän tavalla?"

Muriel hymisi ja lähti valumaan alemmas, kunnes oli polvillaan Samuelin edessä.
"... Kuka tietää..."

Samuel nielaisi hieman. Miksi, voi miksi se oli niin seksikäs näky?
"Sinä näytät hyvältä siinä."

Muriel katsahti Samuelia yläviistoon ripsiensä lomasta.
"Mmh, niinkö meinaat..?"
Hän alkoi availla miehen housuja tuskallisen hitaasti, hengitti lämmintä ilmaa kankaan läpi.
"Jos kasvaa isivatsa, ei enää voi katsella alas..."

Mieli teki repiä housut auki ja tarttua Murielin hiuksiin tiukasti. Hän tarttui naisen hiuksiin hellästi, silitellen niitä sormillaan.
"Ei kasva."

"Älä luota laihaan kokkiin..?"
Murielin nauru kulki käheänä ja kehräten, kun hän viimein nykäisi housut pois tieltä.
Reiluahan se vain oli, olihan Samuelkin ollut huomaavainen häntä kohtaan aiemmin.

"En ole laiha, olen kunnossa." Mies huomautti, haroen nyt molemmilla käsillään Murielin hiuksia.

"Mm-hmm..?"
Muriel ei enää edes yrittänyt keskustella. Kylmät väreet juoksivat pitkin selkää, kun sormet haroivat hänen hiuksiaan.
Samuel oli kokannut hänelle ruokaa, siitä ansaitsi palkkion.

Samuel yritti olla sekoamatta siihen paikkaan. Pää notkahti taaksepäin ja silmät painuivat kiinni, huoneen täytti miehen matalat murahdukset. Ote kiristyi Murielin hiuksista, varoituksena.

Oli olemassa muutamia tapoja saada Muriel hiljaiseksi.
Tämä oli niistä yksi, ainakin tiettyyn pisteeseen saakka.
Otteen kiristyminen hiuksista sai hänet vetäytymään kauemmas, ovela pilkahdus silmissään.

Samuel voihkaisi pettyneenä, tukistaen naista kevyesti.
"Tiesin että olet nainen joka tekee tuon."

Muriel nauroi hiljaa ja puisti päätään.
"Minä olen kamala nainen, haluan osani."

"Mmh, sinä saat sen kyllä. Haluatko minun jäävän muuten yöksi?" Piti nyt varmistaa vielä. Samuel lysähti istumaan sängylle, hymyillen vinosti.

Muriel katsahti miestä tummilla silmillään ja alkoi riisua vaatteitaan.
"Johan minä sanoin, että suotta lähteä minnekään, kun kerran ei ole kotiin kiirettä kuin vasta huomenna. Yöt ovat kylmiä täällä pohjoisemmassa."

Samuel naurahti, avaten paitansa nappeja.
"Mm'hm, selvä. Haluat minut lämmittämään?"

"Se. Ja laittamaan minulle aamiaista."
Muriel kiemursi eroon paidastaan ja antoi housujen tipahtaa lattialle sen seuraksi.
Iho halusi heti nousta kananlihalle.

"Tulihan se oikea syy sieltä." Samuel nauroi, vetäen Murielin syliinsä kun tuo oli vain alusvaatteissaan. Käsi livahti nousemaan tuon reidellä ylemmäs.

"SInun pitäisi olla imarreltu! Rakastan laittamaasi ruokaa..."
Eikä ainakaan vielä oksentanut sitä ulos. Tiedä sitten, kuinka kävisi, kun Pikkuloinen kasvaisi.
Hän värähti hieman kosketuksen alla.
"Jospa ei aikailtaisi..?"

"Se on hyvä." Samuel kallisti kevyesti päätään, hamuten huulillaan naisen rintakehää.
"Miksi? Eihän meillä ole nyt kiire."

Muriel liikahti miehen sylissä.
"Meillä on viisi karvaista ajanottajaa alakerrassa", hän huomautti.
"Ne tahtovat ulos."

"Eivät tällä minuutilla ja toisekseen, sinä ehdotit tätä, joten me voimme varmasti pitkittää tätä hieman. Käytät koiriasi syynä että menisin nopeammin asiaan." Mies mutisi ihoa vasten.

"Minä olen kärsimätön nainen", Muriel nurisi ja antoi kätensä pujahtaa heidän väliinsä.
"Pitääkö täällä tehdä kaikki itse..?"

"Minä tiedän ja siksi kiusaamisesi on niin ihanaa." Mies naurahti käheästi ihoa vasten, näykäten Murielin ihoa.

"Katso vain, ettei käy vanhanaikaisesti", Muriel ynähti.
"Vanha mies..."

"En ole niin vanha ja kestävämpi kuin moni nuori mies." Samuel näykkäisi uudelleen, antaen kätensä käydä hyvin levottomaksi. Hän halusi Murielin menettävän malttinsa.

Uusi pehmeä suukko naisen huulille.
"En." Mies vastasi vakavana, katsellen Murielin silmiä.

Muriel räpäytti silmiään.
"Sinähän olet melkein herttainen", hän totesi, hämmästyen itsekin pehmeää äänensävyään.
Hän nojautui lähemmäs, hamuten miehen korvaa.
"... mutta voisitko silti ottaa minut nyt..?"

"Sanoin että se on salaisuus." Samuel naurahti käheästi ja toteutti sen Murielin pyynnön. Ehkä pitäisi joskus päästä viemään ne koirat uloskin. Ehkä.

"Kai tiedät, että kaksi voi pitää salaisuuden, jos-"
Sen pidemmälle Muriel ei ehtinyt. Koirat pitäisi tosiaan viedä lenkille, muuten ne loikkisivat seinille.
Samuelin selkäparka taisi saada uusia naarmuja.

"Kai tiedät, että kaksi voi pitää salaisuuden, jos-"
Sen pidemmälle Muriel ei ehtinyt. Koirat pitäisi tosiaan viedä lenkille, muuten ne loikkisivat seinille.
Samuelin selkäparka taisi saada uusia naarmuja.

Samuel ei tosiaan tiennyt, eikä välittänytkään. Mies kierähti naisen viereen, vetäen tuon tiukkaan halaukseen. Ehkä Aidan idea pohjoiseen tulemisesta oli ollut kohtalainen.

Mitäpä sitä enää teeskentelemään, kun hän oli - painostuksen alaisena - mennyt möläyttämään ääneen, että piti halauksista.
"Onko sinulla lisää salaisuuksia..?" Muriel hymisi, tasattuaan hengitystään hetken.

Samuel painoi suukon Murielin otsalle, vetäen syvään henkeä.
"Ei niin synkkiä."

"Eikö mitään?" Muriel kysyi, melkein pettyneenä, piirrellen raukeita ympyröitä Samuelin rintakehälle.
Jokin kolahti ovea vasten. Ensin kerran, sitten toisen.
Kolmannella kerralla Supernova onnistui osumaan kahvaan ja heilauttamaan oven auki. Itseensä tyytyväinen whippet tassutti sisään ja hyppäsi sänkyyn.

Samuel hymähti, vilkaisten auennutta ovea.
"Pitkät kävelyt rannalla. Romanttiset illalliset kotona."

Muriel oli liian tyytyväinen hätistääkseen koiraa pois. Se kiepahti pari kertaa ympäri ja painautui sitten lämpimänä hänen paljasta selkäänsä vasten.
"Romantikko."

Samuel hipaisi etusormellaan naisen nenänpäätä.
"Ja sitä ei moni tiedä."

"No, sinäkin tiedät minun synkän salaisuuteni, joten lienemme turvassa."
Murielin selän takana Supernova huokaisi ja oikaisi jalkansa pitkiksi.

"Onko sinulla muita synkkiä salaisuuksia?"

Muriel nauroi ja hipaisi huulillaan Samuelin korvaa.
"Ei. Sinä tiedät jo, että minulla on huono karma veljien tapailun suhteen. Että pidän halailusta. Ja annan koirieni nukkua sängyssä."

"Ai sen takia minäkin pääsin sänkyysi." Samuel totesi pokkana, ynähtäen tyytyväisenä.
"Romanttisen synkkiä salaisuuksia?"

Muriel nauroi ja hieroi nenäänsä miehen kaulataivetta vasten.
"Rakastan katsella auringonlaskuja sylikkäin."

"Tiesin että sille on syy miksi pidän sinusta." Samuel huomautti kevyen huvittuneena.
"Pitäisikö nousta?"

"On monia syitä rakastaa minua", Muriel huomautti ja oikaisi toisen pitkän säärensä miehen jalkojen yli.
"Pitäisi."
Ja silti hän ei tehnyt elettäkään noustakseen.

Samuel halusi korjata että ei hän rakastanut, mutta se tuntui saivartelulta. Hän pysyi hiljaa, tyytyen suutelemaan naista jota ei näemmä kiinnostanut nousta.

Kiusatut aivot, joilta oli pitkitetty nautinnon saaminen, siihen saattoi aina vedota, jos meni sanomaan jotakin omituista.
Auki jääneeltä ovelta kuului rapinaa ja suippokuonoinen borzoi pysähtyi sängyn viereen.
"Meitä tultiin hakemaan."

Samuel vilkaisi borzoita, pudistellen nauraen päätään.
"Minä en sitten tiedä koirista mitään."

Muriel ponnisti itsensä istumaan ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan.
"Nytpähän opit. Riittää, kun osaat roikkua kiinni hihnassa."

Samuel huokaisi syvään.
"Niinpä niin. Kuulostaa sinun perässäsi pysymiseltä." Samuel nousi vikkelästi sängystä, ettei saisi naiseltä läpsäisyä.

Onneksi Samuel oli vikkeläliikkeinen, muuten mies olisi saattanutkin saada läpsäisyn.
Takapuolelle, tosin. Eiköhän Samuel-paran kasvoja oli runnottu ihan riittävästi.
"Vähemmän puhetta, enemmän toimintaa. Housut jalkaan, tsop tsop!"

Mies virnisti hieman vallattomasti (kovin hurmaavasti) ja alkoi vetää vaatteita päälle.
"Tsop tsop itsellesi"

Nyt Muriel tosiaan läiskäisi miehen takapuolta, villapaidallaan, ennen kuin kiskaisi sen päänsä yli.
Halley hyöri heidän jaloissaan ja Supernova röhnötti edelleen sängyssä.
"Minä olen aina tsop tsop", Muriel vakuutti, käskytti koirat luokseen ja suuntasi alakertaan.

Samuel nauroi naiselle, huokaisten syvään. Niinpä niin. Hän seurasi Murielia alas, haroen hiuksiaan jonkinlaiseen kuosiin.
"Olethan sinä."


"Mm-hmm."
Muriel oli jo ehtinyt kerätä koirat eteiseen odottamaan pannoittamista - ainoastaan Supernova poukkoili levottomana eteisen ja keittiön väliä, harjoitteli vielä talon tapoja. Samuelin vierailu tuntui saaneen jo hyvällä mallilla olleet käytöstavat unohtumaan, mutta ehkä koiraa ei voinut syyttää siitä.
Sotki mies muidenkin ajatukset, mokoma. Ja saisi nyt olla hyödyksi, kun kerran viettäisi yönsä täällä.
Hyödyksi monellakin tapaa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Show must go on   To Helmi 08, 2018 6:26 pm

Torstai 15. helmikuuta 2018, aamupäivä, Newcastle Upon Tyne

Muriel alkoi katua sitä, että oli luvannut käydä hakemassa Samuelin suoraan lentokentältä, mistä he voisivat jatkaa matkaa kohti yksityissairaalan äitiysklinikkaa ja sieltä sitten hänen asunnolleen.
Valkohohtoiset valot saivat hänen silmänsä särkemään, jonkun voimakas hajuvesi nosti yökkäyksen, joka sai vatsalihakset kivistämään.
Hän halusi kotiin kuolemaan.
Mutta ei miestä kai tännekään voinut hylätä, Muriel pohti vilkuillessaan kelloa. Koneen olisi pitänyt jo laskeutua, ei kai Samuelilla enää kovinkaan pitkään voinut kestää aulaan pääsemiseen? Ei yhden yön matkaa varten tarvittu edes käsimatkatavaroita kummempaa lastia.
Hän mulkaisi kelloa uudelleen kiukkuisesti ja kietoi sinistä villakangastakkia paremmin ympärilleen. Helvetin helvetti.

Samuelilla oli vain pieni laukku. Miehellä oli ironisesti pipo päässään ja aurinkolasit silmillä, vaikka ei ollut kovin aurinkoista. Hän ei vain kaivannut nyt mitään ylimääräistä häiriötekijää ja Samuel sai usein epämääräistä huomiota osakseen. Ihmisiä jotka räpsivät kuvia ja myivät ne lehtiin, kyselijöitä, mitä milloinkin. Hän etsiytyi Murielin luo ja hymyili naiselle pehmeästi.
"Yritä edes hymyillä. Lupaan tehdä sinulle hyviä smoothieita."

Muriel käänsi katseensa Samueliin ja kohotti toista kulmaansa.
"Hieno pipo."
Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja silmien alla viipyivät varjot, hienostuneet poskipäät erottuivat tavallistakin terävämpinä ihon alta.
"Olen oksentanut tänään jo neljästi, sovitaanko, että jätän hymyilyn toiseen kertaan?"
Hän mulkoili miestä kulmiensa alta.
"Saanko halauksen, vai pitääkö se säästää autoon, koska olet näemmä liikkeellä incognito?"

Samuel naurahti kommentille piposta. Jestas että hän inhosi tätä.
"Sovitaan niin. Tiedän kuitenkin miten kaunis hymy sinulla on." Mustelman jäämät viipyilivät edelleen Tempestin lätkäisemällä poskella, joskin pieni sänki peitti sitä nyt.
"Mieluiten autoon."

"Hmph."
Muriel kaivoi taskuaan ja sysäsi Roverinsa avaimen Samuelin käteen.
"Saat kunnian ajaa", hän tuhahti, lähtien harppomaan päättäväisesti kohti lasiovia, jotka veisivät ulos harmaaseen säähän.

"Kohtelen Roveriasi kuten kohtelisin omaani." Samuel lupasi. Kun he olivat autossa, mies veti Murielin yksikätiseen halaukseen vaihdekepin ja käsijarrun yli, suukottaen Murielin poskea hellästi.
"Minusta tuntuu että sinusta raskaushehku on puhdasta paskaa?" Mies kysyi auton käynnistäessään ja lähti kohti sairaalaa.

"Roverini on minulle hyvin rakas."
Ja kiiltävän puhdas, toisin kuin olisi ehkä voinut olettaa. Penkeillä ei risteillyt ylimääräisiä tavaroita, ei edes koirankarvoja.
Johonkin turhautuminen ja hyvät hetket oli purettava.
Muriel nojasi päänsä hetkeksi Samuelin olkapäätä vasten ennen kuin napsautti turvavyönsä kiinni.
"Saatanallista propagandaa", hän myönsi ja irvisti, yrittäen asetella turvavyön vähän paremmin, niin ettei se olisi painanut kipeää rintaa vasten.
"Yhteiskunnan helvetillinen salaliitto, jotta väki sikiäisi."

Samuel mutristi huuliaan myötätuntoisena ja veti aurinkolasit päästään, samoin pipon tummien hiustensa päältä. Vapaus, ah. Vihdoinkin. Liikennevaloissa mies hipaisi Murielin kättä sormenpäillään.
"Jos löytyy apu, lupaan hankkia sitä sinulle." Mies hymähti pehmeästi ja piti katseensa tiessä.

Parempi, kun pipo oli poissa.
Muriel ojensi toisen kätensä hipaisemaan Samuelin suklaanruskeaa harjaa ennen kuin vilkaisi kelloa ja tarttui sitten puolen litran vesipulloon, jonka hän oli jättänyt odottamaan auton mukitelineeseen.
Aika aloittaa tankkaus.
"Voisitko maksaa, että minut vaivutetaan koomaan yhdeksäksi kuukaudeksi?"

Samuel naurahti pehmeästi ja nyökkäsi.
"Jos sinä sitä haluat ja jos katolinen moraalisi antaa periksi, niin voin maksaa. Saat tällä hetkellä melkein mitä vain ilman että kyseenalaistan."

Muriel pyöräytti korkin auki ja otti pienen kulauksen, irvistäen perään.
Jopa vesi maistui kuvottavalta.
"Vaarallista sanoa noin, ties mitä vielä keksin", hän totesi vilkaisten Samuelia silmäkulmastaan.
"Hanki minulle jostain jääpaloja, kun pääsemme pois. Mitä Lontooseen kuuluu?"

"Jääpaloja?" Samuel naurahti pehmeästi.
"Minä hankin. Ja ei mitään ihmeellistä. Kun muuten ajan sängen, älä säikähdä. Jään henkiin ja leuka ei ole murtunut." Lieni reilua varoittaa mustelmasta etukäteen.

"Haluan pureskella niitä", Muriel totesi ja otti toisen kulauksen vedestään.
Samuelin sanat saivat hänet kääntämään katseensa mieheen, kulmat tiukkaan kurttuun painuen.
"Mitä sinä olet tehnyt?"

"Sinä haluat... Hyvä on, minä en kysy. Saat jääpaloja." Samuel naurahti pehmeästi ja haroi hiuksiaan. Hän kääntyi isommalle tielle kohti keskustaa.
"Tapasin siskosi."

"Älä kysy. Joko jääpaloja tai taululiituja."
Ja jälkimmäinen ajatus oli ällöttävä jopa Murielin itsensä mielestä. Silti olisi tehnyt mieli ostaa paketillinen ja vain rouskuttaa menemään.
Vastaus sai hänet kohottamaan kulmaansa.
"Mitä teit hänelle?"

"Valitan, saat tyytyä jääpaloihin ja ehkä kalkkitabletteihin." Isihormonit olivat laittaneet miehen lukemaan raskaudesta.
"Minä hänelle? Kiitos vain luottamuksesta. Hän vain ilmaisi mielipiteensä minusta. Aika painokkaasti. Saatoin vähän provosoida ja hän korosti mielipidettään tirheästi avokämmenellä. Lyö kovempaa kuin sinä."

Murielin silmissä häivähti epäluulo.
"Ihan kuin tietäisit raskaudesta enemmänkin."
Mutta ei kai Samuel nyt sentään kuluttaisi vapaa-aikaansa lukemalla aiheesta?
Naisen silmissä kävi se sama ylpeä katse, joka oli näkynyt myös Tiarnanin kasvoilla.
"Minä tiedän. Minä opetin hänet."
Hän kosketti miehen poskea kevyesti sormenpäillään.
"Olen pahoillani. Et sinä sitä enää ansainnut."

"Ehkä tiedän, ehkä en." Mies tuhahti pehmeästi. Ei hänestä ollut myöntämään googlettelujaan yöllä lukulasit nenällä viinilasillisen kanssa. Kun huoli Murielin pärjäämisestä yksin pohjoisessa kävi vähän liian suureksi.
"Se selittää. Ja hän ei selvästi tiennyt sitä. Syytti elämäsi pilaamisesta, lupasi pitää minut kaukana sinusta tai ainakin saada minut ulos elämästäsi. Kiva veto muuten kertoa hänelle siitä kuristamisesta, ei ollut oikein tyytyväinen."

Jos Muriel olisi tiennyt, hän olisi saattanut liikuttua.
Ja lasit olisivat voineet aiheuttaa hieman toisenlaisia olotiloja, viinilasilliseen yhdistettynä.
"Emme ole ehtineet pahemmin jutella, Em oli melkein koko tammikuun Los Angelesissa. Ja minäkin pyörähdin Californiassa."
Hän silitti sängen peittämää poskea.
"Em huomasi ne mustelmat, pakkohan minun oli."

Samuel painoi kevyesti poskeaan Murielin kättä vasten ja hymyili toispuoleisesti. Sillä puolella, jolla sänki ei peittänyt mustelmaa.
"Hmm. Hyvä on. Ja jos hän kertoo sinulle hurmaavia tarinoita menneistä suhteistani, ole kiltti ja älä kuuntele."

Muriel otti kulauksen vettä ja hiveli poskea sormenpäillään.
Jos joku kysyisi, mitään ei ollut tapahtunut. Ei silittelyä eikä kosketusta vasten nojaamista.
"Millaisia luurankoja sinulla sitten on kaapissa?"

Ei tosiaan. Mutta kunn he olivat kaksin, niin saattoi hyvin käydä.
"Hän on vakuuttunut siitä että olen käyttänyt yhteistä ystäväämme hyväkseni tai jotakin. Usko pois, en ole. Varmistin." Kun hän oli miehekkäästi itkenyt Aidalle ettei olisi Murielin arvoinen mies ja että olisi huono isä.

Muriel hörppäsi vesipullostaan.
"Millä tavalla hyväksikäyttänyt?"
Hän ei kuulostanut erityisen huolestuneelta. Ehkä olisi pitänyt.

"Meillä oli vähän ikäeroa." Samuel totesi rehellisesti. Ehkä Muriel voisi päätellä jotain.

Niin oli ollut Yvettellä ja Samuelillakin.
Mutta siitä tuskin nyt oli kyse.
"Miten nuori hän oli?"

"15 kun tapasimme. 16 kun menimme sänkyyn." Ihan kuin siinä olisi kovasti eroa. Edes vähän.
"Puolustuksekseni, hän oli klubilla väärillä papereilla."

Muriel oli ottamassa kulausta vesipullostaan, mutta oli vetää sitä väärään kurkkuun.
Mutta autokin nytkähti sillä hetkellä, ehkä se johtui vain siitä.
"Sano, että sinäkin olit viaton teinipoika."

"Meillä on yhdeksän vuotta ikäeroa." Samuel myönsi kiltisti. Mitä sitä piilottelemaan.

Muriel oli hyvä päässälaskussa.
"Jos et ajaisi, läppäisisin sinua takaraivolle", hän puhahti.
"Samuel!"

Samuel huokaisi hiljaa. Ainakin Muriel välitti liikenneturvallisuudesta.
"Kun sain tietää, vahinko oli jo käynyt!" Samuel ähkäisi.
"Aida näyttää edelleen samalta joten paha sanoa onko hän näyttänyt silloin vanhalta vai näyttääkö hän nykyäänn nuorelta."

"Helvetti sinun kanssasi", Muriel puhahti ja kulautti vettään.
"Onneksi olet sentään nyt siirtynyt tällaisiin vanhoihin ämmiin."
Hän oli liian väsynyt keräämään kierroksia ajatuksesta. Samuelin onni.

"Siskosi oli sitä mieltä etten pärjää naisen kanssa." Samuel naurahti kuivasti. Niin. Muuten vain Muriel veti häntä puoleensa naurettavalla tavalla.

"Ihan mukiinmenevästi sinä olet tähän mennessä pärjännyt", Muriel huomautti.
Viisitoista. Parempi olla ajattelematta liian tarkkaan.
Hän tuijotti vesipulloaan tyytymättömänä.
"Jos siellä aletaan leperrellä masuasukista, tapa minut."

"Mukava kuulla." Mies hymähti pehmeästi ja nousi rampille, kohti sairaalaan.
"Tapan meidät molemmat,"

"Tee se", Muriel pyysi.
Tai heidät kaikki kolme, jos aivan tarkkoja oltiin.
"Tai jos hoitaja muuten vain lepertelee."

"Minä lupaan että ei lepertele tai hän vaimenee hyvin pian." Samuel ajoi sairaalan parkkipaikalle, pysäköi auton ja veti syvään henkeä.
"Minä muuten tarvitsen oman kopion siitä ultrakuvasta."

Muriel kaatoi viimeiset vesipisarat kiltisti kitusiinsa ja kääntyi katsomaan Samuelia.
"... Aiotko ripustaa sen sittenkin seinällesi, vai?"

Samuel pudisteli päätään.
"Minulla ei ole sisaruksia mutta minulla on vanhemmat, joille ehkä pitää kertoa."

Muriel räpäytti silmiään ja oli todella hetken hiljaa.
"Minä en ole kertonut vielä omilleni. Eikä veljenikään tiedä."

"En minäkään ole. Kerron seuraavaksi kun ehdin nähdä heitä." Mies totesi tyynesti, nousten autosta.

"Minä en", Muriel vastasi ja kömpi itsekin ulos, ottaen hetkeksi tukea ovenpielestä.
Hän pitäisi asian omana tietonaan niin pitkään, kuin suinkin mahdollista. Niin kauan kuin vatsa ei pullottaisi groteskina esiin.
"Mutta saat sinä sen oman kopiosi. Varmasti vaikka useammankin."

Samuel tarjosi kättään Murielille. Hänn voisi auttaa vähäsen.
"Voi kiitos. Yksi riittää."

Muriel otti tarjotun avun vastaan.
Kertoi paljon siitä, kuinka kurja olo hänellä juuri sillä hetkellä oli.
"Ei sitä tiedä, isihormonit voivat iskeä, ja haluat tapetoida niillä huoneesi seinät", hän hymähti.
"Hitto kun pistävät lipittämään vettä."

"Isihormonit ovat propagandaa." Samuel puuskahti ja auttoi asteli Murielin kanssa sisälle, oikeaan tilaan ja hoiti sähköisen ilmoittautumisen naisen puolesta koneella.

Muriel vilkaisi Samuelia skeptisesti.
"Sinä tiesit kalkkitableteista", hän huomautti, ennen kuin taapersi istumaan odotustilaan.
Huomasi, että tämä oli yksityissairaala, vaaleanturkoosilla kankaalla verhotut istuimet olivat tuliterässä kunnossa, eivät kuluneet niin kuin julkisella puolella.
Viherkasvitkin näyttivät olevan hengissä.
Muriel naputti levottomana jalallaan lattiaa ja vilkaisi kelloa, joka taisi olla jokin designtuote.
Kymmenen minuuttia vielä, ellei aika sitten olisi myöhässä.

Samuel pyöräytti silmiään.
"Lontoossakin pääsee Googleen. Tiedätkö, se hakujuttu internetissä?" Mies naurahti pehmeästi ja istui Murielin viereen.

Muriel vastasi pyöräyttämällä itsekin silmiään.
"Siihen on täytynyt varta vasten kirjoittaa hakusana", hän huomautti ja kiemursi ulos takistaan.
Jos sattui kiinnittämään asiaan huomiota, saattoi kyllä erottaa, että poolokaulusneule kiristyi rintojen kohdalta hieman enemmän kuin ennen.
Entiset kun olivat olleet pikemminkin liivien ansiota.
"Isihormonit."

Murielin riisuessa takin Samuel nielaisi kevyesti.
Ei sanaakaan kiristävästä rintamuksesta nyt tai olet kuollut mies.
"Saattaa olla että joskus iltaisin minut valtaa pienen pieni huoli siitä miten te pärjäätte ja etsiskelen tietoa rauhoittaakseni itseäni."

Hyvin kuollut mies, Murielin huumorintaju alkoi olla loppu jo nyt.
Hän vilkaisi Samuelia, ja tummissa silmissä häivähti... jotakin. Melkein liikutusta, mutta sitä hän ei koskaan menisi myöntämään ääneen.
"Me pärjäämme oikein hyvin", hän vakuutti ja keräsi takin syliinsä keräksi.
"Harhauta ajatuksiani, vielä monta minuuttia ennen vastaanottoa."

Kaksi luupäätä.
"Hyvä." Samuel totesi pehmeästi, katsellen kelloa poissaolevasti.
"Harhauta? Mikä kelpaa harhautukseksi? Kelpaako se että Newcastlen ravintolan ravintolapäällikkö tuo sinulle jääpaloja tänne?" Mies virnisti hieman.

Lapsesta tulisi joko pahin luupää miesmuistiin, tai sitten heidän luupäisyytensä jotenkin kumoaisivat toisensa, ja lapsesta tulisi täysin normaali.
Pikkuloisesta. Jolla olisi jo sormet ja varpaat.
Samuel ei ollut ainoa, joka oli tutkinut asioita.
Hän vilkaisi miestä silmäkulmastaan.
"Sitruunaviipaleen kera."

Niin tuskin kävisi. Lapsi olisi itsepäisin kakara koskaan. Mies kaivoi taskustaan puhelimen ja tarkensi pyyntöä. Kannullinen jääpaloja, sekaan sitruunaviipaleita. Kiitos.
Peter ei ollut koskaan lähettänyt työnantajalleen yhtä montaa kysymysmerkkiä.
"Saat ne kun pääsemme lääkäristä."

Sarvet tulisivat kolisemaan vastakkain.
"Tuntuu, että siihen menee ikuisuus", Muriel nurisi ja painui kaksinkerroin jalkojensa päälle, sihahtaen, kun aristavia rintoja vihlaisi.
Hän ennemmin kuolisi kuin myöntäisi sen, mutta häntä jännitti. Helvetisti.

Pahasti.
"Miksi niin? Kamala nainen, voit kertoa minulle. En kerro kenellekään, olen salaliittolaisesi tässä." Varoen, kun peläten turpasaunaa, Samuel kietoi kätensä Murielin niskan taakse ja puristi tuon olkaa sormillaan.

Turpasaunaa ei tullut.
Sen sijaan Muriel huokaisi ja siirtyi vähän, nojautuen Samuelia vasten.
"Jos kerrot kellekään, tapan sinut", hän murahti.
"Sitten, kun olen saanut jääpalat. Sitten tapan sinut."
Hän vilkaisi kelloa.
"Hermostuttaa."

"En kerro." Samuel lupasi pehmeästi ja puristi uudelleen Murielin olkaa.
"Mikä hermostuttaa?"

Muriel katsahti kelloa uudelleen, ehkä se liikkuisi nopeammin, jos tuijottaisi oikein ahkerasti.
Sehän toimi aina, eikö niin?
"Tähän asti olen voinut teeskennellä, ettei siellä ole mitään", hän mutisi.
"Nyt me sitten näemmä Pikkuloisen ensimmäistä kertaa. Ja sillä pitäisi olla sormet ja varpaat, tiesitkös?"

Niin, nyt se olisi totta. Samuel hymähti myötätuntoisena.
"Niin. Ja en tiennyt. Onko se hyvä vai huono asia ettet voi teeskennellä?"

Muriel puhahti tuskastuneena.
"En tiedä."
Ei hänellä ollut aavistustakaan. Muuta kuin siitä, että kohta he näkisivät Pikkuloisen, ja saattaisivat kuulla tämän sydämensykkeen.
"Ei kai sitä voi loputtomasti teeskennellä. Jossain vaiheessa alan paisuakin. Rinnatkin ovat paisuneet. Hitto, rakkokin halkeaa kohta, tämä on yhtä helvetin kidutusta..."

Samuel otti riskin ja painoi lohduttaen huulensa Murielin ohimoa vasten.
"Ei voikaan. Käy vessassa?"

Samuel ei saanut nyrkistä silmään.
Muriel vain ynähti hiljaa.
"Ei voi. Muuten Pikkuloisen kuvasta tulee huono. Millainen äiti minä olisin, jos antaisin lapseni ensimmäisen kuvan olla kammottava ja muodoton?"

"No. Pian päästään sinne ja sitten pääset." Mies lohdutti pehmeästi. Joku voisi jälleen kysyä, mihin Samuel Locksley oli unohtunut.
"Minullakin on salaisuus."

Muriel ynisi vähän lisää.
Toivottavasti Pikkuloinen arvostaisi tätä sitten joskus.
Ja Samuelkin alkoi kuulostaa melkein pehmolta.
Hän käänsi päätään ja vilkaisi miestä silmäkulmastaan.
"No mikä?"

Tuskin arvostaisi, mutta milloin lapset arvostaisivat? Mies nojautui Murielin korvan viereen.
"Pelkään kuollakseni olevani huono isä."

Muriel räpäytti silmiään.
"Miksi?" hän kysyi hiljaa, nostaen toisen kätensä miehen tummasuklaan väriselle harjalle.
"Minä pelkään olevani kammottava äiti."

"Sinä olet käymättä vessassa jotta ultrakuva olisi hyvä." Samuel huomautti pehmeällä kuiskauksella.
"Et ole. Olen kuullut miten pidät huolta ihmisistä joista välität ja sinä välitit Pikkuloisesta heti tarpeeksi antaaksesi elämän." Samuel värähti itseinhoisesti.
"Minä asun kaukana, en ole paljon läsnä, olen mulkku. Enkä kovin hyvä rakastamaan ihmisiä ehdoitta."

"En halua, että Pikkuloinen syyttää minua siitä, että fotogeneettisyys oli pilattu jo ensimmäisestä kuvasta lähtien", Muriel mutisi.
Ja hän todella kärsi sen takia. Ai luoja.
Hän tutki Samuelin kasvoja tummilla silmillään.
Oli ollut kusipäistä käskeä hankkiutumaan lapsesta eroon. Mutta hän olisi voinut ehkä itsekin valita pehmeämmän tavan kertoa uutisista.
"Tilasit minulle silti jääpaloja. Sitruunalla. Ja tulit tänne tänään."

"Sinä halusit niitä." Samuel totesi tyynesti. Jos Muriel hitto halusi jääpaloja, kamala nainen saisi niitä.
"Olisit muuten yksin." Ainakin niin hän oletti. Eikä se olisi reilua.
"Mutta minä olen Lontoossa ja te täällä. Olet käytännössä yksin."

Jääpaloja sitruunalla.
"Niin olisin", hän myönsi.
Ei ollut ketään muuta, joka olisi lähtenyt seuraksi. Ihmettelemään sitä, että Pikkuloisella oli jo raajat, eikä toivottavasti enää häntää.
Hän oli kertonut perheestään ainoastaan Emmielle, ja Emmie oli Lontoossa.
"Lontoo on vain yhden lennon päässä."

"Niin on." Se oli lyhyt ja samalla pitkä matka.
"Selviäisitkö tappamatta minua jos olisin syntymän tienoilla täällä pidempään? Auttaisin koirien ja Pikkuloisen kanssa."

Muriel katsahti Samuelia epäluuloisesti.
Isihormonit.
"En tiedä. Minä olen varmasti melkoinen hormonimerilehmä siinä vaiheessa", hän mutisi hiljaa.
"Mutta miten ravintolasi? Silmäteräsi?"

Samuel veti syvään henkeä. Niin. Ravintola.
"Minä voin aina erottaa työntekijäni." Hän mutisi hiljaa takaisin.
"Mutta mitäs teen itselleni jos syntisenä jätän sinut pärjäänään yksin?"

Muriel siristi hieman silmiään ja hipaisi sitten huulillaan Samuelin poskea.
Hän vetoaisi hormoneihin, saivat tekemään kummallisia asioita.
"Isihormoni", hän hymähti ja hipaisi miehen hiuksia.
"Paras muuten varautua siihen, että Pikkuloinen haluaa jossain vaiheessa huoneen sieltä valkoisesta luksusasunnostasi. Kun Hexham käy liian pieneksi."

Samuel painoi pikaisesti poskea huulia vasten, vetäytyen sitten kauemmas. Se siitä, tarpeeksi hellyyttä julkisesti.
"Propagandaa." Mies puuskahti pehmeästi ja puristi sormilla Murielin olkaa kevyesti.
"Siellän on kolme makuuhuonetta. Ehkä yksi välttää tulla laitetuksi Pikkuloiselle."

"Ehkä hänellä on yhtä kallis maku kuin isällään."
Isällään. Se tuntui melkein... Ei Muriel osannut kuvailla tunnetta.
Kaikki johtui vain siitä, että hän oli hermostunut ja stressaantunut ja epätoivoinen litkittyään puoli litraa vettä nopeaan tahtiin.
Mutta kellon viisarit armahtivat ja ovi avautui, ja herttaisesti hymyilevä hoitaja oli kutsui heidät sisään.
Niin herttaisesti, että Muriel oli pyörähtää saman tien kohti ulko-ovea.
Eip.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Show must go on   To Helmi 08, 2018 6:30 pm

Samuel nousi ylös Murielin kanssa, päästämättä tuota kainalostaan. Hän aisti sen miten nainen oli karkaamassa. Hoitaja saisi yhden mahdollisuuden. Yksi lässytys ja Samuel antaisi mielipiteensä siitä.

Muriel mulkaisi Samuelia.
Petturi.
Mutta ei kai hän voinut muuta kuin astella kiltisti huoneeseen, joka oli sisustettu kai rauhoittavasti vaaleanharmaalla ja keväänvihreällä.
"Istu vain siihen tutkimuspöydälle", hoitaja, joka oli esitellyt itsensä Anitaksi ja jonka tummat hiukset oli kerätty taidokkaalle nutturakampaukselle, kehotti.
"Isä voi istua siihen viereen."
Sama harmaata sävyä oleva rullallinen tuoli.

Samuel värähti ulkopuolisen kutsuessa itseään isäksi. Siinä melkein meni raja. Melkein. Ei, hän kestäisi sen vielä. Mies haroi hiuksiaan ja istui alas, tarjoten kättä Murielille. Jos tuo haluaisi tappaa jonkun, puristaisi kädestä.
He olivat jo sairaalassa jos käsi murtuisi.

Muriel haki Samuelin katsetta ja tarttui tämän käteen.
Me olemme tässä yhdessä, okei? Jos tulee ruumiita, hankkiudumme niistä eroon yhdessä, eikä kumpikaan puhu mitään.
Onneksi lepertely ei jatkunut, hoitaja kyseli asiallisesti muutamia ennakkotietoja ennen kuin pyysi häntä asettumaan selälleen ja siirtämään paidan pois tieltä.
Olo oli melkein kuin tieteiselokuvassa, huoneen kahdella seinustalla oli valtava televisioruutu, jolla vilkkui tällä hetkellä vielä pelkkä valkoinen teksti.

Samuel nojasi leukansa käteensä jossa piteli Murielin kättä ja naurahti vaisusti naisen katseelle. Hän saattoi arvata mitä tummien silmien takana oikein liikkui.
Hän maksaisi asianajajan ja auttaisi heidät maanpakoon, jos tilanne kärjistyisi. Tai vain ärähtäisi hoitajan hiljaiseksi.

Hyvä, heillä oli yhteisymmärrys.
Muriel tosin puristi Samuelin kättä jo siinä vaiheessa, kun kylmää geeliä levitettiin hänen vatsalleen. Helvetti, eikö purkkia olisi voinut säilyttää edes jossakin lämpimässä?
Hoitaja veti satulatuolin lähemmäs ja painoi anturin hänen vatsalleen.
"Katsotaan, mitäs täältä löytyy", hän totesi, samalla kun epämääräinen kuva heijastui televisioruuduille.
"Me toivomme dinosaurusta..." Muriel mutisi, puristaen Samuelin kättä uudelleen.

Vapaalla kädellä Samuel peitti suunsa ja pärskähti. Voi hyvä helvetti, ei täällä kai sopinut nauraa. Mutta kun Muriel ja Murielin dinosaurus.
"Jos ei kuitenkaan. Sinulla on selitettävää jos se on dinosaurus." Mies hymähti. Huomaamattaan hän silitteli naisen kättä peukalollaan, jota koristi pari vesikelloa. Palovammoja.

Muriel vilkaisi Samuelia.
"Niillä on aika seksikkäät hännät", hän huomautti ja käänsi sitten katseensa suoraan tutkimuspöytää vastapäätä olevalle seinälle kiinnitettyyn ruutuun.
Musta kuva, jossa oli epämääräisen harmaat reunat.
Anitan kunniaksi oli sanottava, ettei nainen hämääntynyt dinosauruksista, hymyili vain kärsivällisesti liikuttaessaan anturia hänen vatsallaan.
"No niin. Siellä", nainen totesi, kun mustuuden keskelle ilmestyi vaaleampi... mötti.

"Ai siitä sinä pitäisit? Yritän laittaa muistiin." Olkoon, hoitaja kesti heidän erikoisen keskustelunsa. Pisteet siitä.
Jep. Siinä se oli, näytti enemmän tahralta näytössä kuin miltään elävältä. Mies ei ollut ihan varma voiko fyysisesti pahoin vai mitä sisällä tapahtui. Ehkä oli turvallisempaa keskittyä Murielin reaktioon. Jos nainen koettaisi karata.

Karkaaminen kävi mielessä.
Siinä se nyt oli. Pikkuloinen. Möykky hänen sisällään.
Hoitaja liikautti anturia ja kuva tarkentui hieman.
Suuri pyöreä pää ja vartalo, joka pienine raajoineen toi mieleen grillatun kanan.
Hitto, ei lastaan voinut verrata grillattuun kanaan.
Mutta Pikkuloinen pötkötteli selällään, ja naurettavat raajat näyttivät liikahtelevan hieman.
Muriel nielaisi.
"... näyttää nallekarkilta..."

Samuel tyrskähti. Ei helvetti, Muriel tappaisi hänet vielä.
"Nallekarkki? Mitä hiton karkkeja sinä syöt?" Mies pidätteli selvästi naurua ja yritti keskittyä. Jep. Muriel koituisi vielä hänen kohtalokseen tällaisien kommenttien kanssa. Samalla siihen huvittuneisuuteen oli hyvä piilottaa oma liikuttuneisuus. Voi lapsiparka, kun et tiedä millaisen isän maailma sinulle raukalle lätkäisi.

Muriel olisi mulkaissut Samuelia, jos olisi voinut irrottaa katseensa näytöltä.
"No grillatulta kanalta sitten", hän puhahti ja kurtisti kulmiaan, kun yksi tynkäraajoista liikahti. Tai ehkä se johtui vain siitä, että hoitaja oli liikauttanut anturia.
Jokin muukin näytti liikkuvan kuvassa.
"Hyvä, voimakas syke", Anita huomautti hyvillään.
Pieni sydän pumppasi jo.

"Jollakulla on nälkä." Samuel huomautti pehmeästi. Pitäisi ruokkia kamala nainen jollakin, kunhan pääsisi tuon luokse. Vaikka sitten vain smoothiella.
Et nyt saatana mies itke. Kotona sitten, omassa rauhassasi. Onneksi Samuel osasi loistavasti kätkeä tunteet harmaiden silmiensä taakse.

"Olisi sinullakin", Muriel puhahti.
Sehän tässä oli pahinta, että oli kammottava nälkä, ja silti kaikki teki pahaa.
Mutta Pikkuloisia oli silti vain yksi. Ei kahta, niin kuin olisi voinut olla.
Hoitaja otti joitakin mittoja koneen kuvasta.
"Aika tarkalleen kahdeksan viikkoa", tämä totesi hyvillään.
Tajuamattaan Muriel puristi Samuelin kättä, kun antura siirtyi pois hänen vatsaltaan ja hoitaja ojensi paperiliinoja, joilla pyyhkiä geeli pois vatsalta.
Pikkuloista ei enää näkynyt.

"Lupaan että yritän tehdä jotakin asialle." Kai hän jotain keksisi mitä Muriel kestäisi syödä. Samuel osasi vielä valmistaa ruokia hyvin luovilla tavoilla. Kahdeksan viikkoa. Mies vilkaisi Murielia pehmein silmin ja painoi pikaisen suukon naisen sormille. Kyllä se oli siellä edelleen. Varmassa tallessa.

Samuel oli pehmentymässä.
Eikä mies tainnut olla ainoa, sillä vesi yritti alkaa valua myös Murielin silmistä.
Tai ehkä hänen rakkonsa oli vain niin täynnä, että oli alkanut pukata sisältöään ulos silmien kautta. Siitä sen täytyi johtua.
Hän oli silti kiitollinen, kun sai luvan livistää käytävällä olevan vessaan ennen verikokeita.
Samuelin ei tarvinnut nähdä hänen vollottavan silmät päästään sen vuoksi, että hänen vatsassaan kasvoi paistetulta kanalta näyttävä olento.
"Montako tulostetaan?" hoitaja kysyi tulevalta isältä, kun he olivat jääneet kahden huoneeseen.

Oli ihan yhtä kiitollinen siitä että Muriel katosi. Naisella oli ärsyttävä tapa nähdä kaiken läpi halutessaan.
"Kaksi." Mies vastasi vähän poissaolevasti.

Hoitaja vilkaisi Samuelia samalla kun näppäili konettaan.
Tulostin alkoi raksuttaa sylkeäkseen ulos kuvat paistetulta kanalta näyttävästä lapsenalusta.
"Kaikki hyvin?" nainen varmisti hymähtäen.
"On melkoinen kokemus nähdä lapsensa ensimmäistä kertaa. Millainen olo?"

Mies säpsähti hereille ajatuksistaan. Ainakin hoitaja esitti hienosti ettei tunnistanut televisiossakin useasti hyörähtänyttä kokkia tai sitten sänki oli parempi valeasu kuin hän tajusikaan.
"On, kaikki on hyvin. Oloni on yllättävän normaali."

Se hyvä puoli yksityisklinikoissa oli, että siellä asiakkaisiin suhtauduttiin hienovaraisesti.
Jopa täällä Newcastlessa, jossa ei ollut totuttu julkkiksiin aivan samalla tavalla, kuin esimerkiksi Lontoon hienoimmilla klinikoilla.
"Hyvä niin. Odotus on jännittävää aikaa myös isälle", hoitaja totesi, otti tulostuneet kuvat käteensä ja ojensi toista niistä Samuelille.
Pikkuloinen, joka köllötteli selällään ja jonka nallekarkkimaiset raajat erottuivat selvästi.
"Se on oikein hyvä kuva. Selvä."

Samuel haroi hiuksiaan kevvyesti ja värähti hieman. Isä. Milloinhan siihen oikein tottuisi vai tottuisiko koskaan?
Mies otti kuvan sormiinsa ja hymähti vaisusti. Hän vilkaisi ovea ja kurtisti surumielisesti asettuneita kulmiaan. Mikähän Murielilla kesti? Vai oliko tuo nyt karannut?
"Eipähän Pikkuloinen pääse sanomaan että kamala nainen pilasi ultrakuvan." Mies mutisi ennen kuin ehti edes ajatella asiaa, nousten seisomaan. Kamalasta naisesta puheenollen tai sitten hän oli kärsimätön ja tuolla ei kestänyt.

Muriel oli tosiaan harkinnut sitä hetken.
Mutta lopulta hän oli vain päätynyt itkemään hieman. Syytti siitä hormoneja ja sitä, ettei ollut nukkunut tai syönyt vuorokauteen.
Vähempikin herkisti.
Mutta pyyhittyään kasvonsa ja huuhdottuaan itkun (toivottavasti) silmistään hän palasi takaisin, kohottaen kysyvänä kulmaansa Samuelille.
"Joko aiot livistää?"

Samuel vilkaisi Murielia ja kohotti kulmaansa.
"Mihin minä livistäisin?" Hän oli käsittääkseen tulossa Murielin luo tästä ja naisen autolla liikkeellä.
"Olen nähnyt pahempaa kuin yksi verikoe." Hän oli ojentamassa käsiään halatakseen naista - itku näkyi - mutta hän jätti sen tekemättä.

Muriel puhahti ja kävi takaisin pitkäkseen toimenpidepöydälle.
"Nauran, jos pyörryt."
Luulisi, että eläinlääkäri oli tottunut neuloihin ja vereen, mutta siitä huolimatta teki vähän pahaa, kun hoitaja alkoi etsiä sopivaa suonta, eikä tuntunut yrityksistään huolimatta sellaista löytävän.
"Olet vähän kuivunut", tämä huomautti kulmiaan kurtistaen.
No niin kai.

Samuel istui alas ja kohotti kulmaansa. Oliko tuo haaste?
"Senhän sinä haluaisitkin nähdä." Mies huomautti kuivan huvittuneena, vilkaisten hoitajaa. Jaha Muriel, joku vahtisi juomistasi huomiseen asti ja vähän syömistäsikin. *
"Kuulin legendaa voimakkaasta pahoinvoinnista." Samuel valotti hoitajalle kuivumisen syytä.

"Niin haluaisin", Muriel hymähti ja hieraisi otsaansa.
Hoitaja onnistui sentään tökkäämään suoneen, josta sai verta ensimmäiseen ampulliin.
"Niinkö? Et maininnutkaan siitä alkukartoituksessa."
Muriel mulkaisi Samuelia. Kantelija.
"Ei oikein ruoka tai juotava maistu", hän myönsi, nojaten selkäänsä paremmin toimenpidepöytää vasten.
"Varaan sinulle ajan tutkimuksiin. Kuinka heikko olo on?" hoitaja jatkoi rauhallisesti, ottaen toisen ampullin.
Muriel tuhahti.
"Ihan riittävän hyvä. En tarvitse nesteytystä, jos sitä ajoit takaa."

Mies tyytyi hymyilemään hurmaavasti Murielille kun tummat silmät mulkaisivat häntä.
"Haluaisin ihan vain huomauttaa, neitiseni, että käymme täällä sitä varten että kerrot tällaiset pikkuasiat." Samuel totesi tyynesti.

Muriel pukkasi Samuelia vapaalla kädellään kylkeen, tai ainakin yritti.
"Hyvä, että asia tuli puheeksi", hoitaja jatkoi rauhallisesti samalla kun painoi lapun vasten pistokohtaa.
"Katsotaan sinulle sopiva aika ensi viikon alkuun. Jos olo menee kovin heikoksi, on parempi, että menet suoraan ensiapuun."
Muriel puhahti.
"Tiedän. Kaikki on hyvin."
Hän sai laastarin kyynärvarteensa ja käskyn pötkötellä hetken.
"Lupasit minulle ne jääpalat", hän muistutti mutisten,

Samuel vilkaisi puhelinaan kun verikokeet oli otettu.
"Ne on tuossa odotustilassa, kunhan saat nousta siitä. Peter laittoi juuri viestin. Hän haki sinulle kalkkitabletitkin." Niin. Kun Samuel oli itse täällä Murielin kanssa, hän pisti ravintolapäällikkönsä käymään apteekissa ja tuomaan jääpaloja.

Muriel kohotti toista kulmaansa.
"Et sitten tosiaan keksi ravintolapäälliköllesi parempaa tekemistä?"
Miesparka oli taatusti ollut hämillään, kiikuttaessaan jääpaloja - sitruunalla maustettuja - ja kalkkitabletteja äitiysklinikalle.
Luvan saatuaan Muriel kömpi pystyyn ja sulloi ultrakuvan käsilaukkuunsa, napaten takin mukaansa.
"Mennään sitten."

"Olen pyytänyt hänenltä oudompiakin asioita." Samuel naurahti pehmeästi ja nousi ylös. Hän otti odotustilassa pienen muovikannun mieheltä ja sen tablettirasian, nauraen tuon ilmeelle.
"Älä kysy. Ja jos kerrot kenellekään, minun pitää antaa sinulle potkut. Kiitos."
"Ei, en kysy." Noin kolmikymppinen mies lupasi nauraen ja lähti sitten.

"En ole varma, haluanko tietää."
Muriel oli alkaa itkeä uudelleen, kun hänelle ojennettiin kannullinen jäitä.
Hormonit.
"Pelastajani..." hän mutisi, kalastaen itselleen heti yhden jääpalan. Hän vei sen suuhunsa ja alkoi rouskuttaa antaumuksella, joka ennen olisi saanut hänen hampaansa vihlomaan.
Nyt hän vain ynähti nautinnollisesti.
"Autolle."

Samuel irvisti kevyesti sille rouskutukselle. Olkoot. Ei ollut hänen asiansa. Mies istui ratin taakse ja vilkaisi Murielia.
"Sinun luoksesi vai kaupan kautta?"

Huomatessaan irvistyksen Muriel rouskutti piruuttaan hieman kovempaa.
Kun teki mieli, teki mieli.
Hän istahti tyytyväisenä etupenkille jääkannunsa kanssa.
"On minulla jotain ruokaa kaapissa."

"Onko sinulla jotain mistä minä voin kuvitella tekeväni ruokaa tai jotain mitä sinä voisit kuvitella syöväsi?" Samuel tarkensi kysymystään ja käänsi radiota aavistuksen kovemmalle. Perkele.

Muriel rouskutteli onnellisena jääpalansa ennen kuin vastasi.
"Ei taida olla."
Hän ei ollut jaksanut vähään aikaan käydä kaupassa kuin sen verran, että oli saanut koirille kaiken tarvittavan.

"Eli kaupan kautta." Samuel hymähti pehmeästi ja vilkaisi Murielia.
"Voit jäädä autoon niiden kanssa jos haluat."

Muriel silitti hellästi kannun kylkeä.
"Me vietämme oikein hyviä hetkiä sillä välin, kun sinä olet kaupassa", hän vakuutti onnellisena.
Paitsi etteivät he päässeet edes kauppaan saakka, kun Murielin puhelin soi.
Vieras numero.
Hänen kulmansa painuivat alas, kun sormi hipaisi vihreää luuria.
"Muriel Nightingale. Olen. Mitä? Mitä on tapahtunut?"
Hänen kasvoiltaan katosi se vähäkin väri.

Samuel vilkaisi Murielia. Jokin käski miestä pysäyttämään auton penkalle. Muriel ei näyttänyt helposti tuolta.

Muriel puristi jääpalakannua sylissään.
"Kuinka kauan? Oletteko... Niin, ei, minä ilmoitan. Kyllä. Niin."
Hän ei tajunnut edes kiittää ilmoituksesta, kun lopetti puhelun, kädet täristen.
Ei hyvä jumala.

Samuel sammutti autonn, jotta saattoi kääntyä Murielin puoleen.
"Minä on tapahtunut?"

Muriel pyyhkäisi kasvojaan.
"Tempest on sairaalassa. Voi helvetti, Samuel, Em oli..."
Hänen äänensä oli pettää.
"Hän oli hypännyt kalliolta mereen!"

Samuel tuijotti hetken eteensä. Moni muu olisi tarjonnut halausta, mutta Samuel käynnisti auton ja vilkaisi ympärilleen. U-käännös lievällä vauhdilla.
"Haluat Lontooseen?"

"Totta helvetissä haluan", Muriel vastasi ja selasi puhelintaan.
"Ja niin haluaa Lawrencekin. Ja... Voi helvetti, ei varmasti ole paikkoja tällä varoitusajalla..."
Hänen äänensä särkyi itkuisesti.

Samuel laskeskeli hetken mahdollisuuksia päässään, kaivoi puhelimensa esiin ja etsi numeroa hetken.
"Päivää, Samuel Locksley." Puhelu jatkui epämääräisenä jonkin aikaa ja Samuel sulki puhelun.
"Tunnin päästä valmis kone, veljesi mahtuu mukaan. Hanki koirillesi hoitaja."

Muriel oli sillä välin yrittänyt tavoittaa Eleanoria epätoivoisesti ja ehtinyt valita jo Laurien numeron.
Nyt ei ollut aikaa kyynelille.
Oli pysyttävä rauhallisena ja toimittava, vaikka miten olisi tehnyt mieli kiljua ääneen.
Hän käänsi katseensa Samueliin.
"... Mitä?"

"Tunnin päästä kone Newcastlen lentokentältä, veljesi mahtuu mukaan, hanki koirillesi hoitaja." Samuel toisti rauhallisesti.

Muriel ei yleensä ollut ajatuksissaan hidas.
Mutta nyt hän oli shokissa.
Tempest oli hypännyt kalliolta. Tempest oli yrittänyt...
"Ei tunnin päästä lähde konetta."

Samuel vilkaisi Murielia haudanvakava katse teräksisissä silmissään.
"Voi, kyllä lähtee."

Muriel oli jo valikoinut veljensä numeron puhelimestaan, mutta tuijotti edelleen Samuelia.
"Mitä hittoa sinä selität? Samuel, minun siskoni on... hän saattaa... Helvetti!"

"Shhh." Samuel polkaisi kaasua ja hipaisi Murielin poskea, katse tiessä.
"Vuokrasin koneen. Se saadaan valmiiksi tunnissa."

"Sinä... vuokrasit koneen?"
Muriel tuijotti miestä mykistyneenä."
"Vuokrasit koneen, jotta me pääsisimme Lontooseen nopeammin?"

Samuel vilkaisi Murielia nopeasti ja ajoi takaisin lentokenttää päin. Murielin veli tulisi sinne varmaan omin avuin nopeammin.
"Et olisi koskaan saanut lippuja koneeseen." Mies mutisi.
"Ja haluat siskosi luo Lontooseen, joten totta helvetissä sinä pääset siskosi luo Lontooseen."

Muriel räpäytti silmiään.
"Helvetti sinun kanssasi..."
Kyyneleet yrittivät nousta silmiin, mutta hänen oli ryhdistäydyttävä ja soitettava veljelleen.
Tämä vastasi heti.
"Laurie. Il y a eu un accident. Emmie a essayé de se tuer ... Vous devez venir à l'aéroport. Immédiatement. D'accord?"
Hän laski puhelimen syliinsä, käsi yhä täristen.

Samuel ymmärsi kyllä käydyn keskustelun, mutta ei reagoinut siihen mitenkään. Hän vilkaisi naista ja tarjosi kättään tuolle. Jos Muriel tarttuisi siihen, mies puristi naisen kättä tiukasti.
"Hän on sairaalassa. Hän tulee kuntoon. Menet sinne varmistamaan sen veljesi kanssa. Jos tarvitset jotain, olen puhelinsoiton päässä. Ymmärsitkö?"

Muriel tarttui tarjottuun käteen.
"... Sinä olet yksi helvetin idiootti..."
Hänen äänensä särkyi tavalla, joka kertoi sen olevan kiitos. Kamalan naisen outo kiitos, joka tuli suoraan sydämestä.

Samuel hymyili pehmeästi ja nosti Murielin käden huulilleen, suukottaen tuon sormia pehmeästi. Sänki hankasi varmasti kättä, mutta se oli sivuseikkoja.
"Minä tiedän, minä tiedän. Voit kertoa siitä lisää joskus toiste. Sovitaanko niin? Ei maailma tähän lopu, minä lupaan sen. Kaikki kääntyy vielä hyväksi." Soitto oli tullut sairaalasta, ei poliisilta. Siinä oli ero. Elämän mentävä ero.

Ehkä niin oli parempi.
Koska Muriel ei olisi voinut juuri sillä hetkellä puhua. Pelätessään, että ääni ei kantaisi, että se sortuisi tai muuttuisi hillittömäksi nyyhkytykseksi.
Ja Em tarvitsisi hänet kokonaisena.
"... kiitos..."
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Show must go on   To Helmi 08, 2018 6:33 pm

Murielin Rover pysähtyi kentän lähtöparkkiin. Siellä se saisi seistä niin kauan kuin Muriel olisi poissa. Samuel irrotti turvavyönsä ja avasi käsiään.
"Tule tänne." Muriel näytti siltä että tarvitsi halausta.

Muriel hylkäsi jääpalakannun pelkääjänpaikan jalkatilaan.
Hän ei ainoastaan nojautunut käsijarrun yli, vaan kömpi Samuelin syliin siitäkin huolimatta, että ratti painoi selkää vasten.
Ja hautasi kasvonsa miehen hartiaa vasten.
Ei menisi kauaa. Muutama tunti, ja he olisivat perillä.

Miehen käsi hapuili penkin säätöä. Vivusta vääntö ja hän saattoi polkaista Roverin penkin kauemmas ratista. Mukavampaa heille. Hän kietoi kädet naisen ympärille ja silitti tuon tummia hiuksia hellästi.
"Alle kolme tuntia." Hän lupasi hellästi, painaen lohduttavan suukon siihen mihin nyt ikinä ylsikään.
"Kaikki tulee olemaan hyvin. Ja mitä sinä ikinä tarvitset Lontoossa ollessasi, soita. Jos en vastaa, soita Pellaan." Koska luultavasrti hän olisi töissä jos ei kuulisi puhelintaan.

Muriel kietoi kätensä Samuelin niskan taakse.
Mies saattoi olla kusipää, mutta ei tällaisina hetkinä.
Hän veti syvään henkeä.
"Tempest tulee kuntoon", hän kuiskasi hiljaa.
"Hän on selvinnyt tällaisesta ennenkin. Kaikki tulee menemään hyvin."

"Tietenkin tulee. Älä kuvittele muuta." Samuel lupasi pehmeästi.
"Kuule. Noustaanko ja haetaan sinulle kahvilasta joku smoothie tai mitä tahansa? Tarvitset jotain elimistöösi. Kiltti."

Muriel olisi halunnut jäädä siihen.
Mutta ei se ollut vaihtoehto. Laurie saapuisi kentälle, ajaisi varmasti ylinopeutta Mustangillaan.
"Minä vain kuitenkin oksennan senkin", hän mutisi, mutta suoristautui silti Samuelin sylistä ja kurkotti käsilaukkunsa etupenkiltä.
Ehkä mies oli oikeassa.
"Pitää soittaa Tiarnanille..."

"Sinun pitää saada jotain sisään. Muriel. Et voi käydä tyhjällä ikuisesti." Samuel vetosi pehmeästi. Hän nousi autosta Muriel sylissään ja laski naisen jaloilleen maahan. Sitten aurinkolasit ja pipo. Valeasu.
"Soita Tiarnanille. Mikä oksettaa sinua vähiten?"

"Kaikki oksettaa", Muriel nurisi ja pyyhkäisi vaivihkaa silmiään.
Kaikkein kamalinta oli, ettei hän voinut juuri sillä hetkellä tehdä mitään muuta kuin odottaa. Odottaa, että lentokoneen laskeutumisteline koskettaisi kolmen tunnin kuluttua lentokentän kiitorataa Lontoossa.
Hän kaivoi puhelimensa esiin soittaakseen.
"Kirpeä."

Kolmen tunnin kuluttua Muriel olisi jo sairaalassa. Täältä lähdettäisiin tunnin päästä, noin tunnin lento ja ulos ilman odotteluja Lontoossa, siitä sairaalaan. Alle kolme tuntia. Mies veti Murielin kainaloonsa.
"Kirpeä. Ja soita Tiarnanille."

Muriel pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan ja valitsi Tiarnanin numeron samalla kun he suuntasivat sisälle ja kahvilaan.
Onneksi mies vastasi. Luojan kiitos tämä vastasi.
"Tiarnan, Emmielle on sattunut onnettomuus..."

Kahvilalla Samuel päästi Murielin kauemmas. Hän tilasi tuolle kevyen, kirpeän ja mahdollisimman vitamiinirikkaan smoothien ja itselleen ison kahvin. Vitut, anna varmuuden vuoksi tee ja kahvi. Jos vaikka Lawrence haluaisi. Vielä pari suklaapatukkaa ja kanaleipää. Kiitos. Mies kääntyi kannoillaan ja asteli Murielin luo, hörpäten kahvistaan.

Muriel oli juuri saanut puhelun lopetettua ja puhelimen sullottua takaisin pieneen käsilaukkuunsa ultraäänikuvan kanssa.
Hän irvisti jo nähdessään tarjottimen, mutta Samuel oli oikeassa. Pyhällä Hengellä elämisessä oli rajoituksensa, jopa katolilaisella.

Samuel ojensi sitä Murielille, katsoen naista painokkaasti.
"Kiltti." Mies pyysi pehmeästi uudelleen. Murielin pitäisi saada jotain vatsaansa.

Muriel olisi ollut idiootti jos olisi kieltäytynyt smoothiesta.
Vaikka kuinka kuvotti ja ahdisti.
Hän nyökäytti kohti pöytiä.
"Istumaan?"

Samuel nyökkäsi ja istui alas, laskien kaiken muun siihen.
"En tiedä mitä veljesi juo joten otin ylimääräisen kahvin ja teen." Hän mutisi valtavan pahvimukinsa takaa.

Muriel tuijotti Samuelia hetken.
Se oli niin hirvittävän huomaavaista.
Hän vei pillin huultensa väliin ennen kuin olisi joko purskahtanut itkuun tai sanonut jotakin typerää.
Hän oli viimein tavoittanut myös heidän vanhempansa.
"Ehkä se on väärinkäsitys. Ehkä Em ei..."

Samuel veti tuoliaan lähemmäs ja kietoi kätensä Murielin niskan taakse. Vitut jos joku näkisi ja tunnistaisi.
"Kaikki selviää aikanaan. Saat vastaukset kaikkeen. Kaikki on hyvin. Mitä tahansa se olikin, siskosi saa kaiken avun mitä hän voi koskaan mihinkään saada. Tiarnan pitää siitä huolta."

Muriel hieraisi kasvojaan.
Niin varmistaisi. Tiarnan hankkisi Emmielle ihan mitä tahansa apua tämä tarvitsisikaan toipuakseen.
Kunhan nyt ensin tulisi fyysisesti kuntoon.
Voi Luoja...
Ei mennyt pitkään, kun tuttu tummahiuksinen hahmo, jonka vaaleat ratsastushousut ja laivastonsininen takki eivät aivan sopineet lentokenttämiljööseen, harppoi sisään aulaan.
"Laurie!" Muriel huikkasi veljelleen.

Samuel kääntyi Murielin katseen suuntaan. Ratsastaja? Ei olisi heti arvannut. Samuel otti kulauksen kahvia ja jätti nousematta ylös. Ehkä tilanne ei kaivannut niin muodollisia käytöstapoja.

Lawrence oli samaa mieltä.
Miehen kasvot olivat kalpeat, kun hän valahti istumaan kahvilan pöydän ääreen.
"Onko sairaalalta tullut lisätietoja?" hän kysyi ahdistuneena.
Muriel pudisti päätään.
"Ei. Laurie, tässä on Samuel. Samuel, Lawrence. Laurie, siinä on kahvia ja teetä."
Lawrence katsahti Samueliin ja nyökäytti päätään tervehdykseksi. Liian järkyttyneenä kyseenalaistamaan edes pipoa ja aurinkolaseja.

Samuel vain nyökkäsi pehmeästi miehelle ja vilkaisi kelloa. Ei ihan vielä. Kohta he voisivat lähteä.
"Muriel, jos haluat käydä vessassa, sinulla on vartti aikaa." Lentokoneen vessa tuskin olisi oksentamiseen optimaalinen.

"Ei tarvitse", Muriel murahti, mutta kalpeni hetkeä myöhemmin ja tuli toisiin ajatuksiin.
Hän nousi seisomaan ja lähti harppomaan päättäväisesti hallin poikki.
Lawrence katsoi huolissaan sisarensa perään, mutta käänsi sitten hitaasti katseensa pipopäiseen mieheen.
"Yksityiskone?"

Samuel työnsi paremmin aurinkolaseja silmilleen.
"Mmhm. Murielin piti päästä Lontooseen." Joten silloin sitten vaikka vuokrattiin yksityiskone.

Lawrence hieraisi kasvojaan hieman tärisevällä kädellään.
Niinpä tietenkin. Ihan tavallista käytöstä. Yksityiskoneen vuokraaminen.
Mitä helvettiä täällä oikein tapahtui?
"Mistä te... mistä te tunsittekaan toisenne?"

Mies korjasi vähän asentoaan tuolilla.
"Makuuhuoneen kautta, yksinkertaistetusti." Ei Samuelia kiinnostanut luritella satuja aikuiselle miehelle.

Että sellaista.
"Yksinkertaistetusti", hän pikemminkin totesi kuin kysyi.
Liian poissa tolaltaan todella kyseenalaistamaan mitään.
Hänen pikkusiskonsa oli yrittänyt tappaa itsensä hyppäämällä alas jyrkänteeltä.
Katse kääntyi Murieliin, joka palasi takaisin pöydän luo, kasvot valkeina.
"Mennäänkö?"

Samuel nousi ylös ja johdatti kaksikon oikeaan paikkaan. Sieltä sitten pieneen, mukavan kompaktiin matkustajakoneeseen. Siellä Samuel veti villakangastakin päältään, samoin pipo ja aurinkolasit saivat lähteä.
"Huh. Luoja, tunsin itseni sokeaksi sisällä." Mies mutisi kasvojaan hieroen.

Muriel yritti hakea itselleen mukavan asennon penkissä.
"Sinun pitää hankkia koira", hän huomautti riisuessaan takkiaan.
Jos Lawrencen ajatukset eivät olisi jo kiitäneet edeltä Lontooseen ja hengestään taistelevaan pikkusiskoon, hän olisi todennäköisesti osannut yhdistää aurinkolasien takaa paljastuvat silmät siihen julkkiskokkiin.
Todennäköisesti yhdistäisikin, sitten kun hänen mieleensä mahtuisi muutakin kuin toive, että Tempest selviäisi elossa.

"Siinä olisi ideaa." Samuel naurahti.
"Voisin liikkua jatkossa luoksesi valkiosen kepin ja opaskoiraksi naamioidun koiran kanssa. Olet nero." Hän yritti olla ajattelematta asiaa. Olkoonkin että Tempest oli sanonut hänestä ja hänelle kamalia asioita. Hänen ystävänsä rakasti naista aivan järjettömän paljon, joten Samuel oli väkisin huolissaan.

Murielin jalka nytkähti, kuin hän olisi halunnut potkaista Samuelia.
"Se taitaa olla laitonta", hän mutisi hiljaa ja puristi tärisevän kätensä nyrkkiin.
Ei enää kauaa, Em, kultapieni, jaksa siihen saakka.

Samuel katsoi Murielia, vakavoituen. Hän ei kuitenkaan tiennyt olisiko nyt hyväksyttävää halata tai ottaa kainaloon, mutta silti hän nojautui kokeilemaan.

Muriel ei edes yrittänyt pyristellä vastaan tai äristä näön vuoksi.
Se jo itsessään kertoi, kuinka järkyttynyt hän oli siskonsa kohtalosta.
Ja sitä ennen vielä Pikkuloisen näkeminen ensimmäistä kertaa.
Tuntui, että hajoaisi miljoonaan sirpaleeseen, jos uskaltautuisi sanomaan mitään.
"Kyllä Tempest tulee kuntoon", hän totesi päättäväisesti.

Samuel puristi naisen olkaa hellästi sormillaan, jälleen. Se tuntui olevan miehen tapa kun ei ollut muuta sanottavaa.
"Tulee." Mies vakuutti. Pakko, kaikkien kolmen tähden. Kukaan ei kestäisi Tiarnania.

Vaikka Muriel kuinka vakuutti itselleen, että kaikki tulisi menemään hyvin, matka tuntui silti pitkältä.
Hän tiesi, että Laurie teki parhaansa, ettei purskahtaisi itkuun. Laurie oli ollut aina heistä se, joka oli itkenyt helpommin.
Ja jossakin meren toisella puolella Tiarnan yritti päästä kotiin mahdollisimman nopeasti.
Tunti tuntui elämää pidemmältä ajalta, ennen kuin kone viimein alkoi laskeutua.

Koneen laskeutuessa Samuel painoi suukon Murielin ohimolle. Hän vilkaisi ikkunasta, kone rullasi jo hitaasti kiitoradalla.
"Teidät ohjataan tästä pois, minulla menee vähän pidempään. Ilmoittelethan itsestäsi, nainen?" Kamala nainen oli ainoa hellittelynimi Murielille joka hänellä oli ja se ei nyt sopinut tilanteeseen.

"Ilmoitan", Muriel vastasi melkein hätäisesti, malttamattomana jatkamaan matkaansa sairaalalle.
Niin malttamattomana, että hipaisi Samuelin sängen peittämää poskea ennen kuin lähti kiiruhtamaan Laurien kanssa ulos, huitoakseen heille taksin.
Ehtiäkseen sairaalaan ajoissa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Show must go on   Pe Maalis 09, 2018 12:14 pm

Sunnuntai 18. helmikuuta, aamupäivä, Lontoo

Muriel ei muistanut puhelusta paljoakaan.
Mikäli olisi muistanut, hän olisi kironnut alimpaan helvettiin sen, joka oli jättänyt puhelimen hänen ulottuvilleen.
Hän oli soittanut Samuelille. Itkien. Sitä, että oli pyörtynyt, ja että oli lyönyt päänsä, ja että Pikkuloiselle olisi voinut sattua jotakin.
Yhdellä sanalla kuvailtuna, hän oli ollut hysteerinen.
Sen jälkeen hän oli torkahtanut uudelleen, yhä sairaalasängyssä makoillen. Hoitaja oli käynyt jossain vaiheessa poistamassa tipan.

Jossakin puhelun ja tipan poistamisen välissä Samuel oli saapunut paikalle, niitä kuuluisia isihormoneja uhkuen.
Jumalauta, typerä, itsepäinen nainen.
Siitä huolimatta julkkiskokki istui sängyn viereen ja kun kukaan ei nähnyt, tarttui Murielia kädestä.
"Typerä nainen."

Edelleen hieman voimattomana ja kalpeana, komeat varjot silmiensä alla, Muriel käänsi katseensa Samueliin.
"Hittoako tänne rynnit", hän mutisi, hieraisten kasvojaan.
"Eikö ole parempaa tekemistä? Per... Lauan... Mikä päivä nyt on?"
Kun valvotut tunnit alettiin laskea vuorokausissa, päivät alkoivat sulautua yhteen.

Samuel kohotti toista kulmaansa. Nainen ei muistanut päiviä. Ei jumalauta.
Hän sentään sotki vain erinäisissä juhlissa löydettyjä kumppaneita, kun oli niitä harrastanut.
"Sunnuntaina. Ja tiedätkö, sinähän tulet siitä minun luokseni lepäämään. Ja väitäkin vastaan. Jaksan kantaa sinut, vielä."

Muriel tuhahti kulmankohotukselle.
"Olen valvonut... Milloin me palasimme Newcastlesta?"
Se oli ollut melko varmasti torstai.
Hän kurtisti kulmiaan Samuelin sanoille.
"Aiotko heittää olkapäälle niin kuin luolamies? Emmie tarvitsee minua."

"Idiootti." Samuel sihahti hampaidensa välistä.
"Heitän jos tarvitsee. Muriel, sinä tarvitset nyt itse itseäsi."

Muriel tuhahti Samuelille ja kömpi istumaan vuoteellaan.
"Emmie yritti tappaa itsensä."
Ajatus sai edelleen sydämen valahtamaan vatsaan, tai ehkä se oli vain häntä jatkuvasti riivaavaa pahoinvointi, oli vaikea enää sanoa tarkkaan.

"Niin. Tiedätkö, hän ei karkaa sairaalasta. Ja tiedätkö miten kamala olo hänelle tulee, jos sinä et huolehdi itsestäsi ja Pikkuloisesta? Mistä sitä tietää miten paljon Tempest haluaa olla täti ja tavata siskonlapsensa." Helvetin Muriel.

"Hieno taktiikka, vedota syyllisyyteen", Muriel mutisi ja keinautti jalkansa sängynreunan yli.
Olo oli kuin tiejyrän alle jäänyt. Ei sillä, että hänellä olisi ollut siitä kokemusta.
Miten saattoi olla huono olo, vaikkei ollut syönyt mitään? Tai ehkäpä juuri siksi.
"Eikö sinulla ole töitä?"

"Luotan katoliseen syyllisyyteen." Samuel totesi tyynesti, kurtistaen kulmiaan.
"Turpa kiinni minun töistäni, on nyt parempaa tekemistä." Mies murisi, nousten tuolilta seisomaan.
"Ja mihinhän neiti Nightingale on matkalla?"

Muriel mulkaisi Samuelia.
"Katsomaan Emmietä tai oksentamaan, en ole aivan varma vielä", hän vastasi ja hieraisi kasvojaan uudelleen.
Helvetti, mikä päänsärky.
"Sitten voit heittää minut olkapäälle, tai mitä hittoa nyt halusitkaan tehdä."

"Paikka siinä, nyt. Ja älä kuvittele että minä vitsailen." Mies melkein murisi, ojentaen vadin. Ilmeisesti joku hoitaja oli huomioinut pahoinvoinnin mahdollisuuden. Hän lähti ja palasi pyörätuolin kanssa.
"Perseesi siihen tai minä suutun."

Se kuvottavan porsaanpunainen vati oli tullut aivan liian tutuksi.
Jos ei voinut pahoin ennen, niin ainakin sen jälkeen, kun oli hetken tuijotellut imelää väriä.
Hän kohotti epäuskoisesti kulmiaan nähdessään pyörätuolin.
"Et helvetti ole tosissasi."

"Minä olen ihan saatanan tosissani. Jos sinä menet katsomaan siskoasi ennen lähtöä, se tapahtuu tässä. Kaadut vielä tuonne uudelleen, halkaiset kallosi ja mitäs sitten? Tapoit itsesi ja lapsesi. Perkeleen näppärää."

"Minä pyörryin, en kaatunut", Muriel ärisi, niin kuin se olisi ollut jotenkin lieventävä asianhaara.
Niin kuin hän ei olisi soittanut Samuelille itkuisen sekavaa puhelua, jossa oli myöntänyt säikähtäneensä Pikkuloisen puolesta.
Miehen sanat tekivät kipeämpää kuin hän olisi halunnut myöntää.

"Löydyit lattialta. Joko minä kannan sinut suoraan autoon tai sinä lyöt sen herkullisen perseesi tuohon tuoliin ja pääset katsomaan siskoasi. Ihan on nyt sinun valintasi, nainen." Samuel ei ollut ottamassa vastaväitteitä.

"Helvetin tyranni", Muriel rähähti mulkoillen, mutta siirtyi lopulta hetken mulkoiltuaan istumaan siihen saakelin pyörätuoliin.
Tunsi saavuttaneensa nimeensä sopivan iän.
"Älä sitten lyki alas portaista."

"Ja sinä pidät siitä vaikka muuta väität." Samuel lykkäsi naisen tuon neuvomaan paikkaan, jääden huoneesta hieman kauemmas odottamaan.
Ei hänen asiansa.

Muriel veti rajan siihen, että menisi huoneeseen omin jaloin.
Ihan vain siltä varalta, että Emmie olisikin hereillä. Pikkusisko ei tarvinnut nyt elämäänsä yhtään ylimääräistä murhetta, ei ainakaan idioottimaista siskoa, joka ei osannut huolehtia itsestään.
Hän viipyi huoneessa jonkin aikaa ennen kuin palasi käytävään, tuntien olonsa huteraksi.
Ehkä lepo tosiaan oli järkevä ajatus.

Samuel työnsi Murielin istumaan siihen tuoliin, sanomatta sanaakaan.
"Keksit kolme asiaa joita voisit kuvitella syöväsi." Mies totesi tiukasti kun työnsi Murielia kohti autoaan. Ökyhintainen, harmaa Rolls-Royce Phantom kiilsi parkkipaikalla kaikessa harmaudessakin.

Muriel tunsi naurettavaa halua painaa kantapäät maahan ihan vain tehdäkseen kaikesta vähän hankalampaa.
Hän lepäisi hetken ja palaisi sitten sairaalalle. Hän oli vannottanut Laurieta soittamaan, jos Emmien tilassa tapahtuisi muutosta, tai jos tämä kaipaisi isosiskoaan.
Tummat silmät tutkivat autoa.
"Kompensoitko jotakin?" nainen hymähti.
"Puhutaanko tässä nyt ruuasta, jota voisin kuvitella syöväni, vai jonka voisin kuvitella pysyvän myös sisällä?"

Samuel vilkaisi Murielia kun pysähtyi nostamaan naista myös sisältä luksuksella varustettuun maantielaivaansa.
"En. Sinä tiedät ettei ole kompensoitavaa." Mies naurahti vaisusti.
"Jälkimmäistä. tai helppo oksentaa."

"Minä tiedän," Muriel myönsi.
Syyttäisi myöhemmin väsymystä, mikäli puhuisi pehmoisia.
"Voisit tehdä minulle sitä smoothieta, jossa oli laventelia. Ja kiltti, sano, että sinulla on jääpaloja?"

"Minulla on jääpalakone." Samuel totesi hymyillen.
"Yksi vielä. Mieluusti jotain suolaista."

Muriel ynähti onnesta napsauttaessaan turvavyön kiinni.
Hän oli himoinnut jääpaloja niin, että olisi voinut alkaa itkeä.
Hän nyrpisti hieman nenäänsä yrittäessään miettiä jotakin suolaista, joka ei olisi inhottanut.
"Tiedätkö ne kurkkusiivut, joihin tulee viinietikkaa, suolaa ja mausteita?"

Samuel vilkaisi Murielia.
"Selvä. Saat niitä." Samuel lupasi hellästi, lähtien ajamaan kohti kotia.
"Onko jotain muuta?"

"Sitruunoita."
Kirpeitä, keltaisia sitruunoita, jotka saivat suun mutristumaan.
Muriel hipaisi sormenpäillään konepeltiä.
"On tämä kyllä hieno auto."

"Sinä olet hullu." Samuel sanoi sen kaikella hellyydellä, joka miehestä vain suinkaan irtosi. Hän hymyi hieman.
"Niin on. Kiitos."

Muriel kurtisti kulmiaan.
"Ei, olen vain raskaana."
Sitä kuuluisaa hehkua odotellessa. Olisi ollut helpompi hehkua, jos olisi kyennyt syömään.
Hän laski kädet takaisin syliinsä.
"Sinun ei olisi tarvinnut tulla hakemaan."

"Sama asia." Samuel tyrskähti naisen sanoille pehmeästi. Teräksenharmaiden surusilmien katse kääntyi Murielin puoleen.
"Muriel. Tietenkin. " Hän totesi yllättävällä pehmeydellä. Kun hän selvisi ökytalon parkkihalliin, Samuel pysäköi autonsa omalle paikalleen ja nousi autosta.

"Sama asia", Murielkin myönsi.
Pahinta oli, ettei hän enää tiennyt, mitkä tunteet olivat hormonimyrskyn nostattamia. Kuinka pahaksi tilanne vielä menisi?
Lontoon liikenne oli kamalaa.
Hän nykäisi vyönsä auki ja kömpi ulos autosta.

Samuel auttoi Murielin hissille ja painoi sen ylimpään kerrokseen. Hän avasi luksusasunnon oven ja vilkaisi Murielia.
"Sohva vai sänky?"

Luojalle kiitos hisseistä, tällaisissa tilanteissa.
Muriel katsahti Samueliin, tummat silmät siristyen.
"Jos tekisimme sen jo eteisessä?" hän ehdotti, väsynyt hymy suupieltä nykäisten.
"Sohva."

Samuel pudisteli huvittuneena päätään.
"Voi, minä en kyselisi jos olisi kyse siitä." Mies virnisti, passittaen Murielin sohvalle. Hän teki kurkkuja maustumaan jääkaappiin, palaten naisen luo ison laventelismoothien ja jääpalakulhollisen kanssa. Siinä päällä oli sitruunalohkoja. Samuel veti sohvapöytää lähemmäs, laski ne niihen ja asettu makuulle sohvalle, vetäen Murielin makaamaan päälleen.
"Paikka siinä, nainen."

"Hyvä niin."
Ei hänestä nyt olisi yhtään mihinkään muuhun kuin retkottamaan voimattona sohvalla. Jos olo ei olisi ollut kuin tien varteen unohtuneella raadolla, hän olisi voinut yrittää etsiä hetken unohdusta.
Hieno juttu, Pikkuloinen, viet äidiltäsi selviytymiskeinot.
Muriel ynähti ja kurkotti kätensä kulhoon, onkien yhden jääpalan sormiinsa.
Sillekin olisi voinut toisessa elämässä keksiä jännittävämpää tekemistä.
"Estäisit minua tehokkaammin liikkumasta, jos makaisit päälläni."

Samuel kietoi kädet Murielin ympärille, silittäen naisen selkään. Kevyt suukko poskelle.
"Se on jälleen toisenlainen tilanne, kun makaan päälläsi."

Siinä oli oikeastaan oikein hyvä olla, kuunnella miehen sydämen tasaista sykettä.
Mutta ei Muriel sitä ääneen myöntäisi, ei ainakaan näin helposti.
Hän hymähti, vieden toisen kätensä silittämään Samuelin tummia hiuksia.
Ajatuksissaan vain.
Hetken hän rouskutti jääpalaa.
"En tiennyt, että Emmie on niin onneton. Olisi pitänyt tietää."

Samuel halasi Murielia itseään vasten ja suukotti naisen poskea uudelleen.
"Hän saa varmasti apua ja tulee kuntoon. Hän on siskosi." Jos tuo oli puoliksikaan kuin Muriel... Todellakin selviäisi.

"Hän on siskoni", Muriel myönsi hiljaa ja painoi hetkeksi silmänsä kiinni.
"Pikkusiskoni. Ja minun olisi pitänyt tietää, että hänellä oli niin paha olla."
Ääni värähti. Itketti. Hitto.

Samuel hautasi kasvonsa naisen hiuksiin ja silitti tuon selkää.
"Shhh. Ihmiset ovat hyviä piilottamaan kipunsa. Se ei ole sinun syysi. Sinä teet aina parhaasi kaikkien eteen joista välität."

Hänen parhaansa ei ollut vain riittänyt.
Hetkeen Muriel ei edes yrittänyt puhua, sen enempää kuin piilottaa itkuaankaan.
Vasta, kun hän oli aivan varma, että hallitsisi itsensä ja äänensä, hän kohotti vähän päätään.
"Huomaatko? En edes pilannut hiton kallista paitaasi..."

Samuel vilkaisi paitaansa ja sitten Murielia.
"Vitut paidasta." Mies mutisi, pitäen Murielia edelleen hellästi lähellään.

Muriel naurahti käheästi.
Se oli jo melkoinen kohteliaisuus. Ettei paidasta väliä, jos häntä sattui itkettämään.
Hölmö mies.
Hän vei kätensä silittelemään tummasuklaanruskeita hiuksia.
"Me voisimme lojua tässä ja katsoa elokuvaa. Sinähän sanoit pitäväsi siitä? Nythän on sunnuntai..."

"Tehdään niin." Samuel kurotteli kaukosäätimen sohvapöydältä. Se putosi kun eteisessö ovi aukesi ja pian suloinen hetki keskeytyi.
"MItä helvettiä? Mitä vittua Samuel Locksley, nytkö sinä tuot tuota lumppua tänne ennen kuin minun tavarani ovat edes poissa täältä!?" Teräksenharmaan silmät kääntyivät katsomaan huippumallia, kun Samuel nousi hitaasti istumaan.

Se olisi oikein mukavaa.
Tai olisi ollut, ellei joku olisi paukannut sisään kesken kaiken.
Muriel räpäytti silmiään ja valui istumaan sohvalle Samuelin vierelle. Tummat silmät kääntyivät paikalle poukanneeseen poltergeistiin.
"... Mukava nähdä sinuakin, Yvette."

Poltergeistiin nimenomaan.
"Haista sinä vittu." Yvette sihisi ja käänsi katseensa tulevaan ex-aviomieheensä, joka nousi seisomaan.
"Yvette, tulisitko toiste tai hakisitko vain tavarasi ja menet?"
"Jotta sinä voit naida tuota rahankipeää huoraasi täällä? Samuel, joku taso. Me molemmat tiedämme millaisista naisista pidät." Mies siristi silmiään sanojen päätteeksi.
"No?"
"Kauniista."

"Kiitos ei", Muriel totesi tyynesti ja pyyhkäisi hiuksia otsaltaan.
Valvottuaan useamman yön putkeen sisarensa vierellä hän ei todellakaan olisi jaksanut kuunnella hemmotellun huippumallin mielipahaa.
Naisen sanat saivat hänet naurahtamaan pehmeästi.
"Kultapieni, lähdehän siitä vähän kasvamaan."

Yvette mulkaisi Murielia pahasti.
"Sinä voisit painua vanhainkotiin." Samuel otti varoittavan askeleen lähemmäs.
"Yvette." Mies vetosi tiukasti.
"Turpasi kiinni, sinä kiveksilläsi ajatteleva kusipää!"

Muriel astui lähemmäs Samuelia ja hipaisi kevyesti miehen selkää.
"Samuel on luvannut maksaa minut oikein mukavaan vanhainkotiin", hän totesi, herttaisesti hymyillen.
"Joten sinun ei tarvitse huolehtia siitä lainkaan."

"Ai on? Hän lupasi olla kanssani loppuelämänsä. Ei hän kauan katsele sinua, viimeistään kun olet satakiloinen raskauden takia, hän käy muualla ja hylkää sinut." Yvette sähisi. Samuel värähti kosketusta selällään.
"Lopeta."

"Tuskin olet itsekään täysin viaton siihen, mitä tapahtui", Muriel huomautti.
Hän yritti parhaansa mukaan olla välittämättä. Kuin vesi hanhen selästä. Pullean, halkeamispisteessä olevan hanhen.
Ei hyvä mielikuva.
"Tiedän kyllä, millaisen miehen kanssa olen tekemisissä, joten voit ottaa huolesi ja kipittää takaisin helvettiin, tai missä ikinä pidätkään majaasi."

Yvette otti askelia kohti Samuelia. Mies siirtyi kauemmas Murielista ja nainen pääsi näkemään mistä se hippaleikki oli tullut osaksi miehen olemusta. Molemmat huusivat toisilleen ja Yvette yritti heittää Samuelia milloin milläkin.

Muriel perääntyi pari askelta ja valahti istumaan sohvalle.
Hän muisti, kuinka Samuel oli hermostunut, kun oli joutunut melkein ahdistetuksi nurkkaan hänen pienessä keittiössään.
Siitäkin tuntui olevan ikuisuus. Ennen kuin Emmie oli...
"Yvette, mitä helvettiä oikein tahdot?" hän ärähti lopulta.

Murielin sanat saivat naisen pysähtymään. Tuo vilkaisi pöydälle ja nappasi siitä käteensä ensimmäisen esineen. Painavan keraamisen koristepatsaan.
"Haluan murskata kallosi täl-- Ai jumalauta!" Ranskalainen pysähtyi hieman ennen Murielia kuin seinään, Samuelin takerruttua naisen hiuksiin.
"Sinä et saatana koske häneen." Mies repäisi entisensä kainaloonsa ja väänsi patsaan tuon sormista.
"S-sinä rakastat tuota lumppua." Yvette naurahti epäuskoisena.

Helvetti.
Työskenneltyään vuosia isojen eläinten kanssa Muriel oli kehittänyt itselleen nopeat refleksit. Aina saattoi saada kaviosta naamaan tai varpaille, tai tulla puristetuksi seinää vasten.
Siitä huolimatta hän jähmettyi aloilleen, kun Yvette tarttui patsaaseen.
"Helvetin hullu narttu!"

Samuel piti tiukasti kiinni naisen ranteesta.
"Minä sinulle saatana näyt--" Samuel repäisi Yveten takaisin.
"Sinä ihan oikeasti rakastat tuota raskaaksi panemaasi vanhaa huoraa?" Samuel puhisi naisen sanoille.
"Ei ole sinun asiasi." Mies vastasi melkein väsyneenä. Hän lähti taluttamaan huutavaa, jankuttavaa entistään rappuun varsin rajusti kädestä kiinni pitäen.

Raskaaksi pantu vanha huora ei ollut elämänsä kunnossa, vaan painoi kasvonsa kämmeniinsä kun Samuel talutti Yvetten pois.
Helvetin helvetti.
Mutta mies ei ollut missään vaiheessa kieltänyt naisen sanoja rakkaudesta.
Isihormonit.

Samuelin olisi ollut turha kieltää. Yvette tiesi miltä Samuel näytti silloin, ainakin suurinpiirtein. Mies palasi asuntoon köymy, majesteettinen nenä verta vuotaen.
"Vitun vittu.."

Muriel kohotti katseensa.
Hän nousi sanaakaan sanomatta seisomaan ja asteli Samuelin luo, tarttuen miehen leukaan.
Hän vei sormensa kokeilemaan nenänvartta.

Samuel ynähti, mutta ei vaikuttanut siltä että sattuisi. Ei murtumaa.
"Se on ehjä, vuotaa vain vitusti."

"Hyvä, ettei murtunut", Muriel totesi ja painoi nopean suukon Samuelin poskelle ennen kuin suuntasi askeleensa keittiöön.
Kai huippukokin pakastimesta jotain kylmää löytyisi.

Siellä oli ties mitä. Samuel yritti välttää veren valumisen sisusteisiin parhaansa mukaan.

Muriel nappasi käteensä ensimmäisen sopivankokoisen pussin ja kävi vielä hakemassa pyyhkeen, johon kääri pakastepussin.
"Tässä", hän totesi ojentaessaan tuomisiaan Samuelia kohti.
"Istu alas ja pidä kasvot painettuna alaspäin, et halua niellä verta."

Samuel teki työtä käskettyä. Mies tärisi. Yvette oli uhannut Murielia. Pikkuloista.
Raivo oli ollut naksauttaa hänet täysin tolaltaan.

Murielin kulmat painuivat alemmas, ja hän istahti Samuelin vierelle.
"Hei..."
Hän laski kätensä miehen selälle ja silitti sitä rauhoittelevasti.
"Onko kaikki hyvin?"

Samuel kohautti olkiaan.
"Hän uhkasi sinua. Pikkuloista. Jumalauta." Samuel ei ottanut sitä kevyesti.

Muriel tutki Samuelia katseellaan, vieden käden silittämään niskaa.
"Ymmärrän nyt, mikset pidä hippaleikeistä ympäri asuntoa."
Kulmat painuivat hieman alemmas.
"Olisiko hän todella käyttänyt sitä patsasta..?"

"Niin." Samuel ei tosiaan pitänyt siitä. Murielin ei vain ollut pitänyt nähdä syytä sille.
"Olisi." Mies ei edes epäröinyt.
"En minä huvikseni entistänikään hiuksista revi."

Muriel yritti olla värähtämättä.
Samuelin eksän täytyi tosiaan olla päästään vialla.
"Mitään ei tapahtunut. Nenääsi lukuun ottamatta. Tekeekö kovin kipeää?"

"Ei satu, valuu vain." Sekin alkoi tosin helpottaa hiljalleen.
"Olisin kuristanut hänet jos olisi tehnyt sinulle jotain."

Muriel hipaisi Samuelin niskaa ja nojasi päänsä miehen hartiaa vasten.
Hetkeksi. Hän oli väsynyt.
"Mitä ajattelit tehdä Yvetten kanssa?"

"En vielä mitään. Hän saa tavaransa ja jos käyttäytyy, annan olla." Mies nosti vapaan kätensä Murielin hiuksiin.
"Pesen kohta naaman ja mennään nukkumaan."

Muriel kurkotti kaikeksi onneksi poltergeistin raivolta selvinneen smoothien käteensä ja otti varovaisen kulauksen.
Laventelin maku toi aina mieleen kodin Ranskassa.
Ehkä se ei saisi häntä voimaan pahoin.
"Alkavatko isihormonit väsyttää?" hän hymähti, hieraisten Samuelin säärtä jalallaan.

Samuel mulkaisi Murielia.
"Isihormonit? Ja ei, mutta sinä tarvitset lepoa ja jonkun pitä vahtia että sinä lepäät."

"Isihormonit", Muriel hyrisi ja tönäisi miestä uudelleen jalallaan.
Hän halusi ajatella jotain muuta kuin Yvetten vimmaista katsetta. Hän oli ajatellut naisen olevan... äkkipikainen, mutta...
Älä ajattele sitä.
"Aiotko maata päällä, jos yritän karata?"

Murielin tökkiminen sai Samuelin murahtamaan kurkunpohjasta. Mies nousi ylös ja laski pussin nenältään.
"Mistä niitä nyt syytetään?" Hän vilkaisi naista toinen kulma koholla.
"Minulla on ne käsiraudat. Ei tarvitse."

Muriel sai jonkinlaista tyydytystä siitä, että sai Samuelin murahtamaan. Vaikka sitten tökkimällä, kun ei muuta tällä hetkellä jaksanut.
Hän hörppäsi smoothieta ja tutki Samuelin kasvoja katseellaan.
"Ei pahaa turvotusta."
Väsyneestä katseesta huolimatta tummissa silmissä välkähti ilkikurisesti.
"Ehkä haluaisinkin tulla kahlituksi."

Se väsynyt katse oli syy miksi Samuel tyytyi vain murahtamaan. Mies pesi kasvonsa, kääntyen naisen puoleen.
"Voi olla epämiellyttävää. Kun siitä ei saisi muuta hyötyä."

Muriel vei jääpalan suuhunsa ja imeskeli sitä tyytyväisenä.
"Usko pois, minä tiedän", hän puhahti.
"Kun olisi mahdollisuus naida, on liian väsynyt siihen. Pohjoisessa on välillä kovin yksinäistä."

Samuel nauroi sitä varsin erikoista nauruaan.
"Noh. Nyt mennään lepäämään. Tarvitset lepoa. Sitten teen sinulle toisen smoothien ja kurkkusi ovat maustuneet. Mennääs."

"Itsensä viihdyttäminen riittää vain tiettyyn pisteeseen saakka", Muriel hymähti ja nappasi itselleen vielä toisen jääpalan ennen kuin nousi seisomaan.
Edelleen huimasi hieman, ehkä Samuel oli ollut oikeassa. Lepo tekisi hyvää.
Että hän jaksaisi olla taas Emmien tukena.

"Keksi siihen jotakin uutta." Mies virnisti.
"Kuvaa vaikka video." Hyi Samuel. Mies johdattu Murielin luksusasunnon päämakuuhuoneeseen, joka oli remontoitu vastikään. Mies rojahti sängylle ja tarjosi kainaloaan Murielille.

Muriel kohautti toista kulmaansa.
"Tehty. Minä olen jo vanha nainen... vai mitä sanaa Yvette käyttikään?"
Hänen kulmansa kurtistuivat, kun hän kömpi Samuelin kylkeen. Luoja, anna selvitä yksistä päivätorkuista ilman, että mitään pyrkii nousemaan takaisin.
"Olen ehtinyt kokeilla kaikenlaista."

"Pssht. Epäilen että olisit ottanut maksua." Samuel huomautti kuivasti.
"Kerro toki. Olen pelkkänä korvana."

Muriel pukkasi Samuelia kylkeen.
"Senkös haluaisit tietää. Eikö sinulla ole koskaan ikävä, täällä suuressa, naurettavan kalliissa asunnossasi? Yksinäisiä hetkiä, jolloin kaipaisit kosketusta..?"

Teräksiset silmät vilkaisivat naista silmäkulmasta.
"On. Tietenkin. Jestas, olen mies."

"Hm."
Muriel taivutti päätään hipaistakseen Samuelin korvaa huulillaan.
"Ehkä haluaisitkin itsellesi sellaisen videon? Pitäisi vain olla hyvin tarkka, sinun elämääsi tongitaan kovin innokkaasti."

"Minulla on keinoni." Samuel virnisti.
"Ottaisin sellaisen mielelläni."

Muriel näykkäsi Samuelin korvaa.
"Ihan varmasti", hän hymähti ja painoi päänsä miehen olkaa vasten.
"Tämä on yhtä helvettiä. Samaan aikaan väsyttää ja haluttaa. Isihormonit eivät ole mitään verrattuna tähän..."
Hän sulki lannistuneena silmänsä. Lepoa.

"Ja sitten et edes kertonut mitä teit." Samuel nauroi käheästi.
"Jos nukut kiltisti, voin harkita jotain kilttiä mistä sinä et rasitu."

"Minä olen vanha ja väsynyt nainen", Muriel huomautti, tökäten miestä polvellaan kun käpertyi paremmin tämän kylkeen.
"Kerron, kun olen kerännyt ensin voimia."
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 172
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: Show must go on   Ma Maalis 12, 2018 9:07 am

Keskiviikko 7. maaliskuuta 2018, alkuilta, Hexham, Murielin koti


Olisi ehkä ollut ihan hyvä ajatus pitää vielä pari päivää sairaslomaa paluun jälkeen, mutta Muriel oli suunnannut itsepintaisesti töihin heti kotiinpaluutaan seuraavana aamuna.
Ja sen kyllä tunsi, viimeistään nyt, kun ajoi kotiin melkein kahdentoista tunnin työpäivän jälkeen. Ilmeisesti kaikki hevoset olivat aistineet, että hän oli vasta palannut, ja päättäneet kaikki kehittää jotakin pientä, huomiota vaativaa oiretta.
Hämmennys oli melkoinen, kun hän ohjasi Roverinsa pihatielle, jolla odotti jo valmiiksi auto.

Samuel oli ajanut tällä kertaa pohjoiseen. Joten, Murielin pihassa seisoi miehen Rolls Royce, kuten oli sovittu. Ja yksi nyreä mies, joka odotti Murielia ties monettako tuntia.

Siinä vaiheessa, kun Muriel tunnisti Rolls Roycen, olisi voinut kuvitella mielen palauttavan muistot edes jollakin tasolla.
Mutta hän pysäköi autonsa ja nousi ulos vihreässä parkatakissaan, kulmat kevyesti kurtistuneina.
"Mitä sinä täällä teet?"

Samuel nousi autosta kassinsa kanssa, tuijottaen Murielia hetken.
"... Sovimme että tulen tänne pariksi yöksi." Mies huomautti. Voi hyvä jumala.

Muriel räpäytti silmiään ja kurtisti sitten kulmiaan, pyyhkäisten poninhännältä karanneita hiussuortuvia pois kasvoiltaan.
"... Milloin?"
Hän oli melko varma, ettei mitään ollut sovittu. Tai ehkä ensi viikosta..?"

Samuel huokaisi syvään.
"Viikko sitten, kun meidän piti saada puhua kaikesta tästä kasvotusten." Samuel hieraisi kasvojaan. Voi Muriel.

"Oh."
Muriel hieraisi otsaansa uudelleen ja seisahtui Samuelin eteen. Hän tuijotti miehen kasvoja hetken ennen kuin antoi otsansa kopsahtaa tämän hartiaa vasten.
"Olen joutunut vaihtamaan numeroni jo kahdesti. En tiedä, mistä helvetistä ne paskiaiset sen aina kaivavat."

Samuel pudotti laukkunsa maahan ja kietoi kädet Murielin ympärille. Ei häntä kiinnostanut mitä hänestä puhuttiin. Häntä kiinnosti sitäkin enemmän mitä Murielista, hänen kamalasta naisestaan, sanottiin.
"Minä hoidan tämän. Älä huoli. Olen niin pahoillani etten saanut suojeltua teitä pidempään."

Jännitys säteili hartioista koko kehoon.
"Tiedätkö, minä tosiaan säälin Yvetteä. Kaikesta huolimatta säälin häntä."
Sitten toimittajat olivat alkaneet soitella.
"En sääli enää."

"Ei hän ole ihminnen jota pitäisi sääliä." Samuel totesi pehmeästi. Mies suukotti Murielin tummia hiuksia, kurtisti kulmiaan autolle joka ehkä ajoi jo toista kertaa pienen ajan sisällä katua pitkin hitaasti.
"... mennään sisälle."

Ei ainakaan tämän jälkeen.
Ehkä Muriel löytäisi taas myötätuntonsa, mutta ei juuri nyt. Ei, kun oli joutunut vaihtamaan numeronsakin kahdesti.
Hän oli melko varma, että voisi pian pahoin.
"En kadehdi juuri nyt julkisuuttasi lainkaan", hän huokaisi suoristautuessaan ja alkaessaan kaivaa avaimia taskustaan.
"En ole itse asiassa ikinä kadehtinut."

Samuel seurasi Murielia ovelle, pysytellen suoraan naisen takana. Peittääksee tuon. Hänellä oli epäilyksensä siitä autosta.
"Ei siinä ole kadehdittavaa. Varjopuolia. Hyvä on, silloin kun asiat ovat hyvin ja kyse on ammatistani, minä olen mielelläni esillä. En yksityiselämästäni."

Muriel sovittu avaimen lukkoon ja käski koiria pysymään kiltisti sisäpuolella, kun avasi ovea niin että he saattoivat siirtyä sisälle.
Lauma oli tietenkin innoissaan vieraasta, vaikka pysyttelikin kohteliaasti kauempana. Jopa Supernova, joka oli alkanut vihdoin sopeutua talon tavoille.
Muriel alkoi riisua takkiaan.
"Olet menossa tuomaroimaankin?"

Samuel veti käden läpi hiuksistaan. Sekin velloi julkisuudessa vielä samaan aikaan. Mahtavaa.
"Mmmm, olen." Hän riisui oman takkinsa, ripusti naulaan ja ripusti myös Murielin takin.
"Noin. Olemme kaksin. Oletan että sinulla on kysyttävää tai haluat iskeä minua avokämmenellä kasvoihin."

Pitkä työpäivä painoi jäsenissä. Muriel naksautti kieltään ja antoi koirille luvan tulla tervehtimään. Norma tuijotti kauempana, kuinka muu lauma syöksähti pyörimään heidän ympärillään. Hännät heiluivat villisti.
"Ihan ensimmäiseksi haluaisin kupillisen teetä. Luulen."

Samuel oli oppinut pukemaan jotakin vähemmän hienoa Murielin luo. Mies tervehti hieman hämmentyneenä koiria - Samuel ei ymmärtänyt oikein eläimiä - ja nyökkäsi.
"Mennään keittiöön. Minä keitän."

Samuel sentään tervehti koiria. Jos tämä olisi katsonut niitä nenänvarttaan pitkin inhoten, heillä olisi ollut vakavaa keskusteltavaa.
Hän hätisteli koirat edeltään keittiöön ja kellarikerrokseen johtaviin portaisiin.
"Käyn päästämässä koirat pihalle. Ja voisin käydä samalla suihkussa. Viihdytätkö hetken itseäsi?"

"Minä viihdytän. Keitän sinulle sitä teetä. Haluatko jotain syötävää?" Hän ei aina pysynyt mukana siinä mitä Muriel kesti nyt syödä.

Samuelia ei voinut syyttää siitä ettei mies pysynyt, ottaen huomioon ettei Muriel itsekään enää tiennyt. Hän tuntui menettäneen kaiken ymmärryksen siitä, mikä milloinkin inhotti tai aiheutti yökkäysreaktion.
Hän oli melko varma, että Pikkuloinen oli vain vihainen siitä, ettei kokenut itseään kovinkaan toivotuksi lapseksi.
"En ole ehtinyt käydä kaupassa", hän myönsi samalla kun koppasi Supernovan kainaloonsa.
"Jos kaapeissa on jotakin syötäväksi kelpaavaa."

Eli huomenna hän kävisi kaupassa. Samuel lähti nyökkäyksen perästä keittiöön ja availi kaappeja, löytäen tarpeet lämpimiin voileipiin. Jos ei nyt kerran muuta. Se oli neutraalia ruokaa ja jotain Murielinkin piti syödä. Samalla hän laittoi teetä tulemaan, kuten oli luvannut.
Ensimmäisenä takaisin yläkertaan rynnivät koirat, ja niiden perässä tummanvihreään kylpytakkiin kietoutunut Muriel.
Olo oli vähän enemmän kuin ihmisellä. Vähän.
"Joten", hän aloitti, istahtaessaan pienen pöydän ääreen.
"Milloin saan rahat tililleni?"

Samuel vilkaisi naista ja yritti, yritti näyttää huvittuneelta.
"Oletan että puhut rahoista joita et aiemmin halunnut?" Mies laski hymähtäen lautasen naisen eteen ja höyryävän teemukin.

Muriel kietoi sormensa teemukinsa ympärille.
"Niistä, jotka huijasin sinulta pamahtamalla paksuksi", hän vastasi kuivasti.
"Luin siitä netistä, joten sen on pakko olla totta, eikö?"

Mies asteli Murielin tuolin vierelle ja laski käden tuon olkapäälle, puristaen sitä hellästi.
"Olen niin pahoillani. Minä siivoan tämän." Tai enemmänkin muutama hyvin valittu ammattilainen.

Muriel pudisti hieman päätään.
"Eihän se sinun vikasi ole."
Koko tilanne oli yksi helvetin suuri sotku. Josta tunnuttiin repivän loputtomasti otsikoita, sikäli kuin hän oli viitsinyt lukea.
"Ei se ole pahin asia, jota minusta on sanottu."

"Kuten olet lukenut, siitäkin voidaan olla montaa mieltä." Samuel huomautti, kumartuen suutelemaan Murielin päälakea pehmeästi.
"Oletko löytänyt jotain mitä minä en?"

Muriel ojensi toista kättään taaksepäin niin, että saattoi upottaa sormensa Samuelin suklaanruskean harjan joukkoon.
"En ole lukenut liian tarkkaan, parempi niin. Saattaisin muuten päätyä tappamaan jonkun."

Samuel suukotti hiuksia uudelleen.
"Hyvä tyttö." Mies huokaisi syvään. Hän ei tiennyt miten ihmeessä korjaisi tämän kaiken.
"Muriel, mitä sinä... Mitä sinä haluat että minä sanon? Minun pitää joskus sanoa jotakin."

Muriel antoi sormiensa upota syvälle hiusten joukkoon, niin että saattoi hieroa miehen päänahkaa kevyesti.
"Mitä sinä haluat sanoa?"
Tämän takiahan Samuel oli tullut. Että he voisivat keskustella asioista, jotka olivat revähtäneet rumalla, rumalla tavalla esiin.
Ei ollut ollut mukavaa lukea itsestään lehdestä, kun oli nuokkunut sairaalan kahviossa.

Samuel sulki niitä teräksenharmaita silmiään. Kuulosti ihanalta olla pohjoisen rauhassa kolme päivää.
Ehkä ravintolat olisivat pystyssä vielä silloinkin kun hän palaisi. Ja jos eivät, Samuel murhaisi jonkun omakätisesti. Mitä hän halusi sanoa?
"Minä en tiedä mitä sanoa." Hän halusi sanoa monia asioita, mutta kannattaisiko, se oli toinen asia.

Muriel hieroi Samuelin päänahkaa kiireettömästi.
Hän oli varma, ettei ollut ainoa, joka oli joutunut stressaamaan asiasta. Miehestä itsestään ei ollut puhuttu lainkaan sen kauniimmin, ja tämä vaikutti tosiaan olevan pahoillaan.
"Eikö rikkailla miehillä ole sen vuoksi asianajajia? Että nämä sanovat, mitä sanoa."
Samuel nielaisi.
"Kuules nyt." Mies aloitti, mutta tiukkuus hiipui äänestä melko pian. Locksley oli äärettömän väsynyt nyt.
"Ei tällaisissa asioissa."

Muriel kallisti hieman päätään nähdäkseen vilauksen Samuelin kasvoista.
"Vanha, väsynyt mies", hän hymähti ilottomasti.
"Tulisit istumaan."

"Et olisi voinut olla enempää oikeassa." Samuel tunsi vanhentuneensa kymmenen vuotta viimeisten viikkojen aikana.
"Olen istunut autossa. Jalkani kaipaavat tekemistä." Hä oli tottunut seisomaan kaksitoista tutia töissä. Viisi tuntia autossa oli itsemurha.

"Voit aina kulkea ympyrää, olen varma, että saisit pian seuraa ainakin Supernovasta."
Muriel nosti teemukin huulilleen ja puhalsi höyryä sen yltä.
"Haluaisitko, että esitän rahanahneen ämmän roolia?"

"Varmaan kohta kuljenkin." Samuel myönsi ja vilkaisi Murielia.
"Haluan sinun ottavan sen roolin mitä haluat tässä paskassa elää."

"Ehkä meidän pitäisi keksiä sinulle jotakin rakentavampaa tekemistä."
Muriel tutki leipää lautasellaan hieman epäluuloisesti. Siinä ei ollut mitään henkilökohtaista, raju pahoinvointi oli vain tehnyt syömisestä melkoista rakettitiedettä.
"Olen sinun lapsesi äiti. Siitä on hyvä lähteä liikkeelle."

Samuel haroi hiuksiaan. Siitä tosiaan oli hyvä lähteä liikkeelle.
"Olemmeko me muuta?"

Muriel poimi voileivän sormiinsa ja otti varovaisen haukkauksen.
"Uskaltaisin väittää, että olemme."
Mutta mitä tarkalleen? Hän oli liian vanha uskomaan satuihin. Mutta ei ollut epämiellyttävää, että Samuel oli käymässä, joten eikö se kertonut jo jotain?
"Mutta niin ei varmaankaan voi sanoa lehdistölle."

Mies nielaisi tyhjää. Niin. Sadut nyt olivat lapsille ja romantikoille, mutta ehkä se voisivat keksiä jotain omaa.
"Sinä et hirtä minua kiveksistäni kattoon jos sanon että kasvatamme lapsen pariskuntana?"

Muriel vilkaisi miestä silmäkulmastaan.
"Tiedätkö, minun sanaani ei nyt voi luottaa. Hormonit tekevät minusta hirviön, ja unohdin, että olit tulossa kylään", hän huomautti hymähtäen.
"Mutta ei, en haluaisi hirttää sinua sen vuoksi. Etenkään rakkaista kiveksistäsi."

Samuel naurahti pehmeästi, hieman vaisusti.
"Vain varpaista?" Hän varmisti vaisun huvittuneena.
"Ja minulla ei ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin luottaa, hirviöni."

Oli melkein kammottavaa nähdä Samuel niin vaisuna.
Muriel ojensi vapaata kättään kutsuvasti miestä kohti.
"Vain varpaista. Tai nilkoista, jos olen hyvällä tuulella. Tai sitten vain itken silmät päästäni. Tiedätkö, aloin vollottaa kuin lapsi kun näin tölkin, joka pyöri tien yli. Se näytti yksinäiseltä."
Samuel kohotti kulmaansa. Tölkki pyöri tien yli? Voi hyvä luoja.
"Nilkatkin käyvät." Hän siirtyi lähemmäs Murielia, suukottaen naisen hiuksia.
"Miten olisi ruoan jälkeen nukkumaan?"

"Niinpä", Muriel vahvisti Samuelin kohottaessa kulmaansa. Itkulla saattoi tosin olla tekemistä myös jatkuvan stressin kanssa, mutta paha juttu se oli silti.
Hän kietoi toisen kätensä kevyesti miehen selälle.
"Keksisin mukavampaakin käyttöä sängylle."

Mies käänsi katseensa Murieliin. Miten tuo onnistui aina yllättämään hänet?
"Et ole tosissasi."

Muriel kohotti toista kulmaansa ja haukkasi leivästään.
"Miksi en olisi?" hän kysyi nielaistuaan, antaen sormiensa vaeltaa Samuelin selällä.

"Luettelit juuri liudan raskausvaivoja, siksi." Muriel ei tosiaan voinut haluta siihen päälle?

"Siihen päälle se, että minua haluttaa juuri nyt ihan helvetisti", Muriel puhahti ja haukkasi leipäänsä.
Piti hyödyntää ne hetket, kun ei itkettänyt tai tehnyt pahaa.
"Viime kerrasta on aikaa."

"Niinhän siitä on." Ja Samuel pysyi kiltisti uskollisena. Mutta ei, ei sitä kukaan ajatellut.
"Jos olet vakavissasi niin en koskaan sano ei mahdollisuudelle viedä sinut sänkyyn."

"On joitain asioita, joista en laske leikkiä, ja tämä on yksi niistä. Mutta ensin syön."
Nyt kun se tuntui olevan mahdollista ilman, että paha olo iski. Samaan aikaan kun toinen käsi alkoi määrätietoisesti etsiä tietään Samuelin paidan alle.
"Selibaatti ei sovi minulle."

Samuel ei voinut olla nauramatta, kun tunsi sormet paitansa alla. Ei hyvä helvetti.
"Voi jumalauta nainen." Mies pudisteli nauraen päätään ja otti kulauksen teestä.
"Ei sovi ei."

"Mitä?"
Muriel katsahti Samuelia uudelleen ja jäi hieromaan miehen alaselkää sormenpäillään.
"En ole vielä Stellerin merilehmä, ja on vain tietty määrä asioita, joita voi tehdä yksinään."
Hän haukkasi viimeisen palan leivästään ja otti kulauksen teetä päälle.
"Ja sinullahan oli levoton olo matkan jälkeen."

Samuelin silmät siristyivät huvittuneisuudesta.
"Se on totta, että vain tiettyjä asioita voi tehdä itse. Mitähän sinä haluaisit minun tekevän?"

Muriel joi kiireettömästi toisen kulauksen teemukistaan.
"Voisit yllättää minut", hän huomautti, antaen sormiensa kiertää paidan alla Samuelin vatsalle.

"Yllättää? Enkö minä aina?" Mies hymähti. Vatsalihakset värähtivät kosketuksen alla.

"Mm-hmm."
Muriel hörppäsi viattomasti teetään samalla kun antoi sormiensa valua alemmas, avaamaan vyötä yksikätisesti näppäryydellä, joka todisti, ettei hän tehnyt sitä ensimmäistä kertaa.

Samuel kohotti kulmiaan, katsoi kättä ja sitten Murielia.
"Montahan ave mariaa sinäkin olet eläessäsi lausunut..."

"Melkoisen monta", Muriel myönsi ja antoi kätensä pujahtaa Samuelin housuihin.
"Voin kuiskia sitä korvaasi, jos tahdot."

"Lerpahtaisi." Samuel totesi tyynesti. Jos halusi tappaa hänen mieskuntonsa, siinä olisi vahva vaihtoehto. Mies värähti ja mulkaisi Murielin leipää. Sitä oli liikaa jäljellä.

"Vaikka lausuisin latinaksi?"
Muriel katsahti Samuelia silmäkulmastaan ja antoi kätensä hyväillä miestä kiireettömästi.
"Mitä nyt..?"

"Ei ole kielestä kiinni vaan sisällöstä." Mies huomautti, ottaen kevyesti nojaamalla tukea keittiön ruokapöydästä.
"Ei kerrassaan mitään. Syö toki hitaammin."

"Iskeekö synnintunto?" Muriel hymähti ja vilkaisi leipäänsä ennen kuin otti verkkaisen kulauksen teetään, käsi alati liikkeessä.
"Onko ollut ikävä..?"

"Ei, minä en ole erityisen harras mies." Aivan kuin se olisi ollut yllätys kenellekään ettei Samuel ollut uskovainen ja harras herrasmies. Mies ynähti pidätellysti, katsoen Murielia himo harmaissa silmissä palaen.
"Ehkä on."

Muriel naurahti pehmeästi ja työnsi tuolia kauemmas noustakseen seisomaan. Hän painoi suudelman Samuelin poskelle ja antoi kätensä nousta tämän vatsalle ennen kuin kiersi ikkunalle. Yksi napakka liike kiskaisi verhot sen peitoksi, ja Muriel saattoi kääntyä katsomaan Samuelia, hypähtäen istumaan keittiön tasolle.
"Tulehan tänne..."

Samuel ei voinut kuin pudistella päätään Murielin logiikalle. Miestä ei kyllä tarvinnut käskeä lähemmäs, vaan tuo nojautui lähemmäs aivan itse, laskien kätensä Murielin reisille.
"Keittiö on pyhä paikka. Tiedäthän sen?"

"Joten paras siis naida minua asiaankuuluvalla hartaudella", Muriel kehräsi, vieden kätensä sivelemään Samuelin niskaa, antaen sormiensa upota hiusten paksuun harjaan. Kylpytakki oli siitä kätevä vaatekappale, ettei sitä tarvitsisi välttämättä edes riisua pois tieltä.

Eipä Samueliltakaan olisi pakko kuin avata vetoketju. Mies murahti ja veti Murielia lähemmäs reunaa, polvistuen lattialle.
"Ainakin olet pukeutunut sopivasti."

Muriel siirsi sormensa hiuksilta puristamaan tason reunaa samalla kun siirtyi kiltisti lähemmäs.
"Minä pukeudun aina tilaisuuteen sopivasti", hän huomautti, samalla kun tökkäsi Samuelin hartiaa kevyesti jalallaan.
"Toivon, ettet tee noin kosiaksesi."

Samuel vilkaisi Murielia kulmiensa alta.
"Silloin polvistutaan yhdelle polvelle, minä olen molemmilla." Mies murahti, suudellen Murielin reisiä ja antoi kätensä hyväillä tuota ensin. Olisi ainakin puhumatta.
Muriel huokaisi ja antoi silmiensä painua kiinni.
"Ei ole koskaan kosittu, mistäs minä teidän anglikaanipirujen tavoista tietäisin", hän huomautti.
Ai helvetti, jos jokin nyt keskeyttäisi heidät, hänen olisi varmasti tapettava joku.

Samuel tuhahti ja näykkäisi reittä kovemmin, siirtyen sitten sinne mihin käsi oli jo mennyt. Nainen pitäisi tosiaan nyt naida paremmalle tuulelle.

Murielin sormet puristuivat tiukemmin tason laidan ympärille. Voi hyvä luoja...
"Mmmh... Tahdotko lyödä vetoa..?"

Ei saatana, eikö Murielia saanut mitenkään hiljaiseksi?
"Mmm?" Kysyvä ynähdys oli sattuneiden olosuhteiden vuoksi kaikki mihin Samuel nyt kykeni.

Muriel avasi silmiään ja hieraisi miehen selkää jalallaan.
"Kerro, montako kertaa - ah, helvetti, tuo tuntuu hyvältä - saat minut tulemaan tänään. Jos saavutat tavoitteesi, teen - hitto - mitä tahdot..."

Montako? Samuelinn mielessä raksutti hetken. Ottaisiko helpon vai kunnianhimoisen tavoitteen? Ehkä jotain siitä välistä. Reittä sivellyt käsi nosti neljä sormea pystyyn. Kyllä hän nyt neljään ainakin ehtisi tässä illan tuntien aikana.

Muriel nauroi käheästi.
"Olisin potkaissut, jos olisit... tyytynyt liian vähään..." hän huomautti.
Norma oli seisahtunut ovelle, katsellen heitä surullisilla silmillään. Melko varmasti paheksuen, mutta minkäs sille nyt mahtoi.
"Noin kun jatkat, olet jo... hyvässä alussa."

Samuel korjasi hieman asentoaan ja nykäisi Murielia lähemmäs pöydän reunaa. Nyt hiljaa tai hän antaisi syytä olla. Tai no, yritti ainakin jo, miesparka.

Samuelin yritys oli hyvin jalo.
Teknisesti otettuna Muriel ei varsinaisesti hiljentynyt, mutta ei hän kyennyt enää muodostamaan koherentteja lauseita. Jossain vaiheessa kielikin vaihtui ranskaan, ne yksittäiset sanat, joita hänestä lähti.
Olkoon. Ensimmäinen.
"Rasti... ruutuun..."

Samuel pyöräytti silmiään ja nousi ylös, painaen huulet Murielin kaulalle. Kai he voisivat puhua ranskaa, kerran Muriel selvästi niin halusi.
"Haluatko vetää henkeä?" Mies kehräsi naisen korvaan huvittuneena.

Muriel kietoi kätensä Samuelin ympärille ja nojasi miestä vasten.
"Mmm. Ei tehdä tästä sinulle liian helppoa", hän vastasi, huomattavasti paremmalla tuulella kuin vielä hetkeä aiemmin.
Selibaatti ei vain sopinut hänelle.

"Helppoa?" Mikä Murielin kanssa koskaan olisi ollut helppoa, hyvä jumala. Mies huokaisi raskaasti ja pyöräytti kevyesti silmiään. Käsi hiipi avaamaan kylpytakin vyötä, jotta pääsisi koskettamaan paljasta ihoa ylempääkin.

"Helppoa", Muriel toisti ja suki sormillaan Samuelin hiuksia. Sääli, että mies asui niin kaukana, hänellä olisi ollut useamminkin käyttöä palveluksille. Sitten taas toisaalta, he olisivat varmasti kuristaneet toisensa jo tähän mennessä, jos olisivat asuneet edes vierekkäisissä kaupungeissa.
"Joko esittelit ultrakuvan vanhemmillesi?"

He olisivat tosiaan tappaneet toisensa. Parempi siis että välissä oli autolla viitisen tuntia. Turvallien välimatka heille. Kädet koskettelivat Murielin ihoa levottomasti.
Epäuskoinenn naurahdus karkasi huulilta.
"Kyllä, oli hieman pakko. Kuulemma pitäisi esitellä myös se jonka sisällä ultrakuvan uhri kasvaa."

Muriel ynähti hiljaa.
"He haluavat tutustua Pikkuloisen isäntäeliöön..?"
Hän huokaisi ja painui lähemmäs hamuamaan suudelmaa Samuelin huulilta samalla kun jalat kietoutuivat hitaasti mutta päättäväisesti miehen vyötärölle.
"Pitäisikö laittaa päälle nätti mekko? Kai he sanoivat, että Pikkuloinen oli kaunein alkio, jonka he ovat milloinkaan nähneet?"

Samuel vastasi suudelmaan, pitäen sen vielä hieman rauhallisempana.
"He olivat aika yllättyneitä. Ja saat tulla housupuvussakin jos haluat."

Muriel näykkäsi Samuelin alahuulta.
"Eivät kehuneet? Olen pettynyt."
Hän ei ollut näyttänyt kuvaa vielä kellekään. Oli ollut niin paljon kaikkea muuta. Mutta se oli turvallisesti arkistoituna yöpöydällä odottavan kirjan väliin, mistä kuvan saattoi kalastaa esiin ja ihmetellä sitä ennen nukkumaanmenoa.
"Missään housupuvussa. Missä vanhempasi asuvat?"

"Ehkä he säästävät kehut siihen kun voivat olla näkevinään kuvasta onko kyseessä tyttö vai poika." Samuel näykkäisi huulta kostoksi takaisin ja nipisti Murielia rinnasta. Heillä oli keskustelu kesken.
"Lontoon lähellä."

Muriel vingahti ja tukisti Samuelin hiuksia närkästyneenä. Ei sopinut nipistellä, varsinkaan nyt.
"Olisihan Pikkuloista voinut kehua jo nyt", hän huomautti kulmiaan kurtistaen.
"Haluatko oikeasti esitellä minut?"

Samuel taivutti päätä tukistuksen suuntaan ja teki sen uudestaan, herkemmälle kohdalle. Koska hän olisi kuunnellut?
"Anna heille aikaa. He eivät koskaan olettaneet että ainoa lapsensa näyttäisi heille sellaisen kuvan." Siinä oli sulateltavaa.
"Haluaisin. He pitäisivät sinusta."

Tällä kertaa Muriel kiljahti.
"Helvetti sinun kanssasi", hän ärähti ja tukisti Samuelin hiuksia hieman kovempaa.
"Niinkö luulet? Katselisivat minua ja pohtisivat, mitkä geenit lapsi tulee perimään. Toivon todellakin, että minun nenäni, mikäli Pikkuloinen on tyttö."

Samuel nauroi. Ei mitään itsesuojeluvaistoa. Ei niin mitään.
"Minäkin toivon sinun nenääsi. Ja he pitäisivät sinusta, tiedän sen." Mies kumartui näykkäämään juuri nipistämäänsä kohtaa. Koetteli oikein onneaan.

Murielin silmät välkähtivät ja hän siirsi jalkaansa niin, että jalkapöytä painui miehen haaroihin.
"No, milloin viet minut?" hän tiedusteli, liikauttaen jalkaansa.
"Ne ovat muuten kuppikokoa suuremmat nyt."
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 172
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: Show must go on   Ma Maalis 12, 2018 9:07 am

"Milloin sinä haluat tulla Lontooseen?" Samuel ähkäisi pehmeästi jalkojen painuessa haaroihin. Hyvä helvetti.
"Ajattelinkin että ne tuntuivat erilaiselta käteen."

Silmissä välähti uudelleen, ja jalka painui tiukemmin haaroihin.
"Voin esitellä sinulle, millaista on, kun osat turpoavat. Tiedätkö, paitani napit eivät mene enää kiinni, ne uhkaavat poksahtaa auki..."
Hän kähensi tarkoituksella ääntään, painoi jalkaa vielä tiukemmin haaroihin ja liikautti sitä.
"Tiedätkö, sellainen pakottava, pakottava tunne..."

Samuel värähti ja näykkäisi uudelleen, kun ei ollut itsesuojeluvaistoa. Kun jalka painui vielä lähemmäs, hä veti Murielia jälleen lähemmäs pöydän reunaa.
"Tiedän, todellakin." Mies murahti, nostaen naista hieman syliinsä. Jos Muriel nyt vaikenisi.

Muriel nykäisi Samuelin hiuksia.
"Tiedätkö, miltä rinnat näyttävät, kun ne eivät ole mahtua liiveihin? Tai kun paita kiristyy niiden ylle?"
Hän katsahti miestä ripsiesä lomasta.
"Kun pienikin kisketus saa voihkaisemaan..."
Hän demonstroi voihkaisua nojautuen Samuelin korvan juuressa.
"Hirvittävä paine..."

Samuel ei nyt aloittanut kovin hellästi. Murielin suu kävi ihan liikaa.
"Mitä sinulle pitää tehdä että suusi ei käy?" Mies murisi vankkatekoista pöytää liikuttavan liikkeen lomasta.

"En ole varma... onko se mahdollinen tilanne", Muriel vastasi, kietoen käsivarsiaan Samuelin niskalle.
"Olet tervetullut yrittämään..."
Hän hamusi miehen huulia suudelmaan, näykkien alahuulta. Sillä sai hetken hiljaisuuden, tai puhumattomuuden, ne kun olivat kaksi eri asiaa.
"Tahtoisitko tytön vai pojan?"

Samuel murahti suudelmaa vasten, valuttaen käden Murielin jalkojen väliin. Hän saattoi samalla hyväillä naista. Oma hengitys kävi helposti raskaaksi.
"Jumalauta nyt hiljaa." Mies murahti. Ei puhuta lapsen sukupuolesta kun olen tekemässä sitä minkä takia se alunperinkään on siellä, kiitos.

Muriel nauroi käheästi, vaikka nauruun uhkasikin sekoittua voihkaisu.
"Laita minut hiljenemään", hän ehdotti, tukistaen miehen kuohkeita, tummia hiuksia. Ainakin lapsi perisi tuuheat, vahvat hiukset. Toivottavasti. Genetiikka osasi olla oikukas.
"Muuten täytyy... aloittaa Ave Mariat jo nyt..."

Selvä, hiljennetään sitten. Muriel oli pyytänyt naimaan hiljaiseksi, joten hän ei tosiaan aikonut ottaa tuota hellästi. Ei. Sormet hyväilivät tuota samalla. Kestäisiköhän se keittiö taso? Pikkuvikoja

Ovensuussa Norma oli saanut seuraa Halleysta. Korvat hieman luimistuneina koirat näyttivät pohtivan, olisiko niiden pitänyt puuttua keittiön tasolla tapahtuvaan näytelmään. Niiden emäntä piti merkillistä, huolestuttavaa ääntä, jonka ne olivat tottuneet liittämään toiseen henkilöön, mutta ei haissut siltä, että olisi pelännyt.
Lopulta ne päättivät, että kaikki oli hyvin.
"Toi... nen..." Muriel joutui myöntämään, nojautuessaan hengästyneenä Samuelia kohti. Melkein kolmas, mutta vain melkein, joten sitä ei laskettu.

Samuel näykkäisi Murielin kaulaa tuon sanojen päätteeksi. Hän astui puolikkaan askeleen kauemmas ja katseli naista silmät siristyneinä.
"Sinä olet mahdoton."

Muriel suoristi ryhtiään ja nosti alas valahtaneen kylpytakin takaisin päälleen.
"Ja sinä rakastat sitä", hän kehräsi, solmien vyötä raukein käsin. Tällaisina hetkinä oli vaikea muistaa, miksi oli hyvä, että välimatka heidän välillään mitattiin sadoissa kilometreissä.
"Mitä tahdot palkinnoksi? Jos satut voittamaan..."

Samuel naurahti pehmeästi, väittämättä vastaan. Hyvä on, hän rakasti sitä.
"En ole päässyt niin pitkälle. Kun voitan."

"Suuret on puheet", Muriel hymisi ja liukui varovasti alas keittiötasolta. Vielä jalat sentään kantoivat, vaikka olo olikin hieman hutera.
"Nyt voisit todistaa minulle, että se salainen romantikkosi on olemassa. Tarvitsen tauon."

Samuel piti Murielista kiinni siihen hetkeen asti että oli varma naisen pysyvän pystyssä.
Hyvä. Hienosti.
"Sinä tiedät että se on olemassa. Haluatko sänkyyn tai sohvalle halailemaan vai?"

"Mmm, niinhän minä tiedän", Muriel vastasi ja kohotti katseensa Samuelin kasvoihin, nostaen kätensä sukimaan miehen hiuksia melkein hellästi. Hän syytti siitä miellyttävää oloa, siinä kaikki. Orgasminjälkeinen aivojen hetkellinen pehmeneminen. Siitä oli varmasti olemassa joitakin tutkimuksia.
"Sohvalle. Mutta täytyy laittaa ensin jotain päälle..."

Mies hymähti naisen sukiessa hänen hiuksiaan.
"Miksi ihmeessä?" Samuel virnisti leveästi.
"Olet hyvä noin."

"Pidätkö sitten lämpimänä?" Muriel kysyi, jättäen Samuelin hiukset rauhaan.
"Vanhat talot ovat vetoisia. Ja on epäreilua, että olet itse vielä täysissä pukeissa."

"Tietenkin minä pidän sinut lämpimänä. Ja eikös sinulla ole sohvalla joku vilttikin?" Samuel laski käden Murielin selälle ja ohjasi tuota kohti olohuonetta.

Ovensuussa vartonut Norma siirtyi pois heidän tieltään, katsellen Samuelia vakavasti surullisten kulmiensa alta.
"Onhan minulla. Useampikin", Muriel myönsi.
"Pikkuloisen nimitystä ei varmaan voi käyttää lehdissä?"

Samuel pudisteli päätään.
"Tuskin, niin ihanan humoristinen kuin se onkin." Juuri sopivan nuiva heille käytettäväksi. Samuel istui sohvalle ja taputti paikkaa vieressään.
"Siihen niin, kamala nainen."

"Sitä minäkin."
Kaikki eivät välttämättä ymmärtäisi Pikkuloisen riemukkuutta, ja voisivat todella vetää herneet nenäänsä. Eikä se tainnut olla kovinkaan toivottavaa juuri tällä hetkellä, kun heistä muutenkin haluttiin maalailla jo vaikka mitä.
Muriel valahti istumaan vihreälle sohvalle ja painautui sitten makuulle, laskien päänsä Samuelin syliin.

Ei, he eivät halunneet vielä sitäkin mainetta itselleen. Samuel nykäisi viltin makuulleen käyneen naisen päälle, asetellen sen kunnolla. Käsi siirtyi naisen hiuksiin, toisen käden levätessä olkavarrella.
"Oliko sinulla muuta kysyttävää tai mistä haluaisit puhua?"

Muriel antoi silmiensä painua kiinni. Pahoinvointi kummitteli taas jossakin vatsanpohjalla, mutta hän kieltäytyi ajattelemasta sitä nyt. Hän halusi keskittyä vielä hetken toiseen, paljon miellyttävämpään tunteeseen, joka viipyi kehossa.
"Sinä siis aiot ottaa sen linjan, että kasvatamme Pikkuloisen pariskuntana? Ja haluat esitellä minut vanhemmillesi?"

Samuel veti syväänn henkeä.
"Se tuntuu nyt sopivalta linjalta. Vai?"

Muriel mietti hetken.
"Niin tuntuu."
Pikkuloisella tulisi olemaan isä ja äiti, vaikka nämä asuisivatkin eri osoitteissa.
"Olet minulle sitten mekon velkaa. En enää mahdu nykyisiini. Jos menemme vierailulle."

"Mm. Ja yritä pyytää että saisimme valmistautua siihen rauhassa." Aina sai pyytää, joskus se toimi, joskus ei.
"Sitten käymme ostamassa sinulle mekon."

"Sinun pitää yrittää lahjoa heitä jollain. Tai kiristää. Tai... En tiedä. En voi sanoa, että olisin juuri ollut tätä ennen lehdistön kanssa tekemisissä. Mitä he haluavat sinusta?"
Muriel ähkäisi hiljaa ja veti jalkoja koukkuun, niin että Nova pääsi livahtamaan sohvalle hänen jalkojensa taakse.
"Tekee taas pahaa. Alan olla hiton väsynyt tähän. Mitään helvetin aamupahoinvointia."

"He vain haluavat myyntiä ja noh, tämä at tosi levikkiä ja myytiä." Mies huokisi hieman väsyneenä, jatkaen myötätuntoista silittelyä.
"Voi ei. Oletko käynyt lääkärissä, jos siihe saisi jotain?"

"Kai he jossain kohtaa saavat paremman tarinan. Tai kyllästyvät jauhamaan Pikkuloisesta yhdeksää kuukautta."
Hän taisi todella huijata itseään. Juttu oli melkoisen mehukas, petetty vaimo, rakastajatar ja avioton lapsi. Kuin saippuasarjasta.
"Kävin ja sain, on se jo vähän parempi. Äidillä oli kuulemma sama juttu... Ja voi olla, että Pikkuloinen on tyttö."
Muriel kiehnäsi itsensä parempaan asentoon.
"Pitäisikö minun ottaa julkisesti johonkin asiaan kantaa?"

Samuel ei korjannut Murielin käsitystä. Jos se ajatus toi lohtua naiselle.
"Tyttö?" Mies oli vähän hämmentynyt. Tyttö. Pieni prinsessa.
Ja nyt loppui.
"Ei. Jos teet sen kerran, se ei koskaan lopu"
"Niin. Tytöt kuulemma aiheuttavat äideille enemmän pahoinvointia. Ja vievät kauneudenkin mennessään."
Muriel oli seikkaillut mammasivustoilla sellaisella innolla, että oli voinut pahoin vielä seuraavanakin päivänä muistellessaan kaikkia niitä masuasukkeja ja herneenpalkoja, tai mitä hiton nimitystä lapsista olikaan käytetty.
"Eihän sitä vielä tietenkään tiedä, menee huhtikuulle... Ja hyvä niin. En olisi hyppinyt riemusta, jos olisin joutunut olemaan yhteydessä roskalehdistöön."

"Voi sinua. Ja ei kukaan kauneuttasi vie." Samuel lupasi naurahtaen matalasti. Sillä omalaatuisella tavallaan.
"Ei, pysy sinä erossa heistä."

"Niin sitä sanotaan", Muriel vetosi ja huokaisi hiljaa.
"Yritän parhaani. He eivät vain tee siitä helppoa. Ja muutenkin... Olen varma, että minua katsottiin pitkään ruokakaupassa vähän aikaa sitten."

Samuel huokaisi raskaasti ja kumartui suukottamaan Murielin ohimoa.
"Hoidan asian kun palaan Lontooseen. Nyt kun tiedän mitä sanoa."

"Mmm."
Se tuskin estäisi vanhoja täti-ihmisiä tuijottamasta, mutta ei kai sillä niin väliä ollut. Täti-ihmiset tuijottivat, oli näillä syytä tai ei.
"Joko sen näkee minusta?"
Ainakin osa vaatteista oli alkanut jo kiristää. Hitot.

"Ei." Sitä ei vielä nähnyt. Ainakaan Samuel ei nähnyt. Ja hän näki Murielin melko läheltä silloin tällöin.

"Luojan kiitos."
Muriel veti jalkojaan hieman tiukemmin vartaloaan vasten. Vielä kun pystyi tekemään niin.
"Minusta tulee lihava merilehmä... Etkö tosiaan vielä tiedä, mitä tahdot, jos voitat?"

"Voi hyvä jumala, se ei ole pysyvä olotila. Olet raskaana." Oli varmasti outoa että mies, jonka ex-vaimo oli huippumalli, ymmärsi sen.
"En tiedä."

Muriel mulkaisi Samuelia.
"Muistutan sinua tuosta, kun olen liian lihava liikkumaan. Ja kun Pikkuloinen haluaa repiä minut kahtia puskiessaan maailmaan."
Raskaana. Vain raskaana. Hah.

"Nostan sinut ylös." Samuel lupasi huvittuneena. Ja nyrpisti nenäänsä.
"Saatko sinä muka synnyttää itse keuhkosi kanssa?"

"Ja vedät sukat kipeisiin jalkaparkoihin? Kuinka jaloa sinulta. Voisit yrittää miettiä, mitä haluat palkinnoksi. Varoittaa viatonta, kainoa tyttöparkaa etukäteen..."
Muriel käänsi päätään, niin että näki vilauksen Samuelin kasvoista.
"Nyrpisteletkö? Iso mies. Ja en minä kai ilman keuhkoakaan synnytä."
Hän tuhautti nenäänsä.
"Liian aikaista sanoa. Riippuu täysin voinnista siinä vaiheessa."

"Minä vedän. Ja en ole nähnyt täällä kuvaamaasi tyttöparkaa. Vain riettaan naisen." Samuel huvittui Murielin sanoista.
"Tiedät mitä minä-- niin. Eli älä vielä siitä stresssa."

"Sitten et ole katsonut tarpeeksi tarkkaan", Muriel puhahti ja pukkasi Samuelin vatsaa päällään.
"Minun sisälläni kasvaa loinen, joka imee elinvoimaani ja joka haluaa repiä minut kahtia päästäkseen maailmaan. Etkö ole nähnyt Alien-elokuvia?"

"Ei, ei näy." Samuel toisti huvittuneena.
"... En voi sanoa nähneeni. Ja Et sinä nyt halkea, jessus Muriel."

Muriel pukkasi Samuelia päällään.
"Vanha mies, oletko harkinnut hankkivasi paremmat lasit?"
Hän huokaisi ja antoi silmiensä painua kiinni.
"Ehkä meidän pitäisi katsoa. Ymmärtäisit pointtini."

"Minulla on ja sinä tiedät sen." Samuel hymyili vinosti. Ne olivat jopa mukana tällä kertaa. Kolmessa päivässä tulisi pirullinen päänsärky ilman.
"Pärjään mielikuvilla. Kiitos."

"Minä tiedän. Voisit laittaa ne päähän ja katsoa uudelleen, niin näet, kuinka kainon neidon posket punehtuvat silkasta ajatuksesta."
Muriel kääntyi sohvalla selälleen, niin että saattoi katsella Samuelin kasvoja.
"En ole varma, pärjäätkö. Minä jouduin opettamaan veljellenikin asioita naisten anatomiasta, koulut tekevät siinä surkeaa työtä."

Samuel kohotti kulmiaan. Kaino neito? Paskanmarjat. Hävytön, kamala nainen.
"Pärjään. Kiitos. Ja ehkä elämä on opettanut."

"Epäilen", Muriel puhahti ja ojensi kättään sipaistakseen Samuelin poskea sormenpäillään.
"Kuinka sinä itse jaksat?"
Olihan mies varmasti tottunut olemaan julkisuuden valokeilassa, mutta silti.

Surumieliset kulmat kurtistuivat kevyesti.
"Hyvin. Olen tottunut." Todellisuudessa hän oli onnistunut saamaan kätensä hetkeksi pakettiin. Nyt paketti oli poissa, mutta sormet kankeat. Eikä asiaa ammattikeittiöön. Hän oli niin väsynyt.

Muriel vastasi kurtistamalla omia kulmiaan.
"Etkä jaksa", hän intti, silittäen miehen poskea taas hetken yllättävän hellästi.
"Älä valehtele vanhalle naiselle, ei se onnistu."

Samuel pärskähti vaisusti.
"Hyvä on. Olen kuoleman väsynyt. Pistin reilu pari viikkoa sitten paskaksi koko hääastiastin vierashuoneen seinään ja sain vasta paketin pois kädestä kun löin seinää."

Murielin kulmat painuivat hieman alemmas, ja hän kohottautui hetkeksi istumaan läpsäistäkseen miehen poskea kevyesti.
"Idiootti, ei käsiä rikota", hän puhahti, silitti poskea sormillaan ja painoi sille sitten suudelman.
"Olen pahoillani."

Samuel nyrpisti tyynesti nenäänsä. Se oli pieni läpsäisy.
"Olin vihainen." Jos se oli puolustus.
"Joten päätit hakata kätesi rikki seinään? Helvetin typerä mies?"
Muriel nykäisi Samuelin korvaa ennen kuin laskeutui takaisin makuulle. Alkoi tehdä pahaa heti kun nousi pystyyn.
"Sinä teet työtä käsilläsi."

"Kerran löin." Samuel korjasi ja ynähti Murielin kiskaistessa korvaa.
"Ja olen nyt vähän kuin työkiellossa."

"Idiootti!" Muriel puhahti uudelleen ja tarttui Samuelin käteen.
"Tämän käden?"

Samuel vilkaisi kättään. Haavat posliineista olivat sentää parantueet.
"Mmm. Oike käden."

"Idiootti..."
Muriel painoi suudelman käden kämmenselälle ja jäi sitten tutkimaan sormia.
"Hölmö mies kun valehtelet minulle. Että muka pärjäät..."

Samuel puristi jäykästi Murielin kättä. Käsi oli tosiaan jäykkä.
"En minä valehtele. Minä vain... tässä on sinulle paljon kaikkea. Mitä minusta, olen tottunut tällaiseen."

Murielin kulmat kurtistuivat uudelleen.
"Kuinka pahasti oikein runnoit kätesi? Tuleeko se kuntoon?"
Se vaikutti jäykemmältä kuin tavallisesti. Samuelilla oli taitavat, taitavat kädet.
"Voi olla tottunut, mutta se ei silti tarkoita, ettei sellainen uuvuttaisi."

"Tulee kuntoon. Sain pari päivää sitte kipsin pois. Siksi se on jäykkä." Pari viikkoa liikuttamatta sormia. Vähemmästäki jäykistyi. Onneksi hän käytti sujuvasti vasentaki kättään.
"Olen aivan loppu, mutta ei se mitään."

Muriel painoi kämmenselälle uuden suudelman:
"Voit aina tulla tänne lepäämään. Pistää aurinkolasit silmille ja pipon päähän."
Hän kohotti toisen kätensä silittämään tummasuklaanruskeita hiuksia.
"Miesparka."

"En tiennyt miten kauan jaksaisit minua, niin ajattelin että kolme päivää on liikaa hermoillesi." Samuel myönsi huvittuneena.
"Mutta minulla olisi aikaa olla viikko. Voin tehdä paperihommia täältäkin.

"Todennäköisesti menetän hermoni sinuun monta kertaa päivässä, mutta siinä ei ole mitään henkilökohtaista", Muriel vakuutti, sukien Samuelin tummaa harjaa.
"Hormonit. Voit hyvin viipyä viikon. Koirat lievittävät stressiä, tiesitkö sen?"

"Koirat?" Samuel vilkaisi niitä. Kai hän voisi yrittää.
"Jos sanot niin."

"Koirat. Sitä on oikein tutkittu. Paijaa niitä oikein kunnolla, niin stressitasosi lähtevät laskuun."
Ainakin Halley olisi mielellään kenen tahansa paijattavana, samoin kuin innokas Nova, eikä Rigelkään kieltäytyisi hellittelystä.
"Minulla on onneksi vierashuoneita, voit aina paeta sellaiseen jos alan käydä liikaa hormoneilla."
"Minä mieluusti yrittäisin nukkua vieressäsi kun on mahdollisuus." Ja ihan vain nukkua. Lontoossa oli yksinäinen ja kylmä sänky. Kelvoton tyynykään tuoksunut Murielilta.

"Saat sinä nukkua vieressä jos tahdot", Muriel hymähti ja antoi kätensä laskeutua Samuelin hiuksilta.
Sänky saattoi olla hyvin yksinäinen paikka silloinkin, kun ei tosiaan kaivannut muuta kuin unta.
"Voit tuoda minulle aamulla suolakeksejä vuoteeseen."

"Minä tuon." Samuel lupasi huvittuneena. Hän olisi voinut toki loihtia myös loistoaamiaisen, mutta menkööt.

"Niiden pitäisi ilmeisesti auttaa jollakin tavalla siihen, ettei pahoinvointi iskisi heti... Hitto"
Muriel ei voinut sanoa löytäneensä helpotusta monestakaan kikasta, mutta foorumit lupailivat, että huono olo helpottaisi todennäköisesti toiseen kolmannekseen mennessä.
Sitä oli vain vaikea uskoa nyt.
Hän ponnistautui istumaan ja hipaisi Samuelin poskea huulillaan.
"Menen hetkeksi. Oksettaa."

Samuel kurtisti kulmiaan kun Muriel nousi ylös.
"Huuda jos tarvitset jotain. Minä autan." Hän auttaisi kyllä. Missä tahansa.

"Mmh."
Supernova hypähti häntäänsä heiluttaen ja seurasi emäntäänsä, kunnes kylpyhuoneen ovi pamahti kiinni sen nenän edessä. Koiraparka istahti onnettomana odottamaan oven taakse, vikisten hiljaa.
Suru muuttui iloksi kun emäntä palasi hyvän tovin kuluttua. Koira seurasi Murielia takaisin olohuoneeseen ja hypähti sohvannurkkaan, kun nainen valahti istumaan.
"Hitot..."

Samuel huokaisi ja veti Murielia kainaloonsa kun nainen palasi.
"Karmeakin olo?"

Muriel käpertyi Samuelin kylkeen ja painoi varpaansa vasten Novan lämmintä kylkeä.
"Muistatko ensimmäisen krapulasi?" hän kysyi, kulmat ärtyneeseen kurttuun painuneina.

"Niin paha?" Samuel kysyi hieman säälivään sävyyn ja halasi Murielia kevyesti. Voi naisparkaa.
"Eikö siihen tosiaan ole mitään helpotusta? Kuihdut tuota menoa,"

"Mmm. Miinusta vain päänsärky, niin saat aika hyvän kuvan."
Murielin ensimmäinen krapulakokemus oli tullut kouluaikoina aivan liian suuresta määrästä aivan liian makeaa alkoholia. Ei enää ikinä, hän oli luvannut silloin.
Hyvinpä sekin lupaus oli pitänyt.
"Minä syön jo vitamiineja, ja sain myös antihistamiinia, jonka on todettu auttavan. Se vain väsyttää pirusti."

"Hyi helvetti." Samuel totesi myötätuntoisesti suoraan sydämestä. Samuel oli tainnut saada ensimmäisen krapulansa kesätyöpaikan sulkeuduttua ja työkaverien muilutettua vielä alaikäinen nuorimies pubiin. Ja ravintola-alan ihmiset osasivat juoda, sen Samuel oli oppinut jo silloin.
"Jotain edes. Pitäisikö sinun siis levätä?"

"Sanopa muuta."
Jos kyse olisi ollutkin krapulasta, se olisi sentään mennyt aikanaan ohi. Mutta jonkun kammottavalla huumorintajulla varustetun aamupahoinvoinniksi nimeämästä tilasta ei voinut olla varma.
Muriel takertui ajatukseen ensimmäisestä kolmanneksesta. Sen jälkeen kaikki helpottaisi, hän olisi yhtä onnellista hehkua.
Ja paskanmarjat olisi.
"Pitäisi", hän myönsi, valuen parempaan asentoon puoliksi Samuelin syliin.
"Ja kun olen levännyt, olet minulle vielä kaksi velkaa."

Samuel huokaisi ja pudisteli päätääb huvittuneena.
"Jep. Katsellaan sitä kun olet levännyt."

Muriel nykäisi peittoa paremmin päälleen ja tuhautti nenäänsä.
"Älä huokaile minulle, olen hyvin lähellä kalleimpiasi", hän muistutti, pää miehen sylissä leväten.
"Kaksi velkaa."

"Se olisi ainakin toimiva ehkäisy." Samuel huomautti huvittuneena ja silitteli Murielin hiuksia.
"Olen olen. Lepääs nyt niin saat ne kaksi joskus."

"Siitä nyt ei tarvitse huolehtia muutamaan kuukauteen, minä en ole kissa", Muriel huomautti ja sulki samalla silmänsä.
"Voit katsella televisiota, jos haluat. Minulla on myös muutama harlekiini, jos kaipaat lukemista."

"Katsellaan siis se jälkeen sitä sitten. Ja minä pärjään kyllä. Hyst nyt nainen." Samuel hymähti ja nojautui painamaan suukon Murielin ohimolle.

"Tietenkin pärjäät, aikuinen mies", Muriel hymähti ja hipaisi Samuelin polvea.
Ehkä hän voisi antaa periksi väsymykselle ja levätä hetken. Olisihan tässä viikko aikaa, ennen kuin miehen olisi palattava takaisin Lontooseen.
Siihen mennessä he olisivat jo ehtineet tehdä toisensa hulluiksi.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Show must go on   Ke Toukokuu 16, 2018 12:25 pm

Keskiviikko 18. huhtikuuta 2018 - iltapäivä, Newcastle

Samuel oli saanut aikaiseksi lentää Newcastleen ja oikoi kalliin kauluspaidan hihoja. Mies ei jaksanut enää liikkua pipo ja lasit päässä, joten hurmaava julkkiskokki keräsi huomiota kun kulki portista ulos lentokentällä. lehdistöä ei sentään ollut myös paikalla. Sen verran he saisivat olla rauhassa. Nähdessään Murielin mies hymyili leveämmin kuin koskaan haluaisi myöntää.
"Kamala nainen!" Mies naurahti ja kaappasi tuon kainaloonsa.
"Ei tarvitse syödä suruun, riittää kun pyytäisit käymään, tiedäthän sen?" Loistava tapa aloittaa vierailu, aukoa päätä naisen pyöristyneestä ulkomuodosta.
Se oli suloista.

Leveä hymy sai ulko-ovien lähettyvillä odottaneen Murielin ensin melkein hätkähtämään ja sitten kurtistamaan epäluuloisesti kulmiaan.
"Kuinka paljon sinulle oikein tarjoiltiin lennolla?" hän tuhahti, upottaen sormensa suklaanruskeiden hiusten joukkoon tukistaakseen niitä kunnolla.
"Tuolla menolla se olet sinä, joka anelee, eikä kyse siinä vaiheessa ole kyläilystä."

Samuel oli saanut takaisin sitä raivostuttavan rasittavaa persoonaansa. Sitä miestä joka sai Murielin tukistamaan heti ja miehen nauramaan sen päälle.
"En ottanut pisaraakaan, jotta voin ajaa teidät kaksi lääkäriin, kuten oli suunnitelma. Vai?" Oliko sittenkään?
"Mitähän minä anelen?" Julkkiskokki kehräsi Murielin korvaan, painaen suukon naisen poskelle.

Muriel kiristi hieman otettaan tummista hiuksista.
"Voi miten jaloa", hän puhahti, juoksuttaen sormensa Samuelin niskaan.
"Olet selvästi ollut itseksesi liian pitkään, vähäisetkin tavat unohtuneet. Uudelleenkoulutukseen sietäisit, surusilmä."
Hän käänsi päätään ja hamusi suudelmaa miehen huulilta.

"Eikö?" Silmäkulmassa tuikahti ja miestä nauratti. Hän nojautui suukottamaan naisen poskea.
"Uudelleenkoulutus? Ja mitähän se sisältää?" Mies sentään sulki silmänsä hetkeksi kun vastasi suudelmaan.

Muriel näykkäsi Samuelin alahuulta kevyesti ennen kuin nojautui kauemmas.
"Senhän haluaisit tietää. Miten lento meni?"
Hän sipaisi tummia niskahiuksia ennen kuin otti askeleen taaksepäin.
"Lääkäri odottaa."

"Niin haluaisin. Ja se meni hyvin. Ensimmäisessä luokassa saa sentään olla rauhassa." Samuel naurahti ja laski kätensä Murielin selälle. Kohti tuttua noutoparkkia.
"Mennään mennään. Miten sinä voit?"

"Nättiä henkilökuntaa?"
Muriel lähti johdattamaan Samuelia autolleen, joka kiilteli parkissa hämmästyttävän puhtaana. Hän oli purkanut pahaa tuultaan pesemällä sen kunnolla aurinkoisen päivän kunniaksi.
"Olen edelleen hengissä."

"Olet nätimpi." Samuel pelasti nahkaansa edes sen verran, ettei alkanut kuolata lentoemoja.
"Hieman tarkemmin."

Muriel kohotti toista kulmaansa.
"Tuohan on melkein suloista", hän hymähti, pukaten miestä kevyesti kylkeen ennen kuin ojensi tälle autonsa avaimia.
"Olen hengissä", hän toisti, tuhauttaen nenäänsä.
"Melkein kaikki kuvottaa edelleen ja selkää särkee."

Samuel otti avaimet hymyillen ja painoi suukon Murielin poskelle, avaten sitten auton oven tuolle.
"Pitäisikö selkää hieroa? Tai käydä ihan hierojalla?" Samuel maksaisi kyllä.

Muriel kipusi autonsa tilavalle etupenkille ja hämmästyi jälleen kerran, miten erilaiselta maailma näytti siltä puolen katseltuna.
"Saat kunnian hieroa, kun nyt olet täällä", hän ilmoitti.

"Minä hieron." Samuel myöntyi kiltisti ja lähti kohti tutuksi käynyttä paikkaa.
"Onko sinulla suunnitelmia iltapäiväksi?"

Murielin sormet naputtelivat hermostuneesti käsinojaa.
"Sinä taisit luvata minulle hieronnan, mutta ei muuta. Miten niin?"

"Minun pitäisi käydä katsomassa yksi liiketila." Mies tarkensi hymyillen.

Muriel käänsi katseensa tiestä Samueliin.
"Sille uudelle ravintolallesi?" hän varmisti, kulmiaan kurtistaen.

"Mmm, löysin aika vahvan ehdokkaan keskustasta." Siellä saisi tekosyyn varjolla tarjottua Murielille puoliromanttisen illallisen.

Muriel palautti katseena takaisin tiehen.
"Pakkohan minun on tulla mukaan", hän huomautti.
"Voisit muuten tehdä typerän päätöksen."

"Niin on." Siihen hän oli luottanut.
"Niin voisin."

"Hyvä, että tiedostat sen itsekin, surusilmät."
Muriel ehti juuri estää kättään liikahtamasta vatsalleen, ja siirsi sen sen sijaan hipaisemaan Samuelin reittä.
"Mitä Lontooseen kuuluu?"

"Samaa kuin ennenkin." Mieltä pisti Aidan surkea olo.
"En saa siunaaman rauhaa, mutta huomio on nyt erilaista."

"Mmm, millä tavalla samaa?"
Muriel unohtui silittelemään Samuelin reittä, ainakin se antoi muuta ajateltavaa kuin lähestyvän lääkärin vastaanoton.
"Sinun täytyy muistaa rentoutua."

Eikä se miestä haitannut. Ehtihän sitä tulla Lontoossa yksinäiseksi.
"Minä muistan." Hän vilkaisi Murielia.
"Onko sinulla ketää ystävää joka osaisi maalata metsää huoneen seinään? Sellaista siluettia."

Muriel kurtisti kulmiaan.
Hän ei uskonut hetkeäkään, että Samuel todella muistaisi rentoutua. Työnarkomaani mies.
"Siluettia? Aiotko laittaa kotisi sisustuksen uusiksi?"

"Ei. Pikkuloiselle huoneen. Haluaisin yhdelle seinälle metsäsiluettia." Samuel hieraisi nenäänsä.

Murielin käsi pysähtyi miehen reidellä.
"Pikkuloiselle huoneen?" hän toisti, melkein epäuskoisena.
Yhdelle seinälle metsäsiluetti. Hitto, mies oli miettinyt asiaa.

"No pitää kai lapsella huone olla isänsä luona? Remontoi sitten sopivaksi." Mies naurahti.

Muriel käänsi kasvojaan poispäin. Ei helvetti, hän ei todellakaan alkaisi vetistellä. Helvetin raskaushormonit, jotka saivat hänet käyttäytymään typerästi.
"Isihormonit", hän huomautti käheästi.

Samuel vilkaisi naista hymyillen pehmeästi.
"Raskaushormonit."

Muriel tuhautti nenäänsä.
"Akkojen juttua", hän puhahti.
"Ja on minulla yksi hyvin taitava ystävä, mitä maalaamiseen tulee."

"Oh? Mahtaisiko häntä saada lainaan? En pitänyt minkään maalarin töistä."

Muriel niiskahti hiljaa, mutta kieltäytyi edelleen myöntämästä, että häntä olisi itkettänyt.
"Voin kysyä."
Vaikka Helian kohdalla tilanne olikin... monimutkainen.

"Kun ehdit. Eihän sillä kiire. Kunhan olisi valmis ennen kuin tulen tänne. Etenkin jos avaan silloin ravintolaa täällä, en keskity muuhun kuin Pikkuloiseen, sinuun ja siihen."

"Minä kysyn häneltä."
Muriel puristi sormensa ovenkahvan ympärille ja nielaisi.
Hän ei ollut katsonut vielä mitään valmiiksi.
"Muistatko, mitä sanoin siitä rentoutumisesta, surusilmä?"

"Rentoutumisesta?" Samuel vilkaisi naista hämmentyneenä.
"Mitä siitä?"

Muriel katsahti Samueliin.
"Et aio tehdä syksystä itdellesi helppoa. Ravintola, kamala nainen ja Pikkuloinen."

"Sinä et kuitenkaan jaksa minua joka päivä koko päivää, ennen tai jälkeen solujakautumisesi, joten voin yhtä hyvin mennä välillä ärjymään idiooteille töihin. Ja kun haluan antaa sinun levätä, voin äristä hiljaa Pikkuloinen mukanani."

"En kestäkään", Muriel myönsi rehellisesti. Hän pelkäsi kestävänsä vieläkin vähemmän siinä vaiheessa, kun olisi viimeisillään.
"Ja tekee sinullekin hyvää päästä aina hetkeksi pois. Opeta Pikkuloinen heti laittamaan idiootit kuriin."

"Nimenomaan. On sitten topakka lapsi." Samuel parkkeerasi auton sairaalan parkkipaikalle ja nousi autosta.

Sairaalan näkeminen sai Murielin olon levottomaksi. Hän veti syvään henkeä ennen kuin nousi autosta.
"Estäthän minua taas tappamasta ketään, jos joku lepertelee masuasukista?"

"Autan sinua murhassa ja maksan meidät karkuun." Mies korjasi tyynesti ja lähti johdattamaan naista kohti ovia.

"Aivan, niinhän se meni", Muriel myönsi ja pyyhkäisi poninhännältä karanneita suortuvia pois kasvoiltaan - melko lailla turhaan, sillä tuuli heitti ne heti takaisin.
Hitot.
Hän nappasi pienen olkalaukkunsa etupenkiltä ja kääntyi kohti Samuelia.
"Mennään sitten. Ennen kuin livistän."

"En antaisi sinun livistää." Samuel lähti johdattamaan naista sairaalaan ja avasi tuolle oven.

"Petturi", Muriel puhahti ja kietoi sormensa tiukasti laukkunsa hihnan ympärille.
"Sinun olisi pitänyt luvata, ettei meidän tarvitse mennä, jollen minä tahdo."

"Ei mene niin, kun kyse ei ole vain sinusta." Silloin se ei toiminut niin.

Muriel tuhautti nenäänsä.
Entä jos hän, itseään melko pelottomana pitänyt nainen, oli kauhusta kankeana?
Tällä kertaa ei onneksi tarvinnut kitua kauaa odotushuoneessa, vasn heidät kutsuttiin sisään melkein heti, tuttuun rauhoittavin värein sisustettuun huoneeseen.

Samuel silittelisi sitä paremmaksi ja pelkoa pienemmäksi. Hän istui tuttuun tuoliin, hipaisten Murielin kättä. Hän oli tässä.

Muriel kellahti kiltisti selälleen tutulle tutkimuspöydälle ja nykäisi neulepaidan helmaa ylös. Hän oli jo joutunut siirtymään uusiin vaatteisiin, vanhoihin housuihin ei ollut toivettakaan mahtua enää mukavasti. Tummanruskea katse käväisi Samuelissa, kun hoitaja levitti kylmältä tuntuvaa geeliä vatsalle ja painoi anturin sitä vasten.
Lupasit auttaa pakenemaan tuomiota, muistatko?

Samuel muisti sen kyllä, hän taisi luvata sen Murielille nykyään aika usein. Hän napsutti kengänkärjellä lattiaa ja haki naisen kädestä kiinni. Muisti hän mitä lupasi.

Muriel vilkaisi Samuelia melkein epäluuloisesti, mutta ei vetänyt kättään pois tämän otteesta. Vaikka ele saikin hoitajan hymyilemään tavalla, joka herätti hänessä kohtuutonta aggressiota. Hymyä välttääkseen hän siirsi katseensa ruutuun, jolle kuva Pikkuloisesta oli juuri muodostumassa.
Kun kuva tarkentui riittävästi, hän tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä. Tai ehkä pysähtyvän kokonaan. Pikkuloinen ei näyttänyt enää paistetulta kanalta tai nallekarkilta, vaan todelliselta, pieneltä ihmiseltä.
Homunculukselta.
"Hitto..." hän puuskahti ääneen.

Samuel puristi Murielin kättä kevyesti. Se tosiaan oli jo melkein ihmisen näköinen pieni olento. Hitto oli hyvä sana tähän.

Pikkuloinen näytti, jos ei nyt aivan ihmiseltä, niin ainakin humanoidilta.
Ja liikkui.
Todella liikkui, ojenteli pieniä jalkojaan. Ja näytti imevän peukaloaan, tai ainakin käsimäinen uloke oli viety kasvojen eteen. Pikkuloisella oli viisi sormea pienessä kädessään.
Muriel tajusi unohtaneensa hengittää vasta, kun hoitajan kysymys havahdutti hänet takaisin toimenpidehuoneeseen.
"Oletteko puhuneet, tahdotteko tietää sukupuolen?"

Samuel havahtui ja kohotti surumielisiä kulmiaan.
"Emme. Muriel?" Halusivatko he?

Murielin oli vaikea irrottaa katsettaan näytöltä.
"Totta kai haluamme", hän vastasi, räpäytti silmiään ja katsoi Samueliin.
"Emmekö haluakin?"

"Joo." Hän vastasi poissaolevasti. Siellä se oli ja siitä tiesi oliko se tyttö vai poika. Ei jeesus.

Totta kai he halusivat.
Onneksi Muriel käänsi katseensa takaisin näyttöön ennen kuin ehti nähdä, kuinka raivostuttavan herttaisen hymyn hoitaja heille soi - sellaisen, joka kertoi, että tämä oli kuullut vastaavan keskustelun monta kertaa aiemminkin.
Anturi liikahteli hetken vatsaa vasten, ja kuva tarkentui.
Hoitaja hymyili uudelleen, vaikkei Muriel sitä nähnytkään.
"Onneksi olkoon, teillä on täällä pieni tyttö."

Samuel näki ja avasi suunsa, mutta sulki sen.
"Harmi Dinosaurus olisi ollut jännittävämpi." Mies totesi hymyillen. Samalla hän peitti sen onnensa. Pieni tyttö. Pieni prinsessa. Isin prinsessa.
Ei helvetti.

Tyttö.
Hänhän oli sanonut, että Pikkuloinen oli todennäköisesti tyttö. Voi hyvä luoja, tulisi vielä äitiinsä ja muuttuisi kamalaksi.
Muriel räpäytti silmiään ja pyyhkäisi vaivihkaa silmiään.
"Dinosaurus olisi ollut ehdottomasti jännittävämpi", hän myönsi käheästi.

Samuel rutisti Murielin kättä.
"Mutta naiset ovat kyllä pelottovamapia kuin dinosaurukset."

"Mmm."
Loput käynnistä tuntui menevän Murielilta täysin ohi. Hän tiedosti etäisesti rutiiniverikokeet, huomautuksen siitä, ettei paino ollut noussut aivan niin kuin olisi pitänyt ja jotakin siitä, että pitäisi alkaa pohtia synnytysvalmennusta.
Sen sijaan hän huomasi vilkuilevansa jo mustaksi muuttunutta ruutua, jolla Pikkuloinen oli näkynyt.
Hänen tyttärensä.
Hän tuijotti hölmönä takaisin kun hoitaja kysyi, haluaisivatko he tulosteet uusista ultrakuvista.

Samuel kuunteli senkin edestä, kun huomasi naisen käyvän autopilotilla.
"Haluamme. Kaksi." Hän ainakin uskoi Murielin haluavan oman.

Muriel ei havahtunut vielä silloinkaan, kun hänen käteensä työnnettiin printattu kuva peukaloaan imevästä Pikkuloisesta, vaan laskeutui alas tutkimuspöydältä kuin unissakävelijä. Hän kumartui poimimaan olkalaukkunsa lattialta ja suuntasi ovelle, yhä kuvaa kädessään pidellen.

Samuel talutti Murielin ulos, vahtien ettei tuo kävellyt seiniin.
"... Sano vain."

Taluttaminen oli äärimmäisen viisas varokeino, sillä muussa tapauksessa Muriel olisi saattanut kompuroida suoraan ensimmäiseen tielle osuvaan portaikkoon tai jyrätä kumoon ensimmäisen kohdalle osuvan ihmisen.
Hän räpäytti silmiään ja katsahti Samueliin.
"Pikkuloinen on tyttö."

Samuel vilkaisi Murielua hymyillen. Jos katsoi tarkkaan, surusilmissä tuikki liikuttuneesti.
"Niin. Pieni tyttö."

Nallekarkkia katsoessa oli ollut helppo unohtaa, että hänen sisällään todella kasvoi todellinen ihminen. Nyt sitä oli enää mahdoton kieltää. Kun Pikkuloisella oli viisi sormea kummassakin kädessä.
Muriel niiskahti ja pukkasi Samuelia kylkeen.
"Lakkaa itkemästä, minuakin alkaa itkettää."

"En minä itke." Mies huomautti hymyillen ja veti Murielia lähemmäs.

"Valehteleva paskiainen", Muriel puhahti ja hautasi hetkeksi kasvonsa Samuelin hartiaa vasten.
Pieni ihminen kasvoi hänen sisällään. Ja oli mahdoton sanoa, mitä sellaisesta olisi pitänyt ajatella.

"Mutta itketkö sinä surusta vai ilosta?" Se oli tärkeä kysymys."

Muriel tuhahti hiljaa.
"No en kai minä nyt surusta itke, jos saan tietää lapseni olevan tyttö", hän puhahti. Vaikka reiluuden nimissä oli sanottava, ettei hänestä voinut koskaan olla varma.
"Hölmö mies."

"Ei sinusta tiedä. Isin prinsessa." Samuel sulki suunsa kun tajusi mitä oli sanonut.
"Autolle."

Samuelin sanat saivat Murielin nykäisemään päätään kauemmas.
"Mitä hittoa? Sanoitko itseäsi juuri isiksi?" hän puhahti.
"Ja Pikkuloista prinsessaksi?"
Toinen käsi kohosi koettamaan Samuelin otsaa. Kuumetta?

Mies hutkaisi Murielin kättä pois otsaltaan.
"Tsk, kuulet omiasi."

Ei, ei kuumetta.
Muriel puhahti ja pukkasi Samuelia kylkeen ennen kuin suuntasi askeleensa kohti uloskäyntiä ja autoa.
"Kai tiedät, ettei raskaus vaikuta mitenkään kuuloon?"

"Kuulet omiasi." Samuel vakuutti huvittuneena.

Muriel puhahti uudelleen.
"Ehkä isihormonit saavat hourimaan?" hän vetosi harppoessaan päättäväisesti kohti autoa.
"Joten, sitten katsomaan sitä liiketilaasi?"

"Ei mitään sellaista." Samuel totesi, lähtien kohti keskustaa.

"Eipä tietenkään."
Muriel kiinnitti turvavyönsä ja sujautti Pikkuloisen kuvan käsilaukkuunsa edes katsomatta siihen.
"Millainen liiketila sinulla tarkalleen ottaen on mielessä?"

"Hieman erilainen." Samuel myönsi hymyillen.
"Näin sen myynnissä ja sain heti vision siitä mitä haluaisin siihen."

Muriel kohotti skeptisesti toista kulmaansa, toinen käsi unohtui lepäämään vatsalle.
"Ja millainen visio se mahtaa olla?"

"Näet sitten. Sitä ei voi selittää. Mockingbirdistä tulee upea paikka. Newcast-- ei, koko pohjoisen vetonaula jo pelkän miljöönsä takia." Samuel oli liekeissä.

Sen huomasi kyllä miehestä.
"Mockingbird?" Muriel toisti, tutkien Samuelin kasvoja melkein huolestuneena.
Tämä oli jo tainnut tehdä päätöksensä.

"Se on ollut ajatus seuraavan ravintolani nimeksi jo pidempään. Sopii Acapellan, Salt Waterin, Black Birchin ja Boutiquen kanssa. Toki on sitten henleysit, mutta se on ketjupaikka."

Muriel hymähti ja siirsi kätensä hipaisemaan Samuelin tummia hiuksia.
"Olisihan se pitänyt tietää, ettei tässä asiassa ollut kyse hetken mielijohteesta."

"Ei. En vain ajatellut että löytäisin täydellisen paikan Newcastlesta. Hän pysäytti auton kauniin, vanhemman arkkitehtuurin mukaisen talon eteen. Siinä oli katolla kaunis lasikupu.
"Mennään."

Ainakin ulkoapäin katsottuna rakennus näytti oikein hyvältä, vaikkei Muriel sitä, ihan vain periaatteesta, heti myöntäisikään.
Hän nappasi laukun olalleen ja nousi autosta, kohottaen katseensa kupoliin.
"Minkä kasvihuoneen olet mennyt bongaamaan?"

"Heti marmattamassa." Samuel talutti Murielin sisälle. Tunnelmallinen, moneen kerroksiin ja moniin yksittäisiin huoneisiin levittyvä tila oli upea sopivan tunnelmallisessa valossa.

"Tietenkin, se on minun pyhä tehtäväni", Muriel muistutti. Hän hiljeni hetkeksi, unohtuessaan katselemaan ympärilleen.
"... Kasvihuone."

"Noh!" Samuel asteli kauemmas ja levitti käsiään, hymyillen haltioituneena.
"Älä viitsi! Kuvittele nyt, ruokailijoita sinne tänne, kerroksille hieman omaa teemaa - ei lapsia kerros, ja sitä rataa. Muriel!"

Muriel seurasi Samuelin katsetta.
Oli melkein herttaista nähdä, kuinka innoissaan mies tilasta oli.
"Kasvihuone", hän toisti, astuen miehen vierelle.
"Mutta ei huonolla tavalla."

"Se on upea! Mahtava, elämyksellinen! Vaatiihan tämä remonttia mutta siihen on aikaa. Mitä luulet... Ehtisimmekö istua syömään? Voisin valmistaa keittiössä jotain. Pitää se testata."

Muriel pudisti päätään ja sipaisi Samuelin selkää. Kasvihuone.
"Kuulostaa siltä, kuin olisit suunnitellut tämän, surusilmä", hän huomautti.
"Mutta en antaisi sinulle koskaan anteeksi, jos ostaisit paikan testaamatta keittiötä. Vaikka olisikin näin upea."

"Tietenkin olen." Samuel lähti ohjaamaan Murielia kohti keittiötä, pyysi tuolle vichyveden sitruunalla ja keittiössä istutti alas.
"Rentoudu sinä siinä. Mitä haluaisit? Täällä on aika monipuolinen määrä tavaraa kaapeissa."

"Kiero mies", Muriel puhahti istuessaan alas. Ehkä riittävän kiero jopa häntä vastaan.
"Yllätä minut. Arvauksesi on aivan yhtä hyvä kuin minun. Et sattumalta hallitse vihreää currya?"

"Vihreää currya? Katsotaan mitä saan aikaiseksi, muru." Se ei tullut edes sarkastisella äänellä.

Muriel kohotti toista kulmaansa murun kohdalla.
"Älä anna minun odottaa, surusilmä", hän hymähti, päätään pudistaen.
"Ja tutkikin keittiö huolella."

"Mikä tämä surusilmä nyt on?" Mies maurahti ja katosi isoon kylmiöön, Murielin istuessa keittiössä tuolilla. Palatessaan mies laittoi essun päälle ja alkoi työhön.

"Hm?"
Muriel katsahti Samuelia ja pudisti kevyesti päätään.
"Kunhan on. Surusilmä."
Hän antoi katseensa kiertää keittiötä ja harkitsi juuri nousevansa tutkimaan sitä paremmin, kun Samuel palasi. Keittiön tutkimisen sijaan hän asteli miehen vierelle ja hipaisi tämän niskaa sormenpäillään.

Samuel miltein hyrähti tyytyväisenä. Lontoossa tuli yksinäistä isossa kattoasunnossa aivan liian helposti. Ehkä siksi hän hukutti itseään töihin.

Muriel tiesi kokkaamisesta riittävästi pysyäkseen poissa tieltä, vaikka käsi hyväilikin aina sopivassa kohtaa Samuelin niskaa ja selkää.
"Näytät seksikkäältä esiliinassa", hän huomautti käheästi.

Samuel vilkaisi Murielia olkansa yli ja hymyili mahdollisimman hurmaavasti. Itsepäinen hiussuortuva oli valahtanut otsalle.
"Niinkö?"

"Mm-hmm..."
Muriel antoi sormiensa upota tummanruskeiden hiusten joukkoon, varoen pörröttämästä niitä liikaa. Ei hiuksia curryyn.
"Et tiedä, kuinka kovasti haluaisin käskeä sinua ottamaan minut tässä ja nyt, jos tilanne olisi toinen."

"Jos tilanne olisi millä tavalla erilainen?" Mies kysyi naurahtan ja puhalsi hiuksia silmiltään. Ei auttanut.

"Jos et olisi laittamassa minulle ruokaa", Muriel vastasi ja nojautui lähemmäs näykätäkseen miehen korvaa.
"Olen nälkäinen nainen."

"Ai sekö vain?" Samuel naurahti käheästi.
"Ehkä voin tehdä sinulle ruokaa kotonakin."

"Et voi", Muriel huomautti, juoksuttaen sormeaan Samuelin selällä.
"Keittiö on testattava. Voit tehdä minulle muita asioita sitten kotona."

"Sovitaan niin. Vai onko se enää sallittua?" Samuel kiusasi hymyillen.

Muriel tuhahti ja tukisti tummanruskeita hiuksia kevyesti.
"Olen raskaana, en sairas", hän huomautti.
"Tyytyväinen äiti edistää lapsenkin hyvinvointia."

"Ai niinkö?" Samuel huljautti pannua liedellä. Ainakin liesi oli hyvä.

"Mm-hmm", Muriel myönsi ja antoi kätensä valua hiuksilta niskaan.
"Ja sinä kyllä tiedät, kuinka tehdä minusta tyytyväisen."

"Oh, kohteliaisuus!" Samuel nauroi ja painoi pikaisen Murielin suukon poskelle. Sitten mies kääntyi hellan puoleen.

Muriel pyöräytti silmiään ja jätti kätensä lepäämään Samuelin selkää vasten.
"Isihormonit saavat sinut hourimaan."

"Shhs, ole mitään sellaisia." Hän naurahti.

"Mmm, ei varmasti", Muriel hymähti ja kietoi käsivartensa kevyesti Samuelin vyötäisille.
"Kestääkö kauan?"

"Hetki vielä, kärsimätön nainen." Samuel naurahti. Hän nautti aivan liikaa tästä läheisyydestä.

"Nälkäinen nainen on kärsimätön nainen", Muriel vetosi, seuratessaan vierestä, kuinka Samuel valmisti ruokaa.
"Laita tarpeeksi mausteita."

"Olet kyllä." Hän naurahti ja kaatoi hieman lisää tuoreita yrttejä.
"laitan."

"Mmm, olisin pettynyt, jos et olisi jo oppinut sitä", Muriel hymähti ja unohtui silittelemään Samuelin kylkeä sormenpäillään.
"Olet tainnut jo päättää ostaa tämän paikan?"

Samuel hymyili vinosti.
”Olen. Keittiö on parilla laitevaihdolla hyvä ja pienellä laitolla loistava.”

"Mmmh."
Muriel antoi kätensä nousta takaisin Samuelin niskalle, silittelemään sitä hellästi.
Yhtäkkiä käsi kuitenkin jähmettyi kesken liikkeen.

Samuel kohotti toista kulmaansa.
”Infarkti?”

Muriel ei vastannut.
Ilman aiempaa ultratutimusta hän olisi laittanut tuntemuksen vain nälän piikkiin, mutta hän oli nähnyt Pikkuloisen heiluttelevan raajojaan.
"...Pikkuloinen liikkui..."

Samuel kallisti päätään.
Mitä?
”... Liikkui?”

Sama pieni nykäisy tuntui uudelleen, ja Muriel laski kätensä vatsalleen ennen kuin ehti estää itseään.
"Liikkui."
Kuin ruuan tuoksuun reagoiden.

Samuel työnsi kädet taskuun. Muriel vielä leikkaisi ne irti jos hän lääppisi vatsaa.
”Et ole ennen..?”

Muriel pudisti päätään.
Tai ehkä hän olikin? Mutta oli kuvitellut, että kyse oli vain nälästä tai vatsan oikuttelusta.
Hyvä luoja.
Hän tunsi hengityksensä kiihtyvän.
Hyvä luoja.

Samuel laski kädet Murielin olkapäille ja ohjasi Murielin istumaan.
"Se on normaalia? Vaikka se varmaan tuntuu rivolta."

Rivolta.
Hänen sisällään kasvoi pieni olento, joka liikkui. Oikea, todellinen ihmisvauva.
Murielin hengitys kiihtyi vähän lisää uuden potkun myötä.
".. Lu-luoja..."

Samuel ei halunnut sanoa 'hengitä'. Se kuulosti synnytysvalmennukselta ja hän ei halunnut kuulostaa siltä.
"Muriel, puhu minulle?"

Sekin olisi vielä edessä.
Muriel pudisti päätään ja hieraisi kaulaansa.
Pikkuloinen. Hänen tyttärensä, jolla oli kymmenen sormea.
Liikkui hänen sisällään.
"E-en saa he-henkeä..."
Paniikki oli vallannut tummat silmät.

Samuel ohjasi Murielia istumaan lattialle. Ei tekisi hyvää raskaana olevalle pudota lattialle.
"Kulta, kaikki järjestyy." Hän polvistui Murielin eteen ja tutki tuon kasvoja.
"Vettä vai paperipussi?"

Muriel istahti lattialle, polvet vetäytyivät koukkuun. Hän pudisti hitaasti päätään ja kupersi kädet kasvoilleen.
Kaikki hyvin, hän ei ollut tukehtumassa. Piti vain hengittää rauhassa, sisään, ulos. Hän ei ollut murskautumassa hengiltä.
Hänen sisällään vain kasvoi lapsi.

Ja se oli ihan normaalia tässä tilanteessa. Samuel istui alas, käänsi hellas pois päältä ja silitteli naista.

Muriel olisi myöhemmin itselleen vihainen. Oli sopimatonta saada paniikkikohtausta kesken ruuanlaiton, edes siinä tapauksessa, että vauva päätti liikahdella.
Hitaasti hänen hengityksensä tasaantui.
"Meidän pieni tyttäremme liikkui..."

Samuel hymyili pehmeästi. Niin, heidän pieni tyttärensä, isin prinsessa.
”Ilmoittaa vain elävänsä?”

Muriel pudisti päätään.
"Ilmoittaa, että äidin pitäisi lakata häiritsemästä isiä, kun isi laittaa ruokaa. Me olemme nälkäisiä..."
Hän pyyhkäisi vaivihkaa silmiään.

Samuel jätti sanomatta mitään niistä kutsumanimistä.
”Niin. Se voisi kyllä olla valmista.” Hän myönsi ja auttoi Murielin ylös.

Niin oli kenties parempi, Muriel potkaisisi itseään myöhemmin henkisesti moisesta lässytyksestä. Se ei ollut hyväksyttävää, ei edes silloin, kun Pikkuloisella oli jo viisi pientä sormea kummassakin kädessä.
Hän nousi seisomaan ja pyyhkäisi hieman vaatteitaan.
"Lattiatkin ovat hyvät. Noin ostopäätöstä ajatellen."

Mies naurahti.
”Eikö? Pientä laittoa ja tästä tulee pohjoisen paras ravintola.”

"Mmm."
Muriel käänsi katseensa Samueliin ja taputti tämän takapuolta.
"Tarjoilehan jo se pohjoisen parhaan ravintolan ruoka, näännyn."

Samuel kasasi annoksen Murielin lautaselle ja omalle. Juotavaa oli jo pöydässä ja hän otti lautaset.
"Mennääs sitten."

Muriel siirtyi ripeästi pöydän ääreen. Nälkäinen nainen.
"Joten, miksi tämä paikka on myynnissä?" hän kysyi, istahtaessaan pöydän ääreen. Pikkuloinen taisi venytellä uudelleen, mutta hän päätti kuvitella, että kyseessä oli vain nälkä.
"Ei kai tuholaisongelmaa, hometta tai jotakin sellaista?"

”Edellisellä omistajalla on leväperäinen tapa hoitaa taloutta.” Samuel vastasi hymyillen. Hän kaatoi Murielille vettä ja itselleen myös. Essu pois niin saattoi istua alas.

"Kai se on parempi syy kuin se, että jostain kaapista löytyi unohtunut ruumis", Muriel myönsi pieni epäluulo äänessään. Ei kai sellaista mentäisi myöntämään ääneen, kehiteltäisiin vain jotakin korukielistä talousvaikeuksista?
"Kaunko ehdit viipyä?"

”Missä? Pohjoisessa? Pari kolme päivää.” Eli juuri sen verran kuin Muriel ehkä jaksaisi häntä

Muriel tuhahti ja pyöräytti silmiään.
"Ei, vaan Las Vegasissa. Pohjoisessa tietenkin."
Nälkäinen nainen oli kiukkuinen nainen.
"Koska ajattelit tulla käymään seuraavan kerran?"

Samuel kohotti kevyesti toista kulmaansa.
”Um... milloin haluat minut tänne?”

Muriel keskittyi hetken hiljaa ruokaansa.
"Luulen, että jaksaisin sinua taas toukokuussa."

Samuel hymähti pehmeästi vesilasinsa takana.
”Mihin aikoihin ja kauanko?”

Muriel mietti taas hetken, ruokaa maistellen.
"Puolivälissä. Jokusen päivän, jos ehdit."

”Varaan siihen aikaa reissulle.” Samuel lupasi hellä hymy huulillaan.

"Hyvä."
Kai se oli Murielin tapa sanoa, että hän kaipasi Samuelia. Aina hetkittäin. Kunnes he alkoivat käydä toistensa hermoille liiaksi.
"Nyt syön."

Hän antoi naiselle ruokarauhan. Ei Murielin ja tuon ruoan väliin. Samall hän hoiti kauppoja sähkopostitse.

Tällä kertaa Muriel oli se, joka rikkoi omaa ruokarauhaansa.
"Pitäisi kai alkaa ajatella lastenhuonetta", hän huomautti, kurtistaen kevyesti kulmiaan, niin kuin ajatus olisi ollut vieras.

Samuel kohotti katseensa ja hymyili hellästi. Pelottavan hellästi, tajuamattaan.
"Ehkä."

Jos Muriel olisi ollut toisenlaisella tuulella, miehen hymy olisi voinut saada hänet hermostumaan.
Nyt kevyt kurtistus viipyi kulmilla.
"En halua vaaleanpunaista. Ehkä vihreää sävyä."

"Ei vaaleanpunaista. Se olisi masentavaa jos veikkaus olisikin pielessä. Nättiä vaaleaa vihreää?" Samuelin luona huone noudatti samaa vaaleaa linjaa kuin kaikki muukin.

Muriel tuhautti nenäänsä.
"Pikkuloinen saisi vaaleanpunaisen huoneen jos tahtoisi, vaikka olisikin poika. Vaaleanpunainen ei millään lailla vähennä miehekkyyttä."
Hän vaikeni hetkeksi keskittyäkseen ruokaan.
"Vaaleanvihreä olisi hyvä. Pitää varmasti ostaa sänkykin, en ole varma, onko minun tai Laurien vanha säästössä."

"Ei viekään, mutta olisi silti tympeää sisustaa huone vaaleanpunaiseksi koska hän on tyttö." Samuel kurtisti nyt kulmiaan.
"Uusi, tietenkin."

Siitä Muriel oli samaa mieltä. Pikkuloinen saisi aivan itse päättää, mikä lempiväri olisi, ilman, että hän yrittäisi tunkea tätä läpi tietystä muotista.
Kulmat kurtistuivat hieman lisää.
"Mikä vika minun vanhassa sängyssäni olisi?"

"... Se on ollut jonkin aikaa varastossa." Samuel huomautti. Snobi.

Muriel kohotti toista kulmaansa.
"Niin? Entä sitten? Hyvää tekoa, eivät sellaiset miksikään mene. Meillä oli hurmaavat vaunutkin."

"... Uudet." Samuel totesi uudelleen ja täytti vesilasinsa.
"Uutisia, olen snobi."

Muriel puhahti.
"Minun vanhat tavarani ovat oikein hyviä!" hän intti, vaikkei rehellisyyden nimissä ollut tarkalleen ottaen edes varma, oliko niitä säästössä.

"Varmasti, mutta onko niitä edes säästetty?" Samuel haastoi pehmeästi.
"Ja mietin turvallisuutta."

Muriel tökkäsi Samuelin jalkaa pöydän alla.
Hän ei antaisi miehelle sitä riemua, että myöntäisi tämän epäilyksen olevan oikeassa.
"Minä ja Laurie elämme ja voimme hyvin."

Samuel kallisti päätään.
"Ja joskus autoissa ei ollut turvavöitä, mutta nykyään on."

Se oli varsin validi huomautus, vaikka Muriel ei myöntäisi sitäkään.
"En edes tiedä mitään lastensängyistä. Joko niissä on nykyään tabletit kiinni? Täyden palvelun viihdekeskukset?"

"Ei, mutta ehkä selvitämme asian yhdessä." Samuel puraisi huultaan.
"Mietitään sitä huomenna?"

"Mmmh."
Ehtisihän sitä, Pikkuloinen ei olisi täällä kuin vasta syksyllä. Siihen mennessä ehtisi kyllä remontoida yhden vierashuoneista vauvalle sopivaksi.
Keinutuolihan hänellä jo olikin.
"Pitää päättää nimikin."

Samuelia pelotti. Nimestä voisi tulla vääntöä.
"Ei etunimeksi mitään suvussa kulkevaa?"

Muriel värähti hieman.
"Ei. En halua Pikkuloisesta syntymävanhaa tätiä niin kuin minä. Eikä mitään teennäisen erikoista."

Samuel nyökkäsi. Se oli oikein hyvä päätös.
"Jotain nättiä isin prinsessalle." Taas se isin prinsessa.

Muriel kohotti toista kulmaansa. Isin prinsessa.
Se oli oikeastaan suloista, mutta kuolema sille, joka pakottaisi hänet myöntämään sen ääneen.
"Ja jotain ranskalaista. Vähintään toiseksi nimeksi."

”Minulla ei ole mitään ranskalaista vastaan. Mutta ei mitään y:llä alkavaa.” Samuel pyysi hiljaa.

"Ei mitään y:llä alkavaa."
Siihen Muriel saattoi yhtyä täysin vailla epäilystä.
"Héloïse kulkee suvussa."
Ja muistutti myös Eleanoria nimenä.

”Se ei kuulosta pahalta. Toisena nimenä.” Se oli oikein siedettävä. Oli kamala miettiä toiselle ihmiselle asiaa jota tuo kantaisi ainakin ensimmäiset 18 vuotta.

"Toisena nimenä."
Niin Pikkuloinen ei joutuisi selittämään mykkää h-kirjainta aivan joka kerta itsensä esitellessään.
Muriel nielaisi.
"Ei mitään kamalaa julkimonimeä."

”ei. Ehdottomasti ei. Tai typerää muotinimeä.” He tuntuivat rajaavan kaiken pois.

"Eikä mitään tekotaiteellistä. Tai liian lyhyttä, liian lyhyistä nimistä ei saa lempinimiä."
Mikään ei tosiaan tuntunut kelpaavan heille.

Samuel mietti hetken.
”Emmeline on kaunis mutta järjettömän pitkä. Ja siitä tulisi äkkiä Emmie, mikä ei käy.” Olisi hämmentävää kun se taisi olla myös Tempestin lempinimiä.

Muriel kurtisti kulmiaan.
"Emmeline?"
Hän mietti hetken. Hänen isoäitinsä, se, jonka talon hän oli perinyt, oli ollut nimeltään Emma.
"Toiseksi nimeksi."

”Niin. Se on nätti.” Ilman mitään syytä, se vain oli kaunis.
”Meillä ei ole kutsumanimeä.”

Selvästikään kaikki Samuelin ideat eivät olleet huonoja.
Muriel kurtisti kulmiaan uudelleen.
"Pikkuloinen tuskin kelpaa."

”Tuskin. Niin houkuttelevaa kuin se olisikin” olisi voinut isompana itse päättää.

Muriel huokaisi raskaasti ja tökkäsi curryaan, kuin se olisi ollut syyllinen tilanteeseen.
Tavallaan olikin. Hän ei ollut koskaan voinut vastustaa miestä, joka tiesi, miten päin kauhaa kädessä pideltiin.
"Täytyy miettiä sitä. Katsella nimisivustoja tai jotakin... Miten vanhemmat valitsevat lastensa nimen? Miten sinä olet saanut nimesi?"

Samuel kohotti kulmiaan. Hän?
”Äitini oli aina halunnut pojan jonka nimi on Samuel. Henley on isoisäni nimi. En koskaan tavnnut häntä.”

"Mutta miksi juuri Samuel?" Muriel intti. Kai siihen oli ollut syynsä, miksi juuri Samuel oli tuntunut niin viehättävältä nimeltä?
"Minun äitini ihastui Murieliin Anne of Green Gables -kirjoissa."

”Hän vain oli kuulemma lapsena päättänyt niin.” Samuel totesi hymyillen hieman.
”Kuulemma.”

Muriel tuhautti nenäänsä.
"Sinusta ei ole nyt oikein apua", hän huomautti, niin kuin se olisi ollut Samuel-raukan omaa syytä.

"Minä tiedän." Samuel hymähti laiskasti ja laski tyhjän lautasen reunalle haarukan.
"Harmi ettei Pikkuloinen ole käypä kutsumanimi."

"En tiedä, osaanko enää luopua siitä", Muriel myönsi. Hänkin laski haarukan kädestään ja hörppäsi vettä ennen kuin pudisti päätään.
"Onhan tässä vielä aikaa."

"On. Onneksi. Muriel..." Samuel oivalsi yhden asian.
"Sukunimi."

Muriel jähmettyi aloilleen. Niin. Sukunimi.
"Hitto."
Sellaiset asiat kai olivat helpompia silloin, kun oltiin naimisissa, eikö?

"Niin. Me kun emme ole naimisissa." Mies totesi tyynesti.
"Käykö sinulle yhdistelmä?"

Muriel tutki Samuelin kasvoja melkein epäluuloisesti.
"Haluat, että Pikkuloisella on sinunkin sukunimesi?"

Mies kohotti kevyesti toista kulmaansa.
"Etkö sinä halua että on?"

"En sanonut niin", Muriel vetosi.
Samuel oli kuitenkin ollut sitä mieltä, että Pikkuloisesta olisi hankkiuduttava eroon. Aivan aluksi, joten ehkä oli epäreilua edes muistella sitä, ottaen huomioon, että nyt mies oli jo puhumassa lastenhuoneen sisustuksesta hänen kanssaan.
"Nightingale-Locksley?"

Muriel ei sanonut niin, mutta Samuel olisi ymmärtänyt. Hän mietti hetken ja nyökkäsi kevyesti.
"Se... Se on hyvä."

Nightingale-Locskley.
Muriel mietti asiaa ja puhahti sitten ääneen.
"Luoja, ei sitten mitään kaksiosaista etunimeä, okei? Hän alkaa vielä kuulostaa snobilta..."

”Hei, pieni snobius on hyvästä. Mutta olet oikeassa, ei kaksiosaista etunimeä.” Se olisi jo hieman liikaa.

Muriel kohotti skeptisesti toista kulmaansa.
"Pieni snobius."
Ja ottaen huomioon, että Pikkuloisen isä tienasi varsin hyvin - vaatimattomasti ilmaistuna - hänen olisi pidettävä huolta siitä, ettei tyttärestä tulisi naurettavan hemmoteltu.
Hän nousi seisomaan ja kiersi Samuelin vierelle, pyyhkäisten sormensa läpi miehen tummista hiuksista.

Samuel naurahti ja pudisteli päätään. Mies oli kyllä varakas, lievästi sanottuna, mutta arvosti työtä. Halusi lapsensakin arvostavan.
”Hmm?” Hän painoi päätä kättä vasten.

Muriel unohtui hetkeksi silittelemään tummia suortuvia.
"Haluatko vielä tarkistaa kellarit tai jotakin muuta ruumiiden varalta?" hän kysyi sitten, melkein kuin ajatuksistaan havahtuen.
"Taisit luvata minulle kotona selkähieronnan. Ja jotakin muuta."

"Ei tarvitse." Samuel oli saanut eilen videokuvaa Lontooseen.
"Voimme lähteä, tuleva keittiömestari tulee päästämään tänne remonttimiehet ja lupasi siivota." Lupasi ja lupasi, pakko.

"Onpa hän jalo", Muriel hymähti ja pyyhkäisi sormensa vielä kerran läpi Samuelin hiuksista ennen kuin astui kauemmas päästääkseen miehen nousemaan ylös. Hän ei ollut edes valehdellut, selkää todella särki. Ei pahasti, mutta silti.

"En varsinaisesti kysynyt hänen mielipidettään." Samuel totesi noustessaan ylös. Mies viikkasi essunsa, vei sen keittiöön ja asteli Murielin luo.
"Otin loput mukaan. Mennäänkö?"

"En ole yllättynyt."
Muriel seurasi melkein pettyneenä, kuinka Samuel vei essunsa pois, ja kietoi käsivartensa miehen vyötäisille tämän palatessa.
"Mennään. Haluan kunnon hieronnan."

Hän laski kätensä Murielin selälle ja asteli naisen rinnalla autolle. Se oli mukavaa, olla pohjoisessa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Show must go on   Ti Elo 14, 2018 6:34 pm

Perjantai 8. kesäkuuta 2018, myöhäinen ilta, Hexham

August ei ollut enää palannut tupareihin.
Muriel oli varma, että se liittyi jotenkin tämän sisaren tilanteeseen.
Eikä hän voinut mitään sille, että kihisi uteliaisuudesta. Sormet naputtelivat levottomina matkustajanpuoleista kädensijaa, kun he ajoivat kohti kotia. Hän oli antanut Samuelin suosiolla ajaa.
"Jotain siinä on", hän huomautti, vähintään kolmatta kertaa lyhyen matkan aikana.

Samuel vilkaisi Murielia hämmentyneenä.
"Missä?" Hän ei pysynyt Murielin mukana juuri nyt.

Muriel kurtisti ärtyneesti kulmiaan ja kääntyi katsomaan Samuelia.
"Siinä, että August joutui viemään sisarensa kotiin, eikä sitten palannut enää tupareihin", hän selitti ja huiskaisi toisella kädellään ilmaa.
"Jokin on vialla."

Samuel käänsi katseensa tiehen.
"Ehkä hänen siskonsa ei voi hyvin. on vaikka sairas." Hän ehdotti. Muriel ei saanut vastaukseksi mitään järkevää, kun Heliakaan ei vielä tiennyt.

Muriel pullisti hieman poskiaan.
"Sinä et suhtaudu huoleeni vakavasti", hän syytti, hieraisten ärtyneesti vatsaansa. Olkoonkin, ettei asia kuulunut hänelle, ellei August halunnut kertoa.

"Suhtaudun, mutta he varmasti kertovat kun pystyvät." Samuel lohdutti hieman.

Muriel puhahti ja antoi ilman paeta pullistuneista poskistaan.
"Haluaisin tietää nyt", hän vetosi ja painoi käden otsalleen.
"Augustilla voi olla huolia."

"He kertovat kun ehtivät, voihan olla ettei heliakaan vielä tiedä. Augustkaan ei tainnut tietää ennen kuin näki siskonsa." Hän huokaisi pehmeästi.
"Auttavat kyllä. Shh."

Muriel ei ollut tyytyväinen vastaukseen. Olkoonkin, että se oli täydellisen looginen. Ja ehkä juuri sen vuoksi niin hirvittävän ärsyttävä.
Päänsärkykin teki tuloaan, eikä ainakaan auttanut hänen oloaan. Onneksi koti oli jo lähellä.
"Olen pahoillani, että veljeni mulkoili sinua."

Samuel naurahti huvittuneena.
"En ottanut sitä pahalla. Olen ehkä ansainnut sen."

"Ansaitsit", Muriel myönsi.
Vaikka rehellisesti sanottuna hän oli itse aivan yhtä syyllinen.
"Luoja, minulle on tulossa migreeni..."

Samuel painoi kevyesti enemmän kaasua.
"Sinun pitäisi levätä enemmän. Olet viimeisellä kolmanneksella, Muriel. on sallittua hidastaa."

Muriel tuhautti nenäänsä.
"Kaikilla tuntuu olevan kova tarve vakuuttaa noin", hän huomautti, painaen sormet vasten ohimoitaan kuin pakottaakseen alkavan säryn tiehensä.
"Töissäkin minun on siirryttävä syrjään. Vaikka pystyn edelleen kumartumaan."

Samuel vilkaisi Murielia.
"Tuossa vaiheessa on aivan hyväksyttävää rauhoittua." Mies huomautti, pysäköiden auton Murielin pihaan ja nousi autosta.

Muriel tuhautti nenäänsä uudelleen.
Hänellä olisi aikaa rauhoittua sitten, kun Emmien häät olisivat ohi. Kun sisko olisi lähetetty onnellisesti häämatkalle.
Hän seurasi Samuelin esimerkkiä ja nousi autosta selkäänsä hieroen.
Pikkuloinen oli nukahtanut, hän oli siitä melko varma.
"En ole vielä liian paksu kumartumaan."

”Mutta olet ihan liian raskaana heilumaan kuin heinämies sataan eri suuntaan.” Samuel totesi ovea avatessaan. Hän ei edes yrittänyt passittaa koiria matkoihinsa.

"Minulla on sata eri suuntaa, joissa olla", Muriel muistutti kömpiessään portaat ylös etuovelle.
"Oi", hän komensi koiriaan, jotka odottivat jo vartiossa oven takana. Ne päästivät kyllä hänet kauniisti sisään, mutta piirittivät sitten Samuelin häntiään toiveikkaasti heiluttaen.

Samuel ähkäisi ja rapsutti koiria pikaisesti. Hän alkoi hitaasti lämmetä niille.
”Ei ole.”

Koirat olivat jo adoptoineet miehen omakseen. Aina silloin tällöin Muriel epäili, että mies lahjoi niitä hänen selkänsä takana.
"Kun kaikki on hoidettu, voin heittäytyä lepäämään laakereilleni... Noh, päästäkää isi sisään."
Hän olisi potkaissut itseään henkisesti, jos olisi tajunnut, mitä sanoi. Ehkä fyysisestikin.

Ja se epäilys oli totta, mutta mitään ei myönnetty. Isi astui peremmälle.
”Menepäs nyt lepäämään.”

Päänsärky kiristi ohimoita.
"Menen, menen. Minä olen niin paksu, että vaapun hitaasti", Muriel huomautti potkiessaan kenkiä jaloistaan.
Napakka potku sai hänet ähkäisemään.
"No nyt Pikkuloinen heräsi... Tule tänne."

Samuel astui lähemmäs kulma koholla.
”Jos sinä lepäisit, ehkä Pikkuloinenkin.”

Muriel tarttui Samuelin käteen ja painoi sen vatsalleen.
"Pikkuloinenkin on sitä mieltä, että maata ehtii myöhemminkin... Siinä."
Napakka potku. Aikaisemmin Pikkuloinen oli kai kiusallaan lakannut potkimasta aina siinä vaiheessa, kun Samuel oli ollut lähellä.
Äitinsä tyttö.

Samuel säpsähti.
Helvetti se oli karmivaa. Mies vilkaisi Murielia kovin hänmentyneenä.
”... irvokasta.”

Muriel kurtisti kulmiaan.
"Älä. Ja voitko arvata, miltä tuntuu, kun se tulee sisältäpäin? Äh..."
Pikkuloinen oli potkaissut toistamiseen. Mitä siinä kutsuttiin irvokkaaksi, helvetti.

”... irvokasta.” Samuel toisti värähtäen potkun myötä.

"Itse olet", Muriel puhahti, vaikka olikin miehen kanssa täysin samaa mieltä. Hän irrotti otteensa kädestä ja käännähti ympäri vaappuakseen päästämään koirat vielä takapihalle.

”Minä tiedän. Onko nälkä?” Hän voisi sillä aikaa tehdä jotakin.

"Mmm, tee vain jotain itsellesi", Muriel vastasi, kun hätisti koirat edeltään alakerran portaisiin. Ne voisivat riehua hetken pihalla, ja sitten he voisivat kaikki suunnata nukkumaan.

Samuel nyökkäsi ja teki itselleen vain leivän. Teetä hän tosin keitti Murielillekin.

Onneksi lauma oli iltauninen, yksikään koirista ei malttanut jäädä riehumaan pihalle kovinkaan pitkäksi aikaa. Tai ehkä ne vain elättelivät toivoa siitä, että saisivat kerjättyä itselleen makupalan tai kaksi.
Eihän sitä koskaan tiennyt, kauanko Samuel viipyisi.
Koirat rymistelivät takaisin sisälle etunenässä, ja Muriel seurasi niiden perässä.
"Ei keittiöön!"

Samuel leikki ettei ollut antanut mitään koirille.
”Hushus siitä.”

Koirien mielestä se oli äärettömän tylsä leikki. Niin tylsä, etteivät ne halunneet leikkiä sitä.
"Pois", Muriel komensi laumaansa ennen kuin asteli painamaan suukon Samuelin poskelle.
"Mennäänkö nukkumaan?"

Samuel ojensi kupillista vihreää teetä Murielille.
”Mennään, mutta juo tätä ensin. Toin Lontoosta. Rauhoittaa ja rentouttaa, vitamiineja ja ei maistu maatuneelle tiskivedelle.”

Muriel katsahti kuppia epäluuloisesti, mutta otti sen vastaan.
"Itse maistut maatuneelle tiskivedelle", hän puhahti kun otti varovaisen kulauksen.
"Minähän olen rauhan ja rentouden perikuva."

"En ole kuullut sinun ennen valittavan." Samuel hymähti pehmeästi.
"Olet, mutta juoppa se silti."

Muriel kohotti haastavasti toista kulmaansa.
"Minä olen valittanut ja monesti..." hän huomautti ennen kuin otti toisen kulauksen. Olkoon, se ei maistunut tiskirätiltä.

"Silti teet sen kerrasta toiseen uudelleen, joten jaksan epäillä valitustesi todenperäisyyttä." Mies huomautti, nostaen kädet Murielin niskalle. Hän hieroi kevyesti. voi raukka.

Muriel puhahti ja pukkasi Samuelin kylkeä.
"Irvaile vielä, niin en varmasti tee enää."
Niskan hieronta teki hyvää, sai silmät painumaan hetkeksi kiinni.

Samuel pysyi hiljaa ja hieroi Murielin niskoja. Parempi olla hys nyt.

Hyvä mies. Aina joskus.
Muriel olisi voinut unohtua siihen, keskittyä hierontaan ja teen mietoon tuoksuun.
"Pitäisikö mennä sänkyyn?"

"Joitko teesi jo?" Samuel vahti pehmeästi, jatkaen hieromista. Aivan jumissa, pöljä nainen.

"Mmmh", Muriel mumahti.
"Voin juoda sen loppuun ylhäällä."

"Hyvä on." Samuel päästi Murielin edeltä ylös ja seurasi perästä. Onneksi koirat sammuivat äkkiä.

Lauma levittäytyi heidän ympärilleen lattialle, Nova hyppäsi seuraksi sänkyyn.
Muriel laski teemukin yöpöydälle ja tassutti etsimään itselleen yöpaitaa.

Samuel nukkui tyytyväisesti vain boksereissa. Mitä sitä muutakaan pukemaan? Niinpä. Mies kävi sänkyyn ja venytteli hieman.

Nova tutki Samuelia pitkulaisen kuononsa yli ennen kuin käpertyi miehen jalkoihin, melkein odottaen, että tulisi ajetuksi kauemmas.
Äidin jalat olivat kylmät, eivät toimivat lämpöpatterit.

Samuel ei ajanut koiraa mihinkään. Hän oli tavallaan vähän tottunut whippetiin jaloissaan. Kainalonsa mies avasi Murielille, kun tuo palasi.

Muriel kömpi sänkyyn hieman vähemmän sulokkaasti kuin ennen ja käpertyi Samuelin kainaloon. Oli turhauttavaa käydä nukkumaan kun tiesi, että joutuisi heräämään vessaan - ja se menisi vain pahemmaksi.
Pikkuloinen oli sentään rauhoittunut, ainakin hetkeksi.
"Luoja että voi väsyttää..."

"Kyllä se siitä." Samuel lupasi pehmeästi.
"Kohta helpottaa." Kolme kuukautta? Noh, oli se melko pian.

Murielin olisi tehnyt mieli kiukutella siitä, kuinka hän vain turpoaisi ja turpoaisi, eikä menisi kauaa, kun hän todella olisi liian paksu kumartumaan.
Mutta ei se ollut Samuelin syy, tavallaan.
"Kunhan selviän Emmien häistä, muulla ei ole väliä."

"Sinä selviät." Mies lupasi pehmeästi hymyillen.
"Hyvin sinä selviät."

Muriel puhahti ja ojensi toisen kätensä Samuelin rintakehän poikki. Hän ei myöntäisi miehelle, kuinka mukavaa oli, ettei tarvinnut nukkua yksin. Että unettomina öinä saattoi kiehnätä niin pitkään, että toinen heräsi, tai vaihtoehtoisesti huitaista tätä tyynyllä.
"Isihormonit."

"Isihormonit eivät ole ollenkaan läsnä. Minä en vain ole aina kusipää." Mies huomautti puuskahtaen.

Muriel nauroi hyristen.
"Minä tiedän", hän vakuutti ja hieraisi nenänpäätään Samuelin kaulantaivetta vasten.
Suurimman osan ajasta, mutta ei aina.

Ei ihan aina. Joskus oli se hetki.
"Mmm. Nukus nyt." Muriel oli äänekäs nukkuessaan.

Muriel puhahti ja haki parempaa asentoa.
"Minähän nukun koko ajan."
Samuelin jaloissa Nova juoksi jo kovaa vauhtia unissaan.

"Olet äänekäs nukkuessasi, nainen." Samuel huomautti nauraen ja pyöräytti silmiään. Hän painoi suukon naisen hiuksiin.

"Minä olen aina äänekäs", Muriel huomautti takaisin, mutta sulki joka tapauksessa suunsa.
Hetki unta ennen kuin pitäisi taas herätä ja toikkaroida vessaan.

"Harmi etten voi nyt todeta tuota teoriaa käytännössä." Samuel naurahti, sulkien omatkin silmänsä. Ei se unihänellekään pahaa tekisi. Murielilla oli tapa herättää jos Pikkuloinen riehui.

Muriel potkaisi Samuelin säärtä toisella jalallaan, varoen herättämästä Novaa joka tuhisi äänekkäästi.
"Palataan asiaan huomenna."

"Palataan asiaan marraskuussa." Samuel mutisi hiljaa ja silitteli Murielin kättä. Nyt nukutaan.

Muriel tuhahti.
Siinähän kuvitteli. Marraskuussa...
Vaikka aamulla olo ei kyllä ollutkaan sellainen, että olisi tehnyt mieli palata asiaan aivan heti. Oikeastaan olo oli aivan järkyttävä.

Samuel halusi sanoa olevansa realisti. Hän oli aamulla herännyt aiemmin, päästänyt koirat pihaan ja
Piru periköön jokaisen helvetin realistin.
Muriel puhahti kiukkuisesti ja kurotti kohti vatia, jota oli jo tottunut pitämään varmuuden vuoksi sängyn vieressä.
Jokainen helvetin realisti saisi painua juuri sinne.
Koirat sen sijaan olivat toiveikkaalla tuulella, kyttäsivät keittiön ovella hännät heiluen.

Samuel saattoi vilkaista ylös ja lahjoa koirat viimeisen kerran. Yrittäen sitten epätoivoisesti huijata ne matkoihinsa.

Viimeisen kerran.
Siinähän kuvitteli.
Koirat parveilivat epäilyttävästi keittiön ovella vielä siinä vaiheessa, kun Muriel raahautui alakertaan aamutakkiin kietoutuneena. Se siitä raskauden hehkusta.

Murielin tullessa Samuel oli tekevinään aamiaista. Mitään ei tapahtunut. Ehei. Ei sitten yhtään mitään!
"Huomenta. Teetä?"

Koirien hiljaisuus oli ostettavissa. Toistaiseksi. Siivu herkkulihaa sitten, kun äiti kääntäisi selkänsä.
"Mmmmrh", Muriel ilmaisi mielipiteensä lysähtäessään pöydän ääreen ja antaessaan otsansa painua sitä vasten.

Ja ne saisivat varmaan kaksi siivua, kun äiti ei näkisi- Krhm. Samuel ei myöntäisi mitään. Samuel laski teemukin naisen eteen ja hipaisi tuon hiuksia.
"Kohta se on ohi ja sitten ei ikinä enää?"

"Mmmmrh."
Jopa koirat olivat oppineet, milloin Murielin lähelle ei kannattanut tulla. Jopa huomaavainen Norma väisti kaukaa, kun hänellä oli huono aamu.
"Sinä voit kantaa seuraavan..."

”Mitä jos emme hanki seuraavaa?” Samuel ehdotti pehmeästi päätän pudistellen. Yksi saisi olla tarpeeksi.

Ei enää ikinä.
"Olisi vain reilua", Muriel huomautti. Siinähän kärsisi yhdeksän kuukautta.

”Olisi, mutta se ei ole mahdollista.” Ja he eivät olleet ajatelleet ensimmäistäkään, joten toista tuskin tulisi muutenkaan.

"Minä olen eläinlääkäri, keksin kyllä keinon..." Muriel mutisi.
Hyvä luoja, kuka oli keksinyt valheen siitä, että olon pitäisi helpottaa?

”Ei tarvitse keksiä.” Samuel totesi pehmeästi.
”Yksi Pikkuloinen riittää.”

"Mmmrh…"
Ja jotkut tekivät tätä vielä vapaaehtoisesti. Ai hyvä luoja, sellaisella ihmisellä täytyi olla päässä vikaa, tai...
Olkoon, se oli jokaisen oma valinta.
"Nova tuijottaa sinua."

Niin, aivan vapaaehtoisesti.
”Niin tuijottaa.” Samuel myönsi kun laski laventelisen marjasmoothien Murielin eteen.

Muriel käänsi hieman päätään, niin että saattoi tutkia Samuelia epäluuloisella katseellaan.
"Miksi?"

Samuel kohautti olkiaan.
”En minä tiedä. En minä koiria ymmärrä.”

Murielin kulma kohosi korostamaan epäluuloisuuden astetta. Ovensuussa Nova laskeutui ensin istumaan ja sitten vatsalleen, ja piiskamainen häntä hakkasi toiveikkaasti lattiaa vasten.
Se ei ollut koskaan ollut hyvä esittämään.

Samuel kohotti kulmaansa.
"En minä tiedä mitä se haluaa."

Nova kellahti kyljelleen, häntä edelleen toiveikkaasti vispaten.
"Näyttää esittelevän temppurepertuaariaan", Muriel huomautti.

No, Samuel ei kyllä pyytänyt nameista temppuja, että sinänsä Nova teki sitä turhaan.
"Ja koskahan minä olet pyytänyt koiriltasi mitään?"

Se ei estänyt Novaa yrittämästä.
"Nova on fiksu kaveri", Muriel huomautti edelleen pöytää vasten päätään lepuuttaen.
"Se toivoo löytävänsä oikean tempun, jolla hellyt."

Samuel kohautti olkiaan.
"Harmi ettei sellaista ole." Ei niin kun ei tarvinnut temppua ollenkaan.

"Kylmä mies", Muriel huomautti ja kohottautui varovasti istumaan, pyyhkäisten hiuksia otsaltaan.
"Toinen yrittää parhaansa."

"Olen." Samuel hymähti kahvikuppinsa takana. Hirvittävän kylmä ja julma. Nova, sait juuri hirvipaistia, naamasi kiinni.
"olen myös vaativa elitisti."

Voisin ottaa lisää hirvipaistia, kiitos vain, tuntui Novan laiha naama kertovan.
"Sitä sinä olet", Muriel myönsi ja työnsi tuolin taaksepäin noustakseen seisomaan.
"Mutta Nova on idioottimainen optimisti."

"Sitä se kyllä on." Samuel myönsi nauraen pehmeästi.
"Oikea optimistien kantavanhempi."

Aina oli mahdollisuus saada vielä yksi pala herkullista hirvipaistia.
Muut koirat olivat ovelampia, ne tiesivät tulla katselemaan huokaillen vain silloin, kun äiti ei ollut paikalla.
"Hieno koira", Muriel hymähti ja otti askeleen poispäin pöydästä. Hän hämmästyi itsekin, kun lattia tuntui keikahtavan jalkojen alla ja vetävän häntä yhtäkkiä puoleensa.
Ehkä painovoima oli kääntynyt. Tai sitten häneltä oli vain menossa taju.

Onneksi Samuelilla oli loistavat refleksit. Mies ponkaisi ylös ja koppasi naisen kiinni. Hän valui kyllä lattialle istumaan, pudistellen päätään. Murielin pää jalkojen päällä hän silitteli tuon hiuksia.
"Typerä nainen?"

Kokin refleksit, ehkä. Kertoivat luonnostaan, milloin piti tarrata kiinni ja milloin väistää.
Niistä olisi varmasti hyötyä myös isänä.
Muriel voihkaisi hiljaa ja nosti käden kasvoilleen.
"... vetti…"

Samuel veti murien kättä tuon kasvoilta.
"joko uskot että pitää rauhoittua? Halkaiset vielä pääsi ja satutat Pikkuloisen siinä sivussa."

Ajatus vihlaisi kipeänä. Varsinkin sen jälkeen, mitä he olivat keskustelleet tallimestarin kanssa.
Miesparka oli menettänyt lapsensa. Ja hän huitoi ympäriinsä kuin mikäkin typerys.
Muriel ei myöntänyt, että kyyneleet yrittivät kohota silmiin. Koska itkeminen ei auttaisi mitään.

Samuel mutristi kevyesti huultaan ja nosti Murielin istumaan kainaloonsa.
"Noh? mikä on?"

Korvissa vihelsi ikävän tuttu nuotti.
"Minä itke! Itse itket!" hän ärähti, pyyhkien silmiään.
"... Tallimestari menetti juuri vähän aikaa sitten lapsensa..."

Samuel nyökkäsi hieman, suukottaen Murielin ohimoa.
"Minä itken, mutta kysyin nyt vain." Hän prosessoi hetken. Miten se liittyi tähän?
"... sinulla on syyllinen olo?"

Muriel nyyhkäisi ja hieraisi kasvojaan.
"... Minä en edes halunnut lasta, ja käyttäydyn kuin..."
Hän oli laittamassa työnsä Pikkuloisen edelle. Jotain voisi sattua.
"Näkisit, miten murtunut hän on, ja minä vain... Se on niin epäreilua!"

Käsi nousi hiuksiin ja uusi suukko painui ohimolle.
"Se ei ole sinun syysi. Sinä et vienyt hänen lastaan." Etkä alunperin halunnut omaasikaan, mutta siitä oli turha muistuttaa.

Muriel puuskahti.
"Millä helvetin oikeudella minä pamahdan paksuksi, vaikken tahdo, kun toiset kaipaavat lasta niin että..."
Hän ei tiennyt, kuinka paljon. Mutta Merrick oli vaikuttanut murtuneelta mieheltä.
"Ja sitten ajattelen vain itseäni..!"

Samuel heijasi heitä hieman siinä paikallaan. Ei ollut hätää.
"Se on elämää, Muriel. Ei sinun syysi. Ja siksi sinun voi olla ehkä vaikeaa muuttaa elämääsi kun et alunperin halunnut tätä."

Olisikohan maailman mielipide julkkiskokista muuttunut, jos se olisi saanut joskus nähdä miehen tällaisena?
Muriel nojasi päätään Samuelia vasten.
"Ehkä voisin tulla hetkeksi Lontooseen. Lillua siinä poreammeessasi - Pikkuloisesta ei enää tule viallista. Käydä Emmien kanssa ostoksilla..."

Olisi. Samuelia ei koskaan nähty tällaisena.
"Niin voisit. Koirat mukaan vain." Mies totesi hymähtäen.
"Kyllä siellä puistoa on missä lenkittää ja voihan niille palkata lenkittäjän avuksesi kun olen töissä. Saisit vain lillua poreaammeessa. Ja shoppailla siskosi kanssa. Tulkaa syömään jos menette ostoksille."

"Maalaispiskit", Muriel puhahti hiljaa.
"Niille tekisi hyvää nähdä vähän kaupunkia..."
Ja ehkä Hilda voisi ottaa kissat siksi aikaa. Olivat ne olleet hoidossa ennenkin.

"Niin tekisi." Hilda tosiaan ottaisi kissat ilolla.
"Ja jos olette kuun loppuun, voit tulla seurakseni Aidan ensi-iltaan." Se olisi mukavaa. Vaikka Muriel olikin hieman pallo.

Hyvin tunteikas pallo, joten olisi paras pysyä siitä ihan hiljaa.
"Niin."
Muriel pyyhkäisi silmiään. Ehkä tekisi hyvää rauhoittua hieman. Ja ehkä olisi Merrickille parempi, jos hän ei vaeltaisi tallilla raskausvatsansa kanssa.

Samuel heijasi heitä edelleen kevyesti.
"Niin. Vähän kaupunkileämää ja rentoutumista. Et kuolisi siihen."

Muriel niiskaisi hiljaa.
Ei hän itkenyt, Samuel itki. Aivan varmasti.
"Ei sitä tiedä. En ole ennen kokeillut."

”No jos vähän kokeilet?” Mies ehdotti hymyillen hieman. Voi Muriel. Ei ollut helppoa.

"Maksat sitten hautajaiskulut", Muriel puhahti ja pyyhkäisi silmiään.
"Ja voisit tuoda minulle nenäliinan."

”Minä maksan.” Samuel lupasi ja nousi ylös, palaten parin nenäliinan kanssa.
”Siinä.”

"Hyvä mies. Haluan paljon valkoisia liljoja. Ja voit palkata muutaman ihmisen esittämään sukua ja ystäviä ja kertomaan, kuinka korvaamaton olin."
Muriel otti nenäliinan vastaan ja niisti nenänsä.
"Auttaisitko ylös?" hän pyysi, luottamatta vielä jalkoihinsa.

”Painan tuon mieleeni.” Samuel lupasi. Hän nousi ensin ja auttoi Murielin sitten ylös. Typerä nainen.

"Sinulla on varaa palkata vähän enemmänkin väkeä", Muriel huomautti. Hän nousi varovasti seisomaan ja otti varmuuden vuoksi tukea pöydän reunasta.
"Emmien häämekkokin pitää käydä katsomassa."

”Minä palkkaan.” Samuel lupasi hymyillen hieman.
”No mutta sinä voit istua sitä katsellessa.”

Niin kuin hän olisi malttanut istua aloillaan, kun sisar sovitti hääpukua.
Helvetti kun silmät tahtoivat täyttyä kyynelistä.
"Välillä epäilin, ettei se päivä koittaisi koskaan..."

Samuel veti Murielin halaukseensa.
”Mutta nyt siskosi on siinä ja menossa naimisiin hyvän ja kelvollisen miehen kanssa.”

"Parempi olla hyvä ja kelvollinen. Jos ei ole, minä..."
Muriel hautasi kasvonsa vasten Samuelin hartiaa. Hän tiesi, kuinka kastrointi toimi. Mutta tuskin Tiarnan koskaan tekisi mitään sellaista, mistä ansaitsisi moisen kohtalon. Vai mitä?
"Em on niin nuori vielä."

Samuel naurahti.
”Siskosi ei voisi saada kiltimpää, parempaa ja vanhanaikaisempaa miestä. Tiarnan pitää hänestä kyllä huolta.”

"Minä todella toivon niin", Muriel totesi ja pyyhkäisi hiuksia kasvoiltaan.
"Jopa sen vanhanaikaisen osalta... Luuletko, että voisimme lähteä jo tänään?"

”Mihin aikaan?” Samuel laskeskeli päässään.
”Saisin koneen ehkä... neljässä tunnissa.”

Muriel niisti nenänsä uudelleen.
"Se sopii. Ehdin pyytää hoitajan kissoille..."

”Ja koirat mukaan. Eivät ne varmaan yksityiskoneeseen häkkejä?” Samuel ei voinut sanoa tietävänsä koirien matkustamisesta.

Muriel otti varovaisen kulauksen smoothiestaan. Laventelista oli kovaa vauhtia tulossa hänen suosikkimakujaan. Ei ollut väliä kuinka paha olo oli, laventeli tuntui maistuvan.
Saisi nähdä kuinka kävisi, kunhan Pikkuloinen olisi täällä.
"Minulla on niille hyvät kuljetushäkit."

”Laitetaan ne niihin siis.” Mihin hänkin oli lupautumassa... no jaa.
”Haittaisiko jos pyytäisin vanhempani syömään?”

Kyllä koirat niin lyhyestä lennosta selviäisivät. Jopa Nova, joka näytti nukahtaneen odottaessaan, saisiko kenties kerjättyä Samuelilta herkkupalan.
Muriel kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Haluat esitellä hautomoasi?"

Samuel naurahti ja pudisteli päätään.
"No kyllä heitä hieman kieltämättä kiinnostaa millainen ihminen hautomoni on."

Muriel vei toisen käden hieromaan selkäänsä.
"Näytän Stellerin merilehmältä, mutta olkoon. Haluavatko he tulla sunnuntaipäivälliselle?"

"Ei heidän tarvitse huomenna tulla. Jos viivyt pdiempään, he piipahtavat milloin kutsutaan." Samuel totesi hymyillen, syrjäyttäen Murielin käden hieromalle omallaan tuon selkää.

Luojalle kiitos siitä.
"Viettäisin mieluusti päivän lilluen siinä porealtaassa, jonka maisemia olet mainostanut, mutta johon en ole vielä kertaakaan päässyt", Muriel totesi.
"Ja olenpahan sitten vähän isompi merilehmä heidät tavatessani. Sinunkin pitäisi varmasti tavata minun vanhempani... En kyllä ole kertonut vielä isälle."

Samuelia nauratti.
” kerrot kun ehdit.” Mies pudisteli päätään.
”Vietä huominen altaassa.”

"Piti kertoa, kun raskaus alkoi näkyä, mutta..."
Muriel vilkaisi vatsaansa. Ei, sitä ei voinut enää laittaa vain huippukokin kanssa seurustelemisen piikkiin.
"Se kuulostaa hyvältä. Sinullahan on vapaata? Voit tulla seuraksi."

”Minä tulen seuraksi ja olen palvelijasi.” Samuel lupasi nauraen.
”Ja no, viimeistään siskosi häissä...”

"Hyvä mies."
Muriel otti toisen varovaisen kulauksen smoothiestä. Voisikohan alkaa elää pelkästään niillä? Ei se varmastikaan onnistuisi, niin ihastuttava kuin mustikan ja laventelin yhdistelmä olikin.
"Kai sinulla on jo sopiva puku?"

"Häihin?" Samuel tarkensi hymyillen.
"On. Kerrot mekkosi värin ja sävytän sitten kravatin siihen."

"Häihin, tietenkin", Muriel myönsi ja seurasi katseellaan, kuinka Nova ponkaisi jaloilleen ja tuijotti unisesti eteensä.
"Luulen, että persikkaa tai vaaleanpunaista."

Samuel nyökkäsi.
"Katsotaan sitä kun tiedät mekkosi niin ostan sopivan." Hän siirtyi siivoamaan keittiötä.
"Pakkaile tavarasi, minä soitan milloin kone olisi valmis."

Omat tavaransa ja koirien tavarat. Melkein kuin olisi matkustanut jo nyt lasten kanssa.
Muriel kohottautui varovasti seisomaan ja odotti hetken, mutta huimausta ei tuntunut. Voitto se pienikin voitto oli.
"Kai tiedät, että sohvasi tulevat olemaan täynnä koirankarvaa? Se valkoinenkin, jolla olisi mukava naida."

Samuel oli jo puhelin kädessä, vilkaisten Murielia.
"Sitä varten ovat siivoojat." Mies naurahti ja yhdisti puhelun, nostaen luurin korvalleen.

Muriel pyöräytti silmiään.
Niinpä tietysti. Siivoojat.
Nova loikki innokkaasti hänen kannoillaan, kun hän suuntasi hitaasti mutta varmasti yläkertaan katsomaan, mitä tarvitsisi mukaan matkalle.
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Show must go on   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Show must go on
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Pikaviestinpelit-
Siirry: