PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [Y] A Progressive Christmas Carol

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 106
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: [Y] A Progressive Christmas Carol   Pe Joulu 01, 2017 7:54 pm

Lilyan yksinpelijoulukalenteri 2017



1. Musiikki - The Christmas Song
2. Uneton yö Silent Night
3. Koti-ilta I'll be home for Christmas
4. Kun paketointi ei onnistu Joy To The World
5. Ruokaostoksilla Chestnuts roasting on an open fire
6. Menneisyys A partridge in a pear tree
7. Lemmikki Grandma got run over by a reindeer
8. Avaimet jäivät kotiin Happy Christmas (War is over)
9. Ikävä Baby it's gold outside
10. Salaisuus Give love on Christmas day
11. Kun kaksi tuntematonta tapaavat Christmas Angels
12. Tyypillinen päivä
13. Suku on pahin
14. Kun eksyy matkalla
15. Tapaaminen vanhan ystävän kanssa
16. Hetki luonnossa
17. Kellopeli
18. Rakkaus
19. Jouluostosruuhka
20. Tuoksu
21. Unimaailma
22. Jos voisi muuttaa jotakin kuluneessa vuodessa
23. Jouluvalmistelut
24. Aattoillan fiilistely
25. (Perhe)joulu

_________________
"Oh come on. Be brilliant."





Viimeinen muokkaaja, Lilya pvm Ma Joulu 11, 2017 7:53 pm, muokattu 20 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 106
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [Y] A Progressive Christmas Carol   Pe Joulu 01, 2017 7:56 pm

The Christmas Song

1.joulukuuta 2017, Newcastle Hospital, ilta


”Ei vittu kiinnosta!”
Oven kiinni paiskautumisesta syntyvä ääni kuulosti aivan yhtä naurettavalta kuin kymmenen vuotta takaperin, se ei helpottanut yhtään sen enempää kuin silloinkaan.
Olisi luullut, että sellaisesta kasvaisi yli. Mutta kun ei niin ei.

Andromeda kaatui petaamattomalle sängylleen – petaaminen kuului ehdottomasti osaston sääntöihin – potki liian isot tohvelit jalastaan ja käpersi itsensä kiukkuiseksi palloksi. Sentään toinen sänky oli tällä hetkellä tyhjillään, kai huonekaveri oli vielä päiväsalissa ruokailun jäljiltä, ja toivottavasti jäisikin sinne. Kasvaisi kiinni kuvottavaan vaaleansiniseen sohvaan.
Oli vaikea nukkua, kun joku vieras hengitti samaa ilmaa.
Hän jätti huomiotta ovelta kuuluvan koputuksen, kiskoi vain peittoa päälleen ja kurkotti puhelimen kuulokkeineen pöydältä, survoi pinkit napit korviin, vaikka ne olivatkin aivan naurettava suoja melua vastaan. Aina joku kulki, laahusti pitkin käytäviä, paiskoi ovia, hengitti liian kovaäänisesti.

Kai ymmärrät, että tällä menolla kotiutuminen suunnitellussa aikataulussa ei onnistu.

Andromeda veti polvia tiukemmin vatsaansa vasten ja siristeli silmiään näytön kirkkaassa valossa.
Hän halusi soittaa Helialle.
Sormi kävi jo melkein pikavalinnalla, mutta Andromeda muutti viime hetkessä mielensä. Hän oli luvannut ryhdistäytyä, ja ryhdistäytymiseen ei tainnut kuulua se, että soitti itkuisesti veljelle ja vaati tätä hakemaan heti kotiin. Niin oli tainnut käydä aina ennenkin, ja näkihän sen, mitä hyvää siitäkin oli seurannut.

Kännykän kalenteri muistutti ystävällisesti siitä, että oli joulukuun ensimmäinen päivä.
Ei ollut satanut edes lunta.
Nainen avasi puhelimensa soittolistan, selasi läpi albumin toisensa jälkeen. Palasi aina samaan, perui päätöksensä, aloitti alusta.
Lopulta hän luovutti, sysäsi sormensa kiukkuisesti kuvakkeeseen ja sulki silmänsä valoa vastaan, kun ensimmäisen nuotit helähtivät korviin hieman liian kovina.

Jotta olisivat peittäneet alleen sen kaiken muun.

Carol of the Bells.
Hän muisti konsertin, jossa tämä versio oli äänitetty. Silloin oli ollut niin kylmä sää, että hengitys oli höyrynnyt, kun he olivat astelleet kohti konserttisalia. Ja lunta oli ollut valtavasti, ainakin siltä oli tuntunut, ja lisää oli satanut, niin että olisi ollut helppo vain kaatua maahan ja jäädä siihen makaamaan, kunnes olisi muuttunut yhdeksi kinoksista.
Hän tunnisti selvästi Wolfien kädenjäljen. Tunnisti aina, vaikka kukaan ei olisi kertonutkaan.

Wolfie.

Hexhamissa ei satanut lunta. Ei tänään.

_________________
"Oh come on. Be brilliant."





Viimeinen muokkaaja, Lilya pvm Ti Joulu 05, 2017 9:12 pm, muokattu 5 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 106
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [Y] A Progressive Christmas Carol   La Joulu 02, 2017 8:00 pm

Silent Night

Pejantai 2.12.2017, aamuyö, Lontoo, ulkoministerin virka-asunto


Tietokone ei käynnistynyt enää uudelleen sinä yönä.
Wren upotti sormet syvälle punaisten hiustensa joukkoon ja käänsi katseensa Winstoniin, joka tuhisi tyytyväisenä peiton muodostamassa pesässä. Lyhyet corginjalat vispasivat ja hiljaisen urinansekainen tuhina pakeni suupielistä, kun koira haukkui näkymätöntä saalistaan.
Näytölle jämähtäneet kuvat ja tilastot palasivat mieleen liian elävinä, samoin Gabriellen kanssa käyty puhelu.

Ehkä asiat vielä järjestyisivät. Teddy oli vaikuttanut uskomattoman kultaiselta mieheltä, aivan varmasti kaikki järjestyisi vielä parhain päin.

Sydän hakkasi levottomasti ja sai Wrenin kurkottamaan kätensä kohti yöpöytää, napsauttamaan valon päälle. Jopa lempeäksi suunniteltu keltainen valo oli liikaa, oli pakko siristää silmiä. Myös Winston havahtui suuresta saalistajaunestaan, kohotti päätään silmät sirrissä ja toinen korva nurinpäin kääntyneenä.

Miten Gabriellelle oli saattanut käydä niin? Tavallisella työmatkalla? Nainen oli vain noussut taksiin. Niin kuin kuka tahansa olisi voinut tehdä minä tahansa päivänä.

Liian myöhään liian pitkän työpäivän jälkeen syöty päivällinen velloi vatsassa ja nosti poltetta kurkkuun. Hetken Wren oli varma, että voisi pahoin.
Uni tuskin saavuttaisi häntä enää tänä yönä.
Hän hapuili käteensä sängyn laidalle unohtuneen, hempeän roosanpunaisen aamutakin ja veti sen ylleen laskiessaan jalat sängyn vieressä olevalle matolle. Kiiltävät lattiat olivat paljaan jalan alla niin kylmät, että hän oli alkanut säilyttää aamutossuja aivan sängyn vieressä.
Winston hyppäsi rahin kautta alas sängyltä, kun Wren nousi seisomaan.

Carlton Gardens oli yöaikaan paljon hiljaisempi.

Wren tunsi itsensä lastenkirjan hahmoksi vaeltaessaan pitkin kiiltävää käytävää, jonka katto oli korkealla pään yläpuolella. Eikö vanhoissa lastenkirjoissa aina vaellettu kartanossa keskellä yötä sen jälkeen, kun oli muutettu kaukaisen sukulaisen luo asumaan sen jälkeen, kun vanhemmat olivat kuolleet, äiti oli sairastunut, tai sota oli syttynyt? Pian hän avaisi jonkin kultakoristeisista ovista, ja sen takaa paljastuisi vaatekaappi, jonka kautta pääsisi toiseen maailmaan. Jossa yksinäinen lyhtypylväs seisoisi keskellä metsää. Tai ehkä hän nousisi portaat ullakolle, ja löytäisi sieltä kauan kadoksissa olleen prinsessan. Toivottavasti elävänä, punaposkisena, ei kokonaan unohdettuna ja muumioituneena.
Ajatus oli niin kammottava, että Wren joutui tukahduttamaan naurun kämmentään vasten. Voi hyvä Luoja, ehkä hän oli menettämässä hitaasti järjensä. Charles varmasti arvostaisi, jos löytäisi assistenttinsa vaeltamasta hihittäen pitkin virka-asunnon autioita käytäviä.

Pienen hetken ajan Wren leikitteli ajatuksella, että etsisi oikean oven ja koputtaisi. Nukkuisikohan Charles sikeästi eikä kuulisi? Vai tulisiko avaamaan oven, melkein valkoiset hiukset unen jäljiltä pystyssä takaraivolta?
Tai ehkä toiselta ohimolta, ehkä ulkoministeri nukkui mieluummin kyljellään. Mutta oikealla vai vasemmalla?

Wren ei ehtinyt ajatuksessaan pidemmälle, kun kynsien rapina havahdutti hänet. Kääntyessään ympäri nainen huomasi, että Winston oli päässyt livahtamaan ulos huoneesta hänen perässään. Kerrankin koira liikkui rauhallisesti, ei ryntäillyt ympäriinsä, vaan tassutti unisesti hänen kantapäillään.
”Voi Winston, tule tänne, kultarakas...”
Wren kumartui käsiään ojentaen ja nosti unenlämpimän corgin syliinsä. Hän tuki sen hellästi hartiaansa vasten ennen kuin jatkoi vaellustaan, kykenemättömänä palaamaan huoneeseensa aivan vielä.

Liikaa pimeitä nurkkia.

Laskeutuessaan mustan takorautakaiteen reunustamia portaita Wren antoi sormiensa upota vielä pentumaisen pehmeään turkkiin. Ehkä hän olikin niin kuin Ozin Dorothy, ja tämä uninen corgi tässä hänen uskollinen kumppaninsa Toto. Jostain pyyhkäisisi pyörremyrsky – sellaisen jälkimainingithan olivat piiskanneet Irlantia joitakin viikkoja sitten – ja raastaisi koko Carlton Gardensin mukaansa. Hän saisi itselleen punaiset rubiinikengät, joiden kantoja napauttaa toisiaan vasten.

Ei ole paikkaa kodin veroista. Se oli niin uskomaton valhe, että Wreniä alkoi taas naurattaa. Ehkä hän oli vajoamassa hysteriaan, viimeinkin.

”Neiti Reynard?”
Miehen äänellä lausuttu nimi sai Wrenin hätkähtämään niin rajusti, että Winstonkin havahtui ja kohotti päätään. Sydän pomppasi kurkkuun, alkoi kovertaa sinne polttelevaa pesäkoloa itselleen.
Anderson. Tietenkin se oli Anderson. Mies oli siirtynyt vartiopaikaltaan lähemmäs, huolestunut ilme kasvoillaan.
”Neiti Reynard, onko jokin vialla?”

Kaikki. Kaikki tässä maailmassa on vialla. Mutta ääneen hän sanoi:
”Tietenkin. Winston ei vain saanut unta, joten minä… Nukutan sitä.”
Kulki pimeillä käytävillä ja kanniskeli corgia kuin lasta.
Alkoi taas naurattaa.
Wren käänsi nopeasti selkänsä ja suuntasi mustavalkoisen laattalattian poikki takaisin portaita kohti, katse niiden yläpuolelle kiinnitetyssä metsämaisemaa esittävässä seinävaatteessa.
”Hyvää yötä, Anderson, minä tästä vien Winstonin takaisin vuoteeseen.”

Sydän hakkasi kurkussa vielä silloinkin, kun hän oli jo päässyt kipuamaan portaat ylös ja kiiruhtamaan tuttuun käytävään. Liikahdus silmäkulmassa sai Wrenin ottamaan pelästyneen sivuaskeleen, ennen kuin hän tajusi, että valkoinen hahmo olikin vain hänen oma kuvajaisensa, joka tuijotti takaisin kultareunuksisesta peilistä. Sylissään corgi. Kuin mikäkin madonnamaalauksen irvikuva.

Toinen aamutossu jäi matkalle, kun Wren ampaisi juoksuun sydän ulos rinnasta pyrkien.
Liikaa pimeitä nurkkia.

_________________
"Oh come on. Be brilliant."





Viimeinen muokkaaja, Lilya pvm Pe Joulu 08, 2017 6:47 pm, muokattu 2 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 106
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [Y] A Progressive Christmas Carol   Su Joulu 03, 2017 8:00 pm

I'll be home for Christmas

Sunnuntai 3.joulukuuta, ilta, Newcastle Upon Tyne, Augustin asunto


Särkylääkkeestä huolimatta silmäkulmaa jomotti ja sitkeä, kipeä terä pyrki kaivautumaan ohimon läpi silmän taakse.
August sammutti auton moottorin ja nojautui hetkeksi istuimen selkänojaa vasten, puhaltaen ilmaa keuhkoistaan.
Sunnuntain olisi pitänyt olla se rauhallisin päivä viikonlopusta. Kun suurin osa juhlijoista makasi jo turvallisesti kotona potemassa krapulaansa, ja ihmiset alkoivat hiljalleen valmistautua uuden työviikon alkuun. Oli aika piilottaa pullot takaisin kaappeihin ja etsiä puhdas kauluspaita roikkumaan valmiiksi kaapin oveen.
Tai niinhän sitä olisi luullut.
Hermostunut potilas ei ollut ollut aivan samaa mieltä heilauttaessaan nyrkkiään taitavassa kaaressa.

August käänsi taustapeiliä hieman paremmin itseään kohti, jotta saattoi tarkastella siitä heijastuvaa kuvajaistaan. Oikean kulmakarvan varressa oli siististi tikeillä kiinni kurottu vekki ja koko silmäkulma alkoi jo kehittää ympärilleen sinisenpunaista turvotusta.
Se näyttäisi huomenna vielä pahemmalta.
Ja juuri, kun Sabriel oli tulossa ensi viikosta käymään. August ei olisi millään halunnut huolestuttaa helläsydämistä naista, johon hän oli ollut aikanaan toivottoman yksipuolisesti ihastunut, ja joka yhä edelleen kuului hänen rakkaimpiin ystäviinsä, vaikkei heillä ollutkaan välimatkan vuoksi mahdollisuutta nähdä niin usein kuin ennen.
August keräsi voimia vielä hetken ja nousi sitten autosta, yrittäen jättää huomiotta pienet kipinät, jotka jäivät tanssahtelemaan silmäkulmiin kun hän suoristautui pystyyn.
Höpöhöpö, mitään takstia tässä tarvita, olen täysin ajokuntoinen.
Ensiavussa työskenteleväksi lääkäriksi mies osasi toisinaan olla melkoinen hölmö. Mutta hän oli selviytynyt kotiin saakka kolaroimatta ketään tai mitään.

Ovella Dessi tassutti vastaan unisena, se ei ollut odottanut, että isäntä palaisi kotiin näin aikaisin. Vaalea saluki venytti ensin selkänsä ja sitten takajalkansa, ennen kuin se tuli tervehtimään Augustia häntäänsä lempeästi heiluttaen.
”No hei, tyttö, isi tuli kotiin vähän aikaisemmin”, hän lepersi kumartuessaan hieromaan koiran korvia sormiensa välissä. Liike sai uuden tähtisateen tanssimaan silmäkulmissa ja pienen irvistyksen käväisemään Augustin kasvoilla.
Dessi haistoi huolestuneena tikattua haavaa.
”Ei hätää, isi on ihan kunnossa, lepää vain hetken.”
Hän kuolisi, jos kukaan ikinä pääsisi todistamaan, kuinka hän jutteli koiralleen.

August raahautui yläkertaan suihkuun ja nojasi särkevää päätään vasten suihkukaapin höyrystyvää lasia, kunnes ovelta kuuluva rapina havahdutti hänet takaisin tähän hetkeen. Dessi huolestui aina, jos suihku venyi liian pitkäksi, kylpyyn mennessä ovi piti ehdottomasti jättää raolleen, tai muuten joutui jossain vaiheessa uhmaamaan kylmyyttä ja nousemaan veden lämpimästä sylistä, jotta ylihuolehtiva saluki pääsisi pujahtamaan sisään.
August käänsi suihkun pois päältä ja hytisi kuivatessaan hiuksensa harmaaseen pyyhkeeseen, jonka kietoi lanteilleen suunnatessaan makuuhuoneeseen.
”No niin, näitkö, isi ei kuollut suihkuun.”

Dessi seurasi aivan kantapäillä, kun August asteli makuuhuoneeseen. Hän etsi vaatekaapista itselleen vanhan t-paidan (eli sen, jonka kaula-aukko oli vain hitusen venynyt) ja ruudulliset flanellihousut. Olotila olisi kaivannut vielä villasukkia, mutta August tyytyi tavallisiin, ennen kuin kietoutui vielä tummansiniseen, lämpimään aamutakkiin.
Hän olisi voinut kömpiä sänkyyn, mutta se tuntui tähän aikaan oudolta. Sen sijaan mies suuntasi takaisin alakertaan, huolestunut saluki edelleen seuranaan, ja laskeutui portaat hitaasti kaiteesta tukea ottaen.
Tuntui hyvältä oikaista itsensä pitkäksi sohvalle, pää valkoista sohvatyynyä vasten nojaten. Hiusten kosteus imeytyi kankaaseen, mutta kyllä se siitä kuivuisi.
August kurkotti kaukosäätimen käteensä ja napsautti television päälle. Milloin viimeksi oli mahtanut olla aikaa todella katsella sitä? Hän selasi kanavan toisensa jälkeen, seurasi hetken pätkää saippuasarjan uusinnasta ja päätyi lopulta visailuohjelmaan, jossa heikoin lenkki pudotettiin aina joukosta.

Että sellainen koti-ilta.

Dessi katseli isäntäänsä hetken sohvan viereltä, huolestuneet salukinsilmät tavallistakin huolestuneempina, ennen kuin hypähti ketterästi sohvan jalkopäähän ja käpertyi keräksi. Se kyllä vahtisi isäntänsä unta, ja jos jotakin tapahtuisi, alkaisi ulvoa niin, että naapuritkin varmasti kuulisivat.
Augustilla ei olisi mitään huolta, Dessi kyllä vartioisi.

_________________
"Oh come on. Be brilliant."





Viimeinen muokkaaja, Lilya pvm Pe Joulu 08, 2017 6:47 pm, muokattu 2 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 106
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [Y] A Progressive Christmas Carol   Ma Joulu 04, 2017 8:16 pm

Joy To The World


Maanantai 4.joulukuuta 2017, ilta, Newcastle Upon Tyne, Sylvian ja Callahanin asunto


Sylvia seisoi valoisan, tilavan olohuoneen ovella ja katseli lattialle levittäytyvää joulun ihmemaata. Lahjanauhat ja -paperit siististi valkoiselle pörrömatolle aseteltuna. Oli kultaista, punaista, vihreää, kimaltavaa, mattapintaista. Orapihlajakuosia, pienenpieniä poroja, yksiväristä kultapaperia, lumihiutaleita ja hänen omaa suosikkiaan, jossa pienenpienillä koirilla oli päällään pienenpienet jouluvillapaidat. Erivärisiä rosetteja ja koristetarroja, silkkinauhaa ja pakettikortteja.
Hän oli ottanut kaikkea varmuuden vuoksi kaksin kappalein. Paitsi saksia, joita oli neljät eri kokoiset. Ja yhdet aaltokuvioiset, joiden käyttötarkoituksesta Sylvia ei ollut täysin varma, mutta jotka olivat olleet niin suloisen vaaleansiniset, että hänen oli ollut yksinkertaisesti pakko ostaa nekin.

Ensimmäinen vuosi, jolloin hän paketoisi lahjat itse, eikä vain katselisi, kuinka lahjakkaat myyjät pyöräyttivät lahjat uskomattoman kauniisiin kääreisiin.

Lahjat oli toimitettu perille samaan aikaan, siistiksi pinoksi leveälle sohvapöydälle ja istuimille sen ympärillä.
Sylvia hymyili itsekseen ja tassutteli lattian poikki ilman kenkiä. Callahan ei ollut kotona, joten hän saattoi napsauttaa huippulaadukkaat stereot päälle ja valita pieneltä, sievältä kannettavaltaan lempijoululauluistaan kootun soittolistan. Tilanteeseen sopivasti sen, jolle oli kerätty vain ne hyvänmielen laulut, ei niitä, jotka saivat hänen silmänsä väistämättä kostumaan.

It’s Beginning to Look A Lot Like Christmasin ensimmäiset sävelet kantautuivat ilmoille pehmeinä, yhä selkeinä kuin Michael Bublé olisi ollut laulamassa tässä samaisessa huoneessa.
Ehkä Callahan haluaisi lähteä tänä vuonna kuuntelemaan joulukonserttia. Jos olisi kotona. Tai Keiko, Keiko varmasti nauttisi sellaisesta.

Hymy säilyi Sylvian kasvoilla, kun hän pyörähti ympäri sohvapöytää kohti.
Hän oli katsellut niin monena vuonna, kuinka lahjoja oli kiedottu värikkäisiin papereihin, että tehtävä ei yksinkertaisesti voisi olla ylivoimainen.
Kynnet rapisivat parkettia vasten, kun Mochi ilmestyi käytävästä, tassutti olohuoneen (ja lahjapaperirullien) poikki ja hypähti Callahanin nojatuoliin. Se jäi makaamaan kuin pieni sfinksi, etutassut ristittyinä ja pää ylväästi ylhäällä, kapeat silmät arvostelevasti siristyneinä.

Sylvia silmäili mietteliäänä lahjojen vuorta, yrittäen arvioida, mistä olisi helpon aloittaa. Pehmeät vaatekappaleet tuntuivat haastavilta, samoin kuin pyöreät kulmat ja epäsymmetriset muodot.

Lopulta hän päätyi valikoimaan pinosta yhden lukuisista kirjoista. Ajatus siitä, että Keiko oli menettänyt koko kirjastonsa, oli tuntunut niin raastavalta, että kolmesta kirjapinosta yksi oli varattu kokonaan ystävän kirjahyllyä täyttämään. Sen lisäksi olivat tietenkin Julianin ja Deirdren tuleville kolmosille valitut kirjat, opettavaiset ja hyvät arvostelut saaneet. Niin ainakin myyjä oli vakuuttanut, ja koska Sylvia ei tavalliseen tapaansa ollut lopulta osannut päättää, hän oli päätynyt ostamaan yhden jokaista vauvaikäisille tarkoitettua kirjaa.

Ei sentään kolmea kappaletta, niin kuin oli hetken harkinnut tekevänsä. Mutta silloin olisi varmastikin pitänyt ostaa myös uusi kirjahylly, eikä Sylvialla ollut aavistustakaan siitä, millainen hyllykkö olisi sopinut van der Veenien sisustukseen.

Hän istahti romanttisen romaanin kanssa lattialle ja kurkotti pinosta lahjapaperin, jonka pinnalla risteili hentoja lumihiutaleita vaaleansinisellä pohjalla. Valikoituaan sopivat sakset hän laski kirjan paperin päälle ja leikkasi sopivankokoiselta tuntuvan palan.

Paitsi että reunat eivät yltäneet peittämään kirjaa kokonaan.

Mochi tuhahti nojatuolissa ja painoi päänsä etutassujensa varaan. Mitä minä sanoin, se olisi todennäköisesti tuhahtanut, jos olisi osannut puhua.

Mutta ei osannut, joten Sylvia aloitti alusta. Tällä kertaa hän mittasi paperin huolellisemmin, varmisti, että se riitti peittämään romaanin kokonaan, ja leikkasi vasta sitten. Reunat jäivät hitusen vinoiksi, mutta kun paketin käärisi lahjanaruun, sitä tuskin huomaisi.
Taittelu vain ei ollutkaan niin helppoa, kuin miltä myyjät saivat sen näyttämään. Kulmat rypistyivät ja taittuivat epätasaisesti, kirjan terävät kulmat tunkivat lahjapaperin läpi ja repivät sen käyttökelvottomaksi.

Kappale oli ehtinyt vaihtua jo Let It Snowiin siinä vaiheessa, kun Sylvia viimein sai käärittyä rullasta juuri ja juuri riittäneeseen viimeiseen lahjapaperinpalaan. Kulmat eivät vieläkään olleet täysin suorat, mutta aivan riittävän, Keiko oli niin herttainen, ettei varmasti välittäisi, vaikka taite olikin jäänyt hieman vinoon.
Teipistä vain ei ollutkaan niin helppo löytää päätä. Sylvia joutui ujuttamaan toisen jalkansa varovasti pitelemään joulupaperia paikallaan samaan aikaan, kun yritti nyppiä läpinäkyvän teipin päätä esiin. Kun se lopulta löytyi, teippi halkesikin kahtia, ja hän joutui nykimään sitä auki hyvän matkaa, ennen kuin viimein sai katkaistua pään siististi.
Ensimmäinen palanen takertui sormiin ja taittui käyttökelvottomaksi.

Nojatuolissa Mochi oli kellahtanut kyljelleen, mutta seurasi yhä paketointia kapeat silmät raollaan.

Lopulta teipit olivat paikoillaan, vaikkakin yksi niistä oli repäissyt mukanaan pienen palan paperin päällimmäisestä kerroksesta. Mutta sen voisi hyvin piilottaa lahjanauhan alle.

Hark! The Herald Angels Singin ensimmäiset nuotit kajahtivat ilmoille ja saivat Mochin hypähtämään hetkeksi pystyyn, korvat epäluuloisesti kääntyillen.

Sylvia valitsi valkoisen lahjanauhan, kiepautti sen paketin ympärille ja katkaisi päät sopivasta kohtaa. Nauha roikkui suorana, ei kauniina kiharana niin kuin kaupan paketeissa.
Hän kurkotti sakset käteensä ja alkoi liu’uttaa niitä nauhan reunaa vasten, niin kuin herttainen myyjä oli häntä ohjeistanut.
Pieniä suikaleita irtosi, mutta nauha ei käpristynyt kuin silkasta säälistä päistään, muu osa retkahti veltosti alas heti, kun Sylvia irrotti siitä otteensa.

Mochi oli laskeutunut takaisin makuulle.

Sylvian huulet mutristuivat, kun hän leikkasi irti rispaantuneen nauhan ja aloitti alusta. Vaadittiin yhteensä kuusi yritystä ja kolme joululaulua, ennen kuin nauha lepäsi suloisena kiharapilvenä paketin päällä.
Sylvia tunsi ylpeän punan kohoavan poskilleen. Hän valitsi vielä valkoisen rosetin ja pakettikortin, jossa oli kuva suloisesta, tonttuhattupäisestä kissanpennusta, joka muistutti häntä Keikosta. Hän kirjoitti korttiin lyhyen joulutervehdyksen hopeisella kimallekynällä ja sujautti sen sitten nauhan alle, varmistaen pienellä teipinpalalla, että kortti pysyisi paikoillaan.

Liimattuaan paketin reunalle vielä muutaman kimaltelevan hopealumihiutaleen hän laski sen valkoiselle matolle, hartaasti kuin kalliin aarteen.
Ensimmäinen itse paketoitu lahja.

Tuolissa Mochi oli jo sikeässä unessa.

Sylvia nousi pystyyn ja kiiruhti hakemaan puhelintaan käsilaukustaan, joka oli unohtunut eteiseen. Hän halusi napata paketista kuvan, ja vaikka sitä ei kehtaisi  kellekään näyttääkään, se säilyisi kuitenkin muistona puhelimen muistissa.

Paitsi ettei pakettia enää ollut, kun hän palasi olohuoneeseen. Ainoastaan kasa revittyä paperia, pala joulunauhaa ja nojatuolilta kadonnut koira.

Kirja lepäsi koskemattomana valkoisella matolla, ei edes hampaanjälkiä sen uututtaankiiltelevällä pinnalla.
Sylvia nielaisi ja pyyhkäisi hiuksia pois silmiltään, samaan aikaan kun Joy To The World kajahti soimaan.

Nojatuolin alta kuului repeävän paperin rapinaa.

Ei auttanut kuin aloittaa alusta.

_________________
"Oh come on. Be brilliant."



Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 106
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [Y] A Progressive Christmas Carol   Ti Joulu 05, 2017 9:10 pm

Chestnuts Roasting On An Open Fire

5.joulukuuta 2017, ilta, Hexham, Sainsbury Local


Joululaulukausi oli aloitettu supermarketissa kai reippaasti marraskuun puolella, heti kun Amerikasta vaivihkaa valuneeseen Halloweeniin kuuluvat koristeet oli ensin saatu myytyä pois reippaalla alennuksella.
”All I want for Christmas is you” pauhasi katonrajan kaiuttimista samaan aikaan, kun ihmiset lappoivat ostoskärryihinsä ruokapakkauksen toisensa jälkeen. Hedelmiä, muroja, teetä, säilykepapuja… Jouluna ehkä riittäisi se yksi ainoa Sinä, mutta tällä hetkellä nälkä kurni vatsassa ja sai toppapukuihin sullotut lapset kitisemään punanaamaisina, joten ruokaa oli saatava ja äkkiä.

Muriel ei edes irrottanut katsetta ostoslistastaan poimiessaan sokkona vaniljateepaketin hyllystä. Ei halvinta merkkiä vaan sitä, josta tiesi Helian pitävän. Hän harkitsi hetken ja nappasi toisenkin paketin, varmuuden vuoksi, ja napautti puhelimensa näyttöä merkitäkseen ostoksen suoritetuksi.
”Murray, missä tarkalleen sitä mysliä piti olla?”
Miehen hieman tuskastunut, vahvan skotlantilaisittain äännetty kysymys sai Murielin viimein kohottamaan katseensa puhelimen näytöltä.
Teagan-raukka oli pysäköinyt melkein täyteen ahdetun ostoskärrynsä käytävän päähän ja nyki huivia löysemmäksi kaulansa ympäriltä. Miesparan kasvot punoittivat kuumuudesta, mutta tämä oli aivan liian kiltti valittaakseen, vaikka olikin joutunut lähtemään kauppaan suoraan työvuoronsa päätteeksi.

Teagan-parka.

”Aivan käytävän päässä, sen saman, missä ne kaikki murotkin. Ja tuo samalla lisää jauhoja, täytyy leipoa Augustille jotakin.”
”Augustille?”
”Mm, joutuu olemaan kotona pari päivää. Oli saanut taas nyrkistä töissä.”
”Piruparka.”

Teaganin kiepauttaessa ostoskärryt vaivalloisesti ympäri Muriel valikoi hyllystä vielä pari paketillista teetä, toinen menisi naapuriin, toinen vierasvaraksi kotiin. Useamman maun sekoitus oli loistava nostettavaksi pöytään silloin, kun vieraan teemaku oli vielä arvoitus, vaikka Muriel suosikin yleensä mieluummin irtoteetä silloin kun tiesi, mistä mausta toinen piti kaikkein eniten.
Siihen mennessä, kun he tapasivat jälleen Teaganin kanssa kassojen luona, molemmat kärryt olivat ääriään myöten täynnä. Ja lemmikkien ruuat olivat vielä ostamatta, ne Muriel kävisi hakemassa Helian liikkeestä, myös naapurin vanhan rouvan kissoille, vaikka tämä olikin vakuuttanut, että markettiruoka olisi ihan riittävää, nyt kun rahatkin olivat tiukoilla ja eläkkeen pitäisi riittää joululahjoihinkin.

Joululahjaksihan nämä. Ei tarvitsisi maksaa takaisin.

Kassan takana istuva nuori nainen, jonka hiukset oli värjätty räikyvän turkooseiksi, hymyili nähdessään ostosvuoren.
”Juhlat tulossa?” tämä kysyi murteella, joka oli niin voimakas, että nainen oli varmaankin asunut täällä koko ikänsä. Käynyt koulut ja kaikki lähellä, ja kapinoi juuriaan vastaan ainoastaan työpaikan hyllystä valitulla shokkihiusvärillä.
Muriel tunsi lämmintä hellyyttä ajatellessaan asiaa.
”Tavalliset ostokset.”

Teagan oli jo nostelemassa ostoksia linjan toisessa päässä kasseihin. Kuuliaisesti ohjeiden mukaan, eri henkilöille menevät ostokset erivärisiin kangaskasseihin, niin että ne olisi helppo viedä oikeille omistajille.
Vaadittiin kaksi reissua, ennen kuin kaikki kassit oli lastattu Land Roveriin.

Teagan oli jo ehtinyt käynnistää moottorin, kun Muriel säikäytti tämän käskemällä pysähtymään.
”Suklaa unohtui, menen huomenna katsomaan Andya”, hän selitti, nappasi lompakkonsa ja loikkasi ulos autosta.
”Ei mene kauaa! Pistä vaikka radio päälle!”

Teagan huokaisi itsekseen ja napsautti radion päälle, varautuen vähintään vartin odotukseen ja mahdollisesti uuteen reissuun, kun Muriel ei saisikaan kaikkia kasseja tuotua kerralla autoon.
Kun tuli mieleen vielä pari muutakin juttua, jotka on pitänyt ostaa.

Kaiuttimista kajahti ilmoille sama joululaulu, joka vain hetkeä aikaisemmin oli raikunut marketin käytävillä.

_________________
"Oh come on. Be brilliant."





Viimeinen muokkaaja, Lilya pvm Pe Joulu 08, 2017 6:47 pm, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 106
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [Y] A Progressive Christmas Carol   Ke Joulu 06, 2017 9:43 am

A Partridge in a Pear Tree

6.joulukuuta 2017, aamupäivä, Lontoo, 1 Carlton Gardens


”Sano vain ääneen, tiedän mitä ajattelet!”
Wren käännähti ympäri kohdatakseen corgin alati hymyilevän koirannaaman. Winston makasi sängyllä, pää pystyssä ja takajalat suoraan taakse ojennettuina. Vaatteet oli ripoteltu sen ympärille, bleiserit, rusettikaulupaidat ja kynähameet. Kirkuvien värien sateenkaari.
”Ei minulla ole hajuakaan, kuinka purjehdusmatkalle pukeudutaan!”
Irlantilaisnainen upotti sormet punaisten hiustensa joukkoon ja kaatui vuoteelle, välittämättä siitä, että kirkkaanvihreä takki litistyi hänen selkänsä alle. Winston luuli tätä tietenkin uudeksi leikiksi, loikkasi vatsan päälle tanssimaan riverdancea töppöjalkojaan häpeilemättä.
Wren ähkäisi ja upotti sormensa vielä pennunpehmoiseen turkkiin.

Milloin viimeksi hän oli oikeasti odottanut joulua?

”Dúisigh, Wren, herätys.”
Isän ääni oli aina pehmeä, mutta Wren kyllä tunnisti siitä innostuneen värähdyksen, joka tarkoitti, että nyt oli noustava ja äkkiä. Lark jäi siskonpetiin nukkumaan, kun isosisko kömpi pystyyn ja kiskoi vihreän, hieman liian suuren villapaidan suoraan pyjamansa päälle. Isä kolisteli kärsimättömänä keittiössä, laittoi eväsleipiä valmiiksi. Joskus unohtui juusto, tai voi, tai sitten mukana oli vain kaksi vaaleaa leipäviipaletta kokonaan ilman täytteitä.
Mutta teetä isä ei unohtanut koskaan.

”Cuskinnyssä on nähty pronssi-iibis.”

Maastonvihreä Audi starttasi yskähtäen harmaakivisen maatalon pihasta, ja Wren tunsi innostuksen nipistävän vatsaansa, vaikka silmissä viipyi vielä rähmä. Hän osasi jo työntää The Beatlesin kasetin soittimeen samalla kun isä kaasutti auton pois pihasta. Oli vielä niin aikaista, että usva viipyi talven paljastaman maan yllä, eikä kukaan muu kylässä ollut vielä hereillä. Vain he kaksi.

”Muuttohaukka?”
”Falco peregrinus.”
”Punarinta?”
”Erithacus rubecula.”
”Peukaloinen?”

”Troglodytes troglodytes.”
”Hieno tyttö.

Niin heidän automatkansa kuluivat, isä kyseli lintujen latinankielisiä nimiä. Ja hymyili, kun hänen pieni tyttärensä, jonka suusta kaikki kirjaimet eivät edes taipuneet oikein, luetteli erehtymättömällä varmuudella vaikeimmatkin nimet.
Wren rakasti sitä, kuinka isä, irrottamatta katsettaan tiestä, koska isä ei koskaan irrottanut, ojensi toisen kätensä ja pörrötti hänen hiuksiaan. Punaisia suortuvia, jotka äiti oli takkuihin hermostuessaan kyninyt siiliksi melkein päätä myöten. Niin että O’Malleyn pojat olivat nauraneet ja sanoneet, että hän näytti aivan rumalta pojalta.
Isä oli lohduttanut.

”Wren, tiedätkö, mikä peukaloisissa on erikoista?"
”Minun peukaloisissani?”
”Sinun peukaloisissasi. Ne ovat pienen pieniä lintuja, mutta niillä on kokoonsa nähden todella kantava ääni. Ne eivät anna kokonsa estää itseään.”

Wren ei ollut aivan varma, mitä se tarkoitti, mutta se tuntui silti hyvältä. Pitäkööt harmaana ja rumana, hän ei suostuisi olemaan hiljaa! Niin kuin eivät peukaloisetkaan, hänen nimikkolintunsa.

”Niitä ei usein täällä näe, Wren, tämä on erityinen tilaisuus!”
Mitä lähemmäs suoaluetta tultiin, sen hiljaisemmaksi isä kävi. Kädet puristivat rattia, ja siinä vaiheessa, kun isä parkkeerasi Audin muiden autojen joukkoon – lintuharrastajia oli paljon, ja kaikki tunsivat toisensa, puhelinrinki lähti liikkeelle heti, kun joku bongasi jotakin erikoista – ei saanut puhua enää mitään. Vaikka olisi ollut kylmä, nälkä tai pissahätä, piti olla hiljaa. Ja odottaa.
Monesti turhaan.
Mutta ei se haitannut, sillä nämä hetket olivat erityisiä, kun isä kyhjötti vieressä vedenpitävässä takissaan ja katseli maailmaa kiikareiden läpi. Välillä hartiat jännittyivät, ja sitten taas rentoutuivat.

Kun taputti tytärtään olkapäälle ja ojensi kiikareita, Wren tiesi, ettei tämä matka ollut ollut turha. Kädet melkein täristen hän tarttui kiikareihin, jotka olivat aivan liian isot ja painavat pienelle tytölle, ja nosti ne silmilleen.
Siellä se oli, kosteikon joukossa. Pitkäjalkainen ja -nokkainen lintu, jonka pää hohti ruosteenpunaa. Lintu, joka sai isän nousemaan aamulla ennen kukonlaulun aikaa ja ajamaan kaksi tuntia, ihan vain siitä mahdollisuudesta, että saisi nähdä vilauksen tästä olennosta.
Wrenin vatsaa kipristi innosta. Hän ei vielä ymmärtänyt, mikä tässä kaikessa oli niin hienoa, mutta koska isä oli innoissaan, hänkin oli.

”Ehkäpä joulupaketista löytyy tänä vuonna sinulle ihan omat kiikarit. Mitäs siitä sanoisit, Wren?”
Se oli viimeinen vuosi, kun he joivat jälkeenpäin kuvottavan makeaa teetä autossa, kun kylmänkostea ilma oli hiipinyt jäseniin.
Siihen mennessä, kun silmut olivat puhjenneet puihin, isä oli jo lähtenyt.

Wren havahtui ajatuksistaan siihen, että Winston nuoli vikisten hänen kasvojaan.
”Hei, hei, hölmö koira! Winnie, en minä itke, ei mitään hätää.”
Nainen kohottautui istumaan ja sulki huolestuneen corgin hetkeksi syliinsä. Ei ollut mitään syytä itkeä, mennyt oli mennyttä.
Hän oli säilyttänyt ne kiikarit, vaikka ne olivatkin nykyään aivan liian pienet. Siellä ne olivat, keltaisessa kolhiintuneessa matkalaukussa. Ja saisivat siellä pysyäkin, piilossa.

Wren huokaisi ja käänsi katseensa corgiin.
”Osaisikohan Sylvia neuvoa? Vaatteiden kanssa. Ennen kuin ajan itseni hulluksi.”

Winston heilutti häntäänsä vastaukseksi.

_________________
"Oh come on. Be brilliant."



Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 106
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [Y] A Progressive Christmas Carol   To Joulu 07, 2017 3:46 pm

Grandma got run over by a reindeer

7.joulukuuta 2017, aamupäivä, Lontoo, High Street


Clooneyn pitkiä, valkoisia karvoja löytyi edelleen ympäri asuntoa. Teekupin reunasta, juuri kun oli aikeissa hörpätä, tietokoneen näppäimistön välistä, takista, joka aivan varmasti oli ollut koko vierailun ajan kaapissa suljettujen ovien takana.
Eikä Bastia tuntunut edes haittaavan, vaikka mies yleensä olikin tarkka, pyyhki pölyt ennen kuin kenenkään muun silmä ehti niitä edes erottaa.
Eli epäili, että Aidan mukana asunnossa vierailun tehnyt valkoinen paimenkoira oli onnistunut varastamaan yhden sydämen lisää. Ja miksei olisi? Clooney oli mahtava.

Mutta nyt, kun Clooney oli taas emäntänsä kanssa siellä, minne kuuluikin, täytyi tyytyä Churchilliin. Viralliseen kuninkaalliseen pehmocorgiin, jonka huomaavainen musikaalifani oli lahjoittanut Elille Queen’s Theatren back doorilla. Esikuvansa Winstonin, ulkoministerin aidon, elävän ja hengittävän corgin, tapaan myös Churchill seikkaili nykyään omalla Instagram-tilillään, joka oli saanut hämmästyttävän määrän seuraajia. Oletettavasti musikaalifaneja, jotka seurasivat hänen omaa kanavaansa jo muutenkin, sekä kourallinen niitä, joilla muuten vain oli erikoinen huumorintaju.
Ei sillä, seurasi Eli itsekin pelkästään muovidinosauruksille omistettua tiliä. Ehkä hänellä ei ollut varaa arvostella.
Mutta dinosauruksilla oli tänä vuonna oma joulukalenterikin.

Juuri Instagramia ajatellen Eli makasi nytkin vatsallaan olohuoneen lattialla ja kuvasi melkein maan tasolta, kuinka robotti-imurin päälle asetettu Churchill huristi ylpeänä ympäri olohuonetta samalla, kun robotti-imuri piti nurkat puhtaina. Yleensä vastaavissa videoissa kuvattiin kai imurin päällä istuvia kissoja tai niihin epäluuloisesti suhtautuvia ja haukahtelevia koiria, mutta paremman puutteessa Churchill sai nyt kelvata.

Jossain vaiheessa Bastin jalat ilmestyivät kuvaan.
”Eli, mitähän hittoa mahdat touhuta?” mies kysyi rauhallisesti, asettaessaan kaksi mukillista teetä sohvapöydälle ennen kuin lysähti istumaan ja kohensi lasejaan, jääden katselemaan, kuinka Churchill vyöryi robotti-imuriratsullaan keittiöön. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun se ei kellahtanut kyydistä kynnyksen kohdalla.

”Videota Churchillin tilille”, Eli vastasi kömpiessään istumaan. Hän risti jalkansa ja tökkäsi äsken kuvatun pätkän pyörimään. Se olisi kaivannut vielä taustamusiikkia, jotain dramaattista. Kuten Valkyyrioiden lentoa.

Sohvalla Bast kohotti epäuskoisesti kulmakarvaansa.
”Sinulla on kuule ihan liikaa aikaa.”
”Tiedän.”
Eli ponkaisi itsensä jaloilleen ja kiersi sohvan pariin kertaan ennen kuin alkoi kirjoittaa Aidalle viestiä, jonka saatteeksi videon voisi laittaa. Aida ymmärtäisi, nauraisi toivottavasti silmät vettä valuen, kuvittelisi taustamusiikin ihan niin kuin hänkin.
Saisi muutkin nauramaan kuplivalla, vapautuneella naurullaan.

”Ei sillä, kyllähän koira olisi aika mahtava.”
Bast totesi asian hyvin vähäeleisesti. Bast, joka oli pitkään ollut sitä mieltä, että koira ei missään tapauksessa sopisi tähän elämäntilanteeseen, ja aiheuttaisi muutenkin valtavasti työtä. Karvastaisi kaikki paikat.

Eli piilotti virnistyksensä kiepahtamalla puolipiruetin kautta ympäri. Hän lähetti Aidalle vielä toisen viestin, heti videon perään:
’Clooney on tainnut saada uuden fanin.’

_________________
"Oh come on. Be brilliant."





Viimeinen muokkaaja, Lilya pvm Pe Joulu 08, 2017 6:45 pm, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 106
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [Y] A Progressive Christmas Carol   Pe Joulu 08, 2017 6:44 pm

Happy Christmas (War is Over)

Perjantai 8.12.2017, iltapäivä, Lontoo, Edithin asunto


Olisi tietenkin kannattanut tarkistaa etukäteen, että avaimet olivat mukana.
Ehkä seuraavalla kerralla.
Eli juoksutti sormet läpi hiuksistaan ja soitti sitten toiveikkaasti ovisummeria, vaikka Edith olikin tällaiseen aikaan yleensä harjoituksissa. Ovisummerin jälkeen hän kaivoi vielä puhelimen esiin taskustaan ja valitsi naisen numeron, vaikkei odottanutkaan tämän vastaavan.

Ei auttanut muu kuin odottaa.
Ainakaan ei satanut kaatamalla. Ja aurinkokin melkein paistoi, joten mikäs tässä oli ollessa.

Eli vajosi istumaan lasisten ovien eteen matalalle rappuselle, nyki vihreän takin helmaa paremmin takapuolensa alle ja painoi leuan kämmeniinsä. Hanskatkin olivat jääneet jonnekin, todennäköisesti metroon, mutta onneksi häntä ei helposti palellut.
Pihan puut olivat tiputtaneet lehtensä ja näyttivät alastomilta. Illalla ne puhkeaisivat taas loistoonsa, kun jonkun huolella suunnittelemat ja asettelemat valot sytytettäisiin. Nyt tunnelma oli melkein lohduton, puissa kesäisin pesivät linnutkin karanneet vieraan auringon alle.

Kantapää naputti levotonta rytmiä kiveystä vasten.

Juuri, kun Eli oli kyllästymäisillään ja tempaisemaisillaan itsensä pystyyn lähteäkseen kiertämään korttelia tai kurkistellakseen talon takana virtaavaan jokeen sorsien varalta, musta taksi kaartoi oven eteen. Taksinkuljettaja loikkasi ulos ja kiersi taksin avatakseen oven matkustajalleen.
Ulos nousi kenties linnunluisin olento, jonka Eli oli koskaan nähnyt. Valkoiseen turkistakkiin verhoutunut pieni nainen, jonka hopeiset hiukset oli koottu virheettömäksi nutturaksi niskaan. Naisen täytyi olla reippaasti yli yhdeksänkymmenen, mutta siitä huolimatta tämän ryhti oli suora, vaikka hansikoitu käsi tärisikin selvästi.

Eli nousi ylös ja harppoi reippaasti taksin luo siinä vaiheessa, kun taksinkuljettaja oli nostelemassa takakontista Harrodsin logolla varustettuja paperikasseja.
”Tarvitsetteko apua noiden kanssa?” hän kysyi ja osoitti kasseja, saaden sekä vanhan rouvan että taksinkuljettajan kääntämään katseensa.
”Eiköhän tämä-” taksinkuljettaja aloitti, samalla kun silmäili häntä kuin mittaillakseen, kuinka röyhkeään ryöstöön hän oli kykeneväinen, mutta vanha rouva keskeytti miehen taputtamalla tätä käsivarrelle.
”Kiitos, se olisi todella kultaista”, nainen totesi, puheessaan sama hienostunut nuotti, jonka Eli oli tottunut kuulemaan Edithin vanhempien puheessa. Ehkä vielä vähän hienostuneempi.

Hän oli melko varma, että taksinkuljettaja tuijotti häntä pitkään vain ottaakseen ylös tuntomerkit siltä varalta, että niitä tultaisiin tarvitsemaan rikoskuulusteluissa myöhemmin.

Reilua kahta tuntia myöhemmin Eli löysi itsensä istumasta viininpunaisella sametilla päällystetyltä sohvalta, edessään jo teestä tyhjentynyt siro, venäläinen posliinikuppi. Pieni, harmaa kissa oli käpertynyt nukkumaan hänen syliinsä, kehräten tyytyväisenä unissaan.
Hän oli saanut kuulla rouva Ottin – tai Irenen, kuten tämä vaati itseään kutsuttavan – tehneen elämäntyönsä oopperalaulajana. Kuten myös sen, että tämän mies oli menehtynyt toisessa maailmansodassa, ammuttu alas 18. elokuuta 1940 päivänä, joka myöhemmin oli saanut nimen The Hardest Day.
Sinä päivänä brittilentäjät olivat tuhonneet kaksinkertaisen määrän Luftwaffen koneita omiin menetyksiinsä nähden. Valitettavasti Ernest Ott ei ollut ollut yksi onnekkaista.

Silti Irenellä oli nykyään paljon saksalaisia ystäviä. Ei se ole yksittäisen ihmisen vika, vanha nainen muistutti, kansa marssii kun johtaja päättää.

Irenen rakkain rooli oli ollut Madama Butterflyna. Siitä oli julistekin, kehystettynä olohuoneen seinälle.

Siinä vaiheessa, kun Eli oli nostanut kissan – Pinkertonin – sylistään ja auttanut kantamaan teekupit keittiöön, Edith oli ehtinyt soittaa seitsemän kertaa. Ei ollut siis mikään ihme, että nainen näytti samaan aikaan huolestuneelta ja vihaiselta avatessaan ovensa, joka sijaitsi kaksi kerrosta alempana kuin rouva Ottin asuntoon johtava ovi.
”Eli? Missä ihmeessä olet ollut? Olin huolissani!” Edith puuskahti ja yritti pitää yllä kiukkuaan, kun Eli nappasi hänet halaukseen.
”Anteeksi, unohdin avaimen kotiin...”

_________________
"Oh come on. Be brilliant."



Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 106
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [Y] A Progressive Christmas Carol   La Joulu 09, 2017 7:56 pm

Baby, It’s Cold Outside

Lauantai 9.12.2017, iltapäivä, Newcastle, Sylvian ja Callahanin asunto


Julian ei tiennyt, kuinka oikeaan oli osunut karjuessaan Sylviaa heräämään aamun valmennuksessa. Ei hän sentään ollut nukahtanut Darlingin selkään, mutta paljoa ei ollut puuttunut. Valmennus kahdeksalta aamulla riidan ja valvotun yön jälkeen ei ollut ollut kenties hänen viisain ajatuksensa. Vastuullisempi olisi ymmärtänyt perua sen, vaikka sitten hieman viime hetkessä. Mutta hänhän olikin todistetusti hölmö. Tai ehkä hän oli vain kaivannut epätoivoisesti syytä paeta hetkeksi kotoa.

Vastuutonta se oli ollut silti.
Pieni osa Sylviasta oli toivonut, että jotenkin maagisesti kaikki olisi kääntynyt hyväksi sillä aikaa, kun hän oli ollut tallilla. Häpeäkseen hän oli jopa vienyt Belgravian maastoon, voittaakseen hieman lisää aikaa.

Siitä huolimatta kotona viipyi aavemaisen hiljainen tunnelma, kun hän avasi oven ja pujahti eteiseen. Mochi torkkui nojatuolissa, ja päämakuuhuoneen ovi oli kiinni. Ehkä Callahan nukkui vielä matkan väsymystä pois? Vaikka todennäköisemmin tämä teki töitä, selasi puhelintaan tai kannettavaa tietokonettaan. Joutui toimiston sijaan tyytymään makuuhuoneen leveään vuoteeseen.

Sylvia riisui kenkänsä ja tassutteli makuuhuoneen vieressä olevan kylpyhuoneen ovelle. Tuli viime hetkessä toisiin ajatuksiin ja palasi omia jälkiään takaisin, luikahti pienempään kylpyhuoneeseen, jossa oli ammeen sijasta pelkkä suihku.
Mochi oli kääntänyt kylkeä siihen mennessä kun hän palasi takaisin, pehmeään, valkoiseen kylpytakkiin kääriytyneenä. Suurin osa vaatteista oli makuuhuoneen yhteydessä olevassa vaatekomerossa, mutta ei niitä uskaltanut käydä hakemassa nyt.

Sylvia huomasi ajautuneensa aurinkohuoneeseen, viherkasvien valtaamaan tilaan, joka olisi kylpenyt auringon valossa, jolleivat pilvet olisi jälleen kerran roikkuneet raskaina tiellä.
Ehkä kesällä olisi niin lämmin, että parvekkeella tarkenisi viittä minuuttia pidemmän ajan ilman takkia.

Sylvia vajosi kermanvaalealle sohvalle ja hetken harkittuaan veti jalat vartaloaan vasten. Hän nojasi leuan polviinsa ja jäi hetkeksi katselemaan kukkansa talveksi menettänyttä kiinanruusua katse tyhjänä.
Yhtenä kukkapöydistä toimi kiiltävän valkoinen kaappi, jonka liukuovien taakse Sylvia oli kätkenyt osan menneisyyttään. Melkein itsetuhoisesti, aivan kuin olisi toivonut, että kukkien kasteluvesi pääsisi jotenkin luikertelemaan vesitiiviiksi tituleeratun kaapin saumojen lomasta ja tuhoamaan kaiken, kuva-albumit ja ruusukkeet. Ulkoisen kovalevyn, joka oli täynnä videomateriaalia valmennuksista.

Kaapin ovessa oli lukko, jonka avaimen Sylvia oli kätkenyt korurasiaansa. Ehkä jonakin päivänä koittaisi se hetki, kun hän voisi hakea avaimen, sovittaa sen lukkoon ja liu’uttaa oven pois tieltä. Kaivaa esiin ensimmäisen kuva-albumin ja kääntää esiin sivun, jolle oli kiinnitetty kuva Madame Butterflysta sinä päivänä, kun tammasta oli tullut hänen omansa.
Kuvassa hänellä oli päällään vaaleansininen ratsastustakki, ja juuri sen ottamishetkellä Madame oli painanut päänsä hänen olkapäätään vasten, ehkä yrittäen kerjätä taskusta nameja. Hän saattoi melkein tuntea hevosen lämpimän hengityksen käsivarttaan vasten.

Tämä ei kuitenkaan olisi se hetki.
Ikävä poltti vielä aivan liian terävänä, kääntyi haavassa veitsen lailla.

Sylvia vilkaisi makuuhuoneen suuntaan ja hautasi sitten kasvonsa polviaan vasten.
Ei vielä tänään.

_________________
"Oh come on. Be brilliant."



Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 106
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [Y] A Progressive Christmas Carol   Su Joulu 10, 2017 7:40 pm

Give Love On Christmas Day

10. joulukuuta 2017, ilta, Lontoo, Carlton Gardens 1


Lontoossa satoi lunta.
Tai ehkä oli naurettavan positiivista sanoa lumeksi kosteaa räntää, joka katosi samalla hetkellä, kun osui mustaa asfalttia vasten.
Mutta täytyi tyytyä siihen, mitä sai.

Wren pureskeli levottomana huultaan ja päästi paksun, avokadonvihertävän verhon tipahtamaan takaisin ikkunan eteen. Talon edessä ei ollut viipynyt takseja, eikä kukaan pääsisi livahtamaan tänne huomaamatta, andersonit pitäisivät siitä huolta.
Silti hän tunsi olonsa hermostuneeksi. Oli tuntenut siitä lähtien, kun he olivat vierailleet Durhamissa muutamaa päivää aiemmin.
Mutta Charles oli vakuuttanut, että Gabriellen päällekarkaaja ei liikkuisi enää pitkään vapaana Lontoon kaduilla. Uusia uhreja ei enää tulisi. Ketään ei pakotettaisi aseen kanssa yhtään mihinkään.

Charles.
Tyytyä siihen, mitä sai. Se oli hyvä elämänohje kaikin puolin. Suutari pysyköön lestissään, vai miten sanonta ikinä menikään.

Wren kietoi valkoisen, pörröisen aamutakin tiukemmin ympärilleen ja palasi takaisin sänkyn luo. Päiväpeitto oli kuopalla ja valkoinen torkkuhuopa sysätty huolimattomasti syrjään. Winston oli tietenkin ottanut tilaisuudesta vaarin, kiepahtanut pari kertaa oman akselinsa ympäri ja käpertynyt mukavasti peittomytyn päälle. Lyhyet, pennunpulleat jalat sojottivat suoraan taakse ja nykivät unen tahtiin. Välillä corgi päästi unisen puhahduksen tai vingahduksen. Jahtasi sutena metsässä saalistaan.

Wren keräsi punaiset hiuksensa poninhännäksi niskaan ja naksautti ne soljella kiinni. Vasta sitten hän nykäisi päiväpeittoa syrjään sen verran, että saattoi pujahtaa sen alle, työntää paljaat jalkansa lämpiämään.
Olisi tehnyt mieli siirtää ne Winstonin alle, mutta se olisi ollut julmaa. Corgi tarvitsi kauneusunensa, jotta voisi taas poseerata Instagram-tilillään seuraajiensa ilona.

Kotiopettajattaren romaani oli jäänyt avonaisena yöpöydälle, kun Wren oli noussut kurkistamaan ulos ikkunasta auton äänen kuultuaan. Hän etsi kohdan, johon oli jäänyt, yritti upota takaisin kirjan tunnelmaan, mutta ajatukset risteilivät päässä liian levottomina, saivat sanat sotkeentumaan toisiinsa ja poukkoilemaan oman mielensä mukaan.

Eivät yksin Durhamin tapahtumat. Vaan jokin, joka oli alkanut paljon aiemmin, mutta jonka hän oli todella ymmärtänyt vasta hytistessään hartioilleen laskettuun puvuntakkiin kietoutuneena, pimeän pellon laidassa.

”Niin paljon kuin minua tuskastuttaa sitä myöntää, en tiedä pystynkö toimimaan ilman sinua.”

Wren oli sanonut sen olleen romanttisinta, mitä hänelle oli koskaan sanottu. Ja hän oli ollut tosissaan.
Paitsi että Charles oli tarkoittanut hänen työpanostaan. Muistia, joka auttoi pitämään mielessä tapaamiset ja lentoaikataulut, kykyä ennakoida ulkoministerin tarpeet jo ennen, kuin tämä itsekään hahmotti niitä.
Ei mistään muusta. Eikä tulisi koskaan olemaankaan.

Oli tyydyttävä siihen, mitä sai.

Nainen sysäsi ajatuksen jälleen kerran syrjään ja keskitti ajatuksensa kirjaan.
Ehkä olisi pitänyt ryhtyä kotiopettajattareksi. Sen ammattikunnan jäsenillähän tuntui käyvän tuuri, mitä rakkauselämään tuli. Rochesterit ja von Trappit lankesivat jalkoihin, kaikki oli yhtä juhlaa ja laulua kaiken kurjuuden jälkeen.
Onnellinen loppu.

Wren sulki kirjan sellaisella voimalla, että Winston havahtui unestaan, nousi tassuilleen ja suoritti pari kieppiä ennen kuin käpertyi takaisin nukkumaan.
Wren sysäsi romaanin takaisin yöpöydälle ja sammutti kullankeltaisen lampun. Huoneeseen lankesi pimeys, ainoastaan ohut valonauha tunkeutui verhojen välistä ja luikersi lattiaa pitkin.

Ikkunan takana räntä paiskautui lasia vasten.

_________________
"Oh come on. Be brilliant."



Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 106
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [Y] A Progressive Christmas Carol   Eilen kello 7:53 pm

Christmas Angels

12. joulukuuta 2017, iltapäivä, Hexham


Iltaa kohti pakastuva ilma antoi pientä toivoa siitä, että Hexhamiin saatettaisiin saada lunta.
Tämä tieto ei kuitenkaan lohduttanut Mochia, joka koki olonsa varsin loukatuksi astellessaan ulos Heads to Tails -lemmikkitarvikeliikkeen ovesta.
”Rakas, minä tiedän, että sinä olisit halunnut herkkuja”, Sylvia puheli pehmeästi koiralle.
”Mutta me noudatamme edelleen uutta ruokavaliotasi. Kiljuminen ei auta.”
Vaalea shiba ei selvästikään ollut samaa mieltä. Se istahti keskelle pientä parkkipaikkaa ja alkoi tarmokkaasti rapsuttaa korvaansa. Vaikka Sylvia olikin jo lakannut reagoimasta siihen kuten ennen – paniikinomaisella korvatarkastuksella ja sen jälkeen herkkulepyttelyllä – vanhat tavat istuivat selvästikin tiukassa.

Ehkä hän oli sitä paitsi antanut itsensä hieman lipsua johdonmukaisesta kurista viime päivien aikana. Mutta omatunto soimasi joka kerta kun hän muisti, kuinka Mochi oli pujahtanut paniikissa nojatuolin alle suojaan, kun hän ja Callahan olivat riidelleet.
Ei kai voinut olla niin väärin haluta pahoitella koiralle sille aiheuttamaansa mielipahaa?
Olkoonkin, että Mochi keräsi kovin helposti ylimääräisiä senttejä vyötärönsä ympärille.

”Muru, mentäisiinkö autoon? Äidin pitää ehtiä vielä illalla valmennukseen”, Sylvia yritti.
Mochi ei olisi voinut olla vähempää kiinnostunut emäntänsä valmennuksista tai mistään muustakaan tämän elämään liittyvästä. Se lakkasi kyllä rapsuttamasta korvaansa, mutta siirtyi hyvin koiramaiseen tapaan nuolemaan takapuoltaan. Mitä sitten, vaikka oltiinkin keskellä parkkipaikkaa, sellaiset pikkuseikat eivät olleet koskaan ennenkään estäneet Mochia.

Sylvia hieraisi vaaleansinisen takkinsa hihansuuta ja otti askeleen lähemmäs koiraansa, kyykistyen sen vierelle.
”Tiedän, ettet pidä nostelusta, mutta äidillä on nyt tosiaan kiire.”
Hän oli ojentamassa kätensä sujauttaakseen ne lempeän päättäväisesti Mochin ympärille, kun koira aivan varoittamatta päätti ponkaista liikkeelle. Hihna riistäytyi irti Sylvian hansikkaan peittämästä kädestä ja jäi poukkoilemaan shiban perässä, kun se pinkoi hämmästyttävän nopein askelin parkkipaikan poikki kohti jotakin käsittämätöntä kohdetta, joka oli selvä vain koiralle itselleen.

Sylvia tunsi sydämensä seisahtuvan.
”Mochi!” hän kutsui hädissään ja ponkaisi pystyyn, syöksähtäen koiran perään, vaikka korkeakorkoisia nilkkureita ei todellakaan ollut tarkoitettu urheilusuorituksiin.

Nyt Mochi juoksisi suoraan auton alle. Hän menettäisi koiransa vain, koska oli ollut huolimaton, ei ollut antanut sille tarpeeksi aikaa, vaikka heillä ei olisikaan ollut oikeasti minnekään kiire.

”Hei, muru, minne matka?”
Lemmikinsinisestä autosta oli noussut vaaleahiuksinen nainen, joka kumartui nappaamaan Mochin kainaloonsa kesken loikan, kuin pienen, pakoon yrittävän porsaan. Shiba jähmettyi silkasta järkytyksestä, valahti melkein veltoksi.

Oli hyvin lähellä, ettei Sylviakin lyyhistynyt siihen paikkaan silkasta helpotuksesta.
”Voi Luoja, Mochi, älä ikinä enää karkaa noin!” hän henkäisi seisahtuessaan vaaleahiuksisen naisen eteen. Tämän ruskettuneet, pisamaiset kasvot sulivat hampaat paljastavaan hymyyn, joka sai Sylvian melkein säikähtämään.
”Ei hätää, sugar, ei se ehtinyt onneksi tämän kauemmas”, nainen huomautti, laski Mochin maahan ja ojensi sitten hihnaa Sylviaa kohti. Vasta nyt hän kiinnitti huomiota tämän aksenttiin, vahvaan ja hyvin amerikkalaiseen, sellaiseen, joka olisi saanut kylmät väreet juoksemaan Charlesin selkää pitkin.

Sylvia kyykistyi yhä järkytyksestä jähmettyneen Mochin vierelle ja hautasi hetkeksi kasvonsa shiban turkkiin, puristaen sen hihnaa kädessään melkein kouristuksenomaisesti.
Hengitettyään pari kertaa syvään hän kohotti katseensa.
”Kiitos, minä en tiedä, mitä olisin tehnyt, jos… Miten ihmeessä voin kiittää sinua?”
Amerikkalaisnainen heilautti vähättelevästi kättään.
”Äh, tuo nyt oli pientä. Ihana koira. Anteeksi, muru, täytyy kiitää, lupasin viedä työkaverin näätiä varten lisää kuivikkeita!”

Yhä leveän hymyn ja murujen hämmentämänä Sylvia ei tajunnut edes kysyä naisen nimeä, ennen kuin tämä oli jo ehtinyt harppoa liikkeen ovelle ja kadota sisään, kellon kilahduksen saattelemana.

Kesti hetken, ennen kuin hän uskalsi suoristautua ja palata autolleen, jalat yhä täristen ja sydän kipeästi jyskyttäen. Tällä kertaa myös Mochi seurasi kiltisti, hypähti takapenkille ja alistui turvavöiden laittamiseen mukisematta.

_________________
"Oh come on. Be brilliant."



Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: [Y] A Progressive Christmas Carol   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
[Y] A Progressive Christmas Carol
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Muu maailma-
Siirry: