[Y] I'm a princess cut from marble

Keskiviikko 23. toukokuuta 2018, aamupäivä, Hexham


Televisioruutu välkkyi äänettömistä kuvista, joita jäänsiniset silmät katselivat vailla minkäänlaista mielenkiintoa. Viltti, johon Beatrix oli kietoutunut, tuntui karhealta posken ihoa vasten. Hän oli käpertynyt mahdollisimman pieneksi keräksi, kiskonut viltin melkein korviin saakka.
Koti oli hyvin hiljainen, kun isommat koirat olivat poissa, ja sekä Amanda että Sawnie olivat lähteneet tallille. Tavallisesti Beatrix olisi kaivanut tietokoneensa esiin aamupalan jälkeen ja työskennellyt, kunnes koirat alkoivat kerjätä ulkoilua. Hän olisi päästänyt ne takapihalle ja nauttinut itsekin hetken lämmöstä ja auringonpaisteesta, ja palannut sitten takaisin koneen ääreen.
Kymmenen päivää.
Kymmenen päivää siitä, kun maailma oli romahtanut.

Hän oli antanut itselleen luvan pysytellä sängyssä siihen saakka, että kivut olivat loppuneet. Sen jälkeen hän oli pakottanut itsensä nousemaan aamulla, vaihtanut päivävaatteet päälle, keittänyt teetä. Painanut suukon Sawnien poskelle tämän lähtiessä töihin ja muistuttanut Amandaa ottamaan eväät mukaan tallille.
Hän oli kieltänyt itseltään sängyssä makaamisen, mutta sohvasta ei ollut ollut puhetta. Heti, kun autojen äänet olivat lakanneet kuulumasta, hän oli käpertynyt sohvalle. Jäänyt siihen loppupäiväksi, katsellut äänetöntä televisioruutua. Kerännyt voimia, jotta olisi jaksanut nousta takaisin jaloilleen siihen mennessä, kun Sawnie ja Amanda palasivat kotiin. Iltaan mennessä voimat oli kulutettu loppuun ja korvautuivat itkulla.

Beatrix oli melko varma, että oli nähnyt saman kokkiohjelman jo kolmeen kertaan, samat teräksenharmaat silmät. Locksley, se miehen nimi taisi olla.
Katse hakeutui puhelimeen, joka odotti mykkänä sohvapöydällä. Hetken harkittuaan nainen ojensi kättään sitä kohti.
Kun je langskomen?
Käsi vetäytyi takaisin huovan alle, puhelin sai jäädä paikoilleen. Veljellä oli nyt oma elämänsä, Deirdre ei voinut hyvin. Kolmoset olivat kotona. Hän ei saanut lisätä taakkaa, kun oli nimenomaan tullut auttamaan.
Julian, ik mis je.

Kevyt tökkäys jalkapohjia vasten havahdutti Beatrixin ennen kuin kyyneleet ehtivät silmiin saakka. Pomona mönki unisena esiin viltin alta, pudottautui sohvalta ja venytti selkäänsä kaarelle. Jäi tuijottamaan hetkeksi ja haukahti sitten terävästi.
Beatrix kurtisti kulmiaan.
”Ei sinulla voi vielä mitään hätää olla”, hän vetosi.
Uusi terävä haukahdus.
”Tad ei pidä siitä, että komennat.”
Haukahdus.

Ei auttanut muu kuin sysätä viltti syrjään ja nousta istumaan. Laskea jalat yksi kerrallaan lattialle, nousta seisomaan. Eteisessä Beatrix kumartui pukemaan Pomonalle ohuen, persikanvaalean paidan päälle. Suojaksi auringolta. Käsi ojentui kohti naulakkoa, mutta enää ei taitanut olla niin kylmä, että olisi tarvinnut takkia. Pelkkä ohut neule riittäisi kyllä. Luultavasti.
Aurinko oli kadonnut pilviverhon taakse, mutta siitä huolimatta Beatrix nosti aurinkolasit valonarkojen, verestävien silmiensä suojaksi.
He voisivat kävellä tutun kadun päähän ja takaisin. Vaikka oikeastaan tuntui hyvältä olla ulkona. Melkein. Olivatko puut olleet yhtä vihreitä vielä viikko sitten?
Hän ei halunnut katsoa liian tarkkaan. Liian tarkkaan katsominen sai ajattelemaan. Ja ajatteleminen teki kipeää.
Pomona haisteli kiireettömästi tienviertä, ei sillä ollut ollut kiirettä mihinkään.

Beatrix kääntyi takaisin tutusta risteyksestä. Vielä hän ei jaksanut sen pidemmälle.
Pomona ei protestoinut, loikkasi vain tyytyväisenä takaisin sohvalle päästessään sisälle. Beatrix käpertyi takaisin sohvannurkkaan, veti vilttiä päälleen. Hetken harkittuaan hän kurotti puhelimen käteensä ja avasi selaimen.
Paikallisen eläinsuojan sivut.
Televisiossa surusilmäinen kokki oli aloittelemassa jälkiruokaa.