PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [Y] A Progressive Christmas Carol

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 164
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: [Y] A Progressive Christmas Carol   Pe Joulu 01, 2017 7:54 pm

Lilyan yksinpelijoulukalenteri 2017



1. Musiikki - The Christmas Song
2. Uneton yö Silent Night
3. Koti-ilta I'll be home for Christmas
4. Kun paketointi ei onnistu Joy To The World
5. Ruokaostoksilla Chestnuts roasting on an open fire
6. Menneisyys A partridge in a pear tree
7. Lemmikki Grandma got run over by a reindeer
8. Avaimet jäivät kotiin Happy Christmas (War is over)
9. Ikävä Baby it's gold outside
10. Salaisuus Give love on Christmas day
11. Kun kaksi tuntematonta tapaavat Christmas Angels
12. Tyypillinen päivä Ribbons and bows
13. Suku on pahin Little Drummer Boy
14. Kun eksyy matkalla Have yourself a merry little Christmas
15. Tapaaminen vanhan ystävän kanssa What child is this?
16. Hetki luonnossa The holly and the ivy
17. Kellopeli Sleigh ride
18. Rakkaus Last Christmas
19. Jouluostosruuhka It's beginning to look a lot like Christmas
20. Tuoksu Christmas at Hollies
21. Unimaailma All I want for Christmas is you
22. Jos voisi muuttaa jotakin kuluneessa vuodessa God rest ye merry gentlemen
23. Jouluvalmistelut
24. Aattoillan fiilistely
25. (Perhe)joulu


Viimeinen muokkaaja, Lilya pvm Pe Joulu 22, 2017 9:41 pm, muokattu 33 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 164
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [Y] A Progressive Christmas Carol   Pe Joulu 01, 2017 7:56 pm

The Christmas Song

1.joulukuuta 2017, Newcastle Hospital, ilta


”Ei vittu kiinnosta!”
Oven kiinni paiskautumisesta syntyvä ääni kuulosti aivan yhtä naurettavalta kuin kymmenen vuotta takaperin, se ei helpottanut yhtään sen enempää kuin silloinkaan.
Olisi luullut, että sellaisesta kasvaisi yli. Mutta kun ei niin ei.

Andromeda kaatui petaamattomalle sängylleen – petaaminen kuului ehdottomasti osaston sääntöihin – potki liian isot tohvelit jalastaan ja käpersi itsensä kiukkuiseksi palloksi. Sentään toinen sänky oli tällä hetkellä tyhjillään, kai huonekaveri oli vielä päiväsalissa ruokailun jäljiltä, ja toivottavasti jäisikin sinne. Kasvaisi kiinni kuvottavaan vaaleansiniseen sohvaan.
Oli vaikea nukkua, kun joku vieras hengitti samaa ilmaa.
Hän jätti huomiotta ovelta kuuluvan koputuksen, kiskoi vain peittoa päälleen ja kurkotti puhelimen kuulokkeineen pöydältä, survoi pinkit napit korviin, vaikka ne olivatkin aivan naurettava suoja melua vastaan. Aina joku kulki, laahusti pitkin käytäviä, paiskoi ovia, hengitti liian kovaäänisesti.

Kai ymmärrät, että tällä menolla kotiutuminen suunnitellussa aikataulussa ei onnistu.

Andromeda veti polvia tiukemmin vatsaansa vasten ja siristeli silmiään näytön kirkkaassa valossa.
Hän halusi soittaa Helialle.
Sormi kävi jo melkein pikavalinnalla, mutta Andromeda muutti viime hetkessä mielensä. Hän oli luvannut ryhdistäytyä, ja ryhdistäytymiseen ei tainnut kuulua se, että soitti itkuisesti veljelle ja vaati tätä hakemaan heti kotiin. Niin oli tainnut käydä aina ennenkin, ja näkihän sen, mitä hyvää siitäkin oli seurannut.

Kännykän kalenteri muistutti ystävällisesti siitä, että oli joulukuun ensimmäinen päivä.
Ei ollut satanut edes lunta.
Nainen avasi puhelimensa soittolistan, selasi läpi albumin toisensa jälkeen. Palasi aina samaan, perui päätöksensä, aloitti alusta.
Lopulta hän luovutti, sysäsi sormensa kiukkuisesti kuvakkeeseen ja sulki silmänsä valoa vastaan, kun ensimmäisen nuotit helähtivät korviin hieman liian kovina.

Jotta olisivat peittäneet alleen sen kaiken muun.

Carol of the Bells.
Hän muisti konsertin, jossa tämä versio oli äänitetty. Silloin oli ollut niin kylmä sää, että hengitys oli höyrynnyt, kun he olivat astelleet kohti konserttisalia. Ja lunta oli ollut valtavasti, ainakin siltä oli tuntunut, ja lisää oli satanut, niin että olisi ollut helppo vain kaatua maahan ja jäädä siihen makaamaan, kunnes olisi muuttunut yhdeksi kinoksista.
Hän tunnisti selvästi Wolfien kädenjäljen. Tunnisti aina, vaikka kukaan ei olisi kertonutkaan.

Wolfie.

Hexhamissa ei satanut lunta. Ei tänään.


Viimeinen muokkaaja, Lilya pvm Ti Joulu 05, 2017 9:12 pm, muokattu 5 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 164
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [Y] A Progressive Christmas Carol   La Joulu 02, 2017 8:00 pm

Silent Night

Pejantai 2.12.2017, aamuyö, Lontoo, ulkoministerin virka-asunto


Tietokone ei käynnistynyt enää uudelleen sinä yönä.
Wren upotti sormet syvälle punaisten hiustensa joukkoon ja käänsi katseensa Winstoniin, joka tuhisi tyytyväisenä peiton muodostamassa pesässä. Lyhyet corginjalat vispasivat ja hiljaisen urinansekainen tuhina pakeni suupielistä, kun koira haukkui näkymätöntä saalistaan.
Näytölle jämähtäneet kuvat ja tilastot palasivat mieleen liian elävinä, samoin Gabriellen kanssa käyty puhelu.

Ehkä asiat vielä järjestyisivät. Teddy oli vaikuttanut uskomattoman kultaiselta mieheltä, aivan varmasti kaikki järjestyisi vielä parhain päin.

Sydän hakkasi levottomasti ja sai Wrenin kurkottamaan kätensä kohti yöpöytää, napsauttamaan valon päälle. Jopa lempeäksi suunniteltu keltainen valo oli liikaa, oli pakko siristää silmiä. Myös Winston havahtui suuresta saalistajaunestaan, kohotti päätään silmät sirrissä ja toinen korva nurinpäin kääntyneenä.

Miten Gabriellelle oli saattanut käydä niin? Tavallisella työmatkalla? Nainen oli vain noussut taksiin. Niin kuin kuka tahansa olisi voinut tehdä minä tahansa päivänä.

Liian myöhään liian pitkän työpäivän jälkeen syöty päivällinen velloi vatsassa ja nosti poltetta kurkkuun. Hetken Wren oli varma, että voisi pahoin.
Uni tuskin saavuttaisi häntä enää tänä yönä.
Hän hapuili käteensä sängyn laidalle unohtuneen, hempeän roosanpunaisen aamutakin ja veti sen ylleen laskiessaan jalat sängyn vieressä olevalle matolle. Kiiltävät lattiat olivat paljaan jalan alla niin kylmät, että hän oli alkanut säilyttää aamutossuja aivan sängyn vieressä.
Winston hyppäsi rahin kautta alas sängyltä, kun Wren nousi seisomaan.

Carlton Gardens oli yöaikaan paljon hiljaisempi.

Wren tunsi itsensä lastenkirjan hahmoksi vaeltaessaan pitkin kiiltävää käytävää, jonka katto oli korkealla pään yläpuolella. Eikö vanhoissa lastenkirjoissa aina vaellettu kartanossa keskellä yötä sen jälkeen, kun oli muutettu kaukaisen sukulaisen luo asumaan sen jälkeen, kun vanhemmat olivat kuolleet, äiti oli sairastunut, tai sota oli syttynyt? Pian hän avaisi jonkin kultakoristeisista ovista, ja sen takaa paljastuisi vaatekaappi, jonka kautta pääsisi toiseen maailmaan. Jossa yksinäinen lyhtypylväs seisoisi keskellä metsää. Tai ehkä hän nousisi portaat ullakolle, ja löytäisi sieltä kauan kadoksissa olleen prinsessan. Toivottavasti elävänä, punaposkisena, ei kokonaan unohdettuna ja muumioituneena.
Ajatus oli niin kammottava, että Wren joutui tukahduttamaan naurun kämmentään vasten. Voi hyvä Luoja, ehkä hän oli menettämässä hitaasti järjensä. Charles varmasti arvostaisi, jos löytäisi assistenttinsa vaeltamasta hihittäen pitkin virka-asunnon autioita käytäviä.

Pienen hetken ajan Wren leikitteli ajatuksella, että etsisi oikean oven ja koputtaisi. Nukkuisikohan Charles sikeästi eikä kuulisi? Vai tulisiko avaamaan oven, melkein valkoiset hiukset unen jäljiltä pystyssä takaraivolta?
Tai ehkä toiselta ohimolta, ehkä ulkoministeri nukkui mieluummin kyljellään. Mutta oikealla vai vasemmalla?

Wren ei ehtinyt ajatuksessaan pidemmälle, kun kynsien rapina havahdutti hänet. Kääntyessään ympäri nainen huomasi, että Winston oli päässyt livahtamaan ulos huoneesta hänen perässään. Kerrankin koira liikkui rauhallisesti, ei ryntäillyt ympäriinsä, vaan tassutti unisesti hänen kantapäillään.
”Voi Winston, tule tänne, kultarakas...”
Wren kumartui käsiään ojentaen ja nosti unenlämpimän corgin syliinsä. Hän tuki sen hellästi hartiaansa vasten ennen kuin jatkoi vaellustaan, kykenemättömänä palaamaan huoneeseensa aivan vielä.

Liikaa pimeitä nurkkia.

Laskeutuessaan mustan takorautakaiteen reunustamia portaita Wren antoi sormiensa upota vielä pentumaisen pehmeään turkkiin. Ehkä hän olikin niin kuin Ozin Dorothy, ja tämä uninen corgi tässä hänen uskollinen kumppaninsa Toto. Jostain pyyhkäisisi pyörremyrsky – sellaisen jälkimainingithan olivat piiskanneet Irlantia joitakin viikkoja sitten – ja raastaisi koko Carlton Gardensin mukaansa. Hän saisi itselleen punaiset rubiinikengät, joiden kantoja napauttaa toisiaan vasten.

Ei ole paikkaa kodin veroista. Se oli niin uskomaton valhe, että Wreniä alkoi taas naurattaa. Ehkä hän oli vajoamassa hysteriaan, viimeinkin.

”Neiti Reynard?”
Miehen äänellä lausuttu nimi sai Wrenin hätkähtämään niin rajusti, että Winstonkin havahtui ja kohotti päätään. Sydän pomppasi kurkkuun, alkoi kovertaa sinne polttelevaa pesäkoloa itselleen.
Anderson. Tietenkin se oli Anderson. Mies oli siirtynyt vartiopaikaltaan lähemmäs, huolestunut ilme kasvoillaan.
”Neiti Reynard, onko jokin vialla?”

Kaikki. Kaikki tässä maailmassa on vialla. Mutta ääneen hän sanoi:
”Tietenkin. Winston ei vain saanut unta, joten minä… Nukutan sitä.”
Kulki pimeillä käytävillä ja kanniskeli corgia kuin lasta.
Alkoi taas naurattaa.
Wren käänsi nopeasti selkänsä ja suuntasi mustavalkoisen laattalattian poikki takaisin portaita kohti, katse niiden yläpuolelle kiinnitetyssä metsämaisemaa esittävässä seinävaatteessa.
”Hyvää yötä, Anderson, minä tästä vien Winstonin takaisin vuoteeseen.”

Sydän hakkasi kurkussa vielä silloinkin, kun hän oli jo päässyt kipuamaan portaat ylös ja kiiruhtamaan tuttuun käytävään. Liikahdus silmäkulmassa sai Wrenin ottamaan pelästyneen sivuaskeleen, ennen kuin hän tajusi, että valkoinen hahmo olikin vain hänen oma kuvajaisensa, joka tuijotti takaisin kultareunuksisesta peilistä. Sylissään corgi. Kuin mikäkin madonnamaalauksen irvikuva.

Toinen aamutossu jäi matkalle, kun Wren ampaisi juoksuun sydän ulos rinnasta pyrkien.
Liikaa pimeitä nurkkia.


Viimeinen muokkaaja, Lilya pvm Pe Joulu 08, 2017 6:47 pm, muokattu 2 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 164
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [Y] A Progressive Christmas Carol   Su Joulu 03, 2017 8:00 pm

I'll be home for Christmas

Sunnuntai 3.joulukuuta, ilta, Newcastle Upon Tyne, Augustin asunto


Särkylääkkeestä huolimatta silmäkulmaa jomotti ja sitkeä, kipeä terä pyrki kaivautumaan ohimon läpi silmän taakse.
August sammutti auton moottorin ja nojautui hetkeksi istuimen selkänojaa vasten, puhaltaen ilmaa keuhkoistaan.
Sunnuntain olisi pitänyt olla se rauhallisin päivä viikonlopusta. Kun suurin osa juhlijoista makasi jo turvallisesti kotona potemassa krapulaansa, ja ihmiset alkoivat hiljalleen valmistautua uuden työviikon alkuun. Oli aika piilottaa pullot takaisin kaappeihin ja etsiä puhdas kauluspaita roikkumaan valmiiksi kaapin oveen.
Tai niinhän sitä olisi luullut.
Hermostunut potilas ei ollut ollut aivan samaa mieltä heilauttaessaan nyrkkiään taitavassa kaaressa.

August käänsi taustapeiliä hieman paremmin itseään kohti, jotta saattoi tarkastella siitä heijastuvaa kuvajaistaan. Oikean kulmakarvan varressa oli siististi tikeillä kiinni kurottu vekki ja koko silmäkulma alkoi jo kehittää ympärilleen sinisenpunaista turvotusta.
Se näyttäisi huomenna vielä pahemmalta.
Ja juuri, kun Sabriel oli tulossa ensi viikosta käymään. August ei olisi millään halunnut huolestuttaa helläsydämistä naista, johon hän oli ollut aikanaan toivottoman yksipuolisesti ihastunut, ja joka yhä edelleen kuului hänen rakkaimpiin ystäviinsä, vaikkei heillä ollutkaan välimatkan vuoksi mahdollisuutta nähdä niin usein kuin ennen.
August keräsi voimia vielä hetken ja nousi sitten autosta, yrittäen jättää huomiotta pienet kipinät, jotka jäivät tanssahtelemaan silmäkulmiin kun hän suoristautui pystyyn.
Höpöhöpö, mitään takstia tässä tarvita, olen täysin ajokuntoinen.
Ensiavussa työskenteleväksi lääkäriksi mies osasi toisinaan olla melkoinen hölmö. Mutta hän oli selviytynyt kotiin saakka kolaroimatta ketään tai mitään.

Ovella Dessi tassutti vastaan unisena, se ei ollut odottanut, että isäntä palaisi kotiin näin aikaisin. Vaalea saluki venytti ensin selkänsä ja sitten takajalkansa, ennen kuin se tuli tervehtimään Augustia häntäänsä lempeästi heiluttaen.
”No hei, tyttö, isi tuli kotiin vähän aikaisemmin”, hän lepersi kumartuessaan hieromaan koiran korvia sormiensa välissä. Liike sai uuden tähtisateen tanssimaan silmäkulmissa ja pienen irvistyksen käväisemään Augustin kasvoilla.
Dessi haistoi huolestuneena tikattua haavaa.
”Ei hätää, isi on ihan kunnossa, lepää vain hetken.”
Hän kuolisi, jos kukaan ikinä pääsisi todistamaan, kuinka hän jutteli koiralleen.

August raahautui yläkertaan suihkuun ja nojasi särkevää päätään vasten suihkukaapin höyrystyvää lasia, kunnes ovelta kuuluva rapina havahdutti hänet takaisin tähän hetkeen. Dessi huolestui aina, jos suihku venyi liian pitkäksi, kylpyyn mennessä ovi piti ehdottomasti jättää raolleen, tai muuten joutui jossain vaiheessa uhmaamaan kylmyyttä ja nousemaan veden lämpimästä sylistä, jotta ylihuolehtiva saluki pääsisi pujahtamaan sisään.
August käänsi suihkun pois päältä ja hytisi kuivatessaan hiuksensa harmaaseen pyyhkeeseen, jonka kietoi lanteilleen suunnatessaan makuuhuoneeseen.
”No niin, näitkö, isi ei kuollut suihkuun.”

Dessi seurasi aivan kantapäillä, kun August asteli makuuhuoneeseen. Hän etsi vaatekaapista itselleen vanhan t-paidan (eli sen, jonka kaula-aukko oli vain hitusen venynyt) ja ruudulliset flanellihousut. Olotila olisi kaivannut vielä villasukkia, mutta August tyytyi tavallisiin, ennen kuin kietoutui vielä tummansiniseen, lämpimään aamutakkiin.
Hän olisi voinut kömpiä sänkyyn, mutta se tuntui tähän aikaan oudolta. Sen sijaan mies suuntasi takaisin alakertaan, huolestunut saluki edelleen seuranaan, ja laskeutui portaat hitaasti kaiteesta tukea ottaen.
Tuntui hyvältä oikaista itsensä pitkäksi sohvalle, pää valkoista sohvatyynyä vasten nojaten. Hiusten kosteus imeytyi kankaaseen, mutta kyllä se siitä kuivuisi.
August kurkotti kaukosäätimen käteensä ja napsautti television päälle. Milloin viimeksi oli mahtanut olla aikaa todella katsella sitä? Hän selasi kanavan toisensa jälkeen, seurasi hetken pätkää saippuasarjan uusinnasta ja päätyi lopulta visailuohjelmaan, jossa heikoin lenkki pudotettiin aina joukosta.

Että sellainen koti-ilta.

Dessi katseli isäntäänsä hetken sohvan viereltä, huolestuneet salukinsilmät tavallistakin huolestuneempina, ennen kuin hypähti ketterästi sohvan jalkopäähän ja käpertyi keräksi. Se kyllä vahtisi isäntänsä unta, ja jos jotakin tapahtuisi, alkaisi ulvoa niin, että naapuritkin varmasti kuulisivat.
Augustilla ei olisi mitään huolta, Dessi kyllä vartioisi.


Viimeinen muokkaaja, Lilya pvm Pe Joulu 08, 2017 6:47 pm, muokattu 2 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 164
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [Y] A Progressive Christmas Carol   Ma Joulu 04, 2017 8:16 pm

Joy To The World


Maanantai 4.joulukuuta 2017, ilta, Newcastle Upon Tyne, Sylvian ja Callahanin asunto


Sylvia seisoi valoisan, tilavan olohuoneen ovella ja katseli lattialle levittäytyvää joulun ihmemaata. Lahjanauhat ja -paperit siististi valkoiselle pörrömatolle aseteltuna. Oli kultaista, punaista, vihreää, kimaltavaa, mattapintaista. Orapihlajakuosia, pienenpieniä poroja, yksiväristä kultapaperia, lumihiutaleita ja hänen omaa suosikkiaan, jossa pienenpienillä koirilla oli päällään pienenpienet jouluvillapaidat. Erivärisiä rosetteja ja koristetarroja, silkkinauhaa ja pakettikortteja.
Hän oli ottanut kaikkea varmuuden vuoksi kaksin kappalein. Paitsi saksia, joita oli neljät eri kokoiset. Ja yhdet aaltokuvioiset, joiden käyttötarkoituksesta Sylvia ei ollut täysin varma, mutta jotka olivat olleet niin suloisen vaaleansiniset, että hänen oli ollut yksinkertaisesti pakko ostaa nekin.

Ensimmäinen vuosi, jolloin hän paketoisi lahjat itse, eikä vain katselisi, kuinka lahjakkaat myyjät pyöräyttivät lahjat uskomattoman kauniisiin kääreisiin.

Lahjat oli toimitettu perille samaan aikaan, siistiksi pinoksi leveälle sohvapöydälle ja istuimille sen ympärillä.
Sylvia hymyili itsekseen ja tassutteli lattian poikki ilman kenkiä. Callahan ei ollut kotona, joten hän saattoi napsauttaa huippulaadukkaat stereot päälle ja valita pieneltä, sievältä kannettavaltaan lempijoululauluistaan kootun soittolistan. Tilanteeseen sopivasti sen, jolle oli kerätty vain ne hyvänmielen laulut, ei niitä, jotka saivat hänen silmänsä väistämättä kostumaan.

It’s Beginning to Look A Lot Like Christmasin ensimmäiset sävelet kantautuivat ilmoille pehmeinä, yhä selkeinä kuin Michael Bublé olisi ollut laulamassa tässä samaisessa huoneessa.
Ehkä Callahan haluaisi lähteä tänä vuonna kuuntelemaan joulukonserttia. Jos olisi kotona. Tai Keiko, Keiko varmasti nauttisi sellaisesta.

Hymy säilyi Sylvian kasvoilla, kun hän pyörähti ympäri sohvapöytää kohti.
Hän oli katsellut niin monena vuonna, kuinka lahjoja oli kiedottu värikkäisiin papereihin, että tehtävä ei yksinkertaisesti voisi olla ylivoimainen.
Kynnet rapisivat parkettia vasten, kun Mochi ilmestyi käytävästä, tassutti olohuoneen (ja lahjapaperirullien) poikki ja hypähti Callahanin nojatuoliin. Se jäi makaamaan kuin pieni sfinksi, etutassut ristittyinä ja pää ylväästi ylhäällä, kapeat silmät arvostelevasti siristyneinä.

Sylvia silmäili mietteliäänä lahjojen vuorta, yrittäen arvioida, mistä olisi helpon aloittaa. Pehmeät vaatekappaleet tuntuivat haastavilta, samoin kuin pyöreät kulmat ja epäsymmetriset muodot.

Lopulta hän päätyi valikoimaan pinosta yhden lukuisista kirjoista. Ajatus siitä, että Keiko oli menettänyt koko kirjastonsa, oli tuntunut niin raastavalta, että kolmesta kirjapinosta yksi oli varattu kokonaan ystävän kirjahyllyä täyttämään. Sen lisäksi olivat tietenkin Julianin ja Deirdren tuleville kolmosille valitut kirjat, opettavaiset ja hyvät arvostelut saaneet. Niin ainakin myyjä oli vakuuttanut, ja koska Sylvia ei tavalliseen tapaansa ollut lopulta osannut päättää, hän oli päätynyt ostamaan yhden jokaista vauvaikäisille tarkoitettua kirjaa.

Ei sentään kolmea kappaletta, niin kuin oli hetken harkinnut tekevänsä. Mutta silloin olisi varmastikin pitänyt ostaa myös uusi kirjahylly, eikä Sylvialla ollut aavistustakaan siitä, millainen hyllykkö olisi sopinut van der Veenien sisustukseen.

Hän istahti romanttisen romaanin kanssa lattialle ja kurkotti pinosta lahjapaperin, jonka pinnalla risteili hentoja lumihiutaleita vaaleansinisellä pohjalla. Valikoituaan sopivat sakset hän laski kirjan paperin päälle ja leikkasi sopivankokoiselta tuntuvan palan.

Paitsi että reunat eivät yltäneet peittämään kirjaa kokonaan.

Mochi tuhahti nojatuolissa ja painoi päänsä etutassujensa varaan. Mitä minä sanoin, se olisi todennäköisesti tuhahtanut, jos olisi osannut puhua.

Mutta ei osannut, joten Sylvia aloitti alusta. Tällä kertaa hän mittasi paperin huolellisemmin, varmisti, että se riitti peittämään romaanin kokonaan, ja leikkasi vasta sitten. Reunat jäivät hitusen vinoiksi, mutta kun paketin käärisi lahjanaruun, sitä tuskin huomaisi.
Taittelu vain ei ollutkaan niin helppoa, kuin miltä myyjät saivat sen näyttämään. Kulmat rypistyivät ja taittuivat epätasaisesti, kirjan terävät kulmat tunkivat lahjapaperin läpi ja repivät sen käyttökelvottomaksi.

Kappale oli ehtinyt vaihtua jo Let It Snowiin siinä vaiheessa, kun Sylvia viimein sai käärittyä rullasta juuri ja juuri riittäneeseen viimeiseen lahjapaperinpalaan. Kulmat eivät vieläkään olleet täysin suorat, mutta aivan riittävän, Keiko oli niin herttainen, ettei varmasti välittäisi, vaikka taite olikin jäänyt hieman vinoon.
Teipistä vain ei ollutkaan niin helppo löytää päätä. Sylvia joutui ujuttamaan toisen jalkansa varovasti pitelemään joulupaperia paikallaan samaan aikaan, kun yritti nyppiä läpinäkyvän teipin päätä esiin. Kun se lopulta löytyi, teippi halkesikin kahtia, ja hän joutui nykimään sitä auki hyvän matkaa, ennen kuin viimein sai katkaistua pään siististi.
Ensimmäinen palanen takertui sormiin ja taittui käyttökelvottomaksi.

Nojatuolissa Mochi oli kellahtanut kyljelleen, mutta seurasi yhä paketointia kapeat silmät raollaan.

Lopulta teipit olivat paikoillaan, vaikkakin yksi niistä oli repäissyt mukanaan pienen palan paperin päällimmäisestä kerroksesta. Mutta sen voisi hyvin piilottaa lahjanauhan alle.

Hark! The Herald Angels Singin ensimmäiset nuotit kajahtivat ilmoille ja saivat Mochin hypähtämään hetkeksi pystyyn, korvat epäluuloisesti kääntyillen.

Sylvia valitsi valkoisen lahjanauhan, kiepautti sen paketin ympärille ja katkaisi päät sopivasta kohtaa. Nauha roikkui suorana, ei kauniina kiharana niin kuin kaupan paketeissa.
Hän kurkotti sakset käteensä ja alkoi liu’uttaa niitä nauhan reunaa vasten, niin kuin herttainen myyjä oli häntä ohjeistanut.
Pieniä suikaleita irtosi, mutta nauha ei käpristynyt kuin silkasta säälistä päistään, muu osa retkahti veltosti alas heti, kun Sylvia irrotti siitä otteensa.

Mochi oli laskeutunut takaisin makuulle.

Sylvian huulet mutristuivat, kun hän leikkasi irti rispaantuneen nauhan ja aloitti alusta. Vaadittiin yhteensä kuusi yritystä ja kolme joululaulua, ennen kuin nauha lepäsi suloisena kiharapilvenä paketin päällä.
Sylvia tunsi ylpeän punan kohoavan poskilleen. Hän valitsi vielä valkoisen rosetin ja pakettikortin, jossa oli kuva suloisesta, tonttuhattupäisestä kissanpennusta, joka muistutti häntä Keikosta. Hän kirjoitti korttiin lyhyen joulutervehdyksen hopeisella kimallekynällä ja sujautti sen sitten nauhan alle, varmistaen pienellä teipinpalalla, että kortti pysyisi paikoillaan.

Liimattuaan paketin reunalle vielä muutaman kimaltelevan hopealumihiutaleen hän laski sen valkoiselle matolle, hartaasti kuin kalliin aarteen.
Ensimmäinen itse paketoitu lahja.

Tuolissa Mochi oli jo sikeässä unessa.

Sylvia nousi pystyyn ja kiiruhti hakemaan puhelintaan käsilaukustaan, joka oli unohtunut eteiseen. Hän halusi napata paketista kuvan, ja vaikka sitä ei kehtaisi  kellekään näyttääkään, se säilyisi kuitenkin muistona puhelimen muistissa.

Paitsi ettei pakettia enää ollut, kun hän palasi olohuoneeseen. Ainoastaan kasa revittyä paperia, pala joulunauhaa ja nojatuolilta kadonnut koira.

Kirja lepäsi koskemattomana valkoisella matolla, ei edes hampaanjälkiä sen uututtaankiiltelevällä pinnalla.
Sylvia nielaisi ja pyyhkäisi hiuksia pois silmiltään, samaan aikaan kun Joy To The World kajahti soimaan.

Nojatuolin alta kuului repeävän paperin rapinaa.

Ei auttanut kuin aloittaa alusta.
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 164
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [Y] A Progressive Christmas Carol   Ti Joulu 05, 2017 9:10 pm

Chestnuts Roasting On An Open Fire

5.joulukuuta 2017, ilta, Hexham, Sainsbury Local


Joululaulukausi oli aloitettu supermarketissa kai reippaasti marraskuun puolella, heti kun Amerikasta vaivihkaa valuneeseen Halloweeniin kuuluvat koristeet oli ensin saatu myytyä pois reippaalla alennuksella.
”All I want for Christmas is you” pauhasi katonrajan kaiuttimista samaan aikaan, kun ihmiset lappoivat ostoskärryihinsä ruokapakkauksen toisensa jälkeen. Hedelmiä, muroja, teetä, säilykepapuja… Jouluna ehkä riittäisi se yksi ainoa Sinä, mutta tällä hetkellä nälkä kurni vatsassa ja sai toppapukuihin sullotut lapset kitisemään punanaamaisina, joten ruokaa oli saatava ja äkkiä.

Muriel ei edes irrottanut katsetta ostoslistastaan poimiessaan sokkona vaniljateepaketin hyllystä. Ei halvinta merkkiä vaan sitä, josta tiesi Helian pitävän. Hän harkitsi hetken ja nappasi toisenkin paketin, varmuuden vuoksi, ja napautti puhelimensa näyttöä merkitäkseen ostoksen suoritetuksi.
”Murray, missä tarkalleen sitä mysliä piti olla?”
Miehen hieman tuskastunut, vahvan skotlantilaisittain äännetty kysymys sai Murielin viimein kohottamaan katseensa puhelimen näytöltä.
Teagan-raukka oli pysäköinyt melkein täyteen ahdetun ostoskärrynsä käytävän päähän ja nyki huivia löysemmäksi kaulansa ympäriltä. Miesparan kasvot punoittivat kuumuudesta, mutta tämä oli aivan liian kiltti valittaakseen, vaikka olikin joutunut lähtemään kauppaan suoraan työvuoronsa päätteeksi.

Teagan-parka.

”Aivan käytävän päässä, sen saman, missä ne kaikki murotkin. Ja tuo samalla lisää jauhoja, täytyy leipoa Augustille jotakin.”
”Augustille?”
”Mm, joutuu olemaan kotona pari päivää. Oli saanut taas nyrkistä töissä.”
”Piruparka.”

Teaganin kiepauttaessa ostoskärryt vaivalloisesti ympäri Muriel valikoi hyllystä vielä pari paketillista teetä, toinen menisi naapuriin, toinen vierasvaraksi kotiin. Useamman maun sekoitus oli loistava nostettavaksi pöytään silloin, kun vieraan teemaku oli vielä arvoitus, vaikka Muriel suosikin yleensä mieluummin irtoteetä silloin kun tiesi, mistä mausta toinen piti kaikkein eniten.
Siihen mennessä, kun he tapasivat jälleen Teaganin kanssa kassojen luona, molemmat kärryt olivat ääriään myöten täynnä. Ja lemmikkien ruuat olivat vielä ostamatta, ne Muriel kävisi hakemassa Helian liikkeestä, myös naapurin vanhan rouvan kissoille, vaikka tämä olikin vakuuttanut, että markettiruoka olisi ihan riittävää, nyt kun rahatkin olivat tiukoilla ja eläkkeen pitäisi riittää joululahjoihinkin.

Joululahjaksihan nämä. Ei tarvitsisi maksaa takaisin.

Kassan takana istuva nuori nainen, jonka hiukset oli värjätty räikyvän turkooseiksi, hymyili nähdessään ostosvuoren.
”Juhlat tulossa?” tämä kysyi murteella, joka oli niin voimakas, että nainen oli varmaankin asunut täällä koko ikänsä. Käynyt koulut ja kaikki lähellä, ja kapinoi juuriaan vastaan ainoastaan työpaikan hyllystä valitulla shokkihiusvärillä.
Muriel tunsi lämmintä hellyyttä ajatellessaan asiaa.
”Tavalliset ostokset.”

Teagan oli jo nostelemassa ostoksia linjan toisessa päässä kasseihin. Kuuliaisesti ohjeiden mukaan, eri henkilöille menevät ostokset erivärisiin kangaskasseihin, niin että ne olisi helppo viedä oikeille omistajille.
Vaadittiin kaksi reissua, ennen kuin kaikki kassit oli lastattu Land Roveriin.

Teagan oli jo ehtinyt käynnistää moottorin, kun Muriel säikäytti tämän käskemällä pysähtymään.
”Suklaa unohtui, menen huomenna katsomaan Andya”, hän selitti, nappasi lompakkonsa ja loikkasi ulos autosta.
”Ei mene kauaa! Pistä vaikka radio päälle!”

Teagan huokaisi itsekseen ja napsautti radion päälle, varautuen vähintään vartin odotukseen ja mahdollisesti uuteen reissuun, kun Muriel ei saisikaan kaikkia kasseja tuotua kerralla autoon.
Kun tuli mieleen vielä pari muutakin juttua, jotka on pitänyt ostaa.

Kaiuttimista kajahti ilmoille sama joululaulu, joka vain hetkeä aikaisemmin oli raikunut marketin käytävillä.


Viimeinen muokkaaja, Lilya pvm Pe Joulu 08, 2017 6:47 pm, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 164
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [Y] A Progressive Christmas Carol   Ke Joulu 06, 2017 9:43 am

A Partridge in a Pear Tree

6.joulukuuta 2017, aamupäivä, Lontoo, 1 Carlton Gardens


”Sano vain ääneen, tiedän mitä ajattelet!”
Wren käännähti ympäri kohdatakseen corgin alati hymyilevän koirannaaman. Winston makasi sängyllä, pää pystyssä ja takajalat suoraan taakse ojennettuina. Vaatteet oli ripoteltu sen ympärille, bleiserit, rusettikaulupaidat ja kynähameet. Kirkuvien värien sateenkaari.
”Ei minulla ole hajuakaan, kuinka purjehdusmatkalle pukeudutaan!”
Irlantilaisnainen upotti sormet punaisten hiustensa joukkoon ja kaatui vuoteelle, välittämättä siitä, että kirkkaanvihreä takki litistyi hänen selkänsä alle. Winston luuli tätä tietenkin uudeksi leikiksi, loikkasi vatsan päälle tanssimaan riverdancea töppöjalkojaan häpeilemättä.
Wren ähkäisi ja upotti sormensa vielä pennunpehmoiseen turkkiin.

Milloin viimeksi hän oli oikeasti odottanut joulua?

”Dúisigh, Wren, herätys.”
Isän ääni oli aina pehmeä, mutta Wren kyllä tunnisti siitä innostuneen värähdyksen, joka tarkoitti, että nyt oli noustava ja äkkiä. Lark jäi siskonpetiin nukkumaan, kun isosisko kömpi pystyyn ja kiskoi vihreän, hieman liian suuren villapaidan suoraan pyjamansa päälle. Isä kolisteli kärsimättömänä keittiössä, laittoi eväsleipiä valmiiksi. Joskus unohtui juusto, tai voi, tai sitten mukana oli vain kaksi vaaleaa leipäviipaletta kokonaan ilman täytteitä.
Mutta teetä isä ei unohtanut koskaan.

”Cuskinnyssä on nähty pronssi-iibis.”

Maastonvihreä Audi starttasi yskähtäen harmaakivisen maatalon pihasta, ja Wren tunsi innostuksen nipistävän vatsaansa, vaikka silmissä viipyi vielä rähmä. Hän osasi jo työntää The Beatlesin kasetin soittimeen samalla kun isä kaasutti auton pois pihasta. Oli vielä niin aikaista, että usva viipyi talven paljastaman maan yllä, eikä kukaan muu kylässä ollut vielä hereillä. Vain he kaksi.

”Muuttohaukka?”
”Falco peregrinus.”
”Punarinta?”
”Erithacus rubecula.”
”Peukaloinen?”

”Troglodytes troglodytes.”
”Hieno tyttö.

Niin heidän automatkansa kuluivat, isä kyseli lintujen latinankielisiä nimiä. Ja hymyili, kun hänen pieni tyttärensä, jonka suusta kaikki kirjaimet eivät edes taipuneet oikein, luetteli erehtymättömällä varmuudella vaikeimmatkin nimet.
Wren rakasti sitä, kuinka isä, irrottamatta katsettaan tiestä, koska isä ei koskaan irrottanut, ojensi toisen kätensä ja pörrötti hänen hiuksiaan. Punaisia suortuvia, jotka äiti oli takkuihin hermostuessaan kyninyt siiliksi melkein päätä myöten. Niin että O’Malleyn pojat olivat nauraneet ja sanoneet, että hän näytti aivan rumalta pojalta.
Isä oli lohduttanut.

”Wren, tiedätkö, mikä peukaloisissa on erikoista?"
”Minun peukaloisissani?”
”Sinun peukaloisissasi. Ne ovat pienen pieniä lintuja, mutta niillä on kokoonsa nähden todella kantava ääni. Ne eivät anna kokonsa estää itseään.”

Wren ei ollut aivan varma, mitä se tarkoitti, mutta se tuntui silti hyvältä. Pitäkööt harmaana ja rumana, hän ei suostuisi olemaan hiljaa! Niin kuin eivät peukaloisetkaan, hänen nimikkolintunsa.

”Niitä ei usein täällä näe, Wren, tämä on erityinen tilaisuus!”
Mitä lähemmäs suoaluetta tultiin, sen hiljaisemmaksi isä kävi. Kädet puristivat rattia, ja siinä vaiheessa, kun isä parkkeerasi Audin muiden autojen joukkoon – lintuharrastajia oli paljon, ja kaikki tunsivat toisensa, puhelinrinki lähti liikkeelle heti, kun joku bongasi jotakin erikoista – ei saanut puhua enää mitään. Vaikka olisi ollut kylmä, nälkä tai pissahätä, piti olla hiljaa. Ja odottaa.
Monesti turhaan.
Mutta ei se haitannut, sillä nämä hetket olivat erityisiä, kun isä kyhjötti vieressä vedenpitävässä takissaan ja katseli maailmaa kiikareiden läpi. Välillä hartiat jännittyivät, ja sitten taas rentoutuivat.

Kun taputti tytärtään olkapäälle ja ojensi kiikareita, Wren tiesi, ettei tämä matka ollut ollut turha. Kädet melkein täristen hän tarttui kiikareihin, jotka olivat aivan liian isot ja painavat pienelle tytölle, ja nosti ne silmilleen.
Siellä se oli, kosteikon joukossa. Pitkäjalkainen ja -nokkainen lintu, jonka pää hohti ruosteenpunaa. Lintu, joka sai isän nousemaan aamulla ennen kukonlaulun aikaa ja ajamaan kaksi tuntia, ihan vain siitä mahdollisuudesta, että saisi nähdä vilauksen tästä olennosta.
Wrenin vatsaa kipristi innosta. Hän ei vielä ymmärtänyt, mikä tässä kaikessa oli niin hienoa, mutta koska isä oli innoissaan, hänkin oli.

”Ehkäpä joulupaketista löytyy tänä vuonna sinulle ihan omat kiikarit. Mitäs siitä sanoisit, Wren?”
Se oli viimeinen vuosi, kun he joivat jälkeenpäin kuvottavan makeaa teetä autossa, kun kylmänkostea ilma oli hiipinyt jäseniin.
Siihen mennessä, kun silmut olivat puhjenneet puihin, isä oli jo lähtenyt.

Wren havahtui ajatuksistaan siihen, että Winston nuoli vikisten hänen kasvojaan.
”Hei, hei, hölmö koira! Winnie, en minä itke, ei mitään hätää.”
Nainen kohottautui istumaan ja sulki huolestuneen corgin hetkeksi syliinsä. Ei ollut mitään syytä itkeä, mennyt oli mennyttä.
Hän oli säilyttänyt ne kiikarit, vaikka ne olivatkin nykyään aivan liian pienet. Siellä ne olivat, keltaisessa kolhiintuneessa matkalaukussa. Ja saisivat siellä pysyäkin, piilossa.

Wren huokaisi ja käänsi katseensa corgiin.
”Osaisikohan Sylvia neuvoa? Vaatteiden kanssa. Ennen kuin ajan itseni hulluksi.”

Winston heilutti häntäänsä vastaukseksi.
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 164
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [Y] A Progressive Christmas Carol   To Joulu 07, 2017 3:46 pm

Grandma got run over by a reindeer

7.joulukuuta 2017, aamupäivä, Lontoo, High Street


Clooneyn pitkiä, valkoisia karvoja löytyi edelleen ympäri asuntoa. Teekupin reunasta, juuri kun oli aikeissa hörpätä, tietokoneen näppäimistön välistä, takista, joka aivan varmasti oli ollut koko vierailun ajan kaapissa suljettujen ovien takana.
Eikä Bastia tuntunut edes haittaavan, vaikka mies yleensä olikin tarkka, pyyhki pölyt ennen kuin kenenkään muun silmä ehti niitä edes erottaa.
Eli epäili, että Aidan mukana asunnossa vierailun tehnyt valkoinen paimenkoira oli onnistunut varastamaan yhden sydämen lisää. Ja miksei olisi? Clooney oli mahtava.

Mutta nyt, kun Clooney oli taas emäntänsä kanssa siellä, minne kuuluikin, täytyi tyytyä Churchilliin. Viralliseen kuninkaalliseen pehmocorgiin, jonka huomaavainen musikaalifani oli lahjoittanut Elille Queen’s Theatren back doorilla. Esikuvansa Winstonin, ulkoministerin aidon, elävän ja hengittävän corgin, tapaan myös Churchill seikkaili nykyään omalla Instagram-tilillään, joka oli saanut hämmästyttävän määrän seuraajia. Oletettavasti musikaalifaneja, jotka seurasivat hänen omaa kanavaansa jo muutenkin, sekä kourallinen niitä, joilla muuten vain oli erikoinen huumorintaju.
Ei sillä, seurasi Eli itsekin pelkästään muovidinosauruksille omistettua tiliä. Ehkä hänellä ei ollut varaa arvostella.
Mutta dinosauruksilla oli tänä vuonna oma joulukalenterikin.

Juuri Instagramia ajatellen Eli makasi nytkin vatsallaan olohuoneen lattialla ja kuvasi melkein maan tasolta, kuinka robotti-imurin päälle asetettu Churchill huristi ylpeänä ympäri olohuonetta samalla, kun robotti-imuri piti nurkat puhtaina. Yleensä vastaavissa videoissa kuvattiin kai imurin päällä istuvia kissoja tai niihin epäluuloisesti suhtautuvia ja haukahtelevia koiria, mutta paremman puutteessa Churchill sai nyt kelvata.

Jossain vaiheessa Bastin jalat ilmestyivät kuvaan.
”Eli, mitähän hittoa mahdat touhuta?” mies kysyi rauhallisesti, asettaessaan kaksi mukillista teetä sohvapöydälle ennen kuin lysähti istumaan ja kohensi lasejaan, jääden katselemaan, kuinka Churchill vyöryi robotti-imuriratsullaan keittiöön. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun se ei kellahtanut kyydistä kynnyksen kohdalla.

”Videota Churchillin tilille”, Eli vastasi kömpiessään istumaan. Hän risti jalkansa ja tökkäsi äsken kuvatun pätkän pyörimään. Se olisi kaivannut vielä taustamusiikkia, jotain dramaattista. Kuten Valkyyrioiden lentoa.

Sohvalla Bast kohotti epäuskoisesti kulmakarvaansa.
”Sinulla on kuule ihan liikaa aikaa.”
”Tiedän.”
Eli ponkaisi itsensä jaloilleen ja kiersi sohvan pariin kertaan ennen kuin alkoi kirjoittaa Aidalle viestiä, jonka saatteeksi videon voisi laittaa. Aida ymmärtäisi, nauraisi toivottavasti silmät vettä valuen, kuvittelisi taustamusiikin ihan niin kuin hänkin.
Saisi muutkin nauramaan kuplivalla, vapautuneella naurullaan.

”Ei sillä, kyllähän koira olisi aika mahtava.”
Bast totesi asian hyvin vähäeleisesti. Bast, joka oli pitkään ollut sitä mieltä, että koira ei missään tapauksessa sopisi tähän elämäntilanteeseen, ja aiheuttaisi muutenkin valtavasti työtä. Karvastaisi kaikki paikat.

Eli piilotti virnistyksensä kiepahtamalla puolipiruetin kautta ympäri. Hän lähetti Aidalle vielä toisen viestin, heti videon perään:
’Clooney on tainnut saada uuden fanin.’


Viimeinen muokkaaja, Lilya pvm Pe Joulu 08, 2017 6:45 pm, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 164
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [Y] A Progressive Christmas Carol   Pe Joulu 08, 2017 6:44 pm

Happy Christmas (War is Over)

Perjantai 8.12.2017, iltapäivä, Lontoo, Edithin asunto


Olisi tietenkin kannattanut tarkistaa etukäteen, että avaimet olivat mukana.
Ehkä seuraavalla kerralla.
Eli juoksutti sormet läpi hiuksistaan ja soitti sitten toiveikkaasti ovisummeria, vaikka Edith olikin tällaiseen aikaan yleensä harjoituksissa. Ovisummerin jälkeen hän kaivoi vielä puhelimen esiin taskustaan ja valitsi naisen numeron, vaikkei odottanutkaan tämän vastaavan.

Ei auttanut muu kuin odottaa.
Ainakaan ei satanut kaatamalla. Ja aurinkokin melkein paistoi, joten mikäs tässä oli ollessa.

Eli vajosi istumaan lasisten ovien eteen matalalle rappuselle, nyki vihreän takin helmaa paremmin takapuolensa alle ja painoi leuan kämmeniinsä. Hanskatkin olivat jääneet jonnekin, todennäköisesti metroon, mutta onneksi häntä ei helposti palellut.
Pihan puut olivat tiputtaneet lehtensä ja näyttivät alastomilta. Illalla ne puhkeaisivat taas loistoonsa, kun jonkun huolella suunnittelemat ja asettelemat valot sytytettäisiin. Nyt tunnelma oli melkein lohduton, puissa kesäisin pesivät linnutkin karanneet vieraan auringon alle.

Kantapää naputti levotonta rytmiä kiveystä vasten.

Juuri, kun Eli oli kyllästymäisillään ja tempaisemaisillaan itsensä pystyyn lähteäkseen kiertämään korttelia tai kurkistellakseen talon takana virtaavaan jokeen sorsien varalta, musta taksi kaartoi oven eteen. Taksinkuljettaja loikkasi ulos ja kiersi taksin avatakseen oven matkustajalleen.
Ulos nousi kenties linnunluisin olento, jonka Eli oli koskaan nähnyt. Valkoiseen turkistakkiin verhoutunut pieni nainen, jonka hopeiset hiukset oli koottu virheettömäksi nutturaksi niskaan. Naisen täytyi olla reippaasti yli yhdeksänkymmenen, mutta siitä huolimatta tämän ryhti oli suora, vaikka hansikoitu käsi tärisikin selvästi.

Eli nousi ylös ja harppoi reippaasti taksin luo siinä vaiheessa, kun taksinkuljettaja oli nostelemassa takakontista Harrodsin logolla varustettuja paperikasseja.
”Tarvitsetteko apua noiden kanssa?” hän kysyi ja osoitti kasseja, saaden sekä vanhan rouvan että taksinkuljettajan kääntämään katseensa.
”Eiköhän tämä-” taksinkuljettaja aloitti, samalla kun silmäili häntä kuin mittaillakseen, kuinka röyhkeään ryöstöön hän oli kykeneväinen, mutta vanha rouva keskeytti miehen taputtamalla tätä käsivarrelle.
”Kiitos, se olisi todella kultaista”, nainen totesi, puheessaan sama hienostunut nuotti, jonka Eli oli tottunut kuulemaan Edithin vanhempien puheessa. Ehkä vielä vähän hienostuneempi.

Hän oli melko varma, että taksinkuljettaja tuijotti häntä pitkään vain ottaakseen ylös tuntomerkit siltä varalta, että niitä tultaisiin tarvitsemaan rikoskuulusteluissa myöhemmin.

Reilua kahta tuntia myöhemmin Eli löysi itsensä istumasta viininpunaisella sametilla päällystetyltä sohvalta, edessään jo teestä tyhjentynyt siro, venäläinen posliinikuppi. Pieni, harmaa kissa oli käpertynyt nukkumaan hänen syliinsä, kehräten tyytyväisenä unissaan.
Hän oli saanut kuulla rouva Ottin – tai Irenen, kuten tämä vaati itseään kutsuttavan – tehneen elämäntyönsä oopperalaulajana. Kuten myös sen, että tämän mies oli menehtynyt toisessa maailmansodassa, ammuttu alas 18. elokuuta 1940 päivänä, joka myöhemmin oli saanut nimen The Hardest Day.
Sinä päivänä brittilentäjät olivat tuhonneet kaksinkertaisen määrän Luftwaffen koneita omiin menetyksiinsä nähden. Valitettavasti Ernest Ott ei ollut ollut yksi onnekkaista.

Silti Irenellä oli nykyään paljon saksalaisia ystäviä. Ei se ole yksittäisen ihmisen vika, vanha nainen muistutti, kansa marssii kun johtaja päättää.

Irenen rakkain rooli oli ollut Madama Butterflyna. Siitä oli julistekin, kehystettynä olohuoneen seinälle.

Siinä vaiheessa, kun Eli oli nostanut kissan – Pinkertonin – sylistään ja auttanut kantamaan teekupit keittiöön, Edith oli ehtinyt soittaa seitsemän kertaa. Ei ollut siis mikään ihme, että nainen näytti samaan aikaan huolestuneelta ja vihaiselta avatessaan ovensa, joka sijaitsi kaksi kerrosta alempana kuin rouva Ottin asuntoon johtava ovi.
”Eli? Missä ihmeessä olet ollut? Olin huolissani!” Edith puuskahti ja yritti pitää yllä kiukkuaan, kun Eli nappasi hänet halaukseen.
”Anteeksi, unohdin avaimen kotiin...”
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 164
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [Y] A Progressive Christmas Carol   La Joulu 09, 2017 7:56 pm

Baby, It’s Cold Outside

Lauantai 9.12.2017, iltapäivä, Newcastle, Sylvian ja Callahanin asunto


Julian ei tiennyt, kuinka oikeaan oli osunut karjuessaan Sylviaa heräämään aamun valmennuksessa. Ei hän sentään ollut nukahtanut Darlingin selkään, mutta paljoa ei ollut puuttunut. Valmennus kahdeksalta aamulla riidan ja valvotun yön jälkeen ei ollut ollut kenties hänen viisain ajatuksensa. Vastuullisempi olisi ymmärtänyt perua sen, vaikka sitten hieman viime hetkessä. Mutta hänhän olikin todistetusti hölmö. Tai ehkä hän oli vain kaivannut epätoivoisesti syytä paeta hetkeksi kotoa.

Vastuutonta se oli ollut silti.
Pieni osa Sylviasta oli toivonut, että jotenkin maagisesti kaikki olisi kääntynyt hyväksi sillä aikaa, kun hän oli ollut tallilla. Häpeäkseen hän oli jopa vienyt Belgravian maastoon, voittaakseen hieman lisää aikaa.

Siitä huolimatta kotona viipyi aavemaisen hiljainen tunnelma, kun hän avasi oven ja pujahti eteiseen. Mochi torkkui nojatuolissa, ja päämakuuhuoneen ovi oli kiinni. Ehkä Callahan nukkui vielä matkan väsymystä pois? Vaikka todennäköisemmin tämä teki töitä, selasi puhelintaan tai kannettavaa tietokonettaan. Joutui toimiston sijaan tyytymään makuuhuoneen leveään vuoteeseen.

Sylvia riisui kenkänsä ja tassutteli makuuhuoneen vieressä olevan kylpyhuoneen ovelle. Tuli viime hetkessä toisiin ajatuksiin ja palasi omia jälkiään takaisin, luikahti pienempään kylpyhuoneeseen, jossa oli ammeen sijasta pelkkä suihku.
Mochi oli kääntänyt kylkeä siihen mennessä kun hän palasi takaisin, pehmeään, valkoiseen kylpytakkiin kääriytyneenä. Suurin osa vaatteista oli makuuhuoneen yhteydessä olevassa vaatekomerossa, mutta ei niitä uskaltanut käydä hakemassa nyt.

Sylvia huomasi ajautuneensa aurinkohuoneeseen, viherkasvien valtaamaan tilaan, joka olisi kylpenyt auringon valossa, jolleivat pilvet olisi jälleen kerran roikkuneet raskaina tiellä.
Ehkä kesällä olisi niin lämmin, että parvekkeella tarkenisi viittä minuuttia pidemmän ajan ilman takkia.

Sylvia vajosi kermanvaalealle sohvalle ja hetken harkittuaan veti jalat vartaloaan vasten. Hän nojasi leuan polviinsa ja jäi hetkeksi katselemaan kukkansa talveksi menettänyttä kiinanruusua katse tyhjänä.
Yhtenä kukkapöydistä toimi kiiltävän valkoinen kaappi, jonka liukuovien taakse Sylvia oli kätkenyt osan menneisyyttään. Melkein itsetuhoisesti, aivan kuin olisi toivonut, että kukkien kasteluvesi pääsisi jotenkin luikertelemaan vesitiiviiksi tituleeratun kaapin saumojen lomasta ja tuhoamaan kaiken, kuva-albumit ja ruusukkeet. Ulkoisen kovalevyn, joka oli täynnä videomateriaalia valmennuksista.

Kaapin ovessa oli lukko, jonka avaimen Sylvia oli kätkenyt korurasiaansa. Ehkä jonakin päivänä koittaisi se hetki, kun hän voisi hakea avaimen, sovittaa sen lukkoon ja liu’uttaa oven pois tieltä. Kaivaa esiin ensimmäisen kuva-albumin ja kääntää esiin sivun, jolle oli kiinnitetty kuva Madame Butterflysta sinä päivänä, kun tammasta oli tullut hänen omansa.
Kuvassa hänellä oli päällään vaaleansininen ratsastustakki, ja juuri sen ottamishetkellä Madame oli painanut päänsä hänen olkapäätään vasten, ehkä yrittäen kerjätä taskusta nameja. Hän saattoi melkein tuntea hevosen lämpimän hengityksen käsivarttaan vasten.

Tämä ei kuitenkaan olisi se hetki.
Ikävä poltti vielä aivan liian terävänä, kääntyi haavassa veitsen lailla.

Sylvia vilkaisi makuuhuoneen suuntaan ja hautasi sitten kasvonsa polviaan vasten.
Ei vielä tänään.
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 164
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [Y] A Progressive Christmas Carol   Su Joulu 10, 2017 7:40 pm

Give Love On Christmas Day

10. joulukuuta 2017, ilta, Lontoo, Carlton Gardens 1


Lontoossa satoi lunta.
Tai ehkä oli naurettavan positiivista sanoa lumeksi kosteaa räntää, joka katosi samalla hetkellä, kun osui mustaa asfalttia vasten.
Mutta täytyi tyytyä siihen, mitä sai.

Wren pureskeli levottomana huultaan ja päästi paksun, avokadonvihertävän verhon tipahtamaan takaisin ikkunan eteen. Talon edessä ei ollut viipynyt takseja, eikä kukaan pääsisi livahtamaan tänne huomaamatta, andersonit pitäisivät siitä huolta.
Silti hän tunsi olonsa hermostuneeksi. Oli tuntenut siitä lähtien, kun he olivat vierailleet Durhamissa muutamaa päivää aiemmin.
Mutta Charles oli vakuuttanut, että Gabriellen päällekarkaaja ei liikkuisi enää pitkään vapaana Lontoon kaduilla. Uusia uhreja ei enää tulisi. Ketään ei pakotettaisi aseen kanssa yhtään mihinkään.

Charles.
Tyytyä siihen, mitä sai. Se oli hyvä elämänohje kaikin puolin. Suutari pysyköön lestissään, vai miten sanonta ikinä menikään.

Wren kietoi valkoisen, pörröisen aamutakin tiukemmin ympärilleen ja palasi takaisin sänkyn luo. Päiväpeitto oli kuopalla ja valkoinen torkkuhuopa sysätty huolimattomasti syrjään. Winston oli tietenkin ottanut tilaisuudesta vaarin, kiepahtanut pari kertaa oman akselinsa ympäri ja käpertynyt mukavasti peittomytyn päälle. Lyhyet, pennunpulleat jalat sojottivat suoraan taakse ja nykivät unen tahtiin. Välillä corgi päästi unisen puhahduksen tai vingahduksen. Jahtasi sutena metsässä saalistaan.

Wren keräsi punaiset hiuksensa poninhännäksi niskaan ja naksautti ne soljella kiinni. Vasta sitten hän nykäisi päiväpeittoa syrjään sen verran, että saattoi pujahtaa sen alle, työntää paljaat jalkansa lämpiämään.
Olisi tehnyt mieli siirtää ne Winstonin alle, mutta se olisi ollut julmaa. Corgi tarvitsi kauneusunensa, jotta voisi taas poseerata Instagram-tilillään seuraajiensa ilona.

Kotiopettajattaren romaani oli jäänyt avonaisena yöpöydälle, kun Wren oli noussut kurkistamaan ulos ikkunasta auton äänen kuultuaan. Hän etsi kohdan, johon oli jäänyt, yritti upota takaisin kirjan tunnelmaan, mutta ajatukset risteilivät päässä liian levottomina, saivat sanat sotkeentumaan toisiinsa ja poukkoilemaan oman mielensä mukaan.

Eivät yksin Durhamin tapahtumat. Vaan jokin, joka oli alkanut paljon aiemmin, mutta jonka hän oli todella ymmärtänyt vasta hytistessään hartioilleen laskettuun puvuntakkiin kietoutuneena, pimeän pellon laidassa.

”Niin paljon kuin minua tuskastuttaa sitä myöntää, en tiedä pystynkö toimimaan ilman sinua.”

Wren oli sanonut sen olleen romanttisinta, mitä hänelle oli koskaan sanottu. Ja hän oli ollut tosissaan.
Paitsi että Charles oli tarkoittanut hänen työpanostaan. Muistia, joka auttoi pitämään mielessä tapaamiset ja lentoaikataulut, kykyä ennakoida ulkoministerin tarpeet jo ennen, kuin tämä itsekään hahmotti niitä.
Ei mistään muusta. Eikä tulisi koskaan olemaankaan.

Oli tyydyttävä siihen, mitä sai.

Nainen sysäsi ajatuksen jälleen kerran syrjään ja keskitti ajatuksensa kirjaan.
Ehkä olisi pitänyt ryhtyä kotiopettajattareksi. Sen ammattikunnan jäsenillähän tuntui käyvän tuuri, mitä rakkauselämään tuli. Rochesterit ja von Trappit lankesivat jalkoihin, kaikki oli yhtä juhlaa ja laulua kaiken kurjuuden jälkeen.
Onnellinen loppu.

Wren sulki kirjan sellaisella voimalla, että Winston havahtui unestaan, nousi tassuilleen ja suoritti pari kieppiä ennen kuin käpertyi takaisin nukkumaan.
Wren sysäsi romaanin takaisin yöpöydälle ja sammutti kullankeltaisen lampun. Huoneeseen lankesi pimeys, ainoastaan ohut valonauha tunkeutui verhojen välistä ja luikersi lattiaa pitkin.

Ikkunan takana räntä paiskautui lasia vasten.
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 164
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [Y] A Progressive Christmas Carol   Ma Joulu 11, 2017 7:53 pm

Christmas Angels

12. joulukuuta 2017, iltapäivä, Hexham


Iltaa kohti pakastuva ilma antoi pientä toivoa siitä, että Hexhamiin saatettaisiin saada lunta.
Tämä tieto ei kuitenkaan lohduttanut Mochia, joka koki olonsa varsin loukatuksi astellessaan ulos Heads to Tails -lemmikkitarvikeliikkeen ovesta.
”Rakas, minä tiedän, että sinä olisit halunnut herkkuja”, Sylvia puheli pehmeästi koiralle.
”Mutta me noudatamme edelleen uutta ruokavaliotasi. Kiljuminen ei auta.”
Vaalea shiba ei selvästikään ollut samaa mieltä. Se istahti keskelle pientä parkkipaikkaa ja alkoi tarmokkaasti rapsuttaa korvaansa. Vaikka Sylvia olikin jo lakannut reagoimasta siihen kuten ennen – paniikinomaisella korvatarkastuksella ja sen jälkeen herkkulepyttelyllä – vanhat tavat istuivat selvästikin tiukassa.

Ehkä hän oli sitä paitsi antanut itsensä hieman lipsua johdonmukaisesta kurista viime päivien aikana. Mutta omatunto soimasi joka kerta kun hän muisti, kuinka Mochi oli pujahtanut paniikissa nojatuolin alle suojaan, kun hän ja Callahan olivat riidelleet.
Ei kai voinut olla niin väärin haluta pahoitella koiralle sille aiheuttamaansa mielipahaa?
Olkoonkin, että Mochi keräsi kovin helposti ylimääräisiä senttejä vyötärönsä ympärille.

”Muru, mentäisiinkö autoon? Äidin pitää ehtiä vielä illalla valmennukseen”, Sylvia yritti.
Mochi ei olisi voinut olla vähempää kiinnostunut emäntänsä valmennuksista tai mistään muustakaan tämän elämään liittyvästä. Se lakkasi kyllä rapsuttamasta korvaansa, mutta siirtyi hyvin koiramaiseen tapaan nuolemaan takapuoltaan. Mitä sitten, vaikka oltiinkin keskellä parkkipaikkaa, sellaiset pikkuseikat eivät olleet koskaan ennenkään estäneet Mochia.

Sylvia hieraisi vaaleansinisen takkinsa hihansuuta ja otti askeleen lähemmäs koiraansa, kyykistyen sen vierelle.
”Tiedän, ettet pidä nostelusta, mutta äidillä on nyt tosiaan kiire.”
Hän oli ojentamassa kätensä sujauttaakseen ne lempeän päättäväisesti Mochin ympärille, kun koira aivan varoittamatta päätti ponkaista liikkeelle. Hihna riistäytyi irti Sylvian hansikkaan peittämästä kädestä ja jäi poukkoilemaan shiban perässä, kun se pinkoi hämmästyttävän nopein askelin parkkipaikan poikki kohti jotakin käsittämätöntä kohdetta, joka oli selvä vain koiralle itselleen.

Sylvia tunsi sydämensä seisahtuvan.
”Mochi!” hän kutsui hädissään ja ponkaisi pystyyn, syöksähtäen koiran perään, vaikka korkeakorkoisia nilkkureita ei todellakaan ollut tarkoitettu urheilusuorituksiin.

Nyt Mochi juoksisi suoraan auton alle. Hän menettäisi koiransa vain, koska oli ollut huolimaton, ei ollut antanut sille tarpeeksi aikaa, vaikka heillä ei olisikaan ollut oikeasti minnekään kiire.

”Hei, muru, minne matka?”
Lemmikinsinisestä autosta oli noussut vaaleahiuksinen nainen, joka kumartui nappaamaan Mochin kainaloonsa kesken loikan, kuin pienen, pakoon yrittävän porsaan. Shiba jähmettyi silkasta järkytyksestä, valahti melkein veltoksi.

Oli hyvin lähellä, ettei Sylviakin lyyhistynyt siihen paikkaan silkasta helpotuksesta.
”Voi Luoja, Mochi, älä ikinä enää karkaa noin!” hän henkäisi seisahtuessaan vaaleahiuksisen naisen eteen. Tämän ruskettuneet, pisamaiset kasvot sulivat hampaat paljastavaan hymyyn, joka sai Sylvian melkein säikähtämään.
”Ei hätää, sugar, ei se ehtinyt onneksi tämän kauemmas”, nainen huomautti, laski Mochin maahan ja ojensi sitten hihnaa Sylviaa kohti. Vasta nyt hän kiinnitti huomiota tämän aksenttiin, vahvaan ja hyvin amerikkalaiseen, sellaiseen, joka olisi saanut kylmät väreet juoksemaan Charlesin selkää pitkin.

Sylvia kyykistyi yhä järkytyksestä jähmettyneen Mochin vierelle ja hautasi hetkeksi kasvonsa shiban turkkiin, puristaen sen hihnaa kädessään melkein kouristuksenomaisesti.
Hengitettyään pari kertaa syvään hän kohotti katseensa.
”Kiitos, minä en tiedä, mitä olisin tehnyt, jos… Miten ihmeessä voin kiittää sinua?”
Amerikkalaisnainen heilautti vähättelevästi kättään.
”Äh, tuo nyt oli pientä. Ihana koira. Anteeksi, muru, täytyy kiitää, lupasin viedä työkaverin näätiä varten lisää kuivikkeita!”

Yhä leveän hymyn ja murujen hämmentämänä Sylvia ei tajunnut edes kysyä naisen nimeä, ennen kuin tämä oli jo ehtinyt harppoa liikkeen ovelle ja kadota sisään, kellon kilahduksen saattelemana.

Kesti hetken, ennen kuin hän uskalsi suoristautua ja palata autolleen, jalat yhä täristen ja sydän kipeästi jyskyttäen. Tällä kertaa myös Mochi seurasi kiltisti, hypähti takapenkille ja alistui turvavöiden laittamiseen mukisematta.
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 164
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [Y] A Progressive Christmas Carol   Ti Joulu 12, 2017 8:35 pm

Ribbons and Bows

12. joulukuuta 2017, iltapäivä, Hexham, Norwood Farm


Marigoldin mieltä ei ollut masentanut edes se, että suihku sylki tympeän kylmää vettä suoraan niskaan. Hän epäili, että lämmin vesi oli tyystin loppunut luonnonvara farmilla nyt, kun mittari huiteli lähellä nollaa, pysyen kuitenkin itsepintaisesti juuri sen verran plussan yläpuolella, ettei lumesta näyttänyt olevan tietoakaan.
Suoraan sanoen Marigold oli odottanut valkeaa joulua. Oli melkein ironista, että Houstonin alue oli peittynyt valkeaan lumeen vain vähän sen jälkeen, kun he olivat Knoxin kanssa jättäneet Texasin taakseen.
Miestä se ei todennäköisesti ollut haitannut.

Oli ollut ihana päästä taas kunnolla maastoon Babyn kanssa, vaikka hevonen tuntui jo tottuneen hemmottelulta tuntuvaan täysihoitoonsa Rosings Parkin upeiden kisahevosten keskellä. Mikäli suunnitelmat elokuvahevosista toteutuisivat, Rosings Park tulisi olemaan yksi , joskin varsin hintava sijoituspaikka. Elleivät hevoset pian alkaisi ansaita omia kaurarahojaan, niille pitäisi etsiä paikka jostakin huokeammasta tallista. Silloin Baby-raukankin pitäisi kenties muuttaa, tottua taas tavalliseen kohteluun.
Tilavat, lämmitetyt maneesit tarjosivat toki erinomaiset harjoittelumahdollisuudet. Pitäisi tutkia budjettia, kunhan uuden eläintenhoitajan tilanne selviäisi.

Marigold huuhteli hiuksensa jäisen kylmällä vedellä ja sammutti suihkun, hytisten kun kiipesi ammeen reunan yli.
Tähän aikaan päivästä suihkussa sai sentään käydä melko rauhassa ilman, että joku oli hakkaamassa kärsimättömästi oven takana.
Ilo oli kuitenkin varsin pieni, kuka nyt kylmässä suihkussa olisi väen väkisin halunnut kiduttaa itseään.
Kuivattuaan hiuksensa suunnilleen sinnepäin Marigold kietaisi kanariankeltaisella ja vihreällä raidoitetun pyyhkeen ympärilleen ja lähti kylmästä väristen kohti yläkertaa ja huonettaan.

Tällä kertaa hän malttoi pukeutua kunnolla, veti farkut sukkahousujen päälle ja kiskoi villapaidan alle kaksi pitkähihaista. Lentokoneesta mukaan tarttunut vilustuminen kutitti edelleen kurkkua, vaikka ei Wesleyn synkistä ennustuksista huolimatta ollutkaan – vielä – kehittynyt keuhkokuumeeksi.
Jalkoihin vielä raidalliset villasukat ja kosteat hiukset poninhännälle, ja nainen oli valmis suuntaamaan alakertaan.
Avoin tila oli hämmentävän hiljainen, ilmeisesti talon muilla asukkailla oli omia kiireitään.

Kissojen tiloissa oli yhtä hiljaista. Ainoastaan Ming näytti torkkuvan omassa sisähäkissään, se tuskin vaivautui raottamaan toista silmäänsä kuullessaan askeleet.
Tiesi ilmeisesti, ettei tulija ollut Knox.
Marigold pysähtyi Zephyrin häkin ovelle. Nukkumapaikan patjat oli jälleen paiskottu miten sattui, ilmeisesti hölmö leopardi käytti niitä leluinaan silloin, kun tylsistyi.
Nyt se sentään sai jo ulkoilla, totutella uuteen, kosteanviileään kotimaahansa.

Ulkohäkin puolella Marigold seisahtui, selkä turvallisesti seinää kohti, ja haravoi aitausta katseellaan. Ei mennyt pitkään, kun puiden joukosta erkaantui pilkullinen hahmo, jonka vihreänkultaisten silmien katse oli liimaantunut karvakaulustakkiin pukeutuneeseen naiseen.
Marigold painui kyykkyyn, kun Zephyr oli riittävän lähellä, jotta hän saattoi erottaa sen pilkkunaamioiset kasvot.
Kuului muksahdus, kun iso kissa puski päätään hänen hartiaansa vasten.
”No mitä poika?” Marigold lepersi ja puhisi vastaan, kun leopardiuros painoi kuonoaan lähemmäs.
”Onko ollut kiva päästä ulkoilemaan? Joko olet nähnyt naapurin nätit tytöt?”
Zephyr vastasi kellahtamalla selälleen ja oikomalla tassujaan harmaata taivasta kohden, varpaat levällään.
Marigold upotti sormensa sen vatsan pehmeään karvaan. Kehräys tuntui karheana värinänä sormenpäitä vasten.

Ei olisi saanut valita suosikkeja. Mutta minkäs sille mahtoi.
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 164
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [Y] A Progressive Christmas Carol   Ke Joulu 13, 2017 9:30 pm

Little Drummer Boy

13. joulukuuta 2017, ilta, Newcastle


Lawrence oli jo ehtinyt sulkea ulko-oven perässään kun hänet valtasi tunne siitä, ettei hän ollut asunnossaan yksin.
Mies pyyhkäisi tummia, sateen kostuttamia hiuksiaan ja pudotti avaimen lipaston päällä olevaan kulhoon. Hän riisui mustan villakangastakkinsa kaikessa rauhassa, ripustaen sen portaiden alle ovelasti sijoitetun vaatekomeron oveen kuivahtamaan.

Askeleet kuljettivat ensimmäisenä olohuoneen ja keittiön yhdistelmään. Lawrence napsautti kattovalon päälle ja katsahti epäluuloisena ympärilleen.
Keittiön tasot hohtelivat kiiltävän puhtaina. Leveille ikkunalaudoille oli asetettu valkoiset, patterikäyttöiset jouluvalot. Sohvalle oli ilmestynyt pari seinän kirkkaanturkoosiin sävyyn sopivaa sohvatyynyä.
Sohvapöytänä toiminut nurinpäin käännetty muuttolaatikko oli poissa. Sen tilalla oli jykevä, tummapuinen kirstu, jonka Lawrence muisti nähneensä viimeksi isovanhempien ullakkohuoneessa.
Kirstun päällä oli yksinäinen huonekasvi. Pitkän, kapean varren päässä oli fuksiapilkullisten kukkien rivistö. Orkidea?
Ruukku oli sitä samaa turkoosia sävyä seinän ja sohvatyynyjen kanssa.

Lawrence hieraisi majesteettista nenänvarttaan ennen kuin kääntyi kannoillaan. Matkalla hän kurkisti kylpyhuoneeseen, jonka musta kaakelointi kiilteli niin, ettei pesualtaan päälle kiinnitettyä peiliä olisi todennäköisesti tarvittu.
Pyyhekoukkuun oli ilmestynyt kaksi turkoosia käsipyyhettä.

Lawrence suuntasi asunnon toiseen kerrokseen nousevaan portaikkoon. Hän kuuli kolinan jo ennen kuin pääsi portaiden yläpäähän saakka.
Harmaan päiväpeiton päällä köllötteli kaksi turkoosia ja yksi harmaa sisustustyyny. Ikkunalaudalle oli täälläkin asetettu valkoisten jouluvalojen köynnös sekä pari valokuvaa mustissa kehyksissä. Niitä oli lisää toiselle seinustalle työnnetyn lipaston päällä.

Mies käänsi katseensa kohti kiinteitä vaatekaappeja. Niiden sisältö näytti räjähtäneen pitkin lattiaa – jota peitti uusi, harmaa villamatto – tai sitten joku oli systemaattisesti repinyt jokaisen vaatekappaleen ulos.
Lawrence jäi hetkeksi tuijottamaan syyllisen tulipunaista poninhäntää, joka keinahteli päättäväisesti puolelta toiselle.
”Comme c'est bon de te voir, ma soeur. S'il vous plaît, entrez”, hän hymähti, saaden sisarensa hätkähtämään niin rajusti, että tämä iski päänsä vaatekaapin tyhjään hyllyyn.
”Merde!” Muriel ärähti ja paiskasi pölyrätin veljensä kasvoille. Hän kohotti kätensä hieraisemaan takaraivoaan. Kieli pysyi luontevasti ranskana, niin kuin usein silloin, kun sisarukset olivat kahden.
Äidin kieli.
”Pakkoko hiiviskellä tuolla tavalla?”

Lawrence virnisti ja siirsi pari neulepaitaa syrjään ennen kuin valahti istumaan sänkynsä reunalle.
Muriel jaksoi mulkoilla hetken, mutta kääntyi sitten jatkamaan työtään.
Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään, sitten Lawrence rikkoi hiljaisuuden:
”Päätit sitten pistää paikat uusiksi? Ja vaatekaapin sisällön?”
”Oli aikaa.”
”Olohuoneessa on turkoosit sohvatyynyt.”
”Sopivat seinän väriin.”
”Heitit pois minun pahvilaatikkoni.”
”Olisi alkanut homehtua.”

Hiljaisuus laskeutui uudelleen heidän välilleen.
Lawrence oli tälläkin kertaa se, jonka tehtäväksi jäi särkeä se:
”Nene, mikä ahdistaa?”
Mikään muu ei olisi saanut siskoa paukkaamaan paikalle tällaisella raivokkaalla tarmolla. Jotakin oli täytynyt tapahtua.

Pölyrätin liike pysähtyi hitaasti. Muriel suoristautui hitaasti, jäi istumaan jalkojensa päälle hartiat jäykkinä.
Hiljaisuus. Mutta tällä kertaa sisar ehti ensin:
”En enää tiedä, mitä tehdä...”
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 164
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [Y] A Progressive Christmas Carol   To Joulu 14, 2017 9:09 pm

Have yourself a merry little Christmas

14. joulukuuta 2017, jossain Hexhamin lähettyvillä


Syvänpunainen Range Rover puski päättäväisesti eteenpäin, vaikka taivaalta puski vettä ja räntää ja tiskirättejä, tai ainakin siltä ne vaikuttivat ikkunaan läiskähtäessään. Tuulilasinpyyhkijät viuhtoivat ylityöllistettyinä ja valot halkoivat loskasohjoa, jota tavallisesti kutsuttiin tieksi.
”No voi nyt helvetin..!” Muriel kirosi riemukkaasti samalla, kun radio alkoi soittaa kolmatta kertaa samaa joululaulua. Tai ehkä se olikin kolmas kanava, jolta nainen sen kuuli, oli vaikea sanoa varmaksi.
Hän ei koskaan tulisi myöntämään, että olisi ehkä sittenkin kannattanut hankkia se navigaattori, josta Teagan oli niin pitkään puhunut.

Kyllähän minä nämä seudut tunnen! Älä ole hölmö, Teags, se on silkkaa rahan tuhlausta. Voin käyttää puhelinta, jos on tarvis.

Paitsi silloin, kun puhelin oli iloisesti toisen takin taskussa. Tai ehkä eteisen pöydällä. Tai mahdollisesti koiran kidassa, sikäli kuin hän tiesi.
Voi helvetin perkele.
Räntäsade muuttui voimakkaammaksi, ei tarvittaisi enää paljoakaan, niin näkyvyys olisi täysi nolla.
Muriel alkoi olla melko varma, että kiviaidan kohdalta olisi sittenkin pitänyt kääntyä vasemmalle.

Joululaulu lähti soimaan neljättä kertaa.

Edessäpäin erottui juuri ja juuri risteys. Hyvällä tuurilla hän saisi tehtyä u-käännöksen ja ehtisi kotiin ennen kuin Teagan päättäisi soittaa poliisipartion hänen peräänsä.
Jokin ampaisi tien pientareelta auton valokeilojen hohteeseen.
Muriel ehti iskeä jarrun pohjaan. ABS-jarrut tekivät parhaansa sohjosta liukkaaksi muuttuneella tiellä.

Mikä ikinä eteen olikaan ampaissut, se seisoi nyt jähmettyneenä keskellä tietä.
Auto liukui pysähdyksiin.
Sydämenlyönnin ajan Muriel tuijotti eteensä, puristaen rattia rystyset valkoisina. Sitten hän napsautti turvavyönsä auki, sysäsi oven selälleen ja loikkasi ulos, kumisaappaiden lennättäessä loskaa ympäriinsä.
Pieni olento kyhjötti edelleen paikoillaan, rottamainen häntä koipien väliin taipuneena.
Koira. Jaloillaan. Ei liiskana auton alla, ei ojanpientareella.
Elossa.

Sydän hakaten Muriel pysähtyi parin askeleen päähän ja kyykistyi alas. Whippet, se hänen mieleensä ensimmäisenä tuli olennosta, joka hytisi nilkkojaan myöten loskassa. Turkki näytti mudanruskealta, mutta ilmeisesti vain siksi, että se tosiaan oli lian peittämä.
Silmät tuijottivat kauhistuneina eteensä.

”No hei, muru, kaikki hyvin...”
Muriel ojensi kättään varovasti eläintä kohti. Se ei lähtenyt karkuun, muttei tullut myöskään luokse, tärisi vain.
”Hieno olet, ei mitään hätää.”
Hän sai vaivatta napattua koiran syliinsä. Ei pantaa eikä hihnaa, ei merkkejä ulkoisista vammoista. Hirvittävän laiha se oli, whippetiksikin, kylkiluut paistoivat läpi.

Muriel harppoi takaisin autolleen ja avasi takapenkin oven. Hän kietoi koiran vihreän parkatakkinsa sisään ja asetti sen hellästi penkille.
”Kaikki hyvin nyt.”
Suljettuaan oven mahdollisimman hellästi Muriel palasi takaisin ratin taakse, käynnisti moottorin ja käänsi lämmitystä kovemmalle.

Taustapeilistä tuijottivat tummat, pelästyneet silmät.

Teagan olisi riemuissaan. Mutta koira viettäisi heillä vain yönsä, aamulla pitäisi käydä tarkistamassa, josko siltä löytyisi siru. Tehdä löytymisilmoitus, selata läpi ilmoitukset kadonneista.

Joululaulu lähti soimaan viidennen kerran, mutta Muriel ei enää kiinnittänyt huomiota siihen.
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 164
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [Y] A Progressive Christmas Carol   Pe Joulu 15, 2017 6:18 pm

What child is this?

15. joulukuuta 2017, iltapäivä, Hexhamin lähistöllä


Tunnelma tallilla oli kotoisa. Eri tavalla kuin niissä huipputason ratsastuskeskuksissa, joissa Lawrence oli tottunut viime vuodet pyörimään. Tuli mieleen se pieni ratsastuskeskus, jossa äiti oli työskennellyt, ennen kuin oli muuttanut takaisin Ranskaan. Joulu oli hiipinyt jo tännekin, pihalla oli seissyt pieni kuusi ruukussa, ja joku oli ripustanut toimiston oveen kuusenoksista punotun kranssin.

Scaramouche näytti olevan jo odottamassa, kurkisteli uteliaana kaltereiden välistä tallin käytävällä kaikuvien askeleiden lähdettä.
”No hei kaveri, tänään joudut tyytymään minuun”, mies pahoitteli liu’uttaessaan karsinan oven auki ja astuessaan sisään. Hän asetti satulan telineeseen ja kääntyi sitten tervehtimään hevosta.
Ruunikko puhahti hiljaa ja painoi päätään lähelle taskua, kun Lawrence rapsutti sen turpaa. Pää oli kuin valkeaan maaliin kastettu, valkoinen naamio muuten tummassa päässä. Niin kuin Scaramouche-hahmon valkoisiksi maalatut kasvot Commedia dell’artessa.
Ruuna hörähti matalasti.
”Tiedän. Mutta näin asiat nyt vain ovat.”

Oli kulunut hyvän aikaa siitä, kun hän oli viimeksi nähnyt puolikuolleena edellisiltä omistajiltaan pelastetun hevosen, jossa oli ollut enemmän luita ja nahkaa kuin mitään muuta. Silloin valkoinen naamiokin oli näyttänyt enemmän pääkallolta. Luurankohevonen.
Nyt karva kiilteli hyväkuntoisena ja kylkien voimakkaat lihakset värisivät, kun Lawrence kuljetti harjaa niitä pitkin.
Enää Scaramouchea ei tarvinnut edes sitoa kiinni, se seisoi paikoillaan rentona, ei yrittänyt litistää kyljellään karsinan seinää vasten. Välillä ruunikko käänsi päätään ja kurkotti turpaansa lähemmäs, yritti napata kiinni harjakädestä. Ruunaa tuntematon olisi saattanut säikähtää, ja alussa hevonen oli kieltämättä ollut hieman turhan kovakourainen hellyydenosoituksissaan. Mutta se oli oppinut, muuttunut hieman omalaatuiseksi herrasmieheksi.

”On ollut kiireitä, en ole ehtinyt käydä”, Lawrence selitti hevoselle kumartuessaan tarkistamaan sen kaviot.
Uusi hörähdys.
”Ei sieltä etelästä kuule niin vain lähdetä. Ja minulla on siellä kuule muita hevosia, joista täytyy pitää huolta, en voi hylätä niitä noin vain.”
Vaikka eihän se ihan paikkansa pitänyt, Ladylla Edgerlyllä oli kyllä osaavaa henkilökuntaa aivan riittämiin. Silti ero Jackistä ja muista kirpaisi, vaikka se olisikin vain väliaikainen.
Hullu mikä hullu, nytkin hän kävi täällä henkevää keskustelua sisarensa hevosen kanssa.
Ei ihme, että Muriel aina muistutteli siitä, että oli hyvä käydä välillä ulkona tuulettumassa. Ethän sinä nyt niin jumalattoman kiireinen ole, ainakaan kisakauden ulkopuolella, tämä muistutti avuliaasti. Ties, vaikka löytyisi joku kiva nainenkin.

Joskus Muriel tuntui enemmän uteliaalta isoäidiltä kuin sisarelta.

Pihalla kirpeä ilma puski vastaan, enteili pakkasta illaksi. Kerrankin sää oli suosinut, päivää saattoi sanoa melkein aurinkoiseksi, vaikka aurinko itse alkoikin jo hiljalleen valua takaisin kohti horisonttia.
Hyvin he silti ehtisivät takaisin ennen pimeää.
Noustessaan selkään Lawrence tunsi, kuinka into kulki väreinä Scaramouchen kylkiä pitkin. Se rakasti maastoa, erityisesti pitkiä laukkapätkiä. Vähän liikaakin, hevonen ei aina ymmärtänyt omaa parastaan. Ehkä sekin kuvitteli elävänsä jossakin, jossa sade ei päivittäin kastellut nurmea petollisen liukkaaksi ja hiekkatietä mutavelliksi.
Mies taputti ruunaa kaulalle ja ohjasi sen sitten kohti metsää johtavalle pikkutielle. Huomio kiinnittyi automaattisesti ympäristöön, siihen, kuinka varjot olisivat pidemmät siinä vaiheessa, kun he palaisivat takaisin omia jälkiään.

Oli jo melkein pimeää, kun hän hyppäsi tummanpunaisen Mustangin rattiin ja vei blu-toothkuulokkeen korvaansa.
Murielilla kesti kauan vastata.
”No mitä Mouse?” nainen tiedusteli, ilman tervehdystä tai selitystä.
”Mitäs se, ei ollut liian loukkaantunut, vaikka en ollutkaan pitkään aikaan käynyt.”
”Sietäisi olla. Voisit käydä useammin.”
”Katsomassa Mousea vai sinua?”
”Molempia.”

Lawrence hymähti ja tihrusti tietä, toivoen muistavansa reitin ulkoa. Varmistettuaan, että oli kääntynyt risteyksestä oikeaan suuntaan, hän jatkoi:
”Miten oma päiväsi? Mitä menoa sinulle tuli?”
”Piti käydä ostamassa vähän tavaroita vauvalle.”

Pitkä hiljaisuus.

”Muriel...”
”Koiralle! Koiravauvalle! Jeesus sinun kanssasi...”
Lawrence saattoi melkein kuulla linjan läpi, kuinka Muriel pyöräytti hänelle silmiään. Sydän oli silti ehtinyt hypätä kurkkuun, eikä se silloin rauhoittunut ihan heti.
”Taas uusi koira? Oletko kertonut Teaganille?”
”Ei se ole varmaa vielä. Ja tavallaan… Mutta arvaapa, kenellä on täällä juovaskunkki yötä.”
Nyt oli Lawrencen vuoro pyöräyttää henkisesti silmiään.
”Juovaskunkki? Mistä sinä sellaisen löysit?”
”No...”
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 164
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [Y] A Progressive Christmas Carol   La Joulu 16, 2017 6:42 pm

The holly and the ivy

16. joulukuuta 2017, iltapäivä, Newcastle

Sää ei ehkä ollut ihanteellisin pitkälle kävelylle, vettä oli ripsottanut pitkin päivää enemmän tai vähemmän tasaisissa intervalleissa, ja pilvet roikkuivat masentavan matalalla puidenlatvojen yläpuolella.
August ei silti valittanut, nyki vain tummansinisen kuoritakin huppua paremmin päähänsä suojaksi tihuttavalta sateelta. Dessikään ei vaikuttanut olevan pahoillaan, vaalea saluki lönkytti rauhallisesti eteenpäin hapsuiset korvat rentoina.
”No, ei ollut niin kamalaa, ettet päässytkään vapaaksi juoksemaan, vai mitä, tyttö?” August kysyi pehmeästi, saaden Dessin kääntämään korviaan laiskasti taaksepäin. Ei, se ei selvästikään ollut yhtä vakuuttunut kuin isäntänsä.
”Ensi viikolla sitten. Ja voi olla, että haetaan Normakin silloin mukaan, eikö olisi kiva? Juosta kilpaa siskon kanssa?”
Dessi ei vaivautunut edes liikauttamaan korviaan, sen mielipide oli selvä.

Sateisessa säässä oli se hyvä puoli, ettei kukaan ollut lähietäisyydellä todistamassa sitä, kuinka hän puhui koiralleen kuin olisi odottanut tämän vastaavan.
Kotona ei ollut tarvinnut harrastaa sitä enää yhtä paljon. Viime päivät hänellä oli ollut seuranaan keskustelukumppani, joka myös vastasi kysyttäessä. Millaistahan olisi opetella takaisin siihen, että Dessiltä saisi vastaukseksi korkeintaan syvän huokauksen?

August tunsi samaan aikaan sekä iloa siitä, että Helia oli viipynyt hänen luonaan, että myötätuntoista mielipahaa siitä, miksei tämä ollut viihtynyt kotonaan. Oli mukava herätä aamuisin jonkun vierestä, tai palata työvuoron jälkeen kotiin, kun joku oli odottamassa. Joku muukin kuin Dessi. Mutta Helia tunsi niin selvästi ahdistusta kaikesta kuluneen viikon aikana tapahtuneesta, että tuntui väärältä iloita siitä, että ikävistä tapahtumista huolimatta hän oli saanut pitää miehen luonaan näinkin pitkään.

Ehkä hän voisi kiepata sen juustokakkukahvilan kautta kotimatkalla, käydä hakemassa pari palaa vadelmajuustokakkua illaksi. Piristykseksi. Ja vaniljateetä pitäisi ostaa samalla reissulla lisää.

Hiekkapäälysteinen polku haarautui mäen alla kahtia, ja August valitsi polunhaaroista sen, joka johti kahden lammen välistä kohti kauempana siintävää kukkulaa. Kukkulan laella erottui antiikin ajan temppeliä jäljittelevä monumentti, joka ei valitettavasti ollut paria sataa vuotta vanhempi. Ei suurta historiallista mysteeriä, jonka selvittämiseen olisi tarvittu Doctor Whon apua.

Dessi seisahtui aloilleen ja August käänsi katseensa samaan suuntaan koiran kanssa. Yksinäinen sorsapariskunta lipui laiskasti suuremman lammen pinnalla, kellautti välillä takapuolensa kohti auringonlaskusta hitaasti punertuvaa taivasta kohti kalastellessaan itselleen syötävää.
”Ei tarvitse sanoa mitään, tyttö”, hän muistutti Dessiä, joka oli alkanut puhista hiljaa suupielistään. Korvat liikahtivat, mutta lopulta saluki myöntyi, lähti jatkamaan matkaansa kohti kivimuurin takaa alkavaa parkkipaikkaa.

Dessi hypähti kiltisti takaluukkuun ja jäi katselemaan ylväästi ympäristöään, kun August kiersi auton etuosaan ja istui ratin taakse.
Mies oli jo käynnistämässä moottorin, mutta tulikin toisiin ajatuksiin ja kaivoi puhelimensa esiin.
”Hei, rakas, joko olit hereillä? Anteeksi, en raaskinut herättää, nukuit niin suloisesti. Olen tulossa kaupan kautta kotiin, tarvitsetko jotakin? Joo, minä tuon...”

Laskeva aurinko maalasi lehdettömien puiden latvat hetkeksi kullanpunaisiksi. Ne eivät näyttäneet aivan yhtä synkiltä nyt, vaikka lumi antoikin vielä odottaa itseään peittelemään terävät oksasormet alleen.
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 164
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [Y] A Progressive Christmas Carol   Su Joulu 17, 2017 7:26 pm

Sleigh ride

Sunnuntai 17. joulukuuta, ?, Soulin lentokenttä



Wren tajusi nukahtaneensa vasta siinä vaiheessa, kun otsa kopsahti harmaanvaaleaa kaakeliseinää vasten.
Pää napsahti takaisin pystyyn ja käsi nousi otsalle, kun nainen räpytteli hämmentyneenä vettä silmistään.
Mitä kello oli? Missä hän ylipäätään oli?
Lentokentällä. Soulissa. Yhdessä ykkösluokan Loungen pienistä, mutta yllättävän siisteistä ja viihtyisistä suihkuhuoneista.
Muisti palasi pätkittäin, mutta niin kai saattoi olettaa yli vuorokauden valvomisen jälkeen, jopa häneltä. Vai kuinka monta tuntia oli ehtinyt jo kulua? Liikaa. Aikavyöhykkeet olivat menneet sekaisin viimeistään jossakin Mongolian yläpuolella.

Wren väänsi suihkun kiinni ja hytisi hieman avatessaan lasisen suihkukaapin oven. Hitto, ei ollut ollut tarkoitus kastella hiuksia, niiden kuivaamiseen menisi vain turhaan aikaa. Myöhäistä sitä tietenkin oli nyt itkeä.
Tuntui melkein synniltä tipauttaa valkoinen, pehmeä pyyhe lattialle, jotta saattoi seistä sen päällä allastason edessä.
Vilkaisu lavuaarin viereen laskettuun siroon, vihreähihnaiseen rannekelloon nostatti toisen irvistyksen kasvoille. Pikainen suihku oli venynyt huomaamatta yli puoleen tuntiin. Kuinkakohan kauan menisi, ennen kuin Charles alkaisi epäillä hänen eksyneen? Ellei mies itsekin ollut kuukahtanut väsymyksen alle yhdessä pehmeistä, kermanvaaleista nojatuoleista.

Tuskin. Charles ei koskaan nukkunut silloin, kun he olivat tien päällä. Tai ilmassa, miten asian nyt tahtoikaan ilmaista.

Wren kietoi toisen valkoisen pyyhkeen ympärilleen ja tunsi hieman vähemmän syyllisyyttä kuin lattialle tipauttamastaan pyyhkeestä. Hän kurkotti seinään kiinnitetyn hiustenkuivaajan käteensä ja melkein irvisti laitteen hurinalle.
Kello tikitti itsepäisesti eteenpäin. Ei tässä mikään kiire vielä ollut, jatkolento lähtisi vasta reilun kolmen tunnin päästä, mutta silti.

Hiustenkuivaajan pöllyttäessä punaisia hiuksia kuiviksi Wren tarkasteli kuvaansa peilistä. Tavallistakin valkoisemmat kasvot saivat pisamat melkein hohtamaan, eikä tummia silmänalusia olisi saanut piiloon edes meikillä.
Turha siihen oli tuhlata aikaa. Katse oli muutenkin kuin poliisin arkistoista ongitussa pidätyskuvassa, tuijottava ja poissaoleva.

Nelisentoista tuntia ja he olisivat Fidzillä. Siellä saisi kaatua sänkyyn ja nukkua vaikka kellon ympäri, jos siltä tuntui.
Mitä tuhlausta, mutta univaje alkoi saada pikkuhiljaa naurettavat mittasuhteet. Ehkä voisi torkkua vaikka aurinkotuolissa, tosin visusti päivänvarjon alla, muuten olisi muuttunut äkkiä hummeriksi. Ainakin hänen auringonsietokyvyllään.
Charlesilla tuskin oli sen helpompaa. Iho oli vielä hänenkiin ihoaan kalpeampi.

Charles…

Wren kurtisti kulmiaan ja naksautti hiustenkuivaajan voimakkaammalle, jos sen hurina vaikka olisi peittänyt levottomina tempoilevat ajatukset alleen.
Hän ei todellakaan ollut laskenut, kuinka monta päivää he viettäisivät yhdessä. Ensin lentokoneessa, sitten turkoosinvihreän meren eristämällä veneellä.
Eikä hän todellakaan tiennyt, kuinka monta tuntia niistä päivistä muodostuisi.
Koska sellainen olisi ollut naurettavaa ajantuhlausta. Naurettavaa tekemistä niihin öihin, kun oli liian levoton nukkumaan, vaikka Winston kuorsasi pehmeästi vieressä.

Kuinka monta tuntia siihen, että olisi palattava takaisin?

Wren oli saada sydänkohtauksen, kun puhelimen herätyskello rääkäisi käyntiin hiustenkuivaajan melun yli.
”Damnú air!”
Nainen haparoi kännykän käteensä melkein vauhkona ja tuijotti hetken tympeänä siinä vilkkuvaa kellon kuvaa. Missä vaiheessa hän oli laittanut herätyksen päälle?
Ennen kuin oli mennyt suihkuun. Juuri sen vuoksi, ettei nukahtaisi sinne. Paitsi että ajoitus oli mennyt pieleen, väsyneet sormet olivat näppäilleet omiaan.

Wren tökkäsi hälytyksen kiukkuisesti sammuksiin ja pöyhäisi sormet läpi hiuksistaan pari kertaa ennen kuin sammutti hiustenkuivaajan.
Noin. Ei ollut mennyt kauaa.
Hän kumartui lentolaukkunsa puoleen kaivaakseen esiin vaihtopaidan ja puhtaat alusvaatteet. Uudet, jotka olivat tarttuneet matkaan samalla reissulla, kuin muutkin matkaa varten ostetut vaatteet.

Ja vaikka hän olisikin tiennyt, montako tuntia mahtui saapumisen ja lähdön väliin, nuo tunnit muodostavien minuuttien määrä oli todellinen arvoitus.
Kuka hullu sellaisia olisi mennyt laskemaan...
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 164
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [Y] A Progressive Christmas Carol   Ma Joulu 18, 2017 4:28 pm

Last Christmas

18. joulukuuta 2017, ilta, Hexham, Murielin koti


Vaaleanharmaa kaupunkimaasturi pysähtyi pihatielle siististi Range Roverin taakse. Moottori sammui ja mustaan villakangastakkiin pukeutunut Teagan kömpi ulos. Pitkä, skotlantilaissyntyinen lääkäri pyyhkäisi sormet läpi punaruskeista hiuksistaan ja jäi hetkeksi tihrustamaan puutarhaan ilmestyneitä jouluvaloja, jotka olivat ilmestyneet kiemurtamaan puiden ja pensaiden ympärille sillä välin, kun hän oli ollut Lontoossa työmatkalla.
Hän oli melko varma, että valoja oli enemmän kuin edellisenä jouluna. Mutta ilmeisesti sulakkeiden sietokyky ei ollut, hämmästyttävää kyllä, vieläkään ylittynyt.

Teagan kiersi auton takaluukulle ja nosti esiin mustan, vedettävän matkalaukkunsa. Viimeistään takaluukun kiinni pamauttamisesta syntyvä ääni sai varmastikin koirat havahtumaan, ellei moottorin ääni sitten ollut jo ehtinyt edelle.
Todennäköisesti oli.
Valot välkähtivät kun mies lukitsi auton ja suuntasi etuovelle nouseviin portaisiin. Pitäisi ajaa auto talliin ennen kuin Muriel keksisi aamulla hermostua siitä, ettei saanut omaa autoaan muka kiepautettua ympäri liian ketterästi.
Mitäs hankit niin ison auton, Teagan huomauttaisi, ja pieni hymy häivähti suupielessä kun hän rekisteröi värikkään lasi-ikkunan yläpuolelle kiinnitetyn havukranssin. Sekin oli uusi, viimevuotinen oli tainnut lopulta päätyä Halleyn riepottamaksi.

Nopea hengenveto, matkalaukku turvallisesti selän taakse ja ovi auki pikaisella nykäyksellä.
Teagan ehti juuri astua kynnyksen yli, ennen kuin ensimmäiset liehuhapsuiset tassut iskeytyivät hänen rintakehäänsä vasten.
”No, Halley, alas nyt… No mitä poika, oliko ikävä, oliko?”
Voimakas aksentti sorisi lempeänä, vaikka Teagan yrittikin saada työnnettyä pitkäkoipisen borzoin takaisin lattialle. Hän sai juuri ja juuri potkaistua oven kiinni perässään, ennen kuin loput laumasta vyöryi liittymään vastaanottokomiteaan.

Jopa punaturkkinen kissa kävi pyörähtämässä joukon jatkona, vaikka jatkoikin pikaisesti matkaansa yläkertaan.
Naista vain ei näkynyt missään, vaikka ilmassa leijuikin vielä pehmeä kanelin ja neilikan tuoksu, kielimässä siitä, että keittiössä oli leivottu vasta hetkeä aikaisemmin.
Teagan riisui takkinsa ja ruudullisen kaulahuivinsa naulakkoon ja kyykistyi sitten vielä hieromaan ruskeavalkolaikullisen Rigelin pystyjä korvia.
”Missä äiti on? Missä?” mies lepersi, melkein yllyttääkseen Murielia syöksähtämään olohuoneesta tai portaista, syli täynnä joulukoristeita, ilmoittaakseen, että mikäli vielä kerrankin kuulisi itseään kutsuttavan koiriensa äidiksi, keskustelu ulkoruokinnasta olisi ajankohtainen. Eikä tässä tapauksessa puhuttu koirista.

Nainen sen kun loisti poissaolollaan.

Teagan hätisteli koirat kauemmas jaloistaan, ettei vahingossakaan kompastuisi niihin, ja kurkisti olohuoneeseen. Ei ketään, ainoastaan joulukuusen jalka oli ilmestynyt valmiiksi nurkkaan, samoin kuin takanreunuksen pienet, hopeiset porot. Vanha levysoitin pyöritti joululevyä, vaikka kuulijoina ei nyt ollutkaan muita kuin koirat, jotka olivat vallanneet tilan takaisin itselleen tervehdysseremonian suoritettuaan. Takassa paloi yhä suojuksen takana hiipumassa oleva tuli.

Kääntyessään takaisin käytävään Teagan hätkähti, kun näkökentän rajalla häivähti jotakin. Kammottavan ruma enkelifiguuri oli palannut lipaston päälle, vaikka mies olikin yrittänyt hienovaraisesti piilottaa sen erikseen muista joulukoristeista. Löydettyään syyttävällä tuijotuksella varustetun violettipukuisen enkelin ullakolta Muriel oli virnistellyt lähes maanisen riemuissaan. Vähän jumalanpelkoa tähänkin taloon, nainen oli ilmoittanut.
Teagan oli esittänyt hienovaraisen toivomuksen siitä, josko enkelin voisi kuitenkin siirtää pois makuuhuoneen ikkunalaudalta. Sen syyttävä katse karmi häntä.

Muriel oli nauranut. Mutta siirtänyt enkelin kuitenkin. Eteiseen, jossa siihen ei kerta kaikkiaan voinut olla törmäämättä.
Ei enää hiippailua keittiöön hakemaan yöpalaa ilman, että joku muukin kuin kissa syyllisti.

Myös keittiö osoittautui tyhjäksi, samoin pohjakerroksen viherhuone, joten Teagan suuntasi askeleensa yläkertaan. Portaat narahtivat joka kolmannella askeleella.
”Murray?” mies kutsui nähdessään raollaan olevasta kylpyhuoneen ovesta loistavan kapean valokiilan. Hän kopautti ovea rystysillään ennen kuin avasi sen kunnolla ja kurkisti sisään.

Muriel oli keskittynyt kiillottamaan kylpyammetta, poninhäntä päättäväisesti keinahdellen.
”Murray, kotona ollaan”, Teagan tervehti ja astui kynnyksen yli.
Punahiuksinen nainen ei kohottanut katsettaan vaan jatkoi olemattoman tahran hinkkaamista keltaisella pesusienellä.
Teagan odotti hetken, kädet housuntaskuihin sujahtaen.
”Minullakin oli ikävä sinua”, hän hymähti hetken kuluttua, saaden Murielin puhahtamaan. Nainen tipautti pesusienen kädestään ja riisui kirkuvanpinkit kumihanskat ennen kuin nousi seisomaan ja pyyhkäisi otsalle karanneet hiukset syrjään.
”No eihän siitä nyt niin montaa päivää ole”, Muriel huomautti, mutta tuli kuitenkin lähemmäs kun Teagan avasi käsivartensa halaukseen. Hän veti naisen kiinni itseensä ja painoi suukon tämän otsalle ja kummallekin poskelle.
”Onhan siitä useampi. Mitä tänne kuuluu? Mitä olet puuhannut?”
”Kävin ostamassa vähän tarvikkeita uudelle koiralle.”

Se sai Teaganin vetäytymään kauemmas, niin että hän saattoi nähdä naisen kasvot ja kurtistaa tälle kulmiaan.
”Uudelle koiralle? Muriel, emme me tarvitse uutta koiraa”, hän huomautti, vaikkei onnistunutkaan saamaan ääneensä niin paljon moitetta kuin olisi halunnut. Kai hän jo tiesi hävinneensä tämän taistelun.
”Uusi koira tarvitsee meitä.”

Teagan katseli naista hetken.
”Hullu nainen. Hamstraa koiria kun mies on poissa.”
”Hyödytön mies kun on poissa niin monta päivää.”
”Että oli sitten kuitenkin ikävä?”
”Ehkä vähän.”

Teagan kietoi käsivartensa tiukemmin Murielin ympärille eikä nainen vastustellut, kun hän painoi suudelman tämän huulille. Hyödyttömän miehen hullu nainen.
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 164
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [Y] A Progressive Christmas Carol   Ti Joulu 19, 2017 7:56 pm

It’s beginning to look a lot like Christmas

19. joulukuuta 2017, iltapäivä, Newcastle Upon Tyne


Myönnettävä se oli: kerran vuodessa koko joulua juhliva kansanosa tuli kerta kaikkiaan hulluksi.
Jotenkin se aina pääsi vuoden aikana unohtumaan, niin että joka kerta Halloweenin jälkeen yllättyi siitä leviävästä hulluuden muodosta, jota kai jouluhysteriaksi kutsuttiin. Siitä, joka sai rakastavaiset tiuskimaan toisilleen siitä, kumman vanhempien luona joulu tänä vuonna vietettäisiin, tai vietettäisiinkö ollenkaan, ja joka vakuutti pienten lasten vanhemmat siitä, että kauppareissu koko perheen voimin oli mitä parhain ajatus.

Joulumusiikki raikui kauppakeskuksen kirkkaasti valaistulla käytävällä ja tuntui ottavan kaikua seinistä, samoin kuin lasten huudahdukset.
Muriel pyyhkäisi sormet läpi punasävyisistä hiuksistaan ja räpäytti silmiään.
Jouluostosten hoitaminen arkipäivänä, päiväsaikaan ja varsinaisen lounasajan jälkeen mutta ennen sitä, kun valkokaulustyöntekijät pääsisivät lähtemään koteihinsa, oli tuntunut vielä hetki sitten hyvältä ajatukselta. Hän ei ollut lannistunut vielä siitäkään, että pyöreä parkkihalli oli ollut varsin täynnä autoja, niin että Range Roverin kaltaiselle sirolle kulkuneuvolle oli ollut melkein mahdoton löytää parkkiruutua, jonka molemmin puolin idiootit eivät olisi jättäneet omia autojaan vinoon, toinen takarengas melkein viereisen parkkiruudun puolella. Edes ihmisistä pursunnut kävelykatu, jonka ylle ripustetut jouluvalot paloivat ilmeisesti yötä päivää, ei ollut saanut häntä vielä terveen epäluulon valtaan.

Mutta nyt, seistessään ulko-ovien edustalla ja tuijottaessaan vanhempien, lasten ja eläkeikäisten päättäväistä muurahaisarmeijaa, joka sinkoili liikkeestä toiseen, ostoskassien alle hautautuneina ja toisilleen vihaisia ohjeita karjuen, hän alkoi todella tehneensä pahemmanlaatuisen virheen.
Sattuihan sellaista suurille sotapäälliköillekin, eikö niin? Inhimillinen virhearvio olla lähettämättä ratsujoukkoja edeltä tiedustelemaan, niin että vihollisen armeijan todellinen koko selvisi liian myöhään. Tai johtaa haarniskoidut joukot mutaisen kentän yli, niin että nämä kaatuessaan ja liukastellessaan tarjosivat täydellisen maalitaulun jousiampujille, ihan vain, koska vastapuoli oli yllyttänyt.

Tyhmyyttä oli monenlaista, ja yksi sen monista muodoista oli aliarvioida joulupaniikkiin joutuneiden ihmisten hölmöys.
Muriel ärähti, kun joku törmäsi täyttä vauhtia päin hänen hartiaansa, vaivautumatta edes pahoittelemaan, ja riisti katseensa kimaltelevista kultanauhoista, joita oli viritetty katonrajaan liikkeiden ovien yläpuolelle.
”Andy, minusta tuntuu, että meidän-”
Hän käänsi katseensa sivulleen olettaen, että Andromeda seisoisi hänen vierellään yhtä lamaantuneena, mutta nuorempaa naista ei näkynyt missään.

Muriel tunsi pulssinsa kiihtyvän vihreän villakangastakin alla, jonka nappirivistöä hän ei ollut edes ehtinyt vielä avata ennen kuin joulu oli vyörynyt päin lamauttavalla voimalla.
”Andy?”
Tuntui turhalta kutsua naista, kun tämä ilmiselvästi oli kadonnut, mutta silti Muriel huomasi tekevänsä niin, katseen skannatessa ympäristöä. Hän oli melko varma, että Andromeda oli seissyt siinä vielä hetki sitten, violetissa takissaan ja hiukset pörrössä. Nyt katse tavoitti kuitenkin vain kiukusta punoittavia kasvoja ja tiukoiksi viivoiksi kiristyneitä suita.
Jossain lapsi kirkui puhdasta raivoaan hämmästyttävän korkealta ja katkeamattomasti – toivottavasti vanhemmilla olisi älyä ohjata pieni kullannuppunsa, noilla keuhkoilla tällä olisi edessään vielä loistava tulevaisuus oopperatalojen lavoilla.

Muriel pyörähti ympäri ja oli kävellä suoraan suuripäiseen maskottipukuun pukeutuneen henkilön syliin. Kesti hetken ennen kuin hän ymmärsi, että lähes painajaismaisen tyhjällä katseella ja maanisella virnistyksellä varustettu olento oli varmaankin olevinaan jonkinlainen poro. Sen käsipuolessa roikkui kori täynnä kiilteleviin papereihin käärittyjä karamelleja lapsille jaettavaksi.
Voi helvetin helvetti, ilmeisesti alkamassa oli vielä kaiken muun lisäksi jonkinlainen lastentapahtumakin, joka saisi vanhemmat käyttäytymään kuin raivohullut, kun nämä yrittäisivät istuttaa jälkikasvunsa joulupukin syliin valokuvaa varten. Sen kuvan voisi sitten vaikka myöhemmin liittää joulutervehdykseen, muovipartaisen joulupukin ja kauhuaan ja väsymystään parkuvan lapsen.

Muriel ohitti tylysti hämmästynyttä suurieleisesti esittävän Poron – hän ei todellakaan kadehtinut karvahaalarin ja onton pään sisään kahlittua työntekijäraukkaa, ostoskeskuksen ilma oli aivan riittävän tukahduttava ihan vain ulkotakissa ja kaulahuivissa – ja lähti harppomaan kohti ulko-ovia samalla kun kaivoi puhelintaan esille. Hieman ennen lasisia liuku-ovia hän joutui loikkaamaan vaaleanpunaisilla ja hopeisilla palloilla tukahdutetun joulukuusen taakse suojaan, kun seitsemänhenkinen perhe kaksien lastenrattaiden ja kolmen isovanhemman kanssa vyöryi hänen ohitseen.
Muriel tuijotti hetken päänsä kokoisesta joulupallosta heijastuvaa, pahasti vääristynyttä kuvajaistaan.
Ja Teagan jaksoi nauraa hänelle niistä takanreunuksen poroista ja jouluvaloista, jotka alkoivat valloittaa pihaa jo marraskuun loppupuolella.
Nainen nykäisi itsensä ajatuksistaan ja jatkoi päättäväistä askellustaan kohti ulko-ovia ja nosti puhelimen korvalleen.

Tietenkään Andromeda ei vastannut.

Viileä ulkoilma tuntui jumalaiselta kasvoja vasten, vaikka ovet avautuivatkin suoraan ruuhkaiselle kadulle, jolla joulumusiikki jatkui, tällä kertaa ilmeisesti live-esityksenä hieman kauemmas kerääntyneestä ihmisjoukosta päätellen.
Muriel lähti harppomaan päättäväisesti toiseen suuntaan. Puhelin hälytti uudelleen, mutta ainoastaan valintaääni kaikui linjan toisesta päästä, puhelu jäi toistamiseen ilman vastausta.

Auto tööttäsi tuohtuneena, kun Muriel harppoi tien yli katsomatta sivuilleen.
Joulumieltä kaikille, ja niin edelleen.

Parkkihallissa hän kyllästyi odottamaan hissiä ja lähti sen sijaan loikkimaan portaita ylös kaksi kaksi kerrallaan, niin että kun hän lopulta pääsi neljänteen kerrokseen, oli pakko nojata hetkeksi kämmenet polviin ja tasata hengitystä.
Se sama helvetin joulumusiikki raikasi täälläkin.

Helpotuksen huokaus ei ollut kaukana, kun Muriel erotti tutun hahmon auton viereltä, selkä Range Roverin kerrankin kiiltävänpuhdasta kylkeä vasten nojaten.
”Täällähän sinä olet”, Muriel puhahti kyykistyessään parkkihallin kylmälle lattialle istahtaneen Andromedan viereen. Tämä oli painanut kasvonsa polviaan vasten ja kietonut käsivartensa sääriensä ympärille.
”Alkoiko ahdistaa?” Muriel kysyi hiljaa.
”Joo”, kuului tukahtunut vastaus polvien takaa.
Muriel huokaisi ja valahti itsekin istumaan, vaikka viileys hohkasikin takinhelman lävitse.
”Tiedätkö mitä, niin minuakin. Jos istutaan tässä hetki.”
”Joo.”

Joulumusiikki kaikui väsymättömänä avarassa parkkihallissa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 164
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [Y] A Progressive Christmas Carol   Ke Joulu 20, 2017 9:39 pm

Christmas at Hollies

20. joulukuuta 2017, iltapäivä, Hexham, Norwood Farm


Makea, mausteinen tuoksu oli alkanut vallata Norwood Farmin avointa alakertaa, luikersi vetoisten ikkunanpielten läpi pihalle, niin että Minervan terävä kuono kohosi hetkeksi ilmaan. Hyvin nopeasti kettu kuitenkin totesi, ettei kyse ollut mistään sitä kiinnostavasta ja palasi takaisin koppiin rakennettuun pesäänsä, käpertyi kerälle ja jatkoi uniaan.

Pöydälle asetettu valkoinen läppäri alkoi soittaa Bing Crosbyn klassista joululevyä jo toista kertaa alusta, mutta vaaleanvihreänesiliinan villapaitansa suojaksi kietaissut Marigold ei havahtunut vaihtamaan soittolistaa toiseen tälläkään kertaa, vaikka oli vielä hetki sitten vannonut tekevänsä juuri niin. Sen sijaan hän intoutui hyräilemään Santa Claus Is Comin’ To Townin mukana ja ottamaan pari tanssiaskelta. Raidalliset villasukat ylettivät puolisääreetn, mutta siitä ylemmäs vielä Texasin jäljiltä hennosti ruskettuneet sääret olivat paljaina.
Ehkä oli ihan hyvä, ettei Wesley ollut paikalla. Englantilaismiesparka olisi varmaankin kuollut sydänkohtaukseen.

Edelleen hyräillen amerikkalaisnainen nappasi kirkkaankeltaisen kulhon takaisin kainaloonsa ja jatkoi kananmunanvalkuaisten vatkaamista kuohkeaksi vaahdoksi. Samalla hän tarkisti reseptin tietokoneen näytöltä, vaikka osasikin sen käytännössä jo ulkoa. Christmas cookiesit nyt vain kuuluivat erottamattomana osana jouluun, ja aina samalla ohjeella leivottuina.
Kerrankin hän sai nosteltua sokerin ja manteliseoksen taikinan joukkoon ilman, että kukaan häiritsi. Knox taisi olla vielä työstämässä kissoja, elleivät pojat olleet sitten päättäneet lähteä joulun kunniaksi jonnekin keskenään.
Sudetkin oli sentään madotettu vasta.

Marigold oli juuri saanut vanhan uunin napsautettua lämpiämään, kun lattianrajasta kuului turhautunut kolahdus ja tuhahdus.
”Pav, kultapieni, äiti ei voi nyt antaa sinulle herkkuja”, nainen lepersi ja kyykistyi juovaskunkin viereen. Niin paljon kuin hänen sydäntään särkikin nähdä eläin paiskomassa pakastevihanneksilla täytettyä aktivointikuppiaan ympäriinsä, hän tiesi kyllä, että tiukka dieetti oli vain haisunäädän hyväksi. Se ei ollut enää aivan yhtä päärynäinen, vaikka kylmä ilma taisikin estää pidemmät ulkoilut.
Pavlov läiskäisi kuppiaan uudelleen.
”Rakas, äiti tietää. Ehkä isi antaa sitten jouluna jotain erikoisherkkua, hmm?”
Hän ojensi kätensä kohti mustavalkoista otusta ja rapsutti sitä sitten sovittelevasti niskasta.
Pavlovin mielipide taisi kuitenkin olla, että joko ruokatarjoilu tuotaisiin sen eteen juuri heti nyt, tai sitten nainen olisi hyvä ja pitäisi käpälänsä itsellään. Mustaa, kosteaa nenäänsä tuhauttaen skunkki lyllersi pöydän alle, ehkä sen toivossa, että sinne olisi unohtunut leivänmuruja tai muuta syötävää.
Pavlov-parka, onneksi Marigold ei ikinä ollut ollut dieetillä, vaikkei hän ehkä aivan mallien tiukkoihin mittoihin mahtunutkaan.

Nainen suoristautui ja kiristi vaaleat hiukset uudelleen poninhännälle ennen kuin huuhtaisi kätensä ja alkoi pyörittää keksitaikinaa tangoksi, josta saisi kätevästi leikattua sopivankokoisia paloja leivinpaperilla vuoratuille uunipelleille ladottaviksi.
Hellalla kiehuva kuuma omenasiideri levitti kirpeää, kanelin- ja neilikansekaista tuoksuaan keittiöön. Pian olisi aika nostaa kattila pois liedeltä ja kaataa juoma mukeihin.

Ulko-ovi kävi ja joku tömisteli kenkiään lattiaa vasten.
”Hei muru! Ihan kohta saa maistiaisia”, Marigold huikkasi pirteästi.

Pöydän alla Pavlov tuhisi vähän lisää. Se tiesi kyllä, etteivät maistiaiset koskeneet sitä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 164
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [Y] A Progressive Christmas Carol   To Joulu 21, 2017 8:31 pm

All I want for Christmas is you

21. joulukuuta 2017, yö, jossain päin Fidzin saaristoa


”Suigh síos agus ithe do bhricfeasta. Beidh muid ag fágáil go luath.”
Isän ääni sai Wrenin kulmat kurtistumaan tuskastuneena, kun hän istui vanhan, kuluneen ja oletettavasti useamman sukupolven ajan suvussa kulkeneen pöydän ääressä. Vuodet olivat piirtäneet sen pintaan loputtomien naarmujen ja juovien verkoston, aivan pöydän keskellä oli syvempi lovi muistona siitä, kuinka joku aikaisempi polvi Bradyista oli päättänyt iskeä siihen puukkonsa pystyyn.
Siinä se oli vielä silloinkin, kun minä tähän taloon tulin, isä jaksoi aina naureskella, saaden lapsensa tuijottamaan lovea pelonsekaisen kunnioituksen vallassa.

Paitsi että tällä kertaa siihen ei ollut aikaa. Wren yritti epätoivoisesti kauhoa lautaseltaan paahdettuja tomaatteja ja naapurin kanalasta saatuja munia haarukkaansa, mutta joka kerta, kun hän oli onnistumaisillaan, lautanen liukui pöytää pitkin kauemmas. Aivan kuin koko lattia olisi keinahdellut hitaasti puolelta toiselle. Varmuuden vuoksi Wren kumartui kurkistamaan pöydän alle, mutta rustiikkinen lankkulattia näytti samanlaiselta kuin aina ennenkin. Winston torkkui pöydän alla toisella kyljellään, mutta kohotti päätään aistiessaan hänen katseensa.
”Nuku vain, kaikki hyvin. Täytyy vain viimeistellä nämä kalenterimerkinnät, sitten lähdetään lenkille, jooko?”
Winston huokaisi ja painoi päänsä takaisin Carlton Gardensin kiiltävää lattiaa vasten.

Wren suoristautui tuolissaan ja kurtisti kulmiaan, kun keinunta ei ottanut loppuakseen.
”Gabrielle, osaatko sanoa, miksi lattia keinuu?” hän kysyi ärtyneenä ja siirsi katseensa arvokkaan mahonkipöydän toisella puolella työslentelevään naiseen, joka kaulitsi kanelikierretaikinaa laventelinsininen esiliina vaatteidensa suojana.
”Äh, Matthew siellä vain harjoittelee Javan kanssa yläkerrassa”, tummahipiäinen nainen totesi ja heilautti kärsimättömästi toista kättään, jossa piteli paksua paperinivaskaa. Kanelikierretaikina ja esiliina olivat kadonneet, ja sen sijaan pöydälle oli levitetty viuhkaksi jonkinlaisia luonnoksia, joista Wrenin oli jostain syystä mahdoton saada selvää kovin tarkkaan, vaikka kuinka olisi siristänyt silmiään.
”Wren rakas, kai sinä ymmärrät, että sorsa-asut eivät nyt yksinkertaisesti sovi häihin, oli se miten irlantilainen perinne tahansa! Ulkoministerien ei kuulu näyttäytyä pelkkiin höyheniin kietoutuneina.”

”Ei kyse ole siitä!” Wren ärähti ja tunsi tulistuvansa. Hän ponkaisi pystyyn ja harppoi ovelle, siitä huolimatta, että koko talo keinui yhä rajummin, niin että hänen oli harpattava lattian poikki liukuvan Winston-paran ylitse saadakseen kylpyhuoneen oven tempaistua auki.

”Charles!” Wren ärähti, mutta jähmettyi aloilleen nähdessään ulkoministerin veistoksellisen hahmon astuvan juuri ulos suihkusta. Mies seisahtui ja käänsi katseensa häntä kohti, hopeiset, vaaleiden ripsien reunustamat silmänsä, jotka tuntuivat aina saavan voiman katoamaan hänen jäsenistään. Höyry pyörteili suihkun jäljiltä vaaleassa kylpyhuoneessa, takertui kaakeileihin ja peitti alleen kaiken vyötäröstä alaspäin.
Wrenin huomio oli kuitenkin jo kiinnittynyt käsien voimakkaaseen otteeseen hänen vyötäröllään ja viileään marmoritasoon, joka painautui paljaita reisiä vasten. Vaalea rintakehä oli liian lähellä, jotta kapeaa arpea olisi voinut erottaa.
Wren tunsi hengityksensä salpautuvan ja keräävän voimaa voihkaukseen.
Jos taianomaisesti kadonneet vaatteet olisivatkin normaalisti herättäneet kysymyksiä, nyt ne painuivat autuaasti unohduksiin, kun matala kuiskaus kutitti korvan juuressa.

”Tyttökulta, kaataisitko lisää teetä?”
Wren liukui alas keittiön puiselta pöydältä, nykäisi corginmuotoisen pannumyssyn syrjään ja asteli teepannun kanssa valkoisiin pukeutuneen vanhan miehen luo. Kasvot valkoisen, kultakoristeisen mitran alla taisivat tosin kuulua edelliselle paaville, eivät tälle nykyiselle, jonka nimi tuntui kadonneen Wrenin mielestä.
Oli vaikea kaataa teetä, kun kuppi pyrki koko ajan liukumaan pois alta, ja Wren joutui kurkottamaan kättään napatakseen sen kiinni.
”Oletko nyt harkinnut tämän loppuun asti?” Paavi jatkoi ystävällisesti, ja Wren käänsi katseensa mieheen kulmat kurtistuneina-
”Tietenkin olen!” hän kivahti.
Paavi nojautui taaksepäin ja nykäisi valkeaa kaapuaan suorempaan ennen kuin risti kätensä syliinsä.
”Mikset sitten vain suutele häntä?”
”Mit-”

Wren säpsähti hereille ja ponkaisi istumaan, kädet valkoisen peiton reunaa puristaen. Meni hetken, ennen kuin hän muisti, missä oli.
Ja miksi lattia keinui niin voimakkaasti.

Pieni hytti oli pimeä ja hiljainen, tropiikin yö oli veneen ympärillä vielä synkimmillään.
Silti mereen hyppääminen ei tuntunut lainkaan huonommalta vaihtoehdolta, Wren ajatteli painaessaan kätensä kuumina hohkaaville poskilleen.

Damnú air...
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 164
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [Y] A Progressive Christmas Carol   Pe Joulu 22, 2017 9:40 pm

God rest ye merry gentlemen

22. joulukuuta 2017, ilta, Hexham, Murielin koti


”Murray, se kuusi kaatuu kohta.”
”Mihinkään kaadu, pystyssä se on pysynyt ennenkin.”
Nurkassa seisova vanha, mahonginvärinen perintövinyylisoitin pyöritti Frank Sinatran A Jolly Christmasia. Takan kipinäsuojuksen takana paloi iloinen tuli, ja keittiöstä leijui vielä piparkakkujen pehmeä tuoksu. Kolmesta pellillisestä kaksi oli jo pakattu valmiiksi sitä varten, että Teagan kävisi aamulla tiputtamassa naapuriin ennen töihin lähtöään. Tummanvihreään kalastajaneuleeseen ja sävy sävyyn oleviin raidallisiin villasukkiin pukeutunut mies loikoili rennosti haalistuneenkeltaisella sohvalla ja rapsutteli puoliksi päälleen levittäytynyttä borzoita, jonka pitkä kuono tuhisi aivan hänen korvansa juuressa.

Hiuksensa kiireiselle nutturalle kietaissut Muriel kumartui kaivamaan pahvilaatikosta sotkuisen kerän kultaista koristenauhaa ja alkoi kietoa sitä joulukuusen ympärille. Kuusi oli niin korkea, että sen latva hipoi melkein kattoa, eikä tähdelle tänäkään vuonna olisi tilaa. Joulun ihmettä julistava tähti joutuisi jälleen kerran kyhjöttämään vaikeasti vinossa, kunnes se viimeistään joulupäivänä luovuttaisi ja syöksyisi kuolemaansa. Kullanhohtoinen tähtiparka oli vino jo ennestään, viime vuonna sen oli tainnut napata hampaisiinsa Astrid ja sitä edeltävänä vuonna kissat olivat ehtineet edelle.
Vanhasta tottumuksesta kuusen alimmat oksat jäivät koristelematta, vaikka taloudessa ei tänä vuonna uutta tulokasta tai pentua ollutkaan. Loput koirista makasivat taljoina pitkin lattiaa, ne olivat jo tottuneet siihen, ettei kuusen koristeisiin kannattanut tässä vaiheessa yrittää kiinni. Helvetti pääsisi irti vasta sitten, kun hän erehtyisi keittiöön hakemaan lasillinen hehkuviiniä.

”Taisi se viime vuonna kaatua”, Teagan huomautti lepppoisasti sohvaltaan, saaden Murielin tuhauttamaan nenäänsä.
”Se oli vasta tapanina. Ja sekin vain siksi, että yllytit Rigeliä sen uuden pallon kanssa.”
”Minun syynihän se tietenkin oli.”

Vaikka Teagan totesikin asian hyväntuulisesta naurusta hyristen, Muriel tunsi silti syyllisyyden piston. Kuinka usein hän mahtoi kutsua miestä hyödyttömäksi? Käskyttää tätä ympäriinsä ja marista siinä vaiheessa, kun Teagan unohtui naapuriin jauhojenhakureissulla? Vaikka hän tiesikin, että skotti oli vain liian hyväsydäminen sanomaan ei, kun tarjolla oli teetä ja juttuseuraa kaipaava sielu.
Aivan liian hyvä hänenkaltaiselleen kamalalle naiselle.

Muriel kumartui poimimaan laatikosta kourallisen kultaisia joulupalloja, joita alkoi ripustaa vihreille, havulta tuoksuville oksille. Yksi niistä oli löytynyt vasta kesäkuussa sohvan alta, minne oletettavasti joku kissoista oli piilottanut kiiltelevän saaliinsa. Ja sitten unohtanut sen sinne.

Se oli ollut hieman ennen heidän pahinta riitaansa siihen mennessä. Sitä, joka oli saanut jopa Teaganin marssimaan ulos asunnosta ja viettämään viisi ja puoli päivää poissa.
Muriel oli laskenut tunnit tarkkaan ja pelännyt, ettei tuttu auto koskaan kaartaisi takaisin pihaan. Ja silti hän oli ollut liian ylpeä soittaakseen miehen perään, pyytääkseen tältä anteeksi ja anellakseen palaamaan takaisin kotiin.

Mutta lopulta Teagan oli palannut.

Hän poimi käteensä toisen satsin joulupalloja ja alkoi kurkottaa niitä ylemmäs. Äkkinäinen liike, ensin kumartuminen ja siitä suoraan varpaille kurkottuminen, sai korvat humisemaan ja pienet valopisteet ilmestymään näkökentän rajalle.
Muriel ei ehtinyt edes huojahtaa kunnolla, kun tunsi Teaganin vakaan käden painuvan lapaluidensa väliin ja pitelevän häntä pystyssä.
”Rauhassa, nainen, ei ole mitään syytä ajaa itseään piippuun”, mies huomautti pehmeästi ja painoi suukon hänen hiustensa joukkoon, ennen kuin nappasi käteensä pari joulupalloa ja alkoi ripustaa niitä ylemmille oksille.

Muriel oli aikeissa huomauttaa, että hopeinen ja kultainen pallo kuului ripustaa vuorotellen, mutta viime hetkessä hän puri kieltään ja veti sanat takaisin.
Uudenvuoden aattoon oli vielä aikaa, mutta siitä huolimatta hän lupasi itselleen yrittävänsä ensi vuonna olla vähän vähemmän kamala nainen. Nalkuttavansa vain joka toisella kerralla. Komentelevansa päivän aikana hieman vähemmän.

Teagan ansaitsi parempaa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: [Y] A Progressive Christmas Carol   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
[Y] A Progressive Christmas Carol
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Muu maailma-
Siirry: