PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] When silence is all you know

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Lilya
Kilparatsastaja
Kilparatsastaja
avatar

Viestien lukumäärä : 68
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: [P] When silence is all you know   Ti Marras 14, 2017 6:54 pm

Pelejä Lilyan Sylvia Stirlingin ja Kirken hahmojen välillä

_________________
"Oh come on. Be brilliant."





Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Kilparatsastaja
Kilparatsastaja
avatar

Viestien lukumäärä : 68
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [P] When silence is all you know   Ti Marras 14, 2017 7:00 pm

Pelissä mukana Kirken Charles Edgerly ja Julian van der Veen sekä Lilyan Wren Reynard.



Perjantai 13.10.2017, aamupäivä, Newcastle / Rosings Park

Sylvia tuijotti hermostuneesti kuvajaistaan kylpyhuoneen peilistä, jonka reunaa kiertävät ledvalot saivat hänen ihonsa näyttämään tavallistakin läpikuultavammilta. Tai ehkä se johtui vain perhosista, jotka olivat alkaneet lepattaa vatsassa jo aamuyön tunteina, eivätkä tahtoneet vieläkään asettua.
Hän menisi vain katsomaan, nainen vakuutti itselleen, suoristi valkoisen, poolomallisen paitansa kaulusta ja nykäisi vaaleansinistä neuletta suorempaan.
Ei hän enää voisi peruakaan, Charles olisi parkkipaikalla hetkenä minä hyvänsä.
Sylvia asetteli vielä löyhältä nutturalta karanneen hiussuortuvan paikoilleen ja varmisti, että helmikorvakorut olivat samaa paria, ennen kuin veti henkeä ja suuntasi tavallista äänettömämmät askeleensa käytävään. Tavallisesti hän käytti korkoja jopa kotona ollessaan, ellei sattunut olemaan yksin, mutta ratsastuskengät odottivat nyt eteisessä.
Hän ohitti Callahanin toimiston suljetun oven ja tunsi syyllisyyden kuristavan kurkkuaan. Hänen miehellään oli pitkästä aikaa vapaapäivä, ja hän jättäisi tämän yksin. Mutta vain pariksi tunniksi.
Juuri ennen olohuoneen avointa oviaukkoa hän loihti kasvoilleen rauhallisen, hillityn hymyn ja astui vasta sitten huoneeseen.
"Callahan?"

Vapaapäivästä huolimatta Callahan oli pukeutunut hiilenharmaaseen, mittatilauksena tehtyyn pukuun, vaaleanpunaiseen kauluspaitaan ja helmenharmaaseen satiinisolmioon. Nojatuoliin asettuneen miehen asento oli kuitenkin melkein rento, sillä hän oli nostanut toisen jalkaterän polvensa päälle ja vajonnut sisustustyynyjen sekaan lukemaan viimeisimmän mallin älypuhelimen kookkaalta, korkearesoluutioiselta näytöltä sähköpostia tummat kulmat keskittyneessä kurtussa.
”Mitä?” hän kysyi kohottamatta katsettaan, ennen kuin oli lukenut viestin loppuun, mutta laski sitten puhelimen syliinsä.
”Oletko lähdössä jonnekin?” mies tiedusteli tyynesti rekisteröiden huolitellun asukokonaisuuden ja vaimonsa jännittyneeltä vivahtavan olemuksen.

Sylvia seisahtui vaalealle matolle nojatuolin eteen ja odotti kärsivällisesti, että Callahan kohotti katseensa ennen kuin puhui.
"Charles tulee hakemaan minua pian, menemme käymään tallilla katsomassa hänen hevosiaan. Rosings Park, sinne ei ole pitkä matka."
Hänen olisi pitänyt kertoa aiemmin, mutta jotenkin sanat olivat tukahtuneet kurkkuun. Suoraan sanoen hän oli kuvitellut viimeiseen saakka perääntyvänsä, ilmoittavansa serkulleen, ettei sittenkään voinut tulla.
Hän ei ollut mennyt lähellekään talleja sen jälkeen, kun Madame oli kuollut.
"Viivymme vain pari tuntia. Eihän se haittaa sinua?"
Hänen sormensa olivat eksyneet pyörittelemään vihkisormusta vasemman nimettömän ympärillä niin kuin aina, kun hän oli hermostunut.

Callahan tutki naista kiireettömästi tulkitsemattomalla katseella vapaapäivänäkin tarkasti ajettua leukaansa hieraisten. Hän ei ollut varma, kuinka hyvä ajatus tallille meneminen oli. Sylvia ei ollut suoraan sanoen tasapainoinen hevosensa menettämisen jälkeen. Mutta ainakin nainen tapaisi perhettään ja lähtisi ulos.
Mies kohosi notkeasti jaloilleen ja nosti sormellaan naisen leukaa, sipaisten sitten sormillaan kalpeaa poskea.
”Ei tietenkään haittaa”, hän vastasi pehmeästi ja nojautui painamaan suudelman vaimonsa otsalle.
”Vietä mukava päivä, rakas.”
Hymynhäive nyki miehen suupieltä, kun hän kuunteli värikkäästi polveilevaa sepustusta Reynardien klaanin levinneisyydestä.
”Me vetäydymme sukukartanoihimme vain erityistilaisuuksissa”, hän huomautti lempeällä sarkasmilla ja kumarsi sitten päätään nähdäkseen vuokra-auton ikkunasta, mitä Wren oli nähnyt.
”Kyllä, hän se on”, Charles vastasi, nousi autosta ja kiersi sen toiselle puolelle sulkeakseen hennon serkkunsa ensin lämpimään halaukseen ja avatakseen tälle sitten matkustajanpuolen oven.
”Mukava nähdä sinut pitkästä aikaa, dearest.”

"Blimey!" Wren puuskahti itsekseen ja nojautui taaksepäin auton selkänojaa vasten. Herrarotu. Kalpea herrarotu, joka oli laskeutunut Luoja ties mistä hallitsemaan heitä.
Sylvian kasvoille kohosi ilahtunut hymy, kun hän näki serkkunsa nousevan autosta, ja askeleet nopeutuivat hieman, taittaakseen kiinni matkan heidän välillään,
"Charles!" hän tervehti ja kurkotti painamaan suudelman miehen kummallekin poskelle.
"Niin ihanaa nähdä sinua pitkästä aikaa."
Hän jätti kätensä hetkeksi lepäämään serkkunsa käsivarrelle, tutkien tämän kasvoja pieni huoli silmissään.
"Olethan voinut hyvin? Sinulla on niin kovin kiireistä töidesi kanssa."

”Sylvia”, mies sanoi lempeällä huvituksella ja nyökkäsi autoa kohti.
”Oikein hyvin - minulla on nykyään pari erittäin tehokkaita käsiä apunani”, Charles naurahti viitaten assistenttiinsa auton takapenkillä, kun istui takaisin kuskin paikalle suljettuaan ensin toisen puolen oven serkkunsa puolesta.
”Sylvia, tässä on assistenttini Wren Reynard - Wren, tässä on serkkuni, Lady Sylvia”, hän esitteli naiset toisilleen peruuttaessaan auton tehokkaasti ympäri ja otti suunnan Slaleyn naapurustossa sijaitsevaa, massiivista hevoskeskusta kohti.
”Olemmeko vielä matkalla Rosings Parkiin?” Charles tiedusteli hienovaraisesti. Sylvia ei ollut tainnut lähestyä hevosia sitten menetettyään omansa.

Sylvia tunsi painon vierähtävän harteiltaan ainakin hetkeksi ja hymy muuttui iloisemmaksi, kun hän liukui istumaan auton etupenkille ja kääntyi katsomaan takapenkillä istuvaa naista. Tämä ojensi reippaasti kätensä penkkien välistä.
"Hauska tutustua. Asuuko tuolla teidän takapihallanne tosiaan lampaita?"
Sylvia tarttui käteen hieman hämmentyneenä. Kädenpuristus oli lähes miehekkään reipas, ei sellainen siro ote, johon hän oli tottunut.
"Todella ihastuttavaa. Ja uskoisin niin, olen katsellut niitä toisinaan parvekkeelta. En ole aivan varma, kenelle ne kuuluvat."
Assistentti päästi irrotti otteensa hänen kädestään ja Sylvia kääntyi katsomaan eteenpäin, asettaen kädet sirosti syliinsä. Jostain syystä hänestä tuntui siltä, kuin punahiuksinen nainen olisi yrittänyt porautua suoraan hänen ajatuksiinsa pelkän katseensa voimalla. Mutta ehkä se vain johtui silmistä, tai tuimista kulmakarvoista.
Hän vilkaisi serkkuaan ja nyökäytti varovasti päätään.
"Kyllä. En malta odottaa, että tapaan taas Paddyn."

Charles kuunteli energiaa ja elämää Wrenin äänessä ja havahtui häpeäkseen Sylvian sanoihin.
”Sekin odottaa varmasti vierailuasi. Oletko edelleen aikeissa lahjoa sitä herkuilla?” hän tarkisti. Hymy sulatti kalpeanharmaiden silmien jään ja paljasti silmäkulmista hienon viuhkan naururyppyjä.
”Et tainnut koskaan ehtiä nähdä hevosiani Duffyn jälkeen? Yhtä lukuun ottamatta ne ovat edustaneet hyvin tällä kaudella”, mies lisäsi vaatimattomasti. Burghleyn voitto sekä ratsun että ratsastajan ensimmäisellä osallistumisella oli uskomattoman hienoa, mutta tuntui oudolta tuoda sitä esiin. Voittoa seuranneet juhlat ja niitä seurannut yö viipyivät lämpiminä muistoina hänen mielessään.
”Minulla on tällä hetkellä viisi hevosta, joista neljä kilpailee kenttäratsastuksessa ja neuvottelen kuudennen ostosta”, Charles lisäsi selvennykseksi assistentilleen ja kohtasi tämän katseen hetkeksi taustapeilistä.

Sylvia hymyili ja hipaisi ajatuksissaan laukkunsa hihnaa.
"Tietenkin olen. Minulla on kovin pitkä aika hyviteltävää, on epäkohteliasta lykätä vierailua näin kammottavan pitkään. Ja ei, muita olen päässyt ihailemaan vain kuvissa."
Sylvia oli kuulunut serkkunsa - ja tämän hevosten - innokkaimpiin seuraajiin vielä silloin, kun he molemmat olivat vaikuttaneet kisakentillä. Se oli kuitenkin jäänyt sen jälkeen, mitä Madamelle oli tapahtunut, ja vasta melko hiljattain hän oli kyennyt edes silloin tällöin vilkaisemaan tuloksia.
Takapenkillä Wren huomasi miehen katseen taustapeilistä, kohotti toista kulmaansa ja hymyili. Hän tuhautti nenäänsä ja nojautui taas eteenpäin.
"Edustaneet hyvin? Herra vaatimaton", nainen huomautti silmiään pyöräyttäen.
"Aivan. Eihän Diana voittanut muuta kuin vaivaisen Burghleyn. Ensimmäisellä kerrallaan. Oh, ja se taisi myös olla ratsastajan ensimmäinen osallistuminen?"
Hän tökkäsi miehen hartiaa leikkisästi sormellaan, kulmat kurtistuneina. Totta kai Wren oli onkinut tietoonsa kaiken mahdollisen uuden pomonsa hevosista. Vähempi olisi ollut huolimattomuutta.
"Anna mennä. Leveile nyt vähän."

Charles katsoi assistenttiaan hetken taustapeilistä vuokra-auton lipuessa pitkin perjantaiaamupäivässä hiljaisia maaseudun teitä ja pudisti sitten päätään häivähdys hymyä silmäkulmissaan.
”Kyllä, Diana on hieno hevonen”, hän myönsi, ”ja olen onnellinen myös siitä, että kaksi hevosistani ovat nousseet kilpailemaan neljässä tähdessä. Jos saan neuvoteltua hinnan seuraavan hevoseni omistajien kanssa, se tasoittaa rivejä ja toivottavasti kilpailee pian kolmessa tähdessä.”
Mies harvemmin osti hevosia, jotka olivat myynnissä - sillä parhaat yksilöt eivät koskaan olleet, ja myyntipäätös oli yleensä vain kysymys oikeista perusteluista ja sopivasta hinnasta.
Hän vilkaisi Sylviaa sivusilmällä.
”Kuinka olet voinut, dearest? Onko kaikki hyvin?”

Wren taputti Charlesia kannustavasti olkapäälle ja virnisti ennen kuin nojautui takaisin taaksepäin. Hän ei ollut varma, saisiko koskaan tarpeekseen siitä, kuinka perusolemukseltaan jääpatsasta muistuttava mies suli aina, kun pääsi puhumaan intohimostaan, hevosista.
Sylvia oli alkanut pyöritellä taas vihkisormusta nimettömänsä ympäri. Se oli yksi niistä harvoista pahoista tavoista, joita hän ei ollut saanut kitkettyä pois siitäkään huolimatta, että tiesi sen ärsyttävän miestään.
"Oh, oikein hyvin. Callahanin mielestä maisemanvaihdos on tehnyt minulle hyvää", hän totesi ja katsahti serkkuaan hymyillen. Ehkä mies oli oikeassa? Olihan hän lähtenyt tallillekin.
"Millaista hevosta olet tällä kertaa katsellut? Irlantilaistako taas?" hän jatkoi.
Wren vilkaisi Charlesia taustapeilistä.
"Ai irlantilaiset ovat tosiaan sinun juttusi?"

Charles ei ollut varma, uskoisiko Callahanin sanaa - naisen aviomies ei oli antanut kamalan ensivaikutelman itsestään olemalla välinpitämätön ja suorastaan tylyn kärsimätön Sylviaa kohtaan hetkenä, jonka oli arvellut kai yksityiseksi. Charles ei luopunut herkästi muodostamistaan käsityksistä, eikä hän voinut väittää pitävänsä Callahan Stirlingistä. Hänen teki mieli kysyä asiasta tarkemmin - oliko Sylvia itse samaa mieltä - mutta ehkä se oli keskustelu, joka olisi parempi käydä kaksin.
”Ei, se on-”, hän aloitti, mutta hiljeni rekisteröidessään Wrenin kysymyksen takapenkillä. Hän kohtasi jälleen naisen toffeenväristen silmien katseen taustapeilistä, häivähdys melkein haastavaa, huvittunutta epäuskoa omissaan, suupieli nykien.
Hänen pitäisi harkita sanansa tarkkaan tai saisi vielä syytteen työntekijänsä häirinnästä.
Mies rykäisi.
”Se on täysiverinen. Mutta irlantinen - Irish Sport Horse”, hän lisäsi painokkaasti, ”on kieltämättä suosikkirotuni.” Eikä ollut syytä harhailla mestareita tuottavasta linjasta - siksi hänen viidestä hevosestaan neljä olivat kimoja irlantilaisia urheiluhevosia. Sääli, että Selkie antoi odottaa potentiaalinsa toteutumista.
Toffeenruskeat silmät tuijottivat taustapeilin kautta haastavasti takaisin. Vaikka oli vaikea sanoa varmasti, Wrenin katse oli sellainen. Hän näytti intensiiviseltä jopa puhelinluetteloa lukiessaan, kuin olisi ollut suuren löydön kynnyksellä.
Nainen kätki suupieltään nykivän hymynsä kääntämällä katseen hetkeksi ohi lipuvaan maisemaan. Hän ei ollut koskaan osannut olla koettelematta kepillä jäätä.
"Ne ovat hienoja hevosia. Teistä briteistä huolimatta", hän huomautti hyväntuulisesti, hymy edelleen äänestään kuultaen. Katse siirtyi takaisin vaaleisiin serkuksiin, joiden ulkonäkö jaksoi edelleen hämmästyttää häntä. Hän oli kuvitellut Charlesin olevan vaaleudessaan ainutlaatuinen, jonkinlaisen mutantoituneen geenin tulos, mutta ilmeisesti se oli periytyvää. Resessiivisesti vai dominoivasti, kuului kysymys.
"Kulkeeko hevosharrastuskin suvussa?" hän kysyi, kietoen käsiään puuskaan.

Charles peitti naurahduksensa kääntämällä päätään mitäänsanomattoman tienviitan suuntaan, kun kääntyi tutulle, autiolle maantielle, jonka varrella tallitie oli.
”Kyllä. Minun perheeni on erikoistunut kenttähevosten kilpailuttamiseen ja kasvatukseen, ja Sylvia on valinnut kouluratsastuksen erikoisalakseen”, hän sanoi ja katsahti Sylviaa antaakseen puheenvuoron serkulleen. Sylvia osasi puhua omasta puolestaan, vaikka Callahan tuntui silloin tällöin olettavan muuta.
Mies vilkaisi Wreniä taustapeilistä.
”Eikös sinunkin menneisyyteesi mahdu hevosia?”

Wren kurtisti kevyesti kulmiaan, kun Charlesin serkku näytti hätkähtävän miehen katsetta kuin yllättyneenä, ennen kuin käänsi päätään hänen puoleensa. Niinkö ylhäisönaiset kasvatettiin, istumaan kauniina ja hiljaisina, vastaamaan vain, kun heitä puhuteltiin suoraan?
Hän mulkaisi Charlesia pieni epäluulo tulenhohtoisissa silmissään ja käänsi sitten huomionsa takaisin etupenkillä istuvaan naiseen.
"Minunkin perheeni on kasvattanut hevosia. Ja kilpailin tosiaan jonkin aikaa koulukisoissa, mutta en..."
Vaalea nainen epäröi ja peitti sitten epäröintinsä rauhallisella hymyllä.
"En voi sanoa koskaan saavuttaneeni niin suurta menestystä kuin Charles. Hän on luonnonlahjakkuus. Oletko sinäkin siis ratsastanut?"
Wren räpäytti silmiään, yrittäen muistaa, ettei ollut solahtanut yllättäen keskelle BBC:n eepokkidraamaa, vaikka puhetyyli siihen ehkä viittasikin ja naurahti käheästi.
"Mmm, vietin elämäni parhaat vuodet auttamalla läheisellä tallilla. Ei ehkä kisakenttien hohtoa ja loistetta, mutta he... hevoset olivat silti aivan mahtavia."
Naisen terävät piirteet näyttivät pehmenevän silmissä, kun hän pääsi puhumaan menneisyytensä hevosista. Ne olivat valehtelematta pelastaneet hänet.
"Menetin sydämeni täysin Sampsonille. Se oli valtava irlannincob - ja kun sanon valtava, tarkoitan sitä, vannon että se kuvitteli olevansa shirenhevoskaimansa uudelleensyntymä - jolla oli kultaisin sielu ikinä."

Auto kääntyi tallitielle, ja Charles rekisteröi mielenkiinnolla, kuinka Wren pehmeni puhuessaan hevosista. Ehkä niillä todella oli taianomaisia ominaisuuksia.
Taustatutkimus assistentista oli ehdottomasti kannattanut.
Mies hiljensi vauhtia reilusti kahden ratsukon tullessa vastaan ojan toisella puolella kulkevaa, ratsukoille tehtyä hiekkapolkua pitkin ja kaarsi auton sitten parkkiin massiivisen hevoskeskuksen valtaisalle asiakasparkkipaikalle. Syksy oli saanut hyvinhoidetun tallialueen majesteettiset lehtipuut verhoamaan itsensä kullalla, vaikka ajettu nurmi oli edelleen hohtavan vihreä. Massiivista, harmaakivistä tallikompleksia verhoava muratti ja villiviini olivat vaihtaneet väriä vihreästä rubiininpunaiseen. Syvän, tummavetisen joen toisella puolella, pehmeän kukkulan laella kohosi Rosings Parkin vaaleakivinen, historiallinen kartano. Parkkipaikan vieressä oli stadiumin kanssa koostaan kilpaileva, hiekkapohjainen pääkenttä, jota ympäröi samanlainen, valkea aita kuin tien toisella puolella olevaa ulkotarhojen merta.
Paddy olisi varmastikin päiväunilla tarhassaan.
Epäröityään hetken kahden seuralaisensa välillä, Charles harppoi auton nokan yli avaamaan oven Sylvialle ja tarjosi naiselle vaistomaisesti kättään avuksi autosta nousemiseen.
”Mitä haluaisitte tehdä ensiksi?” hän kysyi osaamatta olla ottamatta Wreniä mukaan päätöksentekoon. Hänen assistenttinsa erosi aikaisemmista niin radikaalisti, että Charles huomasi paikoin jopa kaipaavansa naisen mielipiteitä.

Onneksi Wren oli omatoimisuuteen kasvatettu naisihminen, joka osasi itse avata autonsa ovet. Hän oli ulkona jo siinä vaiheessa, kun Sylvia tarttui serkkunsa käteen ja nousi ulos kuin olisi varonut olemattomia helmojaan. Wren antoi katseensa kiertää tallipihaa ja tiluksia sen ympärillä, ja melkein vislasi ääneen.
"No jo on paikalla kokoa! Ei kai täällä sentään harrasteta kristallikruunuja maneeseissa?" hän naurahti ja kiersi auton, seisahtuen serkusten vierelle. Jostain syystä Sylvia näytti hieman hermostuneelta, mikä sai Wrenin kulmat painumaan kevyesti kurttuun.
"Kai minutkin esitellään kuuluisalle Paddy Bluelle?" hän tiedusteli ja käänsi katseensa Charlesiin, vino hymy huulillaan.
"Eikös se ollut sinunkin suosikkisi?" hän jatkoi ja vilkaisi Sylviaa, joka nyökäytti päätään jäykästi hymyillen.
"En usko, että malttaisin keskittyä mihinkään muuhun ennen kuin olen saanut tervehtiä Paddya."

Charles vilkaisi assistenttiaan kuivasti.
”Ne olisivat kovin työläitä siivota”, hän vastasi ja yhtyi naisten toiveeseen tavata ensiksi Paddy - liekö hänen seuralaisensa tunsivat hänet niin hyvin, että tiesivät sen olevan pääsyy, miksi hän tuli pohjoiseen. Paddy oli hänen elämänsä hevonen, ja lopulta myös syy, miksi hän oli alistunut perheensä toiveisiin ja keskittynyt politiikkaan kilparatsastuksen sijasta. Paddy oli ainutlaatuinen - eikä toki vain hänen mielestään - ja kilpaileminen toisen hevosen kanssa ei tuntunut enää samalta.
”Se on varmastikin ulkona”, mies nyökkäsi kohti tarhoja ja näytti tottuneesti tietä lähellä tallia sijaitsevan, ryhmäkokoisen tarhan luo. Kalliit, kimmoisat hiekkapohjat eivät muuttuneet mudaksi syksyn kosteudessa; viereisessä tarhassa muutama viininpunaisiin Rosings Parkin takkeihin pukeutunut työntekijä rehki talikoiden kanssa.
Kaksi hänen loimitetuista hevosistaan nauttivat brunssia katetun heinähäkin äärellä, ja Paddy loikoili kyljellään kalpeassa päivänvalossa, hiilenmustat jalat rennosti suoraksi ojennettuina. Charles poimi pyörillä tuetun portin pielessä olevasta, kannellisesta sangosta ruunan riimunnarun ja pujottautui tarhaan siistissä puvussaan. Ruunan iän myötä melkein valkoiseksi turvan erikoislaatuista, mustaa kuviointia lukuun ottamatta muuttunut pää kohosi, se höristi korviaan ja ponnisti ketterästi jaloilleen.
Mies kiersi kätensä rintaansa vasten painuvan pään ympärille ja nojasi otsansa hetkeksi valkoista otsapyörrettä vasten, tuntien sydämensä särkyvän hevosen tutusta, käheästä hörinästä. Hän silitti Paddyn päätä rakastavasti, silmät pehmenneinä ja suoristi sen paksua, lumivalkoista otsatukkaa, ennen kuin antoi hevosen seurata vapaana portin luo, missä hän naksautti narun mustan nahkariimun lukkoon. Laivastonsininen puvuntakki oli valkoisen karvan kirjoma, mutta mies ei välittänyt.
Säkäkorkeudeltaan 176-senttinen, massiivinen kimo kiersi miehen vierelle, kaunispiirteinen pää valppaasti pystyssä, harmaaruutuiseen sadeloimeen puettuna, ennen kuin huomasi vieraat ja ojensi turpansa lähemmäs korvat toiveikkaasti hörössä, herkkupaloja tummat silmät toivosta tohkeissaan odottaen.
”Kuka sinut on hemmotellut pilalle?” Charles kysyi hevoselta melkein hellästi.

Maailmassa oli todennäköisesti hyvin vähän asioita, joista Wren ja Sylvia olisivat osanneet suoralta kädeltä ja ilman väärinkäsityksiä olla samaa mieltä.
Mutta molemmat saattoivat yhtyä hiljaisella yhteisymmärryksellä siihen, ettei miehen ja tämän hevosen väliin kannattanut mennä silloin, kun nämä tervehtivät toisiaan liian pitkän erossaolon jälkeen.
Kalpea ja punahiuksinen hahmo seisahtuivat rintarinnan. Wren oli se, joka rikkoi hiljaisuuden ensin.
"Hän todella rakastaa tuota hevosta."
"Niin rakastaa."
"Pitäisi yrittää järjestää hänelle enemmän päiviä, jolloin vierailla täällä. Merkillinen mies, tuo sinun serkkusi."
Sylvia katsahti vierellään seisovaa naista ja oli näkevinään hymyn häivähtävän tämän merkillisissä silmissä.
Hän ei ehtinyt kysyä asiasta sen enempää, kun heidät keskeytti päivän toinen asia, josta he saattoivat olla samaa mieltä: Paddy varasti huomion kaikelta muulta.
Sylvian kasvot sulivat harvinaiseen, leveään hymyyn, kun hän siirtyi tervehtimään hevosta.
"Hei, Paddy", hän lepersi, eikä kavahtanut kooltaan vaikuttavan hevosen tieltä. Hän rapsutti otsan pyörrettä ja etsi taskustaan hevosnamin, jota tarjosi ruunalle. Yhtäkkiä oli kamalan vaikea muistaa, miksi hän oli eristänyt itsensä eläimistä, joita rakasti niin kovasti.
"Se näyttää voivan täällä todella hyvin", nainen huomautti hymyillen serkulleen.

Mustan kirjoma, samettinen turpa poimi hevosnamin kohteliaasti avoimelta kämmeneltä ja pureksi sitä sitten silmät hetkeksi autuaasti ummistuen.
”Kyllä, luojan kiitos”, Charles vastasi Sylvialle hymyillen, viitaten herkästi stressaantuvan hevosen tapaan lakata syömästä ja saada ’sinisiä päiviä’, jotka tekivät siitä melkein vainotun, vauhkon ja arvaamattoman. Mies hieroi hevosen korvaa melkein ajatuksissaan, ja se nojasi päänsä omistajansa kosketusta vasten.
”Kuinka on? Saanko houkuteltua teidät molemmat satulaan?” mies kysyi kohottaen kulmaansa.
”Java, Diana ja Duffy ovat kaikki vailla vaihtelua.” Selkietä hän ei vaivautunut edes mainitsemaan - draamakuningas tuntui turvallisuusriskiltä - eikä satulasta käsin aivan eri hevoseksi muuttuva Paddy, vaikka vaikuttikin täydeltä halinallelta maasta käsitellessä, ollut paras vaihtoehto satulaan palaamiseen.

Sylvia teki tilaa, jotta myös tulihiuksinen assistentti pääsisi tervehtimään Paddya, joka näytti olevan onnensa kukkuloilta siitä, että Charles oli tullut tervehtimään sitä.
Hymy kohotti Wrenin suupieltä, kun hän rapsutti kimon päätä.
"No hei. Sinähän olet vielä upeampi kaveri, kuin mitä kuvat ovat antaneet ymmärtää", hän hyrisi sille hellästi.
"Pitäisikö Charlesin päästä käymään täällä useammin, hmm?"
Wreniä hymyilytti edelleen ja hän katsoi silmäkulmastaan, kuinka Sylvia livautti ruunalle vielä toisenkin namin taskustaan.
Charlesin kysymys sai toffeenväriset silmät käännähtämään yllättyneenä miestä kohti.
"Oikeasti?" hän varmisti, naurahti ja pudisti päätään.
"Luuletko, että minua tarvitsee suostutella? Siitä on ikuisuus, kun olen päässyt viimeksi hevosen selkään!"
Sylvia räpäytti silmiään naisen innostukselle ja pyöräytti hermostuneesti sormuksen pari kertaa sormensa ympäri. Joku kerta vielä kadotat sen, Callahan oli tiuskahtanut viimeksi.
"En oikein tiedä, en ollut ajatellut, että ratsastaisin..."
Hän hämmentyi assistentin kääntäessä innostunutta kipinää iskevät silmänsä hänen suuntaansa.
"Tietenkin sinä ratsastat, eihän hyvää tilaisuutta kannata heittää hukkaan."

Wrenin kysymys pohjoiseen useammin pääsemisestä sai Charlesin katsomaan naista pitkään Paddyn pään ohi, kun hänet valtasi outo tunne.
Hevonen katkaisi näköyhteyden kurottumalla poimimaan toisenkin namin hienostuneesti suuhunsa. Se loi Sylviaan toiveikkaan, korvien kärjet melkein yhteen painavan katseen ja hörähti vetoavasti. Charles huokasi lempeästi suoristaen sen paksua, valkoista harjaa. Ehkä ruuna alkoi käydä turhankin hemmotelluksi - mutta oliko se kovin vakavaa eläkkeensä ansainneella hevosella?
”Hyvä”, hän vastasi Wrenille sulaen hymyyn naisen innostuksesta ja harkitsi sopivaa ratsua, kun Sylvian epäröinti sai hänet kääntämään huomionsa serkkuunsa. Mies kosketti naisen olkapäätä.
”Teet niin kuin parhaalta tuntuu - mutta tarjous on voimassa”, Charles sanoi ja ojensi Paddyn riimunnarun Sylvian käteen, kun lähti hakemaan tummansinisellä takitetun, pienehkön ruunikon tarhasta. Java oli hänen ratsuistaan anteeksiantavin uusille ja hieman vähemmän kokeneillekin ratsastajille, ja mies arveli sen tarjoavan miellyttävimmän kokemuksen Wrenille. Ajatus assistentin näkemisestä hevosen selässä oli erikoisen innostava.
Charles tarjoutui ottamaan Paddyn narun takaisin, kun palasi tehokkaasti askeltavan Javan kanssa tarhasta ja lähti tallia kohti. Täysiverinen näytti melkein ponikokoiselta Paddyn vierellä, vaikka olikin karvan verran yli 160-senttinen säkäkorkeudeltaan. Javan pienen pilkun somistama turpa nyökki rytmikkäästi sen tarkkaillessa valppain, mustakärkisin korvin ympäristöä.
Tallin länsiovien lähestyessä mies ojensi ruunan narun Wreniä kohti.
”Tervehdi ratsuasi.”

Sillä välin kun Charles oli hakemassa toista hevostaan tarhasta, Sylvia keskitti huomionsa Paddyyn, rapsutellen ruunaa, joka yritti selvästi kerjätä lisää makupaljoa painamalla turpaa taskun lähelle.
"Paddy, en minä voi", nainen naurahti hiljaa ja painoi päätään hetkeksi pehmeää turpaa vasten.
"Charles hermostuu, jos hemmottelen sinua liikaa. Tai esittää hermostuvansa."
Hevosen tuoksu ja hörinä olivat niin tuttuja, että se teki melkein kipeää. Hän oli yrittänyt pitää kovaa linjaa Madamen kanssa, ei herkkuja suoraan kädestä, mutta eihän se ollut lopulta pitänyt. Nyt nainen katui sitäkin, olisi pitänyt olla sallivampi heti alusta lähtien. Jos hän olisi tiennyt...
Hän havahtui ajatuksistaan, kun Charles palasi takaisin ruunikon kanssa ja ojensi Paddyn narun serkulleen lähes haikeana.
Jopa hän osasi kertoa assistentista, että tämä oli innoissaan, kulmikkaat liikkeet olivat muuttuneet pehmeämmiksi, pää oli ryhdikkäästi pystyssä.
Melkein kuin olisi puhunut pienestä ruunikosta, jonka Charles oli valinnut. Noiden kahden olemuksessa oli tällä hetkellä jotain samaa, sama valppaus.
Wren otti narun vastaan suoden Charlesille silmiin asti ulottuvan hymyn ennen kuin tervehti hevosta.
"Tämä on... Java?" hän varmisti, käyden läpi Charlesin hevosia.
"Hei, poika. Oletpas sinä hieno."

”Java”, Charles varmisti avatessaan massiivisen länsioven tallin siistille, valoisalle päätykäytävälle. Paddyn kaviot kopsuivat pehmeästi kaikuen harmaalla kiveyksellä, kun mies johdatti molemmat hevoset itäpuolen pesutilaan. Mustalla kumimatolla vuoratun, kolmelle hevoselle sopivan tilan takaseinä oli laatoitettu vivahteikkaalla, sinisellä mosaiikilla, joka välkähteli himmeästi valoissa.
Hän jätti Paddyn varjon lailla ilmestyneen, totisen hevosenhoitajansa käsiin tietäen, että Winter pitäisi hevosesta jopa parempaa huolta kuin hän itse, ja siirtyi Wrenin vierelle seuraamaan, tarvitsisiko nainen apua. Java oli onneksi ihastuttavan hyvätapainen, Duffyyn ja Selkieen verrattuna.
”Kuulisin mielelläni, mitä pidät Dianasta”, mies sanoi katsahtaen Sylviaa vaivihkaa olkansa yli ja silitti Javan jalopiirteistä päätä, ”se oli äitini silmäterä ja syystä.”

Wren oli liian keskittynyt hevoseen edes luodakseen epäuskoista katsetta mosaiikilla päällystettyyn pesutilaan. Toisaalta, jos tallilla oli varaa tuhlata rahaa moiseen ylellisyyteen, sillä oli varmasti myös varaa pitää huolta siitä, että sen asukkailla oli kaikki hyvin.
Sylvia jäi katselemaan hieman kauemmas, kuinka hevosia valmisteltiin ratsastukseen. Hän oli yllättynyt siitä, kuinka luontevasti hänen vain henkilökohtaiseksi assistentiksi luulleensa nainen käsitteli Javaa, joka sekin näytti nauttivan olostaan. Vaikka mistä sen tiesi, ehkä Charles oli lisännyt työpaikkailmoitukseensa erityisvaatimuksia. Sylvia ei olisi edes ollut hirvittävän yllättynyt, hän tiesi miehen kyllästyvän helposti tyhjäpäisiin ihmisiin.
Sellaisiin kuin hän itse.
Valkokultainen vihkisormus pyörähti jälleen sormen ympärillä, kun Sylvia siirsi katseensa hevosesta Charlesiin.
"En tiedä, osaanko sanoa mitään kenttäratsusta", hän huomautti hymyillen, melkein jo kieltäytyen, mutta huomasikin sen sijaan nyökäyttävän päätään.
"Mutta totta kai tahdon nähdä sen. Äitisi hevoset ovat upeita."

Charles soi Winterille kiitollisen nyökkäyksen, kun hänen ajatuksiaan lukeva, tehokas hevosenhoitaja siirsi Paddyn hyörimään karsinansa puolelle ja odottamaan hemmotteluhetkeään, ripusti Javan tummansinisen ulkoloimen ruunan valkopuisen karsinanoven tangolle ja toi täysiverisen varusteet valmiiksi pesukarsinalle.
”Kiitos, toisitko vielä Dianan sisään?” mies pyysi ja ojensi sitten Wrenille harjan. Hän poimi toisen itse ja siirtyi Javan toiselle puolelle sukimaan täysiverisen silkkistä, ohueksi klipattua karvaa tottunein vedoin.
”Äläs nyt”, hän naurahti Sylvialle, ”Diana on varsin ansioitunut myös sileällä, vaikkei Grand Prix -tasoa olekaan.” Kaikki miehen ratsut - Selkietä ja Duffya lukuun ottamatta - olivat lahjakkaita myös sileällä, ja maastoesteiden rinnalla mieluisinta Charlesille olikin haastava ja perusteellinen koulutyöskentely.
”Pyydänkö satuloimaan sen sinulle?” hän kysyi hienovaraisesti haastaen ja katsahti Sylviaa nähdäkseen, työnsikö serkkuaan liian pitkälle. Menetys oli musertava, mutta hevosilla oli taikavoimia ja ehkä takaisin satulaan - varoituksetta - nouseminen tekisi ratsastamaan palaamisesta helpompaa.

Oli selvää, että Wren oli jo menettänyt sydämensä täydellisesti ruunikolle, joka käyttäytyi kuin herrasmies, kun hän kuljetti harjaa sen kyljellä. Tosin se oli ehkä varsin suotavaa hevoselta, joka matkusti kisoissa ja joka ei hektisen aikataulun keskellä voinut heittäytyä diivaksi joka kerta, kun jokin asia ei huvittanut.
Lähitallilla hän oli valitettavasti joutunut tottumaan yksilöihin, jotka näykkivät ja talsivat varpaille. Vaikka tallilla pidettiinkin hevosista hyvää huolta ja niiden tilat olivat siistit, olivat niiden taustat olleet vähintään värikkäitä.
Tavallisesti puhelias irlantilaisnainen oli kerrankin hiljaa, keskittyen tarkkailemaan, kuinka hänen liikkeensä vaikuttivat täysveriseen.
Sormus pyörähti Sylvian sormen ympäri vielä pariin kertaan ennen kuin hän puristi kätensä nyrkkiin pysäyttääkseen sormiensa liikkeen.
"Se olisi mukavaa", hän vastasi hymyillen, ennen kuin harkitsisi asiaa liikaa ja menisi kieltäytymään.
"Kiitos, Charles."

Java näytti varastaneen Wrenin huomion niin täydellisesti, että Charlesin oli vastustettava kiusausta jäädä tutkimaan naisen mielenkiintoisia kasvoja harvinaisena hetkenä, jona ei välttämättä jäisi kiinni. Hänen assistenttinsa oli ehdottomasti epätavallinen, mutta mies ei ollut vielä saanut selville kuin paloja siitä, kuka tulitukkainen nainen oli.
Taustatutkimus ei kertonut lainkaan, mikä Wrenin oma kokemus oli ollut.
Mies nosti laivastonsinisellä, tikatulla huovalla varustetun, suklaanruskean koulusatulan ruunan selkään ja kiersi Wrenin puolelle kiinnittämään huovan, lampaankarvaromaanin ja satulan toisiinsa. Tarjoutuessaan näyttämään, kuinka kouluvyö kiinnitettiin, hän tajusi lukitsevansa naisen hetkeksi käsivarsiensa ja hevosen väliin ja astui nopeasti kauemmas.
”Saat sen varmaan suitsittua”, hän sanoi nyökäten kohti siististi niputettuja, ruskeanahkaisia englantilaissuitsia, ennen kuin käännähti kannoillaan.
”Käyn hakemassa teille kypärät. Sylvia, esittelen Dianan sinulle.”
Hevonen oli tosiaan lumonnut Wrenin siinä määrin, että hän tajusi vasta aivan liian myöhään, kuinka lähellä Charles itse asiassa oli. Hänen olisi vain tarvinnut liikahtaa hieman taaksepäin, ja he olisivat olleet käytännössä sylikkäin. Tai kääntää päätään, jolloin hänen nenänpäänsä olisi saattanut hipaista miehen kasvoja.
Ajatus sai jostain syystä sydämen hakkaamaan hieman lujempaa, ja nainen huomasi muistavansa hengittää vasta, kun mies oli jo astunut kauemmas.
"Kyllä, ehdottomasti", hän vakuutti, rapsutti Javan kaulaa ja kääntyi suitsien puoleen kiitollisena niiden tarjoamasta harhautuksesta.

Sylvia, joka oli seurannut Javan valmistelua vaitonaisena, käännähti ympäri ja seurasi serkkuaan, tämän rinnalla hillitysti astellen.
"Oletko ollut tyytyväinen uuteen assistenttiisi?" hän kysyi hetken päästä, vilkaisten Charlesia silmäkulmastaan.

”Harvinaisen tyytyväinen”, Charles vastasi, vaikka yleensä pyrkikin poliitikolle sopiviin, neutraaleihin ja ympäripyöreisiin vastauksiin, jotka eivät paljastaneet liikaa hänen henkisestä maailmastaan.
”Wren- neiti Reynard on hyvin pätevä työssään”, mies koki tarpeelliseksi selventää ja nyökkäsi sitten kohti karsinaa päätykäytävällä, jossa kauniiksi kehuttu Burghleyn voittaja asui. Hopeinen helmenharmaa oli kirjottu lumivalkein papurikkotäplin, ja tamman siropiirteistä päätä somisti vaaleanpunainen kaistale samettista ihoa sierainten välissä. Se katseli tulijoita hyväntahtoisin älykkäin silmin, kun Winter viimeisteli suitsien remmien kiinnityksen ja lähti miehen pyynnöstä hakemaan kaksi sopivaa lainakypärää.
”On mukava saada sinut seuraksi tallille”, hän sanoi vilpittömästi serkulleen tarkkaillen tätä ahdistuksen merkkien varalta.

Sana 'harvinaisen' oli niin värittynyt ilmaisu Charlesin lausumana, että Sylvia olisi halunnut kysyä lisää. Kauanko nainen oli ollut töissä, oliko Charles jo palkatessaan tiennyt, että tämä osasi ratsastaa...
Mutta he saapuivat Dianan karsinan luo, ja yhtäkkiä sanat vain juuttuivat Sylvian kurkkuun.
Diana oli, tosiaan, uskomattoman kaunis olento. Ja sen katse muistutti Sylviaa tavasta, jolla Madame oli häntä katsonut. Sellainen, joka tuntui porautuvan suoraan sieluun, ja jos katsoisi liian pitkään, se jättäisi sinne ikuisen jäljen.
Meni hetki, ennen kuin Sylvia ymmärsi Charlesin sanoneen jotakin.
"Oh, minustakin oli aivan ihana päästä tulemaan. Olen hyvin iloinen siitä, että pyysit", hän sanoi vilpittömästi, muttei aivan onnistunut irrottamaan katsettaan hevosesta.
"Nyt kun asunkin näin lähellä tallia."

Charles ojensi serkulleen pienemmän Winterin tuomista kypäristä hienovaraisesti hymyillen ja nosti sitten punotut, mustat nahkaohjat Dianan kaulalta ojentaen ne Sylvian käteen.
”Sää on harvinaisen mukava. Menisimmekö kentälle?” mies kysyi ja nyökkäsi kohti leveällä pääkäytävällä olevia pariovia, joista nainen pääsisi tamman kanssa valtavalle, mukulakivetylle tallipihalle. Pääkenttä oli sen toisella laidalla.
Mies lähti viemään toista kypärää Wrenille, ennen kuin Sylvia ehtisi muuttaa mielensä - tosin ehkä siitä ei ollut pelkoa, sillä Diana näytti vanginneen naisen huomion.
”Kaikki valmista?” Charles sanoi palatessaan takaisin sinisellä mosaiikilla laatoitetulle pesutilalle ja ojensi kypärän Wrenille. Hän tarkasti sivusilmällä tottuneesti, että kaikki oli kunnossa Javan varustuksessa.

"Mm, se kuulostaa ihanalta", Sylvia myöntyi, yhä Dianan lumoissa. Nahkaohjien tuntu kättä vasten oli niin tuttu, että Sylvia olisi voinut vain jäädä siihen hetken. Mutta hän ei tehnyt niin, vaan tervehti kaunista tammaa ja suuntasi sitten edeltä tallipihalle.

Myös Wren oli saanut itsensä koottua sillä välin, kun Charles oli ollut hakemassa kypärää ja kuullessaan miehen askeleet käänsi katseensa tätä kohti. Hän oli sitonut hiukset pois kasvoiltaan, ja poskilla saattoi erottaa innostuneen punan.
"Valmista", nainen vakuutti päättäväisesti sujauttaessaan kypärän päähänsä. Hän sääsi hihnan oikealle kireydelle ja napsautti soljen kiinni. Vilkaistuaan vielä kerran, että kaikki oli kunnossa, jalustimet kiinnitetty ylös ja satulahuopa siististi suorassa, hän taputti Javan kaulaa. Huomatessaan Charlesin silmäilevän varustuksen läpi hänen suupielensä nytkähti ylöspäin.
Hellyttävää, hän huomasi ajattelevansa.
"Minne sinä serkkusi hylkäsit?"

”Hän lähti toisesta ovesta Dianan kanssa”, Charles vastasi ja otti muutaman askeleen kohti pitkän, valkopuisten karsinoiden reunustaman käytävän päässä olevia ovia, ”menisimmekö?”
Hän katsahti sivusilmällä, kuinka Wren toimi Javan kanssa - mutta neuroottinen, hyvätapainen ruunikko taisi olla jo täysin tulitukkaisen naisen lumoissa.
”Kuinka paljon olet ratsastanut aikaisemmin?” hän kysyi avatessaan tallin oven ja heilautti kättään hillitysti Sylvialle kävellessään ruunikon vierellä kohti pääkenttää, jonka massiivista pinta-alaa pari ratsukkoa hyödynsivät. Charles tunnisti toisen tallilla valmentavaksi, hollantilaiseksi van der Veeniksi ja massiivisen mustanruunikon Krakeniksi, joka oli ilmeisesti voittanut kouluratsastuksessa niin paljon kuin luultavasti oli mahdollista.
Mies avasi kentän valkoisen portin hevosilleen.

Wren oli haltioissaan siitä, kuinka kuuliaisesti Java kulki hänen vierellään. Kun oli tottunut työskentelemään myös sellaisten hevosten kanssa, jotka joko meinasivat kiskaista taluttajansa narunjatkeena mukaansa, kiilasivat kylkeen tai pistivät nelijalkajarrun päälle, pieni ruunikko toimi kuin unelma. Vaikka odottelu tuntuikin saaneen sen hieman hermostuneeksi aiemmin - se oli alkanut tikata - kosketus tuntui rauhoittaneen hevosen taas omaksi itsekseen.
"Riippuu, kuinka tahdot määritellä ratsastamisen", Wren vastasi ja hymyili vinosti.
"Aloin työskennellä tallilla sinä kesänä, kun täytin seitsemän. Tai pyöriä nurkissa, kunnes minulle keksittiin hommaa. Silloin taisin ratsastaakin ensimmäisen kerran. Mutta opetuksen tasosta en osaa sanoa."
Hän oli saanut alkaa käydä jossain vaiheessa tunneilla, palkkana työstään. Mutta eihän sitä voinut millään tavalla verrata kunnon valmennukseen, kun hevoset vaihtuivat joka kerralla.
Wren oli rakastanut sitä silti.
Sylvia odotti heitä jo kentän luona, katse toiseen ratsukkoon kiinnittyneenä. Myös Wren kiinnitti huomiota suurikokoiseen, näyttävään hevoseen. Oikea hirviö, painajaishevonen. Upea.
Sylvia havahtui heidän saapumiseensa, hymyili Charlesille ja talutti Dianan edeltä kentälle.

Charles odotti, kun kookas mustanruunikko ylitti kentänpuolikkaan lävistäjän lisätyssä laukassa, joka heitti askelten voimasta hiekkaa pitkälle taakse, ja seurasi sitten Javan ja Wrenin vierellä keskemmälle selkäännousua varten. Mies tarkasti vaivihkaa, että vyö tuli kiristetyksi tarpeeksi tiukalle, veti toisen jalustimen alas ja tarttui sitten neuroottisen täysiverisen ohjiin, jotta Wren voisi ponnistaa satulaan.
Vaistomaisesti Charles tarttui naisen nilkkaan ja sovitti jalan tukevasti jalustimeen.
”Kokeile, miltä se tuntuu”, hän sanoi kannustaen Wreniä lähtemään liikkeelle perääntyen muutaman askeleen ja haki sitten katseellaan Sylviaa nähdäkseen tarvitsiko nainen apua Dianan kanssa.

Sylvialla oli kaikki hyvin.
Siinä vaiheessa, kun Charles kääntyi katsomaan, hän oli jo noussut Dianan, ihanan, kultaisen Dianan selkään ja kannustanut sen liikkeelle vain hyvin kevyellä istunnan muutoksella. Huolestunut. pelokas katse oli kadonnut naisen kasvoilta, ja koko hänen olemuksensa näytti muuttuneen. Hän istui selässä ryhdikkäänä ja päättäväisenä, kuin olisi hetkenä minä hyvänsä ollut valmis ratsastamaan tuomareiden eteen.
Jos Wren olikin ollut huolissaan siitä, että oli vuosien aikana ehtinyt unohtaa kaiken oppimansa, pelko osoittautui turhaksi. Hän keinautti itsensä hämmästyttävän ketterästi satulaan, ja oli kumartumassa tarkistamaan satulavyötä ja jalustimen pituutta, kun Charlesin käsi yhtäkkiä kietoutui hänen nilkkansa ympärille.
Toffeenkultaiset silmät räpsähtivät yllättyneesti, mutta Java varasti silti hänen huomionsa, karkottaen muut ajatukset mielestä.
Hän oli taas noussut ratsaille.
Puhdas riemu sai Wrenin katsahtamaan Charlesia silmät hymyyn siristyneinä, ennen kuin hän suuntasi katseensa eteenpäin ja kannusti ratsunsa liikkeelle. Hän melkein yllättyi siitä, kuinka herkästi hevonen reagoi, korvat keskittyneesti pystyssä. Se ei vain vastannut hänen apuihinsa, vaan tuntui todella pyrkivän yhteistyöhön. Vaistonvaraisesti hän pehmensi käsiään, enemmän vaiston kuin tietoisen päätöksen perusteella.

Charles vetäytyi kentän aidan luo katselemaan hevosiaan. Hän oli löytänyt aivan uuden tavan olla onnellinen siitä, että saattoi katsella hevostensa kehittyvän ja loistavan toisen ratsastajan alla, eikä välittänyt siitä, että Winter veisi Paddyn maastoon hänen sijastaan. Hän saattoi uppoutua vapautuneena seuraamaan, kuinka Sylvia löysi jälleen sen ylhäisen, elegantin olennon, joksi oli syntynyt, istuessaan satulaan, ja kuinka luontevasti Wren lähti työskentelemään tunnollisen Javan kanssa. Ehkä hänen pitäisi tarjota assistentilleen useammin mahdollisuuksia ratsastaa.
Hän havahtui osaamatta sanoa, kauanko oli seurannut ratsukkoja, kun van der Veenin ratsu teki ruman pysähdyksen, nousi puoliksi takajaloilleen ja meinasi karata selkäänsä pitelevän miehen alta. Valmentaja valui alas satulasta, kankisuitsien kaksoisohjat kädessään ja nojasi polviinsa, kun mahtava mustanruunikko tanssi miehen vierellä korvat niskaa pitkin liimattuna ja suupielistä lähtevä valkea vaahto ryntäille räiskähdellen.
Charles oli aikeissa lähteä kysymään oliko mies kunnossa, kun van der Veen suoristautui, taputti ärhäkän hevosensa kaulaa ja lähti kävelemään hitaasti porttia kohti. Valmentaja kuitenkin pysähtyi tervehtimään häntä, tukahdutettu tuska kalvenneita kasvoja värittäen.
Molempien katse seurasi hetken Dianaa ja vaaleaa naista sen satulassa.
”Hän näyttää hyvin tutulta”, van der Veen totesi kulmat kurtistuen. Saattoiko ratsastaja todella olla Sylvia?
”Serkkuni, Lady Sylvia Stirling”, Charles esitteli nojaten kyynärvartensa kevyesti puulta näyttävään, tukevasta muovista valmistettuun aitaan.
”Todellako?” valmentaja kysyi silmät hymyyn siristyen ja seurasi ratsukkoa kiinteämmin. Olisiko Sylvia palannut?

Siinä vaiheessa, kun oli ensimmäisen kerran katsonut Dianaa silmiin, Sylvian olisi pitänyt ymmärtää, ettei takaisin ollut enää paluuta. Hän oli suojellut itseään välttelemällä hevosia, pysyttelemällä poissa jopa heidän omilta talleiltaan. Hän ei aikonut enää koskaan antaa sydämensä murtua siten, kuin se oli murtunut Madamen kuollessa.
Ja silti hän oli palannut selkään.
Aluksi nainen oli antanut itselleen luvan siihen, että kokeilisi Charlesin mieliksi, miltä Diana tuntui ratsastaa. Sen verran, että osaisi sanoa jotakin, hieman verryttelyä ja loppukävelyä.
Mutta Diana oli ihana. Se liikkui kauniisti, kuuliaisesti, tarjosi innokkaasti oikeaa suoritusta. Kevyt, säännöllinen askellus oli yhtä elegantti kuin Madamella.
Yhtäkkiä hän vain unohti oman lupauksensa. Hän kokeili ensin muutamaa yksinkertaista perusliikettä, joista Diana suoriutui kirkkaasti. Ja miten kauniisti se taipui!
Sylvia havahtui vasta, kun oli mielessään valmistautumassa lopputervehdykseen. Kevyt puna oli kohonnut kalpeille poskille ja Dianan korvat olivat kääntyneet tarkkaavaisesti häntä kohti.
Sydän pamppaillen hän kumartui taputtamaan vaaleaa kaulaa ja kehui ratsuaan. Hän päästi ohjat pitkiksi ja suuntasi uralla kohti porttia rauhallisessa käynnissä.

Wren ei olisi voinut edes haaveilla näyttävänsä satulassa yhtä elegantilta, kuin Charlesin vaalea serkku. Tämä suoritti liikkeitä, joiden nimiä hän ei edes tiennyt.
Mutta sillä ei ollut väliä. Hymy pyrki väkisin kasvoille ja silmät iskivät innostunutta kipinää, kun hän pysäytti Javan ja kumartui taputtelemaan sen kaulaa vuolaasti hevosta hellitellen. Hänen reitensä vaikersivat jo näin lyhyen - vai kauanko aikaa oli kulunut? - ratsastuksen jälkeen, lihakset olivat tottumattomat, mutta edes se ei saanut puhdasta riemua hälvenemään.

Diana lähestyi, ja Charles soi muodonmuutoksen kokeneelle serkulleen lämpimän hymyn. Pitkä, kouluratsastajan ruumiinrakenteella siunattu mies hänen vieressään tutki naista valossa siristynein, vaaleansinisin silmin ja työnsi pidemmiksi venähtäneitä, tuuheita mustia hiuksiaan pois kasvoilta - sillä eihän Julianin kaltainen mies käyttänyt kypärää.
Kraken narskutti väkivaltaisesti kankikuolaintaan ja kuopaisi kentän pintaa näyttävässä kaaressa.
”Sylvia, ymmärtääkseni tunnette toisenne ennestään”, Charles esitteli nyökäten kaksikon välillä.
”Julian van der Veen valmentaa täällä - suokaa anteeksi”, mies jatkoi pahoitellen ja jätti kouluratsastajat kaksin lähtien pysähtynyttä Javaa kohti. Wrenin pisamaiset kasvot näyttivät hehkuvan.

Diana pysähtyi kauniisti ja Sylvia liukui sirosti alas hevosensa selästä.
"Kyllä, me tunnemme... Julian, siitä on aivan liian pitkä aika. Ihanaa nähdä sinut jälleen", nainen tervehti pitkää miestä. Hän oli samaan aikaan uskomattoman ilahtunut ja uskomattoman jännittynyt, ja tunteet kerääntyivät perhosiksi vatsanpohjalle. Hän ojensi vapaata kättään entistä valmentajaansa kohti.
"En tosiaan odottanut tapaavani sinua täällä. Oletko voinut hyvin?"
Hän tavoitteli puheeseensa sille tyypillistä rauhallista sävyä, vaikka posket yhä hehkuivatkin ratsastuksen jäljiltä. Hän ei ollut enää pikkutyttö vaan aikuinen, avioitunut nainen.

Jos Sylvia yrittikin peittää innostustaan, Wrenin kasvot loistivat senkin edestä. Virnistys oli vetänyt kultaiset silmät sirrilleen, kun hän suoristautui Javan selässä nähdessään Charlesin lähestyvän.
"Java on uskomaton", nainen hengähti ja laskeutui alas satulasta, melkein horjahtaen kun lihakset kramppasivat.
"Charles, kiitos!"

Kraken korskahti merihirviön mahtavuudella ja Julian tarttui toisella kädellä sitä tiukastui kuolaimen alta, kun astui lähemmäs Sylviaa ja tarttui lämpimästi naisen ojennettuun käteen.
”Sylvia”, hän hymyili silmät naururypyille viuhkottuen, ”minäkään en odottanut päätyväni tänne.” Luoja tiesi. Mutta rakkaus oli sokea, ja näköjään raahasi hänet yllättäviin paikkoihin.
”Kyllä, kyllä, oikein hyvin”, mies vastasi tottuneesti ja loi entiseen valmennettavaansa tutkivan katseen. Sylvian hevosen kohtalo oli ollut traagisen epäreilu, ja menetys oli varmasti lyönyt kisamaailmasta kadonnutta naista kovasti.
”Mitä sinulle kuuluu nykyään? Hassu sattuma törmätä sinuun. Asutko alueella?”

Lämmin mielihyvä pyyhkäisi miehen yli, kun hän näki miten onnelliselta Wren näytti. Se vahvisti entisestään hänen uskoaan hevosten taianomaiseen mahtiin - kuka tiesi, vaikka Sylvian työntäminen takaisin satulaan antaisi hänen serkulleenkin voimaa siirtyä eteenpäin.
”Mukavaa, että pidit siitä”, hän vastasi hienoisesti hymyillen ja ojensi vaistomaisesti kätensä ottaakseen assistenttinsa kiinni, jos tämä uhkasi menettää tasapainonsa. Charles taputti nyökkivän ruunan kaulaa.
”Ehkä sinun pitäisi päästä ratsastamaan useammin”, mies totesi ja katsahti naista kysyvästi sivusilmällä.
Sylvian katse siirtyi hetkeksi Krakeniin, joka tuntui aina vetävän huomion puoleensa riippumatta siitä, missä oli. Se tiesi tasan tarkkaan olevansa upea. Kuin musta, myrskyävä meri.
"Kraken näyttää olevan oma itsensä, ympäristönvaihdoksesta huolimatta", hän totesi, hymyn yrittäessä karata leveämmäksi. Hän siirsi katseensa takaisin Julianiin.
"Oh, vain hyvää. Muutimme Callahanin kanssa vasta Newcastleen, ja Charles houkutteli minut mukaan tallille katsomaan hevosiaan. Siitä on ikuisuus, kun viimeksi näin Paddyn, uusimpia en ollut tavannut lainkaan..."
Hän taputti vapaalla kädellään hellästi Dianan kaulaa. Madamen kuoleman jälkeen Sylvia ei ollut juuri seurannut hevosmaailman uutisia, eikä häpeäkseen tiennyt, mitä Julianille kisasaralla tällä hetkellä kuului.
"Sinä siis valmennat tätä nykyä täällä Rosings Parkissa?"

Adrenaliinin yhä virratessa suonissa Wren ei itse edes tajunnut ottavansa tukea Charlesin ojennetusta kädestä. Hän suoristi ryhtinsä, puisti hieman päätään ja taputti sitten Javan kaulaa.
"Noh, kuka sinut nyt muka olisi koskaan kentälle hylännyt?" hän hymisi hevosen vilkuillessa pessimistisellä huolella kohti porttia, jossa toinen ratsukko oli jo tekemässä lähtöä. Senhän oli pakko tarkoittaa, että Java-ressukka unohdettaisiin tänne, yksinään.
Nainen käänsi innosta loistavat silmänsä takaisin mieheen.
"Pidin? Charles, minä pidin sinua suhteellisuudentajuisena miehenä. Minä en pitänyt tästä. Rakastin sitä."
Hymy säilyi yhä Wrenin kasvoilla, kun hän käänsi huomionsa pieneen ruunikkoon. Tai ehkä se vain näytti pieneltä kentän muihin hevosiin verrattuna.
"Se olisi mahtavaa. Ehkä sitten en enää väsähtäisi näin säälittävän nopeasti, vannon, että riverdanceen luotujen pohkeiden pitäisi kestää paremmin... Mutta sinä olit kyllä upea."
Hän rapsutti Javaa hellästi.

”Kyllä”, Julian vastasi hillitysti, varsinaisesti säteilemättä ylpeydestä - mutta mitäpä hän ei näköjään tehnyt Deirdren tähden. Naisen perhe oli kotiutunut tehokkaasti alueelle, eikä mies ollut varma tunteako syyllisyyttä siitä, että toivoi saavansa naisen ylipuhuttua muuttamaan Alankomaihin tai Saksaan - tai edes Lontooseen, josta olisi kunnolliset liikenneyhteydet Manner-Eurooppaan.
”Vaimoni halusi muuttaa Newcastleen perhesyistä, ja minä - hölmö pehmo kun olen - seurasin mukana”, mies lisäsi vinosti hymyillen, mutta lämmin, hellä tuikahdus silmissään, kuten aina Deirdrestä puhuessaan. Kookas ori hänen vierellään uhkasi näykkäisevänsä omistajansa käsivartta, ja Julian ärähti sille irvistäen äkillisestä selän liikkeestä. Kraken luimi ja kuopi kenttää.
”Parempi viedä tämä kaveri sisään. Haluan ehdottomasti vaihtaa kuulumisia paremmalla ajalla - voitko tulla tänne uudelleen? Huomenaamuna?”

Charles ei voinut olla hymyilemättä nähdessään Wrenin vilpittömän riemun ja tavan, jolla nainen osoitti hellyyttä neuroottiselle täysiveriselle. Hänen ei siis tarvitsisi tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että oli vaatinut assistentin mukaansa matkalle, joka ryöstäisi naiselta perjantai-illan.
Ilmeisesti jotkut ihmiset omistivat sen vapaa-ajalle ja sosiaalisille suhteille työn ulkopuolella.
Hän esti itseään katsomasta ’riverdanceen luotuja’ pohkeita ja sen sijaan viittasi porttia kohti.
”Olet tervetullut lähtemään mukaani pohjoiseen useamminkin”, mies sanoi. Ehkä joku päivä hän voisi ottaa naisen mukaansa maastoon, mikäli tämä todella viihtyi satulassa eikä pahastunut viikonloppujensa uhraamista.

_________________
"Oh come on. Be brilliant."







Viimeinen muokkaaja, Lilya pvm Ti Marras 14, 2017 7:02 pm, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Kilparatsastaja
Kilparatsastaja
avatar

Viestien lukumäärä : 68
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [P] When silence is all you know   Ti Marras 14, 2017 7:00 pm

Kaksi vuotta valmentajana toiminut mies oli riittävän läheinen, jotta Sylvia rentoutui riittävästi kurtistaakseen kulmiaan tämän sanoille.
”Julian, ei se ole ollenkaan hölmöä. Toisen onnen arvostaminen on vain ihailtavaa.”
Niin sanoessaan Sylvia tunsi raastavaa syyllisyyttä. Niin kuin Callahan oli tehnyt, kun oli hänen takiaan jättänyt taakseen Winchesterin, vain koska hänen hölmö vaimonsa ei ollut kestänyt enää katsella ympäristöä, joka niin kipeästi muistutti Madamen menettämisestä.
Ja sama typerä vaimo meni palkitsemaan miehensä huomaavaisuuden hylkäämällä tämän yksin asunnolle. Varsinkin, kun Callahan olisi varmasti niin paljon mieluummin asunut jossain muualla, suurkaupungissa, ei paikassa, jonka ikkunasta saattoi katsella, kuinka lampaat kerääntyivät yöksi yhteen nukkuakseen.
Krakenin levoton liikahdus ja Julianin sanat havahduttivat Sylvian ajatuksistaan.
”Oh, anteeksi, olen pidätellyt sinua jo aivan liian pitkään. Huomenna? En ole… Minun pitää kysyä mieheltäni”, hän vastasi, epäröiden, mutta Dianan kanssa vietetty hetki oli herättänyt jonkin pitkään uinuneen tunteen hänen sisällään.
”Kyllä, uskon että se sopii, tietenkin. Sanothan Deirdrelle rakkaita terveisiä?”
Hän hymyili miehelle, eikä hymy ollut se tarkkaan harjoiteltu ja hillitty, vaan todellinen ja lämmin.

”Teet minusta hyvin onnellisen naisen, Charles Edgerly”, Wren nauroi vilpittömästi ja havahdutti lempeästi Javan, joka oli alkamaisillaan taas nyökkiä hermostuneisuuttaan. Nyt viimeistään se hylättäisiin, aivan varmasti, hirviömäinen hevonenhan oli jo tekemässä lähtöä!
Hymy jäi nykimään toista suupieltä, kun Wren lähti taluttamaan ruunikkoraukkaa kohti porttia.
”Oletko koskaan tajunnut kaipaavasi jotakin vasta, kun olet palannut sen pariin?” hän kysyi, vilkaisten vaaleaa miestä silmäkulmastaan.
”Serkkusikin näytti viihtyvän. Kenen kanssa hän muuten juttelee, tuttujanne?”

Naisen sanojen asettelu sai Charlesin hymyilemään puolittain, silmäkulmat siristyen. Hän ei voinut olla pohtimatta, yrittikö Wren hämmentää häntä tarkoituksella.
”Kyllä, joka kerta, kun pääsen nykyään nousemaan satulaan”, hän vastasi ja käänsi katseensa Sylviaan Wrenin kysyessä valmentajasta.
”Julian van der Veen. Hän on kouluratsastaja, kuten serkkunikin, ja valmentaa nykyään tällä tallilla. Hän toimi Sylvian valmentajana joitain vuosia sitten”, mies esitteli ja hipaisi serkkunsa selkää heidän liittyessään Dianan seuraan. Kraken oli lähtenyt tallille hitaasti liikkuva Julian vierellään, ja Charles seurasi hevostensa välissä perästä.
”Mitä sanot Dianasta?” hän kysyi Sylvialta heidän kävellessään, aidosti kiinnostuneena naisen mielipiteestä ja avasi naisille tallin oven.

Wren vilkaisi Charlesia silmäkulmastaan. Tämä olisi tosiaan ansainnut enemmän päiviä, jotka viettää rauhallisesti hevosten parissa, mutta valitettavasti hulluksi tullut – tai sitä kenties aina ollut – maailma ei antanut armoa.
”Sinun pitäisi tosiaan päästä useammin ratsastamaan. Katso nyt, tuohan on melkein hymy!”
Nainen kurtisti kevyesti kulmiaan kuullessaan valmentajan nimen. Van der Veen? Eikö se ollut se alankomaalainen, joka oli pysytellyt viime aikoina poissa kisakentiltä? Ja hirviöhevosen, sanan rakastavassa mielessä, oli siis oltava Kraken. Wren ei voinut väittää olevansa lähellekään asiantuntija, mitä kisamaailmaan tuli, mutta alettuaan työskennellä Charlesille hän oli googlettanut ahkerasti. Ja Kraken oli uskomattoman näyttävä, sellainen jäi mieleen.
Melkoinen valmentaja Charlesin hauraalta vaikuttavalle serkulle. Mutta ehkä vaaleus vain hämäsi, sai automaattisesti ajattelemaan lasia?
Sylvia oli jäänyt katselemaan Julianin hidasta askellusta kulmat kevyesti kurtistuneina, mutta ilme silisi, kun hän tunsi kosketuksen selällään.
Toivottavasti miehellä oli kaikki hyvin. Sylvia tunsi häpeää siitä, ettei ollut seurannut uutisia juuri lainkaan yli vuoteen. Kuinka typerän dramaattista!
”Diana oli ihastuttava”, hän vastasi ja katsahti kaunista kimoa.
”Sillä on todella hienostuneet askellajit ja se vastaa apuihin upeasti. Potentiaalia olisi enemmänkin. Sen karisma on sitä paitsi aivan...”
Sylvia räpäytti silmiään, kun hänen äänensä särkyi hetkeksi. Madamen vahvuutena oli ollut sen uskomaton karisma, karsinassaan diivamaisesti käyttäytyvä hevonen oli säteillyt kisakentillä, kun kaikkien katseet olivat suuntautuneet siihen.
Kurkkuun oli noussut sitkeä palan tunne, jota ei meinannut saada nieleksittyä pois. Voi taivas.
Wrenin kommentti sai Charlesin laskemaan katseensa ja erehtymättömän, aitoudessaan silmien jään sulattavan hymyn karkaamaan esiin kuin vaivihkaa. Mies hieraisi kulmiaan, kätkien silmänsä hetkeksi ja rykäisi äänettä kuin saadakseen itsensä ryhdistymään siirtyessään serkkunsa vierelle.
”Olen onnellinen, että pidät siitä”, hän sanoi ja loi hiljaisen katseen äänensä kadottavaan Sylviaan, joka ikävöi hevostaan. Charles kiersi käsivartensa naisen ympärille ja halasi tämän hetkeksi hellästi kylkeensä. Kun hän menettäisi Paddyn, Charles tiesi menettävänsä parhaan ystävänsä ja hevosen, jollaista ei tapaisi enää koskaan. Sylvia oli menettänyt samalla siipensä kesken lennon.
Mies viittasi Wreniä viemään Javan samalle pesupaikalle, jossa ruuna oli varustettu, ja jäi Dianan karsinan ovelle antaen naiselle mahdollisuuden rakentaa suhdettaan hopeanpapurikkoon tammaan vielä hetken purkamalla sen varusteista. Dianan kaviot upposivat karsinan ylelliseen kerrokseen vaaleaa purua, ja tamma puhalsi vihjaillen mustaan, muoviseen ruokakuppiinsa.
”Miten sinä oikeasti voit, Sylvia?” Charles kysyi nojaten kevyesti karsinan mustaan, metalliseen ovenpieleen.

Wren loi Charlesiin ja Sylviaan nopean katseen, kulmat kevyesti kurtistuneina, kuin varmistaakseen, että kaikki oli hyvin. Mutta ei ollut hänen asiansa kysyä, joten punahiuksinen nainen ja ruunikkohevonen jatkoivat matkaansa kohti sitä naurettavan ylellistä pesukarsinaa. Mutta kun kyse oli hevosista, oliko sillä niin väliä?
Vei hetken, ennen kuin Sylvia luotti ääneensä riittävästi puhuakseen.
”Kuinka voisin olla pitämättä Dianasta?” hän hymähti hellästi samalla kun alkoi riisua tamman varusteita. Nähdessään sen tuhistelevan ruokakuppiaan kohti hän puoliksi odotti kimon seuraavaksi kääntävän päätään ja näykkäisevän hellästi hänen hihaansa tai hartiaansa, ethän kuvittelekaan unohtavasi ruokaa?
Mutta Diana ei ollut Madame.
Charlesin kysymys sai Sylvian kulmat painumaan kevyesti kurttuun.
”Callahanin mielestä olen jo nyt paljon pirteämpi.”
Ainakaan hän, typerä dramaattinen tyttö, ei enää maannut vuoteen pohjalla haluamatta nousta ylös. Sylvia nielaisi ja kosketti mietteliäästi Dianan kaulaa. Eihän se tuntunut liian kuumalta? Jännittyneeltä?

Charles ei näyttänyt vakuuttuneelta nojatessaan karsinanpieleen. Jäänharmaat silmät siristyivät tyytymättömän asteen. Missä hänen serkkunsa oma ääni oli?
”Ja sinun mielestäsi?” hän kysyi aavistuksen terävämmin kuin oli aikonut, voimatta täysin kätkeä ajatuksiaan läheisiltään, eikä hän arvostanut Callahan Stirlingiä kovin suuresti. Sylvia tuntui kuitenkin rakastavan huomattavasti vanhempaa miestään, eikä Charles halunnut arvostella tätä avoimesti kunnioituksesta serkkuaan kohtaan.

Sylvia hätkähti hieman Charlesin äänensävyä ja vilkaisi serkkuaan, kulmat kurtistuen. Hän ei vastannut heti, vaan keskittyi Dianaan. Ei kai satulasta ollut jäänyt hankaumia? Hän tarkisti varmuuden vuoksi uudelleen, vaikka olikin harjaamisen yhteydessä ollut huolellinen. Lempeä Diana ei tuntunut hermostuvan, vaikka sen selkää syynättiinkin toistamiseen.
Jalkojen puoleen kumartuminen tarjosi loistavan syyn piilottaa hetkeksi kasvot, niin ettei Charles kenties aivan niin selvästi näkisi kulmien painuvan uudelleen kurttuun tai ahdistuneen tyytymättömyyden välähtävän sinisissä silmissä.
"Olen laskenut, että keittiön lattiassa on kaksisataakuusitoista laattaa. Tulos on melko varma, olen tarkistanut sen neljästi sen jälkeen, kun muutimme. Kylpyhuoneen lattiassa niitä on kaksisataakuusi. Takapihan niityllä vaeltaa ainakin kolmekymmentäkolme lammasta, joista ainoastaan viisi näyttäisi olevan mustia."
Hän kuljetti sormiaan hellästi pitkin Dianan jalkaa ennen kuin suoristautui ja katsahti serkkuaan tuskastuneena.
"Tuntuu siltä, kuin olisin hiljalleen haalistumassa olemattomiin."

Huoli pisti Charlesia. Mitä Sylvia puhui? Tiesikö Silas tästä?
”Sylvia”, mies totesi myötätuntoisesti ja katsoi serkkuaan toivoen, että olisi voinut tehdä jotakin - mitä tahansa. Hän astui lähemmäs ja laski käden naisen hennolle hartialle, vetäen tämän pehmeästi, mutta päättäväisesti halaukseen. Luoja tiesi, että hän oli usein tuntenut tulevansa hulluksi elämässään ja tunsi sitä edelleenkin usein, kuin hänen päänsä räjähtäisi eikä hän jaksaisi taistella sitä vastaan enempää.
Mutta epätoivon kuuleminen Sylvian äänessä oli kammottavaa.
”Luulen, dearest, että sinun on päästävä useammin ulos.”

Sylvian hartiat ensin jännittyivät ja sitten rentoutuivat, ja hän antoi itselleen luvan  nojautua hetkeksi serkkuaan vasten.
"Tiedän olevani kammottavan kiittämätön hölmö. Callahan muutti tänne ihan vain minun mielikseni, mutta... Charles, inhoan uutta elämääni niin, että tekisi mieli kirkua."
Joskus hän kirkuikin, kun oli varma, että tyyny vaimensi äänen. Etteivät naapurit häiriintyisi.
Charlesin sanat saivat hänet naurahtamaan väsyneesti.
"Lupasin sentään tavata Julianin huomenna."

”Siinä tapauksessa tarvitset uuden elämän”, Charles vastasi pehmeästi, tietäen tuskallisen hyvin miltä epätoivo omaa elämää kohtaan saattoi tuntua. Mutta Sylvian tapa syyttää siitä itseään oli täysin kohtuuton.
”Sylvia, miksi syytät itseäsi? Sinä, serkkuhyvä, et ole ollut kiittämätön päivääkään elämässäsi”, mies sanoi lujasti.
”Tapaaminen on hyvä alku. Muuta elämäsi, ja jos sinulta loppuu voimat kesken, kerro meille - ojennamme Silaksen kanssa auttavan käden”, Charles lisäsi muistellen lapsuuden hetkiä, joina Sylvia-parka oli päätynyt vanhempien poikien koekaniiniksi roikkuessaan sinnikkäästi mukana.

Niin. Niin hän tarvitsi. Mutta pelkkä ajatuskin sai hänet tuntemaan itsensä hirvittävän kiittämättömäksi. Callahan teki parhaansa pitääkseen hänet onnellisena, ja hän ei tehnyt muuta kuin valitti ja kiukutteli.
Nainen vetäytyi kauemmas, nähdäkseen serkkunsa kasvot.
"Hylkäsin nytkin mieheni kotiin, kun hänellä viimein oli vapaapäivä", hän vetosi harmistuneena. Ja vastahan hän oli pahoittanut mielensä siitä, että Callahan oli taas lähtenyt työmatkalle.
Charlesin sanat saivat hennon hymyn kohoamaan Sylvian huulille.
"Niin kuin silloin, kun opetitte minua uimaan?"

”Juuri niin kuin silloin”, Charles vastasi ja hillitsi halunsa huomauttaa, että Callahan oli aikuinen mies - vanha mies, joka oli houkutellut hyväuskoisen ja romanttisen tytön matkaansa viisi vuotta sitten - joka selvisi kyllä päivän yksinkin ilman, että Sylvian tarvitsi tuntea omasta elämästään huonoa omaatuntoa.
”Et voi väittää, etteivätkö taitosi olisi kehittyneet roimasti meidän ansiostamme.”

Sylvian silmät siristyivät hymystä.
"Ei, en voi. Olet ehdottomasti oikeassa. Sääli, että taidan nykyään olla liian pitkä ratsastamaan lampaalla..."
Sylvia epäili, että oli yksin Charlesin harkitsevaisemman luonteen ansiota, että hän oli yhä hengissä.
"Puhumattakaan siitä, ettei nykyisessä kodissani oli portaita, joita laskea patjalla...."
Hän kurkotti suukottamaan Charlesin poskea.
"Kiitos, Charles, olet rakas. Assistenttisi alkaa pian ihmetellä, minne jäit."

Charles kohotti vaaleaa kulmaansa skeptisesti, tuikahdus huvittunutta hymyä silmissään ja mittasi pieneksi jääneen serkkunsa päälakea itseensä verrattuna.
”Älä huoli, olen varma, että olet edelleen sopivan kokoinen. Mikäli tekee mieli virkistää lapsuusmuistoja”, mies huomautti ja hymyili naiselle lämmöllä.
”Ihmetelköön. Tiedäthän, että voit aina soittaa minulle, jos jokin on huonosti? Tai tarvitset hienoja ajatuksia vaikka uusista harrastuksista.”

Sylvia kurtisti kulmiaan ja nousi hetkeksi varpailleen, kohottaen leukaansa, saavuttaakseen suurimman mahdollisen pituuden. Hetken hän oli taas sama pieni tyttö, joka halusi niin epätoivoisesti pysyä veljensä ja vanhemman serkkunsa perässä, vaikka se olisi tarkoittanut uimaharjoittelua kartanon suihkulähteessä.
Sitten hän laskeutui takaisin jalkapohjiensa varaan ja oli hillitty lady, joka voisi palata takaisin aviomiehensä luo.
Charlesin sanat nostattivat rintaan lähes kipeän lämmöntunteen ja Sylvia kääntyi tarkistamaan Dianan vointia vielä kerran ennen kuin vastasi:
"Tiedän. Ja sinä kerrot niille kaikille tärkeille poliitikoille, että kokouksen täytyy odottaa, hölmö serkkusi soittaa?"
Sanoista kuulsi läpi hymy, vaikka Sylvia ei voinutkaan olla miettimättä, kuinka monta kertaa oli ollut lähellä valita Charlesin numeron ja perääntynyt viime hetkessä.
"Jäättekö yöksi Newcastleen?"

”Juuri niin”, Charles vastasi, ”hölmöjen poliitikkojen sietäisikin odottaa aina silloin tällöin. Ehtisivät vaikka ajatella, mitä suustaan päästävät.” Hän jaksoi arvostaa hyvin harvoja ihmisiä tässä tuomitussa maailmassa, jossa ihmiskunta muistutti aivotonta laumaa karjaa. Luonnollisesti hän nosti tärkeät ihmissuhteensa muiden yläpuolelle, eikä tuntisi huonoa omaatuntoa, jos jättäisi jonkun halveksimansa kollegan linjalle odottamaan vastatessaan Sylvialle.
Hän räpäytti silmiään epätietoisena naisen kysyessä yöksi jäämisestä. Hän ei ollut ajatellut asiaa. Ehkä hänen olisi pitänyt. Mutta Charles ei ollut aikaisemmin tuonut assistenttia mukanaan.
”En ole vielä kysynyt asiasta W- neiti Reynardilta”, hän sanoi, valikoiden asiallisemman puhuttelun. Varmuuden vuoksi.
”Oletko valmis lähtemään kotiin?”

Sylviaa hymyilytti, väkisinkin, vaikka ehkä ei olisi pitänyt ivailla arvokkaiden poliitikkojen kustannuksella. Hän oli varsin tietoinen serkkunsa asenteesta, mitä tuli suurimpaan osaan ihmiskunnan edustajista. Callahanin sanat silloin kun he riitelivät saivat hänet toisinaan ajattelemaan, että hän syyllistyi samaan kuin Charles, pahempaankin, kuvitteli olevansa parempi kuin olikaan.
"Sinun pitäisi viipyä joskus pidempään. Tiedän, hölmöt poliitikkosi odottavat, mutta silti. Nytkin olen käyttänyt tämän lyhyen ajan puhumalla itsestäni, kun taas sinä et ole pihahtanutkaan omasta elämästäsi. Onko siinä jotain muutakin uutta kuin neiti Reynard?"
Hän kurkotti rapsuttamaan Dianaa vielä korvan takaa, pakotti ylleen hiipivän synkkyyden tiehensä - hänen kuului iloita paluusta miehensä luo - ja nyökkäsi.
"Jos se vain sopii. Callahan..."
Hän vaikeni kesken lauseen. Charlesia tuskin kiinnosti kuulla, että Callahan varmastikin jo odotti.
"Ja Charles... Kiitos."

”Ei - sitä paitsi, minä haluan kuulla sinusta. Sinä voit lukea minusta lehdistä. Niiden tarinat ovat todennäköisesti mielenkiintoisempia kuin todellisuus”, mies vastasi serkkunsa hymyyn ironisesti. Neiti Reynard oli tulla pyyhältänyt sisään mylläten asiat tullessaan niin, että pienempiä muutoksia oli vaikeaa muistaa. Charlesilla oli hyvin ikävä tunne, että hän alkoi tulla riippuvaiseksi tehokkaasta, tulisesta assistentistaan, joka kieltäytyi jäämästä toiseksi tai tulemaan unohdetuksi.
Hän piti riippumattomuudesta.
”Vien sinut kotiin”, hän lupasi koskettaen naisen käsivartta vastauksena tarpeettomaan kiitokseen ja lähti katsomaan, oliko Wren valmiina lähtöön.
Sylvia tuhautti nenäänsä luodessaan vielä viimeisen silmäyksen Dianaan ennen kuin he suuntasivat pesukarsinaa kohti.
"Tiedät, etten lue niitä roskalehtiä, joissa sinusta kirjoitetaan."
Neiti Reynard näytti olevan valmis, ainakin periaatteessa. Nainen näytti tosin unohtaneen tavallisesti työstään kumpuavan kiireen rapsutellessaan päänsä rennosti alas painanutta Javaa korvien takaa, ja suun liikkeiden perusteella näytti juttelevan hevoselle hiljaa. Assistentti havahtui heidän askeleisiinsa ja siirtyi kauemmas, jättäen Javan hoitajansa huomaan. Vino hymy jäi kuitenkin leikittelemään suupieleen, ja ruskeissa silmissä viipyi hellä lämpö.
"Diana tuli valmiiksi?" Wren tiedusteli, oikoen hieman kypärän alla painuneita hiuksiaan.

”Kyllä, lähdetään”, Charles sanoi viitaten ovea kohti, hyvästeli totisen hevosenhoitajansa ja pysähtyi vain hetkeksi Paddyn karsinalle, koskettamaan hevosen jalopiirteistä päätä ja samettista turpaa. Irlantilaisen höristessä miehelle käheästi, hän halasi sen päätä välittämättä karvasta ja porkkanaisesta syljestä mittatilatulla, laivastonsinisellä puvuntakillaan.
Mies sukaisi valkeita hiuksiaan taakse, näytti ryhdistäytyvän ja seurasi naisia sitten ulos ja parkkipaikalle, jossa vuokra-auto odotti. Hän voisi tulla takaisin viimeistään seuraavana viikonloppuna tai ehkä sitä seuraavana. Hänen pitäisi kysyä Wreniltä myöhemmin, mikä naisen ajatus oli aikataulun suhteen.
”Laitan viestiä, kun tiedän milloin olen tulossa jälleen pohjoiseen. Voimme käydä teellä tai lähteä vaikka maastoon yhdessä”, hän sanoi serkulleen auton suunnatessa kohti Newcastlea.

Siinä vaiheessa kun talli jäi selän taakse, Sylvia alkoi empiä Julianille tekemäänsä lupausta. Oliko hän toiminut liian hätiköidysti? Jos Callahanilla olikin jotain suunnitelmissa heti aamusta?
Sitä paitsi, huomenna hän olisi yksin, Charles olisi todennäköisesti matkustanut jo takaisin jatkamaan tärkeää työtään. Ulkoministereillä oli tärkeämpääkin tehtävää kuin huolehtia hemmotellusta serkustaan.
Nainen tunsi hermostuneen palan nousevan jälleen kurkkuunsa ja keskittyi nyppimään yksittäisiä hevosenkarvoja vaaleista housuistaan. Hänen pitäisi laittaa ne pesuun ja käydä suihkussa, Callahan ei pitäisi, jos tallin haju viipyisi hänessä.
"Se olisi ihastuttavaa", hän totesi serkulleen ja onnistui hymyilemään.
"Ja teidän täytyy tulla ehdottomasti käymään meidän luonamme, Mochilla on ollut ikävä."
Teidän, ei sinun, hän huomasi muotoilleensa, mutta ei korjannut sanojaan.

”Totta kai”, Charles vastasi eikä Wrenin sisällyttäminen kutsuun jäänyt häneltä huomaamatta. Sylvia oli aina ollut pettämättömän kohtelias, toisin kuin hän.
Hänen pitäisi huolehtia siitä, ettei sekottaisi enää vapaa-aikaa ja työaikaa toisiinsa. Hänen assistenttinsa ei pitäisi joutua seuraamaan hänen kannoillaan muualla kuin ulkoministerin asioilla. Mutta Wren oli näyttänyt vilpittömän onnelliselta Javan satulassa, joten ehkei hän ollut rikkonut sääntöjä mahdottoman sopimattomasti?
”Oli mukava nähdä sinua, dearest. Pidä itsestäsi huolta”, mies sanoi koskettaen Sylvian olkaa merkitsevästi, kun pysäytti auton naisen nykyisessä osoitteessa. Sylvia ansaitsi olla onnellinen.

Sylvia kurkotti painamaan suukon Charlesin poskelle.
"Sinä myös, toivottavasti tulet taas pian käymään täällä pohjoisessa."
Hän soi serkulleen pienen hymyn ja nousi autosta, samaan aikaan tämän assistentin kanssa. Naiset kohtasivat auton takaosan kohdalla.
"Oli todella mukava tutustua sinuun, Wren", Sylvia totesi ja otti naisen käden hetkeksi omaansa.
"Pidäthän huolta Charlesista? Hänellä on tapana unohtaa levätä riittävästi."
Wren hymyili hänelle vinosti.
"Tietenkin. Katson, että tuo paksukalloinen työnarkomaani muistaa myös nukkua. Pidä sinäkin huolta itsestäsi, onko selvä?"
Sylvia räpäytti hämmentyneenä silmiään, mutta vastasi sitten hymyyn. Wren pujahti vuorostaan etupenkille ja heilautti kättään hyvästiksi. Sylvia odotti, että auto oli suunnannut takaisin tielle, ennen kuin lähti kohti ulko-ovea. Pala kurkussa tuntui entistä tukahduttavammalta.

Ulko-oven ääni tuskin rekisteröityi miehen ajatuksissa, ja Callahan kohotti katseensa muotoilultaan ylellisen, siron kannettavan tietokoneen näytöstä vasta Sylvian ilmestyessä. Mies oli löysännyt solmiotaan ja vaihtanut puhelimen tietokoneeseen, muttei ollut muuten liikahtanut paikasta, johon nainen hänet oli aamulla jättänyt. Callahanilla oli lahja kadottaa ajantajunsa tehdessään töitä. Näytöllä pyöri video Ferrarin brändistä, kun mies painoi tietokoneen kannen kiinni, laski sen sohvapöydälle ja nousi ylös jäykistyneitä olkapäitään pyöräyttäen.
Miehen tulkitsemattomat, siniset silmät tutkivat Sylviaa tarkasti, kun Callahan lähestyi.
”Oliko mukavaa?” mies kysyi pehmeästi ja sipaisi vaalean hiussuortuvan naisen korvan taakse.

Mochi oli kerrankin hyvällä tuulella, se tuli ovelle vastaan ja heilautti häntäänsä pari kertaa, kun Sylvia kyykistyi tervehtimään. Ja sitten sille riitti, kynnet rapisivat kevyesti lattiaa vasten, kun koira tassutteli takaisin omalle paikalleen aurinkohuoneessa.
Sylvia riisui kenkänsä, haluamatta sotkea siivoojan kiiltäviksi luuttuamia lattioita ja suuntasi olohuoneen ovelle. Hän tunsi sykkeensä rauhoittuvan hieman nähdessään miehensä tutun hahmon, nojatuolissa, niin kuin pitikin. Palan tunne ei silti helpottanut, se jäi kalvamaan kurkkuun.
Sylvia onnistui silti loihtimaan hymyn kasvoilleen.
"Oli", hän vakuutti, ja varvisti painamaan suukon miehen poskelle.
"Pitää viedä vaatteet pyykkiin ja käydä suihkussa. Ovatko hartiasi kipeät? Tahdotko, että hieron?"

”Mukava kuulla”, Callahan vastasi kiertäen toisen käsivartensa Sylvian vyötärölle ja vetäen naisen lähemmäs itseään. Hän tutki vaimonsa kasvoja kuin hakien niiltä ajatuksia, joita tämä ei sanonut ääneen.
”Eikö se voi odottaa?” hän kysyi naisen puhuessa suihkusta ja pudisti päätään puheen kääntyessä hänen hartoihinsa. Hänellä ei ollut mitään vaimonsa hierontaa vastaan, kunhan se ei liittynyt hänen terveydentilansa analysointiin.

Sylvia jähmettyi hetkeksi hämmentyneenä, kun Callahan veti hänet lähelleen. Tilanteessa itsessään ei ollut mitään erikoista, mutta yleensä hän oli tottunut tallilta tullessaan peseytymään ensin.
"Vaatteissa on hevosenkarvoja", hän huomautti hellästi ja painoi kätensä miehensä rintakehälle kuin työntääkseen tätä kauemmas. Hevosenkarvaa ja todennäköisesti myös kuolaa.
"En tahdo, että sotken sinutkin... Eihän päätä särje?"
Siniset silmät tutkivat Callahanin kasvoja, vaaleat kulmat olivat rypistyneet huolestuneesti.
"Olethan muistanut syödä?"

Mies huokasi pyöräyttäen silmiään kattoa kohti, juoksutti sormet läpi tummista, hopean tavoittamista hiuksistaan ja käänsi naiselle selkänsä. Hän ei ollut nainut Sylviaa, koska halusi elämäänsä äidin tai sairaanhoitajan.
”Mene suihkuun”, mies totesi kärsimättömästi, tarttui tietokoneeseensa ja vajosi takaisin nojatuoliinsa kulmat synkät varjot silmien ylle heittäen.

Sylvia tunsi sydämensä jättävän välistä pari lyöntiä. Hän oli taas onnistunut tekemään virheen, hössöttämään liikaa, vaikka tiesi, kuinka paljon Callahan sitä inhosi. Miehen äkkinäinen vetäytyminen jätti jälkeensä melkein fyysisen kylmyyden, ja Sylvian olisi tehnyt mieli kietoa kädet kehonsa ympärille suojaksi.
"Callahan..." hän aloitti varovasti, otti askeleen nojatuolia kohti, pysähtyi. Mikä olisi turvallinen aihe? Mitä hän voisi sanoa, pyyhkiäkseen pois aiemman virheensä? Eikö mies ollutkin ollut iloinen siitä, että hän oli lähtenyt ulos?
"Tapasin tänään tallilla entisen valmentajani. Julian Van der Veen, muistatko? Hän oli häissämme?"
Ehkä mies ilahtuisi siitä, että hän oli tavannut ystävänsä? Eikö se ollut normaalia, sivistynyttä käytöstä?

Miehen leukaperät olivat kireät, ja Callahan vilkaisi naista kulmansa alta. Ilmeisesti suihku oli unohtunut. Mies kohotti kasvojaan ja nojasi poskensa käsinojaan tuettuun nyrkkiin.
”Niinkö? Mitä hän halusi?” mies kysyi katse tietokoneen näytössä vieraillen.

Sylvia saattoi tuntea, kuinka hänen ajatuksensa muuttuivat hitaammiksi, puuroutuivat ja törmäilivät yhteen, ja samaa tahtia sydämen lyönnit nopeutuivat. Hän halusi vain ilahduttaa Callahania, hyvittää sen, että oli sanoillaan saanut tämän vetäytymään.
"Oh, hän halusi vain vaihtaa kuulumisia", hän vastasi ja yritti hymyillä. Hän hieraisi käsivarttaan, olisi halunnut kävellä lattian poikki miehensä luo, mutta tunsi olonsa liian likaiseksi astumaan lähemmäs.
"Lupasin tavata hänet huomenna uudelleen."

Callahan jäi katselemaan Sylviaa. Mitäköhän vanha, tuttu valmentaja halusi hänen vaimostaan, jolla ei ollut enää edes hevosta? Mutta mies jätti ajatuksen hienovaraisimman kulmankohotuksen tasolle.
”Sepä hienoa”, hän sanoi, vaikkei tiennytkään oliko hevosten parissa pyöriminen hyvä ajatus naiselle, joka tuntui menettäneen järkensä hevosensa kuoleman jälkeen.
”Sinulle tekee hyvää tehdä muutakin kuin istua täällä pyörittelemässä peukaloitasi.”

Sylvian jännittyneet hartiat rentoutuivat hieman ja hymy onnistui hieman helpommin.
"On mukava nähdä Juliania pitkästä aikaa kunnolla. Hän ratsastaa edelleen Krakenia, se on..."
Hän napsautti suunsa kiinni ja nykäisi neuleensa helmaa suorempaan. Callahania tuskin kiinnosti kuulla Julianin hevosesta, Sylvian oli yritettävä hillitä itseään niin ettei kyllästyttäisi miestään kuoliaaksi.
"Niin. Vaikka teenhän minä nyt muutakin, kuin pyörittelen peukaloitani."
Keskustelu Charlesin kanssa oli ilmeisesti palauttanut sirpaleen entistä Sylviaa takaisin, vaikka se katosikin nopeasti hämmennyksen tieltä. Hän ei enää nykyään tavannut väittää vastaan.
"Kuinka sinun päiväsi on sujunut, rakas?"

”Tein töitä”, Callahan vastasi itsestäänselvyyden - hän oli aina töissä, ellei jokin sosiaalinen konventio vaatinut taukoa tai hänen vaimonsa kaivannut huomiota.
Mies kohotti kulmaansa haastavasti Sylvian protestoidessa hänen ilmaistaan.
”Niinkö, rakas? Kerro toki, mitä sinä teet päivilläsi.”

Kysymys oli täysin validi, Sylvia tiesi sen itsekin.
Miksi se siis sai sen tutun palan asettumaan taas kurkkuun niin kipeästi, että olisi tehnyt mieli kohottaa käsi kaulalle?
Totuus oli, että juuri sitähän hän teki. Vaelsi päämäärättömästi huoneesta toiseen, tuijotti ulos ikkunasta, laski keittiön lattiassa olevia laattoja. Vei Mochin ulos, yritti houkutella sitä leikkimään, käpertyi sohvannurkkaan lukemaan yhdentekevää kirjaa.
"Voisin tehdä", hän korjasi lähes uhmakkaasti.
"Voisin tehdä paljon enemmänkin."

”Se on hyvin totta”, Callahan vastasi tyynesti ja laski katseensa takaisin tietokoneensa korkearesoluutioiseen näyttöön, jolla useamman miljoonan kauppa oli viritteillä - kunhan viimeiset palat brändin uudesta ilmeestä loksahtaisivat kohdalleen.
”Mikset siis tee?”

Sylvia hämmästytti itseään joka ikinen kerta. Aina, kun hän kuvitteli saavuttaneensa typeryyden täydellisen huipun, hän onnistui tekemään tai sanomaan jotakin, joka nosti hänet taas aivan uudelle tasolle.
Nainen nielaisi ja nykäisi taas hermostuneesti paitansa helmaa.
"En minä ole voinut", hän vetosi, äänen muuttuessa hiljaisemmaksi.

Callahan huokasi syvään ja laski tietokoneen pöydälle, koska Sylvia ei selvästikään ollut menossa suihkuun. Mies suoristi jalat eteensä ja risti kädet kärsivällisesti syliinsä, painaen kädet vatsalleen ja loi vaimoonsa kärsivällisen katseen.
”Kerrohan toki, rakas. Miksi et?”

Miehen huokaus ja asennonvaihdos saivat Sylvian tuntemaan itsensä hölmöksi lapseksi, jota kärsivällinen vanhempi oli aikeissa ojentaa. Ja se kiukutti häntä enemmän, kuin nainen olisi halunnut edes myöntää.
"Kyllähän sinä tiedät!" hän protestoi, ääni epätoivoisesti kohoten, vaikka hän yrittikin pitää sen rauhallisen tasaisena, niin kuin hienolle ladylle oli sopivaa.
Callahan oli ollut ymmärtäväinen. Kun hän oli ollut liian ahdistunut lähteäkseen kotoaan. Eikö niin?

Callahan kallisti päätään tyynesti kuin petolintu, katsellen vaimoaan rävähtämättömin silmin, jotka kätkivät tauotta juoksevat ajatukset miehen mielessä.
”Tiedänkö?” hän kysyi tyynesti.
”Valaise minua ihmeessä, rakas.”

Sylvia tunsi kiukkua katseesta, jonka Callahan häneen loi. Mutta yhtä nopeasti, kuin tunne oli noussut, se käpristyi kalvavaksi syyllisyydeksi, joka sai hartiat painumaan alaspäin ja veti katsetta kohti lattiaa. Callahan ei ollut ollut hänelle muuta kuin hyvä, kärsivällinen mies, ja hän palkitsi tämän kiukuttelemalla kuin pahainen lapsi.
Kurkkua kuristi, hän tunsi tukehtuvansa.
"Kyllä sinä tiedät! Lääkärini mielestä... Lääkärini mielestä tarvitsin aikaa surun käsittelyyn."
Hän hapuili sanoissaan ja nyki hihan saumaa suoraksi.

Kyllä Callahan tiesi, mitä lääkäri oli sanonut. Eikä hän ollut puuttunut asiaan, kun Sylvia halusi lukkiutua maailmalta ’suremaan’ menetettyä hevostaan. Mies yritti ymmärtää ja hän oli jopa muuttanut heidät tänne, jumalan selän taakse, jotta Sylvia saisi muuta ajateltavaa. Mutta edelleen nainen halusi kyhjöttää sisällä ja sääliä itseään. Callahan ei nähnyt sitä erityisen hyödyllisenä tai proaktiivisena toimintatapana.
”Onneksi sinulla ei ole muuta tekemistä tai velvoitteita, niin mikään ei tule surutyösi tielle.”

Sylvia tunsi voivansa fyysisesti pahoin. Hän kietoi käsivarret suojelevasti ympärilleen ja yritti pitää ryhtinsä suorana, vaikka valtava paino tuntui vetävän häntä hitaasti kohti lattiaa. Se päättäväisyys, joka oli saanut hänet suostumaan Julianin kutsuun ilman, että olisi konsultoinut asiasta ensin miestään, rapisi hitaasti pois, kuin hento maalikerros lautaisesta seinästä.
"Callahan, miksi sinä sanot noin?" hän kysyi ja häpesi sitä, kuinka korkeaksi ääni oli noussut. Hän teki parhaansa puhuakseen rauhallisesti, aikuisesti.
"On minullakin velvoitteeni!"

Callahan katseli Sylviaa tyyni ulkokuori säröttömänä, siniset, älykkäät silmät rävähtämättöminä. Miksi hän sanoi niin? Koska se oli totta. Hänen kaunis, hyväsydäminen vaimonsa oli syntynyt etuoikeuteen, jossa ei ollut koskaan joutunut tekemään mitään elämänsä eteen tai näkemään maailmaa sellaisena kuin se oli.
”Niinkö? Mitkä ovat sinun velvoitteitasi? Maksaa koirasi lapsenhoitaja ja aiheuttaa siivoojalle lisätyötä?”
Nyt Sylvia tosiaan kohotti käden kurkulleen kuin olisi yrittänyt suojata sitä jonkin näkymättömän pedon puremalta.
"Minulla on velvoitteeni perhettäni kohtaan!" hän muistutti, vaikka tiesikin, ettei se ollut se, mitä Callahan oli ajanut takaa. Hänen oli jatkuvasti oltava tietoinen asemastaan ja käyttäydyttävä sen mukaisesti. Jopa täällä pohjoisessa, jossa suurin osa ei edes tunnistanut hänen kasvojaan. Mutta velvollisuudentunto eli silti syvällä.
"Osallistun yhä hyväntekeväisyystyöhön. Ja..."
Hän vaikeni, pala kurkussa kävi liian tukalaksi. Mitä muuta hän tosiaan teki elämällään?

Mies katseli vaimoaan hetken ääneti. Niin, luoja tiesi, mitä maailma tekisikään ilman perhettä, joka uskoi olevansa oikeutettu mihin tahansa, koska sattuivat syntymään tietyn nimen alle.
”Olet oikeassa. Mitä he tekisivätkään ilman sinua”, Callahan totesi rauhallisesti, hienoisin terä äänessään ja nosti koneen takaisin syliinsä.
”Mene suihkuun, Sylvia, ja lakkaa tekemästä itseäsi naurettavaksi.”

Sylvia vaikeni hetkeksi silkasta järkytyksestä kun yritti päättää, oliko tosiaan kuullut oikein. Sydän takoi rinnassa niin kovaa, että se murtautuisi hetkenä minä hyvänsä kylkiluiden läpi vapauteen.
Lakkaa tekemästä itseäsi naurettavaksi. Hän tiesi olevansa naurettava, hölmö, hemmoteltu olento, joka kiukutteli turhasta eikä arvostanut aviomiestään läheskään niin paljon, kuin tämä olisi ansainnut. Callahan oli muuttanut tänne hänen vuokseen, taloon, jonka parvekkeelta saattoi katsella lampaita. Callahan!
Siitä huolimatta Sylvia harppoi kiillotetun lattian poikki ja painoi kannettavan tietokoneen näytön kiukkuisesti alas.
"Meillä oli keskustelu kesken."

Yleensä Callahan saattoi hillitä itsensä, ohittaa nuoren vaimonsa mielenosoitukset ja kyyneleet tyynesti, mutta hänen töihinsä puuttuminen oli sokaista miehen raivosta. Tajusiko Sylvia maailmasta mitään? Tajusiko nainen, mitä hän teki - mitä hän voisi menettää tuollaisesta liikkeestä?
Mies oli hetkessä jaloillaan, sysäsi koneen nojatuoliin ja löi vaimoaan avokämmenellä poskelle.

Oliko isku tullut yllätyksenä? Ehkä hän olikin kerjännyt sitä, tiennyt tasatarkkaan, mitä teki sysätessään koneen kannen alas.
Sylvian pää nytkähti sivulle ja hän kompuroi pari askelta, painoi oman kätensä kuumuutta hohkaavalle poskelle. Toisessa korvassa vinkui korkea vihellys ja näkökenttä sumeni, tosin se saattoi johtua vain kyyneleistä, jotka olivat kivun myötä viimein nousseet silmiin.
Hän tunsi veren maun suussaan, hampaat olivat kai osuneet kieleen.

Callahan hengitti raskaasti ja tuijotti kättään, joka oli osunut Sylvian kasvoihin. Hän tunsi vihan edelleen suonissaan. Mikä ajattelematon typerys puuttui hänen tietokoneeseensa sellaisella röyhkeydellä?
Mutta nähdessään kyyneleet vaimonsa silmissä, miehen hartiat vajosivat onnettomina ja hän harppasi lähemmäs, tarttuen vaimonsa hartioihin ja vetäen tämän epätoivoiseen rutistukseen.
”Olen niin pahoillani. Minun ei pitänyt… En tarkoittanut…”

Sylvia oli tuntevinaan lyönnin aiheuttaman kaiun yhä korvissaan. Äänen, joka syntyy, kun kämmen osuu kasvoihin. Rautainen maku viipyi kielellä.
Mutta Callahan oli pahoillaan, ja Sylvia tunsi sydämensä särkyvän. Hän taivutti päätään ja ujutti kätensä vapaaksi niin, että saattoi painaa sen miehen kasvoille.
"Shh, rakas, ei mitään hätää, anna anteeksi", hän hyrisi rauhoittelevasti, silittäen poskea hellästi.
"Minä olin hölmö. Minun ei olisi pitänyt ärsyttää sinua. Kaikki hyvin."

Mies sulki silmänsä ja nojasi päänsä Sylvian päälakeen, painaen tätä rintaansa vasten. Hänen ei pitäisi menettää malttiaan sillä tavalla - miksi hän menetti yhtäkkiä itsehillintänsä sillä tavalla? Kuin korvissa soisi, kuin jokin puristaisi hänen päätään kasaan, kunnes hän sai purettua sen ulos.
”Älä enää koskaan kajoa työkoneeseeni”, hän sanoi hiljaa, silittäen naisen selkää ja tuijotti hetken tyhjyyttä huoneen siistissä, huolellisesti sisustetussa nurkassa.
Sitten mies vetäytyi tarpeeksi nähdäkseen vaimonsa kasvot kunnolla, tutki aiheuttamaansa vahinkoa varovaisin sormin.

Tuntui kammottavalta, että nyt oli helpompi hengittää.
Sylvia pysytteli Callahanin halauksessa hiljaa, kuunnellen miehen rauhoittuvaa sykettä. Hän oli tiennyt, mitä tapahtuisi, jos hän sulkisi koneen kannen. Ei ehkä tarkalleen, mutta tiennyt saavansa sillä aikaan reaktion. Hetkellisen pamauksen, joka särkisi hiljaisuuden.
"Anna anteeksi", hän pyysi uudelleen. Hän oli ollut typerys, hän olisi voinut pilata aivan kaiken.
Callahan näytti niin onnettomalta tutkiessaan hänen poskeaan, että Sylvia kurottautui painamaan suudelman miehen huulten viereen.
"Rakas, ei se satu. Et sinä tarkoittanut", hän vakuutti hellästi, kietoen sormiaan neulepaidan rintamuksen kankaaseen. Hän suukotti miestään uudelleen, nyt huulille. Kaikki oli hyvin, kaikki olisi pian hyvin.
"... mennään suihkuun..?"

Callahan tutki vaimonsa kasvoja ja suuria, sinisiä silmiä hetken äänettömästi, antoi naisen kurottua suutelemaan häntä ja kiertää sormensa hänen paitansa kankaaseen reagoimatta.
Sylvian anteeksipyyntö ja tapa lohduttaa häntä helpottivat miehen oloa, ja pyyntö tulla suihkuun sai Callahanin piirtämään naisen lantion kaaren sormillaan mietteliäänä, tarjousta punniten.
”Mennään”, hän sanoi pitkäksi venähtäneen hiljaisuuden jälkeen, laski kätensä vaimonsa hennoille hartioille ja talutti tämän päämakuuhuoneen moderniin, avaraan kylpyhuoneeseen.

Sylvia tajusi pidätelleensä hengitystään vasta, kun Callahan viimein puhui.
Kaikki oli hyvin. Mies ei ollut vetäytynyt synkkään hiljaisuuteen, ei ollut paennut hänen luotaan työhuoneeseen niin ettei hän voisi tehdä muuta kuin kulkea levotonta ympyrää asunnossa ja pysähtyä epäröimää suljetun oven takana vain jatkaakseen hetken kuluttua päämäärätöntä vaellustaan. Joskus Mochi kulki hänen kannoillaan, jos se vetäytyi nukkumaan.
Kaikki oli hyvin, Sylvia muistutti itselleen alkaessaan riisua miestään kylmin sormin.

_________________
"Oh come on. Be brilliant."





Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Kilparatsastaja
Kilparatsastaja
avatar

Viestien lukumäärä : 68
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [P] When silence is all you know   Ti Marras 14, 2017 7:03 pm

Mukana Kirken Julian van der Veen

Torstai 23.11.2017, aamupäivä, Newcastle

Millainen idiootti polttaa vedenkeittimen pohjan laskemalla sen kuumalle levylle?
Sylvia ei osannut sanoa varmasti, oliko Callahan sanonut niin, vai oliko hän alkanut viimein sisäistää miehensä mielipiteet osaksi omaa ajatteluaan.
Hän oli joka tapauksessa hypännyt autoon ja ajanut lähimpään kodinkoneliikkeeseen, palatakseen ei vain yhden, vaan peräti kolmen uuden vedenkeittimen kanssa. Kaksi niistä oli samanlaisia, huippuunsa muotoiltuja metallivärisiä luomuksia kuin se, jonka hän oli vaivihkaa kiikuttanut kierrätykseen. Kolmannen, kirkkaan kanariankeltaisen keittimen, joka silkalla olemassaolollaan rikkoi keittiön tarkkaan suunniteltua harmoniaa, Sylvia jemmasi loppujen lopuksi kaapin perälle muiden keittiön pienkoneiden joukkoon.
Mutta hän tiesi sen olevan olemassa.
Siinä vaiheessa, kun hän palasi odottamattomalta kauppareissultaan, alkoi olla jo kiire. Hän napsautti teeveden kiehumaan ja kiiruhti tarkistamaan kampauksensa moitteettomuuden kylpyhuoneen peilistä.
Ei sillä olisi pitänyt olla mitään väliä, Julian oli ystävä.
Siitä huolimatta Sylvia nykäisi hermostuneesti valkoisen, pehmeän kashmirneuleen helmaa ja arpoi vielä kerran, sopiko se varmasti yhteen hillityn laivastonsinisen, a-linjaisen hameen kanssa. Hän suoristi pienet timanttikorvakorut ja pyyhkäisi yksittäisen hopeanvaalean suortuvan kasvoiltaan ennen kuin summeri pärähti merkiksi siitä, että Julian oli saapunut.
Sylvia kiiruhti vaalean huoneiston poikki hävettävän epäladymäisesti ja painoi avauspainiketta.
”Julian! Tule vain suoraan ylös”, hän kehotti ovipuhelimen kautta ja avasi asunnon oven jo valmiiksi, jääden odottamaan vihkisormustaan hermostuneesti sormessaan pyöritellen.

Pitkä, hoikka ja jokaiselta solultaan kouluratsastajaa heijastava hollantilainen astui sisään avoimesta ovesta ja kumartui alas vaihtamaan kohteliaita poskisuudelmia pienikokoisen naisen kanssa.
”Mukava nähdä taas”, Julian sanoi lämpimästi ja riisui mustan villakangastakin poolokauluksisen neuleen päältä. Lääkärin ehdoton määräys pysytellä poissa satulasta edes muutama päivä oli saanut hänet valitsemaan suorat housut ratsastushousujen sijasta kuin kiusausta välttääkseen, vaikka Julian tiesikin saavansa migreenin yrittäessään ruoskia Jemman ratsastamaan hevosiaan tavalla, jolla olisi ratsastanut ne itse.
”Kuinka voit?”

Sylvian kasvoille kohosi aito, lämmin hymy, kun hän tervehti Juliania ja otti miehen takin ripustaakseen sen liukuovien taakse piilotettuun kaappiin.
"Voi, oikein hyvin. Callahan joutui valitettavasti lähtemään yllättäen New Yorkiin, olen varma, että hän olisi tavannut sinut kovin mielellään pitkästä aikaa."
Sylvia tunsi kalvavaa syyllisyyttä siitä, että oli oikeastaan helpottunut Callahanin lähdöstä.
"Mitä sinulle itsellesi kuuluu?" hän jatkoi ohjatessaan Julianin avaraan, valoisaan olohuoneeseen.
Mochi oli vallannut tyypillisesti Callahanille kuuluvan nojatuolin eikä vaivautunut kohottamaan päätään.
"Otatko teetä?"

”Kiitos”, Julian vastasi, vaikkei todellisuudessa ollutkaan koskaan täysin ymmärtänyt englantilaisten rakkautta teehen. Mies katsahti välinpitämätöntä koiraa ja käänsi huomionsa sitten takaisin Sylviaan.
”Oikein hyvää. Deirdre ja lapset voivat hyvin, ja minä olen luultavasti muuttunut täysin neuroottiseksi ennen laskettua aikaa”, mies kohautti olkiaan itseironisesti hymyillen, valossa siristyneet, kalpeansiniset silmät pehmeinä. Hänen oli vieläkin vaikeaa sisäistää sitä, että keväällä hänestä tulisi vihdoin isä - eikä vain yhdelle, vaan jopa kolmelle lapselle.
”Oli mukava nähdä sinut hevosen selässä pitkästä aikaa.”
"Voi Julian, olen niin uskomattoman onnellinen teidän puolestanne", Sylvia henkäisi koskettaen miehen käsivartta. Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö Julian olisi iloinnut uutisista.
Hän ei osannut kuvitella Callahanin kasvoille samanlaista lämpimän ylpeää ilmettä.
"Sinun täytyy kertoa Deirdrelle terveisiä."
Mochi nousi seisomaan nojatuolissa ja hypähti lattialle, venyttäen mielenosoituksellisesti selkäänsä ennen kuin suuntasi jatkamaan torkkujaan toisaalle. Ilmeisesti sen mielestä typerien alamaisten olisi pitänyt pysytellä hiljaa.
Sylvia vilkaisi koiran perään hieman huolissaan, mutta Julianin toteamus sai hänet kääntämään katseensa takaisin mieheen.
"Olen ollut itsekin yllättynyt siitä, kuinka... mukavaa se on ollut. Kuvittelin, etten enää edes kaivannut takaisin satulaan... Anteeksi, teen pitäisi olla jo valmiina."
Hän sai hetken aikaa koota itseään hakiessaan valmiin teepannullisen ja kaksi siroa kuppia keittiöstä. Laskettuaan tarjottimen lasiselle sohvapöydälle Sylvia istahti sirosti nojatuolin reunalle - ei sille, joka oli varattu Callahanille.
"Olin kuvitellut unohtaneeni vuodessa kaiken, mitä olin ratsastuksesta koskaan oppinut. Pisin taukoni sen jälkeen, kun sain Fluffyn."

”Ratsastaminen on jotain, mitä ei koskaan lakkaa rakastamasta”, Julian sanoi leukaperät hetkeksi jännittyen, kun pettymys vihlaisi mieltä. Hänen oma, surkean heikko kehonsa oli pettänyt hänet. Ajatus lajin huipulle palaamisesta tuntui lipsuvan joka kerta kauemmas, kun hänen selkänsä esti häntä palaamasta treenaamaan aktiivisesti.
”Sinä, kultaseni, et ole unohtanut yhtään mitään”, hän lisäsi huvittuneeseen, lämpimään hymyyn sulaen.

Sylvia kurkotti nostamaan teepannun käteensä, mutta pysähtyi kesken liikkeen ja katsahti Juliania. Hän oli näkevinään kireyden miehen kasvoilla, ja tunsi kipeää myötätuntoa.
"Olen pahoillani selästäsi. Toivottavasti se kuntoutuu pian, niin että pääset takaisin satulaan."
Kyllähän lääkärit saisivat 'pienen vaivan' korjattua, eikö niin? Ja jos paikalliset lääkärit osoittautuisivat tehottomiksi, aina voisi hakea apua muualta.
Niin ainakin Sylvian maailmassa.
Hän kaatoi teetä kahteen venäläistä alkuperään olevaan posliinikuppiin, joiden kylkiä koristivat sinikultaiset linnut, ja laski sitten pannun takaisin tarjottimelle ojentaakseen toisen kupin Julianille.
"Niin, kenties. Madamen..."
Sylvia räpäytti silmiään ja aloitti alusta, turvallisemmin:
"Pelkään, että uskottelin itselleni, etten välittänyt ratsastamisesta enää, että se oli aina ollutkin yhdentekevää. Mutta sen jälkeen, kun Charles houkutteli minut Dianan selkään, ja nyt, kun olen nähnyt sinun hevosiasi, en ole enää niin varma."

Julian otti kupin kohteliaasti hymyillen vastaan ja siemaisi teetään.
”Se ei ole yllättävää”, mies sanoi ja risti toisen pitkän, hoikan jalan polvensa päälle.
”Olisi sääli jättää lahjasi käyttämättä. Olen valmentanut satoja ratsastajia elämäni aikana, ja vain harvalla on oikeasti lahjakkuutta lajin huipulle saakka.”

Sylvia otti toisen kupin itselleen, mutta jätti teen vielä jäähtymään, lepuuttaen käsiään kevyesti sylissään. Ainakaan hän ei voisi näpertää sormustaan pidellessään kuppia, Callahanin mielestä tapa oli hirvittävän rasittava ja johtaisi vielä sormuksen kadottamiseen.
Julianin ystävälliset sanat saivat naisen korvan punehtumaan kevyesti hopeanvaaleiden hiusten alla. Hän tunsi itsensä jostain syystä hirvittäväksi huijariksi, vaikka Luoja tiesi, ettei Julian jaellut kohteliaisuuksia vain hyvää hyvyyttään, ei ainakaan valmennettavilleen.
”Oh, en tiedä lahjoista. Tein kovasti töitä siihen aikaan.”
’Siihen aikaan’ sai Sylvian kuulostamaan siltä, kuin hän olisi puhunut vuosikymmenten takaisista asioista. Mutta siltä se tuntui. ’Siihen aikaan’ hänellä oli ollut tavoite, jota kohti pyrkiä päättäväisesti. Jotakin, jonka eteen työskennellä. Nyt hänen elämänsä tarkoitus oli supistunut, Callahanin mukaan, Mochin hoitajan palkan maksamiseen.
Sylvia vilkaisi vaivihkaa ovelle, josta Mochi oli kadonnut.
”Eikös sinun sisarentyttäresikin ratsasta? Mitä hänelle kuuluu?”

Hollantilaisvalmentaja nauroi matalasti ja kohotti sievää teekuppiaan kuin maljana Sylvialle. Hän oli aina puhunut kovan työn nimeen, ja Sylvia oli jäänyt hänen mieleensä yhtenä hänen suosikkivalmennettavistaan juuri naisen asenteen tähden. Luoja tiesi, että Lady Sylvia mikä naisen korrekti sukunimi tai titteli olikaan olisi voinut olla kuin yksi niistä isin hemmottelemista tytöistä, jotka uskoivat kalliin puoliverisen ja hyvän valmentajan riittävän menestykseen. Mutta nainen oli tehnyt töitä melkein yhtä ankaralla työmoraalilla kuin hän itse.
”Muistanhan minä sen”, hän vakuutti silmät lämpimästi tuikahtaen.
”Kaikki neljä, itse asiassa. Mutta viittaat varmaankin Amandaan, ja hän pärjää oikein hyvin. Väärässä lajissa, valitettavasti. Olisin mielellään saanut parin lahjakkaita käsiä hevosteni satulaan, kun selkäni… Oikuttelee.”

Pieni hymy häivähti Sylvian huulilla, kun hän muisteli valmennusaikojaan Saksassa. Hymy peittyi kuitenkin teekupin reunaan, kun hän joi varovaisen kulauksen. Outoa, kuinka ihminen saattoi tuntea olevansa enemmän elossa kuin koskaan silloin, kun makasi kippuralla lattialla ja uskoi kuolevansa lihasten kramppaukseen.
”Tosiaan, sinulla on sisarentyttäriä useampiakin! Olen pahoillani, minun ei sopisi unohtaa tällaisia asioita.”
Hän laski kupin tasetille ja hymyili anteeksipyytävästi. Jollekulle toiselle sisarentytärten unohtaminen ei ehkä olisi ollut iso asia, mutta Sylvia oli kasvanut siihen, että jokainen sukulaisuussuhde tuli muistaa, kohteliasta keskustelua varten.
”Olet varmasti hyvin ylpeä hänestä.”
Maininta Julianin selästä sai huolen häivähtämään Sylvian silmissä.
”Kuinka pitkää toipumisaikaa lääkärit ovat ennustaneet?”

Julian heilautti kättään leppoisasti.
”Perheemme kasvaa niin nopeasti, että harva van der Veen pysyy itsekään laskuissa mukana”, hän vakuutti silmät tuikahtaen ja kohautti sitten olkiaan, kun Sylvia kysyi hänen selästään.
”Se kuulemma on vaikeasti ennustettavissa, ja he haluaisivat odotella toipumista hieman turhan pitkään minun makuuni”, Julian vastasi kohteliaasti hymyillen, mutta leukaperät kireinä. Hänellä ei olisi ollut aikaa odotella, että jokin hänen selässään ehkä parantuisi ajan kanssa.
”Vaikeuttaa hevosteni valmennusta joka tapauksessa. Siksi olisinkin vailla lahjakasta ratsastajaa, kunnes pysyn itsekin satulassa”, mies huokasi puolittain hymyillen.
”Kuinka kiireinen sinä olet näinä päivinä?”

Olisipa samaa voinut sanoa heidän suvustaan. Sylvia olisi ollut enemmän kuin mielellään täti veljensä lapsille.
Huoli pysyi kultapilkullisissa silmissä ja kulmat painuivat hieman alemmas Julianin sanojen myötä.
”Voi, olen niin pahoillani. Olethan kysynyt useampaa mielipidettä? Veljeni ystävä toimii lääkärinä Sveitsissä, he tekevät siellä aivan uskomatonta työtä kuntoutuksen kanssa.”
Vaikka perheellinen mies, jolla oli vielä työkin, tuskin voisi noin vain lennähtää Sveitsiin viettämään aikaa vuoristoklinikalla. Mutta Sylvian maailmassa se ei ollut sen kummempi kuin pyrähdys naapurikaupunkiin.
Huoli vaihtui hienoiseen hämmennykseen, kun mies jatkoi tiedustelemalla hänen arkensa kiireisyydestä. Kaiken tämän vihjailun jälkeen olisi täytynyt olla hölmö ollakseen yhdistämättä asioita toisiinsa, ja vaikka Callahan jaksoikin muistuttaa vaimonsa vähäisistä älynlahjoista, Sylvia alkoi epäillä, ettei Julian ollut halunnut vain vaihtaa kuulumisia.
”Ei, en voi sanoa, että minulla olisi kovinkaan paljon velvollisuuksia tällä hetkellä.”
Sormet sivelivät posliinikupin sileää reunaa hermostuneina.
”Kuinka niin?”

Kohtelias tarjouksen kiertely saattoi hyvinkin olla merkki siitä, ettei ajatus kiinnostanut Sylviaa ja Julianin olisi vain pitänyt vaihtaa aihetta. Hevosen menettäminen saattoi olla kipeä paikka edelleen, ja luultavasti ladyllä olisi tärkeämpää tekemistä päivillään – varmasti ylhäinen suku tarjoaisi tyttärelle yltäkylläisesti hevosia heti, kun tämä niin toivoi.
Mutta mies kohautti olkiaan.
”Kiinnostaisiko sinua ratsastaa hevosiani?” Julian kysyi.

Ei, kyse ei todellakaan ollut vain jokapäiväisten kuulumisten vaihtamisesta.
Sylvia nielaisi ja painoi käden valkoisen neuleen peittämälle rintakehälleen, jonka alla sydän oli alkanut räpistellä kuin häkistään karkuun yrittävä lintu.
Hänellä olisi taas jokin syy nousta aamulla. Jokin muu, kuin Mochin ruokkiminen ja ulkoiluttaminen. Callahan ei voisi sanoa, ettei hänellä ollut minkäänlaisia velvollisuuksia.
Oli hirvittävän ilkeää ajatella niin omasta miehestään.
”Voi Julian, siitä on yli vuosi, kun viimeksi...” Sylvia aloitti estellen, mutta vaikeni sitten kesken lauseen, epäröiden.
”Olisiko siitä sinulle apua? Tarkoitan, en tiedä, kuinka ruosteessa olen, ja sinun hevosesi ovat upeita ratsuja.”

”En kysyisi, jollen olisi sitä mieltä”, Julian totesi silmät huvittuneena tuikahtaen ja laski kuppinsa takaisin pöydälle juotuaan tarpeeksi englantilaista teetä käydäkseen kohteliaasta.
”Ja sinähän olet jo kokeillut hevosiani”, mies huomautti toista tummaa kulmaa merkitsevästi kohottaen.
”En päästä montaa ihmistä orieni selkään, ja sinä jopa pysyit satulassa”, hän vitsaili, ennen kuin vakavoitui, ”olen tosissani, Sylvia. Krakenilla on vielä mahdollisuus päästä suuriin kisoihin, mutta minä en ole vielä kunnossa valmistellakseni sitä niihin.”

Myös Sylvia laski kupin käsistään ja risti kädet syliinsä, pyöritellen hermostuneesti sormusta sormensa ympärillä.
Julian ei olisi tehnyt tätä silkasta ystävällisyydestä. Miehen täytyi todella uskoa, että hänen entisestä oppilaastaan oli johonkin. Vaikka tämä olikin täydellinen idiootti kaikessa, mikä ei liittynyt hevosiin.
Sylvian mieli kehitti tekosyitä sille, miksi se ei olisi hyvä ajatus. Hänen pitäisi kysyä ensin Callahanilta – mutta mies itse oli sanonut, ettei hänellä ollut mitään järkevää, jolla täyttää päivänsä. Ja huipputalleilta löytyisi varmasti joku parempi ratsastaja arvokkaille hevosille – mutta olisihan Julian toki jo pyytänyt tätä, jos se olisi mahdollista.
Sylvia nielaisi ja pyöräytti sormuksen vielä kerran sormensa ympäri, ennen kuin antoi hymyn kohota kasvoilleen.
”Tietenkin, Julian, totta kai haluan auttaa sinua. Olen niin paljosta velkaa, etten edes epäile, että voisin koskaan maksaa sitä takaisin.”

”Hienoa”, Julian hymyili kalpeansiniset silmät kapeammaksi siristyen.
”Älä huoli - tämän jälkeen minä olen sinulle velkaa. Luoja tietää, että hevoset ovat pätevän ratsastajan tarpeessa”, mies sanoi. Norton ei ollut toivoton, mutta kaukana siitä, mitä Sylvia oli. Norton ei voisi viedä hänen orejaan Grand Prix -radoille.
Eikä näköjään hän itsekään, kun ei ollut pystyä ratsastamaan edes ravia ilman sokeuttavaa tuskaa selässään.

Callahan olisi joka tapauksessa paljon töissä, joten mitä haittaa siitä olisi, että vaimo viettäisi aikaansa tallilla? Ja kyse olisi kuitenkin vain ajasta ennen kuin Julian pääsisi palaamaan itse satulaan. Totta kai Sylvia halusi auttaa ystäväänsä, jos tämä koki, että hän oli tässä tilanteessa paras ratkaisu.
Pieni, mutta sitäkin aidompi hymy kohosi naisen huulille ja sai hermostuttavan suuret silmät siristymään hieman vähemmän huolestuneeseen ilmeeseen.
”Olen todella onnellinen, jos voin mitenkään olla avuksi. Ja ollakseni rehellinen...”
Hän vaikeni, mietti, oliko sopivaa sanoa niin. Mutta Julian oli ystävä.
”Sen jälkeen kun nousin Dianan satulaan jokin aika sitten, en ole voinut lakata ajattelemasta, kuinka valtavasti kaipaan takaisin ratsaille. Olin hyvin lähellä kaivaa vanhat harjoitteluvideoinnit esiin, ihan vain muistaakseni, millaista elämäni oli silloin.”

”Olen hyvin kiitollinen”, hollantilainen vakuutti lämmöllä. Oli sietämätöntä, ettei hän voinut ratsastaa, mutta hevosten jääminen syrjään sen takia oli vielä pahempaa.
”Luultavasti Deirdrekin on, jos tämä tarkottaisi, että voisin viettää hieman vähemmän aikaa tallilla”, Julian lisäsi lammasmaisesti hymyillen.
”Aloittaisimmeko maanantaina? Esittelinkin sinulle neljä hevostani, mutta todennäköisesti tuon Hollannista pari lisääkin. Älä kuitenkaan säikähdä, sinun ei tarvitse ratsastaa kuin sen verran, kuin voin varastaa aikaasi.”

”Teillä tulee varmasti olemaan kädet täynnä töitä keväällä”, Sylvia totesi lempeästi hymyillen. Hänen ymmärtääkseen jo yksi lapsi tuotti vanhemmilleen melkoisesti töitä – jos ei ollut varaa palkata lastenhoitajaa – joten kolmessa lapsen kanssa kiire olisi varmasti hirvittävä.
Onneksi Callahan ei ollut lapsi-ihmisiä. Niin Sylvia ainakin itselleen toisteli.
Julianin sanat saivat naisen vatsan vihlaisemaan, vaikka hymy pysyikin kasvoilla.
”Maanantaina sopii täydellisesti. Enkä voi väittää, että minulla olisi tällä hetkellä juurikaan mitään muuta, mikä vaatisi aikaani ja huomiotani.”
Hänen näpertelynsä hyväntekeväisyyden parissa. Ja koiranhoitajan palkan maksaminen.
[19:47:58] Joanna: ”Kyllä, voisin kuvitella”, Julian nauroi matalasti kumisten, siristyneet silmät pehmeinä ja epäuskoista, hellää ylpeyttä olemuksessaan, kuten aina ajatellessaan tulevansa isäksi. Kolme lasta yhtä aikaa tulisi varmasti olemaan seikkailu, mutta mies ei malttanut odottaa. Hän oli pelännyt menettävänsä unelman isyydestä ja melkein tyytynyt jo sedän rooliin. Nyt hän saisi kaikki haaveensa yhdellä kertaa - myös suuren perheen.
”Niinkö? Sittenhän se on täydellistä. Toivoinkin sinun sanovan niin.”

Julianilla oli miellyttävä nauru, joka sai Sylviankin hymyn muuttumaan hieman avoimemmaksi.
”Niin. Ainoa, joka minua tällä hetkellä kaipaa on Mochi, ja hänkin vain ruoka-aikoina. Callahan matkustaa työnsä puolesta paljon, joten minä vietän aikaani lähinnä kotona.”
Eikä Callahan yleensä halunnut typerää vaimoaan mukaan. Ne matkat olivat työntekoa varten, ja hän aiheuttaisi vain turhan häiriötekijän matkustamalla mukana. Lomamatkat olivat erikseen, sellaiset, joilla saattoi keskittyä taidemuseoissa kiertelyyn.
”Toivottavasti en ole vienyt suotta aikaasi, Deirdre varmasti haluaa sinun olevan kotona niin paljon kuin mahdollista:”

”Et tietenkään”, Julian vakuutti leppoisasti, mutta katsahti varmuuden vuoksi kelloaan. Deirdre-parka oli ollut melko… Herkässä mielentilassa raskauden myötä, ja nainen saattaisi todella kaivata häntä käymään kotona ennen illan valmennuksia.
”Et tiedä, kuinka helpottunut olen vastauksestasi. Mutta olet oikeassa, puhutaan siitä lisää maanantaina - yhdeksältä tallin varustehuoneella?” mies ehdotti, kiitti teestä ja nousi ylös.

Sylvia hillitsi halunsa tarjota toista kupillista teetä ihan vain siksi, että olisi saanut pitää Julianin seuranaan edes hetken pidempään. Luoja, miten itsekäs ja typerä ihmisen piti olla, että edes ajatteli sellaista? Varmasti miehellä oli parempaakin tekemistä kuin istua juomassa teetä, varsinkin, kun vaimo odotti kolmosia.
Hän nousi seisomaan ja saattoi miehen ovelle, otti tämän takin kaapista ja ojensi sen omistajalleen.
”Oli todella ihastuttavaa, että kävit. Sinun täytyy ehdottomasti kertoa Deirdrelle rakkaita terveisiä ja välittää onnitteluni hänelle.”
Kohta täällä olisivat taas vain hän ja Mochi. Olisikohan kello sen verran, että voisi soittaa Callahanille?

”Totta kai”, Julian vakuutti, veti takin harteilleen ja kumartui vaihtamaan kevyen poskisuudelman hyvästiksi.
”Nähkäämme maanantaiaamuna - varaudu jo ratsastusvaattein”, hän lisäsi huvittuneena hymyillen. Aloitus ei olisi kevyt. Hän oli menettänyt jo tarpeeksi aikaa, ja olihan Sylvia käynyt hänen hevostensa selässä - jopa Krakenin, joka esitteli mielellään hirviömäisiä attribuuttejaan.
Sitten mies katosi rappukäytävään ja päätti pyörähtää varmuuden vuoksi kaupan kautta, jotta voisi potentiaalisesti tyynnyttää Deirdren mielialaa huolellisesti valituilla herkkujen täsmäiskulla.

Julianin lähdettyä asuntoon tuntui laskeutuvan sama, painostava hiljaisuus, joka kävi toisinaan niin paksuksi, että se tuntui melkein fyysiseltä. Painoi hitaasti hapen pois keuhkoista.
Sylvia vaelsi levottomana huoneet kerran läpi ennen kuin siirsi käytetyt kupit keittiöön, missä taloudenhoitaja saisi huolehtia niiden tiskaamisesta. Ei hänen olisi tarvinnut tehdä edes sitä, mutta Callahan ei olisi pitänyt siitä, että hän olisi jättänyt puoliksi juodun teen lojumaan.
Hän yritti hetken houkutella Mochia pois sängyltä, mutta koira vain käänsi tuhahtaen kylkeään.
Sylvia päätti vaeltaa huoneet läpi uudelleen, varmuuden vuoksi. Kunnes kello olisi riittävän paljon, jotta hän voisi soittaa miehelleen.
Maanantaihin ei ollut enää hirvittävän pitkä aika.

_________________
"Oh come on. Be brilliant."





Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: [P] When silence is all you know   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] When silence is all you know
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Pikaviestinpelit-
Siirry: