PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] Someone who cares

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2500
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: [P] Someone who cares   La Joulu 16, 2017 2:30 pm

Hatsiubatin Amanda koettaa selvitellä välejään Natashan ja Larissan kanssa.
-----
Keskiviikko 06. joulukuuta - iltapäivä

Amanda oli tullut tallille ensimmäistä kertaa moneen päivään. Sen jälkeen kun hän oli perjantaina ollut hypätä sillalta. Enon huudot kummittelivat raskaana mielessä, saaden hänet vuodattamaan muutaman (tuhat) kyyneltä Huzzlen punaiseen kaulaan. Punarautias ruuna vuorotellen söi ja tökki hellästi omistajaansa. Mitä ihminen sillä lailla vollotti? Se sai Amandan nauramaan ja kuivaamaan kasvojaan.

Natasha ei tiennyt, miten ihmeessä selviäisi seuraavasta viikosta, kun nyt jo tuntui, että tällä viikolla oli liikaa tehtävää. Hän oli ajatellut, että tehotreeni tekisi heille hyvää, ja keskittänyt valmennuksiaan parin viikon ajalle. Se tuntui nyt jo huonolta idealta. Hän oli jättänyt Tinyn poikkeuksellisesti tallityöntekijän huomaan ja suunnistanut toiselle puolen tallia toiveissaan haukata hieman raitista ilmaa ennen seuraavaa koetusta. Tyttö oli yllättynyt nähdessään tuimailmeisen hollantilaisen rinnalla nauravan, punapäisen irlantilaisnaisen, joka oli kehottanut kalpeaa kouluratsastajaa luopumaan jalustimista. Natasha oli irvistänyt myötätuntoisena taivuttaessaan Tinyä pohkeensa ympärille, mutta Caitlinin näkeminen oli saanut tytön pohtimaan, voisiko hän kenties käydä kysymässä, josko Minxiä ratsastanut nainen voisi antaa hänelle muutaman vinkin sileätyöskentelyyn tamman kanssa. Mutta sitä ennen raitista ilmaa.
Tai sitten ei, sillä Natasha pysähtyi huomatessaan liikettä silmäkulmastaan. Huzzle ei suinkaan ollut se, joka oli tytön huomion vienyt, vaan hevosen kanssa puuhaileva tyttö.
"Amanda!" Hän älähti kääntäen heti kulkuaan, jotta pääsisi ystävän ja hevosen luokse. "Sinua ei olekaan hetkeen näkynyt. Mitä kuuluu?"

Amanda säpsähti nimeään vaistomaisesti, vaikka ääni ei kuulunutkaan hänen enollensa. Hätäisesti hän kuivasi kasvojaan ja livahti ulos karsinasta.
"Hei. Ihan hyvää." Kohta hän pääsisi hevosen selkään. Hän saisi tekemistä päiviinsä. Ehkä sitten Julianin sanat jättäisivät hänet rauhaan.
"Entä sinulle?"

Amanda ei näyttänyt siltä, että tyttö voi hyvin, mutta Natasha päätti olla toteamatta ilmiselvää faktaa siitä, että Amanda oli itkenyt. Hän oli aina toivonut, että jokainen jättäisi hänen kyynelsilmänsä huomiotta, joten miksi hän ei voisi suoda samaa kohteliaisuutta Amandallekin.
"Kiirettä. Kuolen näihin valmennuksiin", tyttö valitti. Hän ei enää ikinä ajattelisi, että olisi hyvä idea pitää valmennuksia näin keskitetysti. Ehei. Jatkossa hän levittäisi valmennuksensa tasaisesti koko kuukaudelle.

Amanda hymyili vaisusti. Valmennuksia. Niin. Pian hän voisi alkaa valmentautua ja olla luottamuksen arvoinen ratsastaja, eikä pilata uraansa olemalla epäkypsä, typerä ja vastuuton idiootti joka... Ja taas häntä alkoi itkettää. Hollantilaisen kouluvalmentajan pettymys perjantailta kalvoi häntä niin että se teki kipeää.
"Kyllä sinä selviät." Olihan Natasha heistä se joka oli ansainnut kaiken työllä. Hän oli tyhmä ja hemmoteltu.

Natashan kulmat painuivat, kun tyttö katseli ystävänsä kasvoja. Amanda näytti siltä, että kaipasi olkapäätä tai edes lämmintä halausta. Sääli, ettei hän ollut hyvä halaamaan. Missä oli Larissa, kun tuon kyltymättömälle tarpeelle roikkua ahdistavan lähellä olisi kerrankin ollut käyttöä?
"Toivotaan", tyttö totesi. Kyllä hän jotenkin punnertaisi itsensä valmennuksista läpi, ja no, virheistähän sitä oppi. Kuten siitä, ettei sopinut laittaa näin montaa valmennusta samalle viikolle.
"Mennäänkö hakemaan vaikka kuumaa kaakaota? Näytät siltä, että kermavaahto ja minivaahtokarkit olisivat tarpeen", tyttö ehdotti pehmeyttä tavoitellen. Heidän ystävyyteensä ei ollut kuulunut suuret tunteilut ennenkään, mutta ehkä hän voisi yrittää tällä kertaa tehdä poikkeuksen.

Larissan halauksesta ei olisi ainakaan ollut apua. Se olisi voinut työntää englantilaisen uudestaan sillan kaiteelle.
Ei, hän ei halunnut edes ajatella sitä. Säikähtänyt, pettynyt raivo Julianin silmissä sai hänet värähtämään. Tuntuu kuin ilmat olisi lyöty ulos keuhkoista.
"Mh, mennään vain. Jos sinulla on aikaa." Tätä ei kermavaahto, suklaalastike ja minivaahtokarkit korjaisi, mutta aina saattoi yrittää, joten hän lähti Natashan kanssa kohti kahvilaa.

"Tietenkin on", Natasha vakuutti. Hänellä oli hetken taukoa valmennusten välissä, virallisesti kai palautumista varten, mutta oikeastaan vain sen tähden, etteivät valmennusaikataulut osuneet tämän paremmin yksiin. Toiset valmentajat tykkäsivät aloittaa tasatunnein, toiset puolelta, ja silloin tällöin väleihin jäi puolentoista tunnin taukoja, kun sopivaa valmennusta ei ollut.
"En tiennyt, että King oli tulossa käymään", tyttö pohti kiivetessään portaita kohti kahvilaa, "mutta siellä hän oli enosi kanssa rääkkäämässä sitä poloista kummitusta muistuttavaa kouluratsastajaa ilman jalustimia." Sylvia oli niin kalpea, että olisi käynyt lakanasta suuren osan ajasta.

"Ai? Sepä... Kiva." Pitäisi palata kotiin ennen kuin hän olisi ollut poissa liian kauan. Otsassa oli edelleen ruhje siitä kun hän oli tahallaan lyönyt päänsä siltaan ja aina välillä päätä kivisti. Kahvilassa hän tilasi itselleen kaakaon kermavaahdolla ja meni istumaan mahdollisimman kauas maneesista.

Natasha tilasi itselleenkin kaakaon, sillä se tuntui sopivalta herkulta valmennusrääkin ja Tinyn itsenäisen ratsastamisen jälkeen. Hän oli ansainnut hieman kermavaahtoa elämäänsä, eikö? Varmasti oli.
"Mikset ole ollut hetkeen tallilla? Luulin, että kätesi oli jo paljon parempi", Natasha kysyi laskiessaan kaakaomukin kahvilan pienelle pöydälle.

Amanda katseli mukia hiljaa. Ei hän voisi kertoa Natashalle että oli aikonut hypätä humalassa sillalta.
"Kävin... Pohjalla. Todella pohjalla." Se olkoon selitys, ainakin siksi aikaa kun hän mietti mitä sanoisi.
"Käsi on oikein hyvä."

Se ei kuulostanut hyvältä, ei sitten ollenkaan. Tyttö kurtisti kulmiaan. Hyvä sentään, että Amandan käsi oli parempi, mutta miksi ihmeessä toinen puhui pohjalla käymisestä?
"Onko tällä jotain tekemistä sen kanssa, miten jätit minut itsekseni voidaksesi lähteä Kasparin kanssa elokuviin?" Eihän Amanda ollut velvoitettu viettämään aikaa hänen kanssaan, mutta ystävän yllättävä katoaminen oli silti saanut hänen suunsa mutrulle.

Amanda pyöri paikallaan vaikeana, katse tiukasti mukissaan.
"... Ehkä." Hän myönsi lopulta hiljaa.
"Tavallaan."

"Tavallaan?" Natasha kysyi etsien tarkennusta ystävältä. Tämä ei selittänyt nyt vielä yhtään mitään. Amandan olisi paras alkaa puhua selkokielellä eikä kiemurrella asian ympärillä, tai hän marssisi etsimään Kasparin. Tai Larissan. Tai luoja paratkoon, Julianin, jos kukaan muu ei suostuisi selittämään.

Amanda tuntui tajuavan sen itsekin, että Natasha pian nyhtäisi selityksen jostakusta muusta.
"Minä... Minä..." Sen sanominen oli kuolettavan hankalaa hänelle.
"... Tapailin hetken Larissaa." Nyt se oli sanottu ja venäläinen voisi kivittää hänet.
"Lopetin sen ja haluasin todistaa jotain, joten menin leffaan Kasparin kanssa."

Natasha oli epäillyt jotakin sen suuntaista, vaikka ei ollut kehdannutkaan kysyä. Larissa oli vaikuttanut niin hiljaiselta viime viikot, vaikka olikin urheasti hymyillyt ja kysellyt kuulumisia. Tytössä oli ollut kuitenkin jotakin, mikä oli sanonut, ettei kaikki ollut kunnossa, ja kun otti huomioon, miten heidän kolminkeskiset lounaansa olivat muuttuneet kahden hengen lounaiksi, ei vaatinut ihan kauhean paljoa päättelykykyä arvatakseen, että Amandan ja Larissan väleille oli käynyt jotakin.
"Miksi? Amanda mitä ihmettä kuvittelit voivasi todistaa menemällä leffaan Kasparin kanssa?!"

Hienoa. Nyt Natashakin huutaisi hänelle. Amanda räpäytti muutaman kerran kalpeita silmiään.
"... Etten tarvitse La... Mmnh." Larissan nimen sanominen ääneen oli kuin puukottaisi itseään reiteen.

"Olet hitonmoinen idiootti", Natasha puuskahti. Miten moinen ajatus oli edes käynyt Amandan mielessä, ja sen lisäksi vielä saanut tytön kuvittelemaan, että se oli hyvä idea? Kaikista pojista vielä Kaspar. Ei luoja.
"Tiedätkö mitä Larissa on tehnyt sillä aikaa?" Ei hänkään tiennyt, ei tarkasti, mutta nyt Amandan kertomuksen valossa oli helppo jälkiviisaana laskea asioita yhteen. "Itkenyt. Roikkunut Casimiron kaulassa kuin hänen henkensä riippuisi siitä."

Amanda nielaisi, valuen pienemmäksi siinä tuolilla. Ajatus sattui ja muodosti sitä mustaa, raskasta möykkyä hänen sisälleen.
"... Kiitos, enoni teki selväksi että olen vastuuton idiootti." Jonka olisi pitänyt kypsyä pari vuotta ja sitten kokeilla kilparatsastusta uudelleen. Miten hän ikinä vakuuttaisi Julianin siitä että hän oli hyvä, otti tämän vakavissaan eikä etuoikeutena ja halusi tätä enemmän kuin mitään? Ei mitenkään, ikinä.

"Sieti tehdäkin", Natasha puhahti ja pyöräytti silmiään. Miten Amanda saattoi olla niin typerä? Eikä hän edes tiennyt kaikkea. Kenties hyväkin niin, tai Amanda olisi pian saanut kuumat kaakaot kasvoilleen.
"Luoja Amanda", hän hautasi hetkeksi kasvot käsiinsä. Lähteä nyt Kasparin kanssa leffaan, koska ei halunnut ajatella Larissaa. Mikä logiikka se nyt muka oli olevinaan? "Toivottavasti opit tästä etkä aio tehdä mitään yhtä typerää jatkossa. Toivottavasti Kasparin kanssa oli ihan kamalaa leffassa, ja hän puhui vain itsestään ja kilpailutuloksistaan ja omasta ylivertaisuudestaan."

Amanda puri kevyesti huultaan. Mitä väliä jos hän kertoisi kaiken? Natasha huutaisi. Mikään mitä tuo sanoisi, ei voisi olla pahempaa kuin mitä Julian oli sanonut.
"... Suutelin Kasparin kanssa..."

"Ei helvetti Amanda!" Hän puuskahti epäuskoisena, silmät suurina ja katse epätoivoisena. Tämän oli pakko olla huonoa pilaa. Ei ystävä voinut niin typerä olla, että... Ei. Hän ei edes ajattelisi sitä sen pidemmälle.
"Mikset vain voinut puhua tästä ja käyttäytyä kuin aikuinen? Tai edes joku ajatteleva olento? Ja tee meille kaikille palvelus äläkä anna Larissan kuulla siitä."

Amanda veti kädet syliinsä. Hän oli ansainnut joka sanan. Valitettavasti.
"En ajatellut huudella siitä tallilla." Hän mutisi hiljaa, irvistäen kun pidätteli itkua.
"Minä tiedän. Olen vastuuton typerä idiootti."

"Hyvä", Natasha nyökkäsi terävästi. Larissa ei ansaitsisi kuulla moista. Brasilialainen koetti aina säteillä kilpaa auringon kanssa, mutta hän epäili, että tieto tästä saisi Larissankin hymyn hyytymään.
"Hienoa että edes tiedät sen. En voi oikeasti ymmärtää sinua. Kiva tyttö pitää sinusta joten lähdet kusipäisen jätkän kanssa muhinoimaan elokuviin?" Hän pudisteli päätään. Se kuulosti juuri niin typerältä kuin mitä se olikin.

"Natasha, minulla on sinulle uutisia. Olen tunnevammainen." Ehkä hän tuli sen takia toimeen jäyhän venäläistytön kanssa.
"En voi kehua tekeväni hyviä päätöksiä tunnepohjalta."

"No et selvästi", hän totesi. Ei todellakaan. Amanda teki täysin järjettömiä päätöksiä, kun tuon jätti tunteidensa kanssa yksin. Kuinka loistavaa.
"Voi luoja sinun kanssasi. Mitä ajattelit tehdä nyt?"

Amanda kohautti kevyesti olkiaan.
"... Asun Julianin luona." Hänen oli pakko saada se ulos. Eno ei antanut hänen edes asua yksin kotona.

Hän ei voinut sanoa sen olevan huono idea. Ehkä tytön eno onnistuisi takomaan tuolle edes jotakin järkeä päähän, joka tuntui hälyttävän tyhjältä juuri nyt.
"Ainakin saat valmista ruokaa eteesi päivittäin", Natasha sanoi sen sijaan. "Mitä aioit tehdä Larissan suhteen? Ja Kasparin?"

Amanda pudisteli päätään. Jos hän olisi tiennyt, hän ei olisi ollut hyppäämässä perjantaina sillalta.
"En tiedä." Hän ei ikinä laittaisi Kasparille viestiä ja antaisi Larissan valua vihaamaan häntä.

"Paras keksiä pian", Natasha vastasi. Hän veti syvään henkeä hillitäkseen haluaan tökkiä Amandaa, kunnes tuo tulisi järkiinsä. Tai potkaista muutaman kerran sääreen pöydän alla.
"Et voi antaa heidän elää limbossa. Varsinkaan Larissan." Kasparilla niin väliä, mutta Larissa ei ollut ansainnut Amanda typeryyttä ilman selitystä.

Amanda nieleskeli tyhjää. Eikö hän vain voisi kadota pois täältä? Mahdollisimman kauas pois?
"Hänen on parempi ilman minua." Kamalaa kaksinaismoralistista kusipäätä.

"Ehkä", Natasha vastasi sen enempää totuutta kaunistelematta. Kukapa hän oli väittämään, ettei se ollut totta? Ei hän tiennyt oikeastaan enempää Amandan ja Larissan väleistä kuin mitä nyt oli saanut selville.
"Mutta sinun on annettava hänelle mahdollisuus tehdä se päätös.”

Amanda piti kiinni omasta kädestään kun alkoi täristä. Eikö hän vain voisi juosta enonsa kainaloon itkemään kesken valmennuksen? Ai ei? Ja sitä paitsi, tuokaan ei enää uskonut häneen.
"Mmnnhm. Mitä päätettävää siinä on?"

"Mistä minä tietäisin? Puhu Larissalle!" Ei hän voinut mennä sanomaan, mitä päätettävää siinä oli, muuta kuin sen, että Larissan tulisi ainakin saada tietää totuus, jos ei mitään muuta. Eikö jokainen ansainnut sen verran?
"Ehkä hän osaisi vain nauraa typeryydellesi ja tahtoisi korjata välinne."

Amanda pelkäsi sitä keskustelua ihan mielettömästi. Enemmän kuin mitään. Ei hän tiennyt miten voisi pyytää anteeksi sellaista.
"Niin. Tai sitten olisin pian sillan kaiteella uudelleen."

"Joten parempi vain olla puhumatta ollenkaan? Ihan vain siltä varalta että jos asiat menevät metsään?" Natasha pudisti päätään. Amanda oli täysi idiootti aina välillä! Edes hän ei ollut noin luupäinen.

"Jotain sellaista." Ei tehnyt enää yhtään mieli sitä kaakaota. Ei sillä että olisi kyllä ehkä alunperinkään tehnyt mieli. Perjantain jälkeen ruoka oli maistunut heikosti.

"Ei ole. Luoja Amanda, nyt vähän selkärankaa peliin", Natasha puhahti. Häntä vastapäätä istuva tyttö ei muistuttanut nyt lainkaan sitä tyttöä, jonka kanssa hän oli ystävystynyt.
"Älä luovuta ennen kuin olet yrittänyt. Jos olisit antanut noin helposti periksi hevostenkin kanssa, et olisi ikinä saanut kilparatsuja käyttöösi."

Hevosten mainitseminen oli viimeinen tikki. Amanda ei voinut enää pidätellä, vaan kääntyi niin että saattoi vajota kaksinkerroin tuolilla, täristen äänettömästä itkusta.
Epäkypsä, vasta lapsi. Vastuuton idiootti. Hemmoteltu. Pilaisi uransa, pidä taukoa. Amanda painoi otsansa polviaan vasten, koettaen olla ulahtamatta ääneen. Hän suoristautui huultaan purren, kyyneleet silmissään.
"Mmmmmnh. Ura on eri asia." Ura, jota hänellä ei kauan olisi jos ei ryhdistäytyisi.

Natasha tuijotti ystäväänsä pohtien, kuuluiko hänen lohduttaa. Kävi sääliksi ystävää, joka purskahti kyyneliin, mutta mitä hän voisi sanoa? Olisi turha valehdella, että ei sillä olisi väliä, kaikki järjestyisi kyllä, ei mitään hätää.
"Jos luovutat helpolla, ei sinulla ole sitäkään."

Amanda halusi huutaa. Oliko kaikkien pakko muistuttaa? Halusivatko kaikki hänen lopettavan tai epäonnistuvan, vai mikä oli?
"Tiedän! Helvetti soikoon, minä tiedän." Amanda sihisi hampaidensa välistä, kuivaten poskiaan.
"Et ole ensimmäinen joka muistuttaa asiasta perjantain jälkeen."

"Käyttäydy siis sen mukaan", Natasha totesi. Jos hän ei ollut ainoa, joka oli sanonut niin, selkeästi sanoissa oli jotain perää. Mitä ikinä Amanda tekisikään, luovuttaa tuo ei saisi.
"Anna Larissalle mahdollisuus. Ehkä voit yllättyä iloisesti."

Amanda polkaisi kevyesti lattiaa ja työnsi kaakaon kauemmas. Ei tehnyt enää ollekaan mieli. Miltein jopa oksetti.
"Tai voin rikkoa hänet lopullisesti." Kun puhuttiin hänestä, Amanda piti sitä todennäköisempänä.

"Kuvitteletko oikeasti olevasi niin supermies, että voit rikkoa ihmisiä lopullisesti?" Natasha kohotti kulmaansa. Amanda oli idiootti! Larissa oli muuttanut tänne aivan toisesta kulttuurista. Ei Amanda saisi tyttöä rikottua sillä, että tahtoisi puhua ja selittää käytöstään.

"Älä aliarvioi tunnevammaisuutta." Amanda mutisi hiljaa, nyppien kaulahuivia hieman kasvoillensa. Ei hän tarkoittanut että heti rikkoisi, mutta hänellä oli lahja. Ihan selvästi.

"Älä aliarvioi ihmisiä", Natasha vastasi. Ihmiset selvisivät vaikka mistä, kun vain päättivät niin. Amandan ei tarvitsisi pidellä ystäviään kuin kukkaa kämmenellä. Eihän maailmakaan tehnyt niin. Aina oli jotakin, mikä satutti ja teki elämästä hankalaa.
"Jos minä olisin hän, minua ainakin satuttaisi enemmän se, etten tietäisi, mitä tapahtui. Ajatuksilla on taipumusta täyttää tyhjät kolot synkimmillä mahdollisilla arveluilla, jos faktoja ei ole käytössä."

Amandahan sen tiesi. Hän oli hävettävän taitava täyttämään ajatuksensa mukafaktoilla jos halusi tehdä niin.
"Minä puhun hänelle." Amanda mutisi kaulahuiviinsa. Joskus. Jotenkin. Ei mitään tietoa miten.

"Hyvä", Natasha totesi. Hän hörppäsi omasta kaakaostaan pudistaen pienesti päätään, kun katseli huiviin piiloutunutta ystävää. "Olet välillä kyllä melkoinen idiootti. Onneksi edes ratsastat hyvin, niin valmentajat eivät ole luovuttaneet jo." Eipä sillä, Amandahan teki aina kunnolla töitä, kun hevosista oli kyse. Selkeästi tytön idiotismi nousi pintaan lähinnä muissa yhteyksissä.

Amandan typeryys oli täysin ihmissuhde ja tunne-elämä sidonnaista. Hän vinkaisi hiljaa huivin takana.
"Tiedän." Kohta varmaan valmentajatkin luovuttaisivat.

"Toivottavasti opit jotain", Natasha totesi. "Lähteä nyt Kasparin kanssa leffaan." Hän pyöräytti silmiään. Ei siitä tarvinnut muuta sanoa. Amandan typeryys oli löytänyt aivan uudet mittasuhteet, jos häneltä kysyttiin.

"Et viitsisi?" Olisi mukavampaa jos Natasha ei muistuttaisi asiasta. Luoja että häntä hävetti

Natasha katseli hetken Amandaa. Oliko tuo oppinut läksynsä riittävän hyvin, että hän voisi antaa asian olla? Oli.
"Hyvä on", hän totesi nyökäten. "Mutta jos et puhu Larissalle, varmistan että vielä hautakivessäsikin on muistutus tästä."

Hänellä ei ollut aikomustakaan tulla pois kaulahuivinsa takaa. Ei, se saisi olla nyt hänen suojakilpensä.
"Mmmm. Joojoo." Natasha oli pelottava.

"Hyvä", Natasha nyökkäsi. Hän joi kaakaonsa loppuun ja pyyhki suunsa servettiin tietäen, että kaakaosta olisi kuitenkin jäänyt suklaisia jälkiä suupielille.
"Joko pääset pian ratsastamaan kunnolla?"

Amanda työnsi omaa kaakaotaan kohti Natashaa. Juokoot senkin. Hyi. Ajatuskin teki pahaa.
"Vajaa pari viikkoa." Olisiko siitäkään mitään iloa kun päässä takoisi muistutus siitä että hän ei ollut valmis.

Natasha vilkaisi tarjottua kaakaota. Voisiko hän juoda toisenkin? Olisi harmi antaa hyvän kaakaon mennä hukkaan, mutta... Äh, kyllä hän voisi. Hänellä oli vielä valmennuksiakin edessä. Hyvä kerätä vähän voimia.
"Ei enää kauaa, hyvä niin", hän totesi pienen hymyn kera. Amandan täytyi tahtoa kovasti takaisin satulaan. Hän oli niin kiitollinen siitä, ettei ollut itse onnistunut loukkaantumaan pahasti - vielä.

Amanda halusi ja ei halunnut takaisin satulaan. Nyt oli vaikeampi muistaa että hänen oma ruunansa oli toipilas, mutta päivät olivat naurettavan tyhjiä.
"Mmm." Voisiko hän mennä autonsa takaluukkuun itkemään? Se alkoi kuulostaa hyvältä idealta kun häpeä poltti poskia.

"Minä en tiedä, miten aion ehtiä tehdä kaiken ensi vuonna", Natasha totesi hetken hiljaisuuden jälkeen pidellen kaakaokuppia käsissään. Hän oli työskennellyt kisakalenterinsa parissa jälleen pitkiä hetkiä, konsultoinut hevosten omistajia ja valmentajien näkemyksiä ja ollut heittää koko tietokoneen seinään kaikkine ilmoittautumisineen.
"Kisoja tuntuu olevan ihan järjettömästi ja kaikkiin on niin pitkä matka täältä. Jotkin asiat olivat niin paljon helpompia Belgiassa", hän huokaisi.

Amanda vilkaisi Natashaa. Hänellä oli hieman sama ongelma, mutta ei myöskään voinut lähteä ja viedä hevosia mukanaan.
"Niinhän se olisi. Mietin välillä samaa."

Hän oli sentään kiitollinen siitä, ettei joutunut matkustamaan kauempana oleviin kisoihin hevosten kanssa, vaan siitä huolehtivat hoitajat. Hän vain lensi paikalle seuraavana päivänä, mutta... Niin. Kisoja tuntui silti olevan niin paljon enemmän mantereen puolella, että näin kaukana pohjoisessa asuminen tuntui typerältä.
"No, ainakin täällä saa paljon valmennusta. Ehkä jonakin päivänä meillä on omat tallit keskellä Eurooppaa", hän naurahti. Sitä päivää odotellessa.

"Tuskin." Amanda pudisteli kevyesti päätään. Ehkä joskus hän muuttaisi Saksaan tai Alankomaihin, mutta ei ainakaan nyt. Ei myt ku n hän asui pakotetusti enonsa vierashuoneessa.
"Tai sinulla voi olla."

"Ei sitä koskaan tiedä", hän kohautti harteitaan. Elämä yllätti. Hän vilkaisi kelloaan silmät siristyen. Larissa oli näihin aikoihin aina ulkona orien kanssa.
"Minusta tuntuu, että sinun pitäisi mennä hakemaan Foxyä sisään. Tai käydä moikkaamassa sitä tarhalla", Natasha totesi työntäen lähes tyhjäksi juomaansa kaakaokuppia kauemmas.

Amanda vilkaisi Natashaa silmät siristyneinä. Hän ei ollut luvannut puhua Larissalle tänään.
"Ehkä." Ehkä ei. Miten sen halusi ottaa.

"Ala mennä", hän totesi potkaisten tyttöä pöydän alla. Amanda ei ikinä puhuisi Larissalle, jos ei tekisi sitä pian. Amanda keksisi syitä lykätä keskustelua, kunnes vuosi vaihtuisi, ja sitten tulisikin jo kesä, ja talvi ja yllättäen olisi kulunut vuosia.

Amanda säpsähti potkaisua ja lähti liikkeelle kuin olisi saanut sähköiskun. Kaapista nameja ja hän lähti tarpomaan kohti suloisen ruunansa tarhaa. Foxy oli ihana kilpailtava ja pala nousi kurkkuun kun ajatteli sen menettämistä.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2500
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [P] Someone who cares   La Joulu 16, 2017 2:33 pm

Larissa istui risti-istunnassa kostealla hiekalla tarhassa, jossa neljä oria ulkoilivat sulassa sovussa. Caetano vaati hänen tarkastavan tarhan kunnon päivittäin, mutta mitä tarkastettavaa siinä oikeasti oli? Rosings Park piti huolta tarhoistaan, joten hän oli oppinut käyttämään nämä hetket siihen, että oli vain aloillaan. Tänään Casimiro oli saapunut tutkimaan, mitä hän teki, ja hamunnut housujen lahkeita uteliaana. Larissa silitteli hevosen lihaksikasta kaulaa, kun ori piti hänelle seuraa. Venturoso piehtaroi keskemmällä tarhaa, ja Larissa hymyili katsoessaan, miten valkoinen kimo nautti synkästä talvipäivästä. Hän vilkaisi olkansa yli aitaa, joka oli tuskin metrin päässä hänen takanaan. Siitä kuuluva tasainen, tuskin kuuluva surina muistutti sähkövirrasta, joka piti luupäisimmätkin hevoset aitojen sisällä. Tyttö käänsi pikaisesti katseensa takaisin Casimiroon, kun huomasi Amandan, ja puri huultaan alkaessaan suoristaa orin tummaa harjaa.

Amanda huomasi hahmon istumassa tarhassa, purren huultaan. Hän voisi vain kävellä oli, mutta Natasha ei tyytyisi sen jälkeen vain potkaisemaan häntä vaan työntäisi portaat alas tai jotakin. Tappaisi hänet repiäkseen haudasta, jotta voisi tappaa uudelleen. Julian saattaisi liittyä kerhoon, hän oli luvannut enolleen että pyytäisi Larissalta anteeksi. Amanda veti pipoa paremmin päähänsä, varmistaen että se peitti otsassa olevan ruhjeen.
"... rissa." Ääni katosi johonkin ensimmäisen tavun aikana ja hän sai selvitellä ääntään uudelleen, kun seisoi barokkihevosten tarhan vieressä kädet takkinsa taskussa.
"Larissa. Olen..." Kuispää, idiootti? Minä varoitin sinua, sanoin että olen mulkku ja poltat näppisi kanssani, en ole mukava ihminen.
"Anteeksi."

Brasilialaisen selkä suoristui heti, kun hän kuuli Amandan äänen. Tummaa harjaa selvittävät sormet jättivät puuhan kesken, kun hän odotti jatkoa. Mitä Amanda oli? Hän ei kääntynyt katsomaan tyttöä, mutta kallisti päätään lähinnä kai eleenä siitä, että kuunteli. Mitä ikinä tyttö olikaan sanomassa. Tai jättämässä sanomatta, kummin päin tahansa. Hän puri huultaan antaen hiljaisuuden venyä, kun ei tiennyt, miten reagoida anteeksipyyntöön.
”Miksi?” Hän kysyi sen sijaan. Miksi Amanda pyysi anteeksi nyt eikä viikko sitten, miksi tyttö oli lähtenyt Kasparin kanssa, miksi hänet oli heitetty yöllä ulos asunnolta? Kysymyksiä oli monta, mutta yksi sana tuntui summaavan ne hyvin yhteen.

Amanda vilkaisi ympärilleen. Ketään ei näkynyt missään ja hän otti muutaman askeleen kohti Larissaa, pysytellen vielä välimatkan päässä.
Miksi? Mitä miksi? Häntä kuristi.
"Koska olen kusipää?" Ehkä se oli riittävän yleispätevä selitys.

Se ei ollut vastaus jota hän odotti tai toivoi. Larissa painoi katseensa Casimiron kääntyileviin korviin, kun ori hamusi hänen polveaan. Höpsö hevonen.
"Käyttäydyit ainakin kuin sellainen", tyttö totesi. Hän ei tahtonut uskoa Amandan olevan niin kusipäinen kuin mitä viime päivät olivat antaneet ymmärtää.

Amanda leikitteli vanhan edustustakin taskussa olevalla reiällä hermostuneena. Tämä ei voisi päättyä hyvin.
"Olen pahoillani siitä." Brunette nosti olkapäitään ja hautasi itseään kaulahuiviin.
"Todella olen."

"Hyvä", Larissa vastasi hetken asiaa pohdittuaan. Jos Amanda oli pahoillaan, ehkä hänen täytyi tehdä edes sen verran, että kääntyisi tytön puoleen. Hän työnsi lempeästi Casimiron suuren pään pois luotaan ja nousi rauhallisesti jaloilleen, pudistellen hiekkaa housuistaan siinä sivussa, ennen kuin suukotti Casimiron tummaa turpaa. Hän kääntyi Amandan puoleen, asteli aidalle ja pujahti varovaisesti muoviputkien välistä ettei saisi sähköiskua.
"Siinä tapauksessa saat anteeksi."

Amanda piti katseensa maassa. Ei hänellä tosiaan ollut oikeutta katsoa Larissaa, ei pienintäkään oikeutta. Ei huudettuaan tuolle asioita joita oli katunut samalla sekunnilla, saatika sitten lähdettyään leffaan jonkun muun kanssa tuon silmien edessä. Mitä siihen piti sanoa? Kiitos? Ei kiitos riittänyt.
"... Kiitos." Ei hän osannut sanoa muutakaan. Jestas. Mikseivät ihmiset kertoneet hänelle kaikkea näistä tilanteista, ennen kuin väkisin tuuppasivat hänet näihin?

Ei Larissa odottanut, että saisi sen mullistavampaa vastausta. Hän oli antanut anteeksi, joten nyt oli helppo unohtaa, mitä aiemmin oli tapahtunut. Tytön huulille hiipi hymy, kun hän astui lähemmäs ja lupia kyselemättä kietoi kätensä Amandan ympärille lämpimään halaukseen.
"Ystäviä?" Hän varmisti kysyvästi. Ei kai tyttö ollut halunnut vain pyytää anteeksi ja sen jälkeen käyttäytyä kuin tuntematon?

Amandan ei ollut helppo unohtaa, kun syyllisyys kalvoi. Hän kuitenkin kietoi kädet varovasti Larissan ympärille, värähtäen kun otsa kopahti Larissan päähän. Auts. Sattui.
"Jos vain jaksat minua edelleen." Nyt he tosin olivat ystäviä. Takaisin lähtöruudussa.

"Ei ole mitään jaksamista", Larissa vastasi, rutisti Amandaa hetken tiukemmin ja laski sen jälkeen irti hymy huulille kotiutuneena. Ainakin hän saisi pitää Amandan mukana elämässään, eikä joutuisi välttelemään tyttöä tallikäytävillä.
"Caetano antoi minun ratsastaa poikia", tyttö kertoi silmät syttyen. Hän oli tahtonut kertoa Amandalle niin moneen kertaan viime päivinä, että sanat tuntuivat purkautuvan huulilta lupia kyselemättä.

Amanda huokaisi hiljaa. Voi, johan hän oli osoittanut että jaksamista oli ihan liikaa.
"... Antoiko? oikeasti?" Amanda oli vähintään iloinen Larissan puolesta.

"Antoi", Larissa nyökkäsi pirteästi pipon tupsu pomppien. "Kävimme yhdessä maastossa." Hyvä on, se ei ollut hänen käsityksensä mukavasta ja rentouttavasta ratsastushetkestä, mutta siitä sopi silti iloita.
"Hän sanoi, että voisin alkaa käydä hevosilla maastossa useamminkin. Että siitä voisi tulla viikottaista aina silloin, kun hän ei pääsisi tallille", tyttö kertoi pirteästi. Jos hänen täytyi sen saavuttaakseen ratsastaa muutama lenkki Caetanon valvonnassa, hän tekisi sen valittamatta.

Amanda hymyili toiselle. Pirteyden takia Larissa oli niin ihana. Aina iloinen.
"Se on ihanaa. Olet ansaimnut sen."

"Se on", Larissa totesi iloisena. Hän rakasti neljää oria, joiden tarpeista oli vastuussa päivästä toiseen. Ajatuskin siitä, että hän pääsisi ratsastamaan hevosia sai sormet ja varpaat kihelmöimään ja vatsan heittämään kuperkeikkaa.
"Miten sinä voit? Mitä Huzzlelle kuuluu? Joko pääset pian Foxyn selkään? Sillä on varmaan kamala ikävä", tyttö pohti pirteästi. "Mennään katsomaan sitä", hän lisäsi sujauttaen kätensä tottuneesti Amandan käsikynkkään ja ottaen iloisesti suunnan kohti kauempaa tarhaa, jossa Foxy ulkoili.

Amandan vatsassa muljahti. Tuntui että Larissa antoi liian helposti anteeksi hänelle, kun he lähtivät käsikynkässä kohti Foxyn tarhaa.
"Ei ei enää kauaa. Larissa..." Hän katsoi tyttöä sivusilmällä.
"Etkö ole vihainen?"

Larissa vilkaisi tyttöä. Vihainen? Miksi hän olisi enää vihainen? Hän oli jo antanut anteeksi, ja siihen kuului se, ettei jäänyt murehtimaan menneitä. Hän oli laskenut vihasta ja kaikesta muustakin irti sillä hetkellä, kun oli sanonut Amandan saaneen anteeksi.
"En tietenkään", hän vastasi hämmentyneenä. "Mikä anteeksianto se olisi ollut, jos olisin kuitenkin edelleen vihainen?"

Amanda katsoi Larissaa pitkään. Tuo ei ollut tosissaan.
"Loukkasin sinua. Pahasti. Ja sinä... Sinä vain... Annat anteeksi?"

"Niin teit, mutta pyysit sitä anteeksi", hän vastasi kulmat hämmentyneesti kurttuun painuen. Hän ei ymmärtänyt, mitä Amanda tahtoi hänestä. Eikö tyttö ollut pyytänyt anteeksi juuri sen takia, ettei hän enää olisi vihainen?
"Tietenkin annan anteeksi."

Se tuntui oudolta. Noinko ihmiset tekivät?
"Kaiken sen? Vaikka huudin ja minä menin..." Amanda vinkaisi kesken kaiken. Alkoi taas itkettää.
"Helvetti, anteeksi."

"Kaiken sen", Larissa vastasi nyökäten ja puristi Amandan kättä tiukemmin. "En olisi sanonut, että saat anteeksi, jos en olisi oikeasti antanut anteeksi. En aio jäädä kantamaan kaunaa." Siinä ei tehnyt muuta kuin vaikeuttanut omaa elämäänsä.

Amanda tunsi vatsansa pohjan putoavan.
"Olet niin kiltti. Ja ihana."

Larissa naurahti pehmeästi. Eihän siinä ollut mitään kummallista! Hän oli vain tehnyt kuten kuka tahansa ihminen, joka antoi anteeksi. Oikeasti antoi anteeksi, eikä vain sanonut antaneensa.
"Näh", hän heilautti toista kättään vähättelevästi. Ei hän ollut lainkaan niin kiltti kuin mitä Amanda antoi ymmärtää. "Natashankin elämä helpottuu, kun hän ei joudu juoksemaan meidän välillämme", tyttö naurahti.

Amanda nielaisi. Hän pysähtyi ja halasi Larissaa uudelleen.
"Olet sinä."

Larissalla ei koskaan ollut mitään halauksia vastaan, vaikka yleensä tyttö olikin se, joka sai moiset eleet aloittaa henkilökohtaista tilaa vaalivien englantilaisten keskuudessa. Hän rutisti mielellään Amandaa takaisin huulille kotiutunut hymy vain leventyen.
”Niin sinäkin”, hän totesi pirteästi. Ajatus siitä, että Amanda oli jälleen tässä ja hän voisi kertoa tytölle mitä mieleen juolahtaisikaan, oli jo riittävä syy sisällä kuplivaan onneen.

Amanda nielaisi tyhjää, rutistaen Larissaa kovempaa. Mitä hän olisi voinut menettää? Mihin vaaraan hän oli Larissan heittänyt?
"Pääsithän turvallisesti kotiin?"

"Pääsin", tyttö nyökkäsi. Hän oli pärjännyt oikein hyvin. Amandalla ei ollut mitään syytä huolehtia. Taksit oli keksitty. Hyvä on, se oli syönyt loven hänen lompakkoonsa, mutta ei mitään, mistä ei olisi selvitty.
"Ei tämä sentään aivan niin keskellä metsää ole."

Amanda puristi Larissaa kovempaa. Hyvä jos brasilialaisella kulkisi henki kohta.
"Anteeksi. Anteeksi niin paljon."

"Pyysit jo anteeksi", Larissa muistutti pehmeästi, "ja sait jo anteeksi. Ei ole mitään tarvetta toistella sitä enää." Hän silitti tytön selkää toisella kädellään ja lepuutti leukaansa Amandan hartialla.
"Kaikki on ihan okei", hän lupasi. "Paitsi jos murrat kylkiluuni. En tiedä, kuinka halukkaasti Caetano laskisi minut sairaslomalle."

Amanda ei halunnut päästää irti. Hän niiskaisi hiljaa, väittäen itselleen että nenän valuminen johtui kylmästä. Hän hellitti otettaan vain hieman, vain siksi että kylkiluiden murtuminen sattuisi.
"Minä oikeasti pidän sinusta."

Larissa jäi mielellään halaukseen, varsinkin nyt kun saattoi edelleen hengittää.
"Minäkin sinusta", tyttö vastasi lämmöllä. Eihän hän olisi antanut anteeksikaan, jos vihaisi Amandaa. Hänellä tosin oli epäilyksensä, ettei Amanda tarkoittanut aivan sellaista pitämistä, mutta hän ei aikonut lukea rivien välistä enää yhtään enempää. Viimeksi kun hän oli tehnyt niin, tyttö oli ajanut hänet pimeään yöhön.

Amanda läpsäisi Larissan takin peittämää selkää hyvin avuttomasti. Sitä ei voinut sanoa läpsäisyksi.
"T..." Suusta ei tahtonut tulla sanoja enää.
"Tarkoitin että oikeasti pidän sinusta." Mitä hän häviäisi jos myöntäisi sen nyt?
"Siksi minä menin viimeksi niin vaikeaksi. En ole hyvä tunteiden kanssa."

"Tajusin kyllä", Larissa vakuutti tytön toistaessa pitävänsä hänestä. Olihan se tullut jo selväksi. Mutta mitä Amanda tahtoisi hänestä nyt, kun kerran itsekin totesi, ettei tiennyt miten päin olisi ollut.
"Mitä oikein tahdot minusta?"

Se oli kamala kysymys. Mitä hän halusi? Oliko hänellä edes oikeutta haluta mitään, enää? Hän halasi taas Larissaa hieman kovemp,aa ihan varmuuden vuoksi. Jos tuo katoaisi johonkin. Hän hautasi kasvonsa tuon kaulahuiviin, nyrpistäen nenäänsä.
"Olla enemmän kuin ystävä?" Hän tarjosi varovasti. Hän oli oppinut tästä paljon.

Ei hän ollut katoamassa mihinkään. Hän oli varsin tyytyväinen oloonsa tässä hetkessä. Mitä nyt talvinen viima puri poskia, mutta ainakin ne punottaisivat iloisesti, kun hän palaisi talliin. Caetanolla ei olisi pienintäkään syytä epäillä, etteikö hän olisi käyttänyt koko iltapäivää siihen, että oli käynyt tarhan neliösentti kerrallaan läpi.
"Viimeksi heitit minut ulos, kun ehdotin sitä. Oletko varma, ettet tee niin uudestaan?" Hän kysyi kallistaen päätään, jotta saattoi nojata poskensa vasten Amandan päätä.

Amanda oli hetken hiljaa. Hän oli tosiaan tehnyt niin. Tosin, Larissa oli samalla vaatinut häntä puhumaan tunteistaan, eikä se ollut hyvä.
"Olemme jo ulkona." Amanda vastasi kovin nuivaan sävyyn. Liikaa aikaa enonsa kanssa.
"Tein jotain typerää. Ja opin siitä jotakin. En haluaisi käydä sitä läpi uudelleen." Ja sen oli aiheuttanut Larissan heittäminen ovesta ulos, alunperin.
"En toistaisi sitä."

Larissa pyöräytti silmiään tytön nurinalle. Entä sitten, että he olivat jo ulkona? Amanda voisi edelleen heittää hänet ulos elämästään, ja se oli paljon pahempaa kuin ulkoilmaan joutuminen.
"Hyvä", tyttö totesi. "Enemmän kuin ystäviä, siis", hän lisäsi leveä hymy varkain huulille hiipien. Ei, hänellä ei tosiaankaan ollut mitään sitä vastaan, kun pelkkä ajatus sai moisen hymyn kasvoille.

"... En olisi saanut satuttaa sinua. Anteeksi." Amanda tuskin hetkeen lopettaisi anteeksipyytämistä. Hän ei tiennyt miten voisi vakuuttaa Larissan siitä, ettei ollut toistamatta mitään teoistaan. Silti hän huomasi itsekin hymyilevänsä hieman. Se oli Larissan mielestä suostumisen arvoinen ehdotus.

"Voitko lopettaa?" Larissa naurahti. "Yritän nauttia siitä, että saan vihdoin halata sinua, mutta teet siitä kovin vaikeaa kun pyydät koko ajan anteeksi." Talvinen sää oli helppo unohtaa, kun sisuskaluja lämmitti ajatus siitä, että he olivat saaneet sovituksi typerän riitansa.
"Sitä paitsi, minunkin pitäisi pyytää anteeksi. Sanoin ihan tyhmiä asioita." Oliko se nyt ollut ihmekään, että Amanda oli tuskastunut ja käskenyt hänet pihalle.

Amanda avasi suunsa, oli sanoa anteeksi ja sulki suunsa. Juuri siitä Larissa oli hänelle äsken sanonut.
"Et sanonut. Olit vain... Oikeassa."

"Etkä varmaan edelleenkään pidä siitä?" Larissa kiusasi virnistäen. Kai hän sai kiusata? Ei saanut ottaa elämää liian vakavasti. He olivat sopineet, joten oli hyvä vain palata vanhoihin, tuttuihin käytösmalleihin.

"... En." Amanda myönsi nurahtaen. Hän painoi pienen suukon Larissan poskelle, kun ketään ei näkynyt ja päästi irti tuosta.
"Mitä sinulle kuuluu?"

Larissa hymyili entistä typerämmin suukon myötä ja unohti kokonaan, ettei enää tuntenut varpaitaan. Mitä väliä sillä oli, että hän oli jäädyttänyt itsensä istumalla kosteassa maassa, kun nyt saattoi jutella Amandalle?
"Hyvää, nyt kun olet siinä", Larissa vannoi silmät naurusta siristyen.

Amanda naurahti käheästi Larissan sanoille. Tuo oli hölmö.
"Näytät siltä että jäädyt kohta."

"Niin jäädynkin", Larissa tunnusti hetken pohdittuaan, onnistuisiko väittämään vastaan. Tai olisiko siitä edes mitään hyötyä. "Olin aika pitkään poikien luona, ennen kuin näin sinut." Oppisipa Casimiro makoilemaan hänen vieressään, niin ulkona tarkenisi kauemmin.

Amanda pudisteli kevyesti päätään. Voi Larissa-parka.
"Mennään sisälle? Voin piilottaa sinut Caetanolta hetkeksi."

"Sen ei pitäisi olla kovin vaikeaa, hän on Zeferinon kanssa enosi silmän alla", Larissa naurahti. Ruunikon lusitanon varustaminen oli ollut hänen viimeinen tehtävänsä ennen tarhan tarkistamista.
"Joten mennään. Ennen kuin varpaani putoavat pois", tyttö totesi sujauttaen kätensä Amandan käden lomaan.

Amanda värähti ja silmissä vilahti jokin selittämätön kauhuntunne kun Larissa otti puheeksi hänen enonsa. Hän naurahti käheästi ja lähti kohti tallia Larissan kanssa.
"Haluatko kahvin tai jotain?"

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2500
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [P] Someone who cares   La Joulu 16, 2017 2:33 pm

"Olen tainnut juoda tarpeeksi kahvia jo koko viikoksi", Larissa totesi. Mikä muukaan täällä muka pitäisi lämpimänä? "Tarvitsen uudet kengät. Sellaiset, jotka on tarkoitettu näin kylmään säähän." Hänen kesäiset tallikenkänsä eivät tosiaankaan olleet sitä.
"Intoa lähteä kaupoille joku päivä?"

Amanda naurahti.
"Todellakin tarvitset." Nauru tosin pysähtyi kun Larissa kysyi kaupoille lähtemisestä.
"Jos... Jos saan luvan."

Larissa vilkaisi tyttöä ihmeissään. Mistä lähtien Amanda oli kenenkään lupia kysellyt?
"Kysy lupaa ja jos saat sen niin mennään yhdessä", Larissa totesi. Mieluummin hän kävisi kauppoja kiertelemässä yhdessä Amandan kanssa kuin yksinään.

Amanda katseli kenkiään.
"Minä... Asun nykyään Julianin luona." Hän värähti mainitessaan enonsa. Ne sanat. Milloin ne jättäisivät hänet rauhaan?

"Ai", Larissa räpäytti yllättyneenä silmiään. Amanda oli muuttanut enolleen? No, ei kai se hänelle kuuluisi.
"Tarkoittaako tämä, että joudun jatkossakin kiipeilemään sisään ikkunasta?" Hän kiusasi, vaikka toivoikin sen jääneen jo menneisyyteen. Hän ei haluaisi liukastua ja pudota nyt, kun oli saanut luvan ratsastaakin. Nyrjäytetty nilkka ei sopisi yhteen maastoilusuunnitelmien kanssa.

Amanda pudisteli päätään.
"Ei tarkoita, saat tulla ovesta. Se tarkoittaa vain että olen vähän... Lyhyessä hihnassa nyt."

"Hyvä", Larissa nyökkäsi. "Ovista on paljon helpompi kulkea." Hän voisi tulla käymään niin usein kuin vain Caetanolta pääsisi livahtamaan ja se sopisi niin Amandalle kuin tuon enollekin.
"No, jos saat luvan lähteä kaupoille niin mennään", hän totesi. Jos ei, sitten hän kävisi pikaisesti itsekseen kaupoilla joku päivä ja tulisi sen jälkeen katsomaan Amandaa.

"Niin olen ymmärtänyt." Amanda naurahti vaisusti. Häpeä täytti olemuksen. Millainen ihminen pakotettiin muuttamaan enonsa luo koska ei osannut käyttäytyä?

"Älä näytä niin surkealta", Larissa torui tönäisten tyttöä hellästi kyynärpäällään. Eihän Amandalla ollut mitään syytä heittäytyä vaisuksi nyt!
"Lupaan tulla käymään niin usein kuin vain kutsut minut."

Amanda pyöri hieman paikoillaan.
"En minä ole surkea!" Hän vastusti hieman. Hän oli onnellisempi kuin menneen parin viikon aikana oli ollut kertaakaan.
"En tiedä onko se minun kutsuistani kiinni. Olen oikeasti kai aika tiukalla hihnalla."

Larissa pudisti päätään. Eipä. Amanda näytti varsin lyödyltä.
"Ei se kestä ikuisuuksia. Sitä paitsi, miksi enosi kieltäisi kauppareissun tai leffaillan?" Kyllähän nuoret aikuiset saivat moisia tehdä jatkuvasti. Ei olisi mitään järkeä lähteä kieltämään moista.

Se oli kieltämättä totta. Se olisi järkevä tapa viettää aikaansa.
"... Tein jotain todella typerää ja hän on huolissaan."

"Joten näytä hänelle, ettei ole mitään syytä huolehtia enää, kun käyttäydyt kuten normaali nuori nainen", Larissa ehdotti naurua äänessään. Hän ei aikonut laskea irti Amandan käsipuolesta, vaikka he siirtyivätkin tallin tarjoamaan tuulensuojaan.

"Siihen tuskin riittää yksi kauppareissu." Amanda huokaisi. Ei tosiaan riittäisi. Häntä ei haitannut kulkea Larissan kanssa käsikkäin.

"Voimme tehdä monta kauppareissua. Ja kunhan pääset hevosten selkään, voimme käydä yhdessä maastossa", Larissa lähes vinkaisi. Hän ei ollut edes ajatellut, mitä kaikkia mahdollisuuksia lupa maastoilla toisi mukanaan!

Amanda puraisi huultaan. Kunhan hän pääsisi hevosen selkään.
"... Jos pääsen."

"Ihan varmasti pääset ennen pitkää", Larissa vakuutti. Ei kai itsekin kilparatsastajana ja valmentajana työskentelevä mies voisi pitää sukulaistyttöään kauaa poissa hevosen selästä? Naurettavaa tekopyhyyttähän sellainen olisi!
"Enkä minäkään nyt heti pääse itsekseni maastoilemaan. Caetano haluaa kuitenkin nähdä ensin, että pärjään enkä eksy näille merkityille poluille", hän pyöräytti silmiään huvittuneena.

Amanda huokaisi hiljaa.
"Kuks nyt sinne eksyisi?" Hän naurahti käheästi.
"Ja olin jo lähellä etten menettänyt kaikkea. Julianin mielestä olen vastuuton eikä hän laskisi minua kilpahevosten lähelle."

"Caetanon mielestä minä", Larissa hymähti huvittuneena. Kyllä hän osaisi merkittyjä polkuja seurata hevosen selästäkin, kun oli onnistuneesti ollut eksymättä koko syksyn juostessaan hevosten rinnalla samoja lenkkejä.
"No mutta eihän Julian sitä päätä", tyttö pudisti päätään. "Selkeästi Foxyn omistaja on eri mieltä. Ja Mentoksen."

"Sana häneltä ja he eivät olisi sitä mieltä." Amanda myönsi hiljaa. Eno oli tunnettu ja sillä oli varjopuolensa. Aina.

"Hän ei ole selkeästi sanonut sitä sanaa", Larissa vastasi. Hän ei halunnut uskoa, että Julian edes sanoisi. Se olisi helppo keino varmistaa, että saisi pilattua välinsä sukulaiseen.
"Nyt vain osoitat enollesi, että olet hevostesi arvoinen."

Amanda kieltämättä katkeroituisi siitä. Etenkin nyt, kun hän yritti (ja uskoi että alkoi) ymmärtää miten pitäisi käyttäytyä.
"Ei ole helppoa sen jälkeen mitä tein."

"En sanonut, että sen pitäisi olla helppoa. Sanoin vain, että sinun pitää yrittää ja tehdä parhaasi", Larissa vastasi suunnistaen tottuneesti kurkistamaan maneesin avoimesta katsomosta, miltä Caetanon tilanne näytti. Ei vielä edes loppuverryttelyjä. Hyvä. Häntä ei kaivattaisi hetkeen.
"Mennään lämmittelemään yläkertaan, talli ei ole riittävän lämmin minulle", tyttö jatkoi kiepahtaen kannoillaan. Hän suunnisti portaikkoon ja kipitti yläkertaan toivoen, että Loungen lämpö saisi tunnon palaamaan varpaisiin.

Amanda lähti Larissan perässä ylös, mutta oli pysytellyt kaukana maneesin ovista. Hän ei kaivannut hollantilaismiestä lähellekään itseään. Hän istui Loungessa mahdollisimman nurkkaan.
"Minä yritän. Kokoajan."

"Siinä tapauksessa teet jo kaiken, mitä voit. Turha murehtia enempää", Larissa koetti piristää tyttöä. Hän vilkaisi ympärilleen ja todetessaan, ettei kukaan varmasti kiinnittäisi heihin mitään huomiota nurkkapöydässä, polkaisi tyttö tallikenkänsä pois jalasta pöydän alla, jotta saisi joskus edes varpaansa lämpimiksi.

Amanda hymähti pehmeästi. Niin. Julian vain vaatisi enemmän.
"Olet ihanan kannustava."

"Näytit siltä, että voisit kaivata hieman kannustusta", Larissa naurahti. Amandaparka. Selkeästi viime päivät eivät olleet kohdelleet Amandaakaan turhan hyvin.
"Enkä edes osaisi olla ikävä ihminen ja saarnata jostakin. Koitin sitä Casimiroon. Ei toiminut."

Amanda kohotti kulmiaan.
"Mistä sinä sille saarnasit?"

"Siitä, ettei ole reilua ravistella heiniä minun päälleni", tyttö kertoi hyväntuulisesti. "Casimiro on ottanut tavakseen ravistella heinäverkkoaan aina, kun kuljen sen ohitse. Olen kyllästynyt nyppimään korsia hiuksistani." Kiharat tuntuivat imaisevan pienet korrenkappaleet sisäänsä tehokkaammin kuin markkinoiden uusimmat imurit.

Amanda ei voinut olla hymyilemättä.
"No se selittää miksi niitä löytyy aina kaikkialta."

"Tiedän", Larissa huokaisi. Edes Caetano ei jaksanut enää huomauttaa jokaisesta heinänkorresta, jota hän kantoi mukanaan tai lusitano oli levittänyt pitkin karsinaansa. Tai sen edustaa. Hän sai puunata ikuisuuden Casimiroa, ja silti orilla oli korsia harjassaankin.
"Casimiro on taitava sotkemaan."

Amanda hymyili hieman leveämmin.
"Se on taitava poika. Selvästi."

"Sääli, ettei se ole aivan yhtä taitava kilpakentillä", Larissa mutristi huultaan. Hänellä oli epäilyksensä, ettei herttainen, hänet puolelleen voittanut ori saisi olla enää kauaa Caetanolla, ellei hevonen oppisi olemaan ja osoittaisi olevansa oriin käytetyn ajan, rahan ja vaivan arvoinen.
"Se on myös oppinut loiskimaan vettä taluttajan päälle lätäköistä. Taito, joka on harvinaisen ärsyttävä minulle", hän huokaisi. Oli aina yhtä hilpeää, kun ori polkaisi etujalkansa lätäkköön niin, että sai roiskaistua vettä edellä kulkevan taluttajan polvitaipeisiin saakka.

Amanda katsoi Larissaa säälien. Olisi harmi jos tytön suosikki saisi lähteä, vain koska Caetano ei saanut hevosesta kaikkea irti.
"Varmasti hilpeää." Häntä ainakin nauratti. Hän tosin ei taluttanut Casimiroa.

"Todella. Minusta tuntuu, että vietän enemmän aikaa märkänä kuin kuivana", tyttö puhahti. Kiitos Casimiron, lähinnä. Oli muillakin oreilla omia oikkujaan, mutta toisin kuin Casimiro, muut orit tuntuivat ymmärtävän oman parhaansa.

"Sellaista sattuu joskus. Minusta tuntuu samalta Huzzlen kanssa kun vesivallia pitäisi treenata. Ja kun nimenomaan sen veden takia."

"Voi ei", Larissa nauraa kihersi. Voi Huzzlea! "Pääset varmasti pian harjoittelemaan taas sitäkin Huzzlen kanssa. Kai sen kuntoutus on edelleen ihan aikataulussa?"

Amanda nyökkäsi. Sisuskaluja kuristi.
"Veronica on hullu kun hassaa rahat siihen ja minuun."

"Eikä ole. Te ansaitsette sen, molemmat", tyttö vastusti päätään pudistaen. Amanda ansaitsi oman hevosen, ja Huzzle oli aivan mahtava poika.
"Eikä hän sitä paitsi edes käytä omia rahojaan", Larissa virnisti vilkaisten ympärilleen ääni matalammaksi painuen. Hän oli kuunnellut aivan liikaa tallijuoruja ja muita tallilla tapahtuvia asioita viime aikoina, kun ei ollut ollut löytänyt seuraa lounastauoilleen.
"Kuulin hänen puhuvan puhelimessa. Kuulemma rahat ovat ex-aviomiehen", tyttö jatkoi vino virne huulillaan.

Amanda kohotti kulmiaan. Että mitä? Cox sponsoroi heitä ex-miehensä rahoilla?
"No... Vau. Larissa, oletko tehnyt muuta kuin juorunnut viimeaikoina?"

"Olen pessyt erittäin likaisia lusitanoja monta kertaa päivässä", tyttö vastasi harteitaan kohauttaen, "siinä kuulee yhtä ja toista kun ihmiset ravaavat tallikäytävillä."

"Minä huomaan. Jestas." Se oli hämmentävä tieto.
"Minä keksisin muuta käyttöä avioerossa saaduille rahoille."

"Niin minäkin", Larissa naurahti. "Matkustaisin jonnekin, missä olisi paljon lunta ihan ensimmäisenä." Sen jälkeen voisi miettiä kaikkia muita asioita, joita rahoilla voisi tehdä.

"oi, tulisin mukaan. Laskettelu on ihanaa." Niin, Amanda kun oli päässyt elämässään laskettelemaan Alpeille useamman kerran.

"Minä en ole ikinä nähnyt lunta", Larissa tunnusti katse pöydän pyyhittyyn pintaan painuen. Hän ei ollut koskaan asunut talvella maassa, jossa sataisi lunta. Hän odotti kovasti, että he saisivat tänne edes pari päivää, kun maa olisi valkoisena. Se olisi ihanaa.

Amanda katsoi Larissaa miltein surkeana.
"Voi ei. Sitten sinun pitää ehdottomasti joskus nähdä lunta."

"Olen aivan samaa mieltä", Larissa nyökkäsi. Hän tahtoi nähdä lunta, mitä enemmän sen parempi. Hän matkustaisi vielä jonakin päivänä riittävän pohjoiseen ja kylmään maahan, jotta näkisi kunnolla lunta. Kyllähän joku innostuisi järjestämään suuret kilpailut vastaavassa maassa keskellä talvea, eikö?

Amand hymyili hieman. Olo oli nii paljon parempi kun Larissa oli siinä ja puhui hänelle. Hän vilkaisi kelloa, pettymys muljahti sisällä.
"Minun pitää kohta palata kotiin. Plaah."

"Voi sinua", Larissa huokaisi myötätuntoisena. Täytyi olla ihan kamalaa joutua yhtäkkiä muiden ohjailtavaksi, kun oli tottunut elämään itsenäistä elämää. Hän ei ainakaan voinut enää kuvitellakaan, että kyselisi lupia vanhemmiltaan tehdäkseen jotakin.
"Minunkin pitää kohta mennä pesemään Zeferinoa. Ja ties mitä muuta Caetano on päättänyt valmennuksen aikana, että Zeferino tarvitsee." Hän ei yllättyisi enää mistään. Portugalilaisen ajatuksenjuoksu tuntui muuttuvan kerta kerrasta pimeämmäksi.

Amanda hymähti vaisusti. Ei hän halunnut mennä kotiin.
"En tule huomenna tallille, mutta tulen perjantaina iltapäivästä kun eläinlääkäri tulee katsomaan Huzzlea. Jos lupaan etsiä sinut sen jälkeen?"

"Etsi", Larissa nyökkäsi. "Olen täällä. Jossakin. Kaikkien todennäköisyyksien valossa todennäköisesti märkänä, kuraisena ja heinänkorsia hiuksissani, mutta jossakinpäin tallia", hän naurahti. Hemmetin Casimiro.

Amanda ei voinut olla hymyilemättä. Hän nousi ylös, vilkaisten ympärilleen ennen kuin kumartui painamaan ihan pikaisen suukon Larissan poskelle.
"Minä etsin sinut ja lupaan tuoda kosteuspyyhkeitä joilla pestä ainakin kasvosi kurasta." Hän nauroi, lähtien sitten.
Tosin, torstai-iltana hän huomasi ajaneensa Newcastlesta suoraa huutoa itkien (ja hieman kiroillen) Rosings Parkiin. Hän jätti autonsa tuttuun paikkaan ja käsilaukku kainalossa löysi itsensä Larissan oven takaa. Tuon ainakin pitäisi olla sisällä, eikä tallissa. Hän koputti, pyyhkien kasvojaan. Aina kun hän kuvitteli ettei voisi vihata vanhempiaan enempää.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2500
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [P] Someone who cares   La Joulu 16, 2017 2:34 pm

Torstai 7. joulukuuta 2017 - seuraava päivä

Larissa oli kotona, sillä mitäpä muuta tyttö torstai-iltana tekisi enää sen jälkeen, kun hevoset oli hoidettu yöpuulle. Hän oli käynyt suihkussa ja kiskonut päälleen pehmoisen, pörröisen onesien koti-illan kunniaksi. Ja ehkä hieman siitäkin syystä, että tallilla sisuskaluihin hiipinyt kylmyys ei ollut irrottanut täysin otettaan vielä kuuman suihkun myötäkään. Koputus ovella sai tytön nousemaan sängyltä, jossa hän oli makoillut vatsallaan tietokirjaa selaillen, ja suunnistamaan ovelle.
”Amanda?” Hän tervehti yllättyneenä ja astui sivuun laskeakseen tytön sisään. ”Apua, mitä on käynyt?” Amanda näytti siltä, että oli saanut kaikki maailman huonot uutiset kerralla.

Amanda astui varovasti sisään, haroen hiuksiaan. Koska hän tottuisi siihen että ne loppuisivat ennen puolta selkää?
"Se kusipää na... Siis äiti, tuli käymään. Hän..." Pelkkä ajatus kuristi keuhkoja.
"Hän ja isä haluavat minut Ranskaan takaisin ja hän alkoi huutaa Julianin kanssa."

Larissa sulki oven turhan kovalla pamauksella. Amandan vanhemmat tahtoivat tytön Ranskaan? Samat vanhemmat, jotka eivät tuntuneet olevan mukana tyttärensä elämässä oikeastaan lainkaan?
"Siis mitä? Ranskaan?" Hän kysyi hämmentyneenä ja johdatti Amandan huoneeseensa sulkien oven heidän perässään. Kämppisten ei tarvitsisi kuulla tätä, siltä varalta että joku oli jo kotona.

Amanda seurasi Larissaa tuon huoneeseen, pyyhkien kasvojaan. Olo oli karsea. Hän halusi tehdä kuten kaikissa hevoskirjoissa ja piilottaa Huzzlen johonkin latoon. Jos hevonen ei olisi ollut toipilas, hän olisi vaikka saattanutkin.
"Mmm, he asuvat siellä. Julian kertoi että oli hypätä sillalta viime perjantaina ja äiti suuttui vaikka ei häntä kiinnostanut paskaakaan silloin kun loukkaannuin, vaikka he olivat täällä silloin. Isä vie minulta Huzzlen jos en lähde eikä minulla ole vielä varaa maksaa sen ylläpitoa yksin, vaikka voisinkin asua Julianin vierashuoneessa loppuikäni ja..." Happi alkoi loppua.

"Hidasta, hidasta", Larissa toppuutteli kuunnellessaan Amandan hätäistä kertomusta. Hän istutti tytön alas päiväpeiton peittämälle sängylleen ja pyyhkäisi Amandan kasvoja hellästi.
"Älä mene asioiden edelle", hän lisäsi vetäen syvään henkeä kuin esimerkkinä tytölle, joka tuntui puhuvan hengittämättä välissä. "Olit hypätä sillalta?" Se tuntui ensimmäiseltä asialta, johon kannatti tässä kohtaa tarttua. Vanhempien huoli lieni ymmärrettävää moisen jälkeen, mutta Huzzlen käyttäminen kiristyskeinona kuulosti vähintäänkin dramaattiselta.

Amanda istui sängylle, hengittäen kuin olisi juossut kahden kilometrin lenkin. Lujaa. Hän veti henkeä Larissan mukana. Niin, hän ei ollut tainnut kertoa eilen. Syystä. Olisi ollut yksi ihminen vähemmän, joka huolehtisi.
"Olin humalassa."

Larissa laski kätensä Amandan harteille antaen sormiensa silitellä kangasta alla. Amandaparka tuntui olevan pahasti tolaltaan, eikä hän tiennyt, mitä voisi tehdä auttaakseen tyttöä. Hän olisi mielellään vain rutistanut tyttöä tiukasti siihen asti, että maailmassa olisi jälleen vähän enemmän järkeä.
"Ei se ole mikään selitys. Miksi luulet, että vanhempasi vievät sinulta Huzzlen, jos et tahdo muuttaa Ranskaan?"

Amanda hieraisi kasvojaan kärsimättömänä. Hän tiesi että joutuisi varmasti selittämään tätä vielä Larissalle. Kenellekään tuski riittäisi siihen selitykseksi 'olin humalassa'. Ei hän ennen ollut kiipeillyt Tyne Bridgen kaiteilla otettuaan alkoholia.
"Koska se on ainoa asia mistä minä välitän. Johon he pääsevät käsiksi. Kai hän tajusi että minä voin viettää täällä aikaa sukulaisteni kanssa ja sitten he eivät voikaan kontrolloida minua... Hänn suuttui jo kun vaihdoin sukunimeni syksyllä."

"Tuo nyt on täysin järjetöntä", Larissa puhahti. Kenen vanhemmat muka toimisivat niin? Hyvä on, Amanda oli ennenkin maininnut, miten pimeää sakkia tuon sukuun mahtui, mutta tämä kuulosti kerrassaan naurettavalta. Niin julmalta ja kieroutuneelta valtapeliltä, ettei ollut tosikaan.
"Mutta sehän on sinun hevosesi. Eivät he pääse siihen käsiksi", tyttö totesi tarmokkaana. Varmasti vanhempien julmuus pystyttäisiin estämään. Olihan Amandalla enonsa, joka oli sentään järkevä aikuinen.

Amanda katsoi Larissaa silmät surkeina.
"Kenen sinä luulet maksavan Huzzlen asumisen? Nykyään Veronica maksaa valmennuksia meille, mutta varusteet, ylläpito... Sen kaiken maksavat vanhempani. Minun varusteeni. Minun elämiseni. Kaiken. He eivät epäröisi viedä Huzzlea teuraaksi, etenkin nyt kun se on loukkaantunut ja sekin minun syytäni."

Larissa kurtisti kulmiaan. Kieltämättä hevosen ylläpitoon tuntui uppoavan suunnattomat summat rahaa, varsinkin kun puhuttiin kovan luokan kilparatsuista. Ehkä sellaisia kuluja ei korvattaisi vain sillä, että tehtäisiin kuutamokeikkaa naapuruston pubissa.
"Mutta eiväthän he voi pakottaa sinua muuttamaan Ranskaan!" Se oli ajatuksen tasollakin sietämätöntä. Amanda ei voisi muuttaa niin kauas. "Eikö enosi voi puhua heille järkeä?"

Ei, sitä ei voisi korvata pubikeikoilla. Eikä Amanda olisi osannut niitä tehdä.
"Julian on se syy. Isä vihaa äidin sukulaisia. Erityisesti häntä."

"Ihan järjetöntä, että he puuttuvat elämääsi näin", Larissa puhahti, laski irti Amandan harteista ja istahti sen sijaan tytön vierelle. Hän laski onesien pörröhupun päästään ja kietoi kätensä Amandan ympärille vetääkseen tytön tiukkaan rutistukseen.
"Etkä voi ihan oikeasti lähteä Ranskaan."

Amanda painui Larissan halaukseen. Ei, hän ei tosiaan halunnut Ranskaan.
"En niin. En halua enkä voi. Menettäisin hevosia. olisin taas nollassa." Amanda vinkaisi. Ja hän menettäisi Larissan.
"He... He vihaavat minua. En keksi muuta syytä. Ja inhoavat Juliania koska hän pitää minun puoliani."

"He ovat kusipäitä", tyttö totesi vähääkään sanojaan varomatta. Hän olisi voinut sanoa niin paljon pahempaakin Amandan vanhemmista, joista ei tuntunut olevan mitään hyötyä koskaan.
"Et ole menossa yhtään minnekään. Jos he eivät enää maksa asumistasi, voit varmasti muuttaa Julianille. Tai sitten tänne. Kyllä me mahdumme tänne kahdestaan siihen asti että kaikki selviää", Larissa päätti silmät siristyen. Amanda ei lähtisi yhtään minnekään, vaikka vanhemmat miten kiukuttelisivat ja uhkailisivat tytärtään.

"Minun on pakko jos en keksi miten ylläpitää Huzzlea." Viaton ruuna ei ollut ansainnut mahdollista kohtaloaan.
"Jos saisin Veronican maksamaan, se olisi turvassa. Koska omistan siitä isomman osan paperilla kuin isäni. Mutta... Mutta se olisi hullua."

"Vanhempasikin ovat aivan hulluja", Larissa pudisti päätään. Ehkä hulluus olisi lopulta se, mikä saisi tilanteen takaisin järjestykseen, kun ensin oli sekoittanut kaiken.
"Ihan varmasti Huzzle saa pysyä täällä ja niin sinäkin. Eivät vanhempasi voisi tehdä sitä." Eivät varmasti. Ei kukaan voisi olla niin sekaisin päästään.

"Voisivat." Amanda käpertyi pienemmäksi keräksi Larissan kainalossa.
"Hän sai ihan hirvittävän raivarin kun vaihdoin sukunimeni van de Veeniksi. Olin ihan varma, että jos olisin ollut samassa paikassa, hän olisi lyönyt."

"Hän on aivan pimeä", Larissa vastasi parantaen otettaan Amandan ympärillä. Hän halaisi Amandaa vaikka aamuun asti, jos se parantaisi tytön oloa.
"Jos he oikeasti aikovat käyttää Huzzlea kiristykseen, niin sitten etsit lisää sponsoreita, kunnes sinulla on tarpeeksi rahaa sen ylläpitoon. Sinä et muuta yhtään minnekään koska vanhemmat käskevät. Saat päättää ihan itse, missä tahdot tai et tahdo asua."

"Mmm. Se voi olla hankalaa kun olen vastuuton idiootti, jolle edes oma eno ei luottaisi kilparatsua jos saisi päättää." Amanda ei lopettaisi heti itsensä mätkimistä sillä.

"Perheenjäsenet ovat aina kovaäänisimpinä tuomitsemassa", Larissa huomautti, "mutta he myös tukevat kun sitä tarvitaan." Tai niin sen ainakin kuului mennä. Amandan vanhempia ei tosiaankaan laskettu. Nuo olivat ihmiskunnan pohjasakkaa, eivätkä ansainneet niin ihanaa tytärtä kuin Amanda.
"Älä murehdi siitä. Vanhempasi luopuvat tästä typerästä ideasta ihan kohta ja kuukauden päästä kukaan ei edes muista tätä."

"Hänellä oli aihetta." Amanda myönsi hiljaa. Luoja että Julianilla tosiaan oli ollut aihetta ja olisi pitkäksi aikaa.
"Mitä sinulle kuuluu?" Jos hän vaihtaisi aihetta.

Ehkä olikin, mutta siitä huolimatta hän epäili, ettei kukaan koskaan voisi tuomita yhtä jyrkästi kuin perhe teki. Amanda ei joutuisi muuttamaan Ranskaan eikä menettäisi yhtäkään kilparatsuistaan. Kaikki järjestyisi kyllä.
"Ihan samaa kuin ennenkin", Larissa kohautti toista hartiaansa. "Paljon töitä, vähän palkkaa."

Ja sitten hän itki rahaongelmia kun ei voisi pitää kansainvälisen tason hevosta naurettavan kalliissa kilpakeskuksessa.
"... Olen ihan kamala kun valitan sinulle tästä."

"Valita aivan vapaasti", Larissa vakuutti rutistaen Amandan harteita. Hän kuuntelisi aina, ihan sama mikä Amandan mieltä painoi. "En vain voi auttaa paljoa, mutta mahdut kyllä tänne aina yöksi jos tarvitsee."

Amanda nielaisi.
"Jos olen pari päivää? Vanhempani lähtevät lauantaina Ranskaan ja heidän on hankala raahata minua sinne jos eivät tiedä missä olen."

"Siinä tapauksessa en päästä sinua lähtemään", Larissa vastasi painaen pikaisen suukon Amandan poskelle. Jos Amanda saisi edes hetken lisäaikaa Englannissa sillä, että piileskelisi hänen luonaan, kukaan ei kuulisi ainakaan häneltä, että tyttö oli täällä.
"Ole kuin kotonasi. Jos kaipaat jotakin kaapeista, sen kun menet ja pengot kunnes löydät etsimäsi", hän lisäsi.

Amanda hymähti pehmeästi.
"Joo. Minä muistan sen." Hän lupasi Larissalle.
"Olet ihana. En käsitä miten voit antaa anteeksi sellaista."

"Helposti", Larissa vastasi pieni hymy huulille hiipien. Hänen ei tarvinnut harkita sitä edes kahdesti - hän antaisi aina anteeksi Amandalle.
"Sitä paitsi, on paljon helpompi antaa anteeksi kuin kantaa aivan turhaa vihaa taakkana mukanaan."

"Sinä olet ihann hullu." Olisipa hänkin osannnut sen. Nykyään ehkä jotenkutenn, mutta vuosia sitten ei.

"Ehkä sitten niin", Larissa myöntyi naurahduksen kera. Ei se häntä haitannut. Hän voisi olla hullu, jos se tarkoitti onnellista elämää.
"Elämä on paljon helpompaa näin."

"Mmm. Olet ihana hullu." Amanda myönsi hiljaa. Hän piti siitä Larissan hulluudesta.

"Kiitos", tyttö naurahti ja suukotti Amandan poskea uudestaan. "Arvostan sitä, että olen ihana, vaikkakin sitten hullu sellainen."

"Eikö se oli paras tapa?" Amanda huomautti hymyillen. Se teki Larissasta juuri niin ihanan kuin tuo saattoi olla parhaimmillaan.
"Kaipasi sinua."

"Ehdottomasti", Larissa nyökkäsi. Paras tapa epäilemättä, sitä ei käynyt kiistäminen. Hänen valitsemallaan urapolulla vaadittiin hulluutta.
"Ei tarvitse kaivata enää, olen tässä", hän naurahti ja kääntyi hieman, jotta saattoi katsella Amandaa sen sijaan, että istuisi aivan tytön kyljessä kiinni.

Amanda suoristautui hieman, halaten Larissaa tiukasti. Oli ironista, että jos Larissa ei olisi yrittänyt suojella häntä joltakin mitä hän ehkä voisi katua, tätä koko episodia ei olisi tapahtunut. Eikä häntä itkettäisi se alkoholinhuuruinen muistikuva baarin vessasta.

Larissa ei vastustellut lainkaan halausta. Jos se oli se, mitä Amanda kaipasi piristyäkseen, Amanda voisi käyttää häntä halipuuna koko yön.
"Kaikki järjestyy kyllä. Huomenna on uusi päivä ja elämä näyttää paljon valoisammalta, ihan varmasti."

"En oikein usko. Kaikki on ollut kamalaa viime viikosta asti." Amanda myönsi hiljaa. Miksi oli pitänyt lähteä baariin?

"Joten se ei voi kuin kääntyä paremmaksi", Larissa vakuutti. Ei huono onni kantaisi loputtomiin, elämä ottaisi vielä suunnan ylöspäin.
"Olethan sinäkin nyt siinä." Sen sijaan että he välttelivät toisiaan tallikäytävillä.

"Olen monesti ajatellut noin ja olen löytänyt pohjan aina uudelleen." Amanda myönsi. Miten monta pohjanoteerausta ihminen saattoi tehdä?

"Pohjalta ei pääse kuin ylöspäin", Larissa haastoi takaisin. Pohjan toki saattoi löytää uudelleen ja uudelleen, mutta ainakin hetkeksi sieltä saattoi vain ponnistaa kohti korkeuksia.

"Tai löytää uuden tavan alittaa itsensä." Amanda huokaisi, haudaten kasvonsa Larissan olkaan.
"Olen ilmeisen hyvä siinä." Hän oli mennut muhinoimaan elokuviin Kasparin kanssa.

"Sinä et löydä enää yhtään alempia pohjia", Larissa vastasi silmät siristyen. Ei todellakaan. Amandan elämä lähtisi tästä vain nousukiitoon. Tyttö haistattaisi pitkät vanhemmilleen ja rakentaisi aivan itsensä näköisen elämän askel kerrallaan.
"Jokainen käy joskus pohjamudissa. Todellinen koetus on se, ketkä sieltä rämpivät takaisin pinnalle."

Amanda ei vain puhunut vanhemmistaan.
"Siinä onkin työmaata. Liikaakin."

"Sen takia sitä sanotaan koetukseksi", Larissa tönäisi pienesti Amandan olkaa. Hölmö tyttö. Jos se olisi helppoa, kuka tahansa pystyisi siihen.
"Aika käydä toimeen. Huomenna heräät tarmokkaana ja päättäväisenä ja lähdet kapuamaan askel kerrallaan kohti korkeuksia."

"Mmm. Katsotaan sitä tarmokasta." Amanda naurahti hieman käheästi. Pitäisi koettaa löytää Veronica tallilta huomenna. Tuo yleensä tuli hakemaan Artemista perjantaisin töistä. Ihme pariskunta sekin.
"Haluatko nukkumaan?"

Amandalle ei jäisi muita vaihtoehtoja kuin olla täynnä tarmoa, sillä hän ei aikonut antaa tytölle mahdollisuutta muuhun. Synkkyyteen ei saanut jäädä rypemään. Muta takertui tiukemmin kiinni, mitä kauemmin siinä kylpi.
"Minulla on aikainen aamu, joten en voi välttämättä sanoa, etteikö nukkuminen maittaisi. Mutta valvon kyllä kanssasi, jos sinua ei vielä väsytä."

Amanda pudisteli päätään.
"Ei, mene vain nukkumaan. Hei, saanko lainata puhelintasi? Jätin oman Julianin luo."

"Ole hyvä vain", Larissa vastasi napaten kännykkänsä sängyltä. "Sanoinhan, että saat olla kuin kotonasi." Hän ojensi puhelimen Amandalle ennen kuin suunnisti kylpyhuoneeseen pesemään hampaansa. Ajatuskin aikaisesta aamusta tallilla sai lihakset protestoimaan, mutta... no, huonomminkin olisi ehdottomasti voinut olla. Ainakin hän saisi Amandan viereensä täksi yöksi.
"Unohditko jotain muutakin Julianille, mitä tarvitset? Kaiva ihan vapaasti kaapeista", hän huikkasi hammasharja suupielessään. Saatuaan suunsa ja kasvonsa puhtaaksi, tyttö palasi takaisin huoneeseensa ja nyki päiväpeiton lattialle sängyltä voidakseen kaivautua paksun täkkinsä ja kahden viltin alle. Yöllä oli aivan liian kylmä, jos häneltä kysyttiin.

Amanda lähetti omaan puhelimeensa viestin että oli kunnossa ja Larissan luona. Hän seurasi Larissan esimerkkiä, pudistellen päätään kun lopulta tuli huoneeseen takaisin.
"Tai no... Yövaatteet, mutta sinä tuskin kuolet jos nukun alusvaatteissa?" Urheiluliivit päällä voisi hyvin nukkua.

"Palellut hengiltä", Larissa vastasi silmät suurina. Hänellä oli päällään huppari ja pörröinen onesie, ja hän aikoi silti kaivautua paitsi paksun peiton alle, myös kahden viltin sekaan. Ja Amanda harkitsi nukkuvansa alusvaatteillaan? Ei todellakaan. Englantilainen tai ei, kukaan ei voisi selvitä moisesta ilman paleltumia. Hyvä on, hän oli vilukissa, mutta siitä huolimatta.
"Tuossa kaapissa, alahyllyllä, on jotain pyjamia, kaiva sieltä yllesi jotain ettet vilustu", tyttö osoitti kohti kaappia kiskoen jo valmiiksi peittoa paremmin ylleen. Ajatuskin Amandasta nukkumassa alusvaatteillaan oli saanut kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä, eikä hän voinut väittää sen johtuvan vain siitä, että tyttö palelisi yön aikana.

Amanda naurahti, riisuen vaatteet. Hän jätti päälleenn mustat urheiluliivit ja naisten bokserit. Ei ehkä ne hänen tyypillisimmät alusvaatteensa, mutta ehkä se oli armollista Larissaa ajatellen tällä kerralla. Hän kaivoi kaapista paidan ja sukat, sujahtaen peiton alle. Hän käpertyi sine, pyörien myöhään valveilla.

Larissa keskittyi asettelemaan lukuisia vilttejään, tyynyjään ja peittoaan, ettei erehtyisi katsomaan Amandan vaatteiden vaihtoa. Se vaati huomattavan paljon tahdonvoimaa, mutta tyttö oli valmis onnittelemaan itseään kun saattoi hymyillä Amandalle viattomana siinä kohtaa, kun tyttö vihdoin pääsi hänen viereensä sänkyyn. Toisin kuin järkyttyneenä hänen ovensa taakse pelmahtanut Amanda, Larissa nukahti lähestulkoon siinä hetkessä kun sai toivotettua hyvät yöt Amandalle ja painettua päänsä pehmeään tyynyyn. Herätyskellon soitto repi hänet ylös syvästä unesta aamuvarhaisella, ja huokaisten Larissa alistui kohtaloonsa jättää peittojen lämpö hevosten heinien jakamisen tähden.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2500
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [P] Someone who cares   La Joulu 16, 2017 2:35 pm

Perjantai 8. joulukuuta 2017 - seuraava päivä

Amanda käänsi vain kylkeään herätyskkellon soidessa. Ei kiitos, ei tosiaan. Hän jäi nukkumaan Larissan vielä lähdettyä, tullen tallille vasta iltapäivästä, kun eläinlääkäri tuli tallille. Sen jälkeen hän lähti kahvilaan. Sieltä usein löysi Veronican tähän aikaan. Miksi hän tiesi tämän?
Koska hän yleensä istui tähän aikaan satulassa, Cavanaughin valmenuksessa ja tiesi Veronican olevan paikalla.

Veronica oli saapunut tallille heti työpäivänsä päätteeksi ja asettunut tuttuun tapaan kahvioon odottamaan, että Artemis voisi sanoa omasta päivästään samaa. Hän oli jo saanut lähettää viattomasti valmennuksista kyselleen Kashnikovin matkoihinsa, joten ei voinut varsinaisesti yllättyä, kun huomasi kahvikuppinsa ylitse toisen nuoren ratsastajan. Hetkinen, eikö eläinlääkärin ollut ollut tarkoitus tulla tällä viikolla katsomaan Huzzlea?
"Hyvää päivää, Amanda", hän tervehti nuorta kilparatsastajaa viitaten kädellään vapaata tuolia kohden. Istuisi alas. "Mitä Huzzlelle kuuluu?"

Amanda puri huultaan. Hän oli jo kääntymässä kannoillaan ja pakenemassa. Miksi hän ei voinut omistaa Natashan rohkeutta ja kehdata kysellä valmennuksia kerta toisensa jälkeen?
"Päivää." Hän istui varovasti alas. Kuin olisi pelännyt rikkovansa jotakin.
"Toipuu odotetusti. Jalkaa pitää nyt venytellä ja kävelyttämistä lisätä."

"Hyvä kuulla", Veronica vastasi pieni kohtelias hymynkare punatuilla huulillaan. Huzzlella ei kenties ollut hänelle mitään arvoa - harvalla hevosella oli -, mutta Amanda oli osoittanut jo useaan kertaan, miten tärkeänä piti ruunaa itse, ja se riitti hänelle. Oli helppo iloita siitä, miten tytön hevonen kuntoutui päivä päivältä.
"Pidä minut kartalla. Sillä aikaa kun Huzzle parantelee itseään, olet toki vapaa käyttämään valmennuskertojasi muiden ratsujen kanssa." Tämäkin taisi mennä siihen anteliaisuuden kategoriaan, mistä Artemis oli häntä varoittanut, mutta olisi typerää kieltää tyttöä valmentautumasta hänen piikkiinsä vain, koska teknisesti ottaen hänen sponsoroimansa ratsukko ei ollut kilpakunnossa juuri nyt. Turhaa hiusten halkomista moinen. Amandan kehitystä hän tahtoi tukea, joten tyttö järjestäkööt valmennuksensa miten mieli. Niinhän Kashnikovkin teki, eikä suotta arkaillut kysellä häneltä mahdollisuuksia ylimääräisiinkin valmennuskertoihin.

Amanda nyökkäsi hieman. Hän puri huultaan, pyöritellen käsiä sylissään.
"Heti kun saan ratsastaa." Pian se aika kyllä koittaisi, mutta siihen asti Veronica säästäisi hieman rahaa hänen osaltaan. Miten hän kehtaisi pyytää englantilaisnaiselta enää mitään?

Veronican siniset silmät siristyivät aavistuksen, kun nainen katseli tyttöä, joka vaikutti hermostuneelta. Tai kenties vain piti tilannetta epämukavana. Niin tai näin, se sai naisen kallistamaan päätään aavistuksen.
"Jos et tullut kysymään valmennuksistasi tai pyytämään lisää rahoitusta Huzzlen kuntouttamiseen, miksi olet siinä?" Hän kysyi huvittuneisuutta äänessään. Selkeästi tyttö tahtoi jotakin, kun oli niin vaikeana.

Amanda halusi itkeä, mutta se tuskin olisi kovin ammattimaista. Hän oli jo nousemassakin, mutta istui takaisin alas. Kirottu asianajaja. Sentään kuntoutus oli edelleen naurettavilla mittasuhteilla budjetissaan. Ei lähelläkään sen ylärajaa.
"Enn välttämättä voi pitää Huzzlea itselläni, joten joudun miettimään sopimusta uudelleen." Kirottu äänen värinä.

Veronica seurasi hetken katseellaan Amandaa, ennen kuin nousi sulavasti seisomaan, laski kahvikuppinsa pöydälle ja viittoi tyttöä seuraamaan hänen perässään. Amanda ei näyttänyt tai kuulostanut siltä, että tämä keskustelu sopisi julkiseen, avoimeen tilaan.
"Mietitään se siis uudelleen", nainen vastasi viitaten Amandaa astumaan edellään neuvotteluhuoneeseen, jota valmentajat käyttivät taukotilanaan usein. Hän oli jo valmistautunut heittämään kummipoikansa kelvottoman isän ulos, mutta kerrankin Teddy oli jossakin muualla kuin tiellä, ja neuvotteluhuone oli tyhjillään.
"Miksi et voi pitää Huzzlea? Jäin kuntoutuksesta käydyn keskustelun myötä siihen uskoon, että Huzzle on sinulle erittäin tärkeä."

Amanda seurasi naista katse maassa. Hän näytti siltä että oli juuri tullut nuhdelluksi jostakin, saaden sääliviä katseita.
"Se on. Tärkeintä." Tuntui naurettavalta että hänen isänsä voisi myydä tai lopetuttaa hevosen jonka kuntouttamiseen Veronica käytti paljon rahaa.
"Minulla on perheongelmia ja Huzzlen eläminen maksetaan suoraan vanhempieni rahoista. Minulla ei ole varaa ylläpitää sitä, ellen tee urani kannalta huonoa päätöstä ja tee kuten he haluavat." Amanda liikahti levottomasti.

Veronica kuunteli hiljaisena tyttöä, kun risti jalkansa istuessaan nahkaisella sohvalla. Amanda ei tahtonut luopua hevosesta, mutta ilmeisesti vanhemmat painostivat moiseen ratkaisuun.
”Vanhempasi tahtovat luopua Huzzlesta?” Hän varmisti. Parempi kai pitää huolta, että hän todella ymmärsi mistä tässä oli kyse, ennen kuin vetäisi johtopäätöksiä, joita värittäisivät rankasti hänen suhteensa omaan isäänsä.
”Vai he käyttävät hevostasi taivuttaakseen sinut tahtoonsa?”

Amanda nielaisi. Hän naputti pehmeästi tallikengän kärjellä lattiaa.
"Käyttävät Huzzlea jotta tekisin mitä he haluavat." Hän vahvisti.
"Tai en tiedä. Mutta sitä vaihtoehtoa vilautettiin minulle."

Veronican kädet puristuivat hitaasti nyrkkiin ja hetken niin hillitty ulkokuori rakoili, kun lakatut kynnet painoivat kaartuvat jäljet kalpeisiin kämmeniin. Nainen veti syvään henkeä, puhalsi ilman hitaasti suun kautta ulos ja pakotti kätensä aukeamaan nyrkeistä. Kokoa itsesi, ole aikuinen. Hillitty, arvovaltainen aikuinen nainen, joka ei ratkea haukkumaan nuoren ratsastajan vanhempia.
"En voi luonnollisestikaan kertoa sinulle, mitä sinun kannattaisi tai pitäisi tehdä", Veronica aloitti kääntäen katseensa Amandan kasvoihin. Sinisissä silmissä oli pehmeyttä, joka harvoin pääsi pintaan, ja äänestä puuttui kaikista terävin särmä. "Mutta minä en ole koskaan kannustanut ketään taipumaan kiristyksen edessä."

Amandaa pelotti. Nytkö Veronica menettäisi hermonsa häneen? Ei. Ei kaiketi.
"Minulla on kovin rajallisesti vaihtoehtoja." Amanda myönsi hiljaa. Miksi piti vielä olla varaton ja nimetön ratsastaja? Helvetti.

"Amanda, sinulla on aina vaihtoehtoja. Älä anna kenenkään uskotella sinulle mitään muuta", Veronica korjasi pehmeydellä, johon ei tunnustaisi edes pystyvänsä. Sydäntä särki ajatuskin tytöstä, joka oli joutunut niin tiukkaan paikkaan. Se ei voinut olla nostattamatta pintaan kipeitä muistoja omasta nuoruudesta, kun isä oli käyttänyt häntä pelinappulana.
"Korjaa jos olen väärässä, mutta eikö Huzzle ole sinun nimissäsi? Kukaan ei voi myydä sitä ilman sinun suostumustasi."

Amanda korjasi kevyesti asentoaan siinä seisoessaan.
"On. Mutta minulla ei ole varaa ylläpitää sitä." Veronican pehmeä ääni ei lakkaisi kummittelemasta hänen mielessään viikkoihin. Olikohan tuo edes hänen sponsorinsa?

"Minulla on", Veronica vastasi yksiselitteisesti ja viittasi kädellään Amandaa istumaan alas sohvalle. Turha tytön olisi seistä epämukavasti, kun voisi yhtä hyvin istua alas mukavalle sohvalle ja katsella lasien läpi maneesin tapahtumia.
"Sinä teet, mitä sinä tahdot tehdä. Jos se johtaa tilanteeseen, jossa tarvitset apua Huzzlen karsinavuokraan, minä pidän siitä huolta."

Amanda istui sohvan reunalle, näyttäen siltä että oli valmis ponkaisemaan karkuun. Hän käänsi kalpean katseen Veronicaan, räpäyttäen silmiään.
"... Kiitos." Hän saisi pitää ihanan punarautiaan ruunansa. Helpotus kuului tytön äänestä.
"Me... Yritämme korvata kaiken jotenkin kun se toipuu."

"Amanda, siinä on aivan riittämiin korvausta, että olet onnellinen hevosesi kanssa. Minä en tarvitse enempää rahaa. Jos tarvitsisin, olisin sijoittanut osakkeisiin tai vaikka kiinteistöihin", Veronica vastasi pieni hymy punaisilla huulilla vieraillen. Hänellä oli tarpeeksi rahaa mukavaan elämään, joten hän saattoi tehdä lopulla parhaansa antaakseen muillekin mahdollisuuden onneen.
"Ja muista aina, että sinulla on vaihtoehtoja. Koskaan ei tarvitse taipua kenenkään muun tahdon alle kuin omasi. Olet nuori, aikuinen nainen, jolla on koko elämä edessä. Älä anna kenenkään muun viedä sitä sinulta."

Oli ironista, että Veronica Cox, jolla oli maineensa ihmisenä (eikä vähiten ennakkoluuloinen sellainen miesystävänsä takia), sanoi ne rohkaisevat sanat joita tyttö oli kaivannut. Hän sai todella purra huultaan, ettei itkisi. Ehkä kaikki järjestyisi.
"Silti. En tarkoita vain rahaa." Hän halusi ettei Veronica kokisi tuhlanneensa rahojaan.

Veronica olisi toivonut, että hänellä olisi ollut elämässään edes yksi aikuinen, joka olisi kertonut hänelle saman parikymmentä vuotta aiemmin. Edes ystävällinen mummo bussipysäkiltä tai kaupan kassa ostosten pakkaamisen lomassa. Kuka tahansa. Jos hän saattoi tarjota nuorelle ratsastajalle edes yhden ohikiitävän hetken, jolloin Amandan ei tarvitsisi pelätä tulevaa, hän tekisi sen epäröimättä.
"Minä olen ylpeä siitä, miten toimit. Tulit kertomaan itse, ettet välttämättä voi jatkaa Huzzlen kanssa sen sijaan, että olisit odottanut minun saavan kuulla siitä muuta kautta. Se oli kypsä ja kunnioitettava ratkaisu, eikä varmasti helppo sellainen." Hän saattoi hyvin kuvitella, miten vaikeaa oli kohdata sponsori tuoden uutisia, ettei sijoitus kannattanut.
"Se, että vanhempasi kehtaavat käyttää hevostasi saadakseen oman tahtonsa läpi, on vain heidän häpeänsä. Sinulla ei ole mitään syytä painaa katsettasi lattiaan. Ei heidän edessään eikä varsinkaan minun edessäni."

Se riitti. Häntä oli juuri arvosteltu, kritisoitu, haukuttu ja käytetty pelinappulana kokoelämänsä, puhumattakaan viime päivistä. Amanda peitti kasvot käsillään, tuntien miten olkapäät tärisivät kevyesti. Tämä ei ollut enää millään tavalla kypsää tai aikuismaista. Hän vastaisi ihan kohta, kunhan keräisi itsensä ensin.

Veronica hymyili pehmeästi, kun katsoi nuorta tyttöä. Hän olisi tarjonnut halausta, mitä tahansa kannustavaa, lohdullista elettä, mutta epäili, ettei se olisi sopivaa - tai edes kovinkaan lohdullista. Sen sijaan nainen vain kurkotti koskettamaan tytön olkavartta ja puristamaan sitä hellästi. Itkemisessä ei ollut mitään hävettävää.

Amanda pyyhki pikaisesti kasvojaan ja kiitti luojaansa siitä ettei ollut meikannut ennen tallille lähtöä.
"Mmh. Kiitos. Minä... Menen kävelyttämään Huzzlea." Normaalisti kone teki sen kyllä, mutta nyt hän halusi tarpoa itse maneesissa punarautiaan mussukkansa vierellä ja iloita siitä, ettei kukaan voisi viedä sitä häneltä.

"Mene", Veronica kannusti pienen nyökkäyksen kera. "Mene pitämään huolta hevosestasi." Niin kauan kuin hänellä olisi pienintäkään valtaa asiaan, vaikka sitten vain tilisiirtojen muodossa, hän varmistaisi, ettei Huzzle lähtisi minnekään tallilta ilman nuorta omistajaansa.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: [P] Someone who cares   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] Someone who cares
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Rosings Park: Talliympäristö-
Siirry: