PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] When silence is all you know

Siirry alas 
Siirry sivulle : Edellinen  1, 2
KirjoittajaViesti
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1426
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] When silence is all you know   La Helmi 24, 2018 3:03 pm

Hänen pitäisi olla paljon asioita.
Hän voisi viipyä, viettää koko yön lämpimässä, intiimissä pimeydessä varmistaen, että Sylvia unohtaisi ikiajoiksi rumat sanat itsestään.
Mutta hän pelkäsi hetken loppuvan hetkenä minä hyvänsä. Ja hän halusi Sylviaa. Halusi niin, että päässä kohisi.
"Mitä?" hän kysyi käheästi ja nosti päätään niin, että saattoi hipoa naisen poskipäätä huulillaan.
Voisiko hän olla herrasmies myöhemmin?

Huomenna taisi olla koulupäivä. Ja Wolfiella töitä.
Mutta Sylvian sydän hakkasi levottomaan tahtiin, kylmät väreet juoksivat iholla, ja hän kaipasi kosketusta tavalla, jonka ei tiennyt olevan edes mahdollinen.
Ehkä hän oli väsymyksestä sekopäinen. Tai ehkä sanat olivat avanneet hänen silmänsä, edes hetkeksi.
Häneltä puuttuivat sanat, joilla pyytää.
Sen sijaan hän antoi käsiensä siirtyä hiuksista Wolfien poskille, haki vihreiden kissansilmien katsetta ja hipaisi miehen huulia omillaan.
Kiltti.

Wolfie ei olisi tarvinnut pyyntöä - vain luvan, jota hän kaipasi niin kipeästi, että tunsi itsensä sekopäiseksi.
Mies painoi jokseenkin intohimoisen suudelman Sylvian huulille, kun kurkotti yöpöydän laatikkoon. Hän kohotti päätään, repäisi pakkauksen tottuneesti auki hampaillaan ja asetti ehkäisyn paikalleen.
Toisen miehen vaimo.
Sellainen mies ei ansainnut naisen rakkautta tai uskollisuutta.
"Olet niin uskomattoman kaunis", hän vetosi melkein onnettomana, ääni tavallistakin käheämpänä ja painoi suudelman naisen kaulalle.
Sylvia oli niin kovin pieni. Hän tarttui vakaalla kädellä naisen lantioon ja nosti sen sopivaan asentoon.

Tämä oli kai se hetki, jolloin olisi kuulunut tuntea katumusta.
Mutta Sylvia saattoi keskittyä ainoastaan miehen vartalon lämpöön, käsien kosketukseen vartalollaan.
Vihreisiin kissansilmiin, jotka tuntuivat todella näkevän hänet. Riippumatta siitä, kuinka tyhmäksi tai onnettomaksi hän tunsi itsensä.
Pulssi hakkasi levottomana, sai hengityksen kiihtymään.
Hän ei tehnyt tätä vain ilahduttaakseen. Vaan koska halusi.
Jalat kietoutuivat kevyesti miehen ympärille, kädet painuivat selkää vasten.
Hengitys kulki huokauksin.
Mutta jokin oli vialla.
Viiltävä kipu, joka ampaisi kehon läpi ja sai Sylvian parahtamaan.

Parahdus oli kuin sangollinen jäävettä niskaan heitettynä. Wolfie hätkähti ja nykäisi lantionsa kauemmas - mitä hän teki? Sydän hakkasi ja sisällä vihloi kuin hän olisi tukahduttanut kipeän aivastuksen.
Hitto.
"Sylvia?" hän vetosi huolissaan.
"Olen pahoillani."

Kyyneleet olivat kohonneet Sylvian silmiin.
Ei sen olisi pitänyt sattua. Ei ollut sattunut näin edes ensimmäisenä yönä Callahanin kanssa.
Hän veti pari kertaa syvään henkeä, vieden kätensä Wolfien niskalle, yritti estää jalkojaan käpertymästä suojelevasti koukkuun.
"E-ei hätää... K-kaikki hyvin... J-jos haluat..."
Hän oli vain yllättynyt. Siitä se johtui.

Ei, Wolfien halut olivat nyt toissijaisia. Hänen kehonsa ei tiennyt sitä vielä, mutta kova onni nyt, pikkukaveri.
Ei, kun nainen itki kivusta ja änkytti kauhistuneena, miehen halut olivat virallisesti aivan toissijaisia.
"Sylvia, kaikki on hyvin", hän vetosi huolestuneena, kulmat painuen.
"Kaikki on hyvin. Ei meidän tarvitse tehdä mitään."
Mies tasasi hengitystään, siirtyi naisen yltä tämän vierelle värikkäiden petivaatteiden keskelle ja nykäisi paksua untuvatäkkiä heidän molempien ylle, tehdäkseen Sylvian olon turvalliseksi.
"Olen kovin pahoillani. En halunnut satuttaa sinua", hän sanoi onnettomana, vetäen Sylviaa varovasti käsivarsiensa suojaan.

Mutta kun ei kyse ollut siitä.
Kyyneleet täyttivät jälleen Sylvian silmät, vaikka kipu olikin jo poissa.
"Minä halusin..."
Huora olisi hyödyllisempi.
Joku koirista taisi raapia oven toisella puolella.
Sylvia alkoi nyyhkyttää onnettomana ja peitti kasvot käsillään.

Ja nyt Sylvia oikeasti itki.
Hyvin tehty, sinä hieno mies, Wolfie sätti itseään ja pikkukaveriaan, jolla oli aivan oma tahto.
"Sylvia", hän vetosi ja halasi naisen rintaansa vasten, silittäen hellästi hentoja käsivarsia ja valkeita hiuksia, hipoen huulillaan ohimoa.
"Kaikki on hyvin. Sattuuko sinuun edelleen?"

Huora olisi hyödyllisempi.
Wolfie oli niin uskomattoman kiltti ja huomaavainen. Hän oli pilannut hetken kamalalla, kamalalla tavalla, ja silti mies lohdutti häntä niin lempeästi.
Sylvia tosiaan uikutti ääneen.
"Minä olen hyödytön..!"

"Mitä?" Wolfie ähkäisi kauhistuneena ja tavoitteli Sylvian katsoja voidakseen saada naisen katsomaan itseään. Eihän Sylvia voinut tarkoittaa sitä, miltä se kuulosti?
"Miksi sinä olisit hyödytön? Koska sinua sattui?"

Sylvia käänsi katseensa Wolfieen, kyyneleet yhä poskille valuen.
"Minä pilasin..." hän nyyhkäisi onnettomana.
Hän oli todella, todella halunnut Wolfien lähelleen. Ja sitten oli käynyt... näin.
"Olen niin pahoillani..."

"Pilasit?" Wolfie kysyi kulmat kurtistuen ja temperamentti kuohahtaen. Hän piteli Sylvian poskia lujemmin.
"Älä koskaan pyydä anteeksi, että sinua sattuu – herran tähden, sinä et ole pilannut yhtään mitään. Minun ei olisi pitänyt kiirehtiä sinua." Hänen ei olisi pitänyt tehdä montaakaan asiaa tänä iltana.
"On aivan normaalia, että sattuu, jos vaikka jännittää."

Sylvia yritti tukahduttaa nyyhkäisyn - ja päätyi sen sijaan vinkaisemaan hiljaa.
"Minä... halusin ihan yhtä lailla..."
Ei hän ollut kokenut Wolfien millään tavalla painostavan itseään, ei edes syyllisyyttä siitä, että hän oli ollut hyvin lähellä... oli pettänyt miestään.
Sen tunteen aika koittaisi vielä.
"Et sinä kiirehtinyt, minä en vain... en vain pystynyt..."

"Sylvia, kaikki on hyvin", Wolfie vetosi. Oli varmastikin hyvin väärin tuntea onnen läikähdys siitä, että nainen hänen sylissään oli tuntenut samoin.
"Meidän ei tarvitse tehdä mitään. Voimme vain olla näin."
Ehkä... Ehkä heillä olisi mahdollisuus yrittää uudelleen joku päivä.
"Tiedäthän sinä, että arvosi ei määrity sen perusteella, mitä teet makuuhuoneessa?"

Tavallisesti Sylvia olisi ollut hyvin onnellinen siitä, että saattoi vain käpertyä turvalliseen kainaloon.
Mutta nyt hän tunsi olonsa perinpohjin onnettomaksi.
Ehkä hänen pitäisi käydä lääkärissä. Ehkä jokin oli pahasti vialla.
Hikkakin oli palannut.
"H-huora olisi hyödyllisempi..."

"Hei", Wolfie ärähti kissansilmät tulta välähtäen ja nosti naisen leukaa pakottaakseen tämän kohtaamaan katseensa.
"Älä koskaan ajattele itsestäsi noin. Älä koskaan, okei?"
Mies silitti valkeaa poskea.
"Herra jumala, miehesikö on antanut sinun ajatella noin?"

Sylvia hätkähti ärähdystä.
Niin Callahan oli sanonut. Eikä miestä varmasti voinut syyttää siitä, miehethän kaipasivat vaihtelua. Eikä hän ollut kovinkaan... vaihteleva.
Passiivinen. Niinkin mies oli tainnut häntä joskus kuvata.
Hyödytön.
"Hän on oikeassa."

"Herra jumala", Wolfie ähkäisi ja silitti Sylvian poskea.
"Kenelläkään ei ole oikeutta saada sinua tuntemaan noin. Kaikista vähiten aviomiehelläsi."
Millainen mies antaisi vaimonsa uskoa niin?
"Sinä olet uskomaton – ja jos minulla olisi oikeus koskettaa sinua, olisin onnellinen jo siitä, että saisin pidellä sinua sylissäni. Sinä olet uskomaton juuri sellaisena kuin olet."

Sylvia raotti huuliaan vastatakseen, että Callahan oli hänen aviomiehensä, totta kai tällä oli oikeus ilmaista mielipiteensä vaimostaan.
Wolfie kuitenkin ehti ensin huomauttamaan, ettei sellainen oikeus kuulunut edes aviomiehelle.
Ehkei kuulunutkaan.
Mutta Callahanin täytyi silti olla valtavan turhautunut hänen kanssaan.
Wolfien kauniit sanat saivat lisää kyyneleitä nousemaan hänen silmiinsä.
"Sanot aivan liian kauniita asioita."

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1426
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] When silence is all you know   La Helmi 24, 2018 3:03 pm

"Sanon harvinaisen tosia asioita", Wolfie korjasi silittäen hellästi Sylvian hiuksia pois kasvoilta.
"Sinä olet arvokas juuri sellaisena kuin olet."
Hän veti naista varovasti paremmin syliinsä ja käsivarsiensa suojaan, silittäen paljasta ihoa. Röyhkeästi varastaen kosketuksen, kun hänellä oli siihen vain unissa vieraillut mahdollisuus.
"Sattuuko sinua usein?"

Sylvia painoi päänsä varovasti Wolfien olkapäätä vasten.
Tuntui hyvältä olla siinä, siliteltävänä ja halattavana. Vaikka tämä oli hirvittävällä tavalla väärin.
Hänellä oli aviomies.
Eikä hän silti tehnyt elettäkään lähteäkseen, niin kuin kunnollisen vaimon olisi kuulunut.
Lutka.
"Joskus. Ei vain... ei yleensä näin kovin."
Tuntui kamalalta sanoa niin. Syy ei ollut Wolfien.

Wolfie hautasi nenänsä valkeisiin hiuksiin, kuljettaen sormiaan niiden lomassa. Miten hän oli halunnut koskettaa niitä aamuna, jona Sylvia oli ilmestynyt hänen t-paidassaan, hiukset avoimina.
"Olen pahoillani", hän vetosi ja hipaisi ohimoa huulillaan.
Sylvialla oli aviomies. Mutta mies ei ansainnut vaimoaan – pitikö hänen tuntea huonoa omaatuntoa?
Ei.
"En halunnut satuttaa sinua."

Hengitys tuntui miellyttävältä hiuksia vasten.
"Ei se ole sinun syytäsi", Sylvia vakuutti hiljaa.
"En osannut varautua, minä todella..."
Kaikesta huolimatta puna kohosi kuumottamaan hänen poskiaan, joilta kyyneleet eivät olleet vielä kuivuneet.
"En tiedä, mikä minussa on vialla."

"Hei", Wolfie protestoi halaten Sylviaa lujemmin.
"Sinussa ei ole yhtään mitään vikaa. Luoja tietää, ei yhtään mitään vikaa."
Hän pyyhkäisi hellästi poskea ja nojautui sitten hipaisemaan sitä huulillaan.
"Minulla ei ole oikeutta pyytää... Mutta saisinko pitää sinut vieressäni tämän yön?" Aamuyön. Mitä yöstä nyt oli jäljellä.

Sylvia nielaisi ja räpytteli silmiään, yrittäen estää itseään itkemästä enää yhtään enempää.
Kivun muisto kummitteli yhä, sai hipaisemaan vatsaa sormenpäillä.
Ehkä kaikki selviäisi. Hän menisi lääkäriin, ja kaikki selviäisi.
"Sinulla on töitä huomenna, eikö olekin?" hän kysyi hiljaa, kääntäen päätään niin, että näki vilauksen Wolfien kasvoista.
"Mutta minä en jaksa enää kävellä takaisin."
Hän ei halunnut nousta miehen lämpimästä kyljestä, ei turvallisesta sängyn laitojen muodostamasta pesästä.
Todellisuus saisi hänet muutoin kiinni.

"Minulla on töitä", Wolfie myönsi ja silitti naisen selkää, sen hentoa kaarta.
"Enkä minä päästäisi sinua kävelemään yhtään minnekään – herran tähden, voin viedä sinut kotiin huomenna. Ennen töitä tai... Jos sinulla ei ole kiire, myöhemmin? Itse asiassa, haluaisin näyttää sinulle jotain. Musiikin, jonka sinä toit mieleeni, esitettynä niin kuin sen kuulin."

Sylvia piilotti kasvonsa Wolfien kaulataivetta vasten.
"... en halua mennä kotiin", hän kuiskasi niin hiljaa, ettei voinut olla varma, kuuliko mies edes hänen sanojaan.
Tämän tuoksu oli miellyttävä, lämmin.
Hän kohotti hieman päätään, niin että näki miehen silmät.
"Musiikin? Sen, jonka soitit minulle silloin..?"

Kosketus hänen kaulallaan sai ihon sähköistymään. Hyvänen aika. Hän oli tapaillut naisia Murielin jälkeen, hän oli voinut rikkoa yksinäisyyden tunteen edes hetkeksi aina silloin tällöin halutessaan, mutta...
Sama, outo tunne valtasi hänet. Että Sylvia olisi kuulunut hänen kotiinsa, hänen villapaitaansa hautautuneena. Hänen syliinsä.
"Jää tänne", hän vetosi pehmeästi ja piirsi lapaluiden linjaa sormenpäillään. Edes hetkeksi.
"Sen. Sovitin sen orkesterille koululla – eiväthän he aivan vielä toteuta samanlaista visiota kuin ne orkesterit, joita ennen johdin, mutta he soittavat sielulla."

Jää tänne.
Sanat olivat saada Sylvian itkemään uudelleen. Niin kuin hän olisi tosiaan kuulunut pieneen, eripariseen asuntoon.
Hänen ei tarvitsisi palata suuriin, tyhjiin huoneisiin aivan vielä. Callahan viipyisi Tokiossa, hän ei...
Hän ei halunnut ajatella miestään juuri nyt.
Millainen vaimo ei halunnut ajatella miestään?
Sylvia hautasi kasvonsa uudelleen Wolfien kaulataipeeseen.
"Kuulisin sen hyvin mielelläni... Sinä olet johtanut orkestereita?"

Wolfie sulki hetkeksi silmänsä ja yritti olla tuntematta oloaan syntiseksi siitä, miten miellyttävältä hengitys hänen kaulallaan tuntui.
Ei pikkukaveri, ei syytä innostua.
"Mmm, kauan sitten toisessa elämässä ja joskus sen jälkeenkin", hän sanoi silittäen Sylvian valkeita hiuksia, punoen suortuvia sormiensa lomaan.
"Mutta nykyinen on soittaa varmaan suurimmalla sielulla. Ei aina aivan vireessä tai samassa tempossa, mutta ajatus kai tärkein?"

Toisessa elämässä.
Sylvia käpersi itseään parempaan asentoon Wolfien kylkeä vasten ja vei toisen kätensä silittämään miehen paljasta rintakehää.
He olivat yhä alasti. Hyvänen aika.
Mutta hän ei halunnut nousta edes pukeakseen vaatteita.
"Se kuulostaa ihastuttavalta.."
Hän piirsi rintakehälle suuren ympyrän viileillä sormillaan. Milloin he olivat Callahanin kanssa makoilleet tällä tavalla keskustelemassa?
Älä ajattele Callahania.
"Mihin aikaan sinun on herättävä?"

"Seitsemältä", Wolfie vastasi katsellen rintakehällään liikkuvia sormia. Ne tuntuivat hehkuvan pimeydessä.
"Ehkä voisit jäädä nukkumaan tänne. Voisin huolehtia Mochista aamulla. Ehkä voisimme käydä lounaalla yhdessä ja voisin hakea sinut koululle orkesterin harjoituksiin, ja he voisivat esittää sinulle yritteliään version musiikistasi."
Jää tänne.

Sana 'yritteliäs' sai Sylvian tirskahtamaan linnunnauruaan.
Lounas yhdessä. Se kuulosti... hyvältä.
Epäonnistumisen tunne vaani vielä kipeänä mielen perukoilla.
"Voisin minäkin viedä koirat ulos... Tosin, tytöt varmaankin vetäisivät minut kumoon?"
Sylvia kurtisti kevyesti kulmiaan.

Linnunnauru soi nuotteina hänen mielessään, ja hetkeksi Wolfie vajosi mietteliääseen hiljaisuuteen. Se oli perin erikoista. Miksi Sylvia oli palauttanut musiikin hänen mieleensä kaikkien näiden vuosien jälkeen?
"Tyttöni ovat hyvin käytöstavattomia, hävyttömiä olentoja", hän sanoi sivellen naisen selän kaarta.
"Vien ne ulos aamulla, niin ne rauhoittuvat nukkumaan päiväksi."

Sylvia antoi silmiensä painua kiinni.
Pitkä kävelymatka oli väsyttänyt hänet perinpohjin, se alkoi tuntua jalan lihaksissa.
"Ehkä Mochi suostuu lähtemään niiden kanssa ulos", hän totesi unisesti, antaen kätensä jäädä lepäämään Wolfien rintakehälle.
"Yleensä hän ei tahdo aamulenkille ennen kymmentä..."

"Voin kantaa sen olkapäilläni kuin karitsan", Wolfie lupasi puolittain hymyillen ja painoi suudelman naisen päälaelle. Herätyskellon sointiin ei olisi montaa tuntia aikaa, ja olisi kamalaa, kamalaa tuhlausta yrittää nukkua, kun häkellyttävä, valkea olento oli hänen sylissään, iho hänen ihoaan vasten.
Ei, Sylvia saisi nukkua hänen sylissään ja hän yrittäisi maalata tunteen muistoihinsa.

Sylvia naurahti hiljaa.
"Voi Mochi-parka... Ehkä hän tyttöjen vuoksi suostuu."
Vaikka olikin joutunut kävelemään jo puolet yöstä.
Hän huokaisi hiljaa ja antoi kätensä laskeutua Wolfien vatsalle. Ehkä hän voisi...
Ei, ei tänään.
"Nuku hyvin, Wolfie."

Herätyskellon hiljainen soittoääni havahdutti miehen kevyestä horroksesta, johon aamuyön hiljaisuus oli hänet tuudittanut. Ja Sylvia oli edelleen hänen sylissään.
Se tuntui epätodelliselta.
Wolfie ojensi kätensä hiljentämään äänen, pyyhkäisi kevyesti naisen hiuksia ja ujutti itsensä vastahakoisesti vapaaksi, laskien Sylvian takaisin sängylle. Koirat liikkuivat oven takana. Kynnet riipaisivat ovea. Mies veti peiton paremmin naisen päälle.
Hän tulisi hakemaan Sylvian lounasaikaan.

Yksin Sylvia nukkui huonosti.
Hän heittelehti vuoteessa, havahtui pienimpiinkin rasahduksiin ja heräsi tunteeseen, ettei saanut henkeä.
Wolfien luona hän oli kuitenkin nukkunut sikeästi, havahtui miehen lähtöönkin vain puolittain.
"Joko lähdet..?"
Hän kurkotti kätensä hipaisemaan miehen kasvoja.
"Hyvää työpäivää."
Tuntui hyvältä sanoa niin.

Hetken Wolfien valtasi tunne kuin Sylvia olisi ollut siinä aina, nukkunut hänen sylissään, toivottanut hänelle hyvää työpäivää.
"Nuku vain", hän sanoi ja hipaisi Sylvian poskea, uskaltamatta nojautua suudelmaan. Vaikka nainen oli viettänyt yön hänen vierellään, alastomana ja hyvin viehättävänä, se ei oikeuttanut häntä mihinkään. Sylvia ei ollut hänen, ei millään mittapuulla.
"Nähdään puolenpäivän jälkeen", hän lisäsi, silitti naisen hiuksia ja katosi sitten sulkien makuuhuoneen oven perässään. Aika viedä koirat ulos ja lähteä töihin. Riehakkaat venäläiset ja kainaloon päätyvä japanilaispoika.

Sylvia heräsi mielellään samaan aikaan auringon kanssa.
Mutta nyt hän käpersi itsensä paremmin peiton alle ja halasi tyynyn syliinsä, eikä havahtunut hereille, kun Wolfie ja koirat palasivat aamulenkiltä, jonka Mochi oli viettänyt enimmäkseen unisesti mököttäen.
Kello oli lähemmäs kymmentä kun hän viimein nousi ja punehtui tajutessaan, että oli nukkunut yönsä alasti.
Hyvänen aika.
Ja että oli Wolfien asunnolla, yksin, koiria lukuun ottamatta.
Hyvänen aika.
Aika riitti juuri innokkaiden koirien tervehtimiseen, teekupillisen keittämiseen ( hän joi sen viehättävästä kissanpentumukista ) ja pikaiseen pyrähdykseen lähikaupassa.
Sukkahousut olivat pilalla, piti käydä ostamassa uudet. Silmäpako juoksi säärtä myöten ja sai Sylvian tuntemaan olonsa kovin... nuhjuiseksi.
Lounasaikaan mennessä Sylvia oli istahtanut sohvalle, hiukset siististi kammattuina, vienosti Wolfien saippualta tuoksuen, ja antoi katseensa kiertää eriparisessa asunnossa samalla kun Mochi innosti tyttöjään leikkimään.
Olisikohan pitänyt yrittää pedata vuode? Ajatus sai hänet levottomaksi.

Venäläiset pitkäsääret olivat melkein hyvätapaisia päivisin ja asettuivat yleensä levollisesti nukkumaan isännän lähtiessä töihin. Mukaan koululle lähteminen oli harvinaista herkkua.
Mutta nyt tytöt toivat Sylvialle vuorotellen jokaisen lelunsa esittelyyn, kuten tunnollisten emäntien kuului. Kalinkalla oli edelleen suussa yksi puoliksi syödyistä hanskoista, kun alaovi rapisi ja tytöt liehuivat kynnet rapisten alas puisia portaita kapeaan eteiseen.
"Tyttäret, alas. Kyllä, kyllä, minäkin teitä", Wolfie jutteli koirilleen vaimeiden tuskanähkäisyjen säestämänä noustessaan olohuoneeseen. Helpotus pyyhkäisi yli, kun hän löysi Sylvian. Nainen oli jäänyt.
"Hei", hän tervehti kuparin kirjomat kissansilmät lämpimästi siristyen. Purppuranlilan samettipikkutakin liepeessä viipyi pikkusiskolta saadut pinssit, ja housujen vintagekuviointi oli varsin rohkea.
"Oletko nälkäinen?"

Sylvia oli juuri ehtinyt osoittaa ihailunsa puoliksi syödystä hanskasta toistamiseen, kun tytöt lähtivät liehumaan alakertaan.
Hänen sydämensä sykähti iloisesti, niin että oli painettava kämmen hetkeksi sen päälle.
Hymy kohosi huulille, kun Wolfie ilmestyi olohuoneeseen.
"Hei, kuinka aamu on sujunut?"
Hän nousi seisomaan ja suoristi laventelinsinistä helmaansa.
"Minun on myönnettävä, että olen."
Mochi liittyi tyttöjensä seuraan, seisahtui Wolfien eteen ja heilutti kippuraa häntäänsä.

Wolfie kyykistyi rapsuttamaan häntäänsä heiluttavaa shibaa.
"Mukava nähdä, että olet herännyt", hän tervehti pulleaa japanilaispoikaa silmät huvittuneesta hymystä tuikahtaen ja nosti sitten katseensa Sylviaan.
"Haluaisitko käydä jossain paikallisessa ravintolassa vai salakuljetanko sinut koulun keittiöön?"

Mochi heilutti häntäänsä vähän lisää, aamuinen herätys oli annettu anteeksi.
Sylvia asteli Wolfien ja koirien luo ja hymyili melkein ujosti ennen kuin kurottautui varpailleen painaakseen pehmeän suukon miehen poskelle.
Se vain tuntui oikealta. Vielä hetkeksi hän voisi unohtaa pulun tasolla olevan älykkyysosamääränsä.
"En ole koskaan syönyt kouluruokaa. Olisiko se seikkailu?"

Suudelma sai Wolfien sulamaan silmät kissamaisiksi viiruiksi siristävään hymyyn. Hän vastasi kiertämällä toisen käsivartensa Sylvian hennolle vyötärölle, vetämällä naisen syleilyynsä ja hipaisemalla huulillaan valkeaa ohimoa.
Sitten hän nosti naisen leukaa, siirsi kätensä niskalle ja veti Sylvian suudelmaan – sillä silloin tällöin huonoista ideoista seurasi jotain uskomattoman ihanaa.
"Se olisi erittäin suuri seikkailu", Wolfie nyökkäsi vakavasti, hipoen sormenpäillään naisen hiuksia, kun vetäytyi vihdoin vastahakoisesti suudelmasta.
"Oletko valmis sellaiseen seikkailuun?"

Sydän villiintyi ja poskille kohosi mielihyvän nostattama puna.
Sylvia oli melkein ehtinyt unohtaa, miltä se tuntui.
Yön epäonnistuminen - jota Wolfie oli kieltänyt ajattelemasta sellaisena - tuntui kaukaiselta.
Niin kuin hän olisi kuulunut eriparisen asunnon olohuoneeseen.
Mochi tepsutti kerjäämään pureskeltua hansikasta venäläiseltä pitkäsääreltään.
"Uskoisin olevani", Sylvia vastasi, silmät hymystä siristyen.

"Kouluruokaa siis", Wolfie vastasi ja irrotti otteensa Sylviasta.
"Koirat pärjäävät täällä – olen varma, että tytöt huolehtivat Mochista."
Kalinka läpsytteli Mochin kuonoa leikkisästi hampaistaan riippuvalla hansikkaalla.
"Menisimmekö?" mies kysyi ja nyökkäsi portaikkoa kohti.
"Voin puhua sinulle ties mitä herkkuja – minulla on suhteita."

Hetken Sylvia tunsi pettymyksen pyyhkäisevän ylitseen.
Mutta hyvänen aika, eivät he voineet viipyä halauksessa loputtomiin. Wolfien lounastauko oli varmasti mitaltaan rajallinen, ja olisi ollut kamalaa, jos mies joutuisi palaamaan töihin nälissään.
Hän vilkaisi Mochia hieman huolissaan, mutta pullea japanilaispoika näytti keskittyneen täysin tyttönsä liehittelyyn.
Hymy siristi silmiä uudelleen kun hän palautti katseensa takaisin Wolfieen.
"Tuskin maltan odottaa", hän vakuutti suunnatessaan alakertaan vieviin portaisiin.

"Koulu on vain puolentoista kilometrin päässä, mutta voimme hyvin ottaa autoni niin selviämme nopeammin", Wolfie vastasi. Ja Sylvia oli kävellyt tarpeeksi seuraavan viikon tarpeisiin.
Hän auttoi takin naisen ylle ja viittasi sitten hieman kuhmuiseen, vaaleansiniseen VW Golf -hatchbackiin, joka oli parkkeerattu kadunvarteen. Mies nykäisi oven auki naista varten – hän ei vaivautunut lukitsemaan niitä, sillä kukapa hänen autoaan olisi kiinnostunut varastamaan – ja istahti sitten ratin taakse.
Ja nousi hetken kuluttua työntämään.
"Kyllä tämä tästä", hän vakuutti rauhoittaen, kun nousi auton vierelle, kuljettavan ovi avoinna ja puski vapaalle vaihdetun, pienen auton liikkeelle hartiavoimin. Kun se rullasi hitaasti alas katua, hän käynnisti yskähtävän auton, sulki ovensa vauhdista ja kaarsi liikenteeseen ja kohti koulua.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1426
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] When silence is all you know   La Helmi 24, 2018 3:04 pm

Tavallisesti Sylvialla ei ollut mitään kävelyä vastaan.
Mutta nyt, kun lihakset muistuttivat yöllisestä, spontaanista kävelyretkestä, hän ei voinut väittää, etteikö olisi ollut hyvin kiitollinen autokyydistä.
Autokin oli hyvin sympaattinen.
Joskin näytti olevan hieman huono käynnistymään.
Hän oli jo tarjoamassa apuaan - vaikkei rehellisesti uskonutkaan, että olisi voinut olla kovinkaan hyvin hyödyksi - mutta Wolfiella näytti olevan kaikki hallinnassa.
Vaaleat kulmat olivat silti painuneet hieman alemmas.
"Tuota, tekeekö autosi tätä useinkin?"

"Sillä on oma persoona", Wolfie vastasi. Auto nyki liikennevaloissa, ja mies pelasi kytkimellä pitääkseen sen käynnissä myös tyhjäkäynnillä, ennen kuin kaasutti liikkeelle.
"Oikein hyvä kulkupeli se on silti."
Queen Elizabeth High Schoolin pihoilla maleksi oppilaita, joita kello kutsui takaisin opin ääreen. Vihreisiin bleisereihin pukeutuneet oppilaat laahustivat lannistuneina sisään, kun Wolfie parkkeerasi auton sulavalla nykäyksellä omaan ruutuunsa ja nousi ulos välttäen taitavasti iskemästä päätään pienen auton kattoon.
"Keittiö on täällä päin."

Se oli hyvin kaunis tapa kuvata autoa, joka vaikutti siltä, että saattaisi pysähtyä hetkenä minä hyvänsä.
Sylvian kulmat pysyivät huolestuneesti painuneina aina siihen saakka, että koulurakennus ilmestyi esiin.
Koulu. Wolfien työpaikka.
Jännittynyt hymy kohotti Sylvian suupieliä kun hän nousi sirosti autosta ja yritti olla irvistämättä, kun lihakset vihlaisivat.
"Tämä on hyvin jännittävää", hän totesi vilpittömästi.
Oppilaat eivät tosin tainneet olla aivan samaa mieltä, askelten laahaavuudesta päätellen.

Nurkan takana tupakoiva joukko kapinallisia kirosi supisten kuullessaan askeleet ja tumppasivat tupakoita, kunnes näkivät kuka nurkan takaa tuli.
"Tytöt ja pojat, pitäisikö teidän olla tunnilla?" Wolfie kysyi punertava kulma merkitsevästi kohoten.
"Onko sinulla tyttöystävä?" toinen pojista kysyi katsahtaen Sylviaa.
"Onpas sinulla utelias mieli", mies vastasi huvittuneena, "kenen tunti teillä on?"
"Halen."
"Luottakaa minuun, ette halua tietää, mitä tapahtuu, kun hän menettää malttinsa. Avartakaa mielenne historian suloille!" Wolfie huikkasi perään, kun oppilaat lähtivät hänen kannustuksestaan laahustamaan kohti pääovia.
Sitten hän viittasi Sylviaa jatkamaan sisään sivuovesta ja ohjasi naisen hetken kuluttua koulun keittiöön, jossa pari tuhdimpaa keittäjää ryhtyivät lopettelemaan lounasta.
"Beth, kaunokainen, saisinko pyytää palvelusta?" hän kysyi suukottaen mielissään punehtuvan, tummatukkaisen keittäjän poskea ja viittasi sitten Sylviaan.
"Hän ei ole koskaan saanut kouluruokaa, kuvittele sitä."

Tyttöystävä.
Hymy hävisi helposti keveän kashmirhuivin taakse. Vielä pienen hetken ajan Sylvia voisi kuvitella kaiken olevan hyvin, hänen ei tarvitsisi kohdata todellisuutta aivan vielä.
Nuoret ihmiset olivat kovin... laahustavia. Hänen oli vaikea kuvitella Etonin poikia laahustamaan samalla tavalla.
Mutta kai nuoret olivat nuoria kaikkialla? Pitäisi ehkä kysyä Charlesilta, kun serkulla olisi aikaa tulla vierailulle.
Tai ehkä hän lähtisikin Lontooseen.
Oli muutenkin keskusteltavaa Charlesin kanssa.
Sylvian huulille kohosi kohtelias, pahoitteleva hymy.
"Se on tosiaan jäänyt minulta kokematta."

"Jatkakaa te vain töitänne. Teeskennelkää, ettemme ole täällä", Wolfie vetosi ja kurkisti sitten päivän tarjontaa.
Ehkä heidän olisi pitänyt syödä hänen luonaan – mutta täytyihän sitä saada kokeilla kouluruokaa vähintään kerran. Lopulta Wolfie päätyi siihen, että pizzaslicet olisivat turvallisin valinta.
Hän kasasi kaksi tarjotinta varustettuna pizzalla ja omenalohkoilla, pillimehulla. Sitten hän viittasi Sylviaa istumaan suojaisassa keittiönnurkassa olevan tason ääreen.
"Suurille seikkailuille?" hän ehdotti kohottaen pillimehua maljaan.

Sylvialla oli hieman samanlainen olo kuin joskus silloin, kun hän oli livahtanut henkilökunnan tiloihin isoisän luona.
Oli ollut hirvittävän jännittävää käpertyä johonkin nurkkaan seuraamaan, kuinka arkiset askareet seurasivat toisiaan jonkin hänelle tuntemattoman rutiinin määrääminä.
Äiti ei ollut ollut aivan samaa mieltä. Hänhän olisi voinut vaikka satuttaa itsensä.
Sylvia hymyili ja kohotti oman pillimehunsa, tirskahtaen lintumaisesti.
"Suurille seikkailuille."

Wolfie siemaisi makeaa pillimehua silmät siristyen. Heidän olisi pitänyt syödä hänen luonaan, hän totesi uudelleen haukatessaan pizzaansa. No, ainakin se oli kotitekoista eikä lämmitettyä puolivalmistetta.
"Kuinka kiire sinulla on?" hän kysyi työntäen omenanpalan suuhunsa ja vilkaisi kelloaan.
"Ehkä ehtisit tulla mukaan yhdelle musiikintunnille ja sen jälkeen orkesterin harjoituksiin?"

Pillimehu oli varsin... esanssista.
"Menen tallille vasta illasta, joten jos siitä ei ole vaivaa, jäisin mielelläni."
Ajatus Wolfiesta opastamassa luokkaa oli yksinkertaisesti vastustamattoman hurmaava.
Sylvia katsahti hieman epätietoisesti tarjotintaan aterimia etsien, mutta seurasi sitten miehen esimerkkiä ja otti haukkauksen pizzastaan.
Hyvä tavaton, miten sitä oli tarkoitus syödä siististi? Juusto oli kovin venyvää.
"Kouluruoka on... hyvin mielenkiintoista."

Wolfie hymyili huvittuneena, kissansilmät viiruiksi kaventuen ja vilkaisi jokseenkin surullista lounasta.
"Kyllä, sitä se todella on. Jamie Oliverin vallankumous ei ole vielä täysin tavoittanut Hexhamia – mutta eiköhän täälläkin ole joku päivä gourmet-aterioita", hän pohti olkiaan kohauttaen. Keittäjät siivosivat pois lounasta ripein liikkein, kolmannen kollegan avioliiton tilasta supisten.
"Mikä sinun lempiruokasi on?"

Sylvia pyyhkäisi suunsa paperiseen lautasliinaan ja otti pienen haukkauksen omenanpalastaan.
"Mutta tämä on seikkailu, jotakin, mitä en ole kokenut aikaisemmin", hän huomautti.
Olkoon, ettei ateria ollutkaan... täysin ravitsemussuositusten mukainen, mutta ei hän silti katunut.
Tämä kaikki oli tosiaan hyvin jännittävää.
Hän haukkasi varovaisesti pizzapalastaan, yrittäen olla sotkematta suupieliään.
"Pidän kovasti sushista. Ja kokkimme teki erinomaista ratatouillea. Syötkö sinä useinkin koulun ruokalassa?"

"Suurimman osan ajasta kyllä", Wolfie vastasi viimeistellen pikaisen lounaansa.
"Yleensä lounastaukoni on sen verran lyhyt, etten ehdi lähteä koululta." Ja ruokalavalvonnat oli helppo hoitaa, kun saattoi syödä itse samalla.
Oma kokki oli ylellisyys, jota hän ei ollut kokenut. Ehkä hänen olisi pitänyt ehdottaa Sylvialle toisenlaista seikkailua kuin kouluruokaa.
"Kun olet valmis, voisimme lähteä kohti luokkaani."

Kouluruoka ei valitettavasti vaikuttanut kovinkaan... ravitsevalta. Kuinka Wolfie mahtoi jaksaa koko pitkän iltapäivän? Ehkä jonkun olisi pitänyt tuoda miehelle eväät töihin?
Jos hän vain olisi osannut kokata...
Sylvia havahtui ajatuksistaan, haukkasi viimeisen omenanpalansa ja joi esanssisenmakean pillimehunsa loppuun.
"Voimme mennä."

Wolfie näytti Sylvialle tien luokkaansa, tarinoiden hiljaa enemmän tai vähemän tosia kertomuksia luokkahuoneista matkan varrella. Käytävät olivat tyhjiä ja suljettujen ovien takaa kantautui vaimeana opetuksen ääni ja puheensorina. Hänen luokkansa sijaitsi kookkaan koulukomplesin pohjoispäädyssä, oman siiven omassa rauhassa, ja Wolfie hätisti portaikossa toisiaan suutelevan teinipariskunnan huvittuneena takaisin tunnille.
Hän päästi Sylvian sisään luokkaansa, sekalaisen avaraan tilaan, joka tulvi päivänvaloa. Luokassa ei ollut pulpetteja, vaan sekalainen metsä tuoleja ja seinille kasattuna monenmoista soitinta. Yhdessä nurkassa oli punasävyiset rummut, toisessa flyygeli ja seinälle ripustettuna kitaroita, viuluja, huiluja ja muita instrumentteja. Lattioilla lainehti nuottivihkojen sivuja, varsin samoin kuin hänen kotonaankin.
"Ole kuin kotonasi, istu vain alas jonnekin", mies kehoitti, kun hänen oman luokkansa 16-vuotiaat oppilaat alkoivat valua sisään eloisasti toisiaan kiusoitellen ja nauraen.

Huone oli kovin... erilainen kuin heidän musiikkihuoneensa, jonka seiniltä vanhat Lowellien sukupolvet katselivat arvostelevasti mustan flyygelin ääreen istahtanutta soittajaa. Suuret, melkein huoneen korkuiset ikkunat, jotka saattoi peittää paksuilla samettiverhoilla. Muutama tarkkaan valittu viherkasvi, jotka henkilökunta piti moitteettomassa kunnossa.
Ja tuntui kotoisalta. Samalla tavalla, kuin Wolfien eriparinen kotikin. Melkein saattoi kuvitella borzoit kömpimään esiin jostakin nuottiviivastojen keskeltä.
Sylvia katsahti ympärilleen ja valikoi sitten itselleen paikan huoneen seinustalta, nostaen muutaman kokonaisen nuottivihon syliinsä ennen kuin istahti alas.
Hän ei ollut varmasti koskaan nähnyt niin paljon teini-ikäisiä samaan aikaan niin pienessä tilassa.

Hälinä täytti tilan. Kädet poimivat tottuneesti instrumentteja seiniltä, soinnut säestivät satunnaisena sekamelskana puheensorinaa. Oppilaat jakoivat kuulumisia keskenään sekä opettajansa kanssa. Wolfie istui pöytänsä laidalla ja vaihtoi ylävitoset muutaman nuoren kanssa, ennen kuin naputti rumpukapulalla pöytänsä laitaa ja sai oppilaat vetämään tuolejaan puoliympyrään hänen ympärilleen. Hälinä pehmeni hiljaisuuteen.
"Kyllä, kyllä. Jatketaan tänään sitä, mihin jäätiin viimeksi – kyllä, Fiona, puhumme myös musikaalista ja kyllä, Paul, senkun käyt vessassa, kun siltä tuntuu", mies sanoi ja hiljeni odottaen hyväntuulisen naurunremakan loppumista.
"Meillä on täällä tänään kunniavieras", Wolfie nyökkäsi kohti Sylviaa, jota kohti 17 silmäparia kääntyivät, "joten luotan, että olette yhtä kurittomia kuin aina ennenkin ja pistätte parastanne laittaakseni kurinpitotaitoni häpeään. No niin, lämmitelläänpäs rytmeillä."
Luokka lähti opettajan johdolla täyttämään tilaa tömistyksistä, taputuksista ja koko kehosta lähtevillä rytmeillä, jotka muuttuivat monimutkaisemmiksi ja seurasivat johtajaa. Ensin opettajaa, sitten yksittäisiä oppilaita, jotka johtivat luokkaa rytmikkäisiin sävelmiin, kunnes nuorista väreili liikkumisen tuomaa lämpöä ja hyvää tuulta.
"Hakekaapas sitten soittimenne", Wolfie ohjeisti hälinän ja tuolien siirtelyn yli nojaten pöytäänsä.

Oli lumoavaa katsella, kuinka Wolfie otti luokan haltuunsa.
Sylvia ei voinut sanoa tietävänsä, millaista luokkahuoneessa tavallisesti oli, mutta täällä tunnelma oli hyvin miellyttävä. Ehkä asiaa auttoi se, että kyse oli musiikista, ja ilmeisen lahjakkaasta luokasta, mutta suurin kiitos kuului varmasti kissansilmäisen miehen karismalle.
Tila, jossa jokainen löytäisi tavan ilmaista itseään musiikin kautta.
Sylvia melkein hätkähti, kun rytmi pysähtyi, ja oppilaat nousivat hakemaan soittimiaan. Hän nousi itsekin hetkeksi syrjään, jotta pari häntä reippaasti pidempää ( ja hyvin uteliaan oloista ) poikaa pääsi nostamaan kitarat seinustalta hänen takaansa.

Oppilaat kerääntyivät asemiinsa. Nuottivihkojen sivut suhisivat. Opettaja kohotti kätensä, ja luokkaan laskeutui hiiskumaton hiljaisuus. Wolfie näytti sormillaan tahdin, ja sitten sähkökitarat aloittivat.
”Life is a mystery, everyone must stand alone – I hear you call my name, and it feels like home”, Fionaksi kutsuttu tyttö avasi kirkkaudella, joka sai pöytänsä laidalla istuvan Wolfien kohottamaan kätensä ylistykseksi kuin gospelille.
Rumpuihin asettunut, pitkäksi venähtänyt teinipoika aloitti rytmin Wolfien merkistä, ja luokka lähti lauluun yhtenä kuorona, joka täytti tilan äänellään. Opettaja osoitti soolon vuorotellen valikoimilleen oppilaille, jotka heittäytyivät osaansa, useampi kai yrittäen tehdä opettajaansa vaikutuksen.
Madonnan kappaleen rytmi kaikui seinistä takaisin, ja Wolfie lähti kiertämään oppilaiden joukkoon. Korjasi otetta rumpukapuloista, näytti lempeästi oikean otteen kitaran kaulasta ja kävi tanssimaan kuoronsa kanssa. Kun mies osoitti kohti kattoa, luokka antoi enemmän, lähti lyömään tahtia käsin ja antautuivat tanssimaan Wolfien ympärillä.
”Just like a prayer, I’ll take you there, it’s like a dream to me”, myös opettajan oma, persoonallisella käheydellä soiva, vahva ääni nousi paikoin musiikin yli, kun mies vokalisoi oppilaidensa tukena, ohjaten kuoroa käsillään.
”Meidät pitää kuulla naapurisiivessä!”
Haaste otettiin vastaan, ja kappaleen loppuhuipennus oli euforiaa, joka sai ikkunat tärisemään. Fiona tarjosi viimeiselle soinnulle riffin, joka sai Wolfien koskettamaan sydäntään vaikuttuneena.
Melkein hengästynyt, raskas hiljaisuus laskeutui, ja Wolfie osoitti Sylviaa, mikä sai kaikki 17 silmäparia kääntymään takaisin naisen puoleen.
”Pääsevätkö he läpi?”

Tunnelma luokassa oli hyvin erilainen kuin hänen muistojensa musiikintunneilla, joilla oli harjoiteltu musiikin historiaa ja teoriaa sekä laulua ja pianonsoittoa itävaltalaisen opettajan johdolla. Opettajalla oli ollut tapana napauttaa karttakepillä työpöydän reunaa, jos hän oli seonnut nuoteissa tai tahdissa tai vastannut väärin säveltäjien elämää koskevaan kysymykseen.
Musiikkihuone oli tuntunut aina suurelta ja tyhjältä.
Wolfien luokka oli täynnä ääntä ja liikettä, suloisen harmonisena sekamelskana.
Sylvia melkein hätkähti, kun kappale loppui, ja Wolfie puhutteli häntä. Saaden 17 silmäparin huomion kääntymään huoneen takaosaan, jonne hän oli vetäytynyt.
"Kirkkain arvosanoin", hän vakuutti hymyillen ja pyyhkäisi vaivihkaa silmiään, kun katseet olivat palanneet kohti opettajaa - tai huomion varastanutta tyttöä, kuten erään herttaisen nuoren miehen tapauksessa. Fionalla taisi olla ihailija.

Hyväntuulisesti hälisevä musiikkiluokka vajosi penkeilleen, kun luokka kävi keskustelua valmisteltavan musikaalin lähestyvästä avauksesta, Lontooseen tehtävästä luokkaretkestä ja siitä, mikä kappale valittaisiin seuraavaksi työstöön. Osa vaati äänekkäästi Despacitoa, osa Taylor Swiftiä ja osa jotain, mikä jäi äänekkäämpien varjoon.
Wolfie ohjasi hälinän nuottivihkojen pariin ja hetken luokka kävi läpi laulun teoriaa, ennen kuin päättivät irrotella vielä toisella musikaalinumerolla – tällä kertaa Proclaimersin kappaleella I’m Gonna Be, joka luonnistui musiikinopettajan omalta luokalta melkein improvisoituna. Sen hyväntuulinen rytmi kaikui porraskäytävässä, kun seuraavalle tunnille vastahakoisesti valuvat nuoret rummuttivat sitä portaiden kaiteeseen kulkiessaan.
Muutama oppilas, Fiona muiden mukana, jäivät keskustelemaan opettajansa kanssa välitunniksi ja pöydällään levollisena istuva Wolfie soi Sylvialle pahoittelevan katseen, ennen kuin omisti huomionsa vielä hetkeksi oppilailleen.

Sylvia pudisti hillitysti hymyillen päätään.
Ei hänellä ollut vielä kiire minnekään, Wolfie ottaisi aikansa oppilaidensa kanssa.
Hän suoristi helmaansa ja nousi seisomaan, jääden katselemaan paikoilleen palanneiden soitinten rivejä.
Ne olivat kovin... rakastetun oloisia. Monien käsien soittamia.
Hän tarkkaili Wolfieta sivusilmällä ja asteli miehen luo, kun kello pakotti viimeisetkin oppilaat siirtymään seuraavalle tunnille.
Hetken hän harkitsi, olisiko voinut painaa suukon Wolfien poskelle.
"Oppilaasi ovat hyvin lahjakkaita."

"He ovat upeita nuoria", Wolfie myönsi lämpimästi, kun viimeisetkin vastahakoiset, norkoilemaan jääneet askeleet katosivat alas rappuja.
"Muistuttavat aina, miksi rakastan tätä työtä", mies sanoi nojaten sekaisen työpöytänsä laitaan.
"Onneksi minulla on vielä kaksi vuotta heidän kanssaan."

Sylvia hymyili ja uskaltautui hipaisemaan Wolfien kättä.
Nopeasti vain, kevyt sormenpäiden kosketus.
Tämä kaikki oli kuitenkin unta, josta hän vielä heräisi. Mutta ei aivan vielä. Vielä hetken hän voisi sulkea muun maailman ulkopuolelle.
"Heillä näytti olevan oikein mukavaa", hän totesi, antaen katseensa kiertää luokkaa vielä uudelleen.
"Teillä on hyvä valikoima erilaisia soittimia."

Kosketus sai Wolfien hymyilemään ja kaappaamaan Sylvian käden omaansa. Huono idea, ehkä, mutta niin kovin mukava.
"Kyllä. Olen hankkinut useamman instrumentin itse, sillä pitäähän nuorilla olla millä soittaa."
Mies katsahti kelloaan ja suoristautui. Hän nosti Sylvian kättä ja hipaisi rystysiä huulillaan.
"Orkesteriharjoitusten aika. Uhkasin laittaa heidät soittamaan Bieberiä kuukaudeksi, jos he antavat vähemmän kuin parastaan."

Sylvia melkein hämmentyi siitä, kuinka miellyttävän väristyksen käden kaappaaminen lähetti pitkin hänen kehoaan.
Anna minun uneksia vielä hetki.
"Se on hyvin kauniisti tehty", hän huomautti hymyillen ja uusi sähköinen väre juoksi iholla, kun huulet hipaisivat hänen kättään.
Olikohan Wolfiella todella varaa tukea oppilaidensa musiikkiharrastusta sillä tavalla? Miehen auto oli ollut kovin... luonnerikas.
"Bieberin soittaminen olisi ilmeisesti huono asia?"

"Et taida tuntea hänen 'musiikkiaan'", Wolfie vastasi irrottamatta Sylvian kädestä ennen kuin jätti luokan ja lähti kohti auditoriota.
"Mutta olen huono tuomari, kun en yleisesti arvosta nykypäivän popmusiikkia."
Nyt käytävillä valui koulupukujen meressä yhdennäköisiä oppilaita luokasta toiseen, kun mies näytti tietä koulun komeaan auditorioon, jonka lavalla orkesteri ja muutama kuoron jäsen virittivät instrumenttejaan.
"Iltapäivää tytöt ja pojat. Saanen esitellä kunniavieraamme Sylvian. Sävellyksen muusan."

"Minun on myönnettävä, etten tosiaan tunne", Sylvia vastasi pahoittelevasti hymyillen ja sipaisi kättään, jonka Wolfie oli päästänyt otteestaan.
Hän epäili, että olisi ollut vielä Wolfietakin huonompi tuomari, mitä nykypäivän popmusiikkiin tuli.
Sylvia oli tunnistavinaan muutamat kasvot orkesterin rivistöstä - mikä ei varmaankaan ollut ihme, kun otti huomioon Wolfien luokan musikaalisuuden.
Hän tervehti heitä uteliaasti tutkivia kasvoja hillityllä hymyllä.
"Onko väliä, minne istun?" hän tiedusteli katsahtaessaan Wolfieta.

"Aivan minne haluat", Wolfie lupasi ja soi Sylvialle kissansilmät siristävän hymyn. Hän muistutti itseään olemaan koskettamatta naista – olihan tämä naimisissa eikä välttämättä haluaisi tulla nähdyksi toisen miehen kanssa.
Vaikka hän ei varsinaisesti avioliittoa ollutkaan kunnioittanut.
Mies heilautti itsensä ketterästi lavalle ja keskittyi hetkeksi lämmittelemään orkesteriaan, kiersi nuorten joukossa tarkastamassa soittimia, vaihtamassa kuulumisia ja rohkaisemassa ujompia oppilaita, joiden tiesi käyvän läpi raskaampaa vaihetta elämässään.
Sitten hän naputti nuottitelinettä hopeisella, hennolla kapellimestarin sauvalla, keräsi orkesterinsa huomion ja antoi lempeän hiljaisuuden laskeutua, ennen kuin lähti johtamaan sävellystään. Ensimmäistä kymmeneen vuoteen.
Harpun ja jousien pehmeät soinnut olivat kuin kastepisaroita. Viulut lähtivät laulamaan haikeudessaan sydäntäsärkevän kaunista melodiaa, ja kuoron pehmeä hyräily antoi sille melkein yliluonnollisen soinnin. Kevyt, livertävä huilu säesti orkesteria, nousi paikoin musiikin ylle.
Ja Wolfie tunsi elävänsä. Hänen musiikkinsa oli palannut. Kapellimestarin euforinen intohimo sai myös soittajat antamaan kaikkensa. Musiikki kohosi riemukkaana lentäen, täytti auditorion jäätanssilla. Aurinkoisen talvipäivän heleällä onnella.
Sävellys hiipui pehmeänä takaisin hiljaisuuteen, hienovaraisella eleganssilla, kuten muusansakin. Orkesteri jäi katsomaan Sylviaa uteliaana, ja kapellimestarikin kääntyi ympäri.

Kuinkahan ääni kantoi auditoriossa?
Sylvia valikoi itselleen paikan ensimmäisestä rivistä, taittotuolista joka vinkaisi onnettomana kun hän käänsi sen auki.
Viereiseltä paikalta istuin näytti puuttuvan kokonaan.
Hän unohtui katselemaan, kuinka Wolfie kierteli oppilaidensa joukossa.
Pitkä, punahiuksinen hahmo, joka oli johtanut orkesteria joskus entisessä elämässään.
Oli vaikea uskoa, että siitä oli kulunut aikaa.
Ensimmäiset sävelet saivat kylmät väreet juoksemaan pitkin selkää, toisen käden puristumaan käsilaukun hihnan ympärille.
Ei olisi ollut väliä, vaikkei jokainen nuotti olisikaan osunut juuri kohdalleen. Tunne, joka kappaleesta välittyi, pureutui jonnekin syvälle. Auditorio jäi jonnekin kauas, kun musiikki kuljetti mukanaan, talviseen päivään, kun aurinko siilautui lehdettömien, kevättä odottavien puiden lomasta.
Hän tajusi unohtaneensa hengittää vasta, kun silmäparit kääntyivät jälleen häntä kohti.
Silmien räpäytys lähetti kyyneleet valumaan poskille.
Hyvänen aika.
Yksinäiset aplodit eivät tuntuneet tekevän oikeutta esitykselle.
"Se oli uskomattoman kaunista."

Wolfie kumarsi silmät hymystä siristyneinä ja jakoi sitten ylävitoset muutamien orkesterin jäsenten kanssa. Nuoret säteilivät tyytyväisinä, imarreltuina siitä, että heidät oli valittu esittämään opettajan sävellystä sen inspiraatiolle, josta Wolfie oli puhunut niin kauniin sanoin.
"Kiitos teille. Jatketaan huomenna samaan aikaan, Tchaikovskyn parissa tällä kertaa", mies sanoi, kun loikkasi ketterästi alas lavalta ja siirtyi lähemmäs Sylviaa. Hän ojensi naiselle pilkullisen nenäliinan taskustaan.

Wolfien oppilaat olivat hurmaavia. Ehkä musiikilla tosiaan oli ihmeellinen vaikutus, Sylvia erotti ainakin yhden tytön, joka tuntui käpertyvän takaisin kuoreensa auditoriosta poistuessaan.
Ehkä itsevarmuus kantaisi vielä joskus musiikintuntien ja orkesteriharjoitusten ulkopuolellekin.
Sylvia räpäytti silmiään ja otti nenäliinan vastaan, hymyillen hämillisesti.
"Olen pahoillani, se oli vain niin..."
Hän pyyhkäisi silmiään liinalla.

"Ei sinun tarvitse pahoitella", Wolfie vetosi ja istahti alas Sylvian viereen, koskettaen naisen olkapäätä auditorion tyhjettyä.
"Olen onnellinen, jos pidit siitä. En voi sanoin kuvailla, millaista oli kuulla musiikkia jälleen." Niin kuin hän olisi löytänyt sielunsa jälleen. Hän saattoi jälleen kuulla musiikkia, melodioita ja sointuja, ehkä pian enemmänkin kokonaisia sävellyksiä.

"Pidin. Pidin todella."
Sylvia joutui pyyhkäisemään silmiään uudelleen. Pilkulliseen nenäliinaan.
Jostain syystä se yksityiskohta tuntui tärkeältä.
"Se oli kuin... Pelkään, ettei minulla ole sanoja kuvaamaan sitä, mitä tunsin."
Hänen kulmansa painuivat harmistuneesti alemmas.
Vielä hetki unessa.
"Vieläkö sinulla on oppitunteja?"

"Mukava kuulla", Wolfie vastasi vaaleanvihreät silmät lämpimästi siristyen. Oli varmastikin väärin tuntea onnellisuutta siitä, että sai naisen itkemään, mutta tässä tapauksessa se oli vain imartelevaa.
"Kyllä, minulla on opetusta iltapäivän ajan. Minulla on kuitenkin hetki aikaa tässä. Jos sinulla on kiire, voin viedä sinut kotiin tai minne tahdotkaan. Ellet sitten haluaisi jäädä toiseksikin illaksi luokseni."

Sylvian sydän jätti lyönnin välistä.
Wolfien luo vielä toiseksi illaksi. Sen sijaan, että palaisi yksin tyhjään, valkeaan asuntoon, jonka lattialle levinneet vaatteet kodinhoitaja oli varmastikin jo siivonnut. Jos oli uskaltanut.
Ehkä ne lojuisivat edelleen paikoillaan.
Jos voisi uneksia vielä hetken pidempään.
Vihkisormus oli jäänyt kotiin.
"Minä... Minun on käytävä kotona, ja sen jälkeen menen tallille. Mutta voisin... Voisin palata sen jälkeen Hexhamiin?"
Tällä kertaa karpalonpunaisella Jaguarillaan, ei kävellen.
Hän katsahti Wolfieta kulmat huolestuneesti painuen.
"Olisiko minusta kammottavasti vaivaa?"

"Sinä", Wolfie sanoi ja kohotti naisen rystyset huulilleen, "olet mitä mieluisin, ihastuttavin vieras."
Sylvia todella oli. Hän tiesi, ettei tämä unenomainen aika jatkuisi ikuisesti – tuskin sen pidemmälle, kun naisen aviomies olisi kotona – mutta hän aikoi nauttia ajasta, joka hänellä olisi käytössään.
"Olisin hyvin onnellinen, jos tulisit."
Hän vilkaisi kelloaan.
"Voin ajaa sinut kotiin nyt? Voimme poimia Mochin mukaan, ellet halua jättää sitä tyttöjeni hoitoon päiväksi."

Ehkä hän voisi pakata itselleen pienen laukun. Vaikka hän viipyisikin enää yhden yön.
Eikä Sylvia halunnut ajatella, mitä tapahtuisi sen jälkeen.
Vielä yksi yö unta.
Ilahtunut puna kohosi hänen kasvoilleen, kun huulet hipaisivat rystysiä.
"Uskoisin, että Mochi viihtyy oikein hyvin tyttöjen kanssa. Ellei siitä ole liikaa vaivaa?"

"Ei tietenkään ole", Wolfie naurahti. Pullea japanilaispoika menisi vaivatta hänen tyttöjensä seurana, ja kenties pitäisi tytötkin onnellisena. Ne tuntuivat ihastuneen pienen poikaystävänsä liehittelyyn.
"Voin siis ajaa sinut kotiin nyt, ennen seuraavaa tuntiani", hän sanoi ja nousi ylös, tarjoten kättään Sylvialle auttaakseen naisenkin jaloilleen. Hän tunsi olonsa ihastuttavan... Eläväksi edelleen musiikista. Se viipyi hänen suonissaan ja sai ajatukset keveiksi.

Mochi oli, onneksi, kaikessa itsepäisyydessäänkin varsin hyväkäytöksinen koira. Sen kapinointi lenkillä kulminoitui pikemminkin jarrujen iskemiseen pohjaan, ei niinkään rähinään tai tempoiluun.
Sylvia tarttui tarjottuun käteen, puristaen nenäliinan toisen kämmenensä sisään.
Se pitäisi pestä, ennen kuin kehtaisi palauttaa. Olkoonkin, että pilkulliseen nenäliinaan oli pyyhitty ainoastaan kyyneleitä.
"Olen hyvin kiitollinen."

Wolfie saattoi Sylvian vaaleansinille pikku hatchbackilleen ja työnsi sen tottuneesti käyntiin, kun moottori yskähteli surullisella käheydellä kosteassa päivässä. Lämmitys toimi kuitenkin hyvin ja takki huolettomasti avoimena mies rummutti rattia radiosta soivan vanhan rokin tahdissa.
"Missä päin asut Newcastlessa?" hän kysyi luoviessaan Hexhamin poikki kohti Newcastleen vievää moottoritietä.
Aviomiehensä kanssa.

Tällä kertaa Sylvia ei joutunut aivan yhtä suuren hämmennyksen valtaan.
"Montagu Courtissa, tiedätkö alueen? Aika lähellä keskustaa."
Mitä lähemmäs Newcastlea he tulivat, sen kipeämmäksi muuttui solmu Sylvian vatsassa.
Hän ei halunnut mennä kotiin.
Valkoiseen tyhjyyteen, jossa Callahanin sanat vielä viipyivät.
Jossa hänen olisi myönnettävä, että hän oli...
Hyvä luoja.

Wolfie hyräili radion mukana hajamielisellä käheydellä, kun houkutteli autonsa vaihtamaan lempeästi vaihdetta suurempaan ja kiihdyttämään.
"Oletko viihtynyt siellä?" hän kysyi katsahtaen naista tutkien silmäkulmastaan.

Wolfien hyräilyä oli mukava kuunnella.
Jos hän olisi vain voinut pyytää miestä ajamaan hieman pidemmän reitin kautta.
Mutta se oli itsekästä, tätä kaivattaisiin takaisin koululla.
Jos lumous särkyisi, kun hän palaisi takaisin valkoisiin huoneisiin.
Sylvia epäröi hetken, ennen kuin vastasi.
"Takapihalta alkavilla nummilla asuu lampaita. Niitä on mukava katsella."

"Kuulostaa idylliseltä", Wolfie vastasi rummuttaen rattia pehmeästi sormillaan. Kumoon kaadetuilla takapenkeillä ja takatilassa oli borzoinkarvaisia huopia. Hänen autonsa ei tainnut olla paljoa parempi kuin hänen kotinsa. Tai luokkansa.
"Ehkä voimme joskus taas viedä koirat nummille lenkille."

Lampaat olivat idyllisiä.
Valkoinen asunto... oli alkanut muuttua päivä päivältä ahdistavammaksi.
Hän muisti edelleen typerän, typerän virheensä, joka oli tuhonnut Callahanin toimiston.
Kylmä nyrkki kietoutui tiukemmaksi keräksi vatsassa.
Vielä hetki, ole niin kiltti. Anna minun uneksia vielä hetki.
"Se olisi ihastuttavaa. Olit hyvin kiltti, kun kannoit Mochia viimeksi."

Wolfie nauroi.
”Se on oikein kätevän kokoinen syliin”, mies vakuutti. Niin oli omistajakin.
Pieni hatchback kiisi eteenpäin moottoritiellä, moottori kevyesti vingahdellen, mutta radion ääni hautasi lohdullisesti yskähdykset.
”Toivottavasti sinulla menee hyvin hevosten kanssa. Millaisia hevosia sinulla on? Tai millaisia ratsastat?”

"Hieman pullea", Sylvia myönsi ja katsahti nolona käsiään.
Hän teki parhaansa noudattaakseen ruokintaohjeita, mutta Mochi tuntui siitä huolimatta keräävän ylimääräistä vyötärölleen. Sylvialla oli epäilys, että taloudenhoitaja hemmotteli sitä.
"Mutta hän on laihtunut sen jälkeen, kun tapasi tyttösi."
Pitkäsääriset venäläiset pitivät pojan liikkeessä.
Ajatus palautti hymyn Sylvian huulille.
"Ystäväni ja valmentajani perheen hevosia, hollantilaisia puoliverisiä. Sain juuri kaksi ratsastettavaa lisää."
Ja Rembrandt muistuttaa minua sinusta, hän olisi voinut lisätä.

”Tyttöni kieltämättä juoksuttavat Mochia mielellään”, Wolfie myönsi ja vaihtoi kirskahtavaa vaihdetta kiihdyttäessään vauhtia.
”Työsi kuulostaa jännittävältä. En voi sanoa olevani asiantuntija hevosten suhteen, mutta millaisia kavereita hevosesi ovat? Onko niillä yhtä selvät persoonallisuudet kuin Mochilla?”

"Se on vain hyvä, hänelle tekisi hyvää, tuota, keventää olemustaan hieman."
Hymy sai Sylvian silmät tuikahtamaan onnellisesti.
"Voi, ne ovat hyvin persoonallisia. Kraken on uskomaton showmies, se tietää olevansa mahtava ja ori isolla O-kirjaimella. Darling on hieman neuroottinen, kultaparka, haluaa, että asiat sujuvat tietyn rutiinin mukaan."
Lämmin tunne täytti rintakehän aina, kun hän pääsi puhumaan hevosistaan.
"Epäilen, että Valkyriassa on hieman prinsessan vikaa, niin kuin oli minun Madamessanikin, me tutustumme yhtä toisiimme. Ja Rembrandt on... hurmaava."
Kevyt puna kohosi kuumottamaan korvia.

”Niinkö?” Wolfie kysyi katsahtaen Sylviaa.
”Ne kuulostavat hienoilta hevosilta. Mikä Rembrandtista tekee hurmaavan?” hän kysyi uteliaana, kun kuvaus tuntui houkuttelevan naisesta erilaisen reaktion kuin muista hevosista puhuminen.

Sylvia tunsi punan leviävän myös poskille.
Naurettava hölmö.
"Sillä on uskomattoman sielukas katse", hän vastasi, hieraisten kämmenselkäänsä.
Lempeä, ystävällinen katse, joka sai olon tuntumaan rakastetulta. Joka olisi siristynyt hymyyn, jos olisi voinut.
"Se on hyvin huomaavainen ori, joka tuntuu katselevan maailmaa aivan omalla tavallaan. Ja se rakastaa musiikkia."
Musiikki sai orin terästäytymään aivan erityisellä tavalla.

”Se kuulostaa hurmaavalta”, Wolfie myönsi. Auto hidasti moottori yskien, kun tie pieneni heidän ajaessaan Newcastlen kaupunkialueelle, ja mies suuntasi kohti annettua osoitetta.
”Tämä on viehättävää aluetta.” Hän oli tainnut ajaa Andyn kerran jos toisenkin töihin tänne.
”Lampaat takapihalla keskellä Newcastlea todella kuulostaa idylliseltä.”

"Kyllä. Kaikki ne ovat."
Pikkuhiljaa myös Kraken oli alkanut hyväksyä naurettavan pienen ratsastajansa, vaikka pullistelikin edelleen - mutta juuri sehän teki orista niin upean. Ori isolla alkukirjaimella.
Sylvia katsahti Wolfieta.
"Voi kyllä, niitä on oikein mukava katsella parvekkeelta."
Kun olo oli niin yksinäinen, että ajatuksissa häivähti hetkellinen mahdollisuus nousta kaiteelle.
Pois synkät ajatukset.
"Saatan viipyä tallilla tänään hieman pidempään, mutta ajan Hexhamiin niin pian kuin ehdin."

”Olet tervetullut milloin haluat”, Wolfie vakuutti ja katsahti vaikuttavaa kerrostaloa, kun pysäytti auton sen eteen. Hän antoi moottorin sammua jaksamatta villitä sitä kytkimellä pysymään käynnissä tyhjäkäynnillä.
Taloudenhoitaja. Oma kokki. Kotiopettaja. Jaguar.
Sylvia eli aivan toisenlaista elämää miehensä kanssa. Aivan toisessa maailmassa kuin hän.
”Käytän Mochin lenkillä tyttöjen kanssa töiden jälkeen."

Myös Sylvia katsahti kotitaloaan ja tunsi näkymättömän käden kuristuvan kurkkunsa ympärille.
Montaako miestä olet nainut? Huorasta olisi enemmän hyötyä.
Hyvä luoja.
Hän kääntyi Wolfien puoleen, haki lohtua vaaleanvihreistä kissansilmistä.
"Kiitos. Toivon, että Mochi käyttäytyy hyvin."
Hän epäröi hetken, ennen kuin kumartui lähemmäs ja hipaisi miehen poskea huulillaan.
"Nähdään illalla."

Wolfie kosketti Sylvian valkeita hiuksia, kun nainen nojautui lähemmäs. Hän kielsi itseään tarttumasta siroon niskaan ja varastamasta suudelmaa huulilta. He olivat naisen kotipihassa. Kodin, jonka nainen jakoi aviomiehensä kanssa.
Hänellä ei ollut oikeutta mihinkään.
”Nähdään”, hän lupasi vaaleanvihreät, kuparin kirjomat silmät hymyyn siristyen, ennen kuin hän käänsi auton ympäri ja lähti takaisin kohti koulua. Leikkien kytkimellä, jotta yskivä auto pysyi käynnissä.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1426
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] When silence is all you know   Su Helmi 25, 2018 9:16 am

Perjantai 16. helmikuuta 2018, ilta, Priestpopple, Hexham

Kotiin palaaminen oli tuntunut juuri niin hankalalta, kuin Sylvia oli pelännyt.
Seinät olivat alkaneet vyöryä heti kohti.
Mutta hän oli pakottanut itsensä rauhalliseksi, pakottanut pakkaamaan itselleen pienen laukun ja vaihtanut päälleen ratsastusvaatteensa.
Kun keskittyi hengittämiseen, kaikki menisi hyvin. Hitaasti sisään, hitaasti ulos.
Seinät tuntuivat hipovan olkapäitä avarissa huoneissa.
Olo helpotti tallilla, kuten aina.
Rembrandt oli tavallistakin lempeämmällä tuulella, tai ehkä hänestä vain tuntui siltä.
Pimeä oli ehtinyt laskeutua jo hyvän aikaa sitten, kun Sylvia viimein kipusi Wolfien ovelle ja soitti ovikelloa, sydän onnellisesti läpättäen, syreeninvioletissa leningissään.
Taloudenhoitaja oli kerännyt vaatteet tunnollisesti takaisin kaappiin.

Oven takaa kuului vaimeaa haukkua ja sitten miehen pehmeät askeleet, kun hän laskeutui portaita kapeaan eteiseen suljettuaan nelijalkaiset yläoven taakse.
"Hei, tule sisään", hän tervehti avatessaan oven ja hymyili Sylvialle vaaleanvihreät silmät siristyen. Hän oli valmistellut illallisen - jotain muuta kuin kouluruokaa - ja nyt makumaailmaltaan aasialainen salaatti uunijuuresten ja paistetun halloumin kera odotti loppusilausta. Suklaakohokkaat olivat valmiita uuniin, ja itse tehty vadelmasorbetti odotti pakastimessa.
"Olivatko hevoset hyvällä tuulella tänään?" hän kysyi auttaen takin pois naisen yltä ja nousten tämän jalanjäljissä ylös portaita.

Sylvia tunsi onnellisen lämmön leviävän kehoonsa.
Ahdistus, joka oli hyökännyt kimppuun kotona, kun hän oli käynyt vaihtamassa vaatteensa ratsastuksen jälkeen, tuntui katoavan jonnekin mielen perukoille, pimeään, tutkimattomaan soppeen.
Hän tutki miehen kasvoja katseellaan ja epäröi hetken, pysähtyi portaissa muutaman askelman jälkeen ja kääntyi.
Wolfien kasvot olivat hieman lähempänä, kun hän kurotti hipaisemaan huulillaan tämän poskea.
"Valkyriaa kiukutti, koska sille oli laitettu väärä loimi tarhaan."
Kissansilmät siristyivät hymystä, ja Wolfie nosti toisen kätensä kevyenä Sylvian vyötärölle.
"Se kuulostaa kovin julmalta, epäreilulta kohtalolta", hän myönsi pehmeästi tutkien häkellyttävän suuria, sinisiä silmiä, ennen kuin nojautui hitaasti lähemmäs. Toinen käsi nousi valkeisiin hiuksiin, kun veti naisen suudelmaan.

"Eikö kuulostakin?"
Sylvian silmät siristyivät hymyyn ja sitten painuivat kiinni, kun Wolfie veti hänet suudelmaan.
Hiuksille nouseva käsi sai väristyksen juoksemaan pitkin selkää, ja hetken hän toivoi, että mies olisi vapauttanut hiukset niskaan kerätyltä kampaukselta juoksuttaakseen sormensa niiden lävitse.
Hyvänen aika.

Wolfie toivoi, että olisi voinut vapauttaa naisen hiukset ja sukia niitä sormillaan. Mutta hänellä ei varmastikaan olisi oikeutta sellaiseen.
Hän luultavasti kokeili rajojaan pelkällä suudelmallakin.
Hän vetäytyi siitä vastahakoisesti ja viittasi Sylviaa jatkamaan peremmälle. Ei, hän ei voisi nostaa naista syliinsä eikä varsinkaan mitään, mikä sitä voisi seurata. Luultavasti viime yönä tapahtunut toistuisi.
"Oletko nälkäinen? Tein päivällistä."

Sylvia loi Wolfieen melkein haikean katseen, kun mies vetäytyi suudelmasta.
Levoton tunne teki taas tuloaan, eikä hän ollut varma, mitä mieltä oli siitä.
Hän pilaisi taas kaiken. Niin kuin viimeksi.
Sylvia käännähti ympäri ja jatkoi portaiden kipuamista, posket kevyesti punehtuneina.
"Päivällinen kuulostaa jumalaiselta", hän myönsi, tarttuessaan kahvaan avatakseen oven.
"Onhan Mochi ollut kiltti poika?"

"Mochi on ollut oikein kiltti poika", Wolfie vakuutti. Tytöt riensivät heitä vastaan, ja mies astui Sylvian ohi taklaamaan niiden rajun tervehdyksen, ennen kuin ne kaataisivat naisen alas portaita.
"Tytöt, tytöt – käyttäytykää!" hän vetosi koiria ja tarttui niiden kaulapantoihin yrittäen pitää ne loikkaamasta Sylviaa vasten. Kun ne rauhoittuivat tarpeeksi pysyäkseen neljällä jalalla, hän päästi ne irti ja ryhtyi valmistamaan päivällistä loppuun.

Sylvia nauroi pehmeästi, ja vajosi polvilleen lattialle, kun tytöt olivat rauhoittuneet riittävästi.
"Hei, te olette aina yhtä iloisia", hän hymisi ja ojensi käsiään rapsuttamaan liehuvia turkkeja, taivuttaen päätään kun kielet alkoivat työntyä korviin liian innokkaina.
Innokkaiden koirien tervehdys karkotti yön muiston, edes hetkeksi.
Mochi tuijotti ovelle silmät viiruina ja korvat luimussa, kunnes siirtyi mielenosoituksellisesti Wolfien jalan viereen istumaan.

Hymy nyki miehen suupieliä ja siristi silmät hyväntuulisiksi viiruiksi, kun hän ojensi kätensä rapsuttamaan shiban päätä. Uunijuurekset olisivat kohta valmiita otettaviksi ulos, ja hän heitti halloumin paistumaan pannulle.
"Olet selvästi tehnyt tyttöihin vaikutuksen", mies sanoi pyöräyttäessään limenraikkaassa kastikkeessa maustuvaa salaattia kauhalla.

Mochi siristi silmiään ja nojasi päätään rapsutusta vasten, kokien miehistä yhteenkuuluvuutta Wolfien kanssa naisten hälistessä ovella.
Tai ehkä se oli vain mustasukkainen.
Sylvia suikkasi suukon kummallekin pitkälle kuonolle ennen kuin suoristautui ja asteli Wolfien luo.
"Sinun tyttösi ovat hurmaavia, olen varma, että he rakastavat kaikkia", hän huomautti, samalla kun kurkisti uteliaasti kulhoon.
Sormet hipaisivat kevyesti miehen selkää.

Wolfie kiersi kätensä Sylvian vyötärölle ja katsahti naista alas silmäkulmastaan.
"Luulen, että aliarvioit omaa viehätysvoimaasi", hän huomautti ja tuuppasi Kalinkan pois, kun pitkä kuono tökki hänen takapuoltaan. Hän käänsi juuston pannulla ja poimi sitten kaapista pari lautasta. Ehkä taloudenhoitajaan ja omaan kokkiin tottunut nainen voisi selvitä taas päivällisestä vaatimattoman Ikean sohvapöydän ääressä.

Sylvia punehtui mielihyvästä, jonka Wolfien kehut nostattivat.
Kuinka joku saattoi saada olon tuntumaan niin uskomattoman hyvältä?
"Mitä sinä kokkaat?" hän kysyi, kumartuen rapsuttamaan Mochia joka viimein oli siirtynyt hänen jalkojensa viereen.
"Tuoksuu todella hyvältä."

"No, tässä on salaattia, jossa on mausteina esimerkiksi korianteria, minttua, paahdettuja pähkinöitä ja inkivääriä, uunista tulee uunijuureksia lämmittämään ja tässä paistuu halloumia kaveriksi", Wolfie esitteli ja silitti Sylvian selkää. Hän kumartui hipaisemaan naisen ohimoa huulillaan, ennen kuin työnsi patakintaat käsiinsä ja nosti juurekset uunista.
"Jälkiruoka selviää hieman myöhemmin."
Hän annosteli ruoan kahdelle lautasella ja ojensi toisen Sylvialle.
"Pahoitteluni ruokapöydän puutteesta."

Sylvia tunsi punan kohoavan poskilleen, kun Wolfien huulet koskettivat hänen ohimoaan.
Ei kyse ollut siitä, että hän olisi nolostellut. Hän vain tunsi olonsa niin... onnelliseksi.
Mochi sai tarpeekseen niskan rapsuttelusta. Se nousi seisomaan ja ravisteli itseään, suunnaten sitten kumartamaan tyttöystävilleen.
Sylvia otti toisen lautasen vastaan ja pudisti päätään.
"Voi, ei se haittaa lainkaan. On hyvin... rentouttavaa syödä sohvalla."

Wolfien suupieli nyki.
"Sitä se on", hän vastasi vajiten varsin rennosti vasten sohvan selkänojaa. Hän tuuppasi röyhkeän Polinan pois lautaseltaan.
"Oliko hurmaava hevonen hurmaava tänään?"

Sylvia ei löytänyt itseensä aivan samanlaista rentoutta, vaan istahti sirosti sohvan reunalle, selkä suorana ja selkänojaa vasten koskettamatta.
Yksi askel kerrallaan.
"Rembrandt on aina mitä hurmaavin olento, en ole nähnyt sen vielä kertaakaan joutuneen pahan päivän varaan", hän vakuutti hymyillen.
"Kuinka sinun päiväsi on sujunut?"

"Kuulostaa herrasmieheltä", Wolfie myönsi hymyillen. Ehkä ruoka oli yhdistelmänä hieman outo, mutta kokeilemalla oppi. Hän työnsi palan hunajamarinoitua porkkanaa suuhunsa.
"Hyvin, pidin musiikintunteja nuorille, joista suurimmalla osalla on sävelkorva, sitten musikaaliharjoitukset ja ajoin pari oppilaista kotiin, kun heidän kyytinsä perui."

"Rembrandt on", Sylvia vakuutti.
Mochi oli löytänyt jostakin rikkinäisen sukan, jota se roikotti nyt innokkaasti tyttöjensä edessä, aivan kuin kyseessä olisi ollut suurikin aarre.
Ruoka maistui yhtä hyvältä kuin tuoksui.
"Olet kovin omistautunut", hän huomautti ja tuki lautasen hetkeksi syliinsä hipaistakseen Wolfien poskea sormenpäillään.
Tuntui mahdottomalta olla koskettamatta.

Wolfie vastasi hymyllä, laski kätensä hetkeksi poskeaan koskettavalle kädelle ja painoi sille sitten suudelman.
"Rakastan oppilaitani. Varsinkin kuorossa, orkesterissa ja musikaaleissa olevat nuoret ovat yskomattoman intohimoisia ja innokkaita. Haluan vaalia sitä."

Sylvian silmät siristyivät hieman hymystä.
Hänen sydämensä läpätti levottomana, mutta tunne ei ollut epämiellyttävä.
"Se on hyvin hieno tavoite", hän myönsi.
Koirat näyttivät vajonneen onnelliseksi kirputuskasaksi.
Sylvian kulmat kurtistuivat mietteliäästi.
"Osa soittimista oli vaikutti kovin... kuluneilta."

"Ajattelen niitä rakastettuina, niin kuin autoanikin", Wolfie vastasi. Pienen kaupungin koulussa oli mahdotonta toivoa tuliterää ja uutta. Luultavasti soitinten puolesta huolestuttaisiin nuorten kanssa.
"Maistuuko sinulle jälkiruoka?" hän kysyi ja vilkaisi kohti hieman siistimpänä pysynyttä, valkeaa keittiönurkkausta. Nuottivihkotkin lojuivat pianon päällä.

Se oli kovin kaunis tapa ajatella.
Eikä soitinten tila ollut tuntunut häiritsevän oppilaita, ei edes se, että ainakin kahdesta kitarasta oli napsahtanut kieli poikki kesken musiikin.
Sylvia kurkotti kätensä rapsuttamaan jalan viereen toiveikkaana istahtanutta Mochia.
"Kieltäydyn jälkiruuasta hyvin harvoin", hän vakuutti.

Wolfie katsahti kelloaan, vei heidän lautasensa tiskipöydälle ja nosti sitten kaksi ponnekkaasti kohonnutta suklaakohokasta uunista pienissä, valkeissa vuoissa. Mies asetti ne lautasille, napautti päälle hunnun sulavaa tomusokeria ja kauhaisi viereen pari tuhtia palloa kotitekoista vadelmasorbettia, ennen kuin palasi sohvalle Sylvian viereen.
Hän ojensi lautasen naiselle.
”Pidän siitä, kun saan laittaa sinulle ruokaa.”

Wolfien hakiessa jälkiruokia Sylvia keskittyi hetken hieromaan Polinan liehuvakarvaisia korvia.
Sen jälkeen, kun rakastava borzoi oli ensin yrittänyt sujauttaa pitkän kuononsa hänen helmojensa alle.
Miehen palatessa hän työnsi koiran hellästi kauemmas ja otti lautasen vastaan.
"Hyvänen aika, miten sinä olet taitava", hän huomautti ihastuneena, ja punehtui mielihyvästä.
"Kukaan ei ole koskaan laittanut minulle ruokaa tällä tavalla."

Taitavasta saattoi olla montaa mieltä. Suklaakohokkaiden kohdalla Wolfie oli tosin seurannut tunnollisesti reseptiä normaalin improvisaation sijasta. Siksi kai näyttivät nyt varsin mallikelpoisilta.
"Olet harvinaisen mieluisa vieras. Yritän houkutella sinua palaamaan takaisin", mies vastasi.

Sylvia punehtui vähän lisää, kun upotti varovasti lusikkansa kohokkaaseen ja ujutti mukaan hieman sorbettia.
Marjojen kirpeys ja suklaan taivaallinen makeus toimivat uskomattoman hyvin yhteen.
Kaksi niin erilaista makua.
"Ei sinun tarvitsisi houkutella minua", hän huomautti, siirtäen hellästi pitkää borzoinkuonoa kauemmas.

Wolfie hymyili puolittain, valui rennommin sohvan selkänojaa vasten ja suoristi jalat eteensä. Sorbetti oli kieltämättä mukavasti onnistunut sekin. Ruoan laittaminen muita varten oli tavattoman tyydyttävää.
Yksin tuli vain ruokittua itsensä, yhtenä aikuisuuden askareista.
”Mitä sinä teit hevostesi kanssa tänään?"

Se, että Wolfie laittoi hänelle ruokaa, tuntui hyvin... henkilökohtaiselta.
Sylvia olisi mielellään tehnyt samoin miehelle, mutta kokkaaminen oli hänelle täysin vieras aktiviteetti.
Järjestettiinköhän Newcastlessa kokkauskursseja toivottomille kodinhengettärille?
Ajatukset saivat hänet melkein hätkähtämään. Niin kuin uni olisi tosiaan voinut jatkua ikuisesti.
Sylvia nielaisi lusikallisen kohokasta.
"Ratsastin tänään uusimmaiseni läpi, ja valmentauduimme Krakenin kanssa. Ehkä haluaisit tulla joskus katsomaan?"
Hän laski katseensa nopeasti syliinsä.
"Vaikka en tiedä, onko se niin kiinnostavaa katsottavaa. Nyt, kun meillä ei ole varsinaista kisaohjelmaa läpikäytäväksi."
Ja eikö se muutenkin olisi hyvin sopimatonta?

”Tulen mielelläni”, Wolfie vakuutti. Olisi kiehtovaa nähdä Sylvia ratsastamassa. Ehkä nainen todella sai valtavat hevoset tanssimaan kosketuksellaan. Ajatus toi jäätanssin sointuja hänen mieleensä.
Hän oli onnellinen siitä, että Sylvia oli vaikuttanut pitävän musiikista.
”En ole viettänyt paljoa aikaa hevosten kanssa, mutta ne ovat aina olleet mielestäni hyvin kauniita olentoja.”

Sylvia vilkaisi Wolfieta silmäkulmastaan.
Ehkä mies suostui vain hänen mielikseen? Mutta tämä oli jakanut pienen osan elämäänsä hänen kanssaan, viemällä koululle, ja hän halusi vastavuoroisesti näyttää Wolfielle paikan, jossa oli onnellisimmillaan.
Kipeä ajatus yritti tunkeutua tietoisuuteen, mutta hän pakotti sen pois lusikallisella makeankirpeää jälkiruokaa.
"Meidän perheellämme on ollut hevosia aina, sain ensimmäisen ponini kolmevuotiaana", Sylvia totesi, muistolle hymyillen.
Fluffy oli ollut ihastuttava olento, hänen kumppaninsa seikkailuissa Chatsworthin mailla.
"Ehkä haluaisit näyttää minulle jonkin toisen elokuvan, kun olemme syöneet? Ellei ole jo liian myöhä?"

"Toki", Wolfie lupasi ja tuuppasi Polinan kauemmas, ennen kuin kieli lipaisi hohtavanpunaista sorbettia. Hävytön tyttö. Se ei katunut, lipoi vain huuliaan.
"Haluatko jatkaa Taru sormusten herran maailmassa? Taisimme katsoa viimeksi trilogian ensimmäisen osan."

Mochi kokeili toisenlaista taktiikkaa, se istahti sohvapöydän toiselle puolelle ja päästi suustaan vaativan ulvahduksen.
"Ei", Sylvia torui shibaa, ennen kuin katsahti Wolfieen.
Hän ehti juuri kohottaa kätensä eteen, ennen kuin Kalinkan pitkä kuono olisi työntynyt hänen kohokkaansa joukkoon.
"Se olisi ihastuttavaa."

Wolfie katsahti mustakultaista borzoita paheksuen. Hävyttömät.
"Olen pahoillani tyttöjeni puolesta", hän sanoi, kun nousi ylös, viimeisteli jälkiruokansa laskien lautasen tiskipöydälle ja viritti sitten trilogian toisen osan pyörimään dvd-soittimeen. Hän hätisti lempeästi korkeat koiransa pois norkoilemasta television edestä ja istahti rennosti sohvalle Sylvian viereen, levittäen toisen käsivartensa sohvan selkänojalle.
Hienovaraisena kutsuna.

"Ei se mitään", Sylvia vakuutti, pudistaen kevyesti päätään.
Hän vei viimeisen lusikallisen jälkiruokaa suuhunsa ennen kuin nousi ja loi pahoittelevan katseen Kalinkan anoviin silmiin.
Ei sinulle, kultapieni, ei suklaata.
Hän asetti lautasensa varovasti tiskien joukkoon ennen kuin palasi sohvalle.
Poskille kohosi kevyt, lämmin puna kun hän nojautui Wolfien kylkeen.

Wolfie kiersi käsivartensa Sylvian hartioiden ympärille ja halasi naisen kylkeensä, kurottaen toisen kätensä sammuttamaan olohuoneen valon. Tolkienin maailma ja sen musiikki olivat tempaista hänet mukaansa, mutta häkellyttävä olento hänen kainalossaan sai hänet katsahtamaan valkeaa päälakea säännöllisin väliajoin.
Sormet silittivät naisen käsivartta ja kylkeä hajamielisesti. Varpaat rapsuttivat lattialla retkottavan Polinan kylkeä.

Jossain vaiheessa Mochi kellahti huokaisten kyljelleen ja antautui Kalinkan rakastavan kirputuksen kohteeksi.
Wolfien kyljessä oli lämmin ja miellyttävä olla, silittely sai hänen kehonsa rentoutumaan.
Millaista mahtaisi olla, jos voisi käpertyä miehen kylkeen joka ilta?
Vaarallinen ajatus.
Varsinkin, kun hän ei ollut kyennyt...
Sylvia veti jalkoja koukkuun vartaloaan vasten ja keskitti huomionsa televisioruudun tapahtumiin.
Mochi huokaisi syvään.
"Epäilen, että Mochi pitää taas kantaa ulos", hän huomautti, itsekin raukeana.

"Onneksi se sopii niin hyvin syliin", Wolfie vastasi ja silitti Sylvian kylkeä, hipaisten valkeita hiuksia huulillaan. Juuri kuten omistajansa. Mutta mies hillitsi halunsa vetää Sylvia syliinsä.
"Minä voin käyttää ne ulkona myöhemmin. Olisitko halunnut lisää jälkiruokaa?"

"Hieman pulleahan hän kyllä on", Sylvia totesi melkein pahoittelevasti.
Mochi tuhahti unissaan ja potkaisi jaloillaan.
"Kiitos, näin on oikein hyvä", nainen vakuutti, haluamatta antaa Wolfielle syytä nousta viereltään.
Jossain vaiheessa hän valui alemmas, laski päänsä nojaamaan miehen jalkaa vasten. Rentona ja täysin huomaamattaan.
Hyvin epäladymaisesti.
"Tässä elokuvasarjassa on uskomattoman hienoja hevosia."

Wolfie katseli televisioruudun valaisemaa kasvojen profiilia, herttaista korvaa ja valkeita hiuksia. Mies silitti hentoa käsivartta, kyljen kaarta ja silitti sitten hellin sormin hiuksia, vapauttaen ne kampaukselta ja antaen niiden levitä syliinsä.
Hän nykäisi selkänojalta huopaa Sylvian jalkojen peitoksi.
"Niin on. Ensimmäisessä osassa ollut valkea hevonen oli kuulemma niin täynnä tulta ja tarmoa, ettei ohjaaja voinut sanoa enää normaaleja käskyjä, koska hevonen riehaantui ja laukkasi matkoihinsa", hän sanoi.
"Joten filmi kuvattiin merkkisanoin, kuten 'ja nyt jouluvalot'."

Lempeä kosketus tuntui niin hyvältä, että tuntui melkein vaikealta keskittyä elokuvaan.
Jos hän olisi ollut toisenlainen nainen, se olisi saattanut jäädä jo kesken. Sellainen nainen, joka saattoi tarjota miehelle... vaihtelua.
Wolfien viehättävä tarina elokuvan kuvauksista sai hänet naurahtamaan.
"Tuo kovin elävästi mieleen Krakenin. Sekin osaa olla varsin tulinen, varsinkin, kun pääsee esiintymään."

Wolfien sormet vaelsivat luontevina valkeiden hiusten joukossa, juoksuttaen hiussuortuvia sormien lomasta.
"Kuulostaa hurmaavalta", hän sanoi ja silitti siron niskan kaarta sormenpäillään. Varpaat rapsuttivat tunnollisemmin Polinaa, kun koira vinkaisi ja kohotti syyllistäen päätään.
"Aragornin näyttelijä osti hevosen sen ratsastajalle. Sitä elokuvassa ratsastaneella naisella ei olisi ollut mahdollisuuksia ostaa sitä, ja Mortensen koki, että he kuuluivat yhteen."

Platinanvaaleat hiukset laskeutuivat vapaina pitkälle selkään, kihartuen sitä innokkaammin, mitä kosteampi ilma oli. Ja Englannin ilmanala oli usein hyvin kostea.
Myös Mochi kohotti hetkeksi päätään vinkaisun kuullessaan, mutta painoi sen sitten takaisin, jotta Kalinka pääsisi rapsuttamaan korvantaustaa hampaillaan.
"Se oli hyvin kaunis ele häneltä. On hirvittävää joutua eroamaan hevosesta, jolle on menettänyt sydämensä."
Niskalla viipyi hienoinen kireys pitkän päivän jäljiltä.

"Niin oli. Minäkin meinasin liikuttua, kun valkean hevosen ratsastaja oli niin perinpohjaisen, vilpittömän kiitollinen", Wolfie sanoi katsellen Sylviaa sylissään. Sormet siirtyivät hieromaan niskaa ja hartioita.
"Mortensen osti itselleen hahmonsa uskollisen ratsun, ja vaati työskennellä sen kanssa itse. Hän vastasi itse sen hoidosta ja ystävystyi sen kanssa. Luulen, että se näkyy myös valkokankaalla."

Ajatus Wolfiesta liikuttumassa oli uskomattoman herttainen, nosti pienen hymyn suupieliin.
Värähdys ampaisi alas selkää ja hiljainen henkäys karkasi huulilta, kun miehen sormet löysivät kohdan, johon oli muodostunut kunnon pinne.
Hän oli laiminlyönyt venyttelynsä viimeiset pari päivää.
"Todellista omistautumista."

"Kyllä. Nämä elokuvat ovat käsittämättömän omistautumisen tulos", Wolfie sanoi jatkaen naisen niskan hierontaa.
"Jokainen pienikin esine ja asia on tehty rakkaudella – ja monessa eri koossa, jotta Tolkienin luoman maailman mittasuhteet pääsevät oikeuksiinsa. Mutta tarinat hevosten taustalla ovat jääneet kiehtomaan minuakin."

Silmät halusivat painua itsepintaisesti kiinni, hieronnan tehdessä hyvää.
Siitä oli pitkä aika, kun kukaan oli hieronut häntä tällä tavalla. Oli eri asia käydä ammattihierojalla, eikä hän ollut tehnyt sitäkään pitkään, pitkään aikaan.
"Tiedät näiden elokuvien tekemisestä todella paljon", Sylvia huomautti ihaillen ja inahti, kun sormet löysivät toisen jumiutuneen lihaksen.

"Olen vain katsonut taustamateriaalit jokusen kerran", Wolfie naurahti ja katsahti naista tämän inahtaessa. Sormet jatkoivat hellinä lihasten rentouttamista.
"Nämä elokuvat tekivät minuun vaikutuksen. Maailma niiden takana on niin todellisen tuntuinen, ja mitä useammin katson ne, sitä enemmän huomaan tekijöiden omistautuneisuuden ja rakkauden työtään kohtaan."

Sylvia hengähti hiljaa ja nojautui hieman hierontaa vasten.
"En koskaan kuvitellut, että elokuvat voisivat olla niin kiehtovia", hän myönsi, seuraten, kuinka suuret puuolennot kokoontuivat neuvonpitoon. Entit.
"Olen ollut enemmän tekemisissä teatterin kanssa, mutta alan olla sitä mieltä, että elokuvateatterissa vierailu voisi olla ihastuttava kokemus."

Wolfie katsahti naista.
"Kyllä. Elokuvateatterit ovat oikein mukavia", hän totesi hämillisenä. Se oli muodostunut mukavaksi viihteeksi, kun liput teattereihin ja konsertteihin olivat käyneet turhan raskaiksi pienelle lompakolle.
"Ovatko niskasi kipeät?" mies kysyi kääntäen kätensä parempaan asentoon hierontaa varten.

Sylvia hymyili hieman.
Muuttonsa jälkeen hän oli tehnyt paljon sellaista, mitä ei ollut tehnyt aikaisemmin.
Ehkä elokuvan katsominen teatterissa voisi olla seuraava etappi?
Tukahdutettu voihkaus pakeni huulten lomasta, kun Wolfie paransi kätensä asentoa.
"Hieman", hän myönsi.
Jännitys meni suoraan niskaan, ja kuluneet pari vuorokautta olivat olleet... hyvin jännitysrikkaita.

Hän oli varmasti paha, paha mies, kun ajatteli, miten viehättävältä voihkaus kuulosti.
"Käännyhän vähän", Wolfie ehdotti, nosti Sylvian vaivatta paremmin syliinsä niin, että nainen näki edelleen eeppisen elokuvan, mutta hän sai hierottua hartioita tehokkaammin, avattua lihaksia olkapäiltä hiusrajaan saakka, piirrettyä lapaluiden linjaa sormillaan.

Voi hyvä tavaton.
Wolfien kosketus sai Sylvian kiemurtamaan hieman, silloin tällöin huokaus tai inahdus pääsi karkaamaan huulilta, jos hän keskittyi liiaksi elokuvan tapahtumiin.
"Sinulla on hyvin taitavat kädet", hän huomautti.
"Hyvänen aika..."

Wolfie katseli naista sylissään, häivähdys hymyä suupielissään. Sylvia oli tavattoman kiehtova, viehättävä olento.
Mutta hänen ei pitänyt toivoa toisintoa edellisestä yöstä.
Se ei kuitenkaan estänyt häntä hivuttamasta käsiään mekon alle, sivellen ihoa sormenpäillään, ennen kuin jatkoi hierontaa.

Sormien kosketus kankaan alta sai kylmät väreet juoksemaan pitkin ihoa.
Miksi hänen kehonsa piti reagoida tällä tavalla? Kun se lopulta kieltäytyi yhteistyöstä, kielsi häneltä läheisyyden, jota hän niin kipeästi kaipasi, siitäkin huolimatta, että se oli hirvittävällä tavalla väärin.
Unessa kaikki oli mahdollista.
"Ovatko... ovatko sinun niskasi kipeät?"

"Minä olen kunnossa", Wolfie vakuutti. Tyttöjen lenkkeilyttäminen piti hänet vetreänä. Hän katseli television hehkua valkeilla hiuksilla. Mikä dilemma, kun olisi halunnut koskettaa kaikkea yhtä aikaa.
"Jos otat mekkosi pois, voin hieroa selkääsi paremmin."

Se oli melkein sääli.
Sylvia ei voinut sanoa osaavansa hieroa, mutta hän olisi mielellään opetellut Wolfieta varten.
Ei. Ajatukset kulkivat liian levottomina.
Hän tunsi punan kohoavan poskilleen ja harkitsi hetken kieltäytyvänsä.
Mutta oliko sillä enää väliä? Kun mies oli jo nähnyt kaiken...
Hän kohottautui varovasti seisomaan sohvan eteen, helma levisi jalkojen ympärille ja untuvaiset hiukset laskeutuivat selkään. Hän tarttui niihin, sukien syrjään.
"Voisitko... Voisitko auttaa vetoketjun kanssa?"

Wolfie ojensi kätensä, kuljetti sormensa alas naisen selän kaarta ja veti sitten vetoketjun alas, auttaen lempeästi mekon putoamaan hennon hahmon yltä.
Hän hengitti syvään sisäistäen näyn, jota ei kenties saisi nähdä enää uudelleen, hymyä silmissään.
"Suo anteeksi. Unohdin, mitä olin sanomassa", hän totesi ja ojensi kätensä kutsuen Sylviaa takaisin syliinsä, voidakseen hieroa naisen selkää, kuten oli luvannut.

Sylvian sydän tuntui villiintyneen, aloittaneen täysin oman elämän, johon hän ei voinut vakuuttaa.
Kylmät väreet juoksivat pitkin ihoa, mutta poskia kuumotti.
Hän veti syvään henkeä, astui ulos ympärilleen levinneistä helmoista ja palasi Wolfien syliin.
"Olen melko varma, ettet ollut sanomassa mitään..."
Hän vilkaisi miestä vaaleiden ripsiensä lomasta. Ei ollut ollut syytä meikata enää sen jälkeen, kun hän oli käynyt suihkussa kotonaan.
Wolfien kanssa oli helppo olla luonnollisena.

Wolfie veti sohvatyynyä lähemmäs, tukemaan Sylvian päätä, kun kallisti naisen syliinsä varmoin käsin ja lähti hieromaan nyt paljasta selkää. Sormet hipoivat rintaliivien selän poikki kulkevaa osaa.
Mutta jatkoivat sivelemään niskaa ja kulkivat sitten alas selkää, työskennellen lihasten parissa. Katse kohosi Helm's Deepin taisteluun, jotta ajatukset pysyisivät kasassa.

Sormusten herran toinen osa oli äärimmäisen kiehtova.
Kirjasta tutut kohtaukset heräsivät esiin.
Rohirrimin ratsastus sai kyyneleet kohoamaan silmiin.
Ja silti hänen oli vaikea keskittyä, kun Wolfien kädet vaelsivat hänen selällään, hieroivat pois siihen varastoitunutta jännitystä.
Sylvia nielaisi kipeästi.
"Wolfie..."

"Mitä, Sylvia?" Wolfie kysyi laskien katseensa naiseen sylissään, toinen käsi lapaluiden välissä ja toinen alaselälle vaeltaneena. Katse pyyhkäisi jälleen rintaliivien kiinnitystä.
Mutta ehkä hänen pitäisi yrittää hillitä huonoja ideoitaan edes ajatustasolla.
Sylvia oli naimisissa. Ei kuulunut hänelle millään mittapuulla.

Sylvia räpäytti silmiään.
Keskity hevosiin. Keskity mihin tahansa muuhun kuin kosketuksen.
Mutta hänen levoton sydämensä oli jo päättänyt toisin.
Kaikki oli mennyt viime kerralla kammottavalla tavalla pieleen.
Ja siitä huolimatta hän kohottautui parempaan asentoon Wolfien sylissä, niin että saattoi nähdä miehen kasvot.
Ja painaa suudelman tämän huulille.

Ja siinä se meni. Hänen yrityksensä vastustaa huonoja ideoita. Nyt hänen päänsä humahti niitä täyteen – mutta Wolfie jarrutteli itseään. Tämä ilta tuskin sujuisi toisin kuin edellinen.
Hän nosti kätensä valkeisiin, vapautettuihin hiuksiin ja punoi niitä sormissaan, kun vastasi suudelmaan ja hamusi uutta naisen huulilta, vetäen tätä lähemmäs sylissään.
Elokuvan loppua saisi kelattua taakse, jos Sylvia haluaisi nähdä sen.

Elokuva oli ollut hyvin, hyvin kiehtova.
Mutta juuri nyt Sylvia janosi läheisyyttä tavalla, jota ei ollut uskonut mahdolliseksi.
Pienessä, eriparisessa asunnossa oli helppo unohtaa, mikä oli sopivaa.
Hän painoi kätensä Wolfien pisamaisille poskille ja hamusi miehen huulia hämmästyttävän kaipaavasti.
Mochi kohotti päätään, tuhahti, ja jatkoi uniaan.

Wolfie hengitti syvään ja vastasi suudelmaan yrittäen estää vertaan kuumenemasta niin, ettei hän voisi ajatella kuumeiselta, nälkäiseltä sykkeeltä kehossaan.
Mikään ei olisi muuttunut edellisestä yöstä – ei ainakaan näin.
Hän laski kätensä valkeista hiuksista alas kylkiä, antoi niiden viipyä hetken lantiolla ja liu'utti ne sitten pehmeille, valkeille reisille. Sitten mies kiepautti Sylvian alleen sohvalle ja nojautui naisen ylle, antaen toisen kätensä vaeltaa pitkin kaunista, valkeaa ihoa, kun kumarsi päänsä suutelemaan siroa kaulaa.

Viltti, joka oli pitänyt häntä lämpimänä, oli sotkeutunut mytyksi jonnekin selän alle.
Mutta sillä ei ollut väliä juuri nyt.
Sylvia huokaisi hiljaa, kun Wolfien huulet löysivät hänen kaulansa ja lähettivät kylmiä väreitä juoksemaan alas selkään.
Saivat levottoman tunteen pesiytymään vatsanpohjalle.
Hyvä luoja, mikä ihme häneen oli mennyt?
Hän antoi sormiensa upota punaisten hiusten joukkoon.

Wolfie sulki silmänsä ja hengitti syvään Sylvian tuoksua, painaen intohimoisemman suudelman valkealle iholle. Tiesiköhän nainen lainkaan, kuinka häkellyttävän viehättävä oli?
Käsi vaelsi käsivarsilta kyljelle, siveli pehmein sormin vatsaa ja valui reisille, silitti sisäreiden herkkää, pehmeää ihoa, ennen kuin nousi jälleen ylemmäs hetkeksi ja siirtyi hitaasti lähemmäs alushousujen rajaa.
Jos Sylviaa sattui, hän voisi silti koskettaa naista. Käsi valui pehmeästi alemmas.

Voi taivas, millainen vaikutus Wolfien kosketuksella oli hänen kehoonsa.
Olisi pitänyt pyytää miestä lopettamaan. Pyytää lopettamaan nyt heti, sillä pian hän ei voisi olla enää varma, pystyisikö hallitsemaan itsensä.
Mutta Sylvia ei tehnyt niin, juoksutti vain sormiaan punaisten suortuvien joukossa, antoi käsiensä valua hiuksilta niskalle.
Alemmas valuva käsi sai hänet räpäyttämään silmiään, ynähtämään niin yllättyneesti, että Mochi kohotti paheksuvasti päätään.
Syke juoksi pitkin jalkoja.

Wolfie harkitsi siirtyvänsä itsekin alemmas. Mutta jokin Sylviassa sanoi, ettei nainen välttämättä olisi tottunut sellaiseen huomioon. Tämäkin tuntui yllättävän.
Mutta kenties ei epämiellyttävällä tavalla. Mies nojautui kevyesti häkellyttävän olennon ylle, painoi intohimoisia suudelmia kaulansyrjälle hipaisten sitä hampaillaan ja siveli sormenpäillään hetken sisäreisiä ja alavatsaa, ennen kuin ujutti kätensä alushousujen sisään jatkamaan, mitä oli aloittanut aikaisemmin ulkopuolelta.

Lämmittävä puna oli kohonnut Sylvian poskille.
Hänen olisi aivan ehdottomasti pitänyt vaatia Wolfieta lopettamaan.
Vaikka hänen mielen kuohunnasta täysin välittämätön kehonsa toimikin aivan oman tahtonsa mukaan, sai polvet vetämään koukkuun ja selän painumaan vasten mytättyä huopaa.
Sormet juoksivat niskalta miehen selälle, uusi, hiljainen huokaus pakeni raottuvilta huulilta.

Se tuntui kannustukselta, kenties jopa kutsulta.
Mutta edellinen yö kummitteli Wolfien mielessä. Hän ei halunnut satuttaa Sylviaa, ja naista oli sattunut sekä fyysisesti että henkisesti – kuin tapahtunut olisi jotenkin tämän vika. Helkkarin aviomies, joka sai vaimonsa ajattelemaan sellaista roskaa.
Niinpä hän tamppasi alas verensä kuohunnan ja sen sijaan kosketti kädellään rohkeammin, kun hamusi huulillaan naisen herttaista korvaa.
Varastoi jokaisen huulilta karkaavan äänen muistoihinsa. Oli enemmän kuin todennäköistä, ettei hän koskaan saisi tällaista hetkeä uudelleen.

Sylvia sulki silmänsä - mikä tuntui vain lisäävän kosketuksen intensiteettiä.
Poskien puna muuttui syvemmäksi samalla kun hiljainen voihkaus sai Mochin hätkähtämään.
Hän kaipasi Wolfieta lähelleen, mutta samaan aikaan pelkäsi aiemman toistuvan.
Viiltävän kivun, joka oli jäänyt toiseksi valtavalle pettymykselle ja itseinholle.
Sylvian lantio kohosi kevyesti kosketusta vastaan.
"Wolfie..."

Wolfie ei ollut varma rakastaako vai pelätäkö tapaa, jolla Sylvia sanoi hänen nimensä.
Käsi pysähtyi, asettui säädyllisemmin häkellyttävän, naimisissa olevan olennon alushousujen sisään. Jos se oli mahdollista.
"Sylvia?" hän kysyi ja nosti päätään niin, että näki naisen kasvot ja suuret, siniset silmät.

Sylvia ehti vain vaivoin estää itseään voihkaisemasta pettyneesti.
Hän avasi silmänsä ja kohtasi Wolfien vihreät, ystävälliset kissansilmät.
Jokin tunne tuntui pakenevan hänen luotaan.
"Etkö sinä halua..?"
Hän silitti miehen niskaa.
"Etkö haluaisi..?"

Wolfie kallisti päätään ja tutki Sylvian kauniita kasvoja katseellaan.
Enemmän kuin voit aavistaa.
"Luulen, että se satuttaisi sinua", hän sanoi pehmeästi.
"Mutta et taida ymmärtää, miten uskomatonta on saada koskettaa sinua."

Sylvia räpäytti silmiään, kulmat alemmas painuen.
Wolfie oli todennäköisesti oikeassa, aiempi vain toistuisi.
Huorasta olisi enemmän hyötyä.
Hän kohotti hieman päätään ja hipaisi Wolfien huulia omillaan.
"Enkö voi tehdä mitään?"

Wolfie katseli Sylviaa lämpimin, mietteliäästi siristynein silmin ja kumarsi päänsä painaen suudelman naisen huulille.
Sori, pikkukaveri, ei syytä riehaantua.
"Voisit antaa minun tehdä olosi hyväksi", Wolfie sanoi kallistaen päänsä hamuamaan valkeaa kaulaa.
"Mistä sinä pidät?"

Sylvia ynähti hiljaa ja taivutti hieman päätään, tarjoten kaulaansa suudeltavaksi.
Edes tiedostamatta sitä.
Pieni, eriparinen koti sai hänet käyttäytymään hämmästyttävillä tavoilla.
Hän räpäytti silmiään - lopeta, se saa sinut näyttämään hölmöltä - ja punehtui.
"Minä en..."

Wolfie hamusi naisen kaulaa huolehtimatta siitä, kuinka herkästi se voisi kerätä jälkiä. Olisi varmastikin pitänyt pitää se mielessä. Samoin olla ylipäätään koskematta toisen miehen vaimoa.
"Sinä et?" hän kysyi pehmeästi.
"Tarkoitan, mistä saat orgasmin?"

Sylvia huokaisi hiljaa.
Kysymys sai hänet räpäyttämään silmiään ennen kuin hän ehti miettiä, kuinka tyhmältä ehkä näyttäisi.
Puna kohosi kaulalta kasvoille ja sai korvat polttelemaan.
Hän nielaisi.
"Minä en... En yleensä..."

Wolfie kohotti päänsä ja veti kätensä alushousuista, jotta saattoi tukeutua molempiin käsiinsä ja katsoa Sylvian kasvoja. Kulmat painuivat kysyvän asteen.
"Sinä et yleensä mitä?" hän kannusti lempeästi ja kumartui hipaisemaan huulillaan naisen poskea.

Huora olisi hyödyllisempi.
Aikuinen nainen, joka ei kyennyt puhumaan punastumatta ja kääntämättä katsettaan pois.
Mochin pullea kylki nousi ja laski rauhalliseen tahtiin tyttöjen välissä.
"En yleensä... saa", hän myönsi, anteeksipyytävänä.

Wolfie silitti valkeita hiuksia ja kosketti Sylvian leukaa, yrittäen kääntää naisen katseen takaisin silmiinsä. Tekikö aihe Sylvian olon epämukavaksi? Ehkä hänellä ei ollut oikeutta kysellä.
"Hei, se on ihan okei. Kaikki eivät saa. Mutta mikä saa olosi hyväksi? Mistä sinä pidät?"

Sylvia käänsi hitaasti katseensa Wolfieen.
Mies oli niin uskomattoman lempeä ja kärsivällinen.
Kyyneleet alkoivat kummitella silmäkulmissa, keho jännittyi.
"En tiedä, mikä minussa on vikana..."

Wolfie kurtisti kulmiaan hämmentyneenä ja silitti Sylvian poskea, vetäen naisen lähemmäs villapaidan verhoamaa rintaansa, jotta kylmä ei tavottaisi häkellyttävää, valkeaa olentoa. Hän nykäisi varmuuden vuoksi myös pehmeää, pörröistä huopaa käsinojalta ja kiersi sitä Sylvian ympärille, suojaten naisen syliinsä.
"Sinussa ei ole yhtään mitään vikaa", hän sanoi ja katsahti naista kuin sen todistaakseen. Eip. Ei yhtä ainotta virhettä tai vikaa. Miten se oli edes mahdollista?
"Miksi sanot niin?"

Kaikki sujui hyvin aina siihen saakka, että hän avasi suunsa.
Tai meni purskahtamaan itkuun. Tai vikisemään kipuaan.
Voi hyvä luoja, ei mikään ihme, että Callahan.
Ei.
Hän ei ajattelisi sitä nyt.
"Haluaisin niin kovin, että sinäkin voisit tuntea olosi hyväksi."

Wolfie kumarsi päätään ja hamusi hellästi Sylvian korvaa, painaen naisen syliinsä.
"Sylvia, minä tunnen oloni hyväksi", hän sanoi.
"Et taida ymmärtää laisinkaan, kuinka viehättävä, kuinka kertakaikkisen kiehtova olet – miten paljon nautin mahdollisuudesta saada koskettaa sinua."

Kaikesta huolimatta korvan hamuaminen sai Sylvian vetämään terävästi henkeä.
Hän vei kätensä silittämään miehen selkää.
"Minä haluaisin antaa sinulle enemmän", hän vetosi, seuraten villapaidan kuvioita.
"En vain osaa..."

"Sylvia", Wolfie vetosi hengittäen pehmeästi ihoa vasten, ennen kuin jatkoi korvan hellää hamuamista ja punoi sormiaan valkeisiin hiuksiin, juoksuttaen niitä sormiensa lomassa.
"Sinä annat minulle valtavan paljon – aivan valtavan paljon."
Hän piirsi nenänpäällään linjan korvalta kaulalle ja takaisin.
"Et todella ymmärrä, miltä minusta tuntuu saada koskettaa sinua. Sinä osaat paremmin kuin hyvin. Mutta mitä minä haluaisin, olisi tietää mistä sinä pidät."

Miksi?
Miksi Wolfien kosketuksen piti herättää hänen kehonsa henkiin, vain, jotta hän voisi tuottaa jälleen yhden pettymyksen?
Sylvian alahuuli värähti, mutta hän puristi silmänsä itsepintaisesti kiinni.
Ei itkisi, ei kahtena perättäisenä iltana. Ei, kun Wolfie halusi hänelle vain hyvää.
"Minä en tiedä", hän myönsi hiljaa.
"En... en ole koskaan ajatellut..."

"Miten se on mahdollista?" Wolfie kysyi ja siveli Sylvian kylkeä. Hyvänen aika.
Ei, pikkukaveri. Ei syytä riehaantua.
"Miten kukaan voi päästää sinut sängystä ylös varmistamatta, että sinä todella tunnet olosi hyväksi?"

Sylvia avasi silmänsä ja pudisti hieman päätään.
Hän oli tuntenut olonsa hyväksi. Silloin, kun tiesi Callahanin nauttineen, kun sai käpertyä miehen kylkeen tai pidellä tätä sylissään, sukia tummia hiuksia tai painaa suudelmia vielä lämpimänä hohkaavalle poskelle.
Eikä muukaan ollut koskaan tuntunut pahalta.
Vaihtelua.
"Wolfie, luulen, että haluaisin tietää."

Wolfie nosti päätään ja katseli Sylviaa epäuskoinen, utelias hehku kuparin kirjomissa kissansilmissään. Sanoiko Sylvia..?
"Niinkö?" hän kysyi ääni asteen tavallistakin käheämpänä ja silitti naisen lantion kaarta. Hyvänen aika. Kuumuus sykähti hänen sisällään.
"Ehkä... Ehkä voit kertoa minulle, kun jokin tuntuu hyvältä", hän ehdotti, painoi suudelman Sylvian kaulalle ja nousi istumaan, kopaten naisen kevyesti syliinsä.
Mies laski naisen pimeän makuuhuoneen leveällä, petaamattomalle sängylle, jolla he olivat nukkuneet edellisen yön. Hän kumartui Sylvian ylle hamuten naisen ihoa huulillaan korvalta solisluille ja kuljettaen sormenpäitään alas kylkiä ja vatsaa.

Unessa kaikki oli mahdollista.
Pienessä, eriparisessa kodissa, jonka vuode oli turvallinen pesä. Vaikka höyhenet olikin jo siivottu pois.
Hän nojasi päänsä tyynyä vasten, hiukset viuhkaksi päänsä ympärille leviten.
Valkea sädekehä pimeydessä.
Sormet hakeutuivat miehen niskalle.
"Mistä... mistä sinä pidät?"

"Sinusta", Wolfie naurahti matalasti ja kosketti kaulaa hellästi hampaillaan. Hän sukaisi valkeita hiuksia sormillaan ja vaelsi alemmas, piirtäen kyljen ja lantion kaaren, sivellen vatsaa ja valui sitten reidelle, piirtelemään kuvioita sen pehmeään ihoon.
"Minä rakastan sitä, kun voin saada toisen ihmisen todella, todella, todella nauttimaan olostaan", hän sanoi antaen huuliensa vaeltaa solisluulta alemmas ja avasi toisella kädellään tottuneesti rintaliivit.
"Ja jos onnistun siinä, ehkä silloin voimme molemmat nauttia olostamme."

Sylvia pyöristi selkäänsä, niin että Wolfie mahtui riisumaan liivit.
Vaikka se saikin hänen olonsa tuntumaan... alastomalta.
Hänen muotonsa olivat kovin vaatimattomat, siitäkin huolimatta, että keho oli käynyt pehmeämmäksi sen jälkeen, kun hän oli aloittanut ratsastuksen ja alkanut syödä kunnolla.
"Minä... pitäisin siitä", hän myönsi hiljaa.
Koska eriparisessa kodissa saattoi sanoa niin.

Sylvia sai hänen verensä kiehumaan häkellyttävällä tavalla. Naisen ei olisi tarvinnut tuntea itseään alastomaksi pimeydessä – miten Wolfie toivoi, että olisi saanut nähdä valkean ihon kaikessa kauneudessaan, muutenkin kuin öisessä pimeydessä.
No, hän saattoi sentään tutustua ihoon huulillaan, piirtää sen muistiinsa kosketuksen kautta.
"Pidätkö siitä, kun...", hän jäi miettimään termiä, joka ei saisi Sylviaa tuntemaan oloaan epämukavaksi, "sinua suudellaan tänne?" Mies hipaisi hellästi alushousuja naisen jalkojen välistä.

Sylvia nielaisi ja veti jalkojaan hieman koukkuun.
Hän pudisti kevyesti päätään, vieden kätensä silittämään Wolfien pisamaista poskea.
Miten kasvot saattoivat olla niin uskomattoman lempeät?
Hän piti tunteesta, jonka huulten kosketus herätti iholla, mutta ajatus siitä, että mies...
"Se... hermostuttaa."

"Ymmärrän", Wolfie vastasi pehmeästi ja painoi huulensa Sylvian kaulalle. Hän voisi jatkaa aiheesta myöhemmin – kenties opettaa Sylvian joskus rakastamaan sitä.
Jos saisi edes nähdä naisen uudelleen.
Hän silitti lantion kaarta ja piirsi sormenpäillään sisäreiden pehmeälle iholle.
"Entä tämä?" hän kysyi ja hipaisi hellästi uudelleen.

Olisiko se jotakin, mistä Wolfie voisi nauttia? Että saisi..?
Sylvia tunsi olonsa naurettavan avuttomaksi.
Mies olisi ansainnut jonkun, joka osasi tarjota vaihtelua. Joka ei punastuisi jokaisesta kosketuksesta.
Niin kuin nyt.
Hän antoi silmiensä painua kiinni.
"Se ei tunnu... se ei tunnu pahalta."

Se oli alku.
Wolfie hamusi ihoa pimeydessä, vaeltaen kasvoilta olkapäille ja rintakehällä, nosti toisen käden huulilleen suudellen sen kämmentä ja ranteen hentoa, pehmeää ihoa.
Käsi vaelsi reisillä, nousi vatsalle ja kosketti uudelleen, vähitellen rohkeammin, jatkaen kuin vaivihkaa sitä, minkä oli aloittanut sohvalla.

Sylvia henkäisi hiljaa.
Hän oli aina hiljaa, tukahdutti äänen sisälleen.
Käden kosketus ei tuntunut pahalta. Sen enempää Sylvia ei uskaltanut myöntää itselleen.
"Pidätkö... pidätkö siitä, että saat... koskettaa?" hän varmisti, ajatus katkeillen.
Oli vielä niin paljon, mitä hän ei tiennyt.

"Erittäin paljon", Wolfie vastasi ja hamusi naisen solisluuta.
"Rakastan sitä, että saan koskettaa – kädellä, suulla, millä tahansa", hän sanoi ja ujutti luontevasti alushousut pois naisen jalasta makuuhuoneen turvallisessa pimeydessä. Sylvian ei tarvitsisi ujostella hänen kanssaan.
"Rakastan sitä, kun saan antaa toiselle ihmiselle."

Sylvia epäröi hetken ennen kuin kohotti avuliaasti alavartaloaan, niin että Wolfie sai ujutettua pitsikoristeiset alushousut hänen yltään.
"Luulen ymmärtäväni", hän totesi hiljaa.
Siitähän hänkin nautti. Kun tiesi, että toinen sai mielihyvää.
Hermostuttava ajatus palasi taas pyörteilemään mieleen.
"Wolfie... Pitäisitkö siitä, että tulisit sidotuksi solmiolla sänkyyn?"

Wolfie kohotti hämmentyneenä päänsä, Sylvian lantiota silitellen ja painoi suudelman naisen poskelle.
"Pitäisinkö siitä?" hän toisti. Kysymykseen tuntui sisältyvän jonkinlainen lataus, josta hän ei ollut varma.
"Se riippuisi varmaan toisesta ihmisestä. Se voisi olla hauskaa, jos se olisi jotain, mistä toinen nauttisi, mutta en koe kaipaavani sellaista", mies sanoi piirtäen sormillaan naisen vatsan ihoon.
"Pitäisitkö sinä siitä? Sidotuksi tulemisesta?"

Sylvia pudisti onnettomana päätään.
"Minä en haluaisi sitoa ketään", hän myönsi hiljaa.
Se, että joku olisi sillä tavalla hänen... armoillaan ei ollut miellyttävä ajatus. Ehkä se oli itsekästä, mutta häntä kammotti valta, jonka tilanne antaisi.
Wolfien kysymys sai hänet hiljenemään, kipristämään varpaita peitettä vasten.
"En... ole koskaan ajatellut."

"Mitä ajatuksia se sinussa herättää?" Wolfie kysyi ja silitti naisen kylkeä, nojaten kyynärpäähänsä tämän vierellä, hipaisten huulillaan naisen poskipäätä.
"Onko se pelottava ajatus? Vai kuulostaako se ehkä joltain, mitä haluaisit kokeilla?"

Tietenkin se oli pelottavaa.
Se oli ehdottomasti ajatus, jota hänen ei olisi pitänyt edes ajatella.
Varsinkaan nyt, kun hän oli jo valmiiksi hyödytön.
Mutta ajatus siitä, ettei häneltä odotettaisi mitään, oli oudon... helpottava.
Ehkä hän tosiaan oli itsekäs.
"Se ei tuntuisi mahdottomalta", hän myönsi hiljaa ja käänsi samalla katsettaan poispäin.

"Niinkö?" Wolfie sanoi ja nosti kätensä koskettamaan valkeita hiuksia. Hän tutki Sylvian kasvoja, jotka halusivat karata häneltä. Miksi? Nolottiko Sylviaa?
Toivoiko nainen sitä nyt, mutta ei osannut sanoa?
Hän poimi toisen pienen käden omaansa, silitti rannetta peukalollaan.
"Se voisi olla mielenkiintoinen kokemus. Silmien sitominen herkistää kaikki muut aistit."

"Niin."
Sylvia tunsi pulssinsa käyvän levottomammaksi.
Hän pilaisi taas kaiken. Alkaisi itkeä, niin kuin edellisenä yönä. Vaikkei Wolfie ollut mitään muuta kuin vain uskomattoman lempeä ja kärsivällinen.
Typerä, typerä nainen.
Hän nielaisi ja käänsi katseensa vihreisiin kissansilmiin.
"Ehkä... ehkä voisin tulla vain syliisi nukkumaan..?"

Wolfie tutki suuria, sinisiä silmiä ja kosketti Sylvian poskea.
"Totta kai", hän vastasi ja vapautti naisen käden.
"Olet enemmän kuin tervetullut nukkumaan sylissäni. Et aavista, kuinka mieluinen yövieras olet", mies totesi ja veti peittoa Sylvian päälle.

Kosketus jäi viipymään ranteelle.
Samalla tavalla kuin ajatus silmien sitomisesta. Ne herättivät vaarallisia, vaarallisia tunteita, jotka saattaisivat johtaa siihen, että Wolfie joutuisi jälleen pettymään...
Hän nielaisi uudelleen ja sipaisi miehen pisamaista poskea.
"Anteeksi."

"Hei, ei sinulla ole mitään syytä pyytää anteeksi", Wolfie vetosi huolestuneena ja silitti Sylvian poskea. Sormet sukaisivat hellästi valkeita hiuksia.
"Onko sinulla kaikki hyvin?"

Sylvia tutki Wolfien kasvoja.
"On", hän vakuutti ja kurkotti hipaisemaan tämän suupieltä huulillaan.
Hirvittävän, hirvittävän itsekästä käytöstä. Ensin ehdottaa jotakin, ja sitten vetäytyä tällä tavalla.
Solmu hänen sisällään tuntui kiertyvän tiukemmaksi.
"Koirat taitaisivat kaivata vielä iltalenkkiä."

"Niin", Wolfie vastasi tutkien huolestuneena Sylvian kasvoja. Ehkä nainen kaipasi hetken omaa tilaa.
"Käyn käyttämässä ne ulkona. Palaan pian takaisin", hän lupasi ja suoristautui. Neulepaita tuntui kuumalta tai ehkä se oli vain hänen verensä. Hän hipaisi naisen hiuksia ja astui sitten olohuoneen puolelle, jutellen rauhoitellen riehakkaille koirille, kun houkutteli ne eteiseen ja sitten ulos ovesta.

Koirien kynnet rapisivat lattiaa vasten, ovi kävi.
Joutuikohan Wolfie kantamaan Mochin jälleen?
Sylvia käpertyi kyljelleen ja kuunteli sydämensä levotonta sykettä. Hänellä oli levoton olo, miehen kosketus viipyi iholla. Poltteli sisäreisillä.
Olisi tehnyt mieli seurata sen jättämiä polkuja, olisi tehnyt mieli...
Ei.
Sylvia nousi nopeasti ylös, vaihtoi päälleen vaaleansinisen satiiniyöpaidan ja kävi pesemässä hampaansa.
Sopimatonta.
Olohuoneeseen astuessaan hän vilkaisi ovelle ennen kuin pujahti takaisin makuuhuoneeseen ja käpertyi peiton alle.

Puoli tuntia myöhemmin koirat palasivat liehumaan olohuoneeseen, tepsuttivat terhakoin askelin ympäri huonetta ja loikkivat sohvalle. Wolfie rauhoitteli niitä pehmein sanoin, kävi kylpyhuoneessa pesemässä hampaansa ja astui sitten hiljaa makuuhuoneen puolelle. Mies kuoritui ulos paidastaan ja housuistaan, jättäen ne huolettomasti lattialle sängyn vierelle ja asettui sängylle Sylvian viereen.
Hän nykäisi peittoa jalkojensa päälle ja laski kätensä naisen vyötärölle, hieman harmissaan siitä, että kangas oli palannut verhoamaan sitä.
"Nukutko jo?" hän kysyi pehmeästi.

Sylvia oli maannut valveilla, kuunnellen vieraan asunnon vieraita ääniä.
Hän kuuli oven käyvän ja koirien liehuvan sisään, ja saattoi hengittää taas hieman helpommin.
Hän odotti siihen saakka, että tunsi kosketuksen vyötäröllään, ennen kuin siirtyi toiveikkaasti lähemmäs.
Epätodellinen, pelottava maailma tuntui väistyvän miehen myötä kauemmas.
Seinät eivät puristuisi lähemmäs.
"En vielä. Oliko Mochi kiltisti?"

"Oikea herrasmies", Wolfie vakuutti ja kiersi käsivartensa naisen ympärille, vetäen tämän syliinsä peiton alla. Lauantai tarkoittaisi mahdollisuutta kiireettömään aamuun – jos hän saisi houkuteltua Sylvian pysymään luonaan.
Oikea maailma rymisisi vielä sisään. Se, jossa Sylvia palasi aviomiehensä luo, eikä tämä voisi jatkua ikuisesti. Mutta hän ei luopuisi tästä, ennen kuin oli pakko.
"Onko sinulla kaikki hyvin?"

Sylvia painoi päänsä Wolfien hartiaa vasten.
Tutuksi muuttunut tuoksu teki hengittämisestä helpompaa.
"Tietenkin on", hän vakuutti, laskien kätensä miehen rintakehälle, silittäen sitä sormenpäillään.
Hän epäröi hetken.
"Jos sinulla ei ole huomenna kiire, voisimme ehkä katsoa elokuvan loppuun?"

"Totta kai voimme", Wolfie vastasi ja kosketti huulillaan valkeaa päälakea, silittäen yöpaidan verhoamaa selkää.
"Voimme katsoa myös Kuninkaan paluun, viimeisen osan. Se on hieno elokuva. Voitti melkein jokaisen Oscarin vuotenaan", mies lisäsi ja veti peittoa paremmin hennon, valkean hahmon päälle.

Sylvia antoi silmiensä painua kiinni.
Hän ei saanut mielestään tunnetta siitä, että oli epäonnistunut jo toisena iltana peräkkäin.
Piti keskittyä johonkin muuhun.
"Se olisi mukavaa", hän vastasi hiljaa.
"Ja ehkä voisin auttaa sinua ruuanlaitossa?"

Wolfie hymyili.
"Jos niin haluat", hän lupasi haudaten nenänsä valkeisiin hiuksiin ja vetäen Sylvian paremmin syliinsä. Oli epätodellista saada tehdä niin – tuntea kuin Sylvia voisi kuulua hänen kotiinsa ja hänen syliinsä.
"Voimme tehdä mitä vain haluat."

Pieni hymy häivähti Sylvian suupielissä.
"Se tekisi minut hyvin onnelliseksi. Ehkä voisin jonain päivänä kokata sinulle kokonaisen aterian sillä välin, kun olet töissä."
Se oli tietenkin hölmö unelma, sillä he eivät voisi jatkaa näin ikuisesti.
Mutta joskus oli oltava hölmöjä unelmia, jotta jaksaisi jatkaa eteenpäin.
"Hyvää yötä, Wolfie."

Se oli hellyyttävä ajatus, niin absurdi kuin se olikin. Sylvialla oli joku muu, jolle kokata. Joku muu, jonka sänkyyn nainen olisi kuulunut – mutta eihän sellainen mies voinut kuvitella ansaitsevansa vaimonsa uskollisuutta tai rakkautta?
Ajatuskin kuohutti häntä.
"Nuku hyvin", hän toivotti painaen suukon valkeisiin hiuksiin.

Sylvia käpertyi paremmin Wolfien kylkeen.
Hetken hän sai olla joku muu, kuin pulun älykkyysosamäärällä varustettu idiootti, jota paremmin jopa koira käyttäytyi. Täällä hän saattoi tuntea olonsa melkein omaksi itsekseen.
Unen oli loputtava joskus. Muttei vielä tänään.
Wolfien viereen oli hyvä nukahtaa, varsinkin kun tiesi, että vielä seuraavana päivänä hän saisi viipyä eriparisessa kodissa.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1426
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] When silence is all you know   La Maalis 03, 2018 9:51 am

Lauantai 24. helmikuuta 2018, ilta, Montagu Court, Newcastle

Unetkaan eivät voineet jatkua loputtomiin.
Ja lopulta Sylvian oli palattava takaisin suuriin, valkeisiin huoneisiin, jotka saivat hänen olonsa levottomaksi siitäkin huolimatta, että Mochi oli hänen seuranaan.
Vaatekaapin näkeminen sai sydämen hakkaamaan kipeänä, samoin toimiston visusti suljetun oven.
Hän ei tekisi samaa virhettä kahdesti.
Callahanin poissaolessa, ja poissa Wolfien luota, hän huomasi vaipuvansa jonkinlaiseen horrokseen, josta havahtui vasta, kun oli aika lähteä tallille. Ja suihkun jälkeen hän palasi takaisin, vajosi valkealle sohvalle ja unohtui katselemaan eteensä siihen saakka, että Mochi tuli tökkäämään hänen säärtään huomiota vaatien.
Lamaannuttava syyllisyys vaani ajatusten laitamilla.
Entä, jos Callahan ei enää palaisikaan? Jos mies oli tällä kertaa tosiaan saanut tarpeekseen typerästä, typerästä vaimostaan? Pahinta oli, ettei Sylvia ollut varma, halusiko miehen palaavan.
Tietenkin hän halusi.
Silkkisen aamutakin yöpaitansa päälle kietonut nainen oli käpertynyt sohvannurkkaan, vaaleat hiukset vapaina. Avaamaton viinipullo odotti pöydällä, Mochi kuorsasi hänen jaloissaan. Televisiossa pyöri The Fellowship of the Ring, pidennetty versio, jonka hän oli ostanut itselleen.

Ovi kolahti, kun Callahan palasi kotiin. Aikaero käänsi maailman ylösalaisin, ja pitkä lentomatka teki olosta nuhjuisen. Hän oli harkinnut jäävänsä Lontooseen, missä voisi työskennellä päätoimistossa, ennen seuraavaa matkaa.
Mutta hänen vaimonsa odotti pohjoisessa. Vaimo, jolle hän oli ehkä huutanut täysin vailla syytä – ja silti hän tunsi olonsa pahoinvoivaksi. Mitä jos Sylvia todella petti häntä? Heittäytyi toisen miehen syliin, kun hän viipyi matkoilla ja puhui vaimolleen rumin sanoin, jotka valvottivat häntä öisin.
Mies seisahtui olohuoneen ovensuuhun tietokonelaukku olallaan, mittatilattu, harmaa puku rytyssä pitkästä lennosta.
"Hei", hän tervehti ääni karheana kovasta ilmastoinnista.

Jollei Sylvia olisi keskittynyt niin epätoivoisesti harhauttamaan itseään seuraamalla televisioruudun tapahtumia, hän olisi havahtunut jo oven kolahdukseen. Nyt hän tajusi Callahanin läsnäolon vasta, kun ovensuuhun seisahtunut mies avasi suunsa.
Sydän hyökkäsi aivan liian levottomaan rytmiin. Hänenhän olisi pitänyt iloita siitä, että mies oli palannut pitkäksi venähtäneeltä työmatkaltaan.
Mochi havahtui hereille ja nousi itseään ravistellen istumaan, jääden tuijottamaan kotiin palannutta miestä kapeat silmät viiruina.
Sylvia kurkotti sammuttamaan elokuvan ja kohottautui seisomaan, paljaat varpaat lattian kylmyyttä vasten kipristyen.
"... Hei."

Callahan katseli naista kasvot ilmeettöminä, älykkäät, siniset silmät pohtivina. Muutama musta, hopean kirjoma hiussuortuva oli valahtanut otsalle.
Hänen pitäisi pyytää anteeksi. Anteeksi kaikkea sanomaansa ja tekemäänsä. Tapaa, jolla oli menettänyt malttinsa, repinyt vaimonsa vaatteet alas kaapeista – juuri niin kuin Sylvia oli tehnyt hänen toimistolleen. Vaikka hänen toimistonsa sisältö olikin arvokasta, piteli miljoonien arvoisia asiakasdiilejä.
Mutta sanat eivät tulleet ulos. Villapaidan muisto vaani häntä vieläkin.
"Menen suihkuun."

Callahanin täytyi olla hirvittävän väsynyt. Olikohan mies lentänyt suoraan Tokiosta, vai oliko tämä ehtinyt jatkaa työmatkaansa jo jonnekin toisaalle sillä välin, kun he eivät olleet puhuneet toisilleen?
Sydän tuntui nousevan kipeänä kurkkuun, puristavan hapen ulos keuhkoista.
Hän oli hirveä, hirveä nainen.
Huulet raottuivat, ääni ei halunnut muotoutua sanoiksi.
"... Olen pahoillani."

Callahan pudisti päätään ja työnsi sormet läpi hiuksistaan, laskien laukkunsa valkean nojatuolin viereen.
Ei Sylvian pitänyt pyytää anteeksi. Eihän?
"Mistä sinä olet pahoillasi?" hän kysyi silmät epäluuloisen asteen siristyen.

Aamutakki oli valahtanut alas hartialta, ja Sylvia nykäisi sen suoraan saadakseen käsilleen jotakin tekemistä. Ennen kuin alkaisi nykiä silkkistä vyötä, niin kuin hölmö, kuriton lapsi.
Koirakin oli älykkäämpi.
Hän oli tehnyt väärin. Niin hirvittävän, hirvittävän väärin.
"Jouduit menettämään malttisi minun vuokseni."

Callahan teki niin nöyryyttävän usein. Menetti malttinsa olleessaan stressaantunut tai kärsimätön, vaikka Sylvia hyvin harvoin oikeasti ansaitsi sitä.
Ja silti epäilys nakersi häntä.
"Oliko sille syytä?" hän kysyi riisuen puvuntakkinsa ja löysäten solmiotaan.

Hyvä luoja.
Silloin ei ollut ollut. Silloin hän ei ollut tosiaan tehnyt muuta, kuin lainannut villapaitaa. Ja sen jälkeen viettänyt yön Wolfien luona, mutta vain, koska oli ollut typerys ja juonut itsensä ajokyvyttömäksi. Heidän välissään oli ollut seinä.
Mutta nyt...
Kamala, kamala nainen.
Sylvia pudisti päätään.
"Mutta syy oli minun. En olisi saanut unohtaa mainita paitaa."

Callahan pudisti päätään ja kohotti kätensä rauhoittaen. Millainen mies sanoi niin rumia asioita vaimolleen, vain koska tämä unohti vaatteen? Tai ei vain uskaltanut kertoa, koska aviomies menetti jatkuvasti malttinsa.
"Menen suihkuun. Älä... Sinun ei tarvitse pyytää anteeksi."

Sylvia vaikeni, kun Callahan kohotti kätensä.
Hän todella pelkäsi sanovansa jotakin väärää. Jotakin, joka hermostuttaisi miehen taas. Tai paljastaisi liikaa. Paljastaisi, miten hirvittävän huono nainen hän oli ollut.
Hän vajosi takaisin sohvalle istumaan.
"Tahtoisitko sen jälkeen teetä?"

Callahan pudisti päätään. Hän tahtoisi viskin tai kaksi, mutta olisi parempi olla juomatta. Luoja tiesi, mitä hän päätyisi vielä sanomaan, jos joisi itsensä humalaan. Tai tekemään. Kerrat, joina hän oli kohottanut kätensä lyöntiin, kummittelivat häntä.
"Jatka vain mitä olitkaan tekemässä", hän sanoi kadotessaan makuuhuoneeseen ja sen ohessa olevaan kylpyhuoneeseen.

Ei edes suukkoa.
Sylvia puristi kädet sylissään nyrkkeihin ja antoi katseensa vaeltaa viinipulloon ja lasiin, joka oli asetettu sen vierelle. Se oli kummitellut hänen ajatuksissaan koko illan, ja nyt jos koskaan hänen olisi tehnyt mieli kaataa itselleen lasillinen. Toinen. Kunnes olo olisi ollut rento.
Rintakehä tuntui painuvan hitaasti kasaan.
Hirveä, hirveä nainen.
Mochi huokaisi syvään ja käpertyi takaisin sohvalle, muttei enää kuorsannut.

Callahan katseli itseään hetken kylpyhuoneen huurtuneesta peilistä kiertäessään pyyhettä vyötärölleen. Oli helpompi keskittyä ajattelemaan vireillä olevia sopimuksia, mahdollisuuksia valloittaa uusia alueita Japanista, kuin pohtia sitä, milloin hänestä oli tullut mies, joka saattoi lyödä vaimoaan.
Hän pukeutui makuuhuoneessa siisteihin boksereihin, suki hiuksiaan taakse ja seisahtui sitten oviaukkoon.
"Tuletko sänkyyn?"

Kaunis, pyöreävatsainen lasi oli puolillaan syvänpunaista viiniä.
Sylvia havahtui ajatuksistaan kuullessaan Callahanin äänen, tunsi kipeän solmun laskeutuvan vatsaan.
Miten mieheen sattuisi, jos tämä tietäisi...
Mochi ei vaivautunut kohottamaan edes päätään, kun Sylvia nousi, se tiesi, ettei sänkyyn olisi mitään asiaa niinä öinä, kun Callahan oli kotona.
Nainen asteli olohuoneen kylmää hohkaavan lattian poikki miehensä luo.
"Oliko mukava suihku?" hän kysyi, tutkien miehen kasvoja hermostuneena.

Callahan tarkkaili Sylvian suuria, sinisiä silmiä ja hermostuneita kasvoja. Ehkä oli vain hänen syytään, että nainen oli hermostunut. Ehkä niin kävi, kun huusi vaimolleen ja löi tätä.
"Mm", hän vastasi ja laski kätensä naisen käsivarrelle.
"Tuletko sänkyyn?" Callahan kysyi uudelleen.

Jos hän vain tunnustaisi kaiken? Kertoisi, kuinka oli nukkunut toisen miehen vuoteessa? Antanut tämän koskea? Tunnustaisi kaiken, pyytäisi anteeksi, lupaisi, ettei enää koskaan tekisi mitään sellaista.
Mutta hän ei yksinkertaisesti kyennyt luopumaan tunteesta, jonka Wolfie hänessä herätti. Kuinka vihreät kissansilmät saivat hänet tuntemaan itsensä... onnelliseksi.
Itsekäs, itsekäs nainen.
Sylvia epäröi hetken ennen kuin nousi varpailleen painaakseen varovaisen suukon Callahanin poskelle.
"Tulen."

Callahan laski kätensä Sylvian vyötärölle ja työnsi naisen kohtia sänkyä, kunnes saattoi tuupata tämän selälleen päiväpeiton päälle ja kumartua perässä vaimonsa ylle. Mies painoi suudelman huulille ja ujutti kätensä aamutakin helman alle.
Eikö tämä ollut sopiva tervehdys pitkän hiljaisuuden jälkeen? Näinhän avioparit toimivat.

Aiemmin tämä hetki olisi merkinnyt helpotusta, tietoa siitä, että Callahan oli antanut hänelle anteeksi. Että hän saisi nukahtaa miehen syliin, tai sukia tämän tummia hiuksia levollisin sormin.
Nyt solmu vatsassa kiertyi tiukemmaksi, muistutti kivusta ja siitä, mitä hän oli tehnyt. Kuinka hirvittävän huono nainen hän oli ollut.
Mutta ehkä se kaikki oli vielä korjattavissa?
Tietenkin kaikki menisi hyvin, oli mennyt ennenkin. Callahan oli hänen rakas, rakas aviomiehensä.
Sylvia antoi sormiensa upota tummien hiusten joukkoon ja yritti olla yllättymättä, kun ne tuntuivat loppuvan kesken. Ei punaista harjaa.
Hyvä luoja, älä anna minun pilata kaikkea...

Callahan työnsi Sylvian paremmin sängylle, avasi aamutakin tämän yltä ja painoi päänsä suutelemaan valkeaa kaulaa. Hänen vaimonsa, joka kesti arvokkaasti kaiken hänen heittämänsä vihan.
Mies kuljetti kättään pitkin valkeaa reittä ja kohottautui vaimonsa ylle.

Kaikki menisi hyvin. Hyvä luoja, anna kaiken mennä hyvin.
Pelkkä ajatuskin siitä, kuinka hän voisi pilata kaiken, oli saada Sylvian kangistumaan kauhusta.
Hän ei halunnut olla pettymys, ei halunnut Callahanin joutuvan muistuttamaan, kuinka huora olisi hyödyllisempi makuuhuoneessa.
Ei halunnut ajatella, miltä Wolfien hyväily oli tuntunut hänen ihollaan.
Sylvia kohotti suurten silmiensä katseen miehensä kasvoihin ja siirsi kätensä riisumaan boksereita, jotka Callahanin oli täytynyt vasta hetki sitten pukea päälleen.

Oliko Sylvia kärsimätön? Vai hermostunut ja yritti harhauttaa häntä?
Hänen täytyi olla sairas käydessään epäluuloiseksi kaikesta. Callahan auttoi vetämään bokserit jalastaan, potkaisten ne lattialle.
Hän tarttui vaimonsa yöpaitaan, kiskoi sen pään yli ja painui suutelemaan valkeaa ihoa nälkäisenä. Hänen pitäisi lakata epäilemästä vaimoaan. Satuttamasta vaimoaan.
Mies tarttui Sylvian lantioon ja painui lähemmäs.

Satiininen kangas sai untuvaiset hiuset ritisemään sähköisinä ja takertumaan valkeaan ihoon.
Callahan, rakas, rakas Callahan, kaikki menisi hyvin. Hänen aviomiehensä, joka oli ehkä kaivannut häntä heidän ollessaan erossa. Jonka hiuksia hän saisi silittää jälkikäteen, kuunnella sydämen rauhoittuvaa sykettä.
Mutta hänen oma sydämensä tempoili levottomana, kädet siirtyivät miehen selälle.
Kaikki oli mennyt hyvin ennenkin.
Ja silti kipu, joka viilsi terävänä ja polttavana, sai Sylvian parahtamaan ääneen.

Callahan hätkähti, jähmettyi ja vetäytyi sitten räpytellen kauemmas, istahtaen Sylvian viereen. Mies koukisti jalkojaan, suki hiuksiaan taakse ja kasasi itseään hetken. Mitä tapahtui?
"Kaikki hyvin?" hän kysyi syke kohoten. Oliko hän satuttanut Sylviaa niin pahasti, että satutti vaimoaan nyt myös makuuhuoneessa?

Sylvian olisi tehnyt mieli kirkua ääneen. Hän ei ollut varma, kumpi oli pahempi, kipu, joka hänen kehonsa oli läpäissyt, vai hirvittävä epätoivo, joka sitä oli seurannut.
Hän oli taas pettymys.
Hän käpertyi sikiöasentoon ja painoi kädet kasvoilleen.
"Anteeksi, anteeksi..."

Callahan katseli naista hämmentyneenä.
"Mi... Ei kai sinun tarvitse anteeksi pyytää?" hän kysyi hieraisten niskaansa ja kosketti sitten epäröiden Sylvian kylkeä.
"Satutinko sinua?"

Sylvia veti täriseviä jalkoja tiukemmin vartaloaan vasten.
Hän olisi halunnut voida pidellä miestään sylissään ja silittää tämän hiuksia. Mutta sellaista ei suotu kamalille naisille, jotka pettivät.
"S-se oli mi-minun syytäni..."
Sydän hakkasi niin kipeänä, että sen ääni tuntui kaikuvan takaisin seinistä, puristavan niitä lähemmäs.
"Olen niin pahoillani..."

Callahan hieraisi neuvottomana kasvojaan ja silitti Sylvian kylkeä. Näin ei ollut tapahtunut aikaisemmin, eihän?
"Miten niin sinun syytäsi?" mies kysyi nykäisi päiväpeittoa naisen päälle, sillä tämä näytti tärisevän.
"Pitäisikö meidän käydä lääkärillä? Sattuuko sinua vielä?"

Sylvia käpertyi päiväpeitteen alle ja häpesi itseään niin, että kyyneleet tuntuivat kuivuvan kuumuutta hehkuville poskille.
"Olisin halunnut tehdä olosi hyväksi", hän vetosi onnettomana. Osoittaa, että hänkin voisi olla hyödyllinen makuuhuoneessa. Saada silittää miehensä hiuksia jälkikäteen.
Hän yritti niellä itkunsa, haluamatta ärsyttää yhtään enempää.
"Varaan huomenna ajan lääkärilleni."

"Hei", Callahan vetosi levottomana ja silitti Sylvian käsivartta, yrittäen nähdä itkevät kasvot.
"Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi, että sinua sattuu." Eihän kenenkään tarvinnut. Sellainenko mies hän oli vaimonsa silmissä?
"Onko... Johtuuko tämä siitä, mitä sanoin?"

Hyvä luoja, miksi hänen oli oltava niin kammottavan turha?
Hän oli tehnyt väärin, hän satuttaisi Callahania, jos tämä vain tietäisi...
Pahoinvointi sai Sylvian painamaan käden suulleen.
"En tiedä..." hän vastasi itkuisesti.

"Sylvia", Callahan sanoi sukaisten hiuksiaan onnettomana.
"Olen pahoillani. Olin vihainen ja sanoin typeriä asioita, joita en tarkoittanut", hän vetosi silittäen vaimonsa kylkeä.
"Minun ei olisi pitänyt sanoa niin."

Callahanilla ei ollut mitään syytä pyytää anteeksi.
Sylvia tässä oli se, joka oli tehnyt kammottavan väärin. Hän oli ollut onneton, ja Wolfie oli ollut niin uskomattoman huomaavainen, ja miehen sanat niin kauniita, ja käsien kosketus...
Callahan silitti hänen kylkeään.
Ei hyvä luoja.
Pahoinvointi kouristi vatsaa ja sai Sylvian kompuroimaan jaloilleen ja makuuhuoneen poikki kylpyhuoneeseen.

Callahan jähmettyi hetkeksi paikoilleen ja katsoi naisen perään. Häntä kylmäsi. Hän oli mennyt liian pitkälle, aivan liian pitkälle.
Sylvia oli herkkä olento. Sellainen, joka ei välttämättä toipuisi koskaan liian julmista sanoista.
Mies kampesi itsensä sängyltä, veti bokserit takaisin jalkaansa ja koputti kylpyhuoneen oveen.
"Sylvia, oletko kunnossa?"

Sylvian olisi tehnyt mieli vajota lämmitetylle lattialle, käpertyä kerälle ja jäädä siihen.
Sen sijaan hän pakottautui suoristautumaan, huuhtoi suunsa ja kasvonsa ja tarkisti kuvajaisensa peilistä, suki hiuksiaan pois kalvenneilta kasvoiltaan.
Callahan olisi ansainnut niin paljon parempaa.
Hän tukeutui hetkeksi lavuaarin reunaan ennen kuin kietoutui pehmeään, valkoiseen kylpytakkiin ja avasi kylpyhuoneen oven.

Callahan tuijotti vaimoaan melkein säikähtäneenä, vaikka se olikin mitä hienovaraisin muutos normaalisti ilmeettömillä kasvoilla.
"Oletko sinä kunnossa?" hän kysyi hermostuneena.
"Pitäisikö meidän mennä käymään lääkärissä?" Huolestuttava ajatus nousi hänen mieleensä.
"Voitko olla raskaana?"

Sylvia pudisti hieman päätään.
"Voin vain hieman huonosti", hän totesi, yrittäen parhaansa mukaan häivyttää kivun muiston mielestään. Kaikki olisi pian taas hyvin, hän voisi olla miehelleen se vaimo, jonka tämä ansaitsi.
Kertoisi Wolfielle, ettei se, mitä oli tapahtunut, voisi enää toistua. Että mies oli antanut hänelle uskomattoman onnellisia muistoja, mutta olisi parempi, jos he eivät enää tapaisi.
Koska hän ei kenties hallitsisi tunteitaan.
Callahanin sanat saivat Sylvian ensin räpäyttämään silmiään ja sitten kylmän solmun kiertymään vatsaan uudelleen. Hän otti kevyesti tukea ovenpielestä.
"Luulen... luulen, että minun on tosiaan paras käydä lääkärissä huomenna."

Callahan kurtisti tummia kulmiaan huolestuneena. Mitä jos Sylvia oli raskaana? Haluaisiko nainen lapsen?
"Luulen, että sinun olisi parasta päästä lääkäriin nyt", mies sanoi ja vilkaisi kelloaan.
"Olen huolissani sinusta."

Olen huolissani sinusta.
Sanat saivat Sylvian sydämen särkymään. Hyvä luoja, millainen nainen saattoi tehdä niin miehelleen? Syöksyä toiseen syliin, vain koska...
Hän ei halunnut ajatella sitä. Ei lempeitä kissansilmiä, pisamaisia kasvoja, helliä käsiä. Callahan oli hänen aviomiehensä.
"Rakas, sinun täytyy olla uupunut", hän vetosi hiljaa, kohottaen varovasti kätensä hipaisemaan miehen poskea.
Ei hän voisi olla raskaana, se ei ollut mahdollista, hän oli huolehtinut siitä tunnollisesti. Huonovointisuus johtui varmasti vain stressistä.
Silti ajatus sai levottomat perhoset tempomaan vatsassa.
"Ansaitsisit unta."

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1426
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] When silence is all you know   La Maalis 03, 2018 9:51 am

"Älä höpötä", Callahan sanoi kulmat painuen.
"Jokin on selvästi vialla. En halua odottaa huomiseen, että selviää mikä." Mies tarttui vaimonsa käsivarteen ja yritti ohjata tämän takaisin sängylle.
"Eihän sinua ole ennen sattunut noin? Ja sitten vielä oksensit?"

Sylvia vaelsi kiltisti Callahanin ohjaamana sängyn luo ja valahti istumaan sen laidalle.
Hytisytti kylpytakista huolimatta.
Ei sinun kanssasi.
Ajatus uhkasi nostaa pahoinvoinnin uudelleen pintaan ja sai Sylvian kohottamaan käden suunsa suojaksi. Hän pudisti ahdistuneena päätään.
"Ei ole. Niin."

"Se on huolestuttavaa", Callahan sanoi ja istahti naisen viereen, kiertäen käsivarren hytisevien hartioiden ympärille. Sylvia vaikutti sairaalta.
Oliko hän satuttanut vaimoaan sanoillaan niin pahasti, että Sylvia voi fyysisesti pahoin?
"Lähdetään käymään sairaalassa, eikö? Varmuuden vuoksi?" Jokin voisi olla pahasti vialla.

Sylvia nielaisi ja nojautui miehensä kylkeen.
Typerä, typerä nainen. Kuinka hän saattoi olla niin kammottavan itsekäs? Kuinka hän saattoi satuttaa miestään sellaisella tavalla?
Hän kietoi käsivarret vartalonsa ympärille. Ehkä jotain tosiaan oli pielessä. Ehkä hänessä oli jokin kamala sairaus, hän olisi ansainnut sen. Raskaana hän ei voinut olla. Ei mitenkään.
"Jos saat sen jälkeen levättyä paremmin."

Callahan nyökkäsi, nousi ylös ja pukeutui ripeästi suoriin housuihin ja neulepaitaan, kiskoen jäykin lihaksin mustat sukat jalkoihinsa, ennen kuin siirtyi takaisin sängyn luo. Hän harkitsi vain nostavansa Sylvian syliin, mutta ehkä olisi parempi pukeutua. Niinpä mies siirtyi takaisin vaatekaapille, tällä kertaa riuhtomatta sisältöä pitkin lattiaa, ja etsi sieltä parin sukkahousuja, mekon ja neuletakin, ojentaen ne vaimolleen.
"Sattuuko sinuun nyt?"

Callahan joutui huolehtimaan hänen vuokseen, vaikka hän oli tehnyt kammottavan väärin.
Pieni osa Sylviasta toivoi, että jotain tosiaan olisi vialla. Hän oli ansainnut rangaistuksen siitä, mitä oli antanut itsensä tuntea ja kokea.
Hän kohotti katseensa mieheensä, tunsi sydämensä murtuvan vähän lisää seuratessaan tämän jäykkiä liikkeitä ja ojensi sitten kätensä ottamaan vaatepinon vastaan. Hänen lempineuleensa, Vivienne Westwoodin, se, joka oli joutunut uitetuksi
"Ei satu", hän vakuutti, silittäen neuletakin hihaa. Pesulassa oli tehty hämmästyttävän hyvää työtä.
"Rakas, tarvitsisin vielä alusvaatteet."

Callahan tuijotti Sylviaa hetken. Alusvaatteet. Niin tietenkin.
Mies palasi lipaston luo, jonka laatikon oli viskonut pitkin lattioita edellisellä kerralla, kun he olivat nähneet. Raivosta sekaisin, mieli täynnä kuvia Sylviasta toisten miesten kanssa.
Hän ojensi vaimolleen hajamielisesti poimitut, eripariset alusvaatteet ja sukaisi hiuksiaan epätietoisena taakse.
"Pystytkö pukeutumaan itse?"

Sylvia katsahti eriparisia alusvaatteita ja oli purskahtaa uudelleen itkuun. Oli kammottavaa aiheuttaa Callahanille tällaista huolta. Typerä, typerä nainen.
Hän pujotti alushousut jalkaansa ja nousi seisomaan.
"Pärjään kyllä. Kuvottaa hieman, mutta muutoin olen kunnossa", hän vakuutti, samalla kun riisui kylpytakin pukeakseen eripariset liivit päälleen. Norsunluu ja laventelinsininen, pitsikin oli erilaista.
"Voithan sinä hyvin?"

"Tietenkin", Callahan vastasi pujottaen sormet tummiin, hopean kirjomiin hiuksiinsa. Hän katseli vaimonsa pukeutumista epätietoisena.
Hän oli vain väsynyt matkan jäljiltä. Ja pelkäsi tuhonneensa avioliittonsa vihassa lausutuin sanoin.
"Olen pahoillani siitä, mitä sanoin. En tarkoittanut sitä. Olin vain tolaltani."

Sylvia pujottautui sukkahousuihin ja taivaansiniseen mekkoon. Hän oli juuri kurkottamassa kättään vetoketjua kohti, kun Callahanin sanat saivat hänet pysähtymään kesken liikkeen. Vaaleat kulmat painuivat hieman alemmas, ja hän astui lähemmäs miestään.
"Rakas, ei se mitään", hän vakuutti, sipaisten miehen poskea sormenpäillään.
"Minä ymmärrän kyllä. Sinulla on ollut raskasta töiden kanssa."

Sylvia oli aina kovin ymmärtäväinen. Joskus Callahan toivoi, että Sylvia olisi huutanut takaisin, paiskonut häntä tavaroilla tai marssinut ulos. Pakottanut hänet parantamaan tapansa.
Mutta Sylvia oli herttainen olento, joka pyysi häneltä anteeksi, kun hän kohotti kätensä naista vastaan.
"Hyvä on, mennään sitten", mies sanoi ja veti mekon vetoketjun kiinni.

Sylvia kääntyi ottamaan villatakkinsa ja puki sen ylleen samalla kun suuntasi eteiseen.
Callahan-parka menetti yöunensa aivan turhaan, ei hänestä tulisi löytymään mitään vikaa. Eikö niin? Eikä hän ainakaan olisi raskaana, kuvottavan olon täytyi johtua yksinkertaisesti hermoista. Tai ehkä hän vain kuvotti itse itseään.
Sylvia vilkaisi huolestuneesti kohti olohuonetta, josta Mochin pehmeä kuorsaus kantautui.
"Pärjääköhän Mochi? Hän ei ole tottunut olemaan öisin yksin."

"Se on vitun koira", Callahan sanoi ja kosketti sitten ohimoaan, leukaperät kireinä.
"Anteeksi", hän huokasi hangaten kasvojaan ja veti sitten takin ylleen, ojentaen Sylvian takin naiselle.
"Kyllä se selviää muutaman tunnin yksinään. Mennään."

Sylvia ei voinut estää itseään hätkähtämästä hieman. Koirakin oli häntä älykkäämpi. Osasi pysytellä poissa toimistosta, toisin kuin pulun älykkyysosamäärällä varustettu emäntänsä. Mutta jos se pelkäisi yksin, pimeässä asunnossa? Pelkäisi, että oli tullut unohdetuksi?
Hän vilkaisi uudelleen olohuoneen suuntaan ja veti sitten pehmeän, kermanvaalean villakangastakin päälleen ja pujotti jalkoihinsa siistit korkonilkkurit.
"Olen pahoillani", hän totesi hiljaa, hipaisten Callahanin kättä.

Callahan työnsi avaimet ja puhelimen mustan takin taskuihin, laski kätensä Sylvian selälle ja ohjasi naisen ulos ovesta. Se naksahti lujasti kiinni heidän takanaan, kun Callahan ohjasi Sylvian kellarikerroksen parkkihalliin, missä hänen tämänhetkinen lemmikkinsä – kirkkaanpunainen Ferrari 488 GTB, joka oli liikelahja työskentelystä brändin kanssa – odotti kärsivällisenä. Se sai aivan liian vähän huomiota.
"Sano, jos sinua oksettaa." Hän ei halunnut oksennusta pitkin autoaan. Mies välkäytti auton ovet auki ja istui ratin taakse.

Sylvia loi haikean katseen karpalonpunaiseen Jaguariinsa ennen kuin istahti Ferrarin matalaan penkkiin ja naksautti turvavyönsä kiinni. Oli kulunut hyvän aikaa siitä, kun he olivat viimeksi käyneet ajelulla yhdessä, ja hän olisi toivonut, että syy olisi ollut tällä kertaa mukavampi.
"Minä sanon", hän lupasi hiljaa, ja silitti helmojaan suoriksi kuunnellessaan moottorin kehräystä. Se oli aina merkinnyt hänelle vapautta.
"Kuinka sinun työmatkasi sujui?"

"Hyvin", Callahan vastasi vähäsanaiseen tapaansa, kun oli kyse työasioista. Ferrari kehräsi tiensä ulos parkkihallista ja kiihdytti sitten ulvahtaen alas katua. GPS navigoi heitä kohti sairaalaa pehmeällä, konemaisella äänellä.
"Mitä sinä olet tehnyt poissaollessani?"

GPS:in ääni muistutti Sylviaa siitä päivästä ennen joulua, kun hän oli kiitänyt Newcastlen poikki hakemaan ystäväänsä, joka oli piiloutunut roskalavan taakse mieheltään. Joka oli niin kipeä ja hakattu, että hänen rintakehäänsä kivisti pelkästä muistosta.
Mutta Keiko oli saanut oman kodin, ja löytänyt rinnalleen hyvän miehen.
Täysin viaton kysymys sai Sylvian menemään täysin lukkoon.
"Minä..." hän aloitti, sydän levottomasti hakaten.
Hän oli viettänyt aikaa toisen miehen kanssa. Ei vain ystävänä, vaan... Sydän tempaisi kipeästi.
"Callahan, voin pahoin."

Ferrarin jarrut eivät kirskuneet, vaikka auto liukui pysähdyksiin kadun varteen vauhdilla, joka oli lyödä matkustajat vasten turvavöitä. Callahan kurottui vauhdilla avaamaan matkustajan oven Sylvian yli, jotta nainen voisi oksentaa ulos eikä arvokkaan auton sisään.
"Taidat todella olla sairas", mies sanoi huolissaan, tummat kulmat painuen.
"Ei ole pitkä matka sairaalalle."

Sylvia nykäisi turvavyön auki ja kumartui ulos matalasta autosta, haukkoen viileää yöilmaa.
Hän tarvitsi aikaa miettiä, mitä vastaisi miehensä viattomaan kysymykseen. Kysymykseen, johon hänen olisi kuulunut voida vastata ilman miettimistä. Hän oli ulkoillut Mochin kanssa, ratsastanut uusia hevosiaan.
Nainen sulki hetkeksi silmänsä ja hengitti syvään, ennen kuin siirtyi nojaamaan takaisin penkin selkänojaa vasten.
"Olen vain... ehkä syönyt jotain."

Callahan silmäili Sylviaa levottomana, kun auto jatkoi matkaansa kohti sairaalan päivystystä. Ehkä hänen pitäisi katsoa, olisiko yksityistä lääkärin vastaanottoa avoinna, sillä viikonloppuiltana tai yönä yleinen päivystys olisi varmastikin ruuhkainen. Heidän ei pitäisi joutua istumaan tuntikausia flunssaisten vanhusten ja huutavien lapsien keskellä.
"Toivottavasti se helpottaa pian."
Se ei selittäisi, miksi Sylviaa oli alkanut sattua yhtäkkiä kesken kaiken. Callahanilla oli ikävä tunne, että se oli täysin hänen omaa syytään.

Kamala, kamala nainen.
"Kaikki on hyvin", Sylvia vakuutti hiljaa, silittäen hameensa helmaa suoraksi.
"Minulla on ollut oikein hyvä viikko. Kävin tervehtimässä Keikoa, veimme koirat kävelylle. Uusien hevosten kanssa on sujunut hyvin. Valkyria muistuttaa kovasti Madamea."
Ehkä pahoinvointi ei koskaan helpottaisikaan, vaan se muistuttaisi häntä ikuisesti siitä, millainen petturi hän oli. Callahan-parka.
"On... on hyvin epätodennäköistä, että olisin raskaana."

"Niinkö? Hyvä", Callahan vastasi poissaolevasti ja etsi autolleen parkkipaikan sairaalan läheltä. Isyys ei ollut koskaan ollut hänen toivelistansa kärjessä.
"Voitko huonosti? Pystytkö kävelemään?"

Sylvia tutki huolestuneesti miehensä kasvoja. Callahan-parka, tämän täytyi olla todella huolissaan.
"Minulla on kaikki hyvin", hän vakuutti pehmeästi, ja kietoi takkia paremmin ympärilleen ennen kuin nousi autosta hieman huterin jaloin. Sillä ei tosin ollut mitään tekemistä hänen vointinsa kanssa, ainoastaan syyllisyys teki hänet heikoksi.
"Olen pahoillani, että joudut huolehtimaan vuokseni."

"Olen aviomiehesi. Velvollisuuteni on huolehtia sinusta", Callahan huomautti katsahtaen puhelintaan ja kiersi sitten kätensä Sylvian selälle.
"Jos täällä on ruuhkaa, etsin sinulle yksityisen lääkärin."

Ja Sylvia oli vaimo, joka ei todellakaan ollut ansainnut huolehtimista.
Silti hän painautui hieman lähemmäs, kun he astelivat sairaalan kirkkaasti valaistuun aulaan. Se oli entuudestaan tuttu siltä kerralta, kun Julian oli joutunut tuomaan hänet tarkastettavaksi putoamisen jälkeen.
Pelkkää huolta. Ja hän kehtasi vielä olla itsekkäästi onneton.
"Olen pahoillani."

"Lakkaa nyt pyytelemästä anteeksi, hyvänen aika", Callahan sanoi kärsimättömänä ja viittasi Sylviaa istumaan alas odotusaulaan, kun kävi ilmoittamassa vaimonsa. Hän oli uppoutunut tutkimaan Newcastlen yksityisiä lääkäreitä, kun istui naisen viereen.

Sylvia nielaisi anteeksipyynnön ja asettui sen sijaan istumaan onnettomanvihreälle tuolille.
Joku yski kipeästi, hieman kauempana joukko humalaisia piti mekkalaa, yksi puristi veristä pyyhettä otsallaan.
Sylvian sormet hakeutuivat vihkisormukselle, sivelivät sen siroja timantteja siihen saakka, että Callahan palasi takaisin.
Hieman sivummalla lapsi alkoi parkua suureen ääneen.

Callahanin olemus kiristyi minuuttien myötä. Taivas, tämähän oli sietämätöntä. Lapsen parku muutti leukaperät kiveksi, ja mies karkasi jaloilleen.
"Menen järjestämään yksityisen lääkärin", hän sanoi nostaen puhelimen korvalleen, kun harppoi kohti hiljaisempaa tilaa.

Sylvia hätkähti ja käänsi katseensa Callahaniin, miehen jännittyneeseen olemukseen. Hänen aviomiehensä, jonka olisi pitänyt saada nukkua matkan väsymystä pois, ei joutua kuljettamaan hysteeristä vaimoaan sairaalaan. Hysteeristä pettäjävaimoaan.
Hän kietoi takkia tiukemmin ympärilleen ja käpertyi pienemmäksi tuolissaan. Tuli ikävä Keikoa, hän olisi todella halunnut keskustella naisen kanssa nyt. Kiltti, kultainen Keiko kuuntelisi.

"Tule", Callahan sanoi pysähtyen vaimonsa tuolin viereen, kireä juonne suupielessään.
"Löysin yksityisen vastaanoton, joka ottaa meidät vastaan." Komeasta tipistä, mutta aika oli arvokkaampaa. Callahan tarttui Sylvian käsivarteen ja lähti johdattamaan naista ulos ja takaisin autoon.

Sylvia kohotti katseensa ja nousi seisomaan, luoden huolestuneen katseen kohti infotiskiä. Olisiko pitänyt ilmoittaa, ettei hän tarvinnutkaan lääkäriä? Mutta ehkä Callahan oli jo huolehtinut siitä. Callahan huolehti aina kaikesta hänen puolestaan.
Vatsaa kouraisi kipeästi.
"Ovatko he auki tällaiseen aikaan?" hän kysyi hiljaa, katsahtaen miestään, jonka kiristynyt ilme sai syyllisyyden vihlomaan pahempana.

”Sopivasta hinnasta mikä tahansa on auki”, Callahan vastasi ja talutti Sylvian käsivarresta Ferrarin luo, joka ei aivan tuntunut sopivan muiden autojen joukkoon Newcastlen ensiavun parkkipaikalla.
”Haluan varmistaa, että olet kunnossa.” Mies istahti ratin taakse, odotti että Sylvia oli turvallisesti kyydissä ja peruutti sitten vauhdilla matkaan kohti keskustassa sijaitsevaa yksityistä klinikkaa, joka avattaisiin heitä varten.

Sylvia räpäytti silmiään, vaaleat kulmat alas painuen. Kuulosti siltä, ettei klinikka tosiaan ollut auki tällaiseen aikaan, ja joku raukka oli joutunut palaamaan työpaikalleen vain, koska hän voi hieman huonosti. Samoin oli ollut kotona, hänen ei ollut tarvinnut kuin aivastaa, ja perheen lääkäri oli kutsuttu paikalle, vuorokaudenajasta riippumatta.
Pelkkää vaivaa kaikille.
"Olen varma, että kaikki on hyvin", hän vakuutti hiljaa, ja alkoi paremman tekemisen puitteissa sukia hiuksiaan. Olisi pitänyt sitoa ne kiinni ennen lähtöä, olo oli resuinen.

Callahan katsahti Sylviaa silmäkulmastaan. Selvästikään kaikki ei ollut hyvin – kun hänen vaimonsa itki tuskasta yhtäkkiä kesken seksin ja sen jälkeen syöksyi kylpyhuoneeseen oksentamaan, kaikki ei ollut hyvin.
Ja mies melkein toivoi, että kyseessä olisi jokin fyysinen sairaus, joka voitaisiin korjata lääkkeillä. Eikä henkinen vamma, jonka hän oli aivan itse aiheuttanut, eikä nyt tiennyt kuinka paikata tekemäänsä vahinkoa.
”Toivottavasti”, hän sanoi parkkeeratessaan Ferrarin kadunvarteen ja talutti sitten Sylvian käsivarresta sisään klinikalle, jossa hieman tokkurainen, silmäänsä hierova lääkäri otti heidät vastaan.

Sylvia seurasi kiltisti miehensä vierellä sisälle. Hän oli aina ollut hyvin lääkäriuskollinen, ja alkanut vasta pikkuhiljaa muodostaa suhdetta uuteen lääkäriinsä täällä Newcastlen puolella, ja ajatus siitä, että hän joutuisi vieraan tutkimaksi, tuntui... epämiellyttävältä. Varsinkin, kun tämä joku oli selvästikin hälytetty töihin ihan vain häntä varten.
Myös toisenlainen huoli alkoi kaihertaa naisen mieltä: voisiko lääkäri jollakin tavalla nähdä, mitä oli ollut lähellä tapahtua? Se tuntui järjettömältä, mutta koko tilanne oli järjetön, Sylvia ei ollut koskaan kuvitellut voivansa...
Hän kääntyi koskettamaan Callahanin kättä.
"Pärjään kyllä. Istu vain rauhassa alas. Jos heillä olisi vaikka teetä..?"

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1426
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] When silence is all you know   La Maalis 03, 2018 9:51 am

”En halua teetä”, Callahan vastasi selvästi välttäen juuri ja juuri sävyttämästä sanojaan kirouksella. Mies vilkaisi epäillen lääkäriä ja sitten Sylviaa, mutta nyökkäsi ja laski katseensa puhelimeen, naputellen peukalot vimmatusti liikkuen sähköposteja, kun lääkäri ohjasi Sylvian tutkittavaksi.
Toivottavasti kaikki olisi kunnossa.
Toivottavasti kivulle ja pahoinvoinnille olisi jokin helposti korjattava, fyysinen syy.

Sylvia tutki huolestuneesti Callahania katseellaan ennen kuin seurasi lääkäriä toimenpidehuoneeseen. Se oli paljon huolellisemmin sisustettu kuin se, jossa hän oli ollut tammikuussa. Verhot olivat samaa sävyä siron sohvan kanssa, katonrajassa saattoi vielä nähdä historialliset koristeleikkaukset, jotka oli restauroitu muun huoneen kanssa. Valaistus oli miellyttävän pehmeä, toimenpidepöydän viereen asetettu lamppu tarjoaisi tarvittaessa lisävalaistusta.
Iho nousi kananlihalle, kun Sylvia riisuutui vaatteistaan ja puki päälleen hyvälaatuisesta kankaasta valmistetun kaavun, joka halusi valahtaa koko ajan alas olkapäälle.
Pelkkä tunnustelu oli saada hänet itkemään, pelko siitä, että lääkäri voisi jotenkin tietää, mitä hän oli mennyt tekemään, sai jalat tärisemään holtittomasti. Verikokeiden jälkeen pää tuntui keveältä, ja hetken hän saattoi vain maata aloillaan, kuunnellen pulssin jyskytystä korvissaan.
Olisi aivan oikein, jos jokin oli kamalalla tavalla pielessä.
Hän ei ollut koskaan ennen valehdellut lääkärille.
Lopulta oli pakko nousta, laskea jalat kylmälle lattialle ja pukeutua. Jalat tuntuivat edelleen hieman huterilta, kun hän palasi takaisin odotushuoneeseen lääkärin saattamana, etsien miestään katseellaan.

Callahan seisoi odotushuoneessa, tummat kulmat keskittyneessä, kireässä kurtussa, kun tutki puhelintaan. Arvokkaat liikesopimukset pyörivät sen hohtavalla näytöllä, hurjat summat vaelsivat käsistä toisiin. Strategiat kulkivat Callahanin mielessä samanlaisella rutiinilla, kun suurin osa väestöstä pohti kauppalistojaan.
Mies kohotti katseensa, kun Sylvia ilmestyi, mutta kulmien kurttu ei siloittunut.
”Mitä lääkäri sanoi? Onko jokin vialla?”

Callahanin ilme sai Sylvian pohtimaan, kuinka pahasti yllättävä lääkärireissu oli sotkenut miehen aikatauluja. Tämä saisi olla vihainen, typerä, hysteerinen vaimo säikytteli taas turhasta. Niin kuin silloin, kun hän oli ollut riittävän hölmö pyörtymään alas satulasta.
Idiootti.
"Saan kokeiden tulokset huomenna", hän vastasi, hipaisten miehensä käsivartta. Laboratoriot eivät olleet auki enää tähän aikaan päivästä.
"Mentäisiinkö kotiin?"
Toisessa kädessään hän puristi taiteltua reseptiä.

”Mennään”, Callahan sanoi silmäillen Sylviaa tutkien, ennen kuin kiersi kätensä naisen selälle ja talutti tämän takaisin autolle.
”Mitä lääkäri arveli syyksi? Mihin sait reseptin?” hän kysyi katsahtaen taitettua paperia vaimonsa kädessä, kun istahti autonsa rattiin.
”Pitääkö käydä apteekin kautta?"

Sylvia suoristi helmojaan ja tunsi selittämätöntä halua piilottaa tulostetun lääkemääräyksen Callahanin katseelta. Niinkö se alkoi, hiljalleen hän haluaisi salata yhä enemmän asioita?
Ei tietenkään. Callahan huolehti hänestä aina.
"Voin hyvin hakea ne huomenna", hän vakuutti, epävarmana siitä, olivatko apteekit edes auki tähän aikaan.
Oli paljon asioita, joita hän ei tiennyt.
"Hän epäili minun olevan ahdistunut. Näiden... pitäisi auttaa siihen."

"Oh", Callahan sanoi kulmat painuen ja tunsi vatsansa vajoavan. Se oli siis hänen syytään. Hän oli ahdistanut vaimonsa niin, ettei tämä pystynyt enää olemaan hänen lähellään.
"Hyvä on, mennään kotiin", hän sanoi ja käynnisti auton.

Sylvia tunsi syyllisyyden vihlaisevan.
"On vain tapahtunut niin paljon. Olin yli vuoden kotona, ja sitten palasin ratsastamaan. Ja Keikon tilanne..."
Petturi. Valehteleva petturi, joka ei ollut puhunut totta edes lääkärille. Jonka tehtävä oli auttaa.
"Hän lupasi verikokeiden tulokset huomiseksi. Jos... jos jokin onkin vialla. Jos täytyy tutkia lisää, käydä ultrassa tai... jotakin."

Callahan kurtisti uudelleen kulmiaan ja katsahti Sylviaa.
"Arveliko lääkäri, että olisit raskaana?" hän kysyi huolissaan. Vaikka toki kai naisilla saattoi olla muitakin syitä mennä ultraan. Naisten lääketiede ei ollut koskaan herättänyt hänen kiinnostustaan.

Sylvia silitti paperia sylissään.
Valehtelija.
"Hän ei voinut sulkea sitä mahdollisuutta poiskaan", hän vastasi hiljaa. Vaikka heikotus ja pahoinvointi saattoivat aivan yhtä hyvin johtua vain hermoista. Hyvä luoja, kunhan eivät tosiaan lapsesta.
"Se on rutiiniepäilys, kun olemme kuitenkin... Mutta ennemmin siksi, että kivuille voi olla jokin fyysinen syy."

"Vai niin", Callahan vastasi mietteliäänä, kun kiihdytti hiljaisella tiellä kohti kotia. Toivottavasti Sylvia ei ollut raskaana. Vaikka kai lapset toivat sisältöä kotivaimojen elämään, antoivat päiville merkitystä.
"Voitko vielä pahoin?"

Sylvia käänsi katseensa Callahaniin ja tutki mietteliäänä tämän profiilia. Tummia hiuksia ohimoilta juovittavaa hopeaa.
"Hieman, mutta se alkaa jo helpottaa. Ei tarvitse pysähtyä."
Sormet sivelivät yhä paperin sileää pintaa. Rauhoittavia lääkkeitä. Hän oli tosiaan muuttumassa hysteerisen pikkuvaimon perikuvaksi.
"Milloin... milloin sinun on taas matkustettava?"

"Tiistaina Lontooseen. Torstaina San Fransiscoon ja sieltä Australiaan", Callahan vastasi ja katsahti Sylviaa sivusilmällä. Olisiko nainen helpottunut hänen poissaolostaan? Vai pitäisikö hänen perua matkansa ja jäädä huolehtimaan vaimostaan?
"Selviätkö sinä? Ehkä voisit mennä äitisi luo hetkeksi."

Voisiko hän pyytää Callahania jäämään kotiin?
Ei tietenkään. Mies teki tärkeää työtä, ei tämä voinut jättää työmatkoja välistä vain, koska vaimo voi ihan omasta syystään huonosti. Petturi.
Silti Sylvia ei voinut olla kysymättä.
"Uskotko viipyväsi pitkään?"
Äidin luo. Pieni, typerä vaimo, joka ei pärjännyt yksin, vaan joutui palaamaan äidin helmoihin, kun mies oli poissa. Joka ei osannut maksaa laskujaan itse. Joka aiheutti vain huolta.
"Minä pärjään kyllä. Mutta voisin käydä tervehtimässä serkkuani, mikäli hänellä on vapaata."

"Viikon ehkä", Callahan arveli ja kaarsi auton sulavalla, vauhdikkaalla kaarella heidän kotitalonsa parkkihalliin ja suoraan ruutuun.
"Australiassa voi mennä pidempään."
Mies nousi autosta ja odotti vaimoaan kiertääkseen käden tämän selälle, kun lähti hissiin.
"Olen huolissani sinusta."

Sylvian hartiat painuivat hieman alemmas.
Callahan olisi poissa vähintään viikon. Mutta mies nautti työmatkoistaan, niin stressaavia kuin ne olivatkin. Hän oli jo valmiiksi aivan riittävän itsekäs.
"Laitathan minulle sieltä viestiä?" hän pyysi, kietoen käsivarsia ympärilleen.
Sinisten silmien katse kääntyi mieheen.
"Miksi?"

Callahan hymähti vastauksena avatessaan heidän huoneistonsa oven ja saattaessaan vaimonsa sisään. Kyllä, kyllä. Hän viestittelisi, jos ehtisi ja muistaisi. Hän ei matkustanut vapaa-ajan vuoksi, vaan täytti aikansa tehokkaasti tapaamisilla, liikelounailla, palavereilla ja konferensseilla, vietti illat verkostoituen.
"Koska et ole vaikuttanut olevan oma itsesi ja vaikutat sairaalta", mies sanoi riisuen takkinsa eteiseen.

Sylvian olisi tehnyt mieli pyytää uudelleen, kunnes Callahan olisi luvannut laittaa viestiä. Ennen kuin hän joutuisi soittamaan keskellä yötä, kun pelko kasvaisi liian suureksi kestää, ja alkaisi nykiä huoneiston seiniä lähemmäs.
"Työ on vain ollut hieman raskasta niin pitkän tauon jälkeen", Sylvia vetosi alkaessaan riisua takkiaan.
Mochi tepsutti esiin olohuoneesta, silmät viiruina, ja istahti eteisen lattialle moittiva ilme pyöreillä kasvoillaan.

"Ehkä sinun pitäisi keventää sitä", Callahan sanoi katsahtaen vaimoaan tummat kulmat kurtussa.
"En haluaisi sinun rasittavan itseäsi liikaa ja väsyttävän itseäsi." Toki hän toivoi, että Sylvia tekisi muutakin kuin istuisi kotona tuijottelemassa ulos ikkunasta tai keräämässä hysteriaa, mutta naisen pitäisi tunnistaa omat rajansa.
"Ehkä olisi paras mennä nukkumaan", hän sanoi ja loi koiralle viileän, välinpitämättömän katseen, ennen kuin astui sen ohi peremmälle.

"Sain juuri uusia hevosiakin", Sylvia vetosi, riisui kengät jalastaan ja tassutti sukkasillaan Mochin luo. Shiba käänsi loukkaantuneena päätään pois, mutta salli hänen rapsuttaa hetken poskipussejaan ennen kuin nousi seisomaan itseään ravistellen. Se loi haikean katseen kohti makuuhuonetta, mutta tassutti silti takaisin olohuoneeseen kynnet parkettia vasten rapisten.
Sylvia suoristautui ja seurasi miestään makuuhuoneeseen.
"Lepo tekee sinullekin hyvää."

Callahan ei vastannut, käveli vain hämärän asunnon poikki makuuhuoneeseen ja riisuutui hiljaisena päällysvaatteistaan. Hän heitti ne pyykkikoriin, pitkä lento jäsenissä painaen ja istahti omalle puolelleen sänkyä.
Hän oli tehnyt vaimostaan ahdistuneen. Niin ahdistuneen, että seksi ei onnistunut ja hänen läheisyytensä hermostutti niin, että Sylvia oksetti. Se taisi virallisesti olla huonon aviomiehen määritelmä. Mies suki hiuksiaan taakse, nykäisi päiväpeiton syrjään sängyltä ja kömpi omalle puolelleen, puhelin huolellisesti yöpöydällä.
Mikä helkkarinmoinen sotku.

Hiljaisuus sai Sylvian sydämen hakkaamaan kipeämmin. Hän oli aiheuttanut miehelleen huolta, kenties loukannutkin tätä. Ehdottomasti loukannut, vaikkei Callahan vielä tiennytkään sitä.
Hän vaihtoi vaitonaisena leninkinsä laventelinsiniseen yöpaitaan ja suuntasi kylpyhuoneeseen. Pesi hampaansa, huuhtoi ja puhdisti kasvonsa, levitti huolellisesti voidetta yöksi. Letitti pitkät hiuksensa yötä varten.
Hän oli niin hirvittävän, hirvittävän pahoillaan.
Varovaisin askelin Sylvia tassutti lattian poikki ja kömpi korkeaan vuoteeseen, omalle puolelleen, katse Callahaniin suunnattuna.
Niin pahoillaan.
"Tahtoisitko aamiaisen huomenna vuoteeseen?" hän kysyi hiljaa.

Mies katseli kattoa hiljaisena, mietteliäs kireys leukaperissään.
”En”, hän vastasi ja pyyhkäisi hopeanmustia hiuksiaan taakse vilkaisten Sylviaa sivusilmällä.
”Käyn aamulla salilla ja otan sitten konferenssipuhelun San Fransiscoon Cliven kanssa. Katson, jos voimme syödä päivällistä yhdessä”, hän sanoi ja poimi puhelimensa yöpöydältä melkein unohtuneen asian juolahtaessa mieleen. Peukalot lähettivät terävän muistutusviestin.
”Nuku vain.”

Sylvia asettui kyljelleen paksun untuvapeitteen alle, kasvot Callahania kohti suunnattuina. Mieli olisi tehnyt painautua kylkeen, mutta ehkä mies ei olisi pitänyt siitä juuri nyt?
"Se olisi mukavaa", hän totesi, ojentaen kättään sipaistakseen miehen kiristynyttä leukaa.
"Vien Mochin aamupäivällä hierontaan."

Callahan katsahti Sylviaa sivusilmällä, ja älykkäät, siniset silmät pyörähtivät hienovaraisesti Mochin maininnasta. Jumalauta sitä koiraa.
”Mmm”, hän vastasi hajamielisesti, kulmat kurtistuen tekstin liukuessa puhelimen näytöllä. Sen valo heitti hehkun miehen väsyneille kasvoille, siristi silmiä.
”Täytyy hoitaa vielä muutama työasia”, Callahan sanoi, painoi huolimattoman suukon Sylvian otsalle ja nousi sängystä, kadoten boksereissaan kotitoimistoonsa.

Sylvia jäi yksin pimeään makuuhuoneeseen. Peitto lepäsi raskaana hänen päällään, mutta sitä ei voinut työntää poiskaan, sillä silloin pimeys olisi päässyt vyörymään lähemmäs.
Nuku hyvin, rakas. Nähdään aamulla.
Mutta ei hän kai ollut ansainnut sellaisia sanoja. Ei ollut.
Kynnet rapisivat lattiaa vasten, ja kääntyessään toiselle kyljelleen hän erotti Mochin pyöreät kasvot vierellään. Koiralta oli pääsy kielletty vuoteeseen silloin, kun Callahan oli kotona.
Sylvia epäröi hetken, ennen kuin kohotti peiton reunaa niin, että Mochi pääsi pujahtamaan peiton alle. Käpertymään vatsaa vasten lohdulliseksi, lämpimäksi keräksi. Se ei ollut vielä koskaan tehnyt niin.
Ehkä sekin aisti pimeän, joka vaani vuoteen reunojen ulkopuolella.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1426
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] When silence is all you know   Ti Maalis 06, 2018 7:57 pm

Tiistai 6. maaliskuuta 2018, iltapäivä, Priestpopple, Hexham

"Mochi, nyt ei mennä tapaamaan Kalinkaa ja Polinaa", Sylvia muistutti lempeästi, kun terhakka japanilaispoika yritti tempoa uusissa taivaansinisissä valjaissaan - jotka olivat täydellisesti sävy sävyyn emännän takin kanssa - kohti Wolfien kotitaloa sellaisella innolla, että hän joutui tekemään todella töitä kannatellakseen sievää leivosrasiaa toisessa kädessään.
"Saat leikkiä Hiccupin kanssa, eikö se ole aivan yhtä mukavaa?"
Hiccup-parka, ei ollut sen syy, että Mochi oli niin kovin ihastunut venäläisiin tyttöihinsä.
Nilkkureiden korot kopsahtelivat kevyesti, kun Sylvia kiipesi sisustusliikkeen yläpuolella sijaitsevan asunnon ovelle.
"Olen varma, että teillä on oikein hauskaa", hän vakuutti mököttävälle shiballeen samalla kun soitti ovikelloa.

Hiccup syöksyi ovelle terhakkaasti haukkuen, ilmoittaen emännälleen vieraista siltä varalta, että sohvalla kirjan kanssa makaava ihminen ei sitä itse huomaisi. Suklaanruskea, liehuvaturkkinen mäyräkoira kiipesi ovea vasten, kunnes Keiko pääsi jaloilleen ja ylitti värimaailmaltaan raikkaan, päivänvalossa paistattelevan olohuoneen suoraan sisään avautuvalle ulko-ovelle.
"Hei, tule sisään", untuvaiseen villaneuleeseen ja mustiin legginsseihin pukeutunut nainen tervehti lämpimästi ja väisti ovelta. Ohimoa peitti huomaamattomammaksi vaihtunut haavaside suojaamassa tikkejä, ja hartiamittainen, paksu, tummanruskea polkkatukka oli valahtanut sen ylle.
"Kuinka voit?"

Mochin korvat kohosivat pystyyn kuulostelemaan oven toiselta puolelta kantautuvaa haukkua, joka oli varsin vaikuttava niin matalajalkaiselle olennolle. Mutta ei se shiban korvissa venäläisten tyttöjen seireeninlaulua voittanut.
Sylvia pujahti sisään ja odotti, että Keiko oli saanut oven suljettua ennen kuin halasi ystäväänsä.
"Minulla on kaikki hyvin, mutta entä sinulla?" hän kysyi, vaaleat kulmat huolestuneesti silmien yllä painuneina katseen tutkiessa ystävän kasvoja.

”Hyvin, hyvin”, Keiko vakuutti kiertäen käsivarret Sylvian ympärille ja viittasi ystäväänsä sitten istuutumaan vaaleanvihreälle, kauniisti muotoillulle sohvalle. Tummapuiselle sohvapöydälle oli katettu tee Japanista ostettuihin, käsinmaalattuihin astioihin.
Hän istui sohvan toiseen reunaan ja silitti viereensä äheltävän Hiccupin silkkistä, ruskeaa päätä.
”Mitä sinulle kuuluu?”

Sylvia kumartui riisumaan Mochin valjaat, niin että pullukka shiba saattoi ravistella turkkinsa suoraan ja lähteä sitten kiertämään asuntoa nenänsä voimin, siitäkin huolimatta, että se oli tehnyt saman kierroksen monta kertaa aiemmin. Mutta eihän sitä ikinä tiennyt, asuntoon saattoi ilmestyä vaikka uusi herkkukätkö varoittamatta.
Takkinsa riisuttuaan Sylvia asteli sohvan luo ja istahti alas, syreeninvioletti helma jalkojensa ympärille leviten.
"Töissä on ollut kiireistä, kahden uuden hevosen kanssa", hän totesi, ojentaen kultakoristeltua leivosrasiaa Keikoa kohti.
"Toin nämä meille."
Kokoelma suupalan kokoisia, pastellinsävyisiä Petit Fours -tyylisiä leivoksia Fenwickin herkkuosastolta.
"Kuinka sinä olet voinut? Onko olosi ollut kovin heikko?"

"Olet hyvin huomaavainen, kiitos", Keiko sanoi ottaessaan tuomisen vastaan ja asettaessaan sen tarjolle sohvapöydälle katetun teen ja läheisestä kahvilasta poimittujen mustikka- ja suklaamuffinssien seuraksi.
"Minä voin hyvin. Sairasloma on vain varotoimenpide päävamman tähden", hän jatkoi ja silitti Hiccupin hapsuisia korvia kaataessaan Sylvialle teetä.
"Jännitän tosin Brianin puolesta, sillä hän on tapaamassa lapsiaan Irlannissa ensimmäistä kertaa vuosiin. Toivon, että kaikki menee hyvin."

Sylvia katseli pieniä leivoksia ja muffineita hieman huolestuneena. Jaksaisivatkohan he edes syödä kaikkea sitä makeaa? Hän oli aikeissa ehdottaa, että Keiko voisi syöttää loput Brianille - eikö mies ollut saanut nauttia myös heidän illanistujaistensa ylijäämästä - muttei ehtinyt, kun sai jo kuulla tämän olevan Irlannissa.
Kultahippuiset silmät laajenivat hieman, käsi kohosi rintakehälle.
"Niinkö? Minäkin todella toivon, että kaikki menee hyvin. Milloin hän lähti?"

"Eilen", Keiko vastasi ja katsahti olohuoneen seinällä hiljaisena nakuttavaa kelloa, "hänen pitäisi palata myöhään tänä iltana."
Hiccup tuijotti kaipaavasti pöydän antimia. Keiko viittasi Sylviaa auttamaan itselleen jotain hyvää.
"Mutta mitä sinulle kuuluu? Onko kaikki hyvin?"

Sylvia kurotti kätensä hipaisemaan Keikon kättä. Hän olisi halunnut vakuuttaa ystävälleen, että Brian olisi varmasti hyvin onnellinen palatessaan, mutta saattoiko sellaista todella luvata? Varsinkaan jonkun toinen puolesta? Kun lasten tapaamisesta oli kulunut niin pitkä tovi, ja näiden äitikin tuntui olleen... katkera.
Hän valikoi lautaselleen sievän, vaaleanpunaisen ja sokeriruusulla koristellun leivoksen sekä mustikkaisen muffinin.
Keikon kysymys sai hänet epäröimän. Voisiko hän vain kertoa? Voisiko nainen ymmärtää häntä?
"Tietenkin on. Callahan on ollut viime aikoina kovin... kiireinen."
Mochi oli kiertänyt asunnon, ja istahti nyt sohvan viereen, jääden tuijottamaan Hiccupia silmät siristyneinä.

Keiko poimi teekuppinsa käsiinsä, hengitti syvään vihreän teen tuoksua ja siemaisi höyryävää juomaa. Kuppi lämmitti sormia suloisesti.
Hiccup kellahti selälleen naisten väliin sohvalle, napittaen vuoroin emäntäänsä ja vuoroin vierasta anovasti tummilla silmillään, jättäen tyynesti huomiotta shiban viileän tuijotuksen.
"Niinkö? Miltä se sinusta tuntuu?" hän kysyi kääntyen katsomaan Sylviaa.

Sylvia antoi oman teensä jäähtyä kupissaan sopivaan juomalämpötilaan, jonka hän oli huomannut olevan hieman alhaisempi kuin monilla muilla. Hän heltyi tummien silmien tuijotukseen ja vei vapaan kätensä rapsuttamaan silkkisen pehmeää vatsakarvaa.
Mochin korvat painuivat hieman alemmas, silmät siristyivät lisää.
Sylvia epäröi hetken, ennen kuin vastasi:
"Hän on ollut kovin stressaantunut viime aikoina."
Se ei tarkalleen ottaen ollut vastaus kysymykseen, mutta sai silti sydämen lepattamaan levottomasti.

Keiko kallisti päätään muutama tummanruskea suortuva hartian yli valahtaen ja tutki ystävänsä kalpeita kasvoja.
"Niinkö?" hän toisti kannustaen Sylviaa kertomaan asiasta lisää.

Ei olisi oikein valittaa, varsinkaan, kun Keikolla oli omia murheita riittämiin.
Mutta ahdistus tuntui syövän häntä hitaasti elävältä, kietoutuvan yhä tiukemmin osaksi rintakehää niin, että hapelle jäi yhä vähemmän tilaa.
"Se tekee hänestä joskus hieman... ärtyisän", Sylvia selitti hiljaa, pulssi kiihtyen.
Voi luoja, ei niin sopinut sanoa aviomiehestään.
"Tietenkin ymmärrän sen, hänen työnsä on hyvin rankkaa."

Ärtyisän? Kylmä kosketti Keikon sydäntä.
"Mitä tarkoitat?" hän vetosi koskettaen ystävänsä kättä ja jätti teekuppinsa pöydälle. Ei kai ärtyisä voinut tarkoittaa samaa, millainen Tarquin oli ollut ollessaan kireä? Eihän?

Sylvia räpäytti silmiään ja hymyili hämmentyneenä. Keiko näytti niin huolestuneelta, että hän tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä. Millainen itsekäs idiootti aiheutti huolta kun tiesi, että ystävä oli toipumassa pahasta aivotärähdyksestä?
Mutta ei kai hän voinut jättää vastaamattakaan.
"Hän sanoo joskus asioita, jotka... Keiko, ne eivät ole kauniita asioita. Ja tiedän, ettei minun pitäisi välittää, mutta se sattuu silti."

Keiko saattoi hengittää hieman helpommin.
"Totta kai sinä saat välittää, jos rakastamasi sanoo sinulle rumia asioita", hän vetosi silittäen Sylvian kättä.
"Millaisia asioita hän sanoo sinulle?"

Sylvian suupielet värähtivät, mutta hymy pysyi hänen kasvoillaan, siitäkin huolimatta, että silmissä häivähti vainottu katse. Sydän alkoi tempoa nopeammin kylkiluita vasten, ja hänen oli kurkotettava laskemaan teekuppi sohvapöydälle käsien uhatessa alkaa täristä.
Hän oli kokeillut lääkärin määräämiä lääkkeitä, ja tuntenut olonsa hirvittävän huonoksi, ikään kuin olisi kävellyt jatkuvassa sumussa.
"Tiedän, että hän on tyytymätön siihen, etten ole kovinkaan älykäs, olen lukenut vain taidehistoriaa, en mitään oikeaa tiedettä. Mutta joskus hän..."
Sylvia räpäytti silmiään.
"Hän on tyytymätön siihen, millainen olen... vuoteessa."
Kai tällaisista asioista saattoi puhua läheisimpien ystävien kanssa? Hän ei vain voinut puhua suoraan Callahanille.

Keiko kuunteli järkyttyneenä. Mitä Sylvia sanoi? Puhuiko naisen aviomies todella niin rumasti vaimolleen, että tämän piti kyseenalaistaa oma älynsä?
Ei kai Callahan todella voinut sanoa olevansa tyytymätön Sylviaan? Keiko painoi käden hetkeksi suulleen.
"Sylvia, olen pahoillani, että hän on saanut sinut ajattelemaan noin. Mitä hän on sanonut sinulle? Miten hän ilmaisi tyytymättömyytensä?"

Sydän tuntui muuttuvan jääksi ja jähmettävän myös äänen kurkkuun. Sylvia nielaisi, katsahtaen levottomana ympärilleen huoneessa. Ei hän voinut puhua tällä tavalla aviomiehestään, rakkaasta aviomiehestään, jota hän oli kaiken lisäksi...
Katse hakeutui teekuppeihin ja sieviin leivonnaisiin. Ei hänen ollut ollut tarkoitus vuodattaa sydäntään Keikolle, ei tällä tavalla.
Hän kohotti käden suunsa suojaksi, niin kuin se olisi jollakin tavalla parantanut tilannetta.
"Tiedän, että hän sanoi niin vain suutuspäissään, ja on varmasti pahoillaan. Callahan on hyvä mies. Mutta minä vain... hän... Hu-huora olisi kuulemma hyödyllisempi sängyssä..."

Keiko tuijotti Sylviaa sydän lyönnin välistä jättäen ja hetken hän oli varma, ettei voinut olla kuullut oikein. Mutta Sylvia ei keksisi sellaista kieltä päästään, sellaisia sanoja muualta kuin tuskallisesta muistosta. Kuinka Callahan oli saattanut sanoa niin vaimolleen?
"Voi Sylvia, olen niin pahoillani", hän vetosi.
"Miehelläsi ei ole mitään oikeutta puhua sinulle noin – kenelläkään ei ole. Se on äärimmäisen julmasti, epäreilusti sanottu eikä sille ole taatusti mitään perustetta todellisuudessa. Tiedäthän sinä sen?"

Jos se olisikin ollut täysin perusteetonta. Mutta hän oli ollut miehelleen kelvoton vaimo, monellakin mahdollisella tavalla. Ja nyt hän oli Keikolle kelvoton ystävä, vuodatti tälle tunteitaan nyt, kun naisella itselläänkin oli murehdittavaa. Vaikka tämä olikin niin uskomattoman kultainen.
Sylvia räpäytti sinisiä silmiään, kun kyyneleet yrittivät poltella luomien takana.
"Se on totta Ainakin nyt. Minä en... E-en pysty enää edes siihen vähään..."

"Sylvia", Keiko vetosi vilpittömällä myötätunnolla ja silitti ystävänsä käsivartta.
"Mitä tarkoitat?" hän kysyi ja katsahti ympärilleen siltä varalta, että olisi varastoinut nenäliinoja kätevästi ulottuville. Aihe tuntui hyvin ymmärrettävästi nostavan tunteita pintaan.
"Kertoisit minulle koko tarinan."

Ladyn ei sopinut itkeä sillä tavalla, mutta silti kyyneleet olisivat halunneet valahtaa poskille.
"Minä en saisi puhua tällä tavalla miehestäni", Sylvia huomautti onnettomana. Hän rakasti Callahania, ja Callahan häntä, vaikka miehen temperamentti kuohuihin joskus yli. Vaikka hän olikin tuntenut olevansa onnellinen pienessä, eriparisessa asunnossa Hexhamissa...
Kädet alkoivat täristä pahemmin, Sylvia risti sormet toistensa lomaan.
"Minä en..."

"Sinä et mitä?" Keiko kannusti. Totta kai Sylvia sai puhua miehestään – Sylvian kuului puhua miehestään, jos Callahan todella sanoi niin hirviömäisiä asioita vaimolleen. Eihän kukaan, joka väitti rakastavansa toista, todella voisi sanoa niin?

Koko tarinan.
Jos Sylvia olisi edes tiennyt, mistä se todella alkoi. Milloin heidän välinsä olivat muuttuneet tällaisiksi?
Hän nielaisi kipeästi ja avasi kätensä, vain ristiäkseen ne uudelleen.
"Me riitelimme pahasti, ennen kuin hän lähti työmatkalle", hän vastasi lopulta hiljaa. Riitelivät, koska Callahanin kaapista oli löytynyt vieras villapaita.
Sydän alkoi hakata kipeämmin.
"Kun hän palasi kotiin, en... en enää pystynyt olemaan hänen kanssaan. Se sattui liikaa. Millainen vaimo ei voi mennä miehensä kanssa vuoteeseen?"

”Sylvia”, Keiko vetosi ja silitti naisen kättä.
”Se on enemmän kuin ymmärrettävää – et voi ajatella itsestäsi rumasti sen tähden. Miehelläsi ei ole mitään oikeutta puhua sinulle noin, ei mitään oikeutta. Jos minulle sanottaisiin noin, en pystyisi menemään sänkyyn hänen kanssaan ja mikä tärkeämpää, en haluaisi.”

Sylvia räpäytti silmiään, kun kyyneleet valuivat poskille.
"Tiedän, ettei hän tarkoittanut sitä", hän vetosi onnettomana. Callahan oli ollut vihainen. Ja sen jälkeen hän oli tosiaan käyttäytynyt kuin huora.
Sydämenlyönnit kiihtyivät lisää.
"Ja minä haluan, en vain... en vain pysty..."
Huora.

”Kenelläkään ei ole oikeutta kutsua sinua sellaisella sanalla”, Keiko sanoi tiukasti, tummat, vinot silmät välkähtäen.
”Se oli – ja on edelleen – Tarquinin lempinimike minulle, ja Brianin ei tarvitse kuin mainita se – hän ei suinkaan kutsu minua siksi – ja kaikki vanha vyöryy takaisin.”
Hän puristi naisen kättä hellästi.
”Pyysihän miehesi sinulta anteeksi? Kertoi, ettei tarkoittanut sitä?"

Sylvia pudisti päätään.
"Ei hän tarkoita sitä, minä tiedän, ettei hän tarkoita."
Hän tiesi sanomattakin, että Callahan oli pahoillaan. Kun mies palasi kotiin työmatkalta, kun he olivat yhdessä niin kuin mies ja vaimo, hän tiesi, että kaikki oli taas hyvin.
Nyt kaikki oli mennyt kammottavalla tavalla pieleen.
Sylvia räpäytti järkyttyneenä silmiään Keikon mainitessa entisen miehensä. Entisen hirviömiehensä, josta ei voinut edes puhua samassa lauseessa hänen Callahaninsa kanssa.
Silti hän oli mennyt tekemään jotakin hirvittävän väärää.
"Mutta minä o-olen..." hän aloitti, mutta jäi haukkomaan onnettomana henkeään. Hän oli huora, joka oli pettänyt miestään toisen kanssa. Toisin kuin Keikolla, hänellä ei ollut ollut siihen mitään syytä.
Hän kompuroi jaloilleen, yrittäen edelleen taistella ilmaa keuhkoihinsa.

”Sylvia”, Keiko vetosi pehmeästi ja katseli naista sohvalta, istumaan noussut Hiccup kainalossaan, ennen kuin se loikkaisi hälyttämään muuttunutta tilannetta.
”Mikä sinun on? Onko jotain tapahtunut?” Kylmä kosketti jälleen hänen vatsaansa. Mitä jos Callahan oli satuttanut Sylviaa? Mitä jos Sylvia oli joutunut pakenemaan miestään, räpistellyt pakoon, kunnes julma käsi oli tarttunut hiuksiin?

Pieni lutka.
Callahan oli ollut aivan oikeassa kutsuessaan häntä sellaiseksi. Syytökset olivat osuneet väärään, Julian ei olisi koskaan edes ajatellut tekevänsä mitään, mutta Callahanin vaimo oli silti kammottava lutka.
Mochi kohottautui jaloilleen ja päästi kimeän shibainahduksen, korvat niskaan painuneina.
Sylvia räpytti silmiään ja harppasi kauemmas, yrittäen kai ovelle. Hän tarvitsi happea, nyt, ennen kuin seinät sulkeutuisivat hänen ympärilleen. Murskaisivat hänet alleen.
Huterat jalat eivät kuitenkaan kantaneet paria askelta pidemmälle, kun hän vajosi polvilleen lattialle, helmat jalkojensa ympärille leviten, ja hautasi kasvot käsiinsä.

Keiko silitti Hiccupin niskaa rauhoittavasti, ennen kuin nousi ylös ja siirtyi Sylvian viereen, kiertäen kätensä lempeästi ystävänsä hartioiden ympäri ja kyykistyen tämän viereen.
”Sylvia”, hän vetosi.
”Mitä on tapahtunut?"

Mochi luimisti korviaan lisää ja hiipi lähemmäs, laskeutuen vatsalleen Sylvian eteen. Kippura häntä heilui rauhoittavana, viirut silmät tuijottivat naista levottomana.
Lattia tuntui keinuvan Sylvian alla, seinät painuivat yhtä lähemmäs. Sydän takoi tietään läpi rintakehän niin että hän voi pahoin, keuhkot yrittivät haukkoa henkeä vaikka kurkku oli tukossa.
"Mi-minä kuolen..." hän vinkaisi kauhuissaan.
"Se-seinät..."

”Sylvia”, Keiko vastasi pehmeästi ja halasi Sylviaa tiukemmin, silittäen naisen käsivarsia.
”Kaikki on hyvin. Luulen, että sinä olet saanut paniikkikohtauksen”, hän lisäsi rauhallisesti.
”Keskity vain hengittämään. Keskity hetki vain vetämään syvään henkeä, laske viiteen ja hengitä ulos laskien viiteen, ja uudelleen.”

Sylvia oli melko varma siitä, että oli tekemässä kuolemaa. Seinät saisivat hänet viimein kiinni, murskaisivat hänet väliinsä, niin että kaikki ilma puristuisi pois keuhkoista. Hän tukehtuisi hengiltä.
Hän ei halunnut tukehtua.
"Tä-täytyy pä-päästä u-ulos..." hän nyyhkytti hiljaa. Ulos, missä seinät eivät saisi häntä kiinni.
Mutta jalat voimattomina hän ei voinut muuta kuin nojata päänsä Keikon hartiaan ja noudattaa tämän ohjetta, keskittyä hengittämään hitaasti vaikka keuhkoja poltti.

”Kaikki on hyvin”, Keiko toisti pehmeästi halaten Sylviaa, silittäen naisen selkää. Psykologin työ oli auttanut häntä rakentamaan luontaisesta lempeydestään melkein hypnoottista rauhoittavuutta ääneensä.
”Hengitä vain kaikessa rauhassa. Sisään ja hitaasti ulos, sisään ja hitaasti ulos.”

Hengitä. Sisään ja ulos. Sisään ja ulos.
Sylvia sulki silmänsä ja keskittyi kuuntelemaan Keikon ääntä. Mochi ryömi lähemmäs, kunnes sen tassut melkein koskettivat Sylvian jalkoja. Melkein.
Hitaasti seinät alkoivat palautua paikoilleen, hengitys kulki helpompana.
Sisään ja ulos. Sisään ja ulos.
"Ehdin jo pelätä, että olen raskaana. Tai että jokin on rikki", hän kuiskasi hiljaa.
"... Keiko, minä petin miestäni..."

Keiko silitti Sylvian selkää tasaisin, rauhallisin liikkein ja rytmitti hengitystä palautumaan takaisin normaaliin, auttamaan naista saamaan itsensä takaisin hallintaan.
Hän ei voinut uskoa, että Sylvian mies puhuisi vaimolleen niin julmin sanoin. Ei mikään ihme, että naisen itsetunto tuntui olevan pohjalukemissa.
”Mitä?” hän toisti räpäyttäen ja palasi ajatuksistaan nykyhetkeen.
”Mitä tapahtui?” Keiko kysyi pehmeästi ja tutki Sylvian kasvoja.

Sylvia veti väristen henkeä ja suoristautui, jääden istumaan lattialle polviensa päälle. Mochi mönki vielä vähän lähemmäs ja laski päänsä hänen reidelleen. Käsi kohotti silittämään shiban päätä.
"Minä... Tutustuin häneen vahingossa", hän aloitti takellellen. Miettien vihreitä kissansilmiä. Lempeää hymyä.
"Mochi tuli toimeen hänen koiriensa kanssa, joten kävimme yhdessä ulkoilemassa ja..."
Hän vaikeni, hakien oikeita sanoja.
"Meillä oli paha riita Callahanin kanssa. Jotenkin minä... päädyin kävelemään Hexhamiin. Päädyin hänen ovelleen, en ollut varma, olisinko voinut tulla tänne, jos Brian olisi ollut kotona, en olisi halunnut häiritä..."

Keiko jatkoi Sylvian selän silittämistä ja kuunteli tummat silmät lempeinä ja ymmärtäväisinä.
Sylvia oli kävellyt Hexhamiin Newcastlesta. Naisen oli täytynyt olla todella tolaltaan – se ei ollut ihme, jos Callahan oli sanonut vaimolleen niin brutaaleja asioita.
”Niinkö? Mitä sitten tapahtui?” hän kysyi kannustaen ystäväänsä jatkamaan.

"Mochi-parka oli aivan uupunut", Sylvia totesi onnettomana.
Mitä sitten oli tapahtunut?
Kipeä solmu kuristui tiukemmaksi hänen vatsassaan, uhkasi pusertaa keuhkot uudelleen kasaan.
"Hän lohdutti minua. Oli niin uskomattoman lempeä. Ja minä... suutelin häntä. Hän saa oloni tuntumaan niin uskomattoman hyvältä... Me olisimme... olleet yhdessä. Ellei minuun olisi sattunut."

Tilanne kuulosti hyvin monimutkaiselta. Keiko saattoi ymmärtää Sylvian hermostuksen. Hänkin oli ollut suoranaisessa paniikissa palatessaan kotiin sen jälkeen, kun oli päätynyt olemaan yhdessä Brianin kanssa Hampurissa. Arvellut Tarquinin haistavan sen hänestä ja tappavan hänet, vihdoin. Sen sijaan mies olikin pudonnut polvilleen ja anellut häntä jäämään.
Typerys, joka jäi.
”Hän sai olosi tuntumaan hyvältä sen jälkeen, kun miehesi oli satuttanut sinua syvästi sanoillaan?” Keiko varmisti ja silitti Sylvian selkää. Sattuminen kuulosti loogiselta, sillä koko aihe tuntui olevan valtavan kipeä epävarmuuden lähde Callahanin sanojen tähden.

"Niin."
Callahanin sanat olivat sattuneet. Mutta eikö kaikkein eniten satuttanut se, missä oli totuus mukana? Hän ei olisi saanut antaa Wolfien jäädä elämäänsä, se oli ollut kerta kaikkiaan sopimatonta.
"Mutta se ei silti... Minä tein väärin. Callahan on hyvä mies."
Kiivas, tietenkin, mutta Callahan ei ikinä satuttaisi häntä tahallaan. Ei niin kuin Tarquin oli tehnyt Keikolle.

”Sylvia, miehesi sanoo sinulle asioita, joita kenelläkään ei ole oikeutta sanoa sinulle”, Keiko vetosi.
”Ei kenelläkään – kaikista vähiten sellaisella ihmisellä, joka rakastaa sinua.” Ajatuskin sai hänen sydämensä polttelemaan kiukusta, joka oli hyvin vieras tunne hänelle. Kuinka mies kehtasi sanoa Sylvialle sellaisia asioita?
”Sinulla on oikeus olla vihainen ja sinulla on oikeus olla loukkaantunut.”

Sylvia nielaisi ja upotti syvälle Mochin turkin lomaan.
"Minä tiedän, ettei hän todella tarkoita niitä pahoja asioita, joita sanoo ollessaan vihainen."
Mutta tiesikö hän todella? Miksi sanat satuttivat niin pahasti, jos hän todella tiesi, ettei Callahan tarkoittanut niillä mitään?
"Minä petin häntä. Eikö se tee minusta..?"
Hän ei halunnut käyttää sanaa, joka sai Keikon kavahtamaan. Callahan oli hyvä mies, toisin kuin Tarquin.

”Ehkä pettäminen ei ole yhteiskunnan normien mukaan eettisesti oikein”, Keiko sanoi silitellen ystävänsä selkää pehmein liikkein.
”Mutta minäkin tein niin. Minä olin onneton enkä todella edes tiennyt, kuinka onneton olin, ennen kuin sain tuntea, millaista oli olla onnellinen ja tuntea itsensä rakastetuksi ja arvokkaaksi. En voi katua sitä.” Ellei hän olisi päättänyt uhmata vihkivalojaan ja tehdä jotain, mitä maailma piti vääränä, hän ei olisi koskaan todella tutustunut Brianiin. Hän ei olisi löytänyt tahtoa murtautua ulos painajaisestaan.
”Oletko sinä onnellinen Callahanin kanssa? Todella onnellinen?”

Sylvia katsahti Keikon kasvoja, onnettomissa silmissä häivähti kipinä.
"Tarquin on hirviö, ei mies", hän huomautti. Eivätkä minkäänlaiset vihkivalat voineet sitoa ketään hirviöön. Joka hakkasi vaimonsa sellaiseen kuntoon, ettei tämä ollut pysyä jaloillaan.
Hän vaikeni, jäi hetkeksi tuijottamaan käsiään.
"Hän tekee minut onnelliseksi. Silloin kun..."
Silloin kun Callahan ei sylkenyt suustaan sanoja, jotka saivat hänet tuntemaan itsensä täydellisen hyödyttömäksi. Typeräksi pieneksi olennoksi, joka ei osannut muuta kuin ahdistua.
"Mutta nyt minä en voi tehdä häntä onnelliseksi edes... Keiko, minä en halua sitoa ketään sänkyyn. Enkä ole koskaan edes saanut..."
Hän vaikeni taas, tuijottaen käsiään. Huono nainen.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1426
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] When silence is all you know   Ti Maalis 06, 2018 7:57 pm

Se oli totta. Tarquin oli hirviö, ei mies – Keiko ei vain ollut nähnyt sitä pitkään aikaan. Pelottavan älykäs hirviö, joka osasi manipuloida häntä kuin muovailuvahaa. Näki milloin hän valmistautui lähtemään ja joko pelotteli hänet jäämään tai vetosi hänen myötätuntoonsa, sai hänet antamaan anteeksi yhä uudelleen.
”Mistä sinä puhut?” Keiko kysyi pehmeästi.
”Onko Callahan pyytänyt sinua sitomaan itsensä sänkyyn? Mitä sinä et ole saanut?"

Mochi huokaisi ja sulki silmänsä, pää edelleen hänen sylissään. Sylvia katseli koiran pörröisiä poskia ja korvia, joiden asento oli rentoutunut.
Mochi oli alkanut muuttua paljon läheisyydenhaluisemmaksi viime aikoina.
Keikon kysymys sai hänet pudistamaan nopeasti päätään.
"En... en usko, että Callahan pitäisi siitä. Mutta en voisi tehdä niin, jos hän haluaisi. Tarjota... vaihtelua."
Mies oli vaikuttanut pitävän siitä, että hän oli ollut päällä. Ollut niin lempeä sen jälkeen.
Melkein kuin Wolfie.
Ei.
"Enkä minä osaa edes saada... uhm..."
Korvat tuntuivat polttelevan, hänen ei todellakaan kuulunut keskustella tällaisista asioista.
"... orgasmia..."

”Oh”, Keiko vastasi ymmärtäen. Oh. Ajatus sai hänenkin poskensa punoittamaan hennosti – siitä ei ollut kauaa, kun hän oli ollut samanlaisessa tilanteessa. Hän suli hellään hymyyn ja halasi Sylviaa.
”Sylvia, rakas, olen varma, että sinä olet täysin riittävä juuri sellaisena kuin olet. Eikä siitä kannata ottaa paineita, jos ei ole, ehm… Saanut orgasmia. Kaikki eivät saa, ja se on ihan normaalia. En minäkään saanut ennen kuin vasta hiljattain, kun opin vihdoin todella luottamaan kumppaniini, rentoutumaan ja tavallaan… Antautumaan tilanteelle.”

Sylvian hartiat painuivat alemmas.
Wolfie oli sanonut samaa. Kaikki eivät saaneet, ja se oli normaalia. Ja silti siitä oli tullut yksi arpi lisää osoittamaan sitä, kuinka kelvoton nainen hän oli.
Hän tutki Keikon kasvoja sinisillä silmillään melkein anovana.
"Tarquin oli hirviö", hän muistutti uudelleen, pudistaen vihaisesti päätään. Keiko oli joutunut kärsimään pitkään aivan hirvittävällä tavalla, joten ei ollut mikään ihme, ettei keho ollut osannut nauttia.
Hän oli vain viallinen.
"Callahan suuttui kun... kun kuvitteli, etten ole nauttinut."

Keiko tutki Sylvian kasvoja lämpimin, ymmärtävin silmin ja sipaisi hellästi naisen poskea.
”Nautitko sinä?” hän kysyi. Se oli hyvä kysymys. Hän ei ollut nauttinut koskaan, ei ennen kuin Brian oli näyttänyt hänelle millaista yhdessä oleminen saattoi olla. Hän oli pitänyt siitä, että saattoi olla mieliksi, tuottaa nautintoa, tulla vedetyksi syliin ja lähelle, kun mies oli onnellinen ja rentoutunut. Mutta hän ei ollut tuntenut nautintoa.

Sylvia toivoi, että olisi voinut vetää Mochin syliin ja haudata kasvonsa sen talven muhkeuttamaan turkkiin, mutta shiba ei varmasti olisi pitänyt siitä. Sen sijaan hän rapsutteli koiran niskaa ja korvantauksia, hakien lohtua sen tasaisesta hengityksestä.
Hän oli hetken hiljaa.
"Se ei ole epämiellyttävää", hän lopulta vastasi.
"Ja pidän siitä, mitä meillä on sen jälkeen, kun... Callahan on usein silloin rennompi."

”Et siis ole”, Keiko täydensi Sylvian puolesta. Hän oli vastannut samanlaisella epätietoisuudella, ennen kuin oli todella kokenut, millaista oli nauttia.
”Minä ajattelin aivan samoin aikaisemmin. Mutta ero on valtavan suuri. Pystytkö sinä… Nauttimaan yksin? Tuota, koskettamaan itse itseäsi?”

Sylvia räpäytti silmiään ja tunsi punan leviävän korvilta poskille. Hän tunsi täysin epäloogista halua peittää Mochin korvat, vaikka shiba oli sikeässä unessa - niin kuin se muutenkaan olisi voinut seurata heidän keskusteluaan.
"Minä en... ole koskaan kokenut tarvetta mihinkään... sellaiseen", hän myönsi, kulmat huolestuneesti painuen. Tekikö se hänestä vain pahemmin viallisemman?

"En minäkään", Keiko vastasi.
"Enkä ollut tehnytkään niin, ennen kuin- Noh, ei sen väliä." Muistokin poltteli poskia. Hyvänen aika. Hänen ei todella pitänyt juoda alkoholia.
"Mutta se on jotain, mitä tiedän seksuaaliterapeuttien suosittelevan. Omaan kehoon tutustumista. Oman nautinnon löytämistä."

Sylvia tutki Mochin korvia katseellaan, yrittäen estää punastustaan syvenemästä.
Ajatus siitä että hän... koskisi itseään tuntui vieraalta. Kun nimenomaan toisen ihmisen läheisyys oli se, mikä tuotti hänelle sen tunteen, jota hän oli tähän saakka pitänyt nautintona.
"Haluaisin vain, että Callahan voisi olla onnellinen kanssani", hän totesi hiljaa.
"Nyt emme voi..."

"Sylvia", Keiko vetosi silittäen ystävänsä selkää.
"Sinä ansaitset tulla rakastetuksi juuri sellaisena kuin olet. Sinä ansaitset kunnioitusta ja arvostusta, eikä sinun tarvitse mennä sänkyyn ollaksesi miehesi rakkauden arvoinen", hän sanoi.
"Ymmärrän paremmin kuin hyvin, mitä tarkoitat – minullakin on epävarmuuden hetkeni ja ellen voisi antaa Brianille, mistä hän pitää, olisin varmasti hyvin ahdistunut. Mutta se ei tarkoita, etteikö miehesi voisi olla onnellinen kanssasi."

"Sylvia", Keiko vetosi silittäen ystävänsä selkää.
"Sinä ansaitset tulla rakastetuksi juuri sellaisena kuin olet. Sinä ansaitset kunnioitusta ja arvostusta, eikä sinun tarvitse mennä sänkyyn ollaksesi miehesi rakkauden arvoinen", hän sanoi.
"Ymmärrän paremmin kuin hyvin, mitä tarkoitat – minullakin on epävarmuuden hetkeni ja ellen voisi antaa Brianille, mistä hän pitää, olisin varmasti hyvin ahdistunut. Mutta se ei tarkoita, etteikö miehesi voisi olla onnellinen kanssasi."

Sylvia tunsi kyynelten vaanivan taas jossain luomien takana.
"Haluaisin vain voida osoittaa, kuinka paljon Callahania rakastan. Ja nyt hän on ahdistunut, koska minuun sattui..."
Hän oli jo alkanut pelätä miehen paluuta, sitä, kuinka sama toistuisi taas. Tai ehkei Callahan haluaisi edes koskea häneen, se olisi täysin oikeutettu reaktio.
"Eikä minulla ole... En osaa mitenkään muuten... Ja minä petin häntä."

"Sinulla ei ole?" Keiko toisti kysyvänä.
"Et osaa mitenkään muuten? Ilmaista rakkauttasi?" hän ehdotti ja halasi Sylviaa, nojaten päänsä ystävänsä olalle.
"Sylvia, sinä olet tavattoman ihana, huomaavainen, rakastava ihminen. Sinun ei tarvitse mennä sänkyyn ollaksesi tarpeeksi."

"Niin. Tehdä Callahanin oloa hyväksi."
Callahan piti hänestä aina huolta. Osti auton, jotta hän pääsi liikkumaan, ja Mochin, jotta hän ei tuntisi oloaan yksinäiseksi. Muutti hänen kanssaan pohjoiseen, kun lääkäri suositteli maisemanvaihdosta.
"Minä en tiedä, kuinka voin ikinä antaa itselleni anteeksi. Minä petin häntä."

"Sylvia", Keiko vetosi.
"On totta, ettei se ole hyvä asia – mutta olet turhan ankara itsellesi. Callahan on se, jonka tulisi anella anteeksiantoasi. On anteeksiantamatonta, millaisia asioita hän sanoo sinulle", hän jatkoi kulmat asteen painuen.
"Minä ymmärrän, jos olisit onneton ja etsisit keinoa olla onnellinen. Mutta miksi sinä koet pettäneesi häntä?"

Mochi tuhahti unissaan, toinen takajalka nytkähti voimakkaasti. Kenties se yritti pysyä pitkäsääristen tyttöystäviensä vauhdissa nummilla.
"Minä vain..."
Sylvian katse harhaili ympäri huonetta kuin vastausta etsien. Pettäminen oli väärin, oli syy mikä hyvänsä. Ellei tilanne ollut kuin Keikolla, niin että oli päätynyt naimisiin hirviön kanssa.
"Minä olen niin hirveän yksinäinen."

"Sen täytyy olla musertava tunne", Keiko vastasi myötätuntoisesti.
"Sanoit myös, että miehesi sanoo sinulle kamalia asioita – ja tämä toinen mies oli saanut sinut tuntemaan olosi aivan toisenlaiseksi?" hän kysyi pohtien, saattoiko olla oikein kannustaa ystävää suhtautumaan myönteisesti pettämiseen. Mutta Sylvia oli ihastuttava olento, joka ansaitsi olla onnellinen – ei tulla poljetuksi maahan.

Sylvia nielaisi.
"Niin."
Varsinkin heti muuton jälkeen yksinäisyys oli ollut kammottavaa, yksinäiset yöt Callahanin ollessa poissa. Mutta sitten hän oli alkanut taas ratsastaa, ja tutustunut Keikoon. Silti koti tuntui yhä tyhjältä, toisinaan enemmän vankilalta kuin kodilta.
Ja nyt hän pelkäsi menettäneensä miehensä. joka oli pitänyt hänestä huolta niin monta vuotta.
"Hän katsoo minua aina niin lempeästi. Ei kerro minulle, millainen idiootti olen. Me... me olimme vain ystäviä."

"Ehkä hän sai sinut tuntemaan samoin kuin Brian minut", Keiko ehdotti pehmeästi.
"Ei ole väärin haluta olla onnellinen. Eikä ole väärin haluta tuntea olevansa arvostettu tai rakastettu." Callahan ei kuulostanut mieheltä, joka vaali vaimoaan.
"Sinä ansaitset olla onnellinen. Tekeekö Callahan sinut onnelliseksi?"

Sylvian sydän jyskytti levottomana.
"Tietenkin tekee."
Niinä hetkinä, kun mies oli entinen itsensä. Kun tämä oli vetänyt hänet syliinsä silloin, kun hän oli pudonnut hevosen selästä. Kun hän sai silittää kiireettömästi hopean juovittamia hiuksia.
Ja sitten oli hetkiä, jolloin mies tuntui täysin vieraalta. Kun tämä muuttui yhtäkkiä täysin kylmäksi, työnsi hänet pois luotaan.
"Nykyään vain... harvemmin kuin ennen."

Keiko ei ollut täysin vakuuttunut. Sylvia vaikutti perinpohjaisen onnettomalta, eikä hän ihmetellyt miksi. Tarquin oli ollut hirviö, mutta Callahan kuulosti melkein yhtä pahalta. Mies tuntui musertavan Sylvian henkisesti, polkevan naisen itsetunnon maahan ja saavan tämän tuntemaan itsensä typeräksi ja arvottomaksi.
Kenelläkään ei ollut oikeutta siihen.
"Milloin sinä olet onnellinen?"

"Silloin kun hän on oma itsensä", Sylvia vastasi hiljaa, melkein pahoitellen.
"Kun hän pitää minua lähellään tai antaa silittää hiuksia. Mutta nykyään hän on kovin usein ärtyisä, ja sanoo asioita, jotka..."
Jotka tekivät kipeää, jotka saivat hänet tuntemaan olonsa huonoksi.
"Enkä tiedä, kuinka voisin pitää hänet tyytyväisenä."

Keiko katseli Sylviaa tutkivin silmin ja kosketti ystävänsä hiuksia hellin sormin. Sylvia halusi tulla rakastetuksi ja halusi rakastaa, olla lähellä ja tuntea ihmiskontaktin, kuten kuka tahansa.
"Sinun velvollisuutesi ei ole pitää häntä tyytyväisenä", hän muistutti pehmeästi.
"Mitä sinä rakastat miehessäsi? Milloin hän tekee sinut onnelliseksi – onko jotain ainutlaatuista, mitä rakastat juuri hänessä?"

Sylvia tunsi syyllisyyden vihlaisun vatsassaan.
"Hän saa minut tuntemaan oloni turvalliseksi."
Callahan piti hänestä huolta, järjesti asiat niin, että ne kääntyivät parhain päin. Callahanin kanssa hän saattoi tuntea, että kaikki järjestyisi.
"Hän huolehtii minusta."

"Minä tunsin Tarquinin kanssa samoin, silloin kun menimme naimisiin. Ennen kuin hän...", Keiko sanoi ja hieraisi nenänpieltään. Ennen kuin hän ymmärsi jonkin olevan pahasti vialla heidän liitossaan.
"Hän oli vanhempi, menestynyt, niin itsevarma ja komea, ja perheeni rakasti häntä. Jostain syystä hän halusi juuri minut, ja tunsin oloni imarrelluksi. Oli melkein velvollisuus rakastaa häntä takaisin."
Hän tutki Sylvian kasvoja.
"Ja jopa sen jälkeen, kun hän... Osoitti piirteitä siitä, kuka oli, ajattelin, että hän huolehtii minusta. En olisi yksin maailmassa eikä perheeni hylkäisi minua, koska hän piti minusta kuitenkin huolta."

Sylvia pyyhkäisi silmiään.
Oli hirvittävän epäreilua, että Keiko oli joutunut käymään läpi jotakin sellaista. Kiltti ja suloinen Keiko, joka ei varmasti ollut elämäsään satuttanut ketään.
"Olen niin pahoillani puolestasi", hän kuiskasi hiljaa. Vaikka mikään pahoittelu ei koskaan voisi pyyhkiä kaikkea sitä kärsimystä pois.
"Callahan oli ensimmäinen mies, johon ikinä ihastuin. Minulla ei... ollut koskaan aikaa."

Keiko katseli Sylviaa ja pohti, saattoiko nainen olla samankaltaisessa tilanteessa kuin hän oli ollut – ennen kuin viimeinenkin inhimillisyys oli karissut Tarquinista. Kun mies oli vielä ollut hänen Tarkiensa, äkkipikainen ja oikukas, mutta rakastava mies. Tai mitä hän oli kuvitellut rakkaudeksi.
"Huolestuin, kun tajusin, etten voinut nimetä yhtään syytä rakastaa häntä – ei sitä, että tunsin hänen huolehtivan minusta tai rakastavan minua tai pitävän minua lähellä – mutta syytä rakastaa häntä ainutlaatuisena ihmisenä. Se on vielä selvempää nyt, sillä voisin listata loputtomasti asioita, joita rakastan Brianissa."

Tarquin oli ollut hirviö.
Mutta totta kai hän osasisi nimetä asioita, joita rakasti Callahanissa. Kun olisi vähemmän järkyttynyt.
"Olen hyvin onnellinen, että olet löytänyt Brianin."
Menneisyydestään huolimatta mies tuntui tekevän Keikon onnelliseksi.
Ja Keiko oli ansainnut onnensa hirviömiehensä jälkeen.
"Ja sinä olet oppinut... nauttimaan..?"

Keikokin oli hyvin onnellinen löydettyään Brianin, löydettyään uuden tavan elää ja olla onnellinen. Kysymys sai hänet hymyilemään lämpimästi, posket hennosti punehtuen. Hän laski hetkeksi katseensa.
"Kyllä. Hyvin paljon", hän vastasi sipaisten tummia hiuksia korvansa taakse.
"En koskaan tiennyt, että voisin tuntea niin. Voisin kaivata sitä. Se on... Uskomaton tunne. Niin ylivoimainen hyvän olon aalto – enkä puhu vain orgasmeista, vaan yleisesti siitä, millaista on olla lähellä rakastamaansa ihmistä."

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1426
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] When silence is all you know   Ti Maalis 06, 2018 7:57 pm

Oli mukava nähdä Keikon hymyilevän.
"Olen onnellinen puolestasi", Sylvia totesi, pienen hymyn kohottaessa suupieliä, vaikka silmissä viipyikin vielä suru ja ahdistus.
"Minä uskon olevani onnellinen aina, kun saan olla Callahanin lähellä. Sitä ei vain tapahdu nykyään kovin usein. Hän on kovin stressaantunut, enkä minä erityisesti auta asiaa."
Sylvia suoristi helmojaan.
"Hän vei minut lääkäriin sen jälkeen kun... Sain lääkkeet ahdistukseen. Callahanilla on paljon murehdittavaa jo ilman hysteeristä vaimoa."

"Uskot olevasi onnellinen?" Keiko kysyi kallistaen päätään kysyvänä. Sylvia ei kuulostanut onnelliselta, eikä hän ihmetellyt miksi, Callahanin kuvauksen perusteella.
"Sinä et ole hysteerinen, Sylvia. Luulen, että saatat ajatella itsestäsi kohtuuttoman ankarasti", hän lisäsi puristaen ystävänsä kättä.
"Oliko se erilaista? Kun olit sen toisen miehen kanssa. Joka sai olosi paremmaksi."

"Uskon olevani onnellinen", Sylvia toisti. Totta kai hänellä oli onnettomia hetkiä, monesti enemmän kuin onnellisia, mutta silti. Niinä hetkinä, kun Callahan oli oma itsensä, hänkin oli taas onnellinen. Hetken. Kunnes jokin sai taas miehen menettämään malttinsa.
Mochi urahti unissaan.
Wolfien ajatteleminen sai syyllisyyden vihlomaan taas kipeänä.
"Se oli... Kuin onnellisina hetkinä."

"Miltä sinusta tuntuu onnellisina hetkinä?" Keiko kysyi pehmeästi. Sylvia olisi ansainnut niitä enemmän.
"Miltä läheisyys tuntuu silloin?" hän jatkoi. Olikohan Sylvia koskaan kokenut mitään aitoa nautintoa muistuttavaa? Vai oliko nainen samassa ajatusmallissa, jossa hän oli ollut mennessään naimisiin.

Mochi havahtui hereille, kömpi jaloilleen ja ravisteli itseään ennen kuin suuntasi kohti Hiccupia, takajalkojaan venytellen.
"Minä pidin... pidän siitä silloin", Sylvia totesi, hieraisten mietteliäänä kämmenselkäänsä.
Wolfien kanssa kaikki oli tuntunut... helpommalta. Luonnolliselta tavalla, joka kauhistutti, kun sitä ajatteli liian tarkkaan. Callahan oli hänen aviomiehensä, se, jonka kanssa hänen ei olisi pitänyt jännittää enää mitään.
"Keiko, pahinta on, että minä olisin... mennyt pidemmälle, jos olisin voinut. Minä halusin mennä pidemmälle."

"Miksi se on mielestäsi paha asia?" Keiko tiedusteli lempeästi, haluten ymmärtää syyt Sylvian ajatusten takana.
"Oletko ennen tuntenut niin? Halua mennä pidemmälle?"

"Koska minulla on aviomies", Sylvia vastasi onnettomana.
Callahanin kanssa oli erilaista. Hän halusi olla miehen kanssa, koska tiesi tämän pitävän siitä, nautti läheisyydestä, jonka vuode tarjosi. Mutta Wolfien kanssa hän oli...
Hän pudisti hitaasti päätään.
"En sillä tavalla."

"Minullakin oli aviomies", Keiko muistutti. Sana oli menettänyt merkityksensä. Jos mies oli valmis kohtelemaan vaimoaan kuin koiraa, miksi vaimon piti vaalia vihkivaloja?
"Miltä sellainen halu sinusta tuntui? Minkä luulet aiheuttaneen sen?"

Sylvia hieraisi kämmenselkäänsä uudelleen.
Miehet ja hirviöt eivät olleet verrattavissa toisiinsa, eivät millään mittapuulla.
"Se oli väärin", hän totesi yllättävän ankarasti. Niin väärin, että jopa hänen kehonsa oli mennyt lukkoon, josta se ei ollut suostunut avautumaan sen illan jälkeen. Pelkkä tilanteen ajatteleminenkin herätti naisessa halun käpertyä pieneksi keräksi.
Lutka.
"Enkä minä tiedä. Niin kuuluisi tuntea aviomiehensä kanssa."

Keiko silitti Sylvian hiuksia hellästi.
"Niin kuuluisi tuntea aviomiehen kanssa, olet aivan oikeassa", hän vastasi.
"Oletko harkinnut, että sinulla saattaa olla väärä aviomies?"

Keikon sanat saivat Sylvian käpertymään hieman kasaan.
Hän oli ollut hyvin nuori, kun he olivat tavanneet. Ja Callahan oli vaikuttanut niin turvalliselta mieheltä, sellaiselta, jonka kanssa hänen ei tarvitsisi murehtia mistään.
"Minä en ole koskaan ollut yksin."

"Ymmärrän", Keiko vastasi ja kiersi käsivartensa Sylvian hartioille, nojautuen tämän olkapäätä vasten.
"Mutta sinä et ole yksin. Sinulla on ystäväsi, perheesi, hevosesi, valmentajasi."

Perhe oli luovuttanut hänet Callahanin huomaan. Ja jos hän tässä vaiheessa päättäisi, että avioliitto ei ollut enää sitä, mitä se oli ollut silloin, perheellä oli täysi oikeus hylätä hänet. Isä oli ollut jo alun perin liittoa vastaan, eikä ollut luonteeltaan kaikkein anteeksiantavin.
"Olen hyvin onnellinen, että minulla on. Vielä syksyllä olin paljon, paljon yksinäisempi."

"Luulen, että sinun kannattaa miettiä, tekeekö Callahan sinut oikeasti onnelliseksi", Keiko sanoi pehmeästi.
"Sinä ansaitset olla onnellinen. Avioliiton - minkä tahansa parisuhteen - kuuluu tehdä sinut onnelliseksi. Toisen ihmisen on tarkoitus tehdä olosi hyväksi, saada sinut tuntemaan olosi rakastetuksi, arvostetuksi, halutuksi juuri sellaisena kuin olet."

Sylvia oli hetken hiljaa, sillä ajatuksen paino tuntui musertavan häntä alleen.
"Niin pitää", hän myönsi lopulta, puristaen helmakangasta nyrkkiensä sisään. Ei vain hänen oman onnellisuutensa tähden, vaan koska hän oli mennyt tekemään jotakin, mikä todella satuttaisi miestä. Ja se, jos mikä, oli hälyttävää.
"Keiko, olen hyvin kiitollinen, että jaksat kuunnella minua."

"Minä haluan kuunnella sinua", Keiko vastasi pää ystävänsä olkapäähän nojaten ja silitti toista olkavartta hellin sormin. Sitä ystävät tekivät, ja hän halusi olla Sylvian tukena miten vain saattoi.
"Ja Sylvia, luulen että sillä, ettet voinut olla Callahanin kanssa niin kuin ennen, on paljon enemmän tekemistä sen kanssa, millaisia hirveitä asioita hän on sanonut sinulle. Minun ei tarvitse kuin ajatella sellaista itse enkä pysty olemaan Brianin kanssa niin kuin haluaisin."

Niin.
Callahan sanoi hirvittäviä, hirvittäviä asioita. Ja vaikka Sylvia uskoi ansainneensa suurimman osan niistä, ja yritti vakuuttaa itselleen, että sanat olivat vain kiukun suoltamia, ne viilsivät silti syviä haavoja. Joista parannuttuaankin jäi jäljet.
Silti hän halusi uskoa, että kaikki voisi olla vielä hyvin. Sitten kun stressi helpottaisi. Tai kun hän saisi itsensä todella kasaan. Tai sitten kun...
Ja sitten oli vielä Wolfie. Kultainen, lempeä Wolfie, jonka hän oli saattanut epäreiluun tilanteeseen.
"Brian oli siis tervehtimässä lapsiaan?"

"Kyllä", Keiko vastasi ja suli hymyyn. Miten hän toivoi, että lapset ottaisivat isänsä hyvin vastaan ja kaikki menisi hyvin. Pelkkä ajatus siitä, miten Brian rakasti lapsiaan oli särkeä hänen sydämensä.
"Hän tulee myöhään tänään, jos lennot kulkevat aikataulun mukaan."
Hän silitti ystävänsä kättä.
"Luuletko, että haluaisit tavata tämän toisen miehen uudelleen?"

"Ehkä minäkin saan myöhemmin tietää, kuinka kaikki sujui", Sylvia totesi melkein anteeksipyytävänä. Hän oli edelleen pahoillaan siitä, että oli saanut Brianin tuntemaan itsensä huonoksi.
Keikon kysymys sai vaaleat kulmat painumaan hieman alemmas.
"En ole varma, voinko", hän myönsi hiljaa.
"Mutta jos olen rehellinen... haluaisin. Jos voisin."

Keiko halasi ystäväänsä myötätuntoisena. Ehkä Sylvia voisi löytää jonkun, joka tekisi tämän onnellisemmaksi kuin Callahan. Miten kukaan saattoi sanoa niin kamalia asioita jollekulle, jota väitti rakastavansa? Ei mikään ihme, jos Sylvia oli ahdistunut eikä kokenut oloaan mukavaksi miehen lähellä.
"Miten sinulla menee muuten Callahanin kanssa? Eihän hän... Satuta sinua?"

Tuntui uskomattomalta, että oli ystävä, jolle puhua tällaisista asioista.
Sylvia tunsi itsensä niin kiitolliseksi, että oli purskahtaa itkuun, vaikka olikin melko varma, että oli jo vuodattanut riittävästi kyyneleitä yhden päivän tarpeiksi.
Keikon kysymys kylmäsi.
"Ei tietenkään satuta. Hän vain puhuu joskus rumasti, siinä kaikki."
Joulun alla tapahtunutta ei laskettu, Callahan oli ollut tolaltaan syystä.
"Ehkä meidän pitäisi nousta pois lattialta?"

Ei satuttanut. Keiko toivoi niin ja kosketti sydänalaansa. Hän ei olisi voinut päästää Sylviaa palaamaan kotiin, jos olisi riski, että nainen kohtaisi siellä jotain samankaltaista kuin Tarquinin.
"Ehkä", hän myönsi hymyillen, vaikka usein makoilikin upottavalla, valkealla matolla. Keiko nousi ylös, auttoi Sylviankin jaloilleen ja istahti takaisin vaaleanvihreälle sohvalle.
"Onko mielessäsi jotain muuta, mistä haluaisit puhua?"

Sylvia istahti alas ja suoristi helmojaan jalkojensa ympärille. Mochi oli taitanut luovuttaa sen suhteen, että saisi Hiccupista leikkikaverin, ja käpertynyt kerälle sohvapöydän viereen.
"Uskoisin, että olen vuodattanut sydämeni sinulle melkoisen hyvin", hän vakuutti ja jäi silittelemään hameensa helmaa.
"Mutta entä sinä itse? Onko... onko Tarquin vielä..?"
Ajatuskin siitä, että mies vaani entistä vaimoaan, sai kylmät väreet juoksemaan pitkin Sylvian selkää. Ehkä olisi pitänyt lisätä asunnon turvajärjestelyjä?"

"Minä olen ihan kunnossa. Tarquin on käynyt töissä muutaman kerran, halunnut kai puhua maineensa puolesta, mutta ei sen kummempaa", Keiko vakuutti lempeästi. Sen jälkeen, kun Brian oli lyönyt miestä, hirviö oli vetäytynyt varjoihin. Ja vain Tarquinin muisto vaani häntä ja sai ahdistuksen houkuttelemaan häntä epätoivoisten tekojen ajatuksella.
"Ehkä voisit kertoa minulle lisää siitä toisesta miehestä? Jonka haluaisit tavata uudelleen, jos voisit?"

Keikon vakuuttelusta huolimatta Sylvia ei voinut täysin karkottaa huolta ystävänsä puolesta. Brian oli vaikuttanut huolestuneelta, kun oli ehdottanut, että hän voisi tulla käymään, kun Keiko oli kisojen vuoksi viikonlopun yksin kotona.
Ja silti hän valitti omista olemattomista ongelmistaan. Typerä pieni lutka. Hänestä ei ollut muuta kuin vaivaa ihmisille ympärillään.
Sylvia käänsi katseensa teehen, joka oli varmasti jo jäähtynyt hänen vuokseen.
"Hän on..."
Hän yritti etsiä oikeita sanoja, muttei löytänyt yhtään sellaista, joka olisi kuvannut Wolfieta.
"En vain... Tuntuu hirvittävän surulliselta, etten voi tavata häntä enää."

Keiko puristi ystävänsä kättä ja pohti, tekikö eettisesti väärin suorastaan kannustaessaan Sylviaa pettämään miestään. Tietenkään ei ollut tavannut Callahania eikä tiennyt kuin Sylvian version tarinasta – mutta mies, joka sanoi suloiselle, herkälle Sylvialle, että huora olisi hyödyllisempi makuuhuoneessa ja saattoi Sylvian suunnattoman ahdistuksen valtaan, ei ansainnut vaimonsa uskollisuutta.
"Oletko varma, ettet voi?"

Sylvia pudisti päätään, vaikka ajatus särkikin hänen sydäntään tavalla, jolla sen ei olisi pitänyt. Ja juuri siksi tapaaminen olisi yksinkertaisesti mahdotonta.
Pimeys tuntui työntävän seiniä lähemmäs.
"En, se olisi väärin. Paitsi Callahania, myös Wolfieta kohtaan", hän totesi hiljaa, käyttäen ensimmäistä kertaa keskustelussa miehen nimeä.
Keikon tilanne oli ollut erilainen, Tarquin oli hallinnut pelolla.

"Mutta mikä on oikein sinua kohtaan?" Keiko vetosi silittäen Sylvian kämmenselkää hellästi. Callahan kuulosti pedolta. Hän ei tiennyt, kuka Wolfie oli tai millainen tämä oli miehiään, mutta jos Sylvia tunsi olonsa paremmaksi ja saattoi nähdä itsensä positiivisemmassa valossa, eikö se ollut sen arvoista?

Mochi oli kellahtanut kyljelleen pehmeälle matolle, jonka he olivat jättäneet vapaaksi. Pullea kylki kohoili rauhallisen hengityksen tahtiin, jalat juoksivat unessa.
"En tiedä", Sylvia myönsi hiljaa.
"Kuinka sinä tiesit, että Brian oli se, mikä oli oikein sinulle?"
Tarquin ei olisi voinut olla sitä koskaan, mutta ajatus tuntemattomaan sukeltamisesta pelotti.

Keiko pohti laskien katseensa hajamielisenä sohvapöydälle katettuihin tarjoiluihin.
"En ole varma. En tietenkään ole paras neuvomaan ylipäätään parisuhteissa, kun kokemukseni niistä on varsin... Vääristynyt", hän aloitti.
"Ja kun aloitin Brianin tapailemisen, se oli keino paeta elämääni. Tuntea oloni rakastetuksi ja kauniiksi edes hetken, ennen kuin painajainen jatkui, mutta jokin hänessä lumosi minut. Sydämeni jättää edelleen lyönnin välistä, kun hän katsoo minua ja hymyilee."
Keiko veti jalat eteensä sohvalle ja kiersi käsivartensa hajamielisesti niiden ympärille.
"Olin musertunut, kun hänen ystävänsä kertoi minulle hänen menneisyydestään. Kun luulin olleeni niin typerä, että valitsin uudelleen miehen, jollaista yritin paeta. Silloin luultavasti vasta ymmärsin, kuinka paljon hän oli alkanut merkitä minulle. Kun hänen poissaolonsa tuntui siltä, että lämpö oli kadonnut maailmasta."

Sylvian kulmat painuivat alemmas, käsi ojentautui koskettamaan Keikon hartiaa. Hän oli hirvittävän pahoillaan siitä, että tämä joutui ajattelemaan kokemaansa painajaista. Mutta ei kai sellaisesta päässyt yli hetkessä, hän itse oli surrut hevostaan yli vuoden.
Sellaista sattui. Eläimiä kuoli. Ja ihmisiä kuoli.
Charlesillekin olisi voinut käydä huonosti. Mutta Wren oli vakuuttanut, että mies tulisi kuntoon, kun he olivat puhuneet puhelimessa aiemmin päivällä.
Hänen olisi ehdottomasti päästävä käymään Lontoossa mahdollisimman pian.
"Olen hyvin onnellinen, että tapasitte. Minä en... tiedä vielä, mitä tunnen."

"En usko, että sinun tarvitsee tietää", Keiko sanoi.
"Olen varmastikin tuomittu jos jonkinmoiseen kadotukseen tähän mennessä, mutta minusta sinä ansaitset olla onnellinen. Miehesi on satuttanut sinua aivan hirveällä tavalla, ja sinä ansaitset jonkun, joka saa sinut tuntemaan olosi arvokkaaksi ja ainutlaatuiseksi ja rakastettavaksi juuri sellaisena kuin olet."

Sylvia katsahti ystäväänsä hermostuttavan suurilla silmillään.
Ehkä hänen ei tarvinnut vielä tietää.
"Sinä olet uskomattoman hyvä ystävä, Keiko", hän totesi hiljaa ja kietoi toisen käsivartensa naisen hartioiden ympärille halatakseen tätä puolittain.
"Ensimmäinen ystäväni täällä pohjoisessa. Ehkä ensimmäinen ystäväni koskaan."

Keiko vastasi hymyllä ja halasi Sylviaa tiukasti takaisin.
"Sinä olet uskomattoman hyvä ystävä. En olisi tässä ilman sinua", hän sanoi ja silitti valkeita hiuksia sydän lämpöä läikähtäen. Sylvia oli antanut hänelle kaiken, mitä hän tarvitsi aloittaakseen uuden elämänsä. Poiminut hänet kadulta, kun hän pakeni Tarquinin vallan alta. Tullut hänen mukaansa hakemaan muistoja hänen entisestä kodistaan.

Sylvian kulmat painuivat hieman alemmas, sormet hipaisivat Keikon selkää kun hän irtautui halauksesta.
Se oli ollut kammottava, kammottava yö. Mutta samalla merkinnyt Keikon vapauden alkua.
"Ehkä me voisimme juhlistaa sitä jotenkin", hän ehdotti melkein ujosti.
"Käydä teatterissa? Kun sinulla on aikaa."

"Totta kai", Keiko vastasi tummat, vinot silmät syttyen.
"Se olisi aivan ihanaa! Minulla on viikonloput vapaana, ja Brian on lähes poikkeuksetta kisamatkoilla silloin. Mennään toki heti kun sinulle sopii. Ilmoitan vain eläinsuojalle, etten tule silloin."
Hän suki tummia hiuksia korviensa taakse.
"Mitä musikaaleja haluaisit nähdä?"

Se olisi hyvä, Keiko saisi jotain muuta tekemistä viikonloppuunsa kuin ajatella Tarquinia.
"Minä varaan meille sopivan viikonlopun. Voi olla, että käyn tervehtimässä serkkuani lähipäivinä, hän oli... Oletko lukenut siitä, mitä Pariisissa tapahtui?"
Sylvian kulmat painuivat hieman alemmas. Charles oli kunnossa.
"Olen halunnut käydä katsomassa Hamiltonin. En ole lainkaan varma, onko se aivan minun tyyliäni, mutta David King esiintyy siinä, ja hän on kovin ihastuttava."

"Kyllä, luin siitä", Keiko vastasi ja puristi Sylvian kättä myötätuntoisesti. Hän oli pitänyt ulkoministeriä mielenkiintoisena ja lukenut uutisia pitkään uteliaana, koska Gabrielle työskenteli miehelle. Isku kuulosti kamalalta.
"Onneksi hän tulee kuntoon." Hän harkitsi hetken olisiko maininnut myös muista uutisista, jotka koskivat ulkoministeriä, mutta ehkä se olisi tahditonta.
"Hamilton olisi ihastuttavaa nähdä. Ystäväni ovat kehuneet sitä vuolaasti. Wicked on myös aina erinomainen valinta Lontoossa käydessä."

"Kaikeksi onneksi Charles selvisi tilanteeseen nähden vähäisin vammoin."
Sylvia ei kyennyt uskomaan lehdistöä, mutta hänen serkkunsa assistentti oli vakuuttanut samaa. Että Charles tulisi kuntoon.
"Ehkä voisimme tehdä viikonloppuretken Lontooseen? Käydä katsomassa vaikka molemmat?" hän ehdotti. Viikonloppu poissa Newcastlesta ja Hexhamista, poissa muistojen luota.
Hän epäröi hetken.
"Oletko... oletko lukenut muuta aiheeseen liittyvää uutisointia?"

"Viikonloppuretki olisi ihana", Keiko vakuutti. He voisivat käydä katsomassa molemmat – kenties kolmannenkin, jos menisivät jo perjantai-iltapäivänä tai neljännenkin, jos sunnuntaisin pyörisi jokin sopiva show.
"Olen nähnyt kuvia lentokentältä. Serkustasi ja hänen assistentistaan, oletan", hän sanoi pehmeästi.
"Viittaatko niihin?"

"Meidän täytyy alkaa katsoa sopivia päiviä", Sylvia totesi, ja tunsi pulssinsa kiihtyvän ilahtuneesti.
Viikonloppuretki. He voisivat käydä myös ostoksilla ja teellä jossakin ihastuttavassa kahvilassa.
Hän tunsi korviaan kuumottavan hieman, ei ollut missään tapauksessa sopivaa juoruta.
Mutta hyvänen aika.
"Niin. Wrenistä. Minä olin aavistavinani jotakin, mutta..."

"Minua syytetään toivottomaksi romantikoksi, mutta minusta kuvat näyttivät suloisilta", Keiko vastasi. Gabriellekin oli pitänyt miestä yksinäisenä, kun oli yrittänyt - ja onnistunutkin - työnantajansa järjestämisessä treffeille.
"Tunnetko hänen assistenttinsa hyvin?"

Sylvia katsahti käsiään ujosti hymyillen.
"Minustakin se olisi uskomattoman romanttista."
Hän ei ollut uskaltanut lukea uutisia liian tarkkaan, tiesi, kuinka julma media ja ennen kaikkea yleisö saattoi olla. Riitti, että hän tiesi, ettei Charles koskaan olisi käyttänyt naista hyväkseen. Kyseessä täytyi olla jotakin syvempää.
Hän pudisti päätään.
"En voi sanoa tuntevani. Olemme puhuneet muutaman kerran."

Keiko mieluiten yritti nähdä maailman kauniina, täynnä ihastuttavia, romanttisia tarinoita, vaikka oli itse päätynyt elämään pahimmansortin painajaista. Ehkä tämä todella olisi romanttinen tarina.
"Ehkä pääset tutustumaan häneen paremmin jatkossa."

"Ehkä."
Vaikka tarina todella olisi romanttinen, eivät Charles ja Wren varmasti pääsisi helpolla. Kun oli niin siniverinen kuin Charles, ei yksinkertaisesti voinut rakastua kehen tahansa. Ei ainakaan työntekijäänsä. Vaikka hänen serkkunsa tuskin välittäisi siitä, mitä muut ajattelivat.
Sylvia suoristi helmojaan.
"Onko Brianilla tiedossa monetkin kisat? Matkaa ajatellen."

"Hän on hyvin todennäköisesti kisoissa joka viikonloppu kevään aikana", Keiko vastasi. Huipulla kilpailevien esteratsastajien elämä oli hektistä ja jätti heille yleensä pari yhteistä arki-iltaa viikossa. He saattoivat kuitenkin viestitellä ja soitella.
"Joten voimme mennä milloin vain sinulle sopii."

"Siinä tapauksessa meillä on oikein hyvin viikonloppuja, joista valita", Sylvia totesi hyvillään. Pitäisi vain katsoa, ettei häntä tarvittaisi juuri silloin tallilla.
Ja tietenkin varmistaa Callahanin aikataulut. Tietenkin. Sen olisi pitänyt tulla mieleen ensimmäisenä.
Hän oli kammottavan huono vaimo.
"Oletko jo sellaisessa kunnossa, että voit lähteä kävelylle? Ajattelin, että veisin Mochin täällä lenkille, ehkä haluaisitte liittyä Hiccupin kanssa seuraan?"

"Olen varmasti", Keiko vastasi ja suoristautui. Sohvalle nukahtanut Hiccup tuntui kuulevan kuudennen aistin kutsun ja sinkosi terhakkaasti töppöjaloilleen.
"Minä voin ihan hyvin, mutta lääkärit vaativat sairaslomaa varmuuden vuoksi aivotärähdyksen tähden." Ehkä se ihan hyvä olikin, sillä hän ei ollut varma, olisiko ollut täydessä terässä työpäiviin.
"Mennään vain."

"Rauhallinen, pieni lenkki vain. Aivotärähdykset ovat ikäviä."
Vaikka Keikohan sen varmasti tiesi, olihan Tarquin onnistunut telomaan tämän kammottavaan kuntoon ennen joulua, ja varmasti monta kertaa ennen sitä.
Mochi ei ollut aivan yhtä innokas, huokaisi vain syvään ja käpersi itseään kerälle.
"Minä ehdin jo luulla, että Mochista on tullut urheilullisempi, hänellä on kaksi varsin pitkäsääristä tyttöystävää..."
Hymy kohotti Sylvian suupieliä, kun hän käänsi katseensa yli jääneisiin leivoksiin.
"Ehkä Brian kaipaa yöpalaa kotiin tullessaan?"

"Se voi hyvinkin olla", Keiko vastasi. Ehkä murehtisi urheilijan linjoistaan, mutta luultavasti voisi nautiskella ainakin jotain pöydästä.
"Pitkäsääristä tyttöystävää?" hän kysyi huvittuneena ja kyykistyi pujottamaan sievän, nahkaisen pannan Hiccupin kaulaan, ennen kuin veti smaragdinvihreän villakangastakin ylleen.

"Niin. Kaksi borzoita. Toinen niistä kamppasi minut lampeen jokunen viikko sitten", Sylvia vastasi ja poimi taivaansiniset valjaat käsiinsä.
"Mochi-rakas, lähdetään käymään ulkona."
Shiba kohotti laiskasti toista korvaansa.
"Mochi on tehnyt kovasti töitä pysyäkseen heidän vauhdissaan. Hän väsytti itsensä täysin, kun he kävivät juoksemassa nummilla..."

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1426
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] When silence is all you know   Ti Maalis 06, 2018 7:57 pm

"Kaksi borzoita", Keiko toisti kulmat asteen painuen.
"Asuvatko ne tässä lähellä? Törmään välillä lenkeillä kahteen varsin rakastavaan borzoihin, jotka asuvat vain parinsadan metrin päässä tästä."
Hän kiersi valkean, angoravillaisen huivin kaulaansa, työnsi mustat mokkanahkanilkkurit jalkaansa ja tarkasti puhelimen ja avaimien olevan taskussaan, ennen kuin jäi odottamaan Sylviaa.

Sylvia tunsi korviensa punehtuvan.
"Olen melko varma, että kyse on samoista koirista. He ovat hyvin rakastavia. Niin rakastavia, että jouduimme käsketyiksi poistumaan tottelevaisuuskurssilta..."
Muisto hymyilytti ja vihlaisi samalla kipeästi, kun hän kumartui houkuttelemaan Mochia luokseen. Shiba nousi ilman mitään kiirettä, venytteli ja tassutti hänen luokseen.
"Mochi on jopa laihtunut hieman sen jälkeen, kun tutustuimme tyttöihin."

"Ne ovat tavattoman kauniita koiria", Keiko sanoi ja nojasi selkänsä kevyesti olohuoneeseen antavaan ulko-oveen.
"Välillä pohdin, että adoptoisin toisenkin koiran. Hiccup vaikuttaa kyllä onnelliselta näin, ja se viihtyy erinomaisesta terapiakoirana töissä, mutta ehkä siitä olisi hauska leikkiä toisen koiran kanssa ja juosta puistossa."

"Hiccupilla varmasti riittäisi rakkautta sisarukselle", Sylvia huomautti, samalla kun pujotti valjaat Mochin pään yli.
"Olen joskus miettinyt sitä itsekin, Mochi joutuu olemaan melko pitkiä päiviä yksin kotona, mutta en ole varma, olisiko hän yhtä myötämielinen."
Vaikka ainakin Wolfien tytöt olivat sulattaneet jääprinssin sydämen.
Sylvia suoristautui, kietoi huivin kaulaansa ja puki jäänsinisen villakangastakin päälleen. Pujotettuaan korkonilkkurit jalkaansa hän tarttui Mochin hihnaan ja kääntyi Keikon puoleen.
"Olemme valmiina."

Keiko kantoi Hiccupin alas kapeaa portaikkoa, joka johti hänen oveltaan Hexhamin herttaiselle pääkadulla antavalle ulko-ovelle. Hiccup ravisteli turkkiaan terhakkaana saadessaan asfaltin tassujensa alle, ja Keiko kohotti huivia paremmin kaulaansa.
"Menemmekö puiston suuntaan?" hän kysyi pujottaen pehmoiset lapaset käsiinsä ja katsahti Sylviaa, ennen kuin lähti jatkamaan katua länteen.

Mochi loikki portaat alas yllättävällä ketteryydellä, ilmeisesti se oli saanut hyvää harjoitusta yrittäessään pysyä tyttöjensä perässä.
Sylvia vilkaisi Keikoa silmäkulmastaan. Pieni kävely vain, ei mitään liian raskasta toipilaalle.
"Mochi pitää puistosta", Sylvia vastasi. Ja pieni osa, jota hän ei halunnut myöntää edes itselleen, toivoi, että Wolfie olisi saattanut päästä jo töistä. Vienyt villit tyttönsä kävelylle.
"Siellä minä tipahdin lampeen..."

"Oi ei", Keiko vastasi myötätuntoisena, "toivottavasti et palelluttanut itseäsi. Nämä eivät taida olla ideaalisia sääolosuhteita ulkouinnille."
Hiccup kantoi häntäänsä ryhdikkäästi, suklaanruskeat hapsut keinuen, ja pysähtyi siivosti odottamaan suojateiden pientareelle.
"Vaikka se kuulostaakin melko romanttiselta ajatukselta. Jos tapasit silloin hänet?"

"Olin kieltämättä melko jäässä sen jälkeen", Sylvia myönsi.
"Mutta Wolfie oli hirvittävän kiltti, keitti minulle teetä ja lainasi villapaitaansa."
Hänen kulmansa painuivat hieman alemmas.
"Callahan löysi sen kaapistaan. Sen jälkeen, kun olin pesettänyt sen palauttaakseni sen Wolfielle."
Mochi tassutteli eteenpäin vailla suurta intohimoa, ennen kuin tajusi heidän suuntaavan puistoon. Silloin sen askeliin tuli uudenlaista lennokkuutta.

Se kuulosti hyvin romanttiselta ajatukselta. Vaikka Hexhamin puiston lampeen sukeltaminen näissä lämpötiloissa – tai vielä aikaisemmin talvella – kuulostikin hyiseltä kokemukselta.
"Niinkö? Miten miehesi suhtautui siihen?" Keiko kysyi ja värähti ajatellessaan, miten Tarquin olisi reagoinut, jos olisi löytänyt toisen miehen vaatteita heidän kodistaan. Se, että hän oli nauranut toisen miehen tarinoille, oli saanut miehen hakkaamaan hänen hiuksensa lyhyiksi lihakirveellä. Oli erikoista, mitä mustasukkaisuus saattoi tehdä ihmiselle.

Sylvia vilkaisi Keikoa ja tunsi syyllisyyden vihlaisevan vatsaansa. Oli kammottavaa, että hän varmasti muistutti naista siitä, mitä tämä oli joutunut kokemaan. Oli täyttä kohtalon ivaa, että hän oli päätynyt itse asetelmaltaan varsin samanlaiseen tilanteeseen.
Tarquin vain oli ollut hirviö, ei mies.
"Hän oli tietenkin hirvittävän vihainen."
Eivätkä he olleet taitaneet koskaan sopia asiaa kunnolla. Koska hänestä oli tullut hyödytön.
"Se oli ennen kuin... mitään oli edes tapahtunut."
Silloin Callahanin syytökset olivat olleet vielä turhia.

Keiko kosketti myötätuntoisena Sylvian käsivartta. Sen oli täytynyt olla hirvittävä riita. Luultavasti Briankaan ei suhtautuisi täysin myötämielisesti, jos löytäisi toisen miehen vaatteita heidän kotoaan.
”Silloinko Callahan sanoi sinulle niin hirvittäviä asioita?” hän kysyi, vaikka ilmeisesti miehen verbaalinen, musertava väkivalta ei ollut ainutkertainen tapahtuma.

Ainakin siinä Callahan oli oikeassa, että hän oli idiootti.
"Silloin. Hän on tosin ennenkin... Vihaisena vain. Epäillyt, että sain työni, tuota, suostumalla tekemään tiettyjä palveluksia valmentajalleni."
Pelkkä ajatuskin sai Sylvian kulmat painumaan alemmas. Häntä ei satuttanut niinkään se, mitä Callahan oli sanonut hänestä itsestään, mutta Julianin moraalin epäileminen oli kerta kaikkiaan kammottavaa.

Keiko katsahti Sylviaa kauhistuneena ja puristi ystävänsä kättä.
”Kuinka usein hän puhuu sinulle niin rumasti ja epäreilusti?” hän kysyi huolestuneena. Kenelläkään ei pitänyt olla oikeutta puhua toiselle ihmiselle niin kamalia asioita, ei varsinkaan rakastamalleen ihmiselle. Tarquin oli ehkä hirviö, mutta Callahan näytti musertavan Sylvian sanoillaan, eikä se ollut yhtään parempaa.

"Silloin kun on vihainen", Sylvia vastasi hiljaa.
Mutta silloin, kun hän oli pudonnut hevosen selästä, Callahan oli ollut hirvittävän huomaavainen. Ottanut viereensä ja pitänyt sylissään. Siihen muistoon oli helppo takertua.
"Hän on nykyään kovin usein vihainen."
Mochi pysähtyi haistelemaan pensaan juurta toiveikkaana.

"Joten hän puhuu sinulle halventavia, rumia, julmia, alentavia asioita melkein jatkuvasti?" Keiko varmisti tuntien onnettoman myötätunnon piston ystävänsä puolesta.
"Miltä se sinusta tuntuu?"

Sylvia nielaisi. Kun Keiko asetti asian noin...
"Nykyään hyvin usein. Hän on kovin stressaantunut, ja minusta tuntuu, että riitelemme lähes aina, kun hän on kotona."
Jopa joulu oli ollut tunnelmaltaan varsin kireä.
Mochi jätti tytöilleen kaihoisan viestin ja jatkoi sitten päättäväisesti matkaansa.
"Ja se on... hyvin raskasta. Voin joskus pahoin kun tiedän, että hän on palaamassa kotiin. Vaikka samaan aikaan ikävöin, kun hän on poissa."

Sylvia-parka. Sen täytyi olla aivan kammottavaa.
"Olen niin pahoillani puolestasi", Keiko vetosi ja katsahti vastaantulevasta koirasta terästäytyvää mäyräkoiraa. Ehkä se pitäisi leikkikaverista.
"En lainkaan ihmettele, jos olet onneton. Jos haluat olla onnellinen ja tuntea olevasi arvokas, rakastettu. Riittävä."

Mochi vilkaisi vierasta koiraa, mutta käänsi sitten katseensa pois.
Ei venäläinen tyttöystävä.
Sylvian kulmat olivat painuneet alas, kun hän katsahti Keikoa. Joka oli joutunut käymään läpi jotain niin paljon pahempaa.
"Haluan vain uskoa, että se helpottaa. Kun... Kun hän ei ole enää niin kireä."

"Milloin sellainen aika koittaisi?" Keiko kysyi katsellen Sylviaa myötätuntoisena. Voisiko sellainen aika koittaa ylipäätään? Jos mies sanoi niin brutaaleja asioita, lopettaisiko tämä koskaan?
"Millainen miehesi oli ennen kuin hän muuttui kireäksi? Millaista teillä oli yhdessä?"

Sylvia oli hetken hiljaa.
"Minä en todellakaan tiedä", hän vastasi, vaikka sen myöntäminen teki kipeää.
"Riitelimmehän me ennenkin, mutta se oli... Minäkin olin pitkiä päiviä tallilla."
Silloin hänellä oli ollut muutakin tekemistä kuin vaeltaa yksin suurissa huoneissa. Aika Callahanin kanssa oli ollut hyvää, riidoista huolimatta.
"Ehkä hän on turhautunut minuun."

"Millaista teillä oli yhdessä?" Keiko kysyi uudelleen antaen Hiccupin haistella puiston puunrunkoja, mistä mäyräkoira ylettyikään.
"Mitä rakastit miehessäsi ennen?"

Sylvia räpäytti silmiään ja jäi katselemaan, kuinka Mochi jäi haistelemaan puunrunkoa. Ehkä tytöt olivat jättäneet sille viestin?
"Olin aina iloinen, kun hän palasi työmatkalta kotiin. Kävimme ulkona, lähdin joskus mukaan työmatkalle, jos minulla sattui olemaan vapaata. Nyt taidan vain ärsyttää häntä."
Hän oli luvannut itselleen, ettei itkisi ennen kuin pääsisi kotiin.
"Hän sai oloni tuntumaan erityiseltä."

"Miten hän sai olosi tuntumaan erityiseltä?" Keiko toisti ja nosti huivia paremmin leukansa suojaksi, kun lopputalven tuuli puri kasvoja.
"Miten hän kohteli sinua silloin? Pystytkö nimeämään menneiltä ajoilta jotain, mitä rakastit miehessäsi? Ei siinä, mitä hän sai sinut tuntemaan, mutta siinä, kuka hän oli ihmisenä."

Sylvia tunsi sormiensa vetävän kohmeeseen liian ohuiden hansikkaiden sisässä.
Tai ehkä keskustelun aihe sai hänen olonsa tuntumaan niin kylmältä.
"... Minä en todellakaan tiedä."
Ehkä hän oli ollut idiootti jo alusta alkaen. Hän oli rakastanut tunnetta, jonka Callahan hänessä herätti, kokemusta siitä, että hän oli turvassa. Ja hetkiä, jolloin hän sai silittää tummia hiuksia, tai kun mies tutki häntä älykkäällä katseellaan.
Mutta laskettiinko sellaista?

Hiccup kierähti selälleen märälle nurmelle ja kiemurteli pähkien ja urnuttaen. Keiko katseli sitä toivoen hartaasti, ettei se ollut löytänyt jotain mielestään erinomaiselta tuoksuvaa, jota hän saisi pestä kotiinpaluun jälkeen suihkussa pois.
"Sinä et tiedä?" hän toisti hämmentyneenä.

Mochi tuntui jakavan Keikon huolen, tai ehkä se oli pikemminkin tyrmistynyt katsellessaan, kuinka sen lajitoveri pyöriskeli toivottavasti vain kostean nurmen villitsemänä.
Sylvia tunsi sydämensä rytmin muuttuvan levottomammaksi.
"En tosiaan tiedä."

Keiko katseli Sylviaa epätietoisena. Ehkä hänen ei pitäisi painostaa ja kysellä aiheesta, johon hänen ystävänsä ei halunnut tai osannut vastata.
Hiccup suostui nousemaan jaloilleen ja jatkamaan matkaa.
"Ihanaa, kun tulee kevät. Vaikka talvi onkin suosikkivuodenaikani."

Sylvian sydän hakkasi levottomana. Sen täytyi johtua siitä, että hän oli niin hirvittävän itsekäs. Sen vuoksi hän ei osannut nimetä kuin itseensä liittyviä asioita. Callahan olisi ansainnut jotakin niin paljon parempaa, ehkä mies ei silloin olisi joutunut suoltamaan suustaan niin kammottavia sanoja.
Mochi katsoi parhaaksi siirtyä hieman kauemmas mäyräkoiraystävästään.
Kevään mainitseminen sai Sylvian hymyilemään.
"Minä rakastan kevättä, vaikka on talvikin kaunista aikaa. Toivon, että ehdin vierailla Chatsworthissa, kun krookukset ja narsissit alkavat kukkia."
Pieni huvimaja, jossa Mochi oli pitänyt majaa, tuli näkyviin.
"Pitäisikö meidän kiertää takaisinpäin? En usko, että saat vielä rasittaa itseäsi kovinkaan paljon."
Sylvia vilkaisi Keikoa huolissaan.
"Mikä tekee talvesta lempivuodenaikasi?"

"Lääkärit ovat vain kanssani hieman ylivarovaisia", Keiko vakuutti heilauttaen rauhoittavasti kättään, mutta kääntyi kuitenkin takaisin kotia kohti. Hiccup löysi ruohikosta kepin, poimi sen suuhunsa ja kantoi sitä terhakalla ylpeydellä. Kotona oli hyvä varasto keppejä, joita Keiko ei raaskinut heittää ulos.
"Rakastan lunta ja joulua. Talvisin voi käyttää ihania takkeja, pehmoisia lapasia ja huiveja, juoda kuumaa kaakaota, polttaa kynttilöitä ja käpertyä sisälle hyvillä mielin."

Sylvia vilkaisi Keikoa niin epäluuloisesti kuin osasi. Yleensä lääkäreillä oli syy ohjeisiin, joita nämä antoivat.
Harvinaista kyllä, Mochi alkoi jarrutella, kun he suuntasivat takaisin sisustusliikettä kohti. Ehkä poikaparka toivoi vielä näkevänsä tyttöystävänsä, jos odottaisi tarpeeksi kauan.
Ei sellaista tuuria tällä kertaa.
"Nuo ovat todella hyviä syitä pitää talvesta. Minäkin rakastan joulua."
Vaikka se tänä vuonna olikin ollut pikemminkin ahdistava tilaisuus.
Hän seisahtui Keikon kotitalon eteen ja yritti olla katsomatta sisään sisustusliikkeeseen, jonka omistajan kanssa Wolfie oli sanonut käyvänsä teellä.
"Olen pahoillani, etten voi viipyä pidempään, mutta minun on mentävä vielä tallille illaksi."

"Ei se mitään", Keiko vakuutti vilpittömästi ja soi Sylvialle lämpimän hymyn. Hiccup jäysti keppiaarrettaan häntä huiskuen.
"Oli ihanaa, että tulit käymään. Tiedäthän, että voit tulla käymään tai soittaa milloin tahansa, jos kaipaat jotakuta, kenelle puhua? Kuuntelen enemmän kuin mielelläni."

Sylvia hymyili.
"Tiedän. Ja tiedäthän sinä, että sama koskee myös sinua? Tulkaa joku kerta Hiccupin kanssa käymään, kun teillä on aikaa."
Hän astui lähemmäs ja painoi suukon ystävänsä poskelle.
"Kerrothan Brianille terveisiä?"

"Totta kai", Keiko vakuutti, "olet uskomattoman hyvä ystävä." Hän kiersi kätensä Sylvian ympärille halaten ystäväänsä tiukasti.
"Kerron toki. Mukavaa talli-iltaa!" Sitten hän avasi alaoven mäyräkoiralleen ja seurasi sitä ylös, varastoiden jälleen yhden kepin lelukoriin.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1426
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] When silence is all you know   La Maalis 24, 2018 10:41 am

Keskiviikko 21. maaliskuuta 2018, ilta, Orchard Place, Hexham

Mochi tempoi kärsimättömästi kohti rivitalon päätyasuntoa, puskien vasten syreeninvioletteja valjaitaan. Se ei ollut nähnyt tyttöjään pitkään aikaan, mutta japanilaispoika ei ollut unohtanut. Sen sydän sykki kahdelle pitkäsääriselle venäläiselle, eikä mikään saisi sitä muuttamaan mieltään.
Sylvian sydän tuntui hakkaavan epätahtiin, kun hän seisahtui tutun oven taakse, kermanvaalea takki syreeninvioletin leningin päälle vedettynä.
Mochi nousi jo ovea vasten, kun hän epäröi hetken ennen kuin kurkotti soittamaan ovikelloa.
Ehkä tämä oli huono idea.
Mutta Keiko oli ollut sitä mieltä, että hän ansaitsi olla onnellinen. Kaikesta huolimatta.

Pitkäsääriset venäläiset liehuivat alas rappuja kapeaan eteiskäytävään. Kalinkan kultamusta kuono vilahti hyväntuulisena oven pienessä ikkunassa, ennen kuin isäntä sai aurattua tiensä borzoiden lomasta ovelle ja nykäistyä oven auki.
"Niin-", Wolfie aloitti, mutta hiljeni hämmästyneenä tunnistaessaan tulijan. Häkellyttävä olento, joka oli kerran tai ehkä muutaman sukeltanut hänen syliinsä hänen asuntonsa luomassa illuusiossa, jossa sen ulkopuolella odottavalla avioliitolla ei ollut väliä. Violettiin, poolokauluksiseen neuleeseen ja chinoihin pukeutunut mies pyyhkäisi kurittomia, punertavia hiuksiaan taakse ja hymyili sitten puolittain, kissansilmät siristyen.
"Hei. Tule sisään?"

Pelkkä hymy oli saada Sylvian purskahtamaan itkuun - mutta onneksi siihen ei ollut aikaa, sillä Mochi tempaisi jo itsensä liikkeelle, päästäen korkean, korviavihlovan onnenvinkaisun nähdessään viimein pitkäsääriset tyttönsä.
Sylvia tempautui shibansa perässä kynnyksen yli.
"He-hei", hän tervehti hämmentyneenä, räpäyttäen pyöristyneitä silmiään.
"Olen pahoillani, en ilmoittanut tulostani etukäteen..."

Wolfie työnsi oven kiinni ja yritti olla kaatumatta päin Sylviaa, kun koirat tekivät kapeasta eteisestä entistä kapeamman.
"Päinvastoin, tämä on hyvin miellyttävä yllätys", hän vakuutti ja tarjoutui ottamaan naisen takin. Hän hätisti venäläiset ylös portaita.
"Mikä sinut toi vierailulle?"

Sylvia ehti juuri ja juuri riisua timanttikoristeiset valjaat Mochin yltä ennen kuin se kiiruhti yläkertaan pulleat jalat sutien ja riemukkaita vingahduksia päästäen.
Se oli tainnut tosiaan ikävöidä tyttöystäviään.
Sylvia antoi Wolfien auttaa takin yltään ja ojensi sitten edelleen hieman hämmentyneenä paperista kahvilan pussia miestä kohti.
"Toin keksejä."

Wolfie katsahti pussia hämmentyneenä ja otti sen epätietoisena vastaan.
"Tuota. Kiitos?" hän vastasi hieraisten niskaansa ja soi naiselle lämpimän, hämillisen hymyn viitaten tätä sitten nousemaan edellään yläkertaan. Ainakaan asunto ei ollut teemukien ja sukkien kansoittama, vaikka nuottivihkojen sivuja lainehtikin pitkin lattioita. Välillä hän uskalsi toivoa, että musiikki oli palaamassa häneen pysyvästi.

Sylvia ei valitettavasti voinut tarjota Wolfien hämmennykseen helpotusta, sillä oli itse aivan yhtä hämillään.
Hän seurasi Wolfieta yläkertaan, asuntoon, jonka seinät eivät uhanneet kaatua päälle.
"En ollut aivan varma, mistä mausta pidät eniten, joten otin useampaa erilaista..."
Mikä tarkoitti, että heillä taisi olla keksejä riittävästi kokonaisen luokallisen tarpeisiin. Hän ei todellakaan ollut taitava arvioimaan määriä.
"Onko... Onko päiväsi sujunut mukavasti?"

Wolfie laski pussin keittiön tasolle, pyyhkäisten pinon nuottivihkon sivuja lattialle ja viittasi Sylviaa istumaan upottavalle kulmasohvalle. Polina ja Kalinka kuulostivat hyppivän hänen sängyllään. Liekö pullea poikaystävä oli seurana.
"Oikein mukavasti. Pidimme Kaunottaren ja hirviön harjoitukset", hän vastasi tutkien naista katseellaan.
"Haluaisitko teetä? Tai viiniä?"

Urinasta päätellen pullea poikaystävä oli nauttimassa sängystä tyttöjen kanssa.
Hetkeksi Sylvian kasvoille kohosi kauhistunut ilme, ja hän harkitsi, olisiko pitänyt käydä hakemassa shiba pois, mutta Wolfie ei tuntunut olevan kovinkaan huolissaan.
Niinpä hän istahti sohvalle ja suoristi helmojaan, kääntäen katseensa mieheen.
"Minä... te- Viiniä, kiitos."
Vaikka hän olikin vannonut, ettei enää joisi.
"Jos se vain sopii."

"Totta kai", Wolfie lupasi ja poimi kaapista kaksi viinilasia, punaviinipullon ja korkkiruuvin hampaidensa väliin, ennen kuin istahti rennosti Sylvian viereen sohvalle.
"Kuinka sinun päiväsi on sujunut?" hän kysyi ja avasi kumeasti poksahtavan viinipullon, täyttäen lasit reilulla kädellä. Hän ojensi toisen Sylvialle.

Pieni osa Sylviasta epäili, että tämä kaikki oli vain unta.
Onnellinen uni, josta hän heräisi pian omassa sängyssään, tai ehkä vierashuoneen sängyssä, mikäli oli onnistunut suututtamaan miehensä. Hän olisi yksin, ja seinät lähtisivät vyörymään häntä kohti.
Hän otti viinilasin kiittäen vastaan ja joi pienen, varovaisen kulauksen.
"Oikein hyvin. Olin tallilla, ja sen jälkeen kävimme ostamassa Mochille uudet valjaat, hän on taas... päässyt hieman pyöristymään."
Venäläiset tytöt eivät olleet olleet juoksuttamassa.
Sylvia katseli viinilasiaan.
"Wolfie, olen hirvittävän pahoillani, etten... etten ole pitänyt yhteyttä."

Wolfiekin siemaisi lasistaan ja vajosi selkänojaa vasten ristien jalat suoraksi eteensä. Hän katsahti Sylviaa sivusilmällä, lämmin tuike silmäkulmassaan.
"Ei sinun tarvitse olla pahoillasi", hän vakuutti. Ei hän ollut koskaan olettanut hetken unen jatkuvan ikuisesti, ei kun naisella oli kotona odottava aviomies.
"Mutta vierailusi on hyvin miellyttävä yllätys."

Sylvia otti toisen kulauksen, hieman suuremman kuin oli suunnitellut.
"Se oli silti hyvin epäkohteliasta", hän huomautti onnettomana, kääntäen siniset silmänsä mieheen.
Eivät asiat ratkenneet sillä, että leikki, ettei mitään ollut tapahtunut. Ja silti hän oli tehnyt juuri niin, herännyt aamulla, mennyt tallille, palannut kotiin.
Melkein kuin unessa.
"Mutta Wolfie, olen miettinyt..."

Kissansilmät siristyivät rauhoittavaan hymyyn. Ei Sylvian ollut syytä potea huonoa omaatuntoa. Heillä oli ollut ihastuttavia hetkiä yhdessä, mutta ei hän ollut odottanut sen jatkuvan ikuisesti. Olihan nainen naimisissa toisen miehen kanssa, vaikka tämä tuskin ansaitsi aviomiehen titteliä.
"Mitä Sylvia?" Wolfie kannusti lempeästi.

Sylvia epäröi.
Hän katsahti kädessään olevaa lasia, ja siirsi sitten pari nuottivihon sivua syrjään sohvapöydältä ennen kuin laski viinilasin sille.
Hän käänsi katseensa takaisin Wolfieen ja tutki tämän ystävällisiä kissansilmiä katseellaan. Oliko hirvittävän väärin haluta olla onnellinen?
Hänen sydämensä hakkasi hermostuneeseen tahtiin, kun hän nojautui lähemmäs miestä ja painoi epävarman suudelman tämän huulille.

Suudelma herätti enemmän kysymyksiä kuin mihin se vastasi, mutta ehkei niillä ollut merkitystä. Wolfie laski lasinsa huolettomasti paperien sekaan Ikean sohvapöydälle, kun laski kätensä kevyesti Sylvian vyötärölle ja vastasi varmasti epävarmaan suudelmaan, hamuten uutta naisen huulilta.

Wolfie ei työntänyt häntä pois.
Ei vetäytynyt hänen luotaan, ei kadonnut suljetun oven taakse.
Jo se sai Sylvian sydämen hakkaamaan nopeammin, tai ehkä se johtui suudelmasta, tai Wolfien tuoksusta, jota hän ei ollut edes tiedostanut kaipaavansa.
Hän vetäytyi hämillään hieman kauemmas, niin että saattoi nostaa kätensä silittämään pisamaista poskea, seuraamaan leuan kaarta. Hipaisemaan kyömyä nenänvartta ensin kerran, sitten toisen.

Wolfie katseli Sylvian kasvoja lempeää, kiireetöntä uteliaisuutta silmissään. Mies antautui tutkittavaksi levollisena, lämmin hehku kuparin kirjomissa silmissään, kasvot hymyyn sulaen.
Ehkä ei ollut syytä rikkoa hiljaisuutta. Ehkä hänen pieni, eriparinen kotinsa saattoi tarjota heille pienen, oman maailman, jossa elämän realiteeteille ei ollut tarvetta.

Sylvian sormet vaelsivat Wolfien toiselle poskelle. Mies ei hoputtanut häntä, ei käskenyt lopettamaan hölmöilyä.
Hän tunsi punehtuvansa mielihyvästä samalla kun hipaisi kyömyä nenänvartta uudelleen.
"Sinulla on ihastuttava nenä."
Se, että hän sanoi asian ääneen, sai posket punehtumaan voimakkaammin.

Punertavanruskeat kulmat kohosivat, ja vihreiden kissansilmien kulmat viuhkottuivat naururypyille.
"Kiitos", Wolfie nauroi silmät hyväntuulisiksi viiruiksi siristyen ja laski kätensä luontevasti Sylvian vyötärölle, silitti sen kaarta kevyesti sormenpäillään.
"Sinä olet varsin ihastuttava."

Puna Sylvian poskilla syveni, ja hän hipaisi toista siristynyttä silmäkulmaa sormenpäällään.
"Se on", hän vetosi, melkein nolona.
Mutta ehkä Wolfie ei nauranut pilkatakseen häntä, nauru vaikutti vilpittömän hyväntuuliselta.
Sylvia nojautui eteenpäin hipaisemaan miehen huulia omillaan.
"Kiitos."

Wolfie vastasi hipaisuun muuttamalla sen suudelmaksi ja laski kätensä hetkeksi Sylvian niskalle, ennen kuin nosti naisen syliinsä, kiertäen käsivarren tämän vyötärölle.
"Ja sinun kosketuksesi tuntuu ihastuttavalta."

Sylvia oli kuvitellut, ettei voisi olla enää punaisempi, mutta siitä huolimatta poskia alkoi polttaa entistä pahemmin.
Ehkä Wolfie sanoi sen vain kohteliaisuudesta, tai siksi, että piti häntä säälittävänä olentona, joka kaipasi kehuja, mutta jollakin tavalla se ei tuntunut siltä.
Hän laski katseensa ja hipaisi violetin neuleen kaulusta ennen kuin kumartui hipaisemaan miehen kaulansyrjää huulillaan.

Wolfielle oli täysi mysteeri, mistä oli kysymys tai mitä tapahtui – mutta hän heittäytyi hetkeen mielellään. Sylvia tuntui vain loksahtavan hänen syliinsä, eikä mies kaivannutkaan selitystä, veti vain naisen lähemmäs kiertäen kätensä lujemmin tämän ympärille.
Kosketus kaulalla siristi hänen silmänsä ja lähetti miellyttävät väreet alas selkää, ja Wolfie silitti naisen valkeita hiuksia lempeänä kannustuksena.

Sylvia huomasi odottavansa, milloin Wolfie työntäisi hänet pois. Pakenisi ja sulkisi oven hänen nenänsä edestä.
Jättäisi yksin.
Hän pakotti ajatuksen pois, takaisin sinne mistä se oli tullutkin. Sen sijaan hän keskittyi siirtämään violettia kaulusta alemmas ja koskettamaan ihoa rohkeammin huulillaan ennen kuin hautasi kasvonsa hetkeksi miehen hartiaa vasten.
"Wolfie... Onko väärin haluta olla onnellinen? Vaikka se... saattaisi satuttaa muita?"

”Ei, se on hyvin inhimillinen halu”, Wolfie vastasi kallistaen päätään kevyesti, sulkien hetkeksi silmänsä suudelmasta kaulallaan. Hän halusi olla onnellinen eikä välittänyt siitä, vaikka Sylvia oli naimisissa.
”Se riippuu varmaankin siitä, millä tavalla se satuttaa muita”, mies jatkoi silittäen Sylvian selkää, piirtäen sormenpäillään linjaa lapaluiden väliin.

Toisinaan Sylvia huomasi unohtavansa, miltä Callahan tuoksui.
Kun mies oli pitkään matkalla, tai kun tämä ei päästänyt häntä lähelleen - niin kuin silloin, kun hän oli ollut typerä, typerä tuhotessaan kotitoimiston. Lakanat vaihtuivat niin nopeasti, ettei tuoksu viipynyt niissä, kaapissa odottavat vaatteet tuoksuivat miedosti huuhteluaineelta.
Niin kuin villapaita, jonka riekaleet olivat varmaankin päätyneet roskiin.
Hän veti syvään henkeä ja kohottautui Wolfien sylissä pystympään asentoon, tutkien tämän kasvoja hermostuttavan suurilla silmillään.
"Haluan olla täällä kanssasi."

Wolfie vastasi katseeseen, kuparin kirjomat kissansilmät lämpiminä, silmäkulmat hymyn viuhkoittamina. Hän sipaisi valkean suortuvan korvan taakse ja kuljetti sormenpäänsä alas naisen kaulansyrjää.
"Minä olen hyvin onnellinen, kun olet täällä kanssani."

Sylvia kosketti uudelleen silmäkulmiin viuhkoittuvia juovia ja antoi kätensä vaeltaa siitä kyömylle nenänvarrelle, joka oli onnistunut varastamaan hänen huomionsa. Sitten hän kumartui lähemmäs ja painoi suukon Wolfien huulille, samaan aikaan kun jokin taisi rämähtää makuuhuoneessa.
Japanilaisella ja venäläistytöillä oli villi jälleennäkeminen.

Vaaleanvihreät silmät seurasivat lempeällä uteliaisuudella Sylvian käsiä, ja Wolfie nautti vaeltavasta kosketuksesta ihollaan. Sylvia oli palannut hänen elämäänsä aivan yhtä odottamatta kuin oli ilmestynyt.
Mies laski kätensä naisen vyötärölle ja vastasi suudelmaan, houkutellen jatkamaan sitä.

Ei ollut väärin haluta olla onnellinen.
Ja pienessä, eriparisessa kodissa, jossa koirat riehuivat sängyssä, oli hirvittävän helppo unohtaa, että ulkopuolella odotti toisenlainen maailma.
Kun valkokultainen sormuskaan ei ollut juuri nyt sormessa muistuttamassa siitä.
Sylvia antoi sormiensa upota punaisten hiusten joukkoon samalla kun hän vastasi suudelmaan, painautuen hieman tiukemmin Wolfieta vasten.

Wolfie läimäisi itseään henkisesti sormille, kun meinasi liu'uttaa kätensä ylös naisen reisiä ja mekon helman alle. Ei, pikkukaveri, se ei ole agendalla.
Sen sijaan mies painoi Sylviaa lähemmäs, silitti vahvoin käsin naisen selkää ja hamusi huulilta suudelmia, välillä helliä ja kiireettömiä, välillä intohimosta nälkäisempiä ja syvempiä.

Muhkea helma levisi tyllin tukemana pilvenä Sylvian jalkojen ympärille. Hän tunsi sydämensä lyövän levottomampaan tahtiin, mutta ei epämiellyttävällä tavalla. Hermostus hipaisi hänen vatsaansa, kun hän vetäytyi kauemmas suudelmasta, käsi Wolfien poskelle siirtyneenä.
Hän nielaisi, silittäen pisamien tähtikuvioita.
"Minä... taisin pilata kaiken viime kerralla..."

Punertavat kulmat painuivat hämmentyneinä. Wolfien olisi tehnyt mieli hamuta uutta suudelmaa.
"Mitä sinä tarkoitat?" hän kysyi huolissaan. Eihän Sylvia ollut pilannut mitään. Oliko naisen aviomies murentanut itsetuntoa lisää julmin, epäreiluin sanoin?

Sylvia painoi katseensa ja antoi kätensä laskeutua Wolfien poskelta.
Hänen sydämensä rytmi tuntui muuttuvan yhä levottomammaksi. Callahan oli kieltäytynyt hänen läheisyydestään, tietenkin Wolfie tekisi samoin.
Kaipaus vihlaisi kipeänä rinnassa.
"Jouduimme viimeksi... lopettamaan, koska minuun sattui..."

Kulmat kurtistuivat syvempään kulmaan, ja Wolfie silitti hämillään Sylvian selkää.
"Mutta eihän se ole sinun syytäsi", mies vetosi hipaisten naisen poskea.
"Etkä sinä pilannut yhtään mitään. Joskus niin vain käy eikä sille voi mitään, eikä se ole millään tavalla sinun syytäsi." Hän olisi voinut huomioida naista kuin herrasmies, varmistaa tämän tuntevan olonsa rennoksi ja olevan valmis.

Sylvia tunsi olonsa syylliseksi.
Hän antoi sormiensa upota silittämään miehen punaisia hiuksia, vaikkei vielä kohottanutkaan katsettaan. Hän ei ollut ehostanut kasvojaan tallin jälkeen, ripset olivat nyt luonnollisen valkeat.
"Mutta et varmasti halua enää..?"
Hän tunsi punan kohoavan poskilleen, pelkkä asiasta puhuminen tuntui väärältä.

Nyt punertavat kulmat kohosivat yllättyneinä, ja Wolfie kosketti valkeita hiuksia hellästi. Tarkoittiko Sylvia..?
"Totta kai haluan", hän vastasi hetken hämillisen, mietteliään hiljaisuuden jälkeen ja silitti poskea peukalollaan.
"Jos puhumme siitä, mistä oletan meidän puhuvan", mies lisäsi silmät hymystä siristyen.
"Minä vain haluaisin keskittyä ensin sinuun, saada sinun olosi hyväksi." Saada Sylvian luottamaan häneen, antautumaan rentona hänen syleilyynsä.

Hiljaisuus tuntui venyvän kovin pitkäksi, ja Sylvian sydän löi levottomana. Hän oli jo aikeissa sanoa, ettei ollut tarkoittanut sanoillaan mitään, mutta Wolfie ehti ensin.
Poskien puna syveni, ja hän nojautui kevyesti kosketusta vasten, vilkaisten miestä ripsiensä lomasta.
"Todellako?" hän varmisti hiljaa.
"Ymmärrän, jos... jos ajatus tuntuu sinusta hankalalta, koska minä..."

Wolfie silitti punehtunutta poskea ja painoi suudelman toiselle.
"Todella. Et taida ymmärtää lainkaan, kuinka viehättävä olet", mies vastasi hymyillen, käheästi naurahtaen.
"Sinä mitä? Miksi ajatus tuntuisi hankalalta?"

Sylvia kohotti katseensa Wolfien kasvoihin ja tutki tämän lempeitä kissansilmiä.
Koska hänen oma miehensäkään ei halunnut koskea häneen, ilmeisesti edellisen kerran traumatisoimana.
Mutta hän ei halunnut tuoda Callahania edes ajatuksissaan tähän eripariseen tilaan, joka oli alkanut tuntua turvasatamalta.
Sen sijaan hän painui hamuamaan miestä uuteen suudelmaan.

Suudelma herätti jälleen enemmän kysymyksiä kuin se vastasi, ja hänen kysymyksensä jäi ilmaan. Mutta ehkä se oli merkityksetön.
Wolfie vastasi suudelmaan punoen sormensa naisen hiuksiin, vapauttaen ne kampaukselta voidakseen sukia niitä sormiensa lomasta ja kallisti sitten päätään, hamuten huulillaan naisen valkeaa kaulaa. Kevyesti.
Sylviaa odotti aviomies, jolla kuulosti olevan pahalaatuinen temperamentti.

Löyhä nuttura oli pysynyt kasassa helmikoristeisella soljella, ja sen irrottaminen riitti vapauttamaan untuvaiset, kevyesti kihartuvat hiukset laskeutumaan alas selkään.
Hän ei yleensä antanut hiustensa olla vapaina kuin kotioloissa, mutta silti se tuntui juuri nyt hyvin... luonnolliselta.
Hiusten lomassa vaeltavat sormet tuntuivat hyvältä.
Jo kevyt kosketus kaulalla sai hänet henkäisemään hiljaa.

Wolfien olisi tehnyt mieli näykkäistä kaulaa kevyesti, lähettää yllättävällä kosketuksella sähköistävät väreet pitkin kehoa – mutta Sylvia ei kuulunut hänelle. Hänellä ei ollut oikeutta jättää läsnäolostaan jälkiä. Hän saattoi kuitenkin suudella kaulaa hellästi henkäyksen kannustamana, antaa huuliensa vaeltaa korvalta solisluulle, kun toinen käsi asettui naisen niskalle varmana ja lempeänä ja toinen veti Sylviaa hänen rintaansa vasten.

Sylvia huomasi pitävänsä myös siitä, kuinka Wolfie kosketti hänen korvaansa huulillaan.
Asioita, joihin hän ei ollut kiinnittänyt huomiota aiemmin.
Synkkä huoli yritti hiipiä hänen mieleensä, muistuttaa siitä, kuinka kaikki oli päättynyt viime kerralla. Mutta mies oli vakuuttanut, ettei sillä ollut väliä - joskus asiat eivät vain onnistuneet.
Melkein ujona hän antoi käsiensä vaeltaa punaisten hiusten joukossa.
"Mistä... mistä sinä pidät..?"

Wolfie hamusi naisen korvaa, hengitti ihoa vasten ja näykkäsi kevyesti korvanlehteä.
"Siitä, kun saan koskettaa sinua", mies vastasi ja silitti Sylvian selkää, piirsi vahvoin vedoin kuvioita mekon kankaaseen, haaveillen sen riisumisesta.
"Siitä, kun sinä kosketat minua. Siitä, kun olet siinä."

Sylvia oli varomaton, ja näykkäisy sai hänet ynähtämään hiljaa. Hölmöt, suuret hobitinkorvat selvästikin pitivät siitä, että tulivat kosketuiksi.
Hän käänsi päätään niin, että saattoi nähdä Wolfien kasvot silmäkulmastaan.
"Tahdotko... että otan tämän pois?"
Hän hipaisi mekkonsa helmaa.

Ynähdys sai Wolfien jatkamaan korvan hamuilua. Hän katsahti Sylviaa, tutki naisen sinisiä silmiä nähdäkseen, oliko niissä ahdistusta.
"Sinä olet hyvin kaunis ilman sitä", mies myönsi ja liu'utti sitten kätensä ylös niskalle ja uudelleen alas, nyt vetoketju mukanaan. Hän hipoi paljastuvaa ihoa sormenpäillään, ennen kuin laski mekkoa pois naisen hartioilta.

Sylvia kohtasi Wolfien katseen, eikä silmien sinessä erottunut tällä hetkellä kuin hienoinen haikeus, joka tuntui löytäneen niistä lopullisesti kodin itselleen.
Ehkä hänen olisi pitänyt valita alusvaatteensa tätä ajatellen - mutta silloin hän ei olisi kenties päässyt lähtemään lainkaan, ajatusten ottaessa hänet kiinni raskaina ja syyttävinä.
Norsunluunvaaleat alusvaatteet olivat sentään samaa settiä.
Hän painui hipaisemaan Wolfien huulia omillaan ennen kuin kohottautui ylemmäs, niin että voisi pujottautua ulos muhkeista helmoista.

Wolfie antoi kätensä viipyä naisen vyötäröllä, toinen ujutti vaatetta pois, valmiina nakkaamaan sen syrjemmäs sohvalle. Sormenpäät sivelivät valkeaa ihoa ja hetkeksi mies kohotti katseensa Sylvian kasvoihin, ennen kuin tarttui toisellakin kädellä naisen vyötäröön ja nojautui suutelemaan paljastunutta vatsaa.

Hiukset avoimina ja ilman helmakerrosten tuomaa suojaa Sylvia tunsi itsensä hyvin... paljaaksi tavalla, jolla ei ollut mitään tekemistä paljastuneen ihon kanssa.
Vatsaa vasten painuvat huulet saivat hänet räpäyttämään yllättyneenä silmiään, melkein hätkähtämään kauemmas.
Sen sijaan hän antoi käsiensä palata hyväilemään miehen hiuksia.

"Sinä olet melkein sietämättömän kaunis", Wolfie kuiskasi käheästi, antoi käsiensä valua alas Sylvian reisiä ja veti naisen hajareisin takaisin syliinsä. Hän hamusi naisen kaulaa ja näykkäsi uudelleen korvanlehteä.
"Ja minä pidän siitä, kun kerrot minulle mistä pidät. Kun olet vapaasti oma itsesi, kun näytät jonkin tuottavan sinulle mielihyvää."

Kauniit sanat saivat Sylvian räpäyttämään hämmentyneenä silmiään.
"Oletko tosiaan sitä mieltä?" hän kysyi hiljaa, henkäisten kun tuli vedetyksi takaisin syliin.
Hän oli kuullut useammin näyttävänsä oudolta kuin kauniilta, avaruusolennolta tai menninkäiseltä.
Mochi kiljahti viereisessä huoneessa ja sai hänet hätkähtämään.
"Näytän jonkin tuottavan..?"

"Totta kai olen sitä mieltä", Wolfie vastasi sivellen sormenpäillään naisen selkää ja kylkiä.
"Niin kaunis, että minun pitää muistuttaa itseäni käyttäytymään kuin herrasmies." Ei, pikkukaveri, ei syytä riehaantua.
Mies kippasi Sylvian selälleen sohvalle ja kumartui tämän ylle, painaen huulensa solisluulle ja sitten alemmas rintakehälle.
"Kun jokin tuntuu sinusta hyvältä. Kun kosketus saa sinut huokaamaan tai voihkaisemaan ääneen, se kuulostaa uskomattoman ihanalta."

Callahan oli sanonut häntä kauniiksi. Silloin joskus.
Mutta se ajatus ei kuulunut tänne, ei eripariseen asuntoon.
Hänen katseensa kohosi hetkeksi kattoon, selkä köyristyi kevyesti osuessaan sohvan istuintyynyjä vasten.
Hän käänsi katseensa takaisin Wolfieen ja sukaisi sormensa läpi tämän hiuksista.
"Sekö ei häiritse sinua?"

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1426
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] When silence is all you know   La Maalis 24, 2018 10:42 am

"Oletko tosissasi?" Wolfie kysyi hämmentyneenä, kohottaen päänsä, silmät hymystä siristyneinä.
"Sylvia, kun kosketukseni saa sinut huokaamaan, saati voihkaisemaan – olen menettää järkeni." Mies silitti naisen kylkeä ja hivutti sormensa selän alle avaamaan rintaliivien hakaset, kokeillen voisiko Sylvia pysyä rentona hänen seurassaan.

Sylvia hätkähti hieman, mutta Wolfie ei kysymyksestään huolimatta vihaiselta.
Ennen avioliittoa hänen äitinsä oli valistanut, että ainoastaan halvat naiset voihkivat.
Hän jähmettyi hetkeksi, mutta kohotti sitten selkäänsä, niin että mies saisi liivien hakaset avattua. Vaikka hän tunsikin olonsa aina naurettavan pieneksi ilman liivien tuomaa suojaa.
Huoneessa oli kovin valoisaa.
"Sinä tosiaan pidät siitä..?"

"Totta kai", Wolfie vastasi ja heilautti rintaliivit tyynesti syrjään, suojaten naista itse nojautumalla tämän ylle, kädet hellinä keholla vaeltaen.
"Se kertoo minulle, että pidät siitä, mitä teen, ja se, jos saan sinut nauttimaan, tuntuu minusta jumalaisen hyvältä", hän vastasi ja hamusi naisen ihoa huulillaan.

Mochi oli kehittänyt huolestuttavan viehtymyksen hänen liiveihinsä. Ilmeisesti niiden olkainten pureskeleminen poikki oli jollakin tavalla pullukan japanilaispojan mieleen.
Nyt sillä tosin taisi olla parempaa tekemistä pitkäsääristen venäläistyttöjensä kanssa.
Sylvia yritti hengittää rauhallisesti, samalla kun Wolfien huulet vaelsivat hänen ihollaan.
"Sänky... taitaa olla varattu..."

Wolfie kosketti ihoa kevyesti hampaillaan, ennen kuin vaelsi ylemmäs ja hamusi naisen kaulaa noustessaan ylös korvalle. Hän näykkäsi korvanlehteä ja hautasi hetkeksi nenänsä valkeisiin hiuksiin. Sormet syyhysivät mahdollisuudesta riisua viimeisetkin vaatekappaleet naisen yltä.
"Haluaisitko sinne?"

Näykkäisy sai Sylvian hengähtämään ennen kuin hän ehti edes ajatella, olisiko pitänyt olla hiljempaa.
Kädet vaelsivat kokeillen Wolfien selällä, jota violetti kangas vielä peitti. Hän olisi halunnut riisua sen, ja ajatus oli riittävän voimakas saamaan hänet punastumaan.
Hetken epäröityään hän vastasi hiljaa:
"Kyllä."

Kaipaus humahti miehen sisällä, mutta hän tyynnytti sitä. Nyt ei ollut sen aika.
Wolfie poimi Sylvian kevyesti syliinsä, painaen huulensa naisen iholle kävellessään tottuneesti makuuhuoneeseen. Hetkeksi koirien suukot ympäröivät heidät, ja sänky tärisi venäläisten alla. Mies laski Sylvian sängylle, raahasi koirat pannoista ulos huoneesta ja tuuppasi oven kiinni.
Hän palasi naisen luo, kosketti nilkkaa ja siveli säärtä siirtyessään ylemmäs, riisumaan sukkahousuja.

Sylvia tunsi tarvetta pahoitella koirille, kun ne joutuivat heitetyksi ulos makuuhuoneesta, mutta edes Mochi ei vaikuttanut olevan pahoillaan seuratessaan venäläisiä tyttöjään kippurahäntä heiluen.
Peitot muodostivat jälleen turvallisen pesän, ja Sylvia saattoi muistaa, kuinka höyhenet olivat peittäneet sitä aiemmin.
Hän huomasi myös pienen silmäpaon sukkahousujen oikeassa sääressä, mutta juuri nyt sillä ei tainnut olla väliä.
"Minusta sänky tuntuu turvalliselta", hän selitti hiljaa, kääntäen katseensa Wolfieen.

Wolfie katseli Sylviaa makuuhuoneen hämärässä, istahtaen sängyn laidalle. Hän liu'utti sukkahousut hitaasti jalasta, painoi suudelman paljaalle nilkalle ja sitten säärelle.
"Hyvä", hän vastasi ja siveli sormenpäillään jalkaa nilkalta reidelle kiireettömissä kuvioissa.
"Mikä muu tekee olosi turvalliseksi?"

Sylvia sai huomata pitävänsä siitäkin.
Hän alkoi epäillä, että piti kaikesta, mitä Wolfie teki - tai ehkä hän ei vain ollut koskaan aiemmin kiinnittänyt huomiota siihen, miltä kosketukset todella tuntuivat.
"En ole varma", hän myönsi hiljaa.
"En ole kiinnittänyt huomiota. Mutta minä... en taida olla kovinkaan hyvä olemaan aktiivinen."

Wolfien silmät siristyivät hymyyn hämärässä, ja hän kohotti naisen jalkaa hellästi painaen suudelman reiden pehmeälle iholle, sitten vatsalle, sivellen sitä sormillaan.
"Minun kanssani sinun ei tarvitse olla", hän vastasi pehmeästi.
"Minä nautin hyvin paljon siitä, että saan koskettaa sinua."

Oli vielä niin paljon sellaista, mistä Sylvia ei tiennyt mitään, ja se sai hänet tuntemaan olonsa yhtäkkiä paljon, paljon nuoremmaksi. Nuoreksi ja hölmöksi.
Vatsalle painettu suudelma sai hänet liikahtamaan levottomasti, ja estääkseen itseään ajattelemasta liikaa hän siirsi kätensä sukimaan Wolfien hiuksia.
"Minustakin on kiehtovaa koskettaa sinua."

"Sinun kosketuksesi tuntuu ihanalta", Wolfie vastasi käheästi ja hamusi tietä huulillaan ylös naisen vatsaa, painaen suudelman kaulataipeeseen, hengittäen ihoa vasten.
"Sinä olet häkellyttävän kaunis, kiehtova olento." Herrasmies. Herrasmies. Herrasmies. Silti mies kuljetti sormiaan alas naisen kylkiä ja haaveili riisuvansa alushousutkin, vain voidakseen ihailla naisen kauneutta kokonaisuudessaan.

Käheys Wolfien äänessä sai aikaan... kummallisia tuntemuksia Sylvian kehossa.
Mutta ehkä hän voisi yrittää hyväksyä ne sen sijaan, että yrittäisi väkisin työntää niitä pois?
Silti poskia kuumotti melkein kipeästi.
"Sinä kehut minua kovin", hän huomautti, antaen käsiensä laskeutua miehen selkään, silittäen sille kuvioita kankaan läpi.
"Saanko ottaa paitasi pois?"

Wolfie nauroi matalasti.
"Totta kai", hän lupasi ja auttoi siinä itsekin, nykäisten pooloneuleen ja sen alla olevan t-paidan päältään. Ne jättivät punertavat hiukset kurittomiksi ja villiintyneiksi.
Ihon kosketus ihoa vasten oli ajaa hänet hulluksi. Mies piirsi sormenpäillään Sylvian kylkeen ja vatsaan, näykkäsi korvanlehteä kevyesti.
Sitten hän lähti ujuttamaan alushousuja pois naisen jalasta.

Se, että violetti paita katosi heidän välistään, sai olon tuntumaan siltä kuin Wolfie olisi ollut jotenkin lähempänä.
"Sinulla on myös hyvin ihastuttavat hiukset", hän huomautti, juoksuttaen sormensa villiintyneiden suortuvien lomasta, tuntien paidan jättämän sähköisen ritinän sormissaan.
Samanlaisen, joka tuntui vallanneen hänen vatsansa.
Tällä kertaa hän ynähti jo voimakkaammin hampaiden käväistessä korvallaan, epäröi hetken ja kohotti sitten avuliaasti lantiotaan, vaikka samaan aikaan punastuikin voimakkaasti.

Wolfie hykersi pehmeästi ja näykkäsi korvaa uudelleen, hamuten sitä sitten hellästi huulillaan. Hän siveli naisen lantion kaarta sormillaan. Alushousut katosivat jonnekin pimeyteen.
Taivas, kuuma sähkö väreili ihon alla.
"Sinä olet melkein sietämättömän ihastuttava", hän kuiskasi käheästi ja hipoi sormillaan sisäreiden herkkää ihoa.

Makuuhuoneen turvallisessa hämärässä oli helpompi olla, vaikka samalla se valitettavasti tarkoitti, ettei hän nähnyt miehen silmien ihastuttavia kuparisia hippuja.
Juuri tällä hetkellä Sylvia toivoi melkein epätoivoisesti, ettei edellinen kerta olisi mennyt niin kammottavalla tavalla pieleen.
"Olen pahoillani", hän totesi hiljaa, hipaisten huulillaan Wolfien huulia suudelmaa kaivaten.

"Mitä?" Wolfie kysyi hämillään, silittäen peukalollaan naisen poskea.
"Miksi sinä olet pahoillasi?" hän vetosi ja laskeutui kyljelleen Sylvian viereen, antaen sormiensa punoutua valkeisiin hiuksiin. Oliko se pyyntö lopettaa?

Sylvia hätkähti, kun Wolfie laskeutui hänen viereensä, räpäyttäen silmiään epätietoisena.
Oliko hän sanonut jotakin, mikä saisi miehen perääntymään? Sulkemaan hänet pois?
Sydän alkoi hakata levotonta tahtia.
Hän suuntasi katseensa vihreisiin kissansilmiin, vieden kätensä miehen poskelle.
"Luulen... Luulen, että haluaisin sinua kovin."
Sanat tuntuivat vierailta hänen kielellään.

Wolfie kohotti kulmaansa ja antoi kätensä valua hiuksista kehoa pitkin vatsalle, pysähtyä sen pehmeälle iholle lämpimänä ja varmana.
"Se kuulostaa... Erittäin hyvältä", hän vastasi käheästi.
"Mutta miksi sinä pyydät sitä anteeksi?"

Jo pelkkä vatsan koskettaminen sai Sylvian värähtämään.
Hyvä luoja, millainen olento hänestä oli tulossa?
Suuret, siniset silmät räpsähtivät, ja hetken hän oli varma, että purskahtaisi itkuun.
"Koska minä en usko, että... Pelkään, että sama toistuu jälleen."

Wolfie hymyili lämpöä silmissään. Sitten hän nojautui lähemmäs ja painoi suudelman naisen huulille.
"Ei tänään", hän lupasi suudelmien välissä ja hipaisi sormillaan sisäreiden herkkää ihoa, ennen kuin haki Sylvian kädet omiinsa, punoi heidän sormensa lomittain ja painoi ne sänkyä vasten. Hän nojautui painamaan intohimoisen suudelman naisen huulille ja sitten kaulalle.

Lutka.
Sylvia oli melko varma, että oli onnistunut tavoittamaan, mistä sanassa todella oli kysymys. Mutta olisiko kovin väärin, jos hän olisi mieluummin onnellinen lutka kuin se pohjattoman ahdistunut ja yksinäinen olento, joksi hän oli Madamen kuoleman jälkeen muuttunut?
Hänen olisi selvitettävä asiansa Callahanin kanssa, ehdottomasti olisi. Mutta ei juuri nyt.
Mochi vinkaisi innokkaasti viereisessä huoneessa samalla kun Sylvia vastasi suudelmaan, ynähtääkseen hetkeä myöhemmin hiljaa, kun huulet löysivät tiensä hänen kaulalleen.

Wolfie piti Sylvian käsiä suljettuina hellästi omiinsa, valmiina vapauttamaan ne naisen pyytäessä, mutta kutsuen luottamaan ja antautumaan.
Hän hamusi naisen kaulaa, nousi korvalle, pyyhkäisi nenänpäällään valkeita hiuksia ja painoi sitten uuden, nälkäisen suudelman huulille.
Herrasmies, muistatko?
Iho kosketti ihoa, kun hän nojautui Sylvian ylle hakemaan uutta suudelmaa, ja Wolfie joutui muistuttamaan itseään herrasmiehen mentaliteetista, puristaen Sylvian käsiä omissaan.

Wolfiella oli hyvin lämpimät kädet. Tai ehkä hänen kätensä olivat vain hyvin kylmät.
Tuntuikohan niiden kosketus epämiellyttävältä? Ehkä hänen olisi yritettävä lämmittää kätensä jotenkin ennen koskettamista, istua niiden päällä, tai...
Sylvian ajatus keskeytyi suudelmaan, johon hän saattoi vastata jo hieman varmemmin.
Onnellinen lutka. Hän ei ollut varma, olisiko ajatukselle pitänyt ennemmin itkeä vai nauraa, joten päätti antaa sen vain hiipua pois mielestään.
"Sinun kätesi ovat... lämpimät", hän huomautti hiljaa suudelman lomasta.

Wolfie kurtisti kulmiaan häkeltyneenä räpäyttäen ja kohotti päätään suudelmasta.
”Tuota… Hyvä?” hän ehdotti hymyä silmissään ja nosti Sylvian kädet sitten naisen pään yläpuolelle, kahliten ne ranteista hellästi toiseen käteensä. Toinen kuljetti sormenpäät alas naisen käsivartta ja kylkeä, siveli kiireettömiä kuvioita vatsan ihoon.
Kai lämpimät kädet olivat hyvä asia?

Sylvia räpäytti silmiään melkein hätääntyneenä.
"Pidän niistä", hän selitti anteeksipyytävästi. Lämpimistä käsistä, jotka vaelsivat hänen kehollaan.
Hyvänen aika.
Hän oli melko vakuuttunut siitä, että ajatukset, jotka hänen mielessään velloivat, olivat ehdottoman sopimattomia. Mutta kuten aiemmin, tälläkin kertaa hän pakotti huolen pois mielestään.
"Pidän niistä hyvin paljon."

Wolfie nauroi matalalla käheydellä ja painoi itsensä lähemmäs, lämpöä hohkaavan rintakehän naisen ihoa vasten.
”Hyvä”, hän kuiskasi hamuten suloista korvaa ja näykkäsi sitten hellästi sen laitaa ja hieman terävämmin korvanlehteä, ennen kuin valui takaisin kaulalle, pidellen naisen käsiä omassaan. Toinen käsi vaelsi vatsalta reisille ja takaisin, hyväili sisäreisien pehmeää ihoa, palasi vatsalle ja hiipi kuin vaivihkaa lähemmäs, ensin hipaisten kuin vaivihkaa, ennen kuin ujuttautui lempein sormin naisen jalkojen väliin.
Vaikka he eivät voisi olla yhdessä tavalla, joka oli viimeksi saanut naisen parahtamaan kivusta, ehkä hän voisi silti saada Sylvian nauttimaan olostaan.

Wolfiella oli myös hyvin viehättävä nauru.
Sylvia oli aikeissa sanoa sen ääneen, mutta vartalolla vaeltava käsi sai hänet unohtamaan sanat, joita hän oli tavoitellut.
Syke muuttui levottomammaksi ja koko keho jännittyi, sai hengityksen puristumaan hetkeksi kasaan keuhkoihin.
Hengitä.
Ilma pakeni keuhkoista pehmeänä huokauksena.

Herrasmies.
Wolfie hengitti syvään Sylvian kaulaa vasten ja muistutti itseään siitä, ettei kalpeaa ihoa sopinut koetella hampaita, vaikka hän janosikin saada naisen huokailemaan lisää. Hän nojautui lähemmäs, puristi hellästi pään ylle nostettuja käsiä ja lukitsi Sylvian lempeästi alleen, kun painoi uuden suudelman naisen huulille ja kosketti pehmein sormin rohkeammin.

Jopa lämmin hengitys ihoa vasten sai Sylvian värähtämään. Hän räpäytti silmiään ja käänsi kasvojaan poispäin, niin että saattoi tukia katseellaan koirien riehumisen jälkeensä jättämiä peittomyttyjä, jotka nousivat ja laskivat kuin pienet, mielivaltaiset vuoristot.
Kädet oli lukittu turvallisesti pään yläpuolelle, mutta jalat halusivat liikkua, vetäytyä koukkuun, kietoutua Wolfien ympärille.
Sylvia veti terävästi henkeä.
"Olen pahoillani, ettei minusta ole..."

”Hei”, Wolfie vetosi ja painoi uuden suudelman naisen huulille, nyt näykäten alahuulta hellästi.
”Sinun ei tarvitse olla pahoillasi mistään. Olet upea juuri sellaisena kuin olet, juuri nyt, juuri tässä”, hän jatkoi suudelmien lomassa.
”Et aavista, miten viehättävä olet juuri nyt.”

Vastalauseet tukahtuivat hetkeksi suudelmaan.
"Haluaisin vain voida tehdä jotakin... sinun hyväksesi", Sylvia selitti sen lomasta.
Vaikka Wolfie oli vakuuttanut, että jo se, että sai katsoa ja koskettaa oli tarpeeksi. Tuntui vieraalta, että ainoastaan hän oli se, joka nauttisi.
"Se vain..."
Hän yllätti itsensäkin ynähtämällä hiljaa kosketuksesta.

Wolfie kosketti naisen kaulataivetta nenänpäällään, piirsi sillä kaipaavan linjan korvalta hartialle lämpimästi ihoa vasten hengittäen ja hamusi sitä sitten huulillaan.
"Usko minua, sinä teet", Wolfie vakuutti ja painoi uuden suudelman kaulalle, kun lähti jatkamaan kosketusta, joka oli saanut naisen ynähtämään.

Sylvia huomasi, että ajatusten pitämiseen selkeinä oli hyvin vaikea keskittyä.
"Oh", hän totesi hiljaa, kun ei parempaan juuri sillä hetkellä pystynyt, ja veti jalkojaan kevyesti koukkuun varpaiden painuessa lakanaa vasten.
Huulet tapailivat sanoja, joiden oikeaa muotoa hän joutui etsimään hetken.
"Olet hämmästyttävän... kärsivällinen..."

Wolfie nauroi matalasti.
"Se ei ole sana, jota minusta usein käytetään", hän vastasi käheästi hamutessaan Sylvian ihoa. Miten hänen olisi tehnyt mieli valua alas, yrittää ajaa nainen nautinnosta hulluksi suudelmin – mutta hän oli melko varma, että Sylvia hermostuisi ja kokisi olonsa epämukavaksi.
Ja hän pyrki vastakkaiseen.
"Mitä voisin tehdä rentouttaakseni sinua?" hän kysyi pehmeästi ja kurottui ylemmäs, hamuamaan naisen korvaa.

Wolfiella oli ihastuttava nauru.
Ajatus palasi Sylvian mieleen aina, kun mies nauroi, ja herätti hänessä halun tehdä mitä tahansa, jotta kuulisi sitä lisää. Valitettavasti hän ei tainnut olla luonnostaan sellainen, joka olisi saanut muut herkästi nauramaan.
Korvan hamuaminen sai siniset silmät painumaan kiinni.
"Puhu minulle..?" Sylvia pyysi, ja tunsi sitten punastuvansa. Se oli hyvin... hölmö pyyntö tällaisessa tilanteessa.

Wolfie hymyili ja kosketti korvan laitaa hellästi hampaillaan.
"Sinä olet häkellyttävä olento", hän sanoi kohottaen Sylviaa sängyllä, jotta sai kädelleen parempaa liikkumavapautta ja vapautti vihdoin naisen kädet, voidakseen upottaa toisen valkeisiin hiuksiin.
"Kummittelit mielessäni siitä saakka, kun näin sinut hautautuneena villapaitaani. Olen haaveillut mahdollisuudesta tehdä juuri näin siitä saakka. Upottaa sormeni hiuksiisi, humaltua tuoksustasi, maistaa ihosi, janota suudella sen jokaisen sentin."

Hetkeksi Sylvia huolestui, kun kädet vapautuivat otteesta - ja hämmentyi omasta huolestaan. Toivoiko Wolfie häneltä jotakin tiettyä? Olisiko mies pitänyt tietynlaisesta kosketuksesta?
Lopulta hän ratkaisi ongelman upottamalla sormensa miehen hiuksiin, jotka jo neulepaidan riisuminen oli villiinnyttänyt.
Hän avasi silmänsä ja tutki Wolfien kasvoja, hamuten suudelmaa miehen huulilta.
"Minä surin sitä, että laitoin villapaitasi... pesuun", hän myönsi hiljaa, takellellen kosketuksen tahdissa.
"Se ei tuoksunut enää k... kuin huuhteluaineelta."

"Miltä toivoit sen tuoksuvan?" Wolfie kysyi ja painoi suudelman naisen huulille, painautuen lähemmäs, sulkien tämän patjan ja rintakehänsä väliin jäävään, lämpimään koloon.
"En tiedä, onko se hajuvetesi vai sinun tuoksusi, joka jää viipymään mieleeni, kun lähdet, ja saa minut toivomaan, että saisin koskettaa sinua."

Siinä oli hyvin turvallista olla, siitäkin huolimatta, että koirat olivat riehuneet lakanatkin mutkalle. Vai olivatko ne olleet sellaiset jo ennen, oliko Wolfie viettänyt yönsä unettomana? Pyörinyt lakanoissa niin kuin hänkin, odottanut yön vaihtuvan aamuun.
"Sinun tuoksusi saa oloni tuntumaan hyvin kotoisalta", Sylvia myönsi ja tunsi, kuinka puna kohosi poskille. Hän antoi sormiensa juosta hiusten lomassa.
"Luulen, että..."
Hän vaikeni, kipristäen jalkojaan.
"Wo-Wolfie..."

Wolfie painoi huulensa naisen kaulalle ja harkitsi hetken, voisiko teeskennellä ettei kuullut. Hän ei halunnut lopettaa. Hän ei halunnut päästää häkellyttävää, valkeaa olentoa pois sylistään, pois makuuhuoneen hämärästä, jossa he voisivat vain unohtua.
"Mitä?" hän kuitenkin kysyi pehmeästi, pysäyttämättä kättään.

"Minä-"
Sylvian oli hyvin vaikea löytää oikeita sanoja. Hän oli melko varma siitä, että tämä oli hetki, jona hänen olisi pitänyt pyytää miestä lopettamaan - ja silti hänen oli yhtäkkiä hyvin vaikea keksiä syytä sille, miksi pitäisi.
Tämä hetkellinen dilemma voitti juuri riittävästi aikaa siihen, ettei hänen lopulta tarvinnut tehdä ratkaisua itse. Varpaat kipristyivät patjaa vasten, samalla kun hän hautasi kasvot miehen hartiaa vasten.
Se ei ollut tajunnanräjäyttävä kokemus, ja joku olisi voinut kiistellä siitä, laskettiinko hänen tuntemaansa mielihyvää todella miksikään sen suuremmaksi.
Hämmästyttävää se oli silti.

Wolfie lopetti seuraten naista uteliaisuudella. Hän painoi suudelman ohimolle ja sitten poskelle, hautasi Sylvian turvallisesti lämpöönsä ja halasi naisen syliinsä.
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi pehmeästi, hamuten leukaperää ja korvaa huulillaan.

Hengitys sai rintakehän kohoilemaan kiivaana ja Sylvian olisi tehnyt mieli haudata kasvonsa piiloon tyynyyn tai peitteiden vuoristoon.
Sen sijaan hän painoi otsansa Wolfien hartiaa vasten, toivoen, että olisi ollut paita, jonka kankaaseen kietoa sormet.
"O-on..." hän myönsi hiljaa ja veti syvään henkeä.
"Saanko jäädä yöksi..?"

"Sinä olet aina tervetullut yöksi", Wolfie vastasi ja harkitsi hetken, pitäisikö hänen jatkaa. Mutta ehkä olisi paras säästää se toiseen hetkeen.
Hän halusi Sylvian tuntevan olonsa turvalliseksi. Voivan luottaa häneen.
"Olet aivan käsittämättömän kaunis", mies huokasi ja painoi suudelman naisen poskelle, laskeutuen Sylvian vierelle, vetäen naisen syleilyynsä ja käärien tämän peiton suojaan.

Wolfie ei lähettäisi häntä pois. Ei muuttaisi yhtäkkiä mieltään ja lähtisi pois, ei kääntäisi hänelle selkäänsä ilman minkäänlaista selitystä.
Eikö niin?
Yhä hieman hengästyneenä Sylvia käpertyi miehen kylkeä vasten, kohottaen katseensa tämän pisamaisiin kasvoihin, tutkien niitä mietteliäänä.
"Tahtoisitko, että koskisin sinua..?"

Wolfie silitti Sylvian selkää, ujuttaen kätensä peiton alle haluten tuntea vielä naisen paljaan ihon, piirtää siihen lämpimin sormin.
Hän kohtasi naisen katseen ja räpäytti yllättyneenä, sulaen vihreät kissansilmät siristävään hymyyn. Hän hieraisi suutaan mietteliäänä, sillä ei voinut kieltää, etteikö ajatus olisi ollut houkutteleva.
"Minun on oikein hyvä näin", hän vastasi lempeästi ja kosketti huulillaan naisen ohimoa, "et taida ymmärtää, kuinka nautinnollista on saada koskettaa sinua."

Wolfien hymyssä oli jotakin sellaista, joka tuntui pakottavan vastaamaan siihen.
Sylvia tutki miehen kasvoja huoneen turvallisessa hämärässä ja ujutti toisen kätensä peiton reunan alta silittämään miehen pisamaista poskea.
"Mutta jos haluaisin tehdä niin, pitäisitkö siitä?" hän kysyi, kurtistaen kevyesti kulmiaan.
"Vaikka minulla onkin kovin kylmät kädet."

Pitäisikö hän siitä? Wolfie naurahti hämillisesti ja hieraisi uudelleen suutaan. Hän tunsi tasapainottelevansa vaarallisella terällä, jossa väärän valinnan tekeminen voisi tuhota sen, mitä heidän välillään oli.
Mies poimi naisen käden omaansa ja painoi suudelman kieltämättä varsin vilpoisille sormille.
"Varmasti hyvin paljon", hän vastasi empien ja tutki sinisiä silmiä, "mutta se ei ole jotain, mitä pyydän sinulta, mitä odotan tai tarvisen. Sinun ei tarvitse kokea sellaista velvollisuudeksi tai pakoksi. Olen täydellisen onnellinen saadessani pidellä ja koskettaa sinua."

Sylvia vastasi vihreiden kissansilmien katseeseen, vaikka samaan aikaan tunsikin poskiensa punehtuvan kevyesti.
"Minä tiedän, ettet pyydä minulta sellaista", hän vastasi, ja tunsi itsensä hämmästyttävän onnelliseksi siitä, ettei Wolfie ollut torjunut häntä. Sanonut, kuinka hölmö tai typerä hän oli, tai kuitannut kysymystä kiireisellä toteamukselle siitä, ettei sille ollut juuri nyt tarvetta.
Hän oli melko varma siitä, etteivät kylmät kädet olleet erityisen miellyttävät. Niinpä hän ujutti kätensä varovasti peiton alle ja hipaisi vain hyvin kevyesti miehen paljasta vatsaa, odottaen, että pahin kylmyys väistyisi.
"Olen iloinen, että saan jäädä."

"Sinä olet miellyttävin yllätys ja ehdottomasti viehättävin vieraani pitkään aikaan", Wolfie vastasi, paljas vatsa kosketuksen alla värähtäen.
Ei, pikkukaveri, rauhoitu. Ajatus oli samaan aikaan järisyttävän ihana ja kauhistuttava, kuin hän tekisi jotain kadotukseen joutumisen arvoista. Jotenkin painostaisi hennon olennon johonkin väärään.
"Piditkö sinä siitä, mitä tein?" hän kysyi silittäen peukalollaan punehtuvaa poskea ja tutki sinisiä silmiä.

Viereisessä huoneessa oli tullut melkein pelottavan hiljaista, ehkä venäläiset tytöt olivat kellahtaneet iltaunille pullean poikaystävänsä ympärille.
Sylvia puristi kättään nyrkkiin ja odotti, että sormet olivat vähemmän kylmät, ennen kuin painoi kämmenensä Wolfien vatsalle ja antoi sen liukua kokeillen alemmas.
"Minä... Pidin."
Ei kai ollut mitään järkevää syytä väittää, ettei se ollut tuntunut hyvältä? Kun kosketuksen muisto viipyi yhä hänen kehollaan?

Wolfie kosketti suutaan, kun Sylvian käsi liikkui alemmas. Hengitys vavahti ja hän naurahti hämillään, voimatta aivan uskoa, että näin oli tapahtumassa.
Osa hänestä pelkäsi, että Sylvia koki jotenkin tulevansa painostetuksi. Toinen osa oli kokenut housut tukaliksi ja herrasmiehen vaatimuksen kohtuuttomaksi, kun niin viehättävä, alaston nainen oli hänen sylissään.
"Hyvä", hän sanoi yrittäen pitää äänensä tasaisena ja sipaisi valkeita hiuksia korvan taakse, antaen kätensä sitten liukua naisen paljaalle kyljelle peiton lämmössä.
"Minä pidin hyvin paljon sen tekemisestä."

Ehkä kaikki sujuisi paremmin, kun ei ajattelisi liikaa.
"Luulen, että pidin siitä varsin paljon", Sylvia myönsi ja nojasi päätään paremmin Wolfien hartiaa vasten, samalla kun antoi kätensä vaeltaa alemmas. Jos mies ei pitäisikään siitä? Jos hän olisi typerä ja toivoton. Jos huorasta olisi enemmän iloa...
Ei.
Sormenpäät kohtasivat housujen vyötärön ja alkoivat availla niiden anppia, samalla kun Sylvia piti katseensa tiukasti Wolfien kasvojen profiilissa.

Wolfie hengitti hitaasti ulos ja kohotti katseensa hetkeksi kattoon, kun kuuma, melkein epätodellinen sähkö väreili ihon alla. Herra isä.
Oli aivan turha yrittää rauhoitella pikkukaveria nyt.
Vihreiden kissansilmien katse kääntyi Sylvian silmiin, naururyppyjen viuhka kulmissaan, ja tutki naisen kasvoja samaan aikaan hämillisenä ja lempeänä.
"Siitä olen iloinen", hän vastasi käheästi.

Sylvia ei ollut varma, oliko koskaan tarkastellut ketään tällä tavalla, näin tarkkaan. Havainnut, kuinka hengitys kulki hitaasti sisään ja ulos.
Hän kohotti päätään, niin että ulottui hipaisemaan Wolfien suupieltä huulillaan.
Käsi sujahti housujen vyötärön alle nyt, kun nappi tai vetoketju eivät enää kiristäneet niitä.
"Eiväthän sormet ole liian kylmät..?"

Ei, sormet eivät olleet liian kylmät.
Hetkeksi hengitys takertui rintaan ja koko keho jännittyi yllätyksestä. Sitten mies ähkäisi tukahduttaen äänen käteensä ja antoi päänsä pudota taakse tyynyä vasten, tuijottaen kattoa.
Voi pyhä luoja.
"Ei", hän huokasi hieraisten kasvojaan, "ei... Oikein... Oikein sopivat."

Sylvian käsi pysähtyi hetkeksi, ja kulmat kurtistuivat kevyesti huolesta. Hän tunsi olevansa hyvin vieraalla maalla, ja harkitsi hetken, olisiko parasta perääntyä.
Mutta Wolfie ei vaikuttanut siltä, että kosketus olisi tehnyt pahaa.
"Kerrothan, jos..."
Mitä? Se ei tainnut tehdä kipeää samalla tavalla, kuin hänelle olisi voinut tehdä. Hyvänen aika, hän ei tosiaan tiennyt asioista. Uskomatonta.
"Jos tuntuu epämiellyttävältä?"

Wolfie hengitti syvään ja yritti laskea rauhalliseen tahtiin numeroita, olla painostamatta tai pyytämättä, vaikka kosketus tuntui ajavan hänet hitaasti hulluksi.
Hän ähkäisi kysymyksestä, puolittain naurahtaen ja hieraisi kasvojaan.
"Luota minuun. Se on kaikkea paitsi sitä", hän vastasi käheästi ja katsahti naista silmäkulmastaan, kissansilmät melkein kuumeisina. Hän sipaisi valkeita hiuksia Sylvian korvan taakse.

Oli hämmästyttävä nähdä, kuinka hänen kosketuksensa vaikutti mieheen. Ainakin Sylvia uskoi, että kyse oli hänen kosketuksestaan.
Hän alkoi ymmärtää, mitä Wolfie oli tarkoittanut sanoessaan nauttivansa ihan vain siitä.
Vaikka hänen kätensä olikin vielä kovin kokematon. Sormet sentään vähemmän viileät kuin aiemmin.
"Onhan näin hyvä..?"

Wolfie painoi kädet kasvoilleen, pää taakse kallistuen. Kuuma sähkö sykki koko kehossa, yritti kerääntyä kohti naisen huomiota. Silmät painuivat kiinni.
"On", hän huokasi. Ihan helvetin hyvä.
Hengitys kiihtyi, kun syke rummutti korvissa ja keho jännittyi kosketuksen alla. Eikä Wolfie voinut itselleen mitään, kun laski kätensä hellästi housuihin työntyneen käden päälle ja henkäisi jotain epäuskoisen ähkäisyn ja nautinnollisen murahduksen välimaastoa muistuttavaa.
"Hyvä luoja", hän ähkäisi, silmät edelleen kiinni painuneina ja tasasi hengitystään.

Wolfiella oli uskomattomat kauniit ripset, ja Sylvia huomasi toivovansa, että huoneessa olisi ollut valoisampaa, siitäkin huolimatta, että yleensä hämärä tuntui turvallisemmalta. Hän olisi halunnut nähdä miehen kasvot paremmin, tutkia tämän piirteitä, joita hän ei vielä täysin tuntenut.
Kasvoille painuva käsi sai huolen häivähtämään Sylvian katseessa, mutta ehkä kaikki oli hyvin. Wolfie sanoisi, jos hän tekisi jotakin väärin, tai...
Hyvänen aika.
Sylvia räpäytti silmiään yllättyneenä ja kohottautui istumaan miehen vierelle, tämän kasvoja huolestuneesti tutkien.
"Onhan kaikki hyvin..?"

Wolfien olisi tehnyt mieli nauraa. Hän tunsi melkein olevansa jälleen juuri ja juuri parikymppinen itsensä, orkesterin harjoituksissa, kun huilisti oli keskeyttänyt suudelman, kuiskannut haluavansa häntä ja työntänyt kätensä hänen housuihinsa.
Minkä sotkun hän oli tehnyt.
"Kyllä", hän vastasi käheästi ja hieraisi vielä kasvojaan, ennen kuin käänsi katseensa Sylviaan ja hymyili.
"Se oli... Kiitos. Se oli hyvin... Mukavaa."

Ainakin Wolfie hymyili, joten hän oli tuskin tehnyt pysyvää vahinkoa. Saattoiko sille edes tehdä..?
Hyvänen aika, hän ei tosiaankaan tiennyt asioista riittämiin.
Sylvia tutki miehen kasvoja katseellaan ja tunsi punan kohoavan poskilleen melkein kipeän polttavana, kun hän alkoi ymmärtää, mitä oli mennyt tekemään.
"Olen kovin pahoillani, minä taisin aiheuttaa..."
Hän vilkaisi levottomana alemmas miehen vartalolla. Olisikohan hänen pitänyt ymmärtää riisua..?"

Wolfie pudisti päätään ja kosketti Sylvian punehtunutta poskea, nojautuen painamaan sille suudelman. Sitten huulille.
"Älä ole pahoillasi", hän vetosi käheästi ja punoi sormiaan valkeisiin hiuksiin, vetäen Sylviaa lähemmäs.
Se, että nainen oli alasti hänen vieressään, oli sekoittaa pikkukaverin pasmat uudelleen. Sylvian vilpoisten sormien kosketus viipyi. Hän tuskin voisi unohtaa sitä.
"Se oli hyvin, hyvin mukavaa. Mutta nyt voisin käydä pesemässä hampaat ja hmm... Siistiytymässä", Wolfie sanoi, "ole kiltti äläkä pukeudu sillä välin."

Hyvänen aika.
Oli hyvin hämmentävä tunne tajuta, että oli mitä ilmeisimmin aiheuttanut toiselle mielihyvää. Hän oli vielä hyvin kaukana taitavasta, mutta jo tämä pieni hetki täytti Sylvian hämmästyttävällä ilolla, joka sai hymyn kohoamaan kasvoille punoittavista poskista huolimatta.
Poskista, joiden puna syveni entisestään.
"En taida olla edes täysin varma, missä vaatteeni tarkalleen ottaen ovat", hän myönsi ujosti.

Kuparin kirjomat kissansilmät siristyivät hymyyn ja Wolfie kumartui alas, tarttui Sylvian leukaan ja painoi huulille suudelman.
"Hyvä", hän vetosi käheästi, ennen kuin veti housuja hieman paremmin jalkaansa, poimi sekalaisesta kaapista parin alushousuja ja katosi olohuoneen puolelle. Koirien mellakka tervehti miestä matkalla kylpyhuoneeseen.

Ilmeisesti jälleennäkemisestä riemastuneena jopa Mochi liittyi tyttöjensä seuraan ja heilutti kippuralle kiertynyttä häntäänsä Wolfielle, päästäen riemukkaankorkean shibaulvonnan.
Makuuhuoneessa Sylvia tunsi poskiensa edelleen palavan.
Hyvänen aika.
Hän hipaisi paljasta vatsaansa sormillaan, muttei uskaltanut edes haaveilla antavansa kätensä valua alemmas siitäkään huolimatta, että Wolfien sormien kosketus viipyi vielä hänen ihollaan muistona.
Hyvänen aika...

Mikä sotku. Wolfie katsoi itseään kylpyhuoneen peilistä, jossa siinäkin oli venäläisten kuonojen jälkiä, ja nauroi päätään pudistaen. Hyvänen aika, iso mies.
Hän pesi hampaansa, siistiytyi ja läpsäisi poskeaan, ennen kuin tarkasti koirien vesikupin ja jätti koirat nukkumaan olohuoneeseen. Wolfie palasi hiljaa takaisin makuuhuoneen hämärään.
Hän kiipesi sänkyyn, pujottautui peiton alle ja veti Sylvian syliinsä. Kädet vaelsivat paljaalla iholla, sivelivät sitä sormenpäillään.
"Olen hyvin onnellinen, että olet siinä."

Odottaessaan Sylvia muotoili heidän pesäänsä uudelleen, silitti ruttuun mennyttä lakanaa suoraan ja tiputti peittojen välistä löytyneen rikkinäisen hansikkaan, Polinan tai Kalinkan aarteen, joka hänelle oli esitelty aikaisemmalla vierailulla, lattialle.
Lopulta hän pujahti peiton alle ja jäi kuuntelemaan eriparisen kodin ääniä. Niitä oli paljon enemmän kuin kattohuoneiston ylhäisessä yksinäisyydessä, eikä se välttämättä ollut huono asia.
Hymy löysi tiensä huulille kun Wolfie palasi, ja Sylvia painautui onnellisena miehen lämmintä kehoa vasten.
"Olen hyvin onnellinen, että olen tässä", hän vastasi ujosti, haudaten nenänsä vasten miehen kaulataivetta.

Wolfie kiersi käsivartensa Sylvian ympärille ja silitti paljasta selkää lämpimin käsin. Hän antoi päänsä vajota tyynyä vasten ja nojasi poskensa kevyesti valkeita hiuksia vasten, keskittyen hetkeksi ihollaan kulkeviin väreisiin, joita kaulalle osuva hengitys sai aikaan.
Oli epätodellista, että Sylvia oli hänen sylissään.
Oli vielä epätodellisempaa, mitä oli tapahtunut hetki sitten. Tämä ei ollut ilta, jota mies oli odottanut.
”Olet aina tervetullut tänne."

Sylvia hieroi nenänpäätään kevyesti Wolfien kaulaa vasten, yrittäen painaa miehen tuoksun mieleensä.
Tervetullut tänne aina.
Se kuulosti samaan aikaan uskomattoman ihanalta, ja uskomattoman epäsopivalta. Hän oli astunut jonkin rajan yli palatessaan Wolfien luo sen jälkeen, mitä edellisellä kerralla oli tapahtunut. Ikään kuin hän olisi seissyt keskellä siltaa, yksi käännös, ja hän olisi voinut vielä palata. Mutta sillan ylittäminen oli muuttanut kaiken.
Hän hipaisi kaulan ihoa kokeillen huulillaan.
"Onko minun... onko ylimääräinen hammasharja yhä tallella?"

”Totta kai”, Wolfie vastasi ja hipaisi valkeita hiuksia huulillaan.
”Luulen, että on nyt sinun hammasharjasi.” Ajatus oli ihastuttava, vaikka mies tiesikin, ettei Sylvia ehkä palaisi koskaan. Naisella oli aviomies kotona, vaikka sitten kelvoton.
Hänen ei olisi tehnyt mieli päästää naista sylistään, ja hetkeksi Wolfie rutisti Sylvian rintaansa vasten, ennen kuin hellitti otettaan vastentahtoisesti.

Wolfie tuntui säteilevän lämpöä, jota Sylvia kaipasi niin kipeästi. Lämpöä, joka auttoi pitämään seinät kaukana, ja joka karkotti tunteen pohjattomasta yksinäisyydestä.
Hän nojautui kämmentensä varaan ja jäi hetkeksi katselemaan miehen kasvoja, kohottautui istumaan niin että saattoi sipaista sormillaan kyömyä nenänvartta ennen kuin kumartui painamaan suukon huulille.
"En viivy kauaa", hän lupasi ja kömpi pystyyn peittojen muodostamasta pesästä. Katse haravoi automaattisesti makuuhuoneen lattiaa, mutta pysähtyi sitten kohti sänkyä.
Hetken rattaat raksuttivat Sylvian mielessä, ennen kuin hän pujahti toiseen huoneeseen valkea iho paljaana.
Hyvänen aika.
Posket pimeydessä poltellen hän tervehti unisia koiria ennen kuin jatkoi matkaansa kylpyhuoneeseen.
Hänen hammasharjansa.
Edes kasvojen huuhteleminen ei poistanut kuumotusta kasvoilta, joka vain syveni kun hän palasi takaisin Wolfien luo.

Makuuhuoneen oven avautuessa valo kosketti naisen siluettia ja antoi iholle hetkeksi hehkun, joka tuntui viipyvän sen valkeudessa oven sulkeuduttuakin. Wolfie ojensi kätensä Sylviaa kohti, houkutellakseen naisen takaisin syliinsä.
”Sinä olet parhaita yllätyksiä elämässäni”, hän totesi avaten peittoa, katsellen hämärässä näkyvää ihoa kaihoten.
”Olet häkellyttävä olento.”

Viileydestä väristen Sylvia pujahti peiton alle ja painautui Wolfien lämpimään kylkeen.
Tavallisesti hän olisi letittänyt hiuksensa yöksi, levittänyt kasvoilleen yövoiteen, vaihtanut yöpaidan ylleen...
Mutta nyt hän halusi vain olla lähellä. Haudata nenänsä vasten kaulataivetta ja sulkea silmänsä.
"Sinä puhut minusta hyvin kauniisti."

Wolfie kiersi käsivartensa Sylvian ympärille ja veti naisen syliinsä peiton alle, silitti naisen selkää ja punoi toisen käden sormia valkeisiin hiuksiin.
"Minä puhun totta", mies huomautti huvittuneena ja painoi kevyen suudelman ohimolle. Hänen pieni, hajamielisesti kesken jäänyt kotinsa tuntui kokonaiselta, kun Sylvia oli siellä.

"Ne ovat silti hyvin kauniita sanoja", Sylvia vakuutti.
Hän ei ollut idiootti, lutka tai huoraa hyödyttömämpi, ei typerämpi kuin koira.
Ajatus oli saada hänet itkemään, joten hän sulki silmänsä ennen kuin kyyneleet ehtivät nousta silmiin.
"Mochikin vaikutti hyvin onnelliselta Polinan ja Kalinkan kanssa."

"Tyttöni liehittelevät sitä mielellään", Wolfie vastasi ja siveli sormenpäillään naisen lantion kaarta. Se, ettei tiellä ollut yhtään vaatekappaletta, sai kuuman sähkön väreilemään hänen ihonsa alla – oli häkellyttävää saada pidellä Sylviaa sylissään näin.
"Hävyttömiä olentoja."

"Se tekee hyvää Mochille", Sylvia totesi hiljaa ja käpersi itseään paremmin Wolfien kylkeen.
"Hän on ollut kovin alamaissa, kun ei ole päässyt tapaamaan heitä."
Mochi-parka, edes Hiccupin seura ei ollut riittänyt piristämään shibaa, joka oli menettänyt sydämensä kahdelle pitkäsääriselle tytölle.
"Mihin aikaan sinun on oltava töissä huomenna?"

Wolfie kurtisti kulmiaan palatessaan todellisuuteen. Niin, nyt oli keskiviikko. Nuoret mielet odottivat musiikinopettajaansa huomenna.
Hetken hän harkitsi, olisiko voinut vain soittaa olevansa sairaana.
"Kahdeksalta", hän huokasi haikeasti ja katsahti Sylviaa alas silmäkulmastaan.
"Odotetaanko sinua kotiin?"

Kahdeksalta oli hyvin aikaisin.
Tavallisesti Sylvia rakasti herätä yhdessä auringon kanssa, mutta hän oli melko varma siitä, että huomenna hän haluaisi vain käpertyä lämpimän peiton alle.
Hän pudisti päätään vastaukseksi Wolfien kysymykseen. Callahan ei ollut kotona, eikä hän ollut varma, milloin mies palaisi. Milloin tämä haluaisi palata.
"Toivoisin, että voisin laittaa sinulle aamupalaa, mutta poltin leivät kotona, kun yritin paahtaa niitä. Osaan keittää vain teetä."

Wolfie nauroi käheästi, lämmin tuike vaaleanvihreissä kissansilmissään.
"Se on hyvin suloinen ajatus", hän vakuutti, "ja minä en pahastu vähän rapeammastakaan leivästä." Hän oli syönyt mustiakin ruoka-aineita arvostaakseen ajatusta.
"Ja olen varma, että keität erinomaista teetä."
Mies hipaisi valkeita hiuksia nenällään.
"Jos haluat... Voisit jäädä tänne."

"Voi Wolfie, minä luulen, että se leipä olisi niin rapeaa, että jopa sinä pahastuisit", Sylvia totesi melkein onnettomana. Hänen olisi ehdottomasti opeteltava kokkaamaan, mutta vielä toistaiseksi pelkkä ajatuskin tuntui lähes salatieteen veroiselta.
"Mutta teetä osaan keittää."
Ehdotus sai hymyn kohoamaan Sylvian huulille, niin että hänen oli piilotettava se Wolfien hartiaa vasten.
"Minä jäisin hyvin mielelläni."

Wolfie hykersi lämmöllä ja halasi Sylviaa tiukemmin. Nainen saattoi olla oikeassa, mutta ainakin hän voisi aina juoda tarjottua teetä.
"Minä pitäisin sinut hyvin mielelläni", mies kuiskasi hamuten naisen korvaa hellästi.
"Niin kauan kuin se on mahdollista."

Hetken Sylvian mielessä välähti hullu ajatus siitä, että ehkä hänen ei tarvitsisikaan palata kotiin. Ehkä hän voisi jäädä eripariseen kotiin, keittää Wolfielle teetä eripariseen mukiin, ja olla vastassa, kun tämä palaisi kotiin töistä.
Mutta se oli hölmö unelma, tosielämä ei vain mennyt niin.
Huulet korvalla lähettivät miellyttävät väristykset alas selkään.
"Voin keittää sinulle aamuteen."

"Se olisi ihanaa", Wolfie vakuutti käheästi naurahtaen ja veti naista ylemmäs sylissään, jotta saattoi hamuta, ihan viattomasti, valkeaa kaulaa. Hän ei halunnut jättää käyttämättä mahdollisuutta tehdä niin, koskettaa, kun Sylvia oli tässä.
Alastomana, ihastuttavana ja varsin lumoavana hänen sylissään.
"Minä voin huolehtia syötävistä."

Wolfie kuulosti vilpittömän ilahtuneelta hänen tarjouksestaan.
Ei kuitannut sitä toteamalla, että ei tarvinnut, tai tiedustelemalla, osasiko hän varmasti käyttää teepannua.
Lämmin tunne ei jättänyt Sylviaa rauhaa, vaan asettui rintakehään sinne, missä tukehduttava ahdistus yleensä painoi hänen keuhkojaan kasaan.
"Niin on ehkä parempi", hän myönsi, toivoen, että ilta olisi voinut jatkua ikuisesti.
"Mutta sitä varten meidän olisi varmastikin nukuttava."

"Olet varmastikin oikeassa", Wolfie vastasi ja halasi Sylvian syliinsä, antaen nenänsä viipyä naisen kaulataipeessa, ennen kuin siirsi sen valkeisiin hiuksiin.
Oli lannistava ajatus nukahtaa. Ehkä Sylvia lähtisi aamun jälkeen. Ehkä hän ei näkisi naista enää koskaan.
Hän yritti muistuttaa, ettei hän koskaan odottanut enempää. Ja silti ei voinut olla toivomatta, että jotenkin...

Yöt olivat hyvin hämmentävää aikaa. Ne saattoivat samaan aikaan olla päivän tunneista lohdullisimpia tai päivän tunneista kammottavimpia. Juuri tällä hetkellä aamu, joka tavallisesti tarjosi vapautuksen ahdistuksesta, tuntui hyvin ikävältä ajatukselta.
Mutta ainakin hän saisi herätä Wolfien vierestä. Eikä ehkä katuisi iltaa.
Hän kohotti päätään, niin että saattoi hipaista miehen huulia omillaan.
"Kauniita unia."

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: [P] When silence is all you know   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] When silence is all you know
Takaisin alkuun 
Sivu 2 / 2Siirry sivulle : Edellinen  1, 2

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Pikaviestinpelit-
Siirry: