PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] Just Friends. Right?

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Anarchy
Kilparatsastaja
Kilparatsastaja
avatar

Viestien lukumäärä : 96
Join date : 25.05.2016

ViestiAihe: [P] Just Friends. Right?   La Marras 11, 2017 10:52 pm

Pikaviestipeli Anarchyn Lesley Parkerin ja Haitsubatin Vanessa Locksleyn välillä.
-----

Keskiviikko 15. marraskuuta - Newcastle, alkuilta

Sitä olisi voinut kuvitella, ettei mikään olisi voinut mennä enempää pieleen.
Hän oli päässyt eilen sairaalasta keskenmenonsa jälkeen, vältellyt taktisesti Lachlanin kaikkia mahdollisia yhteydenottoja ja yrittänyt arpoa mitä helvettiä tekisi asian kanssa.
Tai kuvitellut arpovansa, Vanessa tiesi ettei voisi päättää raskautta.

Auto varmasti kuuli hänen ajatuksensa. Ensin nykivä sammuminen ja sitten vain lupaus käynnistymisestä saiva naisen pamauttamaan rattia käsillään. Sentään hän oli ehtinyt saada auton edes penkalle asti. Hätävilkut päälle ja etsimään auton vakuutuspapereista hinauspalvelua. Perkeleen paska rotisko.

Päivä oli sujunut varsin tylsissä merkeissä. Töiden etsimistä ja asunnon lattiasta kattoon luuttuamista. Miten paljon pölyä ja hämähäkinseittejä sai yhteen pieneen asuntoon mahtumaan? Illan mies oli pyhittänyt ympäri kaupunkia ajelemiselle, paremman viihteen puutteessa. Tämä reissu ei kuitenkaan mennyt harakoille, tienvarressa nökötti auto hätävilkut päällä. Mies kaarsi moottoripyöränsä auton taakse ja taiteili kypärän ajolasihässäköineen pois päästään. Varauduttuaan siihen, että joutuisi soittamaan paikalle ambulanssin, asteli Lesley kuljettajan puolelle ja koputti varovasti ikkunaan. "Hei? Kaikki ok?"

Vanessa hätkähti jonkun koputtaessa lasiin. Nainen onnistui pudottamaan puhelimensa ja sitten vielä kopsauttamaan päänsä tööttiin.
"Voi vittu!" Karkasi suusta ennen kuin hän ehti estää itseään. Kasvoille taiteiltiin hymy ja hän avasi ikkunan. "Hei. On, auto vain... Sammui. Kai se taas hajotti yhden osan, pitäisi soittaa hinaus."

Vaikka Lesley oli varautunut siihen, että kuski säikähtäisi, kavahti hän taaksepäin vaaleahiuksisen naisen elämöidessä ja kirotessa. Jossain muualla olisi voinut tulla ammutuksi, onneksi tällä puolen rapakkoa mahdollisuus siihen oli pieni.
Ikkunan avautuessa mies loi kasvoilleen hymyn ja vilkaisi konepeltiä kohden ongelman laadun kuullessaan.
"Onnen päiväsi, osaan korjata autoja. Voin vilkaista sitä, jos haluat." Lesley tarjoutui ja siirtyi jo pyöräänsä kohden. Hänellä oli joitakin työkaluja matkassa juuri tällaisia tilanteita varten.
"Oireiliko se ennen sammumista jotenkin? Savua? Ääniä?"

Val katsoi miestä kuin pelastavaa enkeliään. Se tuo oikeastaan nyt olikin. Hän veti vivusta, joka avasi konepellin.
"Oikeasti? Se olisi mahtavaa." Hän ei aikonut käyttää vapaata siihen, että veisi autoa korjaamolle ja odottaisi vara-autoa. Trisha ei turhan usein voinut olla arkisin yötä ystävillään.
"Se kävi hieman heikosti, sammuen sitten. Nyt se vain lupaa käynnistyä, mutta ei käynnisty."
"Toki." Lesley totesi ja siirtyi kaivelemaan pienen työkalupakkinsa moottoripyörän laukuista.
"En minä ihmeitä saa aikaan näin tien päällä." Hän lisäsi astellessaan auton eteen. Mikään ei haissut palaneelta eikä auto leimahtanut konepeltiä raottassa, joten Lesley uskalsi nostaa sen kokonaan ja tukea tikulla ylös. Nykimistä. Jassoo.
"Jos sinulla on kiire johonkin, voin toimia myös taksin korvikkeena." Mies tarjoutui silmäiltyään moottoritilaa hetken. Toki se tarkoittaisi ympäriinsä ramppaamista ja auton jättämistä yksin tienposkeen, mutta ei maailma varmaan kumpaankaan kaatuisi.

Val vilkaisi puhelintaan.
"No... Voin soittaa myös hinaukseen ja ottaa kyydin kotiin vastaan?" Val tarjosi pieni hymy huulillaan. Hän ei oikein tiennyt mitä sanoisi.
"Saisin Hexhamista kuitenkin vara-auton."

"No, katsotaan jos tästä selviää ilman hinausta." Hän tuumasi ja alkoi tutkia autoa syvällisemmin. Ehkä tässä ei ollut enää vaarana polttaa käsiään tulikuumiin osiin. YOLO, vai miten se meni?
"Asut siis Hexhamissa?" Ellei hän ollut aivan väärin ymmärtänyt. Toki vara-autoja sai myös vuokraamoista, joita taisi olla siellä parikin kappaletta... No, ainakin oli jokin puheaihe hetkeksi.

Val veti ohuen, elämää nähneen nahkatakkinsa paremmin suojakseen (vetoketju rikki). Hän kirosi sen helvetin rakkineen alimpaan helvettiin mielessään. Vittu.
"Asun. Olin käymässä..." Hän sulki suunsa, kun ei halunnut kertoa käyneensä yliopistollisessa sairaalassa tänään tutkittavana. Koska oli kärsinyt keskenmenon, josta toinen oli kuitenkin selvinnyt. Lachlan tappaisi hänet, jos saisi tietää. Täytyisi pitää huolta, ettei mies kuulisi.
"Kirpputoreilla." Se oli parempi vastaus.

Lesley nyökkäili vastaukseksi, vaikkei ollut varma näkikö vaaleahiuksinen sitä.
Öljyä oli ja johdot olivat oikein kiinni. Sitten vielä hapertumien etsiminen...
"Kirpparit ovat mukavia." Lesley myötäili kiinnittämättä huomiota siihen, että naisen lause katkesi hetkeksi. Ajatuskatkoksia tuli hänellekin tuon tuosta.
"Tämä vika ei muuten purukumilla korjaannu." Mies totesi lopulta ja soi murhaavan tuijotuksen akulle. Ilmiselvä asia ja hän huomasi sen vasta nyt? Tsemppaas vähän.
"Akkusi on tullut tiensä päähän." Mies tarkensi ja käänsi katseensa naista kohden.
"Vaihdon voi tehdä itsekin, hankinta tähän aikaan voi olla vähän niin ja näin. En tiedä uskaltaako täällä jättää autoa yöksi tienposkeen, ehkä se hinausauto on ihan fiksu idea."

Vanessa ähkäisi hiljaa. Onneksi vika ei olisi iso, mutta himo räjäyttää se kottero... Se oli aivan omaa luokkaansa. "Ai? No onneksi niinkin helppo." Vanessa soitti hinauksen numeroon, kertoen mille korjaamolle hänen rotiskonsa pitäisi hinata. Suljettuaan puhelimen hän hieroi ohimoaan.
"Hinaus tulee kohta." Luojan kiitos. Hän ei olisi jaksanut odottaa sitäkin kahta tuntia.
"Kiitos paljon avusta."

"Jep. Anteeksi, että sen huomaamisessa meni näinkin kauan. Ihan hävettää." Lesley pahoitteli pamauttaessaan konepellin kiinni.
Kun nainen lopetti puhelun ja ilmoitti hinauksen saapuvan pian, viittasi mies autoa kohden ja nyökkäsi.
"Eipä kestä. Muista ottaa ostoksesi ja muut tärkeät roinat matkaan. Ja se kyytitarjous on muuten edelleen voimassa, autovuokraamolle tai niin lähelle kotiasi kuin uskallat tuntemattoman päästää."

Vanessa pudisteli päätään. Hän ei olisi koskaan huomannut mitään vikaa moottorissa, vaikka olisi yrittänytkin. Hän otti kassin autostaan ja piilotti sen avaimen renkaan päälle. Sieltä sitä ei huomaisi kukaan, mutta hinausmiehet osaisivat etsiä.
"Ehkä luotan sinuun ja annan sinun viedä minut kotiin asti." Voimakkaamman puoleisesti meikattu nainen hymyili vilpittömän kiitollisena.

Lesley väläytti leveän hymyn naisen vastauksen kuullessaan. No, murhaaja olisi ehkä toiminut ennen hinausauton soittoa.
"Tarkenetko?" Mies kysyi silmäiltyään hetken naisen takkia. Hänen omansa tuskin olisi sen lämpimämpi, mutta sen sai kiinni.
Ajolasit irrotettuaan mies ojensi kypäränsä Vanessalle.
"Ei vastalauseita. Tämä voi olla vähän iso, mutta parempi kuin ei mitään." Avomallin kypärä kyykkypyörällä ajaessa oli ehkä hölmö näky, mutta kypärä kuin kypärä.

Vanessa vilkaisi moottoripyörää, hymyillen. Miten hän veti puoleensa miehiä, joilla oli pyörät? Ei sillä, hän piti niiden kyydissä istumisesta, millä tahansa tekosyyllä.
"Ei vastalauseita." Hän lupasi pehmeästi, vetäen kypärän päähänsä. Se oli kieltämättä hieman liian iso, mutta parempi kuin ei mitään.

Lesley nyökäytti hyväksyvästi päätään ja käynnisti pyörän.
Kyllä, tässä olisi ehkä vähän ahdasta, mutta sopu sijaa antaa.
"Mihin käy hovikuskin tie?"

Vanessa ajatteli hetken, että pahoittelisi hieman ihannemitoistaan levinnyttä takapuoltaan, mutta jätti sen tekemättä. Ei ollut vieraan ihmisen ongelma joutua hänen huono itsetuntonsa kohteeksi. Hän antoi miehelle Hexhamissa sijaitsevan osoitteen, hakien tottuneesti hyvän asennon pyörän takana ja kietoi kädet Lesleyn ympäri.
Pyörän pysähtyessä oikean asunnon eteen, Vanessa nousi kyydistä ja ojensi kypärää takaisin. Hän vilkaisi kerrostaloa takanaan.
"Tuota.. Haluaisitko teetä tai jotain kiitokseksi kyydistä?"

Pienoinen paniikki iski käsien kietoutuessa ympärille, kun Lesley muisteli oliko lähtenyt tänään matkaan binderin kanssa vai ilman. Jos nainen vetäisi herneen nenäänsä niin hän vain livistäisi paikalta kaasu pohjassa, mahdollisuus törmätä uudelleen oli hyvin pieni.
Varmistettuaan, että vaaleahiuksinen istui edes melkein mukavasti, painoi Lesley kaasua ja suuntasi Hexhamia kohden. Ei hänen karttamuistinsa aivan pettämätön ollut, mutta eiköhän sitä selviäisi perille saakka.
~
Ja selvisiväthän he, vaikkakin korvat ja kasvot olivat vähän jäässä. Lesley käänsi kerrostalon pihaan ja odotti, että Vanessa nousi kyydistä. Hän otti kypärän vastaan ja vilkaisi ovea kohden, kun nainen kysyi teestä. No, nyt oli kai taas hänen vuoronsa olla murhan potentiaalinen uhri. Heh.
"No joo, kuppi teetä kuulostaa hyvältä. Odotas, parkkaan tämän." Siinä ei kauaa nokka tuhissut, kaksipyöräisen siirettyään hän etsiytyi takaisin Vanessan luo ja ojensi kätensä tuolle vain vetääkseen sen heti takaisin. "Öljyä, sori. Olen Lesley, hauska tutustua." Kaksikon ehätettyä kämpän sisäpuolelle Lesley taiteili ajokengät jalastaan muttei siirtynyt ulko-oven luota.
"Saisinko pestä käteni jossain? Etten sotke mitään omien vaatteideni lisäksi." Seinä oli ollut jo vaarassa saada upean sotamaalauksen.

Jos Vanessa murhaisi jonkun, uhri ei tosiaankaan olisi viaton sivullinen ja hän ei tekisi sitä asunnossaan. Esimerkiksi Lachlan tuntuu potentiaalisemmalta uhrilta.
"Vanessa." Nainen vastasi hymyillen. Sisällä hän yritti olla kompuroimatta lattialla levällään oleviin kenkiin. Milloin Trisha oppisi laittamaan ne telineeseen, jos laittoi lähtiessään eri kengät?
"Joo, tuossa on vessa." Nainen osoitti ovea sormellaan." Hän itse valui keittiöön, naksauttaen keittimen päälle.

Lesley kiitti ja harppoi jynssäämään käsistään pahimpia pois. Häntä riipaisi kuivata kätensä pyyhkeeseen, vaikka öljyyntymisen vaara olikin huomattavasti matalampi.
Varmistettuaan ettei ollut vaarassa sotkea paikkoja takinhihoillaan, asteli Lesley kuikuilemaan keittiön ovelle.
"Voinko olla jotenkin avuksi?" Hän kysyi ja vilkuili ympärilleen. Pienempien kenkien omistajaa ei näkynyt tai kuulunut. Harmi sinänsä, lapset olivat loistavia rikkomaan jäätä, elleivät murjottaneet jostain.

Miltein teini-ikäinen tytär ei ollut kovin loistava jäänmurtaja. Tai oli, jos ei sattunut olemaan pahalla tuulella, mitä Trisha oli usein. Äiti oli nolo ja ärsyttävä, eikä tiennyt mistään mitään. Huokaus. Hän katsoi miestä ja pudisteli kevyesti päätään.
"Ei, istu vain alas." Hän viittasi keittiön ruokapöydän puoleen. Se oli hieman kulunut, samaa sarjaa kuitenkin kuin tuolit. Käytettyinä hankittu, kuten miltein kaikki asunnossa.


Lesley mutisi vaimean 'okein' siirtyessään pöydän ääreen ja istuutui. Kulunut, mutta kesti. Hienoa, hän ei saisi sitä hajalle ihan heti.
"En tiedä teestä yhtään mitään, jos sitä on useampaa kuin yhtä laatua, saat luvan yllättää." Mies hykersi. Hiivatin britit ja tee.

"En ole kovin yllättäjä sen suhteen. Juon vain tavallista mustaa teetä. Se ei ole suurin elämäniloni, vaikka monelle täällä se tuntuu olevan." Val naurahti vaisusti. Hän oli huono britti ja huono ihminen niin monella tavalla. Jestas.
"On minulla kahviakin, jos arvostaisit sitä enemmän."

"Eh, anteeksi siis stereotypia." Vaikkakin hyväntahtoinen sellainen.
"Ei ei, ei kiitos, tee kelpaa oikein hyvin. Olen juonut tänään ainakin kymmenen kuppia vahvaa kahvia ja nukkumaankin pitäisi pystyä." Lesley irvisti. Hän oli lopettanut laskemisen ensimmäisen pannullisen jälkeen. Hupsis?
"Sinulla on lapsi?" Lesley viittasi eteistä kohden selitykseksi kysymykselle. Eipä asia kyllä hänelle kuulunut, mutta aihe tuntui turvalliselta.

Vanessa vilkaisi miestä, kääntyen tuon puoleen kokonaan, kun veti kotitekoisen juustokakun puolikkaan jääkaapista. Hän oli yrittänyt opetella leipomaan, ihan vain pitääkseen ajatuksensa muualla.
"On. Tai enemmänkin teini. Trisha on 12." Ja kohta hän saisi toisen. Jälleen yksinhuoltajana. Helvetti että hän oli typerä nainen.
"Hankala vaihe. Olen aina tyhmä tai en ymmärrä mitään."

Juustokakun nähdessään Lesleytä hävetti. Hänelle olisi tosiaan riittänyt se kupillinen teetä ja tilaisuus lämmittää jäätyneet korvat. No, menkööt.
"Voi, kuppi teetä olisi kyllä riittänyt ihan hyvin."
Vanessan kertoessa lapsestaan Lesley naurahti vaimeasti. Ah, teini-ikä. Lämmöllä muistaen...
"Olet varmasti kuullut tämän satoja kertoja, mutta se menee ohi joskus. Ja valtaosalla ihan mallikkaasti." Lesley ei edes käsittänyt ironiansa laajuutta.
"Veljelläni on vähän nuorempi. Harmittaa jo valmiiksi ajatella, ettei hän halua puhua innokkaasti puhelimessa." Hän ei olisi enää se cool setä, vaan ihan tavallinen tylsä setä.

Se oli vain hyvä jos joku muu söisi sitä. Vanessan (hyvin muodokas) takapuoli oli hänen omasta mielestään jo tarpeeksi leveä. Ja kevyesti vatsaan kertynyt ylimääräinenkään ei katoaisi ainakaan kakkua syömällä. Ei hän lihava ollut, mutta... Pyylevä.
"Ei, hyvä tämä vain on saada syödyksi." Kun se oli syömäkelpoista, toisin kuin tätä mango-kinuskikakkua edeltänyt yritelmä. Se oli... Noh, se oli ollut mielenkiintoinen kokeilu.
"Kun se alkaisi, jotta se voisi mennä ohi. Olen nyt jo kyllästynyt ja teini-iästä on mennyt ehkä... Vuosi. Viidestä."
Val naurahti pehmeästi.
"Ja minä olen ainoa sijaiskärsijä tässä."

"No, jospa minä sitten autan palasen verran." Lesley totesi ja hymähti. Kakun täytyi olla ainakin syötävää, tokko sitä muuten vieraille tarjottaisi.
Hän ei voinut kuin hymähtää myötätuntoisesti Vanessan toivoessa ääneen murrosiän kunnollista alkua. Varmasti kuluttavaa hommaa.
Naisen sitten ilmaistessa olevansa yksinhuoltaja, vilkuili Lesley hämmentyneenä ympärilleen. No, kieltämättä hän ei ollut nähnyt mitään miehen läsnäoloon viittaavaa, vaikkei se mitään välttämättä tarkoittanutkaan.
"Ai." Hän sai lopulta todettua.
"Ei ole helppoa." Näin vieraana mies ei oikein voinut muutakaan sanoa tuntematta oloaan tungettelevaksi.

"Vaikka kahden." Vanessa naurahti, ojentaen miehelle teemukin eteen ja sen jälkeen lautasen ja lusikan. Hän istui itse alas, odottaen että vieras ottaisi ensin.
"Ei, kieltämättä." Etenkin kun saattoi laskea, ettei Val voinut olla kovin vanha ja lapsi oli jo kaksitoista. Se ei ollut vaikeaa matematiikkaa useimmille.
"Kiitos kyydistä, oikeasti."

Mies kiitti hymyillen saadessaan teekupin ja lautasen eteensä.
No, ehkä kaksikin menisi. Vanessan istuuduttua Lesley leikkoi itselleen palasen ja onnistui taiteilemaan sen lautaselleen ilman menetyksiä.
"Eipä kestä." Lesley totesi hymyillen ja hörppäsi teetään. Kyllä, hän oli arvioinut Vanessan melko nuoreksi ja toimittanut pari laskua päässään sen perusteella. No, jokainen tavallaan, Vanessalla meni ainakin päällisin puolin hyvin. Olihan tuo kehdannut kutsua vieraan kotiinsakin.
"Ilo on täysin minun puolellani, ihmisiin tutustuminen on hauskaa... Ja tämä kakku muuten on mahtavaa." Lesley lisäsi napsittuaan muutaman lusikallisen verran.

Nyt naisella meni hyvin. Hän ei tiennyt mitä tapahtuisi kun pitäisi kertoa kaikille tahoille että hän oli uudelleen raskaana. Voi saatana, hän oli juuri saanut sen avustetun työpaikankin... Noh. Hän murehtisi ollessaan yksin. "Hyvä! En voi kehua sen edeltäjän olleen yhtä hyvää." Valin kasvoilla viivähti vino hymy tunnustuksen myötä. Hups.
"Se saattoi karata vuoasta ja valua pitkin pöytää, kaappeja ja lattiaa. En tiedä mitä sille tapahtui."

"Hei, jostain sitä huippuleipurin ura on aloitettava!" Lesley hykersi ja napsi muutaman lusikallisen lisää. Naisen kertoessa mitä edelliselle oli käynyt, alkoi mies nauraa mielikuvalle valkoisesta mössöstä leviämässä pitkin lattioita. Heleä nauru katkesi kuin seinään, Lesley painoi katseensa teekuppiin ja alkoi hörppiä sen sisältöä ilmeettömänä. Hänen omat eleensä tekivät tästä varmaan paljon omituisempaa kuin pelkkä nauraminen, mutta minkäs teet.
"En ole kädetön keittiössä, mutta täytyy myöntää ettei leipominen ole minun hommaani. Ehkä vielä josku minun täytekakkuni näyttävät kakuilta eivätkä pannareilta. Sitä odotellessa." Ehkä sitä pitäisi leipoa, että siinä olisi joskus hyvä? No, ehkä hänelle riittäisi grillimestarin virka.

Val ei huomannut naurussa mitään erityistä - ei ennen kuin se loppui kuin seinään. Se oli omituista, mutta tuskin hänen paikkansa kysyä mitään. Hän siirsi katseen teekuppiinsa, tuijottaminen ei ollut reilua.
"Minä olin vielä muutamia vuosia sitten." Nyt kun oli asunut pidempään lapsen kanssa, hän oli oppinut laittamaan tavallista arkiruokaa, joka ei ollut mustaa ja maistui syömäkelpoiselta.
"Koska osaan nyt tehdä ruokaa, jota voi syödä, ajattelin että voisin opetella leipomaan muuta kuin valuvia katastrofeja."

Vanessan toteamus sai Lesleyn arvioimaan tuon ikää uudemman kerran. Toki, oli mahdollista olla huono kokki ja asua omillaan, ja kaikilla oli omat määritelmänsä huonolle kokille. Ehkä nyt oli kyse siitä.
Naisen jatkaessa Lesley väläytti leveän hymyn ja kohautti hartioitaan.
"Joskus leivontakatastrofit sopivat jäätelön ja hillon kanssa syötäviksi. Eivät aina, mutta joskus." Lesley laski tyhjentyneen teekupin pöydälle ja silmäili juustokakkua arvioivasti.
"Autan sinua vielä toisen palasen verran." Hän totesi lopulta.
"Onko sinulla lähistöllä paperinpalaa ja kynää?"

Tai siitä, ettei Vanessa ollut asunut lapsensa kanssa ensimmäisinä vuosina yksin. Koska hän oli lipsahtanut uudelleen huumeisiin. Hupsista.
"Jotkut. Esimerkiksi kakkupohjat." Vanessa virnisti. Niistäkin oli kokemusta. kakkupohja murusiksi, kermaa ja hilloa... Miltein kuin oikeaoppinen Eton mess. Miltein.
"Kiitos. Alan haluta siitä jo eroon. Ja on." Val nousi, tullen takaisin kynän ja muistivihon kanssa.
"Siinä."

"Esimerkiksi ne. Ja sitten todetaan, että tarkoituksella tein."
Lesley hykersi ja napsi juustokakkupalasensa vauhdilla Vanessan noustua pöydästä.
Saadessaan paperin ja kynän eteensä, Lesley tuhersi puhelinnumeronsa ylös nimensä kera.
"Siltä varalta, että auto nyykähtää johonkin. Tai jos kaipaat lomaa teini-ikäisestä." Varmasti Vanessalla oli kavereita, mutta ei kai niitä voinut olla liikaa?"Minä kiitän kakusta ja teestä, oli mukava tutustua, minun pitänee lähteä ajamaan takaisin Newcastleen." Mies lisäsi noustessaan. Ei hänellä varsinaisesti kiire ollut, mutta ihmisillä oli varmasti muutakin tekemistä kuin höpistä kahvipöydän ääressä turhia.

Val katsoi numeroa hetken, enemmän kuin hölmönä. Lesley oli antanut numeronsa. Miksi? Saisiko hän oikeasti soittaa vai oliko tuolla taka-ajatus? Ja ei, naisella ei tosiaan ollut liikaa kavereita.
"Oh. Oikeasti voin soittaa?" Hän vaikutti tosiaan menneen hämilleen siitä.

Lesley meni kysymyksestä hieman hämilleen, mutta onnistui silti väläyttämään ystävällisen hymyn. Niin no, numeron antamisen saattoi tulkita monella tapaa.
"Johan nyt toki." Mies vakuutteli.
"Jos en vastaa heti, olen todennäköisesti liikenteessä. En ole hankkinut kypärää, jonka kanssa pystyy puhua.
Edelliselle kävi pikkuinen... vahinko." Pieni, jonka osallisena hänen päänsä ei onneksi ollut.
"Viestien kanssa sama homma." Mies lisäsi astellessaan eteiseen kenkiä laittamaan. Bootsit olivat kivat, ei edes nauhoja joiden kanssa räpeltäessä menisi henki elämä ja terveys.

Val hymyili hieman, koettaen olla punastumatta kovin. Hyvin, hyvin harvoin hän sai numeron ilman flirttailua. "Selvä. Koetan muistaa. Ja varo ettei tällekin kypärälle käy vahinkoa." Hän ehdotti pehmeästi.

"Yritän parhaani." Lesley hykersi ja suoristautui.
Hansikkaat olivat. Jossain. Varmaan työkalupakissa. Varmistettuaan ettei mitään muuta ollut kateissa mies avasi asunnon oven ja heilautti kättään.
"Illan jatkot." Hän huikkasi vielä ennen ulos livahtamista. Jahas, lämpötila oli laskenut ja ilta pimentynyt. Takaisin ajosta tulisi kerrassaan vilpoisa elämys.

"Parempi olisi. Aja nätisti." Val huomasi toivottavansa tottumuksesta. Oven mennessä kiinni hän peitti suunsa kädellään. Voihan hitto.  Mikä kanaemo hänestä oli tulossa?

_________________
Cameron Brown | Lesley Parker
Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] Just Friends. Right?
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Hexham-
Siirry: