PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] How to start a war

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1214
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: [P] How to start a war   To Marras 23, 2017 1:13 pm

Pikaviestinpeli Artemiksen ja Veronican matkasta Lontooseen. Mukana vilahtavat myös Caitlin ja Samuel.

Lauantai 25. marraskuuta 2017 – Lontoo

Artemis istui hotellin aulabaarissa, käsissään lasillinen kuivaa viskiä. Hän oli kietonut kätensä englantilaisnaisen niskan taakse, odotellessaan Caitlinia. Kauluspaita tuntui kuristavan, kun hän vain ajattelikin lupausta mennä ravintolaan syömään.

Veronica antoi käsiensä levätä cocktaillasin jalan molemmin puolin, kun hän katseli pää kevyesti kallellaan aulabaarin marmorista tasoa. Hän kohotti lasin hitaasti huulilleen ja siemaisi martinistaan kierrättäen sinisten silmiensä katsetta hotellin aulassa. Hän harvoin viihtyi Lontoossa, mutta Artemiksen vierellä oli vaikea muistaa, miksi hän vältteli pääkaupunkia. Täällä oli hienoja hotelleja ja ravintoloita, kauneutta ja eleganssia. Pohjoisesta ei voinut sanoa samaa.
"Miksen ole yllättynyt, että ystäväsi on myöhässä", Veronica totesi siirtäen jalkaansa kärsimättömänä. Hän suoristi mustaa, polvimittaista helmaa ja pyöräytti toista nilkkaansa punakantaisissa korkokengissään vilkaisten jälleen ympärilleen. Hän oli laittautunut kunnolla ja varmistanut, että oli ajoissa, kun kerrankin oli tarkoitus mennä syömään hieman hienommin. Mitä Caitlin sillä varsinaisesti tarkoitti, se ei ollut hänelle selvinnyt, mutta ylipukeutuminen oli aina parempi ratkaisu kuin alipukeutuminen, jos häneltä kysyttiin. Veronica oli kerännyt hiuksensa niskan paljastavalle kampaukselle ja lakannut kyntensä vielä kertaalleen punaisella lakalla, sekä käyttänyt useamman hetken kirkkaasti valaistun kylpyhuoneen peilin edessä puhisten siitä, miten epäkäytännöllistä oli, että peili meni huuruun suihkussa käymisen tähden.

Artemis otti kulauksen viskistä ja virnisti hieman Veronican sanoille. Hän painoi päänsä naisen ohimoa vasten.
"Myöhästelyä sattuu kun myöhästyy kompuroinnin takia kahdesta metrosta ja sitten vielä lyö päänsä kun poistuu siitä johon ehti. Ja luultavasti kaatuu hotellin rappusilla kerran." Hän ei voinut olla kiusaamatta ystäväänsä, vaikka tuo ei ollut edes paikalla. Hän oli ratkaissut pukeutumisongelman pukeutumalla muuten pukuun, mutta ilman solmiota. Ainakin hän olisi siisti.
"Caitlin!" Mies hihkaisi helpottuneena, nousten seisomaan hymyillen. Hän hulautti loput viskistä alas, halaten kömpelö ystäväänsä.
"Juuri puhuin siitä miten ikävä on ollut." Krhm.

"Vain kerran?" Veronica kohotti kulmaansa. Kuka tämä henkilö muka oli, joka selvisi rappusista vain yhdellä kompuroinnilla? Ei ainakaan Artemiksen punapäinen irlantilaisystävä, jos häneltä kysyttiin. Veronica siemaisi martiniaan pohtien, olisiko pitänyt kuitenkin valita täyspitkä juhlapuku. Musta cocktailmekko tosin oli aina hyvä valinta, eikö? Varsinkin Ralph Laurenin mallistosta valittuna.
"Hei Artemis", punapäinen nainen tervehti pirteästi astellessaan tummanvihreässä mekossa hotellin aulan halki. Pisamainen nainen oli valinnut jalkaansa matalat avokkaat, joten pituuseroa Artemikseen riitti, kun Caitlin vastasi halaukseen.
"Niinpä niin", nainen naurahti sipaisten kasvoja reunustamaan jääneen punaisen hiuskiekuran korvansa taakse. "Mitä kuuluu?"

Artemis tunsi itsensä häiritsevän pitkäksi kun Caitlinilla ei ollut edes tallikenkien tuomaa lisäpituutta, mutta suoristautui halauksesta.
"Hyvää. Koirat ovat Aidenilla Hexhamissa, tuomassa iloa ja sitä rataa." Hän odotti jännittyneenä uutisia Madridista seuraavalta päivältä, kun tämän päivän uutiset olivat jo hyviä.
"Ja sain hyviä uutisia Brianilta Madridista. Hallikilpailuissa neljäs sija Sing Singillä." Artemiksen kesällä ostama hevonen oli tunnettu kovapäisyydestään ja siitä ettei se hallikoissa loistanut kun kaahasi pitkin rataa. Brian sai Spookiksikin kutsutun hevosen rauhoittumaan yllättävän hyvin.
"joten, mennäänkö? Olemme jo myöhässä. Ethän kompuroinut pahasti matkalla?"

Caitlin naurahti lämpimästi. Vai olivat koirat Aidenin riesoina.
"Niistä on varmasti loputtomiin iloa", hän vakuutti naurua yhä äänessään, kun harppasi tervehtimään englantilaisnaistakin halauksella, johon Veronica vastasi kömpelösti. Voisiko irlantilainen vain säilyttää turvallisen etäisyyden hänestä?
"Oh, nehän ovat upeita uutisia", Caitlin iloitsi kääntyessään takaisin Artemiksen puoleen. "Mennään. Emme me nyt niin pahasti ole myöhässä", hän pyöräytti huvittuneena silmiään. Hän ei ollut kuin muutaman minuutin myöhässä. Tai kenties vartin.
"En kompuroinut lainkaan", nainen väitti vastaan lähtiessään johtamaan joukkoa ulos hotellista ja kohti taksia, jolla hän oli taittanut matkan hotellille juna-asemalta ja joka oli pienen kannustuksen jälkeen suostunut odottamaan hotellin ulkopuolella heitä mittari raksuttaen.

Artemis nauroi Caitlinin vakuuttelulle siitä ettei tuo ollut mukamas kompuroinut ollenkaan. Taksiin istuessaan hän valtasi kysymättä etupenkin. Hänen mittaisen ihmisen oli suorastaan tuskallista istua takana."
Caitlin, valehtelu on rumaa." Mies huomautti pehmeästi etupenkiltä.

Naiset asettuivat sulassa sovussa tilavalle, nahkaiselle takapenkille käyttäen hetken helmojensa suoristamiseen, ennenkö turvavyön kiinnittämisestä tuli ajankohtaista.
"Artemis, sinä tiedät, etten osaa valehdella lainkaan", nainen huomautti naurahtaen. Hänen valehtelutaitonsa olivat surullisen kuuluisat - vieläkin enemmän sitä kuin tasapainoaistin heikkouden hetket. "En kompuroinut, koska en joutunut ottamaan montaakaan askelta päästäkseni tänne."

Mies pyöräytti kevyesti silmiään. Se oli kyllä totta.
"Voi luoja kanssasi. Noh, mieluummin vietän illan ravintolassa kuin ensiavussa." Mies myönsi lopulta, vaikka ei ollut varsinaisesti hyppimässä riemusta. Mutta ehkä hän tämän kerran kestäisi.

"Niin minäkin", Caitlin naurahti, eikä Veronicakaan protestoinut moista. Olihan ravintolassa nyt paljon mukavampaa kuin kliinisessä sairaalan odotushuoneessa.
"Pääsemme sitä paitsi syömään niin hienosti, ettei siitä voi kuin nauttia." Veronica yllättyi moisesta julistuksesta. Mistä lähtien irlantilaisnainen oli harrastanut fine diningia? Hän oli ajatellut Caitlinin olevan enemmän burgeri ja ranskalaiset -tyyppiä.

Artemis kääntyi paremmin ystävänsä puoleen.
"Mihin ihmeeseen me olemme oikein menossa? Olet hokenut tuota siitä asti kun sovimme tästä." Hän alkoi olla jo utelias.

"Tuttavan ravintolaan. Näet sitten", nainen vastasi huolettomasti kättään heilauttaen. Jos Artemis alkaisi kysellä, hän vain purisi kieltään eikä sanoisi mitään. Hiljaisuus ei ollut valehtelemista!
"Täytyyhän meidän nyt juhlistaa sitä, että tulitte molemmat käymään näin kaukana etelässä."

Artemis pyöräytti silmiään. Taksi pysähtyi lopulta keskelle mitä hurmaavinta Lontoon keskustan korttelia (jos Lontoota saattoi luonnehtia hurmaavaksi marraskuussa!) ja Artemis astui autosta ulos, ojentaen herrasmiehenä kätensä Veronicalle.
"Acappella?" Artemis ei voinut sanoa tuntevansa ravintoloita. Se tuskin yllättäisi kumpaakaan naisista.

Lontoo oli oikein hurmaava marraskuussa, kuten joulukuussa, tammikuussa, helmikuussa ja - eiköhän se tullut jo selväksi. Caitlin oli huomannut viihtyvänsä pääkaupungissa oikein hyvin. Kaikki oli niin lähellä kansainvälisestä lentokentästä lähtien!
"Yllättävää, osaat edelleen lukea", Caitlin naurahti ollen jo tarttumassa Artemiksen käsivarteen, ennenkö päätti toisin. Veronica kulkekoot miehen käsipuolessa. Englantilaisnainen tosin tuntui tuijottavan ravintolan nimeä huolellisesti nypityt, tummat kulmat sievässä kurtussa niin, ettei edes huomannut astua sivuun autotieltä, jolle oli jäänyt taksista poistuttuaan seisomaan.

"Olen aina osannut, Caitlin." Artemis huomautti terävästi, vetäen Veronicaa pois autotieltä. Mikä tuohon oli mennyt?
"Rakas, jos et jäisi auton alle nyt." Hän huomautti naiselle, seuraten Caitlinia sisälle ravintolaan. Hurmaava tunnelma hyvin klassisessa, siistissä ja epäilemättä kalliissa ravintolassa oli. Hälyä oli juuri sopivasti, ei liikaa ja heitä tervehtimään saapuva tarjoilija vaikutti ottavansa työnsä miltein naurettavan vakavasti. Takit otettiin säilöön erilliseen huoneeseen mikäili he halusivat ja sitten tarjoilija johdatti heidät pöytään.
"Anteeksi kun kysyn Caitlin, mutta mikä sai sinut valitsemaan juuri tämän paikan?"

"Tietenkin olet", nainen virnisti ja suunnisti ravintolaan, kun Veronicakin oli havahtunut pohdinnoistaan Artemiksen ääneen ja seurannut miehen rinnalla sisälle. Tummahiuksinen nainen katseli ympärilleen siniset silmät tarkkaavaisina, mutta keskittymistä ei riittänyt paljoa siitä pidemmälle, mikä tarkoitti kysymysten toistamista pariin otteeseen, ennenkö hän ymmärsi luopua takistaan.
"Se, etten saisi pöytää tätä hienompaan ravintolaan ennen ensi joulua, jos hienompaa ravintolaa edes löytyisi", punapäinen nainen virnisti vinosti istuessaan pöydän ääreen. "Sitä paitsi, tarvitsin tekosyyn tulla käymään täällä. Tämä oli täydellinen." Veronican siristyvät silmät, kun nainen keskitti katseensa yksityiskohtiin kauimmaisella seinällä, saivat Caitlinin kallistamaan päätään.
"Oletko ollut täällä ennen?" Hiljaisuuden jatkuessa punapää naurahti hämillisesti. "Veronica?"
"Oh?" Nainen räpäytti silmiään ja käänsi katseensa Caitlinin kasvojen kautta Artemikseen ja takaisin irlantilaisnaiseen. Mitä tuo olikaan sanonut? Aivan! "Ei, en ole. Näyttää äärimmäisen hurmaavalta ravintolalta."

”Tekosyyn? Eikä tämä olisi täydellinen paikka juhlia vaikka avioliiton vuosipäivää Davidin kanssa eikä sitä että minä ja Veronica osasimme nousta koneeseen?" Mies naurahti kuivasti, istuen heille varattuun, hyvältä paikalta valittuun pöytään. Pian tarjoilija toi heille pullollisen kuohuvaa ja pullon kylkeä vilkaissut Artemis kohotti kulmaansa.
"... Tuttu?" Hän kyseenalaisti. Samalla mies vilkaisi naisystäväänsä kysyvänä. Mikä tuota painoi?

"Sitä juhliaksemme minun täytyisi toki ensin tietää, että tämä olisi sopiva paikka sille", Caitlin perusteli naurua äänessään. Hän epäili, että heidän vuosipäivänsä kuluisi lähinnä kotona, mutta saihan sitä unelmoida.
"Tuttu", punapää vahvisti nyökäten, "joka taitaa olla päättänyt, että vakuuttaa minut ravintolansa ylivertaisuudesta." Ihan kuin hän olisi kovinkaan vaativa asiakas tai suuri kriitikko. Veronica tarjosi tyynnyttelevää hymyä Artemikselle sättien samalla itseään mielessään. Hänen olisi paras keskittyä illallisseuraansa eikä ravintolan seinien värisävyihin.
"Miten Quintessencen kanssa on lähtenyt työnteko sujumaan?" Caitlin kysäisi kiittäen tarjoilijaa lämpimällä hymyllä.

Artemis tarttui eteensä tuotuun lasiin, pudistellen päätään. Caitlinin sanoille.
"Niin kai. Hänellä on selvästi yritystä. Ja hyvin. Se alkaa kotiutua ja rentoutua vihdoinkin. Olen aika varma että siskoni aviomies huokaisi viime valmnennuksessa hieman vähemmän painokkaasti, ainakin kerran." Artemis vastasi hymyillen. Heidän istuttua pöydässä hetken, heille tuotiin listat. Tuoja ei tosin ollut se sama naispuoleinen tarjoilija, vaan mustaan kokkitakkiin pukeutunut mies, joka oli ottanut hatun pois päästään. Essu roikkui miehen käsivarrella siististi laskostettuna, paljastan jalassa olevat mustavalkoruudulliset housut.
"Caitlin! Ajattelinkin että olisit kohta myöhässä. Lupasin tulla ottamaan tilauksenne, joudutan niitä hieman." Samuel hymyili varsin hurmaavasti ja aurinkoisesti irlantilaisnaiselle, vilkaisten muuta seuruetta.
"... Ja mitä sinä toitkaan tänne. Caitlin!" Ihan kuin engantilaismies olisi yrittänyt torua punatukkaista naista jostain, katsoessaan Veronicaa. Se sai Artemiksen liikahtamaan levottomasti. Kuka helvetti tuo edes oli?

"Se on jo upea harppaus eteenpäin", Caitlin naurahti. Julian oli vaativa valmentaja, joten epäilemättä ratsukko kehittyisi nopeasti miehen silmien alla. Hänellä oli loputtomiin luottoa Artemiksen kykyihin ja Julianin taitoon hioa miehestä parhaat puolet esiin. Caitlin hymyili Samuelille, kun mies saapui heidän pöytänsä luokse.
"Miten et olekaan ensimmäinen mies, jonka huulilta olen kuullut tuon saman syytöksen tänään", punapää siristi silmiään naurua äänessään ja vilkaisi merkitsevästi Artemista. Nainen kurtisti kulmiaan hämmentyneenä. Mitä hän oli tuonut? Muuta kuin ystävänsä, mutta hän oli varmistanut etukäteen, ettei kahden vieraan tuominen venyttäisi miehen kutsua liialti.
"Mitä?" Hän naurahti. "Samuel, tässä on hyvä ystäväni Artemis ja hänen naisystävänsä Veronica. Artemis, Samuel on syy sille, että saamme tänään syödä näinkin hienosti", hän esitteli seurueen jäsenet kokille ja toisinpäin hymy huulillaan, vaikka Veronican liioitellun suora ryhti ja pakotettu hymy saivatkin Caitlinin epäröimään. Hänellä oli kalvava tunne, että häneltä oli pimitetty jotakin.

"Niinhän se on. Ehkä se vielä joskus käyttäytyy vähemmän
linnunaivoisesti."Se sama asia oli pimitetty Artemikseltakin, eikä mies jättänyt sitä epäselväksi olemuksellaan. Samuel ojensi kättään, kätelläkseen irlantilaismiehen.
"Samuel Locksley, omistan ravintolan. Ja Caitlin, Veronican minä jo tunnen. En vain ollut uskoa silmiäni että kaikista ihmisistä sait juuri hänet tänne tänään. Miesystävä? Oh, ethän tunne oloasi kolmanneksi pyöräksi?" Samuel vilkaisi Caitlinia virne kasvoillaan. Artemis kohotti kulmiaan. Tunsi Veronican?
"Ja Veronica, minä kuvittelin ettet sinä harrasta sitoutumista." Tosin sormuksen jättämä painauma kokin sormessa kertoi oman tarinansa hänen sitoutumisestaan.

Samuel tunsi Veronican? Pieni maailma! Veronican varoittava, hiljaisuuteen kehottava katse oli pahasti myöhässä.
"Oh", punapää naurahti helpottuneena. Eihän tässä sitten ollut mitään hätää. Ei ihme, että Veronica oli keskittynyt ravintolaan niin tarkkaavaisena, kun kerran tunsi omistajan.
"En ikinä", punapää vakuutti päätään pudistaen. Ei Artemiksen ja Veronican seurassa. Luojan kiitos.
"Hassua, olisin voinut sanoa samaa sinusta", englantilaisnainen vastasi kohtelias hymynhäive huulillaan, vaikka katse painuikin merkitsevästi kokin käsiin hetkeksi. "Näyttää siltä, että olet saanut paljon aikaan viime vuosina." Ei, hän ei lukenut uutisia vain ja ainoastaan Samuelin menestystä seuratakseen, mutta olihan hän huomannut ketjun laajentumisen uusien ravintoloiden muodossa, eikä Acapellallakaan mennyt huonosti. Veronica toivoi, että olisi juonut martinin sijaan pullon viskiä hotellilla. Tai törmännyt Samueliin ilman Artemista. Nyt hän oli kiusallisen tietoinen siitä, miten entinen elämä tuntui kohtaavan nykyisyyden miesten tapaamisen muodossa, eikä se ollut asia, jota hän oli iltaan toivonut.

"Oletko Caitlin lausunnostasi ihan varma? Veronica on kovin kuriton nainen." Ei, Samuel ei omistanut suodatinta ja naisen vaientava katsekin vaipui unholaan sekunneissa. Samuel vilkaisi käsiään ja naurahti.
"Sellaista sattuu." Hän ei kommentoinut avioliittoaan muulla tavalla.
"On tosiaan pitänyt kiirettä. Mutta niin sinullakin, jos olet ehtinyt hakemaan Irlannista asti itsellesi miehen. Katselkaa listoja rauhassa, palaan pian." Yksi väärä haju keittiöstä kertoi ettei kaikki ollut kuten piti. Artemis veti syvään henkeä. Ravintola ei ollut tuttu, mutta Locksleyn nimi oli. Hän avasi listan ja yritti säilyttää järkensä.
"Missä ihmeessä törmäsit tuohon suupalttiin?" Kysymys oli osoitettu Caitlinille.

Tällä kertaa katse ei ollut ainoa, mitä mies sai osakseen, vaan Veronican huulilta karkasi terävä sihahdus. Helvetin Samuel! Miten hän oli koskaan ajatellut miehen tavan möläytellä mitä sylki suuhun toi olevan viihdyttävää?
"Irlanti ei ole niin kaukana", Veronica huomautti. Olihan se nyt kauempana kuin Bryssel, mutta lähellä silti. Hän oli ehtinyt kiertämään maailmaakin, ennen kuin oli törmännyt Artemikseen pienen englantilaisen kaupungin pubissa.
"Kirjaimellisesti törmäsin", Caitlin naurahti. "Kompuroin jalkoihini ja sukelsin pää edellä häntä päin kadulla kulkiessa. Mistä sinä tunnet hänet?" Nainen suuntasi kysymyksen oikealla puolella istuvalle Veronicalle.
"Vuosien takaa", englantilaisnainen vastasi vähätellen. "Tuskin sitä voi edes väittää kunnolla tuntemiseksi. Pyörimme vain hetken samoissa piireissä." Harvinaisen ympäripyöreä selitys miehestä, jonka hän oli kutsunut sänkyynsä useaan otteeseen. Veronica kurkotti koskettamaan Artemiksen kättä kuin äänettömänä kysymyksenä siitä, oliko miehellä kaikki kunnossa.

Artemis sai pidätellä nasevaa huomautusta. Hän ei ollut niin tyhmä miltä näytti. Mies havahtui kosketuksesta, hymyillen Veronicalle pehmeästi. Pitkästä aikaa hän oli kovin tietoinen ulkonäöstään ja siitä mitä teki työkseen.
"En jokseenkin ihmettele tapaamistanne." Artemis huomautti Caitlinille, sulkien listan. Hän oli päättänyt kokeilla jotain missä oli kampasimpukoita. Joku hieno nimi sillä oli ollut. Samuel soi heille vielä hetken ihanaa poissaoloaan, ennen kuin palasi keittiöstä.
"Anteeksi alaiseni on kelvoton idiootti. Löysittekö jo jotain mielestä?"

Veronica vastasi miehen pehmeään hymyyn omallaan, puristi kevyesti Artemiksen rannetta ja veti sen jälkeen kätensä listansa viereen. Hän ei tiennyt, miksi oli edes vaivautunut vilkaisemaan listaa, ellei sitten vain siitä syystä, että voisi koettaa todistella muuttuneensa. Ihan kuin Samuel edes muistaisi, mikä hänen vakioannoksensa oli ollut vuosia sitten. Hänen ei tarvinnut todistella yhtään mitään.
"David alkaa pian harkita kahdesti kissojen hankkimista, kun kompuroin tyhjään ilmaankin", Caitlin pudisti päätään huvittuneena. Ei, hänkään ei voinut väittää olleensa yllättynyt ensitapaamisestaan. Hänellä oli taipumusta törmäillä ihmisiin siinä missä elottomiin esineisiinkin.
"Mistä lähtien sinä olet palkannut kelvottomia idiootteja?" Veronica kohotti kulmaansa. Hän epäili, ettei ravintolasta löytynyt oikeasti yhtäkään työntekijää, joka ei olisi alansa huippuja. "Löysimme", hän vahvisti nyökäten ja viittasi Caitlinia kertomaan tilauksensa ensin. Sen jälkeen hän toisti oman tilauksensa virheettömällä ääntämyksellä - jotain hyötyä siitäkin oli, että oli tilannut kaikissa hienommissa ravintoloissa aina meribassia ja opiskellut aikanaan koulussa edes alkeita vieraista kielistä.
"Toivottavasti kelvoton idioottisi ei valmista näitä annoksia", Veronica lisäsi silmät huvittuneisuudesta siristyen. Hän ei kannustaisi miestä möläyttelemään lisää typeryyksiä nauramalla ääneen.

"Mitä ilmeisimmin aina. Ja ei tosiaan valmista, ei pelkoa." Samuel huokaisi liioitellun raskaasti. Hän oli pyytänyt vain täydellistä kastiketta, oliko se muka liikaa pyydetty? Ilmeisesti oli. Surumieliseltä alati näyttävät, teräksiset silmät siristyivät kun Veronica kertoi tilauksensa. Hän odotti vielä Artemiksen, nauraen sitten.
"Cox, et ole yhtään muuttunut. Se tekee sinusta onnenmiehen. Jos Veronica ei tosiaan ole muuttunut yhtään." Artemis tyytyi naurahtamaan kolkosti ja hukuttamaan sanansa siihen pöytään tuotuun alkoholiin.
"Laitan annosten mukana niiden suositusviinit teille kaikille." Ja sitten tuo hävisi keittiöön. Hotellihuoneessa olisi tänään kuolemaakin hiljaisempaa.

Veronica painoi päänsä nyökkäyksen tapaiseen, lähinnä tukahduttaakseen huulille pyrkivän hymyn. Samuelin valitus alaisestaan ei saisi häntä hymyilemään, piste. Hän tosin harkitsi heittävänsä miestä millä tahansa, mitä vain saisi käteensä, kun tuo jatkoi tutulla harkitsemattomalla linjallaan. Artemiksen naurahdus oli omiaan kannustamaan moiseen toimintaan entistä enemmän.
"Kiitos Samuel", Caitlin kiitti hymyn kera vilkaisten epäröiden pöytäseuraansa. Ehkä hän voisi... Käydä puuteroimassa nenänsä, tai mitä ikinä ihmiset tekivätkään jättääkseen hetkeksi seuransa keskenään. Vaikutti siltä, että Veronicalla oli jotakin sanottavaa, mutta tiukan tapakasvatuksen saanut nainen ei varmasti sanoisi sitä hänen edessään. "Palaan pian", punapää julisti pirteästi, nousi pöydän äärestä ja vaelsi ylellisen ravintolan halki.
"Rakas, älä välitä hänestä", Veronica huokaisi hiljaa. "Hänellä ei ole aavistustakaan, mistä hän puhuu." Eipä tietenkään.

Artemis puri tiukasti huultaan.
"Älä lyö päätäsi lavuaariin." Artemis heitti Caitlinille tuos poistuessa. Aivan uudenlainen tunne näkyi vihreissä silmissä, kun hän käänsi katseem Veronicaan.
"Ei varmasti. Hän tuskin tietäisi mitään monesta asiasta, mutta sinusta hän taitaa tietää kaiken."

"Artemis", Veronica vetosi pehmeästi ja tavoitteli miehen kättä omaansa. "Hän ei tiedä minusta yhtään mitään. Hän on tuttu menneisyydestä, ei sen kummempaa. En ole ajatellutkaan häntä vuosiin. Emme koskaan olleet läheisiä ystäviä." Läheisiä tosin varsin toisessa merkityksessä, mutta siitä ei nyt ollut puhe. Eihän?

"Minä en puhunut ystävyydestä. Naidakseen ei tarvitse olla. En ole niin tyhmä miltä näytän, Veronica." Irlantilaismies oli antanut tunteilleen vallan, tullut imaistuksi siihen synkkyyteen. Hän oli jo kehäraakki, eläkkeellä. Helvetti.

"Voi luoja sinun kanssasi", nainen sihahti madaltaen ääntään. Koko ravintolan ei tarvitsisi kuulla tätä keskustelua.
"Se oli vuosia sitten. Ei sillä ole mitään tekemistä minkään kanssa, joten turha tehdä tästä numeroa. Samuel oli harmitonta hauskanpitoa pariin otteeseen, siinä se." Pariin otteeseen, pariin kymmeneen otteeseen, kukapa niitä oli laskemassa.

Veronica oli joskus ainakin ottanut sänkyynsä Samuelin kaltaisen miehen. Komean, miltein koko saarivaltion hehkuttaman kultakimpaleen, jonka ura oli naurettavaa nousukiitoa lehtien mukaan. Sitten oli hän. Naurettava, huipulta rytinällä pudonnut sairas kehäraakki.
"En minä tee numeroa. Sinä aloit selittää."

"Vain koska sinä näytit siltä, että joisit koko ravintolan varastot tyhjiksi", Veronica mutisi hiljaa. Hän oli vain tahtonut mukavan illan ulkona. Oliko se liikaa pyydetty? Oli selvästi. Nainen laski kätensä miehen kädelle silittäen kämmenselkää peukalollaan.
"Hän on entiseni, mutta sillä nyt ei tarvitse olla pienintäkään vaikutusta tähän hetkeen. Emmekö voisi vain nauttia hienosta ravintolasta ja hyvästä ruoasta keskenämme?"

"Kuvittelet." Artemis huokaisi raskaasti. Hän tunsi vanhentuvansa vain ajatuksesta kymmenen vuotta. Oliko noilla jäänyt jotain kesken?
"Minä nautin. Sinä aloit selittää tarpeettomasti välejänne." Selitysten sijaan isku Artemiksen päähän ei olisi ollut huono idea.

"Voi jumalauta nyt", nainen puuskahti lähellä itsehillintänsä rajoja. Samuelin kohtaaminen yllättäen oli ravistellut, eikä asiaa auttanut lainkaan tunne siitä, että kaksi elämää tuntuivat vihdoin törmäävän toisiinsa. Tämän takia hän ei tahtonut käydä Lontoossa. Täällä ei ollut mitään, mikä olisi menneisyyden muistelun arvoista.
"Käyn katsomassa, onko kömpelö ystäväsi halkaissut kallonsa", Veronica totesi nousten sulavasti pöydän äärestä. Mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä? Artemis ei ollut selkeästi tahtonut kuulla selitystä siitä, kuka Samuel oli, joten keskustelulle oli hyvä laittaa loppu tässä kohtaa. Hän tosin epäili, että se tulisi vielä takaisin vainoamaan häntä.
Naiset palasivat yhtä matkaa muutamaa minuuttia myöhemmin, kun Veronica oli saanut palautettua kasvoilleen huolitellun hymyn ja olemukseensa ryhdikkään rentouden, joka kuului näihin piireihin.
"Oh, en tainnut koskaan kertoa, mitä Remona teki, kun lämpötilat kävivät lähellä nollaa", Caitlin naurahti toivoen, että pöydässä vallitseva jännittynyt ilmapiiri oli vain hänen kuvitelmaansa. Ainakin hän voisi koettaa kääntää ajatukset muualle kertomalla polveilevaa tarinaa kylmästä säästä innostuneesta tammasta, jonka kanssa treenistä ei ollut tullut yhtään mitään, kun hevonen oli ollut kuin sähikäinen ja esittänyt niin notkeaa akrobatiaa, että hän oli käynyt lähellä putoamista muutamaankin otteeseen.

Mies ei tosiaan halunnut selitysyä. Tai olisi ehkä halunnut, mutta sisällä adtuva musta synkkyys muovasi kuultua miten parhaaksi koki. Mies kuunteli pieni hymy huulillaan Caitlinin kertomusta Remonan innostumisesta lämpötilan laskettua tarpeeksi alas. Hän kiitti tarjoilijoita viinistä ja myöhemmin pääruuasta. Ehkä se kokki keskittyi töihinsä. Mutta ei. Kun he olivat lopettelemassa ruokailua, Samuel ilmiintyi vaivattomasti keittiöstä pöydän viereen.
"No, armottomimmat tuomarini, kertokaa mielipiteenne." Teräksenharmaissa silmissä pilkahti leikkisä pilke.

Veronica oli kiitollinen Caitlinin tarinoista, jotka seurasivat toinen toistaan ruokailun yli. Se piti hänen ajatuksensa poissa Artemiksesta, poissa aiemman keskustelun läpikäymisestä ja yrityksestä ymmärtää, mitä oikein tapahtui. Hän ei ymmärtänyt miestä, joka tuntui reagoineen Samueliin niin vahvasti. Vai häneen? Johonkin kuitenkin. Kaikilla oli entisiä ympäri maata, joten miksei hänelläkin? Hän ei ollut edes suoranaisesti valehdellut siitä, kuka Samuel oli. Yrittänyt saada sen kuulostamaan siivommalta kuin mitä se oli ollut, mutta ei kai siitä voinut ketään syyttää?
"Taisit nyt erehtyä pöydästä, Samuel", Caitlin naurahti. Hän osasi toimia armottomana tuomarina ratsukoille kouluradan tehtävissä, mutta ruoka ei ollut hänen erikoisuuksiaan.
"Se oli äärimmäisen nautinnollista", Veronica vastasi todettuaan, ettei Caitlin ollut sanomassa mitään. "Kiitä kokkeja näin suussasulavasta luomuksesta. Erityisesti meribassini oli rakenteeltaan täydellistä, ei lainkaan kuivaa tai ylikypsää. Selkeästi alaisillasikin on silmää kauniille asettelulle, sillä annokset näyttivät kuuluvan taidegalleriaan."

Samuel virnisti viattomasti Caitlinille.
"Ihmiset jotka tuntevat minut, kertovat rehellisesti mielipiteensä." Mies huomautti hymyillen.
"Oh, milloin sinusta on tullut noin kaunissuinen puheidesi kanssa?" Hän kiusoitteli Veronicaa, vilkaisten irlantilaismiestä. Tuo ei ollut syönyt kunnolla ja se hieman kouraisi. Silti Artemis sanoi ruuan olleen oikein hyvää. Mikähän tuota punapäätä riesoi?

"Olen aina ollut, sinä et vain ole kuunnellut tarkkaavaisesti", Veronica vastasi siniset silmät siristyen. Samuelin olisi paras olla heittämättä seuraavaa harkitsematonta kommenttiaan ilmoille. Hän oli ehkä antanut suulaalle miehelle turhankin helpon mahdollisuuden huomauttaa kiireestä tehdä jotakin aivan muuta kuin puhua. Olisi vain pitänyt olla hiljaa.
"Ruoka oli todella herkullista", Caitlinkin vakuutti helpon hymyn kera. Hän oli ehdottomasti nauttinut annoksesta, joka hänen eteensä oli kannettu, vaikka ei sen hienompaa palautetta osannutkaan antaa. Hän ei syönyt näin hienosti jatkuvasti.
"Kiitos kovasti, Samuel", punapää lisäsi lämpimästi. Hän oli aivan varma, että mies oli käyttänyt valtaansa omassa ravintolassaan järjestääkseen heille näin hienon pöydän siitä huolimatta, ettei varausta ollut tullut tehtyä kuukausia sitten.
"Mitä jään velkaa?" Kömpelö nainen tiedusteli kumartuen hitaasti kaivamaan lompakkoaan pienestä laukustaan, ettei löisi otsaansa pöytään tai kyynärpäätään tuolin selkänojaan. Moinen kolistelu ja sähellys ei sopinut tällaiseen ympäristöön.

"Minulla oli muuta tekemistä kuin kuunnella." Samuel heitti hymyillen.
"Niin, Veronicaa on kyllä hankala olla kuulematta." Artemis huomautti nuivasti, saaden ruskeahiuksisen, eloisan miehen nauramaan.
"Niinhän se kyllä on. Olet varsin onnekas mies ja ilmeisen lahjakas, jos sait Veronican asettumaan."

"Artemis", Veronica huomautti vaarallisen pehmeällä äänellä. Hän ei kenties voinut mitään Samuelin möläyttelyille, mutta Artemiksen ei tarvitsisi kannustaa miestä yhtään enempää. Luoja tiesi, ettei Samuel koskaan kaivannut kannustusta.
"Ihmiset muuttuvat", nainen vastasi äänensävyllä, joka ei jättänyt epäselväksi, miten hänen mielestään keskustelu oli nyt ohitse. Seuraava aihe, kiitos.

Irlantilaismies pyöräytti silmiään. Niinpä niin.
"Ja Caitlin, jäät velkaa vain oman ruokasi." Samuel lupasi irlantilaisnaiselle.
"Niinhän ihmiset. Ei aina tosin huonompaan." Samuel virnisti leveästi.
"Aiotteko jatkaa iltaa? Boutiquessa on tänään tanssimahdollisuus. Vai aiotteko nauttia Lontoosta vain hotellihuoneessa? Vai hississä ennen sitä?" Piti aina mainostaa omaansa.

"Oletko aivan varma?" Punapää varmisti selaten seteleitä lompakossaan. Samuel oli jo tehnyt enemmän kuin tarpeeksi järjestäessään heille pöydän.
"Sinua ei voisi kukaan erehtyä pitämään herrasmiehenä tuon suusi kanssa", Veronica mutisi kevyt puna poskille kohoten. Caitlin tukahdutti naurun kämmenselkäänsä ja keskittyi laskemaan seteleitä.

"Olen. Ja Veronica, minä tiedän. En ole koskaan yrittänyt väittääkään sellaista. Ja minähän vain annoin kauniin vihjeen jatkosuunnitelmiin." Artemis nousi Samuelin sanojen myötä ylös.
"Menen jo ulos tupakalle." Oikesti mies veti sähkösavukkeen takkinsa taskusta kadulle päästyään. Luoja - mikä - lipevä – niljake!

"Vihjeellesi ei ole tarvetta", nainen totesi seuratessaan Artemiksen poistuvaa selkää. He osasivat suunnitella illanvieton ihan kaksistaankin, kiitoksia vain.
"Voisit jatkossa säästää vihjeesi vaimollesi. Kenties saisit vaikka kolmannen tähden ravintolallesi, kun palvelu olisi tasokkaampaa", englantilaisnainen totesi silmät siristyen. Hän ei koskaan myöntäisi seuranneensa uutisista Locksleyn nimeä, mutta hän tiesi kyllä hyvin, miten arvostetussa ravintolassa he olivat juuri syöneet. Veronica nousi sulavasti pöydästä suunnistaakseen ulos etsimään Artemista.
"Olin jo unohtanut, millainen hän osaa olla. Aika kultaa muistot", Veronica totesi kepeää äänensävyä tavoitellen. Ehkä nikotiini oli jo piristänyt Artemiksen mieltä sen verran, että mies voisi nauraa Samuelille.
"Kiitos Samuel, ruoka oli todella herkullista", Caitlin vielä vakuutti maksettuaan.

"Noh, älä nyt ole noin tosikko. Ja kolmas tähti tulee ennen kuin arvaatkaan." Samuel naurahti pehmeästi, tietäväisen näköisenä.
"Hyvä. Caitlin, soita vain jos tarvitset joskus ruokapaikkaa." Hän kyllä järjestäisi ystävälle pöydän mistä tahansa ravintolastaan. Ulkona Artemis vilkaisi Veronicaa sivusilmällä.
"Mmm. Kauan siitä olikaan, jos aika on kullannut muistoja tuon edestä?"

"Minä soitan", punapää vakuutti noustessaan pöydästä huomattavan paljon varovaisemmin kuin aiemmin poistunut pöytäseuransa. Hän ei aikonut viime töikseen kaataa tyhjiä viinilaseja.
"Kauan", Veronica totesi painokkaasti. "Samuel on kuin toisesta elämästä. Siitä on yhtä kauan kuin avioerostani."

Ei auttanut siinä hetkessä että Veronica muistutti olleensa naimisissa, mutta häntä oli paiskannut sormusrasialla silmäkulmaan.
"Mmh. Caitlin, haluatko käydä vielä jossakin?" Hän kiinnitti huomion mieluummin ystäväänsä kuin naisystäväänsä.

Veronican teki mieli huitaista Artemista, kun mies jätti hänet huomiotta. Ei hän ollut voinut vaikuttaa siihen, että he päätyivät syömään Samuelin ravintolaan! Se oli ollut miehen ystävän aikaansaannosta. Hän tuskin olisi kieltäytynyt tarjouksesta vaikka olisikin saanut tietää ravintolan etukäteen, mutta ainakin hän olisi voinut varautua tähän.
"Voi, minä asun täällä, minä voin käydä missä tahansa koska tahansa. Onko jotakin, mitä te tahtoisitte tehdä?" Caitlin heilautti kättään hymy huulillaan. Veronica epäili, ettei 'ravistella järkeä Artemikseen' ollut oikea vastaus, joten hän vain puri punattua alahuultaan ja tuijotti miestä.

Oli helpompaa puhua Caitlinille kuin saada Veronicaa katsoessa muistutus siitä kaikesta mitä hän ei ollut.
"Ei nyt juuri tule mieleen. Veronica?" Ei V tai kulta, vaan Veronica.

"Ei", Veronica pudisti päätään. Tavallisesti hän olisi ehdottanut tanssimista - hän ehdotti sitä aina - mutta Artemiksen ollessa tällainen, edes ajatus tanssilattialla pyörimisestä ei innostanut. Varsinkaan, kun Samuelkin oli maininnut tanssimisen. Caitlin katseli hetken kaksikon väliä pohtien, mitä ihmettä oikein tehdä. Tuntuisi ikävältä lähettää ystävä vain takaisin hotellille, mutta Artemista selkeästi painoi jokin eikä sekään auttaisi, että hän raahaisi pariskuntaa ympäri Lontoota, jos noiden välejä hiersi jo jokin valmiiksi.
"Kenties voimme katkaista illanvieton lyhyeen kuten aikuiset konsanaan, ja nähdä sen sijaan huomenna vaikka lounaan merkeissä?" Caitlin ehdotti hetken pohdittuaan. Eivät he ikuisuuksia ravintolan edessäkään voisi seistä.

"Se käy. Anteeksi, lääkitys väsyttää." Mies tarjosi selitykseksi, halaten Caitlinia hyvästiksi.
"Sovitaan paikasta viimeistään aamulla?"

"Ei se mitään", Caitlin vakuutti lämpimästi ja halasi Artemista tiukasti. "Viesteillään aamulla." Hän kääntyi myös halaamaan pikaisesti Veronicaa, joka ei ollut yhtään sen näppärämpi vastaamaan halaukseen kuin ennenkään.
"Löydättehän varmasti hotellille?" Nainen vielä varmisti. Ihan kuin hän olisi ollut paras opas, mutta ainakin hän oli tottunut tilaamaan ubereita ja takseja viime kuukausina.

"Löydämme, tietenkin. Älä meistä huoli. Nähdään huomenna." Artemis lupasi vaisusti hymyillen. Päästessään takaisin hotellille - kiusallisen hiljaisen taksimatkan jälkeen - mies lysähti istumaan nojatuoliin. Mieli teki ottaa rauhoittava ja painua sänkyyn.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1214
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: [P] How to start a war   To Marras 23, 2017 1:42 pm

"Huomiseen", Caitlin toivotti suunnistaessaan itse kohti maanalaisen sisäänkäyntiä.Veronica ei ollut edes koettanut viritellä keskustelua taksissa, sillä Artemis ei ollut antanut sitä kuvaa, että tahtoisi jutella niitä näitä. Varsinkaan hänelle. Mutta hotellilla miehellä ei ollut muuta vaihtoehtoa - ei, jos häneltä kysyttiin. Hän ei aikonut mennä nukkumaan näin.
"Mikä sinun on?" Nainen huokaisi riisuessaan punakantaiset Louboutinit ovenpieleen.

Artemis tuijotti nojatuolissa laiskasti eteensä. Hän huokaisi raskaasti ja nousi, astellen matkalaukulleen. Sieltä hän kaivoi lääkepurkkia käsiinsä.
"Mikäpä tässä, nautin ajatuksesta millaista nuljaskaa sinäkin olet joskus tapaillut." Katkeruus sävytti ääntä terävällä särmällä.

Veronica puristi nenänvarttaan voimatta täysin uskoa kuulemaansa. Siis nyt mies oli tuomitsemassa häntä siitä, miten huonoja valintoja hän oli tehnyt vuosia sitten? Luoja! Ei kai hän olisi koskaan hakenut avioeroakaan, jos ei olisi valinnut miehiään huonosti!
"Hienoa, että huonot valintani lämmittävät mieltäsi niin kovin."

"Eikö? Ihanaa tajuta että on lohdutuspalkinto, johon tyydyit." Mies suoristautui ja otti purkista pöydälle yhden pillerin, lähtien hakemaan minibaarista vesipulloa.

"Mikä lohdutuspalkinto?" Veronica älähti. Mistä ihmeestä mies nyt puhui? Vastahan tuo oli kutsunut Samuelia nuljaskaksi!

"Eikö se niin mene että kaikki kelvolliset on menneet jo? Kuten sen nuljaskan kaltaiset supliikit seuramiehet, jotka menestyvät kaikessa." Artemis nappasi lääkkeen suuhunsa ja huuhtoi pillerin vedellä alas. Hän tuskin olisi saanut ottaa sitä kolmen lasillisen jälkeen.

"Ei helvetti Artemis", nainen huokaisi peittäen kasvot käsillään.
"Et voi tosissasi olla mustasukkainen Samuelista. Jos et ole vielä tajunnut, olen tässä, sinun kanssasi."

"Kuinka pahasti pakon sanelemana? Saanen muistuttaa että olit naimisissakin, mutta minua heitit rasialla kasvoihin. Joku normaali olisi jo ehkä ymmärtänyt siitä miten mieluisa valinta olen." Artemis huokaisi raskaasti.

Veronica harppoi lähemmäs vauhdikkain askelin eikä pysähtynyt ennen kuin saattoi seistä aivan miehen edessä siniset silmät leimuten. Hän ei tosiaankaan kuuntelisi moisia päättömiä syytöksiä pää painettuna.
"Minä olen tässä, koska haluan olla tässä", hän vastasi tuijottaen miestä haastavana.
"Jos olisin tahtonut olla Samuelin kanssa, tai Wyattin kanssa, tai jonkun toisen kanssa, olisin heidän kanssaan, mutta minä tahdon olla sinun kanssasi."

Artemis astui parin askeleen verran kauemmas.
"Mikähän sinut saa tyytymään tähän?" Hän puhahti hiljaa.
"Kehäraakkiin, joka pysyy kasassa terapialla ja lääkkeillä. Kun voisit saada selvästi parempaa."

Mies saattoi peruuttaa kauemmas, mutta se ei estänyt häntä seuraamasta perässä.
"Se, että rakastan sinua", nainen vastasi tönäisten kädellään miehen rintaa.
"En Samuelia tai Wyattia tai mistä hitosta tässä ikinä onkaan kyse. Sinua. En etsi täydellisyyttä vaan onnea, ja olen onnellinen sinun kanssasi!"

Artemis ähkäisi naisen tönäistessä ja otti askelia kauemmas.
"Kuka puhui mitään täydellisyydestä!" Mies äyskähti, livahtaen Veronican toiselle puolelle ennen kuin olisi naisen ja seinän välissä.
"Mutta meistä minä en ole se jonka menneisyys flirttailee ravintolassa takaisin tai estää sinua elämästä, mikä on helvetin ironista!" Mies haroi punaisia hiuksiaan, näyttäen vihaisen sijaan hyvin ahdistuneelta. Vauhkolta, nurkkaan ajetulta. Kuin hän olisi paennut jotakin.
"Ei se minulle kuulu vaikka olisit ollut huora, mutta en myöskään halua että pidät minua idioottina!"

"Minä en voi mitään sille, mitä Samuel tekee!" Veronica puolustautui. Hän ei ollut flirttaillut miehelle, eikä aikonut flirttaillakaan. Hänen ei tarvinnut. Hänellä oli Artemis, joka tosin käyttäytyi juuri nyt harvinaisen typerästi.
"Kerroin sinulle, etten tahdo naimisiin. Siitäkö tässä on taas vaihteeksi kyse?" Hän kysyi päätään pudistaen. Hän ei tahtonut kokea sitä uudestaan, ei vielä, ja oli selittänyt sen miehellekin joka oli tuntunut hyväksyvän moisen. Selkeästi hän oli ollut väärässä. Nainen oli jo jatkamassa, mutta Artemiksen sanat hiljensivät hänet. Huora? Helvetin mies!
"Minä en pidä sinua idioottina! Et ihan tosissasi voinut odottaa, että olit ensimmäinen mies, jonka kanssa kaaduin sänkyyn! Jumalauta Artemis, tietenkin minulla on entisiä kumppaneita", hän kivahti kasvot raivosta kalvenneina, kun harppoi jälleen kohti miestä.

"En ole koskaan väittänyt mitään muuta."
Artemis väisteli Veronicaa kovin taktisesti. Se saattoi olla jäänne siitä aikuisiän ainoasta suhteesta, jossa kaksi miestä olivat välillä käyneet turhan fyysisiksi.
"Ei ole kyse siitä! Ja en odottanutkaan, mutta en helvetti odottanut että menneisyytesi ehdottaisi hissipanoja ravintolassa, jumalauta! Tajuatko yhtään miltä se tuntuu?!"

"Minä en voi mitään sille, mitä Samuel sanoo!" Nainen vastasi heilauttaen kättään ärtyneenä. Hittoako hän sille voi, ettei miehellä ollut suodatinta tai pienintäkään käsitystä siitä, mikä oli sopivaa sanottavaa missäkin tilanteessa.
"Miltä se tuntuu? Selitä, ja ehkä voin tajuta!"

Artemis vapisi hieman, astuen kauemmas kun naisen käsi heilahti kaaressa.
"Helvetin pahalta. Ihan kuin minua ei saatana olisi olemassa tai olisin joku... Joku.... Gobdaw!" Sille ei ollut sanaa, mitä hän haki. Ei ainakaan englanniksi.

"Mitä helvettiä haluat, että minä teen sille?!" Veronica rähähti. Syytös tuntui pahalta. Hän ei ollut mielestään tehnyt mitään, mikä oikeutti Artemiksen syyttämään häntä huonosta olostaan. Hän oli jättänyt Samuelin pitkälti huomiotta eikä suinkaan rohkaissut miehen roiseja heittoja.
"En voi muuttaa mennyttä, helvetti sentään!"

Ei Artemis olisikaan saanut syyttää Veronicaa, siinä se jutun juju piilikin.
"Et niin! Enkä minäkään sen puoleen, joten anteeksi ihan helvetisti että olen masentunut ja epäitsevarma paskiainen!"

"Ole juuri niin kusipäinen kuin ikinä tahdot", Veronica vastasi, "mutta kehtaakin syyttää minua siitä. Ei sinun tarvitse pitää minun entisistäni, luoja tietää etten minäkään pidä heistä, mutta älä jumalauta kutsu minua huoraksi sen tähden, että olen tapaillut muitakin!"

"Minä en sanonut että sinä olisit huora!" Artemis karjaisi, silmät leimuten.
"Sen muuttelit siitä aivan itse!"

"Siltä se kovasti kuulosti!" Nainen kivahti takaisin astuen lähemmäs miestä. Hän ei säikkynyt korotettua ääntä, ei, kun oli kuunnellut huutoa ympärillään koko elämänsä.
"Se mitä minä olen tehnyt miesten kanssa ennen kuin tapasin sinut ei kuulu sinulle pätkän vertaa!"

Artemis astui samaa tahtia kauemmas. Hän ei missään vaiheessa antanut Veronican saavuttaa itseään.
"Ei niin ja minä en sinua siitä arvostellut! Totta vitussa kaltaisellasi naisella on ollut miehiä, en minä ihan idiootti ole! En vain jumalauta käsitä mitä sinä minussa oikein näet, kuin maailma on sysännyt sinulle liudan parempia ehdokkaita. Vai olenko minä joku vitun hyvänteleväisyyskohde!?"

"Kuulostat idiootilta juuri nyt", nainen tuhahti huulet tiukaksi viivaksi puristuneena. Oli kenties hyvä, että hän oli jättänyt kenkänsä heti oven suuhun, sillä muuten hän olisi saattanut heittää Artemista korkokengällä.
"Parempia ehdokkaita? Et voi olla vittu tosissasi! Ex-aviomieheni petti minua puolen Lontoon kanssa! Siinä olikin vitun hyvä mies, todellinen malliehdokas!" Hän veti syvään henkeä koettaen saada äänensä hallintaan. Ei hänen tarvinnut huutaa. Hotellihuoneella ei ollut jalkapallostadionin vertaa kokoa. Mies kuulisi hänet ihan vain puhumallakin.
"Mikä helvetti siinä on, ettet voi ymmärtää, että tahdon olla sinun kanssasi?! En etsi mitään vitun satuprinssiä!"'

Artemis ei tiennyt. Hän olisi antanut mitä vain siitä että olisi uskonut Veronican sanat.
"Ehkä se että vihaan itseäni ihan helvetisti, mutta paskaako sinä siitä tiedät!"

"En voi tietää asioista, joista et kerro minulle, saatana!" Mistä hän olisi voinut tietää, mitä miehen päässä liikkui, jos Artemis ei puhunut asiasta? Helvetti soikoon!
"Jos haluat ajatella minun mieluummin panevan jokaista vastaantulijaa kuin sinua niin anna mennä vain, mutta älä helvetti soikoon syytä siitä minua!"

Artemis nielaisi.
"Koska minähän haluan ajatella niin! Voi jumalauta Veronica, luuletko tosissasi että ennemmin huudan kanssasi tällaisesta paskasta kuin vaikka nauttisin siitä että olemme ihan kahdestaan Lontoossa!?"

"Älä siis huuda, saatana", hän puhahti ja kiepahti kannoillaan marssien hotellihuoneen ikkunan luokse. Kaupungin valaistujen katujen tuijottaminen oli parempi kuin Artemiksen katsominen, kun raivo sai veren kiehumaan ja rintakehän kohoilemaan hengityksen tahdissa.
"Minä en ole tehnyt mitään, mikä antaisi sinulle syytä olettaa moista. Entiseni osaavat olla kusipäitä, mutta juuri sen takia he ovat entisiä."

Mies oli pitkään hiljaa. Hän lysähti istumaan sängylle.
Kusipäitä. Siksi entisiä.
"Eli minäkin olen joskus entisesi. Virhe muiden seassa."

"Ei saatana sinun kanssasi!" Hän kiepahti ympäri ja harppoi minibaarin luokse kaivaen sieltä useamman pienen lasipullon välittämättä edes siitä, mitä alkoholipitoista juomaa sattui käteensä saamaan. Hän aukaisi yhden pikkupulloista vilkaisemattakaan etikettiä ja tyhjensi sen kertaheitolla. Tequilaa. Hyi saatana. Seuraava pullo.
"Minä en ole selvännäkijä, en tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan", hän puhahti kohottaen kirkkaan vodkapullon vuorostaan huulilleen. Hän oli aivan liian selvinpäin jaksaakseen tätä keskustelua.
"Ehkä olet. Ehkä et. Mutta juuri nyt et ole mikään helvetin virhe vaan mies jota rakastan!"

"Mutta olen kusipää." Artemis huomautti aivan liian rauhallisesti, jotta se olisi ollut keskusteluun sopivaa.
"Olen yleisesti ottaen inhottavin kusipää jonka kukaan joutuu koskaan tapaamaan."

Hän tiesi katuvansa pieniä viinapulloja huomenna, mutta tässä hetkessä mikään ei estänyt kohottamasta kolmatta punatuille huulille.
"Sitten olet. Voi voi. Helvettiäkö sillä on tässä kohtaa väliä", hän totesi, kulautti pohjat viskistä ja heitti pullon roskakoria kohden.
"Ei se tekisi sinusta huonointa valintaani, ei lähellekään." Hän risti kädet rinnalleen ja tuijotti miestä huulet tiukaksi viivaksi puristuneina.

Rauhoittava alkoi purra ja se vei kalpeaa ihoa kuumottavalta kiukulta pahimman terän. Siihen asti, että Artemis hieroi kasvoja käsillään ja purskahti äänettömään itkuun.

Veronica kuoriutui mekostaan todettuaan, ettei haluaisi tehdä sitä enää puolen tunnin päästä, kun vauhdikkaasti kitattu viina muistuttaisi olemassaolostaan. Hän vilkaisi paljaan olkansa yli miestä ripustaessaan mekkoaan roikkumaan hotellin henkarille. Mitäköhän vittua nyt.
"Et voi olla helvetti tosissasi", hän puuskahti hilliten vaivoin halua pyöräyttää silmiään.
"Ensin haukut minua huoraksi ja nyt itket, koska ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa et voikaan tehdä sitä uudestaan päin kasvojani?! Mitä hittoa sinä oikein haluat minulta?"

Artemis piti luisevat kädet kasvoillaan. Hän itki koska inhosi itseään, ei suinkaan siksi että olisi inhonnut Veronicaa.
"Haista vittu. Sinähän tiedät aina kaiken syyn." Mies sihahti.

"Vaikea tietää, kun et suostu puhumaan minulle", hän vastasi terävästi. Hyvähän hänen oli sanoa, kun ei itsekään ollut valmis puhumaan mistään merkittävästä. Ainakaan helpolla, kuten mies oli valitettavasti joutunut useaan kertaan toteamaan.

"Mistähän johtuu?" Artemis sähähti käsiensä lomasta hieman tukahtuneesti. Olisiko Veronica kuunnellut ja kestänyt häneltä sellaista heikkoutta oikeasti?

"Ja mistäköhän minun pitäisi se tietää?" Hän pudisti päätään ja kumartui kaivamaan yöpukua laukusta.
"En osaa lukea ajatuksiasi."

"Kestäisitkö sinä sitä oikeasti? Itkin nähtesi, jumalauta, ja vannon että näit silmilläsi takaraivosi!" Mies parahti, ponkaisten ylös. Katse oli levoton, vauhko ja silti väsyneen lasittunut. Melko karmiva jos totta puhuttiin. Puhumattakaan nyt väsyneistä, itkuisista silmistä.

"En, minä en kestäisi yhtään mitään, olenhan isin pikkuprinsessa!" Nainen kivahti ja kiskoi tummansinisen, silkkisen yömekkonsa päälleen terävin liikkein. Hän vapautti hiuksensa kampaukselta ja juoksutti sormiaan mustanruskeiden suortuvien halki.
"Älä vain unohda kääriä kaikkea pumpuliin, jotta selviäisin siitä." Hän suunnisti kylpyhuoneeseen pesemään kasvonsa ja harjaamaan hampaansa, jotta pääsisi joskus petiin saakka, vaikka uni ei varmasti saapuisi tilanteen huomioonottaen. Ei olisi koskaan pitänyt lähteä miehen mukana Lontooseen.

"Ei saatana! Kyse ei ole siitä, että pitäisin sinua suojeltavana prinsessana, vaan siitä, että tunnut välillä siltä että normaaleista tunteista on vain riesaa sinulle!" Mies huusi ja itki samaan aikaan. Sisällä myrskysi.
"Pitäisitkö minusta enää? Olisin silloin kuten kaikki muutkin!"

"Voi vittu sinun kanssasi!" Veronica kurkisti kylpyhuoneesta pumpulilappu kädessään.
"Painu sitten etsimään joku, joka täyttää helvetti tarpeesi!" Hän paiskasi pumpulilapun roskiin ja marssi takaisin hotellihuoneen puolelle.
"Ole sitten kuin kaikki muutkin! Saatana! Jos et ole tähän mennessä ymmärtänyt että rakastan sinua sellaisena kuin olet, ihan sama vaikka olisit kuin kaikki muutkin, niin vittuako minä voin enää sille tehdä!"

"Ja paskanmarjat minun tarpeistani! Vitut minä olen välittänyt niistä tähänkään mennessä!" Artemis veti väristen henkeä. Huonenaapurit rakastaisivat heitä.
"Kyse on vittu siitä etten minä osaa uskoa sellaista!" Se vain tuli ulos.

"No mitä vittua minun pitäisi sille tehdä?!" Veronica ärähti takaisin. Juuri se reaktio, jota Artemis varmasti kaipasi. Hän istahti alas sängyn laidalle kun tunsi maailman keikahtavan turhan reippaan askeleen jälkeen. Ne minibaarin pullot olivat tosiaankin olleet virhe.
"En minä voi vaikuttaa siihen, uskotko minua vai et."

Artemis tuijotti Veronicaa pitkään. Niin, mitä tuon pitäisi tehdä? Hän oli kelvoton, vihainen, mustasukkainen, itsetuhoinen, itseinhoinen paskiainen. Ajan ja tilan tuhlausta. Sen huomasi jo tässä. Hän ei osannut olla yhtä viikonloppua ihmisiksi. Ratkaisuksi hän lukittautui vessaan, välittämättä puhelimesta joka ilmoitti siitä että sisko soitti. Itsepintaisesti.

Veronica tuijotti pitkään lukittua vessan ovea, ennenkö päätti vain luovuttaa, vaikka mieli tekikin edelleen kihistä kiukusta. Hän repi päiväpeiton pois hotellihuoneen sängyltä ja sujahti peiton alle sydän edelleen raivokkaasti takoen. Miksi he eivät selvinneet edes lyhyestä reissusta Lontooseen ilman tappelua? Mitä tämä lupasi heille jatkossa? Hän tunsi uupumuksen saapuvan aaltona, kun asettui paremmin tyynyjen sekaan ja antoi äänettömien kyynelten valua valkoisille petivaatteille. Eihän kukaan ollut moista todistamassa, kun Artemis oli lukittautunut kylpyhuoneen puolelle. Epäilemättä kotona mies olisi vain häipynyt. Hotellihuone ei tarjonnut mahdollisuutta suurempaan etäisyyteen kuin yksi suljettu ovi heidän välissään. Se tuntui olevan aivan tarpeeksi. Mies olisi yhtä hyvin voinut kävellä ulos ovesta ja suunnata ystävälleen yöksi. Artemis olisi ollut aivan yhtä kaukana silloinkin kuin nyt.

Puhelin jatkoi vaativaa soimista Artemiksen puolen yöpöydällä. Siskolle varattu, iiriksi laulettu kansanlaulumainen kappale ei lopettanut piinaamista helpolla. Artemis ei jaksanut välittää. Hän kaipasi nyt hetken romahdukselle, että voisi koota itsensä. '

Veronica kuunteli aikansa soivaa puhelinta, ennenkö kierähti miehen puolelle ja poimi puhelimen käteensä. Deirdre. Olisihan se pitänyt arvata.
"Hei, Artemis ei pääse puhelimeen juuri nyt", hän vastasi puhelimeen, joka ei suostunut jättämään häntä rauhaan. Nainen pyyhkäisi kyyneleitä poskiltaan kämmenselkäänsä ja harkitsi punaisen luurin painamista. Se tuskin nostaisi häntä yhtään suurempaan arvoon Deirdren silmissä, joten paras kai vain odottaa, että nainen saisi kerrottua, miksi ihmeessä ei lopettanut soittamista ensimmäisen kahden kerran jälkeen, kun puhelimeen ei ollut vastattu.

Deirdre oli avaamassa suunsa, kun kuuli Veronican äänen vastaavan.
"Te olette tapelleet taas." Hän totesi tyynesti.
"Missä Artemis on?"

Hänen teki mieli väittää vastaan silkasta ylpeydestä, mutta se taisi olla turhaa. Artemis kertoisi siskolleen kuitenkin totuuden ennemmin tai myöhemmin.
"Ei tahtonut selkeästi puhua kanssasi, kun jätti minut vastaamaan puhelimeensa", hän totesi sen sijaan ja kohottautui puoli-istuvaan asentoon sängyllä nojaten selkänsä vasten hotellin lukuisia tyynyjä.
"Mitä asiaa sinulla oli? Voin välittää viestin."

Veronica ei kieltänyt asiaa. Raskaushormoneista sekaisin oleva nainen ei ollut tällä tuulella.
"Missä hän on, jos sinulla on puhelin?"

"Kylpyhuoneessa", nainen vastasi silmiään pyöräyttäen, vaikka se saikin maailman keikahtamaan. Hän ei koskisi minibaareihin enää ikinä.

".... Te riitelitte ja sinä annat hänen lukittautua kylpyhuoneeseen!?" Deirdre karjaisi puhelimeen. Veli oli selvästi lukkojen takana, koska muuten olisi tullut vastaamaan puhelimeensa.
"Millainen hiton idiootti sinäkin olet!?"

"Paljonpa minulla oli siihen sananvaltaa!" Veronica kivahti takaisin. Ei hän ollut Artemiksen lapsenvahti. Jos mies tahtoi lukita itsensä kylpyhuoneeseen niin senkus.
"Minun ei tarvitse kuunnella moista sinulta", nainen huomautti ääni huomattavasti kylmemmäksi hiipivänä. Hän sieti paljon Artemikselta, mutta miehen sisko ei ollut ansainnut moista etuoikeutta.
"Joten jos sinulla ei ollut muuta sanottavaa, hyvää yötä. Kerron Artemikselle että soitit."

"Jos hän tappaa itsensä sinne, syytän sinua." Deirdre totesi ääni väristen.
"Vai etkö sinä vain välitä, vaikka hän tekisi niin?"

"Hän ei ole tappamassa yhtään ketään. Siedän paljon veljeltäsi, mutta älä
sinä aloita", hän varoitti hyytävällä äänellä. Hän oli saanut tarpeekseen siitä, miten kaikki tuntuivat kyseenalaistavan hänen inhimillisyyttään ja tunteitaan Artemista kohtaan.

"Älä väitä minulle tuota. Olen kerran vääntänyt pistoolin hänen verisistä käsistään." Deirdre poti halua kadota Lontooseen tarkistamaan veljensä hyvinvointia.
"Joten älä sinä aloita minulle. Ikinä."

Veronica jäi tuijottamaan kylpyhuoneen suljettua ovea hengitys kurkkuun takertuen. Deirdre oli tehnyt mitä? Hän räpäytti muutaman kerran silmiään, ennenkö edes muisti olevansa edelleen puhelimessa.
"Hyvää yötä", hän totesi, katkaisi puhelun ja nousi sängystä niin vauhdikkaasti, että onnistui pudottamaan tyynyn lattialle.
"Artemis?" Hän kutsui hiljaa pyyhkien kyyneliä poskiltaan.

Veronica jätti linjan toiseen päähän pelkän kysymysmerkin. Artemis istui kylpyammeessa, laskien kaakelien saumoissa olevia halkeamia tai muuta yhtä järkevää, katse lasittuneena.
"Mitä?" Ainakin mies puhui, kunhan viiveellä tajusi naisen sanoneen hänelle mitään.

"Voitko aukaista oven?" Hän pyysi nojaten kättään ovenkarmia vasten. Se tuntui olevan ainoa keino estää huonetta pyörimästä ympärillä.S

Mies nousi hitaasti ylös ja avasi lukon, sitten vasta oven.
"Mitä?" Hän näytti itkettyään siltä että oli noussut haudasta. Mieli teki vetää selvästi itkenyt nainen halaukseen, mutta hän oli edelleen vähän vihainen.

Veronica ei voinut estää kyyneliä kohoamasta uudestaan sinisiin silmiinsä, kun hän kuuli lukon loksahtavan ja oven aukeavan.
"Siskosi soitti. Sinun lienee parasta soittaa hänelle takaisin", nainen totesi katse Artemista arvioiden. Se oli naurettavaa. Ei miehellä ollut mukanaan asetta eikä tuo ollut niin typerä, että yksi riita saisi hänet tekemään jotain niin harkitsematonta. Eihän?
"Hän on kovasti sitä mieltä, että onnistuin tapattamaan sinut", Veronica lisäsi katse omiin paljaisiin, kylmiin varpaisiin painuen.

Artemis kurtisti kulmiaan. Hän vilkaisi kohti sänkyä ja sitten Veronicaa.
"... Hän kertoi sinulle. Ja laitan kohta tekstiviestin." Hän veti varoen naista lähemmäs.

"Kohta hän on jo varannut lennon tänne. Laita viestiä nyt", hän vastasi ravistaen miehen käden irti itsestään ja astui sivuun oviaukosta. Deirdre vihasi häntä jo aivan tarpeeksi ilman sitäkin, että joutuisi huolehtimaan minuuttikaupalla veljestään.

Artemis kulki laistasti puheimelle, kuitaten olevansa elossa. Katse siirtyi hänen avopuolisoonsa.
"Mitä hän sanoi sinulle?"

Veronica niiskaisi ja pyyhki jälleen kasvojaan käsillään. Mieli teki huuhtoa ne kylmällä vedellä, mutta hän ei luottanut riittämiin tasapainoonsa siirtyäkseen kylpyhuoneen kirkkaiden valojen alle. Parempi nojata selkää vasten seinää ja puristaa ovenkarmia toisella kädellä.
"Että hän on vääntänyt aseen verisistä käsistäsi", nainen mutisi silmät suljettuina, vaikka sekään ei saanut maailman pyörimistä loppumaan. Ei miehen tarvinnut tietää, millaisten loukkausten värittämänä Deirdre oli moisen paljastuksen tehnyt.

Siihen oli syynsä miksi 23 vuoden takainen itsemurhayritys sai olla mysteeri Veronicalle. Hän huomasi siskonsa vastanneen ja nousi ylös, vetäen Veronican halaukseensa.
"Valitettavasti en voi sanoa etteikö hän olisi tehnyt niin." Se oli ollut typerää, hän kantoi edelleen siitä muistoa mukanaan, vaikka itse tilanne oli hämärän peitossa.
"Se sattuma on ainoa syy miksi olen elossa."

Veronica ei suinkaan ollut kaivannut niin yksityiskohtaista mielikuvaa tilanteesta, kuin minkä Deirdre oli onnistunut sanoillaan hänen päähänsä istuttamaan. Hän ei olisi oikeastaan tahtonut tietää yksityiskohtia lainkaan, mutta nyt oli liian myöhäistä toivoa moista. Nainen kietoi kätensä Artemiksen ympärille ja puristi miehen paidan selkämystä tärisevä käsi tiukkaan nyrkkiin kankaan ympärille takertuneena.
"Älä ikinä säikäytä minua niin", hän niiskaisi painaen kyynelten kasteleman poskensa vasten Artemiksen rintakehää. Maailma tuntui keinahtavan jokaisen liikahduksen myötä hieman liikaa, joten nainen päätti olla liikkumatta ja takertua sen sijaan mieheen, jonka oli ajanut jo kertaalleen tänä iltana pois luotaan.

Artemis halasi Veronicaa, tuntien miltein olevansa pelastusrengas naiselle. Mitä hän sanoisi?
"En. En tekisi niin."

Veronica ei tiennyt, mitä vastata siihen, joten hän rutisti miestä vain tiukemmin. Kai sekin kävi vastauksesta. Hän tunsi hoippuvansa siitä huolimatta, että lähestulkoon roikkui Artemiksessa, ja päätti valua istumaan sängyn reunalle, vaikkei suostunutkaan laskemaan irti miehen kädestä.
"Anteeksi", hän niiskaisi ja pyyhkäisi kasvojaan vapaalla kädellään.

Artemis huokaisi hiljaa. Veronica oli niin humalassa nyt.
”Sshh. Ei ole hätää. Minä olen pahoillani."

Sitä nainen todella oli. Hän ei muistanut, milloin viimeksi oli juonut näin. Kenties silloin, kun he olivat eronneet Artemiksen kanssa. Niin tai näin, tämä ei tosiaankaan ollut tila, jossa hän tahtoi olla.
"Minun ei olisi pitänyt huutaa sinulle", nainen sopersi vetäen miestä lähemmäs. Hän ei tahtonut päästää Artemiksesta irti, ettei mies katoaisi uudestaan hänen näköpiiristään.

"Eikä minun sinulle." Artemis lupasi pehmeästi, siirtäen naisen tummia hiuksia tuon korvan taakse.
"Olen pahoillani. En saisi purkaa epävarmuuksiani sinuun noin."

Saat anteeksi. Saat aina anteeksi", nainen vannoi kyyneleet vuolaasti poskille valuen. Hän katuisi huomenna käytöstään, mutta juuri nyt moinen ajatus ei rekisteröitynyt.
"Haluan vain, että puhut minulle k-kaikesta, mikä mi-mieltäsi painaa."

Artemis pyyhkäisi kyyneliä naisen poskelta. Voi rakas.
"Kultapieni." Mies hymähti pehmeästi, nousten istumaan miehen viereen.
"Siihen on syynsä miksi en kertonut siitä." Etenkin kun Veronica ei koskaan ollut kysynyt käsien arvista.

"En ta-tahdo, että pidät minulta ss-salaisuuksia", nainen huokaisi ääni väristen. Kyyneleet ja humalatila eivät auttaneet lainkaan selkeän puheen kanssa. Hän ei ollut hyvä, mitä salaisuuksiin tuli. Hän ei osannut luottaa sokeasti, vaan kaipasi vakuutteluja. Sitä, ettei välillä ollut salaisuuksia, jotka voisivat räjähtää kasvoille riidan keskellä.

Artemis katseli naista alaviistosta, kun oli lattialle kyykistyneenä tuon edessä.
"Hyvä on. En pidä." Mies lupasi.
"Puhutaan niistä joskus."

"Ki-kiitos", Veronica sopersi kietoen kätensä miehen niskan ympärille.
"Rakastan sinua." Hän nojautui sängyn laidan ylitse miehen puoleen välittämättä siitä, miten liike sai maailman heilahtamaan, ja painoi vetisen suukon miehen huulille. Hänen täytyisi käydä makuulteen sänkyyn, ennenkö mies joutuisi kantamaan hänet, kun viimeinenkin motorinen taito katoaisi.

Humalassa lausutut sanat tuntuivat ihan liian hyvältä.
"Minä rakastan sinua." Hän lupasi pehmeästi. Suukko maistui viinalle, saaden irlantilaisen nyrpistämään kevyesti nenäänsä. Artemis nousi sängylle, vetäen Veronican tiukasti kainaloonsa, laihojen sormien silitellessä tuon hiuksia. Kyllä se siitä.
"Hyvää yötä, kulta."

Veronica käpertyi pieneksi keräksi sängylle rutistaen polviaan käsillään, selkä miestä vasten painettuna. Hän räpytteli hetken silmiään koettaen saada kyynelten virran tyrehtymään vailla suurtakaan toivoa.
"Öitä rakas", hän vastasi silmät tiukasti suljettuna. Uni tuli nopeammin kuin hän osasi odottaakaan, kun alkoholi ja tunteiden vuoristoradan tuoma uupumus iskivät höyryjunan voimalla. Kehon rentoutuessa nukahtamisen myötä, jalat suoristuivat ja nainen kääntyi toiselle kyljelleen voiden käpertyä miehen kainaloon kunnolla. Hän oli aivan liian tottunut nukkumaan Artemiksen kainalossa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1214
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: [P] How to start a war   To Marras 23, 2017 8:47 pm

Artemis nousi vasta kun tiesi Veronican nukkuvan. Hän kävi pesemässä hampaansa ja vaihtoi muutaman viestin kiivastuneen siskonsa kanssa, käyden vasta sitten nukkumaan. Aamulla hän oli jo täysissä pukeissa, kun alkoi herätellä Veronicaa.
"V, kulta. Heräisitkö? Toin aamupalalta mehua."

Veronica toivoi, että kuoleminen oli mukavampaa kuin herääminen. Siitä huolimatta, miten lempeästi mies häntä herätteli, naisen teki mieli vain toivoa Artemis hiljaiseksi. Hän mumisi jotakin täysin käsittämätöntä kääntyessään hitaasti sängyllä, jotta saattoi haudata kasvonsa pehmeään tyynyyn. Ei. Hän ei heräisi. Hän kuolisi mieluummin, jos tämä alku päivälle kertoi mitään siitä, mitä tuleman piti.

Artemis huokaisi hiljaa, laskien lasisen tuoremehupullon pöydälle.
"Lähden sinne lounaalle Caitlinin kanssa. Koeta selviytyä?" Hän naurahti käheästi ja kumartui suukottamaan naisen päälakea.
"Mehun vieressä on vitamiinitabletti ja särkylääke. Nähdään." Sitten oli hyvä livistää Lontoon sykkeeseen ja etsiytyä sopivan ravintolan luo. Hän harhautui matkalla vain yhteen kenkäkauppaan ja tarkoituksella kultasepänliikkeeseen.

Yleensä niin tarkasti puhuva ja selkeästi artikuloiva nainen ei tänään kyennyt muuhun kuin epäselvään muminaa, joka tuskin edes sisälsi sanoja. Hän rekisteröi suurella vaivalla miehen sanat ja päätyi nyökkäämään, vaikka liike saikin koko kallon jyskyttämään kuin lekalla taottuna. Hän ei tosiaankaan ollut liikkumassa yhtään mihinkään.Caitlin sen sijaan oli ollut aikaisin ylhäällä ja ehtinyt vaivattomasti Lontoon keskustaan lounasajaksi. Hän oli kerännyt hiuksensa rennolle, löysälle nutturalle niskaan ja käärinyt kaulaansa villaisen huivin kulkiessaan katuja pitkin kohti ravintolaa, jossa he olivat sopineet tapaavansa.
"Hei", hän tervehti pirteästi astellessaan miehen luokse ja kietoessaan kätensä Artemiksen ympärille halaukseen.
"Minne sinä Veronican hukkasit?"

"Hei." Artemis halasi naista vain toisella kädellä, kun toisessa kädessä oli isompi ja pienempi paperikassi.
"Krapula. Heikot englantilaiset." Mies selitti nauraen, vetäen muhkeaa villahuivia pois kasvojensa edestä.

Caitlin ei voinut kuin naurahtaa sille. Vai oli krapula ajanut Veronican sängyn pohjalle lounaan sijaan.
"Miten te nyt päädyitte iltaa niin railakkaasti jatkamaan?" Hän kysyi huvittuneena astuessaan kohti ravintolan ovea. Nainen kompuroi kynnykseen, mutta pysyi jaloillaan eikä sukeltanut pää edellä ketään päin, joten loppu hyvin, kaikki hyvin.

"Me..  Tuota. Hieman verryttelimme ääniämme." Mies muotoili asian neutraalimmin. Samalla hän nappasi tottuneesti Caitlinia kädestä tuon kompuroidessa.

Caitlin oli tottunut siihen, että ihmiset hänen ympärillään tuntuivat aina olevan valmiina tarttumaan häneen, kun tasapaino petti kesken, eikä tälläkään kertaa hämmästynyt Artemiksen nopeita refleksejä, mitä nyt vain soi lämpimän hymyn miehelle. Hymyn, joka ei tosin kantanut kauaa, kun otti huomioon, mitä mies oli juuri sanonut.
"Ja olet varma, että hän ei tullut mukaasi, koska kärsii krapulasta?" Hän kysyi silmät siristyen. Nyt jos ystävä menisi sanomaan, etteivät nuo olleet saaneet sovittua edellisen illan riitaansa, hän käännyttäisi Artemiksen ympäri ja hotelliin tällä sekunnilla.

"Olen. Aivan varma. Hänen kasvoiltaan kuvastui kuolema." Artemis naurahti. Ehkä nainen pääsisi pian elävien kirjoihin.

"Hyvä", nainen naurahti. "Sääli häntä, mutta ainakaan en joudu taluttamaan sinua takaisin hotellille sopimaan." Hän suunnisti pöydän ääreen vilkaisten uteliaana ostoskasseja, joita Artemis kantoi mukanaan.
"Mitä olet jo ehtinyt ostamaan?" Hän uteli huvittuneena riisuessaan takkinsa tuolin selkänojalle.

"Et joudu." Vaikka heillä olisi vielä puhuttavaa kyllä, muta he olivat sovussa kuitenkin.
"Kengät. Ja hain..." Artemis kaivoi alas istututtuaan kultasepänliikkeen kassista rasian. Se sormus, jonka hän oli ostanut, oli saanut muuttaa muotoaan kaulakorun riipukseksi.
"Kehittelin tuolle parempaa käyttöä."

"Voi Artemis, se on kaunis", nainen henkäisi ihastuneena. Miehellä oli selkeästi silmää koruille. Veronica oli onnekas nainen. Olettaen toki, että nainen hyväksyisi kaulakorun, vaikka sormuksesta olikin kieltäytynyt. Se oli yksi niistä asioista, joita Caitlin ei koskaan ymmärtäisi, mutta pariskunta tuntui löytäneen yhteisymmärryksen asiasta, joten ei hän sen enempää tarvinnut tietääkään.
"Sinähän olet ehtinyt paljon."

"Edes minä en ole niin rikas että sielua lämmittäisi pitää kaunista kiveä työpöytäni laatikossa." Artemia huomautti nauraen. Ihminen, joka saattoi ostaa kansainvälisentason esteratsun, ei voisi sanoa noin.
"Postitin tämän korun Lontooseen kuukausi sitten. Ja kenkökauppa vain osui eteen." Artemis asetti korun takaisin kassiin, ottaen menun vastaan tarjoilijalta.

"Tämä on ehdottomasti hienoa uusiokäyttöä kivelle", nainen myönsi lämpimän hymyn kera. Hän vain toivoi, että Veronicakin näkisi korun kauneuden sen sijaan että tekisi jotakin yhtä typerää kuin viimeksi. Ehkä hänen täytyisi luottaa naiseen hieman enemmän. Ei englantilainen niin typerä voinut olla.
"Tehokasta se silti on", Caitlin naurahti ja aukaisi ruokalistan.
"Minä onnistuin vain kaatumaan kotona niin, että David taitaa harkita lapsiporttia portaikkoon."

"Miten hän ei ole harkinnut sitä jo?" Artemis vilkaisi naista huvittuneena. Caitlinin olisi todellakin pitänyt asua pehmustetussa, lapsiturvallisessa talossa. Joka oli yhdessä kerroksessa.

"Hänellä on ollut liikaa pohdittavaa ulkoportaiden liukkauden vähentämisen kanssa", nainen naurahti. Kylmä, talvinen sade sai portaat liukkaiksi, eikä hän tunnetusti meinannut pysyä jaloillaan tasamaallakaan.
"Remonan tallillekin hankittiin kumimatto pesupaikalle. Virallisesti syynä oli vanhan pohjan kuluminen, mutta epäilen, että kumimattoon päätymisellä oli tekemistä minun liukasteluni kanssa."

"Voi luoja." Artemis hieraisi kasvoja kädellään. Caitlin oli yksi katastrofi! Hän pudisteli päätään ystävälleen, hymyn sulaessa hitaasti kasvoilta.
"Miten sanon siskolleni että en halua hänen puhuvan menneisyydestäni Veronicalle?" Nainen oli tuntunut säikähtäneen todenteolla tiedosta.
"Etenkin kun Deirdre on kuin tikittävä pommi."

Sitä hän ehdottomasti oli. Hän ei ollut koskaan väittänyt mitään muuta.
"Selität hänelle, että tahdot puhua Veronicalle itse?" Hän ehdotti huultaan mutristaen. Ei kai siinä ollut muuta vaihtoehtoa. Veronica ansaitsi tietää Artemiksen menneisyydestä, että kukapa tahtoisi kuulla moisia uutisia miehen sisarelta.
"Kenties sinulla käy tuuri, ja onnistut puhumaan hänelle hetkenä, kun Deirdre on hyvällä tuulella."

"Edes Julian ei löydä sitä hetkeä ja hän asuu siskoni kanssa." Artemis huomautti. Nainen oli karmea. Pelottava.
"En olisi halunnut kertoa tätä hänelle edes itse. Deirdre taisi säikäyttää hänet kertomalla yksityiskohtia."

"Artemis, et voi suojella häntä kaikelta", nainen huomautti pehmeästi. "Se on totta, ettei kukaan tarvitse yksityiskohtia, mutta hän ansaitsee tietää."

"Yksityiskohdat olivat se miltä halusin häntä suojella." Jos ei tiennyt tarkkaan, saattoi ajatella ettei se ollut totta tai että hän ei ollut tosissaan. Hän ei halunnut Veronican elävän pelossa.
"Mielikuva minusta pistooli suussa ei ollut se mitä hän tarvitsee."

"Kerro se Deirdrelle. Hänen luulisi ymmärtävän", nainen kannusti. Oli vaikea kuvitella, että miehen sisko tarkoituksella pyrkisi säikyttelemään Veronicaa.
"Kukaan ei tarvitse sitä mielikuvaa", Caitlin vahvisti nyökäten. Hän ei voinut kuin tuntea myötätuntoa naista kohtaan, jonka kasvoille moinen tieto oli heitetty ilmeisen säälimättä Deirdren toimesta.
"Senkö tähden hän päätyi juomaan niin, ettei päässyt tänään ylös?"

Deirdreltä ei tosiaan oltu kysytty. Artemis hymähti vaisusti.
"Ennen sitä. Syytin häntä epäinhimillisyydestä, siitä ettei hän kestä heikkoutta ja hän myös väänsi sanani siihen pisteeseen että olisin muka kutsunut häntä huoraksi."

"Voi Artemis", nainen huokaisi haudaten kasvot käsiinsä. Mitä ihmettä hän tekisi ystävänsä kanssa? Jälleen kerran hän oli äärimmäisen kiitollinen siitä, ettei heillä ollut taipumusta riidellä Davidin kanssa. Artemis ja Veronica tosin taisivat ottaa yhteen heidänkin puolestaan.
"Huora on yksi niistä sanoista, joita nainen ei tahdo kuulla missään yhteydessä. Tekisit itsellesi palveluksen, kun pudottaisit sen kokonaan sanavarastostasi."

Artemis myöntäisi heidän riitelevän monen muun edestä. Mies huokaisi raskaasti.
"Yritän siivota suutani. Jälleen."

"Siitä ei varmasti olisi harmia", nainen totesi pudistaen päätään.
"Välillä ihmettelen, miten ette ole jo ajaneet toisianne hulluiksi." Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö Veronica ollut antanut samalla mitalla takaisin. Nainen harvoin painoi päätään syytösten edessä, vaikka hän olikin päässyt yhtä vastaavaa tilannetta todistamaan syyskuussa.

"Me ajammekin. Ja siinä se viehätys taitaa ollakin." Artemis huomautti, laskien listan käsistään.
"... Olen pahoillani siitä mitä jouduit käymään läpi viime syksynä."

Caitlin pudisti päätään pieni hymynhäive huulillaan. Se ei tosiaankaan kuulostanut parisuhteelta, jota hän olisi itselleen toivonut, mutta jos se toimi Artemiksen kohdalla niin kukapa hän oli kieltämään. Niin kauan kuin ystävä oli onnellinen, hänellä ei olisi mitään poikkipuolista sanottavaa tuon naisvalinnasta.
"Niin minäkin", punapää vastasi kurkottaen tarttumaan Artemiksen käteen pöydän yli.
"Olen pahoillani, etten osannut auttaa sinua."

Artemikselle se toimi. Hän tarvitsi ihmisen joka ei alistunut hänen jokaiselle, tai edes jokatoiselle, oikulleen. "En muistaakseni pyytänyt apua.
" Ei hän voinut olettaa ystävän auttavan, jos ei pyytänyt apua ääneen.

"Minun olisi pitänyt tajuta", Caitlin totesi tuntien kylmän väristyksen kulkevan pitkin selkäpiitään, kun ajattelikin vain edellistä syksyä. Hän ei koskaan unohtaisi, miten oli romahtanut Aidenin auttamana tallipihalle istumaan, kun mies oli kertonut Artemiksesta.

"Ei. Älä mieti sitä." Artemis huokaisi raskaasti.
"Jos olisin halunnut apua, olisit huomannut kyllä."

"Mietin sitä silti", nainen tunnusti pienen, surumielisen hymyn myötä.
"Mutta olen onnellinen, että voit nyt niin paljon paremmin."

"Caitlin. Voit käyttää siihen koko elämäsi, mutta sen miettiminen ei paranna oloasi." Artemis vetosi pehmeästi. Ei se auttaisi mihinkään. Ystävä ei pääsisi sen kanssa puusta pitkään.
"Usko pois, minäkin. Ihan kuin yli kahdenkymmenen vuoden usva olisi haihtunut."

Ei, se ei varmasti parantanut hänen oloaan, mutta se muistutti häntä siitä, ettei koskaan voinut kysyä liian monta kertaa, oliko kaikki kunnossa. Ei veisi kuin minuutin lähettää tekstiviesti, jossa tiedustella kuulumisia, mutta se saattaisi tehdä suurenkin eron jonkun toisen päivään.
"Se on ihana kuulla", Caitlin vakuutti aidon hymyn kaartaessa suupieliä. Artemiksen onnea oli ihana seurata, eikä hän voisi koskaan olla onnellisempi miehen puolesta. Artemis oli ansainnut iloa elämäänsä.
"Toivottavasti se usva pysyy poissa loppuelämän ajan."

"Valitettavasti olen vain tietoinen käytöksestäni ja siitä mitä aiheutin muille." Artemis huokaisi raskaasti. Tarjoilijan tullessa hän tilasi itsekkeen hetken mietinnän jälkeen katkaraputäytteisen uuniperunan kasviksilla ja lasin valkoviiniä.
"Ja kärsin lääkityksen sivuvaikutuksista."

"Emme kanna kaunaa", nainen naurahti kevyesti. Hän ei muistanut, milloin viimeksi oli kokenut vastaavaa kuristavaa kauhua kuin silloin, kun oli kuullut Artemiksesta, mutta se oli mennyttä. Hän oli saanut pitää parhaan ystävänsä seuranaan, ja Artemis voi nyt paljon paremmin, joten kaikki oli hyvin. Tai ainakin paremmin kuin vuotta aiemmin.
"Kuinka koirasi voivat?" Hän kysyi tilattuaan itselleen kanapitan ja halloumia.

"Voi kun puhuisit kaikkien puolesta." Artemis huomautti nauraen vaisusti. Mieli teki avautua lääkkeiden sivuvaikutuksista, ennen kuin hän kertoisi riidelleen niistäkin Veronican kanssa.
"Ja koirat voivat loistavasti.  Kuten aina."

"Ne jotka kantavat kaunaa, eivät ole ihmisiä, joita tarvitset ympärillesi", Caitlin totesi yksiselitteisesti. Kukaan ei tarvinnut moisia riippakiviä elämäänsä, Artemis kaikista vähiten.
"Ilo kuulla", hän vakuutti hymyn kera.
"Vie niille paljon rapsutuksia minulta."

"Sovitaan niin." Artemis naurahti käheästi. Oli Caitlinillakin logiikka.
"Minä vien. Ja Veronica varmasti myös. Caitlin..." Mies mietti hetken. he olivat nurkkapöydässä ja ravintolassa oli meteliä. Ei kukaan heitä kuuntelisi.
"Kun sanoin lääkkeistäni aiemmin, en vitsaillut. Enkä oikein tiedä kenelle voisin puhua. Älä sano lääkäri, sen tiedän kyllä."

Caitlin ei lainkaan ihmetellyt sitä. Kuka ei muka rapsuttelisi Raisaa päivät pitkät, jos tilaisuus tarjoutuisi? Hän ei ollut koskaan ollut koiraihmisiä, ja silti oli valmis piilottamaan Raisan laukkuunsa aina, kun oli lähdössä ystävän luota.
"Mikä sinua mietityttää lääkkeistäsi?" Nainen kysäisi päätään kallistaen. Hän nyt oli varmasti vihoviimeinen ihminen, joka osaisi siihen mitään fiksua ja avuliasta sanoa, mutta ei se estäisi yrittämästä. Ainakin hän voisi kuunnella ystävän murheet, ties vaikka se jo itsessään auttaisi.

"En oikein tiedä kumpi on tärkeämpää. Se että lääkitys saa minut normaaliksi vai se että voin toimia normaalisti?" Artemis koetti asetella kysymyksensä kovin neutraalisti.

Caitlin kurtisti kulmiaan koettaessaan ymmärtää, mitä Artemis yritti edes sanoa.
"Onko sillä jotain eroa?" Hän kysyi. Normaali oleminen ja normaalisti toimiminen kuulostivat kovin samanlaiselta hänen korvaansa.
"Eikö se ole tärkeintä, että sinun on hyvä olla?" Eiväthän lääkkeet sitä vaikutusta suoraan antaneet, mutta... Jos ne estäisivät miestä ajamasta uudestaan moottoritieltä, olisi se sen arvoista.

Artemis haroi hiuksiaan kevyesti, vilkaisten Caitlinia miltein epätoivoisesti.
"On siinä. Ja... Niin. On. Mutta olisi todella mukavaa jos en joutuisi keksimään satunnaisesti tekosyitä Veronicalle." Enenevissä määrin. Artemis oli ollut tässä ennenkin ja tämä ei ollut asia josta hän halusi riidellä.

"Miksi keksit tekosyitä, etkä vain kerro suoraan hänelle, mistä on kyse?" Nainen kysyi huoli vihreissä silmissä välähtäen. Artemiksen hätä välittyi miehen eleistä selkeästi, eikä se ollut jotakin, mitä hän tahtoi nähdä. Hän tahtoi miehen olevan onnellinen, vaati se mitä tahansa.
"Luuletko, ettei hän ymmärtäisi, vai mistä kiikastaa?"

"... Ihan oikeasti, en mielelläni kertoisi hänelle että lääkitys aiheuttaa sellaista." Niitä idioottimaisia miesten pelkoja, joita Artemiksaan ei ollut täysin päässyt pakoon.
"En haluaisi muistuttaa häntä siitä että olen sairas. En ainakaan eilisen jälkeen."

"Artemis, hän muistaa sen kyllä, muistutit tai et", Caitlin huomautti pehmeästi. Hän ei koskaan voisi unohtaa päivää, jona oli saanut kuulla Artemiksen koettaneen tappaa itsensä. Sellaisia asioita ei unohdettu.
"Jossakin vaiheessa hän näkee tekosyidesi läpi. Tiedät itsekin, että on parempi kertoa kuin odottaa, että hän alkaa kysellä."

Mies huokaisi syvään, haroen niitä kosteudesta pienelle kiharalle taipuneita hiuksiaan. Hän oli niin eri näköinen kuin aiemmin pohjoisessa asuessaan.
"Mmmh. Vihaan sitä kun olet oikeassa. "

"Tiedän", nainen naurahti pehmeästi. Hän oli kuullut saman valituksen Artemiksen huulilta ennenkin.
"Puhu hänelle. Luulisi, että olisitte jo oppineet kommunikoimaan edes auttavasti."

"... Kuuntelitko yhtään kun kerroin että huusimme eilen toisillemme niin, että se kuului varmasti Ranskassa asti?" Artemis naurahti.

"Sitä suuremmalla syyllä puhu hänelle nyt, kun teillä kummallakaan ei ole enää ääntä huutamista varten", Caitlin naurahti. Täytyihän tilanne käyttää eduksi, eikö?
"Sitä paitsi, jos hän potee niin pahaa krapulaa kuin annoit ymmärtää, hän ei kohota ääntään pariin päivään."

”En olisi varma. Veronicalla on uskomaton keuhkojen tilavuus." Nainen osasi kyllä huutaa, jos jotakin.
"Tuo voi toki auttaa."

"Selvästi", nainen naurahti päätään huvittuneesti pudistaen. Hän ei ollut lainkaan yllättynyt siitä, että kaksi kovapäisintä ihmistä, jotka hän oli koskaan tavannut, ottivat yhteen äänekkäästi silloin, kun asiat eivät sujuneet suunnitelmien mukaan.
"Usko pois, se auttaa paljon", Caitlin hymähti. "Minä en kommunikoi kuin kuiskaamalla niinä harvoina kertoina, kun päänsärky on päässyt yllättämään illanvieton jälkeen."

"Onneksi en aamupalalle mennessä törmännyt huonenaapureihin." Artemis vastasi viattomasti hymyillen. Hän kiitti tarjoilijaa tuon tuodessa ruuat, nielaisten. Hän ei viikkoihin söisi ravintolassa tämän matkan jälkeen.
"Ehkä koetan käyttää sen hyödykseni. Kerrankin kun sellainen on suotu."

"Onneksi", Caitlin hymähti. Hän saattoi vain kuvitella, millaista meteliä kaksikko oli pitänyt ottaessaan yhteen.
"Toivottavasti kirosit edes iiriksi, niin et traumatisoinut jonkun lapsiparan korvia." Hän kiitti tarjoilijaa vakuuttaen, etteivät he tarvinneet mitään lisää, ja vilkaisi miestä.
"Kannattaa. Ei hyvien tilaisuuksien sovi antaa valua hukkaan." Vaikka hän tahtoikin uskoa, että eilisestä riitelystään huolimatta pariskunta osaisi puhua asioista sulassa sovussakin.

"... En kiroillut niin pahasti että lapsi olisi oppinut mitään mitä ei olisi voinut oppia vanhemmiltaan." Artemis virnisti leveästi, ottaen perunastaan lusikallisen.
"Ei tosiaan. Korvissa soi vieläkin. Älä koskaan syytä Veronicaa epäinhimilliseksi. Hän ei pidä siitä."

"Sepä on suuri yllätys", nainen nauroi raikuvasti. Oikeasti, miten mies oli koskaan edes löytänyt itselleen naisen, jos nyt vasta keksi tällaisia elämän perusasioita?
"Naiset eivät pidä moisista syytöksistä sitten lainkaan. Tarvitsetko muita vinkkejä asioista, joita ei kannata sanoa, vai luuletko, että olet vihdoin päässyt kärryille?"

"En tosiaan tule ikinä olemaan kärryillä." Artemis myönsi pehmeästi. "Saarnaat miehelle joka päätti edellisen suhteensa tekstiviestillä toisesta maasta."

"Tahtoisin ajatella, että olet oppinut jotakin siitä", nainen totesi kulmaansa kohottaen. Moinen ei tosiaankaan kävisi päinsä toista kertaa. Ei missään nimessä.
"Voin kirjoittaa sinulle kirjan."

"Olen oppinut sen etten tee niin. Caitlin, minä olen toivottaman surkea miesystävä." Artemis naurahti kolkosti. Eiköhän se oltu huomattu. Hän tajusi kaivaa puhelimen laukustaan ja lähetti veronicalle viestin, kysyen haluaisiko tuo jotakin.

"Olet siis oppinut. Se on jo hyvä alku", nainen nyökkäsi. Hän haukkasi pitaleivästään silmiään pyöräyttäen. Jälleen kerran mies puhui itsestään aivan liian alhaiseen sävyyn.
"Teet selkeästi jotain oikein, kun Veronica tahtoo olla kanssasi."

"Niin kai." Artemis naurahti pehmeästi, laskien puhelimen pöydälle.
"Mitä sinulle oikeasti kuuluu? Olen puhunut ihan liikaa itsestäni."

"Oikein hyvää", nainen vakuutti hymyn kera.
"Saamme pian kissanpentuja kotiin Davidin kanssa. Haemme ne ensi viikolla", hän kertoi intoa äänessään. Hän ei ollut koskaan omistanut lemmikkiä, vain hevosia. Nyt hän saisi kissoja kotiin kaksin kappalein. Mikä ihana päätös tapahtumarikkaalle vuodelle.
"Sisarenpoikani tulevat kylään joulua edeltävällä viikolla. En malta odottaa, että näen heidät taas, vaikka he ovatkin varmasti kasvaneet niin, ettei poikia ole tunnistaa", hän huokaisi. Hän odotti innolla viikkoa kahden pojan kanssa, vaikka mukaan oli mahtunut aimo annos kauhuakin. Miten hän pärjäisi kokonaisen viikon tätinä ilman, että poikien vanhemmat olivat läsnä?

Artemis hymyili ystävälleen pehmeästi. Kissanpentuja? Hän huokaisi miltein kaipaavasti. Onneksi hänellä oli Raisa kotona.
"Oh? Varmasti ihanaa." Miehen lastenhoito rajoittui lähinnä Veronican kummipojan vahtimiseen. Silmissä viivähti kipeä, hyvin selittämätön katse, kunnes hän käänsi katseensa ruokaan.
"Minä taas varmaan vietän jouluni Veronican kanssa. Ja käymme Morlandeilla syömässä."

"Se on", nainen hehkui onnea. Hän oli niin innoissaan poikien kyläilystä, ettei tiennyt, miten pukea tunnetta sanoiksi. Hän rakasti isosiskonsa kahta reipasta poikaa. Milo oli jo kovasti murrosiän kynnyksellä, siinä missä Basti oli edelleen suloinen 11-vuotias pikkupoika.
"Se kuulostaa oikein mukavalta tavalta viettää joulua. Mekin olemme vain kotosalla Davidin kanssa, joskin aion käydä Glasgowssa jossakin välissä pyörähtämässä." Sen verran hän voisi Skotlantiin asettuneiden vanhempien luona käydä vierailemassa.

”Mekin olemme muuten kotona. Rouva M-" Artemis veti syvään henkeä. Jestas, naisystävän paras ystävä ja kollegan vaimo, hän voisi käyttää etunimeä.
"Gabrielle on kuulemma kutsunut meidät, kuten viime vuonnakin. Ihanaa olla jouluna paikassa jossa on lapsi."

"Epäilemättä", Caitlin hymyili lämpimästi. Hänellä olisi kaksi kissalasta kotona, ja Davidin tytär Mei. Kyllä sillä jo joulun saisi aikaan. Hän söi hetken kaikessa hiljaisuudessa pitaansa, ennenkö kohotti katseensa Artemikseen arpoen vielä hetken, miten esittäisi kysymyksensä. Olihan se varsin henkilökohtainen asia, eikä välttämättä jotakin sellaista, jota mies tahtoisi miettiä riideltyään juuri naisystävänsä kanssa.
"Tahtoisitko sinä lapsia?" Ei kai sitä voinut oikein muutoinkaan kysyä.

Artemis nosti katseensa ruoasta Caitliniin. Se kilahdus, joka kuului kun tyhjä lusikka putosi lautaselle jäi varmasti kaikumaan hänen päähänsä. Mies räpäytti silmiään epäuskoisena. Caitlin oli huono valehtelija, joten nappaisi huonosta valeesta kyllä kiinni nopeasti.
"Tahtoisin." Hän myönsi varovasti lopulta.

Naisen hymy pehmeni miehen tunnustuksen myötä. Hän ei ollut koskaan tahtonut lapsia, eikä se kanta ollut muuttunut muuta kuin siltä osin, että hän oli ollut valmis toivottamaan Mein osaksi perhettään. Hän oli aina nauttinut sisarenpoikien kanssa olemisesta ja tullut loistavasti toimeen ystävien kaikenikäisten lapsien kanssa, mutta hän ei ollut koskaan asettunut aloilleen riittämiin voidakseen edes unelmoida lapsista. Nyt hän oli jo aivan liian vanha ryhtyäkseen äidiksi, joten Mein äitipuolen rooli oli enemmän kuin tarpeeksi hänelle.
"Olisit varmasti mitä rakastavin isä", Caitlin totesi hymy huulillaan. Hän ei voinut kuin toivoa, että miehen toive tulisi joskus kuulluksi ja toteutetuksi.

Artemis hymyili vaisusti ja hyvin pikaisesti.
"Caitlin, ei tarvitse vakuutella. Emme koskaan saa tietää." Kyllä hän tottuisi ajatukseen. Koirille oma huone kolmanteen makuuhuoneeseen.

"Koskaan kuulostaa kovin lopulliselta", nainen huomautti hiljaa. Selkeästi Veronica ei jakanut miehen toivetta jälkikasvusta, mutta siitä huolimatta eihän kukaan tiennyt, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Ehkä Veronican mieli muuttuisi ensi vuonna. Eikö nainen muutoinkin ollut kuin tuuliviiri?
"Ei minunkaan pitänyt koskaan olla kenenkään vanhempi, mutta nyt minulla on Mei."

Artemis puraisi huultaan. Niin. No, hän ei saisi lapsia.
"Niinhän se kuulostaa. Mutta Veronica ei halua lapsia." Ja se oli toive jota mies kunnioitti. Asia, jossa hän ei voisi kokeilla rajojensa venyttämistä.
"Ole onnellinen siitä."

"Olen pahoillani", nainen huokaisi. Jälleen yksi asia, josta mies oli joutunut luopumaan Veronican tähden. Hän ei voinut kuin toivoa, että nainen teki yhtä merkittäviä myönnytyksiä Artemiksenkin suuntaan. Välillä hänestä tuntui, että mies oli valmis luopumaan liian paljosta vain pitääkseen kiinni hankalasta naisesta.
"Minä olen. Enhän minä koskaan hänen äitinsä ole, mutta... Ainakin minulla on hänet elämässäni." Davidin tytär oli erottamaton osa heidän pientä perhettään, vaikka Mei asuikin sisäoppilaitoksessa suuren osan vuodesta.

"Hänellä on syynsä." Artemis nielaisi tyhjää. Jos hän olisi elänyt elämänsä siivommin, he olisivat voineet joskus ehkä adoptoida. Nyt se ei tulisi kuuloonkaan.
"Niin. Ja kyllä minäkin voin elää ilman jotakin, mitä en ole edes tajunnut kaipaavan ennen kuin pari vuotta sitten."

”Niinhän meillä kaikilla." Toisilla paremmat, toisilla huonommat, mutta syitä löytyi yhtä kaikki. Hän vain toivoi, että Artemis voisi saada elämässään kaiken, mitä ystävä tahtoi. Se tuntui olevan vähintä, mitä elämä voisi tehdä Artemiksen eteen kaiken sen jälkeen, mitä mies oli joutunut kestämään.
"Ei kaikkea osaa kaivata heti", Caitlin vastasi.
"En minäkään ajatellut, että kaipaisin koskaan takaisin Hexhamiin." Hän ei ollut jäänyt koskaan murehtimaan aiempien kotipaikkakuntien perään, mutta Hexham oli tehnyt poikkeuksen siihenkin sääntöön.

Artemista itketti, kun hän ajatteli uudelleen maalattua huonetta Newcastlessa sijaitsevassa paritalossa.
"Minä kaipaan sinua takaisin." Artemis myönsi naurahtaen. Hän siirtyi syömään eri lautasella tulleita kasviksiaan.
"En voi haukkua ratsastajia iiriksi kenenkään kanssa enää."

"Sinun täytyy opettaa Julianille iiriä", nainen vastasi pienen naurahduksen kera. Se vasta olisikin näky.
"Vuodet Hexhamissa olivat elämäni parasta aikaa, ehdottomasti. En vain tajunnut, miten onnekas olin, ennenkö muutin sieltä pois." Hänellä oli ollut mielenkiintoinen, äärimmäisen palkitseva työ, jonka ohella saattoi kilpailla aktiivisesti, ja ystäviä ympärillä. Mitä muuta hän olisi voinut toivoa? Ainoa varjopuoli oli ollut etäisyys Lontooseen, etäisyys Davidiin, mutta he olivat selvinneet siitäkin.

"Koska sinä näet meidät keskustelemassa sovussa." Artemis pärskähti. Vaikka hän oli pyytänyt siskon mieheltä anteeksi, se ei tarkoittanut että miehet tulivat toimeen keskenään. Kiitos vain. "Minä en kaipaa Hexhamiin, mutta kaipaan ystävääni."

"Kenties voisitte löytää uusia puolia toisistanne, jos haukutte ratsastajia kilpaa", Caitlin naurahti. Hän oli tyytyväinen, etteivät miehet olleet enää avoimella sotajalalla liikkeellä, mutta ehkä minkään sen enemmän toivominen oli harhaista.
"Minä olen aina vain yhden puhelinsoiton päässä", nainen lupasi, "oli asia tai kellonaika mikä tahansa." Hän vastaisi Artemikselle aina.
"Minullakin on ikävä sinua. Teit työpäivistäni aina paljon hilpeämpiä. Niinäkin päivinä, kun vain tömistelit tervehtimättä ohitse ja syljit iirinkielisiä kirouksia suustasi", hän naurahti. Ihan kuin hän ei olisi tehnyt samaa silloin, kun joku valmennettavista oli todella onnistunut käymään hermoille.

"Voi Caitlin, teen sitä edelleen. Nyt et vain ole kuulemassa minua." Artemis naurahti naisen sanoille.
"Ja minä tiedän. Mutta sinulla on Lontoossa miehesi ja muuta elämää."

"Sehän siitä niin surullista tekeekin", nainen naurahti hiljaa. Hän olisi mielellään ollut kuulemassa miehen kiroilua, kun ratsukot töpeksivät. Tai miehen hiljaista ylpeyttä, kun ratsukot onnistuivat jossakin.
"Sinä olet osa elämääni. Jos minulla olisi jotain niin tärkeää kesken, en vastaisi puhelimeen", Caitlin virnisti. Niin varmaan. Hän oli vastannut siskoilleenkin kesken ties minkä ihan vain koska ruudulla oli välähtänyt tuttu nimi. Hänen puhelimessaan oli muutama numero, joiden soitot tulivat läpi silloinkin, kun puhelin oli asetettu äänettömälle. Yksi niistä numeroista oli Artemiksen.

"Ja minä tiedän sen, joten siksi en soittele alvariinsa." Artemis korjasi nauraen. Ei Caitlinin pitäisi joutua keskeyttämään mitä milloinkin hänen takiaan. Hän katsoi ikkunasta ulos, juoden valkoviinin lasista loppuun.
"Ajattelin ensi vuodelle uutta koiraa." Hän myönsi hiljaa.

"Jos et soita tarpeeksi usein, alan soitella sinulle päin silloinkin, kun minulla ei ole mitään asiaa ihan vain jotta voin kuulla ääntäsi", nainen uhkasi naurua äänessään. Hän keksisi kyllä asiaa, josta soitella Artemikselle. Hän keksi aina. Jo Amadeuksesta saisi tuntikaupalla puhuttavaa.
"Oi miten ihanaa! Millaista koiraa mietit?" Caitlin kysyi uteliaana.

"Senkun." Artemis naurahti. Ei häntä haittaisi vastata ja ei joutuisi miettimään, milloin oli sopivaa soittaa. Jos osasi katsoa, huomasi että mies ei ollut niin innoissaan mahdollisesta pennusta kuin oli ollut Raisasta. Hän korvasi koiranpennulla jotakin.
"Ehkä toista whippetiä, narttua."

Hän todellakin tekisi niin, kun Artemis oli nyt antanut luvan. Hän varmistaisi, että ehtisi vaihtaa kuulumisia ystävän kanssa mahdollisimman usein. Toki molemmilla oli omat kiireiset aikataulunsa, mutta yhden puhelun nyt saisi sovitettua mihin väliin tahansa.
"Tahdon tulla katsomaan pentua, kun olet saanut sen kotiin", Caitlin ilmoitti. Hän oli taitava kutsumaan itse itsensä kylään, johan se oli nähty. Jokin miehen äänensävyssä sai naisen kuitenkin epäilemään, ettei koiranpentu ollut aivan niin odotettu asia, kuin mies antoi ymmärtää. Artemis ei ollut ollut hetkeäkään hiljaa Raisasta. Nyt oli kestänyt kauan, että kolmannesta koirasta oli edes mainittu mitään.
"Oletko vastikään saanut idean kolmanteen koiraan, vai miksi kuulostat siltä, että joku puhkaisi ilmapalloeläimesi?"

"Tietenkin saat tulla." Artemis lupasi hymyillen. Tottakai Caitlin saisi tulla. Hän vilkaisi ystäväänsä kun laski lasin pöydälle.
"En ole vielä varannut pentua. Ja joudun ehkä myöntämään että koetan täyttää jotakin sisälläni kolmannella koiralla."

Oli hyvä tietää, ettei hänen tapansa vain pelmahtaa oven taakse ollut ainakaan vielä käynyt miehen hermoille. Olihan uusi koira nyt täysin validi syy tulla kylään! Hän tosin keksisi syyn mistä tahansa, ihan vain päästäkseen vierailemaan rakkaan ystävän luona.
"Voi sinua", nainen huokaisi. Hän puri huultaan vilkaistessaan ystäväänsä.
"Ja olet aivan varma, ettei hän tahdo lapsia?" Mitä muutakaan mies voisi koiralla yrittää kompensoida?

Artemis nyökkäsi. Se oli jotakin, mistä hän ei alkaisi ylipuhumaan naista.
"Hän rakastaa lapsia." Artemis aloitti, ääni kevyesti särkyen. Eikä vain itsensä takia, vaan myös rakastamansa naisen. Veronica olisi ollut ihana äiti. Sen näki tuosta.
"Mutta hän pelkää sitä kuollakseen. Veronican oma äiti kuoli kun sai hänet."

Se ei kuulostanut ongelmalta lapsen hankkimiselle, päinvastoin. Kenties syy ei ollut haluamisessa, kuten hän oli aiemmin ajatellut, vaan siinä, ettei nainen edes kyennyt saamaan lapsia, vaikka miten tahtoisi. Vaan ilmeisesti ei sitäkään, sillä miehen tarjoama selitys oli vieläkin sydäntä särkevämpi. Nainen kurkotti tarttumaan Artemiksen käteen myötätunto vihreissä silmissä säihkyen.
"Olen niin pahoillani teidän molempien puolesta", hän huokaisi hiljaa. Hän ei voinut edes kuvitella, miten kamalalta sen täytyi tuntua pariskunnasta, kun hänkin tunsi jo kivun rinnassaan silkasta myötätunnosta.

Artemis hymyili vaisusti, puristaen kevyesti Caitlinin kättä.
"Ei sille voi mitään. Minä voin aina ottaa kolmannen koiran ja keskittyä muuhun, kuten tähänkin asti olen tehnyt. Ja Veronica voi helliä piloille kummilapsensa ja auttaa minua paapomaan sisarusteni lapset piloille."

"Ei se silti ole reilua", nainen huokaisi. Ei ollut lainkaan reilua, että pariskunta joutui luopumaan moisesta haaveesta ja täyttämään lapsen jättämän kolon kummilapsilla ja koirilla.
"Sinun sisaruksillasi tosin riittää pian vauvoja, joita käydä nukuttamassa kun tuoreet vanhemmat ovat valvoneet viikon", Caitlin huomautti huvittuneisuutta ääneensä tavoitellen. Voi Artemisparka. Täytyi olla kamala seurata vain vierestä, miten sisarukset saivat sen, mistä mies itse unelmoi.

"Se haihtuu kyllä. Parissa vuodessa." Tai kahdessakymmenessä. Miten sen halusi ajatella. Artemis koetti lohduttaa itseään sillä, että hän oli pärjännyt elämässään ilman lapsia, edes ajatusta jälkikasvusta.
"Niinpä. Harva ihminen saa kolmea siskonlasta kerralla."

Se ei tehnyt asiasta sen parempaa. Oli niin epäreilua, miten toiset saivat lapsia tuosta noin vain eivätkä edes ajatelleet, ettei moinen ollut yhtä itsestäänselvää toisille. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö Artemis olisi ollut parempi isä kuin monet muut, jotka tälläkin hetkellä kasvattivat jälkikasvuaan ympäri Englantia. Silti miehelle ei ollut annettu sitä mahdollisuutta.
"Minun käy suorastaan sääliksi heitä. Yhdessäkin vauvassa riittää tekemistä, kolmesta puhumattakaan."

"Samoin. Se tulee olemaan yksi helvetti." Artemis naurahti käheästi. Häntä itketti edelleen hieman, se tuntui karheana pallona nielussa.
"Kaksosuuden iloja. Deirdre ei tosin tullut kuulemma ajatelleeksi riskiä itse."

"Eihän sitä nyt kaikkea ehdi ajattelemaan, Deirdrekään", Caitlin vastasi huvittuneena. Ei kai moista tullut pohdittua joka välissä. Varmasti yllätys oli ollut moinen, mutta Julianin tuntien vain iloinen sellainen.
"Sinusta tulee vielä maailman tehokkain vaipanvaihtaja, kun autat sisaruksiasi."

"Hänen olisi pitänyt. Deirdre on fiksuimpia tuntemiani ihmisiä." Se oli paljon. Mutta sisko oli, vaikka välillä osasikin käyttäytyä kuin idiootti. Niin osasi Artemiskin.
"Luultavasti. En tosin tiedä lasketaanko minua Julianin lasten lähelle."

"Varmasti lasketaan. Epäilemättä ensimmäisen viikon jälkeen he anelevat molemmat sinua avuksi", nainen naurahti. Vauva-arki oli raskasta aikaa. Hän muisti hyvin, kuinka Chloe oli näyttänyt aina haudasta herätetyltä, kun oli hoitanut ensimmäistäkin poikaansa.

"Epäilen. Ja minä annan heille mielelläni aikaa pesiytyä kotiin." Hän voisi sillä aikaa keskittyä kouluratsuihinsa ja siihen ettei naisystävänsä heittäisi häntä asunnosta ulos.

"Kyllä se siitä", hän totesi huvittuneena. Jos hän oli selvinnyt tädin velvollisuuksista Chloen poikien kanssa, Artemiskin selviäisi Deirdren kolmosten kanssa. Aivan varmasti.
"Odotan viikottaisia kuvia ja videoita suosikkijättiläisestäni", nainen muistutti hymyillen. Hän tahtoi aina kuulla Amadeuksesta. Ihan aina. Sitä paitsi, oli parempi kai kääntää keskustelua kauemmas lapsista, kun aihe tuntui olevan kovin kipeä paikka Artemikselle.

Artemis ei voinut olla hymyilemättä Caitlinille. Mielen olemukseen hiipi ylpeys. "Tiedätkö mitä? Olen pimittänyt sinulta yhtä asiaa koko syksyn."

"Oh?" Nainen kohotti kulmaansa suoristautuen tuolillaan. Miehen olemus antoi syytä olettaa, että tämä olisi hyvä uutinen.
"Mitähän olet pitänyt minulta salassa?"

Artemis kiemursi melkein paikoillaan.
"... Amadeus kykenee esittämään intermediaire II-tason ohjelman siedettävästi."

"Sinä ja sinun harrasteratsusi!" Nainen parahti kurkottaen pöydän yli huitaisemaan miehen olkavartta.
"Häpeäisit, ettet kertonut aiemmin. Tämän minä tahdon nähdä. Valmistaudu esittämään ohjelmasi, kun olen seuraavan kerran pohjoisessa."

Artemis väisti huitaisua nauraen.
"Minulla on se videolla. Jos haluat nähdä." Miehen pieni harrasteratsu.
"Amadeuksessa oli potentiaalia! Se piti vain..  Kaivaa syvältä."

"Tietenkin haluan nähdä!" Nainen naurahti.
"Haluan myös nähdä sen paikan päällä. Ja kisoissa. Paras lähettää kisakalenterisi aina seuraaville kuukausille sitä mukaa kun saat lyötyä kilpailuja lukkoon." Hän pudisti päätään huvittuneena. Miehen harrasteratsu. Hän oli sanonut, ettei mies osaisi vain harrastaa, vaan päätyisi kuitenkin treenaamaan hevosestaan esille kaiken, mitä siitä vain irti lähtisi."
Minähän sanoin, että se on lahjakas hevonen."

"Myyjä oli toista mieltä. Ja minä lähetän." Artemis kaivoi puhelimensa esiin, ojentaen sitä naiselle kun oli etsinyt videon. Suoritus ei ollut virheetön, mutta se oli suoritus, jolla olisi voinut sijoittua edes puolivälin paikkeille.
"Oli vaikea pitää sitä salassa."

Caitlin syventyi seuraamaan videota mielenkiinnolla, jota vain harvalta löytyi kouluratsastuksen seuraamiseen. Hänen tarkka katseensa huomasi toki virheet ja heikkoudet, mutta hän huomasi myös sen raa'an potentiaalin, jonka Artemis oli saanut käännettyä suorituksiksi. Amadeus ja mies näyttivät hyvältä, tasapainoiselta ja ennen kaikkea harmoniselta ratsukolta, jonka etenemistä oli ilo seurata.
"Miksi edes pidit sitä salassa, urpo?" Hän kysyi nauraen kun ojensi videon päätyttyä puhelinta takaisin miehelle.
"Se oli upeaa työtä, Artemis. Ehdottomasti suoritus, jolla saa jo enemmän kuin hyväksytyn vähimmäistuloksen."

"Koska halusin yllättää!" Artemis nauroi, ottaen puhelimensa takaisin.
"Halusin ratsastaa sen pari kertaa läpi ennen videon ottamista. Minun pieni harrasteponini."

"Harrasteponisi todellakin", Caitlin pudisti päätään nauraen. Suurimmalla osalla kilparatsastajista ei edes ollut Artemiksen pienen harrasteponin veroista ratsua.
"Onnistuit yllättämään, ehdottomasti. Hienosti tehty", hän naurahti.
"Sanoinhan, että sinusta saadaan vielä leivottua kunnon kouluratsastaja."

"Caitlin, suurin osa virheistä tuossa on minun tekemiäni." Mies huokaisi raskaasti.
"Olen valovuosien päässä kunnon kouluratsastajasta."

"Pah. Se oli loistava suoritus niin sinulta kuin Amadeukseltakin. Toki siinä on paljon parannettavaa, mutta missä suorituksessa ei olisi? Ratsastit paremmin kuin monet entisistä valmennettavistani, jotka kilpailevat tuolla tasolla." Artemis oli kivunnut kovaa kyytiä kohti kouluratsastuksen suurimpia luokkia, eikä hän epäillyt hetkeäkään, etteikö miehestä olisi huipulle saakka, jos tuo vain saisi hevosen, joka kykenisi Grand Prixin liikkeisiin voiton vaatimalla taidokkuudella.

Artemis hymyili hieman.
"Mm. Ehkä joskus ratsastan sen hyvin." Ja hänellä oli Cahirin omistama Quintessence kasvamassa. Hän vilkaisi kelloa ja pyysi laskun molempien tilauksista.
"Minun pitäisi varmaan mennä tarkistamaan onko krapulapeikkoni, päivänsäteeni ja elämäni valo edelleen hengissä."

"Varmasti ratsastat. Tervetuloa sille tehokurssilleni tammikuussa", nainen virnisti vinosti. Hän löytäisi aikaa kurssin ulkopuoleltakin valvoa Artemiksen ratsastusta ja tarjota neuvoja, joten ei miehen tosiasiassa tarvitsisi itse kurssille osallistua.
"Kannattaa", Caitlin naurahti.
"Kokemuksesta voisin sanoa, että pullo Gatoradea tai Lucozadea ja levy suklaata siirtää sinut ainakin hetkeksi hänen paremmalle puolelleen." Kuka muka ei kaivannut urheilujuomaa ja suklaata, kun kärsi krapulasta peittojen alla?

"Ilmoittauduin jo." Artemis huomautti Caitlinille. Hän maksoi molempien ruuat ja veti takin niskaansa.
"Minä muistan tuon vihjeen. Nähdään taas ja soitellaan. Hei!" Hän poistui ravintolasta kaupan kautta, palatellen hotellihuoneeseen kahden kahvin, energiajuoman ja suklaan kanssa. Varovasti hän sulki oven perässään.
"Hei kulta. Mikä olo?"
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1214
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: [P] How to start a war   To Marras 23, 2017 9:16 pm

"Nähdään", nainen toivotti pikaisen halauksen kera. Ei kai pitänyt yllättää, että mies oli jo ehtinyt ilmoittautumaan kurssille. No, ainakin hänellä olisi siis yksi asiakas.Veronica oli käynyt suihkussa sekä tilannut hotellin huonepalvelusta munakasta ja tuoreita hedelmiä. Suurin osa munakokkelista odotti edelleen kylmänä ja koskemattomana lautasella, mutta ainakin hän oli syönyt mandariinin ja nassutti hyvin hitaasti parhaillaan banaania. Jyskyttävä päänsärky oli vaimentunut epämukavaksi paineeksi ohimolla särkylääkkeen myötä, mutta hän ei varsinaisesti luottanut tasapainoonsa. Hän oli kasannut kaikki sängyssä olleet tyynyt keoksi vasten sängyn päätyä ja nojannut selkänsä niitä vasten katsoessaan televisiota.
"Hei", hän vastasi huomion kääntyessä ovesta astelleeseen mieheen.
"Olen hengissä." Juuri ja juuri. Hän haukkasi banaanista jälleen pienen palan ja nyrpisti tyytymättömänä nenäänsä. Banaani oli yksi tunkkaisimman makuisista hedelmistä jonka hän saattoi kuvitella.
"Miten lounas sujui?"

Artemis laski paperikassit käsistään lipastolle ja hymyili hieman.
"Hei. Toin sinulle kahvia, energiajuomaa ja suklaata." Mies toi ne naiselle yöpöydälle, kierittäen valtavaa, mustaa tuubihuivia kaulastaan. From:Anniina

"Olenko koskaan kertonut, kuinka paljon rakastan sinua?" Nainen henkäisi kiitollisena hyläten puoliksi syödyn banaanin yöpöydälle. Sen sijaan hän nappasi suklaan käsiinsä ja oli hetkessä saanut paketin auki ja pari palaa suuhunsa. Hän sulki silmänsä ynähtäen nautinnollisesti ja painui takaisin tyynyjen tukea vasten. Hän voi heti paremmin. Suklaalla oli maagisia vaikutuksia.
"Sinähän olet ehtinyt käymään kaupoillakin", Veronica totesi kiinnittäessään huomiota miehen laskemiin paperikasseihin.
"Anteeksi kun minusta ei ole ollut paljoa seuraa."

Artemis naurahti naisen sanoille, riisuen takkia samalla. Tuolla taisi oikeasti olla paha olo.
"Sattui osumaan silmiin hyvältä näyttävät kengät." Artemis otti pienemmän paperipussin käteensä ja laski sängylle.
"Ei se mitään. Tuo on sinulle." Pitäköön Veronica sitä vaikka kierona vuosipäivälahjana. Valkokultaisessa kaulakorussa oli kolme tummanvihreää kiveä, kuten siinä sormuksessakin oli ollut.

Hän teki kuolemaa, tai oli ainakin tehnyt vielä viisi minuuttia sitten. Krapula ei sopinut enää aikuisille, ei selvästi.
"Minulle?" Hän kysyi kulmat kurtistuen. Mitä ihmettä mies oli nyt mennyt hankkimaan hänelle? Nainen mutusti vielä muutaman palan suklaata ja korkkasi urheilujuoman, ennenkö uskaltautui aukaisemaan miehen ostoksen.
"Voi Artemis, se on kaunis", hän henkäisi kallistellessaan korurasiaa niin, että valo osui vihreisiin kiviin ja sai ne säihkymään. Se näytti kovin tutulta koruksi, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.
"Olet aivan höveli lahjojesi kanssa, kai tiedät sen?" Nainen moitti lämpöä äänessään ja suoristautui sängyllä. Hän nosti korun kauniista samettirasiasta kämmenelleen, aukaisi lukon ja pujotti kaulansa ympärille, ennenkö tarjosi pientä lukkoa miehen kiinnitettäväksi.

Artemis ei korjannut naisen käsitystä siitä, että hän oli ostanut tuolle uuden lahjan. Uskokoot, että se oli uusi. Kumpikaan tuskin kaipasi muistutusta siitä että se oli sama sormus, taottuna uuten muotoon. Riitti kun hän tiesi.
"Noh, en edes ole." Artemis naurahti pehmeästi, kiinnittäen korun varoen naisen kaulaan. Hän painoi samalla suukon tuon poskelle, nyrpistäen nenäänsä hieman. Vanha viina.

"Todellakin olet", nainen pyöräytti silmiään. Hän hymyili pehmeästi ja tarttui koruun sivellen sitä sormillaan. Se oli kaunis, ajattelevainen lahja mieheltä, joka hellisi hänet vielä piloille moisilla eleillä.
"Olen saanut enemmän ihania, huomaavaisia lahjoja sinulta vuodessa kuin koko elämäni aikana ennen sinua", Veronica naurahti hiljaa ja käänsi päätään suudellakseen miestä. Siinähän irvisteli. Hän oli käynyt suihkussa, joten eipä hän paljoa enempää voisi tehdä.

Artemis hymyili naiselle hellästi.
"Sinä olet ansainnut ne huomaavaiset lahjat." Artemis ei ollut tunnettu siitä että osti vastaavanlaisia lahjoja kovin helposti, tämäkin oli ollut... Kovin käytännöllinen. Ollakseen vain yksi uusi koru. Hän vastasi suudelmaan pehmeästi.
"Meidän pitäisi ehkä puhua." Jos kerrankin koettaisi noudattaa Caitlinin neuvoa.

Hän ei ollut varma, että oli tehnyt mitään ansaitakseen jatkuvasti lahjoja mieheltä, mutta hän ei tosiaankaan aikonut kieltäytyä moisista. Hän voisi hyvin ottaa vastaan lahjoja niin kauan kuin Artemis niitä tahtoisi antaa.
"Mistä tällä kertaa?" Veronica kysyi silmät siristyen, vaikka huulilla viipyikin suudelman tuoma hellä hymy.

Artemis kävi makaamaan naisen viereen sängylle ja veti tuota varovasti kainaloonsa.
"Eilisestä." Caitlin oli oikeassa. Hän ei voisi loputtomasti suojella naisystäväänsä siltä mikä hänestä teki... Ei hänet, mutta sellaisen miehen kuin hän pahimmillaan oli.

Yllättävää. Tai sitten ei. Nainen nappasi suklaalevyn syliinsä ja hörppäsi vielä urheilujuomasta. Nesteytys oli tärkeää, eikö? Kyllä se olo tästä paranisi.
"Tahdotko aloittaa?" Hän kysyi asettuen paremmin miehen kainaloon suklaan käärepaperia rapistellen.

Mies veti syvään henkeä. Se ei ollut helppoa.
"Olen pahoillani eilisestä. Minä en saisi purkaa omaa pahaa oloani sinuun, etenkin kun et tehnyt mitään mikä oikeuttaisi sellaista." Artemis antoi sormiensa leikkiä Veronican hiuksilla. Tummien hiusten koskettaminen rauhoitti edes hieman.
"Se eilinen kantaa juurensa kauas, eikö johdu siitä että epäilisin sinun pettävän tai voivan pettää."

Veronica puri huultaan, ettei keskeyttäisi miestä. Hänen ei ollut koskaan helppo pahoitella, joten kai oli annettava miehelle mahdollisuus viimeistellä anteeksipyyntönsä ennenkö hän sanoisi mitään.
"Hyvä", nainen totesi. Hän ei tiennyt, mitä olisi voinut tehdä tai sanoa, jos Artemis olisi epäillyt häntä moisesta.
"Mistä se johtui? Onko jotain, mitä voin tehdä toisin, jotta emme tappele näin turhista asioista?"

Mies jäi mietteliääksi. Ehkä hän tämän kerran noudattaisi ystävän neuvoa loppuun asti.
"Se on selitys joka vaatii hieman alustusta."

"Minulla on aikaa", Veronica vastasi, "en ole nousemassa tästä mihinkään." Ei todellakaan, kun ei luottanut siihen, etteikö maailma heilahtaisi heti. Ehei, hän viihtyisi sängyssä ja miehen kainalossa oikein hyvin, vaikka Artemiksen tarina venyisi kuinka pitkäksi tahansa.

Artemis katseli jalkojaan. Ne eivät olleet enää housujen alla niin laihat kuin heidän tavatessaan ja miehellä oli jopa lihaksia. Näkyviä sellaisia, lähinnä jaloissa ja käsissä. Hän alkoi muistuttaa ihmistä eikä luurankoa.
"Minulla on huono itsetunto ja arvotan itseäni kieroutuneiden kriteerien mukaan, hakeakseni hyväksyntää muilta itselleni. Minua kiusattiin pitkään kouluaikoina ja aloin silloin tavoitella täydellisyyttä, jotta kukaan ei voisi arvostella minua. Ja sairastuin silloin anoreksian lisäksi masennukseen. Joka on läsnä edelleen ja syön siksi masennuslääkkeitä." Miten hän kertoisi kaiken sen, mikä olisi pitänyt kertoa viikkoja, kuukausia sitten?
"Olin kuusitoista kun yritin tappaa itseni ensimmäisen kerran. Epäilen että siitä Deirdre kertoi sinulle. Sen jälkeen opiskelin loppuun ja asuin kaltaisilleni, ongelmaisille nuorille tarkoitetussa sisäoppilaitoksessa." Artemis veti syvään henkeä. Voi luoja.
"Sieltä päästyäni opiskelin yliopistossa ja kilpailin samaan aikaan, laiminlöin hoitoni ja jatkoin sitä aina ihan viime vuosiin asti. En antanut itselleni aikaa parantua, koska halusin kiivetä huipulle. Kun viime vuonna sain keväällä aivoinfarktin ja tajusin että vaikka toivuin, urani on ohi, minä romahdin. Olen alle neljäkymmentä, eläkkeellä ja toipilas mies. Eilinen muistutti minua siitä, miten epäonnistuin kaikessa. Etten saavuttanut oikeasti mitään, vaan kaikki lipesi ulottumattomiin. Ja ne sanat joita kuulin koulussa. Ruikku, sieluton, alieni, neiti, homo, rimpula, laiheliini, kukkakeppi... Sanoja joita kukaan ei käyttäisi komeasta miehestä."

Veronica kuunteli hiljaisena, keskittyen vain siihen, että antoi Artemiksen puhua ja itse ymmärsi, mitä mies sanoi. Tai ainakin yritti ymmärtää. Miehen kertomus kouluajoista sai naisen vetämään terävästi henkeä. Miten lapset saattoivatkin olla niin julmia toisilleen? Hän toivoi, että osaisi sanoa jotakin, mikä muuttaisi tilanteen, auttaisi Artemista, mutta sellaisia sanoja ei ollut, tai ei ainakaan hänen tiedossaan.
"Minä en näe sitä epäonnistumisena", nainen vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen. Täytyihän hänen jotain sanoa!
"Jos olisit kilpaillut aktiivisesti viime syksynä, me emme olisi koskaan tavanneet. Se, että olit eläkkeellä tarkoitti, että ensimmäistä kertaa minä en jäänyt toiseksi töille. Ja mitä tulee ulkonäköösi, siltä varalta että viski on heikentänyt muistiasi, minä lähestyin sinua. Kiinnitit huomioni kaikkien muiden joukosta siinä pienessä pubissa ikuisuuksia sitten.”

Artemis ähkäisi pehmeästi. Niin. Hän ei olisi ollut kotona syksyllä jos ei olisi keskeyttänyt uraansa.
”Mmm. Niin sinä tosiaan taisit tehdä." Se oli lipsunut muistoissa jonnekin kauas.
"Ja en ymmärrä miksi."

Veronica hymyili pienesti. Niinhän hän oli tehnyt. Eikä katunut sitä lainkaan.
"Täytyykö sen edes olla ymmärrettävissä?" Nainen kysyi pehmeästi ja käänsi päätään, jotta saattoi katsella Artemiksen kasvoja.
"Minä olin ulkona työkavereideni kanssa. Olet tavannut heidät toimistolla. Luuletko tosiaan, että olin halukas lähtemään ensimmäisen vastaantulijan matkaan? Minä olin täysin vakuuttunut siitä, että lähtisin kotiin aivan yksin, mutta sinä pyörsit pääni. Silläkin uhalla, että olisin saanut kuulla siitä toimistolla vuoden."

Artemis naurahti kolkosti. Hieman samaan tapaan ilottomasti kuin silloin vuosi sitten.
"Ja minä en osaa edes flirttailla. En ymmärrä sinua." Hän huokaisi hiljaa.
"Mutta minä olen aina arvottanut itseni ratsastuksen ja laihuuteni kautta. En muista aikaa jolloin en olisi tehnyt niin. Kun minulta vietiin kilpailut, tunsin menettäneeni kaiken. Ja siksi ajoin vanhan Cadillacini lunastukseen viime vuonna ennen kuin tapasimme. Minulla ei ollut mitään enää."

"Voisitko edes hetken huvittaa meitä molempia ajatuksella, etten ole aivan niin pinnallinen kuin millaiselta saat minut kuulostamaan?" Nainen kysyi kulmaansa huvittuneena kohottaen. Artemis ei voittaisi maailman komeimman tai seksikkäimmän miehen arvonimeä yleisessä äänestyksessä, mutta ei sillä ollut hänelle väliä.
"Tiedätkö, tuo on typerintä, mitä olen koskaan kuullut sinun tehneen", Veronica pyöräytti silmiään, vaikka kasvoilta kuvastuikin pehmeä myötätunto. Oli kamalaa edes ajatella, että mies oli kuvitellut, ettei tuolla ollut mitään jäljellä, kun ura oli viety alta.
"Sinä et ole koskaan näyttänyt paremmalta minun silmissäni kuin nyt, kun olet saanut hieman lihastakin. Pelkäsin rikkovani sinut alussa", nainen naurahti hiljaa.

"Minä en ajatele vain sinun olevan pinnallinen. Vaan yleisesti kaikkien. Tiedän miltä näytän." Mies hymähti hiljaa.
"Voi, et tiedä vielä edes kaikkea." Niin. Se ei tosiaan ollut edes typerintä.
"... Pelkäsitkö?"

"Tiedätkö?" Nainen haastoi. Hänestä kuulosti kovasti siltä, ettei mies tiennyt, miltä näytti. Hän oli varma, ettei tiennyt kaikkea, eikä se oikeastaan haitannutkaan. Hän sai asioita selville - joko tällaisten keskustelujen kautta tai sitten sen tähden, että miehen sisko vihasi häntä palavasti.
"Pelkäsin", hän vahvisti nyökäten ja oli tyytyväinen, kun liike ei saanut maailmaa pyörimään.
”Sinustahan näki melkein läpi."

"Kuvittelen tietäväni. Laiha, luiseva, luotaantyöntävä yleisilme. Näytän kokoajan vihaiselta. Enkä ole kovin komea, minulla on erikoiset kasvonpiirteet. Vähän naiselliset, etenkin kun pidän pitkistä hiuksista. Mustilla hiuksilla näytin vielä pelottavammalta, joskus jopa joltain mikä löytyy kalmistosta eikä kävele vastaan." Hän jopa antoi ilmi mielikuvan itsestään.
"Olin laihimmillani helmikuussa 2015, kun sain kuulla isäni kuolemasta. Olin sairaalassa letkuruokinnassa kuukauden verran. Silloin minusta varmaan olisi nähnyt läpi.”

"Selkeästi vain kuvittelet", Veronica vastasi.
"Se mitä sinä kutsut luotaantyöntäväksi, veti minua puoleensa vastustamattomasti. Vetää edelleen. Erikoisuutesi erotti sinut siitä harmaasta massasta, jota suurin osa miehistä edustaa. Kun näin sinut tiskillä juomassa viskiäsi, tiesin heti, että olisin tavattoman pettynyt, jos käännyttäisit minut pois. Onneksi et tehnyt niin. Halloway olisi muutoin ollut sietämätön." Ihan kuin työkaveri ei olisi ollut sitä jo nyt, mutta hän ei tahtonut edes kuvitella, millaiseksi mies olisi heittäytynyt, jos he olisivat aloittaneet työtoveruutensa sängyn puolelta.
"Voi rakas", nainen huokaisi kääntyen miehen kainalossa kyljelleen, jotta saattoi nostaa päätään ja painaa suukon Artemiksen poskelle.
"En tahdo edes kuvitella, kuinka laiha olit silloin, kun olit meidänkin tavatessamme ehdottomasti laihin mies, jonka olin koskaan nähnyt."

Artemis vilkaisi Veronican kasvoja sivusilmällä. Nainen ei voinut olla vakavissaan. Se mitä ihmiset väistivät, pelkäsivät jopa, veti tuota puoleensa? Veronica oli hullu ja siksi hän kai rakasti tuota.
"Sinä olet hullu." Artemis totesi lopulta. Hän nielaisi, kun muistot imaisivat mukaansa, vieden hänet siihen hetkeen kun hän oli vain romahtanut kaupassa.
"... 63. Mieti miltä pituiseni mies näyttää kun hän painaa 63 kiloa."

"Mieluummin en", nainen vastasi sipaisten sormillaan miehen poskea. Hän ei kaivannut sitäkin mielikuvaa Deirdren istuttaman ajatuksen kaveriksi. Hän keskittyisi mieluummin siihen, miten hyvältä Artemis näytti nyt. Ilman asetta tai letkuruokintaa.
"Toivoisin vain, että voisit puhua minulle näistä asioista ennen kuin huudamme äänemme käheäksi", Veronica huokaisi hiljaa. Tai ennen kuin hän joi minibaarin tyhjäksi.
"Ja kulta?" Hän varmisti ensin saaneensa mieheen katsekontaktin, ennen kuin jatkoi, "älä koskaan vertaa itseäsi entisiini. He ovat kaikki entisiä syystä tai toisesta. Sinä et."

Artemis painoi kevyen suukon Veronican otsalle. Hän olisi mieluusti hävittänyt valokuvat niiltä ajoilta. Isän hautajaisissa mies oli hukkunut pukuunsa. Miltein kirjaimellisesti.
"Anteeksi. En ole hyvä puhumaan näistä asioista." Sen hän voisi myöntää. Ne olivat niin henkilökohtaisia ja arkoja hänelle. Vihreät silmät katsoivat naista, hieman jopa häpeillen.
"Minä yritän." Ei hän voisi luvata.

Ei hän voinut miestä siitä syyttää. Hänellä oli kestänyt ikuisuus kertoa edes pieni osa siitä, miltä hänen suhteensa isäänsä näytti. He eivät todistetusti kumpikaan olleet taitavia puhumaan mistään, millä oli oikeasti väliä. Mutta ehkä he voisivat oppia yhdessä. Tai sitten vain jatkaa tällä tyylillä, olihan se toiminut edes jotenkuten tähänkin saakka.
"Se on kaikki, mitä pyydän", nainen vakuutti painaen suukon jälleen miehen poskelle. Hän ei tahtonut, että mies kiduttaisi itseään moisilla pohdinnoilla. Kenenkään ei kuulunut piinata päätään sillä, keitä menneisyyden miehiin kuului.

"Minä yritän. Oikeasti. Ja sinä kysyit, mitä voit tehdä etten toistaisi samaa." Artemis haki paremman asennon ja veti Veronicaa paremmin kainaloonsa.
"Jos käyttäydyn kuin mustasukkainen idiootti, läpsäise minut pois siitä."

Veronica painautui mielellään paremmin miehen kainaloon. Siinä oli oikein hyvä olla. Mikseivät he useammin vain lojuneet kotonakin sängyssä? Aivan, koirat. Ne tahtoivat ulos aamuisin ja pakottivat liikkeelle peittojen lämmöstä.
"Mielelläni", hän naurahti käheästi.
"Et ole kovinkaan suloinen, kun olet mustasukkainen."

"Ja sinä et tainnut vielä edes saada parhaimpia palasia." Artemis puhahti, painaen uuden suukon naisen otsalle.
"Toivon vain että voisit olla pelkäämättä milloin ammun itseni tai ajan auton ulos tieltä."

"Oh?" Hän kysyi naurua äänessään. Vai niin. Hän soisi erittäin mielellään, ettei Artemis olisi mustasukkainen. Kaikkien turvallisuuden tähden.
"En ole koskaan ollut aseiden ystävä, joten ei harmita, että jätämme ne hankkimatta", nainen virnisti. Pieni välikevennys raskaaseen keskusteluun, eikö?
"Ja jos ajaisit minun autollani edes postilaatikon kumoon, kuolema olisi murheistasi pienin."

Artemis naurahti hyvin käheästi.
"Minulla on edelleen oma Cadillacini. Tosin ei ajokorttia." Ja kerrankin mies noudatti ajokieltoaan. Hänen avustajansa, Alan (joka oli nykyään enemmän fysioterapeutti ja henkilökohtainen kuski) piti autoa suurimman osan ajasta.
"Muistatko kun viime viikolla sanoin neljästi että minua väsyttää?" Hieno tapa tuoda asia esille. Muistatko kun kieltäydyin menemästä saänkyyn kanssasi, rakas?

"Tiedätkö, minä voisin joskus haluta ajaa Cadillaciasi", nainen pohti ääneen huvittuneena. Hän ei luopuisi klassisesta urheiluautostaan kuin aivan pakon edessä, mutta ei se estäisi ajamasta silloin tällöin muitakin autoja. Ja kun miehellä kerran oli tyylikäs auto, miksei sitä voisi käyttää joskus?
"Muistan", hän vastasi siniset silmät siristyen.
"Jos nyt olet sanomassa, että olen jättänyt liian monta tanssituntia väliin, päädyt lattialle yöksi."

"Minun valtatielaivaani?" Cadillac Escalade ei ollut auto pienimmästä päästä.
"Ei, ei se johdu siitä. Minusta tuntuu että olet aina tanssitunnilla." Artemis hautasi kasvonsa naisen kaulaan.
"Minun lääkitykseni."

"Sitäpä juuri", Veronica nyökkäsi. Miksikäs ei? Ainakin auto erottui edukseen massatuotetuista perhemerkeistä. Kyllä sillä kelpaisi ajella. Hän kurtisti kulmiaan.
"Sen sijaan että olisit kertonut tämän minulle jo aiemmin, päätit vedota kerrasta toiseen väsymykseen?" Nainen kysyi epäuskoa äänessään. Miehet!
"Olet idiootti. Minä jo mietin, valvotanko sinua kaikki yöt potkimalla tai puhumalla unissani, kun kerran niin väsytti."

"Kai tiedät että minä saan hepulin, jos ajat sillä postilaatikon kumoon?" Artemis muistutti. Ei hän oikeasti, kunhan kiusasi avovaimoaan.
"Tunnustan olevani. Mutta kyllä, se on syy. Se ei väsytä minua, mutta minä en vain halua. Eikä se johdu sinusta. Ja yritän puhua lääkärin kanssa jos voisin vaihtaa lääkitystä."

"Minä olen onneksi moitteeton kuski", Veronica virnisti, "ei edes ylinopeussakkoa." Lähinnä, koska hän oli puhunut itsensä vapaaksi moisista niinä muutamana kertana, kun oli ajanut turhan reippaasti poliisien ohitse.
"Voitko vain jatkossa sanoa asiat suoraan? Haluan mieluummin kuulla epämukavia totuuksia kuin pieniä valkoisia valheita", hän totesi kääntyen vatsalleen, vaikka se tarkoittikin, että hän makasi osittain miehen rintakehän päällä. Ainakin se antoi hänelle mahdollisuuden katsella miehen kasvoja. Ja hillitä halua huitaista Artemista takaraivolle ihan vain siitä hyvästä, että tuo oli ollut typerä.

Artemista ei haitannut saada Veronica osittain syliinsä. Nainen oli ihanan lämmin ja juuri sopiva pitkien käsien halaukseen.
"Minä sanon. Ja yritän tehdä lääkitykselleni jotakin. En minäkään nauti tilanteesta. Etenkin kun teit siitä perin tukalan eräänä päivänä kun päätit esitellä kehonhallintaasi alusvaatteissasi." Hänen sylissään. Ilmeisen nyrtyneenä.

Nainen nauroi muistikuvalle käheästi. Miesparka.
"Sen takia sinun tulisi puhua minulle", hän huomautti käheää naurua yhä äänessään. Hän olisi tehnyt niin monta asiaa toisin, jos olisi vain saanut tietää miehen haluttomuuden syyn aiemmin.
"Lupaan olla tekemättä sitä toiste. Ainakaan hetkeen", Veronica virnisti vinosti.

"Lupaan kertoa kun tiedän auttaako uusi lääkitys. Tosin, huomaat muutokset varmaan aiemminkin. Tämä pitää minut mukavan tasaisena." Sanoi mies, joka oli eilen huutanut keuhkonsa tyhjiksi.

"Tasaisena?" Nainen kyseenalaisti. Mikä ihme miehen käytöksessä nyt oli ollut tasaista? "Se ei olisi sana, jota käyttäisin eilisen valossa." Ei todellakaan.

"Et ole oikeasti tavannut minua ilman lääkitystä." Artemis vastasi. Ihan hyvä. Ehkä.

"Enkä välttämättä tahtoisikaan tavata", nainen totesi yksiselitteisesti. Ei, jos ilman lääkitystä mies oli taipuvainen ajamaan ulos moottoritieltä tai ampumaan itsensä.

"En tarkoita että olisin silloin itsetuhoinen. Mutta... Minä olen hyvin, hyvin, hyvin hankala ihminen. Oikeasti ihmishirviö." Artemis myönsi. Hän raapi kevyesti ranteitaan, katsellen ranteessa olevaa, haaleaa pystyhaavaa, joka oli toisessa kädessä osittain peitetty tatuoinnilla.
"... Unohdan aina tuon tatuoinnin." Samoin hän unohti korvakorunsa, kunnes joku huomautti niistä.

"Artemis, unohdat jatkuvasti, että minä olen elänyt oikeiden ihmishirviöiden kanssa. Sinä olet kaukana niistä. Hankala tai ei, olet silti hyvä mies", hän vastasi painaen suukon miehen leukaperälle.
"Miten tatuoinnin voi unohtaa?" Nainen kysyi naurahtaen. Ei se kuulostanut asialta, jonka voisi vain unohtaa. Hän unohti silloin tällöin laittaa kellon ranteeseensa, mutta miten sitä voisi unohtaa jonkin sellaisen olemassaolon, joka oli iholla pysyvästi?

"En välttämättä sanonut että olisin muille yhtä paha hirviö kuin itselleni." Artemis totesi hiljaa.
"Se on niin uusi. Otin sen vasta hiljan, kevättalvella ehkä? En muista että se on tuossa, käytän kuitenkin aina pitkähihaisia paitoja." Peittääkseen ne pitkät, miltein leikkausarpia muistuttavat arvet käsissään.

"Mitä jos et olisi hirviö yhtään kenellekään?" Nainen ehdotti. Mieli teki lisätä heitto kieli poskessa jostakusta, jolle mies voisi olla juuri niin kammottava kuin tahtoisi, mutta ehkä sitä ei tarvittu tähän hetkeen.
"Miksi edes päädyit ottamaan tatuoinnin?" Hän uteli kääntäen katseensa miehen kyynärvarteen.

"En minä nyt olekaan." Artemis huomautti pehmeästi. Hän naurahti katsoessaan kättään.
"Minun piti terapeuttini pyynnöstä tehdö vuodelle 2017 lista asioita, jotka tekisin. Joita en muuten olisi tehnyt. Tatuointi oli mielestäni hyvä idea. Ja on se edelleen."

Veronica kurtisti kulmiaan. Lista asioita, jotka mies tekisi vuoden aikana? Se kuulosti mielenkiintoiselta.
"Mitä muuta listallasi oli?" Hän kysyi uteliaana ja laski leukansa kämmentensä päälle, jotka lepäsivät miehen rintakehällä. Siitä oli hyvä katsella Artemista.

Artemis sai muistella hetken.
"Tatuointi, päivä jolloin en sano ei, lue kirja jota en ole koskaan lukenut, katso elokuva jota en ole katsonut, tee matka satunnaiseen paikkaan, ole päivä tekemättä töitä, osallistu tanssikurssille, opiskele uutta, kieltä, hymyile kun kohtaat jonkun katseen, pyydä kerran viikossa joku tutuistasi ulos, käyn tervehtimässä kummityttöäni, käyn lapsuudenkodissasi... Asioita joita en ole koskaan tehnyt tai joita en tee."

"Sehän kuulostaa mielenkiintoiselta projektilta vuodeksi", nainen pohti. Kenties mies tekisi sen seuraavanakin vuonna. Kuka tiesi, ehkä se antaisi Artemikselle syytä hymyyn, kun voisi raksia asioita pois tehtävälistalta.
"Saitko toteutettua kaiken?"

"Terapeuttini mielestä se rentouttaa ja tekee minut onnelliseksi." Artemis selitti naurahtaen.
"No... en vielä. Esimerkiksi joogakurssi puuttuu."

"Kenties sitä siis kannattaa jatkaa ensi vuonnakin", Veronica vastasi purren alahuultaan. Vai puuttui miehen listalta edelleen raksi joogakurssin kohdalta.
"Tässähän on vielä hyvin aikaa korjata tilanne. Minun on pitänyt koettaa joogaa ikuisuus. Kuulemma se olisi kovin rentouttavaa", hän naurahti. Hän oli enemmän kuumaveristen lattaritanssien ystävä, jotka laittoivat veren todella kiertämään kropassa ja musiikin takomaan suonissa.

"En usko. Tähänkin sain käyttää hyvin paljon mielikuvitusta että keksin tarpeeksi monta. Voin yrittää jatkaa tämän listan asioita, kuten ystävien tapaamista säännöllisesti." Artemis ehdotti.

"Ehdottomasti jatkat sitä. Se on erittäin hyvä tavoite", nainen nyökkäsi pienesti ja painoi suukon miehen rintakehälle, jota vasten leukaansa lepuutti. Miehen olisi paras tavata ystäviään mahdollisimman usein. Hän olisi valmis luopumaan miehen ajasta sen puolesta, että tuo ehtisi viettää aikaa ystäviensäkin kanssa.
"Kyllä me sinulle keksimme uutta tekemistä", Veronica vakuutti. Hän voisi ottaa sen omaksi henkilökohtaiseksi projektikseen, jos ei mitään muuta.

”Veronica, älä nyt innostu. Minä... Alan kilpailla ensi vuonna aktiivisemmin." Artemis myönsi suunnitelmansa ääneen.

"Tiedän", nainen huokaisi silmiään pyöräyttäen. Olihan se nyt ollut ilmiselvää, mitä mies oli aikonut.
"No, onpahan syytä lähteä ulkomaille, kun kilpailusi vievät niihin piireihin."

"Tiedät?" Artemis kohotti kevyesti kulmaansa. "Ja hei, hevoseni eivät ole GP-tason ratsuja, en ole niin paljon poissa."

"Hankit juuri uuden hevosen. Tietenkin olet alkamassa kilpailla aktiivisemmin", nainen perusteli. "En ole aivan niin toivoton, mitä annatte aina välillä ymmärtää. Hevosmaailma ei kenties ole minulle läpikotaisin tuttu, mutta tämä ei vaatinut suurta pohtimista."

"Quintessence ei ole minun." Artemis muistutti naista. Ei tosiaan.
"Ja se voisi olla minulla vaikka vain ratsutettavana." Kuka hitto muka pyytäisi häntä ratsuttamaan kouluratsua? Ei kukaan. "Anteeksi aliarviointini, kulta. "

"Selvä, se on sinulla lainassa. Ylläpidossa. Leasing-sopimuksella. Mikä ikinä suosimasi termi onkaan", nainen pyöräytti silmiään naurua äänessään. Artemiksen hevonen se siitä huolimatta oli, jos häneltä kysyttiin.

"Jotain sellaista. Ratsastan sillä kunnes Cahir oivaltaa että olin paska valinta." Artemis nauroi hiljaa, kiehnäten kasvonsa Veronican hiuksiin. Käsi liukui alemmas naisen kyljellä, silitellen tuon lantiota.

"Epäilen, että sitä oivallusta saamme odottaa maailman loppuun saakka ja hieman yli", nainen naurahti. Ei mies ollut huono ratsastaja. Ei sitten mitenkään. Artemis sai hevoset tekemään asioita, joista muut saattoivat vain unelmoida.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1214
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: [P] How to start a war   To Marras 23, 2017 9:38 pm

Viesti sisältää seksuaalissävytteistä materiaalia.

"Mmmm..." Nyt Artemiksen keskittymiskyky alkoi harhailla. Veronica saattoi huomata sen tavasta jolla mies kosketti naista. Naisen krapula tuntui lipsuneen hänen mielestään.

Veronica katseli miehen kasvoja hymy huulillaan ja piirteli mielellään sormillaan kuvioita hengityksen tahdissa kohoilevalle rintakehälle. Miehen vaeltelevat kädet tosin saivat naisen nauramaan.
"Et voi olla tosissasi!" Hän naurahti päätään pudistaen ja kohottautui katsomaan miehen kasvoja kunnolla. Eikö tuo ollut vastikään valittanut lääkkeistään?

Artemis havahtui itsekin. Niin. Eivät ne vieneet kokonaam haluja, mutta oliko tämä nyt taas hetki?
”... Ehkä vähän olen." Hän myönsi ääni Veronican hiuksiin tukahtuen.

"Olet mahdoton mies, Artemis, mahdoton", nainen nauroi ujuttautuen yhä enemmän miehen päälle.
"Mitä ihmettä sinunkin kanssasi tekisi", hän mutisi ääni edellispäivän huudon ja itkun ja kaiken siltä väliltä olevan kähentämänä, ja kumartui suutelemaan miestä.

”Hei, minä en valitse näitä hetkiä." Jos hän valitsisi, ongelmaa ei olisi. Hän naurahti Veronican mutinalle, suudellen naista mielellään miltein sopimattoman pitkään.
"Rakasta, hutki, mitä milloinkin tarvitsen." Kuului mutina Veronican huulia vasten.

Ei selvästi, mutta hän ei aikonut valittaa. Mitäpä pienestä krapulasta, kun saattoi syventyä suutelemaan miestä. Sitä paitsi, suklaa ja urheilujuoma olivat tehneet ihmeitä. Tai kenties miehen läheisyys. Tai kahvi. Tai se parjattu banaani. Jokin kuitenkin, sillä hän tunsi olevansa paljon paremmassa vedossa kuin herätessään.
"Mutta ei yhtä aikaa?" Hän virnisti vinosti vasten miehen huulia, ennenkö sukelsi seuraavaan vaativaan, nälkäiseen suudelmaan ja juoksutti sormiaan miehen rintakehällä.

Sanat saivat naurun tukahtumaan uuteen suudelmaan. Voi luoja hänen naisystävänsä kanssa. Artemis värähti kosketuksen alla, vieden sormensa kyselemättä Veronican paidan alle.
"En koskaan sanonut että ne sulkisivat toisensa pois."

Miehen paidan nappien avaaminen oli kovin vaikeaa, kun makasi miehen rintakehän päällä, mutta se ei estänyt Veronicaa yrittämästä. Kosketus paljaalla iholla sai naisen värähtämään ja hetkeksi jättämään puuhansa pienten nappien kanssa, ennenkö hän palasi sen pariin entistä suuremmalla tarmolla.
"Oh", hän henkäisi kiinnostus silmissä välähtäen. Tätä pitäisi ehdottomasti tutkia pidemmällekin kotona.
"Hyvä tietää", hän virnisti suudelmien lomassa saaden vihdoin viimeisenkin pienistä napeista auki. Se antoi mahdollisuuden kumartua suutelemaan tiensä takaisin miehen huulille pitkin kalpeaa ihoa.

Artemis veti paidan Veronican päältä, antaen käsiensä hyväillä tuon lämmintä ihoa. Nyt tuntui jälleen typerältä edes ajatella että hän oli sanonut ei. Miksi, oliko hän ääliö? Naisen kiinnostus ja virne sai miehen naurahtamaan.
Sinuun ei taida kannattaa kokeilla?" Lause tukahtui mutinaksi, kiitos niiden suudelmien irlantilaisen kalpealla iholla.

”Rakas, kaikkea sinä vihjaatkin", nainen virnisti vasten miehen ihoa ja näykkäisi terävästi hartiaa. Ei tosin tarpeeksi jättääkseen jälkeä - sellainen oli säästetty teineille.
"Olen hieno lady", hän kiusasi painaessaan suudelmien ketjun miehen kaulansyrjälle. Todella hieno, oikein aristokraattinen. Tai sitten ei.
"Sanon ei vain hyvin harvaan asiaan", Veronica kehräsi huulet miehen korvanlehteä hipoen. Reilu peli taas vaihteeksi, selvästi.

"En minä - ah!" Veronican näykkäisy tosiaan tuntui olkapäässä. Silti hän ei voinut sanoa etteikö olisi pitänyt sen tuomasta, vihlovasta jomotuksesta. Oli asioita joita ei pitänyt kertoa Veronicalle ja tämä oli yksi niistä.
"Niinkö?" Oli hyvin epäreilua, että Veronica oli siinä hänen päällään, ollen vapaa kiusaamaan miestä miten tahtoi.

Veronica oli eri mieltä. Tällaiset asiat oli ehdottomasti kerrottava hänelle. "Mmhmm", nainen mumisi näykäten miehen korvalehteä, ennen kuin antoi huuliensa vaeltaa suutelemaan miehen huulia. Hän vielä oikeasti jättäisi mieheen mustelmia, jos ei varoisi hampaitaan. Kalpean ihon haittapuolia, ehdottomasti.
"Tiedätkö, se lipasto joka meillä on eteisessä", Veronica virnisti vinosti suudelmien lomassa.
"Olen moneen kertaan pohtinut kestäisikö se painoani." Hänellä oli äärimmäisen kehittävät kohteet vaelteleville ajatuksilleen, eikö? Vaan kuka häntä saattoi syyttää, kun kotiutui pitkän ja turhauttavan työpäivän jälkeen, ja lipasto vain... oli siinä. Sopivasti näkyvillä.

Artemis venytti suudelmaa, suudellen naista pitkään ja hyvin paljon puhuvasti. Naisen ottaessa puheeksi sen lipaston, mies naurahti tukahtuneesti kesken suudelman, heittäen asetelman ympäri. Noin. Hänellä oli hieman turvallisempi olo kun Veronica oli hänen ja patjan välissä.
"Neiti Veronica Cox, olenko koskaan kertonut miten ihanan hävytön nainen olet? Ja voimme kokeilla. En pidä siitä lipastosta muutenkaan, jos se hajoaa, saan syyn ostaa uuden." Artemis vei huulensa naisen korvan viereen, hamuten tuon kaulansyrjää huulillaan, antaen kätensä hyväillä naista.

Veronica kiersi kätensä miehen selän ympärille, kun tuli kiepautetuksi selälleen patjalle. Hän kietoi varsin nopeasti toisen jalkansa Artemiksen ympärille, vaikka tuskinpa mies oli yhtään mihinkään siitä lähdössä. Hän ei ainakaan ollut päästämässä miestä kauas.
"Se taitaa kieltämättä olla uusi", nainen naurahti käheästi. Mies kutsui häntä milloin miksikin, mutta 'ihanan hävytön' taisi olla uusi ilmaisu, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan.
"Oh, no mutta siinä tapauksessa", hän virnisti kierosti. He vielä onnistuisivat rikkomaan lipaston ihan vain sen tähden, että voisivat.
"Ajat minut hulluksi", Veronica valitti juoksuttaen kynsiään miehen selällä. Pelkkä Artemiksen läheisyys riitti siihen, kuten niin usein ennenkin oli todistettu. Hän oli alkusyksystä soittanut töihinkin ottaakseen luvatonta sairaslomaa ihan vain sen tähden, ettei ollut tahtonut nousta sängystä - tai livistänyt karkuun lounaan jälkeen, koska ei kyennyt hillitsemään ajatuksiaan.

Artemis huokaisi käheästi Veronican korvaan, painuen lähemmäs naista kun jalka kiertyi laihan miehem ympärille.
"Kerran pyysit kauniisti." Veronican sanat olivat olleet enemmän toteamus kuin pyyntö, hän huomasi sen, mutta se ei estänyt häntä riisumaan tuota kokonaan. Nyt hän saattoi vaeltaa suudelmin pitkin naisen ihoa, niin alas kuin halusi. Ja toteuttaa sen pyynnön, tai miten se oli.

"Pyydän aina kauniisti", nainen muistutti virne huulillaan. Tai sitten ei pyytänyt, mutta ainakin tällä kertaa mies oli tajunnut oman parhaansa. Hän oli tosiaankin kyllästynyt toteamuksiin väsymyksestä ja vaikka todellisen syyn tietäminen auttoikin ymmärtämään, ei hän voinut kiistää, etteikö olisi nauttinut tästä hetkestä tavattomasti. Hän joutui todella tasaamaan hengitystään jälkikäteen, iho nihkeänä ja rintakehä kohoillen, kun näki tähtiä. Tai ehkä enemmänkin ei nähnyt mitään, kun ei saanut katsettaan tarkentumaan hetimmiten. Se päivä kun Artemis todella tajuaisi, miten pitkälle miehen valta ylsi hänen suhteensa, hän olisi mennyttä. Jos ei ollut jo.
"Tämäpä oli tehokas lääke krapulaan", Veronica virnisti laiskasti, "olen jo unohtanut täysin, että edes heräsin pää jyskyttäen."

Artemiksella olisi ollut tosiaan mielipide naisen sanoihin. Veronica harvoin pyysi kauniisti. Hyvin, hyvin harvoin. Hän suuteli naisen solisluita pehmeästi, hymyillen hieman tuon raukealle toteamukselle.
"Niinkö?"

"Mmhmm", nainen mumisi myöntävän vastauksensa sulkien hetkeksi silmänsä pehmeiden suudelmien tähden. Hän kosketti miehen leukaa houkutellen Artemista painamaan suudelmia hänen huulilleen ihon sijasta ja ujutti sormensa miehen hiusten sekaan voidakseen juoksuttaa kynsiään päänahkaa pitkin.
"Katsokin, ettet anna näiden hetkien mennä jatkossakaan hukkaan", hän virnisti suudelmien lomasta.

Artemis suuteli naista hellästi. Hän oli itse vielä housut jalassa, mutta väliäkö sillä.
"Laitan sinulle kohta viestiä töihin jos et lakkaa muistuttamasta tuosta."

Ei olisi kauaa, jos häneltä kysyttäisiin. Ei suinkaan.
"En olekaan hetkeen ollut myöhässä töistä aamulla, joten miksei sitä voisi joskus pitää vähän pidempää lounastaukoa", Veronica virnisti vinosti. Hän antoi käsiensä vaeltaa miehen kroppaa pitkin alemmas, kunnes hän saattoi aukaista suorat housut. Tällaisina hetkinä hän ei tosiaankaan valittanut siitä, että Artemis suosi suoria housuja farkkujen ylitse. Nämä sai riisuttua niin paljon näppärämmin, kun kangas ei ollut paksua ja kankeaa.

"Niinpä niin." Artemis ei kyllä pistäisi vastaan, vaan olisi mielellään Veronican kanssa sängyssä aamulla pidempään. Kunhan sopiva päivä osuisi kohdalle. Housut olivat nyt ihania, kun Artemis ei karannut kesken kaiken kirjaimellisesti viikkaamaan housujaan tuolille vaan antoi niiden jopa lentää lattialle.

Veronica yllättyi, kun mies ei noussut ja kiitänyt housujensa perään, mutta päätti olla kommentoimatta asiaa. Se vielä saisikin Artemiksen säntäämään vaatekappaleen luokse ja varmistamaan, että se olisi siististi viikattuna tuolilla tai pöydällä. Ei kiitos. Hän piti miehen paljon mieluummin lähellään. Nainen näykkäisi miehen alahuulta juoksuttaessaan sormiaan paljaalla selällä. Oli kai miehen onni, ettei hän harrastanut pitkiä tekokynsiä, tai selkään olisi pian jäänyt enemmänkin jälkiä.

Artemis ei olisi välittänyt jäljistä selässään. Ei häntä nähnyt vaatteitta muu kuin hänen naisystävänsä. Hän näykkäisi naisen solisluuta kovemmin. Tuo oli ansainnut sen.

Siitä Veronica ei aikonut olla eri mieltä, varsinkaan, jos tämä oli se, mitä mies kaipasi uskaltaakseen käyttää hampaitaan voimakkaammin. Hän ei tosiaankaan kieltäisi Artemista. Sen sijaan nainen upotti kyntensä Artemiksen selkään, kiersi jalkaansa miehen ympärille ja koetti olla kiemurtelematta, vaikka mies tekikin siitä kovin haastavaa.
"Aiotko vain leikkiä koko... päivän?" Hän kähähti naurua äänessään. Niin, nythän oli päivä. Ei aamu, ei ilta tai yö, vaan päivä. Olivatpa hekin kaksi.

Mitä väliä sillä oli? He olivat palaamassa vasta huomenna Newcastleen, he voisivat nauttia tästä päivästä kunnolla.
"Aion." Mies virnisti leveästi. Siinä olikin ideaa. Valitettavasti hänen kärsivällisyytensä ei riittänyt vain leikkimään.
"Kuka ajaa kenet hulluksi?" Hän mutisi, vetäessään raukeana Veronicaa kainaloonsa lopulta. Voisiko mennä nukkumaan?

Veronica siristi silmiään, mutta vastalauseen sijaan huulilta karkasi terävä henkäys. Hyvä on, Artemis voisi kiusata häntä koko päivän, eikä hän pystyisi toden teolla moisesta valittamaan. Ei, kun siitä sai palkkioksi hyvää mieltä ja oloa.
"Sinä, minut", nainen totesi käpertyen miehen kainaloon sydän villisti takoen. Hänestä tuntui, kuin hän olisi juuri juossut maratoonin. Tai ehkä hullun sprintin maailmanmestareita vastaan? Mikä tahansa, mikä nosti sykkeen huippulukemiin.
"Luoja", hän mutisi hiljaa sulkien silmänsä, kun maailma tuntui pyörivän. Ei tosin alkoholin vaikutuksesta vaan siitä, ettei happea ollut tarpeeksi. Tai oli liikaa. Jotakin kuitenkin.

Artemis huomasi salaa rukoilevansa ettei saisi sydänkohtausta. Jestas.
"En olisi niin varma järjestyksestä." Mies henkäisi pinnallisesti.
"Luoja tuskin auttaa sinua nyt."

"Minä olen", nainen vastasi silmät yhä suljettuina. Mies voisi väittää mitä tahansa, eikä se pyörtäisi hänen päätään.
"Voi rakas, minä ja Luoja olemme hyviä ystäviä. Hän auttaa minua aina", Veronica virnisti vinosti ja kääntyi miehen kainalossa riittämiin, jotta saattoi painaa suukon kohoilevalle rintakehälle, jolla lepuutti päätään. Hän ei tosiaankaan ollut uskonnollista sorttia. Oliko kukaan tyttökoulun käynyt oikeasti uskonnollinen?

Artemis oli myös hyvin kaukana uskonnollisesta. Hän ei uskonut ylempään voimaan, ellei sitten siihen joka asui alakerrassa ja ei ollut ollenkaan niin armollinen.
"Valehtelu on rumaa." Artemis silitti hitain liikkein naisen selkää sormenpäillään.

"Kuka niin on sanonut?" Veronica kysyi naurahtaen ja värähti, kun miehen kosketus sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkää.
"Varpaani ovat kohta jäässä", hän virnisti miehelle. Olisihan hän voinut yhtä hyvin itse kiskoa peittoa päälleen, mutta miksi ihmeessä, kun asialla saattoi kiusata Artemista? Tai uhkailla sillä, että tunkisi kylmät varpaansa miehen jalkojen lomaan, kummin vain.

"Minä." Mikään ei saisi Artemikseen yhtä tehokkaasti liikettä kuin maininta kylmistä varpaista. Hän veti peittoa heidän päälle miltein kiireellä.

Se oli reaktio, joka ei koskaan epäonnistunut kirvoittamaan naurahdusta Veronican huulilta.
"Sinä taidat tosissasi vihata kylmiä varpaita", nainen virnisti asettuen takaisin Artemiksen kainaloon nyt, kun peitto oli saatu päälle. Hän piirteli kiireettä kuvioita miehen rintakehälle tyytyväinen, raukea hymy huulillaan.

"Kylmiä kaikkia. Sormia, varpaita, nenää... Kaikkia." Mies mutisi nyreänä. Se oli kamalaa.

"Voi sinua", Veronica naurahti. Hänen varpaansa olivat aina jäässä, tai siltä se ainakin tuntui. Ei ihme, että Artemis oli kiskonut peiton heidän ylleen niin nopeasti.
"Sääli tosin", nainen lisäsi matalammalla äänellä kiero hymy huulilla kareillen, "sillä minulla on muutama ässä hihassa, mitä tulee jääpaloihin." Niin mitä mies olikaan sanonut hänen hävyttömyydestään?

Jokin kouraisi miehen vatsaa hyvin syvältä. Hän värähti, eikä ehtinyt mielessään vilahtavaa pelkoa. Sellaista hyvälaatuista pelkoa.
"Et uskaltaisi."

Veronica nauraa kehräsi miehen reaktiolle.
"Älä tuomitse ennen kuin olet kokeillut", nainen ohjeisti kiusoittelevalla äänensävyllä.

"Tuomitsen sinut vahvasti." Hän huomasi miettivänsä väkisin että eihän tämän hotellin minibaarissa ollut jääpalalokeroa.

"Tsot tsot", nainen pudisti päätään ja kohotti etusormeaan kuin toruen miestä.
"Naiset eivät halua kuulla moista." Ihan kuin se olisi häntä estänyt. Veronica koukisti jalkaansa, kunnes saattoi ujuttaa sen miehen jalkojen lomaan ja painoi suukon miehen leukaperälle.
"Kenties huomaisit nauttivasi kylmästä kovin."

"Sinä et ole kuten muut naiset." Sen tiesi siitä että tuo tuntui innostui hänen sanoistaan.
"Mmmnh... En usko."

"Nyt olet vihdoin löytänyt jotakin, mitä naiset tahtovat kuulla", Veronica naurahti käheästi ja taputti miehen rintaa. Kukapa ei tahtoisi kuulla olevansa erityinen. Tai edes jollakin tavalla joukosta erottuva.
"Saan vielä pyörrettyä pääsi", nainen uhkasi matalasti kehräten.

Artemis kohotti kulmaansa. Että mitä?
"Minä epäilen vahvasti."

"Niinhän kaikki aina väittävät", nainen virnisti. Tämä olisi hänen uusi operaationsa. Jokainen tarvitsi jonkin mission, jonka parissa tuhlata aikaansa. Hän tekisi tästä omansa.

"Sinä et tekisi niin minulle." Artemis huomautti silmät siristyneinä. Veronica ei olisi niin kamala.

"Oletko aivan varma?" Nainen kysyi naurua äänessään.
"Aivan, aivan varma?" Hän ei suinkaan menisi vannomaan käytöstapojensa nimeen.

"... En kun sinusta on kyse." Artemis myönsi lopulta huokaisten. Ai luoja.

"Hyvä poika", nainen onnitteli miestä suukon kera. Hän käänsi päätään huomatessaan näkökenttänsä laidalla tummemman pisteen.
"Artemis", hän naksautti kieltään, "minulla on mustelma solisluullani." Pieni, tuskin sormenpään kokoinen, mutta mustelma silti. Hän siristi silmiään koettaen olla nauramatta. Sehän veisi pohjan miehen torumiselta kertaheitolla!

Artemis havahtui, katsoessaan naisen solisluuta. Hups.
"... Hupsista?" Hän tarjosi vastaukseksi äänellä, josta puuttui kaikki katumus.

"Olisit edes tehnyt siitä kunnon mustelman", Veronica nurisi huvittuneena. Häntäkään ei kaduttanut lainkaan. Ei sitten pätkän vertaa. Se oli ollut sen arvoista. Sitä paitsi, tämä oli jälkenä hyvin pieni. Huomaamaton suorastaan.
"Nyt se näyttää siltä, että joku tökkäsi minua liian kovaa."

"Toiveesi on lakini." Veronica tuskin oli tarkoittanut sitä, mutta mies painoi hampaansa samaan kohtaan. Noin. Nyt se olisi parempi. Eikö?

"Artemis!" Nainen älähti huitaisten miestä. Häpeäisi! Ei hän tätä ollut tarkoittanut.
"Se siitä v-aukkoisesta neuleesta huomiselle." Hän ei todellakaan kävelisi ympäriinsä paljonpuhuva tumma jälki ihollaan kaikkien nähtävänä.

Artemis virnuili leveästi naisen sanoille.
"Sinä käytännössä käskit!"

"En käskenyt!" Veronica väitti vastaan.
"Luoja, olet mahdoton." Ei hän tätä ollut tarkoittanut!

"Sanoit että olisit tehnyt isomman! Ja minä tein!" Artemis nauroi. Hän tiesi kyllä kärsivänsä tästä vielä.

"Tarkoitin, että seuraavalla kerralla jos olet jättämässä merkkejä, jätä edes kunnon kokoisia", nainen naurahti päätään pudistaen.
"En sanonut missään kohtaa, että pure minua nyt." Tosin ei hän ollut sanonut päinvastaistakaan.

"Mutta et kieltänytkään. Se oli seuraava kerta." Artemis virnisti leveästi. Hah!

"Olet mahdoton", nainen puhahti. Mies oli! Hän oli aivan oikeassa sanoessaan niin, tässähän oli todistusaineistoa vaikka kuinka paljon.
"Selkeästi sinua olisi pitänyt kieltää käyttämästä hampaitasi alunperinkin." Koska hänhän antaisi moisen kiellon. Ehdottomasti. Ei ikinä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: [P] How to start a war   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] How to start a war
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Muu maailma-
Siirry: