About things we've gone through

Vietettyään ihanan päivän Hexhamissa Keikon kanssa, Sabrielin oli ollut aika hyvästellä tänään Keiko ja lähteä Newcastlesta vuokratulla autolla takaisin isompaan kaupunkiin. Hän jätti auton takaisin vuokraamolle, astellen pihaan. Pastellisen vaaleanpunaisen villakangastakin alta vilkkui luonnonvalkean, hyvin klassisen ja epäilemättä kalliin mekon helma. Hän oli levoton, saatuaan tapaamispyynnön Lontooseen huomiseksi. Eli hän tapaisi tänään Augustin, lähtisi iltajunalla Lontooseen ja menisi huomenna lounasaikaan kahvilaan saamaan rukkaset.
Mahtavaa. Sabriel, ensi kerralla kun puhut miehelle tavastasi syleillä maailmaa lapsekkaan uteliain silmin, kokeilla asioita ja yllättää itsesi aina uudelleen ja uudelleen, pistä suusi kiinni. Ei tarvitse sitten hävetä jälkikäteen.
Kuten ei myöskään sitä että myönsit ulkoministerille pitäväsi John Travoltasta tai että rakastat Ben & Jerry'sin jäätelöä. Nainen hieraisi kevyesti huolitellusti, luonnollisesti maikattuja kasvojaan ja kohotti katseensa. August oli luvannut tulla hakemaan täältä.

Hieman ennen sovittua tapaamisaikaa punainen farmarimersu pysähtyi vuokra-autoliikkeen pihaan vaalea saluki mukavaksi muokatussa kuljetustilassaan auton takaosassa. Kuljettajanpuoleinen ovi avautui, ja tummansiniseen villakangastakkiin pukeutunut August nousi ulos.
"Sabriel!" hän huikkasi naiselle ja lähti harppomaan tämän luo pitkin askelin.
Kasvojen oikea puoli oli edelleen sinertävä ja turvoksissa, mutta kaikeksi onneksi silmä ei sentään ollut turvonnut umpeen.
"Toivottavasti et joutunut odottamaan kauaa", mies huolehti, ojentaessaan käsivartensa sulkeakseen ystävänsä lämpimään halaukseen.

Sabriel hymyili miehelle pehmeästi, työntäen huomisen mielestään. Se olisi huomisen murhe. Tänään hän olisi läsnä ihanalle ystävälleen.
"August! En ollenkaan." Nainen halasi miestä tiukasti, siirtäen sitten käden tuon kasvoille.
"Töistä?"

"Hyvä niin", August totesi helpottuneena. Kasvoille kohosi hieman toispuoleinen virnistys, kun nainen kysyi kasvojen vammasta.
"Jep, levoton potilas. Minulla on uskomattoman huono tuuri vasenkätisten kanssa."
Oikeakätisten iskuja hän osasi väistää vaistomaisesti, mutta kunnon oikea koukku pääsi aina silloin tällöin läpi.
Toinen käsi Sabrielin hartioilla hän lähti johdattamaan naista autolle.
"Kuinka sinulla sujuu töissä? Oletko ehtinyt syödä vielä tänään?"

Nainen naurahti pehmeästi. Tuo todella tarvitsisi harjoitusta vasemman puolen väistöliikkeistä. Oli sekin omanlaistaan itsepäisyyttä jos ei oppinut, oliko tämä neljäs kerta?  Neljäs kerta, kun hän todisti tätä. Hän asteli miehen vierellä autolle, hymyillen pehmeästi. Hän istui autoon, vetäen turvavyön kiinni.
"Söin aamiaista ennen kuin lähdin ajamaan, olin ystävän luona yötä. Ja töissä sujuu hyvin, kuten olen puhelimessa kertonut." Hän nyppäisi takin alta pilkottavan mekon valkeaa helmaa suoraksi.
"Mitä sinulle kuuluu? Muuta kuin yllätyksiä vasemmalta?"

Kuten aina, August avasi matkustajanpuoleisen oven Sabrielille ennen kuin kiersi kuskin puolelle.
"Yllätyshyökkäyksiä lukuun ottamatta töissä sujuu hyvin", hän totesi, käynnistäen moottorin.
"En oikein vieläkään ole sisäistänyt, että olen nyt virallisesti erikoistunut lääkäri."
Mutta Sabriel ei varmaan tarkoittanut vain töitä.
"Ja niin, minä tavallaan tapailen jotakuta."
Edellisestä kerrasta oli jo hetki, silloin hän oli ottanut ikävästi takkiinsa.

Oli helppo unohtaa huomisessa painostava, epäilemättä epämiellyttävä tapaaminen, kun August mainitsi tapailevansa jotakuta. Hän kääntyi ystävänsä puoleen, onni olemuksessaan.
"Oikeasti? August!" Nainen oli toruvinaan, vaikka nauroikin. Se söi uskottavuutta hänen toruistaan.
"Kerro. En tiennyt että saisin näin paljon hyviä uutisia matkalla pohjoiseen, joten kerro kaikki."

August naurahti pehmeästi ja vilkaisi Sabrielia silmäkulmastaan.
"Sabi, tiedät kai, että et ole kovin uskottava toruessasi, jos naurat samaan aikaan."
Ei sillä, ei hänkään voinut lakata hymyilemästä, vaikka kohauttikin harteitaan, aivan kuin kyseessä olisi ollut pienikin asia.
Vaikka edellinen sydänsuru olikin melkein vakuuttanut hänet siitä, että yksin oli ihan hyvä olla.
"No, emme ole vielä ehtineet tavata kovinkaan montaa kertaa, mutta... Yhteinen ystävä huijasi meidät ulos."

Sabriei ei voinut olla nauramatta lisää. Niin, kyllä hän tiesi.
"Tiedän. En yritäkään että ottaisit minut nyt vakavasti." Hän muisti sen edellisen sydänsurun ja siksi olikin kovin onnellinen tästä.
"Huijasi? Aw. Ilmeisesti se ei ollut huono huijaus? Millainen nainen?" Jotenkin mielessä ei vilahtanutkaan mahdollisuus miehestä, kerran ystävä oli ollut riittävän rohkea huijatakseen nuo ulos

August naputteli sormiaan rattia vasten.
"Ei, ei se ollut. Vaikka en minä sitä kyllä hänelle myönnä, saa vielä ideoita. Muriel on sen tyyppinen ihminen."
Lempeä hymy viipyi Augustin kasvoilla, ei hänkään osannut olla ärtynyt tästä asiasta.
"Mies, itse asiassa. Hirveän kultainen, hänellä on eläintarvikeliike."

Lontoossa asuva pediatri suli leveämpään hymyyn.
"Oh, hän on sellainen." Ilmeisen määrätietoinen nainen siis.
"Oh? Anteeksi. Niinkö? Hän siis ainakin pitää eläimistä. August, tiedät että haluan tietää enemmän. Et ole aikoihin hymyillyt noin!"

"Muriel on. Uskomattoman suurisydäminen, mutta unohtaa joskus kysyä mielipidettä niiltä ihmisiltä, joita asia koskee."
Tällä kertaa kaikki oli kuitenkin mennyt hyvin. Niin August ainakin halusi uskoa.
Hän naurahti Sabrielin huomiolle ja hieraisi nopeasti kasvojaan kuin varmistuakseen, oliko niillä viipyvä hymy tosiaan erityinen.
"Kyllä, niin pitää. Ja Dessi pitää hänestä, joten se kertoo jo paljon. Salukit ovat hänen sieluneläimiään, ei sitä muuten voi kuvata. Hän on melkein liiankin kiltti."

Saluki sieluneläimenä kuulosti... Rauhalliselta. Vaikka Sabriel tiesi vinttikoirien rakastavan juoksua, yleensä ne olivat hillittyjä ja arvokkaita.
"Hyvä että he tulevat toimeen. Onko hän siis pelkkää raajaa myös vai jääkö yhtenäisyys salukien kanssa sieluun?" Nainen kysyi nauraen.
"Miten te kaksi selviätte? Olette molemmat liian kilttejä."

"On, hän näyttääkin ihan salukilta, pitkä ja hoikka."
Sabrielin sanat saivat hänet irvistämään, vaikka irvistys jäikin melko heikoksi yritykseksi.
"Hän on vielä minuakin kiltimpi", mies huomautti, ja vakavoitui sitten hieman.
"Hänellä on ollut aika rankka lapsuus, luulen, että se johtuu osittain siitä."

Sabriel hymyili. Olikohan Augustilla kuvaa?
"Onko sinulla kuvaa? Tietenkin haluaisin nähdä." Jos joku sai ystävän noin iloiseksi, hän halusi nähdä. Brianin hän olikin jo nähnyt, ehkä enemmän kuin Keikon miesystäväparka olisi halunnut näyttääkään.
"Voi ei. Sitten hän on varmasti ansainnut sinut."

"Ei taida... Ei, onpas."
August oli naurettavan huono ottamaan kuvia mistään muusta kuin Dessistä - josta hän otti kuvia liikaakin - mutta Muriel oli lähettänyt suloisen kuvan.
August pysäköi auton kotinsa pihatielle ja kaivoi puhelimensa esiin. Hän etsi kuvan, jossa Helia ja Norma torkkuivat sohvalla ja ojensi puhelimen sitten Sabrielille.

Sabriel otti puhelimen käteensä. Hän hymyili, mutta kasvoille valui lopulta kysyvä ilme.
"Onko tuo... Ovatko nuo hänen hiuksiaan?" Mies näytti myös olevan kolmen istuttavalla sohvalla hyvin kippurassa.
"Ja miten pitkä hän oikein on vai onko tuo pieni sohva? Ihanaa saada näin paljon hyviä uutisia yhdellä matkalla. Onnistuin säikäyttämään Keikon miesystävä-raasun kunnolla maanantaina."

August hymyili.
"Ovat. Uskomattomat pitkät. Ja silkkiset."
Olisi tehnyt mieli juoksuttaa sormet läpi miehen hiuksista nytkin.
"Pitkä. Minä katson häntä ylöspäin, ja olen sentään melkein metri yhdeksänkymmentä."
Hän nousi autosta ja kiersi avaamaan matkustajanpuoleisen oven Sabrielille.
"Oh? Mitä sinä oikein teit?"

"... Siis yli kaksi metriä? Herran jumala." Sabriel ojensi puhelimen takaisin kun August avasi hänelle oven, hymyillen kiitokseksi.
"Tulin yllätysvisiitille ja Brian-parka tuli suihkusta. Sentään edes pyyhe päällään."

August äännähti myöntävästi.
Helia oli pitkä. Hän oli jo katsellut uutta sänkyä, vaikka he olivatkin tapailleet vasta hetken.
Ei pitänyt mennä asioiden edelle.
Sabrielin vastaus sai hänet naurahtamaan.
"Voi ei, miesparka! Miten hän otti sen?"
Hän meni päästämään Dessin ulos takakontista.

Sabriel suoristi kevyellä nyppäyksellä takkinsa helmaa ja otti pienen käsilaukkunsa autosta. Lentolaukku saisi jäädä autoon, kun hän olisi vain päivävierailulla.
"Järkyttyi ja liukeni töihin nopeasti. Tuntuu että kaikki ystäväni pariutuvat ratsastajien kanssa."

"Oi ei", August naurahti. Olisi hän varmasti itsekin mennyt hämilleen vastaavassa tilanteessa.
August johdatti Sabrielin sisälle, auttoi takin naisen päältä ja riisui Dessin pannan.
"Oh, tämäkin oli ratsastaja?" hän kysyi yllättyneenä, jopa hieman huolissaan.

Sabriel hymyili kiitokseksi ja kumartui nyt tervehtimään Dessiä. Ihana Dessi.
"On. Taisin sanoa sun Gabrielle avioitui Theodore Morlandin kanssa? Heillä on nykyään yksivuotias poika. Matthew on ihana." Sabriel piti pojasta niin paljon.
"Ja nyt Keiko on löytänyt rakkauden irlantilaisen esteratsastajan kanssa. Brian Darcy."

Dessi painautui tyytyväisenä Sabrielia vasten rapsutettavaksi.
"Dessi, karvastat Sabin vaatteet", August huomautti riisuessaan omaa takkiaan.
"Brian Darcy? Nimi kuulostaa tutulta."
Lapsen mainitseminen oli saanut Augustin hymyilemään. Hän olisi suonut, että Sabrielkin olisi pian saanut toivomansa perheen.
"No mutta, ratsastaja ei ole ollenkaan huono vaihtoehto. Otatko teetä?"

"En minä välitä, sitä varten on tarrarullat." Nainen huomautti. Hän suoristautui lattialta ja etsi puhelimestaan kuvan lattialla leikkivästä, iholtaan noin maitokahvia vastaavasta pojasta.
"Ihana pieni poika. Ja ei varmasti, en vain tiedä mistä ystäväni heidät löytävät. Voisin ottaa, kiitos." Sabriel kääntyi miehen puoleen.
"Ihanaa että sinullakin on joku."

"Siinä eteisen hyllyssä muuten on", August kommentoi teippiharjasta ja kääntyi katsomaan Sabrielin näyttämää kuvaa.
"Ihana tosiaan", hän vakuutti lämpöä äänessään. Sabriel tiesi, ettei August olisi lainkaan pahastunut isyydestä. Sääli vain, että tällä hetkellä se haave saattaisi jäädä toteutumatta.
Hän johdatti naisen keittiöön ja napsautti vedenkeittimen päälle.
"Täytyy myöntää, että olen pahuksen onnellinen. Jos sinusta jossain vaiheessa tuntuu, että perheesi paritusyritykset alkavat kyllästyttää, voin aina kysyä Murielilta. Hänkin on entinen ratsastaja, veli ratsastaa edelleen. Vaikka taidat olla aika täynnä treffiehdotuksia?"
Augustin ääni oli myötätuntoinen. Sabriel-parka, naisen perhe ei ollut helppo.

Sabriel oli siksi kehdannut näyttää kuvan. Hän seurasi miestä keittiöön, pudistellen nauraen päätään.
"Ei kiitos, olen saanut ystävien paritusyrityksistä tarpeekseni." Niistäkin. Tyhmä, hölmö nainen.
"Vanhempieni ehdotuksien torjumiseen olen jo tottunut."

Sabriel nauroi, mutta August kurtisti silti huolestuneesti kulmiaan.
"Oh? Onko jotakin sattunut? Ystävien paritusyritysten suhteen."
Samalla hän rapsutti Dessiä, joka nojautui jalkaa vasten.

"Ei mitään ihmeellistä. August, tietäisit kyllä. Olen kunnossa." Ja hänellä oli oikein mukava elämä Lontoossa. Se oli tärkeintä.

"Jos niin sanot", August vastasi, vaikka loikin Sabrieliin huolestuneen katseen harmailla colliensilmillään. Sabrielhan rakasti työtään, vaikka se olikin rankkaa, ja oli jättänyt rakkaudettoman suhteen. Eikö siinä ollut jo monta hyvää asiaa?
Mutta silti, nainen tuntui kaipaavan perhettä yhtä kipeästi kuin hänkin.
"Sinun täytyy seuraavan kerran viipyä pidempään. Voisimme käydä pitkästä aikaa ratsastamassa yhdessä."

"Minä lupaan viipyä pidempään ensi kerralla. Huomiselle tuli meno joka pakottaa minut Lontooseen." Nainen huokaisi syvään.
"Ratsastaminen olisi ihanaa." Hän kaipasi perhettä, kyllä. Samalla nainen silti kaipasi sitä suurta rakkautta, joten hänestä ei ollut jäämään huonoon suhteeseen.

"Sääli", August totesi vilpittömästi. Eihän sille tietenkään mitään voinut, hän jos kuka tiesi, että aikataulut saattoivat pettää.
"Jotain työhön liittyvää?"
Vesi kiehahti, ja mies kääntyi laittamaan teetä hautumaan.
"Seuraavalla kerralla sitten. Ja minun pitäisi tulla joku kerta käymään Lontoossa, eihän matka nyt niin pitkä ole... Elämäni alkaa siirtyä todella huolestuttavasti tänne pohjoisempaan."

Nainen nyökkäsi vastaukseksi kysymykseen. Pieni valhe ei satuttaisi ketään, ei hän haluaisi käsitellä asiaa sen enempää Augustin kuin ystäviensäkään kuullen.
"Älä nyt, elämäsi pohjoisessa alkaa näyttää ihanalta. Tämä saa vielä minut harkitsemaan tänne muuttamista."

"Ja minun kun piti tulla tänne vain käymään", August naurahti päätään pudistellen. Hän kaatoi teetä kahteen laventelinsiniseen mukiin.
"Mutta en olisi yhtään pahoillani, vaikka muuttaisitkin. Tiedän, että rakastat työtäsi, mutta olet niin lahjakas, että sinulla ei olisi vaikeuksia saada niitä täältäkin."
[8.12.2017 18:08:55] Natsilepakko: "Sellaista sattuu." Sabriel naurahti pehmeästi.
"Backfire." Nainen tuskin saisi Lontoossa asuvan ystävän kanssa neuvoteltua sopimusta.
"En kestäisi luopua puolikkaastani."

"No se", August myönsi, asettaen toisen mukeista Sabrielin eteen.
"Sen takia minunkaan ei alun perin pitänyt hankkia itselleni hevosta. Tai ylipäätään mitään lemmikkiä."
Jos hän olisi päättänyt lähteä ulkomaille. Päättäisi lähteä, eihän sitä vaihtoehtoa ollut vielä suljettu pois. Mutta kyse olisi vain muutamasta viikosta, sen aikaa sekä Sept että Dessi olisivat kyllä hyvässä hoidossa.
"En vain osannut olla ilmankaan."

"Mmm. En tiedä. Backfire kyllä nauttisi pohjoisen rauhasta ja maastoista." Melko lähellä suurlaupungin sykettä oleva ratsastuskoulu ei tosiaan tarjonnut rauhaa täysiveriselle.
"Lemmikit ovat ihania. Aina ne hoitopaikan saavat tarpeen tullen."

"Varmasti nauttisi. Ja ehkä se tekisi hyvää sinullekin? Täällähän sinulla asuu paljon ystäviäkin."
Kuten August itsekin. Jonka oli ollut tarkoitus vain pyörähtää suorittamassa erikostumisjaksonsa loppuun.
"Älä huoli, en ole puhumassa sinua ympäri."

"Varo vain, ilmestyn tänne pian oikeasti. Katselin jo kerran Rightmovesta asuntoja." Sabriel myönsi nauraen.

August kohotti toista kulmaansa.
"Oikeasti?" hän kysyi, ja suli sitten yhteen niistä uskomattoman lämpimistä hymyistä, joita hän harrasti.
"En valittaisi. Olisi hienoa saada sinut lähemmäs."

Sabriel nosti teemukin huulilleen ja otti kulauksen siitä.
"Oikeasti. Suurin ongelma on Backfire."

"Aivan. Ystäväsi tuskin haluaa luopua omasta osuudestaan?"
Olisi tuntunut melkein raadolliselta sanoa "puolikkaasta", kun puhuttiin elävästä olennosta. August ei voinut olla ajattelematta kertomusta Solomonista, joka määräsi lapsen leikattavaksi kahtia, jollei sen oikea äiti selviäisi.
Onneksi tässä ei ollut kyse mistään niin dramaattisesta.

"En tiedä. Hänellä on kyllä nykyään kova kiire, mutta tuskin minulla olisi aikaa yksin riittävästi. Tarvitsisin vuokraajan..." Nainen jäi mietteliääksi.

"Eihän sekään mahdottomuus olisi", August huomautti.
Dessi tunki päätä syliin, ja mies laski kätensä rapsuttamaan sitä korvan takaa.
"Olen miettinyt itse samaa välillä Septemberin kanssa, ainakin, jos työtahti tästä kiristyy."
Hän hymyili hieman nolona.
"Tämä alkaa kuulostaa siltä, että yritän tosiaan saada sinut siirtämään osoitteesi tänne."

Sabriel naurahti ja pudisteli päätään.
"Ei se minua haittaa. Ja olen miettinyt sitä muutenkin. Saisin varmasti paikan Durhamista tai Newcastlesta."

"Tietenkin sinä saisit", August vakuutti.
"Olet uskomattoman lahjakas, kuten jo taisin sanoakin. Täällähän kiljuttaisiin riemusta, jos sinun kaltaisesi kirurgilupaus haluaisi jättää Lontoon taakseen siirtyäkseen."

Sabriel naurahti, sipaisten ruskeita hiuksia korvansa taakse.
"Olet sitä mieltä?" Olisihan se hankalaa siirtää koko elämä laatikoissa tänne.

August kohotti toista kulmaansa.
"Sabriel, saatan olla liian kiltti, mutta valehtelija en ole", hän huomautti naurahtaen.
"En sanoisi niin, ellen tarkoittaisi sitä."

"Olet kultainen." Sabriel vastasi hymyillen. Ehkä hän voisi kokeilla? Mitenhän omituiselta hän näyttäisi Rolls Roycensa kanssa Newcastlen tai Durhamin teillä?
"Kiitos."

"Ei sinun tarvitse kiittää, minähän kerroin vain totuuden", August huomautti pehmeästi.
"Mutta jos oikeasti mietit jossain vaiheessa muuttoa, minä autan kyllä missä tahansa. Ja voit aina yöpyä täällä, jos haluat vaikka käydä katselemassa asuntoja tai muuta."

"En tiedä. Apua!" Sabriel laski toisen käden poskelleen ja nauroi pehmeästi. Hänen naurunsa soi niin hellänä asunnossa.
"Katsotaan. Minä... Minun pitää ajatella."

August oli aina rakastanut Sabrielin naurua.
"Tietenkin, eihän sellaisesta nyt yhden teen ääressä käydyn keskustelun perusteella voi päättää", hän hymähti ja kohotti mukin ottaakseen kulauksen.
"Mutta kannattaa sitä silti harkita."
Hänen mielensä palasi Sabrielin kiitokseen ja siihen, kuinka Heliakin kiitteli aivan pienistä asioista. Kuinka ne saivat miehen melkein itkemään onnesta.
Hänen ilmeensä synkkeni hieman.

Sabriel kallisti päätään hieman, katsoen miehen kasvoja.
"August? Penni ajatuksistasi?"

August räpäytti silmiään ja hymyili melkein hämillään.
"Sinulta ei sitten jää mitään huomaamatta", mies naurahti ja hieraisi otsaansa.
"Mietin vain Heliaa... Hänellä on tapana kiittää aivan naurettavan pienistä asioista, sellaisista, joiden pitäisi olla itsestäänselvyyksiä. Ja se vain särkee sydämeni."

"Olimme Cambridgessä paljon tekemisissä." Sabriel huomautti. Kun suhde professoriin oli ollut salassa, oli puhuttu että he olisivat olleet pari. Hän kurtisti kulmiaan, muistaen vain Keikon joka tuntui olevan kaikesta kiitollinen.
"Niinkö? Millaisista?"
"Totta", August myönsi.
Niin paljon, että se oli riittänyt juorujen leviämiseen vuosikurssin kesken. Ja August oli pudistellut niille päätään Sabrielin kanssa, vaikka pieni osa hänestä olikin muistuttanut, ettei olisi lainkaan haitannut, jos ne olisivat olleet totta.
Mutta nainen oli tehnyt päätöksensä, ja hän oli kunnioittanut sitä.
"Aivan pienet asiat... Kuten se, että söimme rauhassa aamupalaa. Tai se, että näytin hänelle sen juustokakkukahvilan, jossa mekin olemme joskus käyneet."
Hän huokaisi hiljaa. Olisi ollut väärin puhua Heliasta tai tämän sairaudesta liikaa. Hän ei halunnut sanoa mitään, mitä ei voisi myöhemmin myöntää sanoneensa.
"Hän joutui lapsena pitämään huolta pikkusiskostaan - ja joutuu nytkin. Ja sellainen on hirveän raskasta, kyllähän se jättää jäljen. Helialla ei ole ollut käytännössä omaa elämää ollenkaan."

Sabriel oli tosiaan tehnyt päätöksensä. Miten erilainen elämä olisikaan ollut, jos hän olisi tiennyt? Hän kuunteli toisen sanoja. Oikeasti? Kiitti sellaisista asioista?
"Voi ei." Se kuulosti kamalalta. Millaista olisi elää vain toiselle ihmiselle?
"Mikä hänen siskoaan vaivaa? Kehityksessä jotain vai...?" Pediatri heräsi.

Surullisesta aiheesta huolimatta August ei voinut olla hymyilemättä hieman.
"Olet selvästi aivan oikealla alalla", hän totesi ja pöyhi Dessin korvia miettiessään, kuinka asian ilmaisisi.
"Olen ymmärtänyt, että lapsuudessa vanhemmat keskittyivät aika paljon vanhempaan veljeen ja jättivät nuoremmat vähemmälle huomiolle. En tosiaankaan tiedä kaikkia yksityiskohtia, en halua painostaa Heliaa puhumaan, vaikka suoraan sanoen olenkin hänestä hieman huolissani."
Dessi tökkäsi kuonollaan kättä, kun rapsutus taukosi hetkeksi.
"Helia joutui ottamaan vanhemman roolin, niin minä asian näkisin, ja Andy tuntuu olevan vieläkin täysin riippuvainen veljestään. Kun olimme ulkona edellisen kerran, Helia joutui jättämään illan kesken hakeakseen siskonsa kotiin sen jälkeen, kun tämä oli juonut itsensä humalaan. Ja sitten hänen oli palattava siskon luo, koska tämä ei saanut unta ja oli peloissaan."
[8.12.2017 22:38:45] Natsilepakko: Sabriel kuunteli kertomusta hiljaa. Se kuulosti todella pahalta. Hän huokaisi raskaasti, pudistellen päätään.
"Voi ei. Ehkä se ei olisi painostusta jos kauniisti pyydät?'

"Niin. En vain tahtoisi... Hänellä ei ole ollut turhan paljon mukavia päiviä elämässään, en haluaisi pilata niitä harvoja pakottamalla hänet puhumaan menneisyydestään", August huokaisi. Helia oli vaikuttanut niin onnelliselta istuessaan keittiönpöydän ääressä. Syömässä aamupalaa.
Sellaisten asioiden olisi pitänyt olla itsestäänselvyyksiä. Hitto.
"Hänelle tekisi niin hyvää saada oma elämä, mutta Helian mukaan siskolla ei ole ketään muutakaan. Ja Andy on kaiken lisäksi itsetuhoinen, sellainen aiheuttaa aina hirvittävästi stressiä läheisille."

"August, se olisi yksi päivä. Sen päivän ehkä. Ehkä muutaman tunnin. Sitten se auttaisi sinua ymmärtämään häntä paremmin." Sabriel ehdotti varovasti. Se auttaisi molempia.
"Voi ei. Hänen pitäisi saada elää omaa elämäänsä. Jokainen ansaitsee sen. Hän on onnellinen kun hänellä on sinut."

August huokaisi.
"Niin, olet oikeassa. Melkein ainahan sinä olet", hän totesi, hymyillen Sabrielille kiitollisena siitä, että tämä jaksoi kuunnella hänen murheitaan. Oli eri asia päästä puhumaan kasvokkain.
"Ja minä todella toivon, että voin tehdä hänen elämästään edes hieman onnellisempaa. Kaikki ansaitsevat onnen, mutta Helia on joutunut elämään niin pitkään vain jonkun toisen ehdoilla. En tiedä, ymmärtääkö sisko edes, mitä Helia on tehnyt hänen puolestaan."

"En ole aina oikeassa." Itsestäänselvää oli että hän kuuntelisi. Aina. August oli rakas ystävä hänelle.
"Varmasti voit, mutta älä aseta hänen onneaan sinun työksesi. Se ei ole sinun tehtäväsi. Voit vain auttaa siinä. En halua että sinäkin hajoat. Sinusta on iloa hänelle vain jos olet itse kunnossa, muistathan sen?"

"Mutta oikeassaolemisprosenttisi on silti varsin korkea."
Ja miksei olisi ollut? Sabriel oli älykäs nainen, joka ei kuitenkaan ollut kadottanut kultaista sydäntään kaiken akateemisuuden alle. Tai luopunut unelmistaan, vaikka joutuikin olikin valinnut urakseen kenties sen kaikkein raskaimman tehtävän. Lapsien ei kuulunut sairastaa tai kuolla, ja silti niin tapahtui. Kaikkia ei voinut pelastaa.
"Kuten olet nytkin... Happinaamari ensin itselle ja vasta sitten toiselle, niinhän se menee."

Sabriel nauroi pehmeästi. Voi August-kultaa. Ei hän tiennyt oliko oikeassa, mutta toivoi.
"Niin. Kun sinulla on happinaamari, voit pelastaa muut."

Vaikka August olikin päässyt ihastuksestaan yli, Sabrielin nauru jaksoi edelleen ihastuttaa häntä kerta toisensa jälkeen.
Enää hän ei kiusannut itseään miettimällä, mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi puhunut suoraan, eikä vain seurannut vierestä, kuinka Sabriel ihastui mieheen, joka ei lopulta ollut ansainnut tätä elämäänsä.
"Se taitaa olla yksi lähtemättömimmin mieleen jääneitä asioita niiltä työhyvinvointiluennoilta."

"Todellakin. Se muistaa aina." Nainen kumartui ja kurkotti rapsuttamaan hellästi Dessiä.
"En käsitä miten onnellinen olen puolestasi. Toivon että teillä menee kaikki hyvin ja olette onnellisia."

Dessi luikahti Sabrielin luo ja painoi pitkää kuonoaan naisen syliin. Petturi, August ajatteli hellästi. Mutta minkäs sille mahtoi, Sabriel oli hurmaava.
"Sinulla on uskomattoman hyvä sydän, jaksat aina iloita muiden puolesta", August vastasi ja pudisti hieman päätään.
"Minäkin tosiaan toivon sitä."

"Minä nautin suuresti ystävieni onnesta." Sabriel vastasi hymyillen, rapsuttaen Dessiä hellästi.
"Etenkin sinun, olet niin ansainnut kaiken. Saisinkohan joskus tavata Helian?"

August pudisti hieman päätään.
"Jokainen on ansainnut onnea", hän totesi, vaikka pakkohan se oli myöntää, oli mukavaa, että oli taas joku, jota tapailla. Mahdollisuus pidempään suhteeseen. Hän oli loppujen lopuksi varsin perhekeskeinen ihminen, joten yksinelo ei ollut koskaan tuntunut lopulliselta vaihtoehdolta.
"Minusta olisi mukava esitellä teidät."

Sabriel laski tyhjän mukin käsistään, hymyillen. Hänen poskiaan särkisi pian hymyilemisen takia.
"Aaww. Tapaisin hänet joskus mielelläni."

"Kysyn asiaa häneltä. Jos vaikka seuraavalla kerralla, kun tulet käymään täällä?"
Tai ehkä hän voisi viedä Helian joskus Lontooseen. Olikohan mies ehtinyt matkustaa paljoakaan, kun oli liike ja sisko huolehdittavana?
Hän nousi seisomaan, oma tyhjä mukinsa kädessään.
"Tahdotko lisää teetä? Ja mitä haluaisit tehdä? Heitän kyllä sinut sitten illalla, joten tässä on hyvin aikaa."

"Se olisi ihanaa. Ja voisin ottaa toisen kupin." Sabriel oli kovin englantilainen ja rakasti teetä.
"ja kysy vain. Tulen vielä ennen joulua käymään. Ja voisimme vaikka katsoa elokuvaa?"
August otti siis myös Sabrielin kupin ja napsautti vedenkeittimen uudelleen päälle.
"Kuulostaa hyvältä. Sinä saat vieraana kunnian valita elokuvan."
Helia nautti ihmisten seurasta, joten Sabrielin tapaaminen tuskin olisi mahdoton ajatus. Vaikka saattoihan asia olla eri, kun kyseessä oli täysin vieras ihminen. Hän halusi tarkistaa.
Kun tee oli valmista, August nappasi mukit käsiinsä.
"Olohuoneeseen siis. Ja sano, kun tulee nälkä, voin laittaa ruokaa. Ettet näänny sitten matkalle."

Sabriel olisi iloinen tapaamisesta ja Heliallakaan tuskin olisi mitään sitä vastaan. Keijumainen mies tuntui saavansa energiansa ihmisten tapaamisesta työn kautta.
"Voi kiitos. Olet ihana." Hän seurasi miestä olohuoneeseen.

Maanantai 25. joulukuuta 2017 - Newcastle

Sabriel oli tullut ensimmäisellä junalla, jonka vain oli ehtinyt napata, Lontoosta Newcastleen. Hän tuli taksilla ystävänsä luo, soittaen ovikelloa paniikissa. Miten sellaista oli tapahtunut? Miksi?
Voi August. Pieni, rakas August.

August havahtui ovikellon ääneen. Hän oli istunut sohvalla, hiukset suihkun jäljiltä märkänä ja tuijottanut turtana eteensä, vilunväristysten kulkiessa pitkin vartaloa.
Kuva Heliasta veitsi kädessään ei jättänyt rauhaan.
Hitaasti hän nousi seisomaan ja asteli ovelle, hämmentyi hetkeksi siitä, ettei Dessi ollut paikalla. Se oli vielä Murielin luona. Kuten hänen autonsakin.
Mies ei edes muistanut tarkalleen, kuinka oli päässyt kotiin. Taksilla vai kävellen?
Hän avasi oven ja hämmentyi vähän lisää.
"... Sabriel..?"

Sabriel tunki ovesta sisään kysymättä, vetäen ystävänsi lämpimään halaukseen.
"En tiedä halusitko minua tänne, mutta tulin silti. Voi kultapieni." Hän halasi miestä tiukasti.
"Tiedät että siitä pitää puhua." Ensiapulääkäri tiesi kyllä.

August nielaisi, kietoi käsivartensa Sabrielin ympärille ja hautasi kasvonsa naisen hartiaa vasten, vaikka se heidän pituuseronsa vuoksi olikin hieman hankalaa.
"Tiedän... MInä... Luulen, että olen hieman shokissa."
Hän naurahti kireästi, itku ei ollut äänestä kaukana.
"Kaikki klassiset merkit... Olen... olen iloinen, että olet täällä, vaikka nyt onkin joulu, ja sinun pitäisi olla..."
Hän nielaisi.

Sabriel vain halasi Augusta tiukasti, silittäen miehen selkää.
"Varmasti olet, en epäile ollenkaan. Ja ei, minä olen juuri siellä missä jouluna pitää olla. Ystävän kanssa. Shhhh."

"Sinä olet aivan liian hyvä ystävä..." August naurahti, tai ehkä se oli jo itkua, joka yritti murtaa tietään järkytyksen läpi.
Hän antoi itselleen hetken olla siinä, halauksessa, turvassa. Kipeät muistot ja ajatukset pyörteilivät mielessä vielä epäselvinä.
Olisi melkein tehnyt mieli sortua vanhoihin tapoihin, mutta hän oli kieltäytynyt sekä rauhoittavasta että unilääkkeestä, joita oli tarjottu kriisiavuksi.
Ei enää.
Hitaasti mies suoristautui ja hieraisi otsaansa.
"Minä... tahdotko teetä?"
Mitä kello edes mahtoi olla?

Sabriel vain tarjosi hiljaista läsnäoloaan. Pitäisi laittaa Keikolle viesti. Mitä hän voisi tehdä? Hän päästi ystävänsä kauemmas, hieroen kädellä tuon käsivartta.
"Ssshhh. Minä keitän meille. Istu sinä alas ja puhu minulle. Sinä tiedät että se helpottaa. Kiltti. Ja haethan sairaslomaa? Sinusta ei ole apua töissä nyt."

"Sairaslomaa? Niin, totta kai, tietenkin."
Tietenkin hänen täytyisi hakea sairaslomaa - vai oliko hän jo tehnyt niin? - hänestä olisi pahimmassa tapauksessa enemmän haittaa kuin hyötyä. Ja se, että sairaalatyössä ei pystynyt keskittymään, maksoi muutakin kuin tilille kilahtavia voittoja. Ihmishenkiä.
"Kiitos, Sabriel", hän totesi hiljaa, kiittäen siitä, että nainen oli matkustanut hänen luokseen, että tämä oli hänen ystävänsä, että tämä tarjosi lohduttavia sanoja. Kaikesta.
Hän palasi takaisin sohvalle ja vajosi istumaan, edelleen se sama tyhjä katse silmissään.

Sabriel palasi miehen luo kahden teemukin kanssa. Laskettuaan ne sohvapöydälle hän alkoi kiertää huivia kaulastaan ja vetää sitä pastellisen vaaleanpunaista takkia päältään.
"August. Puhu minulle. Mitä tapahtui?"

Jo siitä saattoi huomata, kuinka järkyttynyt August oli: hän ei ollut auttanut takkia Sabrielin päältä, kun tämä oli astunut sisään. Yleensä hän teki niin aina.
Hän hieraisi ahdistuneena kasvojaan ja pudisti hieman päätään, yrittäen selkeyttää ajatuksiaan.
"Minähän kerroin sinulle viimeksi siitä, että Helia ei ole voinut hyvin... Mutta hän vaikutti onnelliselta. En voinut kuvitellakaan, että hän päätyisi... Mitä jos hän olisi osunut suoraan valtimoon? Ne vammat ovat pahoja, apu ei ehkä olisi ehtinyt ajoissa..."

Sabriel istu ystävänsä viereen ja tarttui tuota kädestä, silitellen miehen kättä peukalollaan. Joku olisi voinut sanoa sen olevan sopimatonta miehelle ja naiselle, mutta Sabriel haistatti sellaiselle tässä tilanteessa. August oli nähnyt jotakin, mitä kenenkään ei pitäisi nähdä.
"Rauha. Hidasta kultapieni." Hän sipaisi punaruskeita hiuksia vapaan kätensä sormilla.
"Hän ei osunut. Oli siis onnea. Miksi hän...? Jos hän vaikutti onnelliselta?" Mikä muka sai onnellisen ihmisen puukottamaan itseään.

August vajosi sohvalla alemmas ja painoi vapaan kätensä silmilleen.
"Minä kuvittelin, että hän oli onnellinen. Ei tietenkään pelkästään onnellinen, koska ei sellainen tila minnekään katoa, mutta onnellinen edes joskus... Entä, jos olin vain hölmö enkä huomannut, miten paljon hän kärsi?"
Augustin ääni särkyi. Helia ei halunnut huolestuttaa muita, mitä jos tämä oli tosiaan kärsinyt kaiken aikaa?
Hän veti syvään henkeä.
"Luulen, että tämä johtui hänen sisarestaan... Tai se oli se viimeinen niitti, joka..."
Hän ei vieläkään ollut onnistunut muodostamaan koherenttia kokonaisuutta. Rauhassa nyt.
"Muistatko, kun kerroin sinulle, että heillä oli hieman hankalat välit? Helialla ja Andylla."

Sabriel vain kuunteli. Hänen pitäisi kysyä Keikolta. Augustin pitäisi käydä puhumassa tästä jossakin. Ystävä osaisi auttaa Newcastlen psykologien kanssa.
"Et sinä ole hölmö. Voi hyvin olla että hän oli onnellinen kanssasi." Mutta ei niin kovin onnellinen jäädessään yksin tai muiden seuraan.
"Muistan. Kerro vain."

"Olisi silti pitänyt tajuta."
Ehkä hän olisi sitten voinut estää tätä tapahtumasta. August tiesi, ettei syyllisyys ollut pitkälle vietynä proaktiivinen tunne, ja silti se kalvoi häntä terävien, jäisten hampaiden tapaan.
"Helian oli otettava pariksi viikoksi etäisyyttä siskostaan, tilanne alkoi mennä todella huonoksi ja stressaavaksi. He tapasivat ensimmäistä kertaa nyt jouluna ja... Ilmeisesti se aiheutti tämän. Helia kerta kaikkiaan menetti kontrollinsa ja päätyi... niin."

Sabriel vain silitti miehen kättä hellästi. Voi luoja.
"Eikö hänellä ollut se... Se sairaus? Dissosiatiivinen?" Piti hetki kaivaa mitä August oli kultaiseksi mainitusta miehestä puhunut.
"Oliko se siis... Onko hänellä vain irrallisuudentunteita vai sivupersoonia? Anteeksi, olen lukenut liikaa ystäväni psykologian julkaisuja."

"Niin, se", August myönsi ja siirsi käden kasvoiltaan, jääden tuijottamaan mukin yllä pyörteilevää höyryä.
"Hänellä on sivupersoonia. En ole varma kuinka monta, ei hän itsekään taida tietää niistä kaikkia. Juuri yksi sivupersoonista oli vallassa, kun hän..."
Tuntui niin vaikealta sanoa se ääneen. Vaikka August puhui puukottamisesta työssään hyvin arkisesti - liian arkisesti - Heliaan yhdistettynä se ei vain tuntunut oikealta.

Sabriel jäi odottamaan. August-parka oli niin shokissa ja säikähtänyt perinpohjaisesti.
"Mutta hän tulee kuntoon ja saa apua. August, se on tärkeintä. Hän ei ole poissa tai menossa pois."

August pudisti hieman päätään.
"Tiedän, olen vain... Hän hermostui, kun olin sairaalassa hänen luonaan. Helia tuntuu kuvittelevan, että on vaaraksi ympäristölleen."
Ja kai se oli aivan looginen pelko, sillä vaikka Helia ei tahallaan satuttaisikaan ketään, Vivistä ei tällä hetkellä voinut olla yhtä varma.
"Hän on niin rikki..."
Kyyneleet polttivat taas silmien takana.

Sabriel ymmärsi pelon. Jos August sanoi jonkun olevan liian kiltti, tuo tosiaan oli sitä. Varmasti kiltin ihmisen mielenterveys järkkyisi.
Hänen olisi järkkynyt.
"Voi kulta..." Sabriel nojautui halaamaan miestä kuten vain parhaiten ylsi.
"Itke vain. Kyllä sinä saat itkeä. Ja hän tulee kuntoon."

August veti syvään henkeä.
"Kyllä minä kestän sen, että hänellä on huonompia jaksoja, haluan olla tukena. Ei se ole helppoa, mutta uskon pystyväni siihen..."
Hän pyyhkäisi kasvojaan.
"Mutta hän tuntui itse luovuttaneen, kun uskoo olevansa vaarallinen. Ja se, että hän satutti itseään sillä tavalla... Mitä, jos hän on yksin, kun sellainen kohtaus tulee?"

Sabriel nielaisi.
"Olethan sinä varma?" Sabriel tunsi syyllisyyden piston kun varmisti sellaista. Mies oli pitkästä aikaa rakastunut, onnellinen. Sitten kävi näin. Se oli väärin.
"Mutta eihän hän nyt ole yksin kotona? Hän on sairaalassa varmasti pidempään? Ja ehkä sitten kun hän on kotona, voisi kuvitella ettei hän olisi kotona yksin?"

"Tietenkin olen. Hän on aivan ihana, sairas vain."
Mutta Helia ei ollut yhtä kuin sairautensa. Helia oli kiltti ja huomaavainen, ilahtui hämmentävän pienistä asioista. Hän rakasti miehen hymyä, tuodessaan töiden jälkeen kotiin juustokakkua tai ehdottaessaan elokuviin lähtemistä.
"Hänet siirretään suljetulle osastolle ja sen jälkeen... Ottaisin hänet tänne luokseni. Jos hän sitä haluaa. Pelkään vain... Ehkä hän ei todella nähdä minua enää."

Sabriel puristi Augustia tiukemmin.
"Miksi ihmeessä hän ei haluaisi nähdä sinua? Rakastaahan hän sinua kuitenkin?"

"Niin. Niin kai..."
Kädet tärisivät melkein holtittomasti, joten August puristi kämmenensä tiukasti vastakkain, ristien sormensa.
"Sabriel, minä... Olen nähnyt kaikenlaista ensiavussa ja onnettomuuspaikoilla, mutta... Se on niin erilaista. Kun joku läheinen on vaarassa."

"Ehkä niin, mutta silti... Luojan kiitos Murielin mies oli siellä myös, hänkin on lääkäri..."
Hän puristi käsiään tiukemmin vastakkain, mutta tärinä ei ottanut lakatakseen. Palelsi.
"Pahinta on, että Helia järkyttyi itse siitä, mitä teki."

Sabriel vilkaisi ympärilleen ja veti varoen selkänojalle laskotetun vilti sormiinsa. Hän aukoi sen, peittäen miehen sillä.
"Millä tavalla? Ja varmasti."

Viltti oli se sama, jonka alla Helia oli silloin tällöin ottanut päivätorkut, vaikka sohva olikin hieman liian lyhyt. Oli pitänyt uusia sekin, mutta ei hän ollut ehtinyt...
"En tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos olisin ollut yksin... Minä en... En tiedä, luotanko enää itseeni. Kuvittelin, että voisin olla rauhallinen tilanteessa kuin tilanteessa, mutta nyt vain... Mietin, miten pahasti olisi voinut käydä. Se kaikki toistuu uudelleen ja uudelleen mielessäni."

Sabriel puraisi pehmeästi huultaan.
"Kuule, minä tiedän että sinä teit parhaasi. Kumpikaan meistä ei voisi toimia ammattimaisella tyyneydellä rakkaamme hädän edessä. Se on inhimillistä. Tärkeintä on, ettei mitään pahaa käynyt." Hän ojensi teemukia miehelle.
"Kiltti, juo tuo. Täriset. Minä käyn keittiössä." Hän nousi ylös ja meni keittiöön. Soittaakseen ystävälleen.

August kiersi sormensa mukin ympärille ja jäi katselemaan tyhjää televisioruutua. Vastahan he olivat eilen katselleen sitä kaikessa rauhassa, ja Dessi oli maannut Helian syliin käpertyneenä.
Kyllähän August tiesi, että kun kyse oli omasta läheisestä, ei kenenkään odotettu olevan tyynen rauhallinen. Senhän takia lääkäreitä kehotettiin olemaan osallistumasta liian läheisten ihmisten hoitamiseen. Mutta silti, epäilys oli alkanut takoa takaraivossa.

Sabriel palasi olohuoneeseen, istuen alas. Käsi laskeutui miehen selälle ja hän silitti sitä viltin läpi.
"August, ystäväni varaa sinulle ajan ammattilaiselle heti pyhien jälkeen. Sinun on purettava tätä. Haettava apua. Et saa ajatella olevasi huono. Voi olla sinun ja toisen lääkärin ansiota, että Helia selvisi. Se ei ole väheksymisen arvoista."

"Ammattilaiselle? Mutta..."
August pudisti hämmentyneenä päätään. Niin. Ehkä se olisi kaikkein fiksuinta tässä tilanteessa. Ettei hän ehtisi kehittää itselleen traumoja.
"Olet oikeassa, minun täytyy puhua tästä... Vaikka minun pitäisikin olla lääkäri, joka on tottunut kaikkeen..."

"August. Kukaan ei opeta meitä katsomaan läheistemme tuskaa. Kukaan ei oleta sitä meiltä. Tämä tekee sinusta ihmisen. Ei huonoa työssäsi."

August naurahti, vaikka ääni taisikin olla pikemminkin itkuinen tyrskähdys.
"Niin kai. En vain halua, että se alkaa vaikuttaa."
Hän pudisti päätään.
"Kun tietäisin edes, kuinka voisin auttaa Heliaa. Hän oli niin onneton... Ja hän taisi vahingossa murtaa siskonsa käden, pelkään, että hän saa jotenkin tietää siitä."

Sabriel kurtisti kulmiaan huolestuneena.
"Pelkäätkö että hän reagoisi siihen huonosti?" Sabriel tunsi miten sydäntä kuristi.
"Sinä voit auttaa häntä olemalla hänen elämässään ja rakastamalla häntä."

"Tietenkin hän reagoisi. Se oli vahinko, Andromeda sanoi itsekin niin, mutta silti. Jos minä satuttaisin vahingossa vaikka Andreaa..."
Vaikka se oli tietenkin eri asia. Helia ei ollut ollut oma itsensä. Ja se teki ehkä tilanteesta vieläkin kamalamman.
"Niin. Jos hän antaa minun olla osa elämäänsä."

"August." Sabriel paransi asentoaan hieman.
"Helia on nyt itsekin shokissa, pelästynyt. Sinä tiedät, että hän sanoo asioita joita hän ei tarkoita. Sinä tiedät miten shokki vaikuttaa ihmiseen. Kun hän on täysissä sielunsa voimissa ja ilmaisee ettei halua sinua elämäänsä, sitten se on niin, Mutta siihen asti, en koe että sinulla olisi velvollisuutta kuunnella, jos hän ei ennen tätä ole antanut merkkejä muusta kuin siitä että rakastaa sinua."

"Niin."
Kaikki mitä Sabriel sanoi, kävi järkeen. Ja jos tilanne olisi ollut toinen, hän olisi itse voinut lausua aivan samat sanat. Totta kai ihminen shokkitilanteessa sanoi mitä sattui. Niin kuin hänkin nyt.
August huokaisi ja pyyhkäisi kosteita silmiään.
"Olet aivan oikeassa. Taas."

Sabriel hymyili Augustille pehmeästi.
"Meidän pitäisi kehittää jotakin ruokaa. Soitit niin ajoissa että epäilen teidän ehtineen syömään päivällistä."

August jähmettyi hetkeksi ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen.
"Ei, emme tosiaan syöneet."
Tai lounasta. Heidän oli ollut tarkoitus syödä Murielin luona sekä kevyt lounas että varsinainen päivällinen, jonka jälkeen olisi ollut pakko kieriä autoon.
Mutta suunnitelmat olivat menneet täysin pieleen.
"Et kai sinä kiiruhtanut tänne kesken päivällisen..?"

Sabriel naksautti kieltään ja nousi ylös, tassuttaen keittiöön. Ainakin Augustilla oli mistä tehdä syötävää.
"En, mutta me syömme jouluisin aikaisen päivällisen."

August oli varannut kaappiin ruokaa kahdelle ihmiselle, joten sitä kyllä riitti. Varsinkin, kun hän Murielin tapaan oli huolissaan siitä, että Helia saisi varmasti tarpeeksi syödäkseen.
Nyt joku muu olisi huolehtimassa siitä.
Ei, keskity.
Yhä huopaan kietoutuneena August seurasi Sabrielia keittiöön ja istahti kapean, korkean pöydän ääreen, joka oli kai virallisesti tarkoitettu aamupalan ja välipalojen nauttimiseen, siinä missä isompi ruokapöytä oli oleskelutilan puolella.
Hän nykäisi huopaansa ja naurahti itkunsekaisesti.
"Tällainen huopa taitaa olla shokkikuvaston vakiokalustoa..."

Sabriel otti kaapista perunaa ), kasviksia ja kalaa, alkaen tehdä heille niistä ruokaa.
"Niinhän se on. Joithan sen teen? Paleltaako vielä?"

"Mmm, join."
Ainakin hän oli melko varma, että oli juonut sen. Kyllä, vaikka muki olikin jäänyt olohuoneen pöydälle.
Hän kietoi vilttiä tiukemmin ympärilleen.
"Vähän. Tosin se voi olla myös energiavajetta, onhan aamupalasta jo aikaa..."
Piti keskittyä nyt muihin asioihin. Hän voisi huomenna soitella sairaalalle ja kysyä tilannetta.
"Olet uskomattoman hyvä ystävä, Sabriel."

"Hyvin mahdollista." Sabriel myönsi, tehden uuden kupillisen teetä johon sekoitti reilun lusikallisen hunajaa.
"Että jaksat ruokaan asti." Hän selitti pehmeästi.
"Olisin kelvoton jos en olisi tullut tänne. Olit niin rikki."

August naurahti pehmeästi ottaessaan kupin vastaan.
"Kiitos... Taisin tehdä vastaavaa teetä sinulle joskus..."
Hän kietoi pitkät sormensa kupin ympärille. Voi Luoja, hän oli niin kiitollinen ystävästään juuri nyt.
"Silti. Sabriel, et tiedä, kuinka paljon se merkitsee minulle..."

Sabriel naurahti pehmeästi.
"Niin teit. En tiedäkään, mutta kyse ei ole siitä. Halusin auttaa sinua. Välitän sinusta, August ja toivon että saat elämässäsi kaiken mitä haluat."

"Mmm", August vastasi ja tuijotti teekuppiaan.
"Minä toivon sinulle samaa, tiedäthän?"
Jos Helia vain voisi olla onnellinen, eikö hänellä jo olisi melkein kaikki, mitä hän halusi? Melkein.

Sabriel hymyili pehmeästi, heittäen kasvikset pannulle.
"Minä tiedän. August... Tämä on outo kysymys, mutta haluatko sinä edelleen lapsia?" Lapset ja miesystävä eivät olleet kovin todennäköinen yhdistelmä.

August kohotti katseensa teekupistaan.
"Lapsia?" hän toisti hieman hämmentyneenä, kuin olisi joutunut etsimään sanan merkitystä hetken mielestään.
"Mmm, olen tainnut haluta isäksi niin kauan kuin olen ymmärtänyt, mistä siinä on kyse. Ei se ole mihinkään muuttunut, vaikka nyt tietenkin... Niin."
Adoptio ei todennäköisesti tulisi kysymykseen tässä tilanteessa.

Niin. Adoptio tuskin onnistuisi noiden kohdalla. Sabriel liikahti hieman levottomasti, kuoriessaan perunoita.
"Tämä on outo ehdotus." Hän pohjusti varoen.
"Mutta minä voisin muuttaa Newcastleen. Minä..." Sabriel nielaisi.
"Ostin Backfiren itselleni. Kokonaan." Eli hän saisi rakkaan täysiverisensä mukanaan pohjoiseen.
"Voisitko kuvitella että me... Hankkisimme lapsen ystävinä? Yhdessä? Olisimme molemmat vanhempia. Emme ehkä parisuhteessa, mutta väitän että ystävyytemme on parempi kuin moni avioliitto." Hänhän sen avioeronneena tiesi.

August jäi katselemaan Sabrielia hämmentyneenä, yrittäessään muodostaa sanoista järkevää kokonaisuutta. Hän oli ollut jo takertua siihen, että nainen voisi muuttaa Newcastleen, ja oli ollut onnittelemassa siitä, että Backfire kuului tälle nyt kokonaan, mutta varsinainen ehdotus oli lyödä mieheltä jalat alta.
Onneksi hän istui jo, ja saattoi turvallisesti nojata pöytään.
Lapsi.
August veti syvään henkeä ja työnsi hiuksia pois otsaltaan.
"Ei se kai nykyään ole mitenkään erikoista, että lapsella on kaksi kotia. Kaksi rakastavaa kotia ja vanhempaa."

Menkööt se typerä ehdotus samaan shokkiin. Sabriel oli ajatellut sitä jo hetken. He olivat molemmat kolmekymmentä tai yli ja hän oli sinkku. Olisi, Luoja yksin tiesi, kuinka pitkään.
"Ei. Ja tietysti saat miettiä sitä, olethan sinä suhteessakin nyt. Tiedän että se kuulostaa joltakin mitä ehdotetaan elokuvissa."

August pudisti päätään.
"Ei, sehän on..."
Hän etsi oikeita sanoja. Olihan hän joskus lukenut aiheesta, eikö ollutkin? Tosin hyvin epätieteellisen artikkelin jostakin vain hieman iltapäivälehteä laadukkaammasta julkaisusta, mutta silti.
Jos hänestä voisikin tulla isä? Mutta ensin Helian pitäisi rauhassa toipua, ja heidän keskustella tulevaisuudestaan...
Miehen kulmat painuivat hieman.
"Et kai sinä ole luovuttanut sen suhteen, että löytäisit rinnallesi jonkun, Sabriel?"

Nainen huuhteli perunat ja laittoi ne kattilaan. Hän hymyili ystävälleen pehmeästi ja pudisteli päätään.
"En varsinaisesti, mutta en myöskään halua odottaa ja ladata kaikkia toiveitani sellaiseen, minkä löytymisessä voi mennä vielä vuosia. August, kyllä sinä minut tiedät. Toivoton romantikko."

"Se on hurmaava ominaisuus sinussa", August huomautti. Ei se mihinkään muuttunut, vaikka hän olikin jo vuosia sitten päässyt yli siitä, ettei Sabriel tulisi koskaan tuntemaan häntä kohtaan mitään ystävyyttä enempää.
Miehillä oli helpompaa, sillä vaikka hedelmällisyys tietenkin laski iän myötä, ei aikaraja ollut yhtä tiukka kuin naisilla, mitä lapsen hankkimiseen tuli.
Epäreilu biologia.

"Joten, mieti sitä. Minä olen joka tapauksessa siirtämässä elämääni tänne, tulen työhaastatteluun tammikuussa." Sabriel hymähti pehmeästi. Hän voisi jopa ajaa oikeasti Rollsillaan, eikä vain säilyttää autotallissa.

August oli hetken hiljaa.
"Se on ajatus, jota kannattaa harkita", hän myönsi, ja ainoastaan päivän aikaisemmat tapahtumat estivät häntä tuntemasta niin suurta riemua, kuin pelkkä ehdotus olisi ansainnut.
"Sinusta tulisi hyvä äiti."

Sabriel hymyili pehmeästi.
"Ja sinusta hyvä isä, hölmö." Nainen nojautui kyynerpäällään tasoon, lepuuttaen leukansa kämmenellee.
"Onhan se outoa ja epätavallista, mutta en näe syytä miksi se ei toimisi, jos haluamme saada sen toimimaan. Toki sinun pitää puhua Helian kanssa, mutta... Kerrot kun olet ajatellut asiaa."

"Mm. Kun vain... Kun hän on taas paremmassa kunnossa."
Totta kai Helia tulisi kuntoon. Ja hän lakkaisi ajattelemasta sitä hetkeä, kun mies oli iskenyt puukon omaan reiteensä. Verta, joka sotki lattian.
August nielaisi, yritti keskittyä johonkin muuhun.
"Sinähän se asiantuntija olet, mitä lapsiin tulee, mutta väitän silti, että se olisi kasvun kannalta parempi tilanne, kuin kaksi keskenään riitelevää vanhempaa eron jälkeen."

Sabriel puristi myötätuntoisesti Augustin kättä.
"Hän tulee kuntoon, usko minua. Sinä ja se toinen pelastitte hänet, aivan varmasti." Se oli tärkeä muistaa.
"Näin minäkin sen ajattelin." Hän otti paistinpannun ja pisti kalapalat siihen.
"Kun ole syönyt, menet nukkumaan. Kiltti."

"Niin. Tekee silti hyvää käydä juttelemassa ammattilaiselle. Kiitos, kun järjestit sen. Kiitäthän myös ystävääsi puolestani?"
Hän hieraisi otsaansa ja haki katseellaan kelloa.
"Sekin olisi hyvin viisas päätös. En vain tiedä... En haluaisi nähdä tapahtuneesta unia."

"Minä kiitän." Sabriel lupasi pehmeästi hymyillen. Hän käänsi kalat pannulla, vilkaisten Augustia.
"Sinä tuskin voit välttää sitä. Lupaan lukea vieressä ja herättää jos näytät siltä että näet painajaisia."

"Niin."
Todennäköisesti päivän tapahtumat tunkisivat uniinkin.
"Dessi on hyvä siinä, herättämään, jos se kuvittelee minun näkevän pahaa unta. Sen takia mietin... ennen kuin..."
Hän haki sanoja.
"Pohdin, voisiko terapiakoirasta olla apua Helialle. Dissosiaatiossa."

Sabriel otti kaksi lautasta ja kasasi heille annokset. Augustille hieman isomman kuin itselleen, ottaen molemmille vettä juotavaksi. Hän jäi miettimään miehen sanoja terapiakoirasta.
"Riippuu varmasti hänen oireistaan, mutta se voisi olla hyvä idea. Toki sitä pitäisi konsultoida hoitavalta psykologilta, mikä voi olla hankalaa kun mielenterveyskoiria ei täällä juuri käytetä. Olisi raskasta hankkia koira esimerkiksi Amerikasta. Sieltä saisi nopeiten ja hyvän."

"Niin. Ja eihän se vielä ole ajankohtaistakaan, Helian täytyy ensin saada itsensä takaisin tasapainoon."
Mutta August oli valmis tekemään aivan mitä tahansa, mikä parantaisi miehen oloa. Vaikka sitten ryhtymään paperisotaan ja lentämään meren toiselle puolelle.
"Luoja sinä olet ihana", hän totesi saadessaan lautasellisen ruokaa eteensä.

"Sekin on totta." Sabriel hymyili hellästi toiselle, vetäen hiuksia korvansa taakse.
"Ei, olen vain ystäväsi, August."

"Hyvä ystävä", August totesi ja otti haarukan ja veitsen kiltisti käteensä, vaikka ruokahalu tuntuikin kadonneen kokonaan. Pakko se oli silti syödä, lääkäri jos kuka sen tiesi, ja ehkä kävisi tuuri ja nälkä kasvaisi syödessä.
Sitten voisi nukkua. Ajatus sai hänet levottomaksi.
"Kuinka sait ystäväsi suostuteltua myymään Backfiren puolikkaan sinulle?"

Sabriel hymyili hieman.
"Kysyin onko hänellä aikaa oikeasti. Ja sanoin että Backfire olisi paljon onnellisempi täällä, kauempana melusta ja hälystä. Se saisi viettää kesät isolla laitumella, koko kesän ja joka vuosi." Lontoossa se oli hankalaa järjestää.

"Mmm, se on totta", August totesi kerätessään ruokaa haarukkaansa.
"Oletko jo katsellut tallia?"
Kaikesta huolimatta August iloitsi siitä, että Sabriel oli muuttamassa lähemmäs. Hän tunsi olonsa aina väkisinkin levottomaksi, kun ei voinut olla varma, kuinka ystävällä meni. Puhelut eivät olleet läheskään sama asia.

Sabriel hymyili pehmeästi.
"Ajattelin Allensia tai Rosings Parkia. En tiedä tosin monenko vuoden jonotuslista sinne on ja en tiedä miten typerää olisi pitää harrastehevosta siellä. Toisaalta taas, se saisi parasta mahdollista hoitoa ja ammattitaitoisen liikutuksen tallin puolesta..."

"Rosings on kyllä hieno paikka. Ystäväni velikin siirtyi sinne, tosin ilmeisesti vain väliaikaisesti", August myönsi ja vei haarukallisen ruokaa hitaasti suuhunsa. Tuntui tuhlaukselta, ettei se herättänyt ruokahalua niin kuin olisi ansainnut.
Olo oli levoton ja ajatukset hakeutuivat kylpyhuoneen lukittuun kaappiin. Dessin takia se on lukossa, vaaralliset aineet piilossa, niin kuin hän oli Helialle sanonut.

"Oh?" Sabriel hämmentyi. Augustin ystävän veli oli siellä, ilmeisesti ratsastajana?
"August. Mitä mietit? Kerro minulle."

"Nightingale, se kenttäratsastaja, jos olet kuullut. En ole aivan varma, mitä tarkalleen tapahtui, mutta Murielin mukaan veli muutti Newcastleen ratsastaakseen väliaikaisesti ystävänsä hevosia. Joka muuten sattuu olemaan ulkoministerimme. Pienet piirit ja pieni maailma."
August pudisti hieman päätään.
"Ei mitään, olen vain väsynyt. Yritän käsittää, mitä tänään tapahtui."

Ulkoministerin mainitseminen sai Sabrielin liikahtamaan levottomasti.
Allen's, ehdottomasti.
"Voi rakas. Huomenna on parempi olo."

"Niin."
August huomasi levottoman liikkeen ja kurtisti huolestuneesti kulmiaan.
"Onko kaikki hyvin?"

Sabriel oli avaamassa suunsa, mutta sulki sen.
"Sanotaan vain että en koe oloamme mukavaksi ulkoministerimme tullessa puheeksi, siinä kaikki."

"Oh?"
Augustin kulmat painuivat alemmas.
"En kysy sinulta enempää, mutta tiedäthän, että voit kyllä puhua minulle, jos jokin painaa mieltäsi?"
Ei kai kyse ollut taas jostakin Sabrielin vanhempien yrityksestä naittaa tyttärensä?

Sabriel mietti hetken. Ei tämä oli sopiva hetki, mutta hän oli jo kerran piilottanut sen ystävältä.
"Ystäväni on hänellä töissä ja Cha--- Edgerlyn ystävän vaimo. Hänestä oli hilpeää järjestää meille sokkotreffit ja minä tunnen vain oloni kovin typeräksi sen jäljiltä."

August oli helpottunut siitä, että Sabriel suostui avautumaan hänelle asiasta, mutta silti huoli löysi tiensä colliensilmiin ja kurtisti kulmia alemmas.
"Ulkoministerin kanssa?" hän varmisti.
"Tapahtuiko treffeillä jotakin ikävää?"

"Ulkoministerin kanssa. Et uskokaan mitä kaikkea Gabriellella on rehellisesti sanottuna munaa järjestää." Kuten esimerkiksi huijata ulkoministeri, pomonsa, treffeille.
"Ei, Minä vain tunnen itseni typeräksi. Minulla oli kokoajan sellainen olo että minun ei ehkä pitäisi ja olisi pitänyt kuunnella sitä. Ja olla syleilemättä maailmaa hänen kuultensa ihan niin romanttisen ihastuksen vallassa kuin minä tein. Se menee ohi. Tiedät millainen romantikko osaan olla." Romantikko sanan perinteisessä mielessä ja siinä, että Sabriel haki uusia kokemuksia mielellään, rakastuakseen maailmaan ja elämään yhä uudelleen.

"Romanttisuudessa ei ole mitään pahaa", August huomautti. Sehän oli yksi Sabrielin parhaita puolia, kuinka tämä jaksoi uskoa maailmaan ja nähdä kaiken kauneuden ympärillään, silläkin, mistä toiset olivat jo lakanneet sitä etsimästä.
Hänen kasvoilleen nousi ankarampi ilme.
"Ei kai hän satuttanut sinua?"
August oli lempeä sielu, mutta Luoja sitä alhaista olentoa auttakoon, joka menisi satuttamaan hänen rakkaitaan. Oli se sitten vaikka ulkoministeri, jonka kantoja mies oli yleisesti pitänyt hyvin viisaina.

Sabriel pudisteli päätään, antaen pehmeän hymyn sulaa kasvoiltaan.
"Ei, luoja! August, ei mitään sellaista. Minua vain hävettää. Siinä se. Mutta, voin sanoa että olen ollut ulkona ulkoministerin kanssa." Jos nyt huumoria piti hakea. Moni tuskin voisi.
"Voin myös sanoa nähneeni hänet pitelemässä solmiotaan kuolaavaa taaperoa."

Huoli ei silti kadonnut Augustin kasvoilta täysin.
"Minusta se on ulkoministerin häpeä, ellei hän huomannut, kuinka uskomattoman upea nainen sinä olet", hän totesi. Oli tietenkin sopimatonta mennä tuomitsemaan ihmisiä tapaamatta näitä ensin.
"Sinulla ei ole mitään syytä hävetä. Mutta olet oikeassa, sitä ei kovin moni pääse sanomaan... Taaperoa? Ei kai hänellä sentään lapsia ole?"

"Noh. Minusta tuntuu että hänellä on joku, josta Gabriellekaan ei ole tietoinen ja tapahtui väärinkäsityksiä tai jotain. En tiedä." Hän nauroi Augustin hämmennykselle.
"Eiei! Hän on Gabriellen aviomiehen ystävä ja Gabriellen pojan kummisetä. Matthew täytti vasta yksi."

"Aivan se Matthew."
August muisti kuvan, jonka Sabriel oli aiemmin näyttänyt. Suloinen poika.
Jos he joskus saisivat lapsen, keitäköhän voisi pyytää kummeiksi? Ei, se oli hirvittävää asioiden edelle menemistä.
"Eikö ulkoministeristä huhuttukin jotain? Sen ratsastajansa kanssa. Anteeksi, tämä ei varmaankaan auta parantamaan sinun oloasi mitenkään."
August pudisti nolona päätään. Hänellä ei ollut edes tapana juoruta. Mutta sehän vain tarkoitti, että vika ei ollut Sabrielissa, jos ulkoministerillä kerran oli jo joku.

Sabriel puraisi kevyesti huultaan.
"Mmhm. Huhuttiin. Joten, ei mitään sen dramaattisempaa. Häpeä menee ohi." Ehkä hän ensikerralla oli vähemmän oma itsensä.
Ketä hän huijasi, nämä olivat olleet neljännet treffit eron jälkeen (neljännen miehen kanssa siis). Seuraavia odottaessa ei kannattanut pidättää hengitystä.

August pudisti hieman päätään.
"Sabi, ei sinun tarvitse hävetä yhtään mitään. Se on toki hyvin inhimillinen tunne, mutta olet äärettömän ihastuttava nainen, ja se on niiden häviö, jotka eivät sitä ymmärrä."

Sabriel hieraisi pehmeästi niskaansa, hymyillen pehmeästi. Kuten hän aina.
"Niin kaikki sanovat. Tiedän sen kyllä." Niin kaikki aina hänelle sanoivat.

"Eivätkä syyttä", August vakuutti päätään pudistaen. Sabriel oli upea nainen, jolla oli vain käynyt uskomattoman huono tuuri miesten kanssa. Toisinaan hän toivoi, että olisi yrittänyt kiivaammin puhua Sabrielin avioliittoa vastaan, mutta silloin ystävä oli vaikuttanut niin onnelliselta.
Jos olisi nähnyt tulevaisuuteen. Mutta silloin moni muukin virhe olisi ehkä jäänyt tekemättä.

Sabriel heilautti kevyesti kättään.
"Imartelet. Hölmö." Ei hän ollut ikinä tullut ajatelleeksi että August olisi voinut tuntea jotakin häntä kohtaan vuosia sitten.
"Ja sinä olet upea mies. Ja toivon todella, että voit olla onnellinen."

"En, minä kerron vain totuuden", August huomautti. Tässä tapauksessa hän ei tosin ehkä voinut väittää, ettei valehteleminen kuulunut hänen tyyliinsä, vaikka eihän kertomatta jättäminen ollutkaan sama asia, eihän?
Syötyään kuuliaisesti lautasensa tyhjäksi hän laski aterimet käsistään ja pyyhkäisi suunsa lautasliinaan.
"Kunhan vain Helia tulee kuntoon."

Sabriel hymyili lohduttavasti.
"Varmasti tulee." Hän lupasi, haluten uskoa siihen. Hän siivosi astiat pois.
"Noin. Nyt, sänkyyn. Tulen viereen vahtimaan untasi hetkeksi." Hän nappasi matkalla laukustaan romanttisen romaanin.

"Vierashuoneessa on puhtaat lakanat, sitten kun haluat käydä nukkumaan", August totesi. Makuuhuoneen erikoispitkä vuode muistutti kipeästi Heliasta, ja mies kääntyi kiireesti etsimään itselleen yövaatteet.
"Käyn vain pesemässä hampaat."
Kylpyhuoneessa hän huuhteli kasvonsa ja vaihtoi päälleen tummansinisen t-paidan ja ruudullisen olohousut, riittävän asiallinen yöasu.
Lukittu kaappi kummitteli.
Eihän yksi kerta olisi vaaraksi. Hän halusi vain nukkua tämän yön rauhassa.
August nielaisi ja oli jo lähdössä kylpyhuoneesta, kun muutti viime hetkessä mielensä. Hän kurkotti avaimen peilikaapin päältä ja sovitti sen lukkoon.
Valkoinen lääkepurkki oli juuri siinä, minne hän oli sen laskenut.
Unilääke olisi mennyt alas ilmsn vettäkin, mutta hän hörppäsi sitä silti.
Purkki takaisin piiloon, kaappi lukkoon ja avain paikoilleen.
Kaikki hyvin.
August pyyhkäisi hiuksiaan ja palasi makuuhuoneeseen.

Sabriel makasi pukeissa miehen sängyn toisella laidalla. Hän keskittyi lukemiseen, jääden vahtimaan siihen ystävänsä unta.
Nukahtaen siihen itsekin jossakin vaiheessa. Hups.

August heräsi aamusta tavallista tokkuraisempana. Hetken hän sai nauttia siitä autuaasta tilasta, jossa muistot eivät vielä olleet ehtineet ottaa kiinni, vaan kaikki tuntui olevan hyvin.
Ei kauaa. Helia.
August liikahti ja käänsi päätään, mutta tajusi vasta sitten, ettei suinkaan maannut vuoteessa yksin.
Sabriel.
Hetken hänet valtasi järkytys siitä, oliko hän edelleen unessa, ja miksi Luojan tähden hän uneksi ystävästään, mutta ei, oli nainen siinä.
August siirsi hitaasti käsivartensa pois Sabrielin ympäriltä (hitto) ja kohottautui istumaan.

Sabriel oli nukahtanut siihen täysissa pukeissa, se kirjansa vierellään. Hän ei havahtunut siihen kun August nousi istumaan, mutta siihen kyllä kun tuon puhelin soi. Helia kun oli nimennyt tuon ensisijaiseksi hätäyhteystiedokseen. Muriel oli toinen. Andy kolmas.

August hätkähti ja haparoi puhelin soi. Olo oli tokkurainen, muttei riittävän, että se olisi estänyt pulssia riehaantumasta.
Käsi tärisi kun hän nosti puhelimen korvalleen.
"August Rowe."
Soittaja oli vanhempi mieslääkäri.
"Keane Anson, Freeman sairaalasta." Se oli Newcastlessa, ei suinkaan Hexhamissa jonne Helia eilen oli viety.
"Halusin vain ilmoittaa että Helia Montgomery on siirretty eilen Hexhamista meille ja olit hänen yhteystietonsa."

Freemanista? August yritti saada sanoista selvää, vaikka korvissa takova sydämen syke tuntuikin kuurouttavalta.
"Siirretty? Aivan, kiitos... Kuinka... kuinka hän voi?"
Mies hieraisi ahdistuneena kasvojaan. Oli siinäkin lääkäri, kun takelteli sanoissaan eikä osannut kysyä täsmällisiä kysymyksiä.

Mutta August ei nyt ollut lääkäri vaan omainen, joka sai sen kamalan puhelun.
"Hän voi nyt hyvin. Yön aikana hän oli levoton ja sai lopulta siirron tänne." Newcastlessa oli enemmän henkilökuntaa.

Hyvin, Helia voi hyvin.
Mutta oli ollut levoton yöllä. Eikä hän ollut ollut lohduttamassa.
August nojasi vapaan kyynärpään polviinsa ja hieroi kasvojaan.
"Millä tavalla levoton? Milloin häntä voi tulla katsomaan?"

Levoton oli kevyt aliarviointi.
"Vierailuaikaan, nopeasti. Hän ei ole siinä kunnossa että jaksaisi pitkää vierailua."

August kurtisti kulmiaan, ja tavallisesti rauhallinen mies joutui todella hillitsemään itseään.
"Miten hän todella voi? Kestän kyllä, olen itsekin lääkäri. Haluan vain tietää, mikä hänen tilanteensa on tällä hetkellä. Tiedän, että potilasta kuvaillaan levottomaksi silloin, kun halutaan säästää omaisen tunteita, mutta olisin äärimmäisen kiitollinen tarkemmista faktoista."

Muut lääkärit olivat kamalia omaisia.
"Hänen persoonansa vaihtui ja hän satutti itseään hoitajalta nappaamallaan terällä."

Augustia kylmäsi.
"Kuinka pahasti?"
Voi Luoja, hän olisi vain halunnut olla Helian luona. Ymmärsikö hoitohenkilökunta edes, mitä mies kävi läpi?
"Häntä ei saa jättää yksin."

"Hänet leikata Hexhamissa ennen siirtoa mutta mitään vauriota ei jää. Hän ei osunut mihinkään tärkeään elimeen. Ja siksi hänet siirrettiin tänne, Hexhamissa ei ole resursseja valvoa häntä."

Leikata. Ei mihinkään tärkeään elimeen.
"Mitä hän tarkalleen ottaen teki itselleen?"
Voi helvetti, kuulostiko hänkin aina yhtä epämääräiseltä puhuessaan omaisille? Poikanne oli vähän levoton, mutta hän tulee kyllä kuntoon, mitään pysyvää vauriota ei jää. Kun samainen nuorukainen oli sitä ennen iskenyt veitsen läpi kädestään tai...
August tunsi voivansa pahoin. Ja hänen olisi pitänyt olla rauhallinen.

August tuskin kuulosti yhtä epämääräiseltä kuin kevyesti työhönsä leipääntynyt lääkäri.
"Hän puukotti itseään terävällä esineellä lantion ja kyljen seudulle, tässä ei eritelty millä. Syvän pistohaavan vuoksi piti leikata."

August tempaisi itsensä täriseville jaloilleen ja otti muutaman levottoman askeleen. Ehkä hänen olisi pitänyt mennä toiseen huoneeseen - Sabriel oli täällä - mutta hän oli pelännyt, että puhelu voisi koskea jotakin vielä pahempaa. Jotakin, mitä hän ei halunnut edes ajatella.
Mutta hän saisi käydä katsomassa Heliaa.
"Onko tästä ilmoitettu hänen muille omaisilleen?"
Kai ainakin Muriel oli listalla myös?

"Ei vielä, sinä olit ensisijainen yhteystieto. Haluatko sinä tavoittaa muut? Muriel Nightingale ja Andromeda Montgomery."

Ensisijainen.
Augustin olisi tehnyt mieli hakata päätään seinään, ensimmäisenä hätätilannekontaktina olemisessa ei jumalauta ollut mitään romanttista!
Tässähän se nähtiin.
"Kyllä, kiitos, minä ilmoitan. Ja tuota... Andromeda Montgomery on hänen sisarensa. Olisi kenties parempi, jos siskoa ei päästettäisi ainakaan aivan vielä katsomaan Heliaa. Se... Heidän välinsä ovat hieman hankalat, ja sisaren tapaaminen saattaisi pahentaa tilannetta, kun Helia ei ole vielä voimissaan."
August inhosi itseään sen vuoksi, että sanoi niin. Mutta pelkkä keskustelu Andromedan kanssa oli saanut Helian - Vivin - tarttumaan veitseen...

Oli hetken hiljaista.
"Minä pistän sen ylös." Mies lupasi, muistutti vierailuajoista ja sitten sulki puhelun.

August tajusi vasta hetken kuluttua kuuntelevansa pelkkää hiljaisuutta linjan toisesta päästä.
Hitaasti hän antoi puhelinta pitelevän kätensä laskeutua kylkeä vasten. Pitäisi tarkistaa vierailuajat, ja toivoa, että Helia haluaisi nähdä hänet. Että hänen läsnäolonsa voisi tarjota edes jonkinlaista lohtua.
Oliko hän tehnyt väärin puuttuessaan asiaan? Luoja...

Sabriel havahtui vasta hetken kuluttua. Hän nousi istumaan, laskien käden miehen selälle. Kaikki ei ollut hyvin.
Sentään vierailuaika alkaisi tunnin päästä. August oli nukkunut pitkään.
"... Mitä tapahtui?"
Helvetti puhelimen nettiä oli vaikea käyttää, kun kädet tärisivät.
"Anteeksi, herätinkö..? Sairaalasta soitettiin, Helia oli siirretty tänne Newcastleen. Freemaniin..."
Vierailuaika alkaisi aivan pian. Onneksi matka ei ollut pitkä.
"Hän oli... satuttanut itseään uudelleen…"

"Ei, et herättänyt." Sabriel silitteli miehen selkää. Olisi pitänyt herätä aiemmin!
"Voi ei. Pahasti?" Miten sairaalassa tapahtui sellaista.

"Lääkärin mukaan hän oli ollut levoton, eikä pysyvää vauriota jää", August vastasi kireästi ja pudisti päätään.
"Anteeksi, minä en... Hän oli ilmeisesti saanut käsiinsä veitsen ja puukottanut itseään lantioon. Hänet jouduttiin leikkaamaan, mutta ilmeisesti kaikki on nyt hyvin, kai..."
Sittenhän sen näkisi. Kun menisi vierailulle.
"Sabriel... Minä pyysin, etteivät he päästäisi Helian siskoa katsomaan häntä. Teinkö väärin?"

Sabriel huokaisi hiljaa, vetäen miehen halaukseensa.
"Shhh... Kaikki selviää kyllä. Ja se mitä minä tiedän tilanteesta, et tehnyt. Helia ei ole tilassa jossa kestää mitään ylimääräistä."

August nojasi päätään Sabrielin hartiaan, ja huoli velloi pahoinvointina hänen sisällään.
"Se... se aiheutti viimeksikin tämän kaiken, joten ajattelin..."
Hän nielaisi, ahdistuen siitä, kuinka sanat tuntuivat karkaavan hänen tavoittamattomiinsa.

"Ajattelit varmasti oikein. En usko että voisit tehdä väärän päätöksen. Helia kuulostaa olevan siinä tilanteessa, että hänen pitää ajatella itseään. Ei ketään muuta. Ja se on hyvä että sinä saat käydä. Mutta syöt jotakin ennen kuin menet."

August oli aikeissa väittää vastaan, hän olisi halunnut lähteä heti. Mutta sairaalalle ei ajanut niin kauaa, eikä häntä todennäköisesti päästettäisi kuitenkaan tapaamaan Heliaa etuajassa. Jos tämä kerran oli...
"Vierailuaika alkaa tunnin päästä. Minä... Kiitos, olet hyvä ystävä, Sabriel."
Hän nousi hitaasti seisomaan ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan.

"Mene suihkuun, se selvittää ajatuksia hieman." Sabriel pyysi pehmeästi, lähtien itse alakertaan keittämään teetä ja katsomaan heille aamiaista.

"Mmm."
August etsi itselleen puhtaat vaatteet kaapista ja suuntasi sitten suihkuun, toivoen, että siitä tosiaan olisi apua. Mutta ahdistus sen kuin kasvoi, se tuntui tiivistyvän höyryn lailla iholle ja kiristävän otettaan, kunnes pelkkä hengittäminenkin tuntui jo tuskalliselta.
Hän ei muistanut, milloin viimeksi olisi tuntenut näin. Lukittu kaappi pyöri mielessä, kunnes hän ei enää voinut muuta kuin napata avaimen peilikaapin päältä.
Hänen oli pakko olla rauhallinen Helian luona. Pakko.
Lopulta August laskeutui alakertaan, tummiin housuihin ja siniseen kauluspaitaan pukeutuneena, hiukset suihkun jäljiltä kosteina.

Sabriel oli tehnyt heille teetä ja pienen, perinteisen englantilaisen aamiaisen sillävälin. Ja vaihtanut omat vaatteensa. Nyt nainen oli jopa pukeutunut jouluiseen kellomekkoon.
"Syö. Jos haluat, minä voin käydä hakemassa autosi. Eikö se ole Hexhamissa? Käyn tervehtimässä Keikoa samalla, hän tuskin panee pahakseen."

August istahti pöydän ääreen.
"Mitä tekisin ilman sinua..." hän mutisi ja hieraisi otsaansa, ennen kuin otti ruokailuvälineet käsiinsä.
"Autoni..? Niin, totta, se on... Dessikin on siellä, ystäväni luona. Oletko varma, ettei siitä ole vaivaa?"
Miten hän oli saattanut unohtaa oman koiransa heti aamusta?

"Ei, ei ole. Minä voin hyvin hakea molemmat." Sabriel vastasi hymyillen.
"Keiko asuu myös Hexhamissa. Voin käydä kiittämässä häntä jouulahjasta."

"Jos olet varma... Annan sinulle osoitteen ja autonavaimet."
Eiköhän Dessikin lähtisi kiltisti mukaan, olihan Sabriel tuttu. Pitäisi laittaa Murielille viestiä asiasta, kuten myös siitä, että Helia oli siirretty toiseen sairaalaan.
Helia...

Sabriel taputti hellästi miehen olkavartta.
"Voi rakas. Syö nyt."

August söi, vaikka ruokahalu pysyi edelleen itsepintaisesti poissa. Ja tuskin palaisikaan, ennen kuin hän voisi olla varma, että kaikki oli hyvin. Niin hyvin, kuin vain voisi tässä tilanteessa olla.
"Toivottavasti teillä on mukavaa Keikon kanssa. Ei ole mikään kiire takaisin, minä pärjään kyllä."

"En minä kauan viivy. Hän on varmasti Brianin kanssa ja en haluaisi häiritä liiaksi. Sabriel lähti pian suorittamaan tehtäväänsä.

Maanantai 01. tammikuuta 2018 - Aamu

Sabriel oli herännyt aamulla ja, noh, viettänyt aikansa sängyssä. Hän saisi kuulemma olla hetken pyörätuolissa, sitten käyttää kävelykeppiä kunnes lihas olisi toipunut täysin. Pitkä sairasloma tiedossa, kirurgi ei voisi linkuttaa leikkaussalissa. Sabriel yritti pitää itsensä kiireisenä, katsellen kattoa. Luoja että hänellä oli tylsää. Hän tarvitsi kirjoja kotoa.

Ovelta kuului nopea koputus ja August astui sisään.
Hän oli ottanut aamun ensimmäisen lennon, harkittuaan ensin sekä junaa että omaa autoa. Tummat varjot silmien alla kielivät valvotusta yöstä, takki repsotti auki ja paidankaulus oli vinossa.
Mutta ei sellaisella ollut nyt väliä.
"Kultapieni..."

Sabriel säpsähti ja kohdisti sinisten silmien katseen ovelle. 
"... Oh, August." Sabriel kohottautui hieman. Kylkeä ei onneksi särkenyt enää. Pahasti. Kivisti vain. Mies näytti kauhealta.
"Oletko nukkunut yhtään? Tule tänne. paitasi on vinossa. Anna minun."

August asteli sängyn vierelle ja kumartui painamaan suukon Sabrielin otsalle.
"Luojan kiitos olet..."
Kunnossa oli väärä sana, ja elossa olisi ollut liian voimakas. Ei sellaista vain voinut sanoa ääneen.
"Sabi, älä minusta huolehdi. Miten sinä itse voit? Onko kipuja?"


"Olen kunnossa. Ei mitään mitä en kestäisi. Kollegoiden ihana puoli, saan tarpeeksi kipulääkkeitä pyytämättä."

Augustin kulmat painuivat huolestuneesti alas.
"Sabi..." hän vetosi.
Ehkä se johtui lääkkeistä. Ehkä niiden takia työpaikallaan ammutuksi joutunut nainen oli niin rauhallinen.
Hän vei toisen kätensä koskettamaan naisen hiuksia.
"Onko jotain, mitä voin tehdä?"

Luultavasti johtuikin. Sabrielille ei ehkä oltu kerrottu, että hän oli saanut painajaisia nähtyään vähän rauhoittavaa. Se laukaus oli tunkenut uniinkin, monesti yön aikana.
"Tarvitsen tekemistä." Sabriel myönsi.
"Ja psykologin."

August istahti tuolille sängyn viereen ja otti Sabrielin käden omaansa.
"Tekemistä siis. Kirjoja?"
Vaikka nainen tarvitsisikin paljon lepoa. Voi Luoja. Jollei hän olisi napannut rauhoittavaa, hän olisi varmasti jo alkanut miehekkäästi itkeä.
"Ja voin katsoa sinulle sopivia psykologeja. Jos haluat."

Käsi oli hieman kylmä. Oliko se silti ihmekään?
"Kirjoja. Mansfield Park ainakin." Hän kaipasi jotakin klassista nyt. Ei Ylpeyttä ja ennakkoluuloa.
"Newcastlesta? Mietin aamuyön ja en..." Sabriel nielaisi.
"En pysty palaamaan tänne töihin." Ajatus samaan aulaan astumisesti kuristi keuhkot kasaan.

August silitteli kämmenselkää peukalollaan.
"Tarvitsetko kotoa jotain muuta?"
Miehen silmissä välkähti myötätunto.
"Ei mikään ihme tuollaisen trauman jälkeen."

Sabriel naputti kevyesti ystävänsä kämmenselkää sormenpäillään.
"Tabletti. Pitää katsella asuntoja." Kyllä hän töitä saisi. Hän oli loistava lääkäri.
Jota oli ammuttu koska hän oli antanut lapsen kuolla leikkauspöydälle.
"Se oli kuollee potilaan isä. Tyttö. Oli ollut kolarissa."

"Voin kertoa sinulle parhaat sisäpiirin vinkit."
Koko tilanne tuntui edelleen niin absurdilta. Tässä he istuivat keskustelemassa asunnoista, kun Sabrielia oli edellisenä yönä ammuttu. Ammuttu!
August ei onnistunut tuntemaan niin suurta järkytystä kuin olisi ollut asiaankuuluvaa, vaikka pulssi hakkasikin levottomammin.
Sabriel tulisi kuntoon.
"Voi kultapieni..."

Sabriel tuhahti vaisusti.
"Minä voin hyvin, August, älä näytä tuolta." Hän kohotti kättään hipaisemaan ystävänsä poskea.
"Vain pidempi sairasloma, mutta muuten."

"Sinä olet vain niin uskomattoman rakas", August muistutti ja puristi Sabrielin kättä kevyesti.
"Tiedäthän, että voit soittaa minulle ihan mihin aikaan tahansa? Ja pyytää ihan mitä vain?"

Sabriel nielaisi kevyesti.
"Minä tiedän. Sinun pitäisi olla Helian luona." Hän muistutti kevyesti. Hän pärjäisi kyllä.

August pudisti hieman päätään.
"Sinä tarvitset minua nyt, Sabi. Tiedän, että Helia on turvassa."
Hän oli jo laittanut viestiä, ettei pääsisi tulemaan vierailuaikaan, mutta luvannut soittaa.
"Sinäkin olet minulle tärkeä."

"Hän tarvitsee sinua." Sabriel väitti pehmeästi vastan.
"Olet kultainen. Miten Helia voi? Miten sinä jaksat? Näytät kauhealta. Nukuitko ollenkaan?"

"Tiedän, ja niin tarvitset sinäkin."
Varsinkin, kun suurin osa Sabrielin ystävistä taisi asua pohjoisessa. Mutta pianhan se korjautuisi, kun nainen itsekin pääsisi muuttamaan.
"Hän... On hyvin väsynyt. Mutta hän on nyt hoidossa, ja se on tärkeintä. Ja kyllä minä pärjään, nukun päiväunet jossain kohtaa. Älä huoli."

Oli hänellä ystäviä täälläkin mutta kovin moni oli pakkautunut pohjoiseen. Nainen hymyili pehmeästi, myötätuntoisena.
"Voit mennä luokseni nukkumaan. Avaimet ovat toimistossani, toimiston avain on tuossa lipastolla..."

"Ei minulla vielä kiire ole", August totesi. Vaikka Sabrielin pitäisikin ehdottomasti saada nukuttua ja levätä ilman, että hän pyörisi häiritsemässä.
Mutta silti. Oli ollut kammottava herätä siihen puheluun. Hän oli pelännyt sen olevan sairaalasta, että Helialle oli sattunut jotakin, sitten helpottunut nähdessään Sabrielin nimen, ja huolestunut taas tajutessaan, ettei ajankohta ollut tavallinen.

Sabriel hymähti hieman. Hän vaihtoi asentoa ja irvisti. Nainen puristi ystävänsä kättä.
"... Pelkäsin että kuolen." Se kylmä, pysähtynyt tunne oli kamala.

August silitti Sabrielin kämmenselkää peukalollaan.
Mitä siihen saattoi sanoa? Miksi hän kerta toisensa jälkeen joutui toteamaan, että oli täysin hyödytön silloin, kun olisi halunnut auttaa kaikkein eniten?
"Olen niin kamalan pahoillani, että jouduit kokemaan sellaista."

"Olisi pitänyt kyetä ihmeeseen. Pelastaa se tyttö." Jollakin kierolla tavalla Sabriel koki ansainneensa tämän. Silti hän tiedosti että lapsen kuolema ei ollut hänen syynsä. Hän oli tiennyt että tyttö ei välttämättä selviäisi ja se oli kerrottu myös tuon isälle.
"Annoin hänen lapsensa kuolla. Se on ymmärrettävää."

"Sabriel. Väkivalta ei ole koskaan ymmärrettävää."
Potilaita kuoli. Se oli lääkärin elämän raadollinen puoli. Sitä hakeutui ammattiin, koska halusi auttaa ja pelastaa, mutta varsin pian joutui silmäkkäin sen tosiasian kanssa, että kaikkia ei voinut auttaa. Silloin saattoi vain tehdä parhaansa. Ja joskus toivoa ihmettä.
"Se, mitä sinulle tehtiin, oli väärin, riippumatta siitä, mikä syy taustalla oli."

Sabriel huokaisi hiljaa. Niin. Se oli. Silti olisi pitänyt. Hän oli surkea tekosyy kirurgista.
"Silti... Olisi pitänyt."

"Sabriel."
Augustin kulmat olivat painuneet huolestuneesti alas, peukalo silitti naisen kämmenselkää.
"Tiedät, että tuo on vaarallinen tapa ajatella."

"Niin on. On myös vaarallista tulla ammutuksi päivystysvuorossa." Sabriel värähti ajatuksesta. Korvat soivat laukauksen ajattelemisesta.

"Sinun ei olisi pitänyt joutua kokemaan sitä."
Oli eri asia, kun työskenteli ensiavussa ja tiesi, että loukkaantumisen vaara oli keskimääräistä suurempi. Mutta kirurgin, varsinkaan lasten kanssa työskentelevän, ei olisi pitänyt joutua kokemaan sellaista.

Nainen nielaisi tyhjää. Hän oli aamulla nähnyt sen reiän reidessään. Se oli... Noh, siitä jäisi jälki. Todellakin jäisi. Hän räpytteli silmiään ja yritti olla itkemättä.

August huomasi kyllä, milloin Sabrielia itketti.
"Kyllä sinä saat itkeä", hän huomautti ja silitti toisella kädellään naisen käsivartta.

"Ei ole syytä. Kaikki on hyvin." Sabriel huomautti ääni säröillen. Kaikki on aivan täydellisen hyvin.

"Kultapieni, sinua ammuttiin viime yönä, kaikki ei todellakaan ole hyvin", August huomautti pehmeästi.
"Kaikki tulee olemaan taas hyvin, mutta ei pidä vähätellä kokemaansa."

"Tulen  kuntoon. Ihan turha siis itkeä." Hän pyyhkäisi kyyneliä poskeltaan. Jos hän olisi kuollut? Jos mies olisi osannut tähdätä humalasta huolimatta?

"Ja se on hienoa, Luojan kiitos."
August kieltäytyi ajattelemasta, mitä olisi voinut tapahtua. Hän voisi keskittyä omiin tunteisiinsa myöhemmin.
"Mutta ei se vähennä järkytystä. Sabi-rakas, eivät kaikki kyyneleet ole pahasta."

"Mmmh. Se on naurettavaa, ihmisille käy päivittäin pahempaa. Näen itse päivittäin pahempaa..."

"Sabriel", August yritti vedota.
Luojalle kiitos psykologi varmasti osaisi auttaa niin paljon häntä paremmin.
"Sinun tunteissasi ei ole mitään naurettavaa. Minä sentään lainasin noissa sanoissa Gandalfia, viisas mies, vaikkakin fiktiivinen."

"... Paljonko olet katsonut Sormusten herraa?" Sabriel naurahti tukkoisesti.

Oli se sentään naurahdus.
August hymyili ja poimi pahvitelineestä nenäliinan, pyyhkäisten sillä Sabrielin poskia.
"Helia pitää fantasiaelokuvista, ja onhan se sentään yksi lempikirjojani. Kerran nörtti, aina nörtti."

"Sanot nörtti kuin se olisi paha asia." Sabriel pudisteli kevyesti päätään.
"Helia on onnellinen mies kun hänellä on sinunkaltaisesi ihminen."

"Ehei, minähän syleilen sisäistä nörttiäni."
August ei antanut hymyn hälvetä kasvoiltaan, vaikka Sabrielin sanat osuivatkin kipeästi. Niin. Mutta ei sillä ollut enää väliä, ollutta ja mennyttä.

"Hyvä. Olet täydellinen juuri noin." Sabriel hymähti ja pyyhki poskeaan. Ehkä hänkin vielä joskus saisi hyvän, kiltin ja rakastavan miehen.

August nauroi pehmeästi.
"Sinä imartelet minua. Ja yrität selvästi harhauttaa, me puhuimme sinusta, emme minusta."
Hän pyyhkäisi Sabrielin poskea uudelleen ja tarjosi tälle puhdasta nenäliinaa niistämistä varten.
"Joko lääkärit osasivat sanoa, kuinka toipumisesi etenee? Kauanko sinua pidetään sairaalassa?"

Sabriel otti nenäliinan ja niisti kevyesti.
"Noin viikon. Jos haava ei tulehdu. Pitää olla hetki pyörätuolissa, saan palkatun avustajan sitä varten."

August pyyhkäisi Sabrielin hiuksia korvan taakse, pois kasvojen tieltä.
"Muistat vain antaa aikaa toipumiseen", hän ei malttanut olla muistuttamatta. Reiden haavat osasivat olla pirullisia.
"Oletko jo kertonut tapahtuneesta perheellesi? Muille ystävillesi?"
Ei menisi kauaa, kun se ehtisi jo lehtiin.

"Perheelleni soitettiin jo. En, ajattelin soittaa tabletilta. Puhelin... sen näyttö pitäisi puhdistaa." Ja hän ei jaksanut pidellä sitä nyt. Tabletin sai lepäämään polville.
"Ai niin. Tarvitsisin vaatteet kotoa. Kun pääsen pois." Se hempeä jakkupuku oli pilalla.

Näyttö pitäisi puhdistaa. Niin.
"Minun pitäisi varmastikin jättää sinut lepäämään ja käydä hakemassa tavarasi", hän totesi, ja melkein tarjoutui tuomaan vaatteetkin. Mutta ehkä se ei olisi sopivaa, mennä kaivelemaan Sabrielin vaatekaappia. Ehdottomasti ei.
"Jos tarvitset apua, kun pääset kotiin, älä epäröi pyytää."

"August, toisitko myös jotain vaatetta? En haluaisi päästää äitiä tonkimaan asunnolleni." Ennemmin August kuin äiti, jos piti valita.
"Minä pyydän. Saan avustajan, pärjään kyllä."

Jahas.
"Totta kai", August lupautui, koska niin ystävät tekivät. Ei se ollut sen kummallisempaa. Sabriel oli sairaana ja tarvitsi hänen apuaan.
Hän kaivoi puhelimensa esiin ja napsautti muistiinpanosovelluksen auki.
"Sanelisitko minulle saman tien listan kaikesta, mitä tarvitset kotoa?"

Sabriel unohtui sivelemään kylkeään sairaalakaavun läpi.
"Kirjoja, ainakin Mansfield Park ja joku toinen. Tabletin. Vaatehuoneesta vasemmalta ylähyllyltä telineestä ne Guccin helmiäisvioletit avokkaat ja peräseinältä oikealta Diorin violetti puku helminapeilla. Sukkalaatikosta sukkahousut, ihonväriset, vasen reuna. Ja ota siitä alemmasta laatikosta jotkut pörrösukat. Alemmista laatikoista alusvaatteet."

August kirjoitti kuuliaisesti ylös. Melkein hymyilytti, kun Sabriel mainitsi avokkaat. Tietenkin, siitä huolimatta, ettei pystyisi edes kävelemään sairaalasta omin avuin. Sabriel oli aina ollut hyvin tyylikäs nainen.
Ja alusvaatteet. Tietenkin.
"Tahdotko oman yönpaidan?"
Sairaalakaavut eivät lopulta olleet kovin mukavia.

Tietenkin. Sabriel ei lähtisi tossuissa sairaalasta. Jestas.
"Epäilen ettei minulla ole sopivaa. Ja tiedät että haavat valuttavat kaikkea."

"Niin, se on totta."
Mutta jotkut valitsivat silti pukeutua mieluummin omiin vaatteisiinsa, siitäkin huolimatta, että ne saattaisivat mennä pilalle.
"Oliko siinä kaikki?"

Sabriel arveli että naisen suosimat satiini- ja silkkiyöpaidat eivät olisi sopivia. Tai ne ihanat pehmeät flanellipyjamat.
"Oli. Kiitos. Olet enkeli."

August tallensi listan ja sujautti puhelimen takaisin taskuunsa.
"Ystävä minä olen, en enkeli", hän huomautti hymyillen ja nousi seisomaan.
"Pärjääthän sinä varmasti? En viivy poissa kovinkaan kauaa."

"Hyst. Naiset ovat aina oikeassa." Sabriel hymyili pehmeästi.
"Pärjään minä. En minä kuole."

August nauroi ja kiskaisi takin päälleen, napaten Sabrielin toimiston avaimen mukaansa.
"Tuo oli lupaus."
Hän kosketti naisen käsivartta.
"Lepää sillä välin oikein kunnolla."

"Minä lupaan." Sabriel naurahti pehmeästi.
"Yritän."

"Hyvä tyttö."
Tällä kertaa August malttoi kietoa huivin kunnolla kaulaan ja napittaa takkinsa ennen kuin suuntasi hakemaan kotiavainta Sabrielin toimistolta.
Valvotusta yöstä huolimatta olo oli hämmentävän pirteä, kun hän saapui naisen asunnolle. Tuntui oudolta olla siellä ilman Sabrielia.
Riisuttuaan ulkovaatteensa August tarkisti ajan puhelimestaan ja valitsi sitten Helian numeron. Hän kokeilisi ensin sitä, ja jos ei saisi vastausta, voisi soittaa suoraan sairaalan puhelimeen.

Helia oli saanut toisen kätensä jo vapaaksi. Mies hamusi puhelimen sormiinsa ja vastasi.
"Hei kulta."

Pelkästään Helian äänellä oli ihmeellinen vaikutus.
August tunsi hartioidensa rentoutuvan istahtaessaan sohvan reunalle.
"Rakas. Anteeksi, en pääse tänään käymään. Millainen olo?"

"Ei se mitään." August oli käynyt joka päivä joulun jälkeen.
"Ihan hyvä. Edelleen vain kovin... Noh. Lääkkeinen mutta se tuskin helpottaa lähiaikoina. Psykologi kävi tänään. Missä olet?"

"Voi kulta, kyllä se siitä vielä."
Hän katsahti ympärilleen siistissä, naisellisessa asunnossa.
"Kaikki on hyvin. Ystävälleni sattui onnettomuus - Sabrielille, jos muistat - joten joudun lähtemään yllättäen hänen luokseen. Olen Lontoossa."

Sabrielin asunto tosiaan oli kovin sievä ja naisellinen. Kukkia, koristeita, hempeitä värejä ja pehmeitä pintoja. Silti kirurgisen siistiä.
"Voi ei! Onhan hän kunnossa? Ja sinä?"

August hieraisi kasvojaan ja nojautui sohvan selkänojaa vasten.
"Hän tulee kuntoon. Kyse oli ampumistapauksesta, mutta onneksi mitään pahempaa ei käynyt. Olen täällä varmaan vielä huomisen, mutta sitten palaan jo takaisin. Minullakaan ei ole hätää."
Rakas, rakas Helia.
"Tahdotko tuliaisia Lontoosta?"

Helia veti henkeä.
"Voi ei. Jaksathan sinä?" Helia varmisti vielä.
"En minä tarv-" August kysyi. Se alkoi jo ajatuksena itkettää.
"... Siellä on se Potter-kauppa. Sieltä jotain? Pidän Puuskupuhista."

"Jaksan, ei hätää, kulta. Nyt kun näin omin silmin, että Sabrielilla on kaikki hyvin."
Niin hyvin, kuin vain tässä tilanteessa saattoi olla.
Kaikesta huolimatta Helia sai hänet hymyilemään.
"Puuskupuhista kannattaakin pitää. Minä käyn siellä. Jätän jotain ostettavaksi sitten, kun tulemme tänne yhdessä."

Helia nielaisi tyhjää. Huhtikuu.
"... Niin." Jos he menisivät. Tai varmasti joskus, mutta koska?
"Kiitos."

August oli päättänyt uskoa, että he lähtisivät kyllä Lontooseen.
Jos ei huhtikuussa, niin sitten myöhemmin.
"Rakas, ei tarvitse kiittää", hän vastasi pehmeästi.
"On jo ikävä."

"Kiitos silti. Olet ihana. Älä mitään isoa tuo. Vaikka suklaasammakkoja tai jotain." Helia muistutti vielä.
"Olet ihana."

"En mitään isoa", August lupasi, vaikka hän olikin kovin huono jättämään kauppaan asioita, joiden uskoi tekevän rakkaansa onnelliseksi.
"Sinäkin olet. Käykö jo aika pitkäksi? Onko lääkärin kierto ehtinyt olla jo tänään?"

"Vähän." Helia myönsi. Oli tylsää.
"Oli. Kaikki on ihan hyvin, varmaan viikon päästä minä siirryn... Johonkin. Eivät vielä tienneet mihin."

"Tahdotko, että tuon lisää elokuvia?" August kysyi ja kurtisti hieman kulmiaan, kun Helia mainitsi siirrosta.
"Eiköhän se pian selviä."
Newcastlessa oli onneksi hyvät sairaalat, joten Heliaa ei välttämättä jouduttaisi siirtämään sen kauemmas. Vaikka ei välimatkalla väliä, August kävisi katsomassa miestä joka tapauksessa. Aina kun saisi.

Helia huokaisi. Hän pelkäsi jo etukäteen mihin hänet siirrettäisiin. Kuulemma hänen tilansa oli niin hankala tai jotain.
"Niin... He vain... Kuulemma olen vaikea."

"Se on kieltämättä hieman harvinaisempi", August myönsi. Olivathan hänenkin tietonsa olleet varsin puutteelliset ennen kuin he olivat tavanneet.
"Kyllä kaikki järjestyy, rakas. Sano vain, jos tahdot, että minä olen läsnä hoitokokouksissa tai missä vain."

Ja Helian tila oli... Mielenkiintoinen. Kuten oli sanottu.
"En halua mihinkään kauas. Haluan kotiin." Helia mutisi hiljaa.

"Kultarakas."
August todella toivoi, että olisi voinut olla paikan päällä, halaamassa Heliaa.
"Newcastlessa on todella hyviä psykiatrisia osastoja, joten hyvin suurella todennäköisyydellä sinua ei ohjata sen kauemmas."

"En halua psykiatriselle osastolle. Haluan kotiin, juomaan teetä ja nukkumaan viereesi." Helia ei halunnut osastolle yksin.

"Rakas, kyllä sinä vielä pääset", August vakuutti, vaikka ajatus vihloi häntäkin.
"Sinun täytyy vain ensin olla tarpeeksi hyvässä kunnossa."

Helia nielaisi. Augustilla oli nyt muitakin ongelmia.
"Pidä huoli ystävästäsi. Ja muista levätä. Olet ihana." Ei nyt ollut aika valittaa toiselle.

"Sinäkin olet. Ja rakas."
August tunsi olonsa liian ylivirittyneeksi nukkuakseen, vaikka se olisikin ollut kaikkein järkevintä. Hän voisi pakata Sabrielin tavarat valmiiksi ja yrittää sitten torkahtaa hetkeksi.
"Soitan sinulle taas huomenna sanoihin aikoihin, okei?"

"Joo. Soita vaan." Helia huokaisi hiljaa.
"Olet rakas. Heippa."

"Sinäkin olet. Soittele, jos tulee mitään."
Lopetettuaan puhelun August istui hetken paikoillaan ja tuijotti kukka-asetelmaa, erottamatta kuitenkaan yksityiskohtia.
Sitten hän suuntasi pakkaamaan. Epäröi kaikesta huolimatta hetken alusvaatelaatikon kohdalla, mutta totesi, että kyse oli vain vaatteista, ei mistään muusta.
Valikoi silti vain ne päällimmäiset, kiinnittämättä liikaa huomiota.

Miehen palatessa sairaalalle Sabriel oli hereillä. Hän oli kylläkin nukkunut tylsyyttään pitkän pätkän.

August koputti kevyesti oveen ennen kuin astui sisään, mukanaan laukullinen Sabrielin tavaraa, pukupussi ja kimppu kukkia, joista tiesi naisen pitävän.
"Hei taas. Millainen olo?"
Hän ripusti pukupussin seinään kiinnitettyyn naulakkoon (eihän kallista pukua nyt voisi pitää taiteltuna viikkoa) ja asteli sitten sängyn luo, ojentaen kukkia.
"Vähän piristystä huoneeseen."

Sabriel hymyili pukupussille. Hyvä poika.
"Voisi kuvitella että olet tottunut kuljettamaan naisten jakkupukuja." Hän naurahti käheästi.
"Olet ihana. Kiitos."

August katsahti pukupussia ja naurahti.
"Ajattelin vain, että olisi ikävää, jos sen pitäisi maata laukussa kokonainen viikko."
Hän siirsi kukat tyhjään maljakkoon odottamaan - laittaisi niille vettä ennen kuin lähtisi - ja nosti laukun puoliksi sängyn laidalle.
"Toin pyytämäsi kirjat. Ja tabletin. Muistin myös laturin."

"Siihen jäisi rumat laskoset, olisit oikessa kultaseni." Hän hymyili miehelle pehmeästi. Mitsen hän voisi kiittää tarpeeksi?
"Olet enkeli."

"Ystävä, Sabriel, ystävä", August muistutti ja nosteli kirjan ja tabletin yöpöydälle, yrittäen häivyttää pitsisten alusvaatteiden muiston mielestään. Oli hankin kuitenkin vain mies.
"Tässä pörrösukat. Ja ostin suklaata, ihan vain siltä varalta, että sairaalaruoka ei oikein maistu."

"Enkeli." Sabriel huomautti hymyillen hellästi. Hän veti peittoa jalkojensa päältä ja otti sukat käsiinsä. Kyllä hän saisi ne itse.
"Todellakin aito enkeli. Ymmärsit tuoda suklaata pyytämättä."

"Sinä pidät suklaasta", August huomautti ja katsoi hieman huolissaan, kuinka Sabriel selvästikin suunnitteli sujauttavansa sukat jalkaansa.
"Jos minä auttaisin? Jalkaa ei saa varmasti taivuttaa, eikä kylkeä venyttää."

Sabriel vilkaisi miestä. Hyvä on. Hän ojensi sukat miehelle. Jopa naisen jalat olivat hoidetut ja huolitellut. Kynnet oli tällä kertaa lakattu hennon mintunvihreiksi.

August otti sukat ja pujotti ne hellästi Sabrielin jalkoihin. Hän palautti peiton takaisin tämän päälle ja suoristi huolellisesti sen rypyt.
"Noin. Onko hyvä olla? Tarvitsisitko vielä jotakin?"

Sukat tuntuivat lämpimältä halaukselta jaloille.
"On. On hyvä, voi pieni. Voin loistavasti. Kiitos."

August nousi ylös ja kävi täyttämässä maljakon, lisäsi kasviravinteen ja asetti kukat yöpöydälle. Niiden mieto tuoksu ei aivan riittänyt peittämään sairaalalle ominaista hajua, mutta olivathan he molemmat jo ehtineet tottua siihen.
Oli silti eri asia olla itse potilaana.
"Olen Lontoossa ainakin vielä huomisen, joten jos keksit, että sinulta puuttuu jotakin, niin soitat vain."

Sabriel hymyili ystävälleen pehmeästi.
"Olet kultainen. Voit olla minun luonani, et joudu maksamaan hotellista. Luulen että sen hajota omaisuuttani."

"Kiitos, siitä olisi iso apu."
August ei ollut kiireessään ehtinyt varata hotellia, hän oli juuri ja juuri saanut ostettua lentoliput. Hän kumartui painamaan suukon Sabrielin poskelle.
"Et edes huomaa, että olen ollut käymässä, kun palaat kotiin. Tulen käymään täällä vielä huomenna, tuomaan avaimet ja varmistamaan, että olet noudattanut lääkäreiden ohjeita."

"Koska voisin jättää noudattamatta niitä täällä ollessani." hymähti pehmeästi.
"Kiitos. Nähdään huomenna."