PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] Wear your heart on your cheek but never on your sleeve

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2677
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: [P] Wear your heart on your cheek but never on your sleeve   La Marras 25, 2017 2:42 pm

Teinien elämä on vaikeaa, erityisesti tallin pienissä piireissä. Mukana Hatsiubatin Amanda sekä Larissa, Natasha ja Kaspar.
-----
Torstai 23. marraskuuta 2017

Siitä oli viikko, kun hän oli sännännyt kyyneleitä nieleskellen pois Amandan asunnolta. Se tarkoitti, että myös siitä kerrasta oli viikko, kun hän oli viimeksi puhunut tytölle. Larissa oli niin moneen kertaan ollut laittamassa viestiä, melkein painanut jo lähetä-nappia, kun oli tullut toisiin aatoksiin. Amandan oli tehnyt selväksi, ettei tahtonut häntä luokseen, joten hän ei ottaisi yhteyttä. Se oli myös tarkoittanut, että hän oli vältellyt Amandaa tallilla - harvinaisen tehokkaasti, jos tytöltä itseltään kysyttiin. Hän ei ollut nähnyt kuin vilauksen Amandasta toissapäivänä, ja silloinkin ehtinyt piiloutua Casimiron karsinaan, ennenkö tyttö oli lähelläkään. Nytkin hän oli suosikkiorinsa luona, harjaamassa ruunivoikkoa otusta puhtaaksi Caetanon ratsastuksen jälkeen, kun hän kuuli Natashan äänen. Mitä Natasha teki orikäytävällä? Ystävän hevoset asuivat kaikki tallin toisella puolella, ellei sitten - Larissa kurkisti pikaisesti kaltereiden välistä. Jep. Natasha oli pysähtynyt Huzzlen karsinan luokse.
"- ja Morland sanoi, että ehtisimme katsoa kisakalentereita viikonloppuna. Milloin sinä pääset takaisin satulaan? Ihan tylsää kilpailla, kun et ole samoissa luokissa", Natasha naurahti haroen hopeanhohtoisiksi värjättyjä hiuksiaan, jotka kypärä oli lätistänyt vallan tehokkaasti.

Amanda oli Huzzlen karsinassa rapsuttamassa ruunaansa, jutellen samalla Natashan kanssa. Hän oli itkenyt monta kertaa viikon takaista huutoaan Larissalle, mutta ei voinut silti pyytää anteeksi. Se ei vain toiminut niin hänen kohdallaan.
"Joulukuun puolivälissä, mutta jos ilmenee kipuja, pitää kuulemma miettiä uudelleen. Silloin saan alkaa valmentautua kunnolla." Amanda nauroi Natashan sanoille.
"Palaan kyllä ensi vuonna, älä pelkää."

"Toivottavasti ei ilmene", tyttö naurahti lämpimästi. Valmentautuminen oli paljon mielekkäämpää, kun sai seuraksi Amandan. Ystävän kanssa oli mukava valmentautua. Ainakin paikalla oli joku, joka oli suurin piirtein samaa tasoa, ja jonka kanssa saattoi viritellä pientä kilpailua piristämään valmennusta.
"Hyvä. Älä anna minulle liikaa etumatkaa pistetilastoissa, tai et ehdi saavuttamaan minua ensi vuoden aikana", Natasha kiusasi.

"En tosiaan anna. Nyt minulle lupailtiin jo kisoja tammikuulle, jos käsi ei ala kipuilla. Saan tosin hevoset kisavireeseen vasta helmikuuksi." Alkoi riipiä kun ajatteli miten kauan hän oli ollut poissa satulasta.

"Ehdit siis hyvin mukaan", tyttö virnisti. Amanda oli ollut aivan liian kauan poissa satulasta, jos häneltä kysyttiin, mutta ainakin tyttö pääsisi vihdoin takaisin. "Miten Huzzle voi? Onko sen kuntoutus edennyt kaikkien toiveiden mukaisesti?"

"On. Se voi todella hyvin. Lihas on toipunut upeasti ja se sai luvan aloittaa kävelyharjoitukset koneessa." Amanda vastasi hymyillen. Hän livahti pois ruunansa karsinasta, vilkaisten sitä kaihoa katseessaan.

"Sehän on upeaa! Huzzlekin varmasti arvostaa, kun pääsee liikkeelle", Natasha iloitsi ystävän mukana. Se oli ihana uutinen. Hän oli niin toivonut, että Huzzle kuntoutuisi hyvin törmäyksestään auton kanssa. Hevosparka ansaitsi uuden mahdollisuuden.
"Miten muut ratsusi voivat?"

Amanda nyökkäsi. Kunhan energinen ruuna ei reuhtoisi koneessa, kaikki olisi hyvin.
"Hyvin. Oikein hyvin. Ne saivat hyvät liikutusohjelmat tauolle." Hän pyyhki käsiä tallihousuihinsa ja veti karsinan kunnolla kiinni.

"Hyvä niin. Pääset jatkamaan suoraan liikkeestä ilman turhaa pysähtelyä", pullea tyttö totesi pirteästi. Oli ilo tietää, että Amanda pääsisi pian valmentautumaan hänen kanssaan. He voisivat kärsiä yhdessä kaikesta, mitä valmentajat keksivät laittaa heidät tekemään.
"Epäilemättä valmentajat eivät anna sinulle armoa", Natasha pohti ääneen. Kavioiden kopina tallikäytävällä sai tytön vilkaisemaan refleksinomaisesti ääntä kohden siltä varalta, että hänen täytyisi väistää. Oh, Casimiro ja Larissa! Tyttö oli selvästi viemässä hevosta solariumiin, sillä Casimirolla ei ollut päällään toppakerrosta vilpoisaa alkutalven tuulta vasten.
"Hei Larissa", Natasha tervehti pirteästi. Larissa pysäytti orin rinnalleen, tuijotti muutaman sydämenlyönnin ajan tyttöjä ja käänsi Casimiron viereiselle käytävälle. Natasha kurtisti kulmiaan. "Sepä oli outoa." Milloin brasilialainen oli koskaan jättänyt käyttämättä tilaisuutta vaihtaa pikaisesti kuulumisia?

Amanda tunsi sydämensä pysähtyvän kun näki Larissan kasvot. Väri pakeni kalpeilta kasvoilta. Apua.
"... Niin." Se ei ollut yhtään outoa jos tiesi mitä tapahtui. Hetken hän katseli ympärilleen, kunnes huomasi nuoremman saksalaisratsastajan.
"Kaspar hei, odota vähän!" Suunnitelma se oli tämäkin.

Natashan silmiin se oli outoa, kuten oli sekin, ettei Amandalla ollut muuta sanottavaa asiasta. Eikö heidän tehtävänsä ystävinä ollut selvittää, mikä brasilialaista tyttöä riesoi? Ennenkö Natasha oli ehtinyt päättelemään ajatustaan, oli Amanda jo kiepahtanut muualle. Pysäyttämään Kasparin. Niin siis mitä täällä oikein tapahtui?
"Hei Amanda", poika tervehti kohteliaasti, vaikka näyttikin siltä, että oli kovin hämmentynyt Amandan lähestymisestä. Milloin ikinä kukaan oli pysäyttänyt Rosings Parkin itsejulistautuneen teiniprinssin? Teinipoika riisui parhaillaan ratsastushanskoja käsistään tultuaan valmennuksesta, jonka päätteeksi tallityöntekijä oli ottanut Manhattanin haltuunsa.
"Mitä tahdot?" Koska eihän häntä muuten pysäytettäisi. Tytön oli pakko tahtoa jotakin. Hän olisi veikannut pyyntöä lainata hänen uutta robottikameraansa, mutta Amandalla ei ollut hevosta rinnalla tai ratsastuskypärää käsipuolessa.

Amanda yritti tavoitella kasvoilleen hurmaavinta, suloisinta hymyään.
"Onko sinulla kiire?" Hän mutristi hieman huultaan pojan tylylle kysymykselle.
"En mitään. Tai no, ehkä kahviseuraa Loungeen, jos sinulla ei ole kiire."

"Ei", Kaspar vastasi kulmat lievästi kurtistuen. Mitä ihmettä tyttö, joka ei yleensä vilkaissut kahdestikaan hänen suuntaansa, oikein tahtoi? Kahviseuraa? Mistä lähtien Amanda oli kaivannut seuraa? Tuollahan oli ympärillään ties kuinka monta kaveria. Tytöt liikkuivat aina ihmeellisissä parvissa!
"Eikö sinulla ole parempaa tekemistä?" Hän kysyi häkeltyneenä. "Tai siis, tietenkin, toki, nyt hetikö?" Hienosti Kaspar. Poika oli kerrassaan sulava, kun jutteli vastakkaiselle sukupuolelle.

Amanda nauroi pojan sanoille.
"Näin sairaslomall ei oikeastaan." Hän hymyili hurmaavasti.
"Ja vaikka nyt. Olen rapsutellut hevosia tarpeeksi tälle päivälle."

"Okei", Kaspar nyökkäsi koettaen piiloutua takaisin ylimielisen asenteensa taakse. Hänen ei kuulunut häkeltyä mistään, eikä varsinkaan näyttää sitä muille. Tietenkin Amanda tahtoisi hänet kahviseurakseen. Kuka muka ei tahtoisi? "Mennään."

Ja koska olisi ollut turhaa vain kävellä yläkerran kahvilaan saksalaispojan vieressä, Amanda kietaisi käden tuon käsipuoleen.
"Mmm, mennään vain. Olitko valmennuksessa äsken?"

"O-olin", Kaspar vastasi ääni värähtäen, kun Amanda tuppautui niin lähelle. Ei tällaista tapahtunut hänelle. Keskity poika, keskity!
"Enosi valmennuksessa, itse asiassa. Manhattan esiintyi oikein edukseen", hän tarkensi ylpeys ääntä värittäen. Manhattan oli kehittynyt paljon ja hän sitäkin enemmän. Caprice oli loistava opettaja hänelle, vaikka Manhattan olisikin se ratsu, joka nostaisi hänet huipulle. Aivan varmasti olisi.
"Miten... hevostesi rapsuttelu on sujunut?" Hän joutui hetken kaivelemaan mielestään edes tietoa siitä, miksei Amanda ratsastanut tällä hetkellä, mutta olihan hän kuullut onnettomuudesta, joka oli telonut kenttäratsastajan hevosenhoitajankin.

"Oi! Olet varmasti taitava jos Juliankin on antanut kehuja. Pitäisi ehkä seurata enemmän valmennuksia nyt kun on aikaa." Amanda hymyili leveästi.
"Hyvin, vaikka haluaisinkin jo takaisin hevosen selkään."

Hän ei olisi kenties kutsunut niitä kehuiksi. Enemmänkin... kritiikin puutteeksi. Edes hetkittäin. Tai vain pehmeämmäksi kritiikiksi. Pienemmiksi huomioiksi. Sitä hän ei tosin ollut tytölle kertomassa. Amandan olisi parempi kuvitella, että tuon tiukkaakin tiukempi kouluratsastaja-eno oli kehunut häntä vuolaasti.
"Valmennuksien seuraaminen voi olla kannattavaa", poika myötäili johdattaessaan Amandaa portaikkoon ja niitä askelman kerrallaan ylös. "Milloin pääset takaisin satulaan?"

"Niinhän se minulle olisi. Ja nyt olisi aikaakin. Mutta olen käyttänyt ajan tehokkaasti Huzzlen kuntoutukseen." Eli seisonut vieressä kun eläinlääkäri tarkisti liikuntakiellossa olevan hevosen.
"Joulukuun puolivälissä minulla on lupa valmentautua."

Aivan, tytön hevonenkin oli kolhinut itsensä samassa rytäkässä, joka oli pitänyt Amandan poissa tallilta tai ainakin satulasta. Hänen pitäisi kenties seurata tallin elämää hieman tarkkaavaisemmin, niin muistaisi edes tällaiset asiat.
"Ei siis enää montaa viikkoa", Kaspar vastasi koettaen hakea ääneensä kannustavaa sävyä. Tai edes jotakin myötätunnolta vaikuttavaa. Hän ei voinut kuvitellakaan, mitä tekisi, jos ei voisi ratsastaa kuukausiin. "Mitä aiot tehdä ensimmäisenä, kun pääset hevosen selkään?"

"Menen estevalmennukseen." Amanda vastasi virnistäen. Se oli ainoa oikea vastaus.
"Tai hyppään Mentoksella kunnon radan."

Kaspar tukahdutti ylimielisen tuhahduksen, vaikka se vaatikin paljon itsehillintää. Tietenkin. Amanda oli esteratsastaja.
"Sitä odotellessa, siis", teini totesi ohjaten Amandan edeltä tiskille. "Minä tarjoan, tilaa mitä tahdot." Hän ei aikoisi edes yrittää ymmärtää, millaisia kahvitilauksia teinitytöt jättivät baristoille. Starbucks oli jotakin, joka karmi hänen selkäpiitään. Onneksi Lounge ei erikoistunut aivan niin monimutkaisiin kahvijuomiin.

Amanda oli onneksi helppo moniin tyttöihin verrattuna.
"Oi, oletpa sinä kiltti." Englantilaisratsastaja kehräsi, tilaten itselleen tuikitavallisen latten. Hän nautti kahvista niin.
"Kiitos paljon." Ja vielä nätti hymy kiitokseksi. Vaikka vatsassa velloi. Juuri tätä Keiko oli koettanut kieltää häntä tekemästä. Paykologiparka ja Julian-parka, joka oli tuhlannut rahansa siihen.

Kaspar ei tiennyt, miten reagoida siihen, joten hän vain hymyili hämillisenä ja tilasi itselleen maitokahvin. Kai sillekin olisi ollut jokin hienompi nimi, mutta hän ei käynyt riittävän usein kahviloissa tietääkseen moista.
"Ole hyvä", poika vastasi tarjoten seteliä tiskillä työskentelevälle tarjoilijalle. "Mitä teet silloin, kun et ole tallilla?" Kaspar kysyi koettaen tapailla jotakin edes etäisesti tavanomaisten teinien keskustelua muistuttavaa.

Amanda lähti etsiytymään kohti rauhallisempaa pöytää. Sen sijaan, että hän olisi istunut poikaa vastapäätä, hän istui tuon vieren. Siveellisen matkan päähän, mutta viereen.
"Olen aika paljon kotona. Käyn välillä elokuvissa, kaupungilla tai kahvilla." Hän ei juhlinut enää. Ei, poliisikyyti Julianin luo alaikäisenä ja huumausyritys baarissa syksyllä riittivät.

Kaspar istahti alas tytön valitsemaan pöytään ja joutui jälleen kerran yllättymään, kun Amanda ei istahtanutkaan häntä vastapäätä. Hän tunsi olevansa varsin heikoilla vesillä, eikä hän pitänyt tunteesta lainkaan. Hän yleensä vain käveli pois tilanteista, jotka olivat epämukavia, mutta nyt sitä vaihtoehtoa ei ollut. Eikä tämä totuuden nimissä ollut epämukavaa muuta kuin siitä syystä, että hän pelkäsi nolaavansa itsensä.
"Se kuulostaa kivalta", poika vastasi pohtien, miten jatkaa keskustelua. "Minkä elokuvan näit viimeksi?"

"It, kun se tuli teattereihin." Amanda ei halunnut ajatella niitä kaikkia hauskoja elokuvia, jotka oli katsellut Larissan kanssa katsonut Netflixistä. Möykky vatsassa kasvoi. Ei, hän ei välittänyt. Amanda ei koskaan välittänyt.
"Entä sinä?"

It, It, se kuulosti tutulta. Sen verran tutulta, että hän oli varmasti nähnyt siitä mainoskuvan kadulla. Se oli jonkin sortin kauhuelokuva, jossa ole pelle, eikö?
"Oliko se hyvä?" Hän kysyi tietäen, ettei olisi katsomassa elokuvaa kuitenkaan, ihan sama mitä Amanda siitä sanoisi.
"Minäkin olen paljon kotona. Teen koulujuttuja ja käyn miekkailemassa. Ja kuntoilen muutenkin paljon, mutta se nyt on varmasti tuttua sinullekin." Kai esteratsastajienkin täytyi olla hyvässä kunnossa?

"Ihan siedettävä. Kauhuelokuvaksi kyllä aika keskinkertainen." Amanda mutristi pettyneenä huuliaan. Maailmassa oli niin paljon parempiakin. Ehkä hän voisikin käyttää ynt hiljenneet iltansa katsomalla kauhuelokuvia maratonina.
"Miekkailet? Vau. Onhan se, mutta minä käyn vain uimassa ja salilla." Uiminen mainittiin hieman vinkeään äänensävyyn. Ole hyvä mielikuvasta, Kaspar.

"Harmillista. Toivottavasti et maksanut liikaa lipusta tai käyttänyt siihen kovin paljoa aikaa", poika vastasi. Hän ei ollut ikuisuuteen käynyt elokuvissa. Missäköhän hintaluokissa liput enää edes liikkuivat?
"Se on hyväksi kehonhallinnalle", Kaspar vastasi. Ja kuulostikin ehdottomasti miehekkäämmältä kuin baletti, joka oli myös osa hänen treeniohjelmaansa. "Minäkin käyn uimassa. Hyvää kestävyysharjoittelua. Pelaan myös sulkapalloa ja koripalloa lihaskuntotreenien lisäksi." Hän otti ratsastamisen liiankin tosissaan, jos monilta kysyttiin. Tallilla vietettyjen tuntien ohella tuli urheiltua aina vähintään tunti, usein kaksi vielä lisää.

Amandalla ei jäänyt ihan samalla tavalla aikaa ratsastuksen jälkeen, kun kehon piti antaa levätäkin. Mutta hänellä oli myös enemmän hevosia, hän teki tätä jo surkealla yrityksellä. Seuraavalla kaudella hän loistaisi. Se olisi varmaa.
"Varmasti on. Ehkä pitäisi joskus kokeilla eksoottisempaa harrastusta. Ja sinähän urheilet kokoajan. Teetkö ikinä mitään muuta? Vaikka kyllähän sen toki huomaa..." Viimeisen lauseen Amanda kehräsi hiljempaa.

Kasparilla jäi, kun hevosia ei ollut kuin kaksi, eikä hän edes ratsastanut joka päivä. Hevoset kävivät maastossa kahtena päivänä viikossa, eikä hän maastoillut niillä itse.
"Sen-... minä, tuota... Kiitos", hän takelteli sanoissaan tytön yllättämänä. Huomasiko sen? Kai hänen oli vain uskottava Amandaa. Poika loihti kasvoilleen leveän hymyn, joka tosin ei vaatinut paljoa kannustusta. Hän tiesi olevansa keskivertoa parempi, joten ei kai pitäisi yllättää, että Amandakin huomasi sen. Oikeastaan, sehän olisi ollut huolestuttavaa, jos tyttö ei olisi huomannut.
"Jos tahdot koskaan kokeilla miekkailemista, voin suositella hyvää kerhoa", Kaspar lisäsi hymyillen.

Silmät säihkyen Amanda väläytti pienen hymyn Kasparille. Hän oli hämmentävän hurmaava halutessaan. Silloin kun ei oikeasti tuntenut mitään. Kun hän oli itse ihastunut, kävi kuten Larissan kanssa.
Katastrofi.
"Otan mielelläni suosituksen vastaan~"

Amanda oli hurmaava, vaikka poika koettikin olla ajattelemasta moista. Se ei kuitenkaan ollut helppoa, kun tyttö oli istuttanut mieleen kuvan itsestään uimapuvussa.
"Jos annat numerosi, voin lähettää sijainnin ja kaikki ryhmätuntien aikataulut helpommin", Kaspar ehdotti ojentaen vasta tässä kuussa saamaansa upouutta iPhone X:ää Amandalle.

Amanda hymyili Kasparille kahvimukinsa takaan, laskien sen alas. Hän otti puhelimen käteensä, antaen numeronsa sinne. Sentään hän kykeni vastustamaan kiusausta tallentaa se hauskalla nimellä.

Kaspar olisi ollut kovin hämmentynyt, jos puhelimesta olisi yllättäen löytynyt hassu nimi, sillä hän oli tallentanut kaikki kontaktinsa koko nimillä, lisännyt yhteystietoihin muutakin informaatiota henkilöstä ja lajitellut kaikki numerot sukunimen mukaiseen aakkosjärjestykseen.
"Siinä", hän vastasi kun oli muutamalla klikkauksella lähettänyt paitsi miekkailukerhon nimen, myös sijainnin ja aikataulun. "Jos koskaan kaipaat seuraa, olen siellä yleensä maanantai-, keskiviikko- ja perjantaiaamuisin."

Amanda kehräsi hiljaa, vilkaisten viestin puhelimestaan.
"Minä painan tuon mieleeni."

"Mitä teet yleensä kaupungilla?" Kaspar vaihtoi puheenaihetta siemaisten kahvikupistaan. Hän ei voinut ymmärtää, miten ihmiset nauttivat kahvista niin kovin. Hänestä se maistui lähinnä katkeralta, ihan sama paljonko siihen laittoi sokeria ja maitoa. Olihan tyttö maininnut elokuvien lisäksi reissut kaupungille, joten miksei niistäkin voisi kysyä. Parempi kai sekin kuin miekkailusta puhuminen, ennenkö Amanda olisi päässyt edes testaamaan lajia.

"Hmm.. Saatan käydä ostamassa pari vaatetta tai jotain sellaista. Nähdä ystäviä." Ihan kuin Amandalla olisi ollut ystäviä kovin usein nähtäväksi, mutta tarvitsiko sitä Kasparille mainita? Ei niin.

"Varmasti mukavaa vaihtelua pitkille tallipäiville", poika pohti. Hän ei koskaan viipynyt tallilla muutamaa tuntia kauempaa, mutta Amandalla oli hevosia joka sormelle. Ainakin toisen käden sormille. Siinä vierähti väistämättä hetki jos toinenkin, kun ratsasti niitä.

"On, vietän täällä niin paljon aikaa. En oikein sitten jaksa olla ylimääräistä." Amanda vastasi hymyillen. Sellaista sattui, silloin tällöin.
"Etä sinä haluaisi joskus tulla käymään?" Kahvilla, syömässä, hänen luonaa. Missä Kaspar halusikaan tavata.

"Ei varmasti", Kaspar nyökkäsi. Ei hänkään tahtoisi lojua ylimääräisiä tallilla. Tänne tultiin ratsastamaan, kehitttymään ja siinä se. Ei täällä hengailtu silkasta olemisen ilosta. Paitsi kahvilla. Mutta se oli eri asia!
"Mielelläni", poika vastasi itsevarmasti. Pyyntö oli yllättävä, mutta... miksi se edes oli yllättävä? Olihan hän komea, menestynyt kouluratsastaja. Harva saattoi sanoa voittaneensa Euroopan mestaruuden missään lajissa hänen iässään. Hyvä on, se oli ollut lasten luokka kolme vuotta sitten, mutta silti!
"Kenties voin viedä sinut elokuviin?" Eikö se ollut niitä asioita, joita teinit tekivät lähtiessään ulos?

Amanda puri huultaan Kasparin vastaukselle. Hän voisi siis unohtaa Larissan. Jes.
"Lähtisin mielelläni. Sinä saat päättää elokuvan." Amanda tiesi ettei siellä mennyt mitään mitä hän ehdottomasti haluaisi nähdä.
"Minua tosin ei haittaa jos valitset huonon ja istumme takana." Voisiko joku lyödä häntä?

"Selvä", poika nyökkäsi pienesti. Hän tunsi jännityksen kohottavan päätään vatsanpohjassa. Miksi hän jännittäisi yhtä elokuvaretkeä Amandan kanssa? Eihän hän jännittänyt, ainakaan paljoa, kilpailuja hevostensakaan kanssa!
"Miksi istuisimme taka- oh", Kaspar katkaisi lauseensa kesken, kun ymmärsi, mitä Amanda tarkoitti. Oli hän sen verran nähnyt teinielokuvia (ja ollut elokuvateatterissa) että Amandan vihjaama käytös oli tullut tutuksi. Ajatuskin sai tosin teinipojan korvat kuumottamaan.
"Yritän valita hyvin." Se, tarkoittiko se hyvää elokuvaa vai tarkoituksellisen huonoa valintaa, sai jäädä kuulijan päätettäväksi.

Amanda virnisti kahvimukin takana kun Kaspar oivalsi mitä hän tarkoitti. Joku olisi todellakin voinut hutkia nuoreen van der Veeniin ryhtiä nyt. Hän oli juuri se kusipää, joka aina itkien pelkäsi olevansa. Itku tosin itkettiin suljettujen ovien takana kotona ja sen aikana hajotettiin aina muutama lautanen. Amanda sai usein olla ostamassa lautasia.
"Valitset varmasti hyvin." Tyttö kehräsi pehmeästi.

"Teen parhaani", poika vastasi vilkaisten tyttöä hymy huulillaan. Vau, hän oli sopinut elokuvatreffit Julian van der Veenin sukulaisen kanssa. Sitä, kuinka hyvänä ideana Julian asiaa pitäisi, ehtisi murehtia myöhemminkin.
"Onko sinulla kuinka kiireinen ilta tänään?" Ehkä olisi pitänyt tarjota jotakin päivää ensi viikolla, mutta hän ei ollut kärsivällinen. Aina voisi koettaa onneaan, eikö? Ehkä Amandalla olisi aikaa lähteä elokuviin lähes suoraan tallilta. Hän voisi aina ilmoittaa äidilleen, ettei tarvitsisi kyytiä tallilta kotiin, vaan elokuvateatterilta. Tai vain soittaa taksin. Äiti maksaisi sen kuitenkin.

Eno hutkisi Amandan ja sen jälkeen Kasparin. Siksi tuo ei saisi ainakaan Amandan puolesta tietää koskaan. Hän pudisteli päätään. Ei, ei tosian ollut kiireinen ilta.
"Ei ole. Olen menossa tallilta kotiin."

"Jos sinulla ei ole sen kiireisempää tekemistä kotona, ehkä voimme suunnata elokuviin tänään?" Poika ehdotti. Hän kantoi aina moitteettoman siistejä vaihtovaatteita mukanaan tallilla, joten kyllähän niillä kehtaisi elokuvateatteriin lähteä.
"Käydä katsomassa jotain, mitä siellä pyörii." Äkkiäkös sen älypuhelimelta tarkistaisi, mutta miksi suotta, kun he voisivat vain pelmahtaa paikalle sopivalla hetkellä ja valita ensimmäisenä alkavan ja edes jollakin tasolla siedettävältä kuulostavan elokuvan.

"Ei ole. Se käy oikein hyvin." Amandallakin oli vaihtovaatteet joissa hän kehtaisi lähteä, joten kaikki olisi erittäin hyvin. Meikkipussikin oli mukana, kuten aina. Hän kantoi sitä aina laukussaan.
"Valitaan kamalin ja mennään sinne nauramaan?" Amanda ehdotti virnistäen.

"Loistavaa", Kaspar hymyili leveästi tytölle. Hän epäili, ettei ollut koskaan suonut niin montaa hymyä yhdellekään tällä tallilla, mutta oliko sillä niin väliä? He olivat menossa elokuviin. Hymy kuului asiaan.
"Kuulostaa suunnitelmalta", poika naurahti. "Takariviin?" Olihan tyttö sitä ehdottanut aivan itse...

Niin, silloin se ei ollut Kasparilta asiatonta, kun Amanda oli itse ehdottanut sitä. Se oli asiatonta vain Amandalta ja jotakin mistä Julian antaisi siskontytölleen ympäri korvia.
"Takariviin." Amanda lupasi hymyillen.

Kaspar virnisti lupaukselle. Hänen iltansa oli yllättäen muuttunut paljon mielenkiintoisemmaksi kuin lihaskuntotreeni kotona ja pakertamista matematiikan kirjan kanssa.
"Kävisikö... tunnin päästä?" Hän ehdotti rannekelloaan vilkaisten. Hän ehtisi hyvin käydä varmistamassa, että Manhattanilla oli kaikki kunnossa, ennenkö ottaisi pikaisen suihkun pukuhuonetiloissa ja vaihtaisi vaatteisiin, jotka eivät kertoisi elämästä tallilla. "Oletko autolla täällä?" Hän oli aivan varma, että oli nähnyt Amandan joskus ajavan auton parkkiin tallin parkkipaikalle. Hän oli aivan liian nuori ajamaan itse, mutta sitähän varten oli taksit ja muut kuljetuspalvelut - ja äiti.

"Tunnin päästä käy. Etsin Natashan vielä jostain." Amanda vastasi hymyillen. Hän olisi hyvin silloin valmis.
"Olen." Pieni ylpeys kipaisi äänessä. Hänellä oli ajokortti.

"Okei", Kaspar nyökkäsi. Tunnin päästä siis. "Siinä tapauksessa voimme varmaan mennä sinun autollasi?" Hän voisi tarjota leffaliput ja -herkut, jos Amanda toimisi kyytinä.

"Mieluusti, että pääsen huomenna takaisin." Amanda naurahti, kaivaen puhelimensa esiin. Hän lähetti Natashalle viestin, kysyen missä tuo meni.

"Totta", Kaspar naurahti. Hän hörppäsi kahvikuppinsa tyhjäksi, puraisi pienesti alahuultaan ja palautti sen jälkeen hymyn huulilleen. "Nähdään tunnin päästä. Ilmoitustaulun edessä?" Se olisi sopivan helppo paikka tavata, ja siitä ei tarvitsisi kuin kävellä tallikäytävää pitkin ja ulos parkkipaikalle, josta Amanda varmasti löytäisi oman autonsa paljon nopeammin kuin hän voisi unelmoidakaan tytön kulkupelin löytämisestä. Natashan vastaus paljasti tytön olevan kovin lähellä, ja heti kun Kaspar oli poistunut pöydän äärestä, Natasha ilmestyi näkyviin maneesin lasitetusta yläkatsomosta.
"Mitä hittoa Amanda?" Tyttö sihahti hampaidensa lomasta. "Jätit minut tallikäytävälle patsastelemaan kuin mikäkin tonttu, kun häivyit Kasparin kanssa!"

"Nähdään silloin siinä." Amanda hymyili vinosti, säpsähtäen venäläisratsastajan sihinää takanaan.
"... Anteeksi."

"Mitä tuo oli olevinaan?" Hän kysyi istahtaen alas tuolille, jolta Kaspar oli vastikään noussut. Hän ei pysynyt Amandan tahdissa taas vaihteeksi lainkaan.

Kuka olisi pysynyt? Amanda otti kahvin käteensä ja joi pitkän kulauksen vaaleasta kahvista.
"Sovin meneväni elokuviin tänään." Ihan kuin se olisi ollut normaalikin asia.

Elokuvat olivat normaali asia. Hyvä Amandalle, että tyttö oli keksinyt täytettä tunneille, joita ei käyttänyt hevosen selässä loukattuaan olkapäänsä. Mutta...
"Kasparin kanssa? Kasparin?!"

Amanda hymyili vinosti.
"Miksi ei?" Hän olisi mennyt kenen tahansa kanssa, saadakseen muuta ajateltavaa kuin mustuus sisällään.

"Milloin olet koskaan viettänyt aikaa Kasparin kanssa vapaaehtoisesti? Tai ylipäätään edes viettänyt aikaan hänen kanssaan", Natasha pudisti päätään. Hän ei pitänyt ylimielisestä kouluratsastajasta, eikä teiniprinssikään tuntunut pitävän hänestä.

"No, älä nyt. Voisi olla pahempaakin." Kuten Amanda itse. Hän selvästi peitteli jotakin, mutta tietämättä oli todella hankala sanoa mitä.

"Kuten?" Natasha kyseenalaisti kulma koholla. Amandasta ei saanut koskaan mitään selkoa! "Jos kaipasit niin kovasti tekemistä illaksi, olisit sanonut. Minulla ei ole valmennuksia enää, olisin voinut lähteä seuraksesi elokuviin tai syömään tai jonnekin, kunhan saan Rhatanin irtohypytettyä."

Amanda kohautti olkiaan.
"No... No... Minä kaipasin vähän erilaista seuraa. Ei pahalla."

Natasha tuijotti hetken silmät suurina ja suu avonaisena Amandaa. Siis mitä? Yrittikö ystävä sanoa että... että-
"Pidät Kasparista? Siis pidät pidät Kasparista?!"

"No mitä? Keksin pahempaakin! Enkä ehkä pidä mutta kaipaan jotain hauskaa." Amanda korjasi.

"Minä en", Natasha vastasi erittäin yksinkertaisesti. Mikä muka oli pahempaa kuin tarjoutua viettämään iltaa Kasparin kanssa? Pojassa ei ollut mitään edes etäisesti kiinnostavaa. Ylimielinen, elitistinen rikas penska, joka kuvitteli olevansa maailman itseoikeutettu valtias.
"Olet sekaisin. Unohtanut lääkkeesi tai jotain", tyttö mutisi päätään pudistaen. Kaspar?! Ihan oikeasti Amanda. Nyt jotain järkeä touhuun.

"Minulla ei ole lääkitystä." Amanda napautti, mutristaen kevyesti huultaan. Ja sitä paitsi, jos ajatteli, he olivat Kasparin kanssa molemmat rikkaita penskoja. Amanda oli ollut ylimielinen ja hyvin itsekäs pahimpina teinivuosinaan.
"Kaipaan vain jotain hauskaa unohtaakseni, okei? En ole naimassa häntä, helvetti:"

"Vielä", Natasha lisäsi. Selkeästi Amanda tarvitsisi sellaisen. Oli huonoja valintoja, karmaisevia virheitä ja sitten oli Kaspar.
"Mitä nyt tarvitsee niin kovin unohtaa, että Kaspar on siihen ratkaisu? Herra Steichen, tallikäytävien valtias ja teiniprinssi?"

"Elämä." Amanda sihahti hiljaa, pyöritellen kahvikuppia sormissaan. Helvetti. Perkeleen Larissa, täydellisen ruskean ihonsa, tummien kiharoidensa ja ihanan hymynsä kanssa.

"Luoja Amanda", Natasha puuskahti ja heilautti käsiään päänsä molemmin puolin. Hän luovuttaisi. "Toivottavasti sinulla on hauska leffareissu." Tyttö nousi rivakasti jaloilleen suunnistaakseen alakertaan valmistelemaan Rhatania päivän viimeiseen suoritukseen. Amandan täytyisi tajuta virheensä ihan itse, kun ei kerran puhe uponnut ystävän luupäähän.
Tuntia myöhemmin Rhatan oli saanut verrytellä itseään irtohypytettynä, Kaspar oli onnistunut vaihtamaan vaatteensa ja Larissa löytänyt tiensä Natashan luokse. Tytöt pesivät yhdessä Rhatania, joka oli jälleen sitä mieltä, ettei pesemisessä ollut mitään mieltä. Natashan jäädessä tuijottelemaan ilmoitustaulun suuntaan Kasparia, Larissankin uteliaisuus heräsi. Mitä teiniprinssi teki itsekseen odottelemassa jotakin? Natashan vastaus äänettömään kysymykseen oli saanut Larissan nauramaan raikuvasti. Ei varmasti ollut totta, eihän Amanda nyt Kasparin kanssa minnekään lähtis- Larissan nauru katkesi varsin lyhyeen, kun Kaspar hymyili Amandalle ja tarjosi käsivarttaan tytölle.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2677
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [P] Wear your heart on your cheek but never on your sleeve   La Marras 25, 2017 2:43 pm

Amanda saapui alas siisteissä arkivaatteissa (revityt mustat farkut, verkkosukkahousut), musta paita ja niittikoristeinen, ohut nahkatakki yllään. Hän hymyili Kasparille, suomatta ollenkaan huomiota ihmisille pesupaikalle, vaikka oli huomannut nuo. Hän sujautti kätensä Kasparin tarjoaman käsivarren ali, kääntyen lopulta kuitenkin heilauttamaan kättään Natashalle hyvästiksi.

Natasha heilautti kättään takaisin, vaikka tytön ilme kertoikin, että hän oletti saavansa puhelun ennen keskiyötä, jossa Amanda tunnustaisi hänen olleen oikeassa ja valittaisi sitä, miten kammottavaa seuraa Kaspar oli ollut. Poika johdatti Amandan ulos tallista tyytyväinen hymy huulillaan, eikä huomannut lainkaan Caetanon hevosenhoitajan ilmettä. Se tosin meni ohi monelta muultakin, eikä Natashakaan ehtinyt nähdä kuin sivusilmällä loukkaantumisen ja sydänsurun, joka Larissan kasvoilla oli vieraillut.
"Newcastleen vai Hexhamiin? Newcastlen teattereissa on enemmän valinnanvaraa", Kaspar pohti suunnistaessaan parkkipaikalle. Olivathan Newcastlen teatterit paljon suurempia kuin pienemmän Hexhamin kaupungin.

"Newcastleen, jos se käy sinulle?" Amandalla olisi sitten lyhyt matka kotiin. Tai heillä hänen kotiinsa. Miten sen nyt sitten haluaisikaan ajatella. Hän istui pienen, valkoisen autonsa rattiin. Vanhemmat olisivat ostaneet pröystäilevän öky-Audin, mutta Amanda rakasti enoltaan saamaansa käytännöllistä ja edullista ensiautoaan hyvin paljon.
"Sain tämän syksyllä Julianilta." Amanda viittasi autoonsa, näyttäen kovin onnelliselta lahjastaan.

"Käy oikein hyvin", Kaspar vakuutti. Sieltä saisi helposti taksin rikkaiden suosimalle asuinalueelle, jolla hänen vanhempansa ja hän asustivat. Helppoa.
"Mielenkiintoinen lahja", poika vastasi vilkuillen autoa uteliaana. Hän tiesi, että saisi vanhemmiltaan hienon, upouuden auton heti, kun täyttäisi kahdeksantoista - ja saisi vielä itse valita kustomoidun auton täysin vapaasti. Se ei tosin tarkoittanut, etteikö Amandan pieni ensiauto ollut oikein kelvollinen. Ei jotakin, mitä hän hankkisi, mutta hän nyt vaihtoi puhelintaankin vähintään kerran vuodessa uuden mallin tultua myyntiin.
"Varmasti auttaa tallille pääsemisen kanssa paljon, kun on ihan oma auto."

"Julian harrastaa käytännöllisiä lahjoja." Ja turvallisia. Pieni, edullinen auto ei kannustanut kaahailemaan ja kokeilemaan auton tehoja. Ja se oli käytetyksi oikein turvallinen malli. Eno oli tehnyt taustatyönsä hyvin.
"Auttaa. Oli hankala kulkea ennen ajokortin saantia, takseihin meni järjetön määrä rahaa. Vaikka eipä sillä oikein väliä ollut."

"Nehän ovat oikein hyviä lahjoja", poika totesi, vaikka hänellä ei kokemusta moisista ollutkaan. Vanhemmat hankkivat hänelle mitä ikinä hän tahtoikaan, joten harvoin synttärilahjatoiveet olivat kovinkaan käytännöllisestä päästä. Ne asiat tuli hankittua muulloin.
"Takseja joutuu aina odottamaan. Milloin on jonoa, milloin ei autoa vaan missään lähellä, milloin mitäkin. Paljon nopeampaa omalla autolla", Kaspar totesi. Tai äidin kyydillä. Äiti oli paras kuljetuspalvelu, joka maasta löytyi.

"Niin joutuu. Se on kamalaa." Amanda lähti tallin pihasta, ajaen Rosings Parkiin johtavan tien naurettavan varoen. Hän ei haluaisi olla se kuljettaja joka tönäisisi arvokasta kilparatsua autollaan. Tai ratsastajaa. Ajatus sai hänet värähtämään.

"Se on", Kaspar totesi. Poika ei kommentoinut mitään rauhallisesta ajamisesta, sillä oli tottunut äitiinsä ratissa. Elise ajoi varovaisesti missä tahansa, mutta erityisesti hevosten lähettyvillä. Sen naisen ratsastuskyvyn vienyt auto-onnettomuus oli taannut.
"Asutko itseksesi?" Amanda ei ainakaan vaikuttanut siltä, että asui Julianin kanssa, eikä hän muistanut koskaan nähneensä ketään tytön vanhemmista käyvää tallilla.

Kauempana tallista Amanda uskalsi ajaa kovempaa Hän vilkaisi Kasparia, nyökäten vastaukseksi.
"Asun. Vanhempani asuvat Ranskassa. Olin tosin Julianin luona toipumassa kun käteni oli kantositeessä. Hän oli varma että tappaisin itseni tai polttaisin jotakin."

Ranskassa? Ei se kovin kaukana ollut, mutta kuka tahtoi vapaaehtoisesti asua Ranskassa? Euroopassa oli niin monta parempaakin maata.
"Yhdellä kädellä on varmasti vaikea saada mitään aikaan. Ovenkaan avaaminen ei voi olla helppoa", poika pohti. Sehän vaati toista kättä kääntämään avainta lukossa, ja toista vetämään ovea auki. Ei ihme, että Julian oli tahtonut Amandan luokseen. Ruuanlaitto olisi katastrofi yksikätisenä, vaikka eipä hän paljoa keittiössä toimimisesta tiennytkään.
"Oli varmaan melkoinen muutos opetella asumaan itsekseen. Niin paljon kaikkea, mistä täytyy pitää huolta ihan itse." Kuten laskut ja niiden eräpäivät. Elämä oli tavattoman helppoa, kun vanhemmat hoitivat moiset edes asiaa mainitsematta.

Amanda oli keittiössä katastrofi kahdellakin kädellä. Yhdellä olisi ollut miltein mahdotonta käyttää jopa mikroa.
"Aika helpottava. En pidä vanhemmistani eivätkä he minusta."

"Ai", Kaspar vastasi yllättyneenä. Hän ei osannut edes kuvitellakaan moista. Hänen vanhempansa tekivät kaikkensa noudattaakseen hänen jokaista oikkuaan, oli kyseessä sitten uuden hevosen ostaminen tai lomamatka Karibialle.
"Siinä tapauksessa on varmasti mahtavaa asua yksin. Vai onko sinulla kämppistä?"

Amandan vanhemmat pelasivat lapsellaan äärimmäisen kieroja valtapelejä.
"Ei ole. En jaksaisi ketään muuta nurkissani pyörimässä silloin kun saan olla kotona." Niin, kun Amanda jo matkusti paljon kilpailujen perässä. Hän oli ammattilainen.

"Ihan ymmärrettävää", Kaspar totesi. Hänkin nautti suuresti siitä, että oli saanut yläkerran käytännössä kokonaan omaan käyttöönsä. Vanhemmat asuivat alakerrassa ja avoin yläkerta oli vain hänen.
"Ja voitpahan kulkea tallille ja takaisin mihin aikaan itse tahdot, ilman että joudut pohtimaan herätätkö jotakuta toista liikkumalla aamuvarhaisella."

"Niinpä. Vaikka onneksi harvoin liikun aikaisin aamulla." Vain pakon edessä. Siltä osin Amanda tosiaan oli teini. Larissan näkeminen kerääntyi suuremmaksi massaksi hänen vatsaansa, saaden tytön puristamaan rattia kevyesti.
"Vaikka olisihan se mukavaa kun ei itse tarvitsisi valmennuksien jälkeen ajaa."

"Ai? Etkö tykkää nousta aikaisin?" Kaspar lausahti kysyvästi. Hän oli aamuvirkku, aina ylhäällä auringon noustessa - tai näin talviseen aikaan kauan ennen auringonnousuakin. Se tosin tarkoitti, että hän oli myös sängyssä ennen keskiyötä poikkeuksetta.
"Mutta mukavampaa päästä kotiin nopeasti taksia odottelematta", poika täydensi. Kukapa jaksaisi valmennusten jälkeen jäädä odottelemaan kyytiään.

"En tosiaan." Amanda naurahti. Hän oli yö- ja iltavirkku, eikä häntä saanut ylös kuin kisa-aamuina helposti.
"Se on totta. Mieluummin olen nopeammin kotona."

"Luulin että kaikki hevosihmiset ovat aamuvirkkuja", poika naurahti hieraisten niskaansa. Hänestä oli aina tuntunut, että hevosten kanssa toimiminen vaati aikaista heräämistä. Tosin kenties se oli enemmän tallityöntekijöiden ja hevosenhoitajien vaatimuslistan kärjessä kuin kilparatsastajien. Sehän riitti, että hevoset sai ratsastettua ennen yötä.
"Kukapa ei", Kaspar totesi. "Olisi näppärää, jos voisi asua vielä lähempänä tallia, niin ei tarvitsisi aina ajaa näin pitkää matkaa." Miksi kisakeskus oli pitänyt rakentaa keskelle ei-mitään? Varmasti lähempänä Newcastleakin olisi ollut tilaa.

"Siltä minustakin aina tuntuu." Amanda myönsi. Hänen enonsa oli ihan hullu heräämisensä ja muun kanssa.
"Niin se olisi, mutta en halua asua keskellä ei mitään. Esimerkiksi Hexhamissa."

"No ei tietenkään", Kaspar vastasi. Kuka hullu nyt muka tahtoisi asua jossakin metsän keskellä olevassa tuppukylässä? Slaleyn kutsuminen kyläksi oli loukkaus ihmiskuntaa kohtaan. Slaley ei ollut kuin kasa ränsistyneitä taloja, jotka oli sijoitettu läpikulkevan tien varteen. Hexham oli sentään jo kaupunki, joskin varsin pieni ja tylsistyttävä sellainen.
"Mutta olisi näppärää, jos talli voisi olla lähempänä Newcastlea. Ei aina kestäisi niin kauaa ajomatkoihin."

"No, olisihan siellä talleja, mutta yksikään niistä ei ole Rosings Park." Amanda naurahti. Hän nosti etusormensa ylös, räpeltäen Bluetooth-kuulokkeen korvalleen. Ihan turvallisuussyistä hän vaihtoi puheensa hollantiin. Puhelun päätyttyä hän räpelsi kuulokkeen pois.
"Julian." Hän tarjosi Kasparille selitykseksi.

”Ei ole ei”, poika myönsi. Hän oli ollut erittäin tarkka siitä, mille tallille suostuisi Manhattanin kanssa, ja muutamaa poikkeusta lukuunottamatta Rosings Park ei ollut vielä pettänyt hänen odotuksiaan. Ainakaan niin pahasti, että hän todella veisi hevosensa muualle. Olihan hän tuonut tänne toisenkin hevosen. Vielä tosin ehtisi harkita. Kuka tiesi, ehkä hän päätyisi siirtämään hevosensa toisaalle, jos jostakin löytyisi talli, joka tarjoaisi paremmat puitteet. Juuri nyt Rosings Park vastasi hänen tarpeitaan riittämiin, jotta hän oli tyytyväinen talliin.
”Oh,” Kaspar nyökkäsi. Kai oli ihan tavallista, että enot soittelivat samassa maassa asuvien sukulaislastensa perään. Mistä tulikin mieleen, että hänen täytyisi laittaa äidille viestiä. Poika nakutteli nopeasti tekstiviestin vanhemmalleen, ettei äiti vallan hermostuisi kun hänestä ei kuuluisi, ja vakuutti, ettei tarvitsisi kyytiä kotiin. Olihan hän Newcastlessa jo valmiiksi, joten taksilla voisi taittaa lopun matkaa.
”Mitä hän tahtoi?” Kai sitä sopi kysyä.

"Varmisti että tulenhan syömään viikonloppuna." Amanda naurahti käheästi. Monien oli varmasti hankala ajatella tiukasta valmentajasta sellaista, mutta hänelle mies oli aina ollut tuki ja turva, ainoa huolehtivainen aikuinen hänen elämässään.
"Kuulemma noutoruoan syöminen ei saisi olla pääravinto, joten hänellä on vakaa aikomus ruokkia minut kotitekoisella ruoalla pari kertaa viikossa."

”Ymmärrän hänen näkökulmansa”, Kaspar vastasi naurahtaen. Amanda eli noutoruoalla? Sitä oli hankala kuvitella, kun katsoi Amandaa. Tai siis. Ei katsonut. Ei sellainen ollut sopivaa. Hän ravisti pienesti päätään karkottaakseen moiset ajatukset mielestään ja keskittyi sen sijaan tiehen heidän edessään.
”Kotiruokahan se parasta ruokaa on”, poika totesi, ”minä en syö ulkona kuin ehkä kerran kuukaudessa.” Kun salli itselleen huijauspäivän, jolloin lipsua tiukasta ravinto-ohjelmasta ja syödä, mitä ikinä tekikään mieli. Yleensä hän söi niin terveellisesti, että yksi päivä ei kaatanut mitään. Tai niin poika ainakin itselleen uskotteli niinä päivinä, kun salli itsensä syödä jotakin, joka ei ruokalistalle kuulunut.

Noutoruokaa oli monenlaista, ei sen tarvinnut aina olla sitä rasvaista pikaruokaa, mutta Julianin mielestä ruokaa nyt vain kuului tehdä itse. Ehkä se liittyi siihen että mies itse oli hyvä kokki.
"Olen surkea keittiössä. Joten haen usein salaatteja, kiinalaista, mitä milloinkin. En elä hampurilaisilla, kuten hän tuntuu joskus kuvittelevan. Kuolisin nälkään jos söisin ulkona kerran kuukaudessa." Amanda nauroi. Ei tosiaan onnistuisi. Nyt kun vielä kaikenlainen terveellisyys oli pinnalla, sai helposti terveellistä ruokaa noudettunakin.

”Hampurilaiset nyt eivät ruokaa olekaan”, Kaspar vastasi naurahtaen. Poika ei muistanut, milloin viimeksi oli syönyt jotakin vastaavaa. Kenties vuosia sitten, kun he olivat kokanneet hampurilaisia kotona? Niitä nyt tosin ei sopinut verrata McDonald’sin tai vastaavien pikaruokaketjujen tarjontaan.
”Ehkä sinun pitää pyytää enoasi opettamaan sinulle keittiössä puuhastelua”, poika ehdotti pieni hymy huulillaan. Hän harvoin hymyili, mutta juuri nyt hymyn tukahduttaminen olisi vaatinut enemmän töitä kuin mitä häntä huvitti nähdä vaivaa.

"Noh! Olet kovin ehdoton." Amanda nauroi. Hampurilaiset saattoi pureskella ja syödä, joten ne olivat ruokaa. Höh tuollaisia. Ei niitä nyt usein jaksanut syödä, mutta joskus ne olivat parasta mitä ihminen tiesi.
Kuten esimerkiksi silloin, kun oli huutanut miltein-tyttöystävänsä-säätönsä ulos asunnostaan keskellä iltaa, kiihkeän suutelusession päätteeksi. Silloin tilanne tarvitsi juustohampurilaisia suklaapirtelön kanssa.
"Epäilen että hänellä on nyt muuta mielessä. Jos huhut eivät ole tavoittaneet sinua, hänestä tulee isä keväällä."

"Hampurilaiset ovat epämääräistä prosessoitua roskaa, joilla ei ole pienintäkään ravintoarvoa", poika totesi naurahtaen. Ainakin nauru sai äänen kuulostamaan vähemmän kopealta kuin yleensä, vaikka tuskin teinipoikaa saattoi vieläkään pitää maailman lähestyttävimpänä henkilönä.
"Kuulin kyllä", poika vakuutti, "en vain tiennyt, kannattaako tallipuheisiin uskoa. Jatkuvastihan sitä kiertää ties mitkä jutut ympyrää."

Tyttö pudisteli päätään, kääntyen vihdoinkin isolta tieltä kohti keskustaa vievää ramppia.
"No, se on. Kuten myös se että hänen vaimonsa on Cavanaugh'n sisko." Amanda nyrpisti nenäänsä. Deirdre oli mukava, mutta tuon veljestä ei voinut sanoa samaa.

Siihen juoruun hän ei ollut uskonut sitäkään vähää, mutta ilmeisesti tallipuheilla oli joskus totuuttakin taustalla.
"Enosi onnistui vissiin pyörtämään hänenkin päänsä. Kuulin että Cavanaugh sai kouluratsun käyttöönsä", Kaspar pohti. Kaikkea kanssa. Ehkä Amandakin näkisi pian valon ja vaihtaisi kouluratsastukseen.

Ei, Amanda ei ollut vaihtamassa.
"He eivät ole olleet puheväleissä henkiläkohtaisessa elämässä, olleet käsittääkseni vuosiin, joten epäilen suuresti. Deirdre, siis hänen siskonsa, antoi ymmärtää että veljensä vaihtoi lajia koska ei voi jostakin syystä enää kilpailla esteratsastuksessa." Amanda etsi katseellaan parkkipaikkaa puhuessaan.

"Ai", Kaspar vastasi kohauttaen pienesti harteitaan. Ei sitten. Hänen täytyisi vissiin kuunnella tallipuheita enemmänkin, jotta pysyisi kärryillä tällaisista muutoksista. Tai sitten vain jättää juorut muille. Mitäpä hän niillä teki. Ei se vaikuttanut hänen kilpailemiseensa.
"Cavanaugh nyt on ollut poissa jatkuvasti valmentamastakin", poika lisäsi. Ehkä mies oli sairaampi kuin antoi olettaa, eikä kyennyt enää ratsastamaan - ja kuvitteli nyt, että kouluratsastus olisi esteitä helpompaa.

"Niin on." Amanda ajoi autonsa isommalle parkkipaikalle. Hän inhosi kadunvarsipaikkoja.
"Nyt hän vaikuttaa valitettavasti tulleen takaisin pysyvästi."

"Saa nähdä", teinipoika vastasi. "Uskon sen vasta kun näen." Hänen oli vaikea kuvitella, että Cavanaugh olisi oikeasti tullut pysyvästi takaisin. Mies tuntui seilaavan enemmän edestakaisin työn ja maan pinnalta katoamisen välillä kuin mitä King matkusti kahden kaupungin välillä, mikä kertoi jo paljon.
"Onneksi en joudu käymään hänen valmennuksissaan." Ei estevalmennuksia hänelle, kiitoksia vain. "Sinä et taida olla niin onnekas?"

"Minusta tuntuu siltä." Amanda huokaisi. Natasha vielä hulluna aina mankui Cavanaugh'n valmennuksia.
"Olen aika hyvä välttelemään niitä parhaani mukaan. Kuvittele sitä, että Natasha haluaa niin. Siis jopa pyytää yksityisvalmennuksia."

Kaspar oli aina pitänyt venäläistä, hiljaista tyttöä outona, ja tämä vain vahvisti hänen näkökulmaansa. Kukaan täysjärkinen ei tahtonut Cavanaughn valmennuksiin, puhumattakaan sitten yksityisvalmennuksista. Julian oli tiukka, mutta mies oli sentään reilu.
"Hullua", poika puhahti. "Hyvä sinulle, että onnistut välttelemään niitä. Mitä olen sivusta seurannut, Cavanaugh ei ole kovinkaan lahjakas valmentaja." Ellei erinäisten loukkausten keksimistä laskettu.

Amanda kohautti olkiaan. Niin, ei mies tosiaan olisi luettavissa hyväksi valmentajaksi. Silti tuo tuntui saavansa aikaan jotakin, mitä Amanda inhosi myöntää.
"Natasha on. Ja en sitten koskaan ole sanonut tätä, mutta on niistä valmennuksista joskus hyötyäkin. Silloin kun sillä pirun riivaamalla irlantilaisella on hyvä päivä." Amanda nappasi niittikoristeisen nahkalaukkunsa ja nousi autosta, lukiten oven. Sitten suunta kohti elokuvateatteria.

"Minä en koskaan kuullut mitään", Kaspar vannoi vetäen suunsa suppuun sormillaan. Ehei, hän ei tosiaankaan mainitsisi Cavanaughn kuullen, että Amanda piti tuon valmennuksia hyödyllisenä.
"Onko hänellä muka hyviä päiviä? Minä olen lähinnä nähnyt hänet kiroamassa tai karjumassa kilpaa naisensa kanssa", Kaspar totesi noustessaan autosta. Mikä tämmöinen hyvä päivä oli olevinaan? Artemis ei koskaan näyttänyt hyväntuuliselta, jos häneltä kysyttiin.

"Sellainen kun hän antoi Natashan kerran hypätä omalla hevosellaan. Se musta ori." Amanda kulki kohti teatteria määrätietoisin askelein.
"Ja kun hän ei hauku ihan joka asiaa suorituksessasi. Vain kolmasosan. Joten, mikä olisi takarivin arvoinen hirvitys?"

"Oikeasti?" Kaspar älähti. Maailma oli mennyt sekaisin! Tai ehkä vain Cavanaugh. Hänen oli vaikea kuvitella ketään valmentajista laskemaan yhtäkään heistä, nuorista ratsastajista, kilpahevostensa selkään.
"Mikä tahansa, varmasti", elokuvien ulkopuolella kasvanut poika totesi vilkaistessaan esityslistaa. "Täällähän pyörii jo kamalasti jouluisia pätkiä", Kaspar ähkäisi. Ei joulu nyt niin lähellä vielä ollut.

"Oikeasti. En olisi uskonut, mutta näin." Amanda pudisteli päätään. Se oli ollut hullua.
"Hmmm... Ehkä joku kamala joululeffa?" Ei olisi mitään mielenkiintoa keskittyä.

Hän ei olisi uskonut silmiään, vaikka olisi nähnyt moisen. Se oli yhtä uskomatonta kuin ajatus siitä, että Julian päästäisi hänet Krakenin selkään. Ei sellaista kävisi koskaan.
"A Bad Moms Christmas?" Kaspar ehdotti vilkaisten esitysten listaa. Ei kai elokuva, jonka nimessä oli sanapari Bad Moms voinut olla hyvä?


"Kuulostaa karsealta. Sopii." Se ei voisi olla hyvä, millään logiikassa, missään universumissa! Amanda ei uskonut sitä hetkeäkään.

"Loistavaa", poika kommentoi ja vilkaisi ympärilleen elokuvateatterin aulassa. "Tahdotko jotain herkkuja?" Samalla vaivalla hän nekin maksaisi, kun ostaisi liput. Takariviin, tietenkin.

"Ehkä suklaata." Pieni suklaalevy tuntui ihan sopivalta ja hän voisi syödä sen sydänsuruihinsa. Kuten Kasparkinoli lääke. Poikaparka.

"Saamasi pitää", Kaspar naurahti, nappasi suklaalevyn mukaansa ja suuntasi tiskille lähestulkoon rehvastelua askeleissaan. Liput takariviin siitä huolimatta, että edempänäkin olisi paikkoja keskellä saivat työntekijän katsomaan häntä hieman liian tietäväisen näköisenä, mutta poika ei välittänyt siitä napatessaan liput ja suklaan mukaansa. Hän ojensi toisen lipun sekä suklaan Amandalle, ennen kuin lähti suunnistamaan kohti oikeaa salia.
"En muista milloin viimeksi olen käynyt ihan elokuvissa", poika pohti ääneen näyttäessään lippuaan työntekijälle, joka ohjasi heidät varsin elämään kyllästyneellä äänellä sisälle oikeaan saliin.

Amanda ei välittänyt siitä tietäväisestä katseesta. Mitä sitten? He olivat teinejä, se oli ihan okei!
"Minä kävin silloin katsomassa sen kauhuelokuvan." Amanda naurahti.
"Ja taas saan odottaa ikuisuuden että tulisi muuta kuin romanttista sontaa." Hän istui paikalleen ja heittitavaransa viereiselle penkille. Se ei ollut ainakaan näkynyt varattuna.

Kaspar riisui takkinsa viereiselle penkille epäillessään, ettei kukaan muu olisi kiipeämässä takariviin heidän seurakseen. Salissa tuskin oli montaakaan muuta katsojaa kuin he. Arkipäivän elokuvanäytösten riemua, tai jotakin sellaista. Hän epäili, että sadasta penkistä tuskin tusina tulisi käyttöön elokuvan alkuun menessä, mutta se ei poikaa haitannut lainkaan.
"Niin, kaikki kauhuelokuvat taisivat tulla Halloweenin aikaan", poika pohti asettuessaan mukavasti punaisille samettipenkeille. "Ehkä joulun jälkeen tulee jotakin uutta."

"Parempi olisi tai itken." Amanda avasi suklaalevyn, vilkaisten vinosti Kasparia silmäkulmastaa. Eihän pusu poskelle palkaksi mukavasta eleestä olisi paha?
Ei tietenkään. Miksi olisi? Ei ainakaan siksi että hän olisi mieluummin suudellut Larissaa. Joten, pitihän se toteuttaa.

"Sitä suuremmalla syyllä, paras tuoda hyviä elokuvia heti alkuvuotta piristämään", Kaspar nyökkäsi päättäväisenä. Jos Amanda tahtoi käyttää aikaansa elokuvia katsoen, ainakin tytön pitäisi voida katsoa elokuvia, joista tuo piti. Poika tunsi punan kohoavan poskilleen tytön viattoman suukon myötä, mutta onneksi leffateatterin hämärä valaistus ei tuonut punaa esille samaan tapaan kuin kirkkaampi valaistus olisi voinut tehdä.
"Mistä hyvästä tuo oli?" Hän kuitenkin kysyi ennenkö ehti purra kieltään, ja kääntyi typerästi levenevä hymy huulillaan Amandan puoleen.

Amanda lohkaisi rivin suklaastaan ja hymyili leveästi.
"Mmm. Suklaalevystä." Hän kääntyi Kasparia kohti virnistäen.
"Mistä kuvittelit sen olevan~?"

Suklaalevystä. Niin tietenkin. Miten hän ei ollut sitä ajatellut?
"En tiedä. Siksi kysyin", Kaspar vastasi harteitaan kohauttaen. Hän ei koskaan myöntänyt olevansa väärässä, mutta ei kai tunnustusta siitä, ettei hän ollut ajatellut niin pitkälle, laskettu väärässä olemiseksi? Ei varmasti. Poika nojasi penkkinsä selkänojaan ylpeänä itsestään. Tämähän sujui hienosti!

"Toivoin että sinulla olisi ollut parempi teoria." Amanda tunnusti hieman vinosti hymyillen. Parempi. Niinpä niin.

Ei, hänellä ei ollut parempaa teoriaa. Ei teoriaa lainkaan, jos totta puhuttiin. Taustalla pyörivät mainokset vaihtuivat trailereiden kautta elokuvaan, jota poika seurasi ehkä viisi minuuttia, ennen kuin totesi sen juuri niin tyhjäpäiseksi viihteeksi kuin oli etukäteen arvellutkin. Hän vilkuili silmäkulmastaan Amandaa ja rohkaistui koskettamaan Amandan jalkaa koettaen naamioida sen lähinnä yritykseksi varastaa tytön suklaasta pala. Ihan kuin hän olisi edes syönyt suklaata.

Amanda ei voinut olla hymyilemättä hieman. Hän siirsi kevyesti jalkaansa, nojautuen käsinojan yli, lähemmäs Kasparia.
"Vain alkutekstit ovat jo kauheat."

"Karmaisevat", teinipoika kuiskasi vastaukseksi. Ehdottomasti. Hirvein elokuva ikinä. "Loistava valinta siis." Kun ei aikonutkaan seurata elokuvaa, jonka näkemisestä oli maksanut. Ei kun siis... mitä? Hän nojautui puolestaan lähemmäs Amandaa sydän pamppaillen. Mitä näissä tilanteissa kuului tehdä? Voisiko hän vain kurkottaa tytön puoleen ja koskettaa? Tarttua kädestä? Suukottaa Amandan poskea?

Amanda oli siinä mielentilassa jossa oli valmis mihin vain. Hän halusi pyyhkiä mielestään Larissan huulet, ihanat, tummat korkkiruuvikiharat, lantion kaaret... Ja sitten ajatukset seis. Hän kihnäsi niin lähelle kuin saattoi, laskien päänsä Kasparin olalle.

Kaspar ujutti kätensä tytön harteiden ympärille, kun Amanda painautui niin lähelle. Kai hän sai niin tehdä? No, meni jo. Hän voisi lopettaa ylimääräisen ajattelun ja tehdä, mitä ikinä se sitten olikaan, jota tässä tilanteessa kuului tehdä. Hän ei selkeästi ollut katsonut riittävän montaa teinielokuvaa, kun valmiita käytösmalleja ei löytynyt.
"Tykkään kampauksestasi", poika kuiskasi hiljaa. Hän oli lähestulkoon täysin varma, että Amandalla oli aiemmin ollut pitkät hiukset. Kaikilla tallilla tuntui olevan pitkät hiukset, joita letittää. "Näytät nätiltä." Kai se oli asia, jonka tytöt tahtoivat kuulla?

Amandalla oli tosiaan ollut paksut ja työläät, puolta selkää hipovat hiukset. Nyttemmin hän oli luopunut niistä. Se oli tuntunut sopivalta repäisyltä.
"Mm? Kiitos." Hän käänsi päätään kuiskattuaan kiitoksen, vain jotta saattoi painaa suukon poskelle. osuen tosin suunpieleen.

Kaspar ei osannut repäistä. Poika seurasi elämässään tarkkoja suunnitelmia, oli kyseessä sitten treeniohjelma, ruokailu tai nukkumaanmenoaika. Mikä tahansa, ja sille oli suunnitelma, josta hän ei osannut poiketa. Paitsi tänään, kun oli pyytänyt Amandaa elokuviin. Hän tunsi poskiensa punan syvenevän, kun tytön suukko osui suupieleen posken sijaan, mutta ainakaan Amanda ei vaikuttanut kauhistuneelta. Kenties se antoi rohkeutta kääntää omaa päätä vielä aavistuksen, jotta hän saattoi vuorostaan painaa hyvin kevyen suukon Amandan huulille. Tarkoituksella.

Amanda pysähtyi hetkeksi. Hän suoristautui hieman, painaen pienen suudelman Kasparin huulille. Hieman pidemmän kuin se äskeinen suukko. Natashan ääni kaikui mielessä, mutta hän vaimensi venäläisratsastajan sanat.

Ilmeisesti hän ei ollut tehnyt väärin, eikä Amanda tuntenut, miten hänen sykkeensä hyppi huippulukemissa epätasaisin sykähdyksin. Onneksi hänellä ei ollut urheilukelloaan kädessä. Hän ei olisi tahtonut tietää sykettään tällä hetkellä. Hän vastasi suudelmaan rohkaistuen jokaisen suudelman myötä hieman enemmän. Eihän tätä tarvinnut jännittää, eihän? Hän ujutti kätensä epävarmasti Amandan syliin ja veti tytön hartioiden ympäri kietomalla kädellään Amandaa lähemmäs.

Amandalla ei tosiaan ollut mitään valitettavaa. Hänenkin sykkeensä kohosi, mutta lähinnä ahdistuksesta. Se oli väärin. Hän ei pitänyt Kasparista (vaikka oli tuo siedettävämpi kuin hän olisi kuvitellut) ja tuo ei suudellutkaan huonosti. Se olisi ihan kiva sellaiselle tytölle joka ei kuvitellut suudellessaan suutelevansa brasilialaista hevosenhoitajaa. Käsi sylissä ei haitannut ollenkaan, päinvastoin.

Kaspar ei tiennyt, mitä tehdä käsillään. Miksei ollut jotain opasta, joka kertoi leffateatterissa pussailun salat? Sydän lepatti rinnassa ja korvissa kohisi, eikä hän kiinnittänyt pienintäkään huomiota elokuvaan. Valkokangas olisi yhtä hyvin voinut olla toisessa huoneessa, sillä hänen huomionsa oli kiinnittynyt Amandaan, tytön huuliin, pehmeisiin hiuksiin ja rikkirevittyihin farkkuihin, joiden kangas tuntui melkein karhealta käden alla. Hän oli tavattoman kiitollinen siitä, ettei kukaan istunut heidän kanssaan samalla rivillä, vaikka muiden läsnäolo unohtuikin ihan kokonaan.

Ja onneksi kukaan ei tuntunut häiriintyvän heidän puolisiveettömästä käytöksestään. Amanda vei oman kätensä teinipojan syliin, sivellen sormillaan reittä hieman polven yläpuolelta. Luoja että hän halusi vain unohtaa. Ainakin Kaspar tarjosi sen mahdollisuuden hetkeksi.

Hyvä niin, sillä Kaspar olisi epäilemättä lehahtanut punaisemmaksi kuin ylikypsä tomaatti, jos joku olisi huutanut heille alempaa elokuvateatterin riveistä. Se olisi ollut noloa tavalla, jolle ei ollut sanoja. Poika uppoutui suudelmiin silmät suljettuina ja unohti täysin, että he edes olivat elokuvissa. Se tosin muistui mieleen, kun äänenvoimakkuus kohosi yllättäen voimakkaan kolahduksen myötä, kun elokuvassa tapahtui jotakin kaoottista. Kaspar säpsähti yllättävää, kovaa ääntä, ja joutui muutaman sekunnin ajan pohtimaan, missä oikein oli, ennen kuin ymmärsi äänen kuuluneen elokuvaan. Niin. He olivat elokuvissa. Hän hymyili itsetietoisesti tytölle ja hieraisi niskaansa, vaikka se tarkoittikin, että hän joutui laskemaan irti Amandasta. Hetkeksi syliin painunut katse sai pojan lehahtamaan kirkkaan punaiseksi ja tavoittelemaan takkiaan suorastaan hätäisesti viereiseltä penkiltä.
"Tulipa kylmä, ilmastoinnissa varmaan jotain häikkää", hän mutisi kiskoen takin syliinsä, ennen kuin kääntyi tytön puoleen posket helottaen.

Amanda säpsähti koska Kaspar hyppäsi kauemmas. Hengitys aavistuksen raskaampana hän katsoi valkokangasta, tajuten takaisin kääntyessään takin pojan sylissä. Olisi epäreilua nauraa.
"Pitäisikö lämmitellä?"

"Mmhmm joo", Kaspar mutisi tuntien, miten posket hehkuivat. Miten hän oli päätynyt tähän tilanteeseen? Eikä kukaan ollut koskaan varoittanut! Hän oli kovin tietoinen kehostaan eikä tiennyt, miten päin olisi ollut. Ehkä olisi vain turvallisempaa kääntää katse takaisin valkokankaalle.

Amanda mutristi kevyesti huultaan, mutta keskittyi sitten elokuvaan. Ei se niin vakavaa ollut. Kierolla tavalla se imarteli huonoa itsetuntoa, vaikka järki sanoi ettei se hänen kauneudestaan johtunut.

Kaspar koetti epätoivoisesti keskittyä elokuvaan, joka pyöri valkokankaalla heidän edessään. Hän huomasi silti vilkuilevansa sivusilmällä tyttöä, joka istui hänen vieressään. Mieli teki tarttua Amandan käteen, ja hetken vaihtoehtojaan arvottuaan ja muutaman väkinäisen hauskan kohtauksen elokuvasta katsottuaan, poika ujutti kättään lähemmäs koettaen tarttua Amandan käteen. Ihan vain kokeillakseen kepillä jäätä, tai jotakin sellaista.

Amanda ei tosiaan edes yrittänyt saada elokuvasta kiinni. Hän havahtui kun Kaspar tarttui häntä kädestä, kääntyen katsoman tuota hymyillen.

Ainakin se oli hyvä merkki, ettei tyttö vetänyt kättään pois hänen otteestaan, vaikka hän keskittyikin elokuvaan. Tai ainakin leikki keskittyvänsä, sillä se tuntui turvallisemmalta valinnalta kuin suunnata huomio Amandaan. Miksi hän oli kuvitellut, että elokuvareissu olisi hyvä tapa viettää aikaa keskenään? Eihän täällä voinut edes puhua! Poika piti tytön kädestä kiinni palauttaen katseensa valkokankaalle. Elokuvan tapahtumat olivat menneet suurelta osin ohi, eikä hän yllättynyt, kun juonesta - oliko tässä elokuvassa edes sellaista? - ei saanut kiinni enää viimeisen puolen tunnin aikana. Lopputekstien alkaessa Kaspar laski irti Amandan kädestä ja nousi penkiltä kiskoen takin niskaansa.
”Tämä ei tosiaankaan ole seuraava Oscar-voittaja”, poika totesi suoden viimeisen vilkaisun valkokankaalle. Hän ei muistanut yhdenkään hahmon nimeä. Se jos mikä riitti kertomaan, ettei elokuva ollut minkään arvoinen.

Amanda ei yrittänyt sitäkään vähää. Hän keskittyi vain pitämään ajatuksensa kaukana Larissasta, kuten tähänkin asti.
"Ei tosiaan. Luoja." Amanda nauroi vetäessään takkia yllensä. Huolestuttavinta oli, että tämän kuvaamiseen oli käytetty rahaa.

"Täysin älytöntä huumoria", Kaspar pyöräytti silmiään. "Ajan ja rahan tuhlausta jokaiselle, joka on osallistunut sen luomiseen. Luulisi, että jossakin kohtaa joku olisi tajunnut pysäyttää tämän katastrofin." Ei selkeästi ollut, kun elokuva oli päätynyt levitykseen saakka. Miten elokuvateatterit olivat edes ostaneet levitysoikeudet tähän elokuvaan? Typeryyttä, puhdasta sellaista.
"Mutta ainakaan seurassa ei ollut valittamista", poika lisäsi virnistäen Amandalle, kun viittasi tyttöä liikkumaan edellään ulos salista.

Amanda nauroi Kasparin tuomitsevuudelle. Voi luoja, tuo jakoi niin paljon piirteitä tallin kahden tiukan valmentajan kanssa.
"Ai? No jotain positiivista." Hän vastasi hymyillen, pujahtaen Kasparin edellä salista.

Jotain positiivista ehdottomasti. Muutoin ilta olisi ollut hänenkin ajan tuhlaustaan, mutta Amanda oli tehnyt siitä sen arvoista. Rahalla ei ollut mitään väliä, mutta pojan aika oli arvokasta. Tänäänkin hän olisi voinut olla tekemässä koulutehtäviä tai kuntoilemassa, mutta hän oli valinnut elokuvan Amandan kanssa moisten asioiden yli. Oli hyvä huomata, ettei ratkaisu kaduttanut. Mitä hänen kuului nyt tehdä? Kiittää tyttöä hauskasta illasta, varmistaa, että Amanda pääsisi turvallisesti kotiin? Poika hapuili hetken sanoja.
”Kiitos, kun lähdit mukaan.” Kai se oli ihan hyvä alku. ”Jos haluat joskus toistekin leffaan, laita viestiä?”

"Oli kiva kun pyysit." Amanda vastasi hymyillen leveästi.
"Minä laitan." Ei hän tiennyt mitä muuta sanoisi. Ehkä pikainen suukko olisi riittävä hyvästi?

Kaspar hymyili tytölle nyökäten pienesti. Hyvä on. Hän jäisi odottamaan viestiä. Tällä kertaa poika ei sentään punastunut suukkoa, vaan hymyili vain leveämmin ja heilautti vielä kättään hyvästiksi, kun jäi odottamaan, että Amanda pääsisi autonsa kyytiin ja matkaan kohti kotia. Kännykältä oli näppärä tilata taksi viemään hänetkin kotiin.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] Wear your heart on your cheek but never on your sleeve
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Rosings Park: Talliympäristö-
Siirry: