PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] I got nothing but my aching soul

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1418
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: [P] I got nothing but my aching soul   To Marras 16, 2017 9:40 pm

Pikaviestinpeli Sylvia Stirlingin (Lilya) ja Brian Darcyn (Hatsiubat) välillä.

Torstai 30. marraskuuta 2017, iltapäivä, Newcastle / Sylvian asunto

Ehkä oli väärin puuttua tällä tavalla ystävän elämään, mutta Sylvia halusi vain suojella Keikoa. Eikä hän tekisi muuta kuin juttelisi Brianin kanssa, ilman, että mitään pitäisi salata Keikolta jälkikäteen, joten sehän tarkoitti, että kaikki oli hyvin?
Hän tarkisti kuvajaisensa huolellisesti peilistä, kiinnitti hiukset uudestaan löyhälle nutturalle ja vaihtoi timattikorvakorut hillittyihin helmiin. Suoristettuaan laventelinsinisen leninkinsä helmaa hän vilkaisi siroa, hopeista rannekelloa ja suuntasi keittiöön valmistelemaan teetä, jotta se olisi valmis siihen mennessä, kun Brian saapuisi. Hän kaatoi veden pyöreäkylkiseen teepannuun kuulostellen samalla ovipuhelimen summerin ääntä.

Brian oli jopa saanut aikaiseksi ajaa partansa (hän oli pohtinut asiaa jo sentään pari viikkoa) ja koettanut asetella alati hieman venähtäneessä olevat hiukset jotenkin siististi. Hän oli koettanut päättää olisiko typerää viedä jotakin, mutta oli päättänyt ettei ketään tarvitsisi lahjoa teehetken takia. Nahkatakkiin pukeutunut mies soitti ovikelloa, venyttäen kevyesti kauluspaidan kaulusta.
Kuristi.
Päästyään ylös ja asuntoon sisään, hän hymyili Sylvialle, kunnes ilme valahti hieman.
"Missä Keiko on?" Hän oli kuvitellut tuonkin olevan täällä.

Sylvia oli saanut teen valmiiksi juuri sopivasti siihen mennessä, kun ovikello soi. Hän suoristi vielä neuletakkinsa helmaa ja asetteli pienen, hillityn timanttikorun suoraan ennen kuin asteli ovelle korot kevyesti lattiaa vasten kopisten.
”Brian, ihana nähdä sinua”, Sylvia tervehti ja teki tilaa ovensuussa, jotta mies pääsisi astumaan sisään.
”Oh, Keiko on varmasti asunnollaan. Hänellä on niin paljon järjesteltävää.”

Mies näytti vain entistä hämmentyneemmältä. Hetken, kunnes siristi ruskeitä silmiä kevyesti. Hän riisui takkinsa ja kenkänsä.
"... Haluat kuulustella?"

Sylvia ojensi kätensä ottaakseen Brianin takin vastaan ja ripusti sen siistiin kaappiin vaaleiden liukuovien taakse.
Brianin sanat saivat hänet katsahtamaan miestä tuimasti.
"Brian, hienot naiset eivät kuulustele. Haluan vain keskustella kanssasi."
Hymy palasi vaalean naisen kasvoille ja hän viittasi irlantilaismiestä seuraamaan itseään olohuoneeseen, jonka sisustus oli aivan yhtä vaalea kuin koko muunkin talon, harkituin tummemmin yksityiskohdin. Mochi oli käpertynyt Callahanin nojatuoliin ja katseli arvostelevasti huoneeseen astuvaa miestä. Tai ehkä sillä oli vain sellainen katse.

Brian nosti käsiään antautuvasti ylös, nauraen pehmeästi. Mies ei edes yrittänyt peitellä Limerickin seudun leveää aksenttiaan. Sylvia huomauttaisi jos ei saisi selvää.
"Noh, oli mitä oli, olisit voinut sanoa suoraan." Mies seurasi naista, tuntien inhottavan piston. Oliko Keikon elämä ollut edes puoliksi tällaista aiemmin? Hän ei voisi tarjota naiselle mitään kovin hienoa. Mukavan peruselämän. Siinä se. Ruskeat silmät siristyivät hymyun kun hän huomasi koiran ja mies kyykistyi.
"Hei, kukas sinä olet? Vai tuletko ollenkaam sanomaan hei?" Eläinrakas mies.

”Minähän sanoin. Pyysin sinut luokseni teelle”, Sylvia huomautti ja pyysi anteeksi lähtiessään hakemaan teetarjotinta keittiöstä.
Mochi tuijotti irlantilaismiestä hetken kapeilla silmillään. Hyvin hitaasti se nousi nojatuolissa seisomaan, ravisteli päätään ja venytti selkänsä lähes kissamaisesti, ennen kuin istahti karvaiselle ahterilleen nojatuolin pehmeälle istuintyynylle ja jäi katselemaan Briania hyvin majesteettisesti kapeaa kuonoaan pitkin.
Sylvia palasi tarjottimen kanssa ja hymyili hieman nähdessään Brianin juttelemassa Mochin kanssa.
”Hän on Mochi.”

"Minä oletin että kutsu koski minua, koska pyysit Keikonkin paikalle." Brian korjasi pehmeästi, Hän jäi kyykkyyn ja katseli pystykorvaa, jota ei selvästi vähempää olisi voinut kiinnostaa hänen läsnäolonsa.
"Mochi? Etkö tosiaan tervehdi?" Mies houkutteli, ojentaen kättä koiraa kohti hymyillen.
"Hyvä on, en häiritse uniasi. Jatka, ole hyvä." Mies naurahti, suoristautuen seisomaan. Kunnes istui sitten sohvalle, säilyttäen nyt ratsastajan ryhdin istuessaan. Yleensä hän antoi itsensä rojahtaa miehekkäästi, mutta ehkä Sylvian seurassa hän voisi istua suorassa.
"Joten, mistä haluat keskustella?"

"Mochi on hieman ujo", Sylvia pahoitteli.
Ujo sanan siinä merkityksessä, että se kohteli ihmisiä alamaisinaan niin kuin monet kissat ja ilmaisi kiljumalla, milloin sen läheisyydentarve oli saavuttanut sen pisteen, että sopi tulla rapsuttamaan. ja mielellään heti, riippumatta siitä, oliko nukkumassa, suihkussa tai viettämässä aviollista laatuaikaa.
Shiba käpertyi takaisin nojatuoliin.
"Hän on ollut hieman kärttyinen sen jälkeen, kun ylimääräiset herkut poistettiin hänen ruokavaliostaan  vähän aikaa sitten."
Sylvia asetti tarjottimen pöydälle ja kaatoi teetä toiseen siroon teekuppiin, jonka kyljessä oli koristeellinen kuva sinikultaisesta linnusta.
"Maito tai sokeria?" hän tiedusteli ja kohotti katseensa Brianiin
"Halusin vain tavata sinut paremmalla ajalla, lentokentällä te olitte molemmat niin kovin väsyneitä matkasta."

Brian olisi mielellään ottanut koiran, mutta hän ei voinut ottaa yksinasuvana miehenä koiraa itselleen, kun työt veivät minne milloinkin käytännössä joka viikonloppu. Joskus oli viikonloppu, kuten nyt, jolle ei sattunut kilpailuja, mutta erityisesti kesäisin hänellä oli kiire. Ja kunhan ensi kaudella Whiskers ja Vanellope siirtyisivät aikuisten luokkiin nuorten hevosten luokista, hän olisi todella kiireinen. Käsissä olisi viisi kansainvälisesti kilpailevaa, isojen luokkien hevosta, joilla kaikilla oli mahdollisuudet mihin vain. Paitsi ehkä Mokolla, ellei hevonen lopettaisi yllätyskieltojaan.
"Ah, se selittää. Kuka nyt ei sellaisesta nyreytyisi." Brian naurahti, pudistellen päätään.
"Ei kiitos kumpaakaan. Olen maidolle allerginen." Mies selitti. Sokeri nyt oli muuten vain turhaa.
"Anteeksi siitä. Olin ratsastanut torstain jälkeen kymmenisen rataa sunnuntaihin mennessä." Vähempikin vei esteratsajasta mehut. Etenkin kun viikonloppu oli ollut kovin... Tunnepitoinen.

"Mutta se on kuulemma hänelle hyväksi", Sylvia vakuutti, muistellen Helia Montgomerylta saamiaan ohjeita. Se tekisi Mochista lopulta onnellisemman koiran, vaikka se tällä hetkellä vielä tuntuikin mököttävän. Mutta eihän muutoksesta ollut kulunut kuin vasta parisen viikkoa, joten ehkä sen mieli vielä tasaantuisi?
Sylvia ojensi teekupin siron tasettinsa kanssa Brianille.
"Olen pahoillani, ettei minulla ole tarjota mitään teen kanssa. Taloudenhoitajamme oli valitettavasti sairastunut."
Minkä vuoksi hän itse oli elänyt tänään pelkällä teellä.
"Ei se mitään. Minäkin olin aina aivan poikki kisojen jälkeen, ja teillä nyt on vielä kovin intensiivinen aikataulu."

Brian otti teekupin vastaan, hymyillen kiitokseksi.
"Ei se mitään. Luultavasti en voisi syödä sitä, monessa asiassa on maitoa tai pähkinää Tee riittää oikein hyvin." Mies vakuutteli, ottaessaan kulauksen lämmintä juomaa. Miten hän olikaan jäätynyt Hexhamin keskustassa kauppoja kiertärssään. Eikä hän kiitos haluaisi nauttia vapaana viikonloppunaan vatsakivuista tai päätyä sairaalaan analyfaktisen shokin myötä. Kumpikaan ei houkuttanut häntä.
"Mukana oli poikkeuksellisen monta hevosta nyt. Yleensä minulla on ehkä kolme hevosta mukanani."

"Niinkö? Sehän on ikävää", Sylvia totesi pahoitellen. Hänellä oli hävettävän vähän tietoa siitä, mitä eri ruuat sisälsivät. Aktiivisesti kisatessa ravintoarvoilla oli ollut väliä, ja siitäkin olivat huolehtineet muut hänen puolestaan, mutta sen tarkemmin hän ei ollut koskaan asiaan perehtynyt.
"Mutta ehkä se on minun kannaltani onni, niin en vaikuta niin hirvittävän huonolta emännältä. Callahanin mielestä minun on parempi pysytellä kaukana keittiön kodinkoneista, kun en niistä mitään ymmärrä."
Hän kaatoi itselleen teetä kuppiin ja lisäsi reilusti sokeria - ladyn pahe - ennen kuin jätti sen jäähtymään.
"Kuinka kisasi sujuivat?"

Brian kohotti kevyesti toista kulmaansa. Hän oli ymmärtänyt että Callahan oli Sylvian aviomies. Ja sen hänkin tiesi, ettei vaimolle sanottu tuollaista. Vaikka kuka hän oli eronneena miehenä mistään puhumaan.
"Ei kaikkia ole luotu keittiöön." Mies lohdutti hymähtäen. Hänkin oli ollut vielä kuusi vuotta sitten aika avuton, mutta kummasti oppi kun piti ruokkia itsensä huippu-urheilijalle sopivalla tavalla omin avuin.
"Hyvin. Nuoret ratsuni kunnostautuivat toisiksi viimeisissä YH-luokissaan ja sijoituin kahdella muulla. Mokon kanssa valitettavasti ei onnistunut, mutta se onkin kovin tuulella käyvä esteratsu. Ei se ollut Mokonkaan kanssa kyllä edes huonoimpia kilpailuja. Valitettavasti."

Sylvia hymyili Brianin sanoille.
Niin kuin Callahan sanoi, onneksi hän oli sentään sievä. Ja sattunut syntymään oikeaan sukuun, niin ettei ollut niin väliksi, vaikka olikin typerys. Mikäs siinä oli ollessa, kun aina oli joku elättämässä.
Olisi Sylvia silti käyttänyt mielellään edes mikroa. Joka oli niin täynnä erilaisia toimintoja ja nappuloita, että hän oli ollut varma siitä, että vähintään räjäyttäisi sen, mikäli yrittäisi lämmittää ruokaa.
"Onneksi olkoon. Luulisin? Kyllä Mokokin varmasti vielä kunnostautuu."

Sen huomasi, että Brian oli kovin tavallisesta perheestä. Oli heillä rahaa ollut, mutta jonkin verran vanhemmat luopuivat asioista, voidakseen tasoittaa polkua pojalleen. Se oli kostautunut hieman, kuten oli huomattu. mutta nyt muutaman vuoden yli kolmikymppisenä miehenä Brian oli alkanut ymmärtää oman käytöksensä aukkoja. Ja pyrkinyt oikeasti korjaamaan niitä.
"Kiitos. Kyllä se siitä, varmasti. Syksyn ratojen jälkeen olin kyllä oikein ylpeä toisesta sijoituksesta world cupissa kuukauden sisään." Kaksi pronssisijaa Vichyllä, vain pienellä erolla. Se oli lämmittänyt mieltä.

Sylvia huomasi joutuvansa keskittymään tavallista enemmän, jotta olisi saanut selvää Brianin paksusta aksentista. Se muistutti häntä jostakin, ehkä hieman tavasta, jolla Charlesin uusi assistentti oli puhunut.
"Siitä on kyllä aihettakin olla ylpeä", hän myönsi hymyillen ja otti varovaisen kulauksen teestään.
"Minun on myönnettävä, että tunnen estemaailmaa kovin pintapuolisesti. Kuinka päädyit valitsemaan juuri sen lajin itsellesi?"

Brian luotti siihen että Sylvia sanoisi, jos hänestä ei saisi selvää. Siihen asti Brian ei jaksanut nähdä vaivaa aksenttinsa vuoksi, siinä missä Artemis pyrki puhumaan kovin selvää englantia. Hän syytti maanmiestään aina välillä hienostelusta, siinä missä Artemis vetosi vain olevansa ymmärrettävä.
"Se vain... Jäi. Kilpailin ensin poniluokissa ja nuorten ratsastajien luokissa. Kai se tuntui silloin teinipojasta jotenkin siistimmältää kuin kouluratsastus ja kenttäratsastusta en edes harkinnut."

Tee oli vieläkin liian kuumaa.
Sylvian silmissä välkähti huvittuneisuutta, kun Brian kuvaili esteratsastuksen olleen teinipojan mieleen siistimpi laji kuin koulu.
"Minä puolestani haaveilin hetken kenttäratsastajan urasta", hän myönsi, laskien teekuppinsa suosiolla takaisin pöydälle ja ristien kätensä.
"Serkkuni Charles kisasi kentässä hyvin menestyksekkäästi ennen kuin ulkoministerin tehtävät veivät valitettavasti hänen aikansa."

Mies nielaisi kevyesti. Charles Edgerly? Ei helvetin helvetti. Sylvia oli ulkoministerin serkku? Ei ihme että hänestä tuntui siltä, että mies oli eksynyt BBC:n draamasarjaan.
"Ehkä on hyvä että valitsit toisin. En esteratsastajana voi paljon puhua itsesuojeluvaistosta, mutta olen melko varma että kenttäratsastajilta se puuttuu kokonaan." Brian naurahti. Hän ei tosiaan voinut ymmärtää.

Sylvia naurahti pehmeästi.
"Niin, ehkä olet oikeassa. Jännitin hirvittävästi joka kerta, kun tiesin Charlesin nousevan Paddyn selkään", hän myönsi, vaikka muisto saikin silmät tuikkimaan ylpeydestä. Hän oli aina ihaillut vanhempaa serkkuaan, pikkutytöstä lähtien.
"Päätös ei kuitenkaan ollut täysin omani, vaikka rakastankin koulua koko sydämestäni. Vanhempani olivat äärettömän kauhuissaan, kun ratsastin Fluffyn suoraan suihkulähdelampeen, puhumattakaan esteradasta, jonka Charles ja veljeni kehittelivät minulle eräänä kesänä Lismoressa."

Brian hymyili, tietäen että moni ihminen jakoi sen jännityksen. Koskaan ei tiennyt mitä tapahtui. Lämpö läikähti sisällä kun hän muisti oman kaatumisensa marraskuun alusta. Kun Keiko oli tullut Newcastlesta Lontooseen vain sen takia, että Vincent oli kertonut hänen loukkaantuneen. Hän huomasi yskäisevänsä Sylvian puhuessa melko tutusta linnasta, siinä kotikulmien liepeillä. Hän ei voinut sanoa tutustuneensa paikkaan sen enempää.
"Krhm. Vanhemmille pitäisi kertoa että sydämentykytyksiä tulee jos antaa lapsille ponin ja vapaa-aikaa maalla." Hän tunsi itsensä niin pieneksi, niin pieneksi. Mitättömäksi. Millaisia Keikon muut ystävät oikein olivat?

Sylvian kulmat painuivat huolestuneesti, kun Brian yskähti.
"Eihän tee ole liian vahvaa?" hän varmisti hermostuneesti. Tee oli ainoa asia, jonka hän oli oppinut valmistamaan tuhoamatta mitään. Hän oli ollut taidostaan hyvin iloinen, siihen pisteeseen asti, että Callahan oli todennut kiukkuisesti osaavansa kyllä keittää oman teensä, nainen. Ehkä hän oli kysellyt hieman innokkaasti, josko mies haluaisi teetä, joten ei ollut mikään ihme, että tämä oli hermostunut.
Hymy palasi kuitenkin hänen kasvoilleen.
"Niin, niin tosiaan pitäisi. Vaikka epäilen, ettei se olisi vaikuttanut isoisäni mielipiteeseen ja hän olisi silti hankkinut minulle ponin. Hän on todellinen hevosihminen, toimi Hänen Majesteettinsa edustajana Ascotissa."
Sylvia suoristi hieman hameensa helmaa ja risti kätensä uudelleen.
"Sinähän olet kotoisin Irlannista, eikö niin? Asuuko perheesi yhä siellä?"

"Ei, se on todella hyvää." Silti mies huomasi yskäisevänsä uudelleen. Ei luoja. Missä hän oikein oli, miksi ja missä universumissa hän kuului tällaiseen seuraan? Koskaan Brian ei ollut tuntenut itseään yhtä pieneksi.
"Mm, olen. Vanhempani asuvat siellä edelleen. Lähdin töiden perässä." Hän vahvisti Sylvian arvauksen.

Ehkä hän oli kuitenkin antanut teen hautua liian kauan. Ei ihme, että Callahankin oli hermostunut.
Hän piti kuitenkin hymyn kasvoillaan.
"Mistä päin Irlantia tarkalleen olet kotoisin?"

"Limerickista. Asuin siellä koko ikäni, ennen kuin muutin Dubliniin kuusi vuotta sitten." Sitä ennen mies oli rampannut Dublinin asuntolan ja Limerickin väliä perheensä vuoksi. Kuusi vuotta sitten hän oli eronnut.

"Limerickissä?" Sylvia toisti ilahtuneena siitä, että tiesi alueen. Siitä huolimatta, että heidän linnansa sijaitsikin Irlannissa, hän ei voinut sanoa olevansa millään tavalla asiantuntija.
"Se on hyvin viehättävää seutua. Tahtoisitko palata Irlantiin jonain päivänä?"

”Se on." Brian huomasi pudistelevansa päätään. Vuodessa Englannista oli tullut koti.
"Englannista on tullut koti. Viihdyn täällä." Kyllä hän kaipasi asioita Irlannista, kuten lapsiaan, mutta se oli asia johon kotimaahan palaaminen ei auttaisi.

"Se on mukava kuulla", Sylvia totesi, eikä voinut olla ajattelematta, kuinka Keiko olisi suhtautunut muuttoon Irlantiin. Vaikka toisaalta ympäristönvaihdos olisi voinut kaiken jälkeen tehdä hyvää, ja mistä sitä tiesi, vaikka herttainen ystävä olisi rakastanut vihreän maaseudun viehätystä.
"Asuvatko lapsesikin Irlannissa?"

Kysymys löi ilmat pihalle miehen keuhkoista. Hän jäi tuijottamaan Sylviaa tyhjä katse ruskeissa silmissään.
"Miten sinä...?" Mistä tuo tiesi? Vai oliko Keiko kertonut? Ei kai. Nainen ei itsekään puhunut mielellääm Brianin lapsista, kun tiesi että se oli kipeä paikka.

Sylvia säikähti Brianin reaktiota. Hän ei ollut tarkoittanut kysymystään pahalla, eikä ollut edes osannut kuvitella, että aihe voisi olla hankala. Hän oli ollut tosissaan siinä, että oli vain halunnut tutustua mieheen, josta oli tullut niin tärkeä hänen ystävälleen, ei kuulustella tätä menneisyyden päätöksistä.
"Brian? Olen pahoillani, sanoinko jotakin?" hän kysyi pelästyneenä. Idiootti, Callahanin ääni ilmoitti hänen mielessään.

Brian laski kupin käsistään ja nielaisi tyhjää. Se oli hyvin hankala paikka. Hän oli vuoden aikana ajatellut toiseen maahan jääneitä lapsiaan paljon. Hän ei tiennyt millaisiksi nuo olivat kasvaneet, tiesivätkö nuo hänestä mitään. Brian haroi asetellut hiuksensa sekaisin. Ihan sama.
"Miten sinä tiesit että minulla on lapsia?"

Jokin oli selvästi vialla.
Sylvia puristi käsiään tiukemmin vastakkain, peläten, että ne alkaisivat täristä hetkenä minä hyvänsä.
Idiootti, idiootti, idiootti.
"Keskustelin Deirdren kanssa talleilla, ja hän kertoi sinun olevan veljensä hevosen uusi ratsastaja. Samalla hän mainitsi teidän olevan ystäviä, ja että Artemis on lapsesi kummisetä."
Sylvian olisi tehnyt mieli lyödä itseään.
"Brian, olen hyvin pahoillani, jos sanoin jotain sopimatonta."

Brian puraisi peukalonsa kynttä, pudistellen päätään. Tietenkin. Niin. Ei Keiko ollut ystävälleen kertonut tai tuo olisi ainakin varoittanut siitä, että aihe oli kovin vaikea hänelle. Ei Keikon kaltainen enkeli heittäisi häntä susille näin.
"Mmm. Artemis on tyttäreni kummisetä." Mies myönsi hiljaa.
"Ei se mitään. Et voinut tietää että se on vaikea asia."

Rintakehää vihlaisi taas kipeästi ja Sylvia painoi toisen kämmenensä sitä vasten.
"Anna anteeksi, en tosiaankaan halunnut loukata sinua."
Vaikea asia. Voi hyvä Luoja, kuinka typerä ihmisen piti olla, että meni pahoittamaan tällä tavalla ystävänsä rakkaan mielen?
"Ei meidän tarvitse puhua siitä enempää. Olen pahoillani, olen Callahankin sanoo aina, millainen idiootti minä osaan olla. Olisi pitänyt ymmärtää."

Brian kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Et sinä loukannut. Ja miehesi pitäisi miettiä mitä sanoo sinulle." Irlantilainen ei ollut turhan hienotunteinen ja miettinyt oliko tämä hänen paikkansa sanoa vai ei. Noin ei vain sanottu rakkaalle, ei koskaan.
"Voin kyllä puhua asiasta, nyt kun otit sen puheeksi. Yllätyin. Siinä kaikki."

Sylvia hämmentyi. Joten hän hymyili.
"Oh, Callahan on aivan oikeassa, ei se minua haittaa."
Hymy haihtui nopeasti hänen kasvoiltaan, kun hän silmäili irlantilaismiehen kasvoja.
"Eihän se minun asiani ole, anteeksi. Tietäähän Keiko? Hän on selvästi hyvin kiintynyt sinuun, enkä haluaisi, että mikään tulisi väliinne."

"En ole vielä huomannut että olisit idiootti, joten epäilen suuresti että miehesi olisi oikeassa." Brian totesi melko tiukasti. Hän nyökkäsi naisen kysyessä tiesikö Keiko.
"Hän tietää kyllä. Kaiken mikä on tietämisen arvoista." Ja silti tuo oli hänen kanssaan. Se sai kipeän tunteen pesiytymään vatsaan yhdessä niiden perhosten kanssa. Kaikesta huolimatta. Vaikka hän ei ollut tuon ex-miestä juurikaan parempi ihminen menneisyytensä puolesta.

Sylvia räpäytti hämmentyneesti silmiään.
"Ei Callahan sitä pahalla tarkoita. Hänellä on hyvin paljon kestämistä."
Totta kai Callahan oli oikeassa. Tämä oli hyvin älykäs mies, joka joutui kärsimään typerän vaimonsa vuoksi.
Nainen laski kätensä alas rintakehältään ja kiepautti vihkisormustaan.
"Sittenhän kaikki on hyvin. Olen niin kamalan pahoillani, että sotkeuduin asiaan, joka ei minulle kuulu. Toivottavasti voit antaa minulle anteeksi."

Brian heilautti kättään.
"Voin kyllä. Et sanonut mitään peruuttamatonta. Mutta kyllä, lapseni asuvat Irlannissa ex-vaimoni kanssa." Sitähän häneltä oli alunperin kysytty.

Sylvia tunsi silti olonsa kammottavaksi. Näkihän Brianista, kuinka pahaa asiasta puhuminen teki.
Hän pyöräytti vihkisormuksen uudelleen sormensa ympäri ja nielaisi, yrittäen miettiä, mitä voisi sanoa pelastaakseen tilanteen.
"Olen iloinen, että olet kertonut Keikolle. Hän ansaitsee vain hyvää kaiken kokemansa jälkeen."

Brian ei kokenut oloaan huonoksi enää sen takia että Sylvia oli ottanut puheeksi lapset. Hieman häpeissään irlantilaismies painoi katseen sukkiinsa. Niin. Hyvää ja vielä enemmän. Vain parasta. Luoja tiesi ettei hän ollut parasta nähnytkään.
"Mmm. Hän on todellinen enkeli."

"Hän on", Sylvia myönsi. Jos hän koskaan voisi olla puoleksikaan niin ihastuttava ihminen kuin Keiko, hän voisi olla onnellinen. Keiko ei varmastikaan olisi mennyt kyselemään ajattelemattomuuksissaan typeriä, tämä otti aina muiden tunteet huomioon.
Toisin kuin itsekkäät ladyt.
"Olen hyvin onnellinen teidän puolestanne. Siitä, että hän on löytänyt jonkun, jota rakastaa."

Brian piti suunsa kiinni siitä että Keikon olisi ollut parempi rakastaa ketä tahansa muuta. Hän kiitti Sylviaa tuon kauniista sanoista hymyillä.
"Yritän kovasti olla hänen arvoisensa mies." Hän lupasi vielä.

"Parempi olisikin, sillä minä en suvaitse enää mitään pahaa tapahtua hänelle", Sylvia totesi, ja hetken hänen katseessaan välähti jälleen arvovaltaisen ladyn päättäväisyys. Se suli kuitenkin nopeasti pois hennon hymyn tieltä.
"Hän vaikuttaa hyvin onnelliselta kanssasi. Toivon, että et koe minun huijanneen sinua tänne, halusin todellakin vain keskustella kanssasi."

Brian vastasi tiukkaan katseeseen pienellä hymyllä. Luojalle kiitos ettei Sylvia tiennyt miten kovasti hän yrittikään. Mustasukkaisuus ei ollut kyllä nostanut päätään missään vaiheesa, mutta silti hän jatkoi itsepintaisesti terapiaansa. Ettei se tunne koskaan enää heräisi.
"Ymmärrän kyllä. Mutta olisit silti voinut sanoa suoraan ja saat kysyäkin asioita suoraan, jos haluat."

Sylvia pudisti hieman päätään.
"Tuntuisi hirvittävän epäreilulta puhua asioista Keikon selän takana, kun ne eivät tosiaan ole mitään sellaista, mihin minun pitäisi puuttua."
Hän halusi vain, että Keiko voisi olla onnellinen.
"Tiedäthän, että Keikon ystävät ovat minunkin ystäviäni. Jos vain voin koskaan olla avuksi, en tahdo, että epäröit pyytää."

"Voi kuule. Minun ystäväni on puuttunut asioihin niin paljon, ettei ole tottakaan." Brian naurahti kuivasti. Hän ei ollut vielä sanonut sanaakaan Artemikselle siitä että oli Keikon kanssa nyt. Irlantilaismiehen mielipide pelotti häntä.
"Arvostan tuota. Ja yritän pitää mielessäni."

”Oh?” Sylvia totesi yllättyneesti, kulmat huolestuneesti alas painuen, kun Brian kertoi ystävänsä jo puuttuneen asioihinsa. Hän palautti ilmeensä kuitenkin nopeasti hallintaan, sillä kuten todettu, hienojen ladyjen ei sopinut kurtistella ihan miten sattui. Ja se aiheuttaisi ryppyjäkin, mistä Callahan ei pitäisi.

Voi helvetti. Brian oli puhunut itsensä pahasti pussiin. Niin mielettömän pahasti.
"Hän sotkeutui minun ja Keikon suhteeseen tavalla joka oli erottaa meidät kokonaan." Voisiko hän vain karata paikalta?

Sylvia räpäytti silmiään ja painoi taas käden rintakehälleen.
"Voi ei, mitä tapahtui?" hän henkäisi vilpittömän huolestuneena, jälleen kerran tajuamatta ajatella etukäteen, että ehkä aihe oli sellainen, josta Brian ei haluaisikaan puhua.

Brian hieroi ohimoitaan.
"... Haluat minut ulos Keikon elämästä sillä sekunnilla kun kerron."

Sylvia räpäytti silmiään ja hieraisi rintakehäänsä.
"Et voi sanoa noin ja sitten jättää kertomatta."

Brian katsoi lattiaan, pyöritellen peukaloitaan.
"Keiko tietää kyllä kaiken." Mies muistutti vielä. Ettei nainen kuvittelisi kaiken olevan salattua naiselta, jota Brian rakasti niin että se sattui.
"Minä en voi tavata lapsiani ja en saa lähestyä entistä vaimoani. Olin mustasukkainen ja väkivaltainen. Olen käynyt terapiassa eron jälkeen ja käyn edelleen. Ja olen luvannut Keikolle että jos ikinä teen virheen, minä lähden itse. En halua satuttaa häntä."

Sylvia tuijotti Briania hetken kasvot ilmeettömiksi muuttuen.
Väkivaltainen. Mustasukkainen. Ei saa lähestyä entistä vaimoaan.
Sanat jyskyttivät Sylvian mielessä kipeinä, saivat veren kohisemaan korvissa. Hän oli melko varma, että se vähäinenkin väri oli kadonnut hänen kasvoiltaan.
"Keiko... tietää?" hän toisti hitaasti.
Miksi? Miksi juuri Keikolle piti käydä näin, juuri kun nainen oli päässyt eroon toisesta väkivaltaisesta miehestä? Mutta Brian sanoi käyvänsä terapiassa.
Silti hän voi pahoin.

Brian piti katseensa tiukasti lattialla. Miten hän häpesi itseään. Oli järjetöntä toivoa tulevaisuutta Keikon kanssa. Tuo tarvitsi miehen, ei hirviötä. Rakastavan, ihanan, kiltin ja hellän miehen. Hän oli sitä nyt, mutta pelko nosti päätään. Voisiko hän joskus toistaa tekonsa, olla niin julma, mustasukkaisen raivon sokeuttama hirviö, joka katoaisi yhtä nopeasti kuin oli tullut esiinkin? Joutuisiko hän pyytämään ensin anteeksi liian kovaa puristusta, sitten läpsäisyä poskelle? Brian puri huulensa auki, tuntien miten veren rautainen maku tulvahti suuhun.
"Hän tietää. On tiennyt jo syyskuusta. Kaiken." Ei miehen omasta valinnasta, mutta hän oli tähän hetkeen asti ollut onnellinen siitä että Keiko tiesi nyt.
Sylvian hiljaisuus kuitenkin kertoi hänelle kaiken. Osoitti sen järjettömyyden, suorastaan järjenvastaisen pyynnön jonka hän oli Keikolle esittänyt Madridissa.
Yksi mahdollisuus, ei muuta. Yksikin virhe ja hän lähtisi.

Veri jyskytti Sylvian korvissa voimakkaammin, niin että oli vaikeampi kuulla ympäröiviä ääniä.
Voi kuinka hän oli onnistunut sotkemaan asiat näin pahasti? Brian näytti olevan niin hirvittävän häpeissään, ja Keiko oli vaikuttanut niin uskomattoman onnelliselta, lähtenyt tapaamaan miestä Madridiin...
Sylvia nielaisi ja hieraisi sydänalaansa.
"Sitten se on hänen päätöksensä", hän totesi, suu tuntui liian kuivalta. Hän vilkaisi teekuppia, mutta totesi kaipaavansa enemmän vettä. Raikasta vettä.
Kuinka hän oli saattanut olla näin typerä. Callahan olisi vihainen, jos hän kertoisi. Miksi puutut asioihin, joista et mitään ymmärrä.
"Anteeksi, Brian, palaan aivan pian. En voi kovin..."
Sylvia nousi ottaen tukea sohvan käsinojasta, kun pienet tähdet ilmestyivät tuikkimaan näkökentän laidoilla.
Typerys.

Brian nousi yläs kun Sylvia nousi, kasvot kuumotuksesta punaisina. Hän otti askeleen naista kohti.
"Tarvitsetko jotain? Vettä? Istu alas. Ettet kaadu." Brian lähti suuntaan mistä Sylvia oli hetkeä aiemmin hakenut teetarjottimen, palaten hetken etsinnän jälkeen vesilasin kanssa.
"Noin. Ehkä... Minun on parempi mennä."

Sylvia valui takaisin sohvalle istumaan, ja nojautui tällä kertaa selkänojaa vasten. Hänen olisi tehnyt mieli olla juuri niin typerä ja lapsellinen, kuin mitä Callahan syytti hänen olevan, mutta sen sijaan hän suoristautui ja otti vesilasin vastaan.
"Kiitos. Etkö istuisi vielä hetkeksi alas? Haluaisin vaihtaa kanssasi vielä pari sanaa, ole niin kiltti."

Brian jäi aloilleen. Hän nielaisi tyhjää, istumatta kuitenkaan alas.
"Sano vain." Mies selvitteli ääntään ennen kuin sai sanat suustaan.

Sylvia veti syvään henkeä ja käänsi katseensa Brianiin.
"Minä en aio tuomita sinua menneisyytesi vuoksi. Olen pahoillani, minun ei kuuluisi edes tietää siitä", hän totesi hiljaa.
"Mutta pyydän, älä petä Keikon luottamusta. Minä haluan uskoa, että sinä olet muuttunut mies. Näin, kuinka kohtelit ratsuasi. Se... paha mies ei toimisi niin."

Brian puraisi huultaan. Niin. Hän oli aikanaan kohdellut hevosiaan aivan samoin. Silti hän oli ollut kamala, ei mies ollenkaan.
"Hiljaisuutesi osoitti että se mitä pyysin Keikolta Madridissa, on järjetöntä."

Sylvian ilme muuttui lähes epätoivoiseksi, syke kiihtyi.
"Brian, minun hiljaisuuteni osoitti, että järkytyin! Kerroit minulle jotakin, mitä en ollut odottanut kuulevani."

"Minä näin mitä se mies teki hänelle!" Brian korotti ääntään, tarkoittamatta sitä. Kyyneleet kirvelivät irlantilaismiehen kapeissa silmissä.
"Miten hän säpsähti hereille pelkästä suukosta, peläten. Se... Keikon ei pitäisi koskaan joutua pelkäämään. Ei enää. Minä kuvittelin että tässä olisi järkeä."

Sylvia joutui todella kamppailemaan vastaan, ettei olisi purskahtanut itkuun, mutta hänellä ei ollut oikeutta kyyneliin tässä tilanteessa.
Hän laski vesilasin pöydälle ja nousi uudelleen seisomaan, yrittäen koskettaa Brianin käsivartta.
"Olen niin hirvittävän pahoillani, että sain sinut tuntemaan noin", hän sanoi hiljaa, lähes anoen.
"Mutta Keiko päätti antaa sinulle mahdollisuuden."

Brian veti syvään henkeä. Hän ei saisi huutaa Sylvialle. Tuo ei ollut nostanut kättään ja lyönyt Joslynia. Hän oli tehnyt sen aivan itse, vaikka ei muistanutkaan siitä ajasta juuri mitään.
"Sen vuoksi hän onkin enkeli. Mitä viattomin enkeli, jonka pitäisi suojella itseään." Brian kääntyi kannoillaan, astellen eteiseen. Hän etsi takkinsa, lähtien kiireellä ulos. Mitä hän oli kuvitellut?
Ei Keiko kaivannut elämäänsä toista hirviötä. Tuo tarvitsi miehen.
Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] I got nothing but my aching soul
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Newcastle-
Siirry: