PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] I can show you the world

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1551
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: [P] I can show you the world   Ti Marras 21, 2017 7:26 pm

Pikaviestinpeli Larissan (Silkki) ja Amandan (Hatsiubat) välillä.

Keskiviikko 15. marraskuuta - iltapäivä

Luojan kiitos Caetano oli kadonnut tallilta aamupäivän jälkeen. Amanda oli kaikessa hiljaisuudessa harjannut ja satuloinut mustan hollantilaistamman. Hän oli puhunut enonsa ja tuon vaimon ympäri, luvaten ja vannoen että hänen ystävänsä olisi hyvä ratkaisu tamman liikuttajaksi kun Deirdre ei voisi enää ratsastaa. 
"Noin. Olet valmis. Nyt vain odotetaan Larissaa." Amanda rapsutteli Bewitchedin mustaa, silkkistä karvaa hymyillen. 

"Olet niin kaunis. Kuten hänkin, mutta ei kerrota hänelle? Et sitten pudota Larissaa tai et saa porkkanoita." Ihan kuin Witch olisi pudottanut ketään. Julian ei olisi antanut vaimolleen hevosta joka voisi pudottaa miehen kalleimman aarteen kentän hiekalle.

Larissa oli kiittänyt kaikkia onnen tähtiään, kun Caetano oli ilmoittanut lähtevänsä. Hän oli juossut ympäri tallia pää kolmantena jalkana koko aamun, kun Caetano oli ratsastanut kaikki orinsa läpi ja vaatinut ties mitä ylimääräistä siinä lomassa, mutta nyt hänellä oli edessään rauhallinen iltapäivä. Hevoset täytyisi viedä kävelemään vielä jossakin välissä (Caetanon pimeä päähänpinttymä), mutta sen ehtisi tehdä lähempänä iltatallia. Hän voisi hyvin olla pari tuntia melkein kuin vapaalla ennen sitä, ja silti ehtiä hoitamaan kaiken. Caetano maksoi hänelle palkkaa per tehty työpäivä, eikä tunneittain, joten sillä ei ollut naiselle mitään väliä, kuinka kauan hän oli tallilla.
”Hei taas”, tyttö tervehti pirteästi pelmahtaessaan Amandan luokse kypärä käsipuolessaan. Hän ei tosin ollut aivan varma, oliko tämä kuitenkaan hyvä idea, mutta Amanda oli vaatinut häntä olemaan ratsastustamineissa maastossa talsimista varten.
”Ja hei Witch”, hän tervehti myös mustaa hevosta helpon hymyn kera. ”Miten iltapäiväsi on lähtenyt käyntiin?” Hän kysäisi Amandalta. Hän ei ollut ehtinyt paljoa juttelemaan juostessaan Caetanon oikkujen tahtiin, mutta nyt aikaa onneksi taas olisi.

Amanda hymyili toiselle pehmeästi, ojentaen Witchin ohjia naista kohti. 
"Hyvin. Ja Witchin myös, kun se pääsee kanssasi maastokävelylle." Kuin se olisi ollut suurikin voitto. Päästä kävelemään maastoon.

”Minun kanssani?” Larissa kohotti kulmaansa. Amandalla oli hieno huumorintaju. Eihän kukaan hullukaan nyt laskisi häntä Witchin selkään. Eikö tämä ollut joku entinen huippukouluratsu, jolta odotettiin nyt yhtä taitavia varsoja?

"Minä sain kantositeen pois edellispäivänä, Julian ei tosiaan laskisi minua hevosen selkään vielä." Amanda vastasi aurinkoisesti hymyillen. 
"Sinun kanssasi." Teknisesti ottaen Witchiltä ei edes odotettu enää varsoja. Starling oli sen viimeinen.

”Olet ihan hullu”, Larissa nauroi päätään pudistaen, mutta otti tamman ohjat vastaan. Hän rapsutti hevosen poskea katsellen tamman kiiltävää, mustaa karvaa. Se oli kaunis eläin, se hänen oli heti myönnettävä.
”Miltä kätesi tuntuu?” Paremmalta selvästi, kun tyttö oli päässyt kantositeestä eroon, mutta silti. Hän kiskoi kypärän päähänsä ja lähti taluttamaan tammaa ulos tallista.

Witch pärskähti pehmeästi, tönäisten Larissaa turvallaan. Amanda hymähti sille, avaten karsinan ja livahtaen sieltä ulos. 
"Hyvältä. En vain saa vielä rasittaa sitä, eli ei estetreenejä Huzzlen kanssa."

”Voi ei”, tyttö naurahti. Estetreenit eivät tosiaankaan olleet kevyitä käsille, varsinkaan jos ratsulla oli enemmän menohaluja kuin itsesuojeluvaistoa. ”Miten Huzzlen jalka voi?” Hän kiipesi Witchin selkään tallipihalla päätyen säätämään jalustimia vielä selästä käsin, kun ne tuntuivat kovin lyhyiltä maastoon. Tai ehkä hän ei vain osannut ratsastaa normaalipituisilla maastojalustimilla kaikkien koulurääkkien jälkeen.

Amanda vaikeni hetkeksi. Niin. Vaikka hän olisi terve, hän ei voisi mennä ratsastamaan ruunallaan. 
"Hyvin. Lihas vaatii vain kuntoutusta. Se... Niin. Huzzle tulee kuntoon. Vain koska Cox maksaa sen kulut."

”Hyvä siis, että sinulla on avokätinen sponsori”, Larissa totesi hapuillen jalustimet jalkaansa. Hän naksautti kieltään kannustaessaan tamman liikkeelle tallipihalta.
”Mutta ihanaa, että Huzzle tulee kuntoon.”

Amanda lähti kulkemaan mustan tamman vierellä. Se oli niin kaunis hevonen. Katkenneesta urasta muistutti valkoiset arpikarvat toisessa takasessa. 
"Witch on niin kaunis. Ja tulee se. Ehkä jopa kesäksi. Jos kaikki menee hyvin."

”Toivotaan, että kaikki menee hyvin”, tyttö totesi myötäillen lantiollaan tamman käyntiaskelta. ”Witch on todella kaunis.” Harva puoliverinen näytti yhtä kauniilta kuin Witch. Hevonen oli rakenteeltaan täydellinen, ainakin hänen silmissään.

Amanda vilkaisi Larissaa tamman selässä, hymyillen vinosti. 
"Miltä tuntuisi jos saisit ratsastaa sillä välillä?" Hän tarjosi varovasti.

Larissa vilkaisi Amandaa hevosen selästä suu auki. Välillä ratsastaa Witchiä? Hän sekoaisi vielä onnesta. Edes yksi hevonen, jota saisi ratsastaa kuin hevosta, sen sijaan että joutuisi juoksemaan riimunnarun kanssa ympäri maita ja mantuja, koska Caetano ei tahtonut häntä hevostensa selkään.
”Et voi olla tosissasi”, tyttö puuskahti leveä hymy huulille hiipien. ”Ethän?”

Amanda nyökkäsi. Hän oli tosissaan. 
"Deirdre on raskaana ja paisuu kuin pullataikina. Ei hän voi ratsastaa ja Witchin pitäisi saada liikuntaa jotta se palautuu varsomisestaan. Joten... Saatoin vakuuttaa heidät siitä että pitäisit Witchistä hyvää huolta."

”Olet ihan hullu”, Larissa toisti silmät suurina. Van der Veen oli suostunut moiseen? Se tuntui mahdottomalta ajatuksen tasollakin. Ei hän ollut lahjakas ratsastaja. Miten he uskaltaisivat antaa hevosen hänen käyttöönsä?
”Kiitos. Kiitos niin paljon”, tyttö nielaisi räpytellen yllättyneenä silmiään. ”Jos en olisi hevosen selässä, suutelisin sinua juuri nyt.”

Amanda taputti tamman kaulaa. Witch käänsi korviaan ratsastajansa suuntaan. 
"Toki sen pitää olla moitteettomassa kunnossa ja he hauavat tietää jos jotakin sattuu. Ja muistelisin että työntekijät saatte jotain valmennusetua? Saat kuulemma käyttää Witchiä siihen." Tamman jalka ei estänyt satunnaisia valmennuksia, mutta kilpakäytön se todellakin esti. 
"Olkoon tämä vaikka joululahja? No ei. Se ei ollut iso juttu."

”Tietenkin”, Larissa nyökkäsi. Ei hän sen vähempää olisi odottanutkaan. Hän oli tottunut raportoimaan Caetanolle aivan kaikesta, joten hevosten moitteeton kunto oli tuttu juttu. Hän varmistaisi, että niin olisi myös Witchin kohdalla.
”En minä saa. Caetano”, hän pyöräytti silmiään selityksenä. ”Mutta kiitos kuitenkin tarjouksesta. Ehkä voin satunnaisesti säästää palkoista sen verran, että voin käydä Witchin kanssa valmennuksessa.” Vai joululahja. Hänelle kelpaisi, todellakin.
”On se minulle. Se on todella iso juttu minulle”, tyttö totesi ryhdistäytyen aavistuksen satulassa.

Ai niin. Larissa teki töitä sille lehmälle. 
"Unohdin. Saat silti toisen joululahjan." Hän lupasi.

”Olet kultainen”, Larissa vastasi hymyn kera. ”Mutta en tarvitse yhtään mitään. Ihan oikeasti.”

"Saat silti." Amanda ei tiennyt ihan vielä mitä, mutta jotakin kivaa hän ostaisi Larissalle. Ihan vain siksi että Larissa oli olemassa.

”Olet mahdoton”, tyttö puhahti naurua äänessään. Hänen täytyisi ylittää itsensä Amandan lahjan kohdalla, mikä voisi osoittautua haasteeksi hänen alhaisen palkkatasonsa tuntien. No, hän keksisi jotakin, mille ei voisi laskea niin helpolla rahallista arvoa. Tai sitten ei.
”Kauanko enosi vielä pitää sinua poissa satulasta?”

"En tiedä. Käyn lääkärissä ensi viikolla ja katsotaan sitten saanko aloittaa kevyen treenaamisen." Hän vastasi hymyillen. Toivottavasti saisi.

”Pidän sormet ristissä puolestasi”, Larissa vakuutti silittäen Witchin kaulaa. Amanda ansaitsi päästä satulaan edes rentoja kävelylenkkejä varten. Vaikka eihän hevosten kanssa koskaan tiennyt, milloin joku kiipeäisi seinälle ja nykäisisi ohjia niin, että saisi satutettua Amandan hartian.

Ei sitä tiennyt, mutta sitä varten oli kai olemassa joku tuki. Vähän rannetuentapainen, kai. Kuulemma. Lääkäri oli puhunut siitä kauan ja hartaudella. 
"Mikä sinun ohjelmasi on tänään?"

”Käyn juoksemassa poikien kanssa ennen iltatallia, mutta siinä se oikeastaan on”, tyttö totesi kohauttaen pienesti harteita. Toki hevosten kanssa juostessa kestäisi, kun kaikki tarvitsisivat kolmen vartin lenkin, mutta nyt kun Caetano ei ollut vahtimassa, hän voisi hyvin juosta yksi hevonen molemmissa käsissään sen sijaan että tekisi lenkin yksi kerrallaan kaikkien kanssa.

"Minä voisin nimittäin jäädä yöksi." Amanda oikeastaan toivoi että se kävisi. Hän tunsi inhottavan piston sisällään joka kerta kun enonsa mainitsi tulevat lapsensa.

”Tietenkin”, Larissa hymyili leveästi. ”Olet aina tervetullut.” Hänen täytyisi hoitaa iltatallin rutiinit oripoikien osalta, mutta muutoin hän olisi vapaa nauttimaan Amandan seurasta. Yökyläily kelpasi hänelle aina. Antoihan se enemmän aikaa Amandan seurassa ilman uteliaita silmiä.

"Kiitos." Amanda tajusi sen kuulostavan hassulta, mutta ei sanonut sen enempää asiasta.

Larissasta se kuulosti täydelliseltä. Hän saisi ystävänsä, tai mikä ikinä Amanda olikaan, luokseen yökylään. Se oli aina hyvä asia.
”Miltä huominen päiväsi näyttää aikataulun puolesta?”

"Minulla ei ole." Amanda myönsi hiljaa. Oli outoa kun ei ollut sidottu valmennusaikatauluihin ja kisoihin.

”Siinä tapauksessa voimme tehdä jotakin aamupäivällä. Caetano antoi minulle aamun vapaaksi”, hän virnisti leveästi. Syynä tosin taisi olla jokin ihan muu kuin portugalilaisen pomon yllättävä havahtuminen siihen, ettei hän saanut juurikaa vapaapäiviä. Tai edes puolikkaita sellaisia.

"Oho! Todellakin." Jos ei mitään muuta, niin nauttia elämästä kaksin. 
"Voisimme toki sitten mennä minun luo yöksi?"

"Minun täytyy olla täällä iltaan, mutta toki jos sen jälkeen tekee vielä mieli ajaa niin voimme mennä", Larissa vastasi hyväntuulisesti. Hän ei voisi luistaa iltatallista, mutta sen jälkeen hän olisi harvinaisesti vapaalla pidempään kuin kahdeksan tuntia.

"No sitten ehtisimme aamupäivästä tekemään jotakin Newcastlessa, jos haluamme." Amanda ehdotti nätisti. Hän joutuisi joka tapauksessa odottamaan että Larissa olisi valmis iltatallin kanssa.

”Kuulostaa hyvältä. Tehdään niin”, Larissa virnisti leveästi. Huomisesta vapaasta aamupäivästä tuli äkkiä odottamisen arvoinen asia. Mahtavaa. Amandalla oli maaginen kyky tehdä kaikesta kymmenen kertaa parempaa.

"Joten, mitä haluat tehdä? Aamulla tuskin pyörii leffoja, mutta muuta?" Amanda oli avoin kaikelle. Larissan kanssa mikä tahansa oli hauskaa.

”Käydä siinä ylihinnoitellussa jäätelöbaarissa syömässä jotain ihan sekopäisiä kombinaatioita”, tyttö virnisti leveästi. ”Ja tarvitsen edelleen talvivaatteita, joten käydään katsomassa neuleita?”

"Käydään vain." Amanda virnisti. Heillä tosin oli erilainen näkemys sekpäisistä jäätelöyhdistelmistä. 

"Joo! Voisin myös shoppailla vähän. Pitää ostaa jouluksi kiva mekko tai jotain siistimpää."

”Loistavaa. Voidaan olla toistemme makutuomareita”, tyttö naurahti. Sehän päättyisi hyvin. He päätyisivät vain sovittelemaan diskopallomekkoja ja muita hirveyksiä ihan vain naurujen tähden.

"Olet ihana. Ja vakavissaan sitten. Menen jouluksi mummolaan." Amandaa jännitti mennä sinne. Onneksi Julianin ja Deirdren kanssa, mutta silti häntä hieman jännitti.

”Hyvä on”, tyttö nyökkäsi. ”Ihan vakavissaan.” Kyllä he pystyisivät siihen kun oikein yrittäisivät.
”Mutta kuinka kivaa, että voit mennä jouluksi sukulaisille!” Hän olisi vain koko joulun töissä. Kuten ennenkin. Tämä ala ei tuntenut pyhäpäivien vapautta.

"Onhan se. Etenkin kun ei tarvitse mennä yksin." Mutta samalla Deirdre olisi mukana muistuttamassa siitä, että enon elämässä olisi pian kolme (ei yksi vaan helvetti soikoon kolme) omaa, rakasta lasta, jotka menisivät kaiken edelle. Ehkä hänen pitäisi kasvaa aikuiseksi. 
"Joten! Mitä tämän illan ohjelmassa. Noutoruokaa ja Netflix?"

”Noutoruokaa ja Netflix kuulostaa täydelliseltä”, Larissa naurahti iloisesti. Mitäpä muutakaan sitä illallaan tekisi? Netflix oli aina ratkaisu, ihan sama mikä kysymys oli. Vai oliko se suklaa? No, suklaa ja Netflix olivat aina ratkaisuja.

"Emme kai oikeasti aio keskittyä sarjaan?" Amanda mielellään laittaisi jotakin pyörimään, mutta keskittyisi esimerkiksi pussailuun mieluummin.

”Emme tietenkään”, Larissa virnisti. ”Valitaan vain sarja, johon ei tarvitse keskittyä.” Se antaisi paljon mahdollisuuksia tehdä kaikkea muuta.

"Hyvä." Amanda virnisti, kävellen reippaasti hollantilaishevosen käynnin mukana. 
"Miltä tuntuu ratsastaa legendaarisen Blackbirdin varsaa?"

”Upealta”, Larissa myönsi leveän, valovoimaisen hymyn kera. ”Witch on uskomaton.” Tamma tuntui niin erilaiselta alla kuin lusitanot, joita hän pääsi silloin tällöin ratsastamaan. Witch muistutti enemmän hevosia, joita hän oli ratsastanut alunperin Eurooppaan saapuessaan. Tosin hän oli varma, ettei ollut koskaan istunut näin hienon hevosen selässä aiemmin.

Musta tamma pudisteli itseään kevyesti. 
"Hieno tamma olet. Ajattele, että Julian toi Witchin Englantiin vain vaimoaan varten."

”Tuossa on jotain niin suloista”, Larissa ihasteli hymy huulillaan. Tuoda nyt hevonen toisesta maasta vaimolle. Herttainen, ihana ele.

"Tiedän että Deirdre on aina pitänyt Bewitchedistä, jo silloin kun se oli nuori. Joten hän toi Bewitchedin häälahjaksi vaimolleen." Amanda oli aina pitänyt kaukaisena sitä että voisi joskus olla yhtä rakastunut. Nyt hänn piti kaukaisena sitä, että ihminen josta hän piti, voisi koskaan välittää hänestä yhtä paljon.
"Käännytäänkö takaisin kohta? Saat nauttia tästä jatkossakin."

”Oi miten romanttinen lahja!” Larissa riemuitsi hymyillen. Selkeästi Julian tiesi, mitä teki. Kukapa ei tahtoisi moista lahjaa. Ele oli entistä herttaisempi, kun tiesi tarinan sen takana.
”Käännytään vaan, en tahtoisi kävelyttää sinua ihan väsyneeksi”, tyttö naurahti, silitti Witchin mustaa kaulaa ja käänsi tamman ympäri sopivassa kohtaa polkua. Herttainen hevonen, ehdottomasti. Hän ei malttaisi odottaa, että saisi ratsastaa hevosta useamminkin. Ihan oikeasti ratsastaa hevosta, eikä vain kävellä alku- tai loppukäyntejä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1551
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: [P] I can show you the world   Ti Marras 21, 2017 8:07 pm

Witch pärskähti ja hinkkaisi päätään Amandaan. Tyttö nauroi pehmeästi. 
"Hän on oikeasti romanttinen pehmo." Ainakin välillä. Mitä vaimoonsa tuli. 
"Älä kerro että kerroin. Hänellä on valmentajan imago säilytettävänään."

”En kerro”, Larissa vakuutti, ”huuleni ovat sinetöidyt.” Milloinpa hän kertoisi eteenpäin mitään, mitä kuuli Amandalta. Ne asiat eivät kuuluneet muille. Ne olivat vain häntä ja Amandaa varten.
”En edelleenkään ymmärrä, miten sait enosi suostumaan tähän”, hän naurahti huvittuneena taputtaen Witchin kaulaa. Into kupli vatsassa. Hän pääsisi ratsastamaan pitkästä aikaa taas kunnolla!

"No ei häntä tarvinnut kovin suostutella. Deirdre omistaa Bewitchedin nykyään. Mutta lupasin kyllä molemmille että kohtelet sitä kuin kauneinta kukkaa mitä maa päällään kantaa." Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö Larissa olisi tehnyt niin.

”Minä kohtelen”, tyttö vannoi ja vakuutti. Hän pitäisi Witchistä huolta kuin omastaan - ei, vielä parempaa, hän pitäisi tammasta huolta kuin Caetanon hevosista! Witch saisi enemmän paapomista kuin koko tähänastisessa elämässään yhteensä.
”Se on tallin kiiltäväkarvaisin neitokainen kun olen harjannut sen”, Larissa virnisti.

"Varmasti on." Amanda vilkaisi mustan tamman kaunista profiilia. Se oli niin kaunis. 
"Niin Witch. Voi kun minä saisin huomiota kuten sinä." Hän kiusoitteli nauraen.

”Älä huoli, löydän kyllä aikaa sinullekin”, Larissa virnisti ja iski silmää. Hän voisi ainakin yrittää. Loppupelissä kaikki oli kiinni Caetanosta, kuten hänen elämässään aina. ”Voin harjata hiuksiasi tuntikaupalla.”

"Niissä ei ole enää yhtä paljon harjattavaa." Amanda juoksutti sormet läpi lyhyistä hiuksistaan. Oli vapauttavaa kun hiukset mahtuivat kunnolla kypärän alle. 
"Mutta aion silti saada sinut lunastamaan lupauksesi."

”Ei se mitään”, Larissa vakuutti. Hän keksisi silti, miten saada aikaa kulumaan tytön hiuksia sormeillen. Hän voisi tehdä minilettejä koko pään täydeltä. Käyttää riittämiin hiuslakkaa, että sillä tukehduttaisi norsunkin, ja tehdä Amandalle irokeesin.
”Hyvä. En haluaisikaan mitään muuta”, tyttö virnisti. Kyllähän lupauksista oli pidettävä kiinni!

Amanda naurahti, pysähtyen tallin pihassa noiden viereen. 
"Minä aion käyttää päiväni kahvilassa ja katsomossa, joten tule nykimään hihasta kun olet valmis. Mennään sitten." Sentään hän sai nyt ajaa autoa.

”Selvä, minä tulen”, Larissa vakuutti laskeutuessaan sulavasti Witchin selästä. Hän lähti taluttamaan tammaa kohti hevosen karsinaa. ”Toki, jos sinulla on tylsää kahvilassa ja katsomossa, voit aina tulla puunaamaan Caetanon poikia. Nyt kun itse pääpiru ei ole paikalla, niin niitä uskaltaa koskeakin”, hän virnisti. Ensin tosin Witch, vaikka lyhyt kävelylenkki tuskin oli saanut karvaakaan sotkuun tamman selässä.

"En taida uskaltaa. Minun pääpiruni on paikalla ja saan kuulla kunniani jos en ota rauhallisesti ja pysy kaukana arvaamattomista hevosista." Amanda hymyili pehmeästi.

”Auts”, Larissa naurahti. ”Selvä juttu. Pysy kaukana vaarallisista, arvaamattomista hevosista, jotka voivat hamuta sinut takaisin sairaalaakuntoon”, hän virnisti naurua äänessään. Hän aukaisi tamman satulavyön ja nosti satulan alas mustasta, kiiltävästä selästä, ja riisui suitset satulaa käsivarrellaan tasapainotellen.
”Lasketaanko Witch arvaamattomaksi hevoseksi, vai saatko lelliä sen piloille rapsutuksilla?” Tyttö virnisti vinosti.

"Ei lasketa. Witch on enkeli." Amanda naurahti pehmeästi, rapsutellen tamman turpaa sormillaan. 
"Harmi ettei Witchin varsoista koskaan saisi esteratsua. Se on niin kaunis."

”Sitä se ehdottomasti on”, Larissan oli myönnyttävä. Kyömyprofiiliset lusitanot raskaine barokkihevosen rakenteineen olivat hurmanneet hänet Caetanon alaisuudessa, mutta Witch oli kaunis puoliverinen - ehdottomasti. Hän epäili, ettei koko tallista löytyisi kauniimpaa.
”Ehkä sinun pitäisi vaihtaa alaasi ja seurata enoasi kouluratsastuksen maailmaan”, hän ehdotti naurua äänessään. Ihan kuin niin koskaan tapahtuisi. Amanda rakasti esteitä aivan liikaa.

"Ei, en vaihda. Minulla on huippuhevosia käsissäni. Minusta tulee vielä kuuluisa niiden kanssa. Ja en ole kummoinen kouluratsastaja. Oikeasti." Amanda oli huomattavasti parempi esteradoilla kuin valkoisten aitojen sisäpuolella.

”Varmasti tulee”, Larissa hymyili leveästi. Hän ei tosiaankaan uskonut sen vähempään. Amandalla oli lahjoja hevosten selässä, joten mikään ei voisi pysäyttää tyttöä - olkapään parantumisen jälkeen.
”Pääset varmasti loistamaan ensi keväänä niin, että kaikki voivat ihailla menestystäsi.” Hän sulki tamman karsinan voidakseen viedä varusteet paikoilleen, sillä niitä ei sopisi jättää käytävälle lojumaan - ei edes hetkeksi. Caetano ei sietänyt moista käytöstä, ja hän aikoi noudattaa samoja standardeja Witchinkin kohdalla. Olihan Amanda luvannut, että hän pitäisi hevosesta hyvää huolta.

Caetanon kriteerit olivat naurettavia jopa Julianille, mutta Veenit olisivat varmasti iloisia, mikäili tammasta huolehdittaisiin huippukriiterien mukaan myös Larissan toimesta. 
"Niin ajattelin tehdä." Koska se oli 18-vuotiaan esteratsastajan ajatuksista kiinni.

”Siitä se lähtee”, Larissa virnisti. Ajatushan se tärkein oli! Jos oli tahtoa tehdä jotakin, keinon keksisi kyllä. Tosin ratsastaminen ei ollut aivan niin suoraviivaista kuin vaikkapa koulunpenkille palaaminen, mutta kai sama idea päti siitä huolimatta. Ilman päättäväisyyttä ja motivaatiota elämässä ei saavuttanut yhtään mitään.
”Haluatko harjata Witchin, vai siirrytkö jo mieluummin kahvilan tarjoilujen ääreen?” Hän kysyi saatuaan kätensä vapaiksi varusteita, joita oli kantanut karsinalta varustehuoneelle. Hän voisi jättää tamman harjaamisen Amandalle, jos Amanda tahtoisi jotakin tekemistä päiväänsä, ja kiirehtiä sen jälkeen katsomaan Caetanon hevosia. Ei se iltatallia nopeammin toisi heidän luokseen, mutta ainakin hän voisi olla täysin valmiina iltatalliin sillä sekunnilla, kun hevosille alettaisiin jakaa ruokia, ja pääsisi kotiutumaan varhain.

"Voin harjata sen. Tee sinä muita töitäsi nyt." Amanda lupasi, jääden harjaamaan mustan tamman silkkistä karvaa. Hän myös tarkisti sen jalat kunnolla, huokaisten helpotuksesta. Olisi ollut hänen tuuriaan että juuri tänään tamman jalat olisivat ottaneet lämpöä. Ei onneksi. 
Ennen iltatallia hän ehti käydä tervehtimässä kaikkia hevosiaan ja keskustella eläinlääkärin kanssa Huzzlesta. Sitten oli hyvä pesiytyä katsomoon kahvimukin kanssa.

”Hyvä on. Nähdään pian”, Larissa hymyili, heilautti kättään hyvästiksi ja kiisi kahden riimunnarun kera noutamaan ulkoilevia hevosia sisään. Tai no, oikeastaan he olivat lähdössä takaisin ulos, mutta hänen täytyisi harjata hevosten jalat ja laittaa niihin suojat, tai maastoon ei olisi mitään asiaa. Myös loimi täytyi vaihtaa ohuempaan treeniloimeen, mutta sen jälkeen hän oli valmis lähtemään lenkille hevoset molemmilla puolillaan. Kyllä Caetano nyt huutaisi, jos näkisi hänet. Venturoso ja Zeferino astelivat siivosti tytön rinnalla, kun hän suunnisti tutuille maastoreiteille hölkäten osan ajasta reippaasti, jotta orit saivat venytellä askeliaan. Venturoson järkähtämätön varmuus ja luonnollinen johtoasema pitivät huolta, ettei Zeferino jäänyt säikkymään ympäristön häiriötekijöitä, ja Larissa kiitti onneaan, kun he ohittivat jopa käyvän, pellon reunassa savuttavan traktorin ongelmitta. Tallille palattuaan hän harjasi hevoset huolella, ennenkö vei ne takaisin ulkoilemaan ja toisti saman operaation kahden nuoremman orin kanssa. Joskus tekisi mieli lainata jonkun askelmittaria päiväksi ja katsoa, kuinka paljon hän oikein liikkui päivittäin. Nämä lenkit toivat varmasti jo ainakin kymmenen kilometriä lisää päivän liikkumiseen. Kun Casimiro ja Florenciokin kiiltelivät jälleen hyvinhoidettuina ja olivat päässeet takaisin hiekkatarhaan rellestämään, Larissa suuntasi laittamaan iltaruoat valmiiksi, ennenkö kiipesi yläkertaan jalat maitohapoilla. Nuoret orit olivat tahtoneet liikkua paljon reippaammin kuin hän oli toivonut, ja niin 45 minuutin kävely- ja hölkkälenkistä olikin tullut kolme varttia melkein puhdasta juoksua.
”Minä teen kuolemaa”, tyttö julisti dramaattisesti istahtaessaan katsomoon Amandan viereen vesipulloa janoisena tyhjentäen. ”Mitä tänne kuuluu?”

Amanda tunsi miltein syyllisyyttä, kun Larissa raahautui ylös jalat heikkoina. Hän katsoi brasilialaista säälivästi hymyillen. 
"Voi sinua. Ei mitään ihmeellistä. Aika tylsää, kaikki hevoset kulkevat kiltisti."

"Voi ei. Niillä taisi olla kivaa?" Amanda tarjosi ties monettako kahviaan Larissaa kohti. Tuo oli lattensa ansainnut. 
"Se on totta. Vähän toivoin säpinää, mutta ei."

”Niillä oli paljon, ja tarkoitan paljon, energiaa”, tyttö pyöräytti silmiään ja hymyili kiitollisena kahvikupille. ”Olet enkeli”, hän vannoi laskiessaan vesipullon viereensä katsomon penkille ja hörppäsi kahvista.
”Jouduin juoksemaan koko lenkin vauhdikkaasti Casimiron ja Florencion mukana, kun kakarat olivat sitä mieltä että käveleminen ja rauhallinen, hallittu ravaaminen on nössöille. Taisivat esitellä lähinnä lisättyä ravia koko matkan”, hän puhahti päätään pudistaen. Mitä ikinä Caetano olikaan nuorempien hevosten kanssa tehnyt aamupäivällä, se ei selkeästi ollut ollut tarpeeksi raskasta työtä orien mielestä.

"Voi ei. En halua edes kuvitella. Piristäisikö sinua pohdinta siitä mitä haluamme syödä tänään?" Amanda ei niin välittänyt, sillä hän söi milloin mitäkin noutoruokaa.

”Oi, ehdottomasti”, tyttö vakuutti pirteästi. Ruoka piristi aina päivää! Hyvä ruoka, parempi mieli, se päti mihin tahansa tilanteeseen elämässä. ”Mitä sinun tekee mieli? Jos tilaamme jotakin, minkä voimme vain noutaa mukaamme, voimme laittaa Netflixin pyörimään ja syödä siinä samalla.” Koska hän ei tosiaankaan laittaisi ruokaa - ei, kun ainoa mitä hän osasi tehdä oli tunkea valmiseineksiä tai noutoruoan jämiä mikroon.

Amanda hymyili toisen piristymiselle. Se oli suloista. 
"Mitä sinä haluat? Sitä minä yritin kysyä."

”En tiedä”, Larissa naurahti harteitaan kohauttaen. Ei hän koskaan osannut sanoa etukäteen, mitä teki mieli, kun päätyi aina tilaamaan sitä, mitä nyt sattui olemaan tarjolla. ”Kenties kiinalaista?” He voisivat tilata tarpeeksi ruokaa kymmenelle, maistella eri asioita kuin vain niitä paria annosta, jotka olivat jo entuudestaan tuttuja, ja siinä sivussa täyttää Amandan jääkaapin jämillä, joita syödä seuraavan viikon.

Amanda kohautti olkiaan. Miksi ei. 
"Se on aina hyvää. Ja jämiä jää viikoksi." Joten hänen ruokaongelmansa olisi ratkaistu pidemmäksi aikaa.

”Loistavaa”, Larissa virnisti ja hörppäsi kahvia, jonka Amanda oli niin kultaisesti hänelle antanut. ”Eipähän tarvitse nähdä nälkää.” Hän oli sentään siitä onnekas, että työpaikalla oli näppärä, tasokas ja ennen kaikkea halpa lounasravintola, josta oli helppo syödä vatsa täyteen työpäivän aikana. Illalla kotona pärjäsi sitten mikrolämmitetyillä eineksillä tai silloin tällöin noutoruoalla, kun joku sattui olemaan matkalla Hexhamiin ja saattoi tuoda ruoan mukanaan. Harva kun toimitti mitään perille kartanolle saakka, valitettavasti.

"Ei, en todellakaan haluaisi näännyttää sinua." Amanda ei voinut olla hymyilemättä. Larissa oli ihana ja kaunis juuri noin.

”Hyvä”, Larissa virnisti, ”emme muuten voisi tulla toimeen. Olen kamala nälkäisenä, joten näin on ehdottomasti parempi.” Hän nautti hyvästä ruuasta siinä missä kuka tahansa muukin, tosin erona taisi olla se, ettei hän osannut itse laittaa sitä ruokaa, mistä nauttisi niin kovin.
”Olen pahimman luokan nälkäkiukuttelija, ja suorastaan ylpeä siitä.”

"Hyvä että varoitit. En siis koskaan päästä sinua siihen tilaan." Amanda halusi pitää heidän välinsä hyvinä. Ei lopettaa tätä, mitä se ikinä olikaan, koska Larissa jättäisi hänet nälkäisenä.

”Oman viihtymisesi kannalta se on erittäin hyvä päätös”, tyttö naurahti leveä hymy silmiä siristäen. Caetanon kanssa työskentely oli tehokkaasti opettanut kantamaan myslipatukoita ja välipalakeksejä kaikkien takkien taskuissa, jotta nälän yllättäessä saattoi popsia pikaisesti jotakin sen sijaan, että rähähtäisi pomolle.
”Onpa masentava seurata näitäkin ratsastajia”, Larissa totesi nyökäten maneesin suuntaan. ”He saavat kaiken näyttämään niin helpolta!”

"Mmm. Harmi ettei Calounilla ole tänään valmennusta. Kenttäjunnut ovat sina hilpeitä." Ponit olivat sitäkin hilpeämpiä, käydessään kierroksilla.
”Jonakin päivänä pääsen vielä todistamaan Calounin valmennusta alusta loppuun”, Larissa julisti päättäväisenä. Hänen täytyisi nähdä enemmänkin kuin vain vilaus kenttäjunnuista jääräpäisten poniensa kanssa, sillä koko kuvio kuulosti tavattoman hilpeältä. Ponit olivat kuin mystisiä taruolentoja hänen mielestään, sillä hän oli työskennellyt hevosten kanssa, ei koskaan ponien.

Ponit olivat. Paitsi Amandan entinen, täydellinen Monti, joka nykyään vietti eläkepäiviä. Poniori oli hurmaava otus. 
"Sitä päivää kannattaa odottaa. Niissä saa aina nauraa."

”Sen käsityksen olen saanut kaikista tallilla kiertävistä tarinoista”, Larissa virnisti. Hän todellakin käyttäisi joskus vapaamman iltansa siihen, että asettuisi katsomoon seuraamaan ponien edesottamuksia. Vähemmälläkin saisi ajan kulumaan miellyttävissä merkeissä.
”Valmennusten seuraaminen on kyllä aina mukavaa. Ehkä siinä oppiikin ohimennen jotain, mutta lähinnä istun katsomossa koska on hauska seurata hevosia. Vielä parempi, jos ne pelleilevät, kuten ponit taitavat jatkuvasti tehdä."

Englantilainen virnisti. Hän olisi jo halunnut kotiin, käpertyäkseen Larissan viereen. 
"Hu? Oppiihan siinä. Ainakin arvostelemaan muita."

Larissa oli harkinnut jo useaan otteeseen, että livistäisi kotiin - tai siis Amandalle - ennen iltatallia. Ihan vain koska ei häntä todella täällä tarvittu. Hevoset saisivat ruokansa ja pääsisivät sisään ilman hänen läsnäoloaankin. Oli vain Caetanon omalaatuisuutta vaatia, että hän oli paikalla käärimässä pintelit ulkona olleiden hevosten jalkoihin yöksi.
”Tarvitseeko sitä edes oppia?” Larissa naurahti. ”Eikö se ole jokaisella ihan verissä?”

"Kyllä. Koskaan ei ole liian hyvä." Amanda vakuutti virnuillen. Se oli suorastaan loistava taitokim vielä. Tai sitten ei.

”Sinulla on kiero näkemys maailmasta”, tyttö naurahti iloisesti. ”Mutta jos niin on, siinä tapauksessa tunnustan tappioni tässä ja nyt. Minulla ei ole ollut aikaa harjoitella sitä.” Hänen päivänsä kuluivat tehokkaasti liikkeessä, eikä siinä jäänyt aikaa arvioida muiden tekemisiä sitäkään vähään. Vaikka olisihan se ollut loistavaa, jos hän olisi ehtinyt seurata enemmän muiden tekemistä. Koskaan ei tiennyt, mitä voisi oppia.

"Eikö? Sukuvika." Hyvä on, ei hänen sukunsa niin paha ollut, mutta kun ihmiset tiesivät Julianin, miltein mitä tahansa saattoi syyttää sukuviaksi. Krhm. 
"Se on hyvä. Ei kukaan pidä arvostelijoista."

”Sinä ja sinun sukuvikasi”, Larissa nauroi huitaisten vapaalla kädellään Amandan käsivartta. Ainakaan hän ei läikyttänyt kahvia kenenkään niskaan, kun tajusi käyttää toista kättään! Mistä puheenollen, hyvä hetki hörpätä kahvikuppi tyhjäksi, ennenkö hän todella päätyisi heittämään sen jonkun viattoman ihmisparan syliin.
”Kuka sanoi, että minusta tarvitsisi pitää?” Tyttö virnisti leveästi.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1551
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: [P] I can show you the world   Ti Marras 21, 2017 8:08 pm

Hän hymyili leveästi, voimatta tehdä muuta. Amanda kohotti kyllä kulmiaan. Että mitä? 
"Minä." Koska sehän oli riittävä syy.

”Siinähän sanot”, Larissa virnisti, ”mutta ehkä muu maailma ei kuuntele sinua, jos alan arvostella kaikkia.” Luoja tiesi, ettei Caetano ollut ihmisten suuressa suosiossa, sillä portugalilaisella oli paha tapa kommentoida jokaisen pukeutumista tai toimimista tai milloin mitäkin mitä viattomampaan sävyyn - joskaan merkitysestä ei koskaan voinut jäädä epäselvyyttä.

"Hmmh. En minäkään kyllä pitäisi jos arvostelisit." Amands huomautti. Hän piti Larissasta näin. Tuo oli mukava.

”Niinpä”, tyttö virnisti vinosti. Hän ei aikonut alkaa arvostelemaan yhtään ketään, kun kerran menettäisi siinä sivussa kaikki ne ystävät, tuttavat ja muut seuralaiset, joita oli tallilta poiminut välittömällä mutkattomuudellaan ja tavallaan lyöttäytyä kenen tahansa seuraan, pyydettiin häntä mukaan tai ei.

”Joko kaipaat ratsastamista ihan hulluna, kun et voi muuta tehdä kuin seurata, miten muut häseltävät?” Larissa kysyi hymy huulillaan, olkoonkin että juuri nyt maneesissa työskentelevistä ratsukoista kukaan ei varsinaisesti häseltänyt.

Amanda nyökkäsi. Hän ei ollut vuosiin ollut näin kauan poissa satulasta. 
"Haluan ratsastamaan. Sekoan pian. Se on työni, käytän siihen tunteja joka päivä." Amandan päivät olivat tyhjiä ilman sitä

”Ymmärrän”, Larissa vastasi myötätuntoisena. Hänkin sekoaisi, jos ei saisi olla tallilla päivittäin. Tai ainakin viikottain, ja sekin olisi jo tiukka paikka. Työttömät pätkät eri tallien kiertelyn välissä olivat ottaneet koville ensimmäisen viikon jälkeen, kun veri veti takaisin hevosten keskuuteen.

”Toivottavasti lääkäri näyttää ensi viikolla vihreää valoa sinulle, ja pääset pian takaisin satulaan. Edes maastoilemaan kevyesti, jos ei mitään muuta.” Eihän se nyt sama asia olisi kuin valmentautuminen seuraaviin estekilpailuihin, mutta ainakin tyttö saisi pitää taitojaan yllä satulassa.

”Pidän sormet ja varpaat ristissä”, Larissa lupasi taputtaen Amandan reittä. Kyllä se siitä. Ystävä pääsisi pian takaisin satulaan, tai ainakin paras olisi, sillä kukaan kilparatsastaja ei ottanut pitkää taukoa ilolla vastaan. Tauoista ei ollut apua kenellekään.

”Hevosillakin on varmasti ikävä sinua. Sanoivat muut mitä tahansa, minä uskon siihen, että ne tietävät omat ihmisensä ja osaavat kaivata tuttuja naamoja”, tyttö totesi.

"Toivotaan." Vaikka hevoset liikkuivat työntekijöiden kanssa, se oli eri asia. Hevoset olivat Amandan työkaluja ja hän halusi itse ratsastaa niitä suurimman osan ajasta.

"Tietäväthän ne." Amanda ei uskonut, vaan tiesi. Kun katseli viikosta toiseen, miten Huzzle testasi hiemankin vieraampaa käsittelijää, se ei jättänyt mitään arvailun varaan.

”Niinpä”, Larissa nyökkäsi. Hevoset todellakin tiesivät käsittelijänsä, se oli aivan selvää hänelle ja oli aina ollutkin. Kukaan, joka väitti muuta, ei tiennyt hevosista mitään.
”Kai Huzzlen kuntoutuminen on sujunut juuri niin hyvin kuin toivottiinkin?” Tyttö varmisti päätään kallistaen.

"On. Se sujuu loistavasti, luojan kiitos. En tiedä mitä tekisin jos se ei sujuisi. Siitä saan toki varmasti kiittää Veronicaa, joka maksaa kaiken kiltisti. Vaikka Huzzle ei tule koskaan voittamaan sitä rahaa takaisin." Amanda huokaisi ja raapi niskaansa. Miten hän voisi koskaan kiittää sponsoriaan tarpeeksi? Ratsastamalla niin hyvin kuin ikinä voisi, kunhan saisi amerikkalaisperäisen punarautiaan takaisin radoille.

”No, ei kai sillä niin väliä”, Larissa heilautti kättään vähättelevästi. ”Ehkä Huzzle opettaa sinulle kaiken sen, mitä tarvitset voidaksesi joskus voittaa ne rahat takaisin jollakin toisella hevosella ja vielä enemmänkin.” Jos hän jotain oli oppinut kilparatsastajien hevosenhoitajana niin sen, että menestyminen oli prosessi, joka vaati kahta asiaa: hyvää ratsastajaa ja hyvää hevosta. Huonokin ratsastaja saattoi pärjätä hyvällä hevosella, mutta taitavinkaan ratsastaja ei voisi viedä hevosta pidemmälle, kuin minne hevosella itsellään oli kykyjä. Kenties Huzzle kantaisi Amandan niin pitkälle kuin vain voisi, ja aukaisisi uusia ovia nuorelle ratsastajalle, jonka kautta Amandan elämään tulisi paljon lisää hevosia. Kenties niinkin hyviä hevosia, että yhdestä kilpailusta tulisi jo voitettua takaisin ne rahat, joita Huzzlen eläinlääkärikuluihin oli mennyt.

Hevonen oli nyt jo venytetty aika äärirajoilleen. Huzzlen vahvuus oli kuitenkin selvästi rataesteillä, mutta kovin paljon ylemmäs ruunaa ei saisi enää hilattua. 
"Olen niin onnellinen. Jo toisen kerran Huzzle saa jatkoaikaa elämälleen ja uralleen."

”Huzzle ansaitsee sen”, tyttö totesi. ”Huzzle on hieno hevonen. On aivan epäreilua, että se ajautuu tällaisiin tilanteisiin.” Huzzle ei tosiaankaan kuulunut sairaslomalle ja eläinlääkärin sörkittäväksi. Sitä varten olivat harrasteratsut ja laiduneläjät. Huzzlen kuului olla täydessä kilpakunnossa jatkuvasti.

"Mmm. Niin. Se on jo osoittautunut paremmaksi kuin kukaan uskoi sen tulevan." Amanda ei voinut olla hymyilemättä. 
"Vaikka muistan sen koeratsastuksen. Wendy oli varma että kuolen."

”Olet tehnyt upeaa työtä sen kanssa, tietenkin se on kehittynyt niin, ettei kukaan olisi uskonut sitä mahdolliseksi”, Larissa vastasi hymyn kera. Hän oli ylpeä rohkeasta ystävästä, joka oli noussut Huzzlen selkään tietäen ruunan menneisyyden ja päättänyt leipoa hevosesta itselleen sopivan kilparatsun esteradoille.

"Recimir varmasti toivoi että olisin kuollut. Tai toivoo ainakin nyt." Amanda mutisi hiljaa. Hänen isänsä ei ollut tyytyväinen tyttäreensä juuri nyt.

”Eikä”, Larissa älähti myötätuntoisena. ”Typerää. Et sinä tarvitse sellaisia ihmisiä elämääsi.” Kukaan, joka toivoi pahaa Amandalle, ei ansainnut lupaa olla Amandan elämässä, piste.

"... Hän on isäni." Amanda totesi hiljaa, katsellen syliinsä. Hän puhuisi vanhemmistaan etunimillä yleensä, Julianin kuullen hän yritti skarpata, mutta silloinkin lipsui siitä.

Larissa kurtisti kulmiaan, mietti hetken ja taputti jälleen Amandan reittä.
”Sitä suuremmalla syyllä”, hän totesi. Isät, joista ei ollut kuin hidasteeksi ja harmiksi, eivät olleet mistään kotoisin.

Amanda hymähti vaisusti. 
"Hän ei pitänyt siitä että otin äitini tyttönimen sukunimekseni. En ole sen jälkeen puhunut hänelle."

”Typeryyttä, puhdasta typeryyttä”, Larissa puhahti. ”Isäsi ei ansaitse sinua.” Ei todellakaan. Ei sukunimen vaihtaminen nyt niin suuri juttu ollut. Olisihan Amanda voinut vaihtaa nimeään siinäkin tilanteessa, jos menisi naimisiin. Tuskin isä siinä kohtaa olisi kiivennyt seinille.

Ei olisikaan kiivennyt. 
"Hän vihaa äidin sukulaisia." Amanda tunnusti hiljaa. 
"Samoin myös äitini nykyään. Hän aina valittaa Julianille, en ymmärrä miten hän jaksaa sitä."

”Aikuiset jaksavat aivan kummallisia asioita, kun on suvusta kyse”, Larissa pyöräytti silmiään. Hän ei tosiaankaan olisi jaksanut isänsä valitusta, jos olisi ollut Portugalissa asuvan setänsä saappaissa.
”Mutta onneksi sinun ei tarvitse asua heidän kanssaan, vaan voit asua itseksesi ja käydä katsomassa kivoja sukulaisia silloin kun siltä tuntuu."

"Se on totta. He vain kontrolloivat rahojani." Amanda huokaisi hiljaa.

”Ennen pitkää pääset siitä irti”, Larissa vakuutti. ”Alat tienata tarpeeksi ratsastamalla, että pystyt elämään omilla tuloillasi päivästä toiseen.” Eivät vanhemmat hallitsisi Amandan taloutta tytön loppuelämää. Jossakin vaiheessa Amanda saisi ravisteltua moiset huolet harteiltaan ja jatkettua oman tahtonsa mukaan.

"Niin. Siihen asti joudun pelkäämään, jos he vetävät tukensa pois." Vanhemmat pitivät lastaan kokoajan löysässä hirressä sen suhtene.

”Älä pelkää, eivät he sitä oikeasti tekisi”, Larissa totesi harteitaan kohauttaen. ”Jos he tekisivät sen, heillä ei olisi enää mitään, millä koettaa hallita sinua. Joten turha pelätä, eivät he oikeasti tekisi sitä. He tietävät, että pärjäät yksinäsikin, joten tämä on ainoa keino, millä he voivat edes kuvitella olevansa osa elämääsi ja olla oikeutettuja kertomaan sinulle, miten elää elämääsi.”

Amanda kohautti olkiaan. 
"Tavallaan toivon että he tekisivät. En... En itse jaksa katkaista välejä, mutta en jaksa heitäkään."

”Jätä heidät vain huomiotta”, Larissa ehdotti, ”niin minä teen.” Hänellä nyt ei muutenkaan ollut paljoa mahdollisuuksia pitää yhteyttä perheeseensä, joka eli köyhyydessä Brasilian raunioissa. Olisihan hän voinut lähettää sähköpostia, jota veljet voisivat käydä kylän internet-kahvilasta lukemassa, mutta kuka jaksoi moisia nakutella kuin jouluna?

"Se on aika mahdotonta, kun he soittavat tiistaiaamuna ja alkavat huutaa siitä miten olen pettänyt kaikki." Amanda kohautti kevyesti olkiaan. 
"He olivat Englannissa kun loukkaannuin." Ja vanhemmat eivät edes tulleet katsomaan.

”Minä vihaan heitä jo nyt”, tyttö julisti päättäväisesti ja tarttui Amandan käteen. ”He ovat täysiä idiootteja kumpainenkin. Ansaitset niin paljon parempaa.” Onneksi tytöllä oli edes Julian, joka vaikutti täyspäiseltä mieheltä, joka kunnioitti Amandaa tällaisenaan eikä valittanut turhasta. Tai raivonnut kuin mielipuoli nimenvaihdon tähden.

"Oh? Onnea, et tapaa heitä onneksi ikinä." Amanda lohdutti Larissaa vaisusti. Hyvä kun hänkään tapasi vanhempiaan. Hän läpsäisi kädet reisilleen ja taikoi kasvoilleen hymyn. 
"Joten! Kiinalaista ja Netflix? Kuulostaa ihanalta."

”Jos tapaan, lupaan lyödä molemmilta ilmat pihalle tervehdykseksi”, brasilialainen vannoi hymy huulillaan, vaikka lupaus oli varsin todellinen. Ehkä hän ei menisi aivan niin pitkälle, mutta jos nyt kiven sattuisi potkaisemaan päin nilkkaa tai törmäämään ihan vain vahingossa hartia edellä päin.
”Täydellistä”, tyttö myötäili nyökäten. ”Voimme katsoa jotakin aivan täysin järjetöntä Netflixistä aamuyöhön asti.” Koska kumpikin varmasti keskittyisi sarjaan tai elokuvaan täydellä aivokapasiteetillaan. Niinpä niin.

"Katsotaan vain. Tai jotain kunnon kauhua." Amanda tiesi vastauksen siihen, mutta ei voinut olla heittämättä ideaa ilmoille silti.

”Sinä ja sinun kauhuelokuvasi”, Larissa puhahti nousten jaloilleen. ”Jos katsomme kauhua, nukun sänkysi alla.” Koska pieneen pimeään koloon ei pääsisi hirviöitä yllättämään häntä, eivätkä murhamiehet huomaisi häntä ainakaan ensimmäisenä.

"Et nuku. Vaan minun vieressäni, koska minä suojelen sinua." Amanda lupasi reteästi hymyillen. Ainakin melkein.

”Sinä vain säikäyttäisit minut keskellä yötä, myönnä pois”, Larissa siristi silmiään ja tarjosi kättään tytölle kiskoakseen Amandankin jalkeille. ”Kello on ihan tarpeeksi paljon, jotta voin oikeuttaa hevosten hakemisen sisään, niin pääsemme lähtemään heti, kun kello on ehkä viittä yli kahdeksan. Olenhan silloin teknisesti ottaen ollut iltatallia tekemässä, olen vain ollut tavattoman tehokas ja saanut kaiken hoidettua nopeasti”, hän virnisti vinosti.

"En ole niin ilkeä." Amanda tarttui käteen ja nousi hymyillen ylös. 
"Ai? Hyvä. Olet kehittänyt tästä taitolajin."

”Niin olen”, Larissa myönsi naurahtaen, ”se on ainoa keino, millä saan yhtään unta ennen seuraavaa aamua.” Mutta huomenna sitä ongelmaa ei olisi, kun häntä odotettiin paikalle vasta päivätallin alkaessa. Miten vapauttava, ihana asia! Hän saisi viettää aamupäivän Amandan kanssa shoppaillen ja jäätelöä syöden. Oli vaikea kuvitella parempaa aloitusta päivälle.
”Kun et kerran saa tulla vaarallisten hevosten lähelle, tahdotko auttaa hakemalla kaikkien neljän harjapakit? Jos teet sen yksi kerrallaan, voit tuntea olevasi avuksi ehkä kahden minuutin ajan”, Larissa kiusasi naurua äänessään.

"Minä haen sinulle harjapakit." Amanda lupasi, lähtien hakemaan niitä harjapakkeja. Hän halusi olla edes jotenkin hyödyksi.

”Olet kultainen”, Larissa huikkasi tytön perään ja keräsi riimunnarut käteensä, ennenkö lähti ulos hakemaan oreja. Nyt, kun Caetano ei ollut paikalla ja kukaan ei siis ollut kieltämässä, hän aikoi koettaa jotakin, mitä ei ollut vielä tehnyt. Nimittäin tuoda kaikki neljä hevosta kerralla sisään. Kolmea hän oli taluttanut tallin ja tarhan väliä useaan otteeseenkin, mutta neljä olisi täysin uutta. Saisi nähdä, miten siinä kävisi, mutta saattoihan sitä aina yrittää. Virheistä oppi, eikö vain?
”Mennään pojat”, hän kutsui hevosia naksautellen naruja tottuneesti lusitanojen riimuihin, kun orit saapuivat häntä vastaan portille. Tyttö aukaisi portin kaksi riimunnarua molemmissa käsissään ja luovi hevoslaumansa kanssa kohti tallin ovia. Hyvätapaiset, kiltit orit kulkivat rennosti ryhmässä, eikä Larissa arkaillut lainkaan tallitien varrelta kiertämistä, sillä se tarkoittaisi lyhyempää matkaa pitkin käytäviä, kun hevoset asuivat aivan tallikäytävän kauimmassa päädyssä. Hän ei nimittäin uskonut, että yksikään vastaantulija tahtoisi koettaa ohittaa neljää hevosta käytävällä, jonka leveys tuskin riittäisi edes hevosten luovimiseen mukavasti.
”Amanda, viitsitkö avata Venturoson oven? Se on vielä yhden karsinan verran tännepäin”, tyttö huikkasi kurkistaessaan käytävän päätyovesta sisään.

Amanda oli saanut harjapakit kaikkien karsinoiden eteen, nyökäten Larissan pyynnölle. Hän kipitti avaamaan oven, pudistellen päätään tuon taiteilulle. 
"Et ole tosissasi."

”Tarhalle on varmaan kilometri matkaa”, Larissa puolustautui ja naksautti Venturoson narun irti. Ori käveli siivosti leveistä pariovista talliin ja suoraan omaan karsinaansa. ”Kas noin. Helppoa.” Kolme nuorempaa lusitanoa mahtuivat vaivatta yhtä aikaa ovesta, kun hän meni edeltä, ja sen jälkeen olikin edessä kaikista helpoin vaihe, eli jättää hevoset järjestyksessä karsinoihin. Hyvätapaiset orit kääntyivät omiin karsinoihinsa itsestään eivätkä astuneet ulos, vaikka ovet jäivät hevosten jäljessä auki. Hän ripusti kaikki neljä riimunnarua Florencion ovelle, kun palasi omia jälkiään pitkin sulkemaan karsinoiden ovet yksi kerrallaan. Hän voisi aloittaa harjausoperaation Venturososta, sillä kimo olisi eittämättä kaikista likaisin.
”Kiitos kun toit harjapakit”, hän kiitti Amandaa ja suunnisti riisumaan kimon riimun ja loimen, jotka molemmat heitti koruttomasti tallikäytävälle nyt, kun Caetano ei ollut vahtimassa. Eivät ne siitä kärsisi, sillä kummallakaan ei ollut rakennetta, joka voisi mennä pilalle, kuten vaikka käytävälle hylätyllä satulalla. Siinä kohtaa hän ymmärsi nipotuksen, mutta ketään ei haitannut loimimytty Venturoson karsinan edessä sitä kymmentä minuuttia, joka hänellä kesti orin harjaamisessa.

"Totta." Amanda myönsi. Hän katseli oreja hetken, tuntien olonsa turhaksi. 
"olen vain tiellä. Haluan olla jo terve."

”Jos tahdot olla hetken avuksi, niin oreille tulee kaikille jalkaan pintelit. Kaivoin ne kaikki jo aiemmin esille, joten ne ovat korissa Venturoson kaapin päällä varustehuoneessa”, hän totesi säälien tyttöä, joka ei voisi auttaa häntä hevosten harjaamisen kanssa siltä varalta, että Julian pelmahtaisi yllättäen käytävälle. Hän olisi mielellään jakanut leppoisten lusitanojen harjaamisen Amandan kanssa, niin he olisivat päässeet aiemmin kotiin ja Amandakin olisi voinut tehdä jotakin sen sijaan, että joutui vain seisomaan ja katsomaan, miten hän työskenteli.

Amanda kipitti hakemaan pintelit ja palattuaan ähkäisi, napaten harjan terveeseen käteensä. 
"Helvettim en minä tähän kuole." Aina hän yhtä lempeää lusitanoa voisi harjata.

”Niin sitä pitää, hyvä asenne”, Larissa naurahti. ”Kiitos kun toimit juoksutyttönäni.” Täytyihän siitä nyt kiittää, kun Amanda oli niin reippaasti ja valittamatta tuonut hänelle tavaroita, jotta hänen ei tarvinnut juosta koko tallin halki edestakaisin.
”Saamme varmasti pojat puhtaaksi alta aika yksikön, ja pääsemme kotimatkalle”, tyttö virnisti harjaten rivakoin ottein valkoista karvaa, joka pöllysi siitä huolimatta, että hevonen oli harjattu tänään jo kolmesti aiemminkin.

"Haluan olla hyödyllinen." Amanda puhahti. Oli tämäkin, ettei muka leppoisia hevosia saisi harjata. 
"Miten näistä lähtee näin paljon karvaa? Jessus."

”Arvaa vain, montako kertaa päivässä kysyn tuon pojilta”, Larissa puhahti. Kauttaaltaan klipatuiksi hevosiksi lusitanot todella osasivat pudottaa karvaansa kaikkialle. Casimiron kaappiin piilotettu tarraharja tuli tarpeeseen aina, kun hän oli hevosia harjannut ja Caetano oli lähettyvillä puhisemassa siitä, miten hän ei näyttänyt siistiltä hevosenkarvaisena.
”Ja nyt Venturoso alkaa taas näyttää siltä, että joudun klippaamaan sen viikon, maksimissaan kahden sisällä.” Niin hyvätapainen kuin valkeaksi kimoutunut lusitano klipatessa olikin, meni siinä silti pieni ikuisuus, ja hän keksi parempaakin käyttöä kahdelle tunnille kuin edelleen siistin hevosen klippaaminen.

"Voi ei. Klippaaminen on kamalaa. Onneksi yksikään omistani ei kasvata sellaista karvaa mikä tarvitsisi klipata." Se oli siunaus. Hän ei tosiaan olisi jaksanut yhtään enempää.

”No ei näitäkään varmaan oikeasti tarvitsisi klipata”, Larissa pyöräytti silmiään. Lausetta ei tarvinnut päätellä sen kummemmin, sillä molemmat tiesivät jo valmiiksi, mistä hevosten yllättävä, jatkuva klippaamisen tarve oli syntynyt. Caetano.
”En tiedä muita hevosiakaan tältä tallilta, jotka harjataan ainakin kolmesti päivässä”, tyttö hymähti kumartuen puhdistamaan lusitanon suuret kaviot. Hän tarkisti samalla tottuneesti, että kaikki neljä kenkää olivat kunnolla kiinni, ennenkö astahti käytävän puolelle, poimi fleeceloimen oven loimitangosta ja heitti Venturoson valkeaan selkään. Sen jälkeen oli aika kumartua käärimään tallipinteleitä yöksi lusitanon arvokkaisiin jalkoihin.
”Voit jatkaa Casimiron harjaamisella”, tyttö ehdotti nyökäten kohti vaaleaa ruunivoikkoa, joka koetti saada suuren, tumman turpansa mahtumaan kaltereiden välistä. Hänellä kestäisi hetki Venturoson jalkojen parissa kumarrellessa ja kukaan ei pitänyt pinteleiden käärimisestä, joten tuntuisi epäreilulta pyytää Amandan apua siihen.

"Hullua." Amanda totesi tyynesti. Hevoset tulivat hoidetuksi loistavasti vähemmälläkin, joten miksi... Ehkä oli parempi olla kysymättä edes itseltää. Hän siirtyi seuraavan orin karsinalle, vaihtaen harjan sen omaan välissä.

”Sinäpä sen sanoit”, Larissa naurahti. Hän kääri fleecepintelit rutiininomaisesti valkoisiin jalkoihin ja kiitti ties kuinka monennen kerran onneaan siitä, miten hyvätapaisia lusitanot olivat. Hän ei tahtonut edes kuvitella, millaista sähellystä tästäkin tulisi, jos hevoset eivät malttaisi olla aloillaan. Hän taputti Venturoson raskasta kaulaa poistuessaan karsinasta ja sulki oven huolella perässään. Hevosella oli kaikki, mitä se yötä varten tarvitsisi. Ei kun seuraavan luokse. Hän päätti siirtyä harjaamaan pikaisesti ruunikon Zeferinon, jonka neuroottisuus rutiineja kohtaan tarkoitti, että harjaaminen hoitui erittäin pikaisesti.

”Voin jo suorastaan kuulla kiinalaisen kutsun”, Larissa virnisti heittäessään talliloimen Zeferinon puhtaaseen selkään. Hän nosti riisutun ulkoloimen loimitangolle oveen tietäen, että joutuisi korjaamaan sen vielä siistimmin, sillä Caetano ei voinut sietää ryppyisiä loimia, mutta juuri nyt oli tärkeämpää saada Zeferinolle pintelit jalkaan. Sen jälkeen he olisivat jo yli puolessa välissä, kun Amanda oli niin kiltisti suunnannut harjaamaan nuorta Casimiroa.

Amanda pyöräytti silmiään. Ei voinut olla edes totta, järjetöntä. Hullua. 
"En ymmärrä miten kukaan jaksaa."

”Rakkaudesta hevosiin”, Larissa naurahti. Hän siirtyi tottuneesti toiselle puolen Zeferinoa käärimään pintelin seuraavaan etuseen, sillä pöhelö hevonen vaati jalkansa pintelöitäväksi tietyssä järjestyksessä tai taivas uhkasi pudota niskaan.
”Ei tätä kukaan muutoin tekisi.” Palkka ei päätä huimannut, sillä hyvä kun sillä eli asunnossa, jonka vuokra maksettiin työnantajan pussista, ja työajat olivat vähintäänkin kyseenalaiset sosiaalisen elämän kannalta. Joten rakkaus hevosiin oli kantavana voimana, kuten kaikilla, jotka hevosenhoitajiksi lähtivät.

"Edes valvoa. Tämä on ihan hullua." Amanda pärskähti. Vaatimustaso oli sairas ja hän kiitti luojaansa siitä, että oli aina suhtautunut tallityöntekijöihin suhteellisen kiltisti. Ainakaan hän ei käyttänyt noita orjina.

”Luuletko, etten tiedä sitä?” Larissa naurahti taputtaen Zeferinon lautasta, ennenkö kiersi hevosen takakautta toiselle puolen. ”Toiset ovat hullumpia kuin toiset.” Hänen pomonsa oli ehdottomasti yksi ääripää hulluista hevosenomistajista, sillä Caetano vei hevosista huolehtimisen neuroottiselle, pimeälle tasolle. Toinenkin ääripää oli olemassa, mutta onnekseen hän ei ollut koskaan joutunut työskentelemään sellaiselle, joka ei välittänyt eläimistään lainkaan.

”Mutta ainakin minulla on neljä hurmaavaa poikaa elämässäni”, tyttö virnisti, kiinnitti viimeisenkin pintelin tukevasti tarralla ja poistui Zeferinon karsinasta. Kaksi hevosista olivat valmiita yöpuulle, joten tämähän edistyi kerrassaan loistavasti. Casimiro oli syödä hänen hiuksensa, kun tyttö siirtyi Amandan harjaaman hevosen luokse loimi käsissään. ”Ole nyt urpo”, hän kikatti päänsä kiharapehkon sekaan tunkeneelle orille ja vapautti toisen kätensä loimen kantamisesta voidakseen tönäistä Casimiron päätä kauemmas. Kummasti hellyydenkipeän ja kuolettavan uteliaan orin loimittaminen oli aina samanlainen operaatio, kun hevonen oli tunkea syliin sen sijaan, että malttaisi olla aloillaan loimen pukemista varten.

Amanda pyöräytti silmiään. 
"Minä luulin enoani hulluksi." Hän huomautti pehmeästi. Ilmeisesti hän oli väärässä. 
"Niin, poikia sinä vaan..." Tyttö tavoitteli ääneensä kovin teatraalista sävyä.

”Enosihan on varsin hurmaava”, Larissa naurahti. Julian ei vaikuttanut epäreilulta tai mielivaltaiselta hevosenomistajalta. Tarkalta toki, mutta sitä kilpahevosten kanssa odotettiin aina. Kukaan ei tahtonut hevosenhoitajaa, johon ei voinut luottaa. Hevoset olivat kuitenkin kilparatsastajien ainoa mahdollisuus kilpailla - eihän kukaan voisi osallistua koululuokkiin ilman hevosta!
”Niin, poikia minä vaan”, Larissa vahvisti naurua äänessään. ”Katso nyt tätä sydäntensulattajaa! Ei minua voi syyttää”, hän virnisti, kietoi kätensä Casimiron raskasrakenteisen barokkikaulan ympärille ja suukotti hevosen papurikkokuvioitua, vaalean kermaista kaulaa.

"Joskus aavistuksen neuroottisuuteen taipuvainen, jolla on mielenkiintoiset standardit." Amanda ehdotti pehmeästi. Toisaalta, Julianilla ne standardit pätivät kaikkeen mahdolliseen. 
"Niin. Julmaa. Tulen kohta mustasukkaiseksi, et sinä minusta puhu noin." Amanda nauroi, heittäen harjan kädestään oikeaan pakkiin.

Mielenkiintoiset standardit tuntuivat nekin olevan alan vaatimuksia. Osa kävi järkeen, osa ei, mutta yleensä tavoite kaiken taustalla oli sama - varmistaa, että hevoset saivat parasta mahdollista hoitoa.
”Mistä sinä tiedät, miten minä puhun sinusta pojille kun käymme metsässä kävelyillä?” Larissa kiusasi oikaisten vielä hieman Casimiron loimea, ennenkö peruutti ulos karsinasta poimiakseen pintelit käteensä. Jokainen jalka, jonka hän pintelöi siitä huolimatta, että Casimiro koetti parhaansa mukaan tunkea päänsä väliin, oli yksi jalka lähempänä Amandan luokse yökylään lähtemistä. Se jos mikä auttoi nopeuttamaan prosessia, jota Casimiro hidasti uteliaisuudellaan merkittävästi. Onneksi hevosista nuorin, Florencio, ei suinkaan ollut näin utelias pölvästi, joten viimeisen hevosen hoitaminen sujuisi toivon mukaan nopeammin kuin ruunivoikon sydäntensulattajan.

Amanda pyöräytti kevyesti silmiään. 
"Et mitän, koska pojat juoksuttavat sinua pitkin metsiä kieli vyön alla. Jos ehdit siinä vielä puhua, sinulla on kovempi kunto kuin arvasin."

”Minä olen kovassa kunnossa”, tyttö virnisti, ”mutta ei, en kyllä puhu pojille silloin kun ne laittavat minut juoksemaan, muutoin kuin toruakseni niitä tästä epäoikeudenmukaisuudesta. Mutta onneksi ne eivät aina ole niin virkeällä päällä, vaan joskus voimme käyskennellä ihan rauhassa. Silloin ehtii hyvin juttelemaan oikein pidemmän kaavan kautta.” Koska hänhän ei osannut olla hiljaa, vaikka henki riippuisi siitä.

"Voi hölösuu." Amanda pärskähti kevyesti. 
"Voin vain kuvitella."

”Älä naura minulle”, Larissa naurahti. ”Kerron pojille vain tärkeistä asioista.” Niin varmaan. Hän höpötti hevosille ihan mistä tahansa, siinä missä kaikille vastaantulijoillekin. Keskustelua saattoi kylvää aiheesta kuin aiheesta. Tikusta asiaa ja niin edespäin!

"En ikinä nauraisi sinulle." Amanda lohdutti pehmeästi. Vähän vain hymyili ääneen Larissalle, silloin tällöin.

”Niinpä niin”, Larissa virnisti. Eihän Amanda koskaan. Ei ikinä. ”En kanna kaunaa. Nauruasi on ihan kiva kuunnella.” Vaikka se olisikin sitten hänelle nauramista niin silti. Niin kauan kuin Amanda nauraisi iloisesti, hän ei valittaisi. Tyttö siirtyi pikaisesti harjaamaan, loimittamaan ja pintelöimään viimeisen karsinassaan iltaruokia odottavista oreista, ennenkö virnisti Amandalle.
”Ja nyt ei enää tarvitse kuin varmistaa, että loimet on moitteettoman suorina loimitangoilla ja tavarat paikallaan, niin voimme lähteä.”

"Seinähullua." Amanda totesi suoraan sydämestään, lähtien viemään orien harjapakkeja takaisin. Hän halusi syömään kiinalaista collarit jalassa, peiton alle ja Larissan kainaloon. Nyt eikä viidestoista päivä.

Siinä Amanda oli täysin oikeassa, sillä sitähän tämä oli. Tunnollisesti Larissa kuitenkin suoristi loimet tangoilla, viikkasi Casimiron loimen vielä uudestaan ja varmisti, että niin riimut kuin narutkin jäivät roikkumaan siisteisti oven pienistä koukuista. Noin. Täydellistä. Caetano oli sentään luottanut hevosten ruokinnan tallityöntekijöiden käsiin, joten nyt, kun hevoset olivat valmiina iltaruokiaan odottamassa, oli hän valmis lähtemään.
"Jos kipitän nopeasti kartanolle hakemaan vähän vaatetta, pysähdytkö nappaamaan minut tien varresta kyytiin?" Larissa kysäisi virne huulillaan.

"Tietty otan. Nähdään kohta." Amanda lupasi, suunnistaen autolleen. Toisin kuin moni muu asia hänen elämässään, se ei ollut uusinta uutta ja hienoa. Silti se oli sitäkin rakkaampi ensiauto, sillä se oli enolta saatu. Hän ajoi sopivaan kohtaan kartanon liepeille ja pysähtyi odottamaan.

"Nähdään!" Larissa toivotti reippaasti ja pinkaisi sen jälkeen puolijuoksua pimeään iltaan. Hän liukasteli nurmimäkeä pitkin ylös kartanon varjoihin ja pujahti omaan asuntoonsa. Ei kestänyt kauaa, kun tyttö sulloi yöpuvun, hammasharjan ja vaatteet huomiselle reppuunsa, ja kipitti sen jälkeen kartanon etupuolelle ja tien varteen, jossa näki Amandan odottamassa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: [P] I can show you the world   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] I can show you the world
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Rosings Park: Talliympäristö-
Siirry: