PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] I'll be there for you

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2486
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: [P] I'll be there for you   Ke Marras 29, 2017 10:59 pm

Pikaviestinpeli, jossa Hatsiubatin Sabriel ja Evie tapaavat lounaan merkeissä.
-----
Torstai 23. marraskuuta 2017, lounasaika

Paras vastaisku marraskuun koleudelle oli kynttilöin ja lämpimin värein sisustettu tapasravintola ja hyvä seura. Evie oli aloittanut aamunsa varhain tuttuakin tutummalla tanssirutiinilla, mutta sateinen sää ei ollut kannustanut lenkkeilemään. Niinpä nainen oli aamupalan syötyään käpertynyt takaisin sohvalle kissa kainalossaan ja katsonut nauhoituksen edellisenä iltana ohimenneestä sarjasta. Hän tosin oli torkahtanut pienille päiväunille siinä välissä, mutta eihän se niin tarkka ollut - hän oli havahtunut riittävän ajoissa ehtiäkseen laittaa itsensä kuntoon lounasta varten. Evie oli kiiruhtanut villakangastakin huppu pitkiä hiuksia tihkusateelta suojellen juna-asemalle ja matkustanut Lontoon sydämeen, jossa oli sopinut tapaavansa Sabrielin. Nainen vilkaisi kelloaan astuessaan ulos punaisesta, kaksikerroksisesta bussista, jotka hallitsivat Lontoon katukuvaa mustien taksien ohella, ja totesi yllätyksekseen olevansa ajallaan. Evie laski hupun päästään astuessaan sisään ravintolan pieneen eteiseen ja hymyili leveästi tunnistaessaan Sabrielin muutaman muun odottelijan joukosta.
”Hei”, hän tervehti luoviessaan tiensä ihmisten ohi naisen luokse ja levitti kätensä halatakseen ystävää pikaisesti. ”Pientä jonoa pöytään, vai?” Hän kysäisi vilkaistessaan ympärilleen. Useampaa pöytää näytettiin siivoavan kiireellä, joten epäilemättä he pääsisivät pian istumaan alas.

Sabriel oli hieman ajoissa, kuten aina. Hän odotti jo ravintolassa, kuullessaan tutun äänen tervehtivän häntä. Ruskeahiuksinen nainen pyörähti ympäri hymyillen pehmeästi.
"Hei!" Hän halasi paikalle saapunutta naista hymyillen.
"Pientä, todellakin. Mitä sinulle kuuluu?"

"Hyvää, oikein hyvää", nainen vakuutti riisuen lämmintä, villaista huivia, jonka oli käärinyt kaulaansa. Hän ei voinut olla liian varovainen äänensä kanssa näin kostean kolealla säällä.
"En malta odottaa, että pääsen lauantai-iltana lähtemään pohjoiseen", hän huokaisi lämmöllä. Sunnuntaina heidän talonsa olisi iltapäivästä täynnä lapsia, kun Elijahin ystävät tulisivat lastenkutsuille, mutta sen jälkeen hän ehtisi viettää kolme päivää pelkästään perheensä parissa. Se jos mikä oli riittävä syy hymyyn, jota mikään ei tuntunut pyyhkivän huulilta.
"Mitä sinulle kuuluu?"

"Aw, olet onnekas." Evie oli niin onnekas kun saattoi lähteä tapaamaan poikaansa ja miestään pohjoiseen. Mitä hänelle kuului? Lastenlääkäri hymyili vaivaantuneena.
"Töissä menee hyvin." Hän tarjosi vaihtoehdoksi, kun ei tiennyt oliko hänellä oikeutta valittaa.

Hän todella oli, sillä näitä tilaisuuksia tarjoutui harvoin. Siitä tuntui jo olevan ikuisuus, kun Elijah oli ollut Paulin kera pohjoisessa. Oliko siitä oikeasti jo yli kuukausi?
"Se on mukava kuulla", nainen vakuutti koskettaen kämmenellä rintaansa vilpittömyyden merkkinä. Paikalle saapuva tarjoilija vei naisen huomion hetkeksi, kun mies lähti johdattamaan kaksikkoa pöydän ääreen ja jätti listat tummalle puupinnalle. Evie kuoriutui kokonaan takistaan ja huivistaan oikaisten hieman neuleensa korkeaa poolokaulusta.
"Toivottavasti et ole tehnyt liian pitkää päivää töissä."

Sabriel seurasi Evien mukana tarjoilijaa ja riisui sen hennon vaaleanpunaisen villakangastakkinsa. Sen alta paljastui hyvin klassinen, epäilemättä vanhojen muotitalojen valmistama jakku, kauluspaita ja kotelohame. Kaikki melko samaa norsunluista sävyä. Hän istui alas ja vilkaisi ystäväänsä.
"Melko pitkään. Ehdin kyllä iltaisin vielä katsoa lopputyötäni. Ja käydä tallilla. Ja tavata ystäviä." Hän viittasi Evien puoleen.

"Minä en tiedä tottuisinko koskaan siihen, että iltaisin ehtii tehdä muuta kuin syödä ja mennä nukkumaan", nainen naurahti. Hänen sosiaalinen elämänsä pyöri aamupäivien, lounastreffien ja sunnuntaiden ympärillä, jos työkavereita ei laskettu.
"Miten hevosesi voi?"

"Se on mukavaa. Tarjoaa mahdollisuuksia." Sabriel naurahti pehmeästi. Hän veti korvansa taakse siistiltä nutturalta karannutta hiuskiehkuraa.
"Backfire voi loistavasti. Olemme molemmat oikein hyvävointisia." Ehkä hän ei saisi valittaa asiasta. Ei se ollut iso juttu.

Epäilemättä. Hänen työaikataulunsa eivät vain kannustaneet moiseen, kun työpäivät alkoivat siihen aikaan, kun muiden työpäivä päättyi.
"Hyvä, ei ole mukavaa kun eläimet sairastavat. Luojan kiitos Raoul on ollut terveänä, vaikka nyt pitäisi varmaan koputtaa puuta", nainen naurahti. Hän kallisti pienesti päätään siniset silmät lämpimästi tuikkien. "Kuulostat tosin siltä, että jätät jotain sanomatta."

"Se on kamalaa. Onneksi Backfire on terve ja ei edes onnettomuusaltis." Nainen naurahti pehmeästi. Onneksi hänen silmäteränsä oli kovin hyväkäytöksinen hevonen.
"Hyvä on. Minä saatoin käydä katsomassa ihanan musikaalin herrasmiehen kanssa, joka ei ole ottanut yhteyttä sen jälkeen ja lehdet kirjoittavat muista naisista. Ei huippuhetkiäni, Evie."

Evie kuunteli hiljaa, mitä nainen sanoi, vaikka hänen teki mieli esittää useampi kysymys heti sillä hetkellä; kuten vaikkapa utelu siitä, mitä musikaalia Sabriel oli käynyt katsomassa. Laitettakoot se vaikka ammattiuteliaisuuden piikkiin. Tai ammattiylpeyden, kumman tahansa.
"Voi Sabriel", hän huokaisi ja kurotti koskettamaan ystävän kättä pöydän ylitse. "Sellaiset miehet on vain parasta unohtaa heti. Herrasmies ei jättäisi ottamatta yhteyttä", nainen pudisti pienesti päätään. Hän ei tahtonut edes kuvitella, miltä sen oli täytynyt tuntua ihan itsessään jo - ja sitten vielä lukea lehdistä, että mieheltä riitti kyllä aikaa muille.

"Olkoonkin että osa niistä on juoruja, varmasti, mutta tuntuu se silti pahalta." Sabriel hymähti vaisusti, taputtaen vapaalla kädellään Evien kättä.
"Voi Evie. Ei tämä ole pahinta mitä olen kokenut. Ota huomioon että olen eronnut jo kerran. En voi pitää itseäni onnistujana suhteissani."

"En epäile sitä lainkaan. Tietenkin se tuntuu pahalta", nainen vastasi puristaen rohkaisevasti ystävän kättä. Sabriel-parka. Miten miehet osasivatkin olla niin toivottoman törppöjä aina silloin tällöin?
"Älä puhu itsestäsi niin alentuvaan sävyyn, Sabriel", Evie vastusti päätään pudistaen. "Yksi avioero ei tarkoita, ettetkö voisi onnistua tällä kertaa. Ettetkö löytäisi jonkun, joka arvostaisi sinua niin, ettei parisuhteen tarvitsisi vaatia jatkuvaa työtä." Hyvähän hänen oli puhua, kun oli mennyt naimisiin ensimmäisen poikaystävänsä kanssa.

Sabriel siristi kevyesti silmiään.
"Tai, minä omistan elämäni hyväntekeväisyydelle ja sairaille lapsille. Se on toiminut nyt aika hyvin. Miinuksena tosin on vanhempani ja veljeni, jotka haluavat parittaa minua milloin kenellekin, josta olisi jotakin hyötyä heillekin." Nainen huokaisi syvään.
"Ei se ole alentuva sävy. Tiedät miten rakastan työtäni."

"Ei työsi tarvitse tulla parisuhteen eteen", nainen vastasi pienen hymyn kera. Olihan hän elävä esimerkki siitä - vaikka hän ei toivonutkaan Sabrielille hänen ja Paulin avioliiton kaltaista suhdetta. Ei, kun hänestä tuntui aina silloin tällöin, että mies olisi yhtä hyvin voinut olla toisella planeetalla.
"Kyllähän ihmiset käyvät töissä ja jakavat elämänsä silti jonkun toisen kanssa kaikkialla ympärillämme", Evie rohkaisi hymyn kera. "Olen varma, että herra Oikea tanssii vielä elämääsi, kun vähiten sitä odotat."

Sabriel pyöräytti kevyesti silmiään. Ei, hän ei ollut luopunut ajatuksesta, mutta koetti edes olla aikuinen puhuessaan elämästään muille. Kotona saattoi sitten yltyä tanssimaan eläytyvästi kun katsoi Disneyn prinsessaklassikkoja tuhannetta kertaa tylsänä torstai-iltana.
"Olet ihana Evie, mutta välillä epäilen että rakastan työtäni enemmän kuin voisin rakastaa ihmistä."

Hän oli jo sanomassa, että niin hänkin teki, mutta ajatuksissa välähtivät säihkyvän siniset silmät ja hymykuopille painuvat pyöreät posket. Ei, hän ei koskaan voisi rakastaa työtään enempää kuin mitä rakasti pientä poikaansa.
"Ei se tarkoita, ettetkö silti voisi rakastaa toista ihmistäkin", nainen huomautti lempeän hymyn kera. Hän rakasti työtään niin, ettei välillä saanut henkeä odottaessaan mahdollisuutta astua roolihahmon elämään. Se rakkaus ei ollut pois Elijahilta tai Paulilta. Rakkautta oli loputtomiin annettavaksi.
"Ei rakkaus rakastamalla lopu maailmasta."

Sabrielin olisi kuulunut olla mieleltään Evie, mutta hän taisi ehkä olla heistä todellisuudessa se pahempi romantikko. Mikä ei aina ollut paras idea yhdistettynä hänen ammattiinsa.
"Tiedän. Jos se loppuisi, olisin jo tuhlannut omani potilaisiini." Lääkäri suhtautui pieniin potilaisiinsa naurettavan suurella sydämellä.

"He arvostavat sitä varmasti", nainen vastasi hymyn kera. Yksikään vanhempi ei tahtonut kuvitella lastaan sairaaksi, mutta jos Elijah koskaan kaipaisi edes laastaria lääkäriltä, hän toivoisi lääkärin suhtautuvan työhönsä suurella sydämellä.
"Mutta Sabriel, ei sinun tarvitse sen tähden elää yksinäistä elämää", Evie lisäsi painaen katseensa listaan, jonka oli jättänyt huomiotta. Tapasten tilaamisen ilona tosin oli se, ettei tarvinnut valita - sen kun vain tilasi kaikkea, mikä kiinnitti listalta huomion.
"Mitä musikaalia kävit katsomassa tämän ikävän miehen kanssa?"

"En ole koskaan sanonut olevani yksinäinen, Evie. Minulla on ihania ystäviä, hevoseni, työni, vapaaehtoisavustukseni ratsastuskoululla." Sabriel hymyili pehmeästi. Hän pärjäsi hienosti, ei hän kaivannut lohtua. Ehkä vähän. Oliko hänessä jokin vialla? Muu kuin rasittava suku.
"Grease. Tiedät heikkouteni."

"Jos niin väität", Evie myöntyi. Hän vain toivoi, että ystävä saisi elämäänsä kaiken, mistä unelmoi. Eihän se nyt ollut liikaa pyydetty, eihän?
"Oh, nautitko siitä?" Hän kysyi suoristautuen hetkessä tuolillaan. "Minä ja työkaverini Hayley olemme menossa katsomaan sitä joulukuussa Brightoniin. Saimme yhden päivän vapaaksi keskeltä viikkoa töistä, joten tietenkin säntäämme toiseen teatteriin", hän naurahti. Se oli harvinaista herkkua - mutta nyt kun päivä oli annettu heille, he aikoivat todella nauttia siitä kaikin rinnoin.

"Nautin. Se oli oikein hyvä." Sabriel oli todella nauttinut musikaalista. Helvetti. Hän puraisi kevyesti kieltään ja keskittyi toiseen ajatukseen.
"Olette hulluja."

"Hyvä", hän naurahti, "olisi sääli kertoa parille ystävälle, että heistä ei pidetty." Ihan kuin hän olisi koskaan kertonut moista kenellekään toiselle teatterissa työskentelevälle. Jokainen oli itsensä pahin kriitikko - ja jos ei, niin ohjaaja ja tuottaja olivat.
"Brighton nyt ei ole matkan eikä minkään päässä", Evie virnisti. Tunti junalla etelää kohden - tai oikeastaan vielä vähemmän, kun hän asui jo valmiiksi Lontoo-Brighton junaradan varrella. "Olen matkustanut kolme tuntia pohjoiseen vain sen tähden, että voin viettää päivän ja yhden yön perheeni kanssa." Ja tekisi sen taas lauantaina, jos vain pääsisi livistämään töistä riittävän aikaisin ehtiäkseen viimeiseen pohjoiseen suuntaavaan junaan. Muutoin hän viettäisi erittäin epämukavan yön bussissa.
"En voi uskoa, että Elijah täyttää jo viikon päästä viisi", nainen huokaisi. Miten poika oli kasvanut niin isoksi? Vastahan hän oli tuudittanut peittoihin tiukasti käärittyä nyyttiä uneen tuutulauluja hyräillen.

Sabrielin ilme kirkastui kun Evie mainitsi poikansa. Viisi? Mihin aika oli mennyt?
"Elijah on jo niin vanha? Voi ei! Olisi pitänyt muistaa. Antaisitko osoitteen? Haluan postittaa hänelle jotain pientä."

"Äläpä", nainen puhahti päätään epäuskoisena pudistaen. Hänen pieni vauvansa! "Jos keksit lahjan ennen lauantai-iltaa ja ehdit pudottaa sen Apollo Victorialle, voin viedä sen mennessäni", hän naurahti, "mutta jos tahdot mieluummin maksaa postikuluja niin toki saat osoitteenkin. Ehkä Royal Mail onnistuu pitämään edes paketit tallessa." Hänen luottonsa postilaitokseen ei ollut kovinkaan korkealla.
"En tajua, minne nämä vuodet ovat vierineet", hän huokaisi ja kohotti katseensa tarjoilijaan, joka saapui noutamaan tilausta. Hän luetteli useamman tapaksen listalta hymyillen vain aavistuksen pahoitellen, kun pyysi kyytipojaksi pelkkää vettä. Hänellä oli sentään työpäivä vielä edessään.
"Tuntuu, että vasta odotin Elijahia, ja nyt hän on jo viisi."

Sabriel hymyili pehmeästi.
"Mitä Elijah voisi haluta? Tai mistä hän pitää? Keksin varmasti jotakin." Hän naurahti pehmeästi. Hän ehtisi kyllä toimittaa paketin Evielle ja silloin poikakin saisi sen nopeammin. Yhtälailla Sabriel otti vain vettä juomaksi, hän oli menossa vielä tallille.
"Mutta olet saanut katsoa hänen kasvavan! Pienen ihmeen. Ole onnellinen siitä."

"Hän taitaa edelleen olla siinä iässä, että mikä tahansa lahja on ihan parasta ikinä", nainen naurahti pienesti. Lapsi innostui niin vähästä, että lahjojen ostaminen oli helppoa, joskin tänä vuonna hän tiesi ylittäneensä itsensä. Paul oli suhtautunut varsin skeptisesti hänen ideaansa Hamiltonin lahjalipuista, mutta nainen oli varma, että se olisi sen arvoista.
"Legot tuntuvat olevan suuri juttu ja toki kaikki, mikä liittyy hevosiin. Hän on aivan hevosvanhuksensa pauloissa." Paulin idiotismi oli sentään johtanut johonkin hyvään, sillä Elijah todella nautti Nazeemin kanssa puuhastelusta.
"Minä olen, niin loputtoman onnellinen ja kiitollinen", Evie vakuutti kämmenet sydämelle hetkeksi painuen. Hänen poikansa oli hänen maailmansa valo. "Toivoisin vain, että voisin palata joka ilta töistä suukottamaan hänen otsaansa hyvän yön toivotuksena." Mitä hän olisikaan antanut siitä, että Paul olisi muuttanut pojan kanssa Lontooseen.

"Ehkä siis ostan jotain Lego-juttuja." Sabriel lupasi hymyillen. Ainoa huono puoli sinkkuudessa oli se, ettei lapsen saaminen onnistuisi.
"Nyt voit tehdä niin monena päivänä. Ajattele sitä."

"Niiden kanssa ei voi mennä vikaan", Evie vakuutti hymy huulillaan, "mutta älä nyt mene mitään valtavaa settiä ostamaan." Legot olivat niin uskomattoman kalliita, tosin hyväpä hänen oli sanoa, kun oli käyttänyt parisataa puntaa Hamiltonin lippuihin. Jo se, että Sabriel ylipäätään tahtoi muistaa Elijahia oli riittämiin.
"Se ajatus on kantanut minua tämän pimeän marraskuun halki", nainen myönsi painaen hetkeksi katseen käsiinsä. Hän pyöräytti hajamielisesti vihkisormusta nimettömässään ja kohotti katseensa takaisin Sabrieliin.
"Mitä joulusuunnitelmia sinulla on?"

"En en." Ehkä sellainen vähän vähemmän jättimäinen. Piti ostaa lahjoja ystävien lapsille, kun ei ollut omia.
"Ymmärrän. Joulu? Kai minun on pakko ainakin kerran näyttäytyä vanhemmilleni. Muuten tuskin mitään ihmeellistä. Miksi kysyt?"

"Koeta päästä lähtemään siltä näyttäytymiseltä ilman listaa lupaavista poikamiehistä", Evie kiusasi pieni hymy huulillaan. Eivät kai ystävän vanhemmat voisi niin hulluiksi ryhtyä?
"Kunhan vain kysyin. Ihmisillä on yleensä suunnitelmia jouluksi", hän naurahti. "Minä menen pohjoiseen, kun olen aaton ja joulupäivän vapaalla. Joudun tosin sinkoamaan sieltä takaisin vauhdikkaasti, mutta parempi sekin kuin ei mitään." Hän ei voisi kuvitellakaan joulua ilman perhettään. Vielä jos vanhemmat saisi kylään Australiasta, kaikki olisi täydellistä.

"Voi kuule. Pahimmassa tapauksessa, krhm, hurmaavin kandidaatti istuu joulupöydässä vanhempieni kutsumana." Hän naurahti vaisusti. Sellaista oli tapahtunut muiden juhlien kanssa...
"Onnekas. On meilläkin kyllä veljen lapset joulunvietossa mutta he käyttäytyvät kuin pikkuaikuiset."

"Eivät kai he sellaista tekisi?" Evie kysyi epäuskoisena. Sehän olisi kerrassaan kammottavaa! Kuka muka tahtoi istua joulupöydässä (tai missään muussakaan ruokapöydässä) vanhempiensa silmien alla tuiki tuntemattoman kanssa, jonka vanhemmat olivat valinneet sopivaksi kosijaksi?
"Elijahin kanssa siitä ei ole pulaa", Evie naurahti. Poika ei tosiaankaan käyttäytynyt kuin pikkuaikuinen, eikä hän olisi sitä tahtonutkaan. "Kerroinko jo, kuinka veimme hänet teatteriin kun he olivat täällä lokakuussa? Emme saaneet Elijahilta suunvuoroa sen jälkeen viikkoon", hän naurahti. Poika oli todella innostunut mahdollisuudesta istua teatterisalissa taustatiloissa norkoilun sijaan.

Sabriel katsoi Evietä merkitsevästi.
"Voi, he ovat tehneet. Olisiko tämä onneton sielu numero viisitoista." Se oli aina yhtä kamalaa, kun kohteliaasti yritti kertoa että ei kiitos.
"Voi ei! Hän siis todellakin nautti."

"Ei ole todellista", Evie parahti päätään ravistaen. Ystäväparka! Miten kenenkään vanhemmat saattoivat kuvitella sen olevan hyvä idea?
"Todella. Hän tahtoisi edelleen käyttää Wicked-paitaansa joka päivä kaikkialla", nainen naurahti pehmeästi. Hänen pieni poikansa oli vihdoin siinä iässä, että voisi nauttia teatterista. Hän oli varma, ettei lokakuinen vierailu jäisi ainoaksi. Ensi vuonna he kävisivät katsomassa koko joukon esityksiä, aivan varmasti.
"Kutsuisin sinut muutoin viettämään joulua meidän kanssamme, niin pääsisit vanhempiasi karkuun hyvällä selityksellä, mutta Newcastleen on niin pitkä matka", hän huokaisi päätään pahoittelevasti pudistaen. Jos hän olisi ollut joulun Lontoossa, Evie olisi ehdottomasti kutsunut Sabrielin luokseen, mutta hän ei ollut jäämässä tänne, kun perhe oli pohjoisessa.

Ei Sabriel olisi voinut välttää joulupäivällistä vanhempiensa kanssa.
"Voi ei. Sinun pitää ostaa hänelle toinen kun nykyinen jää pieneksi." Miten hän olisikaan iloinnut jos veljen lapset olisivat olleet tavallisia, hyväntuulisia lapsia.
"Ihana ajatus, mutta minun pitäisi silti kärsiä se päivällinen. Kulissivelvoitteet."

"Epäilemättä", nainen naurahti. Paita todennäköisesti kuluisi käytössä puhki ennen kuin Elijah kasvaisi liikaa, mutta uuden saisi onneksi aina.
"Voi sinua", nainen huokaisi myötätuntoisena. "Voin soittaa puoli tuntia päivällisen alun jälkeen, niin voit tarvittaessa vedota hätätilanteeseen joka vaatii huomiotasi, jos se on aivan toivottoman tuskainen päivällinen?" Hän ehdotti huvittuneen hymyn kera. Ehkä Sabriel selviäisi yhdestä päivällisestä ilman hänen apuaan. Olihan nainen selvinnyt aina ennenkin. Evie kiitti tarjoilijaa, joka kasasi lukuisia pieniä annoksia erilaisia tapaksia pöydälle ja kaatoi vettä molempien laseihin.
"Tai kuka tietää, ehkä ehdit löytää satuprinssisi ihan itse ennen joulua, eikä vanhempiesi tarvitse sotkeutua siihen", nainen naurahti.

Evien suunnitelma hymyilytti suuresti. Ei, kyllä hän selviäisi tästäkin. Miten hän selviäisi kaikista hyväntekeväisyysgaaloista ennen joulua, siitä hän ei ollut varma.
"Voi kulta. Minun prinssini tuskin on heidän haluamansa."

"Miksei olisi?" Evie hymyili pehmeästi. Kai Sabrielin vanhemmat etsivät tuolle seuraa vain sen tähden, ettei naisen tarvitsisi olla yksin. Miksei siis naisen valinta kelpaisi vanhemmillekin? Mikä oikeus vanhemmilla edes oli sanella moisia asioita?

"Voi kuule. Heidän ehdotuksensa ehdokkaista eivät mukaile minun kriteerejäni, vaan heidän omiaan. Miehen pitää olla varakas, avioliiton edullinen suvulleni jollakin tavalla ja mieluiten vielä vaikuttaja lääketieteen saralla. Vielä mukavampaa jos valitsisin jonkun heidän ystäviensä pojista." Sabrie naurahti vaisusti. Näitä paritusyrityksiä hänen elämässään riitti.

"Voi hyvä luoja", Evie pudisti päätään silmät suurina. Eihän tuossa ollut mitään järkeä! Sabriel ansaitsi elämäänsä miehen, joka toisi jotakin hyvää naisen elämään. Jotakin enemmän, kuin mitä Sabrielilla jo oli. Onnea, ei varallisuutta.
"En tajua, miten et ole jo seonnut päästäsi." Kuka kestäisi vanhempia, jotka harrastivat jatkuvaa tönimistä omasta mielestään loistavien kosijoiden suuntaan?

"Minä olen niin kiltti, että en kuuntele heitä. Hymyilen vain kuin kunnon tyttären kuuluu ja kaikessa hiljaisuudessa annan rukkaset kun vanhempani eivät katso." Sabriel hymyili vinosti. Sellaista hänen elämänsä oli, mutta siihen tottui kun osasi sopivissa tilanteissa hymyillä typeränä.

"Voi sinua parkaa", nainen huokaisi päätään yhä pudistellen. Ei kenenkään pitäisi joutua tekemään moista vain sen tähden, että vanhemmat kokivat tarpeelliseksi etsiä tyttärelleen sopivan miehen.
"Tästähän tulee mieleen joku 1800-luvun tarina", hän hymähti.

"Voi, kun tietäisit miten 1800-lukulaista meillä onkaan." Sabriel naurahti pehmeästi. Joskus se heijastui naisenkin olemuksesta, onneksi harvemmin. Näkyvin osoitus siitä lieni Sabrielin tapa pukeutua aina siisteihin jakun ja hameen yhdistelmiin. Hän ei käyttänyt housuja, elleivät ne olleet ratsastushousut.
"Veljeni tulee puhumaan minulle asiasta noin kerran viikossa. Työhuoneeseeni, koska vanhemmat käskevät."

"Taidan mieluummin pitää yllä harhakuvitelmaani, että moinen käytös on jätetty 1800-luvulle", Evie naurahti pehmeästi. Sabrielin maailma tuntui eroavan hänen omastaan niin massiivisesti, että joskus hän pohti, miten he olivat koskaan ystävystyneet. Vastakohdat vetivät puoleensa, vai miten se menikään?
"Ei apua", hän parahti, "aina kun ajattelen, ettei tämä voi mennä pahemmaksi, osoitat ajatukseni vääräksi." Naisparka. Hän olisi jo kadonnut perheensä elämästä, jos vanhemmat olisivat harrastaneet moista.

"Ymmärrän sinua hyvin." Sabriel naurahti, pudistellen kevyesti päätään. Ehkä hänenkin pitäisi tehdä matka pohjoiseen, tervehtimään Keikoa ja Gabriellea. Kun työskenteli sairaalassa jonka johtoportaassa oma isä istui ja jonka arvostetuimpia lääkäreitä oli oma isoveli, oli kovin mahdotonta leikata perhettä elämästään.
"Anteeksi. He tekevät samaa minulle." Hän pyöräytti marinoitua oliivia pienellä lautasella nauraessaan.
"Ehkä minunkin pitäisi tulla käymään pohjoisessa kun ehdin. En ole kuullut ystävistäni paljoa, pitää ehkä tulla varmistamaan että he ovat hengissä."

"Epäilemättä. Voi sinua", hän hymähti. Ystäväparka. Hänen täytyisi muistaa kiittää vanhempiaan seuraavan kerran, kun noille soittaisi. Ihan vain siitä hyvästä, etteivät nuo olleet koskaan tunteneet tarvetta sotkeutua hänen elämäänsä muutamia pyytämättä annettuja neuvoja lukuunottamatta.
"Ehdottomasti", Evie nyökkäsi. "Jos satun olemaan siellä samaan aikaan, sinun on tultava tervehtimään Elijahia. Poika tosin varmasti tykkäisi, vaikka kävisit muutoinkin", hän naurahti. Elijah osasi olla ujo, mitä vieraisiin tuli, mutta poika harvoin jäi ujostelemaan hänen ystäviään - varsinkaan heitä, jotka oli nähnyt ennenkin.
"Se voisi olla oikein mukava pieni hengähdystauko sinulle. Pari päivää ilman töitä ja perhettä."

Sabriel nyökkäsi. Hän tulisi mielellään katsomaan Evien poikaa, jos se vain sallittaisiin aikataulujen puitteissa.
"Tulisin mielelläni. Ihana reissu pohjoiseen, tapaisin sekä Elijahin että Gabriellen pojan. Matthew täyttää ensi kuussa vuoden, ihana poika. Ja tosiaan, ehkä kaipaisin sellaista hengähdystaukoa."

"Siinä on jo monta hyvää syytä varata junalippuja", nainen vastasi naurahtaen. Todella monta. Ystäviä, lapsia, hengähdystauko. Sabrielin ehdottomasti kannattaisi toteuttaa suunnitelmansa. Hän huuhtoi valkosipulileivän alas jäisellä vedellä pohtien huvittuneena, miten saisi töissä kuulla valkosipulista.
"Toivottavasti onnistut sovittamaan työaikataulusi moisen ympärille. Ansaitset hetken omaa aikaa ystävien ympäröimänä."

Sabriel korjasi asentoaan tuolilla, hymyillen. Pelkkä ajatus tuntui ihanalta.
"Ehkä koetan supistaa sen joulukuun alkuun. Sinä tosin taidat olla silloin Lontoossa, mutta aina ei voi voittaa. Voisin samalla viedä Matthewin syntymäpäivälahjan ja joululahjat kaikille."

"Valitettavasti olen", nainen vastasi pahoittelevan hymyn kera, "mutta me ehdimme onneksi nähdä täälläkin." Hän viettäisi seuraavan viikon alun poikansa luona, mutta sen jälkeen työvelvollisuudet pitäisivät hänet tiukasti etelässä. Puhumattakaan joulun ja uudenvuoden välipäivistä. Yhdeksän esitystä tiivistettynä viiteen päivään saivat hänet säälimään näyttelijöitä - hän ei sentään olisi lavalla kuin kerran tai kaksi, mutta kokoonpanon väki tekisi viisi pitkää päivää.
"Sinähän olet varsinainen joulupukki tätä menoa, hankkimassa lahjoja kaikille", Evie naurahti.

"Onneksi. Muuten sinusta ei näkisi vilaustakaan." Sabrie naurahti hellästi. Evien näkeminen oli aina yhtä mukavaa, kuten kaikkien ystävien.
"Minä olen! Rakastan joulua ja joululahjoja, mutta perheeni kesken emme vaihta kuin pienet muistamiset. Onneksi tuskin lennän pohjoiseen, niin ei tarvitse murehtia painorajoituksista."

"Se on totta", nainen myönsi naurahtaen. Jos hän asuisi jossakin muualla - tai kiertäisi kiertueen mukana ympäri Iso-Britanniaa -, hänen näkemisensä olisi paljon vaikeampaa.
"Ei sinne kannatakaan lentää", Evie totesi. "Junalla pääsee niin paljon vaivattomammin, silloin toki kun junat pääsevät ajoissa liikeelle." Hän hymyili pehmeästi.
"Joulu on kieltämättä aivan ihanaa aikaa."

"Ja nyt minulla on kaksi pientä poikaa joita voin käyttää tekosyynä leluosastojen kiertelyyn. Ewanin vaimo on kieltänyt lelujen ostamisen heidän lapsilleen." Sabriel mutristi pehmeästi huultaan.

"Miksi ihmeessä?" Evie parahti. Kuka kieltäisi ostamasta lahjoja lapsilleen? Hän toki koetti aina muistuttaa kaikkia siitä, ettei lahjaan kannattanut upottaa useita kymmeniä puntia, mutta ei hän koskaan voisi kieltää ketään ostamasta mitään Elijahille. Eihän hänellä itselläänkään riittänyt aina itsehillintää siihen, että hän voisi kävellä lelukäytävän ohi nappaamatta jotakin mukaan.
"Leluosastoilla kiertelyssä on kyllä aivan oma tunnelmansa. Niiden ohitse on vaikea kävellä ostamatta mitään."

"Koska he haluavat kontrolloida lasten lelujen määrää tai jotain muuta yhtä masentavaa." Sabriel oli tavaksi ostaa lapsille pehmeät sukat ja yöpaidan. Kun karkkiakaan ei saanut ostaa. Huokaus.
"En saa ostaa myöskään karkkia lapsille lahjaksi. He kieltävät kaiken. Joten, puran tätivimmani Elijahiin ja Matthewiin."

"Pyhä sylvi sentään", Evie tuijotti Sabrielia silmät suurina. Ystävän perhe oli kerrassaan nurinkurinen!
"Älä huoli, en aio heittäytyä hankalaksi Elijahin lahjojen suhteen. Kaikki kelpaa, aina", hän vakuutti päätään epäuskoisena pudistellen. "Ei minulla edes olisi varaa sanoa, kun ostin hänelle liput katsomaan Hamiltonia." Pojan into hip hoppia ja räppiä hyödyntävästä musikaalista oli kerrassaan suloista, ja vaikka tarinana Hamiltonia ei suositeltu kuin yli kymmenvuotiaille, hän oli aivan varma, että Elijah nauttisi päivästä teatterissa siitä huolimatta.

"Ewanin vaimo on ilonpilaaja." Sabriel totesi tyynesti. Hänen veljensäkin oli kyllä, ainakin hieman. Huokaus.
"Ihanaa. Saan siis ostaa yhdistetyn joulu- ja syntymäpäivälahjan, eli ison lego-setin?" Niin sitä piti. Sabriel keksi heti porsaanreiän tässä.
"Se on ihana lahja."

"Selvästi", hän puhahti päätään ravistaen. Kaikenlaisia vanhempia tähänkin maailmaan mahtui. Kuka muka oikeasti kielsi lahjan lapseltaan ilman sen parempaa syytä? Hän ei voinut ymmärtää.
"Sabriel, olet hölmö", Evie naurahti hymy huulille hiipien. "En aio kieltää sinua, kunhan et aja itseäsi velkoihin poikani lahjan tähden." Se, että hän tekisi niin epäröimättä lainkaan, oli vanhemman etuoikeus.

Sabriel kohotti kulmaansa.
"Minä haluan nähdä sen paketin, joka ajaisi minut velkoihin."

"Hyvä on, hyvä on, muotoillaan se toisin", Evie naurahti. Ehkä Sabriel ei onnistuisi ajamaan itseään köyhyyden partaalle muutamalla lahjalla. "Älä hanki mitään, mikä ajaisi minut velkoihin."

"Minä lupaan." Sabriel nauroi pehmeästi.

"Hyvä", Evie nyökkäsi hymy huulillaan. Hänen vanhempansa olisivat kuitenkin lähettäneet aivan liian suuren paketin Australiasta pojalle yhdistettynä syntymäpäivä- ja joululahjana. Se nyt vielä puuttuisikin, että Sabrielkin päätyisi hankkimaan puoli lelukauppaa.
"Oletko jo suunnitellut jotakin mielenkiintoista ensi vuodelle? Matkaa jonnekin, kenties?" Evie vaihtoi puheenaihetta nautiskellen lounaasta edessään. Hän unelmoi niin kovin mahdollisuudesta lähteä käymään Australiassa, mutta työt eivät oikein moiseen kannustaneet.

Sabrielin katse syttyi kun hän ajattelikin matkaa.
"Olen ajatellut Islantia, vihdoin. Kesällä jossakin vaiheessa. Luonnon tarjoamaa rauhaa omassa seurassa."

"Vau", Evie henkäisi ihastuneena. "Islanti on varmasti upea kohde. Miten päädyit siihen?" Valokuvien pohjalta todella näytti siltä, että Islannissa saisi nauttia kauniista luonnosta koko rahan edestä.

"En ole käynyt vielä siellä. Ja haluan kokea islanninhevoset niiden alkuperämaassa." Sabriel vastasi hymyillen. Hän teki hyvin usein ratsastuslomia, ainakin osittain.

Se lieni oikein hyvä syy matkakohteen valintaan. Islanti oli suosittu lomakohde, joten totta kai siellä sopi käydä, varsinkin kun se ei jo entuudestaan tuttu ollut.
"Siinä riittää varmasti kokemista", nainen totesi hetken asiaa pohdittuaan. Islanti oli jo itsessään maa, joka täyttäisi kaikki aistit upealla luonnollaan. Epäilemättä maastot aukeaisivat vielä näyttävämpinä hevosen selästä katseltuina.
"Minä vain toivon, että pääsisin käymään Australiassa ensi vuoden aikana. Hankalaa, kun töistä ei saa viikkoa pidempää lomaa. Ei oikein kannusta lentämään päivää sinne ja toista takaisin, vain jotta voi viettää pari hassua päivää vanhempien kanssa."

Sabriel tunsi onnen kuplivan vatsassaan. Hän eli ihanille matkoillensa ja rakasti niiden suunnittelua aina yhtä paljon.
"Pääset kyllä. Koetat järjestää itsellesi aikaa. Se on varmasti vaivan arvoista."

"Se on aina", Evie vakuutti, vaikka viime matkasta Australiaan saakka olikin jo kulunut vuosia. Hän ei koskaan katuisi pitkää matkaa vanhempien luokse. Hän oli kasvanut Australiassa, eikä koskaan mieltäisi toista paikkaa kodikseen samaan tapaan kuin kaikkia lapsuudesta tuttuja katuja.
"Mutta täytyy katsoa, miten kaikki järjestyy töiden ja muiden kanssa. Olisi ihana viedä Elijah Pariisin Disneylandiin keväällä."

"Awww. Hän olisi varmasti onnellinen siitä matkasta!" Sabrielkin olisi. Voi luoja, hän oli aikuinen nainen, joka olisi onnesta soikea jos menisi Disneylandiin. Ehkä pitäisi tehdä viikonloppureissu sinne joskus.

"Kuka ei olisi?" Evie naurahti. "En tiedä, miten pitäisin häntä silmällä, kun iloitsisin itse niin paljon kaikesta." Ei, hän ei voisi viedä Elijahia sinne kahdestaan. Paulin olisi innostuttava lähtemään mukaan, eikä mies mielellään poistunut kotoa niin kauas.

"Ehkä siksi minun pitäisi mennä sinne yksin. Minut saisi valjastaa jotta pysyisin tallessa." Nainen naurahti. Aikuinen nainen tarvitsisi valjaat Dsineylandiin. Näky se olisi sekin.

"Tarvitset ehdottomasti jonkun katsomaan perääsi", Evie nauroi. "Sääli, ettei minustakaan taida olla siinä mielessä paljoa apua."

"Enhän! Voisin ehkä kysyä Keikolta lähtisikö hän." Keiko varmasti osaisi arvostaa matkan taikaa ja hän voisi naamioida sen syntymäpäivälahjaksi ystävälleen.

"Kysy ihmeessä", Evie kannusti naurua äänessään. "Ansaitset matkan Disneylandiin." Kukapa ei ansainnut? Se olisi varmasti mahdollisuus palata takaisin lapsuuden taikaan aivan uskomattomalla tavalla.

Sabriel katsoi edelleen Disneyn prinsessapiirrettyjä kotona kun vain ehtim
"Kaikki ansaitsevat. Ehkä pitää ajatella matkaa keväälle."

"Suosittelen", Evie nyökkäsi pirteästi. Se olisi ehdottomasti hieno lomamatka tehtäväksi, ja näin Lontoosta käsin Pariisi oli tavattoman lähellä. Kunhan hän vain saisi perheensä tänne, hekin kävisivät pyörähtämässä Disneylandissa.
"Voit suunnitella Disneylandin lomaa ja Islantia joulupöydässä, kun vanhemmat etsivät sinulle miestä", nainen virnisti.

"Jotain sellaista minä aina teen. Että hymyilen ulospäin ymmärtäväisenä." Sabriel vastasi vino hymy pehmeäpiirteisillä kasvoillaan

"Hyvä tyttö", Evie naurahti. Voisivatpa Sabrielin vanhemmat lopettaa moisen, sillä ystävä ei ansainnut jatkuvaa tuuppimista milloin kenenkin suuntaan. Sabriel vaikutti onnelliselta näin, joten se oli riittämiin hänelle.

Sabriel oli tyytyväinen elämäänsä näin. Ja kun oli yksin, ei kukaan saanut häntä tuntemaan oloaan idiootiksi. Kuka siitä olisi pitänyt?
"Minulla on selviytymismekanismini heidän kanssaan."

"En yhtään ihmettele. Pakkohan sitä on olla", Evie totesi. Ei hän voinut syyttää ystävää moisten kehittämisestä. Tietenkin niitä tarvitsi, jos vanhemmat olivat noin luupäisiä.
"Toivon silti edelleen, että löydät oman prinssisi vielä jostakin näiden kaikkien rupikonnien joukosta", nainen hymyili pehmeästi. Sabrielin täytyisi lopettaa rupikonnien kanssa ulkona käyminen ainakin ihan ensimmäiseksi.

"Voi Evie-rakas. Kyllä minä löydän, jos minä haluan." Hän hymyili hellästi. Hänen elämässään oli kaikki hyvin.

"Se on hieno asenne", nainen vastasi hymyillen. Hän ei hetkeäkään epäillyt, etteikö Lontoosta jo löytyisi miestä, joka ansaitsisi rinnalleen Sabrielin, mutta niin kauan kuin ystävä oli tyytyväinen näin, ei sillä ollut kiirettä.
"Tiedätkö, suunnittelimme Hayleyn ja muutaman muun tuttavan kanssa, että menisimme porukalla katsomaan Mamma Miaa alkuvuodesta. Sinun pitäisi tulla mukaan", Evie naurahti ilahtuneena. Mitä enemmän seuraa, sen hauskempaa, eikö?

Sabriel nosti katseensa ystäväänsä. Mamma Miaa?
"Oi, tulisin mielelläni. Pitää katsoa onnistuisiko se. Minusta yritetään leipoa kovaa vauhtia kirurgia, jotta voisin ottaa parin vuoden päästä osaston johtavan kirurgin paikan." Hän oli otettu kunniasta, mutta ei tiennyt haluaisiko johtotehtävää sen takia, että isä halusi sen hänelle.

"Vau, sehän on upeaa", Evie henkäisi. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö Sabrielilla riittäisi kykyjä moiseen vaativaan ja vastuulliseen työhön. "Onko se jotain, mitä tahdot tulevaisuudeltasi?"

"Noh, tiedän että pätevyyteni kyseenalaistetaan koska isäni on sairaalan johtokunnassa..." Sabriel jäi miettimään. Halusiko hän? Hän saisi auttaa lapsia.
"Haluan. Saan kehittää osastoa ja auttaa lapsia."

"Siinä tapauksessa osoitat kaikille epäilijöille, että ansaitset työn", nainen vastasi kannustavana. Sabriel onnistuisi siinä varmasti. Hänen oli vaikea kuvitella tilannetta, jossa niin ei kävisi. Sabriel onnistui työelämässä aina, vaikka miesten kanssa tuuri olikin sitten huonompi.

"Ja enhän minä sitä kiellä. Ei kukaan ottaisi juuri valmistunutta kirurgia siihen tyähän, ellen nyt jo seuraisi nykyistä virassa olijaa ja jos isäni ei olisi johtokunnassa." Sabriel huokaisi hiljaa.
"Mutta haluan auttaa."

"Niin kauan kuin hoidat työsi kunnolla, ei kenelläkään ole varaa valittaa", Evie totesi. Ei kukaan voisi epäillä Sabrielin kykyjä. Nainen onnistuisi voittamaan jokaisen puolelleen aivan varmasti.
"Sinä autat jo nyt, ja saat mahdollisuuden auttaa vielä enemmän, aivan varmasti."

"Voi kuule. Jos saisin valita, hoitaisin kaikki mahdolliset lapset." Sabriel naurahti, miettien kuumeisesti toista aihetta. Ystävä oli äiti, tuo tuskin halusi ajatella hänen työpäiviään.
"Miten sinulla menee töissä?"

Sekin oli asia, jota hän ei epäillyt lainkaan. Sabrielilla oli hämmentävän suuri sydän ihmiseksi, joka joutui näkemään työpäiviensä lomassa niin paljon tuskaa ja kärsimystä.
"Upeasti, suoraan sanottuna", nainen naurahti lämpimästi. "On aivan ihanaa jakaa huone ihmisen kanssa, jonka kanssa ei tule vain toimeen, vaan viihtyy hyvin. Meillä on tavattoman hauskaa Hayleyn kanssa, kun tienaamme palkkamme juomalla teetä ja nauramalla kissavideoille." Hän oli todella kiitollinen kesällä tapaamastaan naisesta, jonka kanssa sai nykyään työskennellä yhdessä - tai siis viettää päivänsä teatterin taustatiloissa.
"Päätimme opetella jotakin uutta syksyn kunniaksi, joten olemme epätoivoisesti yrittäneet oppia neulomaan. Olemme saaneet aikaiseksi yhden kaulahuivin, kaksi epämääräisen muotoista pipoa ja kaksi saman käden lapasta." Hieno alku, selvästi.

Sabrielin sydämen piti olla suuri, jotta hän näki työnsä raadollisuuden toisen puolen. tervehtyneet lapset, jotka saisivat kokea elämän. Olkoonkin, että hän kävi viikoittain psykologilla.
"Voi luoja teidän kanssanne. Neulonta ei taida olla tiedän alaanne."

"Ei lainkaan", nainen naurahti lämpimästi. "Mutta me opimme hitaasti. Toinen lapasista näytti jo lapaselta!" Se ei tosin ollut paljoa lohduttanut siinä kohtaa, kun Hayley oli tajunnut tehneensä kaksi saman käden lapasta ja he olivat istuneet lattialla nauraen niin, että itketti.
"Onneksi emme kumpikaan ole harkitsemassa alan vaihtoa."

"Onneksi. Ja ei kannata alkaa luottaa siihen että teette lasten tumput itse." Sabriel naurahti pehmeästi. Voi noita kahta. Hölmöjä.

"Ei tosiaankaan", Evie pudisti päätään naurua yhä huulillaan. He olivat alkaneet neuloa omaksi ilokseen ja päiviensä kuluksi. Heillä oli tuntikaupalla aikaa teatterilla joka päivä, joten miksei koettaa jotain uutta? Siitä oli saanut roppakaupalla hauskoja hetkiä ja mukavia muistoja, joten lankoihin käytetty raha unohtui hetkessä.
"Mutta ainakin voin nyt sanoa neuloneeni edes kaulahuivin kerran elämässä."

"Minä en voi sanoa tehneeni sitä. En osaa edes ristipistoja, hyi minua." Sabriel nauroi pehmeästi. Äiti oli yrittänyt opettaa, mutta hän ei voinut sanoa koskaan oppineensa.

"Vielähän sinulla on aikaa oppia", Evie naurahti. Ei hänkään ollut osannut neuloa ennen kuin pari kuukautta sitten - tai no, moni väittäisi, ettei hän osannut vieläkään.
"Sitä paitsi, sinun työpäiviisi mahtuu paljon tekemistä. Minun ovat paljon kevyempiä", hän hymähti. Hänen tavanomaiseen työpäiväänsä ei kuulunut muu kuin puolihuolimattomasti hoidettu lämmittely yhdessä muun kokoonpanon kanssa, ja sen jälkeen muutama tunti oleilemista Hayleyn seurassa.

"No se on totta." Sabrielin päivät olivat täynnä töitä. Vielä hän ei viettänyt niitä leikkaussalissa, mutta kohta erikoistuminen olisi suoritettu. Sitten.

"Sinun täytyy kyllä tulla katsomaan joku päivä, kun pääsen Natalien loman aikaan lavalle", Evie hymyili leveästi. Oli aina mukavaa, kun tiesi yleisössä olevan tuttuja kasvoja - olkoonkin, että se sai jännityksen nipistelemään aina paljon pahemmin.
"Voit sitten kertoa minulle, kuinka toivottoman surkea olin ja miten olisi ehkä kuitenkin aika harkita alan vaihtamista ja tehdä neulomisesta kokopäivätyötä", hän naurahti.

"Ehkä minun täytyy. Ja en usko että olisit huonompi näyttelijä kuin neuloja. Kertomasi perusteella se tuskin olisi mahdollista." Sabriel virnisti.
"Tai sitten liioittelit."

"Se ei vielä valitettavasti tee minusta hyvää esiintyjää", nainen nauroi lämpimästi. Hän oli surkea neuloja. Olisi kamalaa, jos hän ei olisi reilusti sitä parempi valitsemallaan alalla.
"Voin pitää sinut kartalla päivistä, jolloin olen vihreänä lavalla. Jos niistä joku sattuu sopimaan ja tahdot tulla paikalle, laita vain viestiä ja varmistan että saat alennetut liput."

"Minä katson sopiiko mikään. Olet ihana." Hän huokaisi hiljaa, vilkaisten ulos.
"Tänään on maneesipäivä Backfiren kanssa."

"Ei kai se haittaa?" Hän kysyi pohtien, mikä vika maneesissa ratsastamisessa oli. Eipä sillä, että hän olisi voinut paljoa väittää hevosista ymmärtävänsä, mutta ajatus sisätiloissa ratsastamisesta ei kuulostanut kovinkaan vastenmieliseltä.

"Me molemma viihdymme paremmin ulkona." Sabriel tarjosi vastaukseksi. Hänen suloinen hevosensa rakasti laukkaa maastossa, eikä hän hennonnut riistää hevoseltaan mahdollisuuksia siihen.

"Oi ei", Evie pahoitteli pienen huokaisun kera. "Ehkä sää vielä selkenee ennen kuin ehdit tallille?" Se taisi olla turha toivo tässä sateen ja harmauden luvatussa maassa.

"Ja ehkä suklaa laihduttaa." Sabriel naurahti katsoessaan ulos. Siellä oli niin monotonisen harmaata että itketti.

"Hei, älä nyt pilaa sitäkin iloa minulta", Evie naurahti, "tietenkin suklaa laihduttaa. Se on tieteellisesti todistettu fakta."

"Ah. Anteeksi." Niin ja jäätelö myös. Ainakin niin hän halusi uskoa.
"Minun pitää kohta varata viikolle toinen pilates tai jotain."

"Vasta toinen?" Evie virnisti vinosti. "Siinä on paljon varaa vielä nostaa ylöspäin määrää. Minä aloitan jokaisen aamuni joko juoksemalla lenkin, tanssimalla reippaasti tai joogaamalla."

Sabriel miltein mulkaisi Evietä kun nosti katseensa tapaksestaan.
"... Vihaan sinua, selvä?"

"Mikset ole ensimmäinen, joka kertoo minulle tuon", nainen naurahti siniset silmät tuikkien. Hän tiesi, että liikkui enemmän kuin monet työkavereistaan, mutta hän ei saanut päivää käyntiin ilman kunnon liikettä.
"Mutta voit lohduttautua sillä, että minun työni vaativat rautaista kuntoa. Silti kaadun sänkyyn täysin uupuneena sellaisten iltojen jälkeen, kun olen ollut lavalla."

Sabriel mutristi huultaan kevyesti.
"Ei se liikunta minullekaan pahaa tekisi." Hän vain saisi nousta todella aikaisin, jos aikoisi kuntoilla ennen töitä.

"Ei kai se sitä tee kenellekään", Evie myönsi. Hän oli aina liikkunut paljon, vaikka varsinaisena urheilijana häntä tuskin saattoi pitää - ellei tanssia laskettu nykyään urheiluksi. Surffaaminenkin oli saanut jäädä Australiasta muuton jälkeen. Täytyisi joskus harkita lomaa vaikka Portugalissa, missä aallot riittäisivät hyvin surffauksen pariin palaamiseen.
"Kunhan et vain polta itseäsi loppuun töiden ja kaiken muun kanssa."

"En minä sellaista tee, hyvä luoja. Silloin en voisi tavata ihania potilaitani." Sabriel vastasi hymyillen. Ajatus aamun klinikka-ajasta ja tapaamisesta kuumeisen pikkutytön kanssa sai hymyilemään. Tyttö oli jännittyneenä esitellyt hänelle pehmoleluaan, aina tilaisuuden salliessa. Ja ilahtunut saamastaan palkintotarrasta kovasti.

"Hyvä", Evie hymyili pehmeästi siniset silmät siristyen. Sabriel osasi selkeästi pitää itsestään huolta työkiireiden keskelläkin. Olisipa hän voinut sanoa samaa, mutta vuodet olivat osoittaneet, ettei hän osannut kieltäytyä roolista silloinkaan, kun olisi kannattanut. Oli yllättävän raskasta esiintyä yhdessä showssa ja opetella toisen käsikirjoitusta samaan aikaan.
"Potilaasi ja heidän vanhempansa ovat kyllä onnekkaita, kun saivat sinut lääkärikseen."

"Imartelija." Sabriel naurahti pehmeästi, ottaen kulauksen vettä.
"Joten, Mamma Mia, Disnyeland ja Islanti. En malta odottaa että vuosi vaihtuu."

"Kuulostaa kieltämättä upealta vuodelta", nainen naurahti. Hänellekin kelpaisi, edes Disneyland. Jos vielä loppuvuoteen saisi mahtumaan loman Australiassa, hän olisi tavattoman onnellinen.
"Laitan viestiä, kun Mamma Mia selkeytyy. Nyt näyttää siltä, että menisimme jonakin torstaisena iltapäivänä, koska se on ainoa hetki, kun me teatteriolennot olemme melkein vapaalla", hän hymähti huvittuneena. Mitä sitten, jos he joutuisivat kipittämään reippaasti takaisin omalle teatterilleen illan esitystä varten? Kunhan hän ei joutuisi lavalle, kaikki olisi enemmän kuin kunnossa.

"Oi, laita. Koitan selvittää sen heti selväksi kun tiedän enemmän." Sabriel vastasi hymyillen. Hän ei malttanut odottaa, Mamma Mia! Niin ihanan romanttista hömppää. Hänen aivoilleen sopivaa.
"En malta enää odottaa."

"Olet ensimmäinen, joka saa kuulla", nainen vannoi. Ei se vaatisi kuin hieman hienosäätöä, ja heillä olisi päivä selvillä. Ainakin toivottavasti. Jos muu ei auttaisi, hän vain päättäisi jonkin viikon ja ilmoittaisi kaikille, että silloin mentäisiin, mukaan sai tulla jos pääsi. Itse asiassa, nyt kun hän asiaa jäi pohtimaan, se olisi todennäköisesti paras keino.
"Olemme luonnollisesti käyttämässä kaikki kontaktimme, jotta saamme loistavat liput alennettuun hintaan, joten sinun ei tarvitse murehtia muusta kuin siitä, että pääset paikalle", hän naurahti. Hän hoitaisi lippujen varaamisen, kunhan kaikki muu olisi selvillä - olihan hänellä edelleen yksi jos toinenkin tuttu kasvo mukana musikaalissa, jonka riveissä hänkin oli hetken esiintynyt.
"Kieltämättä ensi vuosi alkaa kuulostaa melko ihanalta", hän hymyili pehmeästi. Uusi vuosi, uudet kujeet, eikö se niin aina mennyt?

"Voi ei, olet liian ihana." Hän nauttisi retkestä varmasti, etenkin kun saisi hyvän lipun helposti.
"Niin kuulostaa. En malta odottaa. Halkean odotuksesta. Minun pitäisi opetella hillitsemään intoani."

"Kaikki on kivempaa porukalla, joten itse olet ihana kun suostut mukaan", Evie naurahti hymy huulillaan. Edes ajatus joulun hullusta kiireestä esitysten kanssa ei saanut lannistumaan, kun saattoi keskittyä ajatukseen tulevan vuoden ihmeistä.
"Eikä täydy! Into on suloista. Olisit nähnyt Elijahin, kun hän kuuli pääsevänsä Wickedin yleisöön. Hän pomppi sängyllä ja raahasi meidät puolijuoksua Lontoon läpi, että saatoimme olla teatterilla heti aamuvarhaisella", hän nauroi lämpimästi. Ajatuskin pojan innosta sai hänet onnen kuplimaan sisällä. Kunpa liput Hamiltoniin aiheuttaisivat yhtä hellyyttävän reaktion.

"Ihanaa kuulla että olen poikasi kanssa samalla tasolla." Sabriel vastasi nauraen. Ehkä se selitti miksi hän tuli toimeen lasten kanssa

"Olisit ylpeä itsestäsi, minä ainakin olen", Evie nauroi. "Siinä vaiheessa kun ei enää osaa tai uskalla innostua mistään, ei elämällä ole mitään tarkoitusta."

"Totta." Sabrielin elämällä oli siis vielä paljon tarkoitusta, eikä ajatus olisi voinut olla lohdullisempi.

Evie hymyili naiselle leveästi. Hienoa, että he saattoivat olla siitä samaa mieltä. Hänellä oli taipumusta innostua varsin näkyvästikin, kun hyvä syy tarjoutui. Hän vilkaisi puhelintaan jättäen painokkaasti huomiotta kaikki ruudulla hehkuvat ilmoitukset. Hän ehtisi katsoa niitä myöhemminkin, nyt hän tahtoi vain tietää, oliko jo myöhässä töistä. Ei sentään.
"Meidän täytyy nähdä useammin", nainen totesi päättäväisenä. "Ennen joulua vielä lounas tai päivällinen jossakin?"

Sabriel oli samaa mieltä. Heidän pitäisi.
"Sovitaan niin. Minun pitäisi varmaan päästää sinut töihin ja tehdä itse paperityöt ennen tallille menoa."

”Täydellistä. Ilmoittele työaikatauluistasi, minä olen aina vapaalla ennen viittä paitsi keskiviikkona ja lauantaina”, hän naurahti. Hän oli illat töissä, mutta aamupäivät ja monena päivänä iltapäivätkin jäivät sentään omaan käyttöön. Evie viittoi tarjoilijan paikalle kaivaen lompakkoaan.
”Sinä taisit maksaa viimeksi, etkö?” Hän varmisti ennen kuin tarjosi pankkikorttiaan tarjoilijalle, joka oli saapunut laskun kera. Nainen kietoi huivin huolella kaulaansa ja napitti takin kiinni aikomatta edes kokeilla, miten kylmä viima ulkona puhalsi. Hän keräsi loput tavaransa kantoonsa, varmisti vielä viimeisellä katseella ettei pöytään jäänyt mitään ja pyörähti sitten punertavat hiukset hulmuten ovelle, jota piti auki Sabrielille.
”Oli aivan ihana nähdä taas”, hän lausahti halaten ystävää tiukasti. ”Nauti illastasi tallilla ja rapsuta Backfirea minunkin puolestani.”

"Minä ilmoitan." Sabriel lupasi pehmeästi. Hän lupasi sen mielellään, kun saattaisi käydä katsomassa ystäväänsä. Ajatuskin lämmitti häntä mukavasti.
"Sovitaan niin." Kyllä se taisi niin olla ja nyt hän pisti muistiinsa että seuraavaksi olisi hänen vuoronsa maksaa. Hän napitti takkinsa kiinni ja seurasi Evietä ovelle, halaten tiukasti ystäväänsä.
"Nauti sinä töistä. Rapsutan!"
Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] I'll be there for you
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Muu maailma-
Siirry: