PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] Blame it on Texas, tigers tell no tales

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 106
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: [P] Blame it on Texas, tigers tell no tales   Su Joulu 03, 2017 2:42 pm

Kirken Knox Norwoodin ja Lilyan Marigold Meadowsin matka Texasiin hakemaan Animal Kingdomin uusin jäsen, Zephyr-leopardi kotiin.

Keskiviikko 22. marraskuuta 2017, jossain Texasin yllä, kello 22:45



Jo toisen kerran Knox työnsi olkapäällään häntä vasten autuaasti nukkuvan vierustoverin takaisin omalle puolelleen American Airlinesin lennolla Dallasista Corpus Christiin. Lentokone oli tuskin ehtinyt ylös kiitoradalta, kun amerikkalaista dieettiä syleillyt mieshenkilö khakihousuissa ja isäkampauksessa oli alkanut kuorsata vaimeasti ja retkahtanut vasten Knoxin hyvinistuvaan, mustaan nahkatakkiin verhottua olkaa. Saatuaan loisen kimpustaan mies nojautui asteen lähemmäs ikkunapaikalle päätynyttä Marigoldia ja laski kätensä hajamielisesti naisen reidelle, kun kävi kulmat kurtussa läpi vielä varmuuden vuoksi muhkeaa paperivuorta byrokratiaa, joka mahdollistaisi Zephyrin lennättämisen Texasista Englantiin.
Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä aikaa hänen kehonsa eli tällä hetkellä, mutta NASA-teknologialta näyttävä, tuhoutumattomaksi markkinoitu rannekello vilkutti kellon olevan varttia vaille yksitoista illalla. Melkein 11 tunnin lento Atlantin yli oli nielaissut suurimman osan yli 20 tunnin ja kahden vaihdon matkustuksesta, jonka saattoi tuntea viimeistään tässä vaiheessa jumiutuvina lihaksina ja lentokoneen ilmanvaihdosta kuivina silminä. Knox liikahti epämukavana kapealla penkillä kaivaten mahdollisuutta suoristaa pitkät jalkansa ja katsahti silmäkulmastaan viehättävämpää vierustoveriaan.

Marigold oli ohittanut sen pisteen, että olisi tuntenut itseään enää uneliaaksi, ja siirtynyt sen sijaan vaiheeseen, jossa kaikki hymyilytti ja nauratti. Ainakaan hän ei enää säpsähdellyt jokaista hiemankaan poikkeavampaa ääntä, jonka lentokone sattui päästämään.
Tuntiessaan käden reidellään Marigold käänsi päätään ja hymyili.
"Voi muru, sinä näytät hirveän väsyneeltä", hän totesi hellästi ja silittu reidelleen laskeutunutta kättä. Varmaan hän näytti itse samalta, vaikka olikin välillä torkkunut Knoxin hartiaa vasten.
Paperipinon nähdessään Marigold nojasi päänsä Knoxin hartiaa vasten ja silmäili päällimmäistä kaavaketta.
"En malta odottaa, että pääsemme tapaamaan uusinta työntekijää."

Tunnollisesti Knox painoi suukon olkapäälleen laskeutuneelle päälaelle - Marigoldin, sillä toinen vieruskaveri retkotti nyt käytävän puolelle ja kolaroisi luultavasti lentoemännän virvokekärryn kanssa ennen pitkää.
”Zephyr on hieno mies”, hän myönsi silittäen naisen reittä ja kurtisti kulmiaan, kun byrokratian rattaat saivat hänen päänsä särkemään. Asiakirjat oli luetettu jopa lakimiehellä tällä kertaa, mutta mies halusi olla varma. Olihan leopardin matka keskeytynyt jo kerran paperisodan tähden.
”Pitkälle koulutettu, ja sen kanssa on aina ilo tehdä töitä. Huumorintajuinen kaveri”, Knox hymyili puolittain.
”Oletko varma, ettet halua vaihtaa hevosista kissoihin?”

Marigold kehräsi naurusta.
"Oletko varma, ettet puhu itsestäsi, muru?" hän hyrisi ja taivutti  päätään painaakseen kevyen suukon Knoxin leukaperälle, ennen kuin nojautui takaisin tämän hartiaa vasten.
"Hieno  mies sinäkin. Hevosia varten minä  olen syntynyt. Mutta  myönnän, että farmin karvaiset asukkaat  eivät tee päätöksessä  pysymisestä turhan helppoa. Ja nyt pääsen näkemään Zephyrin kotiuttamisen aivan alusta alkaen."
Olo oli nuhjuinen, niin kuin aina pitkän matkustuksen jäljiltä.  Olisi tehnyt mieli suihkuun.
"Wesley tulee olemaan riemuissaan kuvasta, jonka saa. Ainakin minä näytän juuri niin kamalalta kuin hän toivoi."

”Näin vaatimattomasti?” Knox puhahti teatraalisesti ja kohotti merkitsevästi tummia kulmiaan.
”Millaisia hevosehdokkaita olet löytänyt?” hän kysyi ja sysäsi vapaalla kädellään paperipinkan takaisin nahkaiseen olkalaukkuunsa. Elokuviin sopivien hevosten löytäminen ei ollut vaivatonta, varsinkaan jos niitä toivoi voivansa käyttää jo lähitulevaisuudessa eikä kouluttaa jokaista varsasta saakka.
”Sinä näytät herkulliselta”, mies korjasi kuiskaten Marigoldin korvaan ja painoi suukon naisen otsalle. Hänkään ei pahastuisi suihkua, varsinkaan yhdessä liikekumppaninsa kanssa, mutta Marigold olisi voinut matkustaa kolme vuorokautta putkeen ja silti lyödä miehen kuin miehen polvilleen.

Marigold kehräsi vähän lisää.
"Kuvittelin, että olit vasta pääsemässä alkuun, rakas", hän vakuutti samalla kun kurkotti Knoxin yli nykäistäkseen tämän vierustoveria hihasta hieman lähemmäs, niin ettei miesparan pää olisi retkottanut aivan niin pahasti käytävän puolella.
"Oh, sen aiemmin pohtimani tausta osoittautui valitettavasti hieman pettymykseksi... Mutta ei hätää, minulla on ystävä, jolle ajattelin soittaa, kunhan palaamme tältä reissulta."
Vaikka hän auttoikin sekä Animal Kingdomin pyörittämiseen liittyvien velvollisuuksien että arjen pyörittämisessä, alkoi olla melkein turhauttavaa, ettei hänellä tällä hetkellä ollut omaa työstettävää. Baby-parka oli ihana, mutta ei ihan elokuva-ainesta.
Knoxin sanat saivat hänet hymisemään.
"Älä nyt vielä maista... En vain haluaisi olla pettymys, Wesley nimenomaan pyysi kuvaa meistä kahdesta jetlagin kourissa."

"Olisihan se ikävää tuottaa pettymys", Knox nyökkäsi vakavana ja kohotti kulmaansa epäuskoisena, kun Marigold huolehti hänen vieruskaveristaan. Khakihousuinen mies vaihtoi maiskauttaen asentoa ja lähti vaivihkaa valumaan takaisin Knoxia kohti.
"Voi kiitos", mies totesi kuivasti ja taputti Marigoldin reittä.
"Montaako hevosta harkitset tällä hetkellä?"

Marigold mutristi hieman suutaan.
"Olen pahoillani, muru, mutta hän olisi valahtanut kohta pää edellä käytävälle", hän perusteli anteeksipyytävästi.
"Minä voin istua paluumatkalla keskipaikalla."
Hän nappasi reidellään lepäävän käden omaansa ja alkoi piirrellä sen kämmenselkään kuvioita sormellaan.
"Tarkastelin budjettia. Meillä olisi tällä hetkellä varaa kahteenkin hevoseen, ellei Zephyristä koidu sen enempää yllättäviä kustannuksia, kuin mihin on jo nyt varauduttu. Tallipaikkaa pitää vielä ajatella."
Ja hinta pitäisi tietenkin saada neuvoteltua hyväksi.
"Kun pohja on kunnossa, ei mene kauaa, että ne voisivat ottaa jo vastaan rooleja."

Knox puristi Marigoldin kättä ja pyyhkäisi nenällään naisen hiuksia, painaen niihin muutaman suudelman.
”Minäkö soisin näin hurmaavien kaverien nuohoavan sinussa, kun sen sijaan voisin pitää sinut ihan vain itselläni?” hän kysyi kellertävät silmät huvittuneina tuikahtaen ja nosti kädessään olevan käden huulilleen, painaen naisen kämmenselälle suudelman.
”Kaksi hevosta kuulostaa erinomaiselta alulta - etsi vain sopivat, ja järjestämme rahoituksen jotenkin.” Budjetointi ei kenties ollut Knoxin vahvuuksia, mutta menestyshän vaati rohkeutta ja riskejäkin?
”Millaisia hevosia olet ajatellut?”

Marigold puhahti, vaikka hymy nykikin suupieliä.
"Sinua on sitten hankala miellyttää, muru. Olkoon, minä menen käytäväpaikalle ja sinä pääset keskelle, niin että voit pukata vierustoverisi nukkumaan seinää vasten. Parempi?"
Pelkkä Knoxin läheisyys tuntui palauttavan palan Texasin aurinkoa elämään. Vaikka pianhan hän näkisi sen taas, ja loputtomalta tuntuvan taivaan, joka olisi muutakin kuin harmaa.
Miehen sanat täyttivät hänet hirvittävällä hellyydellä. Hänen rakas, yllytyshullu Knoxinsa, joka halaili tiikereitä ja nautti saadessaan ratsastaa stuntteja. Ja uskoi, että rahat järjestyisivät kyllä, tavalla tai toisella.
"Barokki tai pari näin aluksi, ne ovat pääasiassa hyväpäisiä ja näyttäviä. Ja näyttävät aivan upealta."
Olkoon, Marigoldkaan ei suostunut ajattelemaan, että tyytyisi vain kahteen hevoseen. Vaikka laatu korvasi ehdottomasti määrän, hän ei etsinyt ratsuja, jotka voisivat rynnistää takarivissä, niin kunnioitettava tehtävä kuin se olisikin.
"Olen miettinyt, että voisimme yrittää neuvotella lisää sponsorisopimuksia. Niillä saisi katettua hevosten ja Zeppien myötä lisääntyviä kuluja."

”Kunhan sinä olet vieressäni”, Knox vastasi ja hipoi naisen korvaa huulillaan. Mitä hän oli tehnyt kaikki pitkät lennot ilman Marigoldia? Mies leikitteli pienemmän käden sormilla ja piirsi sormenpäillään sen kämmeneen ja ranteeseen vastustaen halua painaa senkin huulilleen.
”Niille on varmasti helppoa löytää hyviä osia.” Ihmiset tuntuivat olevan kovin mielikuvituksettomia valikoidessaan hevosia rooleihin elokuvissa.
”Se on erinomainen ajatus”, hän vakuutti Marigoldin ottaessa puheeksi sponsorit ja huokasi helpotuksesta, kun turvavyövalo syttyi ja koneen ilmoitettiin lähtevän laskeutumaan Corpus Christiin.
”Sinä jos kuka osaat hurmata ihmisiä.”

Käden silittely rauhoitti, tai ehkä Marigold oli vain liian väsynyt jännittämään enää yhtään enempää. Mukavalta se tuntui silti.
"Kunhan ne saa erottumaan joukosta", hän myönsi. Varmasti joukkokohtauksiin saisi kyllä hevosia mukaan massana, mikäli niiden luonteet olisivat sopivia, mutta todelliset nimiroolit olivat harvemmassa, varsinkin Euroopan puolen tuotannoissa.
Naisen huomio kiinnittyi hetkeksi turvavyövaloon ja siihen, että hän sai naksautettua vyön paikoilleen. Myös Knoxin hurmaava vierustoveri havahtui hereille, aivan kuin valon syttyminen olisi ollut jokin maaginen merkki, ja kiinnitti oman vyönsä yhtä pirteänä kuin ei olisi koskaan nukkunutkaan.
Ehkä mies lensi paljon ja oli ehdollistunut ääneen.
Marigold käänsi katseensa takaisin Knoxiin ja hymyili silmät siristyen.
"Muru, minä rakastan sinua jo nyt, ei tarvitse enää imarrella. Mutta alan katsella sopivia ehdotuksia valmiiksi."
Hän valmistautui jo korviin väkisinkin iskevään paineen tunteeseen ja hamusi Knoxin käden takaisin omaansa.
"En ymmärrä, miten voit olla noin rauhallinen. Minun tekisi mieli pyöriä ympyrää."

Knox puristi hymyillen Marigoldin kättä ja painoi toisen suukon sen kämmenselälle. Niin minäkin sinua.
”Olen viettänyt turhan paljon aikaa lentokoneissa”, mies vastasi ja hipaisi naisen poskea sormensyrjillään.
”Voit purkaa levottomuutesi minuun myöhemmin. Uhraudun vuoksesi”, hän kuiskasi ja hipaisi huulillaan Marigoldin korvanlehteä, kun kone lähti laskeutumaan pimeää, aikaisemmin syksyllä hurrikaanin jalkoihin jäänyttä kaupunkia kohti. Knox lojui rentona penkillään, kun pyörät jysähtivät kiitorataan eikä jaksanut kerätä kierroksia edes silloin, kun muut matkustajat tungeksivat jaloilleen ja seisoivat kapealla käytävällä kuin sardiinit odottaessaan, että ovet avautuisivat. Vasta massan harventuessa Knox nousi jaloilleen ja poimi heidän molempien lentolaukut ylälokerosta kannettavakseen nakattuaan olkalaukun hihnan hartialleen.
”Mennäänpäs sitten, kitten.”

"Turhan paljon tälläkin matkalla", Marigold nauroi ja kumartui suukottamaan Knoxin poskea.
"Urhea sankarini."
Jännitys ei ehkä ollut enää niin paha kuin se oli ollut ensimmäisellä lennolla meren yli - silloin hänen oli täytynyt jännittää myös sitä, pääsisikö Baby turvallisesti perille, ja vielä omana itsenään eikä hermojaan menettäneenä - mutta oli hän silti helpottunut päästessään viimein suoristamaan jalkansa kunnolla ja vetreyttämään puutuneita jäseniään.
"Näytä tietä, muru", hän hymähti.
Ei menisi enää kauaa, kun pääsisi näkemään taivaan. Vaikka se olikin tähän aikaan yöstä jo musta.
"Voin kyllä kantaa oman laukkuni", hän totesi katsellen kirkkaanoranssia laukkuaan.

”Millainen sankari jättää laukun sankarittarensa kannettavaksi?” Knox kysyi olkansa yli pujottautuessaan käytävää pitkin ulos pienemmästä koneesta ja sitten Corpus Christin tähän aikaan alkuyöstä hiljentyneen lentokentän käytäville. Hän nyökkäsi merkitsevästi kohti nahkatakin verhoamia hauiksiaan vetäessään kahta laukkua perässään.
”Kyllä minä selviän, kitten”, mies sanoi ja työnsi passin hampaisiinsa nostaessaan laukut ylös portaita. Hän selvitti tiensä tottuneesti läpi turvatarkastuksen tummat varjot kellertävien, mutta edelleen hyväntuulisten silmien alla, ja nojautui sitten rennosti autovuokraamon tiskille. Annettuaan heidän varauksensa tiedot uneliaalle, mutta hymystä ryhdistäytyvälle vastaanottovirkailijalle, Knox kääntyi takaisin Marigoldin puoleen.
”Voit nukkua autossa. Tästä ajaa reilu puolitoista tuntia tilallemme”, hän totesi haukotellen, kun poimi avaimet virkailijalta, tarttui heidän laukkuihinsa ja lähti kohti parkkipaikkaa, josta vuokra-auto löytyisi.

Marigoldia hymyilytti vaikutus, joka Knoxilla oli ollut vastaanottovirkailijaan. Mutta Knox olikin hurmaava, ei sitä käynyt kieltäminen.
"Muru, minun pitää pitää sinut hereillä", hän huomautti suutaan mutristaen, muttei pystynyt pitämään hymyä kauaa poissa kasvoiltaan.
Avara taivas oli aina vain lähempänä. Hän rakasti katsella sitä alhaalta käsin, ei lentokoneen ikkunasta, vaikka maanpinnan valonauhat kauniita olivat olleetkin.
Ovien ulkopuolella vastaan lehahti tuttu lämpö. Ennen se olisi saattanut tuntua melkein viileydeltä polttavankuuman päivän jäljiltä, mutta Hexhamin lähellä pakkasrajaa ryömivät lämpötilat olivat luoneet uutta perspektiiviä.
Lentokenttärakennuksen pihalla, valkeina aaltoilevien kattorakenteiden alla, Marigold tarrasi Knoxin käsivarteen.
"Odota, Wesleyn valokuva."
Hän kaivoi puhelimensa esille.

Texasin lämpötila tuntui kotoisalta. Ilmassa oli tuttu, päivän lämmöstä ja kasvien makeasta tuoksusta viipyvä aromi.
”Niin tietysti”, Knox nyökkäsi, rykäisi ja sukaisi lyhyttä, tummaa tukkaansa parkkeeraten laukut heidän vierelleen. Wesley ehkä toivoi kuvaa ihan vain Marigoldista, mutta miksi jättää tilaisuus käyttämättä.
”Millaisen kuvan haluat?” hän kysyi kiertäen käsivartensa takaapäin Marigoldin vyötärölle ja hamuten viattomasti naisen kaulansyrjää huulillaan, vuokra-auton avaimet sormeen pujotettuna.

Wesley oli pyytänyt valokuvaa tuliaisten sijaan. Mutta todennäköisesti Marigold päätyisi silti ostamaan jotakin. Koska Wesley oli ihana ja ansaitsi sen.
"Muru, ei puunaamista, sinun täytyy näyttää juuri siltä, että olet kömpinyt hetki sitten lentokoneesta mannertenvälisen lennon jäljiltä", hän hyrisi ja upotti vapaan kätensä sormet Knoxin hiuksiin pörröttääkseen ne takaisin.
"Knox, en pysty keskittymään kun teet noin..." nainen jatkoi moittivasti ja avasi puhelimensa kameran, taustakuvassa turpaansa linssiä kohti ojentelevan Babyn kadotessa näytöltä.
"Hymyile vain suloista hymyäsi."
Hän ojensi puhelimen käsivartensa mitan päähän ja sovitti heidät ruutuun niin, että myös pala lentokenttää erottui taustalla.

"Minähän näytän", Knox hyrisi ja nauroi katumatta keskittymisvaikeuksille.
"Ehkä minä en voi keskittyä, kun näytät tuolta", hän vetosi kuiskaten naisen korvaan ja näykkäsi korvanlehteä, ennen kuin vetäytyi sen verran kauemmas, että saattoi tarjota parhaan, vain aavistuksen mielipuolisen amerikkalaishymynsä kameralle, käsi viattomasti Marigoldin vyötäröllä.

"Siltä että olen nukahtamassa pystyyn? Voi muru sinun kanssasi", Marigold nauroi. Hänenkin silmiensä alla oli tummat varjot, ja vaikka hän olikin kerännyt hiuksensa kahdelle letille ennen kuin he nousivat koneeseen, muutama vaalea suortuva oli karannut itsepintaisesti karannut kampaukselta.
Hexhamissa kukallisen mekon päälle vedetty farkkutakki oli tuntunut aivan liian vähäiseltä vaatetukselta, mutta nyt alkoi taas muistaa, kuinka lämmintä täällä oikeasti oli.
Marigold ei edes yrittänyt olla näyttämättä brittimittapuulla mielipuolelta väläyttäessään hymynsä kameralle.
Hän nappasi varmuuden vuoksi vielä pari kuvaa ennen kuin sulloi puhelimen takaisin taskuunsa ja käänsi päätään suukottaakseen Knoxin poskea.
"Sitten autolle."

Knox nosti olkalaukun paremmin olalleen, pyöräytti kilahtavia avaimia kädessään ja otti laukut vetoonsa lähtiessään etsimään heille osoitettua, englantilaisittain koomisen isoa katumaasturia. Mies kyllästyi pian etsintään ja naksutteli avaimen kaukosäädintä öisen parkkipaikan autorivistöjä kohti, kunnes hopeinen autonperä välkähti kutsuvasti.
”Vaununne, ma’am”, hän viittasi Marigoldia kiipeämään sisään, kun nakkasi heidän laukkunsa takapenkille ja istahti sitten ratin taakse. Auto oli verhoiltu uudelta tuoksuvalla, vaalealla nahkalla ja tahrattoman siisti - vielä.
Knox nykäisi turvavyönsä kiinni, käynnisti automaattivaihteisen auton ja pyöräytti sen renkaat vingahtaen ruudusta, ennen kuin painoi jalkansa kaasulle ja lähti kohti sisämaata. Onneksi hänen vanhempansa olivat halunneet asua kauempana rannikosta, vaikka sitten vain noin 150 kilometrin päässä, ja olivat säästyneet syksyn hurrikaanien pahimmilta hampailta. Se oli erityisen hyvä, sillä hänen isänsä oli ehdottomasti kieltäytynyt jättämästä tilaansa ja eläimiään.
”Minä pysyn kyllä hereillä, jos sinua nukuttaa.”

Väsymys oli ehdottomasti siinä pisteessä, että kaikki tuntui huvittavalta, sillä Knoxin avainepisodi sai Marigoldin melkein kikattamaan. Mutta jos nyt aloittaisi, siitä ei tulisi loppua, joten hän keskittyi sen sijaan katselemaan tummaa taivasta - kaupungin valot olivat liian kirkkaat, jotta tähtiä olisi voinut nähdä kunnolla - kunnes oikea auto löytyi.
Suurikokoinen katumaasturi sai hänet kehräämään sisäisesti, eikä nainen voinut olla hipaisematta sen kiiltävää kylkeä ennen kuin kipusi etupenkille. Hexhamin kapeilla kaduilla se olisi ollut naurettava ilmestys, mutta täällä, avaran taivaan alla, se oli juuri sopiva.
"Ei nukuta", Marigold intti, potkaisten kengät jaloistaan jotta sai käperryttyä paremmin uutuudenkiiltävälle nahkapenkille.
"Tai nukuttaa. Mutta olisi epäreilua nukkua, kun sinä joudut ajamaan."
Hän hipaisi myötätuntoisesti Knoxin reittä.
"Ovatko vanhempasi innoissaan, kun tulet vierailulle?"

_________________
"Oh come on. Be brilliant."





Viimeinen muokkaaja, Lilya pvm Su Joulu 03, 2017 2:50 pm, muokattu 2 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 106
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [P] Blame it on Texas, tigers tell no tales   Su Joulu 03, 2017 2:45 pm

”Ei olisi”, Knox vakuutti huvittuneena, kääntyi ulos lentokentältä ja virnisti poikamaisella riemulla, kun melkein autio moottoritie avautui heidän edessään ja mies sai painaa vapaasti kaasua. Hevosvoimilla kyllästetty katumaasturi hyökkäsi eteenpäin pehmeästi huristen. Eihän autossa ollut moottoripyörän hohtoa, mutta täällä, ison taivaan alla, loputon tie edessä, se tuntui melkein yhtä hyvältä.
”Voin aina katsella sinua, kun nukut”, hän huomautti ja kurottui hipaisemaan naisen poskea irrottamatta katsettaan tiestä.
”Isä on”, Knox jatkoi, ”äiti on Madagascarilla.” Avioliitto taisi olla lähinnä byrokratiaa tällä hetkellä, sillä hänen vanhemmillaan oli omat elämänsä ja vähän yhteistä nyt, kun hän ei enää ollut heidän välissään. Vera Norwood teki itselleen nimeä rengashäntämakien ja muiden kädellisten tutkijana, ja hänen isänsä keskittyi ylläpitämään Animal Kingdomin nimeä viihdemaailmassa.
”Entä sinun vanhempasi?”

Taas se sama käsittämätön hellyys heräsi, kun Marigold katseli Knoxia, joka näytti nauttivan vilpittömästi ratin takana istumisesta. Ja kehräsihän moottori kauniisti, ei sitä voinut kieltää.
"Voit katsella minua sitten, kun olemme päässeet perille", hän huomautti hymyillen ja käpersi itseään vielä vähän mukavampaan asentoon penkillä.
Olisi ollut mukava katsella ohi lipuvia maisemia - olkoonkin, että peltomaasto ei ollut kovin näyttävää tähän aikaan yöstä - mutta luomet olivat alkaneet painaa kuin lyijy heti, kun auton vauhti oli kiihtynyt.
Hän antoi periksi väsymykselle ja sulki silmänsä.
"Oh, niin, rengashäntämakit. Mm, äiti tuskin on edes huomannut, että olen poissa, hän on sellainen. Ja isi yrittää varmaan puhua yli jäämään sittenkin kotiin."
Mutta se ei enää onnistuisi, hän ei olisi lennättämässä Babya uudelleen valtameren yli. Kyse ei ollut pelkästään kustannuksista, hän ei halunnut koetella enää toistamiseen onneaan hevosen hermojen kanssa.
"Ottaen huomioon, miten epätoivoisesti hän on yrittänyt iskostaa minuun edes ripauksen sitä kuuluisaa englantilaisuutta, hän oli hämmentävän vastahakoinen päästämään minua lähtemään. God bless his soul..."

”Ei olisi”, Knox vakuutti huvittuneena, kääntyi ulos lentokentältä ja virnisti poikamaisella riemulla, kun melkein autio moottoritie avautui heidän edessään ja mies sai painaa vapaasti kaasua. Hevosvoimilla kyllästetty katumaasturi hyökkäsi eteenpäin pehmeästi huristen. Eihän autossa ollut moottoripyörän hohtoa, mutta täällä, ison taivaan alla, loputon tie edessä, se tuntui melkein yhtä hyvältä.
”Voin aina katsella sinua, kun nukut”, hän huomautti ja kurottui hipaisemaan naisen poskea irrottamatta katsettaan tiestä.
”Isä on”, Knox jatkoi, ”äiti on Madagascarilla.” Avioliitto taisi olla lähinnä byrokratiaa tällä hetkellä, sillä hänen vanhemmillaan oli omat elämänsä ja vähän yhteistä nyt, kun hän ei enää ollut heidän välissään. Vera Norwood teki itselleen nimeä rengashäntämakien ja muiden kädellisten tutkijana, ja hänen isänsä keskittyi ylläpitämään Animal Kingdomin nimeä viihdemaailmassa.
”Entä sinun vanhempasi?”

Taas se sama käsittämätön hellyys heräsi, kun Marigold katseli Knoxia, joka näytti nauttivan vilpittömästi ratin takana istumisesta. Ja kehräsihän moottori kauniisti, ei sitä voinut kieltää.
"Voit katsella minua sitten, kun olemme päässeet perille", hän huomautti hymyillen ja käpersi itseään vielä vähän mukavampaan asentoon penkillä.
Olisi ollut mukava katsella ohi lipuvia maisemia - olkoonkin, että peltomaasto ei ollut kovin näyttävää tähän aikaan yöstä - mutta luomet olivat alkaneet painaa kuin lyijy heti, kun auton vauhti oli kiihtynyt.
Hän antoi periksi väsymykselle ja sulki silmänsä.
"Oh, niin, rengashäntämakit. Mm, äiti tuskin on edes huomannut, että olen poissa, hän on sellainen. Ja isi yrittää varmaan puhua yli jäämään sittenkin kotiin."
Mutta se ei enää onnistuisi, hän ei olisi lennättämässä Babya uudelleen valtameren yli. Kyse ei ollut pelkästään kustannuksista, hän ei halunnut koetella enää toistamiseen onneaan hevosen hermojen kanssa.
"Ottaen huomioon, miten epätoivoisesti hän on yrittänyt iskostaa minuun edes ripauksen sitä kuuluisaa englantilaisuutta, hän oli hämmentävän vastahakoinen päästämään minua lähtemään. God bless his soul..."

”Tuskin heitä voi syyttää siitä, että mieluummin pitäisivät sinut luonaan”, Knox nauraa hyrähti ja keskitti katseensa valoissa hohtavaan keskiviivaan, kun katumaasturi kiisi läpi pimeän yön. Auton pehmeä hurina uhkasi saada väsymyksen saada hiipimään hänenkin jäseniinsä, mutta Knox keskittyi ajattelemaan sitä, miten ihana olisi nähdä aurinkoinen, lämmin maa ja sen pehmeät, ruskeat sävyt huomenna – samoin kuin isä ja kaikki heidän eläimensä.
Vähitellen tiet muuttuivat pienemmiksi ja pimeämmiksi, kunnes katumaasturi seisahtui hetkeksi portin eteen ja Knox hyppäsi ulos yöhön avaamaan pääsyn Animal Kingdomin huolellisesti aidatuille tiluksille. Auto ryömi eteenpäin pitkin pimeää hiekkatietä, kunnes pysähtyi peritexasilaisen, matalan ja pehmeästi valaistun maalaistalon pihaan. Ulkorakennukset levittäytyivät siipinä sen ympärillä ja aitausten metalliset aidat välkähtelivät himmeästi valaistuksessa. Jossain suuri kissa keskusteli yön kanssa.
Knox nousi autosta ja hengitti syvään eläinten eksoottista tuoksua tuntien olevansa kotona. Hän kiersi matkustajan puolelle, avasi oven ja kosketti Marigoldin olkapäätä hellästi.
”Olemme perillä, kitten. Viedäänpäs sinut sänkyyn saakka.”

Marigold oli vielä lentokoneessa ollut varma, että uni olisi jäänyt pelkäksi haaveeksi. Ei riittänyt, että hänen sisäinen kellonsa kävi nyt uskollisesti Britannian aikaa, vaan päälle tuli vielä pari vuorokautta lopullisesti hajonnutta unirytmiä.
Silti hän ei herännyt vauhdin hidastumiseen tai auton oven paukahdukseen, kun Knox kävi avaamassa portin. Vasta kosketus olkapäällä sai hänet ynähtämään ja avaamaan yhä unesta sameat silmänsä.
Jumiin jämähtäneen niskan vihlaisu sai naisen vingahtamaan uudelleen, kun hän lähti kömpimään hieman tokkuraisena ulos autosta.
”Sänky kuulostaa hyvältä, muru...” hän myönsi, ääni käheänä.
”Näin unta, että lento oli peruttu, ja jäimme Amsterdamiin jumiin.”

Hetken Knox harkitsi nostavansa Marigoldin syliin ja kantavansa naisen sänkyyn, mutta he selviäisivät nopeammin nukkumaan, mikäli hän saisi tuotua laukut samalla matkalla. Ja niin uskomaton kuin hän olikin, hän ei ollut varma kyvystään selvitä neljästä laukusta ja viehättävästä naisesta yhtä aikaa ilman pelkoa, että pudottaisi jotakin.
Knox keräsi heidän laukkunsa käsiinsä ja lähti sorapihan yli kohti vaalean päärakennuksen kylkeä kiertävälle kuistille johtavia, matalia portaita. Auto välkähti lukkoon heidän takanaan, vaikkei sitä täältä, keskeltä Texasin maaseutua, kukaan olisi varastamassa – harva uskalsi tunkeutua läpi monimetristen sähköistettyjen aitojen, varsinkaan nähtyään varoituskyltit.
”Haluatko siveästi oman huoneen, Goldie?” mies kysyi laskien oman lentolaukkunsa siksi hetkeksi, että avasi lukitsemattoman ulko-oven lämpimään, vienosti mausteille ja koiralle tuoksuvaan, pimeään alakertaan.
”Vai haluatko minun kainalooni?” hän jatkoi antaen oven keinahtaa kiinni perässään ja ohjasi naisen edellään ylös avoimen alakerran laidalta lähteviä, puisia portaita kohti yläkertaa, jossa hänenkin vanha makuuhuoneensa oli, edelleen samanlaisena kuin hänen muuttaessaan pois vuosi sitten.

Väsymyksestä huolimatta olisi tehnyt mieli jäädä hetkeksi katselemaan taivasta, vaikka he olivatkin saaneet pilvisen yön. Tai sitten olisi voinut käpertyä siihen kuistille odottamaan auringonnousua, joka valaisisi loputtomalta tuntuvan taivaan punaisellaan. Yö tuntui petollisen lämpimältä, vaikka väsymyksen jäljiltä hytisyttikin.
Hän seurasi kuitenkin Knoxia sisälle taloon, joka muistutti niin paljon heidän omaansa Doe Runissa, että teki melkein mieli itkeä.
Knoxin kysymys karkotti kuitenkin itkun hiljaisen, kehräävän naurun tieltä.
"Voi muru, meidän siveytemme lienee menetetty jo kauan aikaa sitten", hän huomautti ja hipaisi miehen nahkatakin verhoamaa selkää noustessaan portaita tämän takana.
"En koskaan sano ei vieressäsi nukkumiselle."

”Niin minäkin sinua, kitten”, Knox vastasi maanisesti virnistäen, tuuppasi polvellaan auki talon länsikulmassa olevan huoneen oven ja romautti laukut keskelle lattiaa. Ikkunat oli sijoitettu talon kulman ympärille, ja aamulla ne täyttäisivät huoneen päivänvalolla. Illalla tarjoaisivat ihanan näkymän tasaisen maan ylle laskevasta auringosta.
Mies naksautti poikamiehelle sopivalla, yksinkertaisella koruttomuudella sisustetun huoneen nurkassa olevan jalkalampun päälle ja viittasi kohti kapeampaa, seinän viereen työnnettyä parisänkyä kohti kuin kehoituksena heittäytyä nukkumaan, kun siltä tuntui. Lattiaa peitti riemunkirjavan raidallinen, paksusta, kestävästä langasta kudottu matto, toisella seinustalla oli rivi kaappeja ja ikkunoiden rajaamassa nurkassa syvä, kulunut vaaleanvihreä nojatuoli. Valkeille seinille oli jäänyt kehystettyjä valokuvia hänen elämänsä eläimistä, edelleen lämpimiltä tuntuvia muistoja Tansanian ajoilta - kuten kuva hänestä ja Tatesta vierekkäin Serengetin auringonnousussa maitohampaiden vaihtumista dokumentoiva hymy huulillaan - sekä ajan nakertamia julisteita elokuvista, joissa heidän eläimensä esiintyivät ja muutama, joissa esiintyi harvinaisen viehättävä nainen.
”Kylpyhuone on käytävän päässä, löydätkö?”

Jos Marigold ei olisi ollut niin kuolettavan väsynyt, hän olisi todennäköisesti pysähtynyt katselemaan kuvia ja vikissyt niiden suloisuudelle. Mutta nyt hän halusi vain kaatua sänkyyn, oli valmis hylkäämään jopa niin houkuttelevalta tuntuvan ajatuksen suihkusta ja siirtämään sitä aamuun.
Kun vain pääsisi nukkumaan.
Hän nyki jalkansa ulos kengistä ja pyyhkäisi karanneet hiukset otsaltaan.
"Enköhän. Jos en ole palannut aamuun mennessä, tule etsimään", hän hyrisi ja vilkaisi mietteliäänä laukkuaan.
Ei, nyt ei jaksaisi mitään ylimääräistä. Nukkumaan.
Heitettyään Knoxille pikaisen lentosuukon hän tassutteli käytävään ja onnistui löytämään oikean oven aiheuttamatta sydänkohtausta paukkaamalla esimerkiksi Knoxin isän makuuhuoneeseen.
Hän jaksoi hoitaa vain kaikkein välttämättömimmän, huuhtoa kasvoilta ja kaulalta kaikkein pahimman nuhjuisuuden, ennen kuin lähti taapertamaan takaisin Knoxin huoneeseen.

Knox tuli naista käytävällä vastaan kuultuaan tutun oven narahduksen, pysäytti Marigoldin painaen suukon naisen poskelle ja jatkoi sitten itse matkaa kylpyhuoneeseen. Hän oli tempaissut syrjään vanhan päiväpeiton ja kevyen täkin, paljastaen oranssin lakanan ja riemunkirjavat tyynyliinat, jotta Marigold voisi käydä jo rauhassa nukkumaan. Miehen laukku retkotti röyhkeästi auki keskellä huoneen lattiaa, eikä Knox ollut paljoa häveliäämpi palatessaan. Alushousut jalkaansa jättänyt mies nakkasi vaatteensa myttynä laukkunsa päälle ja venytteli selkäänsä ja hartioitaan tuntien olonsa ihastuttavan levolliseksi – hän oli kotona.
”Onhan kaikki hyvin?” hän varmisti pehmeästi Marigoldilta.

Knoxin ollessa poissa Marigold oli luonut laukkuunsa uuden katseen, jättänyt sen avaamatta ja riisunut vain vaatteensa suurin piirtein siistiksi kasaksi sen päälle.
Avattuaan hiuksensa ja juoksutettuaan sormet niiden läpi pariin kertaan hän oli kömpinyt alusvaatteisillaan peiton alle, seinän puolelle, ja torkahtanut hetkeksi samalla hetkellä, kun pää oli painunut tyynyyn.
Hexhamissa taisi olla jo reilusti aamu tähän aikaan.
Kuullessaan Knoxin askeleet hän kuitenkin havahtui ja ujutti toisen käsivartensa esiin peiton alta ojentaen sen kutsuvasti miestä kohti.
"Mm. Tule tänne, muru..."

Knox heilautti peittoa syrjään ja kellahti Marigoldin viereen. Naisen lämmin, paljas iho olisi jo sellaisenaan saanut hänet haparoimaan, mutta Marigoldin kehräys oli saada hänet aina polvilleen.
Mies veti naisen syliinsä, kiersi lihaksikkaat käsivarret tämän ympärille ja hautasi kasvonsa vasten houkuttelevaa kaulansyrjää.
”Nuku vain, kitten”, Knox kannusti pehmeästi, silittäen hellin sormin pitkiä, vaaleita hiuksia. Hänen kehonsa jylläsi vielä matkustuksen adrenaliinia, täysin sekaisin aikavyöhykkeistä, onnellisena tutusta huoneesta ja tutusta sängystä, tutusta kissapetojen keskustelusta yössä ikkunoiden takana. Marigoldista turvallisesti hänen sylissään.

Marigoldin mieleen juolahti, ettei hän ollut vielä lähettänyt kuvaa Wesleylle. Mutta ehtisihän sen huomennakin, hän totesi, kun Knoxin lämmin hengitys kutitti kaulaa ja sai hänet kiemurtamaan vähän.
Ehkä se johtui vain nostalgiasta, joka oli vallannut hänet heti, kun he olivat astuneet Texasin kamaralle - osavaltion, jolle monet naureskelivat, mutta joka oli kuitenkin koti - mutta tilanne palautti mieleen ajat yliopistolla. Paitsi silloin ikkunan takana oli kyllä huudellut humalaisia opiskelijoita, ei kissapetoja, joilla oli kovasti asiaa yölliselle taivaalle.
"Sinä et vaikuta väsyneeltä", Marigold huomautti, kietoen jalkaansa Knoxin ympärille peiton alla.

”On mukava olla kotona”, Knox vastasi silittäen Marigoldin kylkeä ja hymyili, kun tunsi jalan ympärillään. Hän laski kätensä naisen reidelle ja painoi suudelman lämpimälle poskelle.
”Minä en ole, mutta sinä olet”, hän sanoi ja halasi naisen tiukemmin syliinsä, työntäen hellävaroin - herkuleellisella tahdonvoimalla - jalan pois päältään.
”Nuku vain, Goldie. Se on ihan okei. Minä olen tässä ja ehdimme pitää hauskaa toistekin.”

Marigold ynähti ja käpersi itseään paremmin Knoxin lämmintä kylkeä vasten. Hän sulki silmänsä, mutta jäi piirtelemään sormellaan kuvioita miehen rintakehälle.
"En edes tiedä, mitä aikaa olen taas elävinäni."
Ehkä siihen tottui jossain vaiheessa? Knox tuntui paljon täysipäisemmältä pitkänkin matkan jäljiltä, kun hän itse olisi todennäköisesti toikkaroinut väsymyksissään ties minne.
"Sinä olet hirvittävän rakas, muru, tiedäthän sen?"

Knox nauroi matalasti, pujottaen sormensa läpi vaaleiden hiuksien ja nojasi otsansa Marigoldin päälakea, kun pehmeät kuviot hänen rintakehällään sähköistivät koko ihon kosketukselle. Mies hengitti syvään ja halasi naista tiukemmin tuntien sydämensä lyövän nopeammin.
”Niin sinäkin, kitten”, hän vastasi, tarttui naisen leukaan ja painoi suudelman tämän huulille, koska ei voinut itselleen mitään. Knox vetäytyi kauemmas, pehmeästi rykäisten kuin käskien itseään ryhdistäytymään ja halasi Marigoldin syliinsä.
”Nuku vain.”

Marigold olisi halunnut sanoa vielä paljon muutakin. Väsymys oli muokkautunut hysteerisen naurun kautta täydelliseen sammumispisteeseen ja sitten siihen kohtaan, joka vastasi tiettyä humalatilaa ja sai tunteet nousemaan pintaan.
Onneksi hän ei ehtinyt tunnustaa mitään raskauttavaa, sillä kaikesta huolimatta uni veti vastustamattomasti puoleensa.
"...ta unia..." nainen mutisi unisesti, tuhahti lämmintä ilmaa Knoxin paljaalle iholle ja vaipui uneen, joka oli keskeytynyt autosta kömpimisen vuoksi.

_________________
"Oh come on. Be brilliant."





Viimeinen muokkaaja, Lilya pvm Su Joulu 03, 2017 2:46 pm, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 106
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [P] Blame it on Texas, tigers tell no tales   Su Joulu 03, 2017 2:45 pm

Torstai 23. marraskuuta 2017, Texas, USA


Texasin häikäisevä päivänvalo ryöppysi sisään huoneeseen, ja Knox hautasi kasvonsa Marigoldin olkapäähän yrityksenä nukkua hetki kauemmin. Hän matkusti niin paljon, että tuntui juoksevan jatkuvasti karkuun kannoillaan hiipivää jetlagia, mutta se saavutti häntä ikävästi aina miehen nukahtaessa.
Mutta heillä olisi paljon tehtävää, eikä kumpaakaan heistä ollut opetettu lojumaan sängyssä aamupäivään – ei vanhempien katon alla. Hänen isänsä oli varmasti jo töissä. Ruokkimassa eläimiä, höykyttämässä eläintenhoitajia ja apulaiskouluttajia. Jossain iso kissa huusi aamupalansa perään.
”Huomenta”, mies mumisi käheästi, halasi Marigoldia tiukemmin ja nousi istumaan takaraivolta pystyssä seisovaa tukkaansa sukaisten.

Aurinko.
Melkein liian kirkas paiste kasvoilla oli niin samaan aikaan niin vieras ja niin tuttu, että se sai Marigoldin hetkeksi hämilleen. Ennen kuin hänen vielä unentomuiset aivonsa muistivat, ettei nyt oltu enää Hexhamissa, jossa moinen valoilmiö olisi voinut saada aikaan joukkopaniikin.
Hän avasi silmänsä ja käänsi päätään, hymyillen Knoxille.
"Huomenta, muru, nukuitko hyvin?" hän kysyi ja venytti samalla ynisten käsivarsiaan. Pitkä istuminen oli jättänyt niskaan ja hartioihin jämähtäneen tunteen.
Nainen ojensi kätensä sipaistakseen Knoxin suloisesti pörhistyneitä hiuksia, joilla tällä kertaa ei ollut mitään tekemistä hänen kanssaan.
"Säästetäänkö aikaa ja vettä ja käydään suihkussa?"

Knox suli raukeaan, leveään hymyyn ja hieraisi kasvojaan, kun kiipesi sängystä. Suihku olisi tervetullut pitkän, raskaan matkan jäljiltä, varsinkin kun yksikin lentokonematka jätti olon nihkeäksi ja epäsiistiksi – erittäin tervetullut yhdessä Marigoldin kanssa.
”Luit ajatukseni, kitten”, mies vastasi, kaiveli huoneensa kaapeista kaksi pyyhettä ja ojensi sitten kätensä naista kohti kääräistäkseen sen naisen ympärille, kun talutti heidät isänsä kylpyhuoneeseen.
Olihan vain ympäristöystävällistä säästää vettä ja energiaa näin.
Ja erittäin mukavaa.

Marigold otti kopin mahdollisuudesta venyttää itsensä hetkeksi aivan suoraksi ennen kuin kömpi viimein ylös sängystä ja avasi laukkunsa sen verran, että saattoi napata sieltä ikivanhan toilettilaukun, jonka kyljissä laukkasi tietenkin kuluneita hevosia.
Hän ei ollut varma siitä, paljonko kello oli, mutta epäili silti, että tavallisena aamuna hän olisi ollut hereillä jo hyvän tovin, aamuvirkku kun oli.
Auringonvalo tuntui imeytyvän suoraan iholle ja nostatti hymyn kasvoille.
"Mmm, mitä meillä on tänään ohjelmassa?" hän kysyi samalla kun vilkaisi kuvajaistaan kylpyhuoneen peilistä - ei niin paha kuin olisi voinut olla - ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan. Tietenkin puoliksi pörrössä ja puolissa lytyssä, kuinkas muutenkaan.

”Katsotaan missä kunnossa Zephyr on”, Knox vastasi, läväytti pyyhkeet lavuaarin viereiselle tasolle ulkoasultaan parin vuosikymmenen taakse jääneessä kylpyhuoneessa, kuoriutui ulos housuistaan ja kiipesi seisomaan kylpyammeeseen avaten suihkun.
”Tervehditään muita eläimiä ja isää – katsotaan olisiko neuvoteltavissa siirtää muitakin asukkaita Englannin puolelle ja pidetään hauskaa, toki”, mies sanoi hyväntuulisesti, kun kallisti päänsä veden alle, hieroi miehekästä shampoota lyhyisiin hiuksiinsa ja kurkisti Marigoldia raottaen toista silmäänsä.
”Liitytkö seuraan?”

"Zeppie", Marigold totesi hellästi samalla kun kaivoi esiin harjan ja alkoi selvittää pahimpia takkuja vaaleista hiuksistaan. Aikamatkaa muistuttava kylpyhuone ja se tosiasia, ettei iho noussut heti kananlihalle kun uskaltautui riisumaan vaatteet, saivat olon tuntumaan niin kotoisalta, että olisi tehnyt mieli taas vikistä vähän.
Hän ei tehnyt niin, vaan hylkäsi harjan lavuaarin reunalle, pujottautui ulos vähäisistä vaatekappaleistaan ja kipusi Knoxin seuraksi.
"Silmät kiinni, muru, muuten sattuu", hän kehräsi ja upotti sormensa tummiin hiuksiin alkaen hieroa shampoota paremmin niiden joukkoon.

Knox nojatui lähemmäs ja laski kätensä Marigoldin vyötärölle. Se, että hän todella saattoi jakaa hullun yrityksensä tehdä Animal Kingdomista kahden mantereen toimija Marigoldin kanssa, teki hänet epätodellisen onnelliseksi. Se, että hän oli täällä – vanhan kotinsa miehekkäässä kylpyhuoneessa – yhdessä naisen kanssa melkein särki hänen sydäntään. Se toi mieleen mutkattomat ajat vuosien takaa.
”Sinun vuorosi”, hän tarjosi ravistaen vettä hiuksistaan ja ohjasi Marigoldin suihkun alle. Knox auttoi tunnollisesti kumartumalla painamaan vaivihkaisen suudelman naisen kaulalle ja solisluulle.

Miehekäs kylpyhuone tosiaan. Marigoldia hymyilytti kun hän katsahti purkkeja, joiden joukossa kukkaistuoksut loisivat poissaolollaan. Mutta väliäkö sillä, kunhan sai huuhdeltua matkan pölyt hiuksilta, ei tuoksulla ollut niin väliä.
"Mmh, muru, varo, saat shampoota silmiin", hän hyrisi ja nojautui taaksepäin, antaen veden huuhdella hiusten lisäksi kasvojaan. Hän oli jo niin tottunut Norwood Farmin suihkun oikkuihin, että tuntui taivaalliselta saada nauttia oikeasti lämpimästä vedestä.
Vaikka täällä ei ollutkaan samalla tavalla tarvetta tulikuumille suihkuille.
Hän ravisti päätään ja räpytteli silmänsä auki, ennen kuin kietaisi hymyillen kätensä Knoxin harteille. Miehekkäillä harteille, miehekkäässä kylpyhuoneessa.
"No niin, nyt on turvallisempi. Ja tuoksumme nyt loppupäivän samalta."

Jokin Marigoldin katselemisessa tuntui ajavan hänet hulluksi – tai ehkä kyse oli yöstä tutussa sängyssä, Marigold hänen sylissään. Knox laski kätensä naisen poskille ja nojautui painamaan suudelman lämpimille, niin kutsuvasti hymyileville huulille. Ehkä hänen ei pitäisi tehdä niin, mutta kaipaus tuntui lähtevän jostain hänen rintakehänsä seudulta ja vaativan sitä.
”Sinä tuoksut aina jumalaiselta”, mies vetosi hiljaa ja veti naisen lähemmäs.

Marigold kehräsi ja silitteli Knoxin niskaa.
"En sanonut, että se olisi huono asia, kulta", hän huomautti ja painoi vuorostaan suudelman miehen suupielelle. Hänen tiikerinsilmäinen tee-se-itse-miehensä, jolla oli aina miljoona rautaa tulessa ja joka ei tuntunut pelkäävän mitään.
Silloinkaan, kun olisi ehkä pitänyt. Mutta siitä oli jo aikaa, eikä niihin muistoihin kannattanut palata juuri nyt.
"Jokohan Zephyr odottaa meitä? Joku ainakin huuteli pitkin yötä."

Knox liu’utti kätensä naisen vyötärölle.
”Ehkä” hän sanoi tutkien Marigoldin lämpimiä, vihreitä silmiä ja muistutti itseään, että he olivat liikekumppaneita ja ystäviä, vaikka nainen aina silloin tällöin eksyikin hänen sänkyynsä. Ehkä hänen pitäisi käyttäytyä sen mukaan.
Mies vapautti Marigoldin otteestaan, kurotti suihkusaippuan naisen takaa ja päätti olla nopea. Heillä olisi paljon tehtävää tänään.

Tehokkaana tyttönä Marigold nappasi suihkusaippuan Knoxin kädestä ja alkoi vaahdottaa sitä miehen iholle, hieroen hetken hartioita, joiden pelkäsi olevan kireinä matkan jäljiltä.
"Muruparka... Voin hieroa sinua myöhemmin", hän lupasi hellästi, antaen sormiensa viipyä hetken niskalla. Sitten, kun päivän työt olisi saatu tehtyä. Vaikka kotitilalla se yleensä tarkoittikin sitä, että oli aika kaatua tiedottomana sänkyyn.
Marigoldin kosketus teki hyvin vaikeaksi vastustaa kaipausta nostaa nainen syliinsä, painaa tämän selkä seinää vasten ja… Knox pudisti päätään ja astui paremmin suihkun alle antaen veden huuhtoa saippuaa pois. Mutkatonta, mutkatonta, mutkatonta – mikä siinä oli niin vaikeaa ymmärtää nyt?
Mutkatonta. Ei kaipaavia suudelmia. Ei särkevää sydäntä. Ei tunnustuksia.
”Olet kullanmuru”, hän vastasi kipaten saippuaa käsiinsä ja vaahdotti sen tunnollisesti Marigoldin iholle, aloittaen solisluilta, liikkuen alas käsiä sormenpäihin, vyötärölle ja lopulta jalkateriin ja varpaisiin.

Marigold hyrisi. Ehkä hänkin oli ollut edellisessä elämässään kissa, vaikkei ollutkaan perinyt ihastuttavia keltaisia tiikerinsilmiä.
"Osa nimeäni", hän huomautti hyväntuulisesti, hipaisten miehen tummia hiuksia ennen kuin peruutti paremmin suihkun alle huuhdellakseen vaahdon pois. Siihen olisi ollut helppo unohtua, nauttimaan veden hierovasta tunteesta särkevillä hartioilla, mutta työt odottivat tekijäänsä.
Melkein haikeana Marigold käänsi suihkun pois päältä ja vilkaisi vielä Knoxia.
"Työt odottavat."

”Työt odottavat”, Knox vastasi syvään huoahtaen, astui kylpyammeesta ja kääriytyi pyyhkeeseen. Hän heitti toisen Marigoldille, hieraisi enimmät vedet iholtaan, soi naiselle puolittaisen hymyn ja oli lyödä isäänsä kasvoihin kylpyhuoneen ovella.
”Verskoon my”, jyrisevä, matala ääni sanoi yllättyneenä.
Hetkeksi erittäin poikansa näköinen, joskin huomattavasti harmaampi ja nenältään vähemmän vinompi Paul Vermaak jäi tuijottamaan Knoxia, ennen kuin kaksikko sulki toisensa karhumaiseen, miehekkäästi taputtavaan ja hiljaa nauraa hyrähtelevään rutistukseen.
”Pa, wonderlik om jou te sien”, Knox tervehti, kun vetäytyi kauemmas puoli päätä lyhyemmästä isästään.
”Jy lyk oud.”
Paul puhahti ja läimäisi poikansa vatsaa pensasmaiset, teräksenharmaat kulmakarvat painuen. Mies tajusi samalla Marigoldin läsnäolon ja kohotti kulmiaan yllättyneenä, katse kiertäen poikansa ja naisen välillä.
”Geluk! Wel gedaan. Sy is pragtig”, Paul sanoi ja Knox huokasi sitoen pyyhkeen paremmin vyötärölleen, kääräisi lihaksikkaan, arpien raidoittaman käsivarren isänsä harteille ja tarkasti Marigoldin olevan säädyllinen, ennen kuin kääntyi naisen puoleen vaihtaen kielen englantiin.
”Pa, kyllähän sinä Marigoldin tunnet. Liikekumppanini”, hän muistutti ja vapautti Paulin otteestaan. Hän ojensi kätensä Marigoldille kutsuen naista mukaansa.
”Sien jou by ontbyt”, Knox huikkasi olkansa yli taluttaessaan Marigoldin takaisin huoneeseensa. He voisivat vaihtaa kuulumisia, kun kaksi heistä eivät olleet käytännössä alasti.

Marigold asetteli vielä kirkasväristä pyyhettä ympärilleen, kun oli törmätä Knoxin selkään tämän pysähtyessä varoittamatta kuin seinään. Tai kuin isään, joka on yllättäen ilmestynyt oven taakse.
Onneksi Marigold oli elänyt koko elämänsä taloudessa, jossa oli mahdollisuus päätyä vahingossa kävelemään aivan kenen tahansa syliin, kun työntekijöitä tuli ja meni, ja kun suurimmasta osasta tuli ulkoperheenjäseniä alati laajenevaan klaaniin.
Kerran hän oli päätynyt erään englantilaisnäyttelijän käsivarsille varsin samanlaisessa tilanteessa.
Niinpä nainen vain väläytti vanhemmalle miehelle hyväntuulisen hymynsä ja huikkasi pikaisen tervehdyksen ennen kuin lähti Knoxin taluttamana takaisin tämän huonetta kohti.
"Voi, sinun isäsi on niin hurmaava", hän totesi, kun ovi sulkeutui heidän takanaan.
"On niin ihana kuulla teidän puhuvan afrikaansia."

Knox kohotti skeptisesti kulmaansa ja loi kaipaavan katseen Marigoldin pelkkään pyyhkeeseen käärittyyn kehoon, ennen kuin kyykistyi sotkuiselle laukulleen etsimään vaatteita.
Hän veti jalkaansa hyvinistuvat alushousut, beiget, pehmeät chinot ja valkean, hartioita halaavan t-paidan, jonka toivoi riittävän Texasin säässä, joka oli tähänkin aikaan vuodesta reilusti yli 20 asteen – kenties he saisivat kokea auringossa jopa lähemmäs 30 asteen lämpöä, vihdoin.
”Otetaan aamupalaa ja lähdetään sitten tervehtimään eläimiä, eikö?” hän sanoi suoristautuen ja hieraisi matkustuksen jäljiltä tummia silmänalusiaan.

Marigold hymisi iloisesti kiertäessään vielä suihkun jäljiltä kosteat, varsin miehekkäiltä tuoksuvat hiuksensa letille ja siirtyi sitten etsimään itselleen vaatteita laukustaan, joka oli huomattavasti vähemmän sotkuisessa kunnossa kuin Knoxin. Samalla hän muisti viimein lähettää lentokenttäkuvan Wesleylle, vakuuttaen matkan menneen hyvin ja lähettäen samalla rakkaita terveisiä, halauksia ja suukkoja.
"Tuntuu, että olen unohtanut vetää puolet vaatteista päälle", hän huomautti nykäistessään ruudullisen paidan valkoisen topin päälle. Englannin hyinen sää oli opettanut hänet kunnon kerrospukeutujaksi, ja kaksi kevyttä vaatekerrosta tuntui uskomattoman kevyeltä haarniskalta säätä vastaan.
Hento rusketus sentään muistutti vielä siitä, ettei ollut kulunut hirvittävän pitkään, kun hän oli viimeksi nähnyt aurinkoa.
"Kyllä, aamupalaa. Kuolen nälkään", nainen myönsi nauraen. Ja sitten eläimet.

Uunin lämmittämä maalaiskeittiö tuoksui vahvasti tukevalta, miehekkäältä aamiaiselta. Sileäksi hiotusta tukkisiivusta kasatulla ruokapöydällä oli kori tuoreita appelsiineja ja toinen sämpylöitä, ja valurautapannulla kypsyi munakas. Vihdoin isä muisti, että hän oli kasvissyöjä eikä tehnyt pekonia koko seurueen tarpeisiin.
Harmaatukkainen, vähäsanainen Paul soi Marigoldille lämpimän hymyn ja sulki sitten naisen käden omiensa väliin.
”Hienoa saada sinut perheeseen”, mies sanoi eikä välittänyt Knoxin varoittavasta katseesta. Paul nosti Marigoldin kättä ja painoi suudelman naisen kämmenselälle.

Oli olemassa sanonta, jonka mukaan kenenkään ei kannattanut tulla naisen ja hänen aamiaisensa väliin. Marigold oli tosiaan nälkäinen kuin susi, mutta silti häneltä riitti hymy Knoxin isälle, jonka elkeet toivat niin elävästi mieleen tämän pojan.
"Voihan sen niinkin ilmaista", hän hymisi.
"On ilo päästä työskentelemään Knoxin kanssa."

Knox laski kätensä Marigoldin hartialle.
”Pa, los haar alleen”, mies vetosi, veti naisen isänsä otteesta ja viittasi tätä käymään aamiaisen kimppuun.
”Sien jou later, eh?”
Paul hävisi keittiön takaovesta ulos aurinkoiseen aamupäivään, ja Knox nosti valurautapannun vanhalta, puulämmitteiseltä hellalta.
”Munakasta?” hän tarjosi Marigoldille.

Marigold istahti kainostelematta tukkipöydän ääreen, hän oli kuin kotonaan melkein missä tahansa, ainoastaan Hexham oli saanut hänet hetkeksi epäilemään omaa sopeutuvaisuuttaan. Onneksi sekin oli alkanut näyttää parempia puoliaan varsin nopeasti.
"Kiitos, näännyn hetkenä minä hyvänsä", hän vastasi Knoxille, ja nojasi kyynärpäätään kevyesti pöytää vasten tarkastellessaan miehen kasvoja.
"Onko kaikki hyvin, muru?"

Knox ojensi tasolta keltatäpläisen lautasen Marigoldin eteen ja kippasi pannulta tuhdin kasan paistettua kananmunaa aamiaiseksi. Ilmeisesti munakas oli tehty juustolla ja paprikalla, värikkäistä täplistä päätellen. Mies siirsi sämpyläkoria lähemmäs naista, laski pannun takaisin hellalle ja naksautti sujuvalla ranneliikkeellä pari munaa lisää sihisemään pannulle.
”Totta kai, kitten”, hän vastasi hymyillen, risti käsivarret kevyesti rinnalleen ja nojasi selkänsä keittiötasoon.
”Maistuuko?”

Olisi ehkä ollut kohteliasta ja naisellista odottaa niin kauan, että myös Knox olisi päässyt pöydän ääreen, ennen kuin iski kiinni ruokaan.
Mutta kun oli elänyt viimeisen vuorokauden lähinnä epämääräisellä lentokoneruualla, kaipasi kipeästi jotain kunnon syötävää.  Ja he olivat tunteneet toisensa riittävän pitkään, että sellaiselle kursailulle olisi ollut syytä.
Sisäisesti kehräten nainen alkoi haarukoida munakasta suuhunsa ja kurkotti itselleen myös rapeakuorisen sämpylän.
Hän nielaisi suunsa tyhjäksi ja katsahti Knoxia silmät säteillen.
"Mmm, hyvää. Hassua istua valmiiseen pöytään."

Knox keinautti painavaa pannua tottuneella liikkeellä, ja munakas kiepahti sihahtaen ympäri.
”Ehkä sinua pitäisi hemmotella useammin”, mies vastasi poimien korista tuoreen appelsiinin ja ryhtyi kuorimaan sitä Marigoldia katsellen. Mutkatonta, muistatko?
Hän nakkasi kuoret roskakoriin, halkaisi appelsiinin käsissään, työnsi yhden palan suuhunsa ja kumartui pöydän yli laskemaan loput naisen lautasen viereen.
”Mitä haluaisit juoda? Isä keittää helkkarin vahvaa kahvia.”

Marigold olisi nauranut, ellei hänen suullaan olisi ollut liian kiire syödä.
"Minä laitan mielelläni ruokaa", hän muistutti, siitäkin huolimatta, että melkein puolet Norwood Farmin asukkaista laittoi mieluummin itse omat ruokansa, kiitos vain. Wesley oli nirso, ja Pearl ilmeisesti muuten vain hieman hankala miellyttää.
Vielä hän kuitenkin keksisi tien naisen sydämeen.
"Aww, muru, sinä olet ihan liian kultainen", hän kehräsi, kun Knox laski valmiiksi kuoritun appelsiinin hänen eteensä.
"Mikä tahansa menee, kunhan siihen lisää riittävästi sokeria... Onhan kaikki varmasti hyvin?"

”Mikä ei olisi hyvin?” Knox kysyi ja kohotti kulmiaan, kun veti narahtavasta laatikosta haarukan ja söi oman aamiaisensa miehekkäällä nopeudella suoraan kuumalta pannulta. Oman kodin laiminlyöminen kulki selvästi suvussa, sillä vaikka Animal Kingdomin eläintilat olivat kuin huippumodernin eläintarhan – mitä nyt eläimillä oli oikeasti tilaa elää – päärakennus oli unohtunut muutaman vuosikymmenen taakse, natisi ja repsotti hieman sieltä täältä. Se oli menettänyt valonsa, kun hänen äitinsä oli alkanut viettää yhä enemmän aikaa poissa heidän muutettuaan Yhdysvaltoihin.
Mies etsi kaapista siistin mukin, täytti sen mustalla kahvilla, lorauksella maitoa ja ojensi sen Marigoldille yhdessä sokerikipon kanssa. Oman kahvinsa hän joi mustana.

"En tiedä. Ehkä minusta on vain tulossa vainoharhainen."
Silti jokin Knoxin käytöksessä tuntui... erilaiselta. Mutta ehkä kyse ei tosiaan ollut mistään, ja hän maalaili vain suotta piruja seinille.
Olisihan Knox sanonut, jos jokin olisi vialla.
Pieni irvistys kävi Marigoldin huulilla kun hän seurasi, kuinka Knox hörppi oman kahvinsa mustana, ja kuin vastapainoksi hän lisäsi yhden ekstralusikallisen sokeria omaan kahviinsa. Makeus olisi todennäköisesti saanut Wesleyn pyörtymään, tämähän jaksoi aina muistuttaa naurettavan makeista amerikkalaisista asioista.

Knox huuhtaisi pannun hanan alla ja siisti hieman keittiötasoja, ennen kuin kumartui juomaan hanasta ja pyyhkäisi suutaan kämmenselkäänsä.
”Onko sinulla kaikki hyvin?” hän kysyi vastavuoroisesti ja työnsi kädet chinojensa taskuihin, kun katseli Marigoldia. Hän ei varsinaisesti voisi sanoa, mikä hänen virettään sotki. ’Anteeksi kitten, mutta tämä satunnainen sängyn jakaminen taitaa sekoittaa pääni ja luulen olevani rakastunut sinuun’ ei ollut jotain, mitä Marigold oli ennenkään halunnut kuulla, ainakaan tarinoiden perusteella.

"Tietenkin on", Marigold vakuutti, eikä hänen tarvinnut edes valehdella.
Kaikki oli enemmän kuin hyvin, aurinko paistoi ikkunoiden takana ja aivan pian hän pääsisi tapaamaan heidän uusinta työntekijäänsä.
Todennäköisesti Knoxkin kärsi vain matkaväsymyksestä, kultarakas, vaikkei sitä tietenkään ääneen sanoisikaan. Valittaminen ei tainnut olla kovinkaan miehekästä.
Hän haukkasi viimeisen appelsiininpalasen, hörppäsi loput makeankitkerästä kahvistaan, joka todennäköisesti oli riittävän vahvaa pitääkseen hänet pirteänä iltaan saakka, ja siisti pöydän ennen kuin kääntyi Knoxin puoleen.
"No, sitten ne työt?"

”Juuri ne”, Knox vastasi suoristautuen keittiötason vierestä, avasi Marigoldille oven ja astui itsekin keittiön takaovesta ulos aurinkoiseen, lämpimään päivään. Ilman eksoottinen tuoksu toi hänen mieleensä vuodet Serengetillä – tai ehkä se johtui kahdesta takapihan hedelmäpuita parturoivasta kirahvista.
”Mennään tapaamaan Zephyriä”, hän sanoi ja viittasi kohti korkeiden metalliverkkoaitojen rajaamia eläinsuojia kohti. Isot kissat asuttivat suurinta osaa Animal Kingdomin tilasta.

Kirahvien näkeminen sai Marigoldin naurahtamaan ihastuksesta ääneen. Heidänkin farminsa takapihalta löytyi silloin tällöin omituisia vieraita, mutta kirahvit veivät kyllä voiton satunnaisista pesukarhuista ja karkuun luikahtaneista hevosista.
Hän katsahti Knoxia ja antoi hymynsä pehmetä.
"Tarkoitin, mitä sanoin keittiössä. On ihana päästä työskentelemään kanssasi, muru."
Hän ojensi kätensä tarttuakseen miehen käteen.
"Toivottavasti Zep ei ole kovin kärttyinen aamuisin."

”Samoin sinun, kitten”, mies sanoi ja sulki Marigoldin käden omaansa. Mutkatonta.
Hän päästi heidät sisään kissojen puolelle; kissapedot oli eristetty omaksi alueekseen Animal Kingdomin aidattujen tilusten sisällä, ja niiden alue oli jaettu massiivisiin ulkoilualueisiin ryhmille ja yksilöille. Knox harppoi pitkin hiekkaista, vihertävien pensaiden siellä täällä reunustamaa leveää polkua korkeiden, metallisten aitojen välissä. Aidan vieressä loikoili häntä laiskasti nykien komeatäpläinen jaguaari, ja hetken kuluttua toisella puolella olevassa aitauksessa saattoi nähdä lauman leijonia.
”Älä huoli. Se on huumorintajuinen kaveri”, Knox naurahti, kun päästi heidät sisään moderniin, siistiin eläinsuojaan, joka oli heidän kotitilansa tavoin jaettu sisätiloihin isoille kissoille. Yhdessä niistä lekotteli valkoinen bengalintiikeri, joka silmäili heitä jäänsinisin silmin.
Mutta mies suunnisti kohti toisessa päässä sijaitsevaa, monitasoisin kiipeilymahdollisuuksin varustettua tilaa ja veti taskustaan naksuttimen. Yksi naksaus sai massiivisen, lihaksikkaan leopardiuroksen hyppäämään pehmein tassuin alas ylimmän tason piilosta ja kumartumaan pitkään, laiskaan venytykseen valo kullanvärisellä, mustien täplien dramaattisesti kirjomalla turkilla kiillellen.

Ainoastaan tieto siitä, että he pääsisivät pian tapaamaan uusimman työntekijänsä, sekä Knoxin lämmin käsi hänen omassaan estivät Marigoldia pysähtelemästä ihailemaan jokaista kissaeläintä, jonka he ohittivat, ja joka tuntui olevan valmis suostumaan katseen kohteeksi. Valkoinen tiikeri sinisine silmineen sai kylmät väreet juoksemaan pitkin selkää.
"Niin kuin sinäkin, muru?" hän hyrisi, kun oli toipunut jäänsinisestä katseesta.
Mutta vasta Zephyrin näkeminen sai sydämen jättämään lyönnin välistä. Heidän Zephyrinsä, joka pian muuttaisi heidän mukanaan sateiseen Hexhamiin.
Olisikohan silläkin vaikeuksia sopeutua uuteen harmaaseen taivaaseen?
Kevään ja kesän lämpöä kantavan länsituulen nimi sopi leopardille täydellisesti.
Kerrankin Marigold oli hiljaa.

”Hei mies”, Knox tervehti pehmeästi ja äännähti kuin iso kissa. Hän kyykistyi ja painoi kätensä häkin verkkoa vasten. Leopardi käänsi suurten, kellanvihreiden silmiensä katseen mieheen, haistoi äänekkästi hyrähtäen kättä ja istahti alas. Knox suoristautui, avasi häken oven ja viittasi Marigoldia seuraamaan perässään. Mies kumartui leopardin viereen ja jutteli sille tervehdykseksi matalin, petomaisin puhahduksin.
Zephyr puski Knoxin päätä komealla kopsahduksella ja heilautti etukäpälänsä miehen leveiden hartioiden ympäri, ja hetken kaksikko pysyi leikkisässä halauksessa, Knox kaulaansa kissalta suojaten, ennen kuin Zephyr kellahti selälleen häkkinsä kiviselle lattialle, vatsan vaaleampi turkki valoissa hehkuen.
”Tule tervehtimään”, Knox kutsui hiljaa ja rapsutti kumeasti hurisevan leopardin vatsaa voimakkain käsin, kun se kiehnäsi selkäänsä lattiaa vasten ja hamusi takatassuja hampaisiinsa.

Zephyr vaikutti todellakin huumorintajuiselta kaverilta. Tai sitten muuten vain hieman erikoisemmalta luonnonluomalta, muistuttaen Marigoldia valtavasta kissanpennusta, joka ojenteli tassujaan.
Mutta tämä tässä ei ollut harmiton pentu, vaan aikuinen leopardi, joka hieman hölmöstä olemuksestaan huolimatta tiesi tarkalleen, mitä teki.
Marigold siirtyi lähemmäs ja kyykistyi ison kissan vierelle, antaen sen rauhassa haistella itseään ennen kuin edes yritti lähestyä sen enempää. Vasta, kun eläin puski päätään yllättävällä voimalla hänen kättään vasten, edelleen tyytyväisesti kehräten - kehräyksissäkin oli eroja - hän siirsi kätensä rapsuttamaan pehmeään turkkia, pitäen kuitenkin kaiken aikaa silmällä valtavia tassuja, joita Zephyr oli alkanut ojennella tyytyväisenä päänsä ylle.
"No hei, muru, oletpas sinä herttainen", hän hymisi leopardille matalasti.

Leopardi hinkkasi niskaansa kiemurrellen lattiaa vasten ja tarttui sitten etukäpälillä takajalkoihinsa jääden hetkeksi tuijottamaan heitä selällään köllöttäen. Knox kiersi käsivarren Marigoldin hartioiden ympäri ja veti naisen puolittain syliinsä.
”Rentoudu vain”, hän kuiskasi naisen korvaan ja piti toisen kätensä leopardin täplikkäällä, lämpimällä vatsalla, ”minä pidän sinusta huolta.”
Äänekäs, kesytön purina kumpusi leopardin rintakehästä, kun se kierähti kyljelleen ja kiehnäsi käsiä vasten nautinnollisesti kiemurrellen.

Marigold ei irrottanut katsettaan leopardista, mutta pyyhkäisi ohimoaan Knoxin poskea vasten hyvin kissamaisesti itsekin, kun mies veti hänet lähelleen.
Oli ehkä väärin valita suosikkeja työntekijöiden joukosta, mutta Zephyr oli hurmaava. Sen kasvojen ilmekin oli jotenkin hölmö, suuret, kellanvihreät silmät valtavan ilmeikkäät.
"Taitaa tuntua mukavalta", hän jatkoi, upottaen sormensa reilusti kissan turkkiin, Se oikoi taas etutassujaan ja päästi tyytyväisen urinan, joka sai kasvot hetkeksi painumaan rypyille.
"Tietää olevansa ihana."

”Totta kai tietää”, Knox vastasi ja veti kätensä takaisin. Hän nousi Marigold kainalossaan seisomaan ja otti askeleen taaksepäin juuri, kun kissa jännittyi ja silmänräpäyksessä oli jaloillaan. Hetken se seisoi kuulostellen olemattomia ja loikkasi sitten liikkeelle häntä maata viistäen näkymättömästä voimasta hepuloiden. Knox potkaisi häkissä pyörivän pallon lähemmäs kissaa, joka pysähtyi, lätkäisi sitä tassullaan ja kierähti kuperkeikalla nurin pallon tassuissaan.
”Isä jakaa tänään kissoille kurpitsoja kiitospäivän kunniaksi. Se on aina hauskaa seurattavaa.”
Kissoja ne isotkin kissat olivat, Marigold totesi katsellessaan hepulia.
"Ai niin, nyt on kiitospäivä", hän hengähti katsellessaan, kuinka Zephyr kierähti ympäri pallonsa kanssa, jäi hetkeksi köllöttämään puoliksi sen päälle kuin jumppatunnilla, ja lähti sitten työntämään palloa edellään vuorotellen kummallakin etutassullaan tönien.
Esiintyjä, oikein nautti huomiosta. Zeppie.
"Wesley on varmasti tyytyväinen, kun en ole tuputtamassa moista amerikkalaisuutta hänelle", Marigold totesi, vaikka äänessä häivähtikin pieni haikeus. Hän oli edelleen hieman pahoillaan siitä, ettei mies halunnut syödä yhteisiä ruokia, vaikka ymmärsikin syyn.
Pallo törmäsi puunrunkoon ja ampaisi toiseen suuntaan, leopardi perässään.

Knox viittasi Marigoldia kulkemaan edellään ja astui ulos häkistä sulkien sen oven huolellisesti perässään. Hän ei mielellään jättänyt Marigoldia samaan tilaan riehakkaasti käyttäytyvien petojen kanssa, sillä vaikka hänelle pienet naarmut ja hampaanjäljet, joita petojen leikistä aina seurasi, olivat arkipäivää, hän ei halunnut Marigoldin satuttavan itseään.
”Voi olla”, hän vastasi ja jäi sisähäkin aidan ulkopuolelle katselemaan kissan hepulia.
”Mitä teidän välillänne nyt tarkalleen on? Luulen, että sain Wesleyn puhuttua ulos typerästä suunnitelmasta muuttaa ulos.”

Zephyr oli onnellinen pallonsa kanssa, läppäsi sen tassullaan liikkeelle ja jahtasi, kunnes pysähtyi aivan yhtä yllättäen, jääden köllöttämään pallon päälle häntä vispaten.
Marigoldia hymyilytti, mutta Knoxin kysymys sai hänet katsahtamaan miestä ensin hämmentyneenä ja sitten hymyillen.
"Niin, hän kertoi siitä minulle ennen kuin lähdimme. Olen hirveän onnellinen, ettei hän joudu muuttamaan minun takiani, muruparka..."
Hän käänsi katseensa takaisin Zephyriin ja pyyhkäisi vielä suihkun jäljiltä hieman kostean suortuvan korvansa taakse.
"Hän kuvitteli olevansa ihastunut minuun, God bless his heart."

”Tuskin kuvitteli”, Knox huomautti puolittain hymyillen. Marigold ei ollut nainen, joka herätti vain hetkellisiä harhaluuloja tapaamissaan ihmisissä – varsinkaan herttaisen, kokemattoman Wesleyn kaltaisissa.
Ehkä hänellä ei ollut oikeutta puhua aiheesta.
”Mitä teidän välillänne on? Ihan vain, jotta tiedän pitääkö minun varautua etsimään uutta eläintenhoitajaa lyhyellä varoitusajalla”, hän naurahti.
Ei, koska hän tunsi outoa, kylmää levottomuutta. Melkein kuin… Ei. Hän ei ollut mies, joka kävi mustasukkaiseksi. Eihän hänellä ollut mitään syytä.

"No silti. Wesley on niin herttainen, että ansaitsee jonkun ihanan."
Vaikka hän olikin luvannut miehelle, ettei enää kehuisi tätä sellaisilla sanoilla kuin kiltti ja herttainen, koska ne saivat Wesleyn tuntemaan olonsa vain kurjaksi.
Zephyr näytti saaneen pahimman hepulinsa purettua - hetkeksi - ja kellahti tyytyväisesti selälleen pallon vierelle, tönien sitä varsin laiskasti tassullaan.
Knoxin huomautus sai Marigoldin katsahtamaan miestä hämillään.
"Muru, tuo kuulostaa aivan siltä, kuin minä karkottaisin sinun työntekijöitäsi pelkällä läsnäolollani."
Vaikka olihan se totta, että Wesley oli ollut lähdössä hänen takiaan.

Hetken Knox tutki Marigoldia levottomalla, epätietoisella katseella. Kahdesti nainen oli jättänyt vastaamatta kysymykseen, ja se sai kylmän nakertamaan hänen sisällään. Voi luoja, kuinka paha jetlag hänellä oli, että hän meni näin sekaisin?
Mies käänsi katseensa pois ja kohautti leppoisasti olkapäitään.
”Etkö sinä ole ihana?” hän kysyi kevyesti ja katseli leopardia, joka lähtisi heidän kanssaan Englantiin.
Marigold nauroi pehmeästi.
"Awww, voi muru, sinä olet kultainen. Mutta minä olen ihan liian amerikkalainen, liian äänekäs ja liian... Kaikkea."
Hän ei sanonut sitä mitenkään pahoilla mielin, sehän oli vain totta.
"Mutta puhuimme ennen matkaa ja Wesleyn mukaan me olemme taas ystäviä, joten kaikki on hyvin. Hän on hirvittävän kultainen, mutta älä kerro hänelle, että sanoin niin."
Zephyrin mielenkiinto oli siirtynyt pallosta takaisin tassuihin.
Jokin Knoxin olemuksessa tuntui vieraalta ja sai Marigoldin katsahtamaan miestä huolestuneesti.
"Knoxie, eihän sinulla ole huono olo?" hän huolehti, hipaisten miehen t-paidan peittämää selkää.

Olivatkohan Wesley ja Marigold samanlaisia ystäviä kuin hän ja Marigold? Ajatus teki Knoxin olon perin omituiseksi. Kiipesikö Marigold Wesleyn viereen öinä, joina hän oli poissa?
Milloin tästä oli tullut jotain muuta kuin mutkatonta? Hänen piti olla asiantuntija mutkattomassa - herra jumala, Pearlin jälkeen hänen piti olla ammattilainen siinä, ettei enää sotkeentunut muuhun kuin kevyeen, hauskaan ja hyväntuuliseen.
”Ei tietenkään”, Knox vastasi hymyillen leppoisasti, puristi Marigoldin olkaa ja viittasi kohti valkoista bengalintiikeriä.
”Tiedätkö, miksi Padma on ainoa valkoinen tiikerimme?” hän kysyi ja pysähtyi heitä tyynesti, pelottavan älykkäin silmin katselevan kissan häkin eteen. Se näytti majesteettiselta loikoessaan kestävästä luonnonkuidusta punotulla patjalla kuin Kleopatra.

Marigold ei halunnut painostaa Knoxia, mutta huoli kaihersi silti mieltä. Ehkä tällä olikin jokin vialla, mutta mies yritti vain peittää sen... no, miehekkäästi. Hän oli törmännyt samaan ilmiöön valitettavan monta kertaa ennenkin.
Ehkä tämä johtui vain jetlagista, tai siitä, että Knox ei osaisi rentoutua, ennen kuin Zephyr olisi turvallisesti aitauksessaan Englannissa. Se ei olisi mikään ihme, kun otti huomioon jo ennen matkaa tapahtuneen viivytyksen.
Hän hymyili Knoxille.
"Kunhan muistat, että voit puhua minulle ihan mistä tahansa", hän muistutti, ja käänsi sitten katseensa valkoiseen tiikeriin.
"Eikö niiden geneettinen pooli ole hyvin suppea? AZA:han taisi kieltää jalostuksen joitakin vuosia sitten..?"

Kaikesta paitsi tästä, kitten.
”Kyllä. Padmakin tuli meille vuosia sitten tarvitessaan kotia, mutta emme mielellämme käytä sitä tuotannoissa, vaikka se on kauneutensa takia kovin kysytty”, mies sanoi työntäen kädet taskuihinsa.
”Valkoisilla tiikereillä on valtavasti terveysongelmia, epämuodostumia ja muita. Sen takia emme käytä niitä emmekä hanki niitä – jo senkin takia, että emme halua tukea niiden jalostusta myöskään laittomasti.”

Marigold mutristi hieman suutaan katsellessaan valkoista tiikeriä.
"Millaisessa kunnossa Padma on?" hän kysyi, kietaisten samalla toisen kätensä kevyesti Knoxin vyötärölle. Ihmisten hulluudella ei toisinaan ollut rajoja, näkihän sen jo lemmikkienkin kohdalla. Mitä väliä terveydestä, kunhan eläin näytti viehättävältä?
Värisytti.
"Sellaisen hulluuden vuoksi olen niin hirvittävän onnellinen siitä, että on sellaisia paikkoja kuin Animal Kingdom."
Hän hymyili ja kurkotti suukottamaan Knoxin poskea.
"Olen ylpeä sinusta, muru."

”Yllättävän hyvässä, vaikka se on jo vähän vanhempi rouva”, Knox vastasi ja kiersi käsivartensa tunnollisesti Marigoldin hartioiden ympärille.
”Sillä on yliherkkyyttä nukutuslääkkeille, ja sillä on nykyään munuaislääkitys, mutta muuten se on terveyden perikuva – onneksi”, hän sanoi ja kohotti kulmaansa: mitä syytä Goldiella oli olla hänestä ylpeä? Mies halasi naisen hetkeksi kylkeensä kuin kiitoksena suukosta ja astui sitten avaamaan tiikerin häkin oven.
”Padma, tule tyttö”, mies kutsui ja perääntyi ovelta levittäen käsivarsiaan. Tiikeri kohosi äänettömästi jaloilleen ja asteli majesteettisella sulokkuudella ulos häkistään. Se loi sivuttaisen katseen Marigoldiin kalpeilla silmillään ja ravasi sitten Knoxin luo, puskien miestä massiivisella päällään. Metrin korkuinen ja 140 kiloa painava kissapeto taklasi miehen nurin, mutta Knox syleili eläintä matalasti nauraen ja paini sen kanssa tottuneesti, suojaten kaulansa hurjilta hampailta ja rapsuttaen tiikerin kaulansyrjiä.

Kuka tahansa tervejärkinen olisi varmasti ollut kauhuissaan viimeistään siinä vaiheessa, kun tiikeri kaatoi miehen maahan.
Mutta Marigold oli todennut jo kauan sitten, että hän ei ehkä kuulunut näiden tervejärkisten joukkoon. Ja hyvä niin, sillä muuten raja olisi saattanut tulla jossain kohtaa vastaan, kun Knox ryntäsi kerta toisensa jälkeen päin vaaroja.
Silti pieni ahdistus vihlaisi vatsaa hetken, kun hän muisteli sairaalan vuoteessa maannutta ystäväänsä, jonka hartian kissapeto oli runnonut.
Mutta se oli mennyttä, Marigold muistutti itselleen. Knoxin nauru sai hymyn palaamaan hänen huulilleen. Hullu mikä hullu, mutta rakas silti.

Knox kiepautti itsensä ketterästi tiikerin tassuista, irrotti sen hellävaraisen puruotteen käsivarrestaan ja näytti sitten kissalle tottuneesti käsimerkin, joka sai sen makaamaan siististi lattialla, levollisena kuin sfinksi.
”Tule sanomaan moi”, hän kannusti Marigoldia ja kyykistyi tiikerin viereen ojentaen kätensä naiselle. Padman valkoinen, paksu turkki kiilteli terveenä ja tuntui silkkiseltä kosketuksen alla. Mies piirsi sormillaan dramaattisen tummia raitoja ja rapsutti valkotäpläisen korvan taustaa, mikä sai tiikerin sulkemaan silmänsä ja kallistamaan päänsä miehen kättä vasten.

Marigoldia ei tarvinnut kahdesti kehottaa. Hän tunsi kyllä tervettä kunnioitusta suuria kissapetoja kohtaan, mutta ei sellaista pelkoa, joka olisi saanut hänet välttelemään niiden läheisyyttä. Hän oli nähnyt, millaista jälkeä varomattomuus saattoi saada aikaan, mutta silti.
Hän kyykistyi Knoxin vierelle ja katseli tiikeriä hetken varmistaakseen, ettei se häiriintynyt hänen läsnäolostaan.
"No hei, kaunotar", hän tervehti tiikeriä ja siirsi kätensä rapsuttamaan sen valkeaa turkkia.

Mies unohtui hetkeksi katselemaan Marigoldia kissan kanssa – oliko kauniimpaa näkyä? Hän rapsutti tiikerin leuanpieltä ja keskusteli sen kanssa tiikereille ominaisin, pehmein puhahduksin ja kumartui puskemaan päätään sen kanssa.
”Mitä kaikkea haluaisit tehdä, nyt kun olemme jälleen maassa, missä paistaa aurinko? Meillä ei ole välitön kiire takaisin Englantiin”, Knox muistutti nostaen katseensa takaisin Marigoldiin.

"Tämän täytyy olla yksi maailman ihanimmista äänistä", Marigold huomautti, kun Padman tyytyväiset urahdukset ja kehräys värisivät kättä vasten. Hän rakasti myös hevosten hörinää ja puhahduksia, joita ne päästelivät ollessaan tyytyväisiä. Baby oli varsinainen pieni höyryveturi, joka tuhisi varomattoman niskaa vasten kiintymystään ilmaistessaan.
Nainen ei kohottanut katsettaan tiikeristä Knoxin kysymyksen kuultuaan, vaan seurasi sormillaan sen tummia raitoja. Olihan turkki uskomattoman kaunis, mutta valkoisten tiikereiden tausta oli hirvittävän onneton.
"Uskotko, että he pärjäävät siellä hyvin?" hän kysyi vastaan, voimatta olla tuntematta pientä huolta. Wesley osasi asiansa varmasti, samoin Pearl, mutta entä Saskia-parka?
”Totta kai pärjäävät. He ovat aikuisia ihmisiä”, Knox vastasi sormet valkeassa turkissa.
”Pearl voi saada vierotusoireita, kun ei voi huutaa minulle, mutta koko operaatio on luultavasti paremmassa järjestyksessä kuin minun ollessani kotona.” Hänen vaalea, hento ja petollisen suloinen apulaiskouluttajansa toimisi vääpelinä hänen poissaolessaan. Kuka ties, vaikka Saskiakin ryhdistäytyisi ja olisi vähemmän katastrofaalinen.
”Pitää tosin varmaan etsiä Saskian tilalle joku toinen viimeistään keväällä.”
Knox suoristautui ja lähetti Padman sitten takaisin häkkiinsä sulkien oven sen perästä. Tiikeri tassutti äänettömin, majesteettisin askelin suoraan ulos kissanluukustaan ja katosi aurinkoiseen päivään.
”Meillä ei ole kiire takaisin. Haluaisitko käydä jossain? Tankata hieman aurinkoa?”

Marigoldin ilme synkkeni hieman.
Saskia-parka. Jos kyse olisi ollut edes laiskuudesta tai jostakin sellaisesta, mutta tämä yritti varmasti parhaansa. Kun kyse oli turvallisuudesta, jatkuviin virheisiin ei ollut varaa, mutta hän ei silti voinut olla vertaamatta työtoveriaan niihin toivottomaksi julistettuihin hevosiin, joita silloin tällöin saapui hänen vanhempiensa ranchille.
Joista lopulta tuli taas yhteiskuntakelpoisia.
Hän seurasi katseellaan, kuinka Padma asteli määrätietoisesti ulos aurinkoon - kuka nyt olisi halunnut viettää tällaisen päivän sisällä?
Hymy oli palannut kasvoille siinä vaiheessa, kun hän käänsi katseensa taas Knoxiin.
"Pakkohan se on, muru, epäilen, ettei aurinko tule näyttäytymään Hexhamissa enää ennen ensi kevättä. Lähdetkö mukaan, kun menen käymään kotona?"

”Jos haluat minut mukaan, totta kai”, mies sanoi avaten eläinsuojan oven ja astuen takaisin aurinkoisen päivän lämpöön. Knox lähti harppomaan takaisin heidän tulosuuntaansa. Hän ehtisi käydä halailemassa läpi perheen kissat huomennakin – siperian- ja bengalintiikerit, leopardit, jaguaarit, puumat ja leijonat, joiden aitauksen kohdalla Knox pysähtyi. Hänen isänsä vaelsi pitkin, vakain askelin leijonien lauman keskellä, monta kertaa suuremmat leijonat jaloissaan seuraten vaihtelevissa kullan, hiekan ja kerman sävyissä. Harmaantuneella miehellä oli sylissään kori kiitospäivän kunniaksi oranssina hohtavia kurpitsoja, joita Paul ryhtyi heittelemään vaikuttavalla voimalla ulkotarhan aluskasvillisuuden sekaan. Leijonat syöksyivät perään, tupsuhännät loikkia tasapainottaen ja toistensa kanssa saaliista painien.
”Tarkoitin, mitä muuta haluat tehdä? Haluatko pyörähtää lomalla vaikka Karibialla?”

Leijonat näyttivät todella nauttivan kurpitsoistaan.
"Pitäisiköhän meidän viettää kiitospäivää vähän myöhässä, kun pääsemme takaisin kotiin?" Marigold naurahti hyväntuulisesti katsoessaan, kuinka yksi leijona lähti pyörittelemään omaa kurpitsaansa varsin samanlaisin liikkein, joita Zephyr oli hyödyntänyt, joskaan ei aivan yhtä pahan hepulin kourissa.
Hän katsahti Knoxia hämmentyneenä ja hipaisi miehen selkää.
"Karibialla? Mistä sinulle sellainen tuli mieleen?"

”Voimme myös viettää sitä täällä. Englantilaiset ovat hassua, ilotonta väkeä, ja tuskin innostuvat ajatuksesta. Johtuu varmaan säästä”, Knox vastasi olkiaan kohauttaen ja kiersi käsivartensa Marigoldin hartioille.
”Kunhan pohdin. Olemme täällä, meillä olisi mahdollisuus hengähtää muutama päivä tai vaikka viikko ja muistelen, että näytät aika tyrmäävältä bikineissä.”

Marigold nauroi kehräten.
"En voi syyttää heitä. Se kamala harmaus... Mutta kissat saattaisivat arvostaa."
Vai olikohan Englannissa edes kunnon kurpitsoita tarjolla? Suuria ja oransseja, vai oliko sekin enemmän amerikkalainen juttu?
Moni itsestäänselvältä tuntunut asia ei ollut lainkaan niin itsestäänselvä enää valtameren toisella puolella.
Hän hyrisi vähän lisää ja pukkasi Knoxia kevyesti kylkeen.
"Voi sinun kanssasi, muru... Mutta miksi ei? Jos me kerran voimme."

Knox vapautti Marigoldin käsivartensa alta, kun jatkoi matkaa, mutta läpsäisi naisen takapuolta kevyellä, viattomalla toverillisuudella kuin vahvistuksena sanoilleen.
”Se on vain ajatus. Kevät tulee olemaan hullunmoinen töiden suhteen, joten nyt olisi tilaisuus vähän hengähtää ja irrotella.”
Hän päästi heidät ulos kissojen puolelta, työnsi kädet taskuihinsa ja lompsi kohti päärakennusta ja sen takana näkyviä eläinsuojia, jossa Animal Kingdomin vähemmän kissamaiset asukkaat majailivat.
”Mitä sinä haluaisit tehdä?”

Marigold naksautti kieltään ja vilkaisi Knoxia suutaan mutristaen, vaikka hymy jäikin viipyilemään lämpimänvihreisiin silmiin.
"Minä olen tottunut olemaan töissä ympäri vuorokauden, muru, niin kuin kyllä sinäkin", hän huomautti ja tähysi samalla ympärilleen toiveenaan löytää aiemmin hedelmäpuiden kimpussa olleet kirahvit.
"Ehkä me voisimme ajaa jonnekin?"

Knox kiersi päärakennuksen kulman ympäri seuraten hedelmäpuiden lomassa kulkevaa polkua. Kirahvit käyskentelivät talven kellastamalla nurmella ja hamusivat puiden korkeimpia oksia suuhunsa, epätodellisina Texasin maalaismaisemassa.
”Minne haluaisit ajaa?” Knox kysyi pysähtyen.
”Tänään?”

Riemastunut hymy kohosi Marigoldin kasvoille, kun hänen katseensa löysi jälleen kirahvit.
"Tänään? Eikö isääsi haittaa, jos livistämme kiitospäivänä?" hän kysyin, kääntäen katseensa takaisin Knoxiin. Vähemmän yllättävästi kiitospäivä oli heidän kotonaan iso juhla, kaikki työntekijöistä lähimpiin naapureihin - ja   vähän kauempanakin asuviin - oli kutsuttu.
"Mutta olisi ihana ajaa... jonnekin. Emme ole saaneet pitkään aikaan olla kahden, vai mitä, muru?"

”Mitä sinulla on mielessäsi, Goldie?” Knox naurahti ja pyyhkäisi lyhyitä tummia hiuksiaan. Ehkä omituinen tunne oli ollut vain jetlagia. Levottomia ajatuksia, ja ne katoaisivat, kun he vain palaisivat normaaliin. Hyviin ystäviin. Jotka pitivät hauskaa yhdessä, aina silloin tällöin.
”Isä on Etelä-Afrikasta. Hän ei varsinaisesti juhli kiitospäivää, mutta me voisimme aina yllättää perheesi ja pistäytyä käymään jo tänään.”

"Minä vain haluan viettää aikaa kahden parhaan ystäväni kanssa", Marigold vastasi lämpimästi hymyillen, joskin silmissä häivähti ilkikurinen pilkahdus.
Knoxin ehdotus sai toisen vaaleat kulmat kohoamaan yllättyneenä.
"Haluatko tosiaan lähteä sinne jo tänään? Muru, tiedäthän, millainen minun perheeni on, varsinkin juhlapyhinä..."
Vaikka hänen olikin myönnettävä, että oikeastaan kiitospäivän viettäminen poissa kotoa tuntui... oudolta.
"Meidän pitäisi jäädä yöksi."

_________________
"Oh come on. Be brilliant."





Viimeinen muokkaaja, Lilya pvm Su Joulu 03, 2017 2:48 pm, muokattu 2 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 106
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [P] Blame it on Texas, tigers tell no tales   Su Joulu 03, 2017 2:46 pm

Knox kohautti olkiaan hymyillen, kädet kevyesti chinojen taskuihin työnnettyinä.
”Ehdimmehän me vielä tulla takaisin tänne”, hän sanoi, ”jos lähdemme, meidän kannattaa lähteä heti. Ranchillenne ajaa kuitenkin useamman tunnin.”
Ja olisi sääli, jos Marigold menettäisi perheensä kiitospäiväperinteet.
”Mennäänkö?” mies varmisti, kun käännähti kannoillaan hiekka narskahtaen ja lähti harppomaan takaisin päärakennusta kohti spontaanin suunnitelman inspiroimana.

Yllättävä käännös jätti Marigoldin pari askelta jälkeen, hetkellisen hämmennyksen vallassa. Pian hämmennys muuttui kuitenkin lämpimäksi kiintymykseksi, joka sai vihreät silmät siristymään, kun hän seurasi Knoxin esimerkkiä ja saavutti tämän muutamalla nopealla harppauksella.
"Olet hirveän kultainen, muru", hän huomautti ja hipaisi miehen selkää sormenpäillään.

Se ei ollut jotain, mitä Knoxista sanottiin usein. Mies soi ystävälleen sivuttaisen, hämillisen hymyn, joka ei riistänyt hyväntuulista pilkettä kellertävistä silmistä ja koppasi Marigoldin sitten syliinsä kuin nopeuttaakseen heidän matkaansa.
Sydän takoi rinnan alla, kun hetken hän harkitsi mahdollisuutta aikaan kahden Marigoldin kanssa. Se tuntui saavan hänet täysin sekopäiseksi.
Ei. Sitten pitäisi käydä suihkussakin. Varmasti oli parempi vain lähteä suoraan matkaan.
Knox kiipesi portaat yläkertaan, potkaisi makuuhuoneensa oven auki ja ujutti Marigoldin sisään sylissään, ennen kuin laski naisen jaloilleen raitamatolleen.
”Otatko koko laukkusi mukaan?” hän kysyi hieraisten niskaansa ja katseli röykkiötä, joka oli ollut hänen lentolaukkunsa maltillisesti pakattuna.

Marigold kehräsi ja kietoi kätensä Knoxin niskan taakse. Tuntiessaan maton jalkojensa alla hän kurottui painamaan pehmeän suukon miehen poskelle ennen kuin kääntyi avoimen, mutta yhä siististi pakattuna olevan laukkunsa puoleen.
"Se on varmasti kaikkein helpointa", hän vastasi ja kumartui sulkemaan oranssin laukkunsa kantta.
"Tarvitsetko apua tuon kanssa, vai jätätkö suosiolla tänne?" nainen jatkoi ja nyökäytti kohti räjähtänyttä laukkua lempeällä huvittuneisuudella.

Knox laski kädet lantiolleen ja tuijotti röykkiötä hetken mietteliäänä. Sitten hän kyykistyi laukkunsa viereen, kasasi röykkiön tavaraa ja sulloi sen hauikset työskennellen laukun sisään, istuen sen päälle, kun kiskoi mustan lentolaukun vetoketjun kiinni.
”Täydellistä”, hän sanoi, pyyhkäisi käsiään ja nosti laukun ilmaan.
”Lähdetäänkö sitten?” mies kysyi ja vilkaisi kelloaan. Ehkä hän ehtisi viedä Marigoldin kotiin kiitospäivän päivällistä varten, jos he lähtisivät nyt.

Marigold oli jo tarjoutumassa ylimääräiseksi painoksi laukun päälle, mutta loppujen lopuksi musta lentolaukku painui varsin näppärästi kiinni.
Hän taputti käsiään vaikuttavalle suoritukselle, ennen kuin nappasi oman laukkunsa matkaan ja suuntasi ovelle.
"Isääsi ei varmasti haittaa, että lähdemme, vaikka vastahan me tänne ehdimmekin?" nainen varmisti kiikuttaessaan laukkuaan käytävään ja kohti portaita. Menihän tästä tietenkin jonkin aikaa ajaa, mutta eivätköhän he ehtisi.
"Minä voin kyllä ajaa, jos haluat ottaa autossa torkut."

”Ei, hän on tottunut mielenliikkeisiini”, Knox naurahti.
”Olen aina ollut levoton lapsi.”
Mies avasi vuokra-auton takaoven, heitti laukkunsa takapenkille ja sysäsi Marigoldin laukun sen perään, ennen kuin kiersi muhkean katumaasturin kuljettajan paikalle.
”Älä huoli, minä ajan”, hän vakuutti kaasujalka vipattaen.
”Mitä perheellesi muuten kuuluu?”

"Sitä minun ei ole vaikea uskoa, muru", Marigold myönsi, ja antoi itsensä jälleen kerran sulaa ajatukselle pienestä Knoxista villin luonnon keskellä. Sellaisena kuin tämän makuuhuoneen seinälle kiinnitetyssä valokuvassa, virnistelemässä vajaalla hammasrivistöllä.
Hän hipaisi jälleen auton kylkeä ennen kuin kipusi nahantuoksuiselle etupenkille ja napsautti turvavyönsä kiinni.
"Hyväähän heille. Myrskyn aiheuttamat tuhot on saatu jo korjattua ja ranchilla kaikki pyörii taas niin kuin ennenkin."
Vaikka tuho tuntuikin varsin liioitellulta sanalta tulvivalle kentälle ja muutamalle kaatuneelle puulle. Eläimet olivat kunnossa, ihmiset olivat kunnossa, eikä muulla ollut väliä.
"Kun lähdin, äiti suunnitteli uuden tallirakennuksen rakentamista. Voi olla, että hän on saanut sen jo ajettua läpi."

”Äitisi tuntien en ihmettelisi”, Knox myhäili peruuttaessaan auton ympäri pihasora lentäen ja lähtiessään sitten kohti maantietä, jolla saisi painaa kunnolla kaasua. Texasin pitkät, tasaiset moottoritiet olivat lastenleikkiä Englannin maaseudun pienten, mutkaisien teiden jälkeen.
”Milloin he odottavat sinua käymään?” hän kysyi liittyessään isommalle tielle ja antaessaan auton kiihdyttää pehmeästi vauhtiaan.

"Ei, en minäkään. Onneksi minun hillitty ja rauhallinen luonteeni on selvästi isän puolelta perittyä", Marigold totesi nauraen ja pudisteli päätään. Isäparka, ei ollut helppoa olla mies neljän naisen taloudessa. Tai englantilainen amerikkalaisten keskellä.
"Mmm, taisin sanoa, että tulen vasta ensi viikon puolella. En halunnut sanoa mitään liian tarkkaa, tiedän, että eräät ovat spontaanien suunnitelmien ystäviä."
Hän taputti Knoxin reittä hellästi.
"Onko sinulla ketään, jota haluaisit käydä tapaamassa?"

”Onneksi”, mies vastasi kulmaansa merkitsevästi kohottaen ja katsahti Marigoldia hymyillen. Jetlag ja kotiseudun nostalgia. Ihana auringonpaiste, joka muistutti, että ihminen saattoi olla sietämättömän onnellinen, kun taivaalta ei vihmonut vettä niskaan ympäri kellon.
”Grey, jos ehdin”, Knox sanoi viitaten yliopistoaikaiseen ystäväänsä, joka oli edelleen yhtä kroonisen ujo naisten kanssa kuin teini-ikäisenä.
”Entä sinulla?”

"Awww, muru, täytyyhän sinun nyt häntä käydä tervehtimässä!" Marigold huomautti, käpertyen samalla mukavampaan asentoon penkillä. Hän oli kuullut monesti sanottavan, että Texasin maisemat olivat kovin ikäviä, ja olihan se kai tavallaan tottakin, heinää silmänkantamattomiin, mutta se oli koti.
Ja taivas oli suuri.
"Kunhan käyn kotona, se riittää."
Yliopistoajoilta ei ollut jäänyt montaakaan ystävää, Knoxia tietenkään lukuun ottamatta.
"Sano, jos ajaminen alkaa puuduttaa. Täällä pysyn tiellä aivan varmasti."

”Äläs nyt, minä pidän ajamisesta”, Knox vastasi väläyttäen naiselle poikamaisen hymyn ja kiihdytti suoran moottoritien avautuessa edessä. Maisemana harmaa tie keskellä tasaista, mitäänsanomatonta maastoa ei ollut häikäisevä, mutta onneksi hänen vierustoverinsa oli.
”Miten te yleensä vietätte kiitospäivää perheesi kanssa?”

Marigold väläytti Knoxille hymyn ja siirsi katseensa tiehen. Niin piti hänkin, ja varsinkin täällä, missä tietä riitti, eikä se heti päättynyt mutkaan tai kurviin tai kylään.
"Syömme", hän vastasi naurusta kehräten seuratessaan, kuinka maisemat vilahtelivat ohi.
"Joten toivottavasti sinulla on nälkä. Meillä kiitospäivän ateria syödään aina myöhään, joten pääsemme todennäköisesti kävelemään suoraan pöytään."
Muualla kiitospäivä oli ehkä vapaa ja juhlapyhä, mutta hevoset eivät ymmärtäneet sellaisesta, ne piti hoitaa ihan samalla tavalla kuin muinakin päivinä.
"Sehän kuulostaa hyvältä", Knox nauroi ja ohitti kirjavia puskuritarroja tukevan perheauton.
Kukapa hän oli sanomaan ei kiitospäiväaterialle. Heidän kotonaan se ei ollut ollut perinne. Äiti oli usein ulkomailla, ja isä ei harrastanut amerikkalaisia perinteitä. Niinpä he grillasivat isän kanssa miehekkäällä huolettomuudella, isä pihvejä ja hän maissintähkiä, hiljaisessa yhteisymmärryksessä.
"Oletko potenut pahaa koti-ikävää?"

Auton takapenkillä alakouluikäinen tyttölapsi työnsi nenäänsä kiinni lasiin, kun heidän autonsa kiihdytti ohi.
Knoxin kysymys sai hänen suupielensä painumaan hetkeksi alemmas, mutta hymy palasi nopeasti takaisin kasvoille.
"Totta kai. Minä olen kuitenkin asunut täällä koko ikäni, juuret ylettyvät monen sukupolven taakse."
Ja juuri sen vuoksi oli ollut aika lähteä.
"Varsinkin alussa oli hankalaa, minusta tuntuu, etten ymmärrä englantilaisia ollenkaan. Ja olen sentään kasvanut yhden kanssa samassa taloudessa."

”He ovat mielipuolia koko saari”, Knox sanoi kohauttaen olkiaan ja soi Marigoldille sivuttaisen, maanisen hymyn.
”En tiedä, onko heidän joukkoonsa mahdollistakaan päästä sopeutumaan. Murheellinen, auringoton paikka.”
Katumaasturi kiihdytti kokonaisen autojonon ohi ajaessaan koilliseen.
”Melkein kaduttaa, etten sijoittanut firmaa vaikka Nizzaan tai Italian maaseudulle.”

"Sitten taidan olla minäkin, muru", Marigold hyrisi, ja ojensi kätensä hipaistakseen taas miehen reittä.
"Olisin vain puoliksi, mutta ymmärtääkseni amerikkalaiset ovat hulluja myös, joten minulla ei taida olla mitään mahdollisuutta."
Amerikkalaisuus tuntui jostain syystä olevan jotakin hyvin negatiivista Euroopan puolella.
"Olisi kieltämättä ihanaa, jos aurinkoa näkyisi vähän enemmän... Tai näkyisi ylipäätään. Mutta kyllä me pärjäämme, eikö niin?"

”Jep. Onneksi porukkamme joukkoon mahtuu yksi näin täysipäinen ja normaali”, mies sanoi hymyillen puolittain ja vilkaisi kuvajaistaan pohtien, oliko saanut kulmakarvansa kärventymään hienoisesti yrittäessään korjata heidän kotinsa reistailevaa kattolamppua, ennen heidän lähtöään. Sähköisku oli ollut melkoinen.
”Me pärjäämme aina, kitten.”
Hän vilkaisi reidellään käyvää kättä.
”Flirttailetko kanssani?”

"Tiedän, bless your heart", Marigold vastasi hymyillen. Hänen harkitseva ja täysipäinen ystävänsä, joka paini tiikereiden kanssa ja yritti suoriutua sähkötöistäkin itse.
Ei sillä, että hänellä olisi ollut paljoa moitittavaa, kiipeiltyään katolla ja irroteltuaan autostaan osia, joiden paikoilleen saamisesta ei ollut takeita.
Knoxin kysymys sai hänet kehräämään ja piirtelemään loivia kuvioita reittä vasten.
"Mitä, nytkö vasta huomasit? Muru, olen tehnyt sitä jo vuosia..."

Knox hymyili kellertävät silmät siristyen, kun katseli harmaata tietä tuulilasin takana auton nopeuden hipoessa röyhkeää ylinopeutta – mutta täällä se tuskin oli vastuutonta.
”Onko se reilu peli?” hän kysyi ja katsahti Marigoldia silmäkulmastaan.
”Minun käteni ovat varatut.”

Marigold rakasti Knoxin hymyä ja sitä, kuinka se sai miehen silmät siristymään.
"Minusta se on hyvinkin reilu peli", hän vakuutti, muuttaen piirtelemänsä kuviot laajemmiksi ja voimakkaammiksi, kun maisemat alkoivat viuhua ohi liian nopeasti, jotta niihin olisi voinut todella keskittyä.
"Voin muistaa parikin tilannetta, jossa roolit ovat olleet toisin päin..."

Knox rykäisi ja vaihtoi asentoa penkillään, kun kosketus alkoi tehdä hänen olonsa kuumaksi ja tukalaksi.
”Muistutapa minua niistä, koska muistini haparoi”, hän kannusti hymyillen ja nyökäytti tuulilasia kohti.
”Huomauttaisin myös, että ajan ylinopeutta moottoritiellä. Minulla on toki häikäisevät refleksit, mutta nyt ei ehkä ole paras hetki saada minua… Yli-innostuneeksi.”

Knoxin sanat saivat Marigoldin kehräämään vain lisää. Ehkä se johtui auringosta, tai siitä, että heillä oli ensimmäistä kertaa todella aikaa olla kahden, tai ihan vain kodin tuomasta hyvästä mielestä.
"Syntymäpäivä. Minä olin vaahdottamassa taikinaa kakkuun, hyvin herkkä prosessi, ja sinä kävit kovin kärsimättömäksi. Muistatko, muru? Jouduin aloittamaan alusta."
Hän piirsi housujen vaaleaa kangasta vasten pienen sydämen.
"Ja kun olin juuri saanut auton sytytystulpat vaihdettua, ja käteni olivat sen jäljiltä aivan öljyssä. Silloinkin olit kovin kärsimätön."
Sydän vaihtui pehmeäksi aalloksi.
"Onneksi näiden teiden varsilla on hyviä paikkoja, joihin pysähtyä."

”Kakun uusiksi tekeminen on sen arvoista”, Knox vastasi vakuuttavasti nyökkäillen ja hengitti vaivihkaa syvään yrittäen pitää ajatuksensa ohiviuhuvassa moottoritiessä ja sen liikenteessä.
”Vai oletko eri mieltä?” hän kysyi katsahtaen Marigoldia huvittunut pilke silmäkulmassaan.
”Ja öljyn saa pestyä pois.”
Taivas nainen sai hänen verensä kiehumaan.
”Niinkö?” hän kysyi ja liikautti sormiaan malttamattomana rattia vasten yrittäen pitää katseensa keskittyneesti tiessä.

"En minä mitään muuta väittänytkään", Marigold vakuutti hymyillen.
"Kermavaahto puki sinuakin oikein mainiosti. Mutta ne öljytahrat eivät kyllä lopulta lähteneet housuista, vaikka varsin pieni menetys sekin oli."
Hän oli melkein ehdottamassa, että hehän voisivat etsiä seuraavan sopivan paikan ajaa tien sivuun, mutta valitettavasti aikaa oli vain rajallisesti. Niinpä Marigold siirsi kätensä pois ja nojautui käsijarrun yli painamaan suukon Knoxin poskelle. Hyvin kevyesti, liikenneturvallisuuden huomioiden.
"Sitten jäisimme ilman ruokaa. Mutta onhan meillä koko yö aikaa."

Knox naurahti päätään pudistaen, hengähti syvään ja vaihtoi asentoa penkillään.
”Sinäkin näytit hyvältä kermavaahdossa. Ja jauhoissa. Ja suklaakastikkeessa”, mies muisteli ja ohitti rämisevän rekan kaasua nälkäisenä painaen.
”Maistuit myös.”

"Mm-hmm", Marigold hyrisi ja oikoi paljaita sääriään auton massiivisessa jalkatilassa. Hän ei ollut tottunut istumaan pitkiä aikoja kerrallaan, ja pitkät lennot tuntuivat edelleen jumituksena jäsenissä.
"Tänä vuonna muistan varata aineksia heti tuplamäärän."
Voisi tosin olla, että pitäisi valita sellainen hetki, kun Wesley-parka ei ollut kotona. Raukkapieni oli kovin herkkä ja säikkyi helposti.
"Lupasin muuten hieroa sinua."

”Älä huoli, kitten. Kyllä minä selviän”, Knox vakuutti ja vaihtoi liittymästä toiseen pyöräyttäen hartioitaan. Kyllähän neljän tunnin ajo ohi hujahtaisi – olihan hän viettänyt vuotensa Yhdysvalloissa ajamalla satoja kilometrejä melkein päivittäin.
”Muistutapas minua kohta, mitä kautta perheesi ranchille ajetaan.”

"Ei se vain siitä ole kiinni, muru, minusta on oikein mukava hieroa sinua", Marigold vakuutti hellästi ja keskitti huomionsa paremmin tiehen. Tuttu maisema lämmitti mieltä, ja jossain vaiheessa hän innostui napsauttamaan tutun radiokanavan päälle.
Saattoiko puhua nostalgiasta, vaikka oli ollut poissa vasta hetken?
Tienpinta väreili lähes kolmenkymmenen asteen helteestä, mutta autossa oli mukavan viileää, kiitos modernin ilmastoinnin.

_________________
"Oh come on. Be brilliant."



Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 106
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [P] Blame it on Texas, tigers tell no tales   Su Joulu 03, 2017 2:49 pm

Torstai 23. marraskuuta 2017, ilta, Washington, Texas


Lämpötila pysyi itsepintaisen korkeana vielä sittenkin, kun he kääntyivät viimeisestä risteyksestä lehtipuiden ympäröimälle kapeammalle tielle, vaikka aurinko olikin jo ehtinyt painua kapeaksi viiruksi taivaanrantaan.
Hyvinhoidettu hiekkatie ristesi pian vasemmalle ja johti perinteisen, tukeista rakennetun kyltin alitse. Kyltissä koreili ranchin nimi sekä tyylitelty puuleikkaus loikkaavasta hevosesta.
Tasainen, yksittäisten puiden kirjoma aidattu laidunmaa avautui kummallakin puolella tietä. Muutaman sadan metrin päässä erottuivat tilan perinteisen päärakennuksen valot. Hiekkapohjainen parkkipaikka avautui sen sivustalla, lähellä työntekijöiden asuinrakennusta.
"Hienostihan sinä osasit, muru", Marigold kehaisi, taputtaen Knoxin reittä. Sydän hakkasi villisti, oli ihana olla taas kotona.

Knox antoi auton madella pihaan kunnioittavan hiljaista vauhtia ja parkkeerasi sen siististi pois tieltä, ennen kuin hypähti ulos autosta hyvinistuvaa t-paitaansa suoristaen. Olisikohan pitänyt vaihtaa jotain virallisempaa päälle?
Omistiko hän mitään virallisempaa?
”Osaan paljon kaikenlaista, kitten”, Knox vastasi ja viittasi naista kulkemaan edelleen ovelle.

Valkoiseksi maalatusta, L-kirjaimen muotoisesta talosta näki selvästi, että sitä oli laajennettu aina tarpeen mukaan. Alun vaatimaton, parin huoneen talo oli kasvanut samaa vauhtia kuin perhekin, ensin sivulle ja lopulta yläkertaan. Leveä, katettu kuisti kiersi koko rakennelmaa, ja lyhtyjen rivi valaisi tietä etuovelle johtaviin askelmiin.
Marigold ehti vain avata oven - joka ei tietenkään ollut lukossa - ja vilkaista Knoxia hartiansa yli sanoakseen jotakin, kun karvainen vastaanottokomitea pyrähti heidän jalkoihinsa pyörimään. Kaksi englanninpaimenkoiraa, perlevärinen Hamilton ja punamusta Madison (tai Ham ja Mads, kuten niitä tuttavallisesti kutsuttiin) eivät olleet varmoja, olisiko pitänyt olla enemmän innoissaan emännän vai yllätysvieraan saapumisesta, joten koirat päätyivät siksakkaamaan heidän välillään.
"No hei murut, ihana nähdä, niin..." Marigold hyrisi kyykistyessään paijaamaan syliin tunkevia otuksia, jotka yrittivät nuolla naaman ja korvat ja kaiketi myös kumota naisen alleen. Erityisesti Madison osoitti suurta kiinnostusta Knoxia kohtaan, tampaten etutassujaan maata vasten miehen edessä samalla kun piti kummallista, röhisevää ääntä.

Meadowsien ranchille palaaminen sai oudon nostalgian vihlaisemaan miehen rintaa, mutta hän ravisti tunteen mielestään ja kyykistyi tervehtimään innokkaita koiria rakastavin käsin. Silloin tällöin hän mietti lemmikin ottamista - Minerva ei edelleenkään ollut lemmikki, kiitos vain! - ikävöidessään Hestiaa. Koira oli toivottoman uskollinen, rakastava ystävä ja uskomattoman miellyttävä kouluttaa, mutta heillä ei ollut käyttöä koiralle – koiria löytyi elokuviin melkein keneltä tahansa ja puoli-ilmaiseksi. Harvempi saattoi tarjota suuria kissoja tai muita eksoottisia, vaarallisiakin eläimiä.
”Mitenköhän perheesi reagoi yllätysvierailuun?” hän kysyi suoristautuen ja vapautti innokkaan koiran luotaan.

Marigold hätisti koirat takaisin sisään ja astui niiden perässä ovesta suureen avoimeen tilaan, jonka katto oli kahden kerroksen kokoinen. Suureen huoneeseen mahtui useampi sohva, jotka kukkakuvion perusteella näyttivät olevan peräisin parin vuosikymmenen takaa, mutta tunnelma oli joka tapauksessa kodikas. Vanhat seinät oli kaadettu, ja vasemmalla talo jatkui uuteen siipeen, jossa nykyisin sijaistivat keittiö ja ruokailutilat. Siellä perhekin varmasti oli, mutta sen sijaan Marigold suuntasi heti sisäänkäynnin vierestä lähteviin portaisiin, jotka johtivat yläkertaan.
"No, sinähän tiedät, kuinka minä reagoin yllätysvierailuihin", Marigold hyrisi hyvätuulisesti johdattaessaan Knoxin yläkerran tasanteelle, joka oli riittävän leveä, jotta sinne oli saatu sijoitettua yksi kukallinen sohvaryhmä lisää. Sivuseinät olivat kirjahyllyjen peitossa, ja päätyseinää hallitsivat suuret ikkunat, jotka antoivat suoraan laitumien suuntaan.
Tasanteen reunalta lähti käytävä, jonka varrella makuu- ja kylpyhuoneet sijaitsivat.
Marigold avasi ensimmäisen oven oikealla ja viittoi Knoxia astumaan vanhaan huoneeseensa, jonka seinät oli maalattu lämpimällä okrankeltaisella. Ikkunan eteen sijoitetun takorautasängyn tilkkutäkki oli kuvioitu hempeän sinisin kukkasin, samaa sävyä kukallisten verhojen kanssa. Työpöydän yläpuolelle seinälle oli kiinnitetty joukko valokuvia, hevosista ja ihmisistä. Knox oli niistä monessa.
"Ole kuin kotonasi, muru", Marigold kehotti hylätessään matkalaukkunsa pehmeälle vaaleansiniselle matolle.
"Isi laittaisi sinut todennäköisesti vierastaloon nukkumaan, mutta hänellä ei ole tässä asiassa sanavaltaa."

Nostalgia ei lainkaan helpottanut, kun Marigold johdatti hänet vanhaan huoneeseensa. Knox kiersi kurkistamaan ulos ikkunasta muistellen kertoja, joina oli mahdollisesti ehkä saattanut hiipiä siitä sisään ja ulos herra Meadowsia hälyttämättä.
”Tarjoamalla ruokaa?” mies ehdotti ja seisahtui katselemaan seinälle kiinnitettyjä valokuvia.
”Pitäisikö meidän ilmoittaa perheellesi tulostamme?”

"Puu kasvaa siinä edelleen", Marigold vakuutti, kuin olisi lukenut Knoxin ajatukset. Puuta pitkin pääsi kätevästi kuistia kiertävälle katolle, ja siitä edelleen ikkunalle. Varsinkin, jos sattui olemaan niin ketterä poika kuin Knox.
"Jos kuitenkin haluaisit kokeilla myöhemmin, vieläkö kiipeäminen onnistuu", Marigold hyrisi. Hän tassutteli miehen luo ja kietoi käsivartensa takaapäin tämän ympärille, kurkottaen katsomaan valokuvia tämän hartian yli.
"Mmm, tarjoamalla ruokaa. Ja pitäisi, he ovat jo varmasti pöydässä, koska eivät havahtuneet siihen, että saavuimme. Tuo on muuten aivan ihana kuva sinusta."
Kuva oli otettu yliopiston bonfire-iltana, viimeisenä yhteisenä opiskeluvuonna.

Knox laski kätensä ympärilleen kiertyville käsivarsille ja katsahti selkänsä takana olevaa Marigoldia silmäkulmastaan. Bonfire-iltaa oli vaikeaa unohtaa. Hän oli ollut aivan liian lähellä suunsa avaamista ja typeryyksien ääneen sanomista – ja silti joskus mietti, mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi tehnyt niin.
”Mitä sinulla on mielessäsi, Goldie?” mies kysyi naurahtaen.

Marigold katsahti keltaisia tiikerinsilmiä ja hymyili.
"Minulla? Eihän minulla koskaan mitään. Olen vain niin hirveän iloinen, että olet taas täällä minun kanssani."
Hän rutisti Knoxia tiukemmin ennen kuin irrotti kätensä tämän ympäriltä. Knox ei alkanut valittaa liian tiukasta halauksesta yhtään niin aikaisin kuin Wesley.
"Tule, muru, mennään alakertaan. Minä ainakin olen kuolemassa nälkään."

”Hyvä on, hyvä on”, Knox myöntyi seuraten naista, joka ei luojan kiitos esittänyt selviävänsä omenalla päivässä ja taivastellut painoaan ja olemattomia vikojaan peilin edessä. Hän ei tiennyt, minne yhteiskunnan naisihanne oli luiskahtamassa.
”Voin käyttää sinua ihmiskilpenä, jos isälläsi on vielä jotain hampaankolossa, eikö?” mies kuiskasi.

Marigold nauroi ja kurkotti ottamaan Knoxin käden omaansa suunnatessaan takaisin portaisiin.
"Voi muru, olen aivan varma, että olet onnistunut sulattamaan isin sydämen, hän on vain liian englantilainen näyttääkseen sitä."
Olkoon, että isä oli aina keskittynyt mulkoilemaan Knoxia epäluuloisesti, mutta se johtui ainoastaan välittämisestä. Ja kun otti huomioon, että äiti oli ollut vasta yhdeksäntoista, kun Maggie oli syntynyt, hänellä oli ehkä vain omakohtaisen kokemuksen tuomaa varovaisuutta asenteessaan.
Tai sitten se oli englantilaisuutta, Wesley oli aivan yhtä pidättyväinen.
Vaikkei olisikaan tuntenut talon pohjapiirrosta, äänekästä puheensorinaa oli helppo seurata ruokasaliin, leveää, talon poikki leikkaavaa huonetta, jonka kummallakin seinustalla oli suuret ikkunat sekä lasiset ovet kuistille. Pitkän pöydän ääreen olivat asettuneet paitsi Meadowsit - tytärtensä tapaan auringonvaalea Azalea, tummahiuksinen ja vakavailmeinen Hugh sekä paljon sisartaan ulkoisesti muistuttava Magnolia miehineen - myös joukko ranchin työntekijöitä, jotka syystä tai toisesta eivät olleet lähteneet juhlapyhäksi kotiin, mutta halusivat kuitenkin juhlistaa kiitospäivää.
Heidän saapumisensa huomasi ensimmäisenä Azalea - heti pöydän alla toiveikkaana kärkkyneiden koirien jälkeen, joka ponkaisi pystyyn vaalea poninhäntä keinahtaen ja niin vauhdikkaasti, että hänen lasinsa pelastui kaatumiselta vain sen ansiosta, että vieressä istuva Hugh ehti napata sen ajoissa kiinni.
"Goldie!" nainen hihkaisi ja kiersi nopeasti pöydän tullakseen halaamaan tytärtään.
"Sinunhan piti tulla vasta ensi viikolla! Olisit ilmoittanut!"
"Halusin yllättää", Marigold nauroi takaisin ja rutisti hieman itseään pidempää äitiään. Välittömään tapaansa Azalea kääntyi seuraavaksi Knoxia kohti ojentaen käsivarsiaan halatakseen myös tämän, samalla kun Hugh liittyi seuraan, meinaten kaatua tyttärensä syöksyessä niin innokkaasti halaamaan.
"Knox! Et ole käynyt aikoihin! Kuvittelin sinun jo unohtaneen meidät kokonaan", Azalea torui.
"Ei kai se Englanti nyt niin kaukana ole?"

Knox seurasi hymyillen Marigoldin jälleennäkemistä perheensä kanssa. Joskus hänkin oli toivonut sisaruksia ja äänekästä, isoa perhettä, mutta leijonalauman kanssa halailu ja painiminen oli toki melkein sama asia. Luultavasti vähemmän kivuliasta kuin sisarusten kanssa eläminen.
Hän kiersi lihaksikkaat, arpiset käsivartensa Azalean ympärilleen rutistukseen ja hymyili sitten lammasmaisesti.
”Ehkä se on lähempänä nyt, kun on hyvä syy tulla käymään ja tavattoman mukavaa matkaseuraa.”

"Toivottavasti Goldie on kohdellut sinua hyvin", Azalea nauroi ja nykäisi sitten Marigoldin otteesta vapautuneen miehensä lähemmäs. Ei ollut vaikea kuvitella, että vaalea nainen, jonka ruskeat silmät säteilivät päättäväisyyttä, oli hurmannut tulevan aviomiehensä ratsastamalla tämän ensikohtaamisella kumoon.
Huolimatta Texasissa vietetyistä vuosista Hugh ei ollut karistanut perienglantilaista jäyhyyttään, keväänvihreiden silmien katse oli tarkkaavainen kun hän ojensi kätensä Knoxille.
"Knox. Mitä Animal Kingdomille kuuluu?"

”Goldie kohtelee minua aivan erinomaisen hyvin”, Knox vastasi viattomasti hymyillen ja katsahti Marigoldia kellertävät silmät huvittuneena tuikahtaen.
Mies tarttui naisen isän ojentamaan käteen reippaasti.
”Hugh. Erittäin hyvää. Goldiella on ehtymätön bisnesvainu”, hän vakuutti.

"Totta kai hänellä on", Hugh vastasi vakavana.
"Mutta ei hänen olisi aivan välttämättä tarvinnut lähteä toteuttamaan sitä meren taakse."
Marigold lempeästi silmiään ja työntyi isänsä ohitse takaisin Knoxin viereen, sujauttaen kätensä luontevasti tämän käsivarren alle.
"Kyllä minä pärjään, onhan siellä meren takana Knox pitämässä minusta huolta", hän huomautti.
"Sitä minä pelkäänkin", Hugh totesi, saaden vaimonsa puhahtamaan ja pukkaamaan miestään käsivarteen.
"Tulkaa pöytään, teillä on varmasti kiljuva nälkä. Aloittelimme vasta", Azalea jatkoi ja lähti luotsaamaan heitä pöydän ääreen vapaille paikoille.
Marigold taputti Knoxin käsivartta vaivihkaa.
"Näitkö, isähän oli suorastaan ystävällinen", hän kumartui kuiskaamaan, kun heidät oli istutettu alas ja Hugh itse oli patistettu keittiöön hakemaan lisää lautasia.

Knox nielaisi viime hetkellä naurun pärskähdyksen. Isäparka ei tainnut tietää, että Marigold piti hänestä erittäin hyvää huolta.
”Kyllä, olen suorastaan häikäistynyt”, hän kuiskasi Marigoldin korvaan istahtaessaan naisen viereen ja taputti tämän reittä turvallisesti pöydän alle.
”On vain ihana nähdä, miten he pitävät sinusta huolta, kitten.”

"Sitähän varten perhe on, muru", Marigold nauroi hellästi ja otti vastaan lautaset, jotka Hugh kävi tuomassa ja hätisti sitten isänsä lempeästi pois, kun tämä näytti siltä, että olisi halunnut pitää Knoxille puhuttelun siinä paikassa.
Perhe, joka pöydän ääressä istui, oli tosin paljon laajempi, kuin pelkkä heidän oma ydinpiirinsä. Oli Chilestä kotoisin oleva tummasilmäinen Joaquin, joka oli tullut vain pyörähtämään ja muuttunut sitten osaksi tallin vakiokalustoa. Ja wyominglainen Payton, joka saapuessaan oli ollut niin ujo, ettei ollut puhunut sanaakaan kenellekään, mutta joka nyt nauroi muiden mukana, pisamaiset kasvot hehkuen. Suuren pöydän ääressä ei ollut montaa tyhjää tuolia.
Mayflower, siskoista nuorimmainen ja vasta yliopistopolkunsa aloittanut, sen sijaan puuttui.
Marigold alkoi täyttää omaa lautastaan ja ojenteli samalla tarjoiluastioita myös Knoxille. Kun koko perhe noudatti kasvisruokavaliota, vaihtoehtoja oli reippaasti enemmän kuin tavallisessa kiitospäivän pöydässä.
"Lähdetkö huomenna ratsastamaan?" hän kysyi, hipaisten miehen nilkkaa jalallaan pöydän alla.

Hipaisu ei jäänyt huomaamatta.
Knox nojasi jalkansa vasten Marigoldin jalkaa ja hieraisi naisen jalkapöytää varpaillaan. Viattomasti vain. Marigold oli härnännyt häntä koko pitkän päivän.
Eikä hän ollut varma, oliko härnäykseen vastaaminen parempi strategia kuin sen teeskenteleminen, ettei se vaikuttanut häneen.
”Totta kai lähden”, hän vastasi.
”Pitäähän minun pitää taitojani yllä. Koskaan tiedä, milloin on tarpeen osata ratsastaa.”

"Ratsastaa kuin mielipuoli, sitäkö tarkoitat?" Marigold hymisi ja liikautti jalkaansa Knoxin varpaita vasten. Mies saattoi tosin tuntea kevyen tökkäyksen myös reidellään, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä hänen kanssaan. Hamilton oli työntänyt terävän kuononsa toiveikkaana Knoxin syliin, yrittäen selvittää, kuinka heikko lenkki oli kyseessä. Yleensä se aloitti aina uusista työntekijöistä ja siirtyi sitten isään, joka oli ehkä eläinlääkäri, mutta silti loputtoman pehmo.
"Ehkä minun pitäisikin laittaa sinut yhden stunttihevosen selkään?"

Tökkäys reidellä oli saada Knoxin säpsähtämään, ennen kuin hän tajusi tökkääjän olevan koira, ei Marigoldin sisar, äiti tai tätipuoli. Hän ojensi kätensä rapsuttamaan koiraa, valitettavasti ilman makupaloja.
”Ratsastanko koskaan millään muulla tavalla?” hän kysyi kohottaen merkitsevästi tummia kulmiaan ja pyyhkäisi Marigoldin säärtä jalkaterällään.
”En ole koskaan kaihtanut haasteita.”

"Ja siitä minä olen hyvin onnellinen", Marigold kehräsi takaisin.
Myös Hamilton vaikutti tyytyväiseltä, selvittyään pahimmasta pettymyksestä jäädessään ilman herkkupalaa. Se veti puolipystyjä korviaan taaksepäin ja antoi silmiensä painua kiinni, hännän huiskiessa lattialla puolelta toiselle.
Ilta oli edennyt jo pitkälle siinä vaiheessa kun viimeinenkin ruokailija totesi, että halkeaisi, jos söisi yhtään enempää. Taivaalle oli kivunnut hiljalleen pyöristyvä kuu, joka loisti yllättävän kirkkaana ikkunoiden ulkopuolella.
Marigold nousi seisomaan ja hipaisi Knoxin niskaa.
"Väsyttääkö, muru? Menen auttamaan iltatallissa, mutta sinä voit hyvin mennä jo edeltä pitkäksesi, jos tahdot."
Myös Hugh oli noussut seisomaan ja alkanut kerätä astioita auttaakseen niiden viemisessä keittiöön.
"Muistat varmasti vielä, missä vierastalo sijaitsee, Knox?" mies tiedusteli englantilaisen hienotunteisesti, vaikka viesti olikin selvä.

"Kyllä vain, Hugh. Hyvin viehättävä fasiliteetti", Knox vastasi Marigoldin isälle silmät hyväntahtoisesti tuikahtaen ja taputti miehen olkavartta.
"Autan vain tytärtäsi ensin iltatallissa."
Millainen mies jättäisi ystävän yksin töihin? Marigold oli heistä se, joka ei ollut tottunut jatkuvaan jetlagiin.
"Mennäänkö, Goldie?"

Hugh loi Knoxiin epäluuloisen katseen, mutta Azalea harhautti miehensä taputtamalla tätä leppoisasti takapuolelle kuin hevosta, jonka halusi saada liikkeelle.
Se antoi riittävästi aikaa Marigoldille nyökätä ja suunnata kohti ovea koirat jaloissaan pyörien.
"Hetki vielä, ja isi olisi varastanut sinut vakavaan keskusteluun", nainen nauroi avatessaan ulko-oven ja hätistäessään koirat edeltään pihalle. Hän nappasi Knoxin käden omaansa ihan vain siitä ilosta, että mies oli siinä, ja punoi heidän sormensa lomittain lähtiessään harppomaan nyt tyhjien kenttien ohi kohti tallirakennusta.
"Kyllä hän oikeasti sinusta pitää. Luulisin."

Knox puristi Marigoldin kättä hellästi ja nautti Texasin illan lämpötilasta t-paidassa vielä marraskuussa. Nostalgia oli vaarallinen tunne.
Miksiköhän hän oli lähtenyt Englantiin kaikista maailman paikoista.
”Niinkö? Sääli menettää kokemus”, hän vastasi huvittuneena ja nauroi sitten ääneen, ”epäilen vahvasti, kitten. Mutta isän velvollisuus on suojella tytärtään kaltaisiltani pahoilta sediltä.”

Myös Marigold nautti ihoa hyväilevästä lämmöstä, joka muistutti vielä pimeälläkin siitä, että päivällä aurinko oli paistanut lähes pilvettömältä taivaalta.
Hän halusi uskoa, että Englannissakin edes kesä olisi kaunis. Tilastoista huolimatta hän oli päättänyt uskoa siihen, ihan oman mielenterveytensä vuoksi.
"Olen pahoillani, ehkä saat vielä uuden mahdollisuuden. Äidin suvussa on harrastettu haulikkohäitä", hän hyrisi ja silitti Knoxin rystystä peukalollaan.
Jos tiesi tilan historian, saattoi valkoisesta tallirakennuksesta erottaa, että kyse oli aikanaan ollut kahdesta erillisestä rakennuksesta, jotka oli lopulta remontin yhteydessä yhdistetty toisiinsa lisäsiivellä, jossa nykyään sijaitsivat tallin varastotilat.
Kun oven avasi, vastaan työntyi tuttu iltaisen tallin rauha. Hevoset oli jo tuotu sisään aiemmin, hoidettu ja tarkastettu. Nyt jäljellä oli enää heinien jakaminen yötä vasten.

”Niinkö?” Knox kysyi ja hipaisi nenänpäällään Marigoldin korvaa, kun tarttui epäröimättä heinäkärryyn, josta Marigold voisi nostella heinää karsinoihin. Vaikka vaaralliset, kesyttömät pedot olivatkin vieneet hänen sielunsa, hän rakasti myös hevosia ja niiden jaloa, viatonta kauneutta. Tallien tuoksu oli kutsuva, yhdistelmä hevosen lämpöä ja makeaa heinää.
”Oliko tuo kosinta?”

Knoxin kysymys sai Marigoldin kehräämään naurusta.
"Olen pahoillani muru, unohdin sekä sormuksen että haulikkoni Englantiin, maltatko odottaa sinne saakka?" hän kysyi, nostellessaan heinää hevosille. Hän pysähtyi rapsuttelemaan esiin työntyviä turpia ja puhalteli hellästi lämmintä ilmaa sieraimiin.
Koko ajan melkein odotti, että Babyn tuttu, kovaääninen hörinä korahtaisi sen karsinasta, kuin vaatimuksena pitää kiirettä niiden kärryjen kanssa, suosikki odotti täällä.
Tallin hevoset edustivat amerikkalaisten rotujen laajaa kirjoa. Oli Babyn tavoin quartereita, muutama walker ja jopa yksi askellajistaan tunnettu fox trotter. Läikikkäät paint-hevoset olivat paremmin edustettuina kuin ehkä tyypillisellä brittitallilla, samoin kuin pilkulliset appaloosat. Osa hevosista oli vasta tullut toipumaan ranchille, ne erotti laihemmasta muodosta ja sameammasta karvasta, samoin kuin kehonkielestä, joka sai ne vetäytymään lähemmäs karsinan takaseinää.
Tällä hetkellä tallissa oli tilaa hieman yli kolmelle kymmenelle hevoselle, ja äiti teki jo suunnitelmia uutta rakennusta varten. Hän ei osannut sanoa ei pelastetuille tapauksille.

Kellertävien silmien katse tervehti lämpimänä jokaista nelijalkaista, ja Marigoldin ollessa tarpeeksi hidas, toinen työn karheuttama käsi nousi myös hipaisemaan jalopiirteisiä päitä, ennen kuin ne sukelsivat iltapalansa perään. Joskus hän pohti, voisiko yhdistää rakkautensa eri eläimiin, mutta totesi sen epäreiluksi saaliseläimiä kohtaan. Petojen jatkuva läheisyys voisi olla stressaavaa siinäkin tapauksessa, että eläimet olisivat kasvaneet yhdessä – ja heidän toiminnassaan nelijalkaiset työntekijät vaihtuivat silloin tällöin.
”Mikä sääli”, hän huokasi dramaattisesti selvittyään käytävän päähän, pyöräytti kärryt ympäri ja lähti työntämään niitä takaisin paikalleen. Knox katsahti naista olkansa yli ja hymyili silmät tuikahtaen.
”Tiedä vain, että kun vihdoin päätät kysyä – sanon kyllä.”

Myös Babyn karsinaan oli jo muuttanut uusi asukas, pieni hopeanmusta tamma, joka katseli heitä epäluuloisesti otsatukkansa alta eikä uskaltanut käydä syömään heiniään ennen kuin he olivat ottaneet turvallisesti muutaman askeleen poispäin.
Kyllä sekin oppisi vielä luottamaan siihen, etteivät kaikki ihmiset olleet hirviöitä.
Knoxin sanat nostattivat kehräävän naurun.
"Muru, ei saa kertoa etukäteen, muuten pilaa jännityksen", hän huomautti ja kurkotti läiskäisemään miehen takapuolta hellästi.
"Saat sen kuulostamaan aivan siltä, kuin olisit odottanut pitkäänkin."

”Ehkä olenkin”, Knox vastasi ja seisahtui rapsuttamaan uteliaan appaloosan pilkullista päätä. Se tuijotti heitä kirkkain, tummin silmin, näkyvät silmänvalkuaiset niille harvinaisen inhimillisen ilmeen antaen. Sirot korvat kohosivat höröön, sillä kai se odotti herkullisempaa illallista kuin karsinaan jo jaetut heinät.
”Kuka tietää, vaikka olisin odottanut bonfire-illasta.” Pohtinut, että ehkä sinä olitkin se, jonka kanssa halusin jakaa elämäni. Marigoldin sijasta hän oli toki kertonut ajatuksistaan Pearlille, joka ei ollut luultavasti suhtautunut sen paremmin kuin niiden kohde olisi.

Hetkeksi Marigoldin valtasi epäilys.
Ehkä se johtui vain siitä, mitä Wesleyn kanssa oli tapahtunut. Hänestä oli tulossa vainoharhainen nainen, joka luki merkityksiä rivien väliin siellä, minne ne eivät kuuluneet.
Hölmö tyttö, hehän puhuivat Knoxin kanssa kaikesta, totta kai mies olisi kertonut, jos olisi... Sitä paitsi, eikö tämä ollut itse todennut parhaaksi olla tekemättä asioista liian monimutkaisia, sen jälkeen, mitä Pearlin kanssa oli tapahtunut?
Rauhassa, tyttö, rauhassa.
"Siitä asti? En usko, muru!" hän hyrisi ja ojensi itsekin kätensä rapsuttelemaan appaloosaa, jonka karsinan oven nimikyltissä luki Cimarron Calling.
"Milloin sinä olisit muka jättänyt kävelemästä suoraan myrskyyn?"

Knox nojasi kyynärvartensa oveen ja katseli viereensä tullutta naista hetken hiljaa, lämpöä silmissään.
”Silloin, kun tietäisin käveleväni sinne yksin”, hän vastasi ja nojautui painamaan suukon Marigoldin poskelle. Hän suoristautui ja pyyhkäisi sormet läpi lyhyistä, mustanruskeista hiuksistaan.
”Bonfire-ilta oli aika ikimuistoinen. Ravisteli ihan ajattelemaan, jos voit uskoa.”

Älä lue merkityksiä sinne, minne ne eivät kuulu.
Bonfire-illasta muistuttaminen sai silti Marigoldin hyrisemään tyytyväisenä ja hipaisemaan Knoxin t-paidan imartelevaa selkää sormenpäillään.
"Olihan se. Yksi lämpimimpiä muistojani. Monellakin tapaa..."
Cimarron pärskähti pettyneesti, kun rapsutuksia kummempaa erikoishuomiota ei näyttänyt olevan tulossa, ja vetäytyi hamuamaan innottomasti iltaheiniään.
"Paljonko kello on?" Marigold kysyi yllättäen, katsahtaen Knoxin rannetta.

Knox ojensi kellonsa lähemmäs.
”Millä tapaa?” hän kuiskasi lähempänä Marigoldin korvaa, kannustaen naista jatkamaan muistoaan bonfire-illasta. Mikä naista lämmitti roihuavan tulen muiston lisäksi? Joskus hän mietti, mitä olisi tapahtunut, jos Pearlin sijasta hän olisi puhunut Marigoldille itselleen.
Todennäköisesti heidän ystävyytensä olisi päättynyt, eikä hän voisi olla nyt tässä, suunnittelemassa perheensä elämäntyön loisteliasta tulevaisuutta ja maailmanvalloitusta.

Tarpeeksi paljon, Marigold totesi tarkistettuaan ajan kellosta, joka Knoxin mukaan oli melko lailla kaikenkestävä.
Olisi melkein tehnyt mieli laittaa se kokeeseen. Melkein.
Vaaleanvihreät silmät siristyivät hymystä, ja Marigold otti Knoxin käden omaansa, ristien heidän sormensa taas lomittain.
"Olihan se ihana yö", hän huomautti naurua äänessään, kun lähti johdattamaan miestä kohti satulahuonetta. Eivät he enää tähän aikaan lähtisi ratsastamaan, yö ei ollut siihen tarpeeksi valoisa, mutta jotain hyödyllistä satulahuoneesta silti löytyisi.

”Niinhän se oli”, Knox vastasi puristaen Marigoldin kättä hellästi omassaan, jonka iho heijasti tiikerien kanssa halailevan tee-se-itse-miehen elämäntarinaa. Se todella oli.
Ehkä häntä vain vaani nostalgia, joka romuttaisi vielä kaiken, mikä nyt oli hyvin.
Hän hieraisi peukalollaan naisen kämmenselkää seuratessaan Marigoldia.
”Joskus sitä jää miettimään, mitä olisi tapahtunut, jos olisi toiminut toisin, sanonut jotain. Mutta jossittelu on turhaa. Sinä et sitä ainakaan harrasta, vai mitä?”

Satulahuoneen ovi päästi pienen narahduksen avautuessaan, saranat pitäisi öljytä. Nahan ja satulasaippuan tuoksu oli tuttu ja lempeä.
Marigold napsautti valon päälle ja katsahti sitten Knoxia mietteliäänä, melkein huolestuneena. Väsymyskö sai miehen kuulostamaan tältä? Ehkä olisikin pitänyt päästää Knox nukkumaan, olihan heillä takanaan pitkä matka ja vasta yksi rikkonainen yö unta.
"Ei, en usko... Mitä sinä sitten olet jäänyt miettimään, muru?"
Marigold irrotti otteensa miehen kädestä ja asteli hyllyjen luo. Hän valitsi pari vanhempaa loimea siististi viikatusta pinosta.

Knox kohotti kulmaansa katsellessaan naisen puuhia.
”Tarvitsetko apua?” hän kysyi ja astui lähemmäs ojentaen käsiään ottaakseen loimet naiselta syliinsä. Tarvitsivatko hevoset takkeja tällaisessa lämpötilassa? Onneksi hänen eläimillään oli takit omasta takaa.
”Jos olisin kysynyt silloin, olisitko sanonut kyllä.”

"Eivät ne paljoa paina", Marigold nauroi, mutta luovutti silti kevyet kantamuksensa Knoxille, taputtaen miehen hauista.
Hänen ajatuksensa olivat niin kiinni tässä hetkessä, tallissa ja Texasin lempeässä yössä, että niillä kesti hetki yhdistää, mihin Knox sanoillaan viittasi.
Marigold räpäytti silmiään.
"Kysynyt mitä, muru?"

”Mitä me teemme näillä?” hän kysyi kohottaen kainaloonsa työnnettyjä loimia. Knox ei ollut täysin varma, mitä iltatalliin kuului Meadowsien ranchilla, mutta ainakin hevosilla näytti olevan jo ruokaa edessään.
”Kysynyt, olisitko tuntenut samoin. Halunnut olla minun”, mies vastasi yksinkertaisesti ja kohautti hymyillen olkiaan. Ei kai sillä nyt enää väliäkään ollut. Olihan bonfire-illasta jo pitkä aika.

"Otamme mukaan, yö on lämmin, mutta uimisen jälkeen voi silti olla vähän viileää. Eivät hevoset niitä kaipaa tällä säällä, joten ei huolta, kukaan ei edes huomaa, että ne puuttuvat."
Täälläpäin hevosia ei tarvinnut loimittaa turhan usein, ellei sitten suojaksi kärpäsiltä tai auringolta. Ja joskus oli joku toipilasraasu, joka oli liian luuta ja nahkaa tullakseen heti toimeen omalla lämmöllään.
Knoxin vastaus sai Marigoldin räpäyttämään hämmentyneenä silmiään.
"... Oh?"

Knox kohotti kulmiaan.
”Uimisen? Olemmeko me menossa uimaan?” hän kysyi tietämättä riemastuako vai kauhistuako – hän arveli, ettei kyse ollut lämmitetystä, maanalaisesta uima-altaasta Meadowsien kellarissa. Luonnonvesi marraskuussa voisi olla… Vilpoisaa. Mutta kylmä kylpyhän yleensä virkisti? Selvensi ajatuksia?
Marigold taisi esittää hienotunteisesti, ettei ymmärtänyt.
”Niin”, Knox vastasi, painoi suukon naisen otsalle ja lähti lompsimaan eteenpäin, loimet kainalossa ja kädet taskuihin työnnettynä.
”Näytä vain tietä.”

"Minä olen, sinä voit joko liittyä seuraan tai vain katsella rannalta."
Hexhamin jokiin ei pahemmin hypätty uimaan tähän aikaan vuodesta, ja Marigoldilla oli ikävä epäilys, ettei se olisi ehkä kovin hyvä idea kesälläkään.
Piti nauttia silloin kun pystyi.
Hänen kulmansa kurtistuivat huolestuneesti, kun huolestuttava flashback aiemmilta viikoilta hiipi vaivaamaan mieltä. Hän otti muutaman pidemmän askeleen ja sysäsi satulahuoneen oven kiinni kiireesti, ehtiäkseen Knoxin vierelle.
"Mistä se tuli mieleesi, muru?" hän kysyi huolestuneesti, samalla kun astui yhä lämpimältä tuntuvaan yöhön ja sulki tallin oven heidän takanaan.

Knox kääräisi käsivartensa tottuneesti Marigoldin hartioiden ympärille naisen kuulostaessa huolestuneelta.
”Eihän sillä ole väliä, jos ei vastauksellasikaan olisi ollut”, hän vastasi olkiaan leppoisasti kohauttaen ja nosti loimia paremmin toiseen kainaloonsa.
”Minne me olemme matkalla? Seuraan liittyminen varmaan riippuu täysin siitä, minne ajattelit mennä uimaan. Katselen joka tapauksessa - tiedät, etten ole saada silmiäni irti sinusta pahimpinakaan päivinä.”

_________________
"Oh come on. Be brilliant."



Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 106
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [P] Blame it on Texas, tigers tell no tales   Su Joulu 03, 2017 2:49 pm

Marigold katseli Knoxia suutaan mutristaen.
"Laidunten takana on lampi, jossa meitä aina kiellettiin uimasta, mutta jossa uimme silti", hän vastasi ja osoitti kohti laidunta, jonka läpi he voisivat hyvin oikaista. Taivaalle oli kerääntynyt tähtiä, ja pyöristynyt, kasvava kuu loi yllättävän paljon valoa. Lähimpään naapuriin oli matkaa reilusti, vaikka he eivät olleetkaan niin kovin kaukana kaupungista, jos asiaa suhteellisesti tarkasteli.
"Miten niin sillä ei olisi väliä?"

”Kiellettiin uimasta? Sehän kuulostaa hyvältä. Näytä vain tietä”, mies väläytti Marigoldille maanisen hymyn, joka sai kellertävät silmät välkähtämään kuunvalossa. Hän harvoin kaihtoi mielipuolisiakaan haasteita, mutta nyt hänestä tuntui, että keskustelu oli lipsahtanut urille, jotka voisivat päättyä hyvin huonosti.
Knox huokasi ja puristi Marigoldin olkaa.
”Jos sillä ei ole väliä, mitä olisit vastannut, jos olisin kysynyt silloin – jos sillä ei ole väliä, mitä vastaisit nyt – tällä keskustelulla ei ole paljoakaan väliä.”

Marigold ei voinut olla nauramatta maaniselle virnistykselle.
Hänen tiikerinsilmäinen, yllytyshullu tee-se-itse-miehensä.
"Se on äkkisyvä lampi, ei sinne voinut lapsia päästää... Mutta emmehän me välittäneet."
Hänen ilmeensä vakavoitui, vaaleanvihreisiin silmiin palasi huoli.
"Sinä et kuulosta lainkaan omalta itseltäsi", hän huomautti hiljaa, toinen käsi miehen selkää hipaisten. He olivat melkein pilanneet orastavat välinsä Wesleyn kanssa, ja pelkkä ajatuskin sai hänen vatsansa kouristamaan kipeästi.
"Etkö ollut sitä mieltä, että Pearlissa oli ihan tarpeeksi..? Täytyy kiivetä tuon aidan yli."
Hän osoitti valkeana hohtavaa aitaa, joka pimeässä näytti erehdyttävästi lankulta, mutta oli todellisuudessa valmistettu muovista. Ranchin aidat oli uusittu jokunen vuosi sitten.

”Täydellistä. Sääli, ettei täällä taida olla alligaattoreita”, Knox huokasi haikeasti ja painoi suukon Marigoldin hiuksiin.
Hän nosti loimet paremmin kainaloonsa, tarttui aidaan ja heilautti itsensä sulavalla loikalla yli, ojentaen sitten kätensä naiselle auttaakseen tämän yli - tai vain pidelläkseen tämän kättä.
”Pearlissa oli tarpeeksi hullua, kyllä”, hän vastasi olkiaan kohauttaen.
”Sinä et ole koskaan ollut hän.”
Knox kohautti olkiaan.
”Mutta älä huoli. En minä kysy”, hän huoahti hymyillen, ”tiedät vain, että jos sinä koskaan kysyisit – minä vastaisin kyllä.”

"Olisiko tehnyt mieli painia?" Marigold hyrisi, eikä olisi lainkaan yllättynyt, jos Knox olisi ehtinyt kokeilla jo sitäkin. Istua kahareisin alligaattorin selässä samalla kun piteli kuonoa kiinni, niin että se saataisiin teipattua kiinni ja alligaattori siirrettyä turvaan.
Mitä sitten, jos pari sormea jäisi matkaan, kunhan eläimellä oli kaikki hyvin.
Hän tunsi vatsaansa kouraisevan uudestaan, mutta tällä kertaa tunteiden sekamelska oli niin laaja, ettei hän osannut enää erottaa niitä toisistaan.
Knox oli niin valtavan rakas.
Marigold kipusi aidan yli Knoxin avustamana, eikä irrottanut otettaan sittenkään, kun oli jo laskeutunut turvallisesti toiselle puolelle.
"Minä lupaan pitää sen mielessä", hän vakuutti, vaikka sydän takoi rinnassa melkein kipeästi.
Jos hänestä kuitenkin tulisi Pearl?
Muutaman askeleen päässä aidasta vastaan tuli pienen metsikön raja, aikanaan kahden tontin väliin jäänyt puualue, johon ei ollut sen jälkeen koskettu. Puiden lomaan mahtui puikahtamaan helposti, ja aivan varoittamatta puut loppuivat ja lampi alkoi, juuri ja juuri sen kokoinen vesialue, ettei sitä aivan kehdannut sanoa järveksi.
Vesi näytti musteelta, joka heijasti kuun valoa pinnastaan.

”Milloin minä kieltäytyisin painista?” Knox kohotti kulmiaan.
”Tiikeri, leijona, alligaattori, sinä”, hän luetteli ja nosti naisen kättä painaen suukon sen kämmenselälle. Mies laski loimet heinikkoon ja katseli vettä, joka olisi varmasti aivan liian kylmää tähän aikaan vuodesta – vain hullu menisi uimaan marraskuussa. Mutta ei kai häntäkään täysijärkiseksi ollut koskaan kuvailtu.
”Sinne sitten vain?” mies kysyi ja viittasi kädellään mustaa vettä kohti kuin herrasmiesmäisenä lupauksena ’naiset ensin’.

"Toivon, ettei tuo ollut mieluisuusjärjestyksesi, muru", Marigold kehräsi, vaikka rintakehässä viipyi edelleen kipeä möykky.
Joka saisi huuhtoutua tiehensä lammen veden myötä.
Marigold alkoi kuoriutua ulos vaatteistaan, mikä oli huomattavasti vähemmän aikaa vievä operaatio kuin Hexhamissa. Vaatekappaleet saivat tipahdella mytyksi nurmikolle, kunnes hän tunsi yöilman suojattomalla ihollaan.
Antamatta itselleen aikaa miettiä toista kertaa Marigold kahlasi veteen, jonka viileys sai ihon nousemaan kananlihalle. Hän jatkoi kuitenkin päättäväisesti syvemmälle kylmään veteen, kunnes se kohosi aina hänen vyötärölleen saakka.
Siinä vaiheessa hän sukelsi, katosi mustan pinnan alle näkymättömiin. Vain rengasmaisesti leviävä väre muistutti hänen olinpaikastaan, kunnes sekin asettui, ja vedenpinta heijasti taas kuutamon valoa rikkoutumattomana.

No voi helvetti.
Nainen katosi, ja hän näyttäisi toivottomalta nössöltä, jos ei menisi perään. Hammasta purren Knox riisui t-paitansa, kenkänsä ja chinonsa, ja kokeili vettä isovarpaallaan.
Se oli saada hänet kiroilemaan ääneen. Ihan helvetin kylmää. Hän vihasi kylmää vettä.
Maailmassa oli kahdenlaisia hulluja naisia. Pearlin kaltaisia hulluja, jotka kylmäsivät hänen sieluaan ja sitten oli Marigold, jonka hulluudesta tämä oli erinomainen esimerkki. Se sai hänet menettämään sydämensä joka kerta vain pahemmin.
Hitot.
Knox irvisti ja kahlasi veteen hartiat jännittyen, kunnes saattoi sukeltaa kylmyyteen.

Pinnan alla oli pimeää, kuu loisti jossakin pään yläpuolella.
Kylmyys iski vastaan, se hyökyi pohjasta ja iski ihoa vasten pieniä piikkejä, salpasi hengityksen.
Marigold potki itseään kohti lammen keskustaa. Vesi suhisi korvissa, yritti tunkea nenään jos ei puhaltanut ilmaa ulos tarpeeksi reippaasti.
Viimein hän kohottautui takaisin pintaan, jalat tapailivat pohjaa, johon ne eivät aivan yltäneet.
Sydän hakkasi pillastuneena.
Hän käänsi kasvonsa kohti rantaa, etsien Knoxia katseellaan. Mies ei pitänyt kylmästä, mutta silti tätä ei näkynyt rannalla, virnuilemassa hänen hölmöydelleen.
Hyi. Hyi. Hyi. Hyi. Hyi, miehen sydän rummutti ja sai lihakset melkein hyytymään kesken liikkeen. Kellertävät silmät haravoivat kuunvalon unenomaiseksi muuttamaa pimeyttä pinnan alla, kunnes mies näki liikkeen ja potki itsensä sitä kohti liukuen syvyydessä vahvoin vedoin.
Hän nousi ylös hipoen sormillaan Marigoldin jalkoja ja kiertäen sitten käsivartensa naisen ympärille takaapäin.
”Sinä olet aivan täysi kahjo”, hän sanoi huulet sinertäen naisen korvan juuressa ja halasi tämän rintaansa vasten.

Juuri, kun Marigoldin jalat ylsivät hipaisemaan pohjaa, hän tunsi kosketuksen jalkojensa iholla.
Joku toinen olisi todennäköisesti kiljahtanut tai potkaissut, mutta Marigold purskahti kehräävään nauruun.
"Minä tiedän", hän myönsi hampaat kalisten, kääntäen päätään Knoxia kohti.
"Mutta sinä kahjo seurasit."
Väristys kulki läpi koko kehon, vesi oli aivan naurettavan kylmää. Koko ajatus oli naurettava, ja silti hänen sydämensä hakkasi nyt riemukkaaseen tahtiin.
Hullu mikä hullu.
Marigold kääntyi ympäri Knoxin sylissä ja painoi nopean suudelman tämän jääkylmille, sinertäville huulille.

”Näköjään seuraan sinua minne vain.”
Knox kiersi raidalliset käsivartensa naisen ympärille ja veti tämän syliinsä. Pulssi oli kaoottinen, ja koko keho halusi täristä kylmästä. Hän tarttui Marigoldin kasvoihin, sormet vaaleisiin, märkiin hiuksiin punoutuen ja muutti nopean suudelman syväksi ja nälkäiseksi, ennen kuin kaappasikin naisen käsivarsilleen.
Matalasti murahtaen ja poikamainen tuikahdus silmissään mies kohotti naisen ilmaan päänsä yläpuolelle ja heitti, kadoten vaanimaan pinnan alla odottavaan pimeyteen, ennen kuin Marigold osui veteen.

Marigold oli aikeissa armahtaa Knoxin, luvata, että he voisivat räpiköidä takaisin rannalle. Tämä oli jo osoittanut miehuutensa sukeltamalla hänen perässään hyiseen veteen, sen enempää ei tarvittu.
Sitten hän näki tutun pilkkeen keltaisissa tiikerinsilmissä.
"Uskallak-"
Mutta oli jo liian myöhäistä. Tällä kertaa Marigold todella kiljahti, ja ehti juuri ajoissa sulkea suunsa, niin ettei se täyttynyt vedellä, kun hän paiskautui pinnan alle, lammen hyiseen syleilyyn.

Pinta särkyi, ja liike synnytti kuplia kuun himmeästi valaisemassa pimeydessä, ja Knox sukelsi naista kohti pitkin, äänettömin vedoin. Mies hipoi naisen jalkoja sormillaan ja veti tämän syleilyynsä veden alla, lukiten Marigoldin hetkeksi käsivarsiensa lomaan, kun painoi kylmän, kuplia pintaan nostattavan suudelman naisen huulille.
Sitten hän potkaisi heidät molemmat pintaan ja haukkoi henkeään, huulet sinisinä ja hartiat täristen.
”R-riittääkö hauskuus?” hän kysyi yrittäen kuulostaa miehekkäältä, kun rutisti Marigoldin rintaansa vasten lämmön toivossa.

Vaaleat hiukset pyörteilivät verhona Marigoldin kasvojen ympärillä, virtauksessa, jonka heidän liikkeensä aiheuttivat.
Keuhkot tyhjenivät ilmasta, mutta onneksi jo seuraavassa hetkessä vedenpinta rikkoutui.
Marigold veti syvään henkeä ja kietoi käsiään Knoxin hartioiden ympärille.
Hän tunsi melkein syyllisyyttä, vaikka hänen omatkin hampaansa kalisivat.
Kylmää inhoava tiikeri.
"Mmm, palataan rannalle, sinut pitää saada lämpimäksi..." hän kehräsi, vaikka hampaat kalisivatkin toisiaan vasten.
”M-mielellään”, Knox vastasi, kiepautti Marigoldin itsensä ympäri ja nosti naisen reppuselkäänsä, kun lähti kohti rantaa, ensin uiden, sitten kahlaten ja lopulta hölkäten ylös matalikosta, missä hän saattoi laskea naisen jaloilleen. Hän kumartui tempaisemaan toisen loimista heinikosta, läväytti sen auki kuin härkätaistelija ja kääräisi Marigoldin ympärille.
Mies ravisteli vettä raajoistaan hytisten ja kumartui nykäisemään toisen loimen omille hartioilleen.
”N-nerokas idea, G-Goldie.”

Voi Knox.
Marigold pyyhki märät hiukset pois kasvoiltaan ja yritti olla näyttämättä sääliään liikaa, ettei olisi rikkonut sillä miehekästä egoa.
"Minä tiedän, muru", hän vakuutti hyristen, ja hytisten, piteli toisella kädellä kiinni loimestaan ja kietoi toisen silittelemään Knoxin niskaa. Hän painoi pehmeän suudelman sinisävyisille huulille, jotka tuntuivat vielä hohkaavan lammen kylmyyttä.
"Uitettu tiikeri."

Knox irvisti takaisin ja hankasi raidallisia käsivarsiaan loimen suojassa.
”Ikim-muistoinen yö, k-k-kitten”, hän vastasi ja kumartui poimimaan vaatteensa maasta. Mies pudotti märät alushousut jalastaan ja hyppelehti sen sijaan chinoihinsa, työnsi kengät jalkaansa ja kiskaisi t-paidan päänsä yli, vaikkei suostunutkaan luopumaan vielä loimen tuomasta lämmöstä.
”Mennäänkö sisälle?” mies kysyi, rutisti vettä kankaasta ja työnsi märät alushousut taskuunsa.

Jäsenissä viipyvä lammen kylmyys teki olosta levottoman, ja Marigoldin olisi tehnyt mieli tanssahdella paikoillaan.
Sen sijaan hän kumartui tutkimaan vaatemyttyään, nykäisi alushousut jalkaan ja pujottautui ruudullisen kauluspaidan sisään, napittaen sen näppärästi kiinni yhdellä kädellä. Farkkushortsit eivät tarjonneet paljoa suojaa viileydeltä, mutta hän kiskaisi ne silti jalkaansa, ihan vain isäparkaansa ajatellen.
Alustopin, kengät ja pitsikuvioiset liivit hän keräsi vapaaseen käteensä.
"Mennään."

Knox tömisti jalkojaan huulet sinisinä, nykäisi loimen ympäriltään ja viikkasi sen kainaloonsa. Hän otti myös Marigoldin loimen viikaten sen syliinsä ja väläytti naiselle sitten maanisen, villin virneen, joka välähti valkoisena yössä.
”Kumpi ensin perillä?” hän kysyi varoituksena ja pinkaisi juoksuun saadakseen itsensä lämpimäksi. Pitkät askeleet nielivät maata, ja hän heitti itsensä muovisen aidan yli yhdellä liikkeellä pysähtyen sitten odottamaan Marigoldia, haluamatta hylätä naista yksin yöhön.

Marigoldia ei vain kuulunut.
Metsänraja oli hiljainen, yö oli niin tyyni, ettei edes tuuli kahisuttanut latvustoja. Pari yksinäistä pilveä oli ilmestynyt mustaamaan taivasta, joka muutoin oli täynnä tähtiä.
Jopa juostessa paljaat jalat olivat petollisen äänettömät. Ehkä Knox kuuli jotakin hetkeä ennen, tai saattoi aavistaa jotakin kissakuiskaajan vaistoillaan.
Marigold päästi hurjan hyökkäyshuudon syöksyessään Knoxin kimppuun takaapäin, yrittäen kaataa miehen alleen.

Jokin kihelmöi Knoxin niskassa.
Kun mies ymmärsi miksi, hänen sydämensä löi riemukkaasta adrenaliinista. Mies kyyristyi Marigoldin hyökätessä takaapäin ja kiepahti vauhdikkaasti ympäri niin, että saattoi pitää juuri ja juuri tasapainonsa yllätyshyökkäyksen edessä ja lukita naisen sen sijaan kainaloonsa. He kietoutuivat solmuksi, kun mies kieputti Marigoldia ilmassa ympäri. Loimet tipahtivat jonnekin aluskasvillisuuden lomaan, ennen kuin Knox kellahti itse niiden perään, jättäen naisen rintansa päälle.
”Antaudun, antaudun, suuri metsästäjä”, hän vetosi nostaen kätensä ilmaan.

Marigoldin rintakehä kohoili vielä pyrähdyksen jäljiltä kiivaana, poskilla ja raajoissa viipyi liikkeen tuoma lämpö.
Hän katseli Knoxin kasvoja hetken, ovelan virnistyksen kohotessa huulille.
Matala murina kumpusi jostain syvältä rintakehästä, kun Marigold kumartui alemmas, upotti sormensa miehen tummiin hiuksiin ja vei huulensa hamuamaan tämän kaulaa.

Voi luoja. Knoxista tuntui kuin hänen sydämensä olisi pakahtumaisillaan hakatessaan niin, että päässä sykki.
Mies hengitti syvään, sulki silmänsä ja nojasi takaraivonsa heinikkoon, kun Marigoldin huulet askartelivat hänen kaulallaan. Raju liikunta oli saanut veren kiertämään ja ihon lämpiämään. Nyt se tuntui palavan kosketuksesta.
Hän nosti kätensä naisen reisille ja liu’utti ne pehmeästi ylös, sivelemään sormenpäillään lantion kaarta ja vyötäröä. Nostalgiaa. Se olisi turvallista. Nostalgiaa, joka oli ajaa hänet hulluksi täällä, Texasin tähtitaivaan alla.

Murina muuttui nopeasti kehräyksensekaiseksi hyminäksi, kun Marigold näykki miehen kaulaa ja hartiaa, mistä se vain paljastui kauluksen alta. Sormet hakivat parempaa otetta tummista, kosteista hiuksista.
Pään yllä tuttu. avara taivas kaartui mustana ja tähtien täplittämänä. Laitumella oli pimeää, päätalon valot olivat jossakin kaukana sen toisella puolella.
Marigold siirsi huuliaan lähemmäs Knoxin korvaa, näykkäsi korvalehteä ja kuiskasi hiljaa:
"Annatko minulle aikaa..?"

Knox raotti silmiään havahtuen naisen kosketuksesta.
”Aikaa mihin?” hän ähkäisi ja tunsi innostuksensa vajoavan. Marigold oli kiusannut häntä tehokkaasti heidän tulostaan lähtien, ja hetken mies tunsi katumusta siitä, ettei ollut tarttunut mahdollisuuteen heidän tultuaan hänen isänsä luo. Piti leikkiä herrasmiestä. Mies kohottautui toisen kyynärpäänsä varaan ja kohotti naiselle kysyvänä kulmiaan. Marraskuisen yön lämpötila tuntui hiipivän jäseniin, kun lakkasi liikkumasta.

Marigold kohottautui itsekin pystynpään asentoon. Hän kupersi kämmenensä Knoxin poskille ja etsi kultaisten silmien katseen.
"Siihen, että minä voin kysyä sinulta", hän vastasi hiljaa, silittäen miehen poskipäätä peukalollaan.
"Jotta sinä voisit vastata kyllä."
Knox oli hänelle niin tärkeä, hänen rakkain ystävänsä, eikä Marigold halunnut pilata mitään.
Mutta kunhan hän vain saisi vielä hetken aikaa.

Mies suli hymyyn ja sitten lämpimään nauruun. Hän ponnistautui istumaan ja kiersi käsivartensa Marigoldin ympärille.
”En minä ole menossa minnekään, kitten”, Knox sanoi koskettaen naisen pisamaista poskea. Hän tunsi sydämensä jättävän levottoman, melkein euforisen lyönnin välistä. Tarkoittiko se, että Marigold voisi..?
”Olen ystäväsi, liikekumppanisi ja satunnainen yölelusi niin kauan kuin haluat.”

Marigold kiersi kätensä Knoxin harteille miehen noustessa ylös ja katseli hetken tämän kasvoja.
Hymy nyki väkisinkin suupieliä ylemmäs.
"Muru, en nyt tiedä siitä satunnaisesta..."
Mutta he olivatkin olleet erossa pitkään. Hän painoi kasvojaan lähemmäs ja varasti huulilta suudelman, kiehnäten itseään parempaan asentoon miehen sylissä.
"Minä aion kysyä. En voi pakottaa sinua odottamaan..."
Knox punoi sormensa kosteisiin, kylmiksi käyviin vaaleisiin hiuksiin ja hamusi Marigoldin huulia, näykäten nälkäisenä naisen alahuulta. Veri kuumeni, kun nainen kiehnäsi hänen sylissään.
Hän ei pahastuisi, vaikka olisi jokaöinen yölelu.
”En ole menossa minnekään”, Knox vakuutti naisen huulia vasten ja veti tämän lähemmäs rintaansa.

Tyytyväinen hyminä palasi takaisin, kun Marigold kietoi käsiään paremmin Knoxin ympärille ja veti tämän mukaan pidempään suudelmaan.
Jos Knox ei jaksaisi odottaa, hän ymmärtäisi sen kyllä. Vaikka jokin menisikin rikki hänen sisällään, hänen oli otettava se riski. Hän menisi mieluummin itse rikki, kun rikkoisi mitään heidän välillään.
Taivas oli täällä niin paljon suurempi kuin missään muualla.
Marigold siirsi kätensä Knoxin hartioille ja alkoi painaa tätä takaisin maahan.

Mies vajosi selälleen heinikkoon, nykäisi toista loimea selkänsä alle ja punoi sormensa sitten takaisin Marigoldin kosteisiin hiuksiin, vetäen naisen malttamattomaan suudelmaan.
Hänenkin sietokyvyllään oli rajansa Marigoldin kaltaisen naisen kiusaamiselle.
Hän antaisi naiselle aikaa. Hän rakasti naista – ystävänä, liikekumppanina, leikkikaverina, kaikkena sinä, mitä Marigold oli. Pelkkä Marigoldin paluu hänen elämäänsä tuonut tuulahduksen Texasin lämpöä ja mutkattomuutta Englannin melankoliseen säähän.

Marigold tunsi kiusanneensa Knoxia jo aivan riittämiin. Hän oli itsekin kärsimätön, nyki loimea paremmin miehen alle haluamatta kuitenkaan irrottautua suudelmasta liian pitkäksi aikaa.
Ainakin osa vaatteista oli jo poissa tieltä. Suoraan sanottuna nainen ei ollut aivan varma, missä vaiheessa oli pudottanut kantamuksensa, ja nyt oli jo liian pimeää alkaa etsiä niitä.
Kyllä ne vielä löytyisivät, kunhan aamu valkenisi. Jos löytäjä ei olisi hän, niin joku muu.
Kumma juttu, miten tuuli oli pyyhkäissyt vaatteet narulta tyynenä yönä ja lennättänyt metsänreunaan. Ja melkoinen myräkkä, kun oli napannut vielä kengät mukaan.
Ajatella.
Marigold keskeytti suudelman vasta, kun oli aivan pakko, kun hänen oli siirryttävä alemmas kiskoakseen chinoja pois tieltä.

Knox auttoi kuin herrasmies joka oli, adrenaliini suonissa palaen.
Ja kun iholla viipyvä kuumuus alkoi vihdoin väistyä marraskuun yön tieltä, hän noukki heidän mukaansa ne vaatekappaleet, jotka löysi ja hiipi paljain jaloin lähemmäs päärakennusta. Hugh oli ehkä määrännyt, että tytärtä vikittelevän miehen paikka oli vierastalossa, mutta se ei ollut pysäyttänyt Knoxia aikaisemminkaan.
Varmoin ottein mies auttoi Marigoldia kiipeämään ylös makuuhuoneensa ikkunan edessä olevan puun runkoa, nauttien näkymästä ja seuraten itse perässä. Oksien ja rungon ryhmyjen paikat tulivat jo lihasmuistista.

Kuistia kiertävä katos teki kaikesta melkein liiankin helppoa. Marigold tukahdutti väsyneen hihityksen nykäistessään raollaan olevan ikkunan kunnolla auki ja kömpiessään ikkunalaudan yli suoraan sängylleen, jonka päällä kukkapäiväpeitto lepäsi edelleen koskemattomana.
Voisi isiparkaa, jos olisi tiennyt.
Hän laskeutui sängyn kautta lattialle ja alkoi riisua ruutupaitaa, jonka oli puolihuolimattomasti vetäissyt päälleen hapuiltuaan sen käsiinsä laitumen pimeydessä. Hän napsautti yöpöydällä olevan lampun päälle ja siirsi hellästi syrjään suuren tiikeripehmolelun, joka oli voitto huvipuistosta vuosia sitten.

Äänettömin kissanaskelin chinot takaisin jalkaansa kiskonut mies kiipesi sisään tutusta ikkunasta, sulki sen perässään ja kiersi kätensä takaapäin Marigoldin ympärille. Hän pyyhkäisi vaaleita hiuksia syrjään naisen niskalta, nyppi niistä muutaman ruohonkorren, lehden ja oksankappaleen, ennen kuin hautasi kasvonsa naisen niskaan, hamuten sitä huulillaan.
”Muistuta minua, mitä viime kerralla tapahtui, kun olin täällä”, hän vetosi kuiskaten, naurua äänessään. Tiikeripehmoparka oli nähnyt paljon enemmän, kuin sen kohdeomistajan ikäisille sopi.

Marigold kehräsi ja nojautui Knoxia vasten.
Kyllä hän vielä kysyisi. Antaisi miehelle mahdollisuuden vastata kyllä.
"Tarkoitatko sitä kertaa, kun sait minut kiljaisemaan, ja kierähdit viime hetkessä sängyn alle?" hän kysyi hyristen, naurua äänessään.
"Vai se kerta, kun potkaisit pöytälampun nurin, ja ainoastaan ovelasti sijoiteltu Mister Tigger pelasti sinut?"
Isäparka oli herkkäuninen ja alati huolissaan tyttäristään. Mutta tavallaan se teki kaikesta vain jännittävämpää.
Tuskin isä oikeasti ottaisi esiin haulikkoa, jota äiti säilytti lukitussa arkussa.
"Mene vain sänkyyn, minä käyn pesemässä hampaat... Ja näyttäytymässä siltä varalta, että isi on vielä hereillä."
Pitäisi vain vetäistä päälle mahdollisimman kulahtanut yöpaita. Hiukset olivatkin valmiiksi pörrössä niskalta, vaikkakaan eivät nukkumisesta.
Onneksi tiikeripehmolelut eivät osanneet laverrella.

_________________
"Oh come on. Be brilliant."



Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: [P] Blame it on Texas, tigers tell no tales   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] Blame it on Texas, tigers tell no tales
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Muu maailma-
Siirry: