PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 When silence is all you know

Siirry alas 
Siirry sivulle : 1, 2  Seuraava
KirjoittajaViesti
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 172
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: When silence is all you know   Ti Marras 14, 2017 6:54 pm

Pelejä Lilyan Sylvia Stirlingin ja Kirken hahmojen välillä
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 172
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: When silence is all you know   Ti Marras 14, 2017 7:00 pm

Pelissä mukana Kirken Charles Edgerly ja Julian van der Veen sekä Lilyan Wren Reynard.



Perjantai 13.10.2017, aamupäivä, Newcastle / Rosings Park

Sylvia tuijotti hermostuneesti kuvajaistaan kylpyhuoneen peilistä, jonka reunaa kiertävät ledvalot saivat hänen ihonsa näyttämään tavallistakin läpikuultavammilta. Tai ehkä se johtui vain perhosista, jotka olivat alkaneet lepattaa vatsassa jo aamuyön tunteina, eivätkä tahtoneet vieläkään asettua.
Hän menisi vain katsomaan, nainen vakuutti itselleen, suoristi valkoisen, poolomallisen paitansa kaulusta ja nykäisi vaaleansinistä neuletta suorempaan.
Ei hän enää voisi peruakaan, Charles olisi parkkipaikalla hetkenä minä hyvänsä.
Sylvia asetteli vielä löyhältä nutturalta karanneen hiussuortuvan paikoilleen ja varmisti, että helmikorvakorut olivat samaa paria, ennen kuin veti henkeä ja suuntasi tavallista äänettömämmät askeleensa käytävään. Tavallisesti hän käytti korkoja jopa kotona ollessaan, ellei sattunut olemaan yksin, mutta ratsastuskengät odottivat nyt eteisessä.
Hän ohitti Callahanin toimiston suljetun oven ja tunsi syyllisyyden kuristavan kurkkuaan. Hänen miehellään oli pitkästä aikaa vapaapäivä, ja hän jättäisi tämän yksin. Mutta vain pariksi tunniksi.
Juuri ennen olohuoneen avointa oviaukkoa hän loihti kasvoilleen rauhallisen, hillityn hymyn ja astui vasta sitten huoneeseen.
"Callahan?"

Vapaapäivästä huolimatta Callahan oli pukeutunut hiilenharmaaseen, mittatilauksena tehtyyn pukuun, vaaleanpunaiseen kauluspaitaan ja helmenharmaaseen satiinisolmioon. Nojatuoliin asettuneen miehen asento oli kuitenkin melkein rento, sillä hän oli nostanut toisen jalkaterän polvensa päälle ja vajonnut sisustustyynyjen sekaan lukemaan viimeisimmän mallin älypuhelimen kookkaalta, korkearesoluutioiselta näytöltä sähköpostia tummat kulmat keskittyneessä kurtussa.
”Mitä?” hän kysyi kohottamatta katsettaan, ennen kuin oli lukenut viestin loppuun, mutta laski sitten puhelimen syliinsä.
”Oletko lähdössä jonnekin?” mies tiedusteli tyynesti rekisteröiden huolitellun asukokonaisuuden ja vaimonsa jännittyneeltä vivahtavan olemuksen.

Sylvia seisahtui vaalealle matolle nojatuolin eteen ja odotti kärsivällisesti, että Callahan kohotti katseensa ennen kuin puhui.
"Charles tulee hakemaan minua pian, menemme käymään tallilla katsomassa hänen hevosiaan. Rosings Park, sinne ei ole pitkä matka."
Hänen olisi pitänyt kertoa aiemmin, mutta jotenkin sanat olivat tukahtuneet kurkkuun. Suoraan sanoen hän oli kuvitellut viimeiseen saakka perääntyvänsä, ilmoittavansa serkulleen, ettei sittenkään voinut tulla.
Hän ei ollut mennyt lähellekään talleja sen jälkeen, kun Madame oli kuollut.
"Viivymme vain pari tuntia. Eihän se haittaa sinua?"
Hänen sormensa olivat eksyneet pyörittelemään vihkisormusta vasemman nimettömän ympärillä niin kuin aina, kun hän oli hermostunut.

Callahan tutki naista kiireettömästi tulkitsemattomalla katseella vapaapäivänäkin tarkasti ajettua leukaansa hieraisten. Hän ei ollut varma, kuinka hyvä ajatus tallille meneminen oli. Sylvia ei ollut suoraan sanoen tasapainoinen hevosensa menettämisen jälkeen. Mutta ainakin nainen tapaisi perhettään ja lähtisi ulos.
Mies kohosi notkeasti jaloilleen ja nosti sormellaan naisen leukaa, sipaisten sitten sormillaan kalpeaa poskea.
”Ei tietenkään haittaa”, hän vastasi pehmeästi ja nojautui painamaan suudelman vaimonsa otsalle.
”Vietä mukava päivä, rakas.”
Hymynhäive nyki miehen suupieltä, kun hän kuunteli värikkäästi polveilevaa sepustusta Reynardien klaanin levinneisyydestä.
”Me vetäydymme sukukartanoihimme vain erityistilaisuuksissa”, hän huomautti lempeällä sarkasmilla ja kumarsi sitten päätään nähdäkseen vuokra-auton ikkunasta, mitä Wren oli nähnyt.
”Kyllä, hän se on”, Charles vastasi, nousi autosta ja kiersi sen toiselle puolelle sulkeakseen hennon serkkunsa ensin lämpimään halaukseen ja avatakseen tälle sitten matkustajanpuolen oven.
”Mukava nähdä sinut pitkästä aikaa, dearest.”

"Blimey!" Wren puuskahti itsekseen ja nojautui taaksepäin auton selkänojaa vasten. Herrarotu. Kalpea herrarotu, joka oli laskeutunut Luoja ties mistä hallitsemaan heitä.
Sylvian kasvoille kohosi ilahtunut hymy, kun hän näki serkkunsa nousevan autosta, ja askeleet nopeutuivat hieman, taittaakseen kiinni matkan heidän välillään,
"Charles!" hän tervehti ja kurkotti painamaan suudelman miehen kummallekin poskelle.
"Niin ihanaa nähdä sinua pitkästä aikaa."
Hän jätti kätensä hetkeksi lepäämään serkkunsa käsivarrelle, tutkien tämän kasvoja pieni huoli silmissään.
"Olethan voinut hyvin? Sinulla on niin kovin kiireistä töidesi kanssa."

”Sylvia”, mies sanoi lempeällä huvituksella ja nyökkäsi autoa kohti.
”Oikein hyvin - minulla on nykyään pari erittäin tehokkaita käsiä apunani”, Charles naurahti viitaten assistenttiinsa auton takapenkillä, kun istui takaisin kuskin paikalle suljettuaan ensin toisen puolen oven serkkunsa puolesta.
”Sylvia, tässä on assistenttini Wren Reynard - Wren, tässä on serkkuni, Lady Sylvia”, hän esitteli naiset toisilleen peruuttaessaan auton tehokkaasti ympäri ja otti suunnan Slaleyn naapurustossa sijaitsevaa, massiivista hevoskeskusta kohti.
”Olemmeko vielä matkalla Rosings Parkiin?” Charles tiedusteli hienovaraisesti. Sylvia ei ollut tainnut lähestyä hevosia sitten menetettyään omansa.

Sylvia tunsi painon vierähtävän harteiltaan ainakin hetkeksi ja hymy muuttui iloisemmaksi, kun hän liukui istumaan auton etupenkille ja kääntyi katsomaan takapenkillä istuvaa naista. Tämä ojensi reippaasti kätensä penkkien välistä.
"Hauska tutustua. Asuuko tuolla teidän takapihallanne tosiaan lampaita?"
Sylvia tarttui käteen hieman hämmentyneenä. Kädenpuristus oli lähes miehekkään reipas, ei sellainen siro ote, johon hän oli tottunut.
"Todella ihastuttavaa. Ja uskoisin niin, olen katsellut niitä toisinaan parvekkeelta. En ole aivan varma, kenelle ne kuuluvat."
Assistentti päästi irrotti otteensa hänen kädestään ja Sylvia kääntyi katsomaan eteenpäin, asettaen kädet sirosti syliinsä. Jostain syystä hänestä tuntui siltä, kuin punahiuksinen nainen olisi yrittänyt porautua suoraan hänen ajatuksiinsa pelkän katseensa voimalla. Mutta ehkä se vain johtui silmistä, tai tuimista kulmakarvoista.
Hän vilkaisi serkkuaan ja nyökäytti varovasti päätään.
"Kyllä. En malta odottaa, että tapaan taas Paddyn."

Charles kuunteli energiaa ja elämää Wrenin äänessä ja havahtui häpeäkseen Sylvian sanoihin.
”Sekin odottaa varmasti vierailuasi. Oletko edelleen aikeissa lahjoa sitä herkuilla?” hän tarkisti. Hymy sulatti kalpeanharmaiden silmien jään ja paljasti silmäkulmista hienon viuhkan naururyppyjä.
”Et tainnut koskaan ehtiä nähdä hevosiani Duffyn jälkeen? Yhtä lukuun ottamatta ne ovat edustaneet hyvin tällä kaudella”, mies lisäsi vaatimattomasti. Burghleyn voitto sekä ratsun että ratsastajan ensimmäisellä osallistumisella oli uskomattoman hienoa, mutta tuntui oudolta tuoda sitä esiin. Voittoa seuranneet juhlat ja niitä seurannut yö viipyivät lämpiminä muistoina hänen mielessään.
”Minulla on tällä hetkellä viisi hevosta, joista neljä kilpailee kenttäratsastuksessa ja neuvottelen kuudennen ostosta”, Charles lisäsi selvennykseksi assistentilleen ja kohtasi tämän katseen hetkeksi taustapeilistä.

Sylvia hymyili ja hipaisi ajatuksissaan laukkunsa hihnaa.
"Tietenkin olen. Minulla on kovin pitkä aika hyviteltävää, on epäkohteliasta lykätä vierailua näin kammottavan pitkään. Ja ei, muita olen päässyt ihailemaan vain kuvissa."
Sylvia oli kuulunut serkkunsa - ja tämän hevosten - innokkaimpiin seuraajiin vielä silloin, kun he molemmat olivat vaikuttaneet kisakentillä. Se oli kuitenkin jäänyt sen jälkeen, mitä Madamelle oli tapahtunut, ja vasta melko hiljattain hän oli kyennyt edes silloin tällöin vilkaisemaan tuloksia.
Takapenkillä Wren huomasi miehen katseen taustapeilistä, kohotti toista kulmaansa ja hymyili. Hän tuhautti nenäänsä ja nojautui taas eteenpäin.
"Edustaneet hyvin? Herra vaatimaton", nainen huomautti silmiään pyöräyttäen.
"Aivan. Eihän Diana voittanut muuta kuin vaivaisen Burghleyn. Ensimmäisellä kerrallaan. Oh, ja se taisi myös olla ratsastajan ensimmäinen osallistuminen?"
Hän tökkäsi miehen hartiaa leikkisästi sormellaan, kulmat kurtistuneina. Totta kai Wren oli onkinut tietoonsa kaiken mahdollisen uuden pomonsa hevosista. Vähempi olisi ollut huolimattomuutta.
"Anna mennä. Leveile nyt vähän."

Charles katsoi assistenttiaan hetken taustapeilistä vuokra-auton lipuessa pitkin perjantaiaamupäivässä hiljaisia maaseudun teitä ja pudisti sitten päätään häivähdys hymyä silmäkulmissaan.
”Kyllä, Diana on hieno hevonen”, hän myönsi, ”ja olen onnellinen myös siitä, että kaksi hevosistani ovat nousseet kilpailemaan neljässä tähdessä. Jos saan neuvoteltua hinnan seuraavan hevoseni omistajien kanssa, se tasoittaa rivejä ja toivottavasti kilpailee pian kolmessa tähdessä.”
Mies harvemmin osti hevosia, jotka olivat myynnissä - sillä parhaat yksilöt eivät koskaan olleet, ja myyntipäätös oli yleensä vain kysymys oikeista perusteluista ja sopivasta hinnasta.
Hän vilkaisi Sylviaa sivusilmällä.
”Kuinka olet voinut, dearest? Onko kaikki hyvin?”

Wren taputti Charlesia kannustavasti olkapäälle ja virnisti ennen kuin nojautui takaisin taaksepäin. Hän ei ollut varma, saisiko koskaan tarpeekseen siitä, kuinka perusolemukseltaan jääpatsasta muistuttava mies suli aina, kun pääsi puhumaan intohimostaan, hevosista.
Sylvia oli alkanut pyöritellä taas vihkisormusta nimettömänsä ympäri. Se oli yksi niistä harvoista pahoista tavoista, joita hän ei ollut saanut kitkettyä pois siitäkään huolimatta, että tiesi sen ärsyttävän miestään.
"Oh, oikein hyvin. Callahanin mielestä maisemanvaihdos on tehnyt minulle hyvää", hän totesi ja katsahti serkkuaan hymyillen. Ehkä mies oli oikeassa? Olihan hän lähtenyt tallillekin.
"Millaista hevosta olet tällä kertaa katsellut? Irlantilaistako taas?" hän jatkoi.
Wren vilkaisi Charlesia taustapeilistä.
"Ai irlantilaiset ovat tosiaan sinun juttusi?"

Charles ei ollut varma, uskoisiko Callahanin sanaa - naisen aviomies ei oli antanut kamalan ensivaikutelman itsestään olemalla välinpitämätön ja suorastaan tylyn kärsimätön Sylviaa kohtaan hetkenä, jonka oli arvellut kai yksityiseksi. Charles ei luopunut herkästi muodostamistaan käsityksistä, eikä hän voinut väittää pitävänsä Callahan Stirlingistä. Hänen teki mieli kysyä asiasta tarkemmin - oliko Sylvia itse samaa mieltä - mutta ehkä se oli keskustelu, joka olisi parempi käydä kaksin.
”Ei, se on-”, hän aloitti, mutta hiljeni rekisteröidessään Wrenin kysymyksen takapenkillä. Hän kohtasi jälleen naisen toffeenväristen silmien katseen taustapeilistä, häivähdys melkein haastavaa, huvittunutta epäuskoa omissaan, suupieli nykien.
Hänen pitäisi harkita sanansa tarkkaan tai saisi vielä syytteen työntekijänsä häirinnästä.
Mies rykäisi.
”Se on täysiverinen. Mutta irlantinen - Irish Sport Horse”, hän lisäsi painokkaasti, ”on kieltämättä suosikkirotuni.” Eikä ollut syytä harhailla mestareita tuottavasta linjasta - siksi hänen viidestä hevosestaan neljä olivat kimoja irlantilaisia urheiluhevosia. Sääli, että Selkie antoi odottaa potentiaalinsa toteutumista.
Toffeenruskeat silmät tuijottivat taustapeilin kautta haastavasti takaisin. Vaikka oli vaikea sanoa varmasti, Wrenin katse oli sellainen. Hän näytti intensiiviseltä jopa puhelinluetteloa lukiessaan, kuin olisi ollut suuren löydön kynnyksellä.
Nainen kätki suupieltään nykivän hymynsä kääntämällä katseen hetkeksi ohi lipuvaan maisemaan. Hän ei ollut koskaan osannut olla koettelematta kepillä jäätä.
"Ne ovat hienoja hevosia. Teistä briteistä huolimatta", hän huomautti hyväntuulisesti, hymy edelleen äänestään kuultaen. Katse siirtyi takaisin vaaleisiin serkuksiin, joiden ulkonäkö jaksoi edelleen hämmästyttää häntä. Hän oli kuvitellut Charlesin olevan vaaleudessaan ainutlaatuinen, jonkinlaisen mutantoituneen geenin tulos, mutta ilmeisesti se oli periytyvää. Resessiivisesti vai dominoivasti, kuului kysymys.
"Kulkeeko hevosharrastuskin suvussa?" hän kysyi, kietoen käsiään puuskaan.

Charles peitti naurahduksensa kääntämällä päätään mitäänsanomattoman tienviitan suuntaan, kun kääntyi tutulle, autiolle maantielle, jonka varrella tallitie oli.
”Kyllä. Minun perheeni on erikoistunut kenttähevosten kilpailuttamiseen ja kasvatukseen, ja Sylvia on valinnut kouluratsastuksen erikoisalakseen”, hän sanoi ja katsahti Sylviaa antaakseen puheenvuoron serkulleen. Sylvia osasi puhua omasta puolestaan, vaikka Callahan tuntui silloin tällöin olettavan muuta.
Mies vilkaisi Wreniä taustapeilistä.
”Eikös sinunkin menneisyyteesi mahdu hevosia?”

Wren kurtisti kevyesti kulmiaan, kun Charlesin serkku näytti hätkähtävän miehen katsetta kuin yllättyneenä, ennen kuin käänsi päätään hänen puoleensa. Niinkö ylhäisönaiset kasvatettiin, istumaan kauniina ja hiljaisina, vastaamaan vain, kun heitä puhuteltiin suoraan?
Hän mulkaisi Charlesia pieni epäluulo tulenhohtoisissa silmissään ja käänsi sitten huomionsa takaisin etupenkillä istuvaan naiseen.
"Minunkin perheeni on kasvattanut hevosia. Ja kilpailin tosiaan jonkin aikaa koulukisoissa, mutta en..."
Vaalea nainen epäröi ja peitti sitten epäröintinsä rauhallisella hymyllä.
"En voi sanoa koskaan saavuttaneeni niin suurta menestystä kuin Charles. Hän on luonnonlahjakkuus. Oletko sinäkin siis ratsastanut?"
Wren räpäytti silmiään, yrittäen muistaa, ettei ollut solahtanut yllättäen keskelle BBC:n eepokkidraamaa, vaikka puhetyyli siihen ehkä viittasikin ja naurahti käheästi.
"Mmm, vietin elämäni parhaat vuodet auttamalla läheisellä tallilla. Ei ehkä kisakenttien hohtoa ja loistetta, mutta he... hevoset olivat silti aivan mahtavia."
Naisen terävät piirteet näyttivät pehmenevän silmissä, kun hän pääsi puhumaan menneisyytensä hevosista. Ne olivat valehtelematta pelastaneet hänet.
"Menetin sydämeni täysin Sampsonille. Se oli valtava irlannincob - ja kun sanon valtava, tarkoitan sitä, vannon että se kuvitteli olevansa shirenhevoskaimansa uudelleensyntymä - jolla oli kultaisin sielu ikinä."

Auto kääntyi tallitielle, ja Charles rekisteröi mielenkiinnolla, kuinka Wren pehmeni puhuessaan hevosista. Ehkä niillä todella oli taianomaisia ominaisuuksia.
Taustatutkimus assistentista oli ehdottomasti kannattanut.
Mies hiljensi vauhtia reilusti kahden ratsukon tullessa vastaan ojan toisella puolella kulkevaa, ratsukoille tehtyä hiekkapolkua pitkin ja kaarsi auton sitten parkkiin massiivisen hevoskeskuksen valtaisalle asiakasparkkipaikalle. Syksy oli saanut hyvinhoidetun tallialueen majesteettiset lehtipuut verhoamaan itsensä kullalla, vaikka ajettu nurmi oli edelleen hohtavan vihreä. Massiivista, harmaakivistä tallikompleksia verhoava muratti ja villiviini olivat vaihtaneet väriä vihreästä rubiininpunaiseen. Syvän, tummavetisen joen toisella puolella, pehmeän kukkulan laella kohosi Rosings Parkin vaaleakivinen, historiallinen kartano. Parkkipaikan vieressä oli stadiumin kanssa koostaan kilpaileva, hiekkapohjainen pääkenttä, jota ympäröi samanlainen, valkea aita kuin tien toisella puolella olevaa ulkotarhojen merta.
Paddy olisi varmastikin päiväunilla tarhassaan.
Epäröityään hetken kahden seuralaisensa välillä, Charles harppoi auton nokan yli avaamaan oven Sylvialle ja tarjosi naiselle vaistomaisesti kättään avuksi autosta nousemiseen.
”Mitä haluaisitte tehdä ensiksi?” hän kysyi osaamatta olla ottamatta Wreniä mukaan päätöksentekoon. Hänen assistenttinsa erosi aikaisemmista niin radikaalisti, että Charles huomasi paikoin jopa kaipaavansa naisen mielipiteitä.

Onneksi Wren oli omatoimisuuteen kasvatettu naisihminen, joka osasi itse avata autonsa ovet. Hän oli ulkona jo siinä vaiheessa, kun Sylvia tarttui serkkunsa käteen ja nousi ulos kuin olisi varonut olemattomia helmojaan. Wren antoi katseensa kiertää tallipihaa ja tiluksia sen ympärillä, ja melkein vislasi ääneen.
"No jo on paikalla kokoa! Ei kai täällä sentään harrasteta kristallikruunuja maneeseissa?" hän naurahti ja kiersi auton, seisahtuen serkusten vierelle. Jostain syystä Sylvia näytti hieman hermostuneelta, mikä sai Wrenin kulmat painumaan kevyesti kurttuun.
"Kai minutkin esitellään kuuluisalle Paddy Bluelle?" hän tiedusteli ja käänsi katseensa Charlesiin, vino hymy huulillaan.
"Eikös se ollut sinunkin suosikkisi?" hän jatkoi ja vilkaisi Sylviaa, joka nyökäytti päätään jäykästi hymyillen.
"En usko, että malttaisin keskittyä mihinkään muuhun ennen kuin olen saanut tervehtiä Paddya."

Charles vilkaisi assistenttiaan kuivasti.
”Ne olisivat kovin työläitä siivota”, hän vastasi ja yhtyi naisten toiveeseen tavata ensiksi Paddy - liekö hänen seuralaisensa tunsivat hänet niin hyvin, että tiesivät sen olevan pääsyy, miksi hän tuli pohjoiseen. Paddy oli hänen elämänsä hevonen, ja lopulta myös syy, miksi hän oli alistunut perheensä toiveisiin ja keskittynyt politiikkaan kilparatsastuksen sijasta. Paddy oli ainutlaatuinen - eikä toki vain hänen mielestään - ja kilpaileminen toisen hevosen kanssa ei tuntunut enää samalta.
”Se on varmastikin ulkona”, mies nyökkäsi kohti tarhoja ja näytti tottuneesti tietä lähellä tallia sijaitsevan, ryhmäkokoisen tarhan luo. Kalliit, kimmoisat hiekkapohjat eivät muuttuneet mudaksi syksyn kosteudessa; viereisessä tarhassa muutama viininpunaisiin Rosings Parkin takkeihin pukeutunut työntekijä rehki talikoiden kanssa.
Kaksi hänen loimitetuista hevosistaan nauttivat brunssia katetun heinähäkin äärellä, ja Paddy loikoili kyljellään kalpeassa päivänvalossa, hiilenmustat jalat rennosti suoraksi ojennettuina. Charles poimi pyörillä tuetun portin pielessä olevasta, kannellisesta sangosta ruunan riimunnarun ja pujottautui tarhaan siistissä puvussaan. Ruunan iän myötä melkein valkoiseksi turvan erikoislaatuista, mustaa kuviointia lukuun ottamatta muuttunut pää kohosi, se höristi korviaan ja ponnisti ketterästi jaloilleen.
Mies kiersi kätensä rintaansa vasten painuvan pään ympärille ja nojasi otsansa hetkeksi valkoista otsapyörrettä vasten, tuntien sydämensä särkyvän hevosen tutusta, käheästä hörinästä. Hän silitti Paddyn päätä rakastavasti, silmät pehmenneinä ja suoristi sen paksua, lumivalkoista otsatukkaa, ennen kuin antoi hevosen seurata vapaana portin luo, missä hän naksautti narun mustan nahkariimun lukkoon. Laivastonsininen puvuntakki oli valkoisen karvan kirjoma, mutta mies ei välittänyt.
Säkäkorkeudeltaan 176-senttinen, massiivinen kimo kiersi miehen vierelle, kaunispiirteinen pää valppaasti pystyssä, harmaaruutuiseen sadeloimeen puettuna, ennen kuin huomasi vieraat ja ojensi turpansa lähemmäs korvat toiveikkaasti hörössä, herkkupaloja tummat silmät toivosta tohkeissaan odottaen.
”Kuka sinut on hemmotellut pilalle?” Charles kysyi hevoselta melkein hellästi.

Maailmassa oli todennäköisesti hyvin vähän asioita, joista Wren ja Sylvia olisivat osanneet suoralta kädeltä ja ilman väärinkäsityksiä olla samaa mieltä.
Mutta molemmat saattoivat yhtyä hiljaisella yhteisymmärryksellä siihen, ettei miehen ja tämän hevosen väliin kannattanut mennä silloin, kun nämä tervehtivät toisiaan liian pitkän erossaolon jälkeen.
Kalpea ja punahiuksinen hahmo seisahtuivat rintarinnan. Wren oli se, joka rikkoi hiljaisuuden ensin.
"Hän todella rakastaa tuota hevosta."
"Niin rakastaa."
"Pitäisi yrittää järjestää hänelle enemmän päiviä, jolloin vierailla täällä. Merkillinen mies, tuo sinun serkkusi."
Sylvia katsahti vierellään seisovaa naista ja oli näkevinään hymyn häivähtävän tämän merkillisissä silmissä.
Hän ei ehtinyt kysyä asiasta sen enempää, kun heidät keskeytti päivän toinen asia, josta he saattoivat olla samaa mieltä: Paddy varasti huomion kaikelta muulta.
Sylvian kasvot sulivat harvinaiseen, leveään hymyyn, kun hän siirtyi tervehtimään hevosta.
"Hei, Paddy", hän lepersi, eikä kavahtanut kooltaan vaikuttavan hevosen tieltä. Hän rapsutti otsan pyörrettä ja etsi taskustaan hevosnamin, jota tarjosi ruunalle. Yhtäkkiä oli kamalan vaikea muistaa, miksi hän oli eristänyt itsensä eläimistä, joita rakasti niin kovasti.
"Se näyttää voivan täällä todella hyvin", nainen huomautti hymyillen serkulleen.

Mustan kirjoma, samettinen turpa poimi hevosnamin kohteliaasti avoimelta kämmeneltä ja pureksi sitä sitten silmät hetkeksi autuaasti ummistuen.
”Kyllä, luojan kiitos”, Charles vastasi Sylvialle hymyillen, viitaten herkästi stressaantuvan hevosen tapaan lakata syömästä ja saada ’sinisiä päiviä’, jotka tekivät siitä melkein vainotun, vauhkon ja arvaamattoman. Mies hieroi hevosen korvaa melkein ajatuksissaan, ja se nojasi päänsä omistajansa kosketusta vasten.
”Kuinka on? Saanko houkuteltua teidät molemmat satulaan?” mies kysyi kohottaen kulmaansa.
”Java, Diana ja Duffy ovat kaikki vailla vaihtelua.” Selkietä hän ei vaivautunut edes mainitsemaan - draamakuningas tuntui turvallisuusriskiltä - eikä satulasta käsin aivan eri hevoseksi muuttuva Paddy, vaikka vaikuttikin täydeltä halinallelta maasta käsitellessä, ollut paras vaihtoehto satulaan palaamiseen.

Sylvia teki tilaa, jotta myös tulihiuksinen assistentti pääsisi tervehtimään Paddya, joka näytti olevan onnensa kukkuloilta siitä, että Charles oli tullut tervehtimään sitä.
Hymy kohotti Wrenin suupieltä, kun hän rapsutti kimon päätä.
"No hei. Sinähän olet vielä upeampi kaveri, kuin mitä kuvat ovat antaneet ymmärtää", hän hyrisi sille hellästi.
"Pitäisikö Charlesin päästä käymään täällä useammin, hmm?"
Wreniä hymyilytti edelleen ja hän katsoi silmäkulmastaan, kuinka Sylvia livautti ruunalle vielä toisenkin namin taskustaan.
Charlesin kysymys sai toffeenväriset silmät käännähtämään yllättyneenä miestä kohti.
"Oikeasti?" hän varmisti, naurahti ja pudisti päätään.
"Luuletko, että minua tarvitsee suostutella? Siitä on ikuisuus, kun olen päässyt viimeksi hevosen selkään!"
Sylvia räpäytti silmiään naisen innostukselle ja pyöräytti hermostuneesti sormuksen pari kertaa sormensa ympäri. Joku kerta vielä kadotat sen, Callahan oli tiuskahtanut viimeksi.
"En oikein tiedä, en ollut ajatellut, että ratsastaisin..."
Hän hämmentyi assistentin kääntäessä innostunutta kipinää iskevät silmänsä hänen suuntaansa.
"Tietenkin sinä ratsastat, eihän hyvää tilaisuutta kannata heittää hukkaan."

Wrenin kysymys pohjoiseen useammin pääsemisestä sai Charlesin katsomaan naista pitkään Paddyn pään ohi, kun hänet valtasi outo tunne.
Hevonen katkaisi näköyhteyden kurottumalla poimimaan toisenkin namin hienostuneesti suuhunsa. Se loi Sylviaan toiveikkaan, korvien kärjet melkein yhteen painavan katseen ja hörähti vetoavasti. Charles huokasi lempeästi suoristaen sen paksua, valkoista harjaa. Ehkä ruuna alkoi käydä turhankin hemmotelluksi - mutta oliko se kovin vakavaa eläkkeensä ansainneella hevosella?
”Hyvä”, hän vastasi Wrenille sulaen hymyyn naisen innostuksesta ja harkitsi sopivaa ratsua, kun Sylvian epäröinti sai hänet kääntämään huomionsa serkkuunsa. Mies kosketti naisen olkapäätä.
”Teet niin kuin parhaalta tuntuu - mutta tarjous on voimassa”, Charles sanoi ja ojensi Paddyn riimunnarun Sylvian käteen, kun lähti hakemaan tummansinisellä takitetun, pienehkön ruunikon tarhasta. Java oli hänen ratsuistaan anteeksiantavin uusille ja hieman vähemmän kokeneillekin ratsastajille, ja mies arveli sen tarjoavan miellyttävimmän kokemuksen Wrenille. Ajatus assistentin näkemisestä hevosen selässä oli erikoisen innostava.
Charles tarjoutui ottamaan Paddyn narun takaisin, kun palasi tehokkaasti askeltavan Javan kanssa tarhasta ja lähti tallia kohti. Täysiverinen näytti melkein ponikokoiselta Paddyn vierellä, vaikka olikin karvan verran yli 160-senttinen säkäkorkeudeltaan. Javan pienen pilkun somistama turpa nyökki rytmikkäästi sen tarkkaillessa valppain, mustakärkisin korvin ympäristöä.
Tallin länsiovien lähestyessä mies ojensi ruunan narun Wreniä kohti.
”Tervehdi ratsuasi.”

Sillä välin kun Charles oli hakemassa toista hevostaan tarhasta, Sylvia keskitti huomionsa Paddyyn, rapsutellen ruunaa, joka yritti selvästi kerjätä lisää makupaljoa painamalla turpaa taskun lähelle.
"Paddy, en minä voi", nainen naurahti hiljaa ja painoi päätään hetkeksi pehmeää turpaa vasten.
"Charles hermostuu, jos hemmottelen sinua liikaa. Tai esittää hermostuvansa."
Hevosen tuoksu ja hörinä olivat niin tuttuja, että se teki melkein kipeää. Hän oli yrittänyt pitää kovaa linjaa Madamen kanssa, ei herkkuja suoraan kädestä, mutta eihän se ollut lopulta pitänyt. Nyt nainen katui sitäkin, olisi pitänyt olla sallivampi heti alusta lähtien. Jos hän olisi tiennyt...
Hän havahtui ajatuksistaan, kun Charles palasi takaisin ruunikon kanssa ja ojensi Paddyn narun serkulleen lähes haikeana.
Jopa hän osasi kertoa assistentista, että tämä oli innoissaan, kulmikkaat liikkeet olivat muuttuneet pehmeämmiksi, pää oli ryhdikkäästi pystyssä.
Melkein kuin olisi puhunut pienestä ruunikosta, jonka Charles oli valinnut. Noiden kahden olemuksessa oli tällä hetkellä jotain samaa, sama valppaus.
Wren otti narun vastaan suoden Charlesille silmiin asti ulottuvan hymyn ennen kuin tervehti hevosta.
"Tämä on... Java?" hän varmisti, käyden läpi Charlesin hevosia.
"Hei, poika. Oletpas sinä hieno."

”Java”, Charles varmisti avatessaan massiivisen länsioven tallin siistille, valoisalle päätykäytävälle. Paddyn kaviot kopsuivat pehmeästi kaikuen harmaalla kiveyksellä, kun mies johdatti molemmat hevoset itäpuolen pesutilaan. Mustalla kumimatolla vuoratun, kolmelle hevoselle sopivan tilan takaseinä oli laatoitettu vivahteikkaalla, sinisellä mosaiikilla, joka välkähteli himmeästi valoissa.
Hän jätti Paddyn varjon lailla ilmestyneen, totisen hevosenhoitajansa käsiin tietäen, että Winter pitäisi hevosesta jopa parempaa huolta kuin hän itse, ja siirtyi Wrenin vierelle seuraamaan, tarvitsisiko nainen apua. Java oli onneksi ihastuttavan hyvätapainen, Duffyyn ja Selkieen verrattuna.
”Kuulisin mielelläni, mitä pidät Dianasta”, mies sanoi katsahtaen Sylviaa vaivihkaa olkansa yli ja silitti Javan jalopiirteistä päätä, ”se oli äitini silmäterä ja syystä.”

Wren oli liian keskittynyt hevoseen edes luodakseen epäuskoista katsetta mosaiikilla päällystettyyn pesutilaan. Toisaalta, jos tallilla oli varaa tuhlata rahaa moiseen ylellisyyteen, sillä oli varmasti myös varaa pitää huolta siitä, että sen asukkailla oli kaikki hyvin.
Sylvia jäi katselemaan hieman kauemmas, kuinka hevosia valmisteltiin ratsastukseen. Hän oli yllättynyt siitä, kuinka luontevasti hänen vain henkilökohtaiseksi assistentiksi luulleensa nainen käsitteli Javaa, joka sekin näytti nauttivan olostaan. Vaikka mistä sen tiesi, ehkä Charles oli lisännyt työpaikkailmoitukseensa erityisvaatimuksia. Sylvia ei olisi edes ollut hirvittävän yllättynyt, hän tiesi miehen kyllästyvän helposti tyhjäpäisiin ihmisiin.
Sellaisiin kuin hän itse.
Valkokultainen vihkisormus pyörähti jälleen sormen ympärillä, kun Sylvia siirsi katseensa hevosesta Charlesiin.
"En tiedä, osaanko sanoa mitään kenttäratsusta", hän huomautti hymyillen, melkein jo kieltäytyen, mutta huomasikin sen sijaan nyökäyttävän päätään.
"Mutta totta kai tahdon nähdä sen. Äitisi hevoset ovat upeita."

Charles soi Winterille kiitollisen nyökkäyksen, kun hänen ajatuksiaan lukeva, tehokas hevosenhoitaja siirsi Paddyn hyörimään karsinansa puolelle ja odottamaan hemmotteluhetkeään, ripusti Javan tummansinisen ulkoloimen ruunan valkopuisen karsinanoven tangolle ja toi täysiverisen varusteet valmiiksi pesukarsinalle.
”Kiitos, toisitko vielä Dianan sisään?” mies pyysi ja ojensi sitten Wrenille harjan. Hän poimi toisen itse ja siirtyi Javan toiselle puolelle sukimaan täysiverisen silkkistä, ohueksi klipattua karvaa tottunein vedoin.
”Äläs nyt”, hän naurahti Sylvialle, ”Diana on varsin ansioitunut myös sileällä, vaikkei Grand Prix -tasoa olekaan.” Kaikki miehen ratsut - Selkietä ja Duffya lukuun ottamatta - olivat lahjakkaita myös sileällä, ja maastoesteiden rinnalla mieluisinta Charlesille olikin haastava ja perusteellinen koulutyöskentely.
”Pyydänkö satuloimaan sen sinulle?” hän kysyi hienovaraisesti haastaen ja katsahti Sylviaa nähdäkseen, työnsikö serkkuaan liian pitkälle. Menetys oli musertava, mutta hevosilla oli taikavoimia ja ehkä takaisin satulaan - varoituksetta - nouseminen tekisi ratsastamaan palaamisesta helpompaa.

Oli selvää, että Wren oli jo menettänyt sydämensä täydellisesti ruunikolle, joka käyttäytyi kuin herrasmies, kun hän kuljetti harjaa sen kyljellä. Tosin se oli ehkä varsin suotavaa hevoselta, joka matkusti kisoissa ja joka ei hektisen aikataulun keskellä voinut heittäytyä diivaksi joka kerta, kun jokin asia ei huvittanut.
Lähitallilla hän oli valitettavasti joutunut tottumaan yksilöihin, jotka näykkivät ja talsivat varpaille. Vaikka tallilla pidettiinkin hevosista hyvää huolta ja niiden tilat olivat siistit, olivat niiden taustat olleet vähintään värikkäitä.
Tavallisesti puhelias irlantilaisnainen oli kerrankin hiljaa, keskittyen tarkkailemaan, kuinka hänen liikkeensä vaikuttivat täysveriseen.
Sormus pyörähti Sylvian sormen ympäri vielä pariin kertaan ennen kuin hän puristi kätensä nyrkkiin pysäyttääkseen sormiensa liikkeen.
"Se olisi mukavaa", hän vastasi hymyillen, ennen kuin harkitsisi asiaa liikaa ja menisi kieltäytymään.
"Kiitos, Charles."

Java näytti varastaneen Wrenin huomion niin täydellisesti, että Charlesin oli vastustettava kiusausta jäädä tutkimaan naisen mielenkiintoisia kasvoja harvinaisena hetkenä, jona ei välttämättä jäisi kiinni. Hänen assistenttinsa oli ehdottomasti epätavallinen, mutta mies ei ollut vielä saanut selville kuin paloja siitä, kuka tulitukkainen nainen oli.
Taustatutkimus ei kertonut lainkaan, mikä Wrenin oma kokemus oli ollut.
Mies nosti laivastonsinisellä, tikatulla huovalla varustetun, suklaanruskean koulusatulan ruunan selkään ja kiersi Wrenin puolelle kiinnittämään huovan, lampaankarvaromaanin ja satulan toisiinsa. Tarjoutuessaan näyttämään, kuinka kouluvyö kiinnitettiin, hän tajusi lukitsevansa naisen hetkeksi käsivarsiensa ja hevosen väliin ja astui nopeasti kauemmas.
”Saat sen varmaan suitsittua”, hän sanoi nyökäten kohti siististi niputettuja, ruskeanahkaisia englantilaissuitsia, ennen kuin käännähti kannoillaan.
”Käyn hakemassa teille kypärät. Sylvia, esittelen Dianan sinulle.”
Hevonen oli tosiaan lumonnut Wrenin siinä määrin, että hän tajusi vasta aivan liian myöhään, kuinka lähellä Charles itse asiassa oli. Hänen olisi vain tarvinnut liikahtaa hieman taaksepäin, ja he olisivat olleet käytännössä sylikkäin. Tai kääntää päätään, jolloin hänen nenänpäänsä olisi saattanut hipaista miehen kasvoja.
Ajatus sai jostain syystä sydämen hakkaamaan hieman lujempaa, ja nainen huomasi muistavansa hengittää vasta, kun mies oli jo astunut kauemmas.
"Kyllä, ehdottomasti", hän vakuutti, rapsutti Javan kaulaa ja kääntyi suitsien puoleen kiitollisena niiden tarjoamasta harhautuksesta.

Sylvia, joka oli seurannut Javan valmistelua vaitonaisena, käännähti ympäri ja seurasi serkkuaan, tämän rinnalla hillitysti astellen.
"Oletko ollut tyytyväinen uuteen assistenttiisi?" hän kysyi hetken päästä, vilkaisten Charlesia silmäkulmastaan.

”Harvinaisen tyytyväinen”, Charles vastasi, vaikka yleensä pyrkikin poliitikolle sopiviin, neutraaleihin ja ympäripyöreisiin vastauksiin, jotka eivät paljastaneet liikaa hänen henkisestä maailmastaan.
”Wren- neiti Reynard on hyvin pätevä työssään”, mies koki tarpeelliseksi selventää ja nyökkäsi sitten kohti karsinaa päätykäytävällä, jossa kauniiksi kehuttu Burghleyn voittaja asui. Hopeinen helmenharmaa oli kirjottu lumivalkein papurikkotäplin, ja tamman siropiirteistä päätä somisti vaaleanpunainen kaistale samettista ihoa sierainten välissä. Se katseli tulijoita hyväntahtoisin älykkäin silmin, kun Winter viimeisteli suitsien remmien kiinnityksen ja lähti miehen pyynnöstä hakemaan kaksi sopivaa lainakypärää.
”On mukava saada sinut seuraksi tallille”, hän sanoi vilpittömästi serkulleen tarkkaillen tätä ahdistuksen merkkien varalta.

Sana 'harvinaisen' oli niin värittynyt ilmaisu Charlesin lausumana, että Sylvia olisi halunnut kysyä lisää. Kauanko nainen oli ollut töissä, oliko Charles jo palkatessaan tiennyt, että tämä osasi ratsastaa...
Mutta he saapuivat Dianan karsinan luo, ja yhtäkkiä sanat vain juuttuivat Sylvian kurkkuun.
Diana oli, tosiaan, uskomattoman kaunis olento. Ja sen katse muistutti Sylviaa tavasta, jolla Madame oli häntä katsonut. Sellainen, joka tuntui porautuvan suoraan sieluun, ja jos katsoisi liian pitkään, se jättäisi sinne ikuisen jäljen.
Meni hetki, ennen kuin Sylvia ymmärsi Charlesin sanoneen jotakin.
"Oh, minustakin oli aivan ihana päästä tulemaan. Olen hyvin iloinen siitä, että pyysit", hän sanoi vilpittömästi, muttei aivan onnistunut irrottamaan katsettaan hevosesta.
"Nyt kun asunkin näin lähellä tallia."

Charles ojensi serkulleen pienemmän Winterin tuomista kypäristä hienovaraisesti hymyillen ja nosti sitten punotut, mustat nahkaohjat Dianan kaulalta ojentaen ne Sylvian käteen.
”Sää on harvinaisen mukava. Menisimmekö kentälle?” mies kysyi ja nyökkäsi kohti leveällä pääkäytävällä olevia pariovia, joista nainen pääsisi tamman kanssa valtavalle, mukulakivetylle tallipihalle. Pääkenttä oli sen toisella laidalla.
Mies lähti viemään toista kypärää Wrenille, ennen kuin Sylvia ehtisi muuttaa mielensä - tosin ehkä siitä ei ollut pelkoa, sillä Diana näytti vanginneen naisen huomion.
”Kaikki valmista?” Charles sanoi palatessaan takaisin sinisellä mosaiikilla laatoitetulle pesutilalle ja ojensi kypärän Wrenille. Hän tarkasti sivusilmällä tottuneesti, että kaikki oli kunnossa Javan varustuksessa.

"Mm, se kuulostaa ihanalta", Sylvia myöntyi, yhä Dianan lumoissa. Nahkaohjien tuntu kättä vasten oli niin tuttu, että Sylvia olisi voinut vain jäädä siihen hetken. Mutta hän ei tehnyt niin, vaan tervehti kaunista tammaa ja suuntasi sitten edeltä tallipihalle.

Myös Wren oli saanut itsensä koottua sillä välin, kun Charles oli ollut hakemassa kypärää ja kuullessaan miehen askeleet käänsi katseensa tätä kohti. Hän oli sitonut hiukset pois kasvoiltaan, ja poskilla saattoi erottaa innostuneen punan.
"Valmista", nainen vakuutti päättäväisesti sujauttaessaan kypärän päähänsä. Hän sääsi hihnan oikealle kireydelle ja napsautti soljen kiinni. Vilkaistuaan vielä kerran, että kaikki oli kunnossa, jalustimet kiinnitetty ylös ja satulahuopa siististi suorassa, hän taputti Javan kaulaa. Huomatessaan Charlesin silmäilevän varustuksen läpi hänen suupielensä nytkähti ylöspäin.
Hellyttävää, hän huomasi ajattelevansa.
"Minne sinä serkkusi hylkäsit?"

”Hän lähti toisesta ovesta Dianan kanssa”, Charles vastasi ja otti muutaman askeleen kohti pitkän, valkopuisten karsinoiden reunustaman käytävän päässä olevia ovia, ”menisimmekö?”
Hän katsahti sivusilmällä, kuinka Wren toimi Javan kanssa - mutta neuroottinen, hyvätapainen ruunikko taisi olla jo täysin tulitukkaisen naisen lumoissa.
”Kuinka paljon olet ratsastanut aikaisemmin?” hän kysyi avatessaan tallin oven ja heilautti kättään hillitysti Sylvialle kävellessään ruunikon vierellä kohti pääkenttää, jonka massiivista pinta-alaa pari ratsukkoa hyödynsivät. Charles tunnisti toisen tallilla valmentavaksi, hollantilaiseksi van der Veeniksi ja massiivisen mustanruunikon Krakeniksi, joka oli ilmeisesti voittanut kouluratsastuksessa niin paljon kuin luultavasti oli mahdollista.
Mies avasi kentän valkoisen portin hevosilleen.

Wren oli haltioissaan siitä, kuinka kuuliaisesti Java kulki hänen vierellään. Kun oli tottunut työskentelemään myös sellaisten hevosten kanssa, jotka joko meinasivat kiskaista taluttajansa narunjatkeena mukaansa, kiilasivat kylkeen tai pistivät nelijalkajarrun päälle, pieni ruunikko toimi kuin unelma. Vaikka odottelu tuntuikin saaneen sen hieman hermostuneeksi aiemmin - se oli alkanut tikata - kosketus tuntui rauhoittaneen hevosen taas omaksi itsekseen.
"Riippuu, kuinka tahdot määritellä ratsastamisen", Wren vastasi ja hymyili vinosti.
"Aloin työskennellä tallilla sinä kesänä, kun täytin seitsemän. Tai pyöriä nurkissa, kunnes minulle keksittiin hommaa. Silloin taisin ratsastaakin ensimmäisen kerran. Mutta opetuksen tasosta en osaa sanoa."
Hän oli saanut alkaa käydä jossain vaiheessa tunneilla, palkkana työstään. Mutta eihän sitä voinut millään tavalla verrata kunnon valmennukseen, kun hevoset vaihtuivat joka kerralla.
Wren oli rakastanut sitä silti.
Sylvia odotti heitä jo kentän luona, katse toiseen ratsukkoon kiinnittyneenä. Myös Wren kiinnitti huomiota suurikokoiseen, näyttävään hevoseen. Oikea hirviö, painajaishevonen. Upea.
Sylvia havahtui heidän saapumiseensa, hymyili Charlesille ja talutti Dianan edeltä kentälle.

Charles odotti, kun kookas mustanruunikko ylitti kentänpuolikkaan lävistäjän lisätyssä laukassa, joka heitti askelten voimasta hiekkaa pitkälle taakse, ja seurasi sitten Javan ja Wrenin vierellä keskemmälle selkäännousua varten. Mies tarkasti vaivihkaa, että vyö tuli kiristetyksi tarpeeksi tiukalle, veti toisen jalustimen alas ja tarttui sitten neuroottisen täysiverisen ohjiin, jotta Wren voisi ponnistaa satulaan.
Vaistomaisesti Charles tarttui naisen nilkkaan ja sovitti jalan tukevasti jalustimeen.
”Kokeile, miltä se tuntuu”, hän sanoi kannustaen Wreniä lähtemään liikkeelle perääntyen muutaman askeleen ja haki sitten katseellaan Sylviaa nähdäkseen tarvitsiko nainen apua Dianan kanssa.

Sylvialla oli kaikki hyvin.
Siinä vaiheessa, kun Charles kääntyi katsomaan, hän oli jo noussut Dianan, ihanan, kultaisen Dianan selkään ja kannustanut sen liikkeelle vain hyvin kevyellä istunnan muutoksella. Huolestunut. pelokas katse oli kadonnut naisen kasvoilta, ja koko hänen olemuksensa näytti muuttuneen. Hän istui selässä ryhdikkäänä ja päättäväisenä, kuin olisi hetkenä minä hyvänsä ollut valmis ratsastamaan tuomareiden eteen.
Jos Wren olikin ollut huolissaan siitä, että oli vuosien aikana ehtinyt unohtaa kaiken oppimansa, pelko osoittautui turhaksi. Hän keinautti itsensä hämmästyttävän ketterästi satulaan, ja oli kumartumassa tarkistamaan satulavyötä ja jalustimen pituutta, kun Charlesin käsi yhtäkkiä kietoutui hänen nilkkansa ympärille.
Toffeenkultaiset silmät räpsähtivät yllättyneesti, mutta Java varasti silti hänen huomionsa, karkottaen muut ajatukset mielestä.
Hän oli taas noussut ratsaille.
Puhdas riemu sai Wrenin katsahtamaan Charlesia silmät hymyyn siristyneinä, ennen kuin hän suuntasi katseensa eteenpäin ja kannusti ratsunsa liikkeelle. Hän melkein yllättyi siitä, kuinka herkästi hevonen reagoi, korvat keskittyneesti pystyssä. Se ei vain vastannut hänen apuihinsa, vaan tuntui todella pyrkivän yhteistyöhön. Vaistonvaraisesti hän pehmensi käsiään, enemmän vaiston kuin tietoisen päätöksen perusteella.

Charles vetäytyi kentän aidan luo katselemaan hevosiaan. Hän oli löytänyt aivan uuden tavan olla onnellinen siitä, että saattoi katsella hevostensa kehittyvän ja loistavan toisen ratsastajan alla, eikä välittänyt siitä, että Winter veisi Paddyn maastoon hänen sijastaan. Hän saattoi uppoutua vapautuneena seuraamaan, kuinka Sylvia löysi jälleen sen ylhäisen, elegantin olennon, joksi oli syntynyt, istuessaan satulaan, ja kuinka luontevasti Wren lähti työskentelemään tunnollisen Javan kanssa. Ehkä hänen pitäisi tarjota assistentilleen useammin mahdollisuuksia ratsastaa.
Hän havahtui osaamatta sanoa, kauanko oli seurannut ratsukkoja, kun van der Veenin ratsu teki ruman pysähdyksen, nousi puoliksi takajaloilleen ja meinasi karata selkäänsä pitelevän miehen alta. Valmentaja valui alas satulasta, kankisuitsien kaksoisohjat kädessään ja nojasi polviinsa, kun mahtava mustanruunikko tanssi miehen vierellä korvat niskaa pitkin liimattuna ja suupielistä lähtevä valkea vaahto ryntäille räiskähdellen.
Charles oli aikeissa lähteä kysymään oliko mies kunnossa, kun van der Veen suoristautui, taputti ärhäkän hevosensa kaulaa ja lähti kävelemään hitaasti porttia kohti. Valmentaja kuitenkin pysähtyi tervehtimään häntä, tukahdutettu tuska kalvenneita kasvoja värittäen.
Molempien katse seurasi hetken Dianaa ja vaaleaa naista sen satulassa.
”Hän näyttää hyvin tutulta”, van der Veen totesi kulmat kurtistuen. Saattoiko ratsastaja todella olla Sylvia?
”Serkkuni, Lady Sylvia Stirling”, Charles esitteli nojaten kyynärvartensa kevyesti puulta näyttävään, tukevasta muovista valmistettuun aitaan.
”Todellako?” valmentaja kysyi silmät hymyyn siristyen ja seurasi ratsukkoa kiinteämmin. Olisiko Sylvia palannut?

Siinä vaiheessa, kun oli ensimmäisen kerran katsonut Dianaa silmiin, Sylvian olisi pitänyt ymmärtää, ettei takaisin ollut enää paluuta. Hän oli suojellut itseään välttelemällä hevosia, pysyttelemällä poissa jopa heidän omilta talleiltaan. Hän ei aikonut enää koskaan antaa sydämensä murtua siten, kuin se oli murtunut Madamen kuollessa.
Ja silti hän oli palannut selkään.
Aluksi nainen oli antanut itselleen luvan siihen, että kokeilisi Charlesin mieliksi, miltä Diana tuntui ratsastaa. Sen verran, että osaisi sanoa jotakin, hieman verryttelyä ja loppukävelyä.
Mutta Diana oli ihana. Se liikkui kauniisti, kuuliaisesti, tarjosi innokkaasti oikeaa suoritusta. Kevyt, säännöllinen askellus oli yhtä elegantti kuin Madamella.
Yhtäkkiä hän vain unohti oman lupauksensa. Hän kokeili ensin muutamaa yksinkertaista perusliikettä, joista Diana suoriutui kirkkaasti. Ja miten kauniisti se taipui!
Sylvia havahtui vasta, kun oli mielessään valmistautumassa lopputervehdykseen. Kevyt puna oli kohonnut kalpeille poskille ja Dianan korvat olivat kääntyneet tarkkaavaisesti häntä kohti.
Sydän pamppaillen hän kumartui taputtamaan vaaleaa kaulaa ja kehui ratsuaan. Hän päästi ohjat pitkiksi ja suuntasi uralla kohti porttia rauhallisessa käynnissä.

Wren ei olisi voinut edes haaveilla näyttävänsä satulassa yhtä elegantilta, kuin Charlesin vaalea serkku. Tämä suoritti liikkeitä, joiden nimiä hän ei edes tiennyt.
Mutta sillä ei ollut väliä. Hymy pyrki väkisin kasvoille ja silmät iskivät innostunutta kipinää, kun hän pysäytti Javan ja kumartui taputtelemaan sen kaulaa vuolaasti hevosta hellitellen. Hänen reitensä vaikersivat jo näin lyhyen - vai kauanko aikaa oli kulunut? - ratsastuksen jälkeen, lihakset olivat tottumattomat, mutta edes se ei saanut puhdasta riemua hälvenemään.

Diana lähestyi, ja Charles soi muodonmuutoksen kokeneelle serkulleen lämpimän hymyn. Pitkä, kouluratsastajan ruumiinrakenteella siunattu mies hänen vieressään tutki naista valossa siristynein, vaaleansinisin silmin ja työnsi pidemmiksi venähtäneitä, tuuheita mustia hiuksiaan pois kasvoilta - sillä eihän Julianin kaltainen mies käyttänyt kypärää.
Kraken narskutti väkivaltaisesti kankikuolaintaan ja kuopaisi kentän pintaa näyttävässä kaaressa.
”Sylvia, ymmärtääkseni tunnette toisenne ennestään”, Charles esitteli nyökäten kaksikon välillä.
”Julian van der Veen valmentaa täällä - suokaa anteeksi”, mies jatkoi pahoitellen ja jätti kouluratsastajat kaksin lähtien pysähtynyttä Javaa kohti. Wrenin pisamaiset kasvot näyttivät hehkuvan.

Diana pysähtyi kauniisti ja Sylvia liukui sirosti alas hevosensa selästä.
"Kyllä, me tunnemme... Julian, siitä on aivan liian pitkä aika. Ihanaa nähdä sinut jälleen", nainen tervehti pitkää miestä. Hän oli samaan aikaan uskomattoman ilahtunut ja uskomattoman jännittynyt, ja tunteet kerääntyivät perhosiksi vatsanpohjalle. Hän ojensi vapaata kättään entistä valmentajaansa kohti.
"En tosiaan odottanut tapaavani sinua täällä. Oletko voinut hyvin?"
Hän tavoitteli puheeseensa sille tyypillistä rauhallista sävyä, vaikka posket yhä hehkuivatkin ratsastuksen jäljiltä. Hän ei ollut enää pikkutyttö vaan aikuinen, avioitunut nainen.

Jos Sylvia yrittikin peittää innostustaan, Wrenin kasvot loistivat senkin edestä. Virnistys oli vetänyt kultaiset silmät sirrilleen, kun hän suoristautui Javan selässä nähdessään Charlesin lähestyvän.
"Java on uskomaton", nainen hengähti ja laskeutui alas satulasta, melkein horjahtaen kun lihakset kramppasivat.
"Charles, kiitos!"

Kraken korskahti merihirviön mahtavuudella ja Julian tarttui toisella kädellä sitä tiukastui kuolaimen alta, kun astui lähemmäs Sylviaa ja tarttui lämpimästi naisen ojennettuun käteen.
”Sylvia”, hän hymyili silmät naururypyille viuhkottuen, ”minäkään en odottanut päätyväni tänne.” Luoja tiesi. Mutta rakkaus oli sokea, ja näköjään raahasi hänet yllättäviin paikkoihin.
”Kyllä, kyllä, oikein hyvin”, mies vastasi tottuneesti ja loi entiseen valmennettavaansa tutkivan katseen. Sylvian hevosen kohtalo oli ollut traagisen epäreilu, ja menetys oli varmasti lyönyt kisamaailmasta kadonnutta naista kovasti.
”Mitä sinulle kuuluu nykyään? Hassu sattuma törmätä sinuun. Asutko alueella?”

Lämmin mielihyvä pyyhkäisi miehen yli, kun hän näki miten onnelliselta Wren näytti. Se vahvisti entisestään hänen uskoaan hevosten taianomaiseen mahtiin - kuka tiesi, vaikka Sylvian työntäminen takaisin satulaan antaisi hänen serkulleenkin voimaa siirtyä eteenpäin.
”Mukavaa, että pidit siitä”, hän vastasi hienoisesti hymyillen ja ojensi vaistomaisesti kätensä ottaakseen assistenttinsa kiinni, jos tämä uhkasi menettää tasapainonsa. Charles taputti nyökkivän ruunan kaulaa.
”Ehkä sinun pitäisi päästä ratsastamaan useammin”, mies totesi ja katsahti naista kysyvästi sivusilmällä.
Sylvian katse siirtyi hetkeksi Krakeniin, joka tuntui aina vetävän huomion puoleensa riippumatta siitä, missä oli. Se tiesi tasan tarkkaan olevansa upea. Kuin musta, myrskyävä meri.
"Kraken näyttää olevan oma itsensä, ympäristönvaihdoksesta huolimatta", hän totesi, hymyn yrittäessä karata leveämmäksi. Hän siirsi katseensa takaisin Julianiin.
"Oh, vain hyvää. Muutimme Callahanin kanssa vasta Newcastleen, ja Charles houkutteli minut mukaan tallille katsomaan hevosiaan. Siitä on ikuisuus, kun viimeksi näin Paddyn, uusimpia en ollut tavannut lainkaan..."
Hän taputti vapaalla kädellään hellästi Dianan kaulaa. Madamen kuoleman jälkeen Sylvia ei ollut juuri seurannut hevosmaailman uutisia, eikä häpeäkseen tiennyt, mitä Julianille kisasaralla tällä hetkellä kuului.
"Sinä siis valmennat tätä nykyä täällä Rosings Parkissa?"

Adrenaliinin yhä virratessa suonissa Wren ei itse edes tajunnut ottavansa tukea Charlesin ojennetusta kädestä. Hän suoristi ryhtinsä, puisti hieman päätään ja taputti sitten Javan kaulaa.
"Noh, kuka sinut nyt muka olisi koskaan kentälle hylännyt?" hän hymisi hevosen vilkuillessa pessimistisellä huolella kohti porttia, jossa toinen ratsukko oli jo tekemässä lähtöä. Senhän oli pakko tarkoittaa, että Java-ressukka unohdettaisiin tänne, yksinään.
Nainen käänsi innosta loistavat silmänsä takaisin mieheen.
"Pidin? Charles, minä pidin sinua suhteellisuudentajuisena miehenä. Minä en pitänyt tästä. Rakastin sitä."
Hymy säilyi yhä Wrenin kasvoilla, kun hän käänsi huomionsa pieneen ruunikkoon. Tai ehkä se vain näytti pieneltä kentän muihin hevosiin verrattuna.
"Se olisi mahtavaa. Ehkä sitten en enää väsähtäisi näin säälittävän nopeasti, vannon, että riverdanceen luotujen pohkeiden pitäisi kestää paremmin... Mutta sinä olit kyllä upea."
Hän rapsutti Javaa hellästi.

”Kyllä”, Julian vastasi hillitysti, varsinaisesti säteilemättä ylpeydestä - mutta mitäpä hän ei näköjään tehnyt Deirdren tähden. Naisen perhe oli kotiutunut tehokkaasti alueelle, eikä mies ollut varma tunteako syyllisyyttä siitä, että toivoi saavansa naisen ylipuhuttua muuttamaan Alankomaihin tai Saksaan - tai edes Lontooseen, josta olisi kunnolliset liikenneyhteydet Manner-Eurooppaan.
”Vaimoni halusi muuttaa Newcastleen perhesyistä, ja minä - hölmö pehmo kun olen - seurasin mukana”, mies lisäsi vinosti hymyillen, mutta lämmin, hellä tuikahdus silmissään, kuten aina Deirdrestä puhuessaan. Kookas ori hänen vierellään uhkasi näykkäisevänsä omistajansa käsivartta, ja Julian ärähti sille irvistäen äkillisestä selän liikkeestä. Kraken luimi ja kuopi kenttää.
”Parempi viedä tämä kaveri sisään. Haluan ehdottomasti vaihtaa kuulumisia paremmalla ajalla - voitko tulla tänne uudelleen? Huomenaamuna?”

Charles ei voinut olla hymyilemättä nähdessään Wrenin vilpittömän riemun ja tavan, jolla nainen osoitti hellyyttä neuroottiselle täysiveriselle. Hänen ei siis tarvitsisi tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että oli vaatinut assistentin mukaansa matkalle, joka ryöstäisi naiselta perjantai-illan.
Ilmeisesti jotkut ihmiset omistivat sen vapaa-ajalle ja sosiaalisille suhteille työn ulkopuolella.
Hän esti itseään katsomasta ’riverdanceen luotuja’ pohkeita ja sen sijaan viittasi porttia kohti.
”Olet tervetullut lähtemään mukaani pohjoiseen useamminkin”, mies sanoi. Ehkä joku päivä hän voisi ottaa naisen mukaansa maastoon, mikäli tämä todella viihtyi satulassa eikä pahastunut viikonloppujensa uhraamista.


Viimeinen muokkaaja, Lilya pvm Ti Marras 14, 2017 7:02 pm, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 172
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: When silence is all you know   Ti Marras 14, 2017 7:00 pm

Kaksi vuotta valmentajana toiminut mies oli riittävän läheinen, jotta Sylvia rentoutui riittävästi kurtistaakseen kulmiaan tämän sanoille.
”Julian, ei se ole ollenkaan hölmöä. Toisen onnen arvostaminen on vain ihailtavaa.”
Niin sanoessaan Sylvia tunsi raastavaa syyllisyyttä. Niin kuin Callahan oli tehnyt, kun oli hänen takiaan jättänyt taakseen Winchesterin, vain koska hänen hölmö vaimonsa ei ollut kestänyt enää katsella ympäristöä, joka niin kipeästi muistutti Madamen menettämisestä.
Ja sama typerä vaimo meni palkitsemaan miehensä huomaavaisuuden hylkäämällä tämän yksin asunnolle. Varsinkin, kun Callahan olisi varmasti niin paljon mieluummin asunut jossain muualla, suurkaupungissa, ei paikassa, jonka ikkunasta saattoi katsella, kuinka lampaat kerääntyivät yöksi yhteen nukkuakseen.
Krakenin levoton liikahdus ja Julianin sanat havahduttivat Sylvian ajatuksistaan.
”Oh, anteeksi, olen pidätellyt sinua jo aivan liian pitkään. Huomenna? En ole… Minun pitää kysyä mieheltäni”, hän vastasi, epäröiden, mutta Dianan kanssa vietetty hetki oli herättänyt jonkin pitkään uinuneen tunteen hänen sisällään.
”Kyllä, uskon että se sopii, tietenkin. Sanothan Deirdrelle rakkaita terveisiä?”
Hän hymyili miehelle, eikä hymy ollut se tarkkaan harjoiteltu ja hillitty, vaan todellinen ja lämmin.

”Teet minusta hyvin onnellisen naisen, Charles Edgerly”, Wren nauroi vilpittömästi ja havahdutti lempeästi Javan, joka oli alkamaisillaan taas nyökkiä hermostuneisuuttaan. Nyt viimeistään se hylättäisiin, aivan varmasti, hirviömäinen hevonenhan oli jo tekemässä lähtöä!
Hymy jäi nykimään toista suupieltä, kun Wren lähti taluttamaan ruunikkoraukkaa kohti porttia.
”Oletko koskaan tajunnut kaipaavasi jotakin vasta, kun olet palannut sen pariin?” hän kysyi, vilkaisten vaaleaa miestä silmäkulmastaan.
”Serkkusikin näytti viihtyvän. Kenen kanssa hän muuten juttelee, tuttujanne?”

Naisen sanojen asettelu sai Charlesin hymyilemään puolittain, silmäkulmat siristyen. Hän ei voinut olla pohtimatta, yrittikö Wren hämmentää häntä tarkoituksella.
”Kyllä, joka kerta, kun pääsen nykyään nousemaan satulaan”, hän vastasi ja käänsi katseensa Sylviaan Wrenin kysyessä valmentajasta.
”Julian van der Veen. Hän on kouluratsastaja, kuten serkkunikin, ja valmentaa nykyään tällä tallilla. Hän toimi Sylvian valmentajana joitain vuosia sitten”, mies esitteli ja hipaisi serkkunsa selkää heidän liittyessään Dianan seuraan. Kraken oli lähtenyt tallille hitaasti liikkuva Julian vierellään, ja Charles seurasi hevostensa välissä perästä.
”Mitä sanot Dianasta?” hän kysyi Sylvialta heidän kävellessään, aidosti kiinnostuneena naisen mielipiteestä ja avasi naisille tallin oven.

Wren vilkaisi Charlesia silmäkulmastaan. Tämä olisi tosiaan ansainnut enemmän päiviä, jotka viettää rauhallisesti hevosten parissa, mutta valitettavasti hulluksi tullut – tai sitä kenties aina ollut – maailma ei antanut armoa.
”Sinun pitäisi tosiaan päästä useammin ratsastamaan. Katso nyt, tuohan on melkein hymy!”
Nainen kurtisti kevyesti kulmiaan kuullessaan valmentajan nimen. Van der Veen? Eikö se ollut se alankomaalainen, joka oli pysytellyt viime aikoina poissa kisakentiltä? Ja hirviöhevosen, sanan rakastavassa mielessä, oli siis oltava Kraken. Wren ei voinut väittää olevansa lähellekään asiantuntija, mitä kisamaailmaan tuli, mutta alettuaan työskennellä Charlesille hän oli googlettanut ahkerasti. Ja Kraken oli uskomattoman näyttävä, sellainen jäi mieleen.
Melkoinen valmentaja Charlesin hauraalta vaikuttavalle serkulle. Mutta ehkä vaaleus vain hämäsi, sai automaattisesti ajattelemaan lasia?
Sylvia oli jäänyt katselemaan Julianin hidasta askellusta kulmat kevyesti kurtistuneina, mutta ilme silisi, kun hän tunsi kosketuksen selällään.
Toivottavasti miehellä oli kaikki hyvin. Sylvia tunsi häpeää siitä, ettei ollut seurannut uutisia juuri lainkaan yli vuoteen. Kuinka typerän dramaattista!
”Diana oli ihastuttava”, hän vastasi ja katsahti kaunista kimoa.
”Sillä on todella hienostuneet askellajit ja se vastaa apuihin upeasti. Potentiaalia olisi enemmänkin. Sen karisma on sitä paitsi aivan...”
Sylvia räpäytti silmiään, kun hänen äänensä särkyi hetkeksi. Madamen vahvuutena oli ollut sen uskomaton karisma, karsinassaan diivamaisesti käyttäytyvä hevonen oli säteillyt kisakentillä, kun kaikkien katseet olivat suuntautuneet siihen.
Kurkkuun oli noussut sitkeä palan tunne, jota ei meinannut saada nieleksittyä pois. Voi taivas.
Wrenin kommentti sai Charlesin laskemaan katseensa ja erehtymättömän, aitoudessaan silmien jään sulattavan hymyn karkaamaan esiin kuin vaivihkaa. Mies hieraisi kulmiaan, kätkien silmänsä hetkeksi ja rykäisi äänettä kuin saadakseen itsensä ryhdistymään siirtyessään serkkunsa vierelle.
”Olen onnellinen, että pidät siitä”, hän sanoi ja loi hiljaisen katseen äänensä kadottavaan Sylviaan, joka ikävöi hevostaan. Charles kiersi käsivartensa naisen ympärille ja halasi tämän hetkeksi hellästi kylkeensä. Kun hän menettäisi Paddyn, Charles tiesi menettävänsä parhaan ystävänsä ja hevosen, jollaista ei tapaisi enää koskaan. Sylvia oli menettänyt samalla siipensä kesken lennon.
Mies viittasi Wreniä viemään Javan samalle pesupaikalle, jossa ruuna oli varustettu, ja jäi Dianan karsinan ovelle antaen naiselle mahdollisuuden rakentaa suhdettaan hopeanpapurikkoon tammaan vielä hetken purkamalla sen varusteista. Dianan kaviot upposivat karsinan ylelliseen kerrokseen vaaleaa purua, ja tamma puhalsi vihjaillen mustaan, muoviseen ruokakuppiinsa.
”Miten sinä oikeasti voit, Sylvia?” Charles kysyi nojaten kevyesti karsinan mustaan, metalliseen ovenpieleen.

Wren loi Charlesiin ja Sylviaan nopean katseen, kulmat kevyesti kurtistuneina, kuin varmistaakseen, että kaikki oli hyvin. Mutta ei ollut hänen asiansa kysyä, joten punahiuksinen nainen ja ruunikkohevonen jatkoivat matkaansa kohti sitä naurettavan ylellistä pesukarsinaa. Mutta kun kyse oli hevosista, oliko sillä niin väliä?
Vei hetken, ennen kuin Sylvia luotti ääneensä riittävästi puhuakseen.
”Kuinka voisin olla pitämättä Dianasta?” hän hymähti hellästi samalla kun alkoi riisua tamman varusteita. Nähdessään sen tuhistelevan ruokakuppiaan kohti hän puoliksi odotti kimon seuraavaksi kääntävän päätään ja näykkäisevän hellästi hänen hihaansa tai hartiaansa, ethän kuvittelekaan unohtavasi ruokaa?
Mutta Diana ei ollut Madame.
Charlesin kysymys sai Sylvian kulmat painumaan kevyesti kurttuun.
”Callahanin mielestä olen jo nyt paljon pirteämpi.”
Ainakaan hän, typerä dramaattinen tyttö, ei enää maannut vuoteen pohjalla haluamatta nousta ylös. Sylvia nielaisi ja kosketti mietteliäästi Dianan kaulaa. Eihän se tuntunut liian kuumalta? Jännittyneeltä?

Charles ei näyttänyt vakuuttuneelta nojatessaan karsinanpieleen. Jäänharmaat silmät siristyivät tyytymättömän asteen. Missä hänen serkkunsa oma ääni oli?
”Ja sinun mielestäsi?” hän kysyi aavistuksen terävämmin kuin oli aikonut, voimatta täysin kätkeä ajatuksiaan läheisiltään, eikä hän arvostanut Callahan Stirlingiä kovin suuresti. Sylvia tuntui kuitenkin rakastavan huomattavasti vanhempaa miestään, eikä Charles halunnut arvostella tätä avoimesti kunnioituksesta serkkuaan kohtaan.

Sylvia hätkähti hieman Charlesin äänensävyä ja vilkaisi serkkuaan, kulmat kurtistuen. Hän ei vastannut heti, vaan keskittyi Dianaan. Ei kai satulasta ollut jäänyt hankaumia? Hän tarkisti varmuuden vuoksi uudelleen, vaikka olikin harjaamisen yhteydessä ollut huolellinen. Lempeä Diana ei tuntunut hermostuvan, vaikka sen selkää syynättiinkin toistamiseen.
Jalkojen puoleen kumartuminen tarjosi loistavan syyn piilottaa hetkeksi kasvot, niin ettei Charles kenties aivan niin selvästi näkisi kulmien painuvan uudelleen kurttuun tai ahdistuneen tyytymättömyyden välähtävän sinisissä silmissä.
"Olen laskenut, että keittiön lattiassa on kaksisataakuusitoista laattaa. Tulos on melko varma, olen tarkistanut sen neljästi sen jälkeen, kun muutimme. Kylpyhuoneen lattiassa niitä on kaksisataakuusi. Takapihan niityllä vaeltaa ainakin kolmekymmentäkolme lammasta, joista ainoastaan viisi näyttäisi olevan mustia."
Hän kuljetti sormiaan hellästi pitkin Dianan jalkaa ennen kuin suoristautui ja katsahti serkkuaan tuskastuneena.
"Tuntuu siltä, kuin olisin hiljalleen haalistumassa olemattomiin."

Huoli pisti Charlesia. Mitä Sylvia puhui? Tiesikö Silas tästä?
”Sylvia”, mies totesi myötätuntoisesti ja katsoi serkkuaan toivoen, että olisi voinut tehdä jotakin - mitä tahansa. Hän astui lähemmäs ja laski käden naisen hennolle hartialle, vetäen tämän pehmeästi, mutta päättäväisesti halaukseen. Luoja tiesi, että hän oli usein tuntenut tulevansa hulluksi elämässään ja tunsi sitä edelleenkin usein, kuin hänen päänsä räjähtäisi eikä hän jaksaisi taistella sitä vastaan enempää.
Mutta epätoivon kuuleminen Sylvian äänessä oli kammottavaa.
”Luulen, dearest, että sinun on päästävä useammin ulos.”

Sylvian hartiat ensin jännittyivät ja sitten rentoutuivat, ja hän antoi itselleen luvan  nojautua hetkeksi serkkuaan vasten.
"Tiedän olevani kammottavan kiittämätön hölmö. Callahan muutti tänne ihan vain minun mielikseni, mutta... Charles, inhoan uutta elämääni niin, että tekisi mieli kirkua."
Joskus hän kirkuikin, kun oli varma, että tyyny vaimensi äänen. Etteivät naapurit häiriintyisi.
Charlesin sanat saivat hänet naurahtamaan väsyneesti.
"Lupasin sentään tavata Julianin huomenna."

”Siinä tapauksessa tarvitset uuden elämän”, Charles vastasi pehmeästi, tietäen tuskallisen hyvin miltä epätoivo omaa elämää kohtaan saattoi tuntua. Mutta Sylvian tapa syyttää siitä itseään oli täysin kohtuuton.
”Sylvia, miksi syytät itseäsi? Sinä, serkkuhyvä, et ole ollut kiittämätön päivääkään elämässäsi”, mies sanoi lujasti.
”Tapaaminen on hyvä alku. Muuta elämäsi, ja jos sinulta loppuu voimat kesken, kerro meille - ojennamme Silaksen kanssa auttavan käden”, Charles lisäsi muistellen lapsuuden hetkiä, joina Sylvia-parka oli päätynyt vanhempien poikien koekaniiniksi roikkuessaan sinnikkäästi mukana.

Niin. Niin hän tarvitsi. Mutta pelkkä ajatuskin sai hänet tuntemaan itsensä hirvittävän kiittämättömäksi. Callahan teki parhaansa pitääkseen hänet onnellisena, ja hän ei tehnyt muuta kuin valitti ja kiukutteli.
Nainen vetäytyi kauemmas, nähdäkseen serkkunsa kasvot.
"Hylkäsin nytkin mieheni kotiin, kun hänellä viimein oli vapaapäivä", hän vetosi harmistuneena. Ja vastahan hän oli pahoittanut mielensä siitä, että Callahan oli taas lähtenyt työmatkalle.
Charlesin sanat saivat hennon hymyn kohoamaan Sylvian huulille.
"Niin kuin silloin, kun opetitte minua uimaan?"

”Juuri niin kuin silloin”, Charles vastasi ja hillitsi halunsa huomauttaa, että Callahan oli aikuinen mies - vanha mies, joka oli houkutellut hyväuskoisen ja romanttisen tytön matkaansa viisi vuotta sitten - joka selvisi kyllä päivän yksinkin ilman, että Sylvian tarvitsi tuntea omasta elämästään huonoa omaatuntoa.
”Et voi väittää, etteivätkö taitosi olisi kehittyneet roimasti meidän ansiostamme.”

Sylvian silmät siristyivät hymystä.
"Ei, en voi. Olet ehdottomasti oikeassa. Sääli, että taidan nykyään olla liian pitkä ratsastamaan lampaalla..."
Sylvia epäili, että oli yksin Charlesin harkitsevaisemman luonteen ansiota, että hän oli yhä hengissä.
"Puhumattakaan siitä, ettei nykyisessä kodissani oli portaita, joita laskea patjalla...."
Hän kurkotti suukottamaan Charlesin poskea.
"Kiitos, Charles, olet rakas. Assistenttisi alkaa pian ihmetellä, minne jäit."

Charles kohotti vaaleaa kulmaansa skeptisesti, tuikahdus huvittunutta hymyä silmissään ja mittasi pieneksi jääneen serkkunsa päälakea itseensä verrattuna.
”Älä huoli, olen varma, että olet edelleen sopivan kokoinen. Mikäli tekee mieli virkistää lapsuusmuistoja”, mies huomautti ja hymyili naiselle lämmöllä.
”Ihmetelköön. Tiedäthän, että voit aina soittaa minulle, jos jokin on huonosti? Tai tarvitset hienoja ajatuksia vaikka uusista harrastuksista.”

Sylvia kurtisti kulmiaan ja nousi hetkeksi varpailleen, kohottaen leukaansa, saavuttaakseen suurimman mahdollisen pituuden. Hetken hän oli taas sama pieni tyttö, joka halusi niin epätoivoisesti pysyä veljensä ja vanhemman serkkunsa perässä, vaikka se olisi tarkoittanut uimaharjoittelua kartanon suihkulähteessä.
Sitten hän laskeutui takaisin jalkapohjiensa varaan ja oli hillitty lady, joka voisi palata takaisin aviomiehensä luo.
Charlesin sanat nostattivat rintaan lähes kipeän lämmöntunteen ja Sylvia kääntyi tarkistamaan Dianan vointia vielä kerran ennen kuin vastasi:
"Tiedän. Ja sinä kerrot niille kaikille tärkeille poliitikoille, että kokouksen täytyy odottaa, hölmö serkkusi soittaa?"
Sanoista kuulsi läpi hymy, vaikka Sylvia ei voinutkaan olla miettimättä, kuinka monta kertaa oli ollut lähellä valita Charlesin numeron ja perääntynyt viime hetkessä.
"Jäättekö yöksi Newcastleen?"

”Juuri niin”, Charles vastasi, ”hölmöjen poliitikkojen sietäisikin odottaa aina silloin tällöin. Ehtisivät vaikka ajatella, mitä suustaan päästävät.” Hän jaksoi arvostaa hyvin harvoja ihmisiä tässä tuomitussa maailmassa, jossa ihmiskunta muistutti aivotonta laumaa karjaa. Luonnollisesti hän nosti tärkeät ihmissuhteensa muiden yläpuolelle, eikä tuntisi huonoa omaatuntoa, jos jättäisi jonkun halveksimansa kollegan linjalle odottamaan vastatessaan Sylvialle.
Hän räpäytti silmiään epätietoisena naisen kysyessä yöksi jäämisestä. Hän ei ollut ajatellut asiaa. Ehkä hänen olisi pitänyt. Mutta Charles ei ollut aikaisemmin tuonut assistenttia mukanaan.
”En ole vielä kysynyt asiasta W- neiti Reynardilta”, hän sanoi, valikoiden asiallisemman puhuttelun. Varmuuden vuoksi.
”Oletko valmis lähtemään kotiin?”

Sylviaa hymyilytti, väkisinkin, vaikka ehkä ei olisi pitänyt ivailla arvokkaiden poliitikkojen kustannuksella. Hän oli varsin tietoinen serkkunsa asenteesta, mitä tuli suurimpaan osaan ihmiskunnan edustajista. Callahanin sanat silloin kun he riitelivät saivat hänet toisinaan ajattelemaan, että hän syyllistyi samaan kuin Charles, pahempaankin, kuvitteli olevansa parempi kuin olikaan.
"Sinun pitäisi viipyä joskus pidempään. Tiedän, hölmöt poliitikkosi odottavat, mutta silti. Nytkin olen käyttänyt tämän lyhyen ajan puhumalla itsestäni, kun taas sinä et ole pihahtanutkaan omasta elämästäsi. Onko siinä jotain muutakin uutta kuin neiti Reynard?"
Hän kurkotti rapsuttamaan Dianaa vielä korvan takaa, pakotti ylleen hiipivän synkkyyden tiehensä - hänen kuului iloita paluusta miehensä luo - ja nyökkäsi.
"Jos se vain sopii. Callahan..."
Hän vaikeni kesken lauseen. Charlesia tuskin kiinnosti kuulla, että Callahan varmastikin jo odotti.
"Ja Charles... Kiitos."

”Ei - sitä paitsi, minä haluan kuulla sinusta. Sinä voit lukea minusta lehdistä. Niiden tarinat ovat todennäköisesti mielenkiintoisempia kuin todellisuus”, mies vastasi serkkunsa hymyyn ironisesti. Neiti Reynard oli tulla pyyhältänyt sisään mylläten asiat tullessaan niin, että pienempiä muutoksia oli vaikeaa muistaa. Charlesilla oli hyvin ikävä tunne, että hän alkoi tulla riippuvaiseksi tehokkaasta, tulisesta assistentistaan, joka kieltäytyi jäämästä toiseksi tai tulemaan unohdetuksi.
Hän piti riippumattomuudesta.
”Vien sinut kotiin”, hän lupasi koskettaen naisen käsivartta vastauksena tarpeettomaan kiitokseen ja lähti katsomaan, oliko Wren valmiina lähtöön.
Sylvia tuhautti nenäänsä luodessaan vielä viimeisen silmäyksen Dianaan ennen kuin he suuntasivat pesukarsinaa kohti.
"Tiedät, etten lue niitä roskalehtiä, joissa sinusta kirjoitetaan."
Neiti Reynard näytti olevan valmis, ainakin periaatteessa. Nainen näytti tosin unohtaneen tavallisesti työstään kumpuavan kiireen rapsutellessaan päänsä rennosti alas painanutta Javaa korvien takaa, ja suun liikkeiden perusteella näytti juttelevan hevoselle hiljaa. Assistentti havahtui heidän askeleisiinsa ja siirtyi kauemmas, jättäen Javan hoitajansa huomaan. Vino hymy jäi kuitenkin leikittelemään suupieleen, ja ruskeissa silmissä viipyi hellä lämpö.
"Diana tuli valmiiksi?" Wren tiedusteli, oikoen hieman kypärän alla painuneita hiuksiaan.

”Kyllä, lähdetään”, Charles sanoi viitaten ovea kohti, hyvästeli totisen hevosenhoitajansa ja pysähtyi vain hetkeksi Paddyn karsinalle, koskettamaan hevosen jalopiirteistä päätä ja samettista turpaa. Irlantilaisen höristessä miehelle käheästi, hän halasi sen päätä välittämättä karvasta ja porkkanaisesta syljestä mittatilatulla, laivastonsinisellä puvuntakillaan.
Mies sukaisi valkeita hiuksiaan taakse, näytti ryhdistäytyvän ja seurasi naisia sitten ulos ja parkkipaikalle, jossa vuokra-auto odotti. Hän voisi tulla takaisin viimeistään seuraavana viikonloppuna tai ehkä sitä seuraavana. Hänen pitäisi kysyä Wreniltä myöhemmin, mikä naisen ajatus oli aikataulun suhteen.
”Laitan viestiä, kun tiedän milloin olen tulossa jälleen pohjoiseen. Voimme käydä teellä tai lähteä vaikka maastoon yhdessä”, hän sanoi serkulleen auton suunnatessa kohti Newcastlea.

Siinä vaiheessa kun talli jäi selän taakse, Sylvia alkoi empiä Julianille tekemäänsä lupausta. Oliko hän toiminut liian hätiköidysti? Jos Callahanilla olikin jotain suunnitelmissa heti aamusta?
Sitä paitsi, huomenna hän olisi yksin, Charles olisi todennäköisesti matkustanut jo takaisin jatkamaan tärkeää työtään. Ulkoministereillä oli tärkeämpääkin tehtävää kuin huolehtia hemmotellusta serkustaan.
Nainen tunsi hermostuneen palan nousevan jälleen kurkkuunsa ja keskittyi nyppimään yksittäisiä hevosenkarvoja vaaleista housuistaan. Hänen pitäisi laittaa ne pesuun ja käydä suihkussa, Callahan ei pitäisi, jos tallin haju viipyisi hänessä.
"Se olisi ihastuttavaa", hän totesi serkulleen ja onnistui hymyilemään.
"Ja teidän täytyy tulla ehdottomasti käymään meidän luonamme, Mochilla on ollut ikävä."
Teidän, ei sinun, hän huomasi muotoilleensa, mutta ei korjannut sanojaan.

”Totta kai”, Charles vastasi eikä Wrenin sisällyttäminen kutsuun jäänyt häneltä huomaamatta. Sylvia oli aina ollut pettämättömän kohtelias, toisin kuin hän.
Hänen pitäisi huolehtia siitä, ettei sekottaisi enää vapaa-aikaa ja työaikaa toisiinsa. Hänen assistenttinsa ei pitäisi joutua seuraamaan hänen kannoillaan muualla kuin ulkoministerin asioilla. Mutta Wren oli näyttänyt vilpittömän onnelliselta Javan satulassa, joten ehkei hän ollut rikkonut sääntöjä mahdottoman sopimattomasti?
”Oli mukava nähdä sinua, dearest. Pidä itsestäsi huolta”, mies sanoi koskettaen Sylvian olkaa merkitsevästi, kun pysäytti auton naisen nykyisessä osoitteessa. Sylvia ansaitsi olla onnellinen.

Sylvia kurkotti painamaan suukon Charlesin poskelle.
"Sinä myös, toivottavasti tulet taas pian käymään täällä pohjoisessa."
Hän soi serkulleen pienen hymyn ja nousi autosta, samaan aikaan tämän assistentin kanssa. Naiset kohtasivat auton takaosan kohdalla.
"Oli todella mukava tutustua sinuun, Wren", Sylvia totesi ja otti naisen käden hetkeksi omaansa.
"Pidäthän huolta Charlesista? Hänellä on tapana unohtaa levätä riittävästi."
Wren hymyili hänelle vinosti.
"Tietenkin. Katson, että tuo paksukalloinen työnarkomaani muistaa myös nukkua. Pidä sinäkin huolta itsestäsi, onko selvä?"
Sylvia räpäytti hämmentyneenä silmiään, mutta vastasi sitten hymyyn. Wren pujahti vuorostaan etupenkille ja heilautti kättään hyvästiksi. Sylvia odotti, että auto oli suunnannut takaisin tielle, ennen kuin lähti kohti ulko-ovea. Pala kurkussa tuntui entistä tukahduttavammalta.

Ulko-oven ääni tuskin rekisteröityi miehen ajatuksissa, ja Callahan kohotti katseensa muotoilultaan ylellisen, siron kannettavan tietokoneen näytöstä vasta Sylvian ilmestyessä. Mies oli löysännyt solmiotaan ja vaihtanut puhelimen tietokoneeseen, muttei ollut muuten liikahtanut paikasta, johon nainen hänet oli aamulla jättänyt. Callahanilla oli lahja kadottaa ajantajunsa tehdessään töitä. Näytöllä pyöri video Ferrarin brändistä, kun mies painoi tietokoneen kannen kiinni, laski sen sohvapöydälle ja nousi ylös jäykistyneitä olkapäitään pyöräyttäen.
Miehen tulkitsemattomat, siniset silmät tutkivat Sylviaa tarkasti, kun Callahan lähestyi.
”Oliko mukavaa?” mies kysyi pehmeästi ja sipaisi vaalean hiussuortuvan naisen korvan taakse.

Mochi oli kerrankin hyvällä tuulella, se tuli ovelle vastaan ja heilautti häntäänsä pari kertaa, kun Sylvia kyykistyi tervehtimään. Ja sitten sille riitti, kynnet rapisivat kevyesti lattiaa vasten, kun koira tassutteli takaisin omalle paikalleen aurinkohuoneessa.
Sylvia riisui kenkänsä, haluamatta sotkea siivoojan kiiltäviksi luuttuamia lattioita ja suuntasi olohuoneen ovelle. Hän tunsi sykkeensä rauhoittuvan hieman nähdessään miehensä tutun hahmon, nojatuolissa, niin kuin pitikin. Palan tunne ei silti helpottanut, se jäi kalvamaan kurkkuun.
Sylvia onnistui silti loihtimaan hymyn kasvoilleen.
"Oli", hän vakuutti, ja varvisti painamaan suukon miehen poskelle.
"Pitää viedä vaatteet pyykkiin ja käydä suihkussa. Ovatko hartiasi kipeät? Tahdotko, että hieron?"

”Mukava kuulla”, Callahan vastasi kiertäen toisen käsivartensa Sylvian vyötärölle ja vetäen naisen lähemmäs itseään. Hän tutki vaimonsa kasvoja kuin hakien niiltä ajatuksia, joita tämä ei sanonut ääneen.
”Eikö se voi odottaa?” hän kysyi naisen puhuessa suihkusta ja pudisti päätään puheen kääntyessä hänen hartoihinsa. Hänellä ei ollut mitään vaimonsa hierontaa vastaan, kunhan se ei liittynyt hänen terveydentilansa analysointiin.

Sylvia jähmettyi hetkeksi hämmentyneenä, kun Callahan veti hänet lähelleen. Tilanteessa itsessään ei ollut mitään erikoista, mutta yleensä hän oli tottunut tallilta tullessaan peseytymään ensin.
"Vaatteissa on hevosenkarvoja", hän huomautti hellästi ja painoi kätensä miehensä rintakehälle kuin työntääkseen tätä kauemmas. Hevosenkarvaa ja todennäköisesti myös kuolaa.
"En tahdo, että sotken sinutkin... Eihän päätä särje?"
Siniset silmät tutkivat Callahanin kasvoja, vaaleat kulmat olivat rypistyneet huolestuneesti.
"Olethan muistanut syödä?"

Mies huokasi pyöräyttäen silmiään kattoa kohti, juoksutti sormet läpi tummista, hopean tavoittamista hiuksistaan ja käänsi naiselle selkänsä. Hän ei ollut nainut Sylviaa, koska halusi elämäänsä äidin tai sairaanhoitajan.
”Mene suihkuun”, mies totesi kärsimättömästi, tarttui tietokoneeseensa ja vajosi takaisin nojatuoliinsa kulmat synkät varjot silmien ylle heittäen.

Sylvia tunsi sydämensä jättävän välistä pari lyöntiä. Hän oli taas onnistunut tekemään virheen, hössöttämään liikaa, vaikka tiesi, kuinka paljon Callahan sitä inhosi. Miehen äkkinäinen vetäytyminen jätti jälkeensä melkein fyysisen kylmyyden, ja Sylvian olisi tehnyt mieli kietoa kädet kehonsa ympärille suojaksi.
"Callahan..." hän aloitti varovasti, otti askeleen nojatuolia kohti, pysähtyi. Mikä olisi turvallinen aihe? Mitä hän voisi sanoa, pyyhkiäkseen pois aiemman virheensä? Eikö mies ollutkin ollut iloinen siitä, että hän oli lähtenyt ulos?
"Tapasin tänään tallilla entisen valmentajani. Julian Van der Veen, muistatko? Hän oli häissämme?"
Ehkä mies ilahtuisi siitä, että hän oli tavannut ystävänsä? Eikö se ollut normaalia, sivistynyttä käytöstä?

Miehen leukaperät olivat kireät, ja Callahan vilkaisi naista kulmansa alta. Ilmeisesti suihku oli unohtunut. Mies kohotti kasvojaan ja nojasi poskensa käsinojaan tuettuun nyrkkiin.
”Niinkö? Mitä hän halusi?” mies kysyi katse tietokoneen näytössä vieraillen.

Sylvia saattoi tuntea, kuinka hänen ajatuksensa muuttuivat hitaammiksi, puuroutuivat ja törmäilivät yhteen, ja samaa tahtia sydämen lyönnit nopeutuivat. Hän halusi vain ilahduttaa Callahania, hyvittää sen, että oli sanoillaan saanut tämän vetäytymään.
"Oh, hän halusi vain vaihtaa kuulumisia", hän vastasi ja yritti hymyillä. Hän hieraisi käsivarttaan, olisi halunnut kävellä lattian poikki miehensä luo, mutta tunsi olonsa liian likaiseksi astumaan lähemmäs.
"Lupasin tavata hänet huomenna uudelleen."

Callahan jäi katselemaan Sylviaa. Mitäköhän vanha, tuttu valmentaja halusi hänen vaimostaan, jolla ei ollut enää edes hevosta? Mutta mies jätti ajatuksen hienovaraisimman kulmankohotuksen tasolle.
”Sepä hienoa”, hän sanoi, vaikkei tiennytkään oliko hevosten parissa pyöriminen hyvä ajatus naiselle, joka tuntui menettäneen järkensä hevosensa kuoleman jälkeen.
”Sinulle tekee hyvää tehdä muutakin kuin istua täällä pyörittelemässä peukaloitasi.”

Sylvian jännittyneet hartiat rentoutuivat hieman ja hymy onnistui hieman helpommin.
"On mukava nähdä Juliania pitkästä aikaa kunnolla. Hän ratsastaa edelleen Krakenia, se on..."
Hän napsautti suunsa kiinni ja nykäisi neuleensa helmaa suorempaan. Callahania tuskin kiinnosti kuulla Julianin hevosesta, Sylvian oli yritettävä hillitä itseään niin ettei kyllästyttäisi miestään kuoliaaksi.
"Niin. Vaikka teenhän minä nyt muutakin, kuin pyörittelen peukaloitani."
Keskustelu Charlesin kanssa oli ilmeisesti palauttanut sirpaleen entistä Sylviaa takaisin, vaikka se katosikin nopeasti hämmennyksen tieltä. Hän ei enää nykyään tavannut väittää vastaan.
"Kuinka sinun päiväsi on sujunut, rakas?"

”Tein töitä”, Callahan vastasi itsestäänselvyyden - hän oli aina töissä, ellei jokin sosiaalinen konventio vaatinut taukoa tai hänen vaimonsa kaivannut huomiota.
Mies kohotti kulmaansa haastavasti Sylvian protestoidessa hänen ilmaistaan.
”Niinkö, rakas? Kerro toki, mitä sinä teet päivilläsi.”

Kysymys oli täysin validi, Sylvia tiesi sen itsekin.
Miksi se siis sai sen tutun palan asettumaan taas kurkkuun niin kipeästi, että olisi tehnyt mieli kohottaa käsi kaulalle?
Totuus oli, että juuri sitähän hän teki. Vaelsi päämäärättömästi huoneesta toiseen, tuijotti ulos ikkunasta, laski keittiön lattiassa olevia laattoja. Vei Mochin ulos, yritti houkutella sitä leikkimään, käpertyi sohvannurkkaan lukemaan yhdentekevää kirjaa.
"Voisin tehdä", hän korjasi lähes uhmakkaasti.
"Voisin tehdä paljon enemmänkin."

”Se on hyvin totta”, Callahan vastasi tyynesti ja laski katseensa takaisin tietokoneensa korkearesoluutioiseen näyttöön, jolla useamman miljoonan kauppa oli viritteillä - kunhan viimeiset palat brändin uudesta ilmeestä loksahtaisivat kohdalleen.
”Mikset siis tee?”

Sylvia hämmästytti itseään joka ikinen kerta. Aina, kun hän kuvitteli saavuttaneensa typeryyden täydellisen huipun, hän onnistui tekemään tai sanomaan jotakin, joka nosti hänet taas aivan uudelle tasolle.
Nainen nielaisi ja nykäisi taas hermostuneesti paitansa helmaa.
"En minä ole voinut", hän vetosi, äänen muuttuessa hiljaisemmaksi.

Callahan huokasi syvään ja laski tietokoneen pöydälle, koska Sylvia ei selvästikään ollut menossa suihkuun. Mies suoristi jalat eteensä ja risti kädet kärsivällisesti syliinsä, painaen kädet vatsalleen ja loi vaimoonsa kärsivällisen katseen.
”Kerrohan toki, rakas. Miksi et?”

Miehen huokaus ja asennonvaihdos saivat Sylvian tuntemaan itsensä hölmöksi lapseksi, jota kärsivällinen vanhempi oli aikeissa ojentaa. Ja se kiukutti häntä enemmän, kuin nainen olisi halunnut edes myöntää.
"Kyllähän sinä tiedät!" hän protestoi, ääni epätoivoisesti kohoten, vaikka hän yrittikin pitää sen rauhallisen tasaisena, niin kuin hienolle ladylle oli sopivaa.
Callahan oli ollut ymmärtäväinen. Kun hän oli ollut liian ahdistunut lähteäkseen kotoaan. Eikö niin?

Callahan kallisti päätään tyynesti kuin petolintu, katsellen vaimoaan rävähtämättömin silmin, jotka kätkivät tauotta juoksevat ajatukset miehen mielessä.
”Tiedänkö?” hän kysyi tyynesti.
”Valaise minua ihmeessä, rakas.”

Sylvia tunsi kiukkua katseesta, jonka Callahan häneen loi. Mutta yhtä nopeasti, kuin tunne oli noussut, se käpristyi kalvavaksi syyllisyydeksi, joka sai hartiat painumaan alaspäin ja veti katsetta kohti lattiaa. Callahan ei ollut ollut hänelle muuta kuin hyvä, kärsivällinen mies, ja hän palkitsi tämän kiukuttelemalla kuin pahainen lapsi.
Kurkkua kuristi, hän tunsi tukehtuvansa.
"Kyllä sinä tiedät! Lääkärini mielestä... Lääkärini mielestä tarvitsin aikaa surun käsittelyyn."
Hän hapuili sanoissaan ja nyki hihan saumaa suoraksi.

Kyllä Callahan tiesi, mitä lääkäri oli sanonut. Eikä hän ollut puuttunut asiaan, kun Sylvia halusi lukkiutua maailmalta ’suremaan’ menetettyä hevostaan. Mies yritti ymmärtää ja hän oli jopa muuttanut heidät tänne, jumalan selän taakse, jotta Sylvia saisi muuta ajateltavaa. Mutta edelleen nainen halusi kyhjöttää sisällä ja sääliä itseään. Callahan ei nähnyt sitä erityisen hyödyllisenä tai proaktiivisena toimintatapana.
”Onneksi sinulla ei ole muuta tekemistä tai velvoitteita, niin mikään ei tule surutyösi tielle.”

Sylvia tunsi voivansa fyysisesti pahoin. Hän kietoi käsivarret suojelevasti ympärilleen ja yritti pitää ryhtinsä suorana, vaikka valtava paino tuntui vetävän häntä hitaasti kohti lattiaa. Se päättäväisyys, joka oli saanut hänet suostumaan Julianin kutsuun ilman, että olisi konsultoinut asiasta ensin miestään, rapisi hitaasti pois, kuin hento maalikerros lautaisesta seinästä.
"Callahan, miksi sinä sanot noin?" hän kysyi ja häpesi sitä, kuinka korkeaksi ääni oli noussut. Hän teki parhaansa puhuakseen rauhallisesti, aikuisesti.
"On minullakin velvoitteeni!"

Callahan katseli Sylviaa tyyni ulkokuori säröttömänä, siniset, älykkäät silmät rävähtämättöminä. Miksi hän sanoi niin? Koska se oli totta. Hänen kaunis, hyväsydäminen vaimonsa oli syntynyt etuoikeuteen, jossa ei ollut koskaan joutunut tekemään mitään elämänsä eteen tai näkemään maailmaa sellaisena kuin se oli.
”Niinkö? Mitkä ovat sinun velvoitteitasi? Maksaa koirasi lapsenhoitaja ja aiheuttaa siivoojalle lisätyötä?”
Nyt Sylvia tosiaan kohotti käden kurkulleen kuin olisi yrittänyt suojata sitä jonkin näkymättömän pedon puremalta.
"Minulla on velvoitteeni perhettäni kohtaan!" hän muistutti, vaikka tiesikin, ettei se ollut se, mitä Callahan oli ajanut takaa. Hänen oli jatkuvasti oltava tietoinen asemastaan ja käyttäydyttävä sen mukaisesti. Jopa täällä pohjoisessa, jossa suurin osa ei edes tunnistanut hänen kasvojaan. Mutta velvollisuudentunto eli silti syvällä.
"Osallistun yhä hyväntekeväisyystyöhön. Ja..."
Hän vaikeni, pala kurkussa kävi liian tukalaksi. Mitä muuta hän tosiaan teki elämällään?

Mies katseli vaimoaan hetken ääneti. Niin, luoja tiesi, mitä maailma tekisikään ilman perhettä, joka uskoi olevansa oikeutettu mihin tahansa, koska sattuivat syntymään tietyn nimen alle.
”Olet oikeassa. Mitä he tekisivätkään ilman sinua”, Callahan totesi rauhallisesti, hienoisin terä äänessään ja nosti koneen takaisin syliinsä.
”Mene suihkuun, Sylvia, ja lakkaa tekemästä itseäsi naurettavaksi.”

Sylvia vaikeni hetkeksi silkasta järkytyksestä kun yritti päättää, oliko tosiaan kuullut oikein. Sydän takoi rinnassa niin kovaa, että se murtautuisi hetkenä minä hyvänsä kylkiluiden läpi vapauteen.
Lakkaa tekemästä itseäsi naurettavaksi. Hän tiesi olevansa naurettava, hölmö, hemmoteltu olento, joka kiukutteli turhasta eikä arvostanut aviomiestään läheskään niin paljon, kuin tämä olisi ansainnut. Callahan oli muuttanut tänne hänen vuokseen, taloon, jonka parvekkeelta saattoi katsella lampaita. Callahan!
Siitä huolimatta Sylvia harppoi kiillotetun lattian poikki ja painoi kannettavan tietokoneen näytön kiukkuisesti alas.
"Meillä oli keskustelu kesken."

Yleensä Callahan saattoi hillitä itsensä, ohittaa nuoren vaimonsa mielenosoitukset ja kyyneleet tyynesti, mutta hänen töihinsä puuttuminen oli sokaista miehen raivosta. Tajusiko Sylvia maailmasta mitään? Tajusiko nainen, mitä hän teki - mitä hän voisi menettää tuollaisesta liikkeestä?
Mies oli hetkessä jaloillaan, sysäsi koneen nojatuoliin ja löi vaimoaan avokämmenellä poskelle.

Oliko isku tullut yllätyksenä? Ehkä hän olikin kerjännyt sitä, tiennyt tasatarkkaan, mitä teki sysätessään koneen kannen alas.
Sylvian pää nytkähti sivulle ja hän kompuroi pari askelta, painoi oman kätensä kuumuutta hohkaavalle poskelle. Toisessa korvassa vinkui korkea vihellys ja näkökenttä sumeni, tosin se saattoi johtua vain kyyneleistä, jotka olivat kivun myötä viimein nousseet silmiin.
Hän tunsi veren maun suussaan, hampaat olivat kai osuneet kieleen.

Callahan hengitti raskaasti ja tuijotti kättään, joka oli osunut Sylvian kasvoihin. Hän tunsi vihan edelleen suonissaan. Mikä ajattelematon typerys puuttui hänen tietokoneeseensa sellaisella röyhkeydellä?
Mutta nähdessään kyyneleet vaimonsa silmissä, miehen hartiat vajosivat onnettomina ja hän harppasi lähemmäs, tarttuen vaimonsa hartioihin ja vetäen tämän epätoivoiseen rutistukseen.
”Olen niin pahoillani. Minun ei pitänyt… En tarkoittanut…”

Sylvia oli tuntevinaan lyönnin aiheuttaman kaiun yhä korvissaan. Äänen, joka syntyy, kun kämmen osuu kasvoihin. Rautainen maku viipyi kielellä.
Mutta Callahan oli pahoillaan, ja Sylvia tunsi sydämensä särkyvän. Hän taivutti päätään ja ujutti kätensä vapaaksi niin, että saattoi painaa sen miehen kasvoille.
"Shh, rakas, ei mitään hätää, anna anteeksi", hän hyrisi rauhoittelevasti, silittäen poskea hellästi.
"Minä olin hölmö. Minun ei olisi pitänyt ärsyttää sinua. Kaikki hyvin."

Mies sulki silmänsä ja nojasi päänsä Sylvian päälakeen, painaen tätä rintaansa vasten. Hänen ei pitäisi menettää malttiaan sillä tavalla - miksi hän menetti yhtäkkiä itsehillintänsä sillä tavalla? Kuin korvissa soisi, kuin jokin puristaisi hänen päätään kasaan, kunnes hän sai purettua sen ulos.
”Älä enää koskaan kajoa työkoneeseeni”, hän sanoi hiljaa, silittäen naisen selkää ja tuijotti hetken tyhjyyttä huoneen siistissä, huolellisesti sisustetussa nurkassa.
Sitten mies vetäytyi tarpeeksi nähdäkseen vaimonsa kasvot kunnolla, tutki aiheuttamaansa vahinkoa varovaisin sormin.

Tuntui kammottavalta, että nyt oli helpompi hengittää.
Sylvia pysytteli Callahanin halauksessa hiljaa, kuunnellen miehen rauhoittuvaa sykettä. Hän oli tiennyt, mitä tapahtuisi, jos hän sulkisi koneen kannen. Ei ehkä tarkalleen, mutta tiennyt saavansa sillä aikaan reaktion. Hetkellisen pamauksen, joka särkisi hiljaisuuden.
"Anna anteeksi", hän pyysi uudelleen. Hän oli ollut typerys, hän olisi voinut pilata aivan kaiken.
Callahan näytti niin onnettomalta tutkiessaan hänen poskeaan, että Sylvia kurottautui painamaan suudelman miehen huulten viereen.
"Rakas, ei se satu. Et sinä tarkoittanut", hän vakuutti hellästi, kietoen sormiaan neulepaidan rintamuksen kankaaseen. Hän suukotti miestään uudelleen, nyt huulille. Kaikki oli hyvin, kaikki olisi pian hyvin.
"... mennään suihkuun..?"

Callahan tutki vaimonsa kasvoja ja suuria, sinisiä silmiä hetken äänettömästi, antoi naisen kurottua suutelemaan häntä ja kiertää sormensa hänen paitansa kankaaseen reagoimatta.
Sylvian anteeksipyyntö ja tapa lohduttaa häntä helpottivat miehen oloa, ja pyyntö tulla suihkuun sai Callahanin piirtämään naisen lantion kaaren sormillaan mietteliäänä, tarjousta punniten.
”Mennään”, hän sanoi pitkäksi venähtäneen hiljaisuuden jälkeen, laski kätensä vaimonsa hennoille hartioille ja talutti tämän päämakuuhuoneen moderniin, avaraan kylpyhuoneeseen.

Sylvia tajusi pidätelleensä hengitystään vasta, kun Callahan viimein puhui.
Kaikki oli hyvin. Mies ei ollut vetäytynyt synkkään hiljaisuuteen, ei ollut paennut hänen luotaan työhuoneeseen niin ettei hän voisi tehdä muuta kuin kulkea levotonta ympyrää asunnossa ja pysähtyä epäröimää suljetun oven takana vain jatkaakseen hetken kuluttua päämäärätöntä vaellustaan. Joskus Mochi kulki hänen kannoillaan, jos se vetäytyi nukkumaan.
Kaikki oli hyvin, Sylvia muistutti itselleen alkaessaan riisua miestään kylmin sormin.
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 172
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: When silence is all you know   Ti Marras 14, 2017 7:03 pm

Mukana Kirken Julian van der Veen

Torstai 23.11.2017, aamupäivä, Newcastle

Millainen idiootti polttaa vedenkeittimen pohjan laskemalla sen kuumalle levylle?
Sylvia ei osannut sanoa varmasti, oliko Callahan sanonut niin, vai oliko hän alkanut viimein sisäistää miehensä mielipiteet osaksi omaa ajatteluaan.
Hän oli joka tapauksessa hypännyt autoon ja ajanut lähimpään kodinkoneliikkeeseen, palatakseen ei vain yhden, vaan peräti kolmen uuden vedenkeittimen kanssa. Kaksi niistä oli samanlaisia, huippuunsa muotoiltuja metallivärisiä luomuksia kuin se, jonka hän oli vaivihkaa kiikuttanut kierrätykseen. Kolmannen, kirkkaan kanariankeltaisen keittimen, joka silkalla olemassaolollaan rikkoi keittiön tarkkaan suunniteltua harmoniaa, Sylvia jemmasi loppujen lopuksi kaapin perälle muiden keittiön pienkoneiden joukkoon.
Mutta hän tiesi sen olevan olemassa.
Siinä vaiheessa, kun hän palasi odottamattomalta kauppareissultaan, alkoi olla jo kiire. Hän napsautti teeveden kiehumaan ja kiiruhti tarkistamaan kampauksensa moitteettomuuden kylpyhuoneen peilistä.
Ei sillä olisi pitänyt olla mitään väliä, Julian oli ystävä.
Siitä huolimatta Sylvia nykäisi hermostuneesti valkoisen, pehmeän kashmirneuleen helmaa ja arpoi vielä kerran, sopiko se varmasti yhteen hillityn laivastonsinisen, a-linjaisen hameen kanssa. Hän suoristi pienet timanttikorvakorut ja pyyhkäisi yksittäisen hopeanvaalean suortuvan kasvoiltaan ennen kuin summeri pärähti merkiksi siitä, että Julian oli saapunut.
Sylvia kiiruhti vaalean huoneiston poikki hävettävän epäladymäisesti ja painoi avauspainiketta.
”Julian! Tule vain suoraan ylös”, hän kehotti ovipuhelimen kautta ja avasi asunnon oven jo valmiiksi, jääden odottamaan vihkisormustaan hermostuneesti sormessaan pyöritellen.

Pitkä, hoikka ja jokaiselta solultaan kouluratsastajaa heijastava hollantilainen astui sisään avoimesta ovesta ja kumartui alas vaihtamaan kohteliaita poskisuudelmia pienikokoisen naisen kanssa.
”Mukava nähdä taas”, Julian sanoi lämpimästi ja riisui mustan villakangastakin poolokauluksisen neuleen päältä. Lääkärin ehdoton määräys pysytellä poissa satulasta edes muutama päivä oli saanut hänet valitsemaan suorat housut ratsastushousujen sijasta kuin kiusausta välttääkseen, vaikka Julian tiesikin saavansa migreenin yrittäessään ruoskia Jemman ratsastamaan hevosiaan tavalla, jolla olisi ratsastanut ne itse.
”Kuinka voit?”

Sylvian kasvoille kohosi aito, lämmin hymy, kun hän tervehti Juliania ja otti miehen takin ripustaakseen sen liukuovien taakse piilotettuun kaappiin.
"Voi, oikein hyvin. Callahan joutui valitettavasti lähtemään yllättäen New Yorkiin, olen varma, että hän olisi tavannut sinut kovin mielellään pitkästä aikaa."
Sylvia tunsi kalvavaa syyllisyyttä siitä, että oli oikeastaan helpottunut Callahanin lähdöstä.
"Mitä sinulle itsellesi kuuluu?" hän jatkoi ohjatessaan Julianin avaraan, valoisaan olohuoneeseen.
Mochi oli vallannut tyypillisesti Callahanille kuuluvan nojatuolin eikä vaivautunut kohottamaan päätään.
"Otatko teetä?"

”Kiitos”, Julian vastasi, vaikkei todellisuudessa ollutkaan koskaan täysin ymmärtänyt englantilaisten rakkautta teehen. Mies katsahti välinpitämätöntä koiraa ja käänsi huomionsa sitten takaisin Sylviaan.
”Oikein hyvää. Deirdre ja lapset voivat hyvin, ja minä olen luultavasti muuttunut täysin neuroottiseksi ennen laskettua aikaa”, mies kohautti olkiaan itseironisesti hymyillen, valossa siristyneet, kalpeansiniset silmät pehmeinä. Hänen oli vieläkin vaikeaa sisäistää sitä, että keväällä hänestä tulisi vihdoin isä - eikä vain yhdelle, vaan jopa kolmelle lapselle.
”Oli mukava nähdä sinut hevosen selässä pitkästä aikaa.”
"Voi Julian, olen niin uskomattoman onnellinen teidän puolestanne", Sylvia henkäisi koskettaen miehen käsivartta. Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö Julian olisi iloinnut uutisista.
Hän ei osannut kuvitella Callahanin kasvoille samanlaista lämpimän ylpeää ilmettä.
"Sinun täytyy kertoa Deirdrelle terveisiä."
Mochi nousi seisomaan nojatuolissa ja hypähti lattialle, venyttäen mielenosoituksellisesti selkäänsä ennen kuin suuntasi jatkamaan torkkujaan toisaalle. Ilmeisesti sen mielestä typerien alamaisten olisi pitänyt pysytellä hiljaa.
Sylvia vilkaisi koiran perään hieman huolissaan, mutta Julianin toteamus sai hänet kääntämään katseensa takaisin mieheen.
"Olen ollut itsekin yllättynyt siitä, kuinka... mukavaa se on ollut. Kuvittelin, etten enää edes kaivannut takaisin satulaan... Anteeksi, teen pitäisi olla jo valmiina."
Hän sai hetken aikaa koota itseään hakiessaan valmiin teepannullisen ja kaksi siroa kuppia keittiöstä. Laskettuaan tarjottimen lasiselle sohvapöydälle Sylvia istahti sirosti nojatuolin reunalle - ei sille, joka oli varattu Callahanille.
"Olin kuvitellut unohtaneeni vuodessa kaiken, mitä olin ratsastuksesta koskaan oppinut. Pisin taukoni sen jälkeen, kun sain Fluffyn."

”Ratsastaminen on jotain, mitä ei koskaan lakkaa rakastamasta”, Julian sanoi leukaperät hetkeksi jännittyen, kun pettymys vihlaisi mieltä. Hänen oma, surkean heikko kehonsa oli pettänyt hänet. Ajatus lajin huipulle palaamisesta tuntui lipsuvan joka kerta kauemmas, kun hänen selkänsä esti häntä palaamasta treenaamaan aktiivisesti.
”Sinä, kultaseni, et ole unohtanut yhtään mitään”, hän lisäsi huvittuneeseen, lämpimään hymyyn sulaen.

Sylvia kurkotti nostamaan teepannun käteensä, mutta pysähtyi kesken liikkeen ja katsahti Juliania. Hän oli näkevinään kireyden miehen kasvoilla, ja tunsi kipeää myötätuntoa.
"Olen pahoillani selästäsi. Toivottavasti se kuntoutuu pian, niin että pääset takaisin satulaan."
Kyllähän lääkärit saisivat 'pienen vaivan' korjattua, eikö niin? Ja jos paikalliset lääkärit osoittautuisivat tehottomiksi, aina voisi hakea apua muualta.
Niin ainakin Sylvian maailmassa.
Hän kaatoi teetä kahteen venäläistä alkuperään olevaan posliinikuppiin, joiden kylkiä koristivat sinikultaiset linnut, ja laski sitten pannun takaisin tarjottimelle ojentaakseen toisen kupin Julianille.
"Niin, kenties. Madamen..."
Sylvia räpäytti silmiään ja aloitti alusta, turvallisemmin:
"Pelkään, että uskottelin itselleni, etten välittänyt ratsastamisesta enää, että se oli aina ollutkin yhdentekevää. Mutta sen jälkeen, kun Charles houkutteli minut Dianan selkään, ja nyt, kun olen nähnyt sinun hevosiasi, en ole enää niin varma."

Julian otti kupin kohteliaasti hymyillen vastaan ja siemaisi teetään.
”Se ei ole yllättävää”, mies sanoi ja risti toisen pitkän, hoikan jalan polvensa päälle.
”Olisi sääli jättää lahjasi käyttämättä. Olen valmentanut satoja ratsastajia elämäni aikana, ja vain harvalla on oikeasti lahjakkuutta lajin huipulle saakka.”

Sylvia otti toisen kupin itselleen, mutta jätti teen vielä jäähtymään, lepuuttaen käsiään kevyesti sylissään. Ainakaan hän ei voisi näpertää sormustaan pidellessään kuppia, Callahanin mielestä tapa oli hirvittävän rasittava ja johtaisi vielä sormuksen kadottamiseen.
Julianin ystävälliset sanat saivat naisen korvan punehtumaan kevyesti hopeanvaaleiden hiusten alla. Hän tunsi itsensä jostain syystä hirvittäväksi huijariksi, vaikka Luoja tiesi, ettei Julian jaellut kohteliaisuuksia vain hyvää hyvyyttään, ei ainakaan valmennettavilleen.
”Oh, en tiedä lahjoista. Tein kovasti töitä siihen aikaan.”
’Siihen aikaan’ sai Sylvian kuulostamaan siltä, kuin hän olisi puhunut vuosikymmenten takaisista asioista. Mutta siltä se tuntui. ’Siihen aikaan’ hänellä oli ollut tavoite, jota kohti pyrkiä päättäväisesti. Jotakin, jonka eteen työskennellä. Nyt hänen elämänsä tarkoitus oli supistunut, Callahanin mukaan, Mochin hoitajan palkan maksamiseen.
Sylvia vilkaisi vaivihkaa ovelle, josta Mochi oli kadonnut.
”Eikös sinun sisarentyttäresikin ratsasta? Mitä hänelle kuuluu?”

Hollantilaisvalmentaja nauroi matalasti ja kohotti sievää teekuppiaan kuin maljana Sylvialle. Hän oli aina puhunut kovan työn nimeen, ja Sylvia oli jäänyt hänen mieleensä yhtenä hänen suosikkivalmennettavistaan juuri naisen asenteen tähden. Luoja tiesi, että Lady Sylvia mikä naisen korrekti sukunimi tai titteli olikaan olisi voinut olla kuin yksi niistä isin hemmottelemista tytöistä, jotka uskoivat kalliin puoliverisen ja hyvän valmentajan riittävän menestykseen. Mutta nainen oli tehnyt töitä melkein yhtä ankaralla työmoraalilla kuin hän itse.
”Muistanhan minä sen”, hän vakuutti silmät lämpimästi tuikahtaen.
”Kaikki neljä, itse asiassa. Mutta viittaat varmaankin Amandaan, ja hän pärjää oikein hyvin. Väärässä lajissa, valitettavasti. Olisin mielellään saanut parin lahjakkaita käsiä hevosteni satulaan, kun selkäni… Oikuttelee.”

Pieni hymy häivähti Sylvian huulilla, kun hän muisteli valmennusaikojaan Saksassa. Hymy peittyi kuitenkin teekupin reunaan, kun hän joi varovaisen kulauksen. Outoa, kuinka ihminen saattoi tuntea olevansa enemmän elossa kuin koskaan silloin, kun makasi kippuralla lattialla ja uskoi kuolevansa lihasten kramppaukseen.
”Tosiaan, sinulla on sisarentyttäriä useampiakin! Olen pahoillani, minun ei sopisi unohtaa tällaisia asioita.”
Hän laski kupin tasetille ja hymyili anteeksipyytävästi. Jollekulle toiselle sisarentytärten unohtaminen ei ehkä olisi ollut iso asia, mutta Sylvia oli kasvanut siihen, että jokainen sukulaisuussuhde tuli muistaa, kohteliasta keskustelua varten.
”Olet varmasti hyvin ylpeä hänestä.”
Maininta Julianin selästä sai huolen häivähtämään Sylvian silmissä.
”Kuinka pitkää toipumisaikaa lääkärit ovat ennustaneet?”

Julian heilautti kättään leppoisasti.
”Perheemme kasvaa niin nopeasti, että harva van der Veen pysyy itsekään laskuissa mukana”, hän vakuutti silmät tuikahtaen ja kohautti sitten olkiaan, kun Sylvia kysyi hänen selästään.
”Se kuulemma on vaikeasti ennustettavissa, ja he haluaisivat odotella toipumista hieman turhan pitkään minun makuuni”, Julian vastasi kohteliaasti hymyillen, mutta leukaperät kireinä. Hänellä ei olisi ollut aikaa odotella, että jokin hänen selässään ehkä parantuisi ajan kanssa.
”Vaikeuttaa hevosteni valmennusta joka tapauksessa. Siksi olisinkin vailla lahjakasta ratsastajaa, kunnes pysyn itsekin satulassa”, mies huokasi puolittain hymyillen.
”Kuinka kiireinen sinä olet näinä päivinä?”

Olisipa samaa voinut sanoa heidän suvustaan. Sylvia olisi ollut enemmän kuin mielellään täti veljensä lapsille.
Huoli pysyi kultapilkullisissa silmissä ja kulmat painuivat hieman alemmas Julianin sanojen myötä.
”Voi, olen niin pahoillani. Olethan kysynyt useampaa mielipidettä? Veljeni ystävä toimii lääkärinä Sveitsissä, he tekevät siellä aivan uskomatonta työtä kuntoutuksen kanssa.”
Vaikka perheellinen mies, jolla oli vielä työkin, tuskin voisi noin vain lennähtää Sveitsiin viettämään aikaa vuoristoklinikalla. Mutta Sylvian maailmassa se ei ollut sen kummempi kuin pyrähdys naapurikaupunkiin.
Huoli vaihtui hienoiseen hämmennykseen, kun mies jatkoi tiedustelemalla hänen arkensa kiireisyydestä. Kaiken tämän vihjailun jälkeen olisi täytynyt olla hölmö ollakseen yhdistämättä asioita toisiinsa, ja vaikka Callahan jaksoikin muistuttaa vaimonsa vähäisistä älynlahjoista, Sylvia alkoi epäillä, ettei Julian ollut halunnut vain vaihtaa kuulumisia.
”Ei, en voi sanoa, että minulla olisi kovinkaan paljon velvollisuuksia tällä hetkellä.”
Sormet sivelivät posliinikupin sileää reunaa hermostuneina.
”Kuinka niin?”

Kohtelias tarjouksen kiertely saattoi hyvinkin olla merkki siitä, ettei ajatus kiinnostanut Sylviaa ja Julianin olisi vain pitänyt vaihtaa aihetta. Hevosen menettäminen saattoi olla kipeä paikka edelleen, ja luultavasti ladyllä olisi tärkeämpää tekemistä päivillään – varmasti ylhäinen suku tarjoaisi tyttärelle yltäkylläisesti hevosia heti, kun tämä niin toivoi.
Mutta mies kohautti olkiaan.
”Kiinnostaisiko sinua ratsastaa hevosiani?” Julian kysyi.

Ei, kyse ei todellakaan ollut vain jokapäiväisten kuulumisten vaihtamisesta.
Sylvia nielaisi ja painoi käden valkoisen neuleen peittämälle rintakehälleen, jonka alla sydän oli alkanut räpistellä kuin häkistään karkuun yrittävä lintu.
Hänellä olisi taas jokin syy nousta aamulla. Jokin muu, kuin Mochin ruokkiminen ja ulkoiluttaminen. Callahan ei voisi sanoa, ettei hänellä ollut minkäänlaisia velvollisuuksia.
Oli hirvittävän ilkeää ajatella niin omasta miehestään.
”Voi Julian, siitä on yli vuosi, kun viimeksi...” Sylvia aloitti estellen, mutta vaikeni sitten kesken lauseen, epäröiden.
”Olisiko siitä sinulle apua? Tarkoitan, en tiedä, kuinka ruosteessa olen, ja sinun hevosesi ovat upeita ratsuja.”

”En kysyisi, jollen olisi sitä mieltä”, Julian totesi silmät huvittuneena tuikahtaen ja laski kuppinsa takaisin pöydälle juotuaan tarpeeksi englantilaista teetä käydäkseen kohteliaasta.
”Ja sinähän olet jo kokeillut hevosiani”, mies huomautti toista tummaa kulmaa merkitsevästi kohottaen.
”En päästä montaa ihmistä orieni selkään, ja sinä jopa pysyit satulassa”, hän vitsaili, ennen kuin vakavoitui, ”olen tosissani, Sylvia. Krakenilla on vielä mahdollisuus päästä suuriin kisoihin, mutta minä en ole vielä kunnossa valmistellakseni sitä niihin.”

Myös Sylvia laski kupin käsistään ja risti kädet syliinsä, pyöritellen hermostuneesti sormusta sormensa ympärillä.
Julian ei olisi tehnyt tätä silkasta ystävällisyydestä. Miehen täytyi todella uskoa, että hänen entisestä oppilaastaan oli johonkin. Vaikka tämä olikin täydellinen idiootti kaikessa, mikä ei liittynyt hevosiin.
Sylvian mieli kehitti tekosyitä sille, miksi se ei olisi hyvä ajatus. Hänen pitäisi kysyä ensin Callahanilta – mutta mies itse oli sanonut, ettei hänellä ollut mitään järkevää, jolla täyttää päivänsä. Ja huipputalleilta löytyisi varmasti joku parempi ratsastaja arvokkaille hevosille – mutta olisihan Julian toki jo pyytänyt tätä, jos se olisi mahdollista.
Sylvia nielaisi ja pyöräytti sormuksen vielä kerran sormensa ympäri, ennen kuin antoi hymyn kohota kasvoilleen.
”Tietenkin, Julian, totta kai haluan auttaa sinua. Olen niin paljosta velkaa, etten edes epäile, että voisin koskaan maksaa sitä takaisin.”

”Hienoa”, Julian hymyili kalpeansiniset silmät kapeammaksi siristyen.
”Älä huoli - tämän jälkeen minä olen sinulle velkaa. Luoja tietää, että hevoset ovat pätevän ratsastajan tarpeessa”, mies sanoi. Norton ei ollut toivoton, mutta kaukana siitä, mitä Sylvia oli. Norton ei voisi viedä hänen orejaan Grand Prix -radoille.
Eikä näköjään hän itsekään, kun ei ollut pystyä ratsastamaan edes ravia ilman sokeuttavaa tuskaa selässään.

Callahan olisi joka tapauksessa paljon töissä, joten mitä haittaa siitä olisi, että vaimo viettäisi aikaansa tallilla? Ja kyse olisi kuitenkin vain ajasta ennen kuin Julian pääsisi palaamaan itse satulaan. Totta kai Sylvia halusi auttaa ystäväänsä, jos tämä koki, että hän oli tässä tilanteessa paras ratkaisu.
Pieni, mutta sitäkin aidompi hymy kohosi naisen huulille ja sai hermostuttavan suuret silmät siristymään hieman vähemmän huolestuneeseen ilmeeseen.
”Olen todella onnellinen, jos voin mitenkään olla avuksi. Ja ollakseni rehellinen...”
Hän vaikeni, mietti, oliko sopivaa sanoa niin. Mutta Julian oli ystävä.
”Sen jälkeen kun nousin Dianan satulaan jokin aika sitten, en ole voinut lakata ajattelemasta, kuinka valtavasti kaipaan takaisin ratsaille. Olin hyvin lähellä kaivaa vanhat harjoitteluvideoinnit esiin, ihan vain muistaakseni, millaista elämäni oli silloin.”

”Olen hyvin kiitollinen”, hollantilainen vakuutti lämmöllä. Oli sietämätöntä, ettei hän voinut ratsastaa, mutta hevosten jääminen syrjään sen takia oli vielä pahempaa.
”Luultavasti Deirdrekin on, jos tämä tarkottaisi, että voisin viettää hieman vähemmän aikaa tallilla”, Julian lisäsi lammasmaisesti hymyillen.
”Aloittaisimmeko maanantaina? Esittelinkin sinulle neljä hevostani, mutta todennäköisesti tuon Hollannista pari lisääkin. Älä kuitenkaan säikähdä, sinun ei tarvitse ratsastaa kuin sen verran, kuin voin varastaa aikaasi.”

”Teillä tulee varmasti olemaan kädet täynnä töitä keväällä”, Sylvia totesi lempeästi hymyillen. Hänen ymmärtääkseen jo yksi lapsi tuotti vanhemmilleen melkoisesti töitä – jos ei ollut varaa palkata lastenhoitajaa – joten kolmessa lapsen kanssa kiire olisi varmasti hirvittävä.
Onneksi Callahan ei ollut lapsi-ihmisiä. Niin Sylvia ainakin itselleen toisteli.
Julianin sanat saivat naisen vatsan vihlaisemaan, vaikka hymy pysyikin kasvoilla.
”Maanantaina sopii täydellisesti. Enkä voi väittää, että minulla olisi tällä hetkellä juurikaan mitään muuta, mikä vaatisi aikaani ja huomiotani.”
Hänen näpertelynsä hyväntekeväisyyden parissa. Ja koiranhoitajan palkan maksaminen.
[19:47:58] Joanna: ”Kyllä, voisin kuvitella”, Julian nauroi matalasti kumisten, siristyneet silmät pehmeinä ja epäuskoista, hellää ylpeyttä olemuksessaan, kuten aina ajatellessaan tulevansa isäksi. Kolme lasta yhtä aikaa tulisi varmasti olemaan seikkailu, mutta mies ei malttanut odottaa. Hän oli pelännyt menettävänsä unelman isyydestä ja melkein tyytynyt jo sedän rooliin. Nyt hän saisi kaikki haaveensa yhdellä kertaa - myös suuren perheen.
”Niinkö? Sittenhän se on täydellistä. Toivoinkin sinun sanovan niin.”

Julianilla oli miellyttävä nauru, joka sai Sylviankin hymyn muuttumaan hieman avoimemmaksi.
”Niin. Ainoa, joka minua tällä hetkellä kaipaa on Mochi, ja hänkin vain ruoka-aikoina. Callahan matkustaa työnsä puolesta paljon, joten minä vietän aikaani lähinnä kotona.”
Eikä Callahan yleensä halunnut typerää vaimoaan mukaan. Ne matkat olivat työntekoa varten, ja hän aiheuttaisi vain turhan häiriötekijän matkustamalla mukana. Lomamatkat olivat erikseen, sellaiset, joilla saattoi keskittyä taidemuseoissa kiertelyyn.
”Toivottavasti en ole vienyt suotta aikaasi, Deirdre varmasti haluaa sinun olevan kotona niin paljon kuin mahdollista:”

”Et tietenkään”, Julian vakuutti leppoisasti, mutta katsahti varmuuden vuoksi kelloaan. Deirdre-parka oli ollut melko… Herkässä mielentilassa raskauden myötä, ja nainen saattaisi todella kaivata häntä käymään kotona ennen illan valmennuksia.
”Et tiedä, kuinka helpottunut olen vastauksestasi. Mutta olet oikeassa, puhutaan siitä lisää maanantaina - yhdeksältä tallin varustehuoneella?” mies ehdotti, kiitti teestä ja nousi ylös.

Sylvia hillitsi halunsa tarjota toista kupillista teetä ihan vain siksi, että olisi saanut pitää Julianin seuranaan edes hetken pidempään. Luoja, miten itsekäs ja typerä ihmisen piti olla, että edes ajatteli sellaista? Varmasti miehellä oli parempaakin tekemistä kuin istua juomassa teetä, varsinkin, kun vaimo odotti kolmosia.
Hän nousi seisomaan ja saattoi miehen ovelle, otti tämän takin kaapista ja ojensi sen omistajalleen.
”Oli todella ihastuttavaa, että kävit. Sinun täytyy ehdottomasti kertoa Deirdrelle rakkaita terveisiä ja välittää onnitteluni hänelle.”
Kohta täällä olisivat taas vain hän ja Mochi. Olisikohan kello sen verran, että voisi soittaa Callahanille?

”Totta kai”, Julian vakuutti, veti takin harteilleen ja kumartui vaihtamaan kevyen poskisuudelman hyvästiksi.
”Nähkäämme maanantaiaamuna - varaudu jo ratsastusvaattein”, hän lisäsi huvittuneena hymyillen. Aloitus ei olisi kevyt. Hän oli menettänyt jo tarpeeksi aikaa, ja olihan Sylvia käynyt hänen hevostensa selässä - jopa Krakenin, joka esitteli mielellään hirviömäisiä attribuuttejaan.
Sitten mies katosi rappukäytävään ja päätti pyörähtää varmuuden vuoksi kaupan kautta, jotta voisi potentiaalisesti tyynnyttää Deirdren mielialaa huolellisesti valituilla herkkujen täsmäiskulla.

Julianin lähdettyä asuntoon tuntui laskeutuvan sama, painostava hiljaisuus, joka kävi toisinaan niin paksuksi, että se tuntui melkein fyysiseltä. Painoi hitaasti hapen pois keuhkoista.
Sylvia vaelsi levottomana huoneet kerran läpi ennen kuin siirsi käytetyt kupit keittiöön, missä taloudenhoitaja saisi huolehtia niiden tiskaamisesta. Ei hänen olisi tarvinnut tehdä edes sitä, mutta Callahan ei olisi pitänyt siitä, että hän olisi jättänyt puoliksi juodun teen lojumaan.
Hän yritti hetken houkutella Mochia pois sängyltä, mutta koira vain käänsi tuhahtaen kylkeään.
Sylvia päätti vaeltaa huoneet läpi uudelleen, varmuuden vuoksi. Kunnes kello olisi riittävän paljon, jotta hän voisi soittaa miehelleen.
Maanantaihin ei ollut enää hirvittävän pitkä aika.
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 172
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: When silence is all you know   Ke Marras 22, 2017 10:35 pm




Perjantai 24.11.2017, aamuyö, Newcastle

Voima oli kadonnut hänen jaloistaan. Kylmän kadun musta kosteus imeytyi hänen vaatteidensa läpi, kun hän makasi kyljelleen käpertyneenä sinisen, muovisen roskasäiliön takana näkösuojassa. Newcastlen yö oli melkein äänetön. Liikenteen humina oli hiipunut pois, ja rähjäinen, kapean sivukadun kätkössä oleva sisäpiha oli autio. Hengitys repi hänen keuhkojaan, kuin sinipunaiset, rajut kädenjäljet hänen kaulallaan olisivat saaneet ne unohtamaan kokonaan kuinka hengittää.
Polvissa ja kämmenissä oli nirhaumia, ja Keiko arveli kaatuneensa. Niiden syke hävisi ympäri kehoa kehittyvien mustelmien alle. Hänen päänsä pyöri niin, ettei hän uskaltanut nostaa sitä kadusta, vaikka kylmyys sai hänen koko kehonsa tärisemään. Tai ehkä kyse oli shokista. Siro, osin kiinni vedetty lentolaukku oli edelleen hänen vieressään, hän huomasi helpottuneena ja nykäisi vanhaa kauluspaitaa paremmin kiinni, vaikka se oli hampaaton asfaltista häneen virtaavaa kylmää vastaan.
Sydän hakkasi edelleen kuin portaissa askelia tahattomasti välistä jättäen, vaikka hänen oli täytynyt maata tässä jo hyvä tovi. Pulssi kieltäytyi laskemasta, sillä Keiko pelkäsi kuulevansa petollisen tyynet, pysäyttämättömät askeleet, jotka raahaisivat hänet kylmänrauhallisesti hiuksista takaisin kotiin.
Hänen pitäisi nousta ylös ja jatkaa matkaa. Päästä kauemmas. Mutta kun hän nosti päätään, hän tunsi pahoinvoinnin nousevan. Sokeuttava päänsärky jyskytti hänen takaraivossaan, kai seinää vasten toistuvasti isketyssä osassa.
Soita taksi. Tai poliisi.
Mitä jos hän päätyisi takaisin Tarquinin luo? Mitä jos huolestunut, jalo kirurgi oli tälläkin hetkellä Newcastlen poliisiasemalla odottamassa? Kauhu velloi kylmänä hänen sisällään, kun Keiko hapuili puhelinta viereltään varmana siitä, että oli pitänyt sitä kädessään juostessaan, syöksyessään ulos kotoa ja sokeasti pitkin öisiä katuja etsien epätoivoisesti piilopaikkaa, johon ehtisi ennen kuin Tarquin olisi kadulla hänen jalanjäljissään.
Kirkas näyttö keinui hänen silmissään. Ehkä hänen kätensä vain tärisivät. Kenelle hän voisi soittaa? Mies tietäisi etsiä häntä Gabriellen tai jopa Sabrielin luota.
Sylvia. Voisiko hän herättää naisen keskellä yötä? Hänen oli pakko.
Hän ei selviäisi tästä ilman apua.

Totta kai Callahan oli hermostunut siihen, että Sylvia oli soittanut kaksi kertaa saman päivän aikana, kun mikään ei ollut hätänä. Molemmilla kerroilla hän oli halunnut kertoa maanantaista ja siitä, että Julian oli pyytänyt häntä ratsastamaan hevosillaan.
Mutta molemmilla kerroilla ääni oli kadonnut.
Yöpöydälle asetettu desingnvalaisin loi pehmeän hehkun makuuhuoneeseen. Mochi hengitti rauhallisesti parivuoteen toisella puolella, pieneksi keräksi käpertyneenä.
Hän yritti keskittyä kirjan sivuun, mutta rivit pomppivat väsyneissä silmissä. Nopea vilkaisu kelloon kertoi sen kierähtäneen jo reippaasti uuden vuorokauden puolelle. Jos yrittäisi nukkua, hetken.
Siinä vaiheessa puhelin soi.
Sylvia tunsi sydämensä hypähtävän kurkkuun. Callahan ei milloinkaan soittanut turhaan, jotain oli varmasti tapahtunut.
Hän kurkotti puhelimen yöpöydältään ja hämmästyi nähdessään soittajan nimen.
Sylvia painoi vihreää luuria ja nosti puhelimen korvalleen.
”Keiko? Kultaseni, onko kaikki hyvin?”

Keiko painoi silmänsä kiinni ja vihasi sitä, kuinka heikoksi ja avuttomaksi tunsi itsensä. Kuinka heikoksi ja avuttomaksi Tarquin sai hänet olonsa tuntemaan, täysin voimattomana miehen otteessa.
Sylvia vastasi, ja nainen pohti oliko herättänyt ystävänsä - tai keskeyttänyt jotain. Hän yritti aloittaa puhelun, mutta sai ulos vain onnettoman pihahduksen.
Muutaman, kipeän yskähdyksen jälkeen hän löysi käheän, karheasti repivän äänen.
”Anteeksi”, hän kuiskasi ja yritti estää itseään itkemästä, ”voitko… Voitko viedä minut poliisiasemalle?”
Hänen piti hengittää hetki ja hakea ääntä, joka tuntui kadonneen miehen rusennettua sen ulos hänestä.
”En uskalla yksin. Olen… Luulen, että olen kirkon lähellä. Destiny Churchin.”

Sylvia oli kuvitellut, että hänen sydämensä oli jättänyt lyöntejä välistä silloin, kun puhelin oli alkanut soida, mutta kuullessaan Keikon heikon äänen se pysähtyi varmasti hetkeksi lopullisesti.
Poliisiasemalle.
Sylvia sysäsi paksun untuvapeitteen syrjään ja ponkaisi seisomaan edes huomaamatta kylmyyttä paljaiden jalkojensa alla.
”Rakas, ei mitään hätää, minä tulen hakemaan sinut heti”, hän vakuutti mahdollisimman rauhallisella äänellä samalla kun nykäisi valkoisen neuletakin vaaleansinisen satiiniyöpaidan päälle. Sen enempää hän ei antanut itselleen aikaa vaatteidenvaihtoon vaan kiiruhti eteiseen, työnsi jalkaansa ensimmäiset kengät ja kiskaisi lemmikinsinisen villakangastakin niskaansa. Hän nappasi autonavaimet ja käsilaukkunsa ennen kuin syöksähti käytävään.
”Destiny Church? Oletko yksin? Tästä ei mene sinne kauaa.”

”Sitä vastapäätä on kapea kuja”, Keiko kuiskasi ja avasi silmänsä, tuijottaen tihkuttavaa, sisäpihan keltaisten valojen vaalentamaa taivasta jossain talojen yläpuolella. Hänen pitäisi päästä ylös.
”Ja siellä on sisäpiha”, hän lisäsi ponnistautuen istumaan ja vajosi vienosti haiskahtavaa roskasäiliötä vasten. Hän nojasi värittömän poskensa siihen. Tärisevä käsi ei meinannut saada näytöstä haljennutta puhelinta pysymään korvalla.
”Kiitos.”
Puhelun päätyttyä ylivoimainen helpotus siitä, ettei hän joutuisi selviytymään tästä yöstä täysin yksin, sai syyllisyyden nakertamaan häntä. Millä oikeudella hän raahasi ystävänsä ylös sängystä? Miksi hän ei ollut pakannut nopeammin? Hän ei tuntunut koskaan oppivan, että Tarquin haistoi hänestä, kun hän suunnitteli jotain.
Keiko nyki kostean kadun kurasta tuhriinunutta paitaa paremmin päälleen ja painoi pään polviaan vasten. Ryhdistäydy. Hänen olisi päästävä jaloilleen.

Karpalonpunainen Jaguar kiisi pitkin öistä tietä nopeudella, joka olisi oikeuttanut sakottamaan, mikäli siitä olisi sattunut jäämään kiinni.
”Kolmensadan metrin päästä poistu liikenneympyrästä kolmanteen liittymään”, ilmoitti navigaattori avuliaasti.
Ja Sylviahan poistui, rikkoi todennäköisesti jotakin sääntöä ampaistessaan suoraan yhden kaistan yli, mutta sillä ei ollut nyt väliä. Keiko oli yksin ja tarvitsi hänen apuaan.
”… käänny vasemmalle...” navigaattori jatkoi hädissään pysyäkseen mukana, ja Jaguar kiepsahti kauniisti ympäri. Destiny Church jäi oikealle puolelle, ja pieni kuja, joka sitä vastapäätä sukelsi talon ja aidan väliin oli jäädä huomaamatta.
Tie sukelsi parvekkeiden alle pienelle sisäpihalle. Jarrut kirskahtivat kun Sylvia pysähtyi. Hän tempaisi oven auki ja loikkasi ulos.
”Keiko?”

Auton vauhdikas lähestyminen sai kaulaa ja paljaita jalkoja kirjovia, vähitellen yhä tummemmiksi ja sinisemmiksi muuttuvia mustelmia lukuun ottamatta värittömäksi valahtaneen naisen käpertymään sydän pamppaillen sinistä roskasäiliötä vasten. Mitä jos se oli…?
Mutta hän tunnisti karpalonpunaisen Jaguaarin ja ulos hyppäävän hahmon. Vähäkin voima tuntui katoavan Tarquinin hänen painostaan huomaavaisesti huolehtivien kommenttien alla melkein olemattomiksi muuttuneista raajoista. Hän ei olisi enää yksin. Tarquin ei voisi raahata häntä takaisin kotiin, ei enää.
Keiko tuki kätensä roskasäiliön kylkeen ja nousi horjahtaen ylös paljaille jaloilleen. Piha tuntui keinuvan, ja päänsärky sai tähdet kipinöimään hänen näkökenttänsä rajoilla.
”Kiitos, kun tulit”, Keiko sai kuiskattua, ääni rahisten ja kumartui varovasti nostamaan osittain avonaisen laukkunsa pystyyn. Kermanvalkea käsilaukku oli kaatunut sen taakse.

Pieni hahmo olisi saattanut jäädä Sylvialta kokonaan huomaamatta kadun varjoissa, ellei Keiko olisi juuri silloin huterasti seisomaan.
Voi hyvä Luoja…
Sylvia pyrähti Keikon viereen, tarttui toisella kädellään tämän käsivarteen ja kietoi toisen varovasti kovin kapean vyötärön ympärille auttaakseen naista pysymään pystyssä.
”Voi rakas… Tule, autan sinut autoon, voin nostaa laukkusi sitten”, hän sanoi, yrittäen lähteä johdattamaan Keikoa kohti Jaguariaan.

Hänen jalkansa kantoivat, vaikkei Keiko voinutkaan väittää tuntevansa niitä. Polvet tuntuivat tärisevän, kylmästä, hätäisestä juoksusta, shokista tai ehkä helpotuksesta. Keiko askelsi poissaolevana kaunista, punaista autoa kohti.
”Pelkään, että hän on odottamassa poliisiasemalla”, hän kuiskasi ja vajosi helpottuneena etupenkille. Toivottavasti hänen osin kastunut paitansa ei sotkisi kallista, siistiä autoa.
”Eivätkä he uskoisi minua edes nyt.”

Sylvia auttoi Keikon istumaan etupenkille ja riisui sitten lemmikinsinisen takkinsa, kietoen sen varovasti naisen ympärille peläten satuttavansa.
”Miehesi?” hän kysyi hiljaa. Se oli vain arvaus, mutta Keiko oli vaikuttanut hyvin vaisulta aina, kun puhe oli kääntynyt kotioloihin. Ja hyvä Luoja, mikä muu olisi saanut naisen pakenemaan tällä tavalla, yön selkään?
”Älä huoli, minä pidän huolen, että sinua uskotaan.”
Hän sulki etuoven ja kiersi hakemaan Keikon tavarat, nostaen ne takakonttiin ennen kuin kiersi takaisin kuskin paikalle. Moottori käyntiin ja lämmitys päälle, penkinlämmitin myös, Keikohan oli aivan jäässä!
”Oletko varma, ettei meidän kannattaisi ajaa suoraan sairaalaan?” Sylvia kysyi huolestuneesti samalla kun teki niin vauhdikkaan u-käännöksen, että yksi roska-astioista saattoi kellahtaa kumoon.

Keiko sulki silmänsä maailman keinuessa, nyt lohdullisesti. Turvassa. Hän olisi voinut itkeä helpotuksesta huomatessaan vasta nyt, kuinka peloissaan todella oli ollut odottaessaan miestään. Jos Tarquin oli kuullut ulko-oven naksahduksen astuttuaan varmasti juuri suihkusta, mies olisi voinut ehtiä ulos aivan hänen kannoillaan.
Ja mies oli todistanut niin monta kertaa aikaisemmin, ettei hänellä ollut toivoa paeta.
”Olen odottanut jo liian pitkään”, hän kuiskasi koskettaen kipeää kurkkuaan, ”kuin se idiootti, joka olen.” Miksi hän ei mennyt poliisin luo, kun mies mursi hänen kylkiluunsa ja jätti häneen ensimmäistä kertaa raskauttavia mustelmia, joita avioparin intohimo ei selittänyt?
Typerä, typerä nainen. Mies vajosi polvilleen anellen anteeksiantoa, ja hän lohdutti.
”Ehkä he eivät usko. Ehkä hän kertoo heille, että joku muu kävi kimppuuni ja sairas mieleni ei erota totuutta kuvitelmasta… Tai että yritin satuttaa itseäni tai häntä, ja hänen piti estää minua”, Keiko pohti onnettomana, kun hätä pakotti sanoja ulos, vaikka ääni repikin runnottua kurkkua.

”Älä puhu itsestäsi noin”, Sylvia pyysi samalla kun oikaisi jälleen siinä samassa liikenneympyrässä navigaattorin yrittäessä pysyä hänen käännöstensä perässä.
”Keiko, minä lupaan, että he uskovat. Pidän siitä huolen.”
Ja hän pitäisi. Herttuaperheen tytär osasi olla halutessaan vakuuttava, vaikka olikin unohtanut sen omassa elämässään.
Hän ei tiennyt, millaista painajaista Keiko oli joutunut elämään, mutta siitä tulisi loppu. Luoja nähköön, siitä tulisi loppu.
”Keskity vain hengittämään, kultaseni, ja lämpiämään. Minä ajan meidät sairaalalle, sinun täytyy ehdottomasti saada hoitoa vammoihisi. Ja he saavat kutsua sinne poliisin.”
Ja jos kukaan uskaltaisi väittää vastaan, Sylvia antaisi näiden kuulla kunniansa.

Sylvian läsnäolo, vakaa rauha ja varma ote yön kääntymiseen parhain päin olivat saada Keikon itkemään. Hän käänsi penkkiin nojaavaa päätään ja katseli hetken ääneti kalpean ystävänsä kaunista, kojelaudan valaisemaa profiilia.
”Kiitos, Sylvia”, hän vetosi hiljaa ja kiersi käsivarren ympärilleen. Penkistä huokuva lämpö tuntui hiipivän vähitellen häneenkin ja hillitsevän tärinää.
Ajatus hänen vammojensa esittelemisestä sai hänet kääntämään päänsä ikkunaa kohti, kun lohduttomat kyyneleet pyrkivät ulos. Hänen vammansa, jotka näyttivät juuri kuinka heikko ja surkea hän oli. Kuinka säälittävän avuton hän oli, ja kuinka Tarquin saattoi tehdä aivan mitä halusi. Pelkkä ajatus täytti hänet kouristuttavalla häpeällä, ja sai naisen nykimään kauluspaidan helmoja paremmin mustelmaisille reisilleen.
”Olen pahoillani, että herätin sinut.”

Sylvia vilkaisi Keikoa silmäkulmastaan.
”Älä pyydä anteeksi. Olen ystäväsi, Keiko, totta kai sinä soitat minulle silloin, kun tarvitset apua.”
Oli turha sanoa ääneen, ettei hän ollut vielä nukkunut. Ei mitään syytä aiheuttaa hyväsydämiselle, herttaiselle Keikolle huolta nyt, kun tällä oli aivan tarpeeksi kestettävää.
”Olemme aivan pian perillä, ei mene enää kauaa.”
Matka Royal Victoria Infirmarylle oli lyhyt. Ainakin kun ajoi lujaa. Ja ehkä hieman sääntöjen vastaisesti.
Sylvia kiepautti auton parkkiin punaisen tiilirakennuksen eteen ja kääntyi kunnolla katsomaan Keikoa. Hän ojensi kätensä ja kohtensi hieman takkia tämän ympärillä, vaikka autossa olikin vielä lämmin.
”Odotatko tässä, jos käyn hakemassa ensiavusta pyörätuolin?”

Keiko havahtui auton pysähtyessä ja katsoi Sylviaa kauhistuneena.
”En tarvitse pyörätuolia”, hän vakuutti. Hän tunsi olonsa tarpeeksi säälittäväksi jo ilman sitä, ettei voisi edes kävellä omin jaloin. Nainen veti syvään henkeä, avasi auton oven ja ojensi takin tummat, vinot silmät kiitollisina takaisin Sylvialle. Hän oli selvinnyt hengissä Tarquinin tähän mennessä pahimmasta vihanpurkauksesta.
Ehkä hänen päänsä pyöri ja kipinöi, ja henki kulki vaivalloisesti. Mutta hän pystyisi kävelemään. Auton lohdullinen lämpö oli saanut hänen raajansa lakkaamaan tärisemästä.
”Kiitos, kun olet mukanani”, hän sanoi levottomana, laihat hartiat ahdistuneena painuen, kun laski paljaat jalkansa kylmälle asfaltille ja keräsi rohkeutta ja voimaa nousta ylös, kävellä sisään ja esitellä maailmalle, miten typerä oli. Keiko veti vavahtaen henkeä, nousi ylös ja lähti hitain, epävarmoin askelin kohti ensiavun ovea.

Sylvia olisi ollut eri mieltä, jo ihan paljaiden jalkojenkin vuoksi. Hän seurasi nopeasti Keikon esimerkkiä ja nousi ulos autosta, napaten varmuuden vuoksi naisen käsilaukun takakontista ennen kuin lukitsi ovet ja harppoi ystävänsä perään.
”Rauhallisesti”, nainen totesi hellästi ja laski takkinsa uudelleen Keikon harteille. Nämä näytti niin pieneltä ja hauraalta, että vaikka ensiavun lasioville ei ollutkaan pitkä matka, hän halusi suojella tätä edes jotenkin. Jos ei muuten, niin takilla.
”Kaikki järjestyy kyllä”, Sylvia vakuutti lempeästi ja kietaisi käsivartensa Keikon ympärille auttaakseen tätä pysymään pystyssä. Kaulan tummuvat jäljet näyttivät hirvittäviltä ja saivat Sylvian sydämen hakkaamaan kipeästi.

Ensiavun valot olivat kirkkaat, ja koko rakennus tuntui olevan täynnä ääntä ja liikettä. Keikon oli suljettava silmänsä, kun takaraivossa sykkivä päänsärky uhkasi saada hänet voimaan pahoin, ja hetkeksi nainen tarttui ystävänsä käteen. Mutta hän jatkoi päättäväisesti matkaa pitäen katseensa elottomassa laattalattiassa, haluamatta nähdä millaisia katseita he keräsivät tullessaan. Askel kerrallaan, ja joskus tämä olisi ohi.
Joskus hän olisi vapaa miehestään. Mustelmat katoaisivat, ja ehkä hän voisi saada nyt uuden elämän. Keiko puristi Sylvian kättä kiitollisena.

Sylvia saattoi Keikon istumaan odotusaulan penkeille, joiden kalpeanvihreä sävy tuntui olevan sama sairaalasta riippumatta. Kai joku oli joskus laskenut juuri tuon tietyn sävyn olevan erityisen rauhoittava tilanteissa, joissa huoli ja paniikki eivät olleet kaukana.
"Odota tässä ihan pieni hetki, käyn ilmoittamassa sinut", Sylvia pyysi Keikolta ja kiirehti sitten tiskille. Ei, yksityiskohdilla ei ollut nyt väliä, hän halusi ystävänsä pääsevän lääkärin puheille ja heti. Kyllä, hän oli saattaja ja tulisi mukaan, joten olkaa hyvä ja toimikaa, ennen kuin hänen tarvitsisi ottaa yhteyttä sairaalan johtoon, tuliko selväksi?
Sylvia olisi saattanut tuntea häpeää määräilevästä käytöksestään, ellei kyse olisi ollut Keikosta. Luojan kiitos tämä ei ollut pyörtynyt sillä välin, kun Sylvia oli vakuutellut vastaanoton hoitajaa asian ehdottomasta kiireellisyydestä ja luottamuksellisuudesta.
"Kultaseni, lääkäri ottaa sinut nyt vastaan", vaalea nainen totesi lempeästi, tarttuen ystävänsä käteen.

Ajantaju tuntui hyvin abstraktilta käsitteeltä, Keiko pohti nojatessaan päätään tuolin takana olevaan seinään. Takaraivo oli hellä. Tarquin todella oli voimakas suuttuessaan. Miksi hän oli jäänyt? Miksi hän oli antanut anteeksi yhä uudelleen? Siksi, koska ei uskonut voivansa päästä pakoon, jos lähtisi. Ehkä Tarquin löytäisi hänet nytkin.
Mutta hän ei halunnut joutua enää sanomaan itselleen ’tämä on se hetki, kun minä kuolen’. Ja kun hän oli vajonnut pimeyteen Tarquinin kädet kaulansa ympärillä, hän oli todella luullut niin.
Sen sijaan mies elvytti hänet, keräsi hänet syliinsä kädet säikähdyksestä täristen ja vakuutti kuinka paljon rakasti häntä, kuinka ei koskaan halunnut satuttaa häntä, kuinka pahoillaan oli.
Sylvian paluu havahdutti Keikon ja sai naisen avaamaan silmänsä. Hän puristi Sylvian kättä noustessaan ylös ja seurasi ystäväänsä muistuttaen hartaasti itselleen, että tämä olisi pian ohi. Häntä ei voitaisi tuijottaa ikuisesti, ja joskus häpeä hiipuisi pois.
Hän antoi ajatustensa harhailla, kun ikävästi Tarquinin mieleen tuovat valkotakit hyörivät hänen ympärillään. Tutkivat kaulan mustelmia, valaisivat silmiä, testasivat aivotoimintaa. Riisuivat hänet kärsineestä yöpaidasta ja tutkivat niskan ja lapaluut tummentaneita, massiivisia mustelmia, jotka olivat kai seurausta samoista, seinää vasten tehdyistä iskuista, jotka olivat jättäneet hänen takaraivonsakin helläksi. Pakottivat hänet makaamaan liikkumatta jyskyttävissä laitteissa, jotka saivat pahoinvoinnin vellomaan hänen sisällään. Löysivät murtuneen kylkiluun. Tarkastivat käsivarsien tummat sormenjäljet kohdissa, joissa mies oli sulkenut hänen kätensä omansa sisään ja retuuttanut häntä mukanaan. Tekivät reisien mustelmien perusteella sisäisen tutkimuksen, joka sai Keikon tuijottamaan kattoa turtana.
Sairaalakaapu tuntui irvokkaalta, ja Keiko tuijotti sairaalasängyltä surkuhupaisan lyhyinä riippuvia jalkojaan nyppien kaavun helmasta purkautuvaa lankaa ahdistunein sormin.
”Poliisi… Lausunto… Aivotärähdys… Ei pysyvää aivovammaa… Maltillista sisäistä verenvuotoa…”, hänen ympärillään käytävä keskustelu leijui sisään ja ulos. Keikon sydän hakkasi levottomassa rytmissä. Tar-quin, tar-quin, tar-quin. Mies tunsi sairaalat kuin omat taskunsa, ja varmasti etsisi häntä täältäkin. Lumoaisi jokaisen kuulijan ammattitaidollaan ja jalolla maineellaan.
Hänen täytyi päästä pois täältä. Keiko nosti ahdistuneen katseen Sylviaan.

Sylvia piti lupauksensa eikä jättänyt Keikoa yksin kuin niinä hetkinä, kuin oli aivan pakko tai kun tämä kaipasi hetken yksityisyyttä - sikäli kuin se tällaisessa tilanteessa oli mahdollista. Silloinkin hän pysyi lähistöllä, kuulomatkan päässä, valpas vahtikoira joka tuijotti hiljaiseksi jokaisen, joka uskalsi esittää liian tungettelevia kysymyksiä väärällä äänensävyllä tai osoittaa pienintäkään epäilystä Keikon sanoja kohtaan.
Hän oli määrätietoinen näky siitäkin huolimatta, että takin helman alta loistivat valkeina paljaat sääret, satiinisen yöpaidan pitsireunusteinen helma jäi paljon korkeammalle.
Keikon ei tarvinnut kuin kohottaa katseensa, ja Sylvia siirtyi tämän vierelle. Hän kietoi käsivartensa naisen hentojen hartioiden ympärille ja tarttui hellästi tämän käteen.
“Ei enää kauaa, kultaseni”; hän vakuutti lempeästi.
“Poliisi käy juttelemassa kanssasi, ja sen jälkeen saat tulla meidän luoksemme lepäämään.”

Hänen olisi pitänyt olla jo tottunut sairaaloihin. Psykologin roolissa hän olisi tiennyt täsmälleen, kuinka toimia - mutta uhrin asema ei ollut Keikolle luonteva. Vaikka kai hän oli sellainen ollut jo vuosia.
Ahdistus velloi hänen sisällään, ja sai Keikon käpertymään kasaan, kun hän kuulosteli tuttuja, itsevarmoja askelia kirkkaasti valaistulta käytävältä.
Sylvian ystävällisyys sai hänet hymyilemään hämillisesti ja puristamaan naisen kättä kiitollisena tuesta. Hän yritti pitää tykyttävän, joskin kipulääkkeiden sumentaman päänsä pystyssä poliisien kirjatessa ylös lausuntoa.
Tarquin Darby, hänen miehensä, oli käynyt häneen käsiksi. Ei, se ei ollut ensimmäinen kerta. Kyllä, hän haluaisi anoa miehelleen määräystä olla lähestymättä häntä. Keiko katsahti Sylviaa silmäkulmastaan: kyllä, hänellä oli paikka, minne mennä.
Hän ei voinut kertoa yksityiskohtia illastaan, saati kuluneista vuosista, mutta ilmeisesti se meni sekavuuden nimiin. Hän ei voinut kertoa, mitä oli kokenut vuodet Tarquinin käsissä. Poliisit saisivat tarpeeksi hyvän kuvan hänen potilastiedoistaan.
”Mennäänkö?” hän vetosi Sylvialle onnettomana heti poliisien kääntäessä selkänsä. Keiko toivoi, ettei olisi joutunut nojaamaan niin raskaasti ystävänsä tarjoamaan apuun, jopa työntymään tämän kotiin keskellä yötä, mutta joutui myöntämään itselleen, ettei selviäisi yksin.

Sylvian sydän hakkasi rintakehässä kipeästi, mutta hän yritti Keikon vuoksi pitää olemuksensa mahdollisimman vakaana. Käyttäydy niin kuin arvoisellesi ladylle on sopivaa, hän hoki itselleen, kuunnellessaan sirpaleita siitä, millaista painajaista hänen ystävänsä oli joutunut elämään kotonaan.
Kyeten ainoastaan toivomaan, että olisi tiennyt jo aikaisemmin.
Kun poliisit viimein olivat valmiita, Sylvia sipaisi lempeästi Keikon selkää ennen kuin astahti kauemmas, käsi tämän käsivarrella leväten.
"Haluaisitko vaihtaa vaatteesi rauhassa?" hän kysyi, ja nykäisi lähemmäs matkalaukkua, jonka oli käskenyt käydä hakemassa autostaan sillä välin, kun Keiko oli antanut lausuntoaan - oletettavasti sellainen ei oikeastaan kuulunut sairaala-apulaisten tehtäviin, mutta Sylvia oli luvannut olla poistumatta ystävänsä viereltä.
"Minä vaihdan sillä välin pari sanaa lääkärin kanssa."

Hitaasti Keiko avasi lentolaukun, jota oli raahannut mukanaan syöksyessään ulos elämästään ja haparoiden epätoivoisesti piilopaikkaa Newcastlen öisiltä, märiltä kaduilta. Hän tutki sekalaista myttyä vaatteita, kuluneita lempiromaaneja ja kirjekuorellisia käteistä, jota hän oli ujuttanut palkastaan siltä varalta, että pääsisi joskus pakoon. Mukana oli myös hänen valokuva-albuminsa, ja kevyt, roosanvärinen takki oli sullottu päällimmäiseksi. Mutta hänen rakas smaragdinvihreä villakangastakkinsa oli edelleen kotona. Siis Tarquinin kotona.
Älä itke takin tähden, hän komensi itseään etsiessään sekalaisesta kokoelmasta lempimekkojaan jotain, mitä voisi vetää päälleen. Mikään tästä ei tainnut olla sitä, mitä hän oli suunnitellut pakkaavansa mukaan Madridiin, missä hän olisi juuri nyt, ellei Tarquin olisi tullut kotiin väärään aikaan.
Äkkiliikkeitä välttäen Keiko vaihtoi sairaalakaavun suosikkineuleeseensa, mereen norsunluunväristä, untuvaisen pehmeää villaa, joka putosi puoliväliin reittä. Liian suuren neuleen alta esiinpistävät, paljaat, kapeat jalat näyttivät kai omituisilta marraskuussa. Miksei hän ollut pakannut mukaan kenkiä?
Kauhu tyhjyyteen sukeltamisesta uhkasi viedä vähänkin voiman hänen jaloista, joten Keiko sulki metodisella rauhallisuudella lentolaukun vetoketjun ja hautasi leukansa villapaidan muhkeaan poolokaulukseen astuessaan ulos käytävää hämärämmäksi jätetystä huoneesta.

Sylvia oli juuri hyvästelemässä lääkäriä, kun Keiko astui käytävään. Nainen kääntyi hymyillen ystävänsä puoleen ja kietaisi takkinsa päättäväisesti tämän harteiden ympärille. Se ei ehkä lämmittäisi paljaita sääriä, mutta oli se silti jotakin.
"Me voimme lähteä nyt kotiin", hän totesi pehmeästi, mutta vilkaistuaan vielä Keikon paljaita jalkoja pyysi saada lainaan edes jonkinlaiset kengät. Lapsille tarkoitetut sairaalatohvelit oli koristeltu hymyilevillä nalleilla, mutta ainakaan Keikon ei tarvitsisi kulkea täysin avojaloin parkkipaikan poikki.
Sylvia tarttui päättäväisesti vetolaukun kahvaan ja sujautti toisen kätensä Keikon käsivarren alle.
"Lääkärin mukaan kaiken pitäisi olla kunnossa, mutta minun täytyy pitää sinua varmuuden vuoksi silmällä. Ja tarvitset kunnolla lepoa."

Sylvian käsikynkässä takaisin karpalonpunaista Jaguaaria kohti.
”Olet hyvin kiltti auttaessasi minua”, hän sanoi yrittäen pitää itsetuntonsa vähäiset sirpaleet kasassa, ettei alkaisi itkeä. Hänen pitäisi kai tuntea helpotusta siitä, että oli vihdoin tehnyt päätöksen ja vapauttanut itsensä. Vapauden euforia hautautui kipulääkkeiden turruttavaan vaikutukseen, pelkoon Tarquinin ilmestymisestä hetkellä minä hyvänsä ja kauhuun siitä, että hänen koko omaisuutensa oli nyt pienessä lentolaukussa ja kermanvärisessä käsilaukussa.
Olikohan Brian pettynyt, ettei hän saapunutkaan tänään?
Mitä hän tekisi huomenna? Tai maanantaina? Levottomuus riisti vähäisenkin värin naisen kasvoilta.
”En tiedä, mitä olisin tehnyt ilman sinua.”

"Tietenkin autan. Äläkä ajattele sellaista, minä olen nyt tässä."
Sylvia avasi auton oven ja auttoi Keikon etupenkille istumaan ennen kuin kiersi nostamaan laukun takaisin autonsa takakonttiin.
Miten hirveää täytyi olla, kun yhtäkkiä koko elämä mahtui matkalaukkuun.
Mutta hän ei voisi keskittyä nyt säälimään Keikoa, sääliä nainen saisi tarpeeksi. Tämä tarvitsi jonkun tukemaan itseään, olemaan vahva.
Sylvia paukautti takaluukun päättäväisesti kiinni ja siirtyi kuskin paikalle. Hän käynnisti moottorin ja sääti lämmityksen päälle.
"Millainen olo sinulla on, kultaseni?" hän tiedusteli samalla kun ajoi ulos parkkipaikalta. Ei menisi enää montaa tuntia, kun pimeys alkaisi helpottaa.

Katuvalot liukuivat ikkunoiden ohi, ja auton pehmeä hyrinä rauhoitti hänen pulssinsa melkein uneliaaksi. Keiko tuijotti tuulilasia poissaolevana, untuvaisen villaneuleensa sisälle käpertyen. Vahvat kipulääkkeet olivat turruttaneet kivun ja tekivät hänen olonsa melkein tunnottomaksi.
”Epätodellinen”, hän kuiskasi hetken kuluttua, ”kuin olisin unessa.” Tai kuollut. Keiko käänsi kasvonsa Sylviaa kohti ja tutki naisen profiilia katseellaan.
”En tiedä, miten päädyin tähän tilanteeseen.”

Sylvia oli napsauttanut navigaattorin pois päältä, luottaen siihen, että osaisi kyllä täältä kotiin.
"Eikä sinun tarvitse tietääkään juuri nyt. Keskityt vain lepäämään ja saamaan voimiasi takaisin", Sylvia vakuutti lempeästi.
Kaduille oli alkanut jo ilmestyä ensimmäisten työmatkalaisten autoja, enää ei voinut kaahata aivan niin huolettomasti.
"Viivyt tietenkin luonamme niin pitkään kuin tahdot."


Viimeinen muokkaaja, Lilya pvm Ke Marras 22, 2017 10:41 pm, muokattu 2 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 172
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: When silence is all you know   Ke Marras 22, 2017 10:35 pm

Keiko sulki silmänsä ja yritti kasata sumeina karkailevia ajatuksiaan. Lääkkeet olivat vieneet terän päänsäryltä, mutta koko pää tuntui aralta. Silmät polttelivat kuivina ja väsyneinä, ja kurkku tuntui ahtaalta.
Niin pitkään kuin tahdot. Hän oli koditon. Ajatus sai Keikon puristamaan silmänsä tiukemmin kiinni ja rutistamaan käsiään niin, että naurettavan suurella ja näyttävällä timantilla koristettu, valkokultainen vihkisormus jätti jäljen viereisiin sormiin.
”Minun piti lähteä tänään Madridiin, mutta Tarquin tuli kotiin. Ja nyt kaikki on sirpaleina”, Keiko sanoi tuntien olonsa turraksi. Kaikki suunnitelmat, joita hän oli tehnyt Madridia varten - ravintolat, joiden menuja ja suosituksia hän oli tutkinut, loputtomat listat pakkaamista varten, tuttujen museioiden uusien näyttelyiden tarkastaminen varmuuden vuoksi.
”Minulla ei ole edes kenkiä”, hän sanoi avaten silmänsä ja tuijotti tuulilasin läpi tyhjyyteen. Mikä absurdi ajatus.

Sylvia vilkaisi Keikoa silmäkulmastaan, huolen saadessa kulmat kurtistumaan hetkeksi.
Toteamus kengistä sai uhkaavan polttelevan tunteen ilmestymään silmien taakse, mutta hän pakotti itkun jäämäänkin vain siksi, pelkäksi kirvelyksi.
"Voi Keiko, kyllä kaikki järjestyy. Heti, kun olet kunnossa, käymme ostamassa sinulle uudet kengät. Ja tarvitset itsellesi uuden asunnon, ja sitten sinun on päätettävä, millaiset maalit haluat seiniin ja minkä värisen sohvan..."
Se kuulosti ehkä typerältä haihattelulta. Voi Luoja millainen idiootti hän oli, edessä olisi ties millainen taistelu avioeron ja lähestymiskiellon kanssa, mutta hän puhui sohvasta.
Mutta se tuntui tärkeältä. Kun kaikki muu oli kaaosta, oli lohdullista tietää, että saattoi vaikuttaa edes siihen, minkä värisen sohvan hankkisi.
Callahan olisi varmasti katsonut häntä epäuskoisesti.
"Ja saat vielä tilaisuuden matkustaa Madridiin. Olitko lähdössä sinne työmatkalle?"

Puhe sohvasta sai Keikon silmät kostumaan. Sylvia kuulosti niin toiveikkaalta ja käytännölliseltä. Ehkä kaikki todella järjestyisi kuin sormia napsauttamalla. Hän voisi löytää itselleen oman kodin. Hän voisi aloittaa uuden elämän vapaana pelosta.
Nainen ojensi kätensä ja kosketti Sylvian käsivartta kiitollisena.
”En”, hän sanoi tuijottaen tietä tuulilasin takana, ja ajatus oli särkeä hänen sydämensä. Mutta ehkä hän voisi lähteä huomenna? Nyt tosin saattoi olla jo perjantai. Lauantaina sitten?
”Mies, joka rakastaa minua, odottaa siellä.”

Sylvian mieli karkaili jo eteenpäin, valvotusta yöstä hieman raskaana. Hän voisi soittaa muutaman puhelun tutuilleen, tiedustella asiaa, auttaa Keikoa löytämään itselleen sopivan asunnon sieltä, minne tämä ikinä halusikaan muuttaa.
Hänellä oli yhtäkkiä tavoite, johon keskittää voimavaransa. Sama tuli, jonka ajatus ratsastuksen pariin palaamisesta oli saanut kytemään varovasti, tuntui saavan lisää voimaa.
Keikon sanat tunkeutuivat hänen mieleensä ja saivat sinisenkultaisen katseen käännähtämään hetkeksi tummahiuksiseen naiseen.
"Mies joka... Voi Keiko, sehän on ihanaa!"

Keiko kiersi käsivarret ympärilleen. Hänen täytyi päästä Madridiin. Hän nukkuisi hetken, ja etsisi lennon, jolla voisi lähteä. Tarquin ei veisi tätäkin häneltä.
”Meidän piti saada vihdoin useampi päivä yhdessä”, hän sanoi tuntien olonsa turraksi, ”minun piti vain pakata nopeasti ja lähteä lentokentälle, mutta hän palasikin töistä kesken päivän ja…”
Ja vaistosi välittömästi hänen hermostuksensa.
”Minun täytyy lähteä Madridiin”, Keiko kuiskasi melkein itsepäisesti, keräten voimaa sirpaleistaan.

Sylvian sydän oli alkanut läpättää, mutta ei enää pelosta tai ahdistuksesta.
Keikolla oli joku, joka rakasti tätä. Se joku odotti Madridissa.
Se oli niin uskomattoman romanttista, että hänen olisi tehnyt mieli alkaa itkeä.
"Totta kai sinä lähdet Madridiin."
Callahan olisi varmasti todennut, että pelkkä ajatus oli typerä. Mutta Sylvia hiljensi miehensä äänen päättäväisesti mielestään.
"Totta kai. Ensin vain lepäät hyvin. Sen jälkeen me etsimme sinulle lennot, ja ostamme kaiken tarvittavan matkalle. Kengät, tarvitset ehdottomasti kengät."

Väsymys alkoi levitä raskaana hänen raajoihinsa ja teki ajatuksista vielä tahmeampia. Pään kääntäminen tuntui mahdottomalta, ja silmiä vihloi, joten Keiko painoi silmänsä kiinni ja nojasi hellän takaraivonsa penkkiä vasten. Koko pää tuntui keinuvan.
Sylvian sanat saivat hänet hymyilemään. Kyllä, kengät olisivat ehdottomasti tarpeen, hän pohti kipristäen varpaitaan hymyilevien nalletohveleiden sisässä.
”Kiitos”, Keiko kuiskasi ja kurtisti kulmiaan, kun kysymys piileksi jossain sumun alla.
”Entä miehesi? Onko hän kotona?”

Sylvian ajatukset olivat niin keskittyneet Keikoon, että naisen kysymys oli saada hänet melkein hämmentymään. Hän räpäytti silmiään pari kertaa.
"Oh, Callahan on työmatkalla, hän palaa vasta alkuviikosta."
Pitäisikö hänen soittaa miehelleen ja ilmoittaa siitä, että heillä olisi vieras pari päivää? Ei, eihän se vaikuttanut Callahaniin mitenkään, eikö niin?
Keiko näytti siltä, että uni tekisi naiselle hyvää. Lääkäri oli käskenyt herätellä tätä tasaisin väliajoin, siltä varalta, että tajunnantaso pääsisi laskemaan.
Sylvia ajoi auton lämmitettyyn autotalliin ja pysäytti moottorin, kääntyen Keikon puoleen.
"Pian pääset nukkumaan, kultaseni. Jaksathan vielä kävellä?"

Auto oli pysähtynyt. Keiko havahtui Sylvian ääneen ja avasi silmänsä tokkuraisena. Niskaa tai kaulaa vihloi niin, että silmissä kipinöi, kun hän nosti päänsä penkistä, suoristautui ja avasi auton oven.
”Totta kai”, hän mumisi ääni karheana ja laski nalletohvelit lämmitetyn autotallin lattialle. Nainen ponnistautui jaloilleen ja otti tukea autosta, kun korvissa humisi ja tasapaino tuntui ottavan omia vapauksia. Keiko ravisti hitaasti päätään ja suunnisti kohti takakonttia, jossa arveli tavaroidensa olevan. Sylvia teki jo tarpeeksi: saisihan hän omat tavaransa kannettua.
”Kiitos, Sylvia”, Keiko toisti tietämättä monettako kertaa yön aikana, mutta sitä oli vaikeaa sanoa tarpeeksi.

Sylvia oli ehtinyt jo kiertää takakontille ja nostaa laukun maahan.
"Voi Keiko, ei sinun tarvitse kiittää. Sinä olet minun ystäväni."
Ja se sai Sylvian tuntemaan olonsa hirvittävän onnelliseksi, jopa tässä hirveässä tilanteessa. Hänellä oli ystävä, joka ei ollut sukua, tai muuten pakotettu pitämään hänestä.
Hän tarttui vetolaukun kahvaan ja sujautti taas toisen kätensä Keikon käsivarren alle tukeakseen tämän huteraa kävelyä heidän suunnatessaan kohti hissejä.
"Voin katsella sopivia lentoja valmiiksi sillä välin kun lepäät. Tilataan ne sitten myöhemmin yhdessä."

Sylvian varmat, rauhalliset otteet saivat Keikon kävelemään kummallisen tunnottomin jaloin naisen käsikynkässä ja vajoamaan uneliaana hissin seinää vasten, kun se kohosi kohti korkeuksia. Lepääminen kuulosti kieltämättä taivaalliselta, sillä hänen päänsä oli raskas ja koko niska tuntui säkenöivän jäykkää kipua. Koko keho taisi tehdä niin.
”Se olisi mukavaa”, hän mumisi painaen silmänsä kiinni, ohimo hissin viileää seinää vasten.
”Olet kovin kultainen.”

Jostain syystä Sylviaan sattui aina, kun joku sanoi häntä kultaiseksi. Kuin hän olisi odottanut, milloin valhe paljastuisi.
"Voi Keiko..." oli ainoa asia, jonka hän osasi sanoa siihen hetkeen. Hissi liukui pysähdyksiin ylimmässä kerroksessa, ja hän kosketti hellästi Keikon hartiaa ennen kuin lähti johdattamaan tätä pitkin lyhyttä käytävää, jonka varrella olevista ovista kumpikin johti heidän asuntoonsa.
Hän irrotti otteensa lentolaukusta avatakseen oven ja nykäisi sen sitten taas mukaansa. Suoraan sanottuna hän ei ollut yllättynyt siitä, ettei Mochi tullut vastaan, todennäköisesti koira oli jäänyt nukkumaan hänen lähtiessään.
Sylvia sytytti käytävän valon ennen kuin suuntasi kohti vierashuonetta yhä Keikoa taluttaen.
Huone oli sisustettu samaan vaaleaan tyyliin kuin koko asunto, suuri, pehmeä vuode oli pedattu valmiiksi vieraita varten.
Sylvia siirsi peitettä syrjään ja auttoi Keikon istumaan vuoteen laidalle.
"Tahdotko vaihtaa yöpaidan päälle?"

Sänky hänen allaan tuntui lohdullisen tukevalta. Asunto hänen ympärillään taisi olla loistelias, mutta Keikon oli vaikeaa pitää silmiään auki. Hän pudisti hitaasti päätään tarjoukselle yöpaidasta ja vajosi kyljelleen sängylle, poski viileää, valkoista tyynyä vasten, joka tuntui sillä hetkellä lohdullisimmalta asialta maailmassa.
Turvassa.
”Kiitos, Sylvia”, hän mumisi käheästi, jaksamatta avata enää silmiään. Ilta kelautui hänen mielessään väkivaltaisin, sekavin välähdyksin.
Tunnistava, nälkäinen välkähdys miehen kalpeanharmaissa silmissä. Tuhoontuomittu pakomatka asunnon läpi. Kylmä lattia hänen allaan. Tarquinin kyltymätön viha, ja kädet hänen kaulaansa kiertyen. Toistuvat iskut seinää vasten, hänen jalkansa avuttomasti ilmaa potkien ja tähdet silmissä tanssien.
Minä kuolen nyt.
Miehen syleily oli kai tarkoitettu lohdulliseksi, mutta maatessaan pimeässä, ylellisessä parisängyssä, lihaksikkaiden käsivarsien häkissä, hän odotti epätoivoisesti tilaisuutta päästä ulos - ja pelkäsi, että mies huomaisi sängyn alle potkaistun, osin pakatun matkalaukun. Yritys pakata äänettömästi, kun suihkun kohina alkoi, vaikka koko huone kieppui. Käytävän päälle kaatuvat seinät, kun hän hiipi kohti ulko-ovea. Yhtäkkinen hiljaisuus kylpyhuoneesta, kun hän tavoitti ovenkahvan, ja lamauttava, toivon musertava kauhu. Ovi aukeaisi hetkenä minä hyvänsä, ja kaikki olisi menetetty. Ulko-oven naksahdus hälyttäisi miehen hänen peräänsä, ennen kuin hän ehtisi edes puoliväliin portaita. Hän oli todistanut sen ennenkin.
Keuhkoja repivä uupumus, uhkaavasti pimenevä maailma, kun hän juoksi paljaat jalkapohjat pistellen marraskuiseen yöhön epätoivoisessa yrityksessä päästä näkösuojaan, ennen kuin mies olisi kadulla. Ja Sylvia, rakas, kultainen Sylvia.
Hän oli vihdoin turvassa. Lohdullinen ajatus veti Keikon syvään, unettomaan uneen.

Sylvia siirsi paksun, pehmeän peiton Keikon hennon vartalon suojaksi.
”Nukut vain niin kauan kuin sinua väsyttää. Minun täytyy herättää sinut välillä, sinun ei tarvitse säikähtää.”
Mutta Keiko taisi olla jo unessa siinä vaiheessa, kun hän sai lauseensa loppuun.
Valvottu yö sai olon tuntumaan epätodelliselta, samaan aikaan kummallisen raskaalta ja keveältä. Sylvia vaelsi ensin keittiöön ja silmäili mietteliäänä kallista kahvikonetta, johon olisi vain pitänyt työntää kapseli ja painaa oikeista nappuloista. Mutta missä niitä kapseleita edes säilytettiin?
Hän näki jo mielessään Callahanin epäuskoisen ilmeen, kun mies palaisi kotiin ja kahvikoneen paikalla olisi vain sulanut möykky muovia ja metallia, tai mitä ikinä tuollaisesta laitteesta sitten löytyikään.
Sylvia päätti tyytyä kupilliseen teetä.
Hän jätti vierashuoneen oven auki ja vetäytyi tietokoneensa kanssa sohvannurkkaan, käpertyi keräksi tavalla, joka oli ehdottomasti täysin sopimaton hienolle ladylle. Hän soitti muutaman hiljaisen puhelun samalla kun siemaili hitaasti teetään, ja keskeytti sivustojen selailun aina tasaisin väliajoin käydäkseen tarkistamassa Keikon voinnin.
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 172
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: When silence is all you know   Ke Marras 22, 2017 10:36 pm

Perjantai 24.11.2017 aamupäivä / ilta, Newcastle



Haave lähteä Madridiin seuraavana aamuna oli ohi siinä vaiheessa, kun Keiko oli kunnolla jaloillaan vasta puolen päivän maissa. Hänen päänsä tuntui edelleen sekavalta, kurkku kipeältä ja ääni kadonneelta. Koko keho oli jäykkä ja vihloi liikkeestä.
Hän oli koditon - mutta vapaa. Se kai tässä oli tärkeintä? Hänellä ei ollut kenkiä, eikä hän luultavasti näkisi enää koskaan vaatteitaan, muistojaan, suosikkitavaroitaan, mutta kaikki se oli korvattavissa. Hän oli vihdoin murtautunut irti Tarquinin otteesta, ja ehkä kun lentokone Madridiin jättäisi Britannian, hänestä tuntuisikin siltä. Tarquin jäisi taakse.
Sylvia oli ollut tavattoman kultainen ystävä ja tunnollinen emäntä, ja Keiko tunsi olonsa häkeltyneeksi ylitsevuotavasta avuliaisuudesta.
”Tarvitsen kai kengät. Ja jotain alusvaatteista, sukkahousuista, legginsseistä ja aluspaidoista käyvää”, hän pohti hakien hetken käheää, rahisevaa ääntään ja pakkasi sekalaisen omaisuuden takaisin lentolaukkuunsa. Keiko oli vetänyt varovaisin liikkein ylleen tummansinisen mekon, ja todennut, että oli keskittynyt tempaisemaan mukaansa suosikkivaatteitaan sen verran kuin ehti. Hän ei ollut ehtinyt harkita sitä, mitä kaikkea muuta tarvitsi marraskuun pukeutumiseen.

Sylviaan sattui nähdä, kuinka kovasti liikkuminen hänen ystäväänsä sattui. Siitäkin huolimatta, että lääkäri oli todennut sen olevan odotettavissa, hän tunsi huolen kouristavan vatsaansa. Hän seisoi ovensuussa, laventelinsinisessä leningissä jonka oli vaihtanut päälleen siinä vaiheessa kun oli tajunnut kulkevansa edelleen siinä samassa satiiniyöpaidassa, jossa oli ilmeisesti edellisenä yönä huristellut pitkin Newcastlen katuja.
”Voi kultaseni, tunnetko olevasi sellaisessa kunnossa, että jaksat lähteä käymään kaupungilla? Voin aina kutsua jonkun käymään täällä, ja voimme hoitaa ostokset samalla, kun saat levätä sohvalla.”
Sylvia ei ollut varma, järjestivätkö paikalliset kaupat sellaista palvelua. Mutta hän laittaisi ne järjestämään, mikäli olisi tarvis.
”Voimme ostaa sinulle nyt matkalle tarvittavat vaatteet, ja kun palaat, katsoa vaatekaappisi tilannetta uudestaan.”

Keiko pyyhkäisi tummia hiuksiaan, joiden lyhyempään malliin oli alkanut tottua. Tapa, jolla ne leikattiin, tosin kummittelisi hänen painajaisissaan aina. Nyt ne olivat venyneet ulos mitastaan eikä nainen ollut varma, halusiko kasvattaa hiuksensa jälleen pitkiksi vai leikata ne uudelleen.
”Totta kai olen kunnossa”, hän kuiskasi ja suoristautui.
”Hän ei ole ennen ollut näin raju, mutta ei tämä ole ensimmäinen kerta”, Keiko totesi faktan välttäen Tarquinin nimen käyttämistä, kuin se voisi kutsua miehen hänen luokseen.
”Arvostan sitä, jos lähdet seurakseni.”

Sylvia painoi käden rintakehälleen ja yritti pakottaa säälin tunteen sivuun, siitä ei olisi mitään hyötyä nyt. Hän keskittyi sen sijaan vastenmielisyyteen, jota tunsi Keikon miestä - entistä miestä - kohtaan.
Ihmishirviö.
"Keiko, olen niin pahoillani. Mutta nyt se on ohi", hän vakuutti lempeästi, otti pari askelta ystävänsä vierelle ja kietoi kätensä tämän ympärille hyvin varovaiseen halaukseen, ettei vain olisi satuttanut tämän runneltua kehoa.
"Totta kai lähden. Voit lainata minulta kenkiä ja takkia, ne eivät ole ehkä toivottoman isoja sinulle, riittävät siksi aikaa, että ostamme sinulle omat. Olisitko halunnut syödä jotakin ennen lähtöä?"

Hän ei ollut varma, kuinka suhtautua pahoitteluihin. Keikosta tuntui kuin hän olisi ollut tunnoton tarkastellessaan elämäänsä. Hänen oli vaikeaa löytää itsestään myötätuntoa sitä voimatonta naista kohtaan, joka alistui kohtaloonsa vuosiksi siinä pelossa, että kuolisi, mikäli ei tekisi niin. Totta, Tarquinin käytös oli muuttunut rajusti heidän muutettuaan Newcastleen, mutta psykologian ammattilaisen olisi pitänyt ymmärtää paremmin.
”Ei kiitos, en ole nälkäinen”, hän torjui kohteliaasti Sylvian ystävällisen tarjouksen ruoasta, ”mutta lainaisin mielelläni kenkiä ja takkia.” Minneköhän hän oli hylännyt nalletohvelit?
”Menisimmekö?” hän kuiskasi ja pysähtyi hetkeksi katsomaan kalpeaa kuvajaista, jonka kaula oli sinisten kädenjälkien runnoma ja tummat, vinot silmät säikähtäneet. Ehkä hän tunnistaisi jälleen joskus itsensä katsoessaan peiliin.

Sylvian kulmat kurtistuivat huolestuneesti alas. Mutta ehkä he voisivat syödä palatessaan takaisin kaupungilta. Tai ostaa jotakin, mikäli Keiko alkaisi tuntea olonsa heikoksi. Nainen näytti niin hirveän pieneltä.
"Totta kai", Sylvia vastasi ja lähti johdattamaan naista master bedroomiin, jonka tilavassa vaatekaapissa hänen vaatteensa olivat, siistissä järjestyksessä. Vaaleat, kylmähköt sävyt yhdistyivät hillittyyn norsunluuhun ja kermanvaaleaan, tummia vaatekappaleita oli vain vähän ja nekin lähinnä sinisen eri sävyjä.
Hän valikoi yksinkertaiset, mustat nilkkurit sekä hennon vaaleansinisen villakangastakin, jossa oli siro, peter pan -tyylinen kaulus.
"Kokeile, toivottavasti nämä eivät ole aivan liian suuria sinulle..."

”Kiitos. Ne ovat varmasti oikein hyvät”, Keiko vastasi poissaolevasti ja veti takin hitain liikkein päälleen. Lapaluiden mustelmat vihloivat vastaan, ja nivelet tuntuivat jäykiltä. Kipu oli ollut kuitenkin pahempi edellisellä kerralla, kun miehen potku oli murtanut hänen kylkiluunsa ja oppitunti melkein kaiken, mikä piti hänet vielä kasassa. Tämä helpottaisi varmasti parissa päivässä.
”Olisiko sinulla huivia?” hän kysyi kumartuessaan jäykästi työntämään jalkansa tarjottuihin kenkiin.
”En haluaisi herättää turhaa huomiota.”

Sylvia seurasi huolestuneesti, kuinka Keiko puki takin päälleen. Oli kai aivan normaalia olla hieman omissa maailmoissaan tällaisen jälkeen, eikö niin?
Hän nielaisi ja pakotti pienen hymyn kasvoilleen.
"Eihän se ole ollenkaan paha", hän vakuutti ja nyökäytti päätään, kääntyen kaivamaan kaapista vaalean, pehmeän kaulahuivin.
Katse hakeutui väkisinkin mustelmiin, jotka saivat hänen vatsansa kouristamaan kipeästi.
"Sattuuko sinuun kovasti?"

Keiko kiitti ja kiersi huivin kaulaansa. Hänen peilikuvansa näytti heti huomattavasti normaalimmalta, ja Keiko soi itselleen häivähdyksen helpottunutta, lohduttavaa hymyä.
”Selviän kyllä”, hän vakuutti ja katsahti naista odottavasti. Olivatko he valmiita lähtemään? Keiko nosti kermanvärisen käsilaukun olalleen.
”Minun olisi pitänyt lähteä aikaisemmin”, nainen totesi hiljaa ja kohautti olkiaan, ”olen malliesimerkki typeryksestä. Todella kuvittelin, että hän toteuttaisi uhkauksensa ja tappaisi minut, jos yrittäisin jättää hänet. Toinen versio oli halvaannuttaa minut niin, että jäisin vangiksi omaan kehooni. Olisi vain pitänyt ottaa riski.”

Sylvia valitsi itselleen norsunluunvalkean takin ja sujautti kengät jalkoihinsa, nyökäten sitten Keikolle. Suunnatessaan eteiseen hän sujautti kätensä naisen käsivarren alle ja katsahti tuota myötätuntoisesti.
"Voi Keiko, sinun ei pidä sanoa noin. Sinä lähdit nyt, ja se on tärkeintä", hän vakuutti. Kylmä kauhu hiipi möykyksi vatsaan. Voi hyvä Luoja, millaista elämää Keiko oli joutunut kestämään. Eikä hänellä ollut ollut aavistustakaan heidän tuttavuutensa aikana.
"Pääset aloittamaan uuden elämän."
Tietenkin avioero ja muut käytännön asiat odottaisivat vielä hoitamista, mutta pisinkin matka alkoi ensimmäisestä askeleesta, eikö niin?
Sylvia nappasi käsilaukun olalleen, huikkasi Mochille lähtevänsä ja tulevansa pian takaisin ja suuntasi sitten Keikon kanssa käytävään ja hissille.

Keiko havahtui ajatuksistaan ja soi Sylvialle ammattimaisen hymyn, joka ei aivan tavoittanut tummissa, vinoissa silmissä asuvaa haikeutta.
”Olet oikeassa”, hän kuiskasi ja pudisti päätään tumma polkkatukka keinahtaen, ”olen pahoillani, minun ei ollut tarkoitus tehdä oloasi epämukavaksi. En tiedä, miksi sanoin niin.”
Hän seurasi ystäväänsä hissiin, ja lämmitetyn autotallin poikki karpalonpunaiselle Jaguaarille. Uusi elämä, siihen hänen pitäisi keskittää ajatuksensa. Ei siihen, kuinka likaiseksi, rikkinäiseksi ja voimattomaksi tunsi olonsa edelleen, kun Tarquinin kädenjäljet olivat piirtyneet pitkin hänen kehoaan. Uusi elämä.
Joka alkaisi ostamalla kengät.
”Mitä sinulle kuuluu, Sylvia? Riuhtaisin sinut vain mukaan sotkuuni, enkä ole kertaakaan kysynyt, mitä sinulle kuuluu.”

Sylvia kurtisti kulmiaan tavalla, joka ei sopinut ladylle. Oli kamalaa nähdä hymy, joka ei yltänyt silmiin saakka - mutta yltäisi vielä jonain päivänä. Jonkun oli uskottava siihen, niin kauan kuin Keiko ei itse pystynyt.
Sylvia oli ehkä hyödytön idiootti, mutta edes sen verran hän saattoi tehdä ystävänsä puolesta.
"Älä missään tapauksessa pyydä anteeksi. Minun terapeuttini sanoi aina, kuinka hirvittävän tärkeää puhuminen on."
Vaikka kyllähän Keiko pitkälle opiskelleena ammattilaisena varmasti tiesikin sen. Hän itse oli opiskellut ainoastaan taidehistoriaa, ei sellainen aihe, josta olisi kannattanut olla erityisen ylpeä.
Jaguarin moottori kehräsi ja kuten aina, sai Sylvian hyvälle tuulelle. Vapaus.
"Olen iloinen, että soitit minulle. Vaikka tilanne olikin kammottava, olen hyvin onnellinen siitä, että annat minun auttaa."
Että Keiko luotti häneen niin paljon. Pieneen typerykseen, joka ei osannut muuta kuin hymyillä kauniisti.
Se tuntui hyvältä.
Hän ohjasi auton ulos tallista ja räpäytti silmiään, yhtäkkiä hyvin hämmentyneenä.
"Oh, Callahan on ollut työmatkalla, joten ei mitään erityistä", hän vastasi, mutta pysähtyi miettimään. Ei, se ei pitänyt täysin paikkaansa.
"Lupasin auttaa vanhaa ystävääni hänen hevostensa kanssa. Julian van der Veen, entinen valmentajani, loukkasi valitettavasti selkänsä, joten hän ei ole päässyt viime aikoina kunnolla ratsaille."
Oliko hän edes kertonut Keikolle, että oli ennen ratsastanut? Oli, hyvin pikaisesti aihetta sivuten. Että sen vuoksi he olivat muuttaneet tänne, jotta hän saisi muuta ajateltavaa. Olihan hän nyt saanutkin, tavallaan.
Tuntui hölmöltä puhua jostain niin arkipäiväisestä, mutta ehkä se oli juuri sitä, mitä Keiko kaipasi?

Mahdollisuus ajatella ystävän onnea ja mahdollisuus kuunnella saivat Keikon hartiat rentoutumaan. Hän käänsi katseensa Sylviaan, tummat silmät pehmeinä ja keskittyneinä, ja tunsi jälleen löytävänsä edes pienen palan itseään.
"Niinkö? Mitä sinä ajattelet siitä?" hän kysyi ja muisteli, olivatko he puhuneet hevosista aikaisemmin.

Myös Sylvia huomasi pienen muutoksen, joka Keikossa tapahtui.
Ehkä ei olisi typerää puhua jostain aivan muusta kuin siitä, että nainen oli tehnyt juuri yhden elämänsä suurimmista loikista tuntemattomaan. Ilman kenkiä.
"Olen tietenkin hirvittävän onnellinen, että voin olla avuksi. Julian on rakas ystäväni, ja aivan uskomattoman taitava ratsastaja", hän myönsi.
"Siitä on vain niin pitkään, kun viimeksi ratsastin tavoitteellisesti. Yli vuosi."

Keiko kallisti päätään ja leikitteli naurettavan isolla timantilla valkokultaisessa vihkisormuksessaan ajattelematta, että hänellä olisi vihdoin mahdollisuus hankkiutua siitä eroon.
”Onko se jotain, minkä keho unohtaa?” hän kysyi ja pyöräytti varovasti jäykkiä, kipeitä hartioitaan.
”Toki minä kävin vain aikuisten alkeiskurssin ja puolet jatkokurssista, ennen kuin hän sai tietää ja- ei sen väliä, mutta ratsastuksesta puhuttiin taitona, joka jää lihasmuistiin. Oletko sinä todennut sen olevan totta?”

Sylvia vilkaisi ystäväänsä myötätuntoa silmissään.
"Sinun täytyy ehdottomasti jatkaa ratsastusta, se on aivan ihana harrastus."
Hän käänsi huomionsa takaisin tiehen, ajaen huomattavasti rauhallisemmin nyt, kun Keiko kipeine kehoineen oli kyydissä.
"Minä halusin uskoa, että sen voi unohtaa. Mutta pelkään olleeni väärässä. Vanhat taidot muistuvat hyvin nopeasti mieleen. Vaikka totta kai se on aina erilaista kokonaan uuden hevosen kanssa."
Oli upeaa, kun pääsi hiomaan yhteistyötä tietyn hevosen kanssa kohti täydellisyyttä.

”Niin, se oli hyvin mukavaa”, Keiko kuiskasi runnotun kurkun vihloessa äänenkäyttöä. Hän oli ihastunut perinpohjaisesti herttaisen ratsastuskoulun suurempiin poneihin, joiden selässä hän oli tuntenut olonsa turvalliseksi. Valtavat hevoset, joiden selkäkin oli kymmeniä senttejä hänen päälakensa yläpuolella, kauhistuttivat häntä edelleen.
”Millaisia hevosia sinä tulet ratsastamaan?” hän kysyi kääntyen penkillä paremmin Sylviaa kohti, kun niska vihoitteli vinoa kulmaa.

Keikon kähentynyt ääni teki kipeää. Ehkä he voisivat pysähtyä juomaan teetä, tai nauttia sitä viimeistään sitten, kun he pääsisivät kotiin Kai lämmin auttaisi? Vaikka tässä ei ollutkaan kyse flunssan kipeyttämästä kurkusta, vaan siitä, että Keikoa oli kuristettu. Tämän oma mies oli kuristanut.
"Oreja molemmat. Kraken on hannover, Darling taas hollanninpuoliverinen. Uskomattoman upeita hevosia."
Ja suurikokoisia. Varsinkin Kraken oli nimensä mukainen, ja tottunut huomattavasti voimakkaampaan ratsastajaan.
"Oh, en kysynyt sinulta lainkaan, minne haluaisit ostoksille."

Puoliverirotujen erot - jos sellaisia oli - eivät sanoneet Keikolle paljoa, mutta hän painoi tiedon tunnollisesti mieleensä. Hän toivoi, että ratsastus antaisi Sylvialle enemmän merkityksellisyyden tunnetta elämäänsä. Hänen ystävänsä oli vaikuttanut onnettomalta heidän tuttavuutensa ajan, mikä ei ollut lainkaan tavatonta myöskään hänen asiakkaidensa keskuudessa, jos nämä hakivat päivilleen täytettä tai olemassaololleen tarkoitusta.
”Mikä tahansa käy. Tarvitsen vain kengät, huivin, alusvaatteita ja sukkahousuja ja kenties neuleen”, hän lisäsi käheästi miettiessään käsivarsia, joihin miehen pihtimäinen ote oli jättänyt sinisiä kädenjälkiä.
Hänen pitäisi kätkeä itsensä kaulasta ranteisiin ja nilkkoihin.
”En tarvitse mitään kovin hienoa.”

"Minä tunnen Newcastlen kauppoja kovin huonosti", Sylvia myönsi hieman nolona ohjatessaan auton tutulle tielle. Hän ei ollut koskaan nauttinut kaupoissa vaeltelusta yksin, vaikka ostikin mielellään lahjoja ja huolehti ulkonäöstään Callahanin vuoksi, ja varsinkin muuton jälkeen hän oli alkanut eristäytyä yhä enemmän neljän seinän sisälle.
Ei ollut ollut ketään, jonka kanssa lähteä ulos. Ja Keikokin oli joutunut elämään pelon vallassa...
"Varasin meille yksityisen ostosavustajan Fenwickistä, mutta voin kyllä peruuttaa ajan, mikäli tahdot jonnekin muualle."
Keikolle ei ehkä tekisi hyvää olla jalkeilla liian pitkään, ja yksityishuone takaisi sen, ettei heillä olisi vaaraa törmätä tämän mieheen. Vaikka se tuntuikin kaukaahaetulta, Tarquin kammotti häntä. Ne välähdykset, joista Keiko oli hänelle kertonut...

Tarquin oli joskus tainnut suositella sellaista. Yksityistä ostosavustajaa ja pukeutumisneuvojaa. Luultavasti sanottuaan, että hän pukeutui kuin huora ja heitettyään pois vaatteet, joista ei pitänyt. Hän oli kuitenkin saanut miehen leppymään ja alkanut kiinnittää enemmän huomiota pukeutumisensa konservatiivisuuteen. Tarquin todella ei pitänyt siitä, jos miehet katsoivat häntä tai puhuivat hänelle.
Keiko kosketti tuskin hartioita hipovaa polkkatukkaansa ajatuksissaan.
”Se on täydellistä, kiitos”, hän vakuutti kuiskaten ja leikitteli takin hihansuulla sitä keskittyneemmin mitä lähemmäs hänen entistä kotiaan he tulivat. Hän valui vaistomaisesti hieman alemmas penkillään.
”Ehkä sinä voit ostaa jotain itsellesi samalla”, Keiko ehdotti noustessaan autosta ja nostaessaan kermanvärisen käsilaukun paremmin olalleen, ”ehkä heidän ammattitaitonsa kaipaa enemmän haasteita kuin parin kenkiä ja alusvaatteita.”

Keiko vaikutti huolestuneelta, mutta oliko se mikään ihme kun otti huomioon, millaisessa tilanteessa tämä oli? Ehkä koko ostosreissu oli ollut hölmö ajatus, samoin kuin lentolippujen katseleminen. Mutta eikö Keiko itse tiennyt parhaiten? Hän oli kuitenkin opiskellut nainen, aivan toisella tavalla, kuin hemmoteltu ystävänsä.
Hän sai auton siististi parkkiin Eldon Squaren monikerroksiseen, pyöreään parkkihalliin, josta ei onneksi olisi kovin pitkää kävelymatkaa ostoskeskukselle.
"Kerrothan, jos alat tuntea olosi heikoksi?" Sylvia pyysi, kun he pääsivät ulos kadulle. Hän sujautti toisen kätensä Keikon käsivarren alle, ei siksi, että olisi epäillyt tämän kykyä pysyä pystyssä, vaan yksinkertaisesti siksi, että se oli hänen tapansa. Ei sillä, että hänellä olisi ollut paljon ystäviä, joiden kanssa kulkea käsikynkässä.
"Oh, se on heidän työtään", Sylvia huomautti hellästi, mutta lisäsi:
"Minun on kyllä ollut tarkoitus ostaa uusi leninki eräisiin juhliin, voin hyvin tehdä sen tässä samalla."
Ei mekolla olisi kiire ollut, mutta ehkä Keiko tuntisi olonsa edes hieman paremmaksi, jos koko kauppareissua ei olisi tehty vain hänen ostostensa vuoksi.

Sylvia huolehti tunnollisesti hänen voinnistaan, ja Keiko vakuutti olevansa kunnossa. Tarquin oli hakannut hänet pahemmin kuin ennen, kertoivathan jäljet siitä, mutta tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun häntä oli satutettu. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän oli jäykkä ja kipeä, kun hänen päätään särki eikä edes ensimmäinen kerta, kun mies kuristi häntä.
Miksi hän oli jäänyt?
”Millaista mekkoa sinä etsit?” hän kysyi Sylvialta leikitellen sormuksellaan, kun istuutui yksityisen pukeutumisneuvojan ylelliseen odotushuoneeseen ja tunsi olonsa hölmöksi annettuaan siististi puketuneelle ammattilaiselle mitäänsanomattoman listansa.

Harkituilla kermanvaalean ja vihertävän sävyillä sisustettu yksityishuone orkideoineen oli Sylvialle jo entuudestaan tuttu, vaikka hän olikin vieraillut Fenwickissä vain jokusen kerran sen jälkeen, kun he olivat muuttaneet. Kattoon upotetut pehmeät led-valaisimet loivat huoneeseen miellyttävän tunnelman, vaikka tarpeen tullen valon sävyä saisi muutettua vain katkaisijaa liikuttamalla, mikäli asiakas halusi tarkastella sävyeroja ulko- ja sisävalaistuksen välillä.
Sylvia oli pyytänyt heille shampanjan sijaan teetä. Rosie-niminen myyjä oli toivottanut heidät hymyillen tervetulleeksi ja kadonnut sitten listan kanssa, johon Sylvia oli tehnyt joitakin melko impulsiivisia lisäyksiä.
"Jotakin yksityisille illallisille sopivaa", Sylvia vastasi suoristaen vaivihkaa helmaansa. Kuten aina, hän oli jäänyt istumaan lähemmäs pyöreäksi muotoillun nojatuolin reunaa, osaamatta rentoutua nojaamaan selkänojaan.
"Callahanin liikekumppani tulee käymään Lontoossa. Ottaisitko teetä, kultaseni?"

”Ei kiitos”, Keiko vastasi, sillä tunsi olonsa levottomaksi ja huonovointiseksi. Päänsärky jyskytti hänen takaraivossaan, joko sen kokeman väkivallan tai jäykän niskan tähden.
Hän naputteli sormiaan ääneti polviaan vasten ja yritti olla ajautumatta paniikkiin villiä kehää kiertävistä ajatuksistaan. Hänen omaisuutensa mahtui lentolaukkuun. Hänellä ei ollut kotia. Hän ei voisi käydä töissään, jos haluaisi välttää Tarquiniin törmäämistä. Mitä hän tekisi päivillään? Voisiko hän käydä edes eläinsuojalla enää? Eihän hänellä olisi autoakaan nyt.
Keiko veti syvään henkeä ja painoi käden laukkaavalle sydämelleen. Sitä ehtisi miettiä myöhemmin. Ensin hän lähtisi Madridiin.
”Miehesi taitaa matkustella paljon. Miltä se sinusta tuntuu?” hän kysyi kääntäen huomionsa takaisin Sylviaan.

Sylvia kaatoi teetä siis vain itselleen, sirosta teekannusta, joka oli tavaratalon omaa merkkiä.
Keiko näytti sen verran heikkokuntoiselta, että oli varmasti hyvä, etteivät he olleet lähteneet tavaratalon hälinään ja kirkkaiden valojen keskellä. Täällä he saivat olla rauhassa, ja kunhan ostokset olisi tehty, Keiko voisi vetäytyä takaisin lepäämään. Lentolippujen ostaminen sujuisi siinä sivussa.
Hän huomasi naisen vetävän henkeä hieman syvempään ja oli juuri kysymäisillään, voiko tämä huonosti, mutta edelle ehtinyt kysymys muutti hänen ajatustensa suuntaa.
Hämmentynyt Sylvia hymyili.
"Niin, hänen työnsä on kovin kiireistä. Mutta hän muutti tänne Newcastleen minun vuokseni, joten en koe oikeudekseni valittaa. Callahan on hyvin huomaavainen mies."
Oliko väärin puhua omasta aviomiehestä, kun Keiko oli tässä tilanteessa? Mutta ehkä oli vain hyvä saada muistutus siitä, etteivät kaikki miehet olleet kammottavia hirviöitä?
Vaikka Keikolla taisikin olla jo siihen parempi muistuttaja Madridissa.
"Haluaisin kovasti kuulla, kuka sinua Madridissa odottaa, mikäli haluat joskus kertoa minulle."

Keiko oli aikeissa puuttua huolestuttavaan ilmaisuun ’oikeudesta valittaa’, kun Sylvia mainitsi Brianin ja sai hänet painamaan katseensa posket hennosti punehtuen. Ajatus sai hänen sydämensä lepattamaan. Brian odotti häntä Madridissa, minne hänen olisi päästävä seuraavalla mahdollisella lennolla – kunhan hänellä olisi kengät.
Ei kai mies enää olisi vaarassa, vaikka hän kertoisikin ystävälleen?
”Tutustuimme keväällä. Hän on kilparatsastaja”, Keiko sanoi ja tunsi lämmön leviävän sisällään. Se sai hänet hymyilemään vaistomaisesti, hellä, häikäistynyt hehku tummissa silmissään.
”Tapailimme salaa siitä saakka”, hän lisäsi ja jätti mainitsematta välirikon, joka oli seurannut miehen väkivaltaisen menneisyyden paljastumista.
”Hän on… Hän on uskomattoman hieno mies. Hän on itsevarma ja vahva, mutta samaan aikaan pehmeä, ja hän saa minut tunteman oloni niin… Erilaiseksi kuin vuosiin.”

Oli ihanaa nähdä Keikon hymyilevän sillä tavalla, ja Sylvia tunsi itsekin rentoutuvansa hieman.
Keiko oli ansainnut suhteen mieheen, joka sai posket punastumaan hennosti ja tuollaisen hymyn kohoamaan kasvoille.
Madridiin lähteminen oli ehdottomasti hyvä päätös.
Sitä paitsi, mies oli kilparatsastaja. Se nosti heti pisteitä Sylvian silmissä.
Hän hymyili aidosti ja lämpimästi kurkottaessaan pöydän yli koskettamaan ystävänsä kättä.
"Keiko, minä olen hirveän onnellinen puolestasi! Meidän täytyy ehdottomasti varata lentoliput heti kun pääsemme takaisin, sinun matkastasi tulee aivan varmasti ihana."
Ja toivottavasti Keiko saisi miehestä voimaa myös nyt, kun kaikki muu tämän elämässä oli pirstaloitunut.

Rosie-niminen myyjä palasi mukanaan yltäkylläinen valikoima listalla mainittuja tuotteita. Korikaupalla erilaisia alusasuja, neuleita, sukkahousuja, huiveja, kenkiä ja mitä Sylvia olikaan listalle lisännyt. Keiko tuijotti niitä hetken häkeltyneenä, ennen kuin ryhtyi valikoimaan tarvitsemaansa epäröiden. Kaksi paria mustia sukkahousuja, mustat legginssit, vaaleanpunainen alustoppi, siisti, musta neuletakki, untuvaisen pehmeä, valkea angoravillahuivi runneltua kaulaa varten, pieneen jalkaan sopiva pari mustia, korkeakorkoisia mokkanahkanilkkureita.
Ja kattava kokoelma alusvaatteita. Keiko silmäili niitä epätietoisena. Hennot, pitsiset asusteet ja sukkanauhat saivat hennon punan hiipimään takaisin hänen poskilleen, sillä sellaisten ostaminen itse tuntui uhkarohkealta.
Ei, taivas. Hän valikoi vaivihkaa asiallisia, käytännöllisiä versioita, mutta ujutti joukkoon satumaisen kauniin, pitsisomisteisen setin vaaleanpunaisia alusvaatteita. Siltä varalta, että Brian voisi pitää niitä.
”Löydätkö sinä itsellesi tarvitsemasi mekon?” hän kysyi Sylvialta.

Sylvia halusi suoda Keikolle rauhan valikoida asusteitaan, joten hän laski teekupin käsistään ja siirtyi tilavaan pukeutumistilaan sovittaakseen Rosien mukanaan tuomia leninkejä.
Muistaisikohan Callahan, että oli kehottanut häntä viihdyttämään itseään vaikka ostamalla uuden mekon illallisille, kun hän oli ilmaissut hermostuksensa useamman päivän kestävästä työmatkasta? Se oli tosin saattanut olla sarkasmia, Sylvia ei ollut aivan varma.
Nykyään hän enää harvemmin oli varma mistään.
Rosie sulki varovasti sinisen, hillityllä pitsillä verhoillun Elie Saabin mekon vetoketjun ja Sylvia tarkasteli kuvajaistaan peilistä, runsas, hieman yli polven yltävä helma ja pitsiset hihat tuskin tarjoaisivat suojaa marraskuun koleutta vastaan, mutta hän voisi aina ottaa pitkän takin.
Kuullessaan Keikon äänen Sylvia siirtyi pukeutumishuoneen ovelle, katsoen ystäväänsä hymyillen.
"Ehkä. Saako tämä minut näyttämään kammottavan kalpealta?"
Mikä tahansa sai. Joku saattoi tietenkin pitää sitä vain eleganttina piirteenä.
"Oletko sinä löytänyt mitään mieluista? Kerro vain, jos jotain puuttuu, kultaseni, Rosie voi hyvin käydä hakemassa."

”Näytät ihastuttavalta”, Keiko vastasi epäröimättä ja suli lämpimään hymyyn. Missä hänen satukirjasta karannut ystävänsä ei olisi näyttänyt ihastuttavalta?
Hän katsahti syliinsä kasattuun, siististi viikattuun pinoon ja jalkojensa juuressa olevaan kenkäpariin mietteliäänä.
”Minulla on kaikki, mitä tarvitsen”, hän sanoi kulmat asteen kurtistuen, ”luulen. En ainakaan keksi juuri nyt mitään muuta.” Varmasti hän selviäisi tällaisella varastolla pari päivää Madridissa.
”Otatko sinä tuon mekon?”

Sylvian kasvot sulivat hetkeksi hymyyn ja hän pyyhkäisi mekkonsa helmaa lähes hellästi.
Ihastuttavalta. Sanoisikohan Callahan niin? Miehestä ei koskaan tiennyt. Ehkä tämä vain ärähtäisi, että heillä on kiire, koeta nyt saada itsesi valmiiksi, pitikö aloittaa niin myöhään.
Se johtui vain stressistä. Callahan teki niin hirvittävän ahkerasti töitä, samalla kun hänen vaimonsa vain käytti päivänsä tekemättä mitään.
Yhtäkkiä ei tuntunut siltä, että mekon ulkonäöllä olisi niin paljon väliä.
"Luulen niin", hän totesi, suostumatta luopumaan hymystään.
"Hetki vain, vaihdan omat vaatteeni takaisin."
Hän pujahti takaisin pukeutumishuoneeseen ja kuoriutui Rosien avulla Elie Saabin melkein kolmen tonnin arvoisesta luomuksesta.
Palatessaan takaisin Keikon luo hän katsahti tämän keräämää vaatepinoa huolestuneesti.
"Jos vain on vielä jotakin, älä pelkää sanoa siitä. Rosie on täällä sitä varten... Tuo huivi sopii sinun ihosi sävyyn aivan ihastuttavasti."
Hänen pitäisi hankkia vielä sopivat kengät ja ehkä jokin korukin, mutta se voisi hyvin odottaa toiseen kertaan. Sen sijaan hän valikoi itselleen sievän, vaaleansinisen alusvaatesetin, toivoen, että se piristäisi Callahania, kun mies palaisi kotiin pitkän matkansa jälkeen. Hän voisi pyytää anteeksi sitä, että oli nalkuttanut aiemmin.
"Vaikka kyllähän Madridissakin on ihania kauppoja. Voimme käydä ostoksilla uudelleen sitten, kun olet palannut."

”Tässä on varmasti aivan tarpeeksi”, Keiko vakuutti katsahten valtavalta tuntuvaa röykkiötä sylissään. Hän hivutti vaaleanpunaisen, pitsisisen alusasun paremmin asiallisten, tummien vaatekappaleiden väliin. Nyt hänellä olisi kengätkin.
Hän kasasi vaatteet syliinsä, kun Sylvia oli valmis, ja ystävänsä ylivuotavasta ystävällisyydestä huolimatta vaati maksaa itse omat ostoksensa. Hän tunsi olonsa mitättömän pieneksi tällä hetkellä, ja mahdollisuus ostaa edes omat alusvaatteensa tuntui kriittiseltä. Hänen ostoksensa pakattiin siisteihin pahvikasseihin, ja Keiko keräsi ne käsiinsä heidän ollessaan valmiita lähtemään.
”Onko sinulla muita asioita hoidettavanasi? En halua kaapata koko elämääsi.”

Sylvia maksoi omat ostoksensa tottuneesti yhteiseltä tililtä edes ajattelematta asiaa kahdesti, saati tarkastamatta loppusummaa kovinkaan huolellisesti. Hän pyysi vielä toimittamaan mekon kotiosoitteeseensa seuraavana iltapäivänä, helpompi niin kuin yrittää saada se siistinä kotiin Jaguarissa.
Hän hymyili Keikolle sujauttaessaan kätensä taas tämän käsivarren alle.
"Oi ei, minulla ei ole paljoakaan velvollisuuksia, olen vain hirveän iloinen, jos voin olla avuksi."
Sylvia ei itsekään tiennyt, miksi takertui Callahanin sanoihin niin kipeästi.
Kotona Mochi ei tullut ovelle vastaan. Niin kuin ei yleensäkään. Nukkui varmaan sängyllä.
"Sinun pitäisi levätä hieman lisää", Sylvia totesi Keikolle huolestuneesti tarjoutuessaan auttamaan takin riisumisessa, kipeitä lihaksia ja mustelmaista kehoa ajatellen.
"Mutta haluaisitko katsoa lentoliput ensin? Oletko sellaisessa kunnossa, että uskoisit voivasi matkustaa pian?"

”Kiitos, olet hyvin kultainen. Mutta en tarvitse lepoa”, Keiko vakuutti käheästi kuiskaten ja laski ostoskassinsa lentolaukkunsa päälle.
”En tosin kieltäytyisi parista särkylääkkeestä, jos sinulla sattuu olemaan”, hän myönsi hetken kuluttua ujuttautuessaan ulos lainatakista ja -kengistä Sylvian ylitsevuotavan ystävällisyyden tukemana. Hänen päätään vihloi vietävästi kai aivotärähdyksen jälkimaininkina.
”Minä matkustan pian.” Hän pysyi jaloillaan, ja se oli tarpeeksi hyvä kunto matkustamiseen. Tarquin ei riistäisi häneltä odotettuja päiviä Madridissa, vaikka leikkaisikin niiden määrän puoleen.
”Toivottavasti vain saan lipun. Lennot olivat harvinaisen suosittuja tänä viikonloppuna, mutta voin aina mennä stand-byhyn ja toivoa parasta.”

Sylvia olisi halunnut väittää vastaan, mutta hän ei halunnut, että Keiko tuntisi oloaan ahdistuneeksi. Jos oli joutunut miehensä määräilemäksi Luoja ties kuinka pitkään, ei ehkä halunnut, että joku koko ajan hössötti ympärillä, vaikka sitten oikeasti hyvää tarkoittaen.
Ainakin Sylvia toivoi tarkoittavansa oikeasti hyvää.
"Totta kai, käyn hakemassa sinulle", hän lupasi ja suuntasi päättäväisesti suorittamaan tehtäväänsä. Matkalla hän varmisti, että Mochi oli kunnossa, mutta koira vaikutti lähinnä ärtyneeltä, kun hän herätti sen päiväunilta Callahanin puolelta sänkyä.
Vuodevaatteet vaihdettaisiin joka tapauksessa ennen miehen paluuta, joten olisiko sillä niin väliä? Karvaakaan ei jääsi todisteeksi.
Olkoonkin, että tämä oli varmaan juuri sitä heikkoa johtajuutta, josta hän oli ottanut selvää lemmikkitarvikeliikkeessä vierailtuaan.
"Tässä, toivottavasti ne auttavat", Sylvia totesi palatessaan särkylääkkeiden ja vesilasillisen kanssa.
"Minä vien sinut tietenkin lentokentälle huomenna."


Viimeinen muokkaaja, Lilya pvm Ke Marras 22, 2017 10:38 pm, muokattu 2 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 172
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: When silence is all you know   Ke Marras 22, 2017 10:37 pm

”Kiitos, Sylvia”, Keiko vetosi ottaessaan lääkkeet ja pohti, montako kertaa päätyisi vielä kiittämään ystäväänsä ja kuulostaisiko se kertaakaan riittävältä. Mitä hän olisi tehnyt, ellei Sylvia olisi rientänyt hänen avukseen?
”Olet tavattoman huomaavainen. En kuitenkaan halua kaapata koko elämääsi ja sotkea muita suunnitelmiasi.”
Nainen istahti emännän luvalla alas ja katsahti puhelimensa haljennutta näyttöä.
”Olisiko sinulla paremmin toimiva laite?”

"Höpsis, ei ole mitään muita suunnitelmia", Sylvia vakuutti. Ja se piti paikkansa, ainakin vielä toistaiseksi. Callahanin ollessa työmatkalla hän ei tehnyt yleensä paljoakaan.
Nyt siihen tulisi muutos. Kun hän alkaisi taas ratsastaa.
Sylvia vilkaisi puhelimen haljennutta näyttöä pahoillaan.
"Tulen ihan pian takaisin."
Palatessaan hänellä oli mukanaan siro, valkoinen kannettava sekä pieni, kermanvaalea laatikko.
"Voit saada minun vanhan puhelimeni, jos tahdot", hän totesi, ojentaen laatikkoa Keikolle. 'Vanha' tarkoitti tässä yhteydessä moitteettomassa kunnossa olevaa entistä lippulaivapuhelinta, mutta Callahan oli ostanut hänelle uudemman version sen tultua markkinoille.
"Sen pitäisi kyllä toimia. Kunhan... Ehkä siihen kannattaisi ostaa kokonaan uusi liittymä."

Keiko katsahti upouudelta näyttävää, modernia puhelinta epäuskoisena. Hän oli tottunut siihen, että Tarquin hautasi hänet pröystäileviin, kalliisiin lahjoihin, mutta hän ei ollut saanut sellaisia ystäviltään. Ja rakas, kultainen Sylvia ei edes ajatellut asiaa halutessaan auttaa häntä eikä naisen anteliaisuudella ollut taka-ajatuksia.
”Kiitos, Sylvia”, Keiko sanoi jälleen kerran, häkeltyneenä räpytellen, kun tutki laitetta. Hän nosti katseensa hälyttyneenä naisen silmiin, kun uusi liittymä tuli puheeksi. Tietenkin.
”Niin, olet oikeassa”, hän myönsi. Uusi, salainen numero. Vielä kamalampi ajatus juolahti hänen mieleensä.
”Luuletko, että Tarquin voi jäljittää puhelintani?”

Sylvia räpäytti silmiään ja tunsi kylmän tunteen kuristavan kurkkuaan.
Olisiko se mahdollista? Että Keikon mies voisi jotenkin päästä käsiksi Keikon puhelimen sijaintietoihin, löytää tämän ja...
Hän painoi käden rintakehälleen ja pudisti hitaasti päätään.
"Kai puhelimen pitäisi olla sitä varten päällä?" hän totesi epätietoisesti, tuntien itsensä hirvittävän typeräksi. Voisiko hän soittaa Callahanille ja kysyä asiasta? Mutta mies oli töissä, ei tämä ehtisi vastata. Charlesille? Huolestuisiko serkku liikaa?
"Olen... Olen melko varma, että sen täytyy olla päällä. Olisiko miehesi voinut tehdä niin aikaisemmin?"
Hän vilkaisi Keikoa huolissaan, peläten aiheuttavansa ahdistusta kysymyksellään.

Keiko tuijotti puhelimen mustaa, haljennutta näyttöä väri kasvoilta valuen. Pahoinvointi uhkasi nousta ylös rajuna ja varoittamattomana, ja hän painoi varmuuden vuoksi käden suulleen. Puhelin kolahti lattialle.
Kaikki ne kerrat. Kaikki ne kerrat, kun hän oli löytänyt tilaisuuden hengähtää tai tehdä spontaanin matkan perheensä luo, ja Tarquin oli siellä.
Kuinka mies ilmestyi hänen hotellihuoneeseensa, kun hän luuli kadonneensa maan päältä saadakseen olla yksin surunsa kanssa.
”En koskaan ymmärtänyt… Kuinka typerä voin olla? Kaikki ne kerrat, kun hän tuntui vain tietävän, mistä löytää minut. Sai minut uskomaan, etten voisi paeta häntä – ettei maailmassa olisi paikkaa, mistä hän ei löytäisi minua ja raahaisi hiuksista kotiin.”

"Keiko..."
Sylvia siirtyi kiireesti ystävänsä luo ja istahti tämän vierelle.
"Et sinä voinut tietää", hän vetosi hiljaa ja silitti naisen selkää pehmein, pyörivin liikkein. Myös hänen vatsaansa kouraisi ajatus siitä pelosta, jonka vallassa Keikon oli täytynyt elää. Voimatta ymmärtää, kuinka mies oli kerta toisensa jälkeen löytänyt tämän.
Häkkilintu.
Sylvia tuijotti hetken puhelinta kuin se olisi voinut yhtäkkiä herätä henkiin, muuttua Tarquiniksi, joka raahaisi Keikon kotiin. Hiuksista kuin... Hän ei edes keksinyt sopivaa vertauskohtaa. Ei halunnut ajatella liian tarkkaan, sillä pelkäsi oksentavansa silkasta myötätunnosta.
"Se on nyt ohi."

Keiko hautasi kasvot käsiinsä ja tuki kyynärpäät polviinsa käpertyen kasaan. Sylvia ilmestyi hänen viereensä, ja hän veti syvään henkeä yrittäen hillitä itsensä.
”Ajattelin, että hän seuraa pankkitiliäni”, hän sanoi käsiensä välistä, ”ja ihmettelin, miten hän saattoi löytää minut, jos en käyttänyt sitä.”
Keikon luisevat hartiat vavahtivat.
”Kuinka hän saattoi olla odottamassa minua hotellihuoneessani, kun luulin, ettei kukaan maailmassa tiennyt, missä olin. Miten saatoin olla näin typerä. Millainen typerys ei ajattele puhelinta tällä vuosisadalla?” nainen vetosi epäuskoisella turhaumuksella.

Sylvia kietoi käsivartensa Keikon hartioille.
"Voi Keiko, et sinä ole typerys", hän sanoi hiljaa, silittäen käsivartta lohduttavasti toivoen, että olisi voinut tehdä enemmän. Kiukku nosti suuhun happaman maun, kiukku sitä miestä kohtaan, joka oli kiduttanut Keikoa tällä tavalla. Miten kukaan ei ollut huomannut mitään?
Eihän hänkään ollut. Eikä osannut esittää oikeita kysymyksiä.
"Minä en olisi osannut ajatella edes pankkitiliä", hän myönsi.
"Olit uskomattoman urhea kun lähdit, ja nyt sinulla on uusi elämä edessäsi."

Hän ei tuntenut oloaan urheaksi. Hän tunsi olevansa sokea hölmö – juuri niin tyhmä, kun Tarquin aina kertoi hänen olevan. Oli tohtorin tutkintoa tai ei. Yliopistohan jakeli niitä saadakseen itse rahoitusta.
Keiko suoristautui ja soi Sylvialle lämpimän, kiitollisen hymyn, vaikka tummat silmät olivatkin vainotut.
”Katsoisimmeko lentoja?” hän kysyi ja viittasi kohti ystävänsä huomaavaisesti tuomaa tietokonetta kohti.
”En tosin tiedä, uskallanko ostaa lippua kovin paljoa etukäteen. Minun pitää laittaa oma nimeni matkustajatietoihin, ja pelkään, että Tarquin vahtii niitä.”

Sylvia sipaisi vielä Keikon selkää, tämän katseen jäädessä kummittelemaan hänen mielessään.
"Voimme katsoa valmiiksi, mihin aikaan lentoja menee, ja lähteä sitten ajoissa huomenna kentälle", hän totesi, samalla kun nosti valkoisen ultraohuen kannettavan syliinsä. Näyttö heräsi hetkessä ja Sylvia ojensi tietokonetta Keikolle.
Täytyi olla hirvittävää joutua pelkäämään koko ajan.
"Onhan kaikki hyvin?" hän varmisti ja pudisti sitten päätään.
"Anteeksi, se on typerä kysymys, ei tietenkään ole. Mutta pärjäätkö sinä?"

Keiko soi Sylvialle pehmeän, kiitollisen hymyn.
”Kyllä, kaikki tulee kääntymään parhain päin”, hän sanoi naputellessaan tottunein sormin hakusanoja suosimalleen varaussivulle ja tutkiessaan aikatauluja.
”Kun palaan, löydän jostain asunnon ja sitten voin ryhtyä selvittämään, miten saan avioeron ja lähestymiskiellon”, nainen lisäsi tavoitellen kevyttä äänensävyä, vaikka ajatus kiersi hänen sisimpänsä kylmään, kauhistuneesen solmuun.

Sylvian kulmat painuivat huolestuneesti alas.
"Minä autan sinua. En ole kovinkaan älykäs enkä voi väittää, että ymmärtäisin lakiasioista, mutta minulla on ystäviä, jotka varmasti auttavat mielellään."
Tai hänen perheellään oli. Voi Luoja, pelkkä ajatuskin avioeroprosessista tuntui aivan hirveältä, puhumattakaan siitä, että miehenä oli joku sellainen kuin Tarquin, joka...
Hän voi taas pahoin, kaikki jännitys valui aina vatsaan. Oliko väärin kiittää onneaan siitä, ettei joutuisi itse koskaan käymään samaa läpi?
Hän hipaisi Keikon hartiaa, toivoen pienellä eleellä osoittavansa myötätuntoa naisen kokemuksista.
"Minähän voisin selvittää asuntoasiaa sillä välin, kun sinä olet Madridissa?"

”Voi Sylvia. Olet niin käsittämättömän kultainen”, Keiko vetosi ja kiersi käsivartensa hetkeksi toisen naisen ympärille kiitolliseen halaukseen.
”En vain halua rasittaa vieraanvaraisuuttasi liikaa tai kaapata aikaasi. Elämäni on aivan käsittämätön sotku – millainen typerys päästää itsensä tähän tilanteeseen? - enkä halua, että sinun on koettava tätä rumuutta.”

Sylvia katsahti Keikoa siniset silmät täynnä myötätuntoa.
"Keiko, sinä olit ensimmäinen ystäväni täällä, kun olin yksin ja uudessa kaupungissa", hän sanoi hiljaa, mutta päättäväisesti. Kun Callahan oli lähtenyt ensimmäistä kertaa työmatkalle uuteen kotiin muuttamisen jälkeen, eikä koko Newcastlessa tuntunut olevan ketään, jolle hän olisi voinut puhua.
"Kun minulla ei ollut ketään... Totta kai haluan auttaa sinua. Ei ystävyys ole sitä, että poimitaan vain parhaat palat ja käännetään selkä kaikelle muulle. Jos voin helpottaa taakkaasi edes sillä, että varmistan, että sinulla tulee olemaan katto pääsi päällä kun palaat, minä haluaisin tehdä sen."

Keiko kosketti hellästi Sylvian poskea ja tunsi pakahduttavaa kiitollisuutta naista kohtaan. Missä hän olisi nyt ilman Sylviaa? Olisiko Tarquin löytänyt hänet, raahannut kotiin ja…?
”Olet oikeassa”, hän sanoi ja puristi ystävänsä kättä, ”joten kai tiedät, että minä haluan auttaa sinua? Mitä tahansa elämässäsi tapahtuu, kuinka tahansa pieneltä tai suurelta se tuntuu, minä haluan auttaa sinua.”
Sylvian maailmassa kaikki tuntui olevan mahdollista, ja hänenkin tulevaisuutensa tuntui asteen kirkkaammalta. Ehkä hän todella olisi vapaa ja voisi aloittaa aivan uuden elämän.

Sylvia tunsi painon vierähtävän harteiltaan, kun Keiko hyväksyi hänen avuntarjouksensa. Pelkkä ajatuskin siitä, ettei tämä tietäisi, minne palata lomansa jälkeen, tuntui kammottavalta.
Hänen kalpeat kasvonsa sulivat hymyyn.
”Olet aivan liian kultainen.”
Jopa kaiken kauheuden keskellä Keiko halusi auttaa muita. Pienen hetken ajan Sylvia harkitsi, voisiko ehkä kertoa naiselle ahdistuksesta, joka tuntui päivä päivältä kasvaneen heidän muuttonsa jälkeen. Ehkä hän ei ollut vain kiinnittänyt asiaan huomiota aiemmin?
Hän kertoisi. Mutta ei juuri nyt, ei, kun Keikoa odotti matka sellaisen miehen luo, joka sai tämän tuntemaan itsensä tärkeäksi ja rakastetuksi.
Hän puristi Keikon kättä hellästi takaisin.
”Uuden elämän kunniaksi uusi koti. Kerrot vain, millaisen haluat, ja minä lupaan etsiä sen sinulle.”

Millaisen hän halusi? Keiko pudisti hämmentyneenä päätään.
”En tiedä, onko minulla valinnanvaraa”, hän hymyili.
”Ehkä minun pitäisi muuttaa pois Newcastlesta. Hexhamiin vaikka. Enkä tarvitse paljoa. Jotain, minne voin muuttaa mahdollisimman pian ja joka olisi noin 500 puntaa kuussa, niin selviän vuokrasta säästöillänikin, jos en voi työskennellä hetkeen.”
Nainen pyöräytti vihkisormustaan ja pohti, millaista olisi asua yksin.
”Pieni ja kompakti koti. Kenties ylemmässä kerroksessa.” Missä kukaan ei vain löisi tietään sisään ikkunan läpi, ja jossa hän voisi tietää, ettei kukaan hiipinyt häntä kohti talon toisessa päässä.
”Ja jos asunto voisi olla jonkun muun nimissä aluksi, olisin todella kiitollinen.”

Sylvia räpäytti silmiään. Tietenkin, vuokralle. Hän ei ollut tullut edes ajatelleeksi asiaa niin pitkälle, hänen ei ollut tarvinnut huolehtia kuin asunnon valinnasta, ja Callahan oli hoitanut loput. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, paljonko heidän nykyinen kotinsa maksoi.
Jostain syystä ajatus sai hänet voimaan pahoin.
"Hexham vaikuttaa oikein ihastuttavalta paikalta", Sylvia vakuutti hymyillen. Ainakin Heads to Tails -vierailun perusteella. Kaikki oli lähellä, kävelymatkan päässä.
"Voin tietenkin vuokrata sen omalla nimelläni."
Ei kai se niin vaikeaa voinut olla? Jos olisi, hän voisi pyytää apua.

”En tiedä, kuinka aktiivisesti hän yrittäisi minut löytää, mutta en mielelläni enää koskaan löytäisi häntä odottamasta minua”, Keiko soi ystävälleen häivähdyksen hymyä, vaikka silmät olivat suuret ja pelosta mustat. Tarquin oli niin lahjakas mies, ettei tämän tarvinnut edes nostaa kättään häntä vasten, kun Keiko tunsi lamaantuvansa ja voiman katoavan raajoistaan.
”Kiitos, Sylvia.”
Keiko kirjasi ylös Madridiin lähtevien lentojen aikataulut ja pohti mahdollisuuksiaan päästä niille. Voisivatko hänen vammansa olla vähemmän groteskin näköisiä huomenna? Nainen kosketti mietteliäänä valkeaa angoravillahuivia, jonka oli ostanut kaulansa suojaksi. Mutta heidän paluulentonsa oli jo maanantaina. Ihana, monen päivän yhteinen matka kutistui hälyttävästi.
”Voisinpa saada omaisuuteni jotenkin hänen luotaan”, hän huokasi laskien katseensa. Oli typerää murehtia kirjoja, vaatteita, matkamuistoja ja materiaa, mutta hänen koko elämänsä oli jäänyt Tarquinin valtakuntaan. Hänellä oli yksi pari kenkiä, ja alusvaatteetkin oli täytynyt ostaa.

Huolen ja kauhun alla häivähti taas kiukku - kuinka mies oli saattanut kohdella Keikoa sillä tavalla? Ei ollut olemassa yhtä ainoaa syytä, joka olisi voinut oikeuttaa käytöksen!
Hän tekisi kaiken vallassaan olevan, jottei hänen ystävälleen enää milloinkaan kävisi niin.
Keikon keskittyessä tutkimaan lentoja Sylvia kaivoi jo puhelimensa esiin, mutta jäi epäröimään. Kuinka asuntoja tarkalleen ottaen vuokrattiin?
Hänen pitäisi ottaa selvää.
Nainen käänsi katseensa ystäväänsä ja kurkotti kätensä tarttuakseen tämän käteen uudelleen.
"Ehkä se vielä onnistuu", hän ehdotti varovasti. Ei kai se voinut olla mahdotonta? Omaisuushan oli Keikon?
"Jos vain on mitään, mitä voin tehdä... Kultaseni, sinun pitäisi syödä jotakin, ja sitten voisit levätä taas hetken. Jotta olet huomenna mahdollisimman hyvässä kunnossa."

Eikö hän löytäisi keinoa lähteä jo tänään? Ehkei. Heidän matkansa ei olisi sitä, mitä hän oli haaveillut, meni hän milloin tahansa – mutta hän halusi paikalle siksi. Madrid ei olisi yksi asia lisää, jonka Tarquin olisi riistänyt häneltä.
Keiko katsahti Sylviaa kulmat hämmentyneen asteen painuen, sillä ei kokenut tarvitsevansa lepoa kolhuistaan huolimatta; vaikka kieltämättä päätä särki ja koko keho tuntui jäykältä ja vihlovalta. Hänen leponsa kuitenkin vapauttaisi Sylvian kädet hetkeksi yllättäen elämään paukahtaneesta potilaasta.
”Hyvä on”, Keiko nyökkäsi ja vilkaisi lattialle pudonnutta, mykkää puhelinta, ennen kuin poimi sen ylös ja pohti, voisiko vain paiskata sen ulos huikaisevan korkean kerrostalon ikkunasta. Ei, se ei kuulunut luontoon.
”Olen hyvin kiitollinen kaikesta avustasi.”

"Sinun on paljon mukavampi matkustaa, kun olet saanut levätä yhden yön aivan rauhassa", Sylvia huomautti, kun huomasi Keikon hämmentyneen katseen. Hän puristi tämän kättä vielä kevyesti ennen kuin nousi seisomaan ja pyyhkäisi helmansa suoraksi.
Huomenna he voisivat suunnata lentokentälle. Ja sen jälkeen hän alkaisi katsella Keikolle asuntoa.
Sen pidemmälle Sylvia ei osannut ajatella.
Hänen katseensa hakeutui puhelimeen, jonka Keiko oli poiminut käteensä. Kylmät väreet juoksivat pitkin selkää, vatsaa kouraisi. Laite, jonka avulla Tarquin oli seurannut vaimoaan...
"Minä voisin ottaa tuon hävitettäväksi."
Hän tunsi lähes ylitsevuotavaa inhoa näytöltään haljennutta puhelinta kohtaan.

Keiko ei voinut väittää välittävänsä merkittävästi mukavuudestaan, mutta ehkä Sylvia oli oikeassa. Hänellä oli tuskin ääntä, ja päässä jyskytti. Mikä sai ihmisen kohtelemaan jotakuta, jota väitti rakastavansa, tällä tavalla?
”Oh”, hän sanoi ja laski katseensa kädessään olevaan puhelimeen, joka oli vielä hetki sitten ollut täysin viaton kappale elektroniikkaa, täynnä viestejä ja valokuvia hänen ystäviltään.
”Se olisi todella ystävällistä, kiitos”, nainen sanoi, ojensi puhelimen Sylvialle ja nousi ylös.
”Ehkä tartun ehdotukseesi ja lepään hetken. Älä anna minun pitää sinua tekemästä, mitä normaalisti tekisit”, Keiko vetosi kokien paukanneensa sisään ystävänsä elämään ja kotiin jo tarpeeksi dramaattisesti.

Sylvia otti puhelimen vastaan ja puristi sen käteensä, yrittäen hillitä täysin irrationaalista haluaan pudottaa laite siihen paikkaan ja rynnätä pesemään kätensä. Hän hylkäsi myös hetkellisesti mielessään häivähtävän ajatuksen marssia toiselle parvekkeista ja päästää puhelin tipahtamaan kerroskaupalla alas asfalttiin.
Joku saattaisi vielä loukata itsensä.
Keikon sanat saivat Sylvian räpäyttämään silmiään. Lyhyen, kammottavan hetken ajan hän kuvitteli tämän ilkkuvan, niin kuin Callahan tuodessaan esiin hänen päiviensä tyhjyyden ollessaan vihainen.
Mutta ei Keiko sellaista tekisi.
Sylvian kasvot sulivat hymyyn ja hän astui lähemmäs, halatakseen ystäväänsä varovasti, ettei vain satuttaisi tämän runneltua kehoa.
"Mikään ei voi olla tärkeämpää kuin ystävän auttaminen", hän muistutti.
"Herätän sinut, kun ruoka on valmista."

”Voi Sylvia, ei sinun tarvitse huolehtia minusta näin”, Keiko vetosi vastaten halaukseen mustelmista välittämättä. Ne saattoivat nyt näkyä ulospäin, mutta tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän siirsi kivun mielestään.
”Olet tehnyt jo niin paljon puolestani, etten tiedä, kuinka voisin koskaan kiittää sinua”, nainen sanoi ja kosketti Sylvian kalpeaa poskea. Missä hän olisikaan ilman Sylviaa? Luultavasti lukittuna makuuhuoneeseensa.
”En voi olla enempää vaivaksi kuin olen ollut jo nyt.”

"Keiko, et sinä ole vaivaksi. Enkä minä kaipaa kiitoksia, tiedän, että tekisit saman minun puolestani."
Tai varmasti kenen tahansa puolesta. Keiko oli hyväsydämisimpiä henkilöitä, jonka hän oli koskaan tavannut. Oli suorastaan kohtalon julmaa pilaa, että niin herttainen olento oli joutunut Tarquinin kaltaisen hirviön ansaan.
Sylvian teki taas mieli paiskata puhelin alas parvekkeelta.
"Olen olohuoneessa, joten kutsu vain, jos tarvitset minua."

Keiko nojautui painamaan suudelman Sylvian poskelle ja puristi tämän kättä, ennen kuin katosi jäykin askelin vierashuoneen suuntaan.
Ainakin hänellä oli nyt kengät - ja Sylvian kaltainen ystävä, joka sai hänet tuntemaan, ettei hän ollut yksin elämänsä kaaoksessa. Hän ei enää tuntisi oloaan voimattomaksi Tarquinia vastaan. Hän ei joutuisi kyseenalaistamaan kuvitteliko vain painajaisensa.
Ja kutsuessaan illalla Sylvian viereensä istumaan, hän tunsi ensimmäistä kertaa lähtönsä jälkeen olonsa toiveikkaaksi.
"Ehkä ehdimme nähdä useammin, kun palaan Madridista. Voisimme käydä vaikka yhdessä teatterissa."

Keikon levätessä myös Sylvia oli torkahtanut, hyvin epäladymäisesti sohvannurkkaan käpertyneenä, niin että kun hän havahtui hereille, tunsi hän olonsa paitsi sekavaksi ( syy siihen, miksei hän mieluusti torkkunut päivisin) myös epäsiistiksi ja nuhjuiseksi.
Niinpä, tarkistettuaan, että Keikolla oli kaikki hyvin, hän oli hyödyntänyt aikansa käymällä suihkussa ja vaihtamalla rypistyneen leningin pehmeään, valkoiseen paitaan ja lemmikinsiniseen hameeseen, jotka taisivat olla hänen vaatekomeronsa sisällöstä lähimpänä kotiasua.
Keikon sanat saivat hänet hymyilemään.
"Se olisi ihastuttavaa. Olen tainnut käydä teatterissa viimeksi ennen muuttoamme."
Callahanilla oli ollut kiire töiden kanssa, eikä hän oikein osannut käydä missään yksinään.
"Millainen olo sinulla on?"

”Älä huolehdi minusta”, Keiko vetosi ja otti Sylvian käden omaansa, ”minä selviän kyllä. Mustelmat katoavat.” Murtunut kylkiluukin oli lähes parantunut, ja pian Tarquinin kädenjäljet olisivat poissa. Mies ei ollut rikkonut mitään, mikä ei parantuisi.
”Mutta minä tulen olemaan onnellinen, luulen. En ole ollut sitä pitkään aikaan, ja nyt minulla on vain aavistus siitä, mitä kaikkea elämäni voi olla – minähän olen nyt vapaa lähtemään ulkomaille ja Lontooseen käydäkseni teatterissa. Mikä saa minut kyseenalaistamaan oman järkeni jälleen kerran”, hän naurahti ontosti ja hieraisi kasvojaan.
”Ehkä sitä todella voi tulla oman elämänsä sokaisemaksi.”

Sylvia olisi halunnut huomauttaa, ettei hän puhunut ainoastaan mustelmista tai kehon saamista osumista. Mutta Keikohan tässä oli se lukenut, se, jolla oli jotakin oikeasti merkitsevä tutkinto. Ei hyödytöntä taidehistoriaa, jonka Sylvia oli lukenut vain kuluttaakseen aikaansa.
Eihän hän halunnut tehdä elämällään vielä silloin muuta kuin ratsastaa.
Keikon sanat saivat hänet hymyilemään ja tarttumaan ystävänsä käteen.
"Ehdottomasti tulet olemaan. Nythän sinun elämäsi vasta pääsee todella jatkumaan. Voit tehdä mitä haluat, kultaseni, matkustaa minne haluat ja kenen kanssa haluat."
Vaikka sen ihanan kilparatsastajamiehen, joka sai Keikon tuntemaan itsensä erityiseksi. Niin kuin Callahan sai hänet.
Miksi ajatus tuntui väärältä? Vihlaisi?
Totta kai Callahanilla oli sellainen vaikutus häneen. Tietenkin.
"Sinun ei pidä syyttää itseäsi."

”Olen psykologi”, Keiko naurahti itseironisesti ja pyyhkäisi hiuksiaan, vaikka käden nostaminen sai kovia kokeneen yläselän ja niskan vihlomaan.
”Minun olisi pitänyt nähdä merkit ja ymmärtää lähteä ennen kuin ajauduin tällaiseen pisteeseen elämässäni”, hän puristi Sylvian kättä ja ryhdisti hartioitaan, ”mutta nyt se on ohi. En halua tuoda sitä kaikkea rumuutta sinun elämääsi.”
Keiko painoi hetkeksi katseensa ja sysäsi kannoillaan hiipivät muistot syrjään.
”Sinulla on hyvin kaunis koti. En ole varma, olenko sanonut niin aikaisemmin – ja miten ihana koira! Se taitaa viihtyä paljon omissa oloissaan?”

Sylvia puristi Keikon kättä.
"Kuuntelen kyllä, mikäli milloinkaan tarvitset jotakuta, jolle puhua."
Silas oli aina nauranut hänen korvilleen, jotka hieman liian ulkonevina olivat perintöä isän puolelta. Mutta isoisä oli vain lohduttanut, että ne oli luotu kuuntelemista varten. Sen jälkeen ei ollut tuntunut enää yhtään niin pahalta.
Sylvia ei kuitenkaan halunnut painostaa ystäväänsä enempää, arvet olivat ehkä vielä liian tuoreita. Sen sijaan hän katsahti ympärilleen kuin olisi ensimmäistä kertaa nähnyt kotinsa, ja hymyili.
"Kiitos. Vaikka en voi ottaa kunniaa tästä, Callahan palkkasi meille suunnittelijan, joka valitsi sisustuksen."
Paljonkohan tavaraa ylipäätään oli siirtynyt heidän vanhasta kodistaan? Sylvia ei ollut aivan varma. Ei muistanut.
Mochin mainitseminen sai hymyn muuttumaan pehmeämmäksi. Punaturkkinen shiba oli loikannut jälleen nojatuoliin, katselemaan maailmaa majesteettisella ylpeydellä kapeat silmät viiruina.
"Oh, Mochi on minun silmäteräni. Callahan osti hänet minulle joululahjaksi... Hän on tosiaan hieman ujo."

Keiko hymyili katsellessaan koiraa ja painoi sitten käden suulleen, kun ajatus löi häntä.
”Minä voin ottaa nyt lemmikin”, hän sanoi räpytellen häkeltyneenä ja suli valoisaan, onnelliseen hymyyn. Miten kauan hän oli haaveillut mahdollisuudesta koiraan tai kissaan tai kymmeneen – miten hänen sydämensä särkyi aina eläinsuojalta lähtiessä, kun hän ei voinut tarjota seuraansa liimaantuville eläimille mahdollisuutta omaan, rakastavaan kotiin.
”Kunhan saan elämäni järjestykseen, voin tarjota kodin jollekin suojan koirista tai kissoista! Hyvänen aika. En voi uskoa, että minulla kesti näin kauan ymmärtää se. Olen haaveillut omasta lemmikistä vuosia, mutta en voinut ottaa sellaista. Hän ei pidä eläimistä, eivätkä eläimet voi sietää häntä.”
Jokaiselle viisaammalle jo se olisi ollut hälytysmerkki. Eläimet olivat erinomaisia ihmistuntijoita, toisin kuin hän. Eihän hän ollut valinnut väkivaltaista miestä vain kerran, vaan kaksi - mutta Brian oli eri mies kuin aikaisemmin.

Sylvia ehti jo pelästyä, että jokin oli vialla, mutta Keikon hämmentynyt riemu sai hänet hymyilemään.
"Niinhän sinä voit", hän myönsi, hipaisten naisen hartiaa. Hän kieltäytyi ajattelemasta sitä, johon sana hän viittasi, ja keskittyi sen sijaan ajattelemaan sitä, että Keiko saisi edes yhden haaveensa toteutettua.
"Vaikka useamman, jos siltä tuntuu. Minäkin haaveilen joskus toisesta lemmikistä, mutta luulen, että Mochi tulisi mustasukkaiseksi. Eikä Callahan varmasti pitäisi siitä, että jaloissa pyörisi useampi koira."
Mochin rauhallinen, lähes vetäytyvät luonne oli osoittautunut täydelliseksi hänen miestään ajatellen. Paitsi tietenkin silloin, kun se intoutui huutamaan - koira, ei Callahan.

”Varmastikin se tottuisi toiseen”, Keiko vetosi hymyillen ja kiersi kädet ympärilleen, sydän pamppaillen. Hänellä olisi nyt mahdollisuus omaan koiraan tai kissaan, tai kuten Sylvia sanoi, useampaan. Kunhan hänellä olisi koti, jonne tuoda eläin.
”Ehkä voisit adoptoida sellaisen suojalta?” hän ehdotti muistellen kaikkien niiden kodittomien eläinten kiitollisia silmiä ja heiluvia häntiä, kun joku rakasti niitä edes pienen hetken.
”Voi taivas. Miten voisin ikinä mennä sinne ja valita vain yhden? Jokainen niistä ansaitsisi oman kodin.”

Sylvia tunsi ylitsevuotavaa hellyyttä Keikon kietoessa kädet ympärilleen, aivan kuin lemmikin hankkiminen olisi ollut jotakin suurta ja ihmeellistä.
Ja niin se varmasti olikin, tuollaisen tilanteen jälkeen.
"En ole oikein varma. Vierailin Hexhamissa aivan ihanassa eläintarvikeliikkeessä - sehän tulee olemaan aivan lähellä sinua - ja sen kultainen omistaja ilmaisi minulle äärettömän kauniin sanoin, että Mochi on hieman hemmoteltu."
Pelkkä ajatuskin sai hänet punastumaan hieman.
"Sitä Callahankin aina tietenkin sanoo... Mutta Keiko, sinä kykenet tarjoamaan rakastavan kodin edes yhdelle niistä eläimistä. En usko, että yksikään koti voisi olla rakastavampi."

Keiko soi Sylvialle lämpimän, onnellisen hymyn ja tunsi kiitollisuuden aallon ystäväänsä kohtaan, joka oli auttanut häntä kääntämään sietämättömän tilanteen joksikin ihanaksi ja toiveikkaaksi. Hän sulki silmänsä hymykuopat poskissa tuikahtaen, kun rutisti vielä hetken itseään käsittämättä, että hänellä todella olisi mahdollisuus antaa edes yhdelle eläimelle koti.
”Hemmoteltu?” hän toisti hymyillen lempeästi ja katsahti koiraa.
”Oppivathan lapsetkin nuorempiin sisaruksiin. Miksei Mochikin?”

"Onhan hän hieman", Sylvia myönsi katsellessaan koiraa, joka nousi istumaan ja alkoi rapsuttaa koiraansa.
Mutta siihen ei saanut enää reagoida, ainakaan herkuilla. Niin häntä oli ohjastettu.
"Minulla vain on paljon aikaa käsissäni, ja Mochi on minulle hyvin rakas."
Ja sitä rakkautta hänen olisi opittava osoittamaan vahvalla johtajuudella. Vaikka se särkisikin hänen sydämensä, kun Mochi huusi tyhjää vatsaansa.
"Mutta ehkä hän pitäisikin koiratoverista. Callahanista en ole niin varma."

”Ilmeisesti miehesi matkustaa paljon?” Keiko varmisti vaihtaen hieman mukavampaan asentoon, kun selän mustelmat muistuttivat olemassaolostaan painuessaan sohvan selkänojaa vasten.
Olikohan Sylvia yksinäinen? Nainen ei käynyt töissä, eikä Mochi vaikuttanut erityisen seuralliselta koiralta. Ei varmasti olisi ihme, mikäli mainittu mahdollisuus alkaa ratsastaa ja käydä säännöllisesti tallilla todella olisi tärkeä.

Sylvia nyökäytti päätään.
"Kyllä, Callahanin yritys toimii useammassa maassa, joten hän joutuu olemaan usein työmatkoilla."
Hänen kasvoillaan häivähti ylpeä hymy. Yritys oli Callahanille todella tärkeä, ja miksei olisi ollut? Olihan se upea saavutus, johon kannattikin olla tyytyväinen.
Toisin kuin rahat, jotka periytyivät sukupolvien takaa arvonimen mukana.
"Varsinkin nyt, kun muutimme tänne Newcastleen. Ennen Lontooseen oli niin lyhyt matka, ettei siellä ollut välttämätöntä yöpyä."

Keiko kallisti pehmeästi päätään ja tutki kalpeaa ystäväänsä lämpimin silmin.
”Miltä se sinusta tuntuu?” hän kysyi ja katsahti ympärilleen kauniissa, suuressa huoneistossa. Hän oli odottanut hartaasti päiviä, joina Tarquin päivysti illan tai yön ja vapautti hänet edes hetkeksi - paitsi tullessaan yllättäen takaisin kuin saadakseen hänet kiinni itse teosta.
Mutta varmasti normaalissa avioliitossa työmatkat olisivat rasite, joka saisi pariskunnan ikävöimään toisiaan ja kaipaamaan yhteistä aikaa.
”Kuinka olet asettunut Newcastleen? Minä kaipasin kammottavan kipeästi takaisin Lontooseen, kun muutimme tänne.”

Sylvia räpäytti hämmentyneesti silmiään.
"Uskon, että Callahan nauttii matkoistaan kovasti", hän vastasi lyhyen pohdinnan jälkeen, vaikka ei se tainnutkaan olla ihan sitä, mitä Keiko oli kysymyksellään tarkoittanut.
"Hän todella rakastaa työtään."
Hän oli alkanut taas pyöritellä vihkisormusta sormessaan. Se oli nykyisin hieman liian iso, sujahti helposti paikaltaan, jollei ollut varovainen.
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 172
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: When silence is all you know   Ke Marras 22, 2017 10:39 pm

Pitäisi alkaa syödä taas paremmin, jos halusi jaksaa pysytellä hevosen selässä. Kiinnittää asiaan enemmän huomiota.
Hänen katseessaan välkähti myötätunto, kun Keiko kertoi kaivanneensa Lontooseen.
"Toivottavasti olosi alkaa tuntua kotoisammalta täällä", hän totesi hymyillen ja pyöräytti sormuksen jälleen kerran sormensa ympäri.
"Callahanin mielestä maisemanvaihdos on tehnyt minulle hyvää."

”Miltä se tuntuu sinusta, kun hän on poissa?” Keiko tarkensi kärsivällisesti ja rekisteröi hermostuksen merkit. Hän leikki omalla sormuksellaan tuntiessaan olonsa ahdistuneeksi, halutessaan paeta kahletta, joka sitoi hänet Tarquiniin. Heijastiko se jotain samankaltaista Sylvian mielessä?
”Miltä maisemanvaihdos on sinusta itsestäsi tuntunut? Miten Newcastle eroaa entisestä kodistasi?” hän tiedusteli pehmeästi. Sylvialla näytti olevan tapa piiloutua miehensä taakse - miksi? Pelkäsikö nainen omien mielipiteidensä ilmaisemista?
Keiko toivoi hartaasti, ettei hänen ystävänsä jakanut hänen painajaistaan, peloteltuna hiljaisuuteen.

Sylvia räpäytti uudelleen silmiään ja hymyili, kuten aina joutuessaan hämilleen.
"Tietenkin minulla on häntä hirvittävä ikävä", hän myönsi, ja tunsi syyllisyyden pistävän kipeäksi. Millainen itsekäs hölmö piti olla, että puhui miehestään juuri nyt, kun Keiko oli paennut omaltaan? Oikein hehkuttaa sitä, kuinka ihana Callahan oli.
"Mutta työ on hänelle todella tärkeä, joten olen vain onnellinen hänen puolestaan."
Kuten hätääntyneet puhelut keskellä yötä osoittivat. Ei ihme, että Callahan suuttui.
"Asuimme aiemmin Winchesterissä, mutta en..."
Hän katsahti sivulleen kuin hakien sanoilleen vahvistusta joltakulta, joka ei ollut siinä, ja hymyili taas.
"Serkkuni pitää hevosiaan samalla tallilla, jolla alan ratsastaa. Toivon, että ehdin nähdä häntä useammin."
Vaikka tuskin se onnistuisi, ulkoministerin aikataulu oli hyvin kiireinen.

Keiko nojautui poimimaan Sylvian käden omiensa väliin huoli sydäntä pistäen. Hetken hän kuvitteli näkevänsä itseään ystävässään, mutta todennäköisesti hän heijasti oman traumansa ympärilleen. Ei hänen ystävänsä kaula ollut mustelmien kirjoma, eikä tämä olisi varmastikaan voinut lohduttaa häntä, jos eläisi samaa painajaista itse - ei sanomatta sanaakaan.
Ja silti jokin jäi nakertamaan hänen mieltään.
”Sylvia, rakas, onhan sinulla kaikki hyvin?” hän kysyi lempeästi, tummat, vinot silmät vilpittöminä huolessaan.

Sylvia tunsi punastuvansa. Voi taivas, miten ihmeessä hän oli päätynyt puhumaan itsestään, kun Keiko oli juuri iloinnut mahdollisuudestaan hankkia lemmikeitä?
Hän todella oli itsekäs pieni typerys.
Hymy yhä huulillaan hän puristi hellästi Keikon kättä vakuuttaakseen, että kaikki oli hyvin.
"Totta kai. Myönnän, että aika käy välillä pitkäksi ja tämä on kovin suuri asunto vain yhdelle, mutta pianhan minä alan käydä tallilla", hän vastasi.
"Olet todella kultainen kun kysyt."
Olisiko hän voinut kertoa Keikolle siitä, kuinka kamalalta tuntui tulla kutsutuksi idiootiksi? Ei, sehän oli hölmöä.

”Ja me voimme tehdä yhdessä matkoja teatteriin, kun miehesi on poissa”, Keiko sanoi hymyillen ja piti Sylvian käden omassaan.
”Kun muutimme viime syksynä Newcastleen, en tuntenut täältä ketään ja olin musertavan yksinäinen. Mutta olen löytänyt täältä aivan ihania ystäviä - sinun lisäksesi - ja minusta olisi ihanaa esitellä sinut muillekin ystävilleni. Voisimme tehdä joskus jotain yhdessä suuremmallakin ryhmällä.”
Keiko katseli naista hetken myötätuntoisin silmin eikä saanut täysin ravistettua tunnetta siitä, että jokin odotti pinnan alla.
”Minä olen ystäväsi. Haluan tietää, mitä sinulle kuuluu - ja haluan tietää, jos voin koskaan tehdä mitään sinun puolestasi.”

Sylvia katsahti Keikoa liikuttuneena.
"Sinä olet aivan liian huomaavainen", hän huomautti ja pelkäsi äänensä särkyvän, kun kyyneleet pyrkivät polttelemaan silmäkulmiin. Keiko oli niin uskomattoman kiltti ja lempeä, jopa hirvittävän painajaisen läpikäyneenä.
"Minä en ole koskaan ollut erityisen hyvä ystävystymään", hän myönsi hieman nolona.
"Enkä usko, että olen koskaan käynyt missään suuremmalla ryhmällä."
Heidän piireissään ei harrastettu sellaista, ellei laukkakisojen katsomoita Ascotissa laskettu. Ja hän oli ollut niin keskittynyt uraansa, että omanikäinen seura oli jäänyt vähäiseksi.

”Hienoa, voimme siis tehdä niin pian.” Kun hän palaisi Madridista, ei olisi enää koditon ja omistaisi ehkä enemmän kuin yhden parin kenkiä. Hän voisi kutsua isomman joukon Newcastlessa ja Hexhamissa asuvia ystäviään, ja ehkä Sabrielkin löytäisi hetken tulla vierailulle pohjoiseen.
Nainenhan tunsi Sylvian serkunkin.
”Ehkä minun olisi parasta mennä lentokentälle huomenaamuna ja yrittää saada paikka ensimmäiseltä lennolta Madridiin”, Keiko pohti katsahtaen yön puolelle hiipivää kelloa.
”Voin hyvin ottaa taksin. Olet tehnyt jo niin paljon puolestani.”

"Voi Keiko, kyllä minä ajan sinut lentokentälle", Sylvia vakuutti.
"Syleilen jokaista mahdollisuutta, joka antaa minulle syyn lähteä ajelulle."
Eikä hänen tarvinnut edes valehdella. Hän rakasti karpalonpunaista Jaguariaan ja sitä vapauden tunnetta, joka hänet valtasi aina ratin takana. Niin kuin koko maailma olisi ollut avoinna.
Ajatus yhteisestä illanvietosta tuntui... hämmästyttävän ilahduttavalta. Sellaisella tavalla, joka sai perhoset nipistelemään vatsassa, mutta ei liian kipeästi.
Ehkä hän voisi oppia pitämään Newcastlesta aivan toisella tavalla kuin heidän entisestä kodistaan.
Myös Sylvian katse hakeutui kelloon.
"Ehkä meidän olisi paras käydä pikku hiljaa nukkumaan, niin että jaksamme herätä ensimmäistä lentoa varten."
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 172
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: When silence is all you know   Ke Marras 22, 2017 10:40 pm

Perjantai 24.11.2017 aamu, Newcastle

”Kiitos, Sylvia”, Keiko sanoi jälleen kerran, suukotti ystävänsä poskea ja nousi ylös. Hänen vatsanpohjaansa nipisti, kun hän ajatteli mahdollisuutta nähdä Brian - viettää edes yksi kokonainen päivä yhdessä Madridissa, vaikka hän näyttikin groteskilta pinatalta. Vatsaa nipisti aivan eri syystä, kun hän ajatteli mahdollisuutta, että Tarquin ilmestyisi lentokentälle ja katkaisi hänen matkansa.
Mutta miten mies löytäisi hänet nyt? Hän ostaisi uuden prepaid-liittymän Sylvialta saamaansa puhelimeen ja värähti inhosta ajatellessaan, miten Tarquin oli saattanut seurata hänen olinpaikkaansa eikä hänellä ollut ollut aavistustakaan.
Ja hän huomasi seuraavana aamuna kiittävänsä jälleen kerran kultaista ystäväänsä, kun puristi kädessään lentolippua Madridiin tunnin päästä lähtevään koneeseen. Oli kai uhkarohkeaa käyttää pankkikorttiaan sen ostamiseen, mutta Tarquin ei ehtisi pysäyttää häntä nyt.
Vain tunti, ja hän olisi matkalla.

Sylvia olisi mielellään pysytellyt Keikon luona aina siihen asti, että tämä pääsisi nousemaan koneeseen.
Valitettavasti hän ei voisi seurata naista porttien toiselle puolelle, vaikka olisi kuinka halunnut. Hyvin lyhyen hetken ajan hän oli leikitellyt ajatuksella, että olisi ottanut äkkilähdön jonnekin, palannut sunnuntai-iltana hyvissä ajoin, niin että olisi virkeä aamulla.
Lopulta järki oli kuitenkin voittanut, onneksi. Mitä hän olisi tehnyt yksinään vieraassa maassa? Eihän hän olisi edes tiennyt, mitä lähteä katselemaan.
"Voi Keiko, toivottavasti sinulla on uskomattoman ihana loma", hän toivotti vilpittömästi ja kietoi käsivartensa ystävänsä ympärille halaukseen.
"Ilmoitathan, kun olet päässyt perille?"

Keiko halasi Sylviaa tiukasti ja pureskeli alahuultaan levottomana, kuin peläten jonkin menevän pieleen, ennen kuin kone pääsisi lentoon.
”Voi kiitos Sylvia”, hän vetosi ja vilkaisi kelloaan kolmatta kertaa viiden minuutin sisään. Pitäisikö hänen kertoa Brianille tulostaan? Mutta mitä jos jokin menisi uudelleen pieleen? Ehkä hän voisi yllättää miehen, kun pääsisi Madridiin.
”Kiitos kaikesta, mitä olet tehnyt puolestani”, Keiko lisäsi, ”totta kai ilmoitan. Ja muista, että mitä tahansa sinulla on mielessäsi, kuinka tahansa pientä tai suurta, minä haluan auttaa sinua.”

"Olet aivan liian kultainen", Sylvia totesi, ja todella tarkoitti sanojaan.
Keikolla oli äärimmäisen suuri sydän. Pelkkä ajatus siitä, että hän pääsisi viettämään aikaa tämän ystävien kanssa, illanistujaisissa, sai pienen hymyn kohoamaan kalpeille kasvoille.
Hän saattoi ystävänsä portin luo ja katsoi, kuinka tämä pääsi pujahtamaan sen toiselle puolelle.
Mitään ei enää tapahtuisi, eikö niin? Edes Tarquin ei voisi ilmestyä jostakin raahaamaan Keikoa kotiin, hiuksista.
Nyt oli keskityttävä tulevaan.
Kotimatkalla hän hankkiutuisi eroon puhelimesta. Sen jälkeen hän alkaisi selvittää asuntoasiaa, niin että Keikolla olisi paikka, jonne palata.
Oma koti, jonne mahtuisi lemmikki tai pari.
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 172
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: When silence is all you know   Su Joulu 03, 2017 3:08 pm

Jatkoa tälle yksinpelille.

Perjantai 8. - lauantai 9.12.2017, yö, Newcastle, Sylvian koti


Jossain vaiheessa Sylvian mielessä häivähti pieni toivonkipinä siitä, että ehkä hän ehtisi siivota jälkensä ennen kuin Callahan palaisi kotiin.
Hän hylkäsi ajatuksen melkein heti. Vaikka hän olisi voinutkin nostella kansiot takaisin paikoilleen ja työntää laatikot urilleen, Callahan olisi silti huomannut. Ei hän tiennyt, mikä irti lennähtänyt paperi kuului minnekin.
Sitä paitsi, Callahanin piti saada tietää.
Silti ahdistus kasvoi yhä kipeämmäksi möykyksi vatsanpohjalle, kun Sylvia istui olohuoneen designsohvalla odottamassa, että kuulisi oven käyvän. Ainoa valo tuli korkeasta, kromijalkaisesta lampusta, pimeys viipyi raskaana muualla asunnossa.
Mochi oli käpertynyt nukkumaan keittiön oven eteen. Ilmeisesti se ei aikonut luovuttaa ennen kuin pääsisi sisään, vaikka siihen menisi koko yö.

Ovi kävi. Villakangastakki kahahti kalliisti tullessaan ripustetuksi naulaan, ja nahkakengät tömähtivät pehmeästi paikalleen. Hiljaiset, väsyneet askeleet pysähtyivät, kun juuri Tokiosta lentänyt Callahan tajusi olohuoneessa palavan valon ja vaimonsa läsnäolon. Mies laski salkkunsa nojatuoliin, löysäsi helmenharmaata solmiotaan ja ylitti olohuoneen maton kumartuen painamaan suukon Sylvian valkeisiin hiuksiin.
”Mitä teet valveilla, rakas?” hän kysyi ääni käheänä, kenties pitkän lennon ilmastoinnista ja kurtisti kulmiaan tutkiessaan tarkemmin naisen olemusta.
”Mitä on tapahtunut?”

Sylvia kohotti katseensa kuullessaan oven käyvän.
Sydän hyppäsi kurkkuun.
Nähdessään Callahanin väsyneet kasvot Sylvia tunsi syyllisyyden vihlaisevan kipeänä.
Hän oli aivan hirvittävän huono vaimo.
Nainen käänsi katseensa poispäin, eikä suostunut kääntämään sitä Callahaniin edes silloin, kun tämä tuli painamaan suukon hänen hiuksiinsa. Hartiat pysyivät jännittyneinä silkkisen, lemmikinsinisen aamutakin alla.
"Sinä et ilmoittanut, että myöhästyt."

Callahan kurtisti tummia kulmiaan ja avasi solmion loppuun asti, jättäen sen riippumaan laventelinvärisen kauluspaidan kaulukselle. Ohimoille levinnyt hopea tummissa hiuksissa kiilteli yksinäisen lampun valossa.
”Laitoin viestin”, hän muistutti ja veti kalliin, uusimman mallin älypuhelimen taskustaan. Eikö hän muka ollut naputellut vaimolleen viestin asiasta?

Hän oli typerä ja itsekäs vaimo.
"Ehdin jo huolestua, kun et vastannut puhelimeen", Sylvia jatkoi, ääni liioitellun hillittynä. Kädet puristuivat sylissä tiukoiksi nyrkeiksi niin, että siniset suonet kiilsivät kalpean ihon lävitse.
väkisin kurkkuun ja muuttaa äänen surkeaksi pihinäksi.
"Tein jotakin todella typerää."

Mies huokasi siirtyen kauemmas, kun pujotti mittatilatun, hiilenharmaan puvuntakin pois hartioiltaan, ja peitti haukotuksen.
”Meillä oli kesken neuvottelut kolmen miljoonan punnan diilistä asiakkaan kanssa. Onko minun tarkoitus pyytää heitä odottamaan, koska vaimoni on hysteerinen?” mies kysyi pyyhkäisten hiuksiaan ja laski puvuntakin siististi viikattuna salkun asuttaman nojatuolin käsinojalle.
Typerää? Callahan kääntyi katsomaan vaimoaan ja kohotti kulmaansa.
”Mitä sinä nyt ostit? Oman huoneiston koirallesi ja sen palvelusväelle?”
Jollei Sylvia olisi ollut niin pohjattoman epätoivoinen, hän olisi saattanut ärähtää takaisin. Callahanilla ei ollut mitään oikeutta puhua Mochista tuollaiseen sävyyn.
"Sinä lupasit olla kotona ajoissa", hän muistutti, yrittäen edelleen pitää äänensä rauhallisena, vaikka kynnet pureutuivatkin jo vasten kämmenen ihoa, ja rystysiltä oli kadonnut viimeinenkin väri.
Voi kunpa hän olisikin mennyt ostamaan jotain hölmöä. Silloin Callahan olisi vain voinut haukkua hänet holtittomasta rahankäytöstä.
Sylvia sulki silmänsä.
"Sinun toimistosi..."

”Joskus asiakastapaamiset venyvät”, mies huomautti kärsivällisesti, kuin niin monta kertaa aikaisemmin, joutuessaan selittämään vaimolleen, kuinka bisnes toimi. Ehkä sitä oli vaikeaa ymmärtää, jos raha oli aina tipahtanut syliin edes sormea napsauttamatta.
Callahanin siniset silmät siristyivät ja leukaperät kiristyivät.
”Mitä minun toimistostani? Päästitkö sinä koirasi sinne?” hän kysyi hartiat jännittyen.

Voi miten Sylvia toivoikaan, että kyse olisi tosiaan ollut jostakin niin pienestä, kuin oman huoneiston ostamisesta Mochille.
Olihan hän toki vuokrannut asunnon nimissään, Keikoa varten, mutta sillä ei ollut nyt mitään tekemistä tämän asian kanssa.
Ääni oli juttua kurkkuun, eikä Sylvia suostunut avaamaan silmiään. Hän pelkäsi, että luomien takana polttelevat kyyneleet olisivat päässeet silloin valloilleen. Eivätkä ladyt itkeneet.
"En."

”Mitä sitten?” Callahan kysyi kärsimättömänä, mustan sukan peittämä jalka valkeaa mattoa kärsimättömästi napauttaen.
”Sinä tiedät, ettei minulla ole kärsivällisyyttä kaivaa sinusta vastauksia yksi sana kerrallaan. Minun ajallani olisi arvokkaampaakin käyttöä”, mies huokasi ja heilautti käsivarsiaan luovuttaen.
”Miksi edes yritän?” hän kysyi ja lähti harppomaan toimistoaan kohti. Nopeamminhan hän näkisi tarkastaessaan sen itse.

Jos nousisi nyt, hän saattaisi ehtiä kaapata Mochin syliinsä ja juosta käytävään.
Ajatus oli täysin typerä, ei hän voinut vain paeta paikalta, kun oli aiheuttanut kaiken omalla, typerällä toiminnallaan.
Vaikka sydän hakkasikin silti kylkiluita vasten niin että pakotti.
Callahanin lähtiessä myös Sylvia nousi seisomaan, paljaat jalat upposivat pehmeään mattoon. Hän seurasi miestään jalat jäykkinä.
"Callahan, minä olen hirvittävän pahoillani."

Mies vilkaisi Sylviaa kulmat kurtussa olkansa yli, avasi toimistonsa oven ja pysähtyi. Hänen virheettömät, huolellisesti järjestetyt arkistonsa vuosien varrelta. Salassapidettävät sopimukset. Raportit, tarjoukset, palautteet, luonnokset – hänen koko maailmansa.
Callahanin oli otettava tukea ovenpielestä katsoessaan hävitystä, joka sai hänen sydämensä puristamaan kipeästi. Papereita kaikkialla. Kansiot lattialla, poissa paikoiltaan. Työpöydän laatikot repsottaen. Kaaosta. Puhdasta kaaosta.
Sylvia oli tehnyt tämän.
Leveät hartiat jännittyivät, veri kohisi korvissa. Callahan pyörähti ympäri, jylhät leukaperät kiveksi jännittyneinä ja siristyneet silmät raivosta sokeat.

Sylvia tunsi kivun vihlaisevan rintakehäänsä, kun hän näki, kuinka järkytys upposi Callahaniin.
Hän oli kamala, kamala vaimo.
Hän olisi antanut mitä tahansa, jos olisi purkanut kiukkunsa johonkin muuhun. Mieluummin vaikka itseensä kuin siihen, minkä tiesi Callahanille niin hirvittävän tärkeäksi.
Henki tuntui salpautuvan, kun mies viimein kääntyi ympäri.
Sylvia nosti kädet kasvoilleen.
"Rakas, anna anteeksi, minä olen niin kamalan pahoillani..."

Miehen sormet kiertyivät naisen hennon käsivarren ympärille kuin teräspihdit, ja Callahan tempaisi Sylvian liikkeelle yhdellä, terävällä liikkeellä. Hän sysäsi naisen sisään yöstä siniseen toimistoon ja ravisti tätä otteessaan.
”Katso tätä! Katso tätä jumalauta!” hän karjui niin, että suuren ikkunan lasi värähti.
”Mitä helvettiä sinun päässäsi liikkuu?”
Callahanin katse kiersi paperien ja kansioiden sekamelskaa epäuskoisena.
”Anna kun arvaan, ei yhtään mitään! Mikään ihme. Eihän sinun ole koskaan tarvinnut ajatella yhtään mitään! Kaikki annettu valmiina ja valmiiksi pureskeltuna pikkuladylle. Mitä helvettiä minun pitää tehdä, että sinä ymmärrät jotain oikeasta maailmasta?!”

Sylvia vingahti, kun Callahanin ote kiristyi hänen käsivartensa ympärille. Hän kompuroi hieman äkkinäisen liikkeen vuoksi, mutta miehen ote esti häntä kaatumasta polvilleen maahan.
Ei hän halunnut katsoa aiheuttamaansa tuhoa. Kyllä hän muisti, miltä vain hetkeä aiemmin moitteettoman siisti toimistohuone oli näyttänyt. Ennen kuin hän oli iskenyt siihen kätensä.
Sylvia tunsi itsensä koiraksi. Tai ei, edes Mochi ei olisi koskaan mennyt tekemään mitään näin typerää. Callahanin vihainen ääni oli saanut sen varmaan pakenemaan piiloon nojatuolin alle.
"Minä olen pahoillani. Mi-minä autan kyllä..."

”Sinä autat?!” Callahan karjui naisen korvaan ja sysäsi tämän otteestaan.
”Mitä helvettiä sinä autat? Osaatko sinä edes lukea? Ehkä siinä tapauksessa olisi auttanut, jos olisin tehnyt oveen kyltin ”pääsy kielletty idiooteilta ja myös koirilta.”
Mies harppoi muutaman askeleen hävityksen keskellä, nosti yhden kansion, jonka välistä irtosi muutama paperi lisää ja paiskasi sen vasten tiikkipuista, järeää pöytää niin, että pamahdus soi seinistä.
”Minulla ei ole jumalauta aikaa tällaiseen! Ja sinulla saatanan älykääpiöllä ei ole edes aavistustakaan, mitä näissä papereissa on. Pitääkö minun palkata sinulle lapsenhoitaja, että voin tehdä töitä?”

Sylvia yritti kääntää päätään poispäin, niin ettei huuto olisi kuulostanut aivan niin kovalta.
"Ei Mochi ole koskaan ollut täällä", Sylvia koki tarpeelliseksi puolustaa koiraa, joka oli täysin viaton hänen typeryyteensä. Ei Callahan koskaan tekisi Mochille mitään, mutta silti pelko kouristi hänen vatsaansa.
"Ei se ole..."
Lause jäi kesken, kun mies sysäsi hänet luotaan. Sylvia horjahti sivulle jo kolhaisi lantioluunsa kipeästi työpöydän kulmaa vasten, valahtaen siitä polvilleen lattialle, kun vihaisesti syljetyt sanat tuntuivat vievän jaloista voiman.
Pöytään iskeytyvästä kansiosta syntyvä pamahdus sai hänet peittämään päänsä.
Älykääpiö.
"Callahan-kiltti, minä olen pahoillani."

”Sehän auttaa ihan hirveästi!” mies huusi turhautuneena ja potkaisi lattialla pyöriviä papereita raivostuneena. Ne nousivat ilmaan ja lentelivät laiskasti keinahdellen pitkin sinistä pimeyttä.
”Mitä helvettiä sinä ajattelit? Et mitään, taaskaan, niinkö? Miten sinun voi olla niin vaikeaa ymmärtää minun työni arvo?! Tiedän, että et ole koskaan ansainnut edes omaa olemassaoloasi, mutta yritä edes ymmärtää, jumalauta.”
Callahan kumartui poimimaan nipun paperia ja vilkaisi niitä turhautuneena. Vuosi 2014. Kuinka kauan hänellä menisi saada arkistonsa takaisin järjestykseen?
”Mitä minun pitää tehdä, että lakkaat käyttäytymästä näin? Pitääkö minun opettaa sinutkin istumaan, makaamaan ja odottamaan?”

Ei ollut ansainnut edes omaa olemassaoloaan.
Sylvia oli alkanut täristä, mutta yritti pitää itkun sisällään. Hienot ladyt eivät itkeneet.
"Kyllä minä ymmärrän", hän vakuutti, laskien hitaasti kätensä suojaamasta päätään.
"Minä tiedän, että sinä teet todella paljon töitä."
Hän katseli onnettomana papereita, jotka olivat levinneet ympäri huonetta. Hän ojensi kätensä, vaikka käsivarressa tuntuikin vielä Callahanin sormien jättämä kipu ja alkoi kerätä lähimpiä papereita varovasti kasaan. Etteivät ne olisi olleet aivan niin levällään.
"En minä yleensä käyttäydy näin. Olin vain niin hirvittävän huolissani."

”Huolissasi”, Callahan toisti terävällä epäuskolla naurahtaen ja heilautti käsiään turhautuneessa kaaressa. Ne läpsähtivät hänen reisiään vasten laskeutuessaan.
”No sittenhän tämä on kaikki ihan ymmärrettävää! Sinä olit huolissasi, jotten totta kai on ihan oikein, että minun koko yritykseni arkistot ovat sekaisin!” mies karjaisi raivosta jälleen suunniltaan.
”Miten helvetissä voit olla niin hysteerinen, typerä pieni olento? Mitä pahaa sinullekaan on koskaan tapahtunut? Voi kauhistus, hopealusikat loppuivat kesken pienen ladyn syntymäpäivillä?”

Saatuaan kasaan pienen nipun papereita Sylvia nousi seisomaan ja laski ne varovasti työpöydän kulmalle.
"Minähän sanoin, että olen pahoillani. En olisi saanut tehdä näin", hän totesi onnettomana, kääntyessään katsomaan miestään, eikä ollut varma, olisiko hänen pitänyt pelätä tämän huutoa vai tuntea musertavaa sääliä sen vuoksi, että oli omalla typeryydellään tuhonnut monen vuoden työn.
Callahanin kysymys sai Sylvian räpäyttämään silmiään. Hän oli lähellä muistuttaa, että hänen hevosensa oli kuollut, että se oli ollut kamalin asia maailmassa, mutta kysymyksen jatko sai naisen hämilleen.
"Eivät meidän hopealusikkamme ole koskaan loppuneet."

Callahan pysähtyi tuijottamaan naista, silmäkulma nykien.
”No sepä mukavaa”, hän sanoi hillitysti.
Mies pyyhkäisi siisiltä kampaukselta karanneita hiuksia ojennukseen.
”Kerro ihmeessä lisää. Millainen kauhistuttava, maailmaa ravisteleva tragedia oikeuttaa sinun hysteerisen holhouksesi?”

Sylvia katseli miestään huolissaan, yrittäen epätoivoisesti lukea tästä merkkejä siitä, kuinka hänen olisi viisainta toimia. Mitä hän voisi tehdä helpottaakseen Callahanin oloa?
"Tiedäthän sinä... Kun Madame..."
Hän otti varovaisen askeleen lähemmäs miestään.
"Rakas, sinulla on ollut pitkä päivä. Etkö tulisi nukkumaan? Voimme katsoa tätä aamulla, kun olet saanut nukkua rauhassa."

Callahan loi varoittavan, kylmästä raivosta vauhkon katseen vaimoonsa. Rystyset kiristyivät.
”Joten koska sinun heppasi otti ja kuoli, sinulla on täysi oikeus muuttua aivottomaksi, rasittavaksi pieneksi kitisijäksi, jolta ei saa koskaan hetken rauhaa, niinkö?” mies kysyi hillitysti ja kävi sitten taas varoituksetta karjumaan.
”Arvaa mitä, oikeassa maailmassa joskus eläimiä kuolee! Ihmisiäkin kuolee. Kamalia asioita tapahtuu, mutta ihmiset jatkavat elämää. Eivät tuhoa toisten toimistoja, koska pikkuladyä vähän kiukuttaa eikä kukaan ole jakamassa huomiota juuri sillä hetkellä!”

Sylvia räpäytti silmiään.
"Ei, ei tietenkään. Mutta Callahan, minun lääkärini sanoi, että vaatii aikaa..."
Sanat kuolivat hänen kurkkuunsa, kun miehen ääni kohosi jälleen karjunnaksi, joka toi mieleen joidenkin sukujen vaakunoiden leijonat.
Tärinä ei tahtonut loppua, se levisi hartioilta koko kehoon. Sylvia pysähtyi parin askeleen päähän miehestään, katsoen tätä onnettomana sinisillä silmillään.
"Minä olin huolissani", hän toisti epätoivoisesti, kuin lohtua tuovaa mantraa.
"Eikö... eikö jollekulle voisi maksaa siitä, että hän siivoaa toimiston? Ammattilaiselle?"

”Sinun lääkärisi ei tiedä mistään mitään. Ylipalkattu setämies, joka taputtelee päätäsi ja hipelöi olematonta itsetuntoasi”, Callahan vastasi ja tuijotti Sylviaa hurjistunein silmin, hartiat jännittyneinä ja leukaperät kivisinä.
”Olen ymmärtänyt tarpeeksi kauan.”
Mies astui kauemmas, peläten mitä tekisi, jos koskisi vaimoonsa.
”Kuka ammattilainen tietää, minne kaikki tämä tieto kuuluu, häh?!” hän karjaisi ja potkaisi uudelleen papereita, turhautuneena niitä pitkin huonetta lennättäen.
”Sehän on sinun ratkaisusi kaikkeen, eikö olekin? Kyllä isi maksaa kaiken kuntoon? Sinulle tekisi hyvää joutua tekemään edes päivä töitä omin käsin. Vaikka kai tässä pitäisi olla kiitollinen, ettet ole oppinut maksamaan tietäsi jalkoja levittelemällä. Vai oletko?”

Sylvia tunsi loukkaantuvansa lääkärinsä puolesta. Tämä oli erittäin pätevä ja ymmärtäväinen mies, jolla oli aina aikaa kuunnella hänen murheitaan!
Karjahdus sai hänet jähmettymään paikoilleen.
Hän oli aikeissa huomauttaa, että hänhän oli tehnyt töitä, ja teki taas, ratsasti Julianin hevosia niin, että lihakset menivät kramppiin.
Mutta se, mitä Callahan seuraavaksi sanoi, sai Sylvian vaikenemaan täysin typertyneenä.
Hän muisti, mitä Deirdre oli kertonut riidasta Julianin kanssa. Ja juorut...
Syvä, järkyttynyt puna levisi kaulalta kasvoille.

Callahan kohotti tummaa kulmaansa terävästi ja kiersi raskaan työpöytänsä kumartuen potkaisemaan yhden laatikon paikalleen. Kolahdus paukahti yössä kuin laukaus. Hän kumartui poimimaan yhden kansion matolta ja löi sen pöytään.
”Kävitpäs hiljaiseksi”, hän huomautti petollisen pehmeästi.
”Osuinko vahingossa liian lähelle totuutta?”
Mies avasi ylimmät napit laventelin värisestä kauluspaidastaan, kun se tuntui kuristavan häntä.
”Siitäkö ratsastuksessakin on kysymys? Yllättävästä tarjouksesta taas päästä vähän heppojen satulaan, kun tarjoaa vastapalveluksia heinävarastossa?”

Laatikon paikalleen potkaisemisesta aiheutuva ääni sai Sylvian hätkähtämään.
Sydän hakkasi rinnassa niin, että oli pakko paina käsi sen päälle, ihan vain siltä varalta, että se yritti pakoon rintalastan lävitse.
Kuinka Callahan saattoi?
Jollei hän olisi kuullut syytöstä jo aiemmin, se ei ehkä olisi vihlaissut niin syvältä.
"Julian ei koskaan tekisi mitään sellaista!" hän henkäisi, häveten ääntään, joka kuulosti surkealta pihinältä.
"Hän on herrasmies."

”Ja entäs sinä?” mies kysyi kiertäen lähemmäs, siniset, älykkäät silmät pimeässä välkähtäen.
”Hieno, pieni Lady Sylvia.”
Callahan kiristi leukaperiään entisestään ja yritti estää itseään lähestymästä, kun patoutunut viha hänen sisällään pyrki ulos.
”Minähän olen niin paljon poissa, että enhän minä tiedä, mihin sinä hysteerisyyttäsi purat. Ehkä holhouksesi onkin vain syyllisyyttä siitä, monelleko tallirengille olet jakanut.”

Näkymättömät kädet tuntuivat puristuneen kaulan ympärille, vieden sekä äänen että hapen.
"Callahan!" Sylvia henkäisi järkyttyneenä, kykenemättä uskomaan, mistä mies häntä syytti. Hän oli lady, eivätkä ladyt tehneet sellaista!
Ja silti hän tunsi syyllisyyttä, vaikkei mitään ollut tapahtunutkaan. Eihän? Hän oli pukeutunut uuteen, sievään alusvaatesettiin kuuliaisesti vain, koska tiesi Callahanin pitävän siitä. Mies saattoi hyvinkin olla matkojensa jälkeen niin väsynyt, ettei jaksanut kuin kaatua suoraan nukkumaan, mutta silti oli aina olemassa se pieni mahdollisuus, että tämä kaipasi piristystä.
Paitsi että mikään tuskin piristäisi tällaisen hävityksen jälkeen.
Sylvia yritti niellä palan pois kurkustaan saadakseen äänensä takaisin.
"Mi-minun ei tarvitse kuunnella tällaista."

Callahan pysähtyi parin askeleen päähän heiveröisestä vaimostaan, hartiat jäykkinä ja kädet nyrkkiin puristuneina. Hänen oli vaikeaa sisäistää armeijallisesti järjestetyn toimistonsa kokemaa hävitystä sekä sen siivouksen vaatimaa työtä.
Sinisten silmien katse kylmeni ja koveni, kuin Sylvian vapiseva ääni olisi ärsyttänyt häntä.
”Sinä surkea pieni typerys”, hän huokasi.
”Mitä helvettiä minä tein ansaitakseni noin hyödyttömän vaimon?”
Mies antoi katseensa kiertää toimistoa.
”Mitä minun pitää tehdä opettaakseni sinut tavoille? Eikö sen pitäisi olla se yksi asia, mikä kaltaisillesi tyhjäpäille opetetaan jossain helvetin kalliissa yksityiskoulussa? Kuinka näyttää nätiltä ja miellyttää rikasta aviomiestä?”

Sylvia nielaisi ja nykäisi aamutakin helmaa. Hän oli valinnut sen päälleen, koska muisti Callahanin sanoneen pitävänsä sen väristä.
"Minä olen pahoillani", hän toisti ties kuinka monetta kertaa vaikka tiesi, ettei siitä ollut mitään hyötyä. Hän oli ollut typerys, anteeksipyyntö ei muuttaisi sitä miksikään. Eikä mikään summa rahaa, hän ei vain voisi ostaa miehelleen lepyttelylahjaa.
Callahan olisi ansainnut rinnalleen fiksun vaimon, ei tällaista toivotonta tyhjäpäätä. Miten ihmeessä Charleskin oli kestänyt hänen seurassaan, koulujensa priimus? Säälistä, serkulla oli hirvittävän hyvä sydän, vaikka tämä kätkikin sen kuorensa alle.
Ei mikään ihme, että Silaskin nauroi hänelle.
"Minä lupaan olla parempi vaimo", hän yritti, ojentaen kättään hipaistakseen Callahanin kasvoja, haluten pyyhkäistä kireyden niiltä pois.
"Olin typerys, anna anteeksi."

Mies löi Sylvian käden pois, leukaperät kivisinä.
”Minun ei pitäisi yllättyä”, Callahan huokasi turhautuneena, luoden vaimoonsa halveksivan katseen.
”Mitä jos palkkaat itsellesi hoitajan, kun maksat sellaisesta toisellekin talon koiralle? Ehkä seuraneiti voisi vähän tyydyttää kyltymätöntä tarvettasi huomiolle.”
Callahan astui naisen ohi tönäisten tätä hartiallaan, jätti toimiston hävityksen taakseen kantapäät vihaisina lattiaa piesten. Hetkeä myöhemmin kylpyhuoneen ovi paukahti, ja suihkun vaimea kohina kantautui sen takaa.

Sylvia purskahti itkuun.
Ei siksi, että olisi ollut loukkaavaa tulla verratuksi koiraan. Vaan koska se oli pikemminkin loukkaus Mochille, joka oli äärimmäisen älykäs koira, ei koskaan tuhonnut toimistoja tai mitään muutakaan.
Hän tunsi itsensä niin täydelliseksi idiootiksi.
Nainen ei aivan ehtinyt pois tieltä Callahanin lähtiessä liikkeelle, vaan joutui sysätyksi syrjään. Hän horjahti ja haki tukea kirjahyllyn reunasta, kättä vihlaisi kipeästi, ja sormet olivat jättäneet punaiset jäljet muuten valkeaan ihoon.
Callahan haluaisi varmasti vain nukkumaan. Ehkä mies oli niin vihainen, että nukkuisi mieluummin vierashuoneessa. Hän voisi avata vuoteen valmiiksi... Vai olisiko hänen itsensä sittenkin parempi mennä suoraan vierashuoneeseen? Osoituksena siitä, että edes jotakin liikkui hänen tyhjänä humisevassa päässään?
Mochikin tiesi, minne mennä, kun sitä pyydettiin siirtymään omalle paikalle.
Sylvia ei kuitenkaan päässyt hallia pidemmälle, päättämättömyys sai hänet lamaantumaan keskelle lattiaa onnettomana.

Suihkun kohina lakkasi. Callahan ei ollut mies, joka pyöritteli peukaloitaan tai unohtui seisoskelemaan hierovan, kuuman veden alle. Pitkän lennon nuhjuisuus jäi suihkuun, mutta väsymys pysyi ja sai pitkään paikallaan olleen lihakset kipeytymään. Callahan kiersi pyyhkeen vyötärönsä ympärille tullessaan suihkusta, suki kosteista hiuksiaan ja tuli hakemaan salkkunsa ja pikkutakkinsa olohuoneesta.
Hän näki onnettomana halliin jähmettyneen Sylvian, mutta ei avannut käsivarsiaan tai pyytänyt anteeksi julmia sanojaan. Sen sijaan mies palasi määrätietoisin, tehokkain askelin heidän makuuhuoneeseensa ja löi oven kiinni.

Kuulleessaan Callahanin askeleet Sylvia kohotti katseensa melkein toiveikkaana.
Ehkä hän saisi mahdollisuuden pyytää anteeksi. Osoittaa olevansa pahoillaan.
Mutta makuuhuoneen oven sulkeutumisesta syntyvä ääni oli kuin laukaus, se tuntui riittävän voimakkaalta iskemään korvat lukkoon ja viemään voiman raajoista.
Kuten koira, hänet oli suljettu ulkopuolelle. Niin kuin hän ansaitsikin.
Sylvia pyyhkäisi kiukkuisesti kyyneleet pois silmistään ja hiipi olohuoneeseen. Mochi kyhjötti edelleen nojatuolin alla, eikä suostunut tulemaan esiin, vaikka hän kävi hakemassa keittiön alakaapista sen suosikkiherkkuja (suostumatta katsomaan siellä aiheuttamaansa hävitystä).
Lopulta Sylvian oli luovutettava. Hän jätti pari herkkupalaa nojatuolin eteen lattialle anteeksipyyntönä aiheuttamastaan huudosta ja palasi takaisin halliin.
Hän katsahti vielä kerran makuuhuoneen ovelle. Jos kuitenkin olisi vielä jotakin, mitä hän voisi tehdä? Helpottaa Callahanin tuskaa edes hieman?
Hartiat painuivat kyyryyn. Todennäköisesti olisi kaikkein paras, jos miehen ei tarvitsisi nähdä typerää vaimoaan juuri nyt. Hänen kasvonsa olivat sitä paitsi itkusta punaiset, eivät ollenkaan viehättävät.
Sylvia luikki häpeissään vierashuoneeseen ja ryömi peiton alle, jaksamatta siirtää päiväpeittoa syrjään.
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 172
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: When silence is all you know   Su Joulu 17, 2017 6:33 pm

Mukana Kirken Keiko.

Perjantai 15.joulukuuta, iltapäivä, Hexham / Newcastle



Karpalonpunainen Jaguar liukui pysähdyksiin rustiikkisen sisustusliikkeen eteen. Sylvia sammutti moottorin ja nojautui taaksepäin penkissään, vilkaisten automaattisesti taustapeiliin, vaikka Mochi ei nyt istunutkaan paikallaan takapenkillä. Jopa sen turvavyö oli irrotettu, vaikka ohuet hihnat eivät olisikaan vieneet turhan paljon tilaa.
Hän riisui toisen vaaleansinisen ajohansikkaan ja pyyhkäisi kampauksensa takaisin ojennukseen – ja tajusi samassa, kuinka hölmö oli. Ei hiuksilla ollut mitään väliä nyt, kukaan ei arvostelisi häntä sen mukaan, kuinka huoliteltu hänen ulkonäkönsä oli.
Ainakaan tänään ei satanut, vaikka aurinko piilottelikin paksujen pilvien takana, odottaen sitä hetkeä, kun saisi lopullisesti painua mailleen. Todennäköisesti siihen mennessä, kun he ehtisivät takaisin Newcastleen, olisi jo pimeää.
Sylvia veti helminapein koristellun hansikkaan takaisin käteensä ja käänsi katseensa kadulle, tähyilläkseen Keikoa.

Tänään olisi se päivä. Hän oli soittanut sairaalalle ja varmistanut, että tohtori Darby päivystäisi illan, ennen kuin ilmoitti Sylvialle suunnitelman olevan nyt voimassa. Tänään hän saisi takaisin smaragdinvihreän takkinsa, kirjansa ja kaiken hänelle rakkaan.
Keiko oli harkinnut menevänsä yksin - hän janosi tilaisuutta osoittaa itselleen, että pärjäisi edes jossain joutumatta tukeutumaan koko ajan johonkuhun läheiseensä. Mutta ehkä se oli hulluutta. Tarquinilla oli paha tapa ilmestyä kotiin silloin, kun ei pitänyt.
”Hei, kiitos kun tulit!” hän tervehti Sylviaa pujottautuessaan istumaan karpalonpunaisen jaguaarin etupenkille roosanvärisessä takissaan, pian hartioita koskettava polkkatukka kadulla puhaltavan tuulen tuivertamana.
”Toivottavasti en keskeyttänyt mitään tärkeää.”

Sylvian kasvot sulivat hymyyn, kun Keiko istahti etupenkille.
”Hei, tietenkin tulin. Ihana nähdä sinua taas, kultaseni”, hän tervehti käynnistäessään moottorin, joka kehräsi kaimansa mukaisesti. Jaguar kääntyi pehmeästi ja suuntasi kohti Newcastlea.
”Etkä missään tapauksessa. Kävin jo aamusta maastossa Allegran kanssa, ja valmennusta minulla ei tänään ole.”
Ja vaikka olisi ollutkin, Sylvia olisi silti lähtenyt ystävänsä mukaan. Julian olisi varmasti ymmärtänyt, vaikka hän ei olisi voinutkaan olla liian tarkka yksityiskohdista.
”Callahankin on työmatkalla, ja Mochi viettää tänään laatuaikaa hoitolassa, joten minulla ei ole muuta kuin aikaa.”
Hän vilkaisi ystäväänsä silmäkulmastaan.
”Kuinka Irlannissa sujui?”

Hänen pitäisi kysyä Sylviaa useammin ulos, Keiko päätti tuntiessaan levottoman myötätunnon piston. Oliko Sylvia yksinäinen? Kunhan hän ostaisi auton, hän voisi käydä itsekin jälleen Newcastlessa.
”Oh, siellä oli ihan…”, Keiko aloitti, mutta hiljeni alahuultaan puraisten. Niin. Brianin ex-vaimo näytti edelleen vihaavan miestään verisesti eikä ollut lainkaan ilahtunut hänen näkemisestään, eikä hän voinut syyttää naista, jos tämä ei uskonut miehen muuttuneen. Eihän hänkään uskoisi, että Tarquin kykenisi muuttumaan – ei enää toista kertaa.
”Toivon vain, etten pahentanut tilannetta.” Hän halusi vain auttaa: Brianin lasten kuului tietää, ettei isä ollut unohtanut, vaan rakasti lapsiaan edelleen tavalla, joka oli särkeä hänen sydämensä.
”Brianin entinen vaimo ei ollut lainkaan ilahtunut näkemisestäni, ja hän kertoi… Ei sen väliä”, Keiko pudisti päätään ja kohdisti katseensa tuulilasin takana näkyvään tiehen.
”Kiitos, kun tulet mukaani. Tarquinin pitäisi olla töissä, joten voimme vain pakata pikaisesti tavarani ja lähteä.”
Sylvia sysäsi päättäväisesti syrjään hermostuksen, jonka Keikon entisessä kodissa vieraileminen nostatti. Vaikka Tarquin palaisikin kotiin, tämä ei voisi olla niin hullu, että tekisi mitään hänen ollessaan läsnä. Eihän?
Muisto yöstä, jona hän oli hakenut Keikon pieneltä sivukujalta, kummitteli edelleen mielessä.
”Ei väliä?” Sylvia toisti samalla kun painoi kaasua heidän päästessään kylän ulkopuolelle.
”En tietenkään pakota sinua puhumaan asiasta, koskeehan se Brianiakin. Mutta jos haluat keventää sydäntäsi, niin minä kuuntelen kyllä.”

Keiko katseli harmaata maantietä poissaolevana. Vierailu oli jättänyt kylmän, kalvavan epäilyksen hänen sydämeensä. Hän oli ollut tavattoman typerä ja hyväuskoinen ennenkin, antanut toisia mahdollisuuksia yksi toisensa perään, vaikkei olisi pitänyt. Hänellä oli kehuttu kyky lukea ihmisiä, mutta ilmeisesti se ei pätenyt hänen omiin ihmissuhteisiinsa. Miten muuten hän olisi tehnyt niin katastrofaalisen huonon valinnan?
”Sinä tiedät hänen menneisyydestään”, hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Kukaan muu hänen ystävistään ei.
”Hänen entinen vaimonsa kertoi minulle, millainen hän oli. Mitä teki. Ja hän kuulosti aivan samanlaiselta mieheltä kuin Tarquin.”
Ajatus sai pahoinvoinnin kouristamaan hänen vatsaansa.
”Mutta hän on muuttunut mies, eikö niin? Hän on hyvä mies, tiedän sen.” Hänen arvostelukykynsä oli vain ollut täynnä katastrofaalisia aukkoja.

Huoli Keikon puolesta levisi vatsaan kipeänä ja kylmänä.
”Voi Keiko… ” Sylvia henkäisi hiljaa, ja olisi mielellään tarttunut ystävänsä käteen, mutta tyytyi nyt vain hipaisemaan sitä kevyesti, ennen kuin palautti sormensa takaisin ratille.
”Voisinpa antaa sinulle vastauksen, joka keventäisi sydäntäsi yksiselitteisesti. Se Brian, jonka minä tapasin, vaikutti hyvin vilpittömältä tunteistaan sinua kohtaan.”
Vaikka eihän se yksin mitään tarkoittanut.
”Mutta kun kyse on kuitenkin hänen entisestä vaimostaan, jonka jo tiedät valehdelleen lapsille heidän isästään… Ehkä kertomus oli värittynyt?”
Voi miten hän toivoi, että asia tosiaan oli niin.
”Ja sekä sinä että Brian tiedostatte hänen menneisyytensä. Se ei ole sama asia, kuin Tarquinin kanssa.”

Sylvia oli varmasti oikeassa. Keiko hengitti syvään, hieraisi kasvojaan ja toisti, kun yksi kerta ei tuottanut toivottua tulosta. Ehkä hän oli vain jännittynyt paluusta takaisin asuntoon, joka näytteli hänen painajaistensa lavastetta.
”Niin, varmasti se on niin”, hän nyökkäili ja suki tummia hiussuortuvia korviensa taakse. Ehkä tarina oli väritetty, ja jos ei… Brian olisi muuttunut mies. Vaikka hän olikin jo saanut välähdyksen siitä, että vanha Brian asui edelleen uuden sisällä. Mutta mies osasi hallita itsensä.
Varmasti osaisi. Jostain syystä hän ei voinut täysin rauhoittaa itseään.
”Mitä sinulle kuuluu tallilla käymisen lisäksi?”

Sylvia vilkaisi Keikoa.
"Tiedäthän, että jos sinusta ikinä tuntuu siltä, että et ole turvassa, voit aina kääntyä minun puoleeni."
Viimeksi Keiko oli ollut yksin miehensä armoilla. Vaikka tällä olikin ollut ystäviä, nämä eivät olleet tienneet kaikkia niitä kauheuksia, jotka suljettujen ovien takana tapahtuivat.
Mutta nyt joku muukin tiesi Brianin menneisyydestä, sama ei voisi enää toistua.
Kysymys sai Sylvian hymyilemään. Hän hymyili aina ollessaan hämillään.
"Oh, ei oikeastaan paljoakaan... Käyn tallilla ja huolehdin Mochista, siinä se oikeastaan on."

Keiko kurottui puristamaan Sylvian käsivartta kiitollisena. Hänen kiitollisuudenvelkansa ja kirjaimellinenkin velkansa naiselle alkoi saada mammuttimaisia mittasuhteita.
”Niinkö? Ehkä voisimme nähdä useammin, ainakin sitten, kun löydän auton. Käydä vaikka teatterissa ja kahvilla ja elokuvissa”, nainen pohti ja katseli kalpeaa ystäväänsä.
”Millainen sinun miehesi on? Emme ole koskaan tainneet puhua hänestä.”

Sylvia hymyili.
"Se olisi todella mukavaa. Olen käynyt teatterissa lähinnä Callahanin kanssa, joskus serkkuni tai veljeni... Elokuvissa en olekaan käynyt."
Puheen siirtyminen Callahaniin sai ikävän tunteen vihlaisemaan vatsanpohjalla. Hän ei vieläkään tiennyt, kuinka voisi hyvittää aiheuttamansa vahingon. Mies oli tuskin puhunut hänelle ennen työmatkalle lähtöä.
"Oh, hän on hirvittävän kärsivällinen."
Joutuessaan sietämään hölmöä vaimoaan.

Keiko kurtisti hämmentyneenä kulmiaan.
”Kärsivällinen?” hän toisti. Se oli omituinen tapa kuvata aviomiestään.
”Kohteleehan hän sinua hyvin?” nainen kysyi huolissaan ja kääntyi paremmin Sylvian puoleen. Hän tiesi omasta kokemuksesta, kuinka helppoa onnettoman, huonon avioliiton vangiksi oli jäädä.

Nyt oli Sylvian vuoro hämmentyä.
"Niin. Minä en todellakaan ole kaikkein helpoin vaimo", hän huomautti, olisi naurahtanut, jos se olisi ollut hänen tapaistaan. Vai millä muulla sanalla saattoi kuvailla miestä, joka jäi vaimonsa luokse, siitä huolimatta, että tämä kiukuspäissään tuhosi kotitoimiston? Kuin kiukutteleva, hemmoteltu lapsi.
"Callahanin työ on kovin rankkaa, hän joutuu olemaan paljon poissa kotoa. Mutta hän osti minulle tämän autonkin, jotta olisi helpompi liikkua täällä."
Sehän oli hyvää kohtelua, eikö niin?

Keiko pudisti päätään.
”Helpoin vaimo? Mitä tarkoitat?” hän kysyi tummat kulmat painuen. Miksi Sylvian tapa puhua itsestään kuulosti niin kummalliselta?
Auton saaminen oli esimerkki hyvästä kohtelusta? Asunnosta päätellen miehellä ei ollut puutetta rahasta.
”Miltä se tuntuu sinusta, kun hän on paljon poissa?”

Sylvia hymyili edelleen, vaikka nyt hymy olikin hillitympi ja harjoitellumpi.
"Ei ole ollenkaan helppoa olla näin hemmotellun ihmisen kanssa", hän huomautti pehmeästi. Ihmisen, joka ei ollut koskaan tehnyt mitään ansaitakseen olemassaolonsa, ja joka silti oli saanut aina kaiken haluamansa.
"Minähän aiheutin jopa Brianille pahaa mieltä puheillani, voit vain kuvitella, kuinka ikävää on, kun joutuu kuuntelemaan niitä kotona."
Hän naksautti vilkun päälle ja ohitti hidastelevan auton, Jaguar kiihtyi helposti.
"Tietenkin minulla on häntä aina hirvittävä ikävä, mutta Callahan todella rakastaa työtään."

”Näin hemmotellun?” Keiko toisti häkeltyneenä.
”Sylvia, mitä sinä tarkoitat? Oletko huomannut, että puhut itsestäsi erittäin ankarasti?” hän kysyi huolestuneena ja kosketti naisen käsivartta.
”Tiedäthän, että voit soittaa minulle koska tahansa – jos sinulla on paha mieli, jos olet yksinäinen, jos vain kaipaat juttukaveria?”

Sylvia katsahti Keikoa hämillään.
”Anteeksi, en taida ymmärtää, mitä tarkoitat”, hän totesi, pahoittelevasti hymyillen.
Se, että hän oli hemmoteltu, oli vain tosiasia. Hän vain unohti sen aina joskus, hänen elämässään linnat ja ponit niiden pihalla olivat arkipäivää.
Hymyyn tuli lämpöä Keikon sanojen myötä.
”Tiedän. Sinä olet niin uskomattoman hyväsydäminen, Keiko.”

”Sinä puhut itsestäsi todella ankaraan, vahingolliseen sävyyn”, Keiko vastasi silittäen naisen käsivartta.
”Etkö huomaa sitä itse?” Ehkä Sylvia todella ei huomannut, miten rumasti lyttäsi itseään alas melkein aina puhuessaan itsestään. Se olisi kammottavan raskasta naiselle itselleen ja luultavasti moukaroisi itsetunnon murheellisiin pohjalukemiin.
”Miksi sinä olisit vaikea vaimo?”

Pahoitteleva hymy säilyi Sylvian kasvoilla.
Tässä näki sen eron, joka oli psykologian tohtorilla ja ihmisellä, joka oli lukenut jotakin niin turhaa kuin taidehistoriaa ihan vain hankkiakseen vanhempiensa mieliksi jonkin tutkinnon.
Koska eihän hänen tarvinnut murehtia töistä.
Hän räpytteli silmiään ja napsautti vilkun päälle ohittaakseen jälleen yhden hidastelijan.
”Minä ajan hänet hulluksi murehtimalla turhasta. Tiedäthän, jos hän ei olekaan kotona siihen mennessä, kun on alunperin puhunut. Ja hän on hirvittävän älykäs mies, on raskasta puhua jollekulle itseään niin paljon tyhmemmälle. Mutta silti hän jaksaa minua.”
Sylvia puhui asiasta hyvin keveään sävyyn, yhtä hyvin hän olisi voinut lausua totuuksia säästä.

Keiko katseli Sylviaa hetken pitäen kätensä naisen käsivarrella.
”Sinulla on oikeus murehtia”, hän sanoi pehmeästi, ”jos miehesi ei ole kotona silloin, kun hänen pitäisi olla, sinulla on oikeus murehtia.”
Eikö nainen tiennyt sitä?
”Sylvia, sinä et ole tyhmä.”

”On eri asia huolehtia kuin olla neuroottinen”, Sylvia totesi se sama, hillitty hymy yhä kasvoillaan.
Niin kuin soittaa puheluita keskellä yötä koska on varma, että jotain on tapahtunut. Aiheuttaa turhaa huolta.
Hän vilkaisi Keikoa, tuntien suurta kiintymystä ystäväänsä kohtaan. Ehkä tämäkin tunsi puhuvansa hölmölle lapselle, joka ei tiennyt mistään mitään.
Keiko oli sentään psykologian tohtori. Ja hän taas ei ollut saavuttanut elämässään yhtään mitään, mikä edes oikeuttaisi olemassaolon.
”Minä tein jotakin todella tyhmää viimeksi, kun Callahan tuli kotiin myöhässä.”

Keiko kallisti päätään, tumma polkkatukka toisen hartian yli valahtaen ja nojasi takaraivonsa kevyesti penkkiä vasten. Sylvia sai hänen olonsa levottomaksi, kuin hillityn kuoren olisi odottanut perinpohjaisesti onneton, yksinäinen olento, joka löi itseään alas – niin kuin hän oli tehnyt aikoinaan.
”Mitä sinä teit, kun Callahan tuli kotiin myöhässä?” hän tiedusteli lempeästi.

Sylvia harkitsi ohittavansa edessä ajavan auton, mutta tuli lopulta toisiin ajatuksiin. Vaikka hän halusikin kiihkeästi päästä perille, takaraivossa tykytti pelko siitä, että Tarquin saattaisi palata ja satuttaa Keikoa.
Hän pakotti hymyn pysymään kasvoillaan, pään pystyssä ja hartiat rentoina.
”Minä tuhosin hänen toimistonsa”, hän vastasi hitaasti, aivan kuin sanojen lausuminen olisi ollut vaikeaa.
”Revin kansiot alas hyllyiltä, niin että vuosien kirjanpito levisi pitkin lattioita.”

Keiko harkitsi sanoja hetken.
”Kuinka usein sinä ilmaiset negatiivisia tunteita?” hän kysyi sitten.
”Kuinka usein näytät muille, kun he loukkaavat sinua tai suututtavat sinut? Kuinka usein itket tai huudat?”

Sylvia räpäytti silmiään.
”Anteeksi, Keiko, minä en taaskaan ymmärrä, mitä tarkoitat”, hän vastasi pehmeästi samalla kun ajoi liikenneympyrään.
”Eihän minulla oikeastaan ole syytä itkeä tai huutaa.”
Sellaisella käytöksellä hän olisi vain turhaan hermostuttanut miehensä, joka muutenkin oli vähän kotona. Miksi ihmeessä hän olisi halunnut pilata heidän yhteiset hetkensä?
Ja silti hän teki niin. Kuten painamalla tietokoneen kannen alas.

”Jokaisella ihmisellä on syy ja oikeus itkeä tai huutaa silloin, kun tuntee olevansa vihainen tai surullinen”, Keiko huomautti.
”Kuten jos mies on toistuvasti myöhässä eikä tulekaan silloin, kun on luvannut.”
Naisen vinot, tummanruskeat silmät siristyivät myötätuntoisina.
”Annatko sinä itsesi tuntea mitään negatiivista? Vai lyötkö itsesi alas sanomalla, ettei sinulle ole syytä tai oikeutta? Ja sitten et lopulta enää pysty pitelemään sitä kaikkea sisälläsi ja kiskot kansiot alas toimiston hyllyistä?”

Sylvia tunsi korviensa kuumottavan, hän oli melko varma, että ne olivat alkaneet punastua. Häntä samaan aikaan nolotti ja kammotti ajatella, mitä hän oli tullut tehneeksi.
”Olet todella kultainen, Keiko, mutta minä olen syntynyt todella etuoikeutettuun asemaan, eikä minun tule unohtaa sitä.”
Kuten kiukuttelemalla typeristä syistä. Voi taivas miten hän häpesi itseään.
”Voin vakuuttaa, että tämä oli typeryyteni kruunujalokivi. Olin jo valmiiksi hieman tolaltani, joten tilanne pääsi karkaamaan käsistä.”

”Sylvia, oli syntyperä tai nykyinen asema mikä tahansa, jokaisella ihmisellä on biologinen tarve ilmaista myös tuntemaansa mielipahaa”, Keiko protestoi.
”Mikään ei riistä sinulta sitä oikeutta.”
Ehkä hän voisi varata Sylvialle viikottaisen kahvitteluhetken. Jona houkuttelisi naista puhumaan asioistaan.
”Viittaat jatkuvasti typeryyteen tai tyhmyyteen. Koetko sinä olevasi sitä?”

Sylvia ajatteli omaa hillittyä, eleganttia äitiään, jota ei ollut varmaan koskaan nähnyt tolaltaan. Äiti oli aina ollut ylväs ja rauhallinen, tapahtui ympärillä mitä tahansa.
Kun oli syntynyt sellaiseen asemaan kuin Sylvia, oli oltava valmis vastineeksi luopumaan tietyistä asioista.
Niin kuin esimerkiksi illanistujaisista ystävien kanssa. Tavallisista illanistujaisista, ei juhlista, joiden tarkoitus oli verkostoitua samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvien kanssa.
Se, että tunsi siitä surua, oli yksinkertaisesti itsekkyyttä.
"Ei kai se ole kokemuksesta kiinni? Minä olen hyvä siinä, mitä teen, tunnen hevoset kuin oman mieleni. Mutta mitä tulee tallien ulkopuoliseen maailmaan, minä olen varsin avuton."
Eikä hän ollut osannut edes pitää miestään tyytyväisenä. Callahan ei ollut puhunut hänelle tapahtuneen jälkeen.

”Minusta olet kaikkea paitsi avuton”, Keiko huomautti lempeästi ja puristi Sylvian käsivartta.
”Minä tunsi olevani toivottoman avuton avioliitossani ja myös sen jälkeen, maatessani kadulla yöpaidassa ja soittaessani sinua apuun, koska en pystynyt edes kävelemään omin avuin. Sinä järjestit minulle turvallisen paikan toipua, sinä järjestit minulle myös kodin ja nyt autat minua hankkimaan avioeron ja lähestymiskiellon. Se ei ole avutonta. Se tekee sinusta uskomattoman ihmisen.”

Sylvian silmien takana tuntui polte, joka pakotteli räpyttelemään.
"Enhän minä tehnyt muuta kuin soitin muutaman puhelun", hän huomautti. Sekä hoiti asunnon käsirahan maksun kuukausittain isoisältään saamilla rahoilla.
"Mutta olen silti hirvittävän onnellinen, että luotit minuun niin paljon, että pyysit apua. En muista, milloin viimeksi olisin saanut tuntea itseni niin tärkeäksi."
Ja sama oli päti myös Julianiin ja siihen, että hän saattoi nyt auttaa entistä valmentajaansa. Ehkä se jonakin päivänä riittäisi? Siihen, ettei hän olisi enää hyödytön. Että hän ansaitsisi olemassaolonsa.

”Sinä teit paljon enemmän!” Keiko vakuutti vilpittömästi.
”Sinä annoit minulle tulevaisuuden ja nostit minut jaloilleni, kun kirjaimellisesti makasin kadulla kykenemättömänä kävelemään omin jaloin. Se ei tunnu avuttomalta minulle. Sinä saat kaiken tuntumaan mahdolliselta, ja sinulla on valta tehdä paljon hyvää pelkällä ajatuksella.”
Miksi Sylvia oli niin julma itselleen? Ei syntyperä evännyt keneltäkään oikeutta tuntea.
”Et olisi niin ankara itsellesi.”

Sylvia katsahti Keikoa silmäkulmastaan.
"Minun enollani oli tapana sanoa, että niillä, joilla on kyky muuttaa maailmaa paremmaksi, on velvollisuus tehdä niin. En ole toteuttanut hänen ajatustaan kovinkaan taidokkaasti, mutta olen onnellinen, että saatoin tehdä jotakin auttaakseni sinua."
Muuten hän olikin elänyt perheensä rahoilla ja leikkinyt heppojen kanssa. Samaan aikaan kun eläimiä ja ihmisiä kuoli.
Ei ihme, että Callahan halveksi häntä.
Sylvia räpäytti silmiään.
"Olen pahoillani, kultaseni, mutta sinun täytyy neuvoa minulle mihin ajaa, kun pääsemme kaupunkiin."
Hän ei ollut ehtinyt vierailla Keikon luona kertaakaan ennen kuin tämä oli joutunut pakenemaan miestään.

Keiko katseli Sylviaa hetken hiljaisuudessa.
Kyllä, viikottainen tapaaminen olisi ehdottomasti hyvä ajatus. Oliko Sylvialla ketään, kenelle puhua? Nainen vaikutti yksinäiseltä ja hakanneen itsensä niin perinpohjaisesti maanrakoon, että tarvitsi auttavaa kättää noustakseen taas jaloilleen.
”Muutaman korttelin päässä siitä, mistä hait minut”, hän sanoi ja tarjosi naiselle osoitteen lähimpään parkkipaikkaan. Toivottavasti mies oli töissä.
Heidän ei tarvitsisi kuin kaataa hänen tavaransa kasseihin ja laatikoihin, kantaa ne autoon ja lähteä. Eikä hänen tarvitsisi enää koskaan palata.
Silti Keikon jalat tuntuivat lyijyltä ja kädet tärisivät, kun hän katseli vaaleanruskeaa, matalaa kerrostaloa Newcastlen ydinkeskustassa. Miten viattomalta ja rauhalliselta se näytti.

Talo näytti niin petollisen... tavalliselta.
Kuinka kukaan ei ollut huomannut mitään? Eikö yksikään asukas ollut tajunnut, että jokin oli pielessä? Vai eivätkö nämä olleet vain tahtoneet puuttua?
Tuli kyti kipinänä Sylvian sisällä. Niillä, joilla oli valtaa muuttaa maailmaa paremmaksi, oli velvollisuus tehdä niin.
Hänellä oli perheensä rahat. Ja vaikutusvaltaisia ystäviä.
Sylvia pysäköi auton mahdollisimman lähelle ovia ja nousi autosta, kiertäen Keikon puolelle. Heidän lähtiessään kohti ulko-ovea hän haki ystävänsä tärisevän käden omaansa ja puristi sitä hellästi.
"Minä olen tässä."
”Paras toimia ripeästi”, Keiko huokasi ja soi Sylvialle hillityn hymyn, ennen kuin harppoi ulko-ovelle ja majesteettiseen, tummasävyiseen porraskäytävään. Hän oli syöksynyt kivisiä rappuja alas lentolaukkua raahaten ja liukastellen, kun löysi vihdoin ikkunan paeta Tarquinin luota. Hän oli tehnyt niin ennenkin, mutta tullut kovien käsien pysäyttämäksi, ennen kuin ehti alas saakka.
Nainen nousi portaita päättäväisen askelin, puristaen avainta kädessään ja pysähtyi oikean oven eteen. Se sulautui muiden joukkoon ylimmässä kerroksessa, viattomana ja normaalina. Ja silti häntä oksetti niin, että oli otettava tukea kaiteesta.
Mitä jos mies ei olisikaan töissä? Vaan odottaisi häntä, kuten niin monta kertaa ennenkin? Ja tällä kertaa hän ei pääsisi enää ulos.
Ei, lopeta! Keiko painoi korvansa hetkeksi ovea vasten, muttei kuullut kuin hiljaisuutta. Hän avasi oven ja kohtasi pitkän, vaaleapuisen käytävän, jonka varrella kylpyhuoneen ovi oli. Käytävässä oli valot, vaikka muu asunto oli hämärä pilvisessä talvipäivässä, ja sen seinät tuntuivat puristuvan hänen päälleen. Ne muistuttivat tehokkaasti yöstä, jona hän oli hiipinyt kohti ulko-ovea laukkunsa kanssa ja kuullut suihkun sammuvan samalla hetkellä, kun hän tavoitti kahvan.
Keiko painoi käden suulleen, kun pahoinvointi uhkasi saavuttaa hänet.
Mustaharmaa, krominen ja moderni keittiö kiilteli steriilinä hämärässä. Massiivisen, graniittipintaisen keittiösaarekkeen näkeminen sai Keikon kääntymään rajusti poispäin. Ehkä lihakirveen viillot näkyivät edelleen sen pinnassa. Keittiötä vastapäätä oli mustalla nahalla, metallilla ja puhtaalla valkoisella sisustettu olohuone, jonka varjoissa ei odottanut uhkaavaa hahmoa.
Lasisen sohvapöydän kulmat olivat kolhineet hänen jalkansa useamman kerran, kun hän oli räpistellyt pakoon surkeana ja avuttomana, ennen kuin tuli lyödyksi lattiaan ja opetetuksi tavoille. Kalpeana Keiko kohdisti katseensa huoneen laidalla olevaan kierreportaikkoon ja ylitti tilan jäykin jaloin. Hän kiipesi ylös portaita ja pysähtyi katsellessaan lyhyen käytävän päässä olevan päämakuuhuoneen suljettua ovea.
Hän tunsi sydämensä jyskyttävän hallitsemattomana ja hengittämisen käyvän niin vaikeaksi, että hänen oli painuttava kyykkyyn ja painettava pää polviinsa. Tämä oli naurettavaa!

Asunto ei tuntunut lainkaan Keikolta.
Mutta ehkä se oli ymmärrettävää? Kun otti huomioon kaiken sen, mitä Tarquin oli vaimolleen tehnyt, olisi tuntunut melkein ironiselta, että mies olisi sallinut tämän rakentaa kodista omannäköisensä.
Sylvian mielessä häivähti, näyttiköhän heidänkin kotinsa samalla tavalla vieraalta muiden silmiin, mutta kieltäytyi menemästä vertailussa yhtään pidemmälle. Se olisi ollut kerta kaikkiaan loukkaavaa Keikoa kohtaan.
Hän seurasi ystäväänsä yläkertaan ja kurtisti huolestuneesti kulmiaan, kun tämä painui kyykkyyn.
Sylvia ei ehkä ollut psykologian tohtori tai mitään muutakaan, mutta kyllä hänkin tunnisti, kun jotakuta ahdisti.
"Keiko", nainen kutsui pehmeästi ja laskeutui kyykkyyn ystävänsä viereen, laskien kätensä tämän selälle.
"Kaikki hyvin."

”Niin, totta kai on”, Keiko vakuutti ja yritti ravistella itseään. Hän käyttäytyi kuin mikäkin typerys.
Nouse ylös!
Hitaasti hän suoristautui, sukaisi hiuksiaan ja painoi hetkeksi käden suulleen, kun jokin tuntui pyrkivän ulos. Ei, hän ei ajattelisi kaikkea sitä, mitä oli täällä kokenut. Ei ajattelisi. Ja kaikki olisi ihan hyvin.
Nainen tönäisi siistin, minimalistisen miehekkään makuuhuoneen oven auki ja katseli hetken massiivista, siististi pedattua parisänkyä, tummia lipastoja sen molemmin puolin ja tummien, raskaiden verhojen välistä siivilöityvää valoa. Kun se kosketti sängynpäädyn takorautaista kehikkoa, Keiko kääntyi terävästi poispäin haluamatta kuvitella siinä riippuvia käsirautoja tai mitään muutakaan.
Hän ylitti huoneen ja saattoi hengittää astuessaan käveltävään, massiiviseen vaatekomeroon. Nainen ujutti kätensä siististi viikattujen vaatteiden taakse ja etsi käsiinsä rullan mustia jätesäkkejä.
”Ehkä voisit auttaa pakkaamaan vaatteita?” hän ehdotti varovasti ja ojensi säkkiä Sylvialle, kun haali syliinsä pehmeästi valaistulla tangolla riippuvien mekkojen, jakkujen ja paitapuseroiden vuoren.
”Tarvitsen alakerrasta kirjani, pari taulua ja kenties jotain muuta pientä.”
Sekä ehdottomasti smaragdinvihreän villakangastakkinsa eteisen kaapista.

Sylvia tunsi valtavaa myötätuntoa ystäväänsä kohtaan, ja kun ei muutakaan osannut, silitti tämän selkää pehmeästi sormenpäillään.
Hän kieltäytyi katselemasta sisustusta liian tarkkaan, hänestä ei olisi Keikolle mitään hyötyä, jos hän ajaisi itsensä emotionaalisen romahduksen partaalle.
Oli vain niin vaikea olla kuvittelematta niitä kauhuja, joita ystäväparka oli kokenut. Aivan tavalliselta näyttävässä asunnossaan.
"Tietenkin", Sylvia lupasi, otti jätesäkin ja kuoletti täysin typerän surunsa siitä, että kauniit vaatteet rypistyisivät. Se olisi korjattavissa, hölmö nainen.
"Mitä sinulta vielä puuttuu uudelta asunnoltasi?" hän kysyi, viedäkseen Keikon ajatuksia edes osittain muualle kuin tähän kotiin liittyviin muistoihin.
Sydän jyskytti rinnassa nopeampaan tahtiin, pumppasi kehoa valmiiksi taistele tai pakene -tilaan. Kuinka hirveältä Keikosta täytyi tuntua!

Oliko tuo oven kolahdus? Keiko jähmettyi, vinot silmät pelosta mustuen. Ei, se oli vain naapuri rappukäytävässä.
Hän jatkoi pakkausta kuumeisella vimmalla, pyyhki kauniit vaatteet siisteiltä tangoilta ja hyllyiltä mustiin säkkeihin ja heitti täydet koruttomasti portaiden yläpäästä alas olohuoneeseen.
Rappukäytävästä kuuluvat äänet saivat hänet säpsymään, sorminäppäryyden haparoimaan.
"Asunnoltani puuttuu kai lähinnä astioita, siivousvälineitä, sen sellaista", hän vastasi jännittyneenä.
"En halua muuta täältä." Keiko jätti vaatekomeron ja makuuhuoneen katsomatta sänkyä. Hän jätti oven niin kuin se oli ollut ja kiiruhti takaisin alakertaan.
"Seuraavaksi kirjat", hän sanoi ja ujutti kirjahyllyn takaa litistetyt pahvilaatikot, jotka oli varannut siltä varalta, että pääsisi joskus pakoon.

Jännitys oli hämmästyttävän tarttuvaa. Vaikka Sylvia yrittikin pysyä rauhallisena, hänkin huomasi hätkähtävänsä yllättäviä kolahduksia.
Hänen ei ollut koskaan tarvinnut pelätä tällä tavalla kotonaan. Ikävä vihlaisi vatsaa kipeänä. Jos Callahan voisi antaa hänelle anteeksi.
Mustat jätesäkit ja hyllyn taakse piilotetut säkit saivat kaiken tuntumaan siltä, että Keiko oli valmistellut lähtöään pidemmän aikaa. Kuten myös säästetyt rahat.
Silti ajatus siitä, että nainen oli päässyt pakoon viime hetkellä, sai kylmät väreet juoksemaan pitkin Sylvian selkää.
"Otatko mukaan nämä kaikki?" hän kysyi, katsellen kirjojen rivistöjä.

Jopa Sylvian hiljaisuuden rikkova ääni sai hänet hätkähtämään, ja Keiko pudisti itselleen päätään. Mutta hänen sydämensä hakkasi hädissään kuurouttavalla voimalla. Asunnon seinät tuntuivat kaatuvan tai ehkä lattia vain aaltoili. Keiko tuki itsensä mustapuisen kirjahyllyn laitaan ja tuijotti hetken kirjojen selkiä.
”Niin paljon, kuin jaksamme kantaa”, hän vastasi ja hyppäsi ilmaan, kun rappukäytävässä aukesi ovi. Oliko tämä hulluutta?
Ei! Nämä olivat hänen. Hänen vaatteitaan, hänen rakas kokoelmansa kirjoja. Hänellä oli oikeus saada ne kotiinsa.
”Melkein kaikki ovat minun. Tarquin ei varsinaisesti lue.” Mies osti joskus kirjoja näyttääkseen sivistyneemmältä, mutta suosi uusien leikkausmetodienkin opettelemista videoista.


Viimeinen muokkaaja, Lilya pvm Su Joulu 17, 2017 6:35 pm, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 172
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: When silence is all you know   Su Joulu 17, 2017 6:35 pm


Keiko kasasi pahvilaatikot tottunein liikkein ja kaatoi niihin rivejä romaaneja, kuten koko Jane Austenin tuotannon vanhoina, arvokkaina painoksina, sekä valtavan kokoelman psykologian ja erityisesti kognitiivisen neuropsykologian teoksia. Hän kantoi laatikot yhteistyössä Sylvian kanssa eteiseen, jonne rahtasi myös säkit vaatteitaan.
Hän liu’utti auki eteiskäytävän varrella olevan kaapin ja henkäisi terävästi, kun löysi smaragdinvihreän, kauniisti leikatun villakangastakkinsa ja saattoi rutistaa sen rintaansa vasten. Hän tunsi olonsa typeräksi kyynelten tulvahtaessa silmiin, mutta tämä oli hänen elämänsä – hänen muistonsa kiinni rakkaissa kirjoissa ja vaatteissa.
Keiko hengitti syvään kooten itseään ja sulloi sitten seuraavaan jätesäkkiin lukemattomat takkinsa, kaulahuivinsa, lapasensa, syksyn aikana käyttämänsä kengät.
”Haluaisin mukaani vielä pari tauluani ja ehkä tänne jääneet, ostamani astiat, jos Tarquin ei ole särkenyt niitä”, hän sanoi kevyesti hengästyneenä, kun suurin osa kuormasta oli pakattuna karpalonpunaiseen Jaguaariin.

Sylvia tarkasteli autoaan, jonka takakontti ja -penkki eivät varmaan koskaan olleet yhtä täynnä tavaraa.
Silti määrä tuntui pieneltä, se, mitä Keikon entisestä elämästä oli jäljellä.
"Etupenkille mahtuu vielä tavaraa", hän totesi mietteliäänä, pyyhkäisten kasvojaan, jotka yhä punoittivat painavien kirjalaatikoiden kantamisesta. Jos ei muuten, niin Keiko voisi hypätä taksiin, vaikka pikkuisena ei veisikään paljoa tilaa.
Sylvia lukitsi autonsa ovet ja hipaisi lohduttavasti ystävänsä käsivartta. Vielä yksi reissu, toivottavasti, ja sitten he voisivat jättää tämän paikan taakseen.
"Pian on valmista."

Keiko olisi luullut, että asuntoon palaaminen olisi ollut helpomaa toisella kerralla. Mutta hänen oli pakotettava itsensä eteenpäin, kun käytävän seinät tuntuivat liukuvan lähemmäs, musertavan hänet väliinsä. Hän muutti askeleensa vaistomaisesti äänettömiksi, hiivittyään käytävää pitkin niin monta kertaa. Hän oli vain harvoin päässyt ulos ovesta.
Yksi jätesäkillinen vaatteita odotti vielä eteisessä, mutta hän saisi sen syliinsä etupenkille. Jos hän vain löytäisi taulunsa ja muutaman ostamansa astian, joita ei ollut voinut ottaa mukaan ensimmäisellä kerralla, niin kuin Japanista ostamiaan, käsinmaalattuja teekuppeja.
Ja vaikka hän tiesi, että heidän pitäisi lähteä niin kuin mahdollista, hän epäröi keittiön oviaukolla. Montako kertaa Tarquin oli teljennyt hänen sisään, asettumalla petollisen rennosti oviaukkoon ja katsonut, kuinka hänen pelkonsa kasvoi? Hän saattoi melkein tuntea graniittipintaisen saarekkeen painuvan alaselkäänsä vasten kuin veitsi.
Kädet täristen Keiko harppoi sisään, avasi yhden kaapeista ja nosti sieltä neljän posliinisen jälkiruokakulhon setin, joista jokainen oli kirjottu ainutlaatuisin, pehmeän pastellisin satumaisemin.
Hän laski ne varovasti graniittiselle keittiötasolle, kun huomasi himmeässäkin valossa sen pintaa kirjovat, terävät viillot. Keiko piirsi ne sormillaan, kasvot värittömiksi valahtaen ja hetken saattoi kuulla kirskahdukset, jotka lihakirves sai aikaan iskeytyessään epäinhimillisellä raivolla tasoa vasten. Hänen oli suljettava silmänsä, kun huone keinui ja sai hänet horjahtamaan.
Se oli ohi.
Keiko ojensi kulhot Sylvialle, jonka käsien luotti olevan turvallisemmat kuin omansa, kun hän seisahtui melkein näkymättömiin jäävän seinänkappaleen luo. Tarquin oli antanut hänen ripustaa taulunsa sille, kai jonkinlaisena osoituksena häivähdyksestä inhimillisyyttä sielussaan. Tutisevin sormin nainen poimi sarjan tuskin portikortteja suurempia, hohtavan värikkäitä, hentoja vesiväriteoksia kauniissa kehyksissä syliinsä. Hän oli nostamassa kahta suurempaa, abstraktia värien sielunmaisemaa kainaloonsa, kun jähmettyi, kylmät väreet selkäpiitä pitkin juosten. Hengitys katkeillen hän harppasi ikkunaan ja horjahti taaksepäin kuin sysättynä.
”Hänen autonsa”, Keiko henkäisi ja puristi taulut syliinsä.
”Hyvä luoja. Hänen autonsa. Hän on tulossa. Meidän pitää mennä. Nyt heti”, hän takelteli hengitys hyperventiloinniksi muuttuen ja otti askeleen ovea kohti, mutta pysähtyi irrottamaan asunnon avaimen vapisevin sormin. Miksei se irronnut nopeammin? Hän ei enää koskaan halunnut palata tänne. Avain kilahti tasolle.
”Mene”, hän hoputti ja syöksyi Sylvian perässä ovelle, sieppasi viimeisen vaatekassin sormiinsa ja oli pudota polvilleen rappukäytävän tasolle. Olisiko Tarquin jo sisällä? Valitsiko mies portaat vai hissin? Portaat vai hissin?!
”Hissille”, Keiko kuiskasi silmät paniikista mustina, sydän kuurouttavana hakaten ja lyöntejä ylihyppien, horjahti ja juoksi sitten kerroksen poikki hissin ovelle, nakuttaen sen painiketta vauhkona.

Missä tahansa muussa tilanteessa Sylvia olisi ehdottanut, että heidän kannattaisi pitää tauko. Hengähtää hetki.
Nyt hän ei kuitenkaan voinut muuta kuin napata kiinni ystävänsä käsivarresta silloin, kun tämä näytti olevan kaatumaisillaan. Hipaista selkää tai olkapäätä silloin, kun ahdistus näytti ottavan vallan.
Olisi kuvitellut, että paniikki olisi vallannut hänetkin siinä vaiheessa, kun Keiko ilmoitti Tarquinin auton ajaneen pihaan.
Mutta siinä vaiheessa, kun he seisoivat hissin ovien edessä, hän tunsi ainoastaan puhdasta, polttelevaa vihaa sitä miestä kohtaan, joka oli kiduttanut hänen ystävänsä tähän pisteeseen. Vihaa, joka sai katseen kovettumaan ja ryhdin suoristautumaan. Hän ei olisi kummoinenkaan kilpi, mutta Tarquin ei enää ikinä koskisi Keikoon, hän tekisi kaikkensa estääkseen sen.
Katse hakeutui kohti portaita, kun hissi antoi odottaa itseään.

Kuuliko hän tutut, pehmeät askeleet portaissa? Keiko painoi hissin nappia kuin anellen. Ehkä se oli vain hänen sydämensä kuurouttava syke, joka rummutti korvissa.
Vanhan hissin ovet liukuivat auki, ja Keiko rojautti kantamuksensa sen nurkkaan, naputti ensimmäisen kerroksen nappia Sylvian astuttua sisään ja vajosi sitten kyykkyyn, suojaten pään käsiinsä. Pahoinvointi yritti ylös. Ei Tarquin voisi tehdä hänelle mitään nyt! Ei hänen tarvinnut pelätä enää.
Mutta mies oli niin kovin hyvä kouluttamaan.
Hissi tömähti pehmeästi maatasoon, ja Keiko ponnisti jaloilleen, vaikka horjahtikin vasten hissin seinää, ennen kuin löysi jalkansa ja sai kasattua tipahtelevat taulut takaisin syliinsä ja tartuttua mustaan vaatekassiin. Hän katsoi tiukasti suoraan eteensä, kun haparoi tiensä aulan läpi ulko-ovelle ja hengitti syvään kirpeää, rakastamaansa talvi-ilmaa. Enää muutama kymmenen metriä karpalonpunaiselle Jaguaarille.
Kohta hän olisi poissa, eikä Tarquin voisi enää koskea häneen, vaikka syöksyisi ulos kylmä, musta raivo sisällään jylläten.
Vasta autossa, vaatekassi jalkoihinsa sullottuna ja sekalainen kokoelma tauluja sylissään, Keiko uskalsi hengittää.
Ja sitten hän itki käpertyen pitelemiensä taulujen ylle.

Sylvia oli jo ehtinyt polkaista auton liikkeelle siinä vaiheessa, kun Keiko purskahti itkuun.
"Keiko..." hän henkäisi hiljaa ja kurkotti toisen kätensä hipaisemaan ystävänsä selkää.
"Ei mitään hätää."
Hän halusi voittaa matkaa heidän ja painajaismaisen asunnon välille, ajoi muutaman korttelin matkan ennen kuin taskuparkitti Jaguarin varsin vauhdikkaasti ensimmäiseen tyhjään paikkaan.
Sammutettuaan moottorin hän kääntyi kunnolla Keikon puoleen ja laski kätensä tämän käpertyneelle selälle.
"Olet nyt turvassa", Sylvia vakuutti ja silitti naisen selkää pehmein, pyörivin liikkein.

Pelko purkautui ulos onnettomana itkuna, joka ei suostunut hallittavaksi. Ei, vaikka Keiko yritti kasata itseään tajutessaan auton pysähtyneen ja Sylvian lohduttavan häntä.
Hän vihasi sitä, miten Tarquin sai hänet tuntemaan itsensä näin heikoksi ja avuttomaksi, vaikka hänen oli tarkoitus olla vapaa miehen otteesta. Hänen painajaisensa oli ohi tai ainakin lähellä loppuaan – mitä syytä hänellä oli enää itkeä?
”Olen pahoillani”, hän niiskaisi nostamatta päätään. Kyyneleet raidoittivat päällimmäisenä olevan taulun lasia, jäivät sen pinnalle pieniksi lammikoiksi.
”Miten kukaan voi kohdella toista ihmistä niin? Varsinkaan ihmistä, jota väittää rakastavansa?”

Sylvia pudisti päätään, jatkaen selän silittämistä.
"Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi", hän lisäsi tajutessaan, ettei Keiko ehkä näkisi hänen elettään.
"Sinä itsehän juuri vähän aikaa sitten kerroit minulle, että kaikilla on oikeus yhtä lailla itkeä kuin suuttuakin."
Hänen silmissään häivähti myötätuntoista surua.
"Minä en tiedä. Se, mitä olet joutunut kokemaan, on aivan kammottavaa. Kenenkään ei pitäisi joutua kohdelluksi niin kammottavan julmalla tavalla."

Tumma, hartiamittainen polkkatukka oli valahtanut suojaavaksi verhoksi hänen ja muun maailman väliin. Keiko oli sulkenut silmänsä ja yritti tasata haparoivaa, itkusta tukkoista hengitystään.
Kukaan ei tiennyt, mitä hänen elämänsä oli ollut. Hän häpesi omaa avuttomuuttaan, kuinka heikko hän oli miestä vastaan – ja kuinka typerä hän oli ollut odottaessaan näin kauan, että lähti.
”Hän leikkasi hiukseni”, Keiko kuiskasi voimatta unohtaa viiltoja keittiötasossa.
”Hän oli vihainen. Joten hän raahasi minut hiuksista takaisin keittiöön, heitti saarekkeelle kuin räsynuken, ja sitten hän hakkasi hiukseni lyhyiksi lihakirveellä. Kai se oli kätevästi tarjolla veitsitelineessä.”

Sylvian silmät laajenivat ja hänen oli painettava toinen käsi suulleen silkasta järkytyksestä, ehkä estämään kauhistunutta henkäystä muuttumasta itkuksi.
"Voi Luoja, Keiko, tuohan on hirvittävää!"
Sanat tuntuivat naurettavalta vähättelyltä, ne eivät millään riittäneet kuvaamaan sitä kauhua, jota Keiko oli joutunut kokemaan. Omassa kodissaan. Sellaisen ihmisen toimesta, jonka olisi pitänyt suojella ja rakastaa vaimoaan. Ei hakata tämän hiuksia poikki lihakirveellä.
"En voi edes kuvitella... Voi Keiko, minä olen niin kamalan, kamalan pahoillani."

”Se on ohi nyt”, Keiko vastasi ontosti, pyyhkäisi poskiaan ja suoristautui istumaan, tuijottaen mitään näkemättä eteensä.
Eihän hiusten leikkaaminen todella ollut edes satuttanut. Siitä oli jäljellä lyhentyneet hiukset ja arpi korvassa. Yleensä mies suosi paljon suorempaa kontaktia. Se kummitteli kuitenkin hänen mielessään yhtenä niistä hetkistä, jona hän oli uskonut kuolevansa.
Raivosta epäinhimilliset silmät hänen yläpuolellaan, häntä keittiötasoa vasten rutistavan, teräksisen käden ja senttien päässä hänen päästään tasoon iskeytyvän veitsen, joka löi lovia kovaan materiaaliin miehen vihan voimasta.
”Kiitos, kun olet niin kärsivällinen. Voimme hyvin jatkaa matkaa. Olen kunnossa.”

Keikon katse näytti niin... tyhjältä.
Sylvia nielaisi ja siirsi kätensä naisen käsivarrelle.
"Keiko, sinä saat itkeä. Ei sinun tarvitse olla kunnossa juuri nyt", hän vetosi hiljaa.
"Ei tässä ole kyse kärsivällisyydestä, minä olen sinun ystäväsi. En voi sanoa olevani missään määrin asiantuntija, mutta minun terapeuttini sanoo, että traumojen käsitteleminen vie aikaa."
Vaikkakin hänen traumansa oli hevosen kuolema. Voi Luoja, hän oli juuri niin hemmoteltu kakara, kuin mitä Callahan antoi ymmärtää.
"Sinun ei tarvitsee jaksaa yksin."

Keiko käänsi katseensa sivuikkunaan, kun muutama kyynel lisää karkasi alas poskia.
”Kiitos”, hän sanoi kiertäen käsivarret ympärilleen.
”Yleensä minulle vain sanotaan, että se on ohi nyt. Mikä on totta.”
Se oli totta.
”Se ei vain vielä tunnu siltä. Että se olisi ohi. Etten vain heräisi jälleen hänen vierestään tai ehkä lattialta, korvat sen kertaisesta iskusta soiden. Niin kuin hän ei voisi vain raahata minua hiuksista takaisin kotiin.”

Sylvia tunsi itsensä avuttomaksi katsoessaan Keikon tuskaa. Hän olisi halunnut edes halata ystäväänsä, mutta tavaraa täyteen ahdetussa autossa käsijarrun yli se ei yksinkertaisesti onnistunut niin luontevasti, kuin olisi ollut toivottavaa.
Niinpä hän napsautti auki pienen, lemmikinsinisen käsilaukkunsa ja kaivoi sieltä nenäliinan, jota ojensi Keikoa kohti.
"On totta, että sinun ei tarvitse enää palata sen hirviön luo", hän totesi ja pystyi vain vaivoin estämään värähdyksen, kun Keiko kuvasi taas häivähdyksen kokemistaan kauhuista.
"Mutta uskoisin, että siihen liittyy paljon muutakin. Kaikki ne tunteet, jotka täytyy käsitellä."

”Niin, olet oikeassa”, Keiko vastasi ja sukaisi tummia hiuksiaan. Oli surullista, että Sylvian täytyi kertoa se hänelle, psykologille, ja vielä surullisempaa, että se tuntui niin lohdulliselta. Hän otti nenäliinan vastaan kiitollisena, kuivasi sinnikkäästi kostuvat poskensa ja niisti nenänsä.
Tarquin olisi raivoissaan. Olisiko mies myös surullinen? Kykenikö Tarquin tuntemaan surua?
”Olet hyvin kultainen, mutta todella, olen ihan kunnossa – tulen olemaan kunnossa, paljolti kiitos sinun.”

Sylvia hymyili hieman hämmentyneenä, melkein etsien jotakin moitetta Keikon sanoista.
Ehkä pitäisi lakata tekemästä niin, joskus sanat todella tarkoittivat juuri sitä, miltä ne kuulostivat.
Hymy muuttui pehmeämmäksi, yltäen sinisiin silmiin, vaikka niissä vielä viipyikin suru ystävän puolesta.
"Olen vain iloinen, että voin auttaa."
Hän käynnisti Jaguarin moottorin ja kiepautti auton lennokkaasti ympäri. Ehkä Keikolle tekisi hyvää päästä takaisin asunnolle, pois Newcastlesta ja sen muistoista.
"Miltä omalla asunnolla asuminen on nyt tuntunut?"

Keiko hengitti syvään, puristi tauluja sylissään ja ajatteli uutta kotiaan. Ei vanhaa.
"Se on ihanaa. Vapauttavaa", hän sanoi hetken mietittyään.
"Olin itkeä onnesta, kun Sabriel, ystäväni, sanoi sen näyttävän minulta."
Niin se teki. Hän tunsi olevansa kotona suloisten jouluvalojen ja kauniiden valaisimien pehmeässä hämyssä. Huolellisesti valikoidut, harmoniset värit nousivat vaaleudesta: vaaleanvihreä sohva ja sen kauniisti kirjaillut tyynyt, untuvaisen pehmeät viltit, joihin käpertyä lukemaan; valkeasta kirjahyllystä nouseva kirjanselkämysten ja lasitaiteen sateenkaari - hänen rakastamansa taulut valkeilla seinillä. Tuoreet kukat ja elinvoimaiset viherkasvit ruukuissaan.
"En ole koskaan aikaisemmin saanut tehdä kodista itseni näköistä."

Sylvia hymyili samalla kun ohjasi Jaguarin ulos kaupungista vievälle tielle.
"Ihanaa, että voit tehdä niin nyt. Ja kotisi tosiaan näyttää sinulta."
Hän ei ollut tullut ajatelleeksi sitä aiemmin, mutta vietettyään hetken kliinisessä, kylmässä asunnossa - se ei ollut koti, ei voinut olla - hänen oli helppo kertoa ero niiden välillä. Keikon koti oli lämmin ja kutsuva. Toivottavasti turvallinen.
Sylvia epäröi hetken.
"Kun puhuimme asiasta joskus aikaisemmin... Olisi ihastuttava joskus tavata ystäviäsi."
Muita ihmisiä, jotka toivottavasti olisivat Keikon tukena.
Silti hän muisti epätoivon, jota oli tuntenut yrittäessään miettiä, mitä tavallisiin illanistujaisiin puettiin päälle. Ja muutenkin hän tunsi olonsa noloksi, kuin olisi yrittänyt väkisin tunkeutua Keikon elämään.

”Oh, minä haluan heidän tapaavan sinut!” Keiko vastasi muistaen keskustelunsa Gabriellen ja Sabrielin kanssa. Hän sopisi illanvietosta heti, kun Gabrielle voisi hieman paremmin. Myötätunto vihlaisi hänen sydäntään, kun hän muisti ystävänsä murtuneen olemuksen.
”Yritän järjestää yhteisen illanvieton, kun saan kalenterit sopimaan yhteen. Mutta sitä ennen, ehkä haluaisit viettää iltaa kanssani? Mikäli sinulla ei ole jo muuta menoa sovittuna”, hän ehdotti. Hän voisi purkaa tavaroitaan myöhemmin, ja sen sijaan he voisivat tehdä jotain Sylvian kanssa.
Unohtaa kliinisen, mustavalkoisen asunnon hänen painajaisistaan.

Sylvia hymyili pahoittelevasti.
"Niin, heillä on varmasti hyvin kiireiset aikataulut."
Niin kuin Keikollakin tulisi olemaan, kunhan tämä pääsisi palaamaan takaisin työnsä pariin. Oikeasti kiireistä, ei heppojen kanssa leikkimistä muutamana tuntina viikossa niin kuin hänellä. Edustustilaisuuksia silloin tällöin. Tallilla oli niin helppo kuvitella, että teki oikeaa työtä.
Sylvia räpäytti silmiään.
"Voi, ei minua kukaan kaipaa, Mochi on kotona vasta illalla, varasin hänelle koko päivän kylpylää varten."

”Ehkä voimme siis tehdä jotain yhdessä”, Keiko sanoi, niisti uudelleen nenänsä ja pyyhkäisi silmiään. Hän soi Sylvialle hymyn, joka ei aivan tavoittanut surua tummissa, vinoissa silmissä.
Mutta jälleen joku päivä, kun viillot graniittisessa keittiötasossa tuntuivat vain kaukaiselta unelta.
”Mitä sinä haluaisit tehdä? Voimme aina hakea hyvää ruokaa ja vain puhua tai katsoa vaikka elokuvan yhdessä.”

Sylvia räpäytti silmiään.
Hän ei ollut varsinaisesti koskaan viettänyt iltaa vain... tekemättä mitään erityistä. Totta kai he olivat käyneet Callahanin kanssa teatterissa, tai hän oli lukenut sohvalla vieressä, kun mies oli tehnyt töitä, mutta varsinaista yhteistä vapaa-aikaa ei ollut kovinkaan paljon. Ei niin paljon, että olisi ehtinyt olla jouten.
"Uskoisin, että voisin pitää elokuvan katsomisesta", hän vastasi melkein varovasti.
"Ellet tahdo alkaa jo purkaa tavaroita?"

”Tavaroilla ei ole mikään kiire. Ehdin purkaa ne huomenna tai ylihuomenna”, Keiko sanoi.
”Olen tulla hulluksi vailla järkevää tekemistä päivisin. Siksi harkitsenkin palaavani pian takaisin töihin. En voi viettää koko elämääni pelkäämällä Tarquinia.”
Hän kieltäytyisi tekemästä niin.
”En usko, että hän tulisi työpaikalleni. Eikä hän voisi tehdä mitään julkisella paikalla”, nainen jatkoi vakuuttaen itseään.

Sylvia saattoi ymmärtää, mitä Keiko tarkoitti. Vasta alettuaan ratsastaa uudelleen hän oli ymmärtänyt, kuinka uskomattoman tyhjiä hänen päivänsä olivat olleet.
"Sinä teet aivan uskomattoman hienoa työtä", hän huomautti pehmeästi, aidosti ylpeänä ystävästään.
"Onko työpaikallasi ketään, jolle voisit kertoa tilanteestasi? Lähestymiskiellosta ja kaikesta muusta. Jos se toisi turvaa?"

”Luulen niin.” Tarquin oli välillä ilmestynyt töihin puhumaan vaimonsa hauraasta mielenterveydestä, hallusinaatioista ja selittänyt niillä hänen ilmoituksettomia poissaolojaan, kun mies oli lukinnut hänet makuuhuoneeseen vailla puhelinta.
”Kyllä, varmastikin se on hyvä ajatus”, Keiko sanoi ja neuvoi Sylvian parkkiin hänen asuntonsa alakerrassa olevan, jonnekin 1980-luvun tienoille jämähtäneen sisustusliikkeen taakse. Auto olisi kivuttomampi purkaa siinä.
”Onko sinulla suosikkielokuvaa? Tai jotain, mitä haluaisit nähdä?” hän tiedusteli kantaessaan kirjalaatikkoa ylös asuntoonsa posket punehtuen, mutta mitä lihaksista jäi uupumaan, hän korvasi tahdonvoimalla.

"En voi sanoa katsoneeni paljonkaan elokuvia", Sylvia myönsi seuratessaan Keikoa ylös portaita toista kirjalaatikkoa kannatellen. Hän ei ollut suoranaisesti tottunut kanniskelemaan tavaroita, hevosten tarvikkeita lukuun ottamatta, mutta tämä kävisi varmasti hyvästä treenistä. Pitäisi muutenkin kohottaa kuntoa, vaikka hän ilokseen jaksoi jo nyt hieman paremmin kuin heti satulaan palattuaan.
"Mikä on sinun suosikkielokuvasi? Voisin mielelläni katsoa jotakin, mistä sinä pidät."

"Minä rakastan kaikkea kaunista ja onnellista, josta tulen hyvälle mielelle", Keiko vastasi ja ravasi portaat alas hakemaan seuraavaa kuormaa.
"Disneyn vanhemmat piirroselokuvat ovat aivan ihastuttavia sekä tarinallisesti, että visuaalisesti. Love Actually ja moni Jane Austenin filmatisointi kuuluu myös suosikkeihini musikaalien ohella. Millaisista tarinoista sinä yleisesti pidät?" hän kysyi tuodessaan seuraavaa laatikkoa ylös.

Sylviaa hymyilytti.
"Sinä olet itsekin niin kaunis ihminen", hän huomautti, eikä tarkoittanut sillä ulkoista kauneutta, vaikka olihan Keiko sitäkin. Naisella oli kaunis sielu, joka toivottavasti saisi loistaa vapaasti nyt, kun Tarquin ei olisi enää tuhoamassa vaimoaan.
"Minä rakastan Austenin kirjoja", hän myönsi ja jäi miettimään musikaaleja, joita oli käynyt katsomassa.
"Ja tuota... Oikeastaan pidän Wickedistä todella paljon, vaikka Callahanin mielestä se ei olekaan... kovinkaan laadukas."

Keiko katsahti Sylviaa hämillisenä yllättävästä kohteliaisuudesta ja hymyili.
”Wicked on ihastuttava! Kenties voimme mennä joku päivä yhdessä Lontooseen ja käydä katsomassa sen”, hän vetosi heitellessään vaatesäkkejä makuuhuoneeseensa, jossa tummanviolettiin päiväpeittoon verhottu parisänky oli kirjottu vaaleanvihrein, vaaleanpunaisin ja turkoosein, kauniisti kirjailluin tyynyin.
”Ja voisimme siis hyvin katsoa jonkin Austenin filmatisoinnin. Oletko nähnyt niitä? Pidän erityisesti BBC:n Järki ja tunteet -minisarjasta, ja rakastan toki myös Ylpeyden ja ennakkoluulon versioita ihan vain, koska rakastan sitä tarinaa.”
Hänen suupielensä nykivät, kun hän muisti oman herra Darcynsä.

Tuntui pahalta jättää Keikon kauniit vaatteet vain makaamaan säkeissään makuuhuoneeseen, mutta ehkä nainen haluaisi mieluummin käydä ne läpi kaikessa rauhassa.
Ajatus matkasta Lontooseen sai hymyn pysyttelemään Sylvian kasvoilla.
"Se olisi aivan ihanaa. En usko, että voin koskaan saada siitä tarpeekseni."
Värien määrä asunnossa oli aivan eri luokkaa kuin kodiksi kutsutussa vankilassa, jossa Keiko oli joutunut tähän mennessä elämään.
Sylvia pudisti päätään.
"Olen nähnyt ainoastaan yhden elokuvaversion, uusimman, luulisin, Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Osa siitä kuvattiin sukukartanomme mailla, joten..."
Nainen häkeltyi ja vaikeni.
"Anteeksi."

Keiko kohotti hämmentyneenä katseensa, kun laski taulut olohuoneen valkeaa, sisällöltään harmonisen värikästä kirjahyllyä vasten.
”Anteeksi?” hän toisti kysyvästi ja nosti viime hetkellä mukaan päässeet jälkiruokakulhot pieneen astiakaappiinsa, jossa käsinmaalatut, posliiniset teekupit Japanista pitivät majaa.
”Sehän on hienoa! Varmasti jännittävää nähdä niin tuttu paikka aivan erilaisen tarinan taustana.”
Kun viimeisetkin kassit ja laatikot olivat sisällä, Keiko sulki oven, lukitsi sen kahdella varmuuslukolla tottumuksesta ja riisui ulkovaatteensa olohuoneeseen suoraan antavan ulko-oven pielessä olevaan naulakkoon kehoittaen Sylviaa toimimaan samoin.
”Ehkä voisimme siis katsoa vaikka ensimmäisen osan Järkeä ja tunteita? Jos pidät siitä, etkä ehdi katsoa sitä loppuun nyt, voit lainata sen.”

"Niin. Olihan se hyvin jännittävää", Sylvia myönsi. Olihan Chatsworthissa kuvattu enemmänkin, kokonainen minisarja oli sijoitettu kartanon historiaan. Mutta olisi tuntunut jotenkin... väärältä intoilla siitä.
Hän ei ollut tuntenut oloaan samanlaiseksi koskaan aikaisemmin.
Kädet tärisivät hieman, kun Sylvia ripusti takkinsa naulaan.
"Kyllä, se kuulostaa mukavalta", hän vastasi kääntyessään Keikon puoleen.
"Minulla on hyvin aikaa nyt, kun Callahan on taas pidempään poissa."
Miten kauan, sitä hän ei edes tiennyt.

"Hienoa!" Keiko sanoi ja yritti sysätä muistot mustavalkoisesta asunnosta pois mielestään. Nyt hän oli kotona, turvassa eikä joutuisi palaamaan painajaiseensa enää koskaan.
"Voisimme kai tilatakin jotain ruokaa, jos haluat", Keiko sanoi ja katsahti Sylviaa empien. Voisiko hän ehdottaa pizzan tilaamista ylhäiselle ystävälleen? Miksei. Epäterveellinen ruoka, jonka Tarquin oli evännyt häneltä kysyen, kuinka vastenmieliseksi hän yritti lihoa, tuntui sopivalta juhlistukselta itsenäisyydelle.

Sylvia istahti sirosti sohvan reunalle, suoristi hameensa helman ja käänsi sitten katseensa Keikoon.
"Tietenkin", hän vastasi, lounaasta oli vierähtänyt jo aikaa, eikä syöminen koskaan ollut sama yksin, ainoastaan mököttävän Mochin seurassa. (Ruokailuohjeet kielsivät jyrkästi myös ihmisten ruuan, riippumatta siitä, paljonko shiba vastalauseena kiljui.)
Hän risti kätensä syliinsä.
"Kuinka se tarkalleen ottaen tapahtuu?"

”Mikä? Ruoan tilaaminen?” Keiko kysyi kohottaen päänsä yhdestä kirjahyllyn eteen pinoamistaan laatikoista. Ehkä hänen pitäisi ostaa toinenkin kirjahylly. Varsin minimalististisesti, mutta valolla täytetyn olohuoneen seinille mahtuisi kyllä toinenkin.
”Voisimme kai tilata vaikka pizzaa. En ole ihan varma, mitä muuta Hexhamista voi tilata. Sopiiko se?”
Keiko avasi ruusukultaisen Macbookinsa tummapuiselle sohvapöydälle, haki läheisen pizzerian menun ja viittasi Sylviaa perehtymään siihen.
”Mitä haluaisit syödä? Kun valitsemme, mitä haluamme, soitan sinne ja he tuovat ruoan kotiovelle.”

"Pizzaa? Totta kai se sopii."
Pizza kuulosti sentään tutulta, vaikkei Sylvia voinutkaan sanoa, että hän olisi koskaan tilannut sitä kotiin. Italiassa, pikkuisessa mutta laadukkaassa ravintolassa, pohja oli ollut paksu ja täytteet huolellisen symmetrisesti asetellut. Ja syödessä oli käytetty veistä ja haarukkaa, vaikkei se ilmeisesti alkuperäisen ajatuksen mukaista ollutkaan.
Vaaleanvihreällä sohvalla istuessaan, pizzerian menun yläpuolelle kumartuessaan, Sylvia tunsi olonsa... hämmentävän onnelliseksi. Vaikka he olivatkin juuri palanneet Keikon entisestä elämästä, ja se oli ollut kammottavaa, hän tunsi silti iloa istuessaan pikkuisessa, sievässä asunnossa.
Ystävänsä vieressä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1651
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: When silence is all you know   Su Tammi 07, 2018 1:19 pm

Lauantai 6. tammikuuta 2018, aamupäivä, Amsterdam, Hollanti / Rosings Park, Iso-Britannia

Mukana Lilyan Beatrix van der Veen.

Beatrix katseli väliaikaisen asuntonsa parvekkeelta avautuvaa näköalaa puidenlatvojen yli kylmänsinisenä hehkuvalle Sloterplas-järvelle.
Olisihan näkymään voinut tottua.
Nainen suoristautui huokaisten ja pyyhkäisi tummaa polkkatukkaa korvan taakse samalla kun palasi takaisin sisälle. Yhden makuuhuoneen asunto oli juuri niin askeettinen, kuin valmiiksi sisustetulta vuokra-asunnolta saattoi odottaa. Hänen vähäiset henkilökohtaiset tavaransa odottivat edelleen purkamattomina pahvilaatikoissaan.
Valkeaan poolokaulusneuleeseen ja polvimittaiseen, harmaaseen hameeseen kotonaankin pukeutunut nainen valahti istumaan harmaalle kulmasohvalle ja vilkaisi vielä valkoista läppäriä, joka nökötti sohvapöydällä jo ruutu mustaksi muuttuneena.
Se siitä sitten.
Hän kaivoi esiin henkilökohtaisen puhelimensa, tarkisti ajan ja valikoi sitten veljensä numeron.
"Hallo broer, hoe gaat het met je? Oletko pahassa paikassa?"

Sormi kosketti vihreää luuria vain hetken liian aikaisin, kun Julian valmistautui nostamaan puhelimen korvalleen.
”Nyt jumalauta ratsasta sitä hevosta! Jos kuvittelet tuon olevan ravia, sinä tuhlaat aikaani – tempo! Tempo, nainen, tempo! Se on kaksitahtinen askellaji. Kuinka vaikeaa on laskea kahteen!”
Sitten mies loi hevoseen kriittisen katseen valossa siristynein, kalpeansinisin silmin, ennen kuin vilkaisi soittajan nimeä ja painoi puhelimen korvalleen.
”Hallo, heel goed, bedankt”, Julian vastasi huomattavasti leppoisampaan, lämpimämpään äänensävyyn, vaihtaen kieltä sujuvasti englannista hollantiin.
”Oikein hyvässä paikassa – still not bloody impressed! – mitä kuuluu?”

Tuli melkein kotoisa olo, kun kuuli veljen ärhentelevän ratsastajalle.
Pianhan sitä saisi kuunnella ihan livenä, mikäli Julianilta liikenisi aikaa valmentaa vielä sittenkin, kun kolmoset olisivat syntyneet. Luulisi, veliparka tulisi hulluksi, jos ei pääsisi tallille.
"Minä huomaan sen", Beatrix hymähti ja nosti sukkahousujen peittämät jalkansa sohvalle, käpertyen mukavampaan asentoon sohvatyynyjä vasten.
"Hyvää. Kiirettä. Kuinka Deirdre voi?"

”Hyvin, samoin lapset”, Julian vastasi hiljentäen pienenkin houkutuksen vastata mustalla huumorilla, siitäkin huolimatta, ettei Deirdre ollut kuulemassa.
”Mitä - being on the phone doesn’t make me blind – mitä sinulla on mielessäsi? Kaipasitko vain kaunista ääntäni?” mies kysyi ja loi terävän katseen oikuttelevaan mustanruunikkoonsa, joka näytti leikkivän rajoillaan uudemman ratsastajan kanssa.

Beatrix hymähti tavalla, joka oli hänelle melkein naurua.
"Ainahan minä. On ihana kuulla, kuinka höykytät ratsastajiasi."
Äänensävystä päätellen kyse oli tällä hetkellä sitä paitsi jostakusta, jonka menestykseen Julian todella uskoi.
Beatrix nyppäsi olemattoman pölyhiukkasen hameensa harmaasta kankaasta.
"Tulen sitten ensi viikolla katsomaan, oletko kohdellut vaimoasi hyvin."

”Se todella on iloa korville – luulisi heidänkin arvostavan sitä enemmän”, Julian myhäili vinosti hymyillen ja katseli ratsukkoa kriittisesti siristynein silmin. Kraken tanssi eteenpäin, vallaten tilan hurjan merihirviön olemuksella, lapiomaiset kaviot hiekkaa maneesin pohjasta nostaen.
”Ensi viikolla? Oletko tulossa käymään Englannissa?”

Ei ollut sattumaa, että Bea oli valinnut hetken, jona hän oletti veljensä olevan valmentamassa tai vähintään tämän seuraavan valmennuksen alkamisen olevan lähellä.
Kiero nainen, mitä sitä kieltämään.
"En", Beatrix vastasi, nojaten selkänsä paremmin suurta, harmaata tyynyä vasten.
"Muutan Newcastleen. Muutama hevonen siirtyy Rosingsiin, ja siitä tulee Liekelle uusi tukikohta."

Linjan päässä vallitsi hetken hiljaisuus.
”Muutat Newcastleen. Ensi viikolla”, Julian toisti skeptisesti ja käänsi katseensa hetkeksi pois oikukkaasta merihirviöstä, joka laittoi ratsastajan koville muutenkin kuin jättiläismäisillä askelilla, joissa istuminen kävi työstä.
”Olen suorastaan hämmästynyt, että ilmoitat asiasta etukäteen.”

"Keskiviikkona, jos tarkkoja ollaan", Beatrix vastasi ja suoristi jalkansa, kun polvia alkoi vihloa. Hitto, eikö sekin jo riittäisi.
"Mutta tulen käymään vasta torstaina tai perjantaina, riippuen siitä, miten hyvin kaikki sujuu."
Koska totta kai torstai tai perjantai kävisi. Ja jos ei, Julian sanoisi sen kyllä suoraan.
"Olen yrittänyt parantaa tapani. Versailles, Commodore, Bourbon ja Adagio. Valmennat, jos tahdot."

”Olen häikäistynyt”, Julian vastasi kuivasti ja juoksutti sormet läpi mustasta harjastaan.
”Sinä olet muuttamassa Newcastleen?” mies varmisti katsellen mustat, ilmeikkäät kulmat kurtussa, kuinka Krakenin pienten, valkeiden sukkien kirjomat jalat tanssivat maneesin hyvälaatuisella pohjalla.
”Mikä sinut tänne jumalan selän taakse houkuttelee?”

"Toivottavasti onnesta", Beatrix vastasi yhtä kuivasti.
"Ja niin minä juuri sanoin. Sokea et ole, mutta alkaako kuulo mennä?"
Hänen äänensävynsä oli hellä.
"Te saatta kolmoset, Julian. Ajattelin, että voisit tarvita perheen tukea. Alfred ei lähde, joten minä olen seuraava joutilas."

Bea oli päättänyt muuttaa hänen luokseen tänne, Englannin kurjiin perämetsiin, koska hän ei voinut olla enää niin lähellä perhettään kuin olisi toivonut. Bea saattoi esittää olevansa kylmäverinen, mutta hän tiesi paremmin.
”Tuliko ikävä?” mies kysyi hellää lämpöä äänessään.

"Kärsivällisyys loppui", Beatrix vastasi.
"Olen odottanut näin pitkään, että tulisitte Deen kanssa järkiinne ja muuttaisitte takaisin ihmisten ilmoille. Nyt olette perustamassa perheen sinne."
Hän nousi seisomaan ja vaelsi ikkunaan.
"Eivätkä Ellenin lapset anna enää ostaa itselleen vaatteita. Se on kuulemma noloa."

”Deirdre on itsepäinen nainen – mutta kyllä hänkin joskus huomaa, miten viehättävää Hollannissa on”, Julian vakuutti. Ei ehkä vielä vuosiin, mutta mitäpä hän ei vaimonsa tähden kestäisi.
”Milloin päätit muuttavasi tänne?”

"Vakka kantensa valitsee", Beatrix hymähti. Oli valinnut jo vuosia sitten.
"Jouluna oli aikaa ajatella asioita. Sitä paitsi, sen perusteella, mitä olen kuullut, Amandakin tarvitsee tätiään lähempänä. Meri erottaa."

”Ja kaikki on selvästi jo järjestettynäkin?” Julian kohotti tummaa kulmaansa. Mitä muutakaan pikkusiskolta olisi pitänyt odottaa.
”Vaikuttavan tehokasta.”

Beatrix tuhautti nenäänsä.
"Älä ilku. Luvattoman kauanhan siihen meni, mutta olin sairaana."
Hän juoksutti sormet läpi mustista hiuksistaan ja jatkoi vaellustaan pieneen keittiöön.
"Yritin löytää asuntoa sen uuden kotinne läheltä, mutta ainoa vaihtoehto olisi ollut hoivakodista."

”Olisit voinut ilmoittaa”, veli huomautti huoahtaen – milloin Bea oppisi, että perhe välitti nuorimman sisaren asioista ja halusi kuulla niistä aikaisemmin kuin joskus myöhemmin, jos nainen jaksoi kertoa?
”Hoivakotiko ei ole täydellinen paikka?” Julian kohotti kulmaansa.
”You do know what passage is, don’t you?”

"Sitähän minä tässä teen."
Ja oli ollut myös hyvin lähellä paeta veljensä luo siinä vaiheessa, kun Dieter oli kertonut iloiset uutisensa. Muutaman vuoden vanhat sellaiset.
Mutta eiköhän Julianilla ja Deellä riittänyt murehdittavaa muutenkin.
"Oh, laitoin itseni kyllä jonotuslistalle saman tien. Teidänkin kannattaisi, niihin on pitkät jonot. Kuka sinulla on valmennuksessa?"

”Sylvia Stirling”, Julian sanoi ja heilautti kättään merkiksi siitä, ettei puhunut naiselle itselleen.
”Muistatko hänet? Hiton hyvä – would you ride the fucking horse and not let him yank you off the fucking saddle?! Tekee sinuunkin vaikutuksen, kun tulet tänne.”

"Se sinun pikkuladysi?"
Jonka ura oli loppunut lyhyeen. Niin kuin hänenkin. Joskin ilmeisesti Julian oli saanut Stirlingin houkuteltua takaisin satulaan.
Merihirviönsä selkään.
"Niinkö uskot? Odotan innolla. Tahdotko, että tuon sinulle täältä jotakin tuliaisia?"

”Ehkä sinä itse riität tällä kertaa – ihanaa nähdä pitkästä aikaa”, Julian vastasi lämpöä äänessään, vaikka kulmat kurtistuivat, kun Kraken viskoi taas päätään ohjaa vasten.
”Oli sääli, ettet päässyt jouluksi paikalle.”

"Kysy, jos Dee haluaa jotakin, ehdin vielä hyvin käydä kaupassa alkuviikosta."
Mistä sen tiesi, vaikka raskaus muistuttaisi yhtäkkiä jostakin vaihtovuosien herkusta, jota oli kerta kaikkiaan aivan pakko saada.. Nythän se vielä onnistuisi.
"Niin oli. En vain halunnut tartuttaa Deehen mitään."
Tavallisena flunssana alkanut tauti oli saanut aikaan kunnon tulehduksen, ja rehellisesti sanottuna hän olisi tuskin jaksanut matkustaa edes sitä reilun tunnin ajomatkaa. Mutta nyt se oli selätetty.
"Minun pitäisi varmasti päästää sinut jatkamaan töitäsi."

”Älä hupsi”, Julian vastasi, ”minähän olen multitaskauksen maailmanmestari – what did I just say? Ride the horse. Don’t tickle him – ride him. Tell him what you want. He doesn’t listen to requests, but responds to commands, do you hear me?”
Mustaan, poolokaulukselliseen kashmirneuleeseen pukeutunut mies seurasi ratsukkoa terävin silmin.
”Sinä siis todella muutat Englantiin. Niin kurja kuin tämä paikka onkin, olen melkein sietämättömän onnellinen.”

"Tiedän. Kaikkea hölmöä rakkaus saakin tekemään."
Ei ainoastaan muuttamaan jonnekin, mutta myös muuttamaan jostakin. Pakenemaan omaa menneisyyttä ja idioottimaista sinisilmäisyyttä.
Beatrix napsautti vedenkeittimen päälle ja vaelsi askeettisen asuntonsa poikki takaisin sohvan luo, istuen alas. Pitäisi hankkia uudet huonekalut sitten Englannista.
"Rehellisyyden nimissä minun on myönnettävä, että on ollut ikävä."

”Niin minullakin sinua”, Julian vastasi vilpittömästi. Hän ikävöi perhettään Englannissa niin, että sattui – mutta hän rakasti Deirdreä, mutta Deirdre rakasti perhettään varmasti aivan yhtä paljon ja Deirdren perhe oli täällä.
”Mitä- Sylvia, are you feeling alright? Take a break. Mitä sinulle oikeasti kuuluu? Sylvia, take a break!”

Oikeasti?
Mieheni valehteli minulle kaikki nämä vuodet, joten jätin hänet.

Julianin äänensävy sai jopa puhelimen kautta välittyessään Beatrixin mustat kulmat painumaan alas.
"Mitä siellä tapahtuu?"
Sitä Sylviakin yritti hahmottaa. Krakenin kanssa työskentely oli aina rankkaa, mutta nyt hän tunsi olonsa... hyvin huonoksi. Viimeinenkin väri oli paennut huulilta ja iholle oli kohonnut kylmä hiki.
Alas.
Ihme kyllä, Kraken pysähtyi suorastaan itkettävän täydellisesti, vaikka hänen pyyntönsä täytyi olla hyvin voimaton.

Julian kirosi hollanniksi.
”Ik moet gaan”, hän sanoi lyhyesti, ennen kuin painoi punaista luuria ja lähti harppomaan kohti pysähtynyttä merihirviötä ja sen kalpeaa ratsastajaa.
”Sylvia, jos minä käsken tauon, sinä jumalauta pidät tauon”, mies haukahti vaihtaen takaisin englantiin.

Tauon.
Sylviasta kuulosti hämmentävästi siltä, kuin Julianin sanat olisivat kantautuneet veden alta. Vai oliko hän joutunut sinne itse? Se selittäisi sumean näkökentän, mutta ei pieniä tähtiä, jotka tanssahtelivat hänen näkökenttänsä rajamailla.
Alas.
Hän nykäisi jalkansa irti jalustimesta. Aivan sama millä tyylillä, hänen oli päästävä alas, ennen kuin...
Myöhäistä.
Sylvia tiedosti vain hyvin etäisesti, että oli retkahtamassa alas satulasta, ennen kuin tuli lopullisesti pimeää.

Julian kirosi rumemmin hollanniksi, kun näki Sylvian pienen, hennon hahmon lähtevän valumaan satulasta. Kraken reagoi ratsastajan yllättävään liikkeeseen heittämällä päätään ja hyökkäämällä raivokkaalla loikalla sivuun, mikä heitti tajuntansa menettäneen naisen ilmaan.
Mies kiihdytti askeleensa juoksuksi, ojensi käsivartensa sydän takoen ja sieppasi Sylvian ilmasta, ennen kuin nainen iskeytyi maneesin hiekkaan.
Kraken oli laukannut kauemmas, merihirviön raivolla puhkuen ja maneesin hiekkaa kuopien.
”Sylvia? Sylvia? Voi jumalauta”, Julian kyseli kevyesti hengästyneenä, rutistaen kalpeaa naista käsivarsillaan.

Sylvia oli melko varma siitä, että näki unta.
Mikä muu olisi voinut selittää lentämisen tunteen - joka kuitenkin pysähtyi aivan yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Niskaa vihlaisi, kun pää retkahti liikkeen loppuessa kesken.
Korvissa kaikui tasainen vinkuna, jonka lähdettä hän ei aivan kyennyt tavoittamaan.
Julian puhui edelleen veden alta.
Paras, mihin Sylvia sillä hetkellä pystyi, oli voimaton yskähdys.

Ainakin Sylvia hengitti. Julian katsahti epätietoisena ympärilleen ja harppoi sitten maneesin talliin johtavalle ovelle, Sylvian pieni hahmo sylissään ja haukahti käytävällä kulkevalle työntekijälle käskyn hakea Kraken rellestämästä maneesista.
Mies laski naisen melkein tyhjänä sillä hetkellä olevan alakatsomon penkille selälleen ja kyykistyi tämän viereen, laskien kaksi sormea kalpean kaulan iholle tunnustelemaan pulssia.

Pulssi hakkasi melkein yhtä villiintyneenä kuin yllättävästä vapaudestaan riemastunut Kraken.
Sylvia alkoi hitaasti saada taas otteen aisteistaan. Häntä ei särkenyt samalla tavalla kuin putoamisen jäljiltä, mikään ei tuntunut olevan rikki.
Silti olisi tehnyt mieli vajota takaisin pimeään.
Hän ei kuitenkaan antanut itselleen lupaa siihen, vaan pakotti silmänsä auki.

”Herran jumala nainen”, Julian tervehti kulmat kurtussa, kupertaen kätensä varovasti Sylvian poskelle ja riisui naisen kypärän, pyyhkäisten platinanvaaleita hiuksia taakse.
”Mitä sinä oikein ajattelit?” hän kysyi, enemmän tai vähemmän retorisesti, ja tutki naisen sinisiä silmiä huolissaan.

Poski tuntui kuumalta koskettaa.
Sylvia räpytteli silmiään ja yritti hakea Julianin kasvoja. Miehen hahmo erottui hänen vierellään, mutta katsetta oli vaikea kohdistaa tämän silmiin.
"...ken..."
Ei, se ei kuulostanut oikealta. Uusi yritys.
"Kraken?"

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1651
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: When silence is all you know   Su Tammi 07, 2018 1:19 pm

”Kraken on tallissa”, Julian vastasi kulmat kurtussa ja sipaisi Sylvian poskea, ennen kuin veti kätensä takaisin. Katumus pisti häntä kipeänä – oliko hän vaatinut aivan liikaa? Mutta miksi luojan tähden Sylvia ei sanonut? Tai pitänyt taukoa, kun hän käski?
”Älä jumalauta säikyttele minua näin.”

Onneksi.
Millainen idiootti täytyi olla, että meni pyörtymään alas hevosen selästä? Aivan sama vaikka hän itse olisi tipahtanut naamalleen tai murtanut jokaisen luun kehostaan, mutta siinä aiheutti samalla vaaratilanteen myös hevoselle ja muille ratsastajille. Onneksi hän oli tällä kertaa ollut valmennuksessa yksin.
"... Anteeksi."

Julian hieraisi kasvojaan ja vaihtoi parempaan asentoon polvensa varassa lattialla.
”Tiedäthän sinä, että sinun pitää sanoa, jos vaadin liikaa?” hän kysyi tutkien Sylvian kalpeita kasvoja.
”Että sinun pitää sanoa tarvitsevasi tauon tai ettet pysty, jos et pysty?”

Hento puna kohosi värittömille kasvoille.
"Tiedän."
Eikä ongelma ollut siinä, mitä Julian häneltä vaati - vaan se, että hän oli aivan yhtä ankara itselleen.
"Olen pahoillani."
Hän oli juuri se idiootti, joksi Callahan häntä kutsui.

Miehellä oli ikävä tunne, että tämä oli hänen syytään, ja Sylvian anteeksipyynnöt vaivaannuttivat hänet. Ehkä hän todella oli epäinhimillinen vaatimuksissaan?
”Miten sinä voit? Sattuuko johonkin?” Julian kysyi ja kurtisti kulmiaan tuimemmin tutkiessaan naista.

Sylvia siirsi hieman tärisevän käden kasvoilleen, kuulostellen oloaan.
"Niskaan", hän vastasi, ja tunsi suunnatonta halua purskahtaa itkuun. Hän oli aivan yhtä hölmö hevosen selässä kuin kotonakin.
"Pyörryttää."

Julian tunsi onnettoman piston rinnassaan ja kokeili varovaisin sormin naisen niskaa. Ainakin Sylvia pystyi liikkumaan, joten niska ei ollut peruuttamattomasti rikki.
”Olen pahoillani. Taisit naksauttaa sen, kun otin sinut kiinni”, mies vastasi, ”tulehan, vien sinut käymään sairaalassa.” Julian ujutti käden naisen polvitaipeisiin ja toisen selälle, nostaen Sylvian takaisin syliinsä ja lähti tallikäytävälle.

Varpaat ja sormet liikkuivat normaalisti eikä niskan kipu ollut paha, pikemminkin samanlainen kuin pitkään jumissa olleessa lihaksessa.
Ei mitään, mistä hän ei selviäisi.
Mikäli ei sitten menisi kuolemaan häpeään. Idiootti, mikä idiootti.
"Julian, olen kunnossa", hän vetosi, haluamatta tuhlata valmentajansa aikaa johonkin näin turhaan.
"Sinun selkäsi..."

”Minun selkäni on aivan tarpeeksi kunnossa”, Julian vastasi kohottaen Sylvian paremmin syliinsä niin, että nainen saisi nojattua päänsä hänen rintaansa eikä kipeä niska kannattelisi sen painoa turhaan.
”Sinä pyörryit alas hevosen selästä, ja sinua pyörrytti edelleen muutama sekunti sitten. Totta kai minä vien sinut käymään sairaalassa. Tarvitsen sinut täysillä tehoilla, jos aiomme päästä pian kilpakentille”, mies huomautti astuessaan ulos tallista ja suunnatessaan kohti henkilökunnan parkkipaikalle jätettyä, siistiä BMW:tään.

"Olen pahoillani."
Sylvia olisi halunnut edes voida kävellä omin jaloin, ei olla mahdollinen syy siihen, että Julianin kipeä selkä kipeytyisi uudelleen, kun mies joutui kanniskelemaan avutonta ratsastajaansa.
Hyödytön mikä hyödytön, tipahti hevosen selästä kuin perunasäkki.
"Mihin aikaan seuraava valmennuksesi alkaa?"

”Sillä ei ole väliä. Joku muu saa pitää sen”, Julian vastasi, välkäytti autonsa ovet auki ja laski Sylvian sitten varovasti sylistään auton etupenkille.
”Pyörryttääkö sinua kovin? Voit käydä myös pitkäksesi takapenkille.”

Sekin vielä.
Sylvia hieraisi kasvojaan ja haki paremman asennon auton etupenkillä, kääntyen hitaasti kiinnittämään turvavyön.
"Kiitos, pärjään kyllä. Olen pahoillani, että minusta on vaivaa."
Mutta ei ehkä olisi paras mahdollinen ajatus lähteä ajamaan itse. Hän olisi vain vaaraksi muulle liikenteelle tokkuraisessa olossaan.

”Sinusta ei ole vaivaa”, Julian korjasi napakasti sulkiessaan matkustajan oven ja kiertäessään rattiin.
”Sinä olet minun ratsastajani – totta kai haluan varmistaa, että olet kunnossa. Varsinkin, kun todennäköisesti tuiskahdit alas minun takiani. Minä olen pahoillani, että vaadin sinulta niin paljon. Tiedän, että Kraken on vaativa hevonen ratsastaa.”

Sylvia olisi pudistanut päätään, ellei se olisi saanut huimausta palaamaan.
"Ei, Julian, minä toimin vastuuttomasti", hän totesi, ja korvia punoitti taas häpeästä.
"Olin huonovointinen jo aamulla. Minun olisi pitänyt ilmoittaa, etten ole kykenevä tulemaan valmennukseen tänään."
Tallilla vietetystä ajasta oli vain tullut hänelle henkireikä, joka auttoi jaksamaan tyhjässä asunnossa yksin vietetyt tunnit.

Julian katsahti naista huolestuneena ja kiihdytti päästessään tallitieltä maantielle ja ottaessaan suunnan kohti Newcastlea.
”Huonovointinen miten?” hän kysyi kulmat painuen.

Jopa puolikuntoisena Sylvia yritti hakea parempaa ryhtiä etupenkillä.
"Hieman heikko. Olen pahoillani, minun olisi todellakin pitänyt ilmoittaa."
Varsinkin, kun kyse oli Krakenin kanssa työskentelystä. Allegran kanssa hän olisi varmasti pärjännytkin, mutta Merihirviön taltuttaakseen täytyi olla täysissä voimissa.
"Tein virhearvion, kuvittelin olevani riittävän hyvässä kunnossa ratsastamaan. Epäilin sen johtuvan vain huonoista yöunista."

Huoli ei helpottanut otettaan Julianista. Mitä jos jokin oli oikeasti vialla? Hän luotti siihen, että Sylvia olisi hänen seuraajansa, voisi viedä hänen hevosensa huipulle.
”Ei ole syytä pahoitella. Toivon vain, että kaikki on hyvin”, mies vakuutti ja BMW kiihdytti entisestään päästessään isommalle tielle.

Oli amatöörimäinen virhe yliarvioida oma jaksamisensa, ja sillä tavalla aiheuttaa vaaratilanne.
Sylvia nyppäsi ratsastustakkinsa helmalta tumman hevosenkarvan.
"Varmasti on", hän vakuutti, ja katsahti pahoittelevasti miestä, jolle oli aiheuttanut huolta.
"Kuinka Deirdre voi?"

”Niin hyvin kuin voi olettaa”, Julian vastasi.
”Kaiken pitäisi olla kunnossa”, hän sanoi ja napautti sormillaan levottomasti rattia ajaessaan kohti Newcastlen sairaalaa. Hän ei olisi tyytyväinen ennen kuin tietäisi, että kaikki oli kunnossa myös Sylvian suhteen. Toivottavasti hän ei ollut runnonut naisen niskaa kopillaan.

"Oh, se on hyvä kuulla. Kerrothan hänelle rakkaita terveisiä?"
Mitä lähemmäs sairaalaa he pääsivät, sen hermostuneemmaksi Sylvia tunsi olonsa. Pitäisikö hänen kertoa tästä Callahanille? Pakko kai hänen oli, jos tulisi myöhässä kotiin tai...
Ajatus hermostutti enemmän kuin sen olisi pitänyt.
"Ehtisit varmasti vielä valmennukseesi, jos jätät minut sairaalalle. Voin soittaa mieheni hakemaan."

”Totta kai”, Julian vakuutti ja etsi autolle parkkipaikan läheltä sairaalan sisäänkäyntiä.
”Luuletko todella, että minä katselen mieluummin harrastelijoiden puolivillaista pelleilyä satulassa kuin huolehdin siitä, että sinulla on kaikki hyvin?” hän kysyi skeptisenä ja kiersi Sylvian puolelle auttamaan naisen ulos.
”Pyörryttääkö?”

"Olet hyvin kultainen. Olihan Krakenilla varmasti kaikki hyvin?"
Kraken oli varsinainen showmies, ties mitä ori oli keksinyt, kun ratsastaja oli mennyt mätkähtämään alas satulasta.
Sylvia avasi turvavyönsä ja laski jalkansa varovasti maahan.
"Ei enää niin pahasti."

”Totta kai on. Se oli onnensa kukkuloilla päästessään vähän patsastelemaan ja juoksuttamaan työntekijöitä”, Julian vastasi kulmat huolestuneessa kurtussa katsoessaan Sylvian nousua. Hän tarttui naisen käsivarteen lähtiessään kohti sairaalaa, ja jos näki naisen yhtään horjuvan, kaappasi tämän takaisin käsivarsilleen, ennen kuin kovisteli päivystyksen henkilökuntaa toimimaan ripeämmin.

Oli ehkä ihan hyvä, että Julian nappasi hänet syliinsä, siitäkin huolimatta, että Sylviaa nolotti.
Ja nolotti vielä vähän enemmän sen jälkeen, kun hän oli tavannut lääkärin - hämmästyttävän nopeasti, kiitos Julianin kovistelun.
Korvatulehdus. Hänen naurettavan ulkonevassa hobitinkorvassaan. Lastentauti.
Ainakaan ei raskaus, vaikka sitä oli heti ensimmäisenä tiedusteltukin. Ilmeisesti rutiinikysymys, kun sopivassa iässä oleva nainen tipahti hevosen selästä.
Niskakin tulisi kuntoon.
Kaikkein kammottavinta oli palata takaisin odotussalin puolelle pyörätuolissa lykittynä. Huimaus oli helpottanut, mutta ilmeisesti sairaala ei halunnut ottaa sitä riskiä, että potilas kompuroi ja loukkasi itsensä matkalla ulos. Olisi siitä tietenkin ollut lyhyt matka ensiapuun.

Julian kohottautui jaloilleen, kun Sylvia työnnettiin pyörätuolissa paikalle, ja miehen sydän jätti lyönnin välistä – voi hyvä jumala, ei kai kyse ollut mistään vakavasta?
”Mistä on kyse? Kuinka voit?” hän tiedusteli kulmat huolestuneesti kurtistuen.

Sylvian sydän oli särkyä, kun hän näki huolen Julianin silmissä.
"Voi, kaikki on hyvin", hän kiiruhti vakuuttamaan ja hymyili hoitajalle rauhoittelevasti. Kiitos, kyllä hän pärjäisi jo, ei tarvitsisi työntää autolle saakka. Hyvänen aika, miten saattoi hävettää näin paljon.
Edelleen hieman huterana Sylvia nousi seisomaan ja suoristi takkinsa helmaa.
"Huimaus johtuu vain korvatulehduksesta. Antibioottikuuri, ja olen taas kuin uusi. Olen hirvittävän pahoillani, että huolestutin sinut, Julian.”

Julian tarttui Sylvian käsivarteen.
”Ei sinun tarvitse pahoitella”, mies vakuutti lähtiessään saattamaan ratsastajaa autolleen.
”Olen vain helpottunut, ettei kyse ole mistään vakavammasta. Vien sinut kotiin. Autosi on turvassa tallilla, ja voin ottaa sinut kyytiin, kun menen sinne itse.”

"Olet aivan liian kultainen."
Sylvia kömpi varovasti takaisin etupenkille ja napsautti turvavyönsä kiinni. Hän oli kiitollinen kyydistä, ei tarvitsisi soittaa Callahania hakemaan. Callahanin ei tarvitsisi tietää koko putoamisesta.
"Olen jo maanantaihin mennessä taas ratsastuskunnossa."

”Katsotaan sitä maanantaina”, Julian vastasi. Häntä ei usein kutsuttu kultaiseksi.
”Soittelen sinulle aamulla, kun olen lähdössä tallille ja voin poimia sinut kyytiin, niin saat ainakin autosi tallilta.” Hän muisti naisen osoitteen kysymättä ja suuntasi auton nokan sitä kohti.

Sylvia toivoi palavasti, että olisi kunnossa. Pelkkä ajatus sairaslomasta kivisti.
"Kiitos. Olen pahoillani, että olen vaivaksi."
Vaikka mies oli jo vakuuttanut muuta.
Nummien laidalla kohoava kerrostalo ilmestyi pian näköpiiriin.
Piti enää selvitä parkkipaikan yli hissiin ja kotiin suihkuun.
Sylvia kääntyi katsomaan Juliania.
"Kiitos kyydistä."

”Saatan sinut sisälle”, mies totesi kuuntelematta vastaväitteitä, jätti autonsa oven eteen ja nousi ulos.
”En todellakaan ota riskiä, että ratsastajani tippuu alas portaita tai pyörtyy hissiin. Minä tarvitsen sinut täysillä tehoilla”, Julian muistutti ja ojensi kätensä tukeakseen Sylviaa käsivarresta.

"Minä... Kiitos."
Hänen olonsa tosiaan oli hieman hutera.
Sylvia tunsi olonsa hämmästyttävän tärkeäksi, kun Julian kutsui häntä ratsastajakseen. Niin kuin hän olisi tehnyt jotakin todellista, ei vain leikkinyt heppojen kanssa.
Ylimmässä kerroksessa hän tajusi, että avaimet olivat edelleen tallilla.
"Onneksi Callahan on kotona", hän totesi nolona soittaessaan summeria.
"Oler hirvittävän kultainen, Julian."

Harmaisiin puvunhousuihin ja laventelinväriseen kauluspaitaan pukeutunut mies avasi oven tummat kulmat kärsimättömässä kurtussa, puhelin korvallaan. Kulmien kurttu syveni, kun hän näki kalpean Sylvian Julianin otteessa.
”Clive, soitan sinulle takaisin”, hän päätti puhelun ja ojensi käsivartensa ottaakseen Sylvian käsivarren vastaan Julianilta.
”Mistä on kyse?”

Sylvia tunsi syyllisyyden vihlaisevan. Callahanilla oli saattanut olla työpuhelu kesken.
"Anteeksi, rakas. Tulin hieman huonovointiseksi", hän selitti anteeksipyytäen.
"Julian oli todella huomaavainen ja saattoi minut kotiin."
Hän yritti keskittyä pysymään tasapainossa ja karkottamaan vaanivan pahoinvoinnin.
Idiootti.

Julian ojensi naisen varovasti odottavalle aviomiehelle.
”Soittelen maanantaiaamuna. Toivottavasti vointisi helpottaa”, hän toivotti, soi Sylvialle lämpimän hymyn ja lähti sitten takaisin hissille. Callahan tutki hetken Sylvian kasvoja, veti naisen oven sisäpuolelle ja nosti vaimonsa sitten käsivarsilleen, kantaen tämän suoraan yhteisen makuuhuoneen sänkyyn.
”Oletko satuttanut itsesi?”

Sylvia soi Julianille hieman uupuneen hymyn ennen kuin mies poistui. Tämä oli tosiaan aivan liian huomaavainen.
Ilo läikähti rinnassa, kun Callahan kantoi hänet heidän yhteiseen makuuhuoneeseensa. Se tuntui edelleen ihanalta, ettei joutunut nukkumaan enää vierashuoneessa.
Huoli kurtisti kuitenkin kulmat alas.
"Rakas, minulla on yhä tallivaatteet."
Hän epäröi.
"Pyörryin. Se johtui korvatulehduksesta."
Yhdistettynä rankkaan treeniin.

Callahan kurtisti kärsimättömänä kulmiaan ja heilautti kättään. Väliäkö vaatteilla? Siivooja voisi ottaa myös päiväpeitteen pesuun. Mies istui alas vaimonsa viereen ja veti ratsastussaappaat pois pienistä jaloista.
”Sinä pyörryit?” hän toisti ja kääntyi tutkimaan Sylvian kasvoja huolestuneena, koskettaen kalpeaa poskea.

Sylvian vatsaa kouristi mielipaha, kun hän näki Callahanin huolen.
Tai ehkä häntä vain oksetti.
"Kaikki on hyvin, hetkeksi vain. Ja Julian sai minut kiinni, ei käynyt kuinkaan."
Taivas, pitäisi kiittää miestä vielä uudelleen.
Hän alkoi avata takkinsa nappeja.

”Kiinni?” Callahan toisti epäuskoisena ja pysäytti Sylvian kädet, jatkaen itse nappien avaamista.
”Pyörryitkö sinä alas hevosen selästä?” mies kysyi kulmat kurtussa, huolta sinisissä silmissään.
”Herra isä Sylvia, olisit voinut katkaista niskasi.”

Sylvia jähmettyi.
"Kyllä. Mutta ei hätää, niskaan tuli vain lievä venähdys."
Hän oli surkea valehtelemaan.
"Se oli omaa syytäni, olisi pitänyt laskeutua ratsailta jo aiemmin. Anteeksi, jäikö sinulla työpuhelu kesken?"

Callahan tuijotti.
”Sinä pyörryit alas hevosen selästä, ja venäytit niskasi. Pyörryit”, mies toisti pohtien, tajusiko Sylvia, miten kamalalta se kuulosti.
”Clive on aikuinen mies, kyllä hän pärjää.”

"Niin", Sylvia myönsi hämillään.
"Mutta Kraken käyttäytyi oikein hienosti. Se osaa olla kuumapäinen, mutta mitään pahaa ei tapahtunut."
Hän kosketti Callahanin poskea.
"Anteeksi, rakas, en olisi halunnut huolestuttaa. Kävin jo sairaalassa tarkastuksessa."

Callahan pudisti päätään.
”Sinä pyörryit alas hevosen selästä ja kävit sairaalassa, eikä missään kohtaa mieleesi tullut soittaa minulle?” mies kysyi ja juoksutti sormet läpi hopean kirjomista, tummista hiuksistaan.

Sylvia räpäytti silmiään.
"Julian saattoi minut", hän huomautti hiljaa, hieraisten rintakehäänsä.
"En... halunnut häiritä. Oli aivan omaa syytäni, että kävi niin. Olin hölmö."

Callahan pudisti uudelleen päätään.
”Sinä olet vaimoni! Totta kai minä haluan tietää, jos joudut sairaalaan. Herra isä Sylvia, mitä oikein ajattelit?” hän kysyi ja auttoi takin naisen päältä.

Sylvia katsoi Callahania onnettomana.
"En... mitään?" hän tarjosi varovasti, pahoillaan siitä, että mies vaikutti järkyttyneeltä. Hän ei ollut halunnut aiheuttaa lisähuolta miehelle, jolla niitä riitti jo aivan tarpeeksi.
Käsi yritti hakeutua pyöräyttämään vihkisormusta, mutta kohtasi vain tyhjää. Hän ei käyttänyt sormusta ratsastaessaan.
"Olen pahoillani, että aiheutin sinulle huolta. Olen aivan kunnossa."

Callahanin kulmat pysyivät kurtussa, kun mies silitti vaimonsa valkeita hiuksia, kosketti poskea sormenselillään.
”Venähtänyttä niskaa ja korvatulehdusta lukuun ottamatta”, mies huomautti ja suoristautui sen verran, että saattoi vetää ratsastushousuja naisen jaloista ja auttaa riisumaan päällyspaidan, jotta voisi auttaa Sylvian lepäämään peiton alle.

"Niin", Sylvia myönsi ja kohotti kätensä hipaisemaan Callahanin kurtistunutta kulmaa.
Hän oli kammottava vaimo, totta kai olisi pitänyt ilmoittaa.
"Anteeksi, etten soittanut. En halunnut vaivata sinua, kun kyse ei ollut mistään vakavammasta", hän selitti pahoillaan samalla kun pujottautui ulos ratsastushousuistaan.
"Vähän lepoa, ja olen kunnossa."

”Olet vaimoni”, mies muistutti ja laski kätensä paljastuneelle reidelle.
”Minulla on oikeus tietää, kun sinulle sattuu jotain”. Hän heilautti housut sängyn päätyyn ja paidan niiden perään, ennen kuin auttoi päiväpeitteen Sylvian alta ja nosti paksua untuvatäkkiä päästääkseen naisen sen suojaan. Hetken pohdittuaan Callahan jätti puhelimensa yöpöydälle ja liittyi naisen seuraan, asettuen sängylle Sylvian viereen ja vetäen tämän syliinsä.
”Olen huolissani, että todella satutat itsesi niiden hevosten kanssa.”

Sylvia tunsi lämpimän onnentunteen, kun Callahan asettui hänen viereensä.
Jos hän olisi ollut koira, häntä olisi heilahtanut iloisesti.
"Olen pahoillani", hän vetosi hiljaa, nojatessaan päänsä vasten miehensä hartiaa.
"Tietenkin siinä on aina riskinsä. Mutta olen yleensä hyvin varovainen."

Callahan rutisti naisen pienen hahmon syliinsä, kiersi käsivarren tämän ympärille ja silitti toisella valkeita hiuksia, painaen suukon kalpealle ohimolle.
”En halua, että satutat itsesi”, mies muistutti.

Sylvian sydän jyskytti nopeammin.
Tuntui edelleen uskomattomalta, että Callahan oli antanut hänelle anteeksi kallisarvoisen toimistonsa tuhoamisen. Hän oli luvannut itselleen, että käyttäytyisi paremmin. Ja nyt hän oli taas tehnyt jotakin typerää.
Callahan-parka.
Hän käpertyi paremmin miestä vasten ja sulki silmänsä.
"Tiedän. Olen pahoillani."

Siinä eivät anteeksipyynnöt auttaisi, jos Sylvia katkaisisi niskansa. Mutta Callahan ei voisi kieltää vaimoaan käymästä tallilla – olihan se sentään saanut naisen ulos talosta ja löytämään jotain tekemistä päivilleen. Mies halasi Sylviaa tiukemmin, kuljettaen sormiaan hiusten lomassa, antaen naisen levätä.
Clive voisi odottaa.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1651
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: When silence is all you know   Ti Tammi 23, 2018 9:42 pm

Maanantai 8. tammikuuta, myöhäinen ilta / yö, Newcastle, Montague Court

Jatkoa tälle pelille.

Hämärästä eteisestä kuului kolahdus ja räsähdys, ja Sylvia tajusi tuijottavansa eteisen lipaston päällä ollutta, hopeisista oksista koottua asetelmaa. Tai oikeastaan kohtaa, jossa asetelma oli hetkeä aikaisemmin ollut, nyt se makasi maassa oksat joka suuntaan levinneinä.
Hän oli tainnut tönäistä sen kumoon siinä vaiheessa, kun oli ottanut lipastosta tukea.
Hyvänen aika.
Ehkä viini yhdistettynä korvatulehdukseen ja antibioottikuuriin ei ollut ollut paras mahdollinen ajatus.
Sylvia laski käsilaukun kädestään - hän yritti osua samaiselle lipastolle, mutta tipauttikin myös käsilaukun lattialle - tuijotti sitä hetken hieman hämillään, ja alkoi sitten riisua takkiaan.
Hyvänen aika.

Calvin Kleinin mustiin boksereihin pukeutunut Callahan ilmestyi kulmat hämmentyneessä kurtussa eteiskäytävään, mustat, hopean kirjomat hiukset levottomina unen jäljiltä.
Hetken mies tuijotti sotkua, Sylviaa, uudelleen sotkua ja sitten tarkemmin vaimoaan.
”Oletko sinä humalassa?” hän kysyi epäuskoisena.

Callahan ei ollut ainoa, joka oli joutunut nousemaan uniltaan.
Myös Mochi tassutti eteiseen, jääden seisomaan aloilleen korvat luimussa ja silmät tavallistakin kapeampina viiruina.
Sylvia, joka juuri taisteli takkinsa nurin kääntyneen hihan kanssa saadakseen sen riisuttua päältään, kohotti katseensa.
Hänen kulmansa painuivat alas.
"Anteeksi, rakas, herätinkö..?"
Hänen huomionsa siirtyi takaisin hihaan, joka itsepintaisesti piteli kättä otteessaan.
"... Pikkuisen."

Callahan oli suhteellisen varma, ettei hänen hento, herttainen vaimonsa harrastanut humalahakuista juomista. Mies pyyhkäisi hiuksiaan ja siirtyi lähemmäs auttamaan takin irti ja naulaan.
”Kuka sinut on juottanut humalaan? Et kai sinä ajanut autoa tässä tilassa?"

Sylvia katsahti kättään, ikään kuin olisi pelännyt sen jääneen kokonaan hihaan, ja kumartui sitten riisumaan korkeita korojaan.
Kupsahdettuaan nurin hän istahti suosiolla lattialle.
"Keiko. Tai ei, ei, tarkoitan, Keikolla oli viiniä, mutta hänen ystävänsä oli raskaana, eikä voinut juoda, joten olisi ollut epäkohteliasta kieltäytyä..."
Vaalean kulmat painuivat kurttuun, kun Sylvia taisteli kenkänsä soljen kanssa.
"Mitä? En tietenkään, tulin taksilla! Minun autoni on siellä, täytyy hakea huomenna..."

Callahan tuijotti vaimoaan epäuskoisena, kun tämä tuiskahti nurin. Voi hyvänen aika. Hän luuli, että Sylvia oli mennyt vain naisystävänsä luo käymään, teelle tai kirjakerhoon tai ehkä katsomaan lemmikkiä. Millaisia ystäviä naisella oikein oli?
”Paljonko sinä oikein joit?” mies kysyi ja kyykistyi riisumaan Sylvian kenkiä.

Sylvia oikaisi kiitollisena säärensä.
"Lasin. Kaksi. Luulisin..?"
Hän kurtisti kulmiaan yrittäessään miettiä, montako kertaa Keiko oli mahtanut täyttää hänen lasinsa.
"Mutta minulla on antibiootit... En vain halunnut, että Keikolle tulisi paha mieli."
Mochi oli todennut nähneensä tarpeeksi ja tassutti takaisin nukkumaan.

Callahan pudisteli huoahtaen päätään, kun nosti kengät telineeseen. Hän pujotti käsivartensa Sylvian polvitaipeeseen ja selälle ja suoristautui sitten nainen sylissään, lähtien makuuhuoneeseen.
”Oksettaako sinua?” hän kysyi kulmat huolesta kurtistuneina, harkiten suuntaisiko sittenkin kylpyhuoneeseen.

Sylvia kietoi kätensä kiitollisena Callahanin kaulalle ja nojasi päänsä tämän hartiaan.
"Ei, ei, minulla on ihan hyvä olo", hän vakuutti, pieni hymy huulilleen nousten.
"Aina sinä joudut kantelemaan minua näin, jo toinen kerta..."
Sormet hakeutuivat silittelemään miehen niskahiuksia.

Toivottavasti nainen ei oksentaisi sänkyyn. Taloudenhoitaja ei tulisi kuin vasta aamulla.
”Et halunnut, että ystävällesi tulisi paha mieli…”, mies huokasi tietämättä ollako äimistynyt vai huvittunut. Callahan nosti Sylvian paremmin syliinsä ja katsahti naista silmäkulmastaan, häivähdys hymyä suupielessään.
Hän laski naisen sängylle ja ryhtyi sitten auttamaan vaatteita vaimonsa yltä, joka näytti menettäneen koordinaatiokykynsä.

"Niin. Koska kukaan muu ei voinut juoda", Sylvia selitti onnettomana.
Hän yritti hetken auttaa pukunsa sirojen nappien kanssa, mutta luovutti, kun kädet törmäsivät jatkuvasti Callahanin käsiin.
Jalat roikkuivat velttoina sängyn reunan yli, sinisten silmien hieman utuinen katse oli kiinnittynyt mieheen.
"... Callahan..."

Callahan napitti auki puvun napit ja nosti sen sitten vaimonsa pään yli.
"Sylvia", hän totesi tyynesti, sipaisi valkeita hiuksia korvan taakse ja veti sukkahousut jalasta.

Sylvia kohotti avuliaasti lantiotaan, jääden istumaan vuoteelle puuterinvaaleassa alusasusetissään.
Hän nielaisi, tutkien miehensä kasvoja.
"... Haluatko sinä tulla sidotuksi solmiolla sänkyyn?"

Callahan oli jäänyt katselemaan alusvaatteisillaan olevaa vaimoaan eikä ensin rekisteröinyt kysymystä.
"...Haluanko minä mitä?" hän kysyi pöllämystyneenä ja tuijotti naista.

Sylvia katseli miehensä kasvoja vakavana.
"Pitäisitkö siitä, jos sitoisin sinut solmiolla sänkyyn, ja rat..."
Ei hyvä luoja, ei hän voinut sanoa sitä ääneen edes humalassa.
Mutta jos hänen miehensä olisi pitänyt siitä?
"...sast.."

Callahan tuijotti Sylviaa pitkään. Millaisia ystäviä hänen vaimollaan oikein oli?
Sylvia tuskin oli keksinyt kysymystä vain päästään.
"Jos sinä mitä? Ratsastaisit? Olisit päälläkö?" mies toisti epäuskoisena. Hänen vaimonsako todella kyseli häneltä tällaisia?

Hyvä luoja.
Puna lehahti kasvoille niin, että teki melkein kipeää, ja Sylvia hautasi ne käsiensä taakse.
Hyvä luoja...
"Gabrielle sanoi, että hänen miehensä... pitää... sellaisesta..."

Callahan ei tiennyt, kuka Gabrielle oli tai miksi nainen puhui seksielämästään muille, mutta toivoi, ettei Sylvia tehnyt samoin.
Huoahtaen mies istui vaimonsa viereen.
"Ei, en halua sidotuksi. Kyllä, pitäisin sinusta päällä, mutta sinun ei tarvitse tehdä asioita, jotka saavat olosi epämukavaksi."

Sylvia piti kasvonsa käsiensä takana piilotettuina.
Hartiat painuivat onnettomina alemmas.
"Pitäisit minusta... niin?"
Ajatus tuntui kammottavan vieraalta. Mutta hän halusi Callahanin tuntevan olonsa hyväksi.

Callahan huokasi uudelleen ja nosti Sylvian syliinsä, keräten naisen käsivarsiensa suojaan.
"Pitäisin sinusta miten vain, rakas. Totta kai pitäisin sinusta päälläkin. Mutta ei sinun tarvitse tehdä niin."

Sylvia laski kädet kasvoiltaan ja nojasi päänsä miehensä hartiaa vasten.
"Mutta haluaisitko vaihtelua?"
Gabrielle oli sanonut, että parit kaipasivat sitä. Vaihtelua. Hän piti sängystä, se oli turvallinen paikka.

"Eivätkö kaikki?" Callahan kysyi ja silitti vaimonsa kalpeaa reittä, siveli sen pehmeää ihoa.
"Mutta myös sinun mieltymyksesi ratkaisevat."

Sylvia räpäytti silmiään.
"Millaista vaihtelua?"
Sydän lepatti rinnassa levottomana. Jos Callahan ei ollutkaan onnellinen hänen kanssaan?

"Millaista tahansa", Callahan vastasi ja kallisti päätään katsoen naisen kasvoja.
"Mistä sinä pidät, rakas?"

Sylvia vilkaisi miehen kasvoja, mutta siirsi katseensa ujosti pois.
Pelkkä asiasta keskusteleminen sai hänen olonsa... epämukavaksi. Kuin hän olisi astunut alueelle, joka ei ollut hänen omaansa.
Naisen tehtävä oli mukautua ja miehen ohjata, niin hänelle oli opetettu.
"Pidän siitä, että sinä nautit. Mitä haluaisit minun tekevän?"
Hän käänsi katseensa mieheensä.

Callahan kurtisti kevyesti kulmiaan, kun Sylvia vältti vastaamasta. Hän tarttui vaimonsa leukaan ja tutki sinisiä silmiä.
Ei hän kuvitellut, että Sylvia tuntisi suurta intohimon roihua, mutta kai jotakin?
"Ei, mistä sinä nautit? Miten sinä haluat tulla kosketetuksi?"

Sylvian sydän hakkasi levottomana, ja hän teki kaikkensa, jottei olisi kääntänyt katsettaan pois. Kädet liikahtivat levottomina, haluten hakeutua nykimään helmaa, jota ei ollut.
"Minä olen nainen, Callahan, minä haluan vain... Haluan vain, että sinä nautit..."

Callahan tuijotti Sylviaa.
"Sanotko sinä, että et itse nauti ollenkaan? Koska olet nainen? Mitä paskaa sinä oikein selität?"

Sylviaa kylmäsi, ja hän katsoi hätääntyneenä Callahanin kasvoja.
"E-ei se ole sama asia", hän selitti, yrittäen hipaista miehen poskea.
"Pidänhän minä siitä, että voin olla lähellä..."

Callahan tuijotti vaimoaan.
"Olla lähellä?" hän toisti.
"Kieltäydytkö sinä vastaamasta, koska sinä et pidä seksistä?"

Jopa oman aviomiehen sanomana sana sai Sylvian punehtumaan hennosti.
Sydän tempoili kuin haluten paeta rintakehästä Callahanin luo.
"Callahan-kiltti, minä olen nainen..."

"Muut tapaamani naiset pitävät seksistä hyvinkin paljon", mies huomautti turhautuneena.
"Ja mitä? Sinulle se on velvollisuus?"

Olivathan Gabriellen puheet kuulostaneet siltä, kieltämättä. Ja Keikokin oli vaikuttanut... no, ei kiusaantuneelta niin kuin hän.
"Ei! En sanonut... Haluan vain, että olet onnellinen kanssani." Sylvia parahti. Kyllähän hän nautti, ei ehkä fyysisesti samalla tavalla, mutta silti.

Callahan laski Sylvian sylistään sängylle ja nousi ylös pyyhkäisten kädet läpi hiuksistaan.
"Mutta sinullako ei ole mitään mieltymyksiä mihinkään? Kunhan olet paikalla minua varten?"
Sylvia värähti, kun tuli lasketuksi pois sylistä.
Hän pelkäsi tehneensä tai sanoneensa jotakin kammottavalla tavalla väärin.
"Sinä olet minun aviomieheni", hän vetosi, hermostuttavan suuret silmät täynnä levottomuutta.
"Rakas..?"

Callahan jäi seisomaan selin, kädet hiuksiin unohtuneena.
"Joskus minä mietin", hän huokasi.
"Tiedätkö, sitä tuntee olonsa hirviömäiseksi, kun asiaa ajattelee niin. Että sinä vain hoidat velvollisuuttasi."

Sylvian sydän hypähti kipeästi.
Voi hyvä luoja, ei!
"Callahan", hän vetosi hädissään ja nousi pystyyn, vaikka lattia ei tuntunutkaan aivan yhtä vakaalta kuin tavallisesti.
"Älä sano noin, kiltti. Minä rakastan olla kanssasi."
Hän kosketti miehen selkää levottomana.

Callahan kääntyi hitaasti ja tutki Sylviaa tutun ilmeettömyyden takaa.
"Mutta sinä et pidä mistään, koska sinä olet nainen?"

Sylvia räpäytti silmiään ja pudisti päätään.
Ilmeettömyys sai lämmön pakenemaan hänen jäsenistään ja kuvottavan ahdistuksen pesiytymään vatsaan.
"Tietenkin pidän! Rakastan sinua, Callahan, tietenkin pidän."

Callahan tutki Sylviaa hillityin sinisin silmin.
"Mistä sinä pidät?"

Sylvia nielaisi ja hieraisi käsivarttaan.
"Minä..."
Hän katsahti miestään ahdistuneena. Gabrielle oli puhunut asioista niin hirveän avoimesti, ja hän ujosteli jopa miehensä edessä.

Callahan kohotti kulmaansa.
"Sinä?" hän toisti.
"Olen aviomiehesi. Etkö todella pysty puhumaan asiasta?"

Sylvia räpäytti silmiään ja tunsi itsensä todella hölmöksi.
Hän avasi suunsa vastatakseen, muttei löytänyt oikeita sanoja, tunsi vain punan hehkuvan poskillaan.
"Minä pidän sinusta."

"Sitä sinä jankkaat", Callahan vastasi turhautunut terä äänessään, astui Sylvian ohi ja kävi omalle puolelleen sänkyä.
"Minä olen helvetti aviomiehesi. Luulin, että..."

"Mutta kun se on totta!"
Sylvia ei usein korottanut ääntään, mutta Callahanin vetäytyminen ahdisti.
Hän kiiruhti miehen perään ja istahti sängyn laidalle tämän viereen, yrittäen koskettaa.
"Minä rakastan olla kanssasi, myös..."
Myös sängyssä. Tietenkin hän rakasti.
"Luulit mitä? Rakas?"

Callahan tuijotti kattoa kulmat hienoisessa kurtussa.
"Luulin, että asiat olivat hyvin. Mutta mitä helvetin paskaa selität? Et voi vastata mistä pidät, koska olet nainen? Tai koska olen aviomiehesi?"

"Kaikki on hyvin!" Sylvia vingahti.
Hän kohottautui polvilleen ja kumartui miehensä ylle, hipaisten tämän kasvoja ja paljasta rintakehää.
"En vain... En vain ole ajatellut", hän vetosi hiljaa.
"En ole ajatellut, että voisi olla vaihtelua... Rakas, emmekö me voisi kokeilla..?"

Callahan käänsi katseensa Sylviaan, hillitty naamio ahdistuksesta rikkoutuen.
"En minä halua olla mies, joka käyttää sinua miellyttääkseen itseään. Luoja, sitä varten on seksileluja."

Callahanin ahdistus sai Sylvian hätääntymään.
"Et sinä ole! Callahan rakas..."
Hän silitti miehen kasvoja ja yritti painaa suudelman tämän huulille.
"Minä en vain ole koskaan ajatellut. Voisin pitää siitä. Haluan kokeilla."

Callahan laski kätensä Sylvian vyötärölle, silitti sen kaarta.
"Minä kysyin mistä sinä pidät - millaisista suudelmista, millaisesta kosketuksesta, mistä tahansa."

Sylvian sydän räpisteli levottomana, ja hän kumartui suukottamaan miehensä huulia uudelleen.
"Olen pahoillani", hän pyysi hiljaa.
"Kaikki se puhe... Solmioista ja sellaisesta hämmensi minua."

Callahan vastasi suudelmaan ja työnsi hiuksia naisen korvan taakse.
"Olemme olleet naimisissa vuosia. Etkö todella pysty kertomaan minulle yhtään asiaa, josta pidät? Edes päissäsi?"

Sylvia nielaisi. Pakkohan hänen oli pystyä.
Hän vain halusi tehdä miehensä onnelliseksi.
Hän kumartui alas ja piilotti kasvonsa Callahanin hartiaa vasten.
"Minä en... tahtoisi sitoa sinua", hän myönsi hiljaa. Vaikka mies olikin sanonut, ettei pitänyt sellaisesta.
"Ja minä... pidän siitä, kun suutelet kaulaani."

Callahan kiersi käsivartensa hellästi Sylvian ympärille ja veti naisen syleilyynsä. Hän painoi suudelman naisen hennolle, valkealle kaulalle ja hengitti hetken sitä vasten.
"Kiitos", mies vastasi ja silitti Sylvian selkää ja lantion kaarta.
"Minä en halua tulla sidotuksi, ja minä pidän hyvin paljon kaulastasi."

Sylvian sydän uskalsi taas jatkaa lyöntejään, kun kylmä naamio oli poissa.
"Tästäkin minä pidän", hän vastasi, vaikka tunsikin poskiensa kuumottavan.
"Mutta tahtoisin silti kokeilla."

Callahan silitti naisen selkää.
"Mistä?" mies tarkensi ja painoi uuden suudelman Sylvian kaulalle.
"Mitä haluaisit kokeilla? Päällä olemista?"

"Kun halaat minua näin."
Ehkä se oli vain viini, joka sai hänet puhumaan, jos ei nyt täysin avoimesti, niin hieman avoimemmin.
Vatsaa kipristi hermostuksesta, mutta se vain johtui sitä, ettei hän ollut koskaan kokeillut.
"... Niin."

Callahan halasi Sylviaa tiukemmin.
"Me voimme kokeilla sitä, ja mitä muuta tahansa haluat."
Mies silitti vaimonsa selkää.
"Tiedän, etten ole helppo mies ja huudan sinulle, mutta haluan, että sinun on hyvä olla ja olet onnellinen."

Sylvia nielaisi ja kohotti kasvonsa, tutkien miehensä kasvoja.
"Minä tiedän", hän vakuutti hiljaa.
"En minäkään ole helppo vaimo."
Hän murehti turhasta eikä kyennyt puhumaan niin yksinkertaisista asioista kuin avioelämä.
"Nyt?"
Ennen kuin viinin tuoma vähäinenkin rohkeus karisisi.

"Jos haluat", Callahan vastasi häivähdys hymyä suupielessään ja veti Sylvian lähemmäs, nojaten päänsä hamuamaan naisen kaulaa.

Sylvia halusi, että Callahan oli onnellinen.
Joten, jos se tarkoitti vaihtelua, hän olisi valmis kokeilemaan. Paitsi sitä sitomista, pelkkä ajatus tuntui hermostuttavalta.
Hermostuttavammalta kuin mikään muu.
Huulet kaulalla saivat hänet ynähtämään.
”Haluan."

Callahan silitti naisen vyötärön kaarta ja selkää, piirsi lantion kaarta ja liukui alas reittä.
"Olet tavattoman kaunis, tiedäthän sen?" hän kysyi hamuten naisen kaulaa ja korvaa. Normaalisti hän olisi kohottautunut vaimonsa ylle, mutta nyt hän kierähti selälleen ja nosti Sylvian istumaan hajareisin vatsalleen.

Sylvia punastui, mutta tällä kertaa mielihyvästä.
Kalpea ja suurisilmäinen olento, sentään hieman muotojaan takaisin saanut sen jälkeen, kun oli palannut tallille.
Tuntui... omituiselta istua siinä.
Ratsastaminen.
Korvia kuumotti, kun hän kumartui suutelemaan miehensä huulia.

Callahan vastasi suudelmaan, kädet varmoina ja levollisina naisen lantiolla. Sormet ujuttautuivat kevyesti alushousujen reunan alle, ja mies tarkkaili vaimoaan hillityin, tulkitsemattomin silmin.

Muut Callahanin tapaamat naiset pitivät seksistä.
Kyllähän Sylviakin piti. Eikö pitänytkin? Läheisyydestä, jota se toi. Siitä, että se oli todiste siitä, että hänen miehensä rakasti häntä.
Kosketus ja katse saivat hänet vetämään hiljaa henkeä. Aina hiljaa, niin kuin hevosen selässäkin. Kalpea aave.

"Näytät todella hyvältä siinä", Callahan sanoi ääni käheämpänä, piteli naisen lantiota tiukemmin. Hän nosti vaimoaan ja ryhtyi ujuttamaan alushousuja tämän jalasta.

Tällaisestako miehet pitivät?
Sylvia tunsi olonsa melkein yhtä avuttomaksi kuin heidän hääpäivänään. Toki hän oli tiennyt, mitä miehen ja vaimon välillä tapahtui, mutta se, kuinka kädet, jalat, vartalo löytäisivät oikean paikkansa, oli ollut hänellä täysi arvoitus.
Niin kuin nyt, kun hän kohotti vartaloaan kuuliaisesti, jotta silkkinen kangas saatiin siirrettyä pois tieltä.

Callahan silitti naisen vyötärön kaarta ja tutki kalpeita kasvoja. Ehkä Sylviaa jännitti. Se olisi todennäköistä. Callahan ponnisti istumaan ja halasi Sylvian hetkeksi rintaansa vasten, painaen suudelman naisen huulille.
Sitten hän työnsi bokserit jalastaan ja vajosi takaisin selälleen, käsi Sylvian lantiolla, toinen reidellä.

Ilman viiniä Sylvia olisi todennäköisesti jo paennut.
Nytkin hänen sydämensä hakkasi levottomana. Hän oli tottunut siihen, että Callahan oli hänen yllään, ohjaamassa hänen liikkeitään.
Mutta kaikki kaipasivat vaihtelua, niinhän Gabrielle oli sanonut.
Vaikka eivät välttämättä vaihtelua, jota solmiolla sänkyyn sitominen toi.
Tuntui edelleen oudolta katsella miestä alaspäin. Erilaiselta, kuin tämän sylissä istuminen.
Hän haki tukea siirtämällä kätensä Callahanin rintakehälle.
Tämä ei ollut mitään, mitä avioparit eivät olisi voineet tehdä. Vaihtelua.

Callahania ei voinut sanoa kärsivälliseksi. Ja Sylvia siinä, hänen yllään, sai hänen verensä palamaan malttamattomana. Teki olon suorastaan tukalaksi.
Niinpä mies auttoi vaimoaan, siirsi tämän oikeaan paikkaan, huokasi syvään nautinnosta.
"Sinun pitää löytää tapa liikkua, joka tuntuu sinusta hyvältä", Callahan muistutti käheästi.

Sylvia katseli miestään silmät levottomina ja viinistä sameina.
Hän halusi Callahanin olevan onnellinen. Vaihtelu kuului avioparien elämään.
Miehen käheä ääni kuulosti siltä, että tämä piti siitä.
Silti tunne oli niin... yllättävä, ettei Sylvia voinut olla vingahtamatta, kun uskaltautui liikahtamaan ensimmäisen kerran.
Hyvänen aika.

Callahan yritti olla tyyni ja kärsivällinen, vaikka jokainen alkukantainen vaisto hänessä ajoi häntä toimimaan.
"Kaikki hyvin", hän vakuutti aavistuksen tukalasti ja silitti Sylvian lantiota, mielessään anellen naista jatkamaan.

Tämä oli naurettavaa.
Sylvia olisi tehnyt mitä vain, jos olisi ollut sellainen nainen, joka olisi voinut sitoa miehensä solmiolla sänkyyn - kuvainnollisesti, tietenkin, Callahanhan oli sanonut, ettei pitänyt sellaisesta.
Tästä mies piti, eikö niin?
Sylvia sipaisi mustia, hopean juovittamia hiuksia sormenpäillään.
Hyvä luoja, aivan naurettavaa, hän sätti itseään, ja alkoi liikkua, riippumatta siitä, että sydän tempoi ulos rintakehästä.

Siitä mies oli hyvin kiitollinen. Sylvian näkeminen näin vaikutti häneen paljon voimakkaammin kuin Callahan oli arvannut - sai hänen verensä palamaan niin, että lopulta miehen oli tartuttava vaimonsa lantioon ja ohjattava.
Myöhemmin hän nosti naisen päältään takaisin kainaloonsa, kiersi käsivartensa tämän ympärille ja nykäisi peiton kalpean ihon suojaksi. Hän painoi naisen selän rintaansa vasten ja suuteli niskaa, pyyhkien hiuksia sivuun.
"Miltä se sinusta tuntui?" hän kysyi hiljaa.

Sylvia oli hengästynyt. Ihoa kuumotti.
Callahan oli pitänyt siitä. Hän oli siitä varma.
Hänen oli koottava itseään hetki, käperryttävä miehensä vartaloa vasten ja hengitettävä.
"Se oli... vaihtelua..."

"Se ei ole vastaus", Callahan vetosi ja silitti naisen kuumaa ihoa, hamuten kaulansyrjää huulillaan.
"Jos et pitänyt siitä, saat sanoa niin. Haluan, että tunnet olosi mukavaksi."

Sylvia oli hetken hiljaa sen varjolla, että haki vielä hengitykseensä sen luonnollista rytmiä.
Callahan oli nauttinut.
"Se oli... erikoista. Mutta... luulen, että pidin siitä..."

Callahan painoi suudelman naisen kaulalle.
"Niinkö?" hän kysyi melkein toiveikkaasti.
"Olit aivan jumalattoman seksikäs juuri."

Sylvia punehtui lisää ja hieroi kuumottavaa poskeaan tyynyä vasten.
Vaihtelua.
Viini teki ajatuksista keveitä.
"Minä..."
Hän nielaisi hiljaa. Callahan ei saanut tuntea itseään hirviöksi.
"... pidin kun näin kasvosi."

Callahan halasi Sylvian tiukemmin rintaansa vasten. Hautasi nenänsä valkeisiin hiuksiin.
"Olet upea päällä", hän vetosi. Aktiivinen osallistuja.

Humalassa niin. Pää keveänä.
Mutta se tuskin olisi pitkäaikainen ratkaisu.
Sylvia ynähti ja kääntyi Callahanin sylissä, niin että he olivat nyt kasvokkain, ja kietoi kätensä miehen niskalle.
"Rakastan sinua."

Callahan setvi vaimonsa valkeita hiuksia ja painoi suudelman otsalle.
"Minäkin sinua."

Sylvia oli onnellinen.
Levoton sydän oli rauhoittunut. Hän pystyisi kyllä tarjoamaan miehelleen tällaista vaihtelua.
Toivottavasti.
Hän hamusi huulillaan Callahanin huulia.
"Anteeksi, että olen humalassa."

Callahan vastasi suudelmaan ja halasi Sylvian lähemmäs.
"Ei se mitään. Olet varsin hurmaava humalassa", mies vastasi puolittain hymyillen.
Hän ei pahastuisi tällaisia iltoja useamminkaan.

Sylvia punehtui ja painoi kasvonsa Callahanin rintakehää vasten.
Vähäisen kokemuksen perusteella hän epäili, että aamu ei ehkä olisi aivan yhtä hurmaava.
Mutta Callahan vaikutti onnelliselta.
Ehkä vaihtelu oli hyvä asia.
Hän suukotti miehen huulia uudelleen.
"Nuku hyvin."

Callahan rutisti Sylvian rintaansa vasten, naisen selkää silittäen. Hän toivoi vain ylireagoineensa - totta kai Sylvia halusi olla hänen kanssaan. Eikä vain suorittanut jonkinlaista vaimon velvoitetta käymällä liikkeitä läpi.
"Nuku hyvin, Sylvia", hän vastasi ja painoi suudelman valkeisiin hiuksiin.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1651
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: When silence is all you know   Ti Tammi 23, 2018 9:48 pm

Keskiviikko 24. tammikuuta 2018, myöhäinen iltapäivä, Hexham

Oli sateenvarjo miten Burberryä tahansa, siitä oli vain vähän iloa tällaisessa kaatosateessa.
”Rakas, minä tiedän, ettet pidä sateesta, mutta tämä on sinun omaksi parhaaksesi”, Sylvia vakuutti sävy sävyyn hänen vaaleansinisen takkinsa kanssa oleviin valjaisiin puetulle Mochille, joka taapersi eteenpäin jäykin jaloin, tehden koko olemuksellaan selväksi, että edes nopea pyörähdys puistossa ei riittänyt lievittämään sitä tuskaa, jota se tunsi jouduttuaan pakotetuksi kävelylle tällaisessa säässä.
”Kultaseni, eläinlääkärin mukaan sinusta on tullut hieman pullukka, joten pieni kävely tekee sinulle oikein hyvää.”
Shiba ei ollut vieläkään vakuuttunut, kiiruhti vain eteenpäin korvat luimussa – kunnes aivan varoittamatta tempaisi itsensä liikkeelle, niin että oli kiskaista Sylvian mukanaan.
Jokin iskeytyi häntä vasten hämmästyttävällä voimalla, niin että vaaleansininen hihna lähti yhteen suuntaan, sateenvarjo toiseen, ja hän itse jatkoi matkaansa kapean, viettävän nurmikaistaleen poikki tuskin polvenkorkuiseen lammikkoon, jossa lapsilla oli tapana kesäisin syöttää ankkoja – vaikka siitä hän ei tiennytkään mitään, istuessaan vyötäröään myöten vedessä valtavan olennon hönkiessä suoraan kasvoilleen.

Kylmä, lamaannuttava kauhu kangisti hänet paikalleen. Polina loikki takajaloilleen remminsä päässä voimalla, joka sai olkapään ryskymään, mutta Kalinkan remmi makasi märällä nurmikolla. Sen lukko oli kai pettänyt tai sitten ovela venäläinen oli järsinyt remmin poikki, ehkä protestina, kun ei saanut riistää hanskaa miehen kädestä.
Ja nyt Kalinka seisoi lammessa, kylmä, nyt varmasti mutainen vesi vatsahapsuja kastellen – eikä yksin. Voi pyhä luoja.
Mustakultainen, kookas borzoi lipaisi uuden ystävän kasvoja, kiepahti sitten ympäri ja laski takamuksensa muitta mutkitta naisen syliin, välittämättä siitä, että molemmat istuivat tammikuisessa ankkalammessa.
”Kalinka ei!” Wolfie vetosi tuskastuneena, ääni tavallistakin käheämpänä, kun harppoi nurmikon yli Polinaa pannasta pidellen.
”Olen niin kovin, kovin pahoillani”, hän toisteli, kun loikkasi itsekin lampeen ja tarttui käytöstavattoman koiransa kaulapantaan kiskoen sitä jaloilleen. Sitten hän ojensi kätensä pitkäsäärisen venäläisen uusimmalle uhrille auttaakseen tämän ylös.

Valtava peto maistoi hänen kasvojaan, kai pohtien, olisiko hänestä ruuaksi, kääntyi ympäri - ja syystä, jota oli mahdoton käsittää, istahti suoraan hänen syliinsä.
Sylvia räpäytti silmiään.
Hän yritti vieläkin ymmärtää, mitä oli tapahtunut, kun peto - joka taisi tosin olla koira - tempaistiin kauemmas, ja käsi ilmestyi hänen näkökenttäänsä.
Hämmentyneenä ja vaatteet tummaa vettä valuen Sylvia nousi pystyyn.
"Hyvä luoja", hän henkäisi kauhuissaan.
"Missä Mochi on?"

Polina näki tilaisuutensa tulleen ja hyppäsi sekin lampeen, loikaten isäntäänsä vasten. Wolfie työnsi sen alas päältään ja yritti keksiä, mihin käyttää kaksi kättään – koiriensa hillitsemiseen vai Kalinkan hyvin, hyvin hämmentävän uhrin auttamiseen kuivalle maalle. Hän päätyi jälkimmäiseen ja riisti katseensa irti hätkähdyttävän vaaleasta olennosta, jolla oli hätkähdyttävän suuret, siniset silmät.
Auki roikkuvaan villakangastakkiin ja vinoon valahtaneeseen, muhkuraisesta käsityöstä päätellen lahjaksi kudottuun kaulaliinaan pukeutunut mies kurtisti epätietoisena kulmiaan, kun yritti päätellä puhuiko hätkähdyttävä olento englantia.
”Mochi?” hän toisti anteeksipyytävään sävyyn, kun tarttui naista käsivarresta ja yritti auttaa tämän ylös vedestä, toisen käden sormet tiukasti Kalinkan kaulapannan ympärille kierrettynä.

Sylvian silmät olivat laajentuneet tavallistakin suuremmiksi.
Lähes läpikuultavan ihonsa kanssa hän olisi saattanut näyttää jostakin lammen syvyyksistä paenneelta vedenneidolta, puoliksi kalalta ja puoliksi ihmiseltä, ellei kyseinen lapsi olisi sattunut olemaan enemmänkin kahluualtaan luokkaa.
"Hyvä luoja", hän henkäisi uudelleen, ja kompuroi hieman, kun maltilliset, ennen kermanvaaleat korot upposivat pohjamutaan.
"Minun koirani."
Ainoastaan punahiuksisen miehen avustuksella hänen onnistui kivuta lammesta takaisin kuivalle maalle.

Tämä kävi vain paremmaksi. Oliko naisen koira karannut?
Wolfie kirosi mielessään, kun melkein nosti hentoisen olennon mutaisesta, kylmästä vedestä takaisin nurmikolle ja kiipesi itse perässä, mustakultaista, märkää borzoita pannasta raahaten.
”Olen pahoillani”, hän vetosi uudelleen nöyrästi, hartiat painuen ja kyykistyi poimimaan kädessä raahautuneen remminpätkän käteensä, sitoen sen solmuun Kalinkan pantaan. Sitten toiseen.
”Miltä se näyttää?”

Ilma ei ollut tuntunut hirvittävän raa'alta aikaisemmin, mutta nyt se puski märkien kankaiden läpi suoraan iholle.
Sylvia hytisi jo siinä vaiheessa, kun viimein pääsi takaisin katetulle polulle, mutta tuskin huomasi kylmää tähyillessään ympärilleen.
"Mochi on shiba, hän... Mochi!"
Hyvä luoja, mitä jos Mochi jäisi auton alle?
Sylvia tunsi kyynelten kohoavan silmiinsä pelkästä ajatuksesta.

Voi luoja. Voi pyhä luoja. Wolfie seurasi naista onnettomana, kylmä kauhu edelleen iholla hiipien, kun hän talutti tyttöjään pannoista. Ne olivat täysin käytöstavattomia.
Hänen pitäisi viedä ne johonkin koirakouluun.
”Kuule, minä autan etsimään sen. Ei se ole varmasti kaukana”, mies vetosi ja juoksutti sormet läpi sateen kastelemista ja villitsemistä, punaruskeista hiuksistaan.
Nainen näytti hytisevänkin.

"Tä-tämä on vierasta seutua Mochille, me emme ole ulkoilleet täällä paljoa", Sylvia selitti kauhuissaan ja pyöri paikallaan melkein ympyrää, yrittäessään päättää, mihin suuntaan pullukka shiba olisi pinkaissut.
Mochi ei pitänyt sateesta. Minne tahansa sateensuojaan.
Hyvä luoja...
Hän käännähti viimein ympäri ja lähti heidän tulosuuntaansa.
Burberryn sateenvarjo unohtui läheiseen pensaaseen, josta sen tulisi riemukseen löytämään läheisen koulun opettajatar seuraavana päivänä matkallaan töihin.

Hän oli hukannut naisen koiran, tuhonnut kalliinnäköiset vaatteet ja tällä menolla aiheuttaisi pitkäsäärisen venäläisen uhrille myös keuhkokuumeen.
Kylmä vastuuntunto rutisti Wolfien sydäntä, ja hän loi välillä onnettoman katseen katumattomaan Kalinkaan, joka yritti nyhtää hanskaa hänen kädestään.
”Missä te majailette? Sinun pitäisi saada kuivat vaatteet”, Wolfie vetosi ja hieraisi ahdistuneena märkiä, pisamaisia kasvojaan.

Sylvia tähyili ahdistuneena ympärilleen.
Hyvä jumala, anna Mochin olla kunnossa, älä anna sen juosta auton alle, älä anna mitään pahaa tapahtua...
"Me... Newcastlessa", hän vastasi, tuskin miehen sanoihin keskittyen, levottomien sydämenlyöntien hakatessa korvissa.
Annan Mochin olla kunnossa...
Ja totta kai Mochi oli. Viisas, rakas, laiska Mochi oli etsinyt lähimmän sateensuojan, polkujen risteykseen pystytetyn huvimajan, jonka kattoa sirot pylväät kannattelivat.
Ja pullukka shiba istui portailla, silmät tyytymättöminä viiruina.
Nyt Sylvia todella purskahti itkuun, kiiruhtaessaan koiransa luo ja sulkiessaan sen syliinsä.

Wolfie seurasi naisen jalanjäljissä, niskaansa onnettomana hieroen.
Sentään koira löytyi ja tyytymätöntä olemusta lukuun ottamatta se vaikutti olevan kunnossa – luojan kiitos.
”Olen kovin pahoillani”, hän toisti uudelleen itkevälle naiselle ja otti lujemman otteen pitkäsäärisistä venäläisistä, jotka liehittelivät pullukkaa shibaa tohkeissaan, tanssahtelivat sorjilla jaloillaan ja viuhtoivat puuhkamaisia hapsuhäntiään isäntänsä napakassa otteessa.
”Millä olette liikenteessä? Sinun todella pitäisi päästä lämpimään.”

Sylvia pyyhkäisi kyyneleitä pois poskiltaan, mutta koska hän oli kauttaaltaan litimärkä, kämmensyrjä jätti kuraiset jäljet poskiin.
Hän poimi Mochin vaaleansinisen hihnan käteensä ja suoristautui kääntäen katseensa punahiuksiseen mieheen.
Kuin todella ensi kertaa tämän läsnäoloon havahtuen.
Mochi tuijotti pitkäsäärisiä venäläisiä paikoilleen jähmettyneenä.
"A-autoni on Waitrosen parkkipaikalla", hän vastasi, hampaat kalisten.

”Minä en asu kaukana tästä, itse asiassa matkan varrella Waitroseen”, Wolfie sanoi ja juoksutti levottomat sormet läpi sateen villitsemien hiusten. Sadepisarat liimasivat pitkät, tummat ripset yhteen ja saivat miehen siristelemään vaaleanvihreitä, kissamaisia silmiään.
”Ehkä saisin tarjota vaikka kupin kuumaa teetä. Ja puhtaan pyyhkeen”, hän ehdotti ja viittasi oikeaa suuntaa kohti, napaten sitten taas tiukemman otteen flirttailevan Polinan kaulapannasta.
”Se olisi vähintä, mitä voisin tehdä. Tytöillä ei todella ole minkäänlaisia käytöstapoja.”

Sylvia katseli hämmästyttävän vaaleanvihreitä silmiä, puristaen Mochin hihnaa kädessään.
Hänen olisi pitänyt suunnata suoraan autolleen, pelkkä ajatus vieraan miehen kotiin menemisestä oli... se ei ollut sopivaa.
Mutta hyvä luoja, miten hän saattoi palella!
Keiko ei asunut kaukana. Mutta tämä tuskin palaisi kotiin aivan pian, kotikäynti veisi aikansa.
Hän olisi jäätynyt elävältä siihen mennessä.
"Ki-kiitos. T-tee maistuisi... Mo-Mochikin jäätyy..."
Ei vaikuttanut jäätyvän, tuijotti vain innokkaita narttuja korvat pystyssä.

Wolfie sovitti pitkien harppaustensa tahdin märän naisen käyntiin ja näytti suuntaa kohti Priestpopplea. Hänen pitäisi hankkia koirille tehokkaammat remmit. Teräsvaijeria tai jotakin, mikä ei voisi pettää häntä näin.
Naisparka paleli niin, että hampaat kalisivat.
Sen enempää ajattelematta poolokaulukselliseen neuleeseen pukeutunut mies riisui takkinsa ja yritti kääräistä sen tärisevän naisen hartioille.
”Seuraavasta risteyksestä vasemmalle. Ei ole enää pitkä matka.”

Pullukka shiba asteli eteenpäin hämmästyttävän päättäväisin askelin, kuin olisi yrittänyt venyttää jalkojaan samoihin mittoihin pitkäsääristen venäläisten kanssa.
Sylvia katsahti hämmästyneenä miestä, joka kietoi takkinsa hänen harteilleen.
"Ki-kiitos..."
Hän räpäytti silmiään ja pyyhkäisi taas kasvojaan.
"E-etkö sinä palele..?"

”En, asun ihan lähellä”, Wolfie vakuutti. Kengät maiskahtelivat kylmää vettä jokaisella askeleella, ja kieltämättä housujen märät lahkeet tuntuivat kohmettuvan säärien ympärille – mutta enää kulman ympäri. Naisen täytyi olla jäätymäisillään.
”Olen hyvin pahoillani, ja niin on Kalinkakin, vaikka se ei näytäkään kovin katuvalta”, mies sanoi ja vilkaisi uuteen poikaystävään keskittynyttä venäläistä, joka liehui hänen vierellään.
Hän osoitti vaaleanruskeaa kivitaloa ja sen päädyssä olevaa asuntoa. Kiviset portaat johtivat mustalle ovelle, joka päästi heidät kapeaan eteiskäytävään ja ylös nouseviin portaisiin. Wolfie viittoili Sylviaa astumaan peremmälle koiransa kanssa.

Takista huolimatta Sylvia oli alkanut täristä. Tunto oli kadonnut käsistä, ja hän saattoi vain toivoa, että Mochin hihna ei pakenisi hänen turriksi käyneiden sormiensa lomasta.
Toisaalta, Mochi vaikutti hyvin ihastuneelta uusiin koiraystäviinsä.
"V-voi, e-ei se mitään", Sylvia vakuutti, ja olisi tavallisesti jatkanut vuolaammin vakuuttelua siitä, että kaikki oli hyvin, mutta nyt hampaat kalisivat liikaa.
"O-oikein v-viehättävä talo", hän totesi, kun he kipusivat portaita.
Ja vilkaisi onnettomana vaatteitaan, kun he astuivat sisään.
"O-olen p-pahoillani, jo-jos olisi p-pyyhe?"

”Totta kai”, Wolfie vakuutti naisen takaa ja ähkäisi, kun venäläiset yrittivät runnoa eteenpäin kapeassa portaikossa. Mies ei aikonut vapauttaa niitä, sillä tiesi niiden sukeltavan päin jo kovia kokenutta naista. Hän oli jättänyt märät kengät ja sateen kostuttaman takkinsa vieraan hartioilta ovenpielessä olevaan naulakkoon ja tönäisi nyt auki portaikon yläpäässä olevan oven pieneen asuntoonsa, päästäen Sylvian sisään.
Hitto. Olisipa Muriel ollut hiljattain käymässä.
Wolfie kurtisti kulmiaan, kun huomasi nyt musteesta tahraiset, paikoin turhaumuksessa rutatut paperit, jotka lainehtivat lattioilla, beigellä kangassohvalla ja peittivät olohuoneen seinustalla olevan mustan pianon melkein täysin alleen. Pianon päälle oli unohtunut Stradivarius.
Koirien raapima, raollaan oleva ovi erotti makuuhuoneen tummansinisävytteistä olohuoneesta, jonka nurkassa olevan, pienen valkoisen keittiön tasoilla majaili unohtuneita, värikkäitä teekuppeja ja yksi, onneton, koiransyömä kenkä. Wolfie hieraisi niskaansa vaivaantuneena.
Pyyhe.
Hän raahasi venäläiset pitkäsäärensä makuuhuoneeseensa, paljastaen ovenraosta kaistaleen myllättyä parisänkyä ja tummapuiselle lattialle levitetyn, upottavan villamaton, ennen kuin sulki oven tiukasti koirien edessä. Ne loikkivat ovea vasten kynnet riipien ja ulvoivat sydäntäsärkevästi, kun Wolfie harppoi mustavalkoisen, siistin kylpyhuoneen kaapille hakemaan valtavan, oranssiraitaisen pyyhkeen, jonka ojensi sitten naiselle, viittoen tätä istumaan alas sohvalle.
”Ja sitten kuumaa teetä”, hän sanoi koirien ulinan yli.

Venäläiset ladyt eivät olleet ainoita, joihin makuuhuoneeseen lukituksi tuleminen iski kovaa.
Mochi jähmettyi hetkeksi täysin aloilleen, ja alkoi sitten pyöriä levottomasti paikoillaan.
Sen uudet tyttöystävät olivat väärällä puolella ovea.
Tärinästään huolimatta Sylvia kyykistyi kuivattamaan ensimmäiseksi shiban, vaikka se olikin heistä kahdesta se kuivempi osapuoli.
"V-voinko päästää M-Mochin irti?" hän kysyi, joutuen korottamaan ääntään sydäntäriipivän ulinan yli.

”Totta kai”, Wolfie vakuutti uudelleen, etsi kaapista kaksi hohtavan värikästä, eriparista teekuppia, pyyhkäisi muutaman kirjan alas hellalta ja laittoi sitten vanhan teepannun tulille.
”Tytöt”, hän vetosi tökäten makuuhuoneen ovea varpaillaan, mutta hetken hiljaisuuden jälkeen ulina oli vain sydäntäsärkevämpi. Mies sukaisi kosteita hiuksiaan turhautuneena.
”Haluaisitko lainata minulta vaatetta, kun omasi vähän kuivaisivat? Villapaitaa tai jotakin?”

Sylvia joutui kamppailemaan valjaiden lukituksen kanssa hetken, mutta lopulta Mochi pääsi luikahtamaan irti - ja kiiruhti heti makuuhuoneen oven taakse, nenä levottomana kynnystä viistäen.
Sylvia vilkaisi litimäräksi vettynyttä laventelinsinistä leninkiään ja pyyhkäisi kampaukselta karanneita valkeita hiuksia kasvoiltaan.
Villapaidan lainaaminen tuntui hirvittävän... intiimiltä. Mutta hän tärisi kylmästä niin, että jalat olivat pettää.
"S-se olisi hyvin ystävällistä", kalpea lady vastasi ja katsahti kohti makuuhuoneen ovea, jota vasten Mochi oli noussut seisomaan, pullea keskivartalo jännittyneenä.
"Kyllähän heidät voisi päästää ulos?"

”Koirillani ei ole lainkaan käytöstapoja”, Wolfie pahoitteli ahdistuneena ja raastoi sateesta villisti taipuvia hiuksiaan, hieraisten kosteita, pisamaisia kasvojaan.
”Mutta jos olet varma…” Mies avasi makuuhuoneen oven, ja venäläiset tytöt syöksyivät euforisesti liehuen vapauteen, tanssien ympäri olohuonetta ballerinojen eleganssilla. Ne olivat suuntaamassa Sylviaa kohti, kunnes tajusivat pienen, pullean poikaystävän olevan paikalla ja jäivätkin liehittelemään sitä, pitkillä tassuilla shiban selkää silitellen.
Wolfie katosi makuuhuoneeseensa kaivamaan vaatekaapistaan puhtaan, kookkaan kalastajavillapaidan, parin villasukkia ja yritti keksiä housuja, mutta pieni nainen hukkuisi jokaiseen pariin. Sen sijaan hän valitsi kai Murielilta peräisin olevan, pehmoisen torkkupeiton sängyn kulmalta ja ojensi tuomisensa sitten vieraalleen.
”Kylpyhuone on tuossa”, hän viittasi avointa ovea kohti, arvellen naisen arvostavan yksityisyyttä.

Eivätkä venäläiset silitelleet ainoastaan shiban selkää, vaan myös sen miehistä itsetuntoa. Pieni, pullea poika ei liehitteli tyttöjään ja paistatteli niiden suosiossa kippurahäntä terhakkaasti vispaten.
Se taisi olla rakkautta ensisilmäyksellä, ainakin japanilaisen pojan mielestä.
"M-Mochi vaikuttaa hyvin ihastuneelta", Sylvia vakuutti ja yritti kietoa valkeaa neuletta paremmin ympärilleen, vain todetakseen, ettei se lämmittäisi lainkaan sen enempää.
Sinisten silmien katse kulki ympäri asuntoa, ennen kuin mies palasi ja ojensi hänelle lainavaatteet.
"K-kiitos."
Sylvia kietoi käsivartensa pinon ympärille ja katsahti huolestuneena Mochia - mutta se ei itkisi hänen peräänsä, oli liian keskittynyt uusiin tyttöystäviinsä.
Niinpä hän pujahti mustavalkoiseen kylpyhuoneeseen ja sulki oven perässään.
Voi hyvä luoja.
Sylvia tuijotti hetken kuvajaistaan ja harkitsi, kiskoisiko villapaidan vain mekon päälle. Mutta se tuskin olisi kovin viisas valinta, tällä menolla hän tosiaan saisi keuhkokuumeen, ja joutuisi jättämään harjoituksia välistä...
Se oli riittävä kannustin.
Puvun vetoketju tuotti hienoisia haasteita, sormien ollessa edelleen kohmeiset, mutta lopulta Sylvian onnistui pujottautua ulos mekostaan.
Kalastajavillapaita tuntui karhealta ihoa vasten, ulottui polviin saakka.
Lämmin.
Märät vaatteet piti kai ripustaa kuivumaan?
Uitetuksi rotaksi olonsa tunteva Lady joutui pähkäilemään asian kanssa hetken, mutta lopulta joutui myöntämään, ettei hänellä ollut aavistustakaan, mikä olisi ollut paras ratkaisu.
Niinpä Sylvia huuhtaisi kuivuneen ravan kasvoiltaan, kietoutui ihastuttavan pehmeään torkkupeittoon (jonka Muriel tosiaan oli tuonut) ja kurkisti melkein ujosti ulos kylpyhuoneesta.
"Anteeksi, mihin voisin ripustaa nämä kuivumaan..?"

Polina töykki Mochia pitkällä, suipolla kuonollaan, ja Kalinka tanssahteli tassujen silkkiset hapsut hulmahdellen poikaystävänsä ympärillä. Wolfie tuijotti niitä hetken, ennen kuin käytti vieraansa poissaoloa hyväksi ja yritti kasata asunnossaan vallitsevaa turhautuneen luovuuden kaaosta: hän keräsi paperit sohvalta ja lattialta pianolle, suoristi sohvatyynyjä ja heitti syödyn kengän keittiötasolta portaikkoon.
Hänen pitäisi siivota useammin.
Mies oli vaihtanut juuri kuiviin, pehmeisiin chinoihin ja raidallisiin villasukkiin, kun kylpyhuoneen ovi kävi. Hän veti kuivan, vaalean neulepaidan päänsä yli astuessaan takaisin olohuoneen puolelle ja astui sitten kylpyhuoneen ovelle.
”Takanasi”, hän nyökkäsi seinälle olevaa metallista kehikkoa kohti ja naksautti yhtä seinän katkaisijoista, joka kytki lämmityksen päälle.
”Olen hyvin pahoillani vaatteistasi.”

Mochi oli, rehellisesti sanottuna, taivaassa.
Sylvia käännähti ympäri ja katseli hetken hieman hämmentyneenä metallista kehikkoa.
"Kuinka kätevää", hän hengähti vilpittömän ihastuneena, ja kurkotti ripustamaan Chanelin mekon ja Vivienne Westwoodin neuletakin kuivumaan.
Hämmästyttävän hienoa suunnittelua. Ja hän kun oli kuvitellut, että telineet oli tarkoitettu ainoastaan pyyhkeiden lämmittämiseen.
Sylvia käännähti takaisin miehen puoleen ja hymyili hämillään, vaikka huulet sinersivätkin kevyesti.
"Voi, ei se mitään. Kalinka ei varmasti tarkoittanut."

”Ei, ei tarkoittanut”, Wolfie myönsi ja väisti ovelta, jotta nainen pääsi ulos.
”Ne ovat vain… Innokkaita.” Sitä ne olivat. Nyt, luojan kiitos, pullukan japanilaispojan lumoissa.
Mies suki hiuksiaan taakse ja viittasi sohvaa kohti, kaataen teetä kahteen kuppiin ja ojentaen sateenkaarenkirjavin raidoin kirjotun mukin Sylvialle.
”Niiden ei pitäisi silti taklata viattomia koiranulkoiluttajia ankkalampiin. Olen pahoillani. Kalinkan remmi katkesi.”

Pullukka japanilaispoika makasi tällä hetkellä selällään ja huiski tyttöjä leikkisästi huomattavasti lyhemmillä tassuillaan.
Sylvia vaelsi sohvan luo ja räpäytti silmiään, kun jokin näytti muuttuneen. Paperit olivat siirtyneet, eikä kenkää muistuttanut objektikaan tainnut enää levätä keittiön tiskillä.
Hän istahti alas, sirosti sohvan reunalle, ja kietoi sormensa kiitollisena lämpimän kupin ympärille.
"Onneksi Kalinka on kunnossa", Sylvia totesi, kääntäessään katseensa mieheen. Parempi se, että koira oli istahtanut hänen syliinsä lammikossa, kuin että se olisi juossut auton alle.
"Anteeksi, en tainnut vielä kuulla nimeäsi..?"

Mies katsahti mustakultaista borzoita silmät skeptisesti siristyen, ennen kuin istahti sohvalle vieraansa viereen ja otti pitkän kulauksen teestään. Hän vajosi rennosti sohvan upottavaa selkänojaa vasten ja risti pitkät jalat suorana eteensä.
”Oh”, hän kurtisti kulmiaan tajutessaan naisen olevan oikeassa.
”Wolfie. Tai siis. Dorian Day”, Wolfie pudisti päätään ja pyöräytti turhautuneena silmiään kattoa kohti. Hyvänen aika.
”Ja sinä olet?”

Sylvia puhalsi höyryä teensä päältä ja otti pienen, varovaisen kulauksen. Tavallisesti hän olisi antanut teensä jäähtyä pidempään, mutta nyt hän tosiaan kaipasi lämmikettä.
Pahin tärinä oli sentään kadonnut, vaikka kohmeisuus viipyikin jäsenissä.
Siniset silmät räpsähtivät hämmentyneinä.
"Dorian?" hän varmisti varovaisesti.
Wolfie. Nimi, joka toi mieleen sudet, tuntui sopivan hänen vieressään istuvaan pitkään, kapeasilmäiseen mieheen.
"Sylvia Stirling. Ihastuttava tavata."

Olipa se melodinen nimi. Yhtä hopeinen ja kirkas kuin hento nainen hänen vierellään.
”Dorian, Wolfie, ei sen niin väliä. En taida pysyä enää itsekään perässä”, Wolfie kohautti hartioitaan hymyillen itseironisella vaivaantuneisuudella ja otti pitkän, polttelevan kulauksen keväänvihreästä, pinten kalojen kirjomasta mukistaan.
”Voisinko tarjota sinulle jotain muuta? Oletko nälkäinen?”

Sylvia huomasi pitävänsä Wolfiesta.
Nimestä. Hyvänen aika, hehän olivat vasta tavanneet, ja mitä epätavallisimmissa olosuhteissa!
Hän otti hieman rohkeamman kulauksen teestään ja laski riemunkirjavan kupin lepäämään syliinsä käsiensä välissä.
"Kiitos, näin on oikein hyvä", Sylvia vakuutti, katsahtaen ympärilleen hieman hämillään.
"Olen pahoillani, tämä oli kovin... odottamaton tapaaminen."
Katse osui pianoon ja viuluun.
"Oletko muusikko?"

”Minäkin olen pahoillani”, Wolfie vakuutti ja tutki naista onnettomana. Saisi vielä keuhkokuumeen hänen käytöstavattoman koiransa tähden.
Hänenkin katseensa kääntyi soittimiin, jotka olivat haututuneet nuottivihkojen sivujen ja tuhrittujen paperien alle. Epäonnistuneiden yritysten kuulla musiikkia, joka oli jättänyt hänet kauan sitten. Se oli kuin yhden aistin katoaminen.
”Opetan musiikkia Queen Elizabeth High Schoolissa”, mies vastasi, puolittainen hymy kissansilmät siristäen.
”Mitä sinä teet?”

Sylvia pudisteli päätään, ei ollut mitään syytä olla.
Mochilla oli kaikki hyvin - enemmän kuin hyvin, kahden venäläisen pitkäsäären palvonnan kohteena.
Hän käänsi katseensa takaisin Wolfieen, siniset silmät kirkastuen, kun hän uskoi tunnistavansa nimen.
"Eräs tuttuni opettaa siellä myös, historiaa ja filosofiaa, mikäli oikein muistan. Hilda Hale."
Hiljainen opettajatar oli vaikuttanut oikein herttaiselta, kun he olivat tavanneet Keikon luona.
Wolfien kysymys sai hänet epäröimään.
"Olen kouluratsastaja, joskin olen vasta palaamassa kisaamaan tauon jälkeen."
Siihen Julian ainakin tuntui uskovan, ja pieni osa hänestä itsestäänkin oli alkanut suhtautua ajatukseen toiveikkaasti.

Kappas.
”Minä tunnen Hildan”, Wolfie nyökkäsi. Hän jutteli naisen kanssa mielellään töissä ja toi kollegalle ohimennessään kupin teetä tai kakkupalan opettajanhuoneesta.
”Kouluratsastaja, todellako?” mies kysyi kulmiaan kohottaen. Se kieltämättä sopi häkellyttävälle olennolle, kauniiden hevosten kauniisti tanssittaminen.
Olennolle, joka oli nyt hautautunut hänen villapaitaansa.
Tämä oli omituinen päivä.

Sylvia hymyili ilahtuneena.
"Melkoinen sattuma", hän huomautti, ja vilkaisi venäläisten pitkäsäärten kohtelusta nauttivaa Mochia. Se näytti löytäneen jostakin repaleisen koiranlelun - hän toivoi sen olevan koiranlelu - jota esitteli nyt ylpeänä saalistajana tytöilleen.
"Kyllä. Ystäväni loukkasi selkänsä, joten ratsastan tällä hetkellä hänen hevosiaan."
Ja ehkä, hämmästyttävää kyllä, pian myös hänelle itselleen varta vasten valittuja.
Sylvia tunsi kevyen punan kohoavan kasvoilleen, hän puhui taas epäkohteliaan paljon itsestään.
"Oletko toiminut opettajana pitkäänkin?"

Valtavissa, sinisissä silmissä oli kultaisia hippusia. Wolfie räpäytti ja nykäisi katseensa koiriin, ennen kuin jäisi kiinni tuijottamisesta.
”En, vasta vähän reilun vuoden. Aloitin täällä viime vuoden tammikuussa”, mies sanoi ja huomasi vihkisormuksen sirossa, valkeassa sormessa. Odottikohan aviomies naista kotiin tälläkin hetkellä, sydän huolesta syrjällään?
”Sanoit, että asut Newcastlessa? Oletko kotoisinkin täältä?” hän kysyi, vaikka puhetavasta päätellen Sylvia oli jotain aivan muuta kuin Geordie.

"Oi en, muutin Newcastleen vasta syksyllä", Sylvia vastasi ja nosti teekupin varovasti huulilleen.
Callahan oli ollut oikeassa, maisemanvaihdos oli tehnyt hänelle hyvää.
"Winchesteristä. Vaikka syntyjäni olenkin Cha... Läheltä Bakewelliä, Derpyshirestä."
Chatsworth olisi ikuisesti koti, vaikkei hän ollutkaan asunut siellä edes koko lapsuuttaan.
Mochi ponkaisi jaloilleen, rynnisti onnellisen ympyrän ja ampaisi sitten häpeilemättä avoimesta makuuhuoneen ovesta sisälle.
Sylvia ponkaisi jaloilleen niin nopeasti, että oli läikyttää teensä.
"Mochi! Anteeksi, olen kamalan pahoillani, minä-"
Hän laski teekupin kädestään ja kiiruhti koiransa perään.

Häkellyttävä olento hänen villapaidassaan hävisi hänen viereltään, ja Wolfie oli aikeissa vakuuttaa, ettei hänen makuuhuoneessaan ollut mitään rikkomisen arvoista eikä Sylvian tarvinnut pahoitella.
Mutta nainen oli jo syöksynyt koiransa perään.
Wolfie hörppäsi mukinsa tyhjäksi, laski sen Ikean yksinkertaiselle, vaaleapuiselle sohvapöydälle ja kiiruhti naisen perään. Hänen pitäisi siivota useammin. Parisängyn sinisävyiset petivaatteet oli jätetty huolimattomasti myllätyiksi levottomien, unettomien öiden jäljiltä. Yöpöydällä oli horjuva, vino torni kesken jääneitä romaaneja ja unohtunut, kissakuvioitu teemuki. Vaatekaapin ovi oli raollaan, ja villapaidan hiha vilkutti sen raosta. Mies oli nakannut märät housunsa sängyn laidalle, ja muutama puolipitoinen vaate oli eksynyt lattiallekin.
”Todella, ei se haittaa”, Wolfie vetosi hieroen niskaansa vaivaantuneena ja pysähtyi makuuhuoneen ovensuuhun.
”Ei täällä ole mitään, mikä ei kestäisi koirien leikkejä.”

Torkkupeitto oli jäänyt sohvalle, joten Sylvia pysähtyi makuuhuoneen ovensuuhun pelkässä villapaidassa ja liian suurissa villasukissa, joiden vuoksi hän joutui pikemminkin tassuttelemaan kuin todella kiiruhtamaan.
Hän tajusi vasta pysähtyessään, kuinka hirvittävän sopimatonta oli syöksyä toisen ihmisen - miehen! - makuuhuoneeseen.
Korvat alkoivat kuumottaa punaisina valkeiden hiusten takana.
Mochi oli kiemurtanut mytätyn peiton alle ja kiemursi siellä villisti, innostaen tyttöystäviä mukaan leikkiin.
"Voi hyvä tavaton..." Sylvia henkäisi, paikoilleen jähmettyneenä, miehen sanoista huolimatta.
"Olen tosiaan pahoillani. Hän on tottunut siihen, että saa nukkua sängyssä kanssani..."

Venäläiset tyttöystävät riehaantuivat. Polina loikkasi sänkyyn Mochin perässä, töykki shibaa pitkillä jaloillaan.
Wolfie tunsi sykkeensä käyvän levottomaksi ja yritti sinnikkäästi pitää katseensa poissa vieraansa paljaista jaloista. Tämähän oli absurdia.
Herran tähden, mikä häntä vaivasi? Outo, outo tunne tuntui hiipivän hänen ihollaan ja harhauttavan hänen ajatuksiaan.
”Ei se haittaa”, hän vastasi rykäisten.
”Tytötkin ahtautuvat aina sänkyyn”, mies vakuutti. Kalinka huomasi nyt vasta kunnolla Sylvian ja työnsi kuononsa muitta mutkitta villapaidan alle.

Kaikesta kauhustaan huolimatta Sylvia ei voinut olla hämmästelemättä, kuinka vuoteessa mahtoi riittää tilaa kahdelle varsin suurikokoiselle koiralle miehen itsensä lisäksi. Mochi sentään oli pieni, mahtui oikein hyvin käpertymään Callahanin puolelle vuodetta silloin, kun mies itse oli työmatkalla.
Oli lohduttavaa, kun ei joutunut nukkumaan yksin.
"Silti, tämä on kovin-"
Sylvia vingahti, kun kylmä kuono painui vasten hänen paljasta ihoaan, ja karahti tulisen punaiseksi kasvoiltaan, kun suippo kuono kohotti paidan helmaa varsin huolestuttavalla tavalla.
Hyvä luoja...
Puoliksi paniikissa hän yritti samaan aikaan tarrata villapaitansa helmaan, ennen kuin se paljastaisi kerta kaikkiaan aivan liikaa, ja työntää koiraa kauemmas.

”Kalinka”, Wolfie vetosi hermostuneena, kun näki miten Sylvia hermostui ja tarttui koiran silkkisen, laineikkaan turkin seassa olevaan kaulapantaan, kiskoen venäläistä kauemmas, yrittäen pitää oman katseensa jossain katon tienoilla.
Tämä oli niin kovin omituinen päivä.
”Olen pahoillani. Tytöt todella ovat käytöstavattomia- Polina”, mies ärähti, kun punaturkkinen tyttö tarrasi hampaillaan tyynynkulmaan ja valmistautui ravistelemaan sitä.

Posket yhä hohtaen Sylvia nyki villapaitansa helmaa alas.
"Ei se mitään, ei se tosiaankaan mitään", hän vakuutti, ja pyyhki hiuksia korvansa taakse samalla kun piteli villapaidan helmaa yhä aloillaan.
"Minunkin Mochini..."
Kyseinen koira oli juuri kömpinyt esiin peiton alta ja kumartunut syvään leikkiinkutsuun, aivan selvästi yllyttäen Polinaa tappamaan saaliinsa.
"Mekin olemme olleet käytöskoulussa, minä en ole osannut olla hänen kanssaan riittävän vaativa... Mochi, lopeta..."

Toinen käsi edelleen Kalinkan kaulapannalla Wolfie tavoitteli tyynyä Polinan suusta.
”Minä en vieläkään tiedä, miten tytöt päätyivät minulle”, hän ähkäisi ja kurtisti punaruskeita kulmiaan tuimasti koiralle, joka ravisteli tyynyä.
”Ne jäivät kodittomiksi, kun edellisen omistajan elämäntilanne muuttui ja yhtäkkiä sain huomata niiden muuttaneen minun asuntooni. Polina!”
Punaisen borzoin silmät tuikahtivat leikkisästi ja se huiskutti liehuvaa häntäänsä.
”Olen suhteellisen varma, että minua on manipuloitu perinpohj-”
Mahtavaa kankaan riipaisua seurasi näyttävä untuvaisten höyhenien sade.

Sylvian katse kääntyi mieheen, joka kamppaili tyynyn omistajuudesta Polinan kanssa.
Ajatus siitä, että tämä oli ottanut koirat luokseen, kun niillä ei ollut ollut paikkaa jonne mennä, sai hänet painamaan käden rintakehälleen. Jossa tuntui hämmentävä, lämmin läikähdys.
"Se on-"
Hänen lauseensa katkesi repeytyvään ääneen, kun tyyny halkesi kahtia, ja syöksi höyhensateen ilmaan.
Melkein kuin lunta.
Mochi villiintyi täysin, ampaisi jaloilleen ja syöksyi höyhensateen läpi ulos makuuhuoneesta.

Wolfie seisoi jähmettyneenä höyhensateessa. Hennot untuvat takertuivat villeihin, kosteisiin hiuksiin ja neulepaidan lankaan. Yksi yritti takertua jopa pitkiin, tummiin silmäripsiin. Mies puhalsi sen irti ja tunsi olonsa epätodelliseksi.
No, eipä täällä ollut siistiä ennenkään.
Hän huokasi ja antoi tyynynriekaleen pudota käsistään, ennen kuin hieraisi kasvojaan, katsahti shiban perään ja sitten uudelleen häkellyttävän vieraan häkellyttäviä, sinisiä silmiä.
’Olen pahoillani’ alkoi tuntua kuluneelta.

Sylvia kohotti katseensa miehen vaaleanvihreisiin kissansilmiin.
Ripset olivat hämmästyttävän pitkät, ja tummat, toisin kuin hänen omat lähes valkeat ripsensä.
Höyhenet olivat unohtuneet tämän neulepaidan harteille ja punaisten hiusten joukkoon.
Sylvia oli melko varma, että valkeita höyheniä oli myös hänen vaatteissaan.
Käsi kohosi peittämään suuta, kun epäuskoinen, lintumainen tirskahdus karkasi huulten lomasta.
Hyvä luoja, nyt ei sopinut nauraa.
"Olen kammottavan pahoillani", nainen sen sijaan henkäisi, ja kurkotti kätensä pyyhkiäkseen höyheniä Wolfien hartioilta.
"Ehkä... ehkä pitäisi kutsua taloudenhoitaja?"

Lintumainen naurun häivähdys kummitteli Wolfien mielessä. Melkein kuin hän olisi kuullut…
Hän tuijotti kultahippuisia, sinisiä silmiä edes tiedostamatta, että nainen oli tullut lähemmäs ja yritti ylettyä pyyhkimään hentoja höyheniä irti hänen paidastaan.
Mies ravisti päätään. Yksi untuva irtosi ja leijaili heidän väliinsä.
”Taloudenhoitaja?” hän toisti räpytellen hämmentyneenä ja poimi harmaan untuvan naisen valkeilta hiuksilta.

Sylvian katse unohtui seuraamaan untuvaa.
Hyvänen aika.
Hän kohotti katseensa takaisin miehen pisamaisiin kasvoihin. Kylläpä tämä oli pitkä.
"Niin, luulen, että nämä höyhenet olisi hyvä siivota pois, ennen kuin ne leviävät koko asuntoon."
Se taisi tosin olla jo hieman turha toivo. Wolfien tytötkin taisivat hapsuineen olla höyheniä täynnä.
"Työskenteleekö hän paikalla aina, vai tuleeko vain kutsuttaessa?"

Wolfie räpäytti uudelleen hämmentyneenä ja poimi toisen untuvan naisen päällä olevan villapaitansa langasta.
”Minulla ei ole taloudenhoitajaa”, hän sanoi. Mistä Sylvia oli keksinyt, että hänellä voisi olla taloudenhoitaja? Hänen asuntonsa ei taatusti näyttänyt siltä. Ehkä se olikin lempeä vihje hankkia sellainen. Ajatus sai miehen hieraisemaan niskaansa.
Hän katsahti valkoharmaaseen nöyhtään hautautunutta makuuhuonettaan.
”Ei höyhenten väliä.”

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1651
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: When silence is all you know   Ti Tammi 23, 2018 9:48 pm

"Oh?"
Sylvia räpäytti silmiään ja tunsi punan palaavan poskilleen.
Niin, ei tietenkään. Se oli täysin hölmö ajatus, mutta hänen ajatuksensa olivat olleet jossakin... muualla.
"Anteeksi, miten hölmöä minulta. Olen pahoillani."
Taloudenhoitajan loma olisi tosin selittänyt asunnon hieman... eksentrisen kunnon.
Katse hakeutui vielä hetkeksi höyheniin.
"Melkein kuin linnunpesä."

Wolfie seurasi naisen katsetta, yrittäen olla tuijottamatta. Mutta Sylvia Stirling oli hyvin epätavallisen näköinen olento, jolla oli hyvin epätavalliset silmät.
”Niin. Linnunpesä”, hän toisti ja pyyhkäisi paitansa vaaleaa rinnusta, mikä tosin sai untuvat vain takertumaan tiukemmin kiinni. Ainakin hän tietäisi, mitä voisi tehdä illan.
Mies tökkäsi varpaillaan tyynynriekaletta ja työnsi peukalot housuntaskuihin pitääkseen kätensä kurissa. Ehkei ollut sopivaa kosketella vierasta, naimisissa olevaa naista ihan niin paljon kuin hän oli meinannut tehdä.
”Voisi kai olla huonomminkin.”

Tämä oli hyvin omituinen ilta.
Sylvia räpäytti silmiään ja käänsi katseensa Wolfieen.
"Niin, varmasti voisi", hän myönsi ja hieraisi rintakehäänsä. Höyhenet näyttivät oikeastaan aika... sieviltä. Pehmeiltä.
Hän punehtui uudelleen ja käännähti nopeasti ympäri.
"Olisi kovin sääli, mikäli tee jäähtyisi", hän huomautti, lähtiessään takaisin olohuoneeseen.

Punastuiko nainen? Wolfie kurtisti hämmentyneenä kulmiaan, vilkaisi sänkyä ja seurasi Sylviaa takaisin olohuoneen puolelle. Hän sulki makuuhuoneen oven perässään. Ihan vain… Varmuuden vuoksi. Polina loikki häntä vasten, vailla katumuksen häivää, ja hellämielinen isäntä antoi sen halata itseään, kiersi käsivartensa sen selälle ja keinahteli sen kanssa hetken, ennen kuin veneläinen sai kyllikseen.
Kalinka liehui Sylvian ympärille, touhukkaana puhahdellen ja kuonoaan villapaidan laidan alle työntäen.
”Onko teesi kylmää? Voin keittää lisää vettä.”

Sylvia huomasi taas unohtuneensa katselemaan. Miestä ja koiraa, jotka keinahtelivat yhdessä kuin tanssien.
Hän räpäytti silmiään ja vei kätensä hellästi koiran kuonolle, yrittäen nostaa sen päätä pois haaroistaan.
Mochi oli hypähtänyt sohvalle katselemaan uutta valtakuntaansa.
"Tuota..."
Hänen pitäisi lähteä kotiin, ennen kuin Callahan huolestuisi. Mutta kylmyys viipyi vielä jäsenissä. Yksi kupillinen, ja sitten hän lähtisi.
"Kiitos."

Wolfie nosti teepannun takaisin hellalle pienen asunnon nurkassa ja näpäytti hellästi Polinan kuonoa, kun se tanssahteli hänen vierellään ja töni miehen kyynärpäätä.
”Korvaan kyllä vaatteesi, jos ne ovat pilalla”, hän sanoi hieraisten vaivaantuneena niskaansa.
”Paleletko vielä pahasti?” Wolfie vilkaisi kulmat huolestuneesti painuen olkansa yli ja toi sitten Sylvialle uuden kupillisen höyryävää teetä, nyt syvänsinisestä mukista, jonka kyljelle oli maalattu siro, vaaleanpunertava yksisarvinen.

Sylvia käänsi katseensa Wolfieen ja hymyili rauhoittelevasti.
"Olen varma, että ne saadaan pesulassa puhtaaksi", hän vakuutti. Ja jos ei saataisi, hän voisi ostaa aina uudet, nämä olivat vain tavallisia arkivaatteita, eivät tunnearvoltaan korvaamattomia luomuksia.
Olikohan hänellä sellaisia enää lainkaan?
"Enkä palele enää juuri lainkaan, olen varma, että teekupillisen jälkeen olen taas aivan kunnossa."
Hän katsahti kupin yksisarvista ja hymyili.
"Sanoit aloittaneesi työsi viime vuoden tammikuussa?"

Mies täytti omankin kuppinsa uudelleen ja vajosi sohvalle hänen villapaitaansa hautautuneen, valkean olennon viereen. Wolfie hörppäsi teetään liian kuumana, mutta puri polttelevaa kieltään.
”Kyllä”, hän vastasi, ”asuin vuosia ulkomailla, mutta palasin Englantiin 2016 ja sain sitten työn Queen Elizabethistä. Olen kotoisin täältä, joten oli nostalgista palata takaisin.”
Ravistelevaa. Hyvin ravistelevaa. Meni nimetkin sekaisin.
”Oletko sinä asunut aina Englannissa?”

Mochi mulkaisi Wolfieta pahasti, kun mies tunkeutui sen sohvalle, mutta hypähti sitten alas ja palasi liehittelemään pitkäsäärisiä tyttöjään. Kippuran hännän päähän oli unohtunut yksi sitkeä, harmaa höyhen.
"Kuulostaa jännittävältä", Sylvia totesi, kääntäessään katseensa kissansilmäiseen mieheen.
"Missä kaikkialla, jos saan kysyä?"
Hän puhalsi höyryä teensä päältä ja otti varovaisen kulauksen.
"Asuin pari vuotta Saksassa, valmentautumassa hevoseni kanssa. Lisäksi olen viettänyt kesiä Irlannissa, suvullani on siellä... kotipaikka."

Kouluratsastaja. Eivätkös kouluratsastajien hevoset tanssineet musiikin tahtiin? Wolfie tutki valkeaa naista silmäkulmastaan.
Kuin lumihiutale.
”Olisi luultavasti nopeampaa luetella paikat, joissa en ole käynyt”, mies vastasi silmät hyväntuuliseen hymyyn siristyen.
”Olen matkustanut koko elämäni, ja viimeiset kymmenen vuotta asuin pääasiassa Pohjoismaissa ja melkein jokaisessa Itä- ja Kaakkois-Aasian maassa.”
Mutta mistään hän ei ollut löytänyt sitä, mitä etsi.
”Mitä sinä olet pitänyt Newcastlesta ja tästä seudusta?”

Wolfie oli tosiaan ehtinyt matkustaa paljon, vaikka mies ei, pikaisen oletuksen mukaan, ollut niin hirvittävän paljon häntä vanhempi.
"Minä olen vieraillut Japanissa, serkkuni... oli siellä töissä", hän kertoi, samalla kun katseli, kuinka Mochi kierähti jälleen selälleen antautuakseen venäläisille pitkäsäärilleen.
"Sen lisäksi lomamatkalla joissakin maissa."
Sylvia mietti kysymystä hetken, ottaen lämmittävän kulauksen teestään.
"Rehellisesti sanottuna olin ensin kovin yksinäinen. Mutta nyt... Olen löytänyt ystäviä. Tämä on viehättävää seutua, vaikka takapihallamme asuukin lampaita."

Wolfie nauroi käheästi hyristen ja nojasi rennommin sohvan selkänojaa vasten, suoristaen toisen käsivartensa sitä pitkin.
”Japani on harvinaisen ainutlaatuinen maa”, mies totesi ja siemaisi teetään unohtaen, että se oli edelleen kuumaa.
Kieltä kirveli.
”Olen aina pitänyt lampaita hyvin sympaattisina eläiminä. Ovatko ne takapihallanne tarkoituksella vai kuljeskelevat sinne muuten vain?”

Sylvia hymyili ja nosti varovaisesti teekupin värinsä takaisin saaneille huulilleen.
"Minun on pakko myöntää, etten ole aivan varma", hän vastasi, kääntäen katseensa taas Wolfieen.
"Katselen niitä joskus parvekkeelta. Asun kerrostalossa, mutta heti takapihalta alkavat kaupungin nummet. Siellä ne vaeltavat, vaikuttavat oikein tyytyväisiltä. Sama juttu Lismoressa, en ole aivan varma, kenen lampaita ne ovat, mutta onnellisilta ne vaikuttavat."
Hän kupersi käsiään paremmin yksisarvismukin ympärille.
"Miltä on tuntunut asua yhdessä paikassa, kun on tottunut matkustamaan?"

Kerrostalo, josta saattoi katsella lampaita, oli melkein runollinen ajatus. Kuin se kuuluisi satukirjaan, aivan niin kuin hopeanhohtoinen katselijakin.
Wolfie hymyili ja rapsutti kyömyn, pisamaisen nenänsä syrjää.
”Erikoiselta. Lapsuuteni koti oli täällä, joten takaisin palaaminen oli vähän kuin vanhan unen muistaminen”, mies sanoi. Matkustaminen ei ollut tuonut takaisin, mitä hän oli menettänyt. Ehkä se löytäisi hänet, jos hän pysyisi paikallaan.
”Millaisia ystäviä sinulla on? Pieksevätkö he minut sateenvarjoilla, kun kuulevat, että päädyit ankkalampeen takiani?”

Vanhan unen muistaminen.
Se oli hyvin kaunis, joskin melkein haikea ajatus.
Kysymys sai Sylvian räpäyttämään hermostuttavan, melkein rumansuuria silmiään.
Hän ajatteli Keikoa. Kilttiä, herttaista Keikoa, sateenvarjolla aseistautuneena.
Ja tirskahti taas lintumaisesti.
Hyvänen aika, hänen pitäisi todellakin yrittää saada ote itsestään, naureskelustahan oli tulossa tapa!
"Voi ei, ei, en voisi kuvitella Keikoa pieksemässä ketään sateenvarjolla", hän myönsi, päätään pudistellen.
"Hän pitäisi sitä päinvastoin varmasti hyvin romanttisena."

Lintumainen ääni sai Wolfien räpäyttämään jälleen hämmentyneenä. Se toi hänen mieleensä jotain, mitä hän ei aivan voinut tavoittaa. Kummitteli ajatuksissa kuin muisto jostain melkein unohdetusta.
”Romanttisena?” Wolfie toisti ja suli hyväntuuliseen hymyyn, joka siristi vaaleanvihreät kissansilmät tavallistakin kapeammiksi. Se oli herttainen ajatus.
Huomattavasti miellyttävämpi kuin elinikäiset traumat ankkalammista ja hengenvaarallinen keuhkokuume, jonka mies pelkäsi Sylvian edelleen saavan. Niin vangitsevalta kuin nainen näyttikin hänen villapaitaansa hautautuneena.

"Niin", Sylvia myönsi, ja tunsi punan syvenevän poskillaan.
Keiko olisi varmasti nähnyt tilanteen todella romanttisena. Olkoonkin, että vuodenaika olisi voinut olla mieluummin kesä, ja lampi, johon hän kaatui, hieman vähemmän kurainen.
Mutta Wolfie oli ollut oikein ritarillinen auttaessaan hänet ylös.
Ja Keikolla oli silmää sellaiselle, arjen kauniille hetkille.
"Tarkoitan tietenkin, jos en olisi naimisissa. Ja niin."

Wolfie painoi katseensa lämpimällä huvituksella hymyillen ja siemaisi teestään.
”Niin”, hän myönsi ja rapsutti hellästi puoliksi syliinsä kiipeävän Polinan valkeaa, silkkistä kaulaa.
Jos Sylvia ei olisi naimisissa.
Tämä oli hyvin omituinen ilta.
”Missä tahansa kuljin, jäin aina ikävöimään nummia. Oletko sinä jo päässyt tutustumaan Northumberlandin nummiin?”

Pitäisiköhän hänen kertoa Keikolle tästä tapaamisesta?
Sylvia otti hieman rohkeamman kulauksen teestään, joka ei ollut enää suuta polttelevan kuumaa.
Jostain syystä ajatus sai hänet... hermostuneeksi.
Hän nykäisi peitettä paremmin paljaiden jalkojensa suojaksi.
Mochi rötkötti nyt pitkin pituuttaan toisen venäläisen tyttönsä kirputettavana.
"Ei, en voi sanoa vielä ehtineeni, muuten kuin parvekkeelta katsomalla", Sylvia myönsi.
"Chatsworthin lähellä on tosin myös aivan ihastuttavat nummet."

”Niiden kesyttömyydessä on ollut aina jotain sydäntäsärkevän kaunista ja haikeaa. Varsinkin aamuisessa sumussa”, Wolfie sanoi ja yritti olla ajattelematta, että heidän eriskummallinen kohtaamisensa voisi olla romanttinen.
Häkellyttävä, valkea olento hänen villapaidassaan, seisomassa untuvasateessa hänen makuuhuoneessaan, erikoinen nauru kummittelemassa hänen ajatuksissaan.
”Chatsworthin?”

Sylvia huomasi unohtuvansa katselemaan pisamaisia kasvoja, kun Wolfie puhui nummista aivan uskomattoman kauniisti. Tavalla, jota hän ei ollut tullut ajatelleeksi.
Hän otti kiireesti kulauksen teestään, palauttaakseen ajatuksensa ruotuun.
Kysymys sai silmät räpsähtämään.
"Oh, tarkoitan, Bakewellin. Chatsworth on is... Devonshiren herttuan kartano siinä lähettyvillä."
Sylvia tunsi hämmentävää hermostuneisuutta siitä, että menisi puhumaan liikaa, ja saisi Wolfien perääntymään samalla tavalla kuin Brianin heidän katastrofaalisen keskustelunsa jälkeen.

Sylvian puhe tuntui katkeilevan, kun nainen puhui menneisyydestään eikä Wolfie ollut varma miksi. Eikä hän tohtinut kysyä. Kuka tiesi, vaikka Sylvian menneisyys olisi yhtä kummiteltu kuin hänen.
”Vaikuttavaa”, Wolfie nyökkäsi, vaikkei kumpikaan nimi sanonut hänelle paljoa. Herttua kuulosti joltain kuninkaallisperheeseen liittyvältä.
”Onneksi koirasi ei näytä pahastuvan tyttöjen… Innokkuutta”, mies sanoi ja katsahti Kalinkan hoidossa olevaa shibaa. Polinakin oli liittynyt seuraan.

"Nekin nummet ovat oikein kauniit, ja alueella kulkee hyviä ratsastusreittejä."
Jollei Sylvia olis pidellyt tee kuppia kädessään, hän olisi todennäköisesti pyöritellyt vihkisormustaan.
Tuskin Wolfieta ratsastusreitit kiinnostivat, hän ajatteli melkein onnettomana, ja oli kiitollinen siitä, että mies siirsi puheenaiheen koiriin.
"Niin, hän näyttää suorastaan nauttivan", Sylvia myönsi, hieman hämillään, katsoessaan, kuinka pullea japanilaispoika antoi pitkäsääristen venäläisten kirputtaa.
"Ovatko, tuota, tytöt sinun ensimmäisiä koiriasi?"

”Käytkö täälläkin ratsastamassa nummilla?” Wolfie kysyi ja suoristi jalat eteensä, ristien nilkkansa rennosti toisinpäin, kun hän katseli tyttöjensä liehittelyä. Toivottomat flirtit.
”En ole käynyt satulassa kuin satunnaisesti vaelluksella ja todennäköisesti niin vääräoppisesti, että pitäisi sääliä hevosraasuja, mutta maastossa ratsastaminen on aina kiehtonut minua kovin.”
Hän siristi silmiään huvittuneena ja käänsi katseensa takaisin Sylviaan.
”Huomaako sen niiden mallikelpoisesta käytöksestä?”

Jos tytöt flirttasivat, niin niin flirttasi myös pullea japanilaispoika.
Sen asento oli melkein... hävytön.
"Ei, en samalla tavalla, valitettavasti. Vaikka maastoretket kuuluvatkin kyllä ratsastamieni hevosten rutiineihin."
Hän rakasti maastossa käymistä erityisesti Allegran kanssa.
Sylvia räpäytti silmiään ja punehtui sitten voimakkaasti.
"Mitä? Voi ei, ei, en tarkoittanut sitä, minä vain..."

Wolfie nauroi käheällä hyväntuulisuudella, vihreät kissansilmät lämpimiksi viiruiksi siristyen ja oli koskettamassa rauhoittamassa Sylvian olkaa, kunnes tajusi mitä teki ja veti kätensä takaisin kesken liikkeen. Se tuskin oli sopivaa.
Kalpeat kasvot punastuivat varsin… Hellyyttävästi.
”En minä loukkaannu. Ne ovat käytöstavattomia, kaoottisia katastrofeja kumpikin. En taida loistaa kurinpidossa niiden kanssa”, mies pohti sileää leukaansa hieraisten ja soi Sylvialle puolittaisen, huvittuneen hymyn.
”Onneksi oppilaani ovat hyvin kilttejä.”

Sylvia hautasi hetkeksi kasvonsa toisen kätensä taakse piiloon - olisi mieluusti käyttänyt molempia, ellei olisi pidellyt yksisarvisen kuvalla varustettua teekuppia.
"Silti. Olen kammottavan pahoillani", hän henkäisi ja kohotti varovasti katseensa.
"Mochikin on minun ensimmäiseni. Perheellämme on kyllä koiria, mutta hän on... Vierailemme ihastuttavassa lemmikkitarvikeliikkeessä, ja sain kuulla, että hänellä on auktoriteettiongelmia, minkä lisäksi hän on hieman, tuota, tukeva keskivartalonsa kohdalta."
Hän katsahti siristyneitä kissansilmiä.
"He eivät sysi ohikulkijoita ankkalampiin?" hän kysyi, ja punehtui lisää.
"Anteeksi, se kuulosti kamalalta. Ei se... Minun veljenikin on tehnyt minulle niin..."

Wolfie nauroi vapautuneesti ja nojasi rennosti sohvan upottavaan selkänojaan. Hän ei voinut itselleen mitään, kun hipaisi rauhoittavasti punehtuneen naisen selkää.
”Eivät ainakaan minun nähteni”, mies nyökkäsi hyväntuulisesti, silmät tuikahtaen.
”Toivottavasti eivät muutenkaan.”
Hän katsahti taas koiriaan.
”Älä huoli. Mochi käyttäytyy taatusti paremmin kuin kurittomat tyttöni.”

"Se on jo oikein hyvä alku."
Silas oli tyrkkinyt häntä lampeen aivan häpeilemättä riippumatta siitä, kuka oli näkemässä.
Silti hän rakasti veljeään aivan valtavasti.
Mochi makoili edelleen rentona, etutassut taivasta kohti haroen.
Hyvä luoja, se tosiaan oli pullukka.
"Hän on tottunut saamaan tahtonsa läpi huutamalla suoraa huutoa."

”Viehättävä tapa”, Wolfie nyökkäsi hykertäen ja pyyhkäisi tavallista villimmäksi kuivaneita hiuksiaan ojennukseen.
”Se ei kuitenkaan taida taklata viattomia ohikulkijoita?” hän kysyi silmät tuikahtaen ja yritti luoda ankaran katseen venäläisiin pitkäsääriin, siinä kovin ansiokkaasti onnistumatta.
”Minun pitäisi varmastikin olla äärimmäisen pahoillani, mutta luulen olevani Kalinkalle kiitoksen velkaa. Tämä päätyi olemaan harvinaisen mielenkiintoinen ilta.”

Sylvia pudisti päätään.
"Ei, hän ei ole kovinkaan... urheilullinen."
Yleensä Mochi viivytteli menomatkan niin, että sitä sai melkein kiskoa perässään, ja sitten sprinttasi kotiin hämmästyttävää vauhtia hieman lyhyenlänniksi jääneillä jaloillaan.
Wolfien sanat saivat punan poskille syvenemään, ja korvalehdet hehkumaan valkoisten hiusten joukosta.
"Toivottavasti hyvällä tavalla, tyynystä huolimatta. Olen siitä kovin pahoillani."

"En ole minäkään", Wolfie vakuutti ja loi Mochiin myötätuntoisen katseen, "yliarvostettu ominaisuus, uskon."
Mies katsahti punehtunutta vierastaan ja nauroi hyväntahtoisesti, nypäten untuvan paidastaan.
"Aivan ehdottomasti hyvällä tavalla. Olinkin uusien tyynyjen tarpeessa."

Ennen kuin Sylvia ehti ajatella asiaa sen pidemmälle, hänen katseensa oli jo hakeutuinut kuin varkain neuleen peittämälle vatsalle.
Ei ollut yhtään niin kuin Mochin pyöreä, joskin varsin herttainen...
Hyvä luoja.
Sylvia siirsi katseensa kiireesti kuppiinsa, jonka pohja alkoi valitettavasti jo häämöttää.
Ei, ei valitettavasti. Hänen oli palattava miehensä luo, tämä olisi varmasti huolissaan.
"Luulen, että Mochikin on nauttinut kovasti."

"Se kieltämättä näyttää nauttivan olostaan", Wolfie naurahti ja katsoi, kuinka Kalinka helli shibaa antaumuksella.
"Luulen, että tytöt ovat perinpohjaisesti ihastuneet. Ne varmaan tapaisivat Mochin kovin mielellään uudelleenkin", mies totesi ja tunsi haikean vihlaisun nähdessään, että vieraan tee väheni. Kuinka omituiselta kolmannen kupin tarjoaminen kuulostaisi?

Kuinkahan omituista olisi pyytää kolmatta kuppia?
Ajattelematonta. Vierailla oli kaksi tapaa, tulla ja lähteä.
Ja Callahan odotti.
Ja silti sydän läpätti levottomasti, kun Sylvia ajatteli mahdollisuutta uuteen tapaamiseen.
"Uskoisin, että Mochi olisi siitä mahdollisuudesta kovin mielissään", Sylvia vakuutti ujosti. Hän laski teekupin kädestään pöydälle.
"Olen jo venyttänyt vieraanvaraisuuttasi kovin pitkälle."

"En usko, että kyse on vieraanvaraisuudesta, kun on itse tuupannut vieraansa ankkalampeen. Tammikuussa", Wolfie huomautti naurahtaen ja nyppäsi muutaman untuvan paidastaan, huomaamatta niiden kansoitusta hiuksissaan.
"Tytöt taitaisivat särkeä sydämensä, jos eivät näkisi pientä herraa uudelleen."

"Mutta tarjosit minulle teetä. Hyvin herttaisesta mukista."
Sylvia katsahti mukin kylkeen maalattua yksisarvista ja sitten Wolfieta. Käsi hakeutui kuin varkain pyyhkäisemään muutaman höyhenen miehen hiuksilta.
Kuin jokin taruolento, puoliksi mies, puoliksi lintu.
Katse hakeutui kiireesti koiriin.
"Mochikin olisi kovin murtunut, hänellä ei ole turhan montaa koiraystävää. Ehkä he voisivat tavata vielä?"

"Tee on vähintä, mitä voin tehdä", Wolfie vakuutti ja suli silmät siristävään hymyyn, kun Sylvia pyyhkäisi hänen hiuksiaan.
"Heidän pitäisi ehdottomasti tavata vielä", mies vastasi ja suoristi käsivarttaan sohvan selkänojalle.
"Ja lupaan olla kastelematta sinua seuraavalla kerralla."

Silmät siristävässä hymyssä oli jotakin, joka sai Sylvian sydämen hypähtämään levottomasti.
Mutta ei pahalla tavalla.
Tai siis. Ehdottomasti pahalla tavalla.
Hän pyyhkäisi hopeanvalkeita suortuvia kasvoiltaan, kosteus oli saanut ne kiertymään laineille.
"Se on oikein ystävällinen lupaus", Sylvia vakuutti, ennen kuin nousi seisomaan ja nykäisi villapaidan helmaa.
"Minun on paras vaihtaa vaatteeni."

Wolfiekin ponnisti jaloilleen ja tyhjensi teekuppinsa pitkällä kulauksella.
"Vaatteesi ovat tuskin vielä kuivat. Pidä villapaita, ja voisimme yrittää etsiä housut, jotka pysyisivät jalassa?" mies ehdotti ja nyppäsi untuvan hiuksistaan.

Sylvia katsahti jalkojaan, jotka pilkistivät helman alta.
"Se... voi olla hieman haastava tehtävä", hän huomautti ja pyyhkäisi villiintyneitä hiuksia korvansa taakse.
Ellei Wolfiella sitten ollut sopivankokoista naisystävää. Hyvänen aika, hän ei ollut pysähtynyt edes miettimään asiaa!
"Enkä voisi viedä villapaitaasi..."

"Minulla on paljon villapaitoja", Wolfie vakuutti hymyillen, "ja olen sinulle ehkä lämpimän vaatteen velkaa pilattuani vaatteesi."
Hän katsahti epäröiden naisen hentoja, valkeita jalkoja. Ehkä hänen housunsa olivat valtavia.
"Mutta voit olla oikeassa housuista. Ehkä meidän pitäisi tarkastaa vaatteidesi kunto."

Sylvia hymyili ujosti.
"Ajatus on hyvin herttainen, kiitos."
Hänhän voisi palauttaa villapaidan, kun he seuraavan kerran tapaisivat. Tai siis, kun Mochi ja pitkäsääriset tytöt seuraavan kerran tapaisivat.
Hyvänen aika.
Sylvia tunsi punan kohoavan taas polttamaan poskiaan, joten hän vilkaisi koiraansa (edelleen tyytyväinen) ja käytti sitten tilanteen hyödykseen pujahtaakseen mustavalkoiseen kylpyhuoneeseen.
Laventelinsininen leninki oli edelleen nihkeä, mutta hän veti sen siitä huolimatta päälleen, värähtäen. Valkoinen neuletakki sai jäädä, ja sen sijaan Sylvia kiskaisi paksun, karhean villapaidan takaisin päälleen.
Sormet katosivat hihojen suojaan.
"Enköhän pärjää hyvin näin, tästähän ei ole enää pitkä matka parkkipaikalle, eikö totta?" hän tiedusteli, astuessaan ulos kylpyhuoneesta.

Sylvia katosi kylpyhuoneeseen, ja Wolfie kantoi teekupit tiskialtaaseen todeten tiskaamisen olevan tarpeen. Hän nyppi höyheniä mietteliäänä hiuksistaan ja katseli koirien onnellista läjää, jossa pullea shiba näytti olevan aivan kotonaan.
"Tästä ei ole pitkä matka", Wolfie myönsi.
"Saatan sinut autollesi."

"Kiitos."
Sylvia siirsi katseensa venäläisiin tyttöihin ja Mochiin, josta tällä hetkellä tosin erottuivat ainoastaan taaksepäin ojentuneet takatassut ja kieltämättä muhkeahko takapuoli.
Ehkä sellainen vetosi pitkäsäärisiin venäläisiin.
"Mochi, aika lähteä kotiin", Sylvia kutsui, mutta turhaan. Mochi ei ollut lähdössä yhtään minnekään.

"Voitte toki viipyäkin", Wolfie hymyili ja risti käsivarret kevyesti rinnalleen, nojaten rennosti olohuoneen ovenpieleen.
"Teen erinomaista thairuokaa, vaikka niin itse sanonkin."
Ja Mochikin oli kuin kotonaan. Tämä oli ehkä outo päivä, mutta silti jokin siinä tuntui vain loksahtavan paikalleen.
Niin kuin häkellyttävä olento häkellyttävine silmineen, hänen villapaidassaan, olisi vain sopinut hänen olohuoneeseensa.

Sylvia katsahti Wolfieta ja pienen hetken ajan hän tosiaan harkitsi jäävänsä.
Mutta ei se olisi ollut sopivaa. Kun Callahan odotti.
"Se olisi ihastuttavaa, mutta lupasin palata ajoissa kotiin", hän selitti pahoitellen.
Saattaisi tosin olla, että Callahanin ilta kuluisi töitä tehden. Mutta silti, hän halusi olla hyvä vaimo, joka pitää lupauksensa miehelleen.
Jokin merkillinen oikku sai hänet lisäämään:
"Maistaisin kuitenkin mielelläni valmistamaasi ruokaa seuraavalla kerralla, mikäli se vain sopii."

Wolfien vihreät kissansilmät siristyivät lämpiminä.
Seuraavalla kerralla, kun pullea japanilaispoika tapaisi taas pitkäsääriset venäläiset. Eikä siinä olisi mitään pahaa. Olihan naimisissa olevilla ihmisillä ystäviä.
"Se on erinomainen suunnitelma", Wolfie vakuutti ja kutsui sitten tyttöjä, jotka loikkasivat jaloilleen ja liehuivat heidän jalkoihinsa. Polina ponkaisi takajaloilleen ähkäisevää miestä päin.

Siinä ei ollut mitään väärää, että Sylvia toi Mochia tapaamaan leikkikavereitaan. Tapasivathan he myös Keikoa ja Hiccupia, tämä oli käytännössä sama asia.
Miksi hän tunsi siis syyllisyyden kalvavan sisintään?
Tietenkin siksi, että hän oli myöhässä. Hän ei vain halunnut Callahanin murehtivat.
Kun venäläiset tyttöystävät lähtivät, Mochikin sai syyn nousta jaloilleen, ravistella hyvin kirputettua turkkiaan ja tepsuttaa heidän luokseen miehekkäin, päättäväisin askelin.
Sylvia työnsi Kalinkan suipon kuonon pois haaroistaan ja hieroi sen sijaan koiran korvia, ennen kuin kumartui pukemaan valjaita Mochin päälle.
Nekin olivat kuraiset, pitäisi lähettää pestäviksi.
"Toivottavasti en sotkenut iltasi aikatauluja kovinkaan pahasti. Opettajan työ on varmasti hyvin kiireistä, valmisteltavaa ja sellaista?"

"Et suinkaan. Tämä oli mukavimpia yllätyksiä pitkään aikaan", Wolfie vakuutti silmät tuikahtaen.
Hän halasi ylös kiivennyttä Polinaa ja katseli valjaiden pukemista.
"Vaikka en toki saisi sanoa niin tai kuvittelet vielä, että tuuppasin sinut lampeen tahallani."
Wolfie naurahti ja pudisti päätään, muutama untuva hiuksista leijaillen.
"Minä uskon opettajana improvisaation tehoon opetuksessa."

Mochi näytti vielä pullukammalta vaaleansinisissä valjaissaan, niiden upotessa talvesta pöyheän turkin joukkoon. Sylvia oli sitä paitsi varma, että se röyhisteli rintaansa tavallistakin innokkaammin.
Hän tunsi punan poskillaan syvenevän ja tarkitsi shiban valjaiden kiinnityksen vielä uudelleen, vaikkei siinä ollutkaan mitään vikaa.
"Siinä tapauksessa luulen, että Kalinka olisi paljon paremmin koulutettu, kuin mitä annat minun ymmärtää", hän huomautti ja suoristautui, kääntäen katseensa Wolfieen.
"Me olemme valmiita."

Wolfie nauroi hyväntuulisella käheydellä ja viittasi Sylviaa suuntaamaan alas portaita ulko-ovelle.
Tytöt liehuivat heidän edellään, kynnet portailla rapisten ja melkein oveen törmäten. Mies pyyhkäisi untuvia hiuksistaan, vetäisi takin päälleen ja tarjoutui auttamaan kovia kokeneen takin Sylvian päälle, kulmat epäröivässä kurtussa. Ehkä hänen olisi pitänyt lainata myös takki.
"Paleletkohan sinä matkalla kovin?"

Sylvia joutui taiteilemaan hieman saadakseen villapaidan hihat vaaleansinisen takkinsa hihoihin, mutta kyllä se lopulta onnistui.
Ei ehkä täydellisin muotivalinta, mutta pitäisi hänet lämpimänä lyhyen matkan parkkipaikan poikki autolle.
"Voi, ei mitään syytä huoleen, minun autossani on oikein hyvä lämmitys", hän vakuutti, onnistuen juuri väistämään innokkaan venäläisen tieltä.

Wolfie ei ollut täysin vakuuttunut, mutta naksautti remmit venäläisten pantoihin ja kurottui Sylvian ohi kapeassa eteisessä avaamaan oven. Tytöt ponkaisivat ulos nykien isäntää perässään.
"Waitrosen parkkipaikalla, sanoitko?" hän kysyi ja keräsi remmejä paremmin käsiinsä.

Mochi jäi hetkeksi tuijottamaan hämmentyneenä pitkäsääristen venäläistyttöjensä perään, ennen kuin ampaisi itsekin liikkeelle pullukalle japanilaispojalle hämmästyttävällä päättäväisyydellä.
Ilma tuntui vieläkin raaemmalta kuin aikaisemmin.
"Kyllä", Sylvia vastasi, yrittäen pysyä innokkaan Mochin, tämän tyttöjen ja näiden omistajan tahdissa.
"Parkkipaikkaa on joskus kovin hankala löytää."

Wolfie valitsi talonsa takaa kääntyvän, kapean kävelytien, joka näytti melkein aavemaiselta katulamppujen valon siivilöityessä tietä varjostavien puiden lomasta laskeutuneessa illan pimeydessä.
Kalinka ja Polina tepsuttivat remmien päässä päät terhakasti pystyssä ja huiskuhännät liehuen, harvinaisesti siivosti vierekkäin ja remmeihinsä sotkeutumatta. Ehkä ne yrittivät tehdä vaikutuksen poikaystäväänsä.
Wolfie katsahti Sylviaa sivusilmällä.
”Mikä sinut toi Newcastlesta Hexhamiin tänään?”

Sylviasta oli alkanut tuntua, että hän joutui kerta toisensa jälkeen saatettavaksi.
Mutta hän oli myös kiitollinen Wolfien ja tämän kahden pitkäsäärisen venäläistytön seurasta, sillä varjot näyttivät pitkiltä ja synkiltä.
Eikä Mochista, niin rakas kuin se olikin, olisi välttämättä ollut vahtikoiraksi.
Sekin asteli tosin eteenpäin harvinaisen pitkin, miehekkäin askelin.
"Ystäväni asuu täällä, itse asiassa tässä varsin lähellä", Sylvia vastasi, katsahtaen Wolfieta.
"Hänellä on mäyräkoira nimeltä Hiccup."

”Hiccup?” Wolfie toisti hymyillen.
”Taidan tietää hänet, tai ainakin Hiccupin. Priestpopplella asuva, suklaanruskea mäyräkoira? Hävyttömät tyttöni liehittelevät jokaista seudun miestä”, hän totesi ja katsahti terhakkaa shibaa.
”Parempi kenties olla kertomatta Mochille.”

Sylvia hymyili.
"Kyllä! Juuri hän. Hiccup muutti Keikon luo jouluna."
Myös hänen katseensa siirtyi Mochin.
"Kyllä, voi olla paras olla kertomatta. Hänen miehinen ylpeytensä koki kolauksen, kun hänet... Niin."
Sylvian olisi tehnyt mieli piilottaa kasvonsa käsiensä taakse, poskia kuumotti. Mochista ei tulisi enää isää.

Wolfie nauroi käheällä lämmöllä. Poikaparka.
”Komea Mochi on edelleen”, hän vakuutti, vaikkei koira hänen sanoistaan piittaisikaan. Kalinka pöykki Polinaa kuonollaan, ja venäläiset sipsuttivat korkein askelin silkkiset jalkahapsut liehuen.
”Missä päin autosi on?” mies kysyi, kun laajat parkkipaikat levittäytyivät heidän edessään ja viittasi demonstroivasti kädellään.

"Niin on", Sylvia myönsi, ylpeyttä säteillen.
Mochi olisi hänen silmissään aina komea, myös hieman pullukkana. Sitä he tosin työstivät, sillä hän ei halunnut, että ylipaino alkaisi vaikuttaa shiban terveyteen.
Mochi ei ollut samaa mieltä, se rakasti herkkuja edelleen.
"Hieman lähempänä kaupan sisäänkäyntiä", Sylvia vastasi ja ohjasi Wolfien tyttöineen karpalonpunaisen Jaguarinsa luo.

Auto oli hieno. Se kiilteli kalliina parkissa. Sylvian täytyi olla varakas. Nainen oli olettanut hänelläkin olevan taloudenhoitajan. Wolfie ei uskaltanut ajatella, minkä arvoisia vaatekappaleita oli uittanut Hexhamin ankkalammessa.
Mies kaiveli auki roikkuvan takin taskuja ja raapusti sitten melko lennokkain harakanvarpain puhelinnumeronsa puhtaan nenäliinan kulmaan mustekynällä.
”Jos muutat mielesi vaatteiden korvaamisesta – tai haluat tuoda Mochin vierailemaan”, hän sanoi ja ojensi paperin Sylvialle.

Wolfiella oli herttainen käsiala.
Sylvia taitteli nenäliinan huolellisesti, eikä uskaltanut työntää sitä märän takkinsa märkään taskuun. Sen sijaan hän napsautti auki (vettyneen) käsilaukkunsa, kaivoi sieltä (vettyneen) muistilehtiön ja siron mustekynän. Hän kirjoitti oman numeronsa huolitellulla käsialallaan yhdelle sivulle ja ojensi sen sitten vuorostaan Wolfielle.
"Kaikesta huolimatta olen todella iloinen siitä, että tapasimme. Samoin Mochi."
Shiba heilutti kippuraista häntäänsä. Venäläisille tyttöystävilleen, tosin.

Wolfie taitteli vienosti vettyneen paperin huolellisesti ja pujotti paperin varovasti takkinsa sisätaskuun, huolelliseen talteen.
”Toivottavasti en kuulosta toivottoman moraalittomalta, mutta niin minäkin”, hän sanoi ja soi naiselle silmät lämpimiksi viiruiksi sirisävän hymyn.
”Ja tytöt”, hän lisäsi. Kalinka lätkäisi Mochia rakastavasti pitkällä tassullaan.

Sylvia vastasi Wolfien hymyyn ennen kuin välkäytti Jaguarinsa ovet auki.
"Tulehan, Mochi, aika mennä kotiin", hän totesi shiballe ja avasi takapenkin oven.
Mochi loi vielä haikean katseen tyttöihinsä ja heilautti häntäänsä, ennen kuin loikkasi ajoneuvoonsa. Pää majesteettisesti pystyssä, kuin tietäen, millainen vaikutus kalliilla autolla saattoi naisiin ( ja miehiin ) olla. Eikä edes vastustellut, kun Sylvia napsautti sen oman turvavyön kiinni.
"Näemmä toivottavasti pian", hän totesi vielä Wolfielle, hymy huulillaan häivähtäen, ja avasi sitten kuljettajanpuoleisen oven hypätäkseen ratin taakse.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1651
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: When silence is all you know   La Helmi 24, 2018 2:48 pm

Maanantai 29. tammikuuta 2018, myöhäinen iltapäivä, Hexham

Heads To Tails -eläintarvikeliikkeen lähellä sijaitsevan treenihallin parkkipaikalle oli jo useampi auto, joista osan varustus kieli selvästi nelijalkaisista matkustajista.
K9 Activen kurssit olivat selvästikin suosittuja.
Sylvia sammutti moottorin ja kääntyi katsomaan Mochia, joka istui nyrpeänä takapenkillä uutuudenkiiltävissä, vaaleansinisissä valjaissaan.
”Rakas, tiedän, ettet haluaisi osallistua uudelleen peruskurssille, mutta minusta todella tuntuu, että meidän tulisi kerrata oppimaamme”, hän totesi shiballe melkein anteeksipyytävään sävyyn.
Ehdottomasti. Kuten saattoi huomata.
Hän tarkisti pikaisesti kasvonsa ja kampauksensa taustapeilistä, ennen kuin nousi ulos autosta.
Siisteissä, korollisissa nilkkureissaan ja kellohelmaisessa, vaaleansinisessä leningissään hän erottui varsin urheilullisesti pukeutuneesta joukosta.
Mochi hypähti kauniisti ulos autosta, luimisteli harmaalle säälle ja suuntasi sitten emäntänsä kanssa kohti hallin ovea.
Sisällä hallissa, peruskurssia varten aidatulla alueella, hän etsi heille edelliseltä kurssilta tutun paikan koirien rivistöstä.

Polina istui somasti, liehuva, punavalkea häntä pitkien jalkojen ympärille kierrettynä. Sen tummat, kirkkaat silmät seurasivat palvovina remmiä pitelevää kättä, jossa se arveli herkkupalan odottavan kilttiä tyttöä.
”Kalinka, istu”, Wolfie vetosi mustakultaiselle venäläiselle, joka tuijotti häntä läähättäen ja häntä heiluen. Ja peruutti hänen ojentaessaan kättään saadakseen koiran takapuolen lattiaan.
”Istu”, mies toisti ja huokasi, kun pitkä kuono vain kohosi hänen kättään kohti.
Kun musta takapuoli vihdoin osui lattiaan, Polina oli kyllästynyt ja loikkasi halaamaan isäntäänsä, rätkäisten tätä tassulla päähän.
”Polina, ei, alas”, Wolfie työnsi koiran päältään ja istutti sen uudelleen. Mutta siihen mennessä Kalinka oli jälleen jaloillaan ja yritti päästä kutsumaan naapuria leikkimään huitomalla sitä kohti pitkillä, kultaisilla tassuillaan.

Sylvialta olisi saattanut jäädä aluksi huomaamatta, että myös Wolfie oli päätynyt samalle kurssille heidän kanssaan.
Ellei Mochi olisi yhtäkkiä terästäytynyt ja nostanut muhkeaa ahteriaan hallin lattiasta, kippurahäntä heiluen ja rinta rottingille röyhistyen.
Seuratessaan koiransa innokasta tuijotusta Sylvia huomasi tutun hahmon ja tämän kaksi innokasta, pitkäsääristä venäläistä.
Samalla hetkellä, kun kurssin ohjaaja asteli oppilaidensa eteen. Täydellisesti käyttäytyvä bordercollie seurasi omistajaansa palvova katse silmissään ja istahti ilman näkyvää käskyä tämän vierelle, valmiina toimimaan, valmiina osoittamaan, kuinka auttamattoman hölmöjä he omien koiriensa kanssa olivat olleet.
Mochia ei kiinnostanut. Mochi oli nähnyt tyttöystävänsä.

Sille saattoi olla syy, miksi kurssille ei ollut tarkoitus tulla kahden koiran kanssa. Mutta Wolfie ei ollut osannut valita, kumpi koirista kaipasi kurssia enemmän – ja kumman voisi jättää itkemään kotiin yksinään. Koirat olivat niin tottuneet olemaan yhdessä, ettei hän ollut varma, miten ne reagoisivat jäädessään ihan yksin.
Sekin pitäisi varmaan opettaa niille.
Mies luopui yrityksestä saada molemmat koirat istumaan yhtä aikaa.
Hän vilkaisi alahuultaan puraisten alas rivistöä ja huomasi yllätyksekseen tutunoloisen, pulleahkon shiban koirien joukossa. Saattoiko se olla Kalinkan ankkalampeen tönäisemä nainen?
Wolfie kurotti kaulaansa nähdäkseen pahemmin – ja sai kurssin ensimmäiset moitteet.

Pullea japanilaispoika ei ollut kiinnostunut kontaktiharjoituksesta, jota ohjaaja tarjosi helpoksi aloitustehtäväksi.
Pullea japanilaispoika halusi tyttöystäviensä luo, ei suostunut siirtymään Sylvian vierelle istumaan, vaan kohottautui takajaloilleen vajaisiinsa nojaten, kurkotellen kaulaansa.
"Mochi", Sylvia kutsui, ja joutui toteamaan, että jotkin asiat olivat voimakkaampia kuin lempiherkkujen houkutteleva vaikutus.
Lemmenkipeys, esimerkiksi.
Ja kun pullea japanilaispoika ei päässyt tyttöjensä luo, se päästi kimeän, shiboille tyypillisen huudon, joka sai puolet oppilaista hätkähtämään ja katselemaan ympärilleen selvittääkseen, kuka kehtasi kiduttaa koiraansa.
Kurssin toiset moitteet.

Wolfie sai Polinan keskittymään kontaktiharjoitukseen, ainakin siihen saakka, että Mochin kimeä huuto ravisteli joukkoa. Mutta sillä välin Kalinka pyöri hänen jalkojensa ympärillä, ja huutoa hätkähtävä mies oli kaatua naamalleen, kun remmi liimasi hänen jalkansa yhteen.
Polina riemastui siitä niin, että loikkasi isäntäänsä päin ja kaatoi tämän vatsalleen lattiaan. Sitten molemmat riehaantuivat ja loikkivat miehen selällä, kirputtaen korvia hännät liehuen ja nuollen kasvoja, kun Wolfie yritti irrottaa jalkojaan Kalinkan remmistä.
Ohjaajan tuijotus olisi voinut polttaa ihon irti kasvoista.

Viereisen naisen pieni puudeli alkoi räkyttää hermostuneesti - kenties se oli mustasukkainen siitä, ettei sitä huomioitu samalla tavalla.
Mutta pullean japanilaispojan sydämeen mahtuivat vain pitkäsääriset venäläistytöt.
Jotka eivät olleet huomioineet sitä.
"Mo-"
Mochi päästi uuden miehisen huudon, saaden läheisen vinttikoiran pyörimään hermostunutta ympyrää - ja vastoin kaikkea järkeä ampaisi sitten salin poikki kohti tyttöjään.
Sylvia jäi hetkeksi pitelemään hihnaa, jonka lukko oli pettänyt innokkaan shiban voimien edessä. Ja pinkaisi sitten koiransa perään, samalla hetkellä kun se liittyi tyttöjensä riemukkaaseen pyörteeseen.

Nyt pitkäsääriset venäläiset huomasivat japanilaisen poikaystävänsä ja villiintyivät. Wolfie putosi uudelleen vatsalleen lattiaan, kun Kalinka loikkasi käsivarsiensa varaan kiivenneen miehen selälle ja haukahti riemukkaasti Mochille. Polina loikki shiban ympärille ja lätki sen selkää tuttavallisesti valkeilla tassuillaan.
”Tytöt”, Wolfie ähkäisi, potki jalkojaan vapaaksi remmistä ja työnsi Kalinkaa päältään, jotta pääsi kiipeämään hengästyneenä jaloilleen. Hän kumartui kalastamaan remmejä käsiinsä, mutta luopui suosiolla yrityksestä irrottaa niitä koirien jaloista, ennen kuin eläimet rauhoittuisivat.
Sitten hän huomasi tuijottavansa paria nilkkureihin työnnettyjä sääriä ja vaaleansinistä hameenhelmaa.
Sylvia.
Hänen oli vaikeaa unohtaa muistoa naisesta olohuoneessaan, hänen villapaitaansa kotoisasti hautautuneena, muutama untuva valkeissa hiuksissaan.
”Hei”, mies tervehti suoristautuen, tuikahdus hymyä vihreissä silmissään, ja ojensi Mochin remmin Sylvialle.

Siinä vaiheessa kärsivällisinkin koira oli tainnut villiintyä - lukuun ottamatta ohjaajan koiraa, joka edelleen tuijotti ohjaajaansa palvova katse vaaleansinisissä silmissään.
Sylvian posket hohtivat kuumina, kun hän seisahtui Wolfien eteen ja kohotti katseensa miehen kasvoihin ja räpäytti sinisiä silmiään.
"Hei."
Hän ei ehtinyt pidemmälle, kun ohjaaja harppoi heidän luokseen.
"Kuulkaahan, tämä on alkeiskurssi, mutta mikäli teillä ei ole minkäänlaista kontrollia koiriinne, joudun pyytämään, että poistutte."

Kalinka vastasi Wolfien puolesta ja työnsi pitkän kuononsa röyhkeästi suoraan ohjaajan haaroihin.
Wolfie puraisi alahuultaan, tarttui sen kaulapantaan ja kiskoi venäläisen kauemmas. Hän tarrasi viime hetkellä myös Polinan kaulapantaan, ennen kuin se ehti loikata takajaloilleen.
Tilanne tuntui niin surkuhupaisalta, että häntä nauratti. Se oli varmasti hyvin sopimatonta.
”Syvimmät pahoitteluni”, mies vetosi ja yritti pidellä Polinaa huiskimasta Mochia käpälillään.
Kalinka tuijotti ohjaajaa hyväntuulisesti, kuono hymyyn rullautuen.
”Voi olla, että olet oikeassa.”
Wolfie vilkaisi Sylviaa sivusilmällä.

Sylvia sen sijaan hehkui anteeksipyytävää ja noloa punaa.
"Me olemme hyvin pahoillamme", hän pahoitteli, ja oli hankala sanoa, puhuiko hän itsestään ja Mochista, vai sisältyikö Wolfie tyttöineen hänen pahoitteluunsa.
Tämä oli aivan hirvittävän noloa.
Mochia ei kiinnostanut, se ihaili venäläistyttöjensä sääriä ja urisi matalasti, kun niiden huomio oli kiinnittynyt ohjaajaan.
"Meidän on tosiaan paras poistua", hän vakuutti, katsahti Wolfieta posket polttaen ja suuntasi sitten ovelle, samalla kun Mochi yritti kurkotella taakseen nähdäkseen tyttönsä.

Tytöt liehuivat Wolfien molemmin puolin lyhyiden remmien päässä, kun mies seurasi Sylviaa ja Mochia. Kalinka vingahti kutsuvasti japanilaiselle poikaystävälleen ja tanssi remminsä päässä silkkiset jalkahapsut liehuen.
”Kuule, olen pahollani”, Wolfie vetosi naiselle saavuttaessaan tämän.
”Ehkä voisin tarjota kahvin korvauksena? Tai illallisen kaupungin parhaassa ravintolassa?”

Sylvia pysähtyi ja piti Mochin lyhyessä hihnassa vierellään - mikä sai japanilaispojan protestoimaan äänekkäästi.
Voi hyvä luoja.
Hän kohotti toisen kätensä kasvojensa peitoksi.
Tämä oli aivan hirvittävän noloa. Niin noloa, ettei hän tiennyt, voisiko enää palata koirakouluun.
Ja silti tirskahdus karkasi hänen huultensa lomasta.
"Hyvä luoja, minua ei ole koskaan heitetty ulos mistään", hän selitti, laskien kätensä ja kääntäen katseensa Wolfieen.
Miksi ei?
"Taisit luvata, että tarjoaisit minulle thai-ruokaa."

Lintumainen, kiehtova ääni sai Wolfien kääntämään katseensa Sylviaan, vihreät kissansilmät uteliaina. Se toi hänen mieleensä jotain vaikeasti tavoiteltavaa.
”Siihen viittaan”, hän vakuutti nauraen ja nykäisi takkinsa vetoketjua paremmin kiinni, kun he astuivat kylmänkosteaan ulkoilmaan.
”Vaatimattomasti.” Toki kaupungin paras ravintola, ainakin thairuoan suhteen, oli hänen olohuoneessaan.

Sylvia kohensi huiviaan ja hymyili hieman hämmentyneenä.
"En odottanut törmääväni sinuun täällä", hän myönsi melkein pahoitellen.
"Jos olisin tiennyt, olisin ottanut villapaitasi mukaan."
Nyt se odotti vielä kotona, puhtaana ja kauniisti viikattuna, kiitos heidän taloudenhoitajansa.
Vaikka jostain kumman syystä Sylvia oli hetken harkinnut, ettei ehkä pesettäisikään paitaa. Merkillisiä, merkillisiä ajatuksia.
Mochi yritti epätoivoisesti päästä liehittelemään tyttöjään.
"Tuota, minun kannattaisi ehkä siirtää autoa vähän lähemmäs, pois tästä parkista."

”Sen jälkeen, kun Kalinka taklasi sinut ankkalampeen?” Wolfie kysyi punertavia kulmiaan kohottaen.
”Luulen, että se oli melkein taivaallinen merkki ilmoittautua koirien käytöskouluun – vaikka aloitimmekin näin mallikelpoisesti.”
Minkäs sille voi, mies ajatteli olkiaan kohauttaen. Jos hän oli rehellinen, ajatus Sylviasta hänen olohuoneessaan oli paljon mielenkiintoisempi kuin kontaktiharjoitukset koirien kanssa.
”Ja pidä ihmeessä villapaita – kuka tietää, vaikka sille olisi käyttöä uudemmankin kerran, jos tapaat tyttöjäni.” Sylvia oli luultavasti oikeassa autosta.
”Se on totta. Minulla ei mene tästä kauaa kävellen, joten ehkä voimme nähdä ovellani?”

"Me olemme Mochin kanssa peruskurssilla jo toista kertaa", Sylvia myönsi onnettomana, ja katsahti häntä ylpeästi kippuralla poseeraavaa shibaa.
Oli aivan liian helppo antaa periksi "vielä tämän kerran".
Hymy häivähti Sylvian huulilla, kun hänen ajatuksensa palasivat karheaan villapaitaan, jonka helmasta oli löytynyt pieni silmäpako. Sekin oli korjattu.
"Voittehan te tulla kyytiin, autooni mahtuu kyllä."

”Peruskurssi on selvästi hyvin vaativa. Älä soimaa siitä itseäsi.”
Wolfie vilkaisi kahta valtavaa, korkeaa koiraansa ja muisteli kaunista, kallista henkilöautoa.
”Luulen, että on parempi ajatus, jos talutan tytöt kotiin”, hän hymyili kissansilmät hyväntuulisesti siristyen.
”Olen tuhonnut jo yhden vaatekerran, en soisi saman tapahtuvan autollesi. Todella, tästä ei ole pitkä matka – oikaisen puiston poikki. Olen luultavasti perillä ennen sinua.”

"Oh, pesulassa tehtiin ihmeitä vaatteiden kanssa", Sylvia vakuutti hymyillen.
Turha Wolfien oli niitä enää murehtia, pilalle menneen neuletakin tilalle hän oli jo ehtinyt hankkia uuden samanlaisen.
Mochi olisi varmasti ottanut tyttöystävänsä mielellään seurakseen takapenkille.
"Jos tosiaan tahdot, mutta ei siitä olisi ollut vaivaa."
Mochi jähmettyi järkyttyneenä paikalleen, vikisten, kun Sylvia yritti suunnata kohti autoa.
"Mochi, rakas, hetken päästä te tapaatte taas. Tulehan."

Wolfie katsahti shibaa myötätuntoisena. Olivathan tytöt viehättäviä, mutta niin isoja, että yksikin valtaisi takapenkin omakseen.
"Ehkä tytötkin käyttäytyvät paremmin saatuaan vähän enemmän liikuntaa", mies naurahti ja houkutteli borzoit sitten mukaansa reippaaseen, matkaavoittavaan askellukseen.

Ehkä Mochia ei haitannut. Ehkä se vain piti sellaisesta.
Pieni, pullea japanilaispoika nousi takatassujensa varaan seuratessaan, kuinka pitkäsääriset tyttöystävät jolkottivat yhtä lailla pitkäjalkaisen isäntänsä mukana pois.
"Hetkeksi vain, Mochi-pieni. Tule, mennään autoon", Sylvia houkutteli.
"Hieno poika."
Wolfie todennäköisesti ehtikin hänen edelleen, sillä parkkipaikan löytäminen osoittautui hieman haasteelliseksi.
Lopulta vaaleaan takkiin pukeutunut nainen ja pullea shiba - jonka askellukseen tuli kummaa intoa, kun tuttu talo ilmestyi näkyviin - pääsivät kuitenkin perille.

Kirjottuun, poolokaulukselliseen villapaitaan pukeutunut mies avasi oven, kun kaksi venäläistä olivat hetken loikkineet haukkuen sitä vasten sisältäpäin.
”Tytöt!” kantautui vaimeana ovenkin läpi, ja Wolfie raahasi borzoita pannoista takaisin portaikkoon, jotta Sylvia pääsi sisään.
”Tule sisään. Pahoittelen jo etukäteen tyttöjeni puolesta”, mies tervehti ja hätisti borzoit ylös portaita yläkertaan, ennen kuin tarjoutui auttamaan takin naisen päältä ja ripustamaan sen naulaan. Sitten hän lähti Sylvian perässä ylös nyt huomattavasti siistimpään asuntoonsa. Untuvia toki leijaili edelleen siellä täällä.
”Istu ihmeessä alas ja ole kuin kotonasi. Onko sinulla toiveita ruoan suhteen?”

Mochi kuuli tyttöystäviensä kutsuhuudon ja ponkaisi pulleille takajaloilleen, ilmoittaen läsnäolostaan kimeällä huudahduksella, joka sai kadulla kulkeneen vanhemman rouvan hypähtämään hämmästyttävän atleettisesti.
Mochi oli menettänyt sydämensä pitkäsäärisille tytöilleen, se oli selvä. Jopa siinä määrin, että hetken epäröityään Sylvia ei voinut muuta kuin päästää valjaitaan vasten tempovan pullukan loikkimaan edeltään yläkertaan, vaikka koirakoulun ohjaaja olisikin todennäköisesti kurtistellut hänen kulmiaan.
No jo tämän kerran.
"Minäkin pahoittelen Mochin puolesta, pelkään, että hän innostuu villitsemään tyttöjä", Sylvia pahoitteli samalla, kun Wolfie auttoi takin hänen päältään.
Ainakaan heitä ei asunnossa tervehtinyt koirien aiheuttama kaaos.
"Voi ei, kuulostit niin osaavalta thai-ruuan suhteen, että antaisin sinulle mielelläni vapaat kädet", nainen vakuutti, istuessaan sievästi sohvan reunalle.
"En tosin syö lihaa, toivottavasti se ei aiheuta hirvittävästi ongelmia..?"

”Älä huoli. Tyttöni ovat pahatapaisia joka tapauksessa”, Wolfie vakuutti. Nyt ne saattoivat lisätä meriitteihinsä myös tapakoulusta ulos lentämisen.
”Ei ollenkaan! Kasvisruoka luonnistuu yhtä hyvin”, mies sanoi ja katsahti sohvan reunalle istahtanutta naista. Oliko väärin tuntea haikea pisto, ettei tämä ollut enää hautautunut hänen villapaitaansa?
”Haluaisitko lasin valkoviiniä odottaessasi?”
Wolfie väisti tottuneesti ympäri olohuonetta loikkivia koiria, kun ryhtyi valmistelemaan ruokaa pienen keittiönurkkauksen tasolla. Veitsi liikkui sulavasti leikkuulautaa vasten pilkkoessaan aineksia alkusalaattiin, Som Tumiin.

Mochi oli riemuissaan, pullea japanilaispoika ilakoi tyttöjensä kanssa häpeilemättä ja antoi niiden kirputtaa talven pörröttämää turkkiaan.
Sylvia katsahti Wolfieta ja räpäytti silmiään.
Ei, ei enää viiniä, ei sen jälkeen, mitä illanvieton jälkeen oli tapahtunut. Vaikka Callahan oli vaikuttanut tyytyväiseltä.
Sylvia ei muistanut kaikkea, mitä oli puhunut sinä iltana, mutta silti poskia kuumotti.
"Kiitos, kyllä."
Hän yllätti itse itsensäkin vastaamalla niin.
Katse hakeutui väkisinkin kokkaavaan mieheen, ja hetken epätoivoisen rimpuilun jälkeen Sylvia ei edes yrittänyt peittää uteliaisuuttaan, vaan nousi ylös ja asteli pieneen keittiönurkkaukseen.

Wolfie katsahti vierelleen ilmestyvää naista silmäkulmastaan, hymyä vaaleanvihreissä silmissään ja avasi sitten pullon kevyttä, hedelmäistä valkoviiniä, kaataen Sylvialle lasillisen.
”Kuinka hyvin tunnet thairuokaa?” hän kysyi raastaen vihreitä papaijoita ja pilkkoen tomaatteja.
”Et ollut tainnut vierailla Thaimaassa?” Mies arveli varmimmaksi tehdä mietoa ruokaa, vaikka eihän sitä tiennyt, jos hento, kalpea Sylvia olisikin valtava tulisen ruoan ja wasabin suurkuluttaja.

Yksi lasillinen ei saisi edes häntä käyttäytymään hölmösti.
Sylvia maistoi viiniä varovasti, samaan aikaan kun Mochi kierähti selälleen huitoakseen pitkäsäärisiä tyttöystäviään huomattavasti lyhyemmillä tassuillaan.
"En voi sanoa syöneeni sitä kovinkaan usein, emme ole juuri matkustaneet Thaimaassa", hän myönsi.
"Japanin ruokakulttuuri on minulle aasialaisista ehkä tutuin, ja oletan sen olevan makumaailmaltaan varsin erilainen."
Oli hämmästyttävän kiehtovaa katsoa, kuinka ainekset muotoutuivat uusiksi Wolfien käsittelyssä.

Paistinpannulle lorahti öljyä ja sen perässä maapähkinöitä, joita Wolfie keinautti.
”Japanilainen on varsin erilaista”, mies myönsi ja pähkinöiden ruskistuessa pilkkoi rivakoin, tottunein liikkein vihanneksia wokkia varten.
”Minä vietin pitkän aikaa Thaimaassa, ja rakastuin perinpohjaisesti heidän ruokaansa.”
Kun suurin osa wokin aineksista oli kasassa, mies kokosi kahdelle, pienemmälle lautaselle alkuruoaksi Som Tumia, vihreää papayasalaattia, jota maustoi valkosipulilla, lime- ja sitruunamehulla, soijakastikkeella ja chilillä. Hän ripotti kuumat, kullanruskeiksi paahdetut pähkinät salaatin päälle ja ojensi toisen lautasen Sylvialle.
Ehkä hänen pitäisi hankkia ruokapöytä, mutta eikö Ikean vaaleapuinen sohvapöytä ajanut suunnilleen saman asian?
”Onko maailmassa paikkaa, johon todella haluaisit matkustaa?"

"Olet taitava", Sylvia huomautti vilpittömän ihastuneena.
Hän olisi todennäköisesti ollut samaa mieltä, vaikka Wolfie olisi keittänyt kaurapuuroa. Lady ei ollut koskaan joutunut kokkaamaan omia ruokiaan.
Oli suoranainen ihme, ettei Mochi tullut heti kerjuulle, kun he istahtivat alas - Sylvia jälleen sirosti sohvan reunalle, selkä suorana.
Kysymys sai hänet mietteliääksi.
"En ole varma, olenko koskaan ajatellut asiaa", hän joutui lopulta myöntämään, melkein nolona.
"Vieläkö maailmassa on jäljellä paikka, jossa sinä itse haluaisit vierailla?"

"Hyvin monia", Wolfie vakuutti käheällä hyväntuulisuudella nauraen.
"Olen aina kokenut luonnon hyvin inspiroivana, ja erilaisiin kulttuureihin tutustuminen on jännittävää."
Mies työnsi haarukallisen salaattia suuhunsa ja nosti lautasen tottuneesti pois Polinan ulottuvilta.
"Olisi esimerkiksi kiehtovaa kierrellä Väli- ja Etelä-Amerikkaa kiirettä ja todella tutustua Afrikan luontoon. Siinä on jotain hyvin alkukantaista ja puhuttelevaa - ja heidän musiikkinsa. Se on aivan omanlaistaan."

"Minä olen tainnut matkustaa enemmän kaupungeissa, kun todellisen luonnon keskellä", Sylvia totesi ja hätkähti, kun kylmä kuono työntyi hänen niskaansa.
Ilmeisesti Kalinka yritti pyytää osaansa salaatista vähemmän kainoon tyyliin.
Wolfien sanat saivat hänet väkisinkin hymyilemään tavalla, jota hänen äitinsä olisi todennäköisesti moittinut hölmöksi. Täysin spontaanisti, vailla tyypillistä itsehillintää.
"Joudun toteamaan, etten ole tainnut tulla ajatelleeksi sitäkään - musiikkia. Saat sen kuulostamaan hyvin kiehtovalta."

Wolfie vastasi hymyyn yhtä spontaanisti ja tunsi melkein samanlaisen, oudon tunteen kuin lintumaisesta tirskahduksesta. Sen kauneudessa oli samaan aikaan jotain riemastuttavaa ja sydäntäsärkevää, kuin suurissa, sinisissä silmissä olisi asunut surumielisyys.
"Musiikki on lähellä sydäntäni", mies vastasi hätistäen Polinan pois, takaisin arvostavamman huomioitavan tykö. Hänkin siemaisi omasta viinilasista ja nousi virittämään wokkia paistumaan.
"Onko sinulla suosikkikaupunkia?"

Mochi huomioi venäläistä pitkäsäärtään oikein mielellään.
"Rakastan historiallisia kaupunkeja, Prahaa, Berliiniä, Alexandriaa... Mutta jos minun olisi valittava yksi, joka on erityisen rakas..."
Hän mietti hetken, ottaen kulauksen valkoviinistään. Kirpeä hedelmäisyys viipyi kielellä.
"Minun on kenties sanottava Tokio, lähinnä, koska siihen kaupunkiin liittyy hyvin rakkaita muistoja. Ja onhan se kiinnostava sekoitus uutta ja hyvin, hyvin vanhaa. Se oli ensimmäinen kaupunki, johon matkustin ilman vanhempieni tai veljeni valvontaa."

”Praha ja Berliini ovat kieltämättä kauniita”, Wolfie myönsi, vaikka hänen muistonsa kaupungeista olivat yhtä unenomaisia kuin vuodet kokonaisuudessaan. Ennen kuin hänestä oli tullut Dorian Day.
Ja nyt hän ei enää tiennyt, kuka oli, kun kaksi elämää alkoivat sulautua yhteen.
Mies siemaisi viiniä ja laski sitten lasin alas, kun ryhtyi heittämään värikkäitä, raikkaita vihanneksia suuressa wokkipannussa, maustaen niitä limellä, ruskealla sokerilla, chilillä ja kookosmaidolla.
’Ilman valvontaa’ oli kummallinen ilmaisu.
”Millainen matka sinulla oli Tokiossa?”

Sylvia ei malttanut istua aloillaan, vaan nousi ylös ja vaelsi takaisin keittiötason luo, katsellen, kuinka värikkäät ainekset sekoittuivat toisiinsa.
"Kiehtovaa", hän totesi ääneen, otti kulauksen viiniään ja tuntui havahtuvan ajatuksistaan.
"Se oli oikein ihastuttava. Serkkuni työskenteli siihen aikaan kaupungissa, joten hän oli hyvin asiantunteva opas."
Charles oli ollut hirveän huomaavainen huomioidessaan häntä, kaiken kiireen keskelläkin.
"Matkan kenties paras kokemus oli, kun eksyin ensimmäistä kertaa elämässäni. Pieneen puistoon, joka oli täynnä kukkia, ja josta näki Tokyo Towerin. Ostin sieltä myös pienen onnenkissan, se on minulla yhä tallessa."
Puna kohosi hänen poskilleen.
"Tämän täytyy kuulostaa sinusta hirvittävän hölmöltä, anteeksi."

Wolfie oli kipata wokkiin turhan paljon inkivääriä, unohtuessaan kuuntelemaan Sylviaa.
”Miksi ihmeessä se kuulostaisi minusta hölmöltä?” hän kysyi pöllämystyneenä ja kääntyi katsomaan viereensä palannutta naista.
”Minusta se kuulostaa tavattoman romanttiselta. Eikö ole ihana ajatus, että ensimmäistä kertaa eksyminen on ollut niin mieleenpainuva, kaunis kokemus?”

Sylvia räpäytti silmiään.
"Minä vain ajattelin, että se kuulostaisi."
Juuri sellaiselta, joka olisi saanut Lady Gracen pudistamaan päätään ja käskemään tytärtään olemaan hupsimatta.
Se, että Wolfie piti tarinaa romanttisena, sai hänet punehtumaan mielihyvästä, ja sydämen hakkaamaan hieman levottomammin.
"Serkkuni oli kylläkin hirvittävän huolissaan."

Wolfie heilautti wokkia, kun se alkoi sihistä äkäisesti. Hän polttaisi vielä heidän ruokansa, kun unohtuisi kuuntelemaan niin antaumuksella vierastaan.
”Oletko eksynyt sen jälkeenkin?” hän kysyi ja katsahti naista silmäkulmastaan hymyillen, kissansilmät lämpimästi siristyen.

"Vain hyvin harvoin", Sylvia myönsi melkein pahoitellen.
Hän harvemmin liikkui yksin missään niin, että olisi saanut mahdollisuutta eksymiseen.
"Ehkä pitäisi joskus yrittää eksyä Newcastleen."
Puna poskilla syveni ja Sylvia siemaisi viiniään. Hän puhui kummallisia.
"Oh, saitko höyhenet siivottua? Olen siitä yhä hyvin pahoillani."

”Voit aina eksyä Hexhamiinkin”, Wolfie ehdotti hymyillen ja katsahti naista uudelleen silmäkulmastaan. Wokki alkoi saada eksoottisen, aasialaisen tuoksun, ja mies nosti sen hellalta, kaataen kevyesti rapeaksi paahdettua kasvisruokaa kahdelle lautaselle. Hän poimi avatun viinipullon toiseen käteensä, kun viittasi Sylviaa palaamaan sohvapöydän ääreen.
”Ystäväni auttoi. Hänellä on terapeuttinen suhde siivoamiseen, ja olen mielelläni avuksi”, mies vastasi ja istahti rennosti alas, vajoten sohvan selkänojaa vasten lautanen käsissään. Nekin olivat eriparisia. Pitäisiköhän hänen hankkia asiallisempia astioita.
”Älä sure. Tyynyn viimeiset hetket olivat varmasti hyvin jännittävät."

Sydän jätti lyönnin välistä, aivan varmasti. Olikohan hän sairastumassa? Poskiakin kuumotti kuin kuumeessa, ehkä pitäisi käydä lääkärissä, Sylvia pohti huolissaan.
Hän ei voisi jättää Juliania pulaan nyt.
Vaikka rehellisesti sanottuna olo ei tuntunutkaan... epämukavalta. Vain hämmentyneeltä.
"Hexham vaikuttaa oikein viehättävältä paikalta eksyä", nainen huomautti istahtaessaan sirosti sohvan laidalle.
Wolfien huomautus tyynystä kirvoitti taas sen lintumaisen, melkein hämmästyneen tirskahduksen hänen huuliltaan.
Hyvänen aika.
"Höyhenet pääsivät näkemään maailmaa, niitä kantautui minunkin kotiini. Mitä oppilaillesi kuuluu?"

Wolfie katsahti Sylviaa hymyillen, yritti olla unohtumatta tuijottamaan. Eksyjä ainakin olisi harvinaisen viehättävä.
Mutta luultavasti oli sopimatonta ajatella niin naimisissa olevasta naisesta, jonka aviomies varmaan odottaisi tätä jälleen pian kotiin.
”Siinä tapauksessa niiden vapauttaminen oli suorastaan jaloa”, mies vakuutti ja tuuppasi Polinan kauemmas, kun se yritti painaa kuononsa hänen wokkiinsa.
”Oppilaani ovat huikeita. Olen kiitollisessa asemassa, että opetan ainetta, jota valtaosa oppilaista rakastaa ja ne muutamat, jotka vetäytyvät kuoreensa itseluottamuksen puutteessa, oppivat rakastamaan musiikkia ja löytävät joskus sitä kautta rohkeuden tulla siksi ihmiseksi, joka heidän on tarkoitus olla.”

Oli Sylvian vuoro unohtua katselemaan.
"Tuo oli hyvin kauniisti sanottu", hän huomautti, liian suuret siniset silmät täynnä liikutusta.
Hän ei edes huomannut, että Kalinka oli palannut ja yritti samaa kuin sisarensa, työntää kuononsa hänen vahtimattomaksi jääneelle lautaselleen.
"Oppilaasi varmasti rakastavat sinua. Minä kävin suurimman osan kouluistani yksityisopettajan johdolla."

Wolfie nojautui lähemmäs, pienen hetken ajan melkein halaten Sylviaa, kun tuuppasi Kalinkan kauemmas.
”Kalinka, ei”, hän komensi ja hätisti mustakultaisen borzoin alas sohvalta, ennen kuin vetäytyi takaisin omalle puolelleen.
”Olen pahoillani tyttöjeni puolesta. Ehkei pitäisi yllättyä tapakoulumme alusta.”
Mies työnsi haarukallisen suuhunsa hymyillen. Hän ainakin rakasti oppilaitaan.
”Niinkö? Minäkin. Suurimman osan ajasta opettajani oli tosin äitini.” Eikä Willeminalle muilla aineilla kuin musiikilla ollut ollut kovin suurta merkitystä.

Se, että Wolfie nojautui yhtäkkiä niin lähelle, sai Sylvian... Hämmentymään.
Hän haistoi selvästi joko shampoon tai partaveden, saman tuoksun, joka oli viipynyt villapaidassa ennen kuin se oli käynyt pesussa.
Sääli. Ei, ei sääli.
Rinnassa viipyi levoton tunne, joka sai Sylvian hieraisemaan sydänalaansa. Voi hyvä luoja, ehkä hän oli tosiaan sairastumassa.
"Mitä? Voi ei, ei se tosiaan haittaa, tytöt ovat oikein ihastuttavia. Mochikin on samaa mieltä."
Pullea japanilaispoika ei edes malttanut kerjätä tyttöystäviensä ihastelulta.
Sylvia räpäytti yllättyneenä silmiään.
"Todellako? En olisi osannut arvata. Tai siis..."
Hän punehtui hentoisesti.
"Anteeksi, en tarkoittanut sitä pahalla. Tarkoitan vain, että ammatinvalintasi sai minut olettamaan, että sinulla on hyvin lämpimiä muistoja kouluajoilta."

Mochi todella näytti olevan samaa mieltä. Ja tytöt huomioivat pientä japanilaispoikaa enemmän kuin mielellään.
Hävyttömät olennot.
Wolfie nauroi hyväntuulisella käheydellä ja kosketti rauhoittavasti Sylvian selkää, kun nainen punehtui.
”Minä haaveilin aina voivani käydä tavallista koulua. Maalasin taatusti hyvin epärealistisen, idyllisen kuvan koulunkäynnin riemusta, mutta totta puhuakseni se ei ole merkittävästi karissut tämän vuoden aikana – nyt, kun vihdoin olen päässyt kouluun.”
Hän katsahti tutkien suuria, sinisiä silmiä.
”Mitä sinä pidit yksityisopetuksesta?”

Hävytön oli Mochikin. Kaksi pitkäsääristä tyttöä.
Taas se merkillinen, levoton tunne rinnassa. Hyvänen aika. Tällä kertaa syynä oli Wolfien hieman käheä nauru. Ja sipaisu selällä.
Hyvänen aika.
Poskia todellakin poltteli, ja Sylvian olisi tehnyt mieli painaa kätensä niiden suojaksi.
"Ratsastin tavoitteellisesti jo varsin nuorena, ja minulla oli hyvin taitavat opettajat, isoisäni piti siitä huolen. Mutta jos rehellisiä ollaan, olin välillä melko... Yksinäinen."
Sylvia taisi myöntää sen ensimmäistä kertaa ääneen.
"Veljeni kertoi aina hurjia tarinoita Etonin vuosiltaan, ja minä todella toivoin, että olisin voinut kokeilla jotakin samanlaista."

Wolfie hymyili ja veti kätensä takaisin. Ehkei hänen sopinut koskettaa aviossa olevaa naista.
Sylvia alkoi kuulostaa hyvin…
Etonhan oli maan arvostetuimpia, kalleimpia poikakouluja, eikö? Varattu vain aatelisille ja kauhistuttavan rikkaille?
”Minäkin olin yksinäinen. Aivan kammottavan yksinäinen koko nuoruuteni.”
Nyt se tuntui vain kaukaiselta unelta, vihloi kuin haamukipu.
”Sanoit löytäneesi täältä ystäviä? Olen siitä onnellinen.”

Sylvian kulmat painuivat alemmas, ja hän laski lautasen hetkeksi pöydälle koskettaakseen lohduttavasti Wolfien kättä ilman, että kippaisi lautasen sisällön vahingossa syliinsä.
Se ei ehkä olisi haitannut tyttöjä.
"Olen hirvittävän pahoillani", hän totesi vilpittömästi.
Ystävien mainitseminen sai hymyn häivähtämään kalpeilla kasvoilla.
"Niin minäkin olen. Ethän sinä ole enää yksinäinen, Wolfie?"

Wolfie hymyili kissansilmät tuikahtaen ja hieraisi pisamaista, kyömyä nenänvarttaan.
”En sietämättömän usein”, hän vakuutti. Ei ainakaan tällä hetkellä.
Hetken hänen teki mieli laskea kätensä Sylvian kädelle, pitää se käsivarrellaan, mutta toki se olisi ollut sopimatonta?
”Voisinko täyttää viinilasisi uudelleen?”

Se ei kuulostanut... täysin vakuuttavalta.
Sylvian silmissä viipyi huoli, kun hän siirsi katseensa hetkeksi kohti viinilasia.
Hyvänen aika, joko se oli tyhjentynyt? Hän vilkaisi epäluuloisesti tyttöjä ja Mochia, mutta ne olivat keskittyneet pitämään toisiaan hyvänä.
Kyllä, hän oli tosiaan juonut jo lasillisen.
"Tuota, kiitos."
Se siitä päätöksestä olla juomatta enää ikinä viiniä.
"Eikö sinulla ole sisaruksia?"

Wolfie täytti naisen lasin uudelleen. Kevyt, hedelmäinen valkoviini sopi hyvin yhteen thaimaalaisen makumaailman kanssa. Hänkin siemaisi lasistaan.
”On, minulla on kaksi nuorempaa sisarusta. Me vain… Etäännyimme toisistamme pitkäksi aikaa, joten nyt yritän tutustua heihin uudelleen”, hän vastasi ja työnsi haarukallisen suuhunsa.
”Onko sinulla muita sisaruksia kuin veljesi?”

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1651
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: When silence is all you know   La Helmi 24, 2018 2:48 pm

Sylvia räpäytti silmiään.
"Olen pahoillani. Toivon tosiaan, että saatte välinne paikattua. Olen varma, että hekin ovat kaivanneet sinua."
Mikseivät olisi? Wolfie oli hurmaava mies, varmasti ihastuttava ystävä ja isoveli.
Hyvänen aika.
Sylvia otti levottoman kulauksen lasistaan. Hänen ajatuksensa karkailivat.
"Ei, minulla on vain Silas. Hänkin on minua niin paljon vanhempi, että oli suurimman osan lapsuudestani sisäoppilaitoksessa. Hän on silti ihana isoveli, opetti minut uimaan ja teki kenttäesteratoja kesäisin Lismoressa."

Wolfie oli kaikkea paitsi ihastuttava isoveli. Hän oli tuskin tuntenut sisaruksiaan lapsuudessaan. He olivat jakaneet kodin ja vanhemmat, mutta he olivat olleet lopulta vieraita toisilleen. Hänen tuli sulkeutua säveltämään yksin, hänen sisarustensa olla äänettömiä varjoja kodissa.
”Hän kuulostaa hyvältä veljeltä”, mies myönsi ja nosti lasin huulilleen.
Hän harkitsi kysyvänsä naisen aviomiehestä, muttei ollut aivan varma, halusiko tuoda näkymätöntä hahmoa istumaan heidän väliinsä. Hän katsahti Sylvian lautasta ja nojautui sohvan upottavaa selkänojaa vasten, ristien jalat rennosti eteensä.
”Mitä haluaisit jälkiruoaksi?”

Sylvia hymyili niin, että suuret silmät siristyivät hetkeksi.
Hyvin harvinainen ilme hänen surumielisiksi kuvatuilla kasvoillaan.
"Hän on. Vaikkakin hän opetti minua uimaan tönimällä suihkulähteeseen, mutta ajatus on tärkein."
Kysymys sai Sylvian hetkeksi jähmettymään, eikä hän itsekään tiennyt miksi.
Hyvänen aika, hän oli ollut täynnä levottomia ajatuksia siitä lähtien, kun he olivat istuneet iltaa Keikon luona.
Ratsastaminen ja kaikki se muu.
"Voi, sinä olet tarjoillut minulle jo aivan ihanan aterian, en voisi vaatia enempää", hän vakuutti, punehtuen.

Wolfie jäi hetkeksi katselemaan naisen hymyä. Jälleen se viipyi hänen mielessään kuin muisto jostain unohdetusta. Melkein kuin hän olisi kuullut jotain.
”Ehkä hyvä on vaikeasti määriteltävä käsite”, hän myönsi lämpimällä huvittuneisuudella, vihreät silmät hyväntuulisina viiruina.
”Jälkiruoka kuuluu osaksi jokaista parempaa illallista. Mielelläni laittaisin jotain, jos sinulle suinkin maistuu.”

"Ehkä niin."
Kaikesta tekemästään huolimatta Silas oli uskomattoman rakas. Ja pitäisi kyllä sisarensa puolia, siitä Sylvia oli aivan varma.
Ikävä kirpaisi, varoittamatta.
Hän keskitti katseensa vihreisiin kissansilmiin.
"Jos siitä ei ole vaivaa. Onko sinulla jälkiruokabravuuria?"
Sylvian ruokahalu oli ollut paljon parempi sen jälkeen, kun hän oli palannut tallille. Kodinhoitajakin tuntui olevan hyvillään, kun ruuat eivät jääneet enää syömättä.

”En tiedä bravuurista, mutta enköhän keksi jotain illan teemaan sopivaa”, Wolfie vastasi hymyillen ja suoristautui, tarjoutuen viemään Sylviankin lautasen tiskialtaaseen, mikäli nainen oli valmis.
Kalinka loikkasi sohvalle Sylvian viereen, kenties huomaamatta ruoan kadonneen, ja kirputti rakastavasti naisen korvaa, hapsukas häntä liehuen.
Wolfie poimi alakaapista kulhon, johon sekoitti ulkomuistista tai täysin improvisoiden taikinaa, napsautellen kananmunia kulhon reunaan. Kun se jäi hetkeksi odottamaan paistamista, hän ryhtyi valmistamaan mangosorbettia.
”Onko sinulla suosikkijälkiruokaa?”

Sylvia ojensi lautasensa Wolfielle ja käänsi sitten huomionsa Kalinkaan, vieden kätensä rapsuttelemaan koiran niskaa kohteliaasti.
Korvaa hamuava kuono sai hänet tirskahtamaan.
"Minä pidän kaikesta äärimmäisen makeasta", nainen myönsi melkein nolona, ja käänsi päätään niin, että näki miehen.
Olisiko epäkohteliasta mennä taas seuraamaan tämän kokkausta?
"Perheellämme oli ranskalainen kokki, joka teki aivan uskomattoman suussasulavia crème brûlée -vanukkaita."

Oma kokki. Se kuulosti ylelliseltä. Ei sillä, että Wolfie olisi koskaan kokannut, siivonnut tai edes pessyt omia pyykkejään, ennen kuin oli Dorian Day – mutta hänen vanhempansa harrastivat puolivalmisteita, ruoan polttamista ja hiljaisia, kiusallisia päivällisiä, joissa oli harvoin mitään suussasulavaa.
”Hyvä tietää”, Wolfie vakuutti nauraen ja kun Thaimaan auringon mieleen tuova sorbetti sukelsi pakastimeen, hän ryhtyi paistamaan untuvaisen keveitä pannukakkuja paistinpannulla. Mies murskasi suklaata rouheiksi hipuiksi veitsellä ja kauhoi kourallisia paistuvien pannukakkujen sekaan.
”Mistä muusta sinä pidät?”

Sylvia antoi periksi uteliaisuudelleen ja hipaisi anteeksipyytävästi häntä kirputtaneen koiran päätä, ennen kuin nousi ja asteli keittiötason luo.
"Mitä nuo ovat?" hän kysyi, katsellen pannua ja suklaata, joka suli taikinan joukkoon.
Tuoksui herkulliselta.
"Olet hyvin taitava. Ja minä olen puhunut niin kammottavan paljon itsestäni, että se alkaa olla jo epäkohteliasta. Kertoisitko vuorostasi minulle, mistä pidät itse?"

”Suklaapannukakkuja”, Wolfie vastasi hymyillen ja katsahti vierelleen palannutta, häkellyttävää olentoa lämpimin silmin.
”En ole varma, kauanko mangosorbetti ehtii jäätyä, mutta eiköhän se maistu samalta joka tapauksessa”, hän pohti ja heilautti pannukakun ympäri pannua keinauttamalla.
”Niinkö? Minä kuulisin mielelläni enemmän sinusta. Mutta kai minä pidän siitä, kun saan laittaa jollekulle ruokaa.”

Sylvia ei ollut tottunut puhumaan itsestään. Oli epäkohteliasta tehdä itsestään liian suurta numeroa, tärkeämpää oli keskittyä siihen, että kaikki kokivat tulevansa kuulluiksi.
Se oli hyvän ladyn velvollisuus.
"Minä en osaa laittaa ruokaa, ei vaikka henkeni riippuisi siitä", Sylvia myönsi nolona.
"Yritin kerran käyttää mikroa, mutta taloudenhoitajamme pyysi, etten enää tekisi niin. Minä...se oli kammottavaa."
Hän punehtui pelkästä muistosta.
"Pidän aikaisista aamuista. Kun aurinko vasta alkaa nousta, ja saa herätä maailman kanssa."

”Minäkin opin vasta myöhäisellä aikuisiällä”, Wolfie vakuutti hyväntuulisesti ja silitti Sylvian selkää lohdullisena eleenä, luontevaa elettä sen suuremmin ajattelematta.
Hän katseli naisen kalpeita kasvoja ja suuria silmiä hetken, ennen kuin kippasi valmistuneen, kullanruskean ja suklaahippuisen, sisältä untuvaisen pehmeän pannukakun lautaselle ja nosti seuraavan kauhallisen taikinaa paistumaan pannulle.
”Se on hyvin kaunis ajatus. Minäkin pidin aikaisista aamuista ainakin joskus. Vaelsin usvaisille nummille.”
Ja kuulin musiikkia, joka oli melkein liian kaunista ihmisten soitettavaksi.

Luonteva ele sai Sylvian hämmentymään.
Taas sydän villiintyi. Hän varaisi ehdottomasti lääkäriajan heti, kun olisi kotona.
Ei varaa sairastua.
"Etkö pidä niistä enää?" hän kysyi, saadakseen muuta ajateltavaa.
Mochi oli viimein malttanut jättää tyttöystävänsä hetkeksi, tassutteli pieneen keittiönurkkaukseen ja painoi tassunsa kaapinovea vasten kurkottaakseen korkeammalle, haistelemaan pannukakkujen huumaavaa tuoksua.

”En tiedä, olenko enää sama ihminen, joka joskus olin”, Wolfie vastasi olkiaan kevyesti kohauttaen.
Hän ei ollut enää musiikin ihmelapsi tai säveltäjä, jonka sävellyksiä soitettiin edelleen maailman suurissa konserttisaleissa. Hän oli vain tyhjäksi jäänyt kuori. Hän oli ollut Dorian Day kiertäessään maailmaa, hän oli ollut Dorian Day Murielille – mutta täällä, kotiseudullaan, sisarustensa kanssa, hän ei tiennyt, kuka oli.
Mies ojensi kätensä tervehtimään shibaa ja laski seuraavan kauhallisen paistumaan.
”Mistä muusta sinä pidät?"

Sylvian kulmat painuivat hieman alemmas, mutta hän ei kysynyt enempää.
Jokin tavassa, jolla Wolfie viittasi menneisyyteensä, kieli jostakin hyvin kipeästä. Se, että lapsuus oli ollut yksinäinen, välit sisaruksiin menneet...
"Rakastan vettä. Lampia, suihkulähteitä, jokia..."
Sylvia käänsi hämmästyneen katseensa Mochiin, joka näytti kurkottavan päätään Wolfien kättä kohti. Ei vain makupalojen toivossa, vaan rapsutuksia kerjäten.

Wolfie silitti shiban päätä ja rapsutti sen korvantaustaa tietämättä, että luvassa tervehtiä koiraa oli jotain erityistä. Hän keinautti pannukakun ympäri toisella kädellä ja lisäsi suklaarouhetta tällekin puolelle. Se suli kuumaa, rapeaksi käyvää pintaa vasten.
”Niinkö? Toivon, etten ole vähentänyt rakkauttasi lampia kohtaan."

Mochin silmät painuivat tyytyväisiksi viiruiksi.
Sylvia hätkähti ajatuksistaan ja käänsi katseensa Wolfieen.
"Mitä? Oi, ei, ei, se ei ollut niin traumaattista", hän vakuutti, ja katsahti uudelleen shibaa, jonka häntä keinahteli puolelta toiselle.
"Mochi on yleensä hidas tutustumaan."

”Niinkö?” Wolfie kysyi kohottaen katseensa shibasta sen omistajaan. Ehkä hänen venäläistyttönsä olivat pehmittäneet japanilaispojan sydämen – tai sitten se oli hänen pannukakkujensa tuoksu.
Mies keinautti seuraavan lautaselle ja kurkisti sitten sorbetin tilaa. Eihän se täysin ehtinyt jähmettyä, mutta maistuisi samalta joka tapauksessa – rikkaalta, raikkaalta ja makealta mangolta. Hän poimi jälkiruoan pakastimesta, ja ryhtyi rakentamaan Sylvialle annosta. Vielä pannun jäljiltä kuuma pannukakku, josta saattoi nähdä suklaiset, sulat sattumat, kuumennettua hunajaa, jolla hän raidoitti jälkiruoan, hunnutus tomusokeria ja kaksi palloa (tai ainakin pallomaista kasaa) kohmeista, aurinkoisen oranssia mangosorbettia.
”Olkaa hyvä”, mies ojensi lautasen naiselle ja keinautti seuraavan pannukakun pannulla ympäri. Taikinaa riittäisi vielä pariin kappaleeseen.


Sylvia tosiaan halusi uskoa, että kyse oli siitä, että Mochi säteili ympärilleen rakkautta pitkäsääristen tyttöjen päästyä murtautumaan sen viileän kuoren läpi.
Mutta kyse saattoi olla myös pannukakuista, joita koiraparka ei voisi edes syödä.
"Näyttää hyvältä", Sylvia totesi ihastuneena, kun Wolfie ojensi hänelle lautasen.
"Sinä olet niin uskomattoman taitava. Ehkä minunkin pitäisi opetella kokkaamaan. Vaikka epäilenkin, ettei siitä tulisi kuin katastrofi, mieheni mielestä minun on parempi pysyä poissa keittiöstä."

Wolfie nauroi käheästi ja pyyhkäisi punertavia, kurittomia hiuksia syrjään, kun kippasi viimeisenkin pannukakun lautaselle ja huuhtoi paistinpannun.
Hän oli kaukana taitavasta, mutta kehu lämmitti silti. Toisin kuin kuvaus aviomiehestä. Millainen mies sanoi niin puolisolleen?
"Ei kai kukaan sitä syntyessään osaa. Minäkin olen oppinut monen, monen virheen kautta. Opettaisin sinua mielelläni, jos haluat."

Sylvia naurahti tirskahtaen.
"Minä olisin toivoton oppilas", hän totesi pahoitellen, samalla kun suuntasi takaisin sohvalle.
Tuntui hassulta syödä pelkän sohvapöydän äärellä. Melkein... kapinalliselta.
"En edes erota... mikä se laite on, jolla vispataan kermaa?"
Mochin katse seurasi Wolfien lautasta, ja pullea japanilaispoika steppasi toiveikkaana miehen vierellä.

”Äläs nyt – toivottomia oppilaita ei ole olemassakaan”, Wolfie vakuutti ja istui oman lautasen kanssa naisen viereen sohvalle, vajoten rentona selkänojaa vasten ja suoristaen jalat eteensä.
”Minä en luovuta edes sellaisten oppilaiden kanssa, jotka eivät yksinkertaisesti tunnista rytmiä, säveltä tai hallitse omia sormiaan – saa edes pidettyä niitä poissa nenästään.”
Hän kohotti hymyillen kulmaansa ja leikkasi palan mangosorbetin, hunajan ja tomusokerin kuorruttamaa suklaapannukakkua suuhunsa.
”Puhutkohan vispilästä vai sähkövatkaimesta? Ei kai termeillä niin väliä ole. Tiedät kuitenkin, mitä se tekee.”

Se oli hyvin kaunis ajatus.
Ei ehkä se, että sormet eksyivät nenään. Mutta se, ettei toivottomia oppilaita ollut olemassakaan.
"Minun soitonopettajani näpäytti sormille, jos soitin väärin. Kuulostat paljon lempeämmältä."
Sylvia leikkasi itselleen palan pannukakkua ja vei sen varovasti suuhunsa.
Taivaallista.
Hän unohtui hetkeksi tutkimaan kielelleen leviäviä makuja, jotka olivat kuin ripaus auringonpaistetta harmaaseen Englantiin, ja havahtui vasta Wolfien kysymykseen.
"Rehellisesti sanottuna, minulla ei ole aavistustakaan. Minun piti pysyä lapsena poissa keittiöstä, etten olisi vahingossa vaikka polttanut itseäni. Tämä on uskomattoman hyvää."

Wolfie hymyili kehulle, oli se vilpitön tai ei. Hän ikävöi mahdollisuutta laittaa ruokaa muille useammin. Ystävät olivat jääneet ulkomaille – paitsi Muriel – ja vaikka mies oli löytänyt myös täältä uusia ystäviä, suuri osa oli kollegoita, joita ei tullut nähtyä iltaisin, ja muilla oli kiireiset elämät.
Vähän aikaa lojua hänen sohvallaan syömässä pannukakkuja, katsomassa hauskaa sarjaa tai kuuntelemassa musiikkia.
”En tiedä lempeästä, mutta musiikki on aine, jota pitäisi opiskella rakkauden ja kiinnostuksen tähden, ei suorittamisen. Haluan, että oppilaani voivat rentoutua tunneillani ja pitää hauskaa.”

Mochi tuijotti heitä aikansa, mutta huokaisi sitten teatraalisesti - ja unohti harminsa samalla hetkellä, kun kääntyi tyttöystäviensä puoleen ja nosti pullean takapuolensa ilmaan niitä leikkiin kutsuen.
Mochin maailmassa ruoka oli tosiaan kohdannut voittajansa.
"Ainakaan et hutki oppilaitasi sormille, ethän?" Sylvia varmisti, vieden toisen palan pannukakkua suuhunsa. Syntisen makeaa.
"Viekö opettajan työ paljon aikaa? Vaikka taisitkin mainita luottavasi improvisaatioon."

”En ainakaan kovin usein”, Wolfie vakuutti käheästi nauraen.
”Se voi viedä, mutta en totta puhuakseni käytä kovin paljoa aikaa oppituntien valmisteluun. Musiikissa improvisointi toimii aika hyvin”, mies sanoi ja hieraisi kyömyä nenänvarttaan.
”Mutta minä osallistun melkein poikkeuksetta koulun projekteihin, organisoin ja johdan koulun musikaalituotannot, konsertit ja lähden valvojaksi luokkaretkille. Vietän mielelläni aikaa oppilaideni kanssa."

Wolfiella oli hyvin kiehtova nauru. Jota oli helppo unohtua kuuntelemaan.
"Oh, teette oppilaiden kanssa musikaaleja?" Sylvia kiinnostui, kääntyen sohvan reunalla paremmin miehen puoleen.
"Millaisia?"
Ajatus Wolfiesta ohjaamassa oppilaiden työskentelyä oli... hurmaava. Mies, joka tuntui lepattavan joka suuntaan, ja jonka kissansilmät siristyivät hymystä.

”Kyllä vain. Minulla on hyvin innokkaita, lahjakkaita oppilaita, jotka rakastavat lavalla olemista ja esiintymistä. Heidän kanssaan on ilo toteuttaa erilaisia projekteja”, Wolfie vakuutti ja työnsi haarukallisen jälkiruokaa suuhunsa, tuupaten Kalinkan kauemmas.
”Tällä hetkellä teemme Kaunotarta ja Hirviötä – mistä olen onnellinen, koska se kilpaili Greasen kanssa. Ja totta puhuakseni, minusta Belle antaa nuorille tytöille paljon paremman ihailun kohteen kuin Sandy.”
Mies nojasi rennosti selkänojaan ja kääntyi katsomaan Sylviaa.
”Onko sinulla suosikkimusikaalia?”

Sylvia räpäytti silmiään.
"Kaunotar ja Hirviö on ihastuttava. Minulla oli onni ehtiä näkemään se maailmankiertueella peräti kahdesti, mieheni työmatkat osuivat sopivasti."
Esitys oli ollut ihana, ja Bellellä oli ollut uskomaton ääni.
Hento puna kohosi taas poskille, jotka tavallisesti olivat läpikuultavan valkeat.
"Olen aina rakastanut Oopperan kummitusta. Erityisesti David Kingin versiota, hän on hurjan karismaattinen."

”Ne ovat molemmat hienoja musikaaleja. Oopperan kummitus on klassikko”, Wolfie myönsi.
”Kaunotar ja Hirviö on toteutettavissa hienosti myös koulutuotantona, ja onneksi oppilaani heittäytyvät täysin sydämin tuotantoihin, lavasteita, puvustusta ja valaistusta myöten – ei ole lainkaan hullumpi tapa viettää iltaa”, hän lisäsi hymyillen lämpimällä huvituksella. Viattomana vinkkinä vain.
”Kuinka usein käyt teatterissa?”

Sylvia hymyili.
"Kuulostaa hyvin hurmaavalta. Olisi todella ihanaa päästä joskus näkemään oppilaasi heittäytymässä esitykseen täysin sydämin", hän totesi, lainaten Wolfien viehättävää muotoilua. Hän oli käynyt katsomassa joitakin nuorten tekemiä hyväntekeväisyysesityksiä, ja ne olivat olleet todella upeita. Pieni hiomattomuus vain lisäsi esityksen charmia, kun esiintyjät siitä huolimatta heittäytyivät rooleihinsa täysillä.
"Ennen kävin paljon useammin, kun asuimme lähempänä Lontoota. Olen nähnyt lempiesitykseni niin monta kertaa, että olen tainnut jo seota laskuissa."

”Teatterit taitavatkin olla hieman rikkaampia tarjonnaltaan Lontoossa kuin täällä”, Wolfie naurahti ja antoi varsin sulan mangosorbetin sulaa suussaan.
”Lähetän sinulle varmasti kutsun, kun avaamme Kaunottaren ja Hirviön. En ole vielä antanut oppilailleni tarkkaa avauspäivää, koska harjoitukset ovat alkuvaiheessa enkä haluaisi heidän stressaantuvan vielä aikatauluista.”
Hän unohtui hetkeksi katselemaan häkellyttävän olennon poskilla viipyvää hentoa punaa. Oli vaikeaa olla muistamatta Sylviaa hänen villapaidassaan, höyhensateen keskellä.
”Sinulla on muuten harvinaisen kaunis nauru.”

Sylvia hymyili melkein anteeksipyytäväksi.
"Minun on myönnettävä, että olen tutustunut Newcastlen teatteritarjontaan hävettävän huonosti", hän myönsi.
Koska ensimmäiset kuukaudet olivat menneet sumussa, vaeltaen asunnon valkeasta huoneesta toiseen. Hyvä luoja, ei mikään ihme, että Callahan oli hermostunut.
Mutta he olivat suunnitelleet Keikon kanssa teatterivierailua.
"Olen hyvin otettu, tulen mielelläni katsomaan esitystä."
Wolfien sanat saivat Sylvian vaikenemaan. Hän räpäytti silmiään, epäili kuulleensa väärin.
"Anteeksi?"

”Sinulla on harvinaisen kaunis nauru”, Wolfie toisti hämääntymättä, vaikka Sylvia näyttikin häkeltyvän. Ehkä oli vain reilua häkellyttää häkellyttävää olentoa silloin tällöin.
”En voi sanoa kuulleeni samanlaista aikaisemmin.”

"Oh."
Sylvian oli laskettava lautanen syliinsä, jotta hän saattoi painaa kämmenensä vasten poskiaan. Hän kuvitteli niiden kuumottaneen aiemmin, mutta nyt iho tuntui olevan tulessa.
"Minä... Kiitos? En ole... Veljeni mielestä se on huvittava."

”Se on harvinaisen kaunis. Olisi mukava kuulla sitä enemmänkin”, Wolfie hymyili ja otti mukavamman asennon sohvalle, levittäen toisen käsivartensa sohvan selkänojalle.
Polina näki sen kutsuna loikata isäntänsä syliin. Mies ähkäisi ja kumartui kasaan kookkaan koiran stepatessa hänen sylissään, ennen kuin se rojahti pienenä ja somana hänen päälleen, melkein haudaten hänet alleen.
”Mochi näyttää viihtyvän.”

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1651
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: When silence is all you know   La Helmi 24, 2018 2:49 pm

Sylvian valtasi taas huoli siitä, että hän oli todellakin sairastumassa.
Sydän hakkasi levottomaan, joskaan ei epämiellyttävään rytmiin, ja posket tuntuivat polttavan kuumilta.
Polinan onnellinen ilme sai hänet naurahtamaan hiljaa, tirskahtaen.
Hyvänen aika.
Sylvia hieraisi kasvojaan ja käänsi katseensa Mochiin, joka makasi toisen venäläisen tyttöystävänsä kirputettavana.
"Olen siitä kovin iloinen, Mochi on hieman ujo, eikä yleensä ole kovinkaan kiinnostunut tutustumaan uusiin ihmisiin tai koiriin.”

Wolfie pohti, pätikö sama kuvaus myös shiban emäntään. Ainakin nyt koira näytti olevan kotonaan Kalinkan hellässä huomassa. Polina lipaisi isäntänsä poskea silkkinen häntä huiskuen.
”Voisinko tarjota sinulle toisen annoksen jälkiruokaa? Tein tapani mukaan aivan liian paljon”, mies katsahti keittiötasolla odottavaa pinoa.

Ainakaan tytöt eivät näyttäneet olevan mustasukkaisia toisistaan.
Sylvia käänsi katseensa koirista Wolfieen, joka oli hautautunut toisen tyttönsä alle.
Kaikki näytti niin... kotoisalta. Aivan erilaiselta, kuin heidän suuressa, tyhjässä asunnossaan.
Ei pitänyt ajatella sellaista.
"Kiitos, mutta minä taidan olla aivan täynnä", hän vastasi pahoittelevasti hymyillen.
Siinä, että Wolfie kokkasi liian suuria annoksia, oli jotakin surullista.
"Mutta voisinko, tuota... auttaa tiskaamisessa?"
Niinhän astioille tehtiin ruokailun päätteeksi, eikö?

”Ei, ei tarvitse”, Wolfie nauroi hyväntuulisella käheydellä ja tyhjensi viinilasinsa laskien sen Ikean valkeapuiselle sohvapöydälle tyhjän lautasensa viereen.
”Minä pyysin sinut tänne saadakseni laittaa sinulle ruokaa – en laittaakseni sinua siivoamaan.”
Taloudenhoitajasta ja kokista päätellen se ei ollut jotain, mitä Sylvia teki usein.
”Onko sinulla kiire kotiin?”

"Minä auttaisin mielelläni. En voi sanoa koskaan tiskanneeni."
Heillä oli sentään huipputehokas tiskikone, jonka taloudenhoitaja täytti äärimmäisen tehokkaasti. Ehkei sellaisen käyttäminen ollut mahdotonta? Ehkä jopa hänenkaltaisensa idiootit saattaisivat oppia sen.
Sylvia katsahti ympärilleen, vaistomaisesti kelloa etsien.
"Ei, en usko, että kukaan kaipaa minua. Me olemme nyt Mochin kanssa kaksin."

Wolfie hymyili.
”Ehkä keksimme jotain jännittävämpääkin kuin tiskaaminen”, mies sanoi ja katsahti naisen viinilasia. Ehkä oli hyvä, ettei Sylvialla ollut kiire. Mies ei ollut varma, oliko vahingossa tarjoillut vieraalleen liikaa ajokunnossa olemiseen.
”Mitä muuta et ole koskaan tehnyt?”

Sylvia räpäytti silmiään ja punehtui, vaikkei kysymyksessä ollutkaan mitään sellaista, jonka olisi pitänyt nostattaa punaa poskille.
Voi hyvänen aika.
"Olen joutunut viime aikoina huomaamaan, että on hyvin paljon sellaista, mitä en ole tehnyt", hän myönsi ja kurkotti viinilasin käteensä.
Hän voisi aina ottaa taksin. Tavaton. Jo toistamiseen.
"Kuinka sinä itse yleensä vietät iltasi?"

Wolfie kohotti kulmiaan hyväntuulisuudella uteliaisuudella.
”Jos olen vain kotona, usein kuuntelen musiikkia tai katson hyviä sarjoja ja elokuvia.” Silloin, kun hän ei yrittänyt kirjoittaa musiikkia itse ja päätynyt kansoittamaan lattioitaan epäonnistuneilla yrityksillä.
”Onko jotain, mitä todella haluaisit tehdä?”

"Ystäväni esitteli minulle Jane Austenin filmatisoinnit, ne, jotka olen katsonut, ovat olleet ihastuttavia", Sylvia totesi hymyillen.
Hassua, miten hän ei ollut sitä ennen tullut ajatelleeksi asiaa. Mutta aiemmin hän oli ollut niin keskittynyt ratsastukseen, että kaikki muu oli tuntunut jäävän toissijaiseksi.
Sylvian katse harhaili ympäri asuntoa, samalla kun hän siemaisi viiniään. Olikohan hän taas lähestymässä humalaa? Oli vaikea sanoa.
"Toivon, etten loukkaa sinua pyynnölläni, mutta voisitko soittaa minulle jotakin?"

”Loukkaa?” Wolfie toisti yllättyneenä ja nauroi sitten käheästi.
”Et suinkaan. Toki minä voin soittaa”, hän lupasi, poimi heidän lautasensa pöydältä ja laski ne tiskialtaaseen, ennen kuin seisahtui pianon vierelle ja katsahti sitä, viuluaan ja myös viereiselle seinustalle nojattua kitaraa.
”Mitä haluaisit kuulla?”

Sylvia oli aikeissa nousta ja auttaa edes siinä, että siirtäisi lautaset tiskialtaaseen, mutta sylistä pois ajetulla Polinalla tuntui olevan toisenlaisia suunnitelmia.
Yhtäkkiä hän huomasi olevansa litistynyt sohvan selkänojaa vasten pitkäsäärinen venäläinen sylissään.
Selkänoja oli oikeastaan aika mukava.
Sylvia käänsi päätään, sormet borzoin turkkiin upoten.
"Miltä sinusta tuntuu juuri nyt? Mitä tahtoisit soittaa?"

Jälleen mies unohtui hetkeksi katselemaan häkellyttävää vierastaan. Jälleen sama, outo tunne kävi hänen mielessään, kuin Sylvia olisi kuulunut hänen olohuoneeseensa, sopinut täydellisesti Polinan alle sohvan uumeniin.
”Vaikea kysymys”, Wolfie naurahti, hipaisi pianon koskettimia ja poimi sitten vanhan, rakkaan Stradivariuksen pianon päältä, nostaen nuottivihkojen irtonaisia sivuja pois tieltä. Se oli kulkenut hänen mukanaan vuosikymmeniä.
Mies tarkasti soittimen virityksen tottunein sormin ja nojasi sen kaulataipeeseensa. Hän ei voisi soittaa musiikkia, jota oli joskus kuullut. Se sattui liikaa.
Joten hän katseli hetken Sylviaa ja valitsi sitten Sibeliuksen viulukonserton, jonka melodia toi hänen mieleensä valkean, surusilmäisen naisen.
Jousi kosketti kieliä kuin rakastaja, kun Wolfie otti paremman otteen soittimesta. Punertavat kulmat painuivat melkein haikealla keskittyneisyydellä, vihreiden silmien katse muuttui etäiseksi, kun soittaja välitti musiikkia koko kehonsa läpi jousen tanssiessa kielillä.

Sohvalle, lämpimän, onnellisen borzoin alle oli helppo unohtua.
Ei haitannut, vaikkei ryhti ollutkaan täydellisen suora, niin kuin ei sekään, että yksittäinen, hopeanvaalea suortuva oli karannut niskaan kerätyltä nutturalta.
Sylvia unohtui katselemaan Wolfieta, joka nosti viulun käsiinsä kuin olisi tervehtinyt vanhaa ystävää.
Vihreät kissansilmät tuntuivat katselevan jonnekin kaukaisuuteen, ja viulun ääni tuntui virtaavan suoraan sieluun.
Oli helppo unohtaa, että he olivat pienen huoneiston olohuoneessa.

Wolfien katse kääntyi Sylviaan, ja kulmat kurtistuivat alemmas. Mies pudisti päätään melkein turhautuneena.
”Ei, tämä on väärin. Tämä on liian surullinen”, hän sanoi enemmän itselleen kuin naiselle ja lopetti, pidellen jousta ääneti kieliä vasten.
”Sinä kuulostat…”
Ja silloin hän todella kuuli sen. Sylvian. Kuunvalon, jään hehkun, heräämisen yhdessä uuden, kirkkaan päivän kanssa.
Jousi kosketti kieliä kevyenä ja pehmeänä kuin kastepisaroiden helähdykset. Wolfie saattoi kuulla sen kaiken mielessään – kuinka koko orkesteri täydentäisi kappaletta, kuinka heleät huilut toisivat mieleen naisen naurun, kuinka harppu antaisi musiikille naisen valkeuden. Kuinka melkein ylimaalliselta kuulostava kuoro herättäisi sydäntäsärkevän kauniin melodian todella eloon.
Viulu lauloi riemuisammin, musiikki lensi kevyesti tanssien, eleganttina ja vaivattomana, kun Wolfie antautui soittamaan, silmät keskittyneesti suljettuina.
Hän todella kuuli sen.

Sylvia räpäytti silmiään.
Sinä kuulostat..?
Hän oli aikeissa kysyä asiasta, mutta tapa, jolla jousi kosketti kieliä, sai hänet vaikenemaan.
Jokin tuntui muuttuneen. Jokin Wolfien olemuksessa oli toisin. Jos mies oli aikaisemmin elänyt soittamaansa musiikkia, tämä oli... kuin hän olisi tullut yhdeksi sen kanssa. Muuttunut itse musiikiksi.
Jopa Mochi kohotti päätään ja jäi kuuntelemaan, pystyt korvat höristyneinä.
Eikä Sylvia uskaltanut edes hengittää.

Riemukas, elävä jäätanssi pehmeni takaisin hiljaisuuteen yhtä hienovaraisella eleganssilla kuin inspiraationsakin. Wolfie avasi silmänsä melkein hengästyneenä ja katsahti viuluaan ja sitten Sylviaa.
”Kuuletko sinä sen?” hän kysyi käheästi ja pudotti viulun sohvalle.
”Voi hyvä luoja. Kuuletko sinä sen?” hän vetosi vihreät silmät välkähtäen, haali pianon päältä papereita, lennätti niitä pitkin huonetta ja tarttui vihdoin tyhjään nuottivihkoon, pudottautuen sohvapöydän ääreen.
Mustekynä alkoi lentää paperilla, synnyttäen nuotteja vimmattua vauhtia, sotkien miehen sormet musteeseen. Toinen käsi nousi välillä jäljittelemään kapellimestarin liikettä, kun mies synnytti paperille musiikkia, joka eli vielä hänen mielessään.
Hän oli kuullut jälleen musiikkia. Se tuntui epätodelliselta.

Vasta Wolfien ääni havahdutti Sylvian ajatuksistaan.
Hän räpäytti silmiään ja pyyhkäisi poskeaan, hämmästyen, kun sormenpäät kostuivat kyynelistä.
Oliko hän itkenyt?
Sohvalle tipahtava viulu sai naisen hätkähtämään. Hän ei kenties ymmärtänyt paljoakaan soittimista, mutta viulun täytyi olla kallis. Ja se, että Wolfie vain pudotti rakkaan soittimensa, oli...
Hermostuttavan suuret silmät kääntyivät katsomaan miestä. Joka liikkui kuin... vimmattu.
Sylvia painoi käden suulleen, melkein peloissaan.
"Wolfie..?"

Kynä liikkui vauhdilla paperilla, täytti nuoteilla aikaisemmin tyhjiä rivejä.
Mies ei näyttänyt heti kuulevan Sylviaa. Katsahti naista pisamaiset kasvot hehkuen.
”Kuuletko sinä sen?” hän toisti ja kumartui takaisin paperin ylle.
”Kuoron? Tässä kohtaa harppu liittyy orkesteriin… Ja huilut – tiesin, että naurusi muistutti minua jostakin…”

Sylvia räpäytti silmiään.
"Wolfie, olen pahoillani, mutten ole aivan varma, ymmärränkö, mistä puhut", hän myönsi ja suoristautui varovasti sohvalla, kun Polina hypähti pois hänen päältään.
Wolfie näytti... haltioituneelta. Ehkä kaikki oli hyvin?
"Minun nauruni muistuttaa sinua... huiluista?"

”Naurusi on niin heleä, melkein kuin linnun liverrys, yhtä kirkas ja kevyt kuin huilu”, Wolfie mumisi hajamielisenä, sormet mustetta tuhrien, kun hän hyppi riviltä toiselle, täydensi paikoin sävellystä.
”Ja silmistäsi heijastuva sielu on viulu, kaunis, kaunis viulun melodia…”

Sylvia ei osannut muuta kuin räpäyttää silmiään uudelleen.
Sen verran hänkin osasi päätellä, että Wolfie oli keskellä luomistyötään. Ja se, mitä tämä sanoi hänen naurustaan, oli kaunista, eikö niin?
Silti jokin miehen vimmaisessa olemuksessa sai hänet huolestumaan.
"Onhan kaikki hyvin?"

Wolfie ei vastannut heti. Nuotit kirjoivat sivuja vauhdilla, sormet jäljittelivät kapellimestarin liikettä, kun sävellys tarvitsi muiston virkistystä.
”Kyllä”, mies vastasi lopulta nostamatta katsettaan ja pysähtyi hetkeksi katselemaan nuotteja, epäuskoinen hymynhäive huulillaan.
Hän oli kuullut musiikkia.
Niin monen vuoden hiljaisuuden jälkeen, hän oli kuullut sen jälleen – kuin hän olisi tuntenut itsensä jälleen, nähnyt maailman jälleen.
Mies hipaisi paperia sormenpäillään, sulki vihkon ja nosti sitten katseensa Sylviaan, silmät siristyen.
”Anteeksi, taisin kadottaa ajantajuni… Minä… Onko sinulla kaikki hyvin?”

Ainakin Wolfie vastasi hänelle, keskittymisestään huolimatta.
Se oli hyvä merkki, eikö ollutkin?
Eivätkä miehen koirat vaikuttaneet hermostuneilta, päinvastoin ne nukkuivat onnellisena kasana Mochin kanssa.
Sylvian silmissä viipyi silti huoli, kun Wolfie viimein tuntui todella muistavan hänen läsnäolonsa.
"Minä... Kaikki on hyvin", hän vakuutti, ja pyyhkäisi itsepäistä hiussuortuvaa kasvoiltaan.
"Mitä tapahtui?"

”Minä…” Wolfie vastasi, jokseenkin pöllämystyneen näköisenä ja hieraisi suutaan.
Hän pudisti päätään epäuskoisena ja sukaisi sitten sormet läpi hiuksistaan, suoristautuen ja nostaen viulun takaisin turvaan pianon päälle.
”Minä kuulin jälleen musiikkia. Minä todella kuulin sen. Kaikkien näiden vuosien jälkeen. Suo anteeksi, olen… Olen hieman tolaltani.”

Myös Sylvia nousi seisomaan.
Kuinka tällaisessa tilanteessa kuului toimia?
Hän astui lähemmäs ja kosketti Wolfien käsivartta melkein arasti, kuin peläten satuttavansa miestä.
"En ole varma, ymmärränkö, mitä tarkoitat", hän myönsi onnettomana.
"Voinko tehdä jotakin? Tahdotko istua alas?"

Wolfie sulki naisen pienen, valkean käden omiensa väliin ja hetkellisessä inspiraation puuskassa painoi kämmenselälle suudelman.
Hän pudisti rauhoittavasti päätään – ei Sylvian tarvinnutkaan ymmärtää. Hän ymmärsi tuskin itsekään.
”Kiitos”, mies vetosi käheästi ja vajosi sitten sohvalla, houkutellen naistakin istumaan uudelleen alas.
”Kaikki on hyvin. Luulen, että meillä jäi keskustelu kesken.” Wolfie ei ollut varma, kauanko siitä oli.
”Asioista, joita et ole koskaan tehnyt.”

Puna levisi kaulalle saakka.
Hyvänen aika.
Sylvia vajosi istumaan sohvalle Wolfien viereen, kasvot kuumottaen ja silmät edelleen hieman itkettyneinä kauniin musiikin jäljiltä.
Hän tutki miehen kasvoja sinisillä silmillään.
"Oletko varmasti kunnossa? Tahtoisitko vettä?"

”Minä olen elämäni kunnossa”, Wolfie vakuutti käheästi naurahtaen ja silitti rauhoittavasti Sylvian selkää. Vihreät silmät siristyivät huolestuneen asteen, kun hän huomasi itkettyneet silmät. Vaistomaisesti mies hipaisi kyynelten aikaisemmin kastelemaa poskea sormensyrjällään.
”Mutta oletko sinä? Kauanko minä oikein kirjoitin?”

Se, kuinka luontevasti Wolfie tuntui suhtautuvan kosketukseen, oli hyvin hämmentävää.
Ja sai sydämen rytmin muuttumaan taas levottomaksi.
Tai ehkä se oli viini. Viini, joka sai veren kuohumaan levottomana.
"Minä... Jonkin aikaa", Sylvia myönsi, katsahtaen ympärilleen. Hän pyyhkäisi toista poskeaan ja hymyili anteeksipyytävästi.
"Se oli vain kovin kaunis kappale."

”Oh. Hyvä – niin olet sinäkin”, Wolfie vastasi sulaen lämpimään hymyyn.
”En tiedä, millaisessa vireessä olen kaikkien näiden vuosien jälkeen.” Mutta se, mitä hän kuuli mielessään, oli kaunista – se oli sydäntäsärkevän kaunista, aivan kuten musiikin inspiraatiokin.
”Olen pahoillani. Siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi säveltänyt. Kuulemma minulla oli tapana uppoutua siihen perinpohjaisesti. Toivottavasti en säikyttänyt sinua?”

Hetkinen.
Sylvian suuret silmät räpsähtivät.
Oliko Wolfie juuri sanonut häntä kauniiksi?
Ja hän kun oli kuvitellut, ettei voisi punehtua enää enempää. Kyynelten muisto haihtuisi pian kuumottavilta poskilta.
"Huolestuin hieman", hän myönsi, ja pyyhkäisi hiussuortuvaa korvansa taakse.
"Mutta olen hyvin onnellinen puolestasi. Sinulla oli siis ennen tapana säveltää enemmän?"

”Kyllä. Se tuntuu aivan toiselta elämältä”, Wolfie naurahti ja sukaisi hiuksiaan, vajoten sohvan selkänojaa vasten.
”Haluaisitko vielä viiniä? Pullossa olisi vielä pari lasillista.”
Mies vilkaisi keittiönurkkauksen suuntaan. Hänen kodissaan tuntui vallitsevan levollinen rauha. Nuotit tuntuivat viipyvän ilmassa. Koirat loikoilivat levollisena läjänä upottavalla matolla.

Ei, hänen ei todellakaan pitäisi juoda enempää.
Mutta eihän hän kuitenkaan enää uskaltaisi lähteä ajamaan, vaan ottaisi itselleen taksin, niin kuin Keikon illanistujaisten jälkeen?
Olisi sääli, jos viiniä jäisi juomatta, kun Wolfie oli varta vasten avannut.
"Kiitos. Ehkä voisimme nostaa sillä maljan löydetylle inspiraatiollesi?" Sylvia ehdotti, melkein ujosti.

Wolfie nauroi hyväntuulisesti.
”Mikä erinomainen ajatus!” hän vakuutti ja nousi poimimaan valkoviinipullon keittiöstä, täyttäen sitten heidän lasinsa vielä uudemman kerran.
Mies nosti lasinsa ja heläytti sillä kevyesti Sylvian lasia.
”Kiitos sinulle.”

Tämä oli hyvin huono ajatus.
Silti Sylvia huomasi hymyilevänsä.
"Epäilen, etten voi ottaa kunniaa mistään, mutta olen hyvin onnellinen puolestasi", Sylvia totesi, kun lasit helähtivät yhteen.
Sekin ääni oli melkein kuin musiikkia.
Viini sai hänet ajattelemaan merkillisiä asioita.

Ajatukset ja tunteet mylläsivät epätietoisella euforialla Wolfien mielessä. Oliko hän todella säveltänyt uudelleen? Oliko musiikki palannut?
Halusiko hän sen palaavan?
”Uusille ja vanhoille kokemuksille”, mies sanoi ja nosti lasin huulilleen.
”Mielelläni antaisin sinulle kokemuksen jostain, mitä et ole tehnyt – mutta hieman mielenkiintoisemmasta kuin tiskauksesta.”

Viinin tuomalla rentoudella Sylvia uskaltautui nojaamaan selkänsä takaisin sohvan selkänojaa vasten siitäkin huolimatta, ettei pitkäsäärinen koira enää painanut häntä alleen.
Ehkei kovinkaan ladymäistä, mutta mukavaa. Sohva oli mukava.
"Väittäisin, että tämä ilta on ollut jo valmiiksi melko täynnä ensimmäisiä kokemuksia", hän huomautti hymyillen.
"En ollut koskaan aiemmin joutunut heitetyksi ulos mistään, eikä kukaan ole kokannut minulle ateriaa kotonaan. Tai säveltänyt kappaletta..."
Hän otti varovaisen kulauksen viinistään.
"Olen pahoillani, mutta viini taitaa nousta hieman päähän."

Wolfie kohotti kulmiaan ja vastasi naisen hymyyn.
”Mukava kuulla – vaikka tunnenkin syyllisyyttä, että sain sinutkin heitetyksi ulos kurssilta. Ehkä se voisi olla melkein yhtä vapauttavaa kuin eksyksiin päätyminen?” mies ehdotti ja siemaisi lasistaan.
”Niinkö?”
Hänen ei olisi varmaan pitänyt tarjoilla sitä niin paljoa.
”Ei ole syytä pahoitella.”

Sylvia tirskahti ja pudisti päätään.
"Voi ei, ei tarvitse tuntea syyllisyyttä! Rehellisesti sanottuna en tiedä, paljonko kurssista olisi edes apua, minä kyllä tiedän, mitä Mochin kanssa täytyy tehdä, mutta hän on vain niin..."
Sylvia vilkaisi onnellisessa koirakasassa nukkuvaa koiraansa.
"Kadun edelleen sitä, että olin niin kovin ankara hevoselleni. On vaikea sanoa ei, kun ei koskaan tiedä, mikä päivä on viimeinen."
Hän tunsi punan kohoavan huulilleen.
"Niin. Viini saa minut selvästikin puhumaan hölmöjä. Olen pahoillani."

Wolfie pudisti päätään kulmat asteen kurtistuen.
”Sylvia, en ole koskaan vielä kuullut sinun puhuvan hölmöjä”, hän sanoi ja kosketti rauhoittaen naisen selkää.
”Menetitkö sinä hevosesi?” mies kysyi myötätuntoista lämpöä silmissään.

Ehkä viini sai hänet vain puhumaan rehellisemmin.
Tai sitten se johtui Wolfiesta itsestään, miehen välittömästä, luontevasta olemuksesta.
"Kyllä. Madame Butterfly oli minun kaikkeni, mutta valitettavasti se sairastui vakavasti. Siitä on..."
Hänen kulmansa painuivat hieman alemmas, kun hän joutui keskittymään laskemiseen.
"Melkein puolitoista vuotta. Olin varma, etten nousisi enää satulaan sen kuoleman jälkeen."

”Olen hyvin pahoillani”, Wolfie vastasi lempeästi ja silitti naisen selkää.
”Sen on täytynyt olla todella raskasta sinulle.” Kuin menettäisi osan itsestään eikä tietäisi, voisiko enää koskaan olla ehjä tai se ihminen, joka oli ennen. Kouluratsastajalle oikea hevonen oli varmasti kuin osa omaa sielua, niin kuin musiikki hänelle – vaatihan yhdessä tanssiminen varmasti aivan ainutlaatuista luottamusta ja yhteistyötä.
”Olen onnellinen, että olet löytänyt hevoset uudelleen.”

Tuntui hassulta olla silitettävänä sillä tavalla.
Muttei välttämättä epämiellyttävältä. Sylvia ei luottanut enää omaan arviointikykyynsä.
"Minä tiedän, että eläimiä kuolee. Ihmisiäkin", hän totesi hiljaa, muistaen yhä sanat, joita Callahan oli suoltanut heidän riidellessään joulukuussa.
Onneksi mies oli antanut anteeksi.
"Mutta typerää tai ei, minä olin silti murheen murtama."
Hän pyyhkäisi nopeasti kasvojaan, kyyneleet halusivat nousta silmiin nytkin. Hölmö, pieni idiootti.
"Tahtoisitko näyttää minulle jonkin lempielokuvasi?"

”Ei ole typerää rakastaa koko sydämellään”, Wolfie vetosi ja katsahti naista huolestuneena, kun tämä pyyhkäisi kasvojaan. Ehkä hänen pitäisi vaihtaa aihetta? Hänen olisi tehnyt mieli halata Sylviaa lohduttaen, niin kuin hän halaili Murielia ja Andyäkin, mutta ehkä se olisi sopimatonta. Sylviahan tuskin tunsi häntä.
”Ja menetyksestä saa olla murheen murtama. Minä menetin vuosia elämästäni, kun menetin jotain minulle rakasta”, hän sanoi käsi hennolla selällä viipyen.
”Lempielokuvan? Tuota… Oletko nähnyt Taru sormusten herrasta? Tai Inceptionin?”

Sylvia jäi hetkeksi katselemaan miehen kasvoja.
Wolfie vaikutti sanoissaan vilpittömältä, ne eivät kuulostaneet tyhjiltä kohteliaisuuksilta.
"Olen pahoillani. Siitä, että sinäkin olet kokenut menetyksen."
Hän kosketti miehen polvea kevyesti, lohduttavana eleenä.
Siniset silmät räpsähtivät.
"Minun on myönnettävä, etten ole nähnyt kumpaakaan."

Inceptionin musiikki oli lumoavaa – ja tarina tavattoman älykäs, vaikka Wolfie päätyikin usein katsomaan elokuvia juuri musiikilla kerrotun tarinan tähden. Mutta Sylvia tuntui sopivan paremmin Tolkienin maailmaan, missä liikkui taianomaisia, häkellyttäviä olentoja, joiden joukkoon valkea, suurisilmäinen nainenkin olisi sujahtanut.
Väliäkö sillä, että elokuvat olivat pitkiä ja niitä oli kolme? Ehkä Sylvia voisi palata toiste katsomaan seuraavat osat.
”Kenties voimme siis aloittaa Taru sormusten herralla”, Wolfie ehdotti ja suoristautui virittämään televisiota valmiuteen. Tytöt loikkasivat jaloilleen ja liehuivat miehen ympärillä. Polina kiipesi kyykistyneen miehen niskaan ja Kalinka kirputti korvaa.
”Tytöt…”

Sylvia otti kulauksen viinistään ja käpertyi sohvalla mukavampaan asentoon.
Se tuntui sohvalta, jolle saattoi käpertyä.
"Olen lukenut kirjat, vuosia sitten", hän totesi, katsellen, kuinka Wolfie alkoi virittää televisiota.
Koirien innokkuus sai hymyn häivähtämään huulilla, varsinkin kun vielä Mochi liittyi joukkoon, nojaten tassunsa miehen reittä vasten kurkottaakseen lähemmäs tämän kasvoja.
"He jumaloivat sinua."

”En tiedä, mitä olen tehnyt ansaitakseni kunnian”, Wolfie ähkäisi koirien läjän alta.
”Kalinka, Kalinka ei”, mies vetosi kallistaen korvaa kiinni hartiaansa, kun sinnikäs, pitkä kuono yritti työntää kieltään sen sisään. Polina huiskutti liehuvaa häntäänsä etutassut isännän lapaluilla, ja isäntä rapsutti joukkoon liittynyttä Mochia syöttäessään ensimmäisen, pidennetyn elokuvan levyn sisään soittimeen.

Sylvia painoi hetkeksi käden suutaan vasten, ettei olisi purskahtanut nauruun.
Hänen ei ollut vaikea keksiä syitä sille, miksi Wolfie oli saanut koirien palvovan huomion.
Hyvänen aika.
Posket punehtuivat, mutta se johtui ainoastaan viinistä.
"Mochi, kauniisti. Anna Wolfien laittaa elokuva pyörimään."

Fellowship of the Ringin valikko ilmestyi taulutelevision näytölle, ja Wolfie napsautti elokuvan pyörimään, taputellen huomiotaan kaipaavia koiria, kun palasi sohvalle. Hän vajosi Sylvian viereen, suoristaen käsivartensa sohvan selkänojalle ja otti kulauksen viinilasistaan.
”Rakkaus ja yksityiskohtaisuus, joilla nämä elokuvat tehtiin, tekee minuun vaikutuksen kerta kerran jälkeen”, Wolfie totesi, ennen kuin melkein yliluonnolliselta kuulostava ääni alkoi kertoa sormuksen tarinaa.

Teatterissa käydessään Sylvia eläytyi aina tarinaan. Riippumatta siitä, kuinka tuttu se oli, hänen oli aivan välttämätöntä kuljettaa nenäliinaa mukanaan, sillä silmät kostuivat aina.
Sama vaikutus näytti pätevän myös elokuviin.
Suuret, siniset silmät seurasivat tarkkaan, kuinka hobitit lähtivät liikkeelle vihreästä Konnusta ja matkasivat Keski-Maan halki.
Kohtaus, jossa Arwen pakeni Mustia ratsastajia, sai hänen sydämensä hakkaamaan niin, että oli pakko painaa käsi suojaksi sen päälle. Jos se kuitenkin pyrkisi ulos.

Wolfie päätyi katselemaan enemmän Sylviaa kuin tuttua, kaunista elokuvaa. Sen musiikki kertoi hänelle, mitä valkokankaalla tapahtuisi – ja elokuvaan täysin eläytyvä nainen oli huomattavasti mielenkiintoisempi.
Mies nojautui rennosti sohvatyynyihin ja tutki Sylviaa lämpimästi siristynein, vihrein silmin. Seurasi, millaiset hetket saivat naisen painamaan käden sydämelleen, kenen tarina kosketti syviten, millaiset kohtaukset imivät hänen vieraansa syvemmälle tarinaan.

Olisikohan Callahan pitänyt häntä hölmönä, kun hän itki elokuvan tähden?
Jostain syystä Sylvia oli varma, ettei Wolfie ajattelisi hänestä niin. Vaikka hän itkisi kuin pieni vesiputous.
Niin hän tekikin. Siinä vaiheessa, kun May It Be alkoi soida, kyyneleet olivat piirtäneet pysyvät juovat hänen kasvoilleen.
Puhekykykin tuntui kadonneen.
"Hyvänen aika..."

Ilta taisi olla jo lähempänä yötä, mutta ehkä sillä ei ollut merkitystä.
Wolfie yllättyi, kun huomasi elokuvan loppuneen, sillä hänen ajantajunsa oli kadonnut perinpohjaisesti. Hän saattoi kuulla jäätanssin mielessään, kun katseli Sylviaa.
Hän kosketti naisen selkää ja ojensi tälle nenäliinan, teeskentelemätöntä lämpöä pehmeästi siristyneissä kissansilmissään.
”Olen onnellinen, että pidit siitä.”

"Kiitos... Katso nyt minua", Sylvia naurahti ja otti nenäliinan kiitollisena vastaan. Hän pyyhkäisi silmänsä ja joutui häpeäkseen myös niistämään, nenä oli iskenyt auttamattomasti tukkoon siinä vaiheessa, kun Morian kaivos oli vaatinut Gandalfin itselleen.
Vaikka hän tiesi, että velho palaisi, ja entistä mahtavampana.
"Se oli elokuvana hyvin kaunis."

”Se on elokuvana hyvin kaunis”, Wolfie myönsi sulaen hymyyn. Niin oli Sylviakin. Hänen olisi tehnyt mieli pyyhkäistä naisen kyyneliä, mutta ehkä se oli aviomiehen oikeus.
Nämä olivat hyviä kyyneliä – ne kertoivat aidosta, kauniista tunteesta, hetkessä elämisestä, tarinasta välittämisestä.
”Minä katson sinua.”

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1651
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: When silence is all you know   La Helmi 24, 2018 2:49 pm

Wolfien vastaus sai Sylvian räpäyttämään hämmentyneenä silmiään.
Se kuulosti... hyvin kauniilta.
Hän pyyhkäisi hämmentyneesti kasvojaan.
"Vaikka tiesin juonen, siltikin minä..."
Tuntui vaikealta saada ajatuksesta kiinni, kun katse oli unohtunut siristyneisiin kissansilmiin.
Mochi nukkui tyytyväisenä keränä tyttöjensä keskellä.
"... Hyvänen aika, paljonko kello on?"

Wolfie irrotti vastentahtoisesti katseensa suurista, sinisistä silmistä ja katsahti ranteessaan olevaa, nahkahihnaista kelloa, jonka taulu oli riemukas sekoitus limenvihreää, keltaista ja oranssia.
”Melko paljon”, hän vastasi huolettomasti ja siemaisi viinilasistaan.
”Onko sinulla kiire kotiin?”

"Voi ei, minä vain... En taida olla siinä kunnossa, että voisin lähteä ajamaan", Sylvia huomautti punehtuen ja vilkaisi sitten Mochia, joka käänsi unisesti kylkeään.
Täytyisi soittaa taksi, ja käydä hakemassa auto seuraavana päivänä.
"Sinullakin on huomenna työpäivä."

”Minulla on töitä vasta iltapäivällä”, Wolfie vastasi rauhoittavasti ja sipaisi naisen selkää kevyesti.
Jos hän ei olisi juonut itsekin paria lasillista viiniä, hän olisi tarjoutunut viemään Sylvian kotiin – ei se riittänyt humalluttamaan häntä, mutta voisi silti tehdä ratin taakse nousemisesta arveluttavaa.
”Voisit aina jäädä tänne yöksi.”

Sylvia räpäytti silmiään.
"Minä en..."
Ehdotus oli hyvin... yllättävä. Hän olisi hyvin voinut viettää yönsä esimerkiksi Keikon luona, mutta he olivat vasta tavanneet Wolfien kanssa. Ja tämä oli mies. Ei se yksinkertaisesti olisi sopivaa.
Hän antoi katseensa siirtyä Mochiin, jonka jalat juoksivat unissaan.
"En haluaisi olla vaivaksi. Mutta Mochi ei ole parhaimmillaan, jos se herätetään kesken unien..."

”Ei sinusta ole vaivaa”, Wolfie vastasi lämpimästi.
”Sitä paitsi, se on vähintä mitä voin tehdä annettuani sinulle niin paljon viiniä.”
Hän vaihtaisi puhtaat lakanat sänkyynsä ja Sylvia saisi makuuhuoneen käyttöönsä, kun hän nukkuisi yönsä sohvalla. Nainen olisi tervetullut lainaamaan enemmänkin hänen vaatteitaan.
”Mochikin saisi jatkaa rauhassa uniaan.”

"Minä itse olin varomaton", Sylvia vakuutti punastuen.
Hän oli vannonut, ettei joisi enää koskaan liikaa viiniä, ja silti hän oli tyhjentänyt jo kolmannen lasillisensa.
Eikä se edes tuntunut pahalta, hyvänen aika.
Hetken harkittuaan Sylvia vastasi:
"Olisin siitä hyvin kiitollinen. Mochi tosiaan tarvitsee yöunensa."
Ja rehellisesti sanottuna ajatus tyhjään kotiin palaamisesta tuntui... pelottavalta. Kun Wolfien koti oli ollut niin täynnä elämää.

”Ilo on täysin minun puolellani”, Wolfie vakuutti, tyhjensi viinilasinsa ja suoristautui.
”Laitan makuuhuoneen valmiiksi sinua varten”, hän selitti ja avasi oven, mikä sai tytöt loikkaamaan jälleen jaloilleen ja liehumaan loikkien miehen perään.
”Ei, tytöt. Tytöt!” hän huokasi, kun Polina sinkosi parisänkyyn ja mylläsi aikaisemmin vielä siististi pedattua sänkyä antaumuksella, heittäytyen kierimään peitteisiin. Luojan kiitos hän oli sentään siivonnut huolella Sylvian edellisen vierailun jälkeen.

Sylvia saattoi painaa kätensä hetkeksi kuumottaville poskilleen ja vetää syvään henkeä.
Viini, mitään muuta selitystä käytökselle ei ollut.
Myös Mochi havahtui hereille, kun tyttöystävät katosivat sen viereltä, ja tepsutteli näiden perään.
Sylvia nousi seisomaan ja seurasi koiran esimerkkiä.
"Voinko... Tavaton."
Hän tirskahti hiljaa katsoessaan, kuinka Polina nautti olostaan.

Wolfie kohotti avuttomana käsiään ja antoi niiden läpsähtää takaisin kylkiään vasten. Valtava borzoi urisi ja kiemurteli pitkät jalat villisti viuhtoen, mylläsi peittoja solmuun, hautasi kuonoaan niiden sekaan.
Mies pudisti päätään. Toivotonta.
Kalinka tuuppasi päänsä hänen haaroihinsa voimalla, joka sai Wolfien kumartumaan kasaan ähkäisten. Luoja, hänen tyttönsä todella esittelivät parhaita puoliaan.
”Vaihdan sinulle puhtaat petivaatteet. Heti, kunhan hänen arvonsa suvaitsee lopettaa.”

Kerrankin Mochi jätti tarttumatta tilaisuuteen ja seurasi vain silmät unisesti siristyneinä, kuinka sen tyttö kiemursi onnessaan petivaatteiden joukossa.
"Hän nauttii", Sylvia huomautti ja astui makuuhuoneen puolelle, koskettaen huolestuneesti kasaan taittuneen Wolfien selkää.
"Kaikki hyvin?"

”Kyllä, kyllä”, Wolfie vakuutti ja suoristautui hitaasti, kun hänen miehisyytensä toipui Kalinkan tujusta tervehdyksestä. Hän soi Sylvialle rauhoittavan hymyn ja katsahti sitten Polinaa, joka ei tuntunut saavan tarpeekseen.
”Kieltämättä. Milloinkohan sitä on viimeksi itse nautiskellut noin sängyssä?”

Polinan onnea oli ihastuttava katsoa. Pian Mochikin innostui, loikkasi sänkyyn tyttönsä seuraksi ja urisi sille matalasti, nostaen takapuoltaan ilmaan leikin merkiksi.
Meni hetki, ennen kuin Wolfien sanat upposivat Sylvian tajuntaan, saaden hänet katsomaan miestä.
Sydän jätti lyönnin välistä.
"... Mitä?"

Wolfie katsahti Sylviaa. Nainen näytti järkyttyneeltä. Mies viittasi kohti venäläistä, joka piehtaroi uristen ja puhisten peitoissa, jalat ja liehuva häntä ilmassa viuhuen.
”Koira nauttii”, hän toisti, mitä Sylvia oli sanonut aikaisemmin.
”Melkein kadehdittavasti.”

Koira. Tietenkin.
Hyvänen aika.
Sylvia painoi kätensä hetkeksi poskilleen, kääntäen katseensa takaisin Polinaan ja Mochiin, joka ärisi pitkäsääriselle venäläiselle rakastavasti.
"Ei, en voi sanoa, että muistaisin, milloin viimeksi olisin itse... nautiskellut tuolla tavalla."

Wolfie nauroi hyväntuulisella käheydellä ja katseli, kuinka Polina lätki etutassujaan pienen, pullean shiban ympärille ja suukotteli sen kasvoja pitkällä kuonollaan. Kalinkakin yhtyi ilonpitoon, ja mies heilautti kättään lannistuneena.
Miten tässä oli tarkoitus vaihtaa lakanoita?
”Niillä on kadehdittava kyvy nauttia olostaan.”
Ajatus Sylviasta nautiskelemassa oli viehättävä.
”Olet toki tervetullut liittymään niiden seuraan”, hän sanoi huvittunut tuikahdus silmissään.

Koirien mielestä se oli varmasti turhaa ylipäätään.
Lakanoiden vaihtaminen.
Sylvia katsahti Wolfieta kuin yrittäen päätellä, pilailiko mies vain hänen kustannuksellaan.
Ehkä pilaili.
Mutta viini sai sen tosiaan näyttämään... riemukkaalta.
Hymy häivähti Sylvian suupielissä, kun hän astui lähemmäs ja istahti sängyn laidalle.
Hyvänen aika, tämä oli...
Mutta pidemmälle Sylvian ajatus ei ehtinyt, kun Kalinka oli huomannut uuden nautiskelijan liittyneen niiden seuraan, ja hautasi hänet alleen kaikella borzoin rakkaudella.

Wolfie katseli Sylviaa ja Kalinkaa hymyillen, kissansilmät hyväntuulisiksi viiruiksi siristyneinä. Häivähdys huolta sisällään, sillä hänen koiransa olivat isoja ja käytöstavattomia, ja Sylvia oli kovin pieni ja hento.
Mutta se ei Kalinkaa liikuttanut, kun mustakultainen koira vajosi velttona ja onnellisena naisen päälle, haudaten tämän sinisävyisiin petivaatteisiin. Pää kallistui taakse ylettääkseen nuolemaan naisen kasvoja ja kirputtamaan korvia.

Sylvia voihkaisi, kun suuri, rakastava koira lysähti hänen päälleen.
"Kalinka... hyvänen aika..." hän nauroi, upottaen sormensa borzoin liehuvaan turkkiin.
Mochi nukkui hänen kanssaan samassa sängyssä silloin, kun Callahan oli työmatkalla, mutta se pysytteli visusti omalla puolellaan sänkyä.
Toisin kuin nyt, yllättävää mustasukkaisuutta tuntien shiba käännähti ympäri ja alkoi urista emännälleen, töykkien tätä pulleilla tassuillaan.
Se sai Sylvian hyrisemään lisää naurusta.
"Olet oikeassa, hyvin nautinnollista..."

Wolfie kuunteli naisen naurua lumoutuneena. Kuuli jäätanssin sinfonian kasvavan – Sylvia voisi olla kokonainen sävellys. Mestariteos kastepisaroita, jäätä, aamun kirkkautta.
Mutta hän ei voinut kääntyä ja kadota kirjoittamaan ylös nuotteja mielessään. Ehkä hän saisi kuulla niitä uudelleenkin.
Mies ei voinut olla yhtymättä nauruun.
Nyt Polinakin innostui uudesta ystävästä ja loikki muiden ympärillä, yrittäen päästä nuolemaan Sylvian kasvoja.

Hyvänen aika.
Sylvia hukkui jonnekin koirien alle, painui tiukasti patjaa vasten.
"Tytöt..." hän vetosi, mutta lause jäi kesken, kun innokkaan borzoin kieli oli työntyä hänen huulensa väliin.
"Olen pahoillani, en taida..."
Kieli yritti taas hänen suuhunsa.
"... helpottaa työtäsi..."

Wolfie nauroi ja hieraisi pisamaisia kasvojaan astuen lähemmäs.
Sylvia näytti melko onnelliselta hautautuessaan koirien alle.
”Tarvitsetko apua?” hän kysyi kuitenkin varmuuden vuoksi ja kosketti naisen päällä retkottavan Kalinkan mustaa, kiharaista silkkiturkkia.

Sylvia heilautti avuttomasti toista kättään.
"En taida päästä täältä ylös", hän huomautti yhä naurusta hyristen.
"Tämä on kyllä oikein mukavaa, sinunkin pitäisi ehdottomasti kokeilla."
Mochi urnutti ja alkoi kuopsuttaa peittoa etukäpälillään.

”Saatat olla oikeassa”, Wolfie vastasi käheästi naurahtaen ja työnsi sormet läpi kurittomien, punertavanruskeiden hiustensa, jotka uhkasivat lähteä venähtämään mallistaan.
Ehkä hänen ei olisi pitänyt, mutta mikä siinä olisi niin kamalaa? Mies istahti vapaalle puolelle sänkyä ja kellisti riehakkaan Polinan syliinsä, ennen kuin se ulottui nuolemaan hänen kasvojaan. Liehuva, punavalkea häntä hakkasi sänkyä, kun Wolfie silitti koiran kylkiä ja katseli Kalinkan alle hautautunutta Sylviaa hymyillen.

Tämän täytyi olla jollakin hirvittävällä tavalla väärin.
Mutta juuri sillä hetkellä Sylvian oli vaikea tuntea syyllisyyttä.
Hän oli joskus niin kammottavan yksinäinen, ja innokas koira, kielisuudelmista huolimatta, tuntui täydelliseltä lääkkeeltä siihen tunteeseen.
Ja siristyneet, vihreät kissansilmät.
Ei. Pois sellaiset ajatukset.
Hän käänsi kasvojaan niin, että näki Wolfien kasvot.
"Etkö tosiaan halaile tällä tavalla tyttöjesi kanssa useammin?"

Wolfie nauroi käheästi ja pyyhkäisi hiuksiaan, pidellen Polinan päätä kauempana suustaan.
”Aivan liian usein kehdatakseni myöntää sitä”, hän vakuutti ja suoristi jalkojaan peittojen sekaan, kun koira viuhtoi mukavampaan asentoon hänen sylissään.
”Tytöt eivät tiedosta lainkaan omaa kokoaan, kun ähertävät syliin. Kuinka hellyydenkipeä Mochi on?”

Sylvia ei onnistunut aivan yhtä onnistuneesti, vaan Kalinka yritti kerta toisensa jälkeen vetää hänet mukaan villiin kielisuudelmaan. Lopulta koira luovutti, ja siirtyi takaisin hänen naurettavien hobitinkorviensa kirputtamiseen.
"Ei siinä ole mitään hävettävää", hän huomautti ja rapsutti borzoin kylkiä.
"Mochi on... hän on hyvin tarkka siitä, milloin haluaa tulla rapsutetuksi."

Se kuulosti… Jotenkin surumieliseltä. Koira, joka ei kaivannut läheisyyttä. Hänen tytöillään sitä oli yltäkylläisesti.
”Olet tervetullut tänne, aina kun mielesi tekisi rapsutella koiria tai tulla kirputetuksi tai suudelluksi hurjalla intohimolla”, Wolfie naurahti ja tarttui Polinan punaisen, mustan ja valkoisen kirjomaan, suippoon kuonoon.
”Kuulepa tyttöseni, rauha nyt jo maassa”, hän vetosi ja hipaisi sitten huulillaan kuononsyrjää.

Onneksi Kalinkan suippo kuono työntyi Sylvian korvaan, sillä se peitti samalla punan, joka oli kohonnut hänen poskilleen.
Hyvä luoja, mikä häntä oikein vaivasi? Wolfie puhui koiristaan, koirien intohimoisista suudelmista, joista yksi oli suunnattu juuri hänen korvaansa.
Hyvänen aika.
"Tytöt taitavat olla hieman liian väsyneitä."

”Tämä on itse asiassa varsin tyypillinen olotila niille”, Wolfie totesi ja hieraisi niskaansa.
”Ei kai ihme, että meidät heitettiin ulos tapakurssilta.” Polina huiskutti ahkerasti häntäänsä ja huitoi miestä tassuillaan. Wolfie ähkäisi, kun toinen lätkäisi häntä ohimoon.
”Tyttöseni nyt”, hän vetosi ja nojautui painamaan toisen suudelman koiran poskelle, lukiten sen viuhtovat käpälät hellästi käteensä.
”Ei tarvitse rakastaa niin rajusti.”

"Minusta tytöt ovat oikein ihastuttavia", Sylvia vakuutti ja hipaisi borzoin suippoa kuonoa vaivihkaa huulillaan. Mochi ei yleensä antanut tehdä niin, se vain ravisti tuohtuneena päätään.
Joskin tytöt tuntuivat pehmittäneen sen miehistä luonnetta hieman.
Hänen oli pakko peittää haukotus kätensä taakse, päivä oli alkanut aikaisin.

Haukotus ei jäänyt Wolfielta huomaamatta. Mies hätisti Polinan lempeästi sylistään ja nousi sängyltä.
”Vaihdetaanpas sinulle puhtaat petivaatteet niin pääset nukkumaan”, mies sanoi ja poimi sylillisen puhtaita, raikkailta tuoksuvia petivaatteita yhdestä huoneen seinällä olevasta, valko-ovisesta kaapista.
”Voin käyttää Mochin vielä ulkona yhdessä tyttöjeni kanssa, niin sinun ei tarvitse enää nousta.”

Oikeastaan Sylviasta tuntui, että hän olisi voinut jäädä nukkumaan siihen, lämpimän koiran alle.
Mutta ehkä se ei ollut hyvä ajatus.
Hämmästyksekseen hän sai työnnettyä Kalinkan lempeästi pois päältään niin että saattoi nousta istumaan sängyn laidalle.
Hieraistuaan unisia silmiään hän käänsi katseensa Wolfieen.
"Voin auttaa. Lakanoiden kanssa."

”Älä huolehdi siitä – olen suoranainen asiantuntija sängyn petaamisessa”, Wolfie vakuutti ja laskettuaan sylillisensä vaaleapuiselle yöpöydälle, kieltämättä ryhtyi riisumaan leveää parisänkyä varsin tehokkain ottein tummansiniseen päätyseinään sopivista lakanoista.
”Minulla on pari puhdasta hammasharjaa kylpyhuoneen peilikaapissa. Ota ihmeessä sieltä, jos haluat”, hän kannusti ja nyökkäsi kohti mustavalkoista kylpyhuonetta, jossa Sylvia oli edellisellä kerralla vaihtanut hänen villapaitaansa.
”Ja haluaisitko lainata vaikka t-paidan yöksi?” mies kysyi hulmauttaessaan tummanvioletin lakanan sängylle ja ryhtyessään tamppaamaan sitä patjan alle.

Sylvia tajusi unohtuvansa katselemaan, kuinka uskomattoman vaivattomasti lakanoiden vaihtaminen näytti käyvän.
Äänistä päätellen Mochi ja tytöt olivat siirtyneet jatkamaan olohuoneen puolelle.
Wolfien kysymys sai naisen räpäyttämään silmiään.
"Oh, minä, tuota..."
Hän ei pystyisi nukkumaan yläosaltaan varsin tyköistuvassa leningissään. Ja toinen vaihtoehto olivat sen alla olevat alusvaatteet...
Hyvänen aika. Ei.
"Olisin siitä hyvin kiitollinen."

Wolfie siirtyi sängyn ympäri Sylvian vierelle ja tuuppasi jalallaan makuuhuoneen oven kiinni, ennen kuin koirat palaisivat ja keskeyttäisivät jälleen lakanoiden vaihdon.
”Ilo on todella minun puolellani”, mies vakuutti ja viimeisteli lakanan sovituksen. Sitten hän kurkisti vaatekaappiinsa ja etsi Sylvialle siististi viikatun, puhtaan t-paidan, jonka pehmeää kangasta valkoiset ja vihreät, paksut raidat kirjoivat.
Mies ryhtyi pujottamaan tyynyjä puhtaisiin, kirjaviin tyynyliinoihin ja kävi sen jälkeen kahden untuvapeiton kimppuun.

Sulkeutuva ovi teki kaikesta yhtäkkiä kovin... intiimiä.
Taivas, hän taisi olla pahemmassa humalassa kuin oli kuvitellutkaan.
T-paidan kangas tuntui pehmeältä sormia vasten. Hän voisi vaihtaa sen päälleen sillä välin, kun Mochi olisi iltalenkillään. Jos Wolfie tosiaan olisi niin kultainen, että voisi ottaa sen tyttöjensä mukaan.
"Kiitos. Sinä olet hyvin taitava tuossa", hän huomautti, halaten t-paidan rintaansa vasten.

Wolfie katsahti Sylviaa silmäkulmastaan suoristaessaan peittoa viehättävästi kirjotun pussilakanan sisään ja nauroi sitten vapautuneella käheydellä.
”Kiitos, kai. Onhan tämäkin kai yhdenlainen taito hallita”, hän pohti leukaansa hieraisten ja laski kätensä luontevasti Sylvian hartialle, kun viittasi nyt pedattua sänkyä kohti siniset petivaatteet kainalossaan.
”Olkaa hyvä. Käytän nyt koirat iltalenkillä, niin saat käydä nukkumaan rauhassa. Ole kuin kotonasi – jos kaipaat vielä iltapalaa, mitä tahansa.”

"Minä en ole koskaan pedannut vuodetta", Sylvia myönsi, eikä osannut enää edes hävetä, vaan katseli uteliaana, kuinka peitot sujahtivat pussilakanoiden sisään.
Käheä nauru sai kylmät väreet juoksemaan pitkin naisen selkää.
Tavaton, hän taisi tosiaan olla humalassa. Ja väsynyt.
Kulmat painuivat alas hieman huolestuneina.
"Pärjäättehän varmasti? Mochi on kyllä oikein kaunis ulkoilija, vaikka hän rehellisesti sanottuna saattaakin hieman maleksia poispäin käveltäessä."

”Me pärjäämme erinomaisesti”, Wolfie vakuutti ja pysäytti itsensä juuri, kun oli aikeissa painaa mutkattoman suudelman valkeiden hiusten joukkoon.
Sylvia. Ei Muriel, ei Andy, ei kukaan muukaan hänen läheisyyteensä tottunut ystävä. Sylvia.
”Ole rauhallisin mielin ja käy toki nukkumaan, jos olet väsynyt.”
Mies avasi makuuhuoneen oven ja harppoi sitten portaikkoon koirien lauma mukanaan.
”Tulkaapas tytöt ja pojat, käydään iltakävelyllä.”

Mochin mielestä iltalenkki oli kammottavan huono ajatus.
Mutta sen tytöt lähtivät, joten senkin oli lähdettävä. Miehekkään vaaleansinisissä valjaissaan.
Sylvia odotti niin kauan, että portaikkoon johtava ovi oli sulkeutunut, ja pujahti sitten kylpyhuoneeseen valmistautumaan yöpuulle.
Peilistä katsoi vastaan hieman utuinen katse.
Hyvänen aika...
Hän pesi hampaansa ja veti raidallisen paidan päänsä yli, pesi kasvoiltaan hillityn meikin. Ripset olivat lähes valkoiset nyt, kun maskara ei enää värjännyt niitä.
Hän tunsi olonsa paidassa melkein... alastomaksi.
Lopulta hän tassutteli makuuhuoneeseen, mutta jäi vielä sängyn reunalle istumaan, ovi avoimena.
Että Wolfie ja koirat varmasti pääsisivät turvallisesti kotiin.

Parikymmentä minuuttia myöhemmin portaikossa kolisi. Kynnet rapisivat puisia portaita vasten, ja sitten Wolfie avasi niille oven. Sade hunnutti borzoiden kiharaisia turkkeja ja villitsi hänen punertavat hiuksensa.
Mies näki vilauksen Sylviasta sänkynsä laidalla, paljaat, sirot jalat hänen t-paitansa alta pilkistäen. Hyvänen aika.
Ja sitten hän tajusi venäläisten luikahtaneen otteestaan.
”Tytöt, tytöt ei!” hän vetosi, kun koirat laukkasivat makuuhuoneeseen ja loikkasivat sängylle haudatakseen Sylvian alleen.
”Hei kauhukakarat, ei!” Wolfie protestoi hölkäten niiden perässä ja yritti kiskoa ne pois naisen päältä, ennen kuin koko sänky olisi märkä.

Sylvia kuuli oven käyvän ja oli aikeissa nousta ylös, muttei koskaan ehtinyt niin pitkälle.
Yhtäkkiä hän huomasi selkänsä painuneen peitettä vasten.
Ja jonkun suutelevan intohimoisesti kasvojaan. Ja toisen läähättävän korvaansa.
"Tytöt..!" hän yritti vedota, vaikka tilanne saikin hänet tirskahtelemaan naurusta.
Mochi oli jättänyt seuraamasta tyttöjä.
Se oli jähmettynyt liikkumattomaksi eteiseen, odottamaan, että joku suvaitsisi kuivata sen turkin.

Mochi-parka joutui odottamaan vielä hetken, sillä Wolfie kiiruhti pelastamaan Sylviaa.
”Kalinka, alas”, mies vetosi, kun tarttui Polinan kaulapantaan ja nyki venäläistä pois vieraansa päältä. Sentään Sylvia nauroi hänen käytöstavattomille koirilleen.
”Kalinka!” Wolfie toisti, kun nosti Polinan lattialle puhtailta lakanoilta ja piteli edelleen sen pantaa, kun yritti saada otetta Kalinkasta.

Mochi ei ottanut odottamista hyvällä, se tahtoi painimaan tyttöjensä kanssa.
Kimeä shibahuuto raikasi vaativana eteisestä.
Voi Mochi-rakas, Sylvian pitäisi ehdottomasti mennä pelastamaan se märän turkin aiheuttamalta harmiltaan.
"Kalinka, rakas, minun pitäisi tosiaan päästä ylös", hän vetosi, samalla kun yritti lempeästi työntää suurta koiraa alas.

Wolfie vilkaisi taakseen. Ehkä Mochi oli paremmin tapakoulutettu kuin hänen koiransa.
”Kalinka, käyttäydy, hävytön tyttö”, mies vetosi ja sai vihdoin kiinni mustan turkin sekaan hautautuneesta kaulapannasta, raahaten venäläiset lattialle ja olohuoneen puolelle.
”Ole vain rauhassa, Sylvia, minä käyn pelastamassa Mochin.”
Sillä koira kuulosti olevan hädissään äänestä päätellen.

Mochi oli todellisessa hädässä.
Ainakin, jos siltä itseltään kysyttiin.
Se seisoi tanakasti jalat erillään toisistaan, selkä hieman köyristyneenä ja syvä inhon ilme pyöreillä kasvoillaan.
Hyvä luoja, se vihasi sadetta. Eikä todellakaan suostunut ravistamaan itseään kuivaksi niin kuin normaalit koirat.
Ei, se halusi tulla kuivatuksi. Nyt.
Sylvia tiesi, että hänen olisi pitänyt nousta ja mennä auttamaan koiraparkaansa, mutta olo oli viinin ja naurun jäljiltä raukea.

Wolfie veti makuuhuoneen oven kiinni, jotta venäläiset eivät tunkisi takaisin sänkyyn hänen vieraansa seuraksi, ja ravasi sitten portaita alas eteiseen, missä pullea japanilaispoika murjotti.
”Onko asiat huonosti?” hän kysyi koiralta huvittuneena, tutki hetken sen elekieltä ja houkutteli sitä ylös portaita, ennen kuin keksi ottaa naulasta koirien tassupyyhkeen ja hangata koiran punertavaa turkkia kuivaksi.

Olivat. Hyvin, hyvin huonosti.
Mochi oli joutunut odottamaan.
Ja sitten mies kehtasi vielä kuivata sen tassupyyhkeellä. Tassupyyhkeellä!
Kun kotona sillä oli oma, pehmeäksi pesty ja tuoksuvaksi kuivatettu pyyhe.
Mutta ehkä nyt oli vain tyydyttävä tähän. Hyvänen aika.
Kun Mochi koki itsensä olevan riittävän kuiva, se lähti kömpimään portaita ylös jäykin jaloin, kuin olisi vieläkin ollut tuohtunut odottelustaan.
Yläkerrassa Sylvia oli ollut aikeissa lähteä tarkistamaan, että kaikki oli hyvin, mutta heti vedettyään makuuhuoneen oven kiinni selkänsä takana hän oli joutunut kahden rakastavan borzoin piirittämäksi.

Wolfie seurasi shiban jäljissä ylös puisia portaita ja sulki oven takanaan. Huomatakseen, että tytöt olivat jälleen Sylvian kimpussa – nyt olohuoneen puolella.
”Tytöt!” hän vetosi, astui shiban yli pitkin jaloin ja harppoi pelastamaan Sylviaa.
”Olen hyvin pahoillani tyttöjeni puolesta. Kuulkaapa nyt, te hävyttömät otukset, antakaa Sylvian olla!”
Kalinka työnsi päätään raidallisen t-paidan helman alle.

Mochi heilutti häntäänsä tytöilleen, mutta pullea japanilaispoika halusi jo nukkumaan.
Sylvia käänsi katseensa Wolfieen, kasvot punehtuneina.
"Oh, hei. Olin tulossa katsomaan, onko kaikki hyvin, ja..."
Hän punehtui vähän lisää ja nykäisi t-paitansa helmaa alemmas, kun innokkaan borzoin suippo kuono työntyi sen alle.
"... ajattelin kysyä, missä sinä nukut?"

”Sohvalla”, Wolfie vastasi hymyillen ja nykäisi Kalinkan pannasta kauemmas, näpäyttäen koiran kuonoa hellästi.
”Käyttäytyisit, hävytön eläin.”
Mies töni venäläisiä kauemmas naisesta, vaikka niiden pyrkimys tuntui olevan liimautua aivan iholle.
”Ota vain Mochi kanssasi sänkyyn, jos haluat.”

Sylvia loi sohvaan huolestuneen katseen.
"Mutta tarvitset kai peiton ja tyynyn ja..?"
Hän joutui keskeyttämään kysymyksensä, kun ei todellakaan tiennyt, mitä kaikkea sohvalla nukkumiseen tarvittiin. Heillä oli aina ollut käytössään vähintään yksi vierashuone.
"Kiitos, hän näyttää olevan jo matkalla sinne", nainen myönsi, kun shiba seisahtui makuuhuoneen oven eteen.
"Ei kai selkäsi kipeydy?"

”Minä selviän kyllä sohvalla”, Wolfie vakuutti käheästi naurahtaen ja sukaisi kosteita, kurittomia hiuksiaan. Hän voisi täydentää jäätanssin sinfonian yön tunteina, sillä musiikki eli edelleen hänen mielessään.
”Ei syytä huolestua”, mies sanoi ja laski kätensä naisen olalle.
”Nuku vain rauhassa. Makuuhuone on täysin sinun.”

Huoli ei kadonnut Sylvian katseesta.
Eikö hänen olisi ollut paljon helpompi nukkua sohvalla, kuin pitkäraajaisen miehen? Hän meni tarvittaessa kätevän pieneen tilaan.
Mutta olisi ehkä ollut epäkohteliasta inttää vastaan? Hyvänen aika, hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä etiketistä.
Mochi kuopaisi vaativasti tassullaan makuuhuoneen ovea.
"Minä... Hyvää yötä, Wolfie. Kiitos."
Sylvia hymyili miehelle melkein ujosti ja raotti sitten ovea, niin että Mochi pääsi pujahtamaan edeltä sisään.

Wolfie tarttui venäläisten pitkäsäärien kaulapantoihin, kun ne olivat lujahtamassa Mochin perään. Ei, tänä yönä ne pitäisivät hänelle seuraa olohuoneen puolella, toivottavasti.
Pitkäsaaret olivat oppineet varsin nokkeliksi ovien avaamisessa.
”Hyvää yötä, Sylvia”, mies toivotti, ennen kuin vajosi istumaan beigelle, tyynyin kirjotulle kulmasohvalle, venäläisten pannat käsissään.

Voi tyttöparat, joutuisivatko ne nyt nukkumaan lattialla?
Sylvia loi kaksikkoon huolestuneen katseen, mutta pujahti lopulta shibansa perässä sisälle.
Mochi oli jo vallannut itselleen sängyn keskustan.
"Kultaseni, minunkin pitäisi mahtua", Sylvia huomautti hellästi.
Koira huokaisi.
Lopulta Sylvia onnistui ahtamaan itsensä peiton alle ja käpertymään mukavaan asentoon.
Ehkä viini tuuditti hänet uneen nopeasti, vieraasta vuoteesta huolimatta.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1651
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: When silence is all you know   La Helmi 24, 2018 2:50 pm

* * *

Olohuone lainehti nuottivihkojen sivuja, mutta nyt ne eivät olleet rutussa. Ne olivat vain lävähtäneet tasoilta, kun Wolfie vaelsi inspiraation vallassa ja kaivoi tyhjiä vihkoja epäonnistuneilla yrityksillä tuhrittujen seasta.
Valmiiksi kirjoitettu jäätanssin sinfonia lepäsi valkeapuisella Ikean sohvapöydällä.
Wolfie oli noussut aamuvarhaisella, tietämättä oliko lopulta nukkunut laisinkaan, viikannut huovan takaisin sohvan käsinojalle ja tiskannut hiljaa eilisen päivällisen jäljet. Jälkiruokaa oli jäänyt yltäkylläisesti yli – ja nyt mangosorbetti todella oli sorbettia.
Pitäisiköhän Sylvia makeasta aamiaisesta?
Wolfien piti estää itseään valmistamasta sellaista valmiiksi ja viemästä sitä naiselle sänkyyn. Rajoita nyt vähän, mies. Sylvia oli toisen miehen vaimo.

Sylvia nukkui hieman pidempään kuin oli suunnitellut, ja havahtui vasta, kun joku raapi ovea.
Hentoinen päänsärky väijyi ohimoilla.
Kuinka ihmeessä Mochi oli joutunut suljetun oven taakse?
"Kultapieni..."
Sylvia kohottautui hitaasti istumaan ja pyyhkäisi yön jäljiltä avoimina alas selkään lainehtivia hiuksiaan syrjään kasvoiltaan.
Ei Mochi ollutkaan oven ulkopuolella, vaan raapi sitä päästäkseen ulos.
Vei hetken ennen kuin nainen muisti, missä oli.
Ja tunsi sitten syvän punan kohoavan kasvoilleen.
Hyvä tavaton...
Olisi pitänyt vaihtaa vaatteet heti säädyllisempiin, mutta oikeastaan mieli teki suihkuun. Olisikohan se aivan kammottavalla tavalla väärin..?
Sylvia siirsi peiton syrjään ja laski paljaat jalkansa varovasti lattialle, nykien t-paidan helmaa alemmas (vaikkei se ollutkaan vaarassa paljastaa mitään) ennen kuin päästi Mochin luikahtamaan ulos, ja vedettyään nopeasti henkeä, astui itsekin olohuoneen puolelle.

Lähelle keittiönurkkausta asettuneet venäläiset heräsivät henkiin. Ne muistuttivat taljoja lojuessaan valtavina puisella lattialla, mutta sinkosivat kadehdittavalla vauhdilla jaloilleen Mochin ilmestyessä ja loikkivat tervehtimään pientä poikaystäväänsä hännät liehuen.
”Tytöt”, Wolfie vetosi kääntymättä heti teepannun luota, mutta vilkaisi sitten olkansa yli. Ja hetken hänen oli vaikeaa irrottavaa katsettaan häkellyttävästä olennosta, nyt hänen t-paitaansa hautautuneena.
Sama, omituinen tunne vaani hänen mielessään – melkein kuin deja vu. Kuin häkellyttävä olento olisi kuulunut siihen.
”Huomenta. Saitko nukuttua?”

Mochi heilutti häntäänsä ja kumarsi syvään. Sitten se venytti vielä kummankin takatassunsa pitkänä taakse, ennen kuin asteli tervehtimään innokkaita tyttöjään.
Innokkaalta se vaikutti itsekin, lempi ei ollut haihtunut yön aikana.
Puna Sylvian poskilla syveni, mutta ehkä se sai hänet näyttämään vain terveeltä.
T-paidan helma ulottui aivan tarpeeksi pitkälle.
"Huomenta, nukuin oikein hyvin, kiitos."
Hänen katseensa kiersi hitaasti lattialle levinneitä sivuja.
"Tuota, saitko sinä nukuttua lainkaan?"

Wolfie katsahti nuottivihkojen sivuja. Ehkä hänen pitäisi siivota ne pois. Myöhemmin.
Vihreissä, kuparin kirjomissa silmissä viipyi melkein maaninen häivähdys euforiaa.
”Kyllä, kyllä. Minulla oli oikein hyvä yö”, mies vakuutti. Ei hän unesta ollut varma – mutta taivas. Musiikin kuuleminen oli tuntunut upealta.
Kymmenen vuotta hiljaisuutta, unettomia öitä, tuskaista yritystä löytää edes kaiku siitä, mitä hän oli joskus ollut.
”Suostuisitko ottamaan aamiaiseksi suklaapannukakkuja mangosorbetilla? Tein tapani mukaan aivan liikaa.”

Kynsien rapinasta ja riemukkaista urahduksista päätellen Mochi ja tytöt olivat rynnänneet ilakoimaan vuoteeseen. Jos se vielä hetki sitten olikin ollut varsin siisti, niin viimeistään nyt peitteet joutuivat myntätyiksi kasaan.
Sylvia pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan ja harkitsi kiepauttavansa ne edes nopealle letille.
"Se kuulostaa oikein herkulliselta", hän vastasi, suoden miehelle vielä hieman uneliaan hymyn.
"Kirjoititko koko yön?"

”En toki”, Wolfie vakuutti, nosti pannun kuumenemaan levylle ja pudotti sille nokareen voita.
Hän repi katseensa irti valkeista, vapaista hiuksista, jotka tuntuivat kutsuvan kosketusta. Käyttäytyisit, hyvä mies.
”Millainen vointi sinulla muuten on?” hän kysyi vilkaisten olkansa yli, kun pudotti edellisenä iltana tehdyn pannukakun kuumenemaan pannulle.

Sylvia loi epäuskoisen katseen ympäri olohuonetta levinneisiin sivuihin.
"Voin oikein hyvin", hän vakuutti, ja hetken epäröityään asteli sohvan luo. Hän siirsi hyvin rakastavasti yksittäisen paperin syrjään ennen kuin istahti alas, siististi sohvan reunalle.
Vielä toistamiseen epäröityään hän taitteli sohvan käsinojalle viikatun viltin auki ja laski sen syliinsä, paitsi peittääkseen varsin paljaat (ja hieman mustelmaiset) jalkansa, myös karkottaakseen aamun viileyden jäsenistään.
"Hieman hutera, jos aivan rehellisiä ollaan, muttei mitään, mitä aamiainen ei karkottaisi."

Millainen mies hänkin oli, juottaessaan vieraansa humalaan?
Wolfie nosti kuumentuneen ja pinnaltaan rapeammaksi käyneen pannukakun lautaselle, valeli sille lämmintä hunajaa ja lisäsi seuraksi kaksi tuhtia palloa makeaa, hedelmäistä mangosorbettia. Mies toi lautasen Sylvialle myötätuntoisesti hymyillen ja istahti naisen viereen teekupin kanssa, levittäen käsivartensa selkänojalle.
”Olen pahoillani viinistä.”

Milloinhan viimeksi hän oli syönyt makean aamupalan? Ehkä jollakin heidän Keski-Eurooppaan suuntautuneella matkallaan.
Ratsastaessaan hän oli aina noudattanut tarkkaa ruokavaliota.
Makuuhuoneesta kuului leikkisää urinaa.
"Voi, ei se mitään, se oli oikein hyvää viiniä", Sylvia vakuutti, kevyesti punehtuen.
Itsehän hän oli juonut liian monta lasillista.
"Toivottavasti en ole sotkenut aamurutiinejasi kovinkaan pahasti."

”Älä huoli. En ole kovinkaan suuri rutiinien ystävä”, Wolfie nauroi ja tuuppasi makuuhuonesta hiipineen ja nyt ovelasti Sylvian lautasta kohti ovelasti loikkaavan Polinan syrjään kesken ilmalennon.
Hävytön eläin.
Wolfie loi siihen tuiman katseen viiruksi siristyvin kissansilmin.
”Tämä on harvinaisen miellyttävä aamu.”

Sylvia jähmettyi hetkeksi aloilleen, kun Polina ilmestyi varoittamatta.
Ilmeisesti ruuan tuoksu oli huumaava, sillä myös Mochi tassutteli pian makuuhuoneesta ja istahti sohvapöydän vierelle, kapeat silmät viiruina.
Wolfien sanat saivat Sylvian hymyn kirkastumaan.
"Niin minustakin", hän myönsi, ja tavallisesti surumielisissä silmissä häivähti lämpö.
"Jos totta puhutaan, en nauti erityisesti yksinäisistä aamuista."

Wolfie nauroi käheästi, vihreät silmät tuikahtaen.
”Olet tervetullut tänne aamiaiselle, kun siltä tuntuu”, mies vakuutti ja rapsutti Polinan punertavaa, silkkistä niskaa. Se tuijotti heitä anovin, surullisin silmin ja puhalsi haikeasti.
”Laitan paljon parempaa ruokaa, kun joku muukin on syömässä sitä."

Mochi vahvisti Polinan surumielisen puhinan vinkuvalla marinalla.
Jos kerran parempaa ruokaa laitettiin, niin olisi voinut laittaa sillekin, kiitos vain.
Sylviaa hymyilytti lisää.
"Täytyyhän Mochin päästä tapaamaan tyttöystäviään", hän myönsi ja vei palan pannukakkua suuhunsa, vaikka kaksi silmäparia tuijottikin häntä anoen.
"Hän on ollut paljon paremmalla tuulella viime aikoina, aiemmin hän oli laihdutuskuurinsa vuoksi kovin kärttyisä."

”Laihdutuskuureille tuppaa olemaan sellainen vaikutus, lajista riippumatta”, Wolfie vastasi hymyillen huvittuneena.
Kalinka loikkasi sohvalle Sylvian toiselle puolelle, ja mies loi siihen varoittavan katseen.
”Mochin pitää ehdottomasti päästä tapaamaan tyttöystäviään”, hän vakuutti siemaisten teetään. Tänään Sylvian tee oli kanariankeltaisessa mukissa, jossa oli valkoisia ja vaaleanpunaisia palloja.

Sylvia katsahti viereensä hypännyttä koiraa ja laski hetkeksi veitsen kädestään voidakseen rapsuttaa sen liehuvaista turkkia.
"Eikä Mochi-parka ymmärrä, että se on vain hänen omaksi parhaakseen. Onhan hän rehellisyyden nimissä hieman... pyöreä."
Pyöreä poika urahti vaativasti.
Sylvian katse oli pysähtynyt hyvin kirkassävyiseen mukiin.
"Sinulla on kovin hurmaavia mukeja."

Wolfienkin katse kääntyi värikkääseen mukiin, ja hän kohautti hymyillen olkiaan.
”Päädyn ostamaan asioita, jotka kiinnittävät huomioni ja saavat minut paremmalle tuulelle.”
Hän vilkaisi asuntoaan, jossa mikään muukaan ei näyttänyt parilliselta tai samaan sarjaan sopivalta.
”Ajoin muinoin naisystävän hulluksi rakkaudellani eripariseen ja omituiseen."

Sylvia hipaisi kanariankeltaisen mukin kylkeä lähes hellästi ennen kuin tarttui jälleen veitseensä.
Hän ajatteli heidän valkoista, lähes kliinistä asuntoaan. Kuppeja, jotka olivat kaikki samaa sarjaa, hänen rakasta, venäläistä teeastiastoaan lukuun ottamatta.
Kirkkaankeltainen muki olisi loistanut kaiken valkeuden keskellä kuin majakka.
Wolfien sanat saivat hänet naurahtamaan pehmeästi tirskahtaen.
"Millaisia omituisuuksia rakastat?"

Wolfie hymyili puolittain ja hieraisi pisamaisen, kyömyn nenänsä vartta.
"Pidän omituisten reseptien kokeilemisesta ja improvisaatiosta, rumista jouluvillapaidoista ja eriparisista, kodittomista asioista ja otuksista", hän katsahti kerjäävää Kalinkaa, "pidän kirpputorien ja vanhojen, unohdettujen liikkeiden kiertelystä. Silloin tällöin sieltä tarttuu mukaan hylättyjä sieluja. Olen myös harvinaisen lahjakas vaeltamaan itseni eksyksiin, kuulemma."
Mies katsoi Sylviaa.
"Mikä on omituisin asia, mistä sinä pidät?"

Sylvia hymyili.
"Rumat jouluvillapaidat ovat ihastuttavia", hän huomautti. Hän oli ostanut sellaisen jopa Mochille, mutta shiba oli jähmettynyt kauhusta eikä ollut suostunut liikahtamaankaan, ennen kuin villapaita oli otettu pois.
Toisella sovituskerralla se ei ollut ollut enää moksiskaan. Silloin sitä oli kiinnostanut jouluruokien tuoksu.
Nainen huomasi unohtuneensa katselemaan Wolfieta, tämän puhuessa unohdetuista esineistä - ja olennoista - niin uskomattoman kauniisti.
"Oh, Keikon asunnon alakerrassa on ikivanhalta näyttävä sisustusliike, oletko koskaan vieraillut siellä? Ei kai Hexhamissa niitä niin montaa ole..."
Hän laski katseensa lautaseensa.
"Minä taidan olla kovin, kovin tavallinen mieltymysteni suhteen."

"Olen kyllä - rouva Fisher ei tohtisi päästää minua lähtemään enää ilman paria teekupillista ja sconea", Wolfie vastasi ja hymyili Sylvialle.
"En usko hetkeäkään, että sinussa on mitään tavalliseksi luokiteltavaa."

Rouva Fisher.
Wolfie sai jopa hieman ajastaan jälkeen jääneen sisustusliikkeen kuulostamaan jännittävältä seikkailulta.
Se hymyilytti väkisinkin. Ajatus miehestä istumassa pitsiliinalla peitetyn pöydän ääressä hörppimässä teetä ruusukuvioisesta kupista, pieni harmaa rouva seuranaan.
Ehkei rouva Fisher edes ollut pieni ja harmaa, Sylvia ei voinut sanoa koskaan tavanneensa omistajaa.
"Olet hyvin ystävällinen", hän huomautti laskiessaan aterimet käsistään, kääntyen katsomaan vihreitä kissansilmiä.
"Olisiko kamalasti vaivaa, jos käyttäisin suihkua?”

Wolfie katsahti kylpyhuoneen suuntaan.
”Ei tietenkään. Ole hyvä vain!” hän sanoi, tyhjensi teekuppinsa ja nousi ylös. Hän jätti kupin tiskialtaaseen ja kaivoi kylpyhuoneen kaapista suuren, aurinkoisen oranssiraitaisen pyyhkeen, jota nosti Sylvialle näkyviin merkiksi siitä, että nainen olisi tervetullut käyttämään sitä. Hän laski sen lavuaaritasolle ja palasi sitten keittiön puolelle.
”Olen pahoillani, että shampooni ja saippuani ovat melko miehekkäitä.”

Jopa pyyhe oli iloisen oranssiraitainen.
"Olen varma, että pärjään", Sylvia vakuutti, kun Wolfie mainitsi shampoista ja saippuoista.
Hän oli hyvin lähellä punastua ajatellessaan asiaa tarkemmin, sitä, että miehen saippua tuoksu viipyisi hetken hänenkin ihollaan. Hyvä tavaton, ei kai viini enää yön jälkeen voinut tehdä hänen ajatuksiaan näin levottomiksi?
Kerättyään vaatteensa ja katsahdettuaan Mochia (joka oli istahtanut toiveikkaana keittiön tiskin eteen) Sylvia pujahti mustavalkoiseen kylpyhuoneeseen.
Pian suihku kääntyi päälle.

Ja Wolfie irrotti ajatuksensa siitä, mitä kylpyhuoneen puolella tapahtui.
Sen sijaan hän siivosi keittiön ja haali kasaan pitkin olohuonetta levinneitä papereita. Venäläiset hiihtivät hänen perässään toiveikkaasti huiskuen. Hänen pitäisi kysyä Sylvialta, sopiko Mochille antaa vähän ruokaa samalla kuin tytöille – pullea japanilaispoika tuskin suhtautuisi suopeasti ilman jäämiseen.
Mies vaihtoi puhtaat vaatteet ylleen makuuhuoneen puolella ja irrotti ajatuksensa siitä, viipyikö Sylvian tuoksu hänen lakanoissaan. Eihän sillä ollut merkitystä. Luojan tähden, nainen oli naimisissa.

Pullea japanilaispoika vetäisisi täydellisen kiukkukohtauksen, mikäli sille ei tarjoiltasi aamupalaa samaan aikaan tyttöystävien kanssa.
Sylvia tunsi olonsa huomattavasti paremmaksi palatessaan olohuoneen puolelle täysissä pukeissa (olkoonkin, että edellisen päivän vaatteisiin) ja hiukset siististi kevyelle nutturalle solmittuina. Poskilla viipyi yhä lämpimän suihkun nostattama väri.
"Toivottavasti minusta ei ole ollut liikaa vaivaa."

”Ei suinkaan”, Wolfie vakuutti ja nykäisi katseensa irti naisen kasvoista. Oli melkein sääli, että hiukset olivat kiinni.
Hänen ajatuksensa kävivät kovin sopimattomiksi. Hän voisi pyytää Sylvialta ystävyyttä, ei mitään enempäää. Ei lupaa kuljettaa sormiaan valkeiden hiusten lomassa.
”Sopiiko Mochille antaa vähän nappuloita ja lihaa aamupalaksi?” hän kysyi, kun poimi kaksi metallista kulhoa keittiön alalaatikosta ja kauhaisi nappuloita koiranruokasäkistä.

Mochi tuijotti jo toiveikkaana kuppien suuntaan, kimeän vingahduksen seuratessa ääntä, joka metallia vasten rapisevista nappuloista lähti.
"Tietenkin. Olisi varmasti hyvin epäreilua jättää se ilman aamupalaa", Sylvia epäili istahtaessaan sohvan reunalle, kääntäen vartalonsa keittiönurkkausta kohti.
"Harjoitteletteko te tänään oppilaiden kanssa musikaalia?"

Wolfie nauroi vingahdukselle, kumartui rapsuttamaan koiraa pikaisesti kaulansyrjästä ja tarjosi sille lahjuksena yhden nappulan kädestään. Hän valikoi Mochillekin kupin ja tarjosi sinnekin annoksen laadukasta kuivaruokaa sekä koirille tarkoitettua lihaa, samoin kuin tytöilleen.
”Kyllä vain! Pidämme harjoitukset koulun jälkeen iltapäivällä”, hän sanoi ja laski kupit koirille eri puolille olohuonetta. Venäläiset istuivat siivosti alas ja odottivat, kunnes saivat luvan käydä syömään.
”Millainen päivä sinulla on tänään?”

Kotona Mochi olisi nirsoillut nappuloita, mutta nyt se nappasi lahjuksen halukkaasti suuhunsa.
Kaikki maistui paremmalta kylässä.
"Se kuulostaa ihastuttavalta", Sylvia totesi hymyillen.
"Menen iltapäivästä tallille, koulutreenit."
Sen jälkeen hän olisi voinut lähteä Allegran kanssa maastoon, mutta tammalla oli nyt uusi ratsastaja, joka oli siitä vastuussa. Ajatus oli hieman haikea.
Mochi ei istunut aivan yhtä kauniisti, sen takapuoli yritti nousta ylös kuin itsestään ja kuono tuhisi malttamattomana, ja viimein luvan saatuaan se ampaisi kupille.

Kotoisa rouskutus täytti huoneen. Kalinka söi antaumuksella, joka yritti liu’uttaa kuppia pitkin lattiaa. Wolfie pysäytti sen jalkaterällään ja seisoi kärsivällisenä liukuesteenä.
Mies oli vaihtanut kirjailtuihin, suoriin housuihin, vaaleaan, poolokaulukselliseen neuleeseen ja rohkean purppuraiseen vakosamettipikkutakkiin, jonka rintapieleen oli kiinnitetty muutama pieni, Andyltä joskus saatu pinssi.
”Haluaisitko toisen kupin teetä? Tai toisen pannukakun?” hän kysyi ja sukaisi kurittomia, otsalle valahtelevia hiuksiaan ojennukseen.

Mochin oli onnistunut työntää oma kuppinsa seinää vasten.
"Kiitos, mutta meidän pitäisi varmastikin alkaa lähteä, kunhan Mochi on saanut syötyä", Sylvia vastasi. Siihen ei menisi varmasti kauaa, Mochilla oli hyvä ruokahalu.
Tuntui melkein haikealta, että olisi lähdettävä kotiin.
Ei, ei haikealta. Callahan palaisi pian työmatkaltaan.
"Ovatko nuo pinssejä?"

Wolfie katsahti alas kulmiaan kohottaen ja nauroi.
”Kyllä. Olen saanut niitä sisareltani kai läpi elämäni. Kiitettävän moni on seurannut mukanani nykypäivään saakka”, hän sanoi ja hipaisi kissanmuotoista, pientä pinssiä sormenpäällään.
”Kuinka kaukana autosi on?” mies tiedusteli ja nosti venäläisten tyhjentyneet kupit tiskipöydälle, huuhtoen ne pikaisesti ja asettaen kirjavalle keittiöpyyhkeelle kuivamaan.

Ajatus oli suloinen ja sai Sylvian hymyilemään.
"Sain sen korttelin päähän täältä, mutta kierrämme Mochin kanssa varmastikin pienen lenkin, ennen kuin lähdemme ajamaan takaisin Newcastleen."
Mochi nuoli kuppiaan toiveikkaana, mutta kun viimeinenkin ruuanmurena oli kadonnut, se teki toiveikkaan kierroksen olohuoneessa ja suunnisti sitten eteiseen.

”Aivan. Hyvä”, Wolfie vastasi ja poimi Mochinkin kupin tiskattavaksi.
Polina ähersi pitkin sohvan laitaa, nautinnollisesti uristen ja suippoa kuonoaan sohvaan hangaten. Mies katsahti sitä olkansa yli ja huokasi. Niin tietenkin. Kalinka tökki isäntänsä kyynärpäätä.
”Oli ilo saada sinut päivällisseuraksi.”

"Oli ilo saada olla vieraanasi."
Sylvia nousi seisomaan ja suoristi helmaansa, kumartuen hipaisemaan ohi ähertävän Polinan selkää.
"Paras alkaa mennä, ennen kuin Mochi käy kärsimättömäksi", hän huomautti, juuri samalla hetkellä kun shiba päästi ilmoille tutun kiekaisunsa.
Juttelu riitti, oli aamulenkin aika. Jotta voisi palata mahdollisimman nopeasti jatkamaan unia.
"Tulemme hänen kanssaan taas käymään."

”Odotamme teitä innolla”, Wolfie lupasi nauraen kähellä hyväntuulisuudella ja hipaisi Sylvian selkää. Hän saattoi naisen alas portaita eteiseen suljettuaan venäläiset oven taakse. Eteinen oli tarpeeksi pieni ilman kahta jättiläismäistä borzoita.
”Toivottavasti ratsastus sujuu hyvin”, hän toivotti ja tarjoutui auttamaan takin Sylvian ylle.

Mochi päästi haikean puhahduksen, kun ovi sulki tyttöystävät toiselle puolelle, mutta loikki sitten portaat alas ja jäi odottamaan, että Sylvia puki sille vaaleansiniset valjaat.
Ne mahtuivat vielä, luojalle kiitos.
Sylvia otti avun onnellisena vastaan.
"Kiitos. Toivottavasti myös harjoitukset ovat antoisat", hän totesi, ja loi mieheen vielä melkein haikean katseen kun kumartui tarttumaan Mochin hihnaan.
"Näkemiin, Wolfie. Ja kiitos."

Wolfien oli estettävä itseään nojautumasta halaukseen. Painamasta kevyttä suudelmaa naisen valkealle poskelle. Luojan tähden mies.
Hän saattoi palata ajatuksissaan t-paitaansa hautautuneeseen, häkellyttävään olentoon ja valkeisiin, selkään valuviin hiuksiin, mutta hän ei voinut noin vain suukottaa naimisissa olevaa naista.
”Näkemiin, Sylvia”, hän sanoi ja avasi ulko-oven itseään sättien. Hänen täytyisi opetella jonkinlainen henkilökohtaisen tilan käsite.

Ulkona ei edes satanut.
Mochi oli jo kovaa vauhtia suuntaamassa ulos ovesta, mutta Sylvia ehti vielä suoda Wolfielle lämpimän hymyn, ennen kuin pullea japanilaispoika kiskaisi itseään valjaitaan vastaan.
"Me tulemme taas pian", hän lupasi, ennen kuin kiiruhti koiransa perässä ulos ja kadulle.
Ehkä hänen pitäisi katsastaa se sisustusliike, kun seuraavan kerran vierailisi Keikon luona.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1651
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: When silence is all you know   La Helmi 24, 2018 3:03 pm

Torstai 15. helmikuuta 2018, ilta, Newcastle / Hexham

Ulkona oli jo pimeää, kun Sylvia sovitti avaimen lukkoon ja astui eteiseen, jonka oletti olevan pimeänä.
Callahan oli lähtenyt työmatkalle aiemmin illalla, ja Mochi oli todennäköisesti jo nukkumassa, kärttyisänä siitä, että joutuisi heräämään lyhyelle iltalenkille tavallista myöhemmin.
"Mochi, rakas, olen kotona", hän huikkasi pehmeästi, samalla kun kumartui riisumaan kenkiään.
Olohuoneeseen oli tainnut unohtua valo, mutta niin oli parempi.
Sylvia inhosi palata pimeään kotiin.
Hän riisui takkinsa valkoisen poolokaulusneuleen päältä ja suuntasi kohti makuuhuonetta, tarkoituksenaan mennä suihkuun.

Viskilasin jääpalat helähtivät, kun Callahan laski lasin koristeelliselle tasolle upottavan nojatuolin vieressä. Liekö sillä oli muuta käyttötarkoitusta kuin asuttaa siroa valaisinta. Käsi laskeutui rauhallisena nojatuolin käsinojalle.
"Oliko mukava päivä, rakas?" mies kysyi petollisen tyynesti, ääni melkein kehräten. Jylhät kasvot olivat ilmeettömät, älykkäät, siniset silmät tutkivat.

Sylvia pysähtyi säikähtäneenä ja kääntyi äänen suuntaan.
"Callahan", hän hengähti, ja painoi kätensä rintakehälleen, sydän yllättyneenä jyskyttäen.
Hän oli melko varma, että miehen olisi pitänyt jo olla lentokoneessa tähän aikaan.
"Eikö sinun pitänyt lähteä työmatkalle?"
Vaaleat kulmat painuivat alemmas, huoli välkähti sinisissä silmissä.
"Rakas, onko jotain sattunut?"

Callahanin pitkät sormet sipaisivat laadukkaan nojatuolin käsinojan tikkausta, ja mies tarkkaili vaimoaan. Sylvia vaikutti hermostuneelta.
"Sano sinä minulle", hän vastasi pehmeästi, pää asteen odottavasti kallistuen.

Sylvia oli suunnannut askeleensa nojatuolia kohti, mutta kysymys sai hänet pysähtymään.
Sydän hypähti levottomasti rinnassa.
Oliko hän tehnyt jotakin, mikä oli saanut miehen pahoittamaan mielensä.
Hermostuttavan suuret silmät räpsähtivät.
"Minä... En usko..?"

Sormet napauttivat käsinojaa kärsimättöminä. Hänen olisi pitänyt olla matkalla Tokioon.
"Oletko aivan varma, ettei sinulla ole mitään, mitä haluaisit kertoa minulle?" Callahan kysyi petollisella levollisuudella, pää toiseen suuntaan kallistuen.

Sylvia nielaisi ja vilkaisi avuttomana ympärilleen.
Heillä oli mennyt niin hyvin sen jälkeen, kun he olivat tehneet sovinnon.
Mitä sellaista hän oli tehnyt, mikä olisi saattanut ärsyttää Callahania?
"Rakas, olen pahoillani, mutta en tiedä."

Callahan huokasi, leukaperät asteen kiristuen ja nousi seisomaan astuen lähemmäs. Samalla hän nosti vierestään kookkaan, neulotun kalastajavillapaidan. Pehmeät vihreän ja valkeansävyiset kuviot vuorottelivat paksussa langassa.
Se ei kuulunut hänelle.
Mies astui toisenkin askeleen lähemmäs, kylmä katse Sylvian silmissä.
"Jotain, mitä sinun pitäisi kertoa minulle? Rakas?" ääni leikkasi ilmaa viiltävänä ja tunteettomana.

Sylvia jähmettyi paikoilleen ja tuijotti villapaitaa.
Hänen olisi pitänyt palauttaa se Wolfielle. He olivat tavanneet monta kertaa sen jälkeen, tilaisuuksia oli ollut.
Silti hän oli säilyttänyt sen. Piilottanut omaan kaappiinsa.
Vaikka paita tuoksuikin nyt pääasiassa huuhteluaineelta.
Suu tuntui kuivalta, sydän tempoili rintalastaa vasten.
"Se on... villapaita?"

Älykkäät, siniset silmät välkähtivät, ja varoituksetta mies paiskasi paidan päin vaimonsa kasvoja.
"Älä leiki typerää kanssani nyt", Callahan ärähti, terävä, muriseva terä äänessään.
"Tiedän, että olet tyhmä, mutta edes sinä et voi olla niin tyhmä kuin esität."
Mies astui lähemmäs, hartiat kireinä.
"Minä näen, että se on villapaita. Se on miesten villapaita. Vanha, käytetty, kai kotikutoinen miesten villapaita. Mutta se ei ole minun villapaitani."

Sylvia hätkähti, mutta tarttui villapaitaan ja puristi sen rintaansa vasten kuin toivoen, että saisi sillä tavalla levottoman sydämensä asettumaan.
Villapaita. Wolfien villapaita.
Hän oli nukkunut miehen sängyssä. Hyvä Luoja.
Suuret silmät räpsähtivät, ja nainen otti askeleen taaksepäin.
Tyhmä.
"S-sain sen lainaan."

Callahan seurasi, koko olemus jännittyen, melkein vauhko hehku silmissään.
"Sait sen lainaan?" hän toisti.
"Kerro toki, rakas, miksi sinä pukeudut jonkun toisen miehen villapaitaan ja säilöt sitä kaapissasi."

Voi hyvä Luoja.
Sylvia ei ollut koskaan osannut valehdella. Silas oli aina nauranut siitä hänelle, yrittänyt opettaa kertomaan edes valkoisia valheita.
Hän ei ollut koskaan oppinut sitä.
Miksi hänen olisi edes pitänyt valehdella? Sehän oli täysin viatonta, heidän ystävyytensä. Wolfie oli lainannut villapaidan, koska hänen omat vaatteensa olivat olleet märkinä.
"Miksi sinä olet ollut kaapillani?"

Callahanin silmät välkähtivät.
"Sinun kaapillasi? Sinä typerä, hyödytön pikku lady", mies ärähti.
"Taloudenhoitaja oli laittanut sen minun kaappiini. Kertoi nähneensä sen useamman kerran sinun kaapissasi. Mikset vastaa kysymykseen?"

Sylvia perääntyi askeleen sydän pamppaillen.
Sanat tuntuivat takertuvan kurkkuun.
Typerä, hyödytön.
"Rakas-kiltti, se on vain paita", hän vetosi hiljaa.
"Minä sain sen lainaan. Koirat vetivät minut kumoon lampeen, joten sain sen lainaan."

Callahan seurasi, leukaperät kiveksi jännittyneinä. Kädet puristuivat nyrkkiin. Oliko Sylvia riisuutunut jonkun toisen miehen luona?
"Kauanko sinä olet nainut sitä miestä?"

Sylvia halasi villapaitaa sylissään.
"Callahan!" hän parahti järkyttyneenä, korvat palaen.
"Et sinä voi kysyä tuollaista!"
Luoja, ei hän ollut tehnyt mitään sellaista.

"Ai en voi kysyä tuollaista?" Callahan kysyi ääni raivosta raskaana.
"Sinä piilottelet jonkun toisen miehen paitaa. Minä kysyn juuri mitä haluan!" mies karjaisi, tarttui viereisellä tasolla olevaan maljakkoon paiskaten sen säpäleiksi lattiaan. Sitten hän yritti ottaa paidan Sylvialta.
"Kauanko sinä olet nainut toista miestä?"

Sylvia säpsähti rajusti, kun maljakko särkyi.
"Callahan!" hän vetosi kauhuissaan.
Hän yritti astua kauemmas, haluten täysin järjenvastaisesti suojella neulepaitaa, jonka Wolfie oli antanut hänen lämmikkeekseen.
"Minä olen sinun vaimosi! En koskaan n... en koskaan tekisi mitään kenenkään muun kanssa! Rakastan sinua..."

Callahanin silmät paloivat. Mies lähti tavoittelemaan paitaa vimmoissaan, repiäkseen sen naisen käsistä.
"Ehkä se oli vain pikku vahinko, niinkö? Onko paita valmentajasi? Suihinotto heinäladossa ennen ja pikapano autossa jälkikäteen?"

"Callahan!"
Pienen hetken ajan Sylvian olisi tehnyt mieli kääntyä ja paeta paidan kanssa, lukkiutua kylpyhuoneeseen ja pitää paita turvassa.
Mutta ajatus oli täysin typerä.
Hetken epäröinti riitti siihen, että mies sai riistettyä paidan hänen käsistään.
Hirvittävän rumia sanoja.
"Julianin vaimo on raskaana!"
Julian ei koskaan, koskaan pettäisi vaimoaan.

Callahan tarttui paitaan ja repi sen rintamukseen massiivisen repeämän. Lanka antoi periksi valittaen.
"Kuka se mies on?" hän kysyi melkein puuskuttaen, pudotti paidan lattialle ja astui sen yli lähemmäs.
"Kauanko olet nainut toista miestä, rakas?"

Repeytyvän langan ääni sai Sylvian jähmettymään.
Jostain käsittämättömästä syystä se teki fyysisesti kipeää, ikään kuin jokin kaunis muisto olisi tuhoutunut paidan mukana.
"Callahan... Callahan-rakas, älä puhu noin", hän pyysi.
"Ei ole ketään muuta!"

"Sinä typerä lutka!" mies karjaisi raivoissan ja harppoi lähemmäs.
"Sinä piilottelet toisen miehen vaatteita! Kuinka typeräksi kuvittelet minut?"

Lutka.
Sana sai Sylvian säpsähtämään.
"En minä ole!" hän parahti, kohottaen kädet kasvojensa suojaksi.
"Sain sen lainaan! Kun omat vaatteeni kastuivat!"

"Miksi sinä piilottelet sitä minulta?!" Callahan huusi, pyörähti ympäri ja harppoi makuuhuoneeseen. Mitä muuta Sylvia piilotteli kaapeissaan? Mies tempaisi ensimmäisen auki ja pyyhki vaatteita väkivaltaisesti ulos.

Hetken Sylvia kuvitteli, että Callahan harppoisi ulos.
Jalat tuntuivat jäätyneen paikoilleen, hän joutui todella kamppailemaan pakottaakseen ne liikkeelle.
"Callahan!"
Hän kiiruhti miehen perään makuuhuoneeseen.
Hänen vaatteensa, lattialle levinneinä.
"Et voi tehdä näin!"

Callahan katsahti Sylviaa silmät hehkuen. Ai eikö?
"Minä vain ajattelin tarkastaa, mitä muuta sinä piilottelet minulta", hän huomautti kun avasi seuraavan kaapin paiskoen sen sisältöä lattialle.
"Säilötkö käytettyjä miesten alushousuja, joita nuuhkit yön pimeydessä, hmm?"

Järkyttynyt puna kohosi kaulalta polttamaan kasvoja.
"Tuo... tuo on kammottava ajatus!" Sylvia hengähti ja otti askeleen lähemmäs, kuin olisi ollut aikeissa tarttua mieheensä estääkseen tätä raastamasta vaatteita ulos.
"Minä en ole tehnyt mitään väärää! Ole kiltti ja lopeta tämä hulluus..."

Callahan hengitti raskaasti ja tarttui seuraavaksi vaimonsa yöpöydän laatikoihin, tonkien ne läpi vimmaisin liikkein.
”Sinä piilottelet toisen miehen vaatteita kaapissasi!” hän rähähti ääni raivosta raskaana.
”Jos sinulla ei ole mitään salattavaa, miksi et ole kertonut minulle? Hmm?”

Sylvian sydän tempoi kipeästi, kun hän harppoi Callahanin luo ja yritti tarttua miehen käsivarteen.
Kauniit vaatteet makasivat myttyinä lattialla.
"En minä piilotellut!" hän parahti.
Typerä lutka.
"Se unohtui!"

Callahan sysäsi Sylvian syrjään harppoessaan lipaston luo.
”Se vain unohtui, totta kai – jos on pulun älykkyysosamäärä, ei kai se ole ihme”, mies vastasi kylmästi. Hän veti alusvaatelaatikon esiin ja kaatoi sen sisällön lattialle.
”Mitäköhän muuta olet unohtanut kertoa minulle?”

Sylvia kompuroi pari askelta taaksepäin.
"Unohtui, koska se ei ollut tärkeää!" hän vetosi ja katsoi kauhuissaan, kuinka alusvaatteet kaatuivat lattialle.
Idiootti.
Milloin Callahanin sanat olivat alkaneet sattua niin pahasti?
Hän polvistui lattialle, yrittäen epätoivoisesti koota alusvaatteitaan kasaan.
"Olet hullu!"

”Ei ollut tärkeää, että sinä piilottelet jonkun toisen miehen vaatteita kaapissasi?” Callahan ärjähti ja pysähtyi hetkeksi, pohtien missä Sylvia voisi piilotella häneltä jotain.
”Sinä vain unohdit kertoa. Olet varmaan kätevästi unohtanut myös kaikki miehet, joita olet nainut. Montako olet tuonut meidän sänkyymme, hmm?”

Sylvia hylkäsi alusvaatteensa ja katsoi ahdistuneena miestään.
"Minä rakastan sinua!" hän vetosi, samalla kun kompuroi takaisin pystyyn.
"Ei ole ketään muuta! Älä syytä minua tuolla tavalla!"
Eikä hän samaan aikaan voinut olla miettimättä, oliko syytöksissä perää.
Muisti vihreät kissansilmät, jotka siristyivät hymystä.
"Minä en ole mikään..!"

Callahan kohotti tummaa kulmaansa, älykkäät, siniset silmät kylmeten.
”Sinä et ole mikään..? Huora?” hän kysyi ääni viiltäen.
”No se on totta. Huorasta olisi johonkin makuuhuoneessa.” Mies harppoi ulos makuuhuoneesta, sukien tummia, hopean raidoittamia hiuksiaan taakse ja suoristi solmiotaan. Sydän hakkasi edelleen oksettavalla voimalla. Revitty villapaita retkotti olohuoneen lattialla.

Sylvia hätkähti ja jähmettyi hetkeksi aloilleen.
Sydän tempoi itseään vapaaksi kylkiluita vasten.
Hän harppoi miehen perään, yrittäen räpytellä kyyneleitä silmistään.
Villapaita näytti onnettomalta lattialle hylättynä.
"Hanki sitten itsellesi sellainen!"

Callahan vilkaisi olkansa yli tumma kulma kohoten.
”Kiitos, ehkä hankinkin”, hän sanoi, vilkaisi itseään massiivisesta peilistä ja poimi sitten laukkunsa eteisestä.
”Lähden töihin.”

Sylvia painoi käden suulleen, kiukkuinen puna oli vaihtunut kasvoilla kuolonkalpeuteen.
Callahan oli vihainen.
Heillä oli mennyt niin hyvin.
Huorasta olisi ollut jotain iloa makuuhuoneessa.
"Älä mene..."

”Etköhän sinä löydä tarpeeksi muita miehiä viihdyttämään itseäsi”, Callahan totesi ilmeettömästi, veti mustan villakangastakin hartioilleen, heitti tietokonelaukun olalleen ja poimi kompaktin lentolaukun toiseen käteensä.
”Lennän Tokioon. En tiedä, milloin tulen takaisin”, hän sanoi katsomatta naista ja käveli sitten ulos ovesta.

"Callahan..."
Oven sulkeutuminen kuulosti melkein laukaukselta Sylvian korvissa.
Kaikki oli ollut hyvin.
Kunnes hän oli tehnyt typerän, typerän virheen.
Lattialla revittynä retkottava villapaita oli saada hänet itkemään.
Mochi oli paennut jonnekin, varmaankin vierashuoneen sängyn alle. Niin kuin aina silloin, kun he huusivat.
Huorasta olisi jotain iloa. Typerys.
Seinät lähtivät vyörymään lähemmäs musertavalla voimalla.

***

Oli aivan liian myöhäistä vierailulle, mutta silti Sylvia löysi itsensä seisomasta Wolfien oven takaa.
Hän ei ollut täysin varma, kuinka oli päätynyt siihen, tai miksi yöilma sai hänet hytisemään niin voimakkaasti.
Hän oli vaihtanut vaatteensa, vaikkei siitä ollut minkäänlaista muistikuvaa. Pukenut Mochin laventelinsinisiin valjaisiin, jotka olivat aivan uudet.
He olivat kai kävelleet, sillä hän ei muistanut käynnistäneensä autoa.
Siihen oli täytynyt kulua monta tuntia.
Ei ihme, että Mochi näytti niin vihaiselta.
Toinen käsivarsi puristi villapaidanriekaleita tiukasti rintaa vasten, kun Sylvia soitti käsi täristen ovisummeria.

Pehmeät askeleet laskeutuivat hetken kuluttua portaita mustan oven takana.
”Olen tulossa, Andy. Mikä on?” Wolfie kysyi ääni painuksissa nykäistessään oven auki, mutta räpäytti hölmistyneenä unesta tokkuraisia, vihreitä kissansilmiään nähdessään kuka oven takana seisoi ja minkä näköisenä.
Sylvia.
Ja Mochi.
Vain tummanvioletteihin alushousuihin pukeutunut mies värähti yöilman kosketuksesta ja väisti syrjään ovelta, sukien aivan vallattomiksi heittäytyneitä, punertavia hiuksiaan ojennukseen.
”Hei, tule sisään.”

Sylvia räpäytti silmiään, havahtuen transsista, johon tunteja kestänyt kävely oli hänet vaivuttanut.
Jalkoja särki. Nyt kun oli viimein pysähtynyt.
"O-olen pahoillani, tämä on aivan sopimaton aika saapua vierailulle", hän henkäisi, hampaat toisiaan vasten kalisten, ja ojensi sitten villapaidan riekaleita Wolfieta kohti.
"Tulin vain palauttamaan tämän..."
Mochi oli toista mieltä, työntyen röyhkeästi miehen ohi aulaan. Se ei kävelisi tänä yönä enää askeltakaan.

Wolfie otti hämmentyneenä vastaan repaleisen villapaidan ja vilkaisi sitä epätietoisena. Se näytti kärsineen kovan kohtalon. Sylvia taisi olla perinpohjaisen tolaltaan. Mitä ihmettä oli tapahtunut?
”Ei, ei”, hän vakuutti rauhoittaen ja pudotti paidanriekaleen kapean eteisen lattialle, viitaten naista kiipeämään portaat lämpimämpään yläkertaan.
”Oletko sinä kunnossa?”

Ehkä tytöt voisivat käyttää paitaa leikeissään.
Sylvia ontui sisään eteiseen ja kumartui riisumaan Mochin valjaat. Shiba puisteli itseään tuohtuneena ja suuntasi siten yläkertaan, missä venäläiset tyttöystävät voisivat kenties tarjota sille lohtua väärinkohtelun aiheuttamaa mielipahaa vastaan.
"Olen niin kamalan pahoillani", Sylvia toisti, kivutessaan portaita koiransa perässä.
"Olit varmastikin jo nukkumassa."

Uni karisi nopeasti vaaleanvihreistä kissansilmistä, vaikka koko tilanne tuntuikin tarpeeksi epätodelliselta ollakseen unta.
Wolfie seurasi Sylviaa hämmentyneenä. Tytöt tervehtivät pulleaa poikaystäväänsä riehakkuudella, joka äänestä päätellen särki jotain lattiaa vasten.
”Sylvia”, hän vetosi tuijottaen naista huolissaan. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Sylvia ontui ja näytti perinpohjaisen järkyttyneeltä.
”Onko joku satuttanut sinua? Soitanko ambulanssin?”

Mochin mielipaha taisi helpottaa, kun se pääsi tyttöystäviensä hellään huomaan.
Todellinen sankari, taistellut läpi tuulen ja tuiskun päästäkseen venäläisten pitkäsääriensä luokse.
Sylvia tajusi vasta yläkerrassa, ettei ollut riisunut kenkiään tai takkiaan.
Hän räpäytti tavallistakin suuremmiksi laajenneita silmiään ja kumartui avaamaan nilkkureiden vetoketjuja.
Kantapäät ja varpaat olivat tainneet hankautua verille.
"Ei, ei, minulla on kaikki hyvin. Olen hirveän pahoillani, että häiritsen sinua tähän aikaan..."
Hän ei ehtinyt pidemmälle kun purskahti itkuun, takkia riisuessaan.

Herra jumala. Wolfien sydän jätti kylmän lyönnin välistä.
Mitä oli tapahtunut?
Kaikki ei todellakaan näyttänyt olevan hyvin. Jos kaikki oli hyvin, ei ilmestytty oven taakse tähän aikaan, tuon näköisenä eikä itketty noin.
"Hei", Wolfie vetosi ottaen askeleen lähemmäs. Häntä kylmäsi.
"Sylvia, onko joku... Tehnyt sinulle väkivaltaa?"

Sylvia painoi kädet kasvoilleen ja uikutti hiljaa, kun tunne kävi liian suureksi kestää.
Huorasta olisi ollut edes hyötyä.
Typerä lutka.
Ja nyt hän oli tullut häiritsemään Wolfien yöunia. Typerä, hyödytön idiootti.
"Callahan sanoi, että olen... olen... lutka..."

Mitä? Mitä?
Wolfielta tuntui puuttuvan olennainen pala informaatiota. Mitä Sylvia sanoi? Oliko joku todella..?
Lutka?
Epäröiden Wolfie kiersi käsivarret Sylvian ympärille ja yritti painaa naisen hellästi rintaansa vasten. Hänellä olisi ehkä pitänyt olla paita.
"Se oli julmasti sanottu. Kuka on Callahan? Satuttiko hän sinua?"

Huorasta olisi enemmän hyötyä.
Sylvia ei edes tiedostanut, että Wolfie oli paidaton, painautuessaan miestä vasten.
"Minun... mieheni..." hän vastasi nyyhkyttäen.
"Hän löysi paidan ja... Halusin palauttaa sen sinulle, mutta nyt se on..."
Lauseet eivät tuntuneet muodostavan koherenttia kokonaisuutta, itku sai koko kehon tärisemään.
"Hu-huorakin olisi hyödyllisempi..."

Wolfie halasi Sylvian hentoa hahmoa paljasta rintaansa vasten ja silitti epätietoisena hytisevän naisen selkää.
Callahan oli Sylvian mies. Callahan löysi paidan – hänen revityn villapaitansa? Callahan sanoi Sylviaa lutkaksi.
Kuuma suuttumus nosti päätään. Mikä helvetin mies se oli olevinaan?
"Hei, kaikki on hyvin", mies vetosi, katsahti ympärilleen epätietoisena ja nosti Sylvian sitten syliinsä. Hän vajosi kulmasohvan upottavaan nurkkaan ja veti myllättyjä torkkupeittoja heidän päälleen, käärien syliinsä suljettua hahmoa niihin.
"Kuule, olen pahoillani jos olet joutunut ongelmiin takiani. Sanoiko sinun aviomiehesi sinua lutkaksi?"

Sylvia painoi päätään Wolfien hartiaa vasten, pitkän kävelynsä uuvuttamana.
"E-ei..."
Ei Wolfie ollut tehnyt mitään väärää. Kaikki olisi ollut hyvin, ellei hän olisi ollut hölmö ja piilottanut villapaitaa kaappiinsa. Olisi pitänyt palauttaa se heti, pestynä ja miedolta huuhteluaineelta tuoksuvana.
Sen sijaan hän oli ollut typerä, typerä idiootti.
"Hän syytti minua kamalista asioista. Että... että toisin miehiä... En ole sellainen!"

Wolfie silitti voimakkain liikkein peittoon käärityn naisen selkää ja käsivarsia. Miksi Sylvia paleli näin? Ja ontui? Oliko Callahan satuttanut naista?
"Satuttiko miehesi sinua?" hän kysyi kulmat kurttuun painuen ja hätisti koirat kauemmas tuimalla katseella. Ei nyt.
"Ei ole varmasti minun asiani puuttua avioliittoosi – mutta Sylvia, kenelläkään ei ole oikeutta kutsua sinua sellaisilla sanoilla tai satuttaa sinua."

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1651
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: When silence is all you know   La Helmi 24, 2018 3:03 pm

"Ei!"
Sylvia pudsiti päätään. Ei Callahan satuttaisi häntä, ei ainakaan tahallaan. Hän oli ehkä joskus saanut mustelmia, mutta se oli ollut täysi vahinko.
Mochi oli seisahtunut sohvan eteen ja tuijotti emäntäänsä korvat taaksepäin painuneina. Melkein huolestuneena, jos niin saattoi sanoa.
"Minä olen idiootti, totta kai hän on vihainen... Hyödytön idiootti..."

Wolfie pudisteli päätään. Häneltä tuntui jäävän jokin olennainen pala välistä, ja Sylvia pudotti suustaan niin rumia, julmia sanoja, ettei mies ollut varma ymmärsikö kuulemaansa.
"Mitä? Mitä sinä puhut?" hän kysyi hämmentyneenä ja halasi naista tiukemmin.
"Onko sinun miehesi sanonut sinulle niinkin?"

Sylvia nielaisi, yrittäen rauhoittaa itkuaan.
Todellisen ladyn ei sopinut itkeä hallitsemattomasti - eikä hän silti voinut sille mitään.
"Minä olen idiootti", hän toisti onnettomana.
"Callahan... Callahan muistuttaa siitä silloin, kun on vihainen. Mutta minä todella olen tyhmä."

"Hei", Wolfie vetosi ja sipaisi naisen valkeita hiuksia.
"Sinä et ole idiootti. Sinä et ole tyhmä. Sinä et ole lutka", hän sanoi painokkaasti ja halasi Sylviaa epätietoisen onnettomana. Mitllainen mies naisella oikein oli?
"Eikä kenelläkään ole oikeutta puhua sinulle niin – varsinkaan aviomiehelläsi. Aviomiehen kuuluu saada sinut tuntemaan olosi rakastetuksi, turvalliseksi ja ainutlaatuiseksi."

Pelkkä sanan ääneen lausuminen sai Sylvian hätkähtämään.
Lutka. Huorakin olisi hyödyllisempi.
Sylviaa alkoi itkettää uudelleen.
"Millainen hölmö unohtaa autonsa? Mochi-parka, sen tassujen täytyy olla kipeät..."

Wolfie silitti Sylvian selkää tietämättä mitä muuta tehdä – mitä aviomies oli oikein tehnyt?
"Sinä... Kävelitkö sinä tänne?" hän kysyi epäuskoisena ja vilkaisi pulleaa shibaa. Sehän oli jräjetöntä. Ei Sylvia ollut voinut kävellä tänne Newcastlesta saakka.
Säikähtäneenä mies veti pienen naisen paremmin syliinsä ja nosti Sylvian jalat tarkasteluun.

Sylvia nyyhkäisi.
"Millainen hölmö täytyy olla tehdäkseen niin?"
Pullea japanilaispoika oli palannut tyttöjensä hoiviin, kellahtanut kyljelleen kirputettavaksi urotekonsa jäljiltä voipuneena.
Kantapäät ja varpaat olivat hankautuneet rikki, korkonilkkureita ei ollut tarkoitettu kävelykengiksi.
"Mochin täytyy olla aivan uupunut..."

Mies oli sanaton.
Mitä? Mitä? Mitä?!
"Sinä... Kävelit tänne. Newcastlesta."
Wolfie vilkaisi jalkaparkoja.
"Kuule, jalkojesi täytyy olla todella kipeät. Ota sukkahousut pois niin katsotaan niitä", hän vetosi ja nosti Sylviaa paremmin syliinsä auttaakseen naista hivuttamaan vaatteen pois leningin alta.

Lutka.
Lutka, joka riisuutui toisen miehen edessä. Ja silti huorakin olisi ollut hyödyllisempi.
"Niin vain tapahtui", Sylvia totesi onnettomana. Seinät olivat alkaneet kaatua päälle, ja hänen oli ollut pakko lähteä ulos, muuten hän olisi tukehtunut.
Seuraavaksi hän oli löytänyt itsensä täältä.
Sylvia ujutti varovasti ohuet sukkahousut jalastaan, värähtäen, kun kangas liukui vereslihalle hankautunutta ihoa vasten.

Wolfien kulmat painuivat myötätuntoisina, kun hän katseli naisen jalkaparkoja. Sylvia oli kävellyt Newcastlesta Hexhamiin keskellä yötä – tai suurimman osan illasta ja yöstä? – ja päätynyt hänen ovelleen.
Mies veti huopiin käärityn naisen paremmin toiseen kainaloonsa, nosti jalkaa koukkuun ja hieroi hellästi jalkapohjaa.
"Oletko sinä kunnossa? Ehkä sinun pitäisi käydä sairaalalla varmuuden vuoksi?" hän ehdotti huolissaan.

Itku oli alkanut muuttua hiljaiseksi niiskutukseksi.
"Kaikki on hyvin", Sylvia vakuutti ja oli alkaa itkeä uudelleen, kun Wolfie hieroi hänen jalkapohjaansa.
Niin uskomattoman hellästi.
Lutka. Hyödytön.
"Voi luoja, en ole edes tarkastanut Mochin tassuja... Voi kultaparka..."
Nyyhkäys muuttui hikkaukseksi.

"Mochi näyttää olevan ihan kunnossa", Wolfie vastasi rauhoittaen, "se ei onnu tai liiku vaikeasti."
Ja näytti onnelliselta, kun hänen tyttönsä liehittelivät sitä. Hävyttömät olennot.
"Tämä ei kuulu minulle, mutta kuinka usein miehesi oikein puhuu sinulle niin?" hän kysyi, sovitti Sylvian paremmin käsivarsiensa väliin ja ojensi toisen kätensä hieromaan toista jalkaa samaan aikaan. Niiden lihasten täytyi krampata rasituksesta.

Sylvia vaikeni hetkeksi.
Tai vaikeni, yksittäisiä hikkauksia lukuun ottamatta.
Täytyi olla idiootti, että lähti kulkemaan keskellä yötä yli kahdenkymmenen mailin päähän.
Oikeaa jalkapohjaa vihlaisi ja Sylvia säpsähti.
"Se sattuu. Että hän sanoo niin... En halua olla idiootti..."

"Sinä et ole idiootti", Wolfie protestoi ja katsahti naista anteeksipyytävästi, yrittäen muuttaa otteensa hieman hellemmäksi ollakseen satuttamatta kovia kokeneita jalkoja pahemmin.
"Sinä et ole tyhmä, idiootti, hyödytön, lutka – sinua ei voi kuvata yhdelläkään rumalla sanalla. Ethän anna itsesi uskoa toisin?"

Sylvia käänsi katseensa Wolfieen, itkettyneet silmät suurina.
Hän tunsi itsensä idiootiksi.
Callahan oli ollut vihainen. Syyttänyt häntä pettämisestä.
Puhunut kammottavoa, kammottavia asioita.
"Huorakin olisi hyödyllisempi. Minusta ei ole iloa miehelleni..."
Hän hikkasi surullisesti.

Wolfie räpäytti tyrmistyneenä. Koko sana ei tuntunut sopivan Sylvian suuhun – saati siinä kammottavassa merkityksessä, jota se nyt kantoi.
"Mitä?" hän kysyi epäuskoisena.
"Sanoitko... Onko sinun miehesi sanonut sinulle niin?" Kuuma viha nosti päätään. Eihän se voinut olla totta. Millainen aviomies voisi sanoa jotain sellaista vaimolleen?

Sylvia nielaisi, puna kuumotti poskia.
Miehet pitivät vaihtelusta. Eikä hän osannut tarjota sitä, jopa päällä oleminen oli tuntunut vieraalta.
Hän ei halunnut sitoa ketään solmiolla sänkyyn.
Onneton hikkaus.
"Se on totta."

Ei se voinut olla Sylvian elämä – tulla oman aviomiehen murskaamaksi niin rumin, julmin sanoin.
"Ei ole – ei voi olla", Wolfie vetosi, tarttui Sylvian vyötäröön ja kiepautti naisen hajareisin syliinsä voidakseen katsoa tätä silmiin.
"Sylvia, sinä...", hän laski kätensä valkeille poskille.
"Sinä olet aivan uskomattoman, uskomattoman kaunis, kiehtova, kiltti, älykäs, hellä – ja niin, niin viehättävä, että minä käyttäydyn varmasti jatkuvasti perinpohjaisen sopimattomasti."

Hyvänen aika.
Sylvia tunsi sydämensä villiintyvän, tempoilevan kylkiluita vasten.
Tällä kertaa se ei tosin ollut hätääntynyttä pyristelyä, vaan jotakin... muuta.
Hyvänen aika.
Wolfie oli niin uskomattoman kiltti. Ja puhui hänestä niin kauniisti.
Oli säveltänyt hänelle musiikkia.
Kaunista musiikkia.
Sylvia ei itsekään ollut varma mitä teki, kun nojautui lähemmäs ja painoi huulensa Wolfien huulille.

Se oli varmasti huono idea. Aivan kammottavan huono idea.
Mutta parhaat hetket elämässä olivat usein kammottavan huonojen ideoiden seurausta – parhaat tarinat ainakin.
Taistelu järjen kanssa oli jo hävitty, sillä mies nojautui naista vastaan kesken ajatusketjun. Sormet punoutuivat hellästi valkeisiin hiuksiin, huulet vastasivat lämpiminä suudelmaan.
Järki kamppaili sisällä palavaa kaipausta vastaan.

Hyödytön. Lutka.
Sylvia halusi hävittää sanat mielestään - korvata ne kauniimmilla.
Hän ei halunnut olla idiootti.
Ja tapa, jolla Wolfie katsoi häntä, vihreät kissansilmät hymyyn siristyneinä, sai hänet tuntemaan olonsa joksikin muuksi. Joksikin kauniiksi.
Hän oli itkenyt villapaitaa, koska siihen liittyi kauniita muistoja.
Hän kietoi käsivartensa miehen niskalle, painautuen lähemmäs.

Taivas.
Sylvia todella oli uskomattoman, uskomattoman kaunis olento. Häkellyttävä, valkea olento, joka oli hautautunut hänen villapaitaansa.
Olento, joka ansaitsi tuntea olevansa kaunis, jumalainen, lumoava – kaikkea paitsi sitä, millaisin sanoin toinen mies oli naista kuvaillut.
Wolfie veti Sylvian paremmin syliinsä, antoi hiuksiin punoutuneen käden liukua alemmas, sivellä tiensä alas kylkeä ja pysähtyä hennolle vyötärölle. Toinen jäi niskalle ja kutsui naista syvempään, pidempään suudelmaan.

Sylvia tiedosti etäisesti, että runsas, laventelinsininen helma oli noussut liian ylös, ja että sen alta paljastuneet reidet olivat paljaat.
Muutama platinanvaalea suortuva oli paennut kampaukselta.
Ja lintuna tempova syke oli valunut alemmas.
Hyvä tavaton.
Wolfiella ei ollut edes paitaa.
Hän ei halunnut tuntea itseään hyödyttömäksi.
Ja vastasi syvenevään suudelmaan.

Wolfie oli kaikkea paitsi tiedoton helman alta paljastuneista, valkeista reisistä. Vyötärölle lipunut käsi liukui alemmas, kosketti hellästi paljasta ihoa.
Hänen sykkeensä tuntui jyskyttävän päässä saakka. Huono idea vai erinomainen idea?
Erinomainen idea.
Wolfie vetäytyi hetkeksi suudelmasta, käsi Sylvian poskella ja haki häkellyttävien, sinisten silmien katsetta. Kysyen lupaa nostaa nainen syliinsä ja kantaa tämä sängylle makuuhuoneeseen.

Sylvia ei olisi koskaan, koskaan, koskaan kuvitellut pettävänsä aviomiestään.
Mutta Wolfie sai hänet tuntemaan olonsa niin... hyväksi. Kuin hän ei olisi vain pieni, hölmö turhake, josta ei ollut iloa edes sängyssä ja jonka älykkyysosamäärä ei ollut pulua kummoisempi.
Hän vetäytyi hetkeksi kauemmas, posket hehkuen ja melkein hengästyneenä.
Vihreät kissansilmät olivat niin kauniit.
Sylvia painoi huulensa uudelleen miehen huulille ja kietoi kätensä paremmin tämän ympärille.
Wolfie saisi viedä hänet aivan mihin tahansa.

Se tuntui kutsulta.
Ja Wolfie tunsi tasapainottelevansa sekopäisyyden terällä. Hän ei ollut koskaan kuvitellut, että näin voisi käydä – haaveillut, ehkä, nähnyt sopimattoman unen tai kaksi, ehkä… Mutta nyt häkellyttävä, valkea olento oli hänen sylissään ja hän tunsi ajatuksia sumentavan, vatsanpohjaa tempovan kuumuuden sisällään.
Voi taivas.
Wolfie sysäsi huopia syrjään ja nousi ylös, Sylvia kevyenä sylissään, astui lahjakkaasti toisen taljana lattialla makaavan venäläisen yli ja tuuppasi varpaillaan auki makuuhuoneensa raidalliseksi raavitun oven.
Nyt sinisessä pimeässä odottava sänky oli myllätty, mutta sillä ei ollut väliä. Hän aikoi myllätä sen paljon pahemmin. Hän tuuppasi oven kiinni takanaan.
Mies laski naisen selälleen sängylle ja kumartui tämän ylle, pyyhkien valkeita hiuksia taakse. Wolfie kosketti huulillaan Sylvian huulia ja vajosi sitten suutelemaan naisen siroa, valkeaa kaulaa.

Linnunpesä.
Höyhenet olivat poissa, mutta sänky näytti silti turvalliselta ja kutsuvalta.
Sylvia köyristi selkäänsä ja nykäisi altaan yksittäisen, hylätyn ja pureskellun sukan, joka varmastikin oli Polinan tai Kalinkan aarre.
Se löytyisi kyllä lattialta, niin hän todella toivoi. Olisi ollut kovin ikävää hukata se.
Hän antoi sormiensa upota punaisten hiusten joukkoon niin kuin oli haaveillut tekevänsä jo heidän ensitapaamisestaan lähtien.
Se oli varmasti ollut hyvin sopimaton ajatus.
Huulten lomasta karkaava hiljainen huokaus yllätti hänet itsensäkin.

Wolfie piti painonsa poissa naisen päältä, vaikka viipyi tämän yllä, toinen käsi alas kylkeä liukuen. Se hakeutui laventelinsinisen helman alle, kosketti paljasta reittä, ja miehen kärsivällisyys loppui. Hän haki hellin sormin mekosta vetoketjua tai nappeja, jotain millä poistaa kangas heidän välistään.
Ja kun hän saattoi vetää vaatteen Sylvian pään yli, hän tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä. Naisen iho melkein hehkui pimeydessä.
”Olet niin käsittämättömän kaunis”, hän huokasi vilpittömällä, melkein haikealla epäuskolla ja kosketti sormenpäillään Sylvian vatsaa, ennen kuin painoi päänsä voidakseen suudella naisen kaulaa uudelleen.
Ihoa vasten osuva iho tuntui palavan, lietsoi kuumuutta hänen sisällään.

Wolfien sormet olivat näppärät, pienten nappien rivi kulki lapaluilta lantiolle.
Designluomus, jonka ostamista Sylvia ei edes muistanut. Se oli hirvittävä, hirvittävä sääli, mekko oli kaunis ja olisi ansainnut enemmän iloa.
Hän painoi kainosti katseensa, meikittömät ripset valkeina.
Wolfien sanat saivat hänen sydämensä sykähtämään.
Kaunis, ei hyödytön tai typerä.
Hän veti kävelyn kipeyttämiä jalkojaan koukkuun ja antoi viileiden sormiensa juosta Wolfien selälle.

Mies painoi silmänsä kiinni hamutessaan Sylvian korvaa, leukaperää, siroa kaulan kaarta ja valkeaa solisluun linjaa. Hän oli ehkä jo menettänyt järkensä.
Koko tilanne tuntui unenomaiselta – mutta jos kyse oli vain unesta, eikö ollut vain järkevää ottaa siitä kaikki ilo irti?
Hän nosti Sylviaa vaivattomasti paremmin sängylle ja kuljetti kättään pitkin reiden pehmeää ihoa, ennen kuin kuumuus hänen sisällään alkoi käydä sietämättömäksi ja hellin käsin mies ryhtyi riisumaan naisen alusvaatteita.
Ja tärkeästä tehtävästä huolimatta hänen oli vaikeaa pitää huuliaan erossa valkeasta ihosta.

Hänen oli täytynyt vaihtaa alusvaatteensa samalla kuin muutkin vaatteensa, käytännölliset urheiluversiot olivat vaihtuneet sieviin jäänsinisiin ja pitsikoristeisiin.
Hän oli tainnut ostaa ne viime kerralla Fenwickissä vieraillessaan.
Poiminut lattialle revittyjen vaatteiden pinosta ensimmäiset käteen osuneet.
Iholle painuvat suudelmat lähettivät kylmiä väreitä pitkin ihoa, kipeät varpaat kipristyivät lakanaa vasten.
Hyvänen aika.
Sylvia epäröi hetken ennen kuin vei kätensä riisumaan violetteja alushousuja. Hän oli tosiaan häirinnyt Wolfie-raukan yöunta.

Mikä brutaali, brutaali, epäreilu dilemma.
Sylvia oli niin kovin kaunis alusvaatteissaan. Pitsisomisteet kutsuivat sormia tunnustelemaan, arvostamaan kauneuttaan – mutta kiihtyvällä tahdilla sykkivä kuumuus hänen sisällään halusi ne pois tieltä, halusi Sylvian paljaan ihon.
Pienet kädet tarttuivat hänen alushousuihinsa, ja hetken Wolfien päässä humisi. Hengitys kiihtyi ja hän hipaisi hampaillaan Sylvian kaulataivetta, käsi pitkin naisen kehoa vaeltaen.
Hänen pitäisi olla kärsivällinen. Hänen pitäisi olla herrasmies.
Käsi vaelsi hellästi alemmas, koskettamaan valkeiden, sirojen jalkojen väliin.

Ajatukset tempoilivat mielessä liian nopeina, jotta niitä olisi todella saanut kiinni.
Vaihtelua. Solmio.
Sellaisestako miehet pitivät?
Kevyt hampaiden hipaisu riitti kirvoittamaan hiljaisen voihkauksen hänen huuliltaan, ja kosketus...
Hyvä tavaton.
"Wolfie..."
Hän antoi sormiensa upota uudelleen miehen hiusten joukkoon. Kesytön harja.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: When silence is all you know   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
When silence is all you know
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 2Siirry sivulle : 1, 2  Seuraava

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Pikaviestinpelit-
Siirry: