PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] Just Friends. Right?

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: [P] Just Friends. Right?   La Marras 11, 2017 10:52 pm

Pikaviestipeli Anarchyn Lesley Parkerin ja Haitsubatin Vanessa Locksleyn välillä.
-----

Keskiviikko 15. marraskuuta - Newcastle, alkuilta

Sitä olisi voinut kuvitella, ettei mikään olisi voinut mennä enempää pieleen.
Hän oli päässyt eilen sairaalasta keskenmenonsa jälkeen, vältellyt taktisesti Lachlanin kaikkia mahdollisia yhteydenottoja ja yrittänyt arpoa mitä helvettiä tekisi asian kanssa.
Tai kuvitellut arpovansa, Vanessa tiesi ettei voisi päättää raskautta.

Auto varmasti kuuli hänen ajatuksensa. Ensin nykivä sammuminen ja sitten vain lupaus käynnistymisestä saiva naisen pamauttamaan rattia käsillään. Sentään hän oli ehtinyt saada auton edes penkalle asti. Hätävilkut päälle ja etsimään auton vakuutuspapereista hinauspalvelua. Perkeleen paska rotisko.

Päivä oli sujunut varsin tylsissä merkeissä. Töiden etsimistä ja asunnon lattiasta kattoon luuttuamista. Miten paljon pölyä ja hämähäkinseittejä sai yhteen pieneen asuntoon mahtumaan? Illan mies oli pyhittänyt ympäri kaupunkia ajelemiselle, paremman viihteen puutteessa. Tämä reissu ei kuitenkaan mennyt harakoille, tienvarressa nökötti auto hätävilkut päällä. Mies kaarsi moottoripyöränsä auton taakse ja taiteili kypärän ajolasihässäköineen pois päästään. Varauduttuaan siihen, että joutuisi soittamaan paikalle ambulanssin, asteli Lesley kuljettajan puolelle ja koputti varovasti ikkunaan. "Hei? Kaikki ok?"

Vanessa hätkähti jonkun koputtaessa lasiin. Nainen onnistui pudottamaan puhelimensa ja sitten vielä kopsauttamaan päänsä tööttiin.
"Voi vittu!" Karkasi suusta ennen kuin hän ehti estää itseään. Kasvoille taiteiltiin hymy ja hän avasi ikkunan. "Hei. On, auto vain... Sammui. Kai se taas hajotti yhden osan, pitäisi soittaa hinaus."

Vaikka Lesley oli varautunut siihen, että kuski säikähtäisi, kavahti hän taaksepäin vaaleahiuksisen naisen elämöidessä ja kirotessa. Jossain muualla olisi voinut tulla ammutuksi, onneksi tällä puolen rapakkoa mahdollisuus siihen oli pieni.
Ikkunan avautuessa mies loi kasvoilleen hymyn ja vilkaisi konepeltiä kohden ongelman laadun kuullessaan.
"Onnen päiväsi, osaan korjata autoja. Voin vilkaista sitä, jos haluat." Lesley tarjoutui ja siirtyi jo pyöräänsä kohden. Hänellä oli joitakin työkaluja matkassa juuri tällaisia tilanteita varten.
"Oireiliko se ennen sammumista jotenkin? Savua? Ääniä?"

Val katsoi miestä kuin pelastavaa enkeliään. Se tuo oikeastaan nyt olikin. Hän veti vivusta, joka avasi konepellin.
"Oikeasti? Se olisi mahtavaa." Hän ei aikonut käyttää vapaata siihen, että veisi autoa korjaamolle ja odottaisi vara-autoa. Trisha ei turhan usein voinut olla arkisin yötä ystävillään.
"Se kävi hieman heikosti, sammuen sitten. Nyt se vain lupaa käynnistyä, mutta ei käynnisty."
"Toki." Lesley totesi ja siirtyi kaivelemaan pienen työkalupakkinsa moottoripyörän laukuista.
"En minä ihmeitä saa aikaan näin tien päällä." Hän lisäsi astellessaan auton eteen. Mikään ei haissut palaneelta eikä auto leimahtanut konepeltiä raottassa, joten Lesley uskalsi nostaa sen kokonaan ja tukea tikulla ylös. Nykimistä. Jassoo.
"Jos sinulla on kiire johonkin, voin toimia myös taksin korvikkeena." Mies tarjoutui silmäiltyään moottoritilaa hetken. Toki se tarkoittaisi ympäriinsä ramppaamista ja auton jättämistä yksin tienposkeen, mutta ei maailma varmaan kumpaankaan kaatuisi.

Val vilkaisi puhelintaan.
"No... Voin soittaa myös hinaukseen ja ottaa kyydin kotiin vastaan?" Val tarjosi pieni hymy huulillaan. Hän ei oikein tiennyt mitä sanoisi.
"Saisin Hexhamista kuitenkin vara-auton."

"No, katsotaan jos tästä selviää ilman hinausta." Hän tuumasi ja alkoi tutkia autoa syvällisemmin. Ehkä tässä ei ollut enää vaarana polttaa käsiään tulikuumiin osiin. YOLO, vai miten se meni?
"Asut siis Hexhamissa?" Ellei hän ollut aivan väärin ymmärtänyt. Toki vara-autoja sai myös vuokraamoista, joita taisi olla siellä parikin kappaletta... No, ainakin oli jokin puheaihe hetkeksi.

Val veti ohuen, elämää nähneen nahkatakkinsa paremmin suojakseen (vetoketju rikki). Hän kirosi sen helvetin rakkineen alimpaan helvettiin mielessään. Vittu.
"Asun. Olin käymässä..." Hän sulki suunsa, kun ei halunnut kertoa käyneensä yliopistollisessa sairaalassa tänään tutkittavana. Koska oli kärsinyt keskenmenon, josta toinen oli kuitenkin selvinnyt. Lachlan tappaisi hänet, jos saisi tietää. Täytyisi pitää huolta, ettei mies kuulisi.
"Kirpputoreilla." Se oli parempi vastaus.

Lesley nyökkäili vastaukseksi, vaikkei ollut varma näkikö vaaleahiuksinen sitä.
Öljyä oli ja johdot olivat oikein kiinni. Sitten vielä hapertumien etsiminen...
"Kirpparit ovat mukavia." Lesley myötäili kiinnittämättä huomiota siihen, että naisen lause katkesi hetkeksi. Ajatuskatkoksia tuli hänellekin tuon tuosta.
"Tämä vika ei muuten purukumilla korjaannu." Mies totesi lopulta ja soi murhaavan tuijotuksen akulle. Ilmiselvä asia ja hän huomasi sen vasta nyt? Tsemppaas vähän.
"Akkusi on tullut tiensä päähän." Mies tarkensi ja käänsi katseensa naista kohden.
"Vaihdon voi tehdä itsekin, hankinta tähän aikaan voi olla vähän niin ja näin. En tiedä uskaltaako täällä jättää autoa yöksi tienposkeen, ehkä se hinausauto on ihan fiksu idea."

Vanessa ähkäisi hiljaa. Onneksi vika ei olisi iso, mutta himo räjäyttää se kottero... Se oli aivan omaa luokkaansa. "Ai? No onneksi niinkin helppo." Vanessa soitti hinauksen numeroon, kertoen mille korjaamolle hänen rotiskonsa pitäisi hinata. Suljettuaan puhelimen hän hieroi ohimoaan.
"Hinaus tulee kohta." Luojan kiitos. Hän ei olisi jaksanut odottaa sitäkin kahta tuntia.
"Kiitos paljon avusta."

"Jep. Anteeksi, että sen huomaamisessa meni näinkin kauan. Ihan hävettää." Lesley pahoitteli pamauttaessaan konepellin kiinni.
Kun nainen lopetti puhelun ja ilmoitti hinauksen saapuvan pian, viittasi mies autoa kohden ja nyökkäsi.
"Eipä kestä. Muista ottaa ostoksesi ja muut tärkeät roinat matkaan. Ja se kyytitarjous on muuten edelleen voimassa, autovuokraamolle tai niin lähelle kotiasi kuin uskallat tuntemattoman päästää."

Vanessa pudisteli päätään. Hän ei olisi koskaan huomannut mitään vikaa moottorissa, vaikka olisi yrittänytkin. Hän otti kassin autostaan ja piilotti sen avaimen renkaan päälle. Sieltä sitä ei huomaisi kukaan, mutta hinausmiehet osaisivat etsiä.
"Ehkä luotan sinuun ja annan sinun viedä minut kotiin asti." Voimakkaamman puoleisesti meikattu nainen hymyili vilpittömän kiitollisena.

Lesley väläytti leveän hymyn naisen vastauksen kuullessaan. No, murhaaja olisi ehkä toiminut ennen hinausauton soittoa.
"Tarkenetko?" Mies kysyi silmäiltyään hetken naisen takkia. Hänen omansa tuskin olisi sen lämpimämpi, mutta sen sai kiinni.
Ajolasit irrotettuaan mies ojensi kypäränsä Vanessalle.
"Ei vastalauseita. Tämä voi olla vähän iso, mutta parempi kuin ei mitään." Avomallin kypärä kyykkypyörällä ajaessa oli ehkä hölmö näky, mutta kypärä kuin kypärä.

Vanessa vilkaisi moottoripyörää, hymyillen. Miten hän veti puoleensa miehiä, joilla oli pyörät? Ei sillä, hän piti niiden kyydissä istumisesta, millä tahansa tekosyyllä.
"Ei vastalauseita." Hän lupasi pehmeästi, vetäen kypärän päähänsä. Se oli kieltämättä hieman liian iso, mutta parempi kuin ei mitään.

Lesley nyökäytti hyväksyvästi päätään ja käynnisti pyörän.
Kyllä, tässä olisi ehkä vähän ahdasta, mutta sopu sijaa antaa.
"Mihin käy hovikuskin tie?"

Vanessa ajatteli hetken, että pahoittelisi hieman ihannemitoistaan levinnyttä takapuoltaan, mutta jätti sen tekemättä. Ei ollut vieraan ihmisen ongelma joutua hänen huono itsetuntonsa kohteeksi. Hän antoi miehelle Hexhamissa sijaitsevan osoitteen, hakien tottuneesti hyvän asennon pyörän takana ja kietoi kädet Lesleyn ympäri.
Pyörän pysähtyessä oikean asunnon eteen, Vanessa nousi kyydistä ja ojensi kypärää takaisin. Hän vilkaisi kerrostaloa takanaan.
"Tuota.. Haluaisitko teetä tai jotain kiitokseksi kyydistä?"

Pienoinen paniikki iski käsien kietoutuessa ympärille, kun Lesley muisteli oliko lähtenyt tänään matkaan binderin kanssa vai ilman. Jos nainen vetäisi herneen nenäänsä niin hän vain livistäisi paikalta kaasu pohjassa, mahdollisuus törmätä uudelleen oli hyvin pieni.
Varmistettuaan, että vaaleahiuksinen istui edes melkein mukavasti, painoi Lesley kaasua ja suuntasi Hexhamia kohden. Ei hänen karttamuistinsa aivan pettämätön ollut, mutta eiköhän sitä selviäisi perille saakka.
~
Ja selvisiväthän he, vaikkakin korvat ja kasvot olivat vähän jäässä. Lesley käänsi kerrostalon pihaan ja odotti, että Vanessa nousi kyydistä. Hän otti kypärän vastaan ja vilkaisi ovea kohden, kun nainen kysyi teestä. No, nyt oli kai taas hänen vuoronsa olla murhan potentiaalinen uhri. Heh.
"No joo, kuppi teetä kuulostaa hyvältä. Odotas, parkkaan tämän." Siinä ei kauaa nokka tuhissut, kaksipyöräisen siirettyään hän etsiytyi takaisin Vanessan luo ja ojensi kätensä tuolle vain vetääkseen sen heti takaisin. "Öljyä, sori. Olen Lesley, hauska tutustua." Kaksikon ehätettyä kämpän sisäpuolelle Lesley taiteili ajokengät jalastaan muttei siirtynyt ulko-oven luota.
"Saisinko pestä käteni jossain? Etten sotke mitään omien vaatteideni lisäksi." Seinä oli ollut jo vaarassa saada upean sotamaalauksen.

Jos Vanessa murhaisi jonkun, uhri ei tosiaankaan olisi viaton sivullinen ja hän ei tekisi sitä asunnossaan. Esimerkiksi Lachlan tuntuu potentiaalisemmalta uhrilta.
"Vanessa." Nainen vastasi hymyillen. Sisällä hän yritti olla kompuroimatta lattialla levällään oleviin kenkiin. Milloin Trisha oppisi laittamaan ne telineeseen, jos laittoi lähtiessään eri kengät?
"Joo, tuossa on vessa." Nainen osoitti ovea sormellaan." Hän itse valui keittiöön, naksauttaen keittimen päälle.

Lesley kiitti ja harppoi jynssäämään käsistään pahimpia pois. Häntä riipaisi kuivata kätensä pyyhkeeseen, vaikka öljyyntymisen vaara olikin huomattavasti matalampi.
Varmistettuaan ettei ollut vaarassa sotkea paikkoja takinhihoillaan, asteli Lesley kuikuilemaan keittiön ovelle.
"Voinko olla jotenkin avuksi?" Hän kysyi ja vilkuili ympärilleen. Pienempien kenkien omistajaa ei näkynyt tai kuulunut. Harmi sinänsä, lapset olivat loistavia rikkomaan jäätä, elleivät murjottaneet jostain.

Miltein teini-ikäinen tytär ei ollut kovin loistava jäänmurtaja. Tai oli, jos ei sattunut olemaan pahalla tuulella, mitä Trisha oli usein. Äiti oli nolo ja ärsyttävä, eikä tiennyt mistään mitään. Huokaus. Hän katsoi miestä ja pudisteli kevyesti päätään.
"Ei, istu vain alas." Hän viittasi keittiön ruokapöydän puoleen. Se oli hieman kulunut, samaa sarjaa kuitenkin kuin tuolit. Käytettyinä hankittu, kuten miltein kaikki asunnossa.


Lesley mutisi vaimean 'okein' siirtyessään pöydän ääreen ja istuutui. Kulunut, mutta kesti. Hienoa, hän ei saisi sitä hajalle ihan heti.
"En tiedä teestä yhtään mitään, jos sitä on useampaa kuin yhtä laatua, saat luvan yllättää." Mies hykersi. Hiivatin britit ja tee.

"En ole kovin yllättäjä sen suhteen. Juon vain tavallista mustaa teetä. Se ei ole suurin elämäniloni, vaikka monelle täällä se tuntuu olevan." Val naurahti vaisusti. Hän oli huono britti ja huono ihminen niin monella tavalla. Jestas.
"On minulla kahviakin, jos arvostaisit sitä enemmän."

"Eh, anteeksi siis stereotypia." Vaikkakin hyväntahtoinen sellainen.
"Ei ei, ei kiitos, tee kelpaa oikein hyvin. Olen juonut tänään ainakin kymmenen kuppia vahvaa kahvia ja nukkumaankin pitäisi pystyä." Lesley irvisti. Hän oli lopettanut laskemisen ensimmäisen pannullisen jälkeen. Hupsis?
"Sinulla on lapsi?" Lesley viittasi eteistä kohden selitykseksi kysymykselle. Eipä asia kyllä hänelle kuulunut, mutta aihe tuntui turvalliselta.

Vanessa vilkaisi miestä, kääntyen tuon puoleen kokonaan, kun veti kotitekoisen juustokakun puolikkaan jääkaapista. Hän oli yrittänyt opetella leipomaan, ihan vain pitääkseen ajatuksensa muualla.
"On. Tai enemmänkin teini. Trisha on 12." Ja kohta hän saisi toisen. Jälleen yksinhuoltajana. Helvetti että hän oli typerä nainen.
"Hankala vaihe. Olen aina tyhmä tai en ymmärrä mitään."

Juustokakun nähdessään Lesleytä hävetti. Hänelle olisi tosiaan riittänyt se kupillinen teetä ja tilaisuus lämmittää jäätyneet korvat. No, menkööt.
"Voi, kuppi teetä olisi kyllä riittänyt ihan hyvin."
Vanessan kertoessa lapsestaan Lesley naurahti vaimeasti. Ah, teini-ikä. Lämmöllä muistaen...
"Olet varmasti kuullut tämän satoja kertoja, mutta se menee ohi joskus. Ja valtaosalla ihan mallikkaasti." Lesley ei edes käsittänyt ironiansa laajuutta.
"Veljelläni on vähän nuorempi. Harmittaa jo valmiiksi ajatella, ettei hän halua puhua innokkaasti puhelimessa." Hän ei olisi enää se cool setä, vaan ihan tavallinen tylsä setä.

Se oli vain hyvä jos joku muu söisi sitä. Vanessan (hyvin muodokas) takapuoli oli hänen omasta mielestään jo tarpeeksi leveä. Ja kevyesti vatsaan kertynyt ylimääräinenkään ei katoaisi ainakaan kakkua syömällä. Ei hän lihava ollut, mutta... Pyylevä.
"Ei, hyvä tämä vain on saada syödyksi." Kun se oli syömäkelpoista, toisin kuin tätä mango-kinuskikakkua edeltänyt yritelmä. Se oli... Noh, se oli ollut mielenkiintoinen kokeilu.
"Kun se alkaisi, jotta se voisi mennä ohi. Olen nyt jo kyllästynyt ja teini-iästä on mennyt ehkä... Vuosi. Viidestä."
Val naurahti pehmeästi.
"Ja minä olen ainoa sijaiskärsijä tässä."

"No, jospa minä sitten autan palasen verran." Lesley totesi ja hymähti. Kakun täytyi olla ainakin syötävää, tokko sitä muuten vieraille tarjottaisi.
Hän ei voinut kuin hymähtää myötätuntoisesti Vanessan toivoessa ääneen murrosiän kunnollista alkua. Varmasti kuluttavaa hommaa.
Naisen sitten ilmaistessa olevansa yksinhuoltaja, vilkuili Lesley hämmentyneenä ympärilleen. No, kieltämättä hän ei ollut nähnyt mitään miehen läsnäoloon viittaavaa, vaikkei se mitään välttämättä tarkoittanutkaan.
"Ai." Hän sai lopulta todettua.
"Ei ole helppoa." Näin vieraana mies ei oikein voinut muutakaan sanoa tuntematta oloaan tungettelevaksi.

"Vaikka kahden." Vanessa naurahti, ojentaen miehelle teemukin eteen ja sen jälkeen lautasen ja lusikan. Hän istui itse alas, odottaen että vieras ottaisi ensin.
"Ei, kieltämättä." Etenkin kun saattoi laskea, ettei Val voinut olla kovin vanha ja lapsi oli jo kaksitoista. Se ei ollut vaikeaa matematiikkaa useimmille.
"Kiitos kyydistä, oikeasti."

Mies kiitti hymyillen saadessaan teekupin ja lautasen eteensä.
No, ehkä kaksikin menisi. Vanessan istuuduttua Lesley leikkoi itselleen palasen ja onnistui taiteilemaan sen lautaselleen ilman menetyksiä.
"Eipä kestä." Lesley totesi hymyillen ja hörppäsi teetään. Kyllä, hän oli arvioinut Vanessan melko nuoreksi ja toimittanut pari laskua päässään sen perusteella. No, jokainen tavallaan, Vanessalla meni ainakin päällisin puolin hyvin. Olihan tuo kehdannut kutsua vieraan kotiinsakin.
"Ilo on täysin minun puolellani, ihmisiin tutustuminen on hauskaa... Ja tämä kakku muuten on mahtavaa." Lesley lisäsi napsittuaan muutaman lusikallisen verran.

Nyt naisella meni hyvin. Hän ei tiennyt mitä tapahtuisi kun pitäisi kertoa kaikille tahoille että hän oli uudelleen raskaana. Voi saatana, hän oli juuri saanut sen avustetun työpaikankin... Noh. Hän murehtisi ollessaan yksin. "Hyvä! En voi kehua sen edeltäjän olleen yhtä hyvää." Valin kasvoilla viivähti vino hymy tunnustuksen myötä. Hups.
"Se saattoi karata vuoasta ja valua pitkin pöytää, kaappeja ja lattiaa. En tiedä mitä sille tapahtui."

"Hei, jostain sitä huippuleipurin ura on aloitettava!" Lesley hykersi ja napsi muutaman lusikallisen lisää. Naisen kertoessa mitä edelliselle oli käynyt, alkoi mies nauraa mielikuvalle valkoisesta mössöstä leviämässä pitkin lattioita. Heleä nauru katkesi kuin seinään, Lesley painoi katseensa teekuppiin ja alkoi hörppiä sen sisältöä ilmeettömänä. Hänen omat eleensä tekivät tästä varmaan paljon omituisempaa kuin pelkkä nauraminen, mutta minkäs teet.
"En ole kädetön keittiössä, mutta täytyy myöntää ettei leipominen ole minun hommaani. Ehkä vielä josku minun täytekakkuni näyttävät kakuilta eivätkä pannareilta. Sitä odotellessa." Ehkä sitä pitäisi leipoa, että siinä olisi joskus hyvä? No, ehkä hänelle riittäisi grillimestarin virka.

Val ei huomannut naurussa mitään erityistä - ei ennen kuin se loppui kuin seinään. Se oli omituista, mutta tuskin hänen paikkansa kysyä mitään. Hän siirsi katseen teekuppiinsa, tuijottaminen ei ollut reilua.
"Minä olin vielä muutamia vuosia sitten." Nyt kun oli asunut pidempään lapsen kanssa, hän oli oppinut laittamaan tavallista arkiruokaa, joka ei ollut mustaa ja maistui syömäkelpoiselta.
"Koska osaan nyt tehdä ruokaa, jota voi syödä, ajattelin että voisin opetella leipomaan muuta kuin valuvia katastrofeja."

Vanessan toteamus sai Lesleyn arvioimaan tuon ikää uudemman kerran. Toki, oli mahdollista olla huono kokki ja asua omillaan, ja kaikilla oli omat määritelmänsä huonolle kokille. Ehkä nyt oli kyse siitä.
Naisen jatkaessa Lesley väläytti leveän hymyn ja kohautti hartioitaan.
"Joskus leivontakatastrofit sopivat jäätelön ja hillon kanssa syötäviksi. Eivät aina, mutta joskus." Lesley laski tyhjentyneen teekupin pöydälle ja silmäili juustokakkua arvioivasti.
"Autan sinua vielä toisen palasen verran." Hän totesi lopulta.
"Onko sinulla lähistöllä paperinpalaa ja kynää?"

Tai siitä, ettei Vanessa ollut asunut lapsensa kanssa ensimmäisinä vuosina yksin. Koska hän oli lipsahtanut uudelleen huumeisiin. Hupsista.
"Jotkut. Esimerkiksi kakkupohjat." Vanessa virnisti. Niistäkin oli kokemusta. kakkupohja murusiksi, kermaa ja hilloa... Miltein kuin oikeaoppinen Eton mess. Miltein.
"Kiitos. Alan haluta siitä jo eroon. Ja on." Val nousi, tullen takaisin kynän ja muistivihon kanssa.
"Siinä."

"Esimerkiksi ne. Ja sitten todetaan, että tarkoituksella tein."
Lesley hykersi ja napsi juustokakkupalasensa vauhdilla Vanessan noustua pöydästä.
Saadessaan paperin ja kynän eteensä, Lesley tuhersi puhelinnumeronsa ylös nimensä kera.
"Siltä varalta, että auto nyykähtää johonkin. Tai jos kaipaat lomaa teini-ikäisestä." Varmasti Vanessalla oli kavereita, mutta ei kai niitä voinut olla liikaa?"Minä kiitän kakusta ja teestä, oli mukava tutustua, minun pitänee lähteä ajamaan takaisin Newcastleen." Mies lisäsi noustessaan. Ei hänellä varsinaisesti kiire ollut, mutta ihmisillä oli varmasti muutakin tekemistä kuin höpistä kahvipöydän ääressä turhia.

Val katsoi numeroa hetken, enemmän kuin hölmönä. Lesley oli antanut numeronsa. Miksi? Saisiko hän oikeasti soittaa vai oliko tuolla taka-ajatus? Ja ei, naisella ei tosiaan ollut liikaa kavereita.
"Oh. Oikeasti voin soittaa?" Hän vaikutti tosiaan menneen hämilleen siitä.

Lesley meni kysymyksestä hieman hämilleen, mutta onnistui silti väläyttämään ystävällisen hymyn. Niin no, numeron antamisen saattoi tulkita monella tapaa.
"Johan nyt toki." Mies vakuutteli.
"Jos en vastaa heti, olen todennäköisesti liikenteessä. En ole hankkinut kypärää, jonka kanssa pystyy puhua.
Edelliselle kävi pikkuinen... vahinko." Pieni, jonka osallisena hänen päänsä ei onneksi ollut.
"Viestien kanssa sama homma." Mies lisäsi astellessaan eteiseen kenkiä laittamaan. Bootsit olivat kivat, ei edes nauhoja joiden kanssa räpeltäessä menisi henki elämä ja terveys.

Val hymyili hieman, koettaen olla punastumatta kovin. Hyvin, hyvin harvoin hän sai numeron ilman flirttailua. "Selvä. Koetan muistaa. Ja varo ettei tällekin kypärälle käy vahinkoa." Hän ehdotti pehmeästi.

"Yritän parhaani." Lesley hykersi ja suoristautui.
Hansikkaat olivat. Jossain. Varmaan työkalupakissa. Varmistettuaan ettei mitään muuta ollut kateissa mies avasi asunnon oven ja heilautti kättään.
"Illan jatkot." Hän huikkasi vielä ennen ulos livahtamista. Jahas, lämpötila oli laskenut ja ilta pimentynyt. Takaisin ajosta tulisi kerrassaan vilpoisa elämys.

"Parempi olisi. Aja nätisti." Val huomasi toivottavansa tottumuksesta. Oven mennessä kiinni hän peitti suunsa kädellään. Voihan hitto.  Mikä kanaemo hänestä oli tulossa?
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] Just Friends. Right?   To Huhti 19, 2018 4:03 pm

[Lauantai 18. marraskuuta - alkuilta

Vanessa oli torstaina ilmoittanut Lesleyn unohtaneen hanskoista ja kertonut olevansa kotona lauantaina. Trisha oli halunnut huidella ystävänsä luo yöksi ja rehellisesti Val ei ollut nähnyt syytä kieltää sitä.
Hän havahtui toimivansa tutun käytösmallin mukaan vasta siinä vaiheessa, kun nyppi ystävältä lainatun peplum-mekon helmaa. Ei hän pukeutunut tällaisiin, paitsi treffeillä. Val, nämä eivät olleet treffit. Jestas.
Hän oli ihan liian yksinäinen, kun oli innoissaan ihmisestä joka tulisi hakemaan hanskansa. Pyhä luoja. Ovikellon soidessa hän asteli ovelle. Mekko päällä, kivasti meikanneena.
"Hei! Tule vaan peremmälle."

Oli käynyt ilmi, että ne pahuksen hanskat eivät olleet työkalujen seassa, vaan jääneet Vanessan luokse. Onneksi sinne eivätkä tien laitaan, sieltä niitä olisi ollut hauska metsästää.
Val oli kertonut olevansa lauantaina kotona, joten Lesley oli luvannut hakea omaisuutensa silloin.
Hän pysäköi tutun kerrostalon pihaan ja harppoi asunnon ovikelloa soittamaan.
Oven avautuessa Lesley ei voinut olla kohottamatta kulmiaan. Vanessa oli laittautunut. Hän itse oli samassa nahkatakissa ja housuissa liikenteessä kuin viimeksikin. Vähän alipukeutunut olo.
"Hei, kiitos." Hän silmäili mekkoa uteliaana astahtaessaan eteiseen ja nosti katseensa takaisin naisen kasvoihin. Ei hullumpaa.
"Menossa johonkin?" Jos naisella oli menoa, hän ei jäisi tänne häiriköimään hanskat saatuaan.

Ai niinkö erilaiselta hän näytti? Val sipaisi kaksivärisiä hiuksia korvansa taakse ja pudisteli päätään.
"Ei, olen kotona. Halusin vain piristää itseäni tai jotain." Se olisi paljon parempi syy kuin hänen pakonomainen tarpeensa hakea huonoja päätöksiä elämäänsä. Hän otti hanskat hyllyltä, ojentaen niitä miehelle.
"Jos... Jos sinulla ei ole kiire niin..." Niin mitä? Voi hyvä luoja.

"Ah, itsensä hemmottelua." Hän totesi ja otti hanskansa vastaan lyhyen kiitoksen kera. Jospa hän vaikka säilöisi ne taskuunsa hanan taustan sijaan.
Vanessan kesken jäänyt lause sai Lesleyn hieman hämilleen. Niin?
"Ei ole kiire. Ajattelin että sinulla olisi." Hän voisi yrittää pelastaa tilanteen. Ehkä?
"Onkohan joku kahvila vielä auki." Mies pohti ääneen.
"Minun vuoroni tarjota, mikäli tahdot mukaan. Kiitokseksi näiden säilömisestä." Hän jatkoi ja taputti taskuaan.

Vanessa ei ollut hyvä ihmisten kanssa. Etenkin, kun hänen kokemuksensa miesten kanssa, noh... Hän ei ollut koskaan ollut ystävä miehen kanssa, joka ei olisi ollut myös sängyssä hänen kanssaan.
"Hm? No yksi taitaa olla, kävelymatkan päässä. Se.. Jos haluat." Miksi ei? Mikä olisi pahinta mitä voisi sattua?

"Kuulostaa hyvältä." Mies totesi ja väistyi sen verran, että nainen pääsisi ottamaan takin naulakosta.
"Näytä tietä." Lesley oli kumartavinaan viitatessaan ovea kohden ja naurahti.
Kyllähän hänen nyt pitäisi jotenkin hyvittää se, että hanskat olivat tallessa. Eikä hänellä kyllä ollut mitään kahviseuraa vastaan.

Val etsi vaivalla sen ainoan, hieman siistimmän takkinsa naulakosta. Hetken hän empi korkojen ja riutuneiden tennarien välillä. Korot olisivat liikaa, joten aavistuksen kärsineet tennarit olivat parempi ratkaisu. Hän tarkisti että avaimet ja puhelin olivat mukana.
"Mennään. Ja minä näytän. Onneksi matka on suoraa tietä, olen surkea suunnistaja."

Lesley vilkaisi ajokenkiään hieman huvittuneena Vanessan valikoidessa itselleen jalkineita. No, kyllä näillä vähän käveli.
"Ja jos eksytään niin puhelin näyttää tien. Ehkä." Lesley virnisti ja asteli pihalle, vain suunnatakseen refleksistä pyöräänsä kohden.
"Niin. Kävellen." Hän jupisi itselleen ja hipsi takaisin oikealle reitille.
"Miten menee?" Lesley kysyi, kun piha oli jäänyt vähän taaemmas.

Ne tennarit tuntuivat kyllä typeriltä. Niin typeriltä. Hän naurahti Lesleyn eksyessä kohti pyöräänsä.
"Niin ilkeä minäkään en ole että keksisin tekosyyn päästä pyörän kyytiin." Hän kyllä nautti kyydissä olemisesta. Aina.
"Uh, hyvin. Yritän tottua vapaa-aikaan jota saan." Trishan lisääntyneet menot ilman häntä toivat viikkoon ihan liikaa yksinäisiä tunteja.
"Entä sinulla? Montako ihmistä olet pelastanut tienlaidasta?"

"Ei tarvitse olla edes tekosyitä, minulle riittää vallan mainisto ajamisen ilo." Lesley kohautti hartioitaan ja hymähti.
Vanessan vastauksesta päätellen vapaa-aika ei ollut tuolle tuttua. Sellaista se taisi olla yksinhuoltajana.
"Etsi kokkikerho?" Lesley ehdotti, puoliksi tosissaan, puoliksi vitsillä. Kai niitä oli tälläkin puolen rapakkoa. Toisaalta ne saattoivat olla eläkeläisten valtaamia...
"En ainoatakaan. Ehkä ensi viikkoon mennessä jonkun auto piiputtaa. Toisaalta pitäisi kai toivoa, että pelastettavia on mahdollisimman vähän, tienvarteen jääminen ei ole kivaa."

"Aww. Pyörän kyydissä on mukavaa." Ja mitähän Lesley sillä tiedolla teki? Ei. Se ei olisi hyvä idea.
"En taida. Olen kokki työkseni, niin en halua mennä kurssille töiden jälkeen. Ja hyvä, on kamalaa kun auto hajoaa."

"Kokki?" Lesleyn ei ollut tarkoitus kuulostaa yllättyneeltä.
"No sitten kokkikurssi ei varmaan ole se ensimmäinen osoite." Hermothan siinä menisi, jos jatkuvasti pitäisi olla hellan edessä hääräämässä.
"Missä työskentelet? Ei sillä, että tunkisin asiakkaaksi ja alennuksia kärkkymään. Tykkäätkö hommasta?"

"Kokki. Selittää ehkä miten opin laittamaan ruokaa." Kokkikoulu oli auttanut, paljon.
"Rosings Parkin ravintolassa. Se iso hevoskeskus Slaleyn lähellä."

Lesley nyökkäsi. Kieltämättä kokiksi opiskelu auttoi ruoanlaitossa.
Kun Vanessa sitten mainitsi Rosings Parkin, kohotti Lesley hämmentyneenä kulmiaan.
"Siellä on ravintolakin? Enpä tullut huomanneeksi kuokkiessani Halloweeninä. Toisaalta enpä minä päässyt ruokapöytää pidemmälle vaeltamaan." Hän totesi muistolleen naureskellen.
"En ole uskaltanut vierailla tallin sisällä, niin hieno paikka, että erotun joukosta kuin kipeä varvas." Kai sisälle saisi mennä, ainakin ratsastusta seuraamaan. Ehkä.

Mies oli käynyt siellä? Oh.
"On siellä. Päämaneesin yläkerrassa." Vanessa neuvoi. Hän naurahti miehen sanoille kipeästä varpaasta.
"Salaisuus: niin minäkin erotun. Ne kaikki rikkaat snobit... Olen kuin kourallinen kipeitä peukaloita."

"Kappas. Ei ihmekään etten ole törmännyt moiseen." Maneesi oli osa tallia joten matka oli tyssännyt aina ovelle. Ehkä ravintolan oli tarkoitus olla merkki siitä, että tervetuloa?
Vanessan todetessa erottuvansa snobien joukosta Lesley tyrskähti ja kohautti hartioitaan.
"Snobeista en tiedä, ne asiakkaat joihin olen törmännyt ovat olleet mukavia. Mutta nahkatakki ja housut, sekä nämä kengät... En kutsuisi itseäni kovinkaan sopivasti pukeutuneeksi tallin ilmapiiri huomioiden... Ne hienostuneimmat varmaan vähän närkästyisivät." Hän hykerteli ja viittasi hieman edempänä näkyvää rakennusta kohden.
"Se kahvila?" Mies ehdotti toiveikkaana ja hymyili. He eivät olleet eksyneet?

"Niin. He ovat juuri niitä snobeja." Hän virnisti leveästi. Val osoitti heidän eteensä, parinkymmenen metrin päässä.
"Tuossa. Tuolta saa ihaninta suklaakakkua, parempaa kuin... Mikään kakku koskaan." Ehkä hän ei voisi Lesleyn seurassa sanoa seksi.

Lelsey hymähti ja vilkaisi kenkiään mietteliäänä.
"Jos vaihtaisin nämä, voisin mennä jostain liian rikkaasta nuorukaisesta, enkö?" Ehkä ei, mutta aina sai leikitellä ajatuksella.
Kun nainen sitten vahvisti hänen epäilyksensä perille pääsystä, virnisti mies leveästi. Vai suklaakakkua?
"Sellaistahan pitää sitten kokeilla. Haluatko haluatko kahvia, teetä tai... Jotain erikoiskahvia, myydäänkö täällä sellaisia?" Lesley avasi oven Vanessalle ja antoi tuon astella peremmälle ensin.
"Minä maksan, kuten lupasin."

Val ei yleensä pitänyt kieltään kurissa, mutta jos hän nyt kokeilisi jotain uutta. Tämän kerran.
"Täältä saa kaikenlaista. Mutta otan ihan tavallista kahvia kuitenkin." Hän astui ovesta sisään siihen kodikkaaseen kahvilaan.
"Jos koet hanskoistasi olleen niin paljon vaivaa." Hän mietti hetken, päätyen ottamaan vain ison kahvin.
"Ehkä se juustokakku riittää herkuksi tällä viikolla."

Lesley nyökkäsi Vanessan pyynnölle. Selvä, pelkkä kahvi siis.
"Jos olet sitä mieltä." Hän totesi hymyillen ja viittasi vapaata pöytää kohden.
Hetken harkittuaan mies päätti olla ottamatta tuolia esille Vanessaa varten. Ihan niin suurieleistä herrasmiestä tuskin kaivattiin tähän hätään.
Sen sijaan hän asteli tilaamaan itselleen tuplaespresson, palan kehuttua suklaakakkua ja Vanessalle tavallisen kahvin.
Saatuaan tilauksensa Lesley kantoi ne pöytään, tippaakaan läikyttämättä, ja istuutui Vanessan seuraksi pöytään.
"Kas näin olkaa hyvä." Mies totesi virnistäen ja hörppäsi kahvistaan. Jep, tätä hän oli kaivannut.

Val istui pöytään. Se oli jo paljon että mies haki hänelle kahvi. Nyt, nainen, ryhdistäydy. Ehkä Lesley vain halusi kavereita.
"Kiitos. Saanko kysyä mistä olet kotoisin?"

"Minä?" Ei kun se kahvi jota juot. Totta kai hän kysyi sinulta.
"Teksasista. Tarkalleen ottaen Austinin miljoonakaupungista." Olikohan siellä miljoona asukasta? No, ainakin melkein.
"Rapakon takaa asti."

"Oh? Vau. Miten eksyit tänne?" Val ei keksinyt yhtään hyvää syytä muuttaa Teksasista sateiseen Englantiin.

"Lähdin ajamaan Eurooppaa läpi. Jäin vähän jumiin, töiden etsintää, Brexit ja sen sellaista." Mies hörppäsi kahviaan ja kurtisti kulmiaan.
"Nyt en tiedä haluanko palata, kun presidenttinä on se oranssi..." Lesley irvisti ja vilkaisi Vanessaa anteeksipyytävästi. Kuinkahan monta imartelevaa lempinimeä hän oli kuullut ja keksinyt.
"Kalju." Hän totesi lopulta ja maistoi lusikallisen suklaakakkua.
"Jestas tämä on muuten oikeasti hyvää."

Vanessa ei voinut sanoa tietävänsä paljon maailman tilanteesta, mutta sentään Amerikan presidentin.
"Oh. Ymmärrän. Ja mitä minä sanoin, se on parasta mitä voit elämässäsi saada. Koskaan."

No, ainakaan Vanessa ei alkanut puolistella sitä Porkkana Perkelettä. Lesley olisi uudelleen kiehauttanut kahvinsa ja livistänyt.
"No kyllä tämä ainakin kymmenen kärjessä on." Lesley myötäili.
"Ja minä kun luulin, että ne skonssit olivat hyviä. Pitää syöttää tätä vuokraemännälle." Lesley hörppäsi kahviaan ja nojasi taaksepäin tuolissa.
"Entä sinä, oletko aina asunut Hexhamissa?"

Vanessa pudisteli päätään.
"Ei, muutin tänne pari vuotta sitten, kun sain työpaikan täältä." Eli vielä yhden mahdollisuuden, ennen kuin hän olisi menettänyt tyttärensä kokonaan

"Ah, aivan. Ja ilmeisesti viihtynyt, kun tänne jäänyt?" Lesley hymähti ja tyhjensi kahvikuppinsa. Pitäisiköhän sitä ostaa toinen. Niin, moneskohan kuppi tämä muuten oli tänään..?

"Trisha viihtyy ja minulla on työpaikka, joten  ei ole syytä muuttaa." Vanessa totesi hymyillen. Hän otti kulauksen kahvistaa, pyöritellen kevyesti kuppia kädessään.
"En vain oikein osaa asettua."

"No joo. Vakityötä ei ihan hevillä kannata jättää." Lesley totesi ja hymähti
"Ja kieltämättä murkkusi voisi vähän kiehahtaa jos ilmoittaisit, että muutatte." Mies myötäili ja nappasi muutaman suupalan kakkua. Hän ei ehkä ollut paras ihminen puhumaan asettumisongelmista, ainakaan paikkojen suhteen...
"Ehkä se tulee ajan kanssa." Hän totesi lopulta ja kohautti hartioitaan.
"Sitä löytää ystäviä, harrastuksia ja tekemistä joiden takia haluaa jäädä aloilleen." Menipäs syvälliseksi. Hän selvästi tarvitsi lisää kahvia.

"Trisha menisi mahdottomaksi. Hänellä on poninsa ja ystävät täällä " joten Vanessan ei auttaisi kuin sopeutua. Ja olihan hänellä täällä pari tuttua, Keiko jonka kanssa tapasi silloin tällöin.
"Mmm. Ehkä pitää antaa vain aikaa." Hän vilkaisi puoliksi tyhjää kahvimukiaan.

"Vau, poni?" Ne olivat sangen lystikkäitä otuksia, yhä edelleen.
"Odotas, haen lisää kahvia." Mies totesi ollessaan jo puoliksi ylös pöydästä. Jospa hän vähän hidastaisi litkun kittaamista... Tavallisen kahvin sai onneksi vähän vikkelämmin kuin espresson, joten keskustelu ei tauonnut pitkäksi aikaa.
"Harrastatko sinä ratsastamista? Tai oletko koskaan kokeillut?"


"Niin. Hänellä on puoliylläpitoponi." Se teki satunnaisia tunteja ratsasruskoulussa ja toimi Trishan ratsuna. Tukiperheen mahdollistama harrastus tytölle.
"Ei, en ole. Minä pelkään isoja eläimiä. Oletko sinä ratsastanut?" Ainakaan olo ei ollut enää niin kiusallinen.

"Kuulostaa hauskalta." Vaikkei mies ollutkaan varma, käsittikö mitä puoliylläpito tarkoitti. No, kyllä se joskus selviäisi.
"Ai? No, nostan hattua, uskallat olla töissä lähellä sellaisia." Siedätykseksi sitä kai kutsuttiin.
"Olen lähinnä istunut selässä kun hevonen juoksee. Kuulostaa varmasti pelottavalta, mutta se oli aidattu paikka ja luotettava ratsu." Mies hymähti ja napsi viimeiset murenet kakustaan.
"Haluaisin mennä alkeistunnille, olen kuitenkin sen verran jänishousu, että haluan aloittaa jonkun kanssa. Vertaistukea?" Paikka oli jo löytynyt, enää pitäisi löytää kaveri ja rahoitus, edes satunnaiseen ratsastukseen.

"Usko pois, kuljen töissä vain pukuhuoneeseen, sieltä ravintolaan ja takaisin." Ei ollut mitään syytä miksi hän erehtyisi tallien puolelle. Ei tosiaan onnistuisi.
"Kuulostaa tarpeeksi pelottavalta. Ja minä olen niin pelkuri etten koske edes Marsiin. Trishan poni." Vaikka Val muuten oli taipuvainen lievään adrenaliinikoukkuun, hevoset ja ponit pelottivat.
"Minulle sopivat enemmän rauhoittavat harrastukset kuten jooga ja... Itämainen tanssi." Milloin hän ei ollut kehdannut kertoa mitä harrasti?

Lesley hymähti Vanessan todetessa ettei uskaltanut koskea edes poniin. No, ainakaan äiti ei ollut tartuttanut pelkoa lapseensa. Joskus se oli ollut kaiken maailman ammattikasvattajien suosituin puheenaihe... Hän oli saanut kuulla osansa, ei tosin peloista vaan roolimalleista. Hohhoi...
Naisen kertoessa omat harrastuksensa Lesley virnisti. Itämainen tanssi kuulosti varsin viehättävältä seurata.
"Se on hyvä, että löytää itselleen sopivia lajeja." Hän myötäili ja irvisti.
"En ole kokeillut kumpaakaan. Joogaa on kyllä ehdotettu korjaamaan milloin mitäkin vaivaa." Mies vilkaisi kahvikuppiaan ja hykersi.
"Minun varmaan pitäisi aloittaa rauhoittuminen tämän vähentämisestä. Sitten voisin malttaa kokeilla." Tai sitten ei, joskaan suurin ongelma ei ollut malttaminen vaan no... Mielikuvat epämääräisistä setämiehistä joko mulkoilemassa tai kähmimässä. Tai sitten naisjoukko mulkoilemassa. Kiitos ei.

"Kokeilin potkunyrkkeilyä, mutta se ei kuulemma ole sopivan rauhoittavaa tekemistä." Ihme kritisointia. Ainakin hän oli urheillut, eikö se ollut tärkeintä? Kuulosti siltä että teinin lisäksi Vanessan elämää ohjaili joku kolmas taho.
"Niinhän sitä ehdotetaan. Ja mitä turhaan vähentämään kahvia, se tekee kaikesta edes hieman siedettävämpää!" Val nauroi, vilkaisten omaa mukiaan. Niin.
"Vaikka rauhoittaahan se. Tavallaan hieman väkisin." Vanessa joi kahvinsa loppuun, irvistäen ison mukin hieman kylmenneille pohjalitkuille. Hyi.
"En silti ehkä suosittelisi joogaa kenellekään. Loppujen lopuksi tavattoman tylsää."

"No höh." Lesley puuskahti kuullessaan jonkun kritisoineen potkunyrkkeilyä. Kuka lie Vanessaa siitä oli moittinut, olisi voinut ajatella lajin tuomia hyötyjäkin sen väkivaltaisen puolen lisäksi. No, osalla oli vain pipo vähän liian kireällä.
Onneksi Vanessa sentään oli hänen kanssaan samaa mieltä kahvista. Lesley nauroi naisen toteamukselle siedettävästä, oli kohottavinaan maljan kupillaan ja hörppäsi sen tyhjäksi. Huono puoli kahvissa oli se, että tätä kitatessa tuli kuuma.
"Jooga vaikuttaa tylsältä." Hän myötäili.
"Uskon rauhoittuvani paremmin reissatessani kuin lattialla lojuessani. Mutta, pitää varmaan joskus kokeilla, että voin sanoa kokeilleeni." Lesley napsi viimeisetkin murenet suklaakakustaan ja vilkuili ympärilleen. Pitikö astiat viedä vai saiko ne jättää pöytään.
"Haluatko lisää kahvia?" Pitihän se varmistaa ennen kuin lähtöä alkoi tekemään. Eipä tässä kyllä muutenkaan kiire ollut.

"Lattialla lojuminen on halvempaa. Jooga on naurettavan kallista." Onneksi Vanessa ei joutunut maksamaan harrastuksiaan itse. Jooga tosiaan jäisi harrastamatta, jos hän ei olisi saanut tukea siihen. Harrastukset auttoivat mielenterveyden kanssa, blaablaa.
"Ei, ehkä tämä kupillinen, tai enemmänkin saavi, riittää." Val vilkaisi ympärilleen. Hän ei olisi halunnut kotiin. Siellä oli yksinäistä, mutta hän ei oikei osannut luontevasti pyytää seuraaa itselleen.
"Seura kyllä kelpaisi." Se ei ollut mitään, mitä hänen oli pitänyt sanoa ja saikin naisen punastumaan.
"Anteeksi."

Lesley kurtisti kulmiaan ja oli miettivinään hetken, nyökkäsi sitten puuskahtaen.
"Totta. Lojun siis hetken asunnon lattialla ja väitän kokeilleeni. Netti täynnä videoita." Jos vain saisi aikaiseksi kaivaa sellaisen esille.
Vanessan kieltäytyessä toisesta kupillisesta nyökäytti Lesley päätään uudelleen ja keräsi tuonkin mukin matkaansa.
Naisen sitten todetessa seuran kelpaavan jähmettyi mies hetkeksi aloilleen. Vanessan kasvoille lehahtanut puna sai hänet entistä hämmentyneemmäksi. Seuraa. Ehkä hän ajatteli liian härskisti.
"Hei, ei anteeksi pyydettävää. Voin minä tulla nurkkaa koristamaan. Kunhan pysyt kaukana teräaseista ja myrkkyputeleista, ok?" Hän lupasi pieni virne huulillaan ja iski silmäänsä. Eiköhän hän selviäisi vähän epämukavissa yövaatteissa, tai sitten aamuyön huristelusta Newcastleen.

Vanessa nauroi miehen sanoille. Ehkä hänenkin pitäisi alkaa sanoa samoin! Kävin joogassa, eli makasin olohuoneen lattialla. Loistava idea!
Nurkkaa koristamaan? Se sai naisen naurahtamaan hieman hämmentyneenä.
"Minä vain... Minulle ei ole kauheasti kavereita ja olen aika yksinäinen." Val nousi seisomaan, nykäisten mekkonsa helmaa suoraksi. Hän vilkaisi Lesleytä hymyillen.
"... Minä pysyn. Saanko avata juustopaketin puukolla?" Ei, hän ei voinut olla kiusaamatta hieman.

Vanessan naurua oli mukava kuunnella eikä Lesley voinut olla myhäilemättä. Hymy kuitenkin hyytyi, kun nainen kertoi olevansa yksinäinen. Mitähän tähän nyt sanoa. Harmillista? Kyllähän hän voisi yhdeksi kaveriksi alkaa, Vanessa vaikutti oikein mukavalta. Toki joku voisi todeta, etteivät he yksinkertaisesti voineet olla vain kavereita, mutta... no. Se oli myöhemmän ajan murhe.
"Taisin luvata, että minulle saa soittaa, jos on kaveria vailla." Hän totesi lopulta. Tai ainakin jotain sen suuntaista mies muisteli sepittäneensä.

Kun Vanessa kyseli juustopaketin aukaisusta, esitti mies pelästynyttä, nousi tuolistaan ja vetäytyi kauemmas. Hetken harkittuaan hän nyökkäsi liioitellun hitaasti.
"Pienellä ja tylsällä. Bonuspisteitä, jos se on ruosteessakin." Lesley virnisti leveästi.
"Taidan viedä nämä meidän astiamme pois. Varmuuden vuoksi. Lusikka nimittäin täyttää molemmat ehdot..."

Mies vei astiat, kiitti myyjää vielä kertaalleen ja muisti kehua kakunkin ennen ulos lähtöä. Painettuaan paikan osoitteen mieleensä Lesley käänsi katseensa Vanessaan ja silmäili tuota hetken mietteliäänä. Mekko sopi kantajansa ylle, ainakin jos häneltä kysyttiin. Kovin lämpimältä se ei kuitenkaan edelleenkään vaikuttanut.
"Tarkenetko?"

Sitä teoriaa ei nyt kuunneltu, etteivätkö he voisi olla kavereita. Vanessalla ei ollut miespuolisia ystäviä ja siihen oli vahvasti syynä naisen oma käytös, joka toisti aina samaa kaavaa. Hän vilkaisi Lesleytä, hymähtäen pehmeästi. Niin. Niin tuo oli kyllä sanonut.
"Saatoin pitää sitä vain kohteliaisuudesta sanottuna." Hän myönsi, olematta kovin ylpeä aavistuksen negatiivisesta asenteestaan.
Val vilkaisi harmain silmin lusikkaa, joka oli toisessa kupissa. Ainakin mies onnistui naurattamaan häntä ja rehellisyyden nimissä, viimepäivinä nauru oli ollut aika
"En minä nyt lusikalla. Ihan liian työlästä!" Hän lähti Lesleyn mukana kahvilasta, kietoen päälle vedettyä takkia paremmin ympärillensä.
"Pärjään, ei tästä ole niin pitkä matka." Vaikka kylmä nipistelikin vähän sukkahousujen peittämiä reisiä.

Päästyään kotiovelleen Vanessa avasi ensin rapun ja sitten asunnon oven, vetäen sisällä takkia päältään.
"Mitä haluaisit tehdä? Ei minulla tosin kovin paljon vaihtoehtoja ole elokuvan ja lautapelien lisäksi."

No, kieltämättä ihmiset sanoivat kaikenlaista kohteliaisuudesta ja antoivat numeroita odottamatta soittoa. Okei, hän teki molempia, myönnettäköön, mutta... Kavereita ei silti voinut olla liikaa.

Asunnolla Lesley paikallisti puhelimensa ja avaimensa ennen kuin alkoi riisua takkiaan. Kai hän lopultakin ottaisi tämän pois, läkähtyminen ei ollut kivaa.
"Elokuva sopii hyvin." Mies vilkuili ympärilleen, lykkäsi takkinsa sopivan näköiseen paikkaan naulakossa ja potki kenkänsä nurkkaan.
"Yllätä minut. Katson melkein mitä tahansa." Paino sanalla melkein.
"Siltä varalta, että päädyt komediaan..." Lesley totesi ja harppoi vessaan. Kaksi kuppia kahvia ja kiristävä vaatekappale ongelma. Urheiluliivien piti hengittää, nämä ilmeisesti unohtivat miten se tapahtuu...

"Auh, en tiedä osaanko yllättää." Vanessa hymyili hieman. Hän meni olohuoneeseen, istuen leffahyllyn eteen. Hän etsi sieltä jotakin suhteellisen neutraalia ja tyhjänpäiväistä draamaa, jonka laittoi pyörimään valikkoonsa asti. Sopivan merkityksetön ja huono elokuva, johon ei tarvitsisi keskittyä. Miehen palatessa hän vilkaisi keittiöön.
"Olisiko sinulla ollut nälkä?"

Vaateongelmaan Lesley perehtyi viimeisenä. Se osoittautui vaikeammaksi ratkaista kuin hän oletti. Huppari ei ollut tarpeeksi löysä ilman oleiluun eikä hän saisi liivejä piiloonkaan mihinkään. Hyvä on, olkoot, hän kärsisi vähäsen.
Kätensä pestyään mies asteli olohuoneeseen ja totesi leffavalinnan ihan kohtalaiseksi.
Eiköhän tästä selviäisi nukahtamatta.
Arvioituaan oloaan hetken Lesley kohautti hartioitaan ja asteli istumaan sohvalle.
"Jotain pientä suolaista. Voileipä..? Hetkinen annoin juuri tekosyyn käyttää teräasetta..." Loppuosan Lesley mutisi muka itsekseen ja irvisti.
"Mutta siis, selviän leivällä, hedelmällä tai jollain pienellä helposti syötävällä. Ellet halua tilata jotain... Jostain?"


Val oli jo nousemassa tekemään leipää, mutta tarjous ruuan tilaamisesta sai miettimään. Niin. Trisha ei ollut kotona, voisi tilata itselleen juuri sellaisen pizzan kuin haluaisi!
"Jos... Jos pizzan tilaaminen olisi ok?" Se ei kyllä ollut seksikästä ruokaa eikä hänen olisi tarvinnut syödä rasvaista pizzaa, mutta väliäkö sillä oli.
"Saan harvoin tilata oman pizzan kuten haluan." Yksinhuoltajuuden kiroja.

Lesley nyökkäsi ja kaivoi puhelimensa hupparin taskusta.
"Elämä risaiseksi, tilataan pizza. Toivottavasti Trisha ei loukkaannu siitä, että jää ilman." Mies hykersi ja vinkkasi silmäänsä. Hän joutuisi elämään vähän tiukemmalla budjetilla seuraavan viikon, mutta eiköhän siitä selviäisi.
Älypuhelinsovelluksille kiitos siitä, ettei jokaista ruokapaikkaa pitänyt tarkistaa erikseen.
"En ole syönyt yhdessäkään näistä." Mies tunnusti silmäiltyään ruudulle avautunutta listaa hetken ja ojensi puhelimensa Vanessalle. Tuo saisi valita ravintolan ja oman pizzansa. Hän etsisi sitten jotain hyvältä kuulostavaa ja toivoisi, että nimi oli enne.
"Hän on varmasti syönyt herkkuja viikon tarpeisiin tänään." Vanessa naurahti, ottaen puhelimen vastaan. Hän etsi lähellä olevan lempipaikkansa ja valitsi sieltä pizzan omilla täytteillä. Jalapenoa, sipulia, pepperonia, ananasta ja bbq-kastike. Ah, se olisi täydellinen. Hän ojensi puhelimen takaisin Lesleylle, hymyillen hieman.
"Näyttää että se tarjoaa kyllä aika pitkää toimitusaikaa." Kaksi tuntia, ei se loppuviikosta sinänsä ollut ihme.
"Jos et heti nälkään kuole?"

"No sitten" Lesley virnisti ja otti puhelimen takaisin Vanessan sitä ojentaessa.
"Eh, enköhän minä selviä." Mies joutui sensuroimaan tilanteeseen sopivan vitsin ja tyytyi hykertämään sille itse.
"Jos en, se on luonnonvalintaa." Lesley valitsi omaan pizzaansa jalopenoja, sipulia ja tulista salamia. Tai no, joku oli valinnut ja keksinyt tehdä siitä valmiin, nimetyn vaihtoehdon.
"Olenpas tylsä." Hän mutisi itsekseen ja lähetti tilauksen.
"Kaksi tuntia. Tässähän ehtii katsoa ainakin yhden elokuvan välissä." Vähän huonosti ajoitettu eloluvaruoka tilaus. No, olkoot.

"Sanot jos et kestä. En ehkä tapa sinua nälkään siihen." Vanessa lupasi.
"Niin kyllä ehtii. Hups." Ei hän tiennyt oliko oikeasti pahoillaan. Elokuvan pyörittyä sellaisen sopivan kauan hän oli hivuttautunut lähemmäs miestä, sillälailla puolihuomaamattomasti. Voi kun joku olisi osannut estää häntä liukumasta ainaiseen käytökseensä.

Lesley lupasi kertoa, mikäli nääntyminen lähestyi. Olihan hän sen kakunpalan syönyt, nyt teki lähinnä mieli jotain suolaista.
Kaksikko linnoittautui sohvalle ja elokuva laitettiin pyörimään.
Aluksi Lesley ei edes huomannut, että Vanessa hivuttautui lähemmäs. Kun hän lopulta havaitsi sen, pienen hätääntymisen jälkeen alkoi yhtä salamyhkäinen hivuttautuminen kauemmas. Harmi vain, että sohva loppui kesken ja mies joutui keksiä paremman tavan paeta iholle tunkevalta ihmiseltä. Ei hän varsinaisesti ollut huomiosta pahoillaan. Se vain... Tuotti toisinaan hippusen ongelmia.
"Saanko ottaa vettä? Haluatko sinäkin?" Mies kysyi lopulta ja nousi ennen kuin edes sai vastauksen. Se oli joko tämä tai lattiaan maastoutuminen puhelimen perässä.
Lesley hipsi keittiöön ja paikallisti itselleen lasin. Ihan niin tökeröksi hän ei aikonut alkaa, että joisi suoraan hanasta.
"Emme muistaneet tilata juotavaa pizzan mukaan." Hän harmitteli lasia täyttäessään. "Onko tässä juoksumatkan sisällä kauppoja auki, jos hakee jotain, vai selviämmekö pelkällä vedellä?"

Val huokaisi sisäänpäin kun Lesley nousi ylös. Ei kai tuo ymmärtänyt juosta karkuun? Kai mies olisi sanonut, jos ei olisi halunnut? Niin nuo yleensä tekivät.
"Tietty. Ja en minä tarvitse." Hän huokaisi hiljaa. Lopulta hän kyllä nousi sohvalta, livahtaen keittiöön Lesleyn perässä.
"Mmmm... Ei taida olla." Rehellisesti, hän ei nyt vain muistanut, eikä jaksanut tarkistaa.
"Kaapissa on kyllä pari tölkkiä limsaa."

Lesley vilkaisi peräänsä tullutta Vanessaa hieman epävarmana. No, tuon koti, nainen sai liikkua missä halusi. Vaikkakin tuo oli sanonut ettei halua vettä.
"Harmi." Mies kohautti hartioitaan ja vilkuili kaappien ovia.
"No, sinä saat juoda ne." Lesley keskittyi tyhjentämään lasinsa ja täytti sen uudelleen sanaakaan sanomatta. Pakoon juokseminen ei ollut ehkä aikuisin mahdollinen teko, hän tajusi sen nyt. Myöhäistä.
"Tuota. Jos vain... Katsottaisiin elokuvaa? Ei millään pahalla, mutta... En voi." No, impotenssiin vetoaminen ei sekään ollut kovin järkevää. Miksi hän ei osannut yhtäkkiä puhua. Paniikki? Ehkä, hän ei ollut enää varma. Kädet sentään toimivat ja vesilasi päätyi pöydälle eikä lattialle...

"Ehkä minä pärjään vain yhdellä." Nainen naurahti. Lesleyn sanat pudottivat vatsan pohjaa metrin alaspäin.
No nyt nolotti. Puna koetti kevyesti hiipiä poskille. Hitto. Voi helvetti.
"Helv... siis hitto. Joo. Anteeksi." Pitikö aina ahdistelöa kaikkia?

Lesleytä nolotti vähintäänkin yhtä paljon, hän ei oikein tiennyt mihin katsoa. Hän oli siis käsittänyt oikein. Kerrankin näin eikä noloa 'mitä hittoa sinä kuvittelet?' tilannetta, mutta oli tämä silti noloa.
"Ei se mitään." Lesley hieroi niskaansa ja nojasi selkänsä tasoa vasten. Miten tämän nyt ilmaista nätisti.
"Netflix and chill, kai minä vähän annoin vääriä vaikutelmia." Mies yskähti, tyhjensi vesilasin yhdellä kulauksella ja harkitsi täyttävänsä sen uudelleen.
"Vika ei ole sinussa. En ole... pahoillani? Huomiosta. Minä vain en voi." Ehkä hän sittenkin osasi puhua.

Onnea Lesley. Vanessaa olisi hankala vakuuttaa siitä, ettei hänessä itsessään olisi vikaa. Hän oli tottunut olemaan se... Jämä. Huono. Viimeinen vaihtoehto.
"Ei se... En... Mnhm." Ei voinut? Oliko tuo naimisissa tai jotain? Ei kai, jos kerran ei kuitenkaan haitannut.
"Uh... Eihän se minun syyni ole mutta... Mikset?"

Sieltä se tuli, se kysymys jota mies oli pelännyt. Hän ei pitänyt valehtelusta, mutta totuuden kertominen tässä vaiheessa tuttavuutta oli vähän... Kammottava ajatus.
"Lääketietellisistä syistä." No, se oli tarpeeksi lähellä totuutta.

Val keinahti kevyesti kannoilta päkiöille ja takaisin. Lääketieteelliset syyt? Hänelle ei oltu koskaan annettu yhtä naurettavan ympäripyöreää syytä.
"Mmn. Okei." Eihän Lesley tilivelvollinen ollut, mutta tuntui ettei tuo ollut rehellinen joten tämä johtui siis hänestä.



Lesley ei ollut varma, menikö hänen selityksensä läpi. Nainen ei alkanut udella lisää, mikä oli ollut ympäripyöreän vastauksen tavoitteena.
"En tartuta mitään, tätä juomalasia uskaltaa käyttää pesun jälkeen." Hän totesi vielä, siltä varalta että nainen sattui olemaan niitä jotka pelkäsivät HIVIn tarttuvan kättelyssä. Hitto, hän ei edes polttanut, eikä täten päässyt sen varjolla painumaan ulos.
"Voin lähteä, kun pizza on tuotu. Tai vaikka nyt." Mies lupasi harmistuneena ja suoristautui. Hänellä ei enää ollut nälkä. Oikeastaan hän halusi vain tienpäälle ja vikkelästi. Hemmetin elokuvailta. Ei enää ikinä.

Val meni vähän vaikeaksi. Kun tavallaan itketti, mutta sitten taas olisi tehnyt mieli kysyä jotain. Kun Lesley oli oikeasti ihan mukava! Koska viimeksi hän oli tavannut miehen joka ei ajatellut vain yhtä asiaa? Ei varmaan koskaan, ehkä? Hyvä on, ehkä Knox, mutta sen hän työnsi nopeasti mielestään.
"Ei... Sinun tarvitse. Anteeksi. Ellet halua. Maksan sen kyllä takaisin, kuitenkin maksoit omastasi... Uh. Hitto, pitäisi opetella käyttäytymään. Anteeksi."

Lesley huokaisi, nojasi selkänsä uudelleen tasoa vasten ja risti kätensä, koska ei enää keksinyt parempaakaan paikkaa säilöä ylimääräisiltä tuntuvia raajoja.
"Ei tarvitse maksaa, minä lupasin jo." Ehkä. No, olisi kuskin osalta varmasti helpompaa, jos ne maksaisi yksi ja sama ihminen.
"Ei tarvitse pyytää anteeksi. Kuten sanoin, en ole pahoillani huomiosta. Katsotaan joskus toiste. Mikäli siis pystyt ja haluat ihan vain hengailla?" Oli ehkä virhe sanoa noin. Ikään kuin lupailla liikoja. Mutta mistä sitä ikinä tiesi, miten asiat etenisivät.

Vanessa kurtisti kulmiaan hieman. Hän ei nyt pysynyt perässä, ihan oikeasti. Hän näpersi mekon helmaa, silläkin uhalla, että se nousisi aivan liian korkealle, noin siveyttä ajatellen. Kerrankin sentään oli sukkahousut alla.
"Siis... Voin. Mutta kai tiedät etten tuomitse? Minulla ei ole varaa tuomita muita." Ei tosiaan ollut, terveisin entinen narkkari.

Lesley purskahti nauruun, hiljeni nopeasti ja pudisti päätään hykertäessään vaimeasti. Hyvä on, tämä oli ehkä absurdein reaktio koko tilanteeseen, jonka vain kuvitella saattoi. Mies kokosi itseään hetken, huokaisi ja pudisti päätään uudelleen.
"Anteeksi. Olen kuullut tuon monesti, vain saadakseni turpaan tai kuullakseni hyvin iljettäviä juoruja selkäni takana." Lesley hieroi otsaansa, puhalsi keuhkonsa tyhjiksi ja nosti katseensa kattoon. Hienoa, nyt häntä alkoi itkettää.
"Eivät kaikki ole kusipäitä, mutta sitä oppii varovaiseksi. Anteeksi."

Vanessa katsoi miestä hetken, kunnes silmät laajenivat hieman. Hän otti varovasti pari askelta lähemmäs, ojentaen kättään.
"Vanessa, entinen narkkari ja teiniäiti. En voi tuomita ketään."  Hän vilkaisi kattoon tuijottavia kasvoja.
"... Halin?" Ensimmäinen sana oli hukkunutta mutinaa, mutta hän oli kysynyt haluatko halin.

Lesley ei onnistunut pitämään kasvojaan peruslukemilla, kun Vanessa esittäytyi hänelle uudelleen. Hänen onnistui kuitenkin sulkea auki loksahtanut suunsa, ja levähtäneet silmät peitti kätevästi kattoon suunnattu katse. Okei, hän oli tiennyt Trishasta, mutta narkkari osuus oli uusi. Valehteliko Vanessa? Todennäköisesti huonoin hätävalhe jonka tähän tilanteeseen saattoi keksiä, joten... ehkä sekin piti paikkansa.
Kuullessaan hali sanan mies laski katseensa naiseen. Hän ei ollut varma. Hän oli aivan liian tietoinen kropastaan juuri nyt, eikä hali välttämättä auttanut asiaa yhtään. Siihen ei kuitenkaan kuolisi. Ehkä. Millä perusteella halista voisi kieltäytyä?
Mies levitti varovaisesti kätensä ja hymähti.
"Toki."

Val levitti kätensä, hieman häpeissään ja halasi miestä varovasti. Ei hän tiennyt että Lesleyssä pitäisi olla jotakin erikoista, joten ei hän edes huomannut. Kun ei osannut etsiä.
"Anteeksi. En yleensä sano siitä mitään, mutta... Niin. Minulla ei tosiaan ole varaa tuomita. Ketään. Mistään. Ei kuulu tapoihin."

Lesley kietoi kätensä Valin ympärille hyvin varovaisesti ja hymähti naisen sanoille.
"Ei se mitään." Sen järkevämpää vastausta mies ei keksinyt.
Koottuaan itseään hetken mies tarttui Vanessaa varovaisesti hartioista ja yritti siirtää tuon kädenmatkan päähän itsestään. Se ei suojelisi häntä läimäytykseltä, eikä antanut montaa sekuntia paeta, mutta olkoot.
Mies keräsi itseään vielä hetkeä ja veti syvään henkeä. Olkoot. He olivat tunteneet muutaman päivän, menetys ei ollut suuri. Harmillinen, muttei suuri.
"Olen transmies." Lesley sai lopulta sanottua ja alkoi heti etsiä Vanessan kasvoilta merkkejä... Jostain. Kauhusta ehkä.

Nainen otti pari askelta taaksepäin. Hän jäi kieltämättä tuijottamaan Lesleytä ja kallisti päätään. Se ehkä selitti jotakin, mutta ei tarjonnut hänelle syytä inhota miestä tai halveksua. Mitä ikinä tuo nyt sitten oli odottanutkaan.
"Eli siis..." Hän näytti miettivän hetken. Sehän tarkoitti että Les halusi olla mies, mutta ei alun perin ollut? Menihän se niin? Kai. Tuskin tuo olisi näyttänyt tuolta, jos olisi halunnut olla nainen.
"Siksi et voi?" Vatsan pohja putosi vielä alemmas, tosin nyt helpotuksesta.
"Voi hitto, olen ihan kamala. Anteeksi. Minä luulin että sanoit ettet voi jonkun... Jutun takia, koska... Voi hitto." Miltein jo nauratti.

Vanessa ei näyttänyt kauhistuneelta, vaikka ottikin pari askelta taaksepäin. Kun tuo sitten avasi suunsa, lähinnä mietteliään näköisenä, uskalsi Lesley hengittää hieman. Hvyä on, häntä ei heitetty ulos kenkä takaraivossa..?
"Kyllä." Hän sai sanottua ja loi kasvoilleen jonkin hymyä muistuttavan irvistyksen. Naisen sitten alkaessa pyydellä anteeksi, rentoutui Lesley silminnähden ja hieraisi niskaansa naurahtaen.
"Olisin sanonut jotain avanteesta, mutta... Sen katoaminen olisi vaatinut pitkän ja monimutkaisen valheen." Tätä helpotusta ei voinut sanoin kuvailla. Toivottavasti tämä ei ollut ennenaikaista.

Vanessa heilautti kättään, pudistellen päätään.
"Noh! Ei... Voi sinua." Hän halasi tuota nopeasti uudelleen.
"Voi ei. Ja... Anteeksi vielä kerran. Minulla on vain paha tapa olla tosi... Tosi helppo. Mutta en minä tuota säikähdä."

Lesley ei vastustellut, kun nainen antoi hänelle pikahalin. Eivät ne tilannetta ainakaan enää voineet pahentaa.
Mies naurahti vaisusti naisen pahoitellessa tilannetta vielä uudemman kerran, tällä kertaa myös itseään mollaten.
"Se on hyvä tietää. Siis se, ettet säikähdä tällaisesta." Mitähän tähän nyt lisätä. Mies vilkuili ympärilleen ja hymähti. Tasa-arvo luennon pitäminen tässä tilanteessa olisi vähintäänkin hilpeä veto.
"Jos me katsottaisiin se elokuva loppuun?" Hän ehdotti varovaisesti ja hieraisi niskaansa. Ehkä tämä tilanne rauhoittuisi tästä.

Val oli liian helppo. Ei sitä voinut muuten sanoa. Hän ei osannut kuin hakea hyväksyntää seksin kautta ja boostata sillä itsetuntoaan. Päätyen vain rikkomaan itsensä vielä pahemmin. Huokaus. Hän nyökkäsi, ottaen itselleen lasin vettä.
"Katsotaan vain." Nyt hän ainakin hakeutui sohvalle palattuaan kiltisti siveän matkan päähän.

Lesley huokaisi helpotuksesta ja asteli takaisin olohuoneeseen. Hän istui entiselle paikalleen ja yritti keksittyä elokuvaan, josta oli mennyt välikohtauksen takia ties kuinka paljon ohitse. Keskittyminen vain ei onnistunut ja lopulta Lesley vain teeskenteli katsovansa ajatusten lennellessä ties missä. Ehkä hänen pitäisi vain lähteä, kun pizza oli maksettu. Seurallisuus tuntui harvinaisen vaikealta näin vaihteeksi.
"Moneltako se ruoka tilattiin?" Lesley kysyi lähinnä rikkoakseen hiljaisuuden. Hänellä se puhelin oli, kai asian siitä olisi voinut tarkistaa...

Vanessa tajusi kyllä pilanneensa kaiken, kun hiljaisuus vain venyi ja venyi. Kysymyksen kuullessaan hän havahtui ja vilkaisi kelloa.
"Tuskin kauan menee enää. Voin kyllä edelleen maksaa ne jos haluat lähteä." Pitikö aina ahdistella ihmisiä? Pitikö?

"Äh, kyllä minä ainakin maksamaan jään." Kyllä hän voisi näön vuoksi palan syödä täälläkin. Pizza oli parempaa lämpimänä, ja nälkä palaisi muutenkin joskus.
"Enkä minä välttämättä halua lähteä. Olen vain vähän..." Lesley elehti käsillään ja tuhahti. No, mitä hän nyt oli.
"Varpaillani, sen keskustelun takia. Vaikka oletkin ok asian kanssa." Mies hymyili anteeksipyytävästi. Vanessan oli tähän vain osa syyllinen, aikaisemmat huonot kokemukset painoivat kupissa huomattavasti enemmän kuin tämä yksittäinen, varsin nopea rehellisyys.
"En ole siksi kovin seurallinen."

Val huokaisi hiljaa. Niin, ihmisillä oli salaisuuksia, joita nuo eivät halunneet kertoa. Kuten hänellä itselläänkin oli ollut ja hän oli kertonut sen Lesleylle. Jes, hieno tyttö Vanessa. Kerro nyt ihmeessä vielä olevasi raskaana!
"... Anteeksi. Mutta se ei oikeasti haittaa. Mitenkään." Val lisäsi vielä. Niin, häntä ei haittaisi edes... Mieli teki haudata kasvot käsiin. Miten ihmeessä hän saisi itsensä pysymään kurissa?
"Aneeksi, en halunnut pakottaa sinua kertomaan." Siltä se ehkä oli näyttänyt, kun nainen oli ottanut niin itseensä kieltäytymisestä.

Lesley tyytyi nyökkäämään Vanessan vakuutellessa jälleen, ettei asia ollut ongelma. Mitä useammin tuon kuuli, sitä epävarmemmaksi hän sen totuudenmukaisuudesta tuli.
"Hei, minä olisin edelleenkun voinut valehdella. Avannepussi tai jotain sellaista. Et vaikuta mahdottoman uhkaavalta joten kerroin totuuden." Lesley kohautti hartioitaan.
"Olisin silti varpaillani. Pelkäisin jääväni valheesta kiinni." Mies naurahti ja nousi jalkeille hakeakseen lisää vettä.
"Ei voi voittaa. Kyllä tämä tästä." Hän ei päässyt keittiöön asti, kun ovikello pärähti. Pizzakuski, ainakin toivottavasti.

"Niin olisit." Vanessa myönsi. Lesley olisi voinut valehdella, mutta olisi varmasti arvannut, mitä siitä olisi seurannut.
"Ja sitten olisin alkanut itkeä, joten olisiko se sitten ollut valheen arvoista?" Hän huomautti pehmeästi. Milloinhan hän oppisi käyttäytymään? Lesley estäisi hänen numeronsa heti kun pääsisi täältä ulos. Voi luoja. Hän hymähti ja hymyili hieman miehen naurahdukselle. Vanessa nousi ovikellon soidessa ja asteli ovelle, antaen laukustaan kuskille käteistä.
"Ruoka tuli." Hän ilmoitti, ihan kuin se nyt oli suurikin yllätys. Hän avasi oman laatikkonsa, ottaen kaapista sen jälkeen kaksi lautasta (jos nyt vaikka Lesley ei katoaisi heti) ja ne kaksi limsatölkkiä jääkaapista pöydälle. Hän otti omalle lautaselleen pari palaa pizzaa, kaataen limsan tölkistä lasiin. Hän inhosi lävistyksensä kanssa tölkistä juomista.

"Hei, et sinä olisi välttämättä koskaan saanut tietää, että valehtelin." Lesley ei ollut varma, tarkoittiko nainen itkevänsä säälistä, surusta tai valehtelusta sinänsä, mutta kuitenkin.
Vanessan vahvistettua hänen epäilynsä pizzasta, oli Lesley astelemassa ovelle maksamaan. Nainen ehti kuitenkin ensin ja mies joutui vain pyörittelemään peukaloitaan. Hän seurasi katseellaan Vanessaa tuon astellessa keittiöön laatikoiden kanssa ja seurasi sitten perässä.
"Kiitos." Mies hymähti ja aukaisi laatikkonsa. Varmistettuaan että pizza oli edes melkein sitä, mitä hän oli tilannnut, nappasi hän muutaman palan Vanessan antamalle lautaselle.
"Pidätkö minua sivistymättömänä hirviönä, jos juon tölkistä?" Mies kysyi virnistäen ja avasi toisen limsatölkeistä.
"Tuliko autosi muuten kuntoon?" Olihan tässä nyt jo muutama arkipäivä välissä, luulisi ainakin että korjaamo oli hoitanut homman kotiin.

Vanessa ei sanonut ensin mitään, mutta vilkaisi sitten Lesleytä.
"Sillä ei olisi varsinaisesti ollut tekemistä sen kanssa, saisinko tietää vai en." Mitä hän oikein selitti? Jestas. ei Lesleytä kiinnostaisi hänen itsetuntokriisinsä millään tasolla. Ketä muka kiinnostaisi ja kuka aasi niistä avautui?
"En pidä. Arvostan sinua, koska joudun tiskaamaan käsin." Vanessa vastasi hymyillen, vilkaisten miestä sitten. Niin, auto.
"Joo, tuli. Kulkee ja kukkuu taas, ainakin hetken ajan. Kiitos avusta vielä."

"Ai." Lesley tyytyi vastaamaan lähinnä hämmentyneenä. No, ehkä nainen oli sitä tyyppiä, joka itki aina kun jollain oli parantumaton vaiva tai vakava sairaus.
"Voi hemmetti, pizzan saa syötyä laatikosta, en minä tähän olisi lautastakaan tarvinnut." Mies totesi hekottaen ja upotti hampaansa ruokaan. Saisi olla mausteisempaa, muuten tämä maistui oikein hyvältä.
"Eipä kestä." Vaikka hän olikin vain todennut, että matka tyssäisi siihen ilman apuvoimia.
"Jos se tyssää uudelleen, voit soittaa." Mies muistutti hymyillen ja keskittyi syömään pizzaansa. Tilanne oli vähän keventynyt, hän saisi ainakin vähäsen alas.

Vanessa ei voinut olla nauramatta Lesleylle. Niin. Pizzan tosiaan sai syötyä laatikosta.
"Minä itse hienostelin antamalla lautasen. Ja ne on helpompi tiskata kuin lasit..." Val mutisi, iskien leikkisästi silmää. Ehkä Lesley tämän kerran saisi anteeksi.
"Minä soitan." Vaikka hän epäili että mies ei välttämättä vastaisi. Se epäilys tosin hälveni hitaasti tilanteen rentoutuessa.
"Niin ihanaa syödä kerrankin aikuisten pizzaa. Niin ihanaa."

Lesley nosti lautasen silmiensä tasalle ja oli katselevinaan sitä arvioivasti.
"No joo, kaksi suoraa pintaa, vähän huuhtelee ja siinä se." Hän totesi lopulta ja nyökkäsi hyväksyvästi laskiessaan lautasen takaisin pöydälle.
"Kai sitä voi sitten tämän verran hienostella." Mies keskittyi hetkeksi syömään. Vanessan todetessa aikuisten kesken syömisestä, virnisti Lesley hyväntuulisesti.
"Ai? Pitääkö minun heittäytyä hankalaksi ettei tule ikävä teiniä?" Hän taiteili pizzansa loput lautaselle ja alkoi taitella laatikkoa sopivammaksi roskista varten.
"Ehkä en. Onhan se mukava olla välillä ihan vain tekemisissä ikäistensä kanssa. Samanlaisia ongelmia ja ainakin melkein samanlainen maailma." Ja taas meni filosofian puolelle. Lisää kahvia?
"Vai?" Lesley kysyi lähinnä täytelauseena. Ja pitääkseen keskustelua yllä.

Aikuisten kesken ja vieläpä omilla täytteillä, ilman lapsen mieltymysten huomioimista. Täydellistä.
"Voi, olet ihanan ajattelevainen, mutta ei tosiaan tarvitse. Oloni on oikein kotoisa." Vanessa nauroi miehen ehdotukselle hankalaksi heittäytymisestä. Hän vannoi että Trisha muuttui päivä päivältä vaikeammaksi.
"On. Se tuntuu henkireiältä." Nainen myönsi sen hymyillen, haroen kevyesti hiuksiaan syömisen lomassa.
"Pitäisi kyllä varmaan harrastaa sitä useammin."

"Ai? Voi harmi, luulin että pääsen näyttelemään. Kerro toki, jos muutat mielesi." Lesley iski hykertäen silmäänsä ja päätti lopultakin istuutua syömään. Pari ensimmäistä palaa oli mennyt vallan lahjakkaasti seisten.
Mies nyökytteli päätään Vanessan vastaukselle henkireiästä.
"Suosittelen." Hän totesi ja hörppäsi juomaansa.
"Ehkä sieltä jooga porukasta löytyy kavereita? Ellei siis päätä siirtyä kotijoogaan, alias lattialla makailuun." Mies tuumi ja hymähti.
"Tai no, enhän minä tiedä puuttuuko sinulta kavereita. Vaikutat mukavalta, en usko että sinua vältellään kuin ruttoa? Vaikkakin... No, olet entinen väärinkäyttäjä." Tai ehkä se oli hänen hassu ihmistutkansa, joka ei erottanut hälytysmerkkejä ja antoi ainakin yhden mahdollisuuden kaikille? Mies kyllä myönsi keräävänsä tuttuja hyvin ahkerasti vain katkaistakseen välit myöhemmin, syystä tai toisesta...

Vanessa naurahti Lesleyn sanoille. Voi ei, nytkö hän oli vienyt tuolta viimeisetkin ilot?
"Voi, kerron kyllä. Mutta sinuna en pidättelisi hengitystä sitä muutosta odottaessa." Vanessa nauroi kiusoittelulle, haroen uudelleen hiuksiaan. Lesleyn sanat saivat naisen vähän vaikeaksi. Niin, ei häntä vältelty, mutta Val jäi monessa ulkopuoliseksi.
"Niin." Niinhän hän oli. Se oli leima joka ei päästäisi häntä helposti otteestaan, jos koskaan. Hän tulisi aina olemaan se joka tuhlasi nuoruuttaan lääkkeiden, huumeiden ja alkoholin värittämissä huuruissa.
"Eivät ihmiset varsinaisesti hingu seuraani. Vai näetkö jonkun ratsastuskoulun poniäidin pyytämässä minua teelle? Ne samat äidit ovat siellä joogaryhmässä." Hexham ei valitettavasti ollut niin iso.

Lesley lupasi jatkaa hengittämistä odotellessaan, tukehtuminen ei ollut suunnitelmissa.
Vanessan sitten todetessa, että samat ponimammat pyörivät myös joogassa, eivätkä varsinaisesti hinkuneet päästä seuraan, kurtisti Lesley kulmiaan mietteliäänä.
"Kieltämättä vähän hankala tilanne." Hän totesi lopulta ja kohautti hartioitaan.
"Shakkikerho?" Mies ehdotti naurahtaen ja haukkasi palan pitsaa. Hän oli ehkä vähän väärä henkilö neuvomaan ystävien hankinnassa, hän vain meni puhumaan ihmisille ja siinä se.

Lesleyn ehdotus shakkikerhosta sai Vanessan pärskähtämään ja peittämään suunsa. Hän oli ollut juuri juomassa. Hyvä näinen, älä nyt pärskäytä limsoja syliisi! Hän nielaisi takellellen.
"Oi, mikä loistava idea. En herättäisikään ollenkaan paheksuntaa." Hän virnisti leveästi.



Vanessan pärskähdys sai Lesleyn tyrskähtämään, mitä seurasi tukahdutettu yksintä. Se tästä vielä puuttuisi, että he molemmat kuivahukkuisivat tai muuten tukehtuisivat.
"Hei, voit kuvitella olevasi luontodokkarin juontaja. Sillä erolla, että tarkkailet ihmisiä heidän luontaisessa ympäristössään." Mies sai lopulta sanottua ja veti henkeä.
"En tiedä, olen huono neuvomaan. Olen vähän turhankin sosiaalinen, vaikea neuvoa hiljaisempia." Mies kohautti hartioitaan ja keskittyi syömiseen. Kylmä pizza ei ollut kovin hyvää.

"Miten loistava idea! Saisin vuoden naurut poniäitien elinympäristön ja käytösrituaalien selostamisesta." Vanessa joutui luovuttamaan syömisen kanssa, jotta voisi huoletta keskittyä nauramiseen. Hän painoi käden hellästi lantion ja vatsan välimaastoon. Aiemmin tässä kuussa krampannut vatsa ei ollut vielä ihan entisellään.
"Noh, ehkä se tästä. Ja jos huomaat, minua ei varsinaisesti voi kehua hiljaiseksi." Nainen pyyhki naurukyyneliä silmäkulmistaan.

"Ha. Ja jonkin palkinnon harvinaisen lajin seurannasta." Lesley hykersi ja yritti syödä samaan aikaan. Ehkä hänen pitäisi olla naurattamatta seuraansa, Vanessa elehti jo sen näköisesti, että tuon vatsaan sattui.
"No okei, hiljainen on väärä sana." Hän myönsi. Paremman sanan puutteessa, ujokin oli... kaukana totuudesta.
"Joka tapauksessa, olen huono neuvomaan muita siinä, kuinka ystäviä voi löytää. Etkä kyllä pyytänytkään apua, anteeksi."


"Todellakin. Valitettavasti se ei ole edes uhanalainen." Vanessan vatsaa sattui osittaisen keskenmenon jälkimaininkien takia, ei suinkaan siksi että nauroi liikaa. Hyvä on, hieman siksikin, mutta se oli tervetullutta Vanessan elämään. Hyvistä nauruista oli aikaa.
"Luoja tietää että tarvitsisin apua sen kanssa." Vanessa myönsi, suoristautuen hieman.
"Ehkä sovellan hyviä neuvojasi ja jätän nämä hilpeimmät kokeilematta."

Lesley tuhahti muka pettyneenä, kun Vanessa totesi etteivät ponimammat olleet harvinaisia. No, kieltämättä, kun lähialueilla oli useita talleja, kertyi niiden lieveilmiönä nurkkiin kaiken näköistä.
"Soveltaminen kannattaa, samat ohjeet eivät toimi kaikille." Mies virnisti ja keskittyi hetkeksi juomansa hörppimiseen.
"Se elokuva meni hieman ohitse. Haluatko katsoa toisen?" Eipä hänellä ollut kiire mihinkään, ja jos katselu pysyisi katseluna, hän voisi hyvin jäädä vielä pariksi tunniksi.

Vaikka Lesleyn antamat neuvot olivatkin hilpeitä, niin ne tuskin toimisivat elävässä elämässä. Tosin, Vanessasta tuntui että hän alkaisi pian viihdyttä itseään niillä, ettei vallan tylsistyisi.
Harmaa katse kohoi mieheen, hänen hymyillessä hieman. Niin, elokuva. Hävetti. Onneksi meikki kasvoilla kätki punastuksen alleen.
"Sinä saat valita nyt." Ainakin Vanessa osaisi nyt käyttäytyä. Ehkä.

"Mistä saan valita?" Mies kysyi ja laski tyhjän tölkin pöydälle.
"En viitsi mennä sörkkimään muiden tavaroita luvatta." Vanessan näytettyä hänelle leffahyllynsä, syventyi Lesley tutkimaan sen sisältöä. Harmi, hän ei tiennyt vuokraemäntänsä Netflix tunnuksia, sieltä olisi voinut löytyä jotain kivaa. Lopulta mies kuitenkin päätyi johonkin tutun oloiseen komediaan, nappuloi sen pyörimään ja siirtyi istumaan sohvalle. Noin. Kyllä hän vielä pari tuntia jaksaisi täällä hengata.


Vanessa näytti varovasti leffahyllynsä. Se ei ollut suuren suuri tai valikoimalla pilattu, mutta kuitenkin siellä oli vähän kaikkea. Hän laittoi elokuvan pyörimään ja istui kiltisti Lesleystä siveän matkan päähän sohvalla. Jossakin vaiheessa hän nousi ja haki jäätelöpurkin ja kaksi lusikkaa. Piti syödä ettei hän ahdistelisi viatonta kanssaeläjää.
"Haluatko?"


Lesleyn onnistui keskittyä elokuvaan, vaikka pizza ei ollut ainakaan auttanut kuumuuden kanssa. Vanessan noustessa Lesley vilkaisi tuon perään kysyvästi, mutta siirsi sitten huomionsa takaisin ruutuun ja venytteli. Ei tämä mikään hyvä elokuva ollut, mutta ei tappavan kaameakaan. Naisen palatessa jäätelön kanssa Lesley terästäytyi hieman.
"Oi, minä joko poksahdan tai pyörin täältä pois. Kyllä kiitos." Mies naurahti ja otti lusikan vastaan. Jäätelö voisi viilentää.
"Mikä on sinun suosikki jäätelömakusi?" Pitäisiköhän hänen satsata ystäväkirjaan. Itseasiassa kerrassaan loistava idea... Saikohan niitä vielä jostain, vai pitäisikö mokoma askarrella itse..? No, myöhemmän ajan murhe.

Jäätelö teki kaikesta parempaa. Vanessa otti lusikallisen itse ja ojensi purkkia sekä toista lusikkaa Lesleytä kohti.
"Pyöriminen on aina hyvä vaihtoehto. Usko minua, minä tiedän." Ei hän nyt niin lihava ollut. Hieman vain pyöreä ja sen lisäksi muodokas oikeista kohdista.
"Suosikki? Uh... Kaikki missä on suklaata. Sinun?" Hän keskittyi hetkeksi elokuvaan. Jäätelö tosiaan teki kaikesta parempaa.

Lesley hymähti Vanessan toteamukselle. Kyllä, hän oli huomannut että nainen oli tukevahko, muttei ollut kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota.
Miksi olisi? Ei ollut millään tavalla hänen asiansa.
"Minä pidän Banana Split jäätelöstä. Ben and Jerry's siis. Mutta sitä tulee harvemmin ostettua. Mansikkajäätelö menee yleensä siis edelle." Banana Split oli ollut viime silmäyksellä vähän kallista lystiä, tilanne tuskin oli parantunut sitten viime näkemän.
"Mutta suklaakin menee. En oikeastaan keksi ainoatakaan jäätelöä, jota vihaisin... Paitsi joku outo sorbetti-muka-jäätelö hässäkkä."

Vanessa suosi vain termiä pyöreä. Hän ei ollut lihava, mutta muutama kilo oli ehkä sellaisia, että niistä voisi hankkiutua eroon. Onneksi ne olivat sentään edes suurinpiirtein pakkautuneet oikeisiin paikkoihin. Hän hymyili kevyesti. Ei hänkään usein ostanut sitä kallista, hyvää suklaajäätelöä. Se makoi ihan liikaa vakituikseksi herkuksi. Vain joskus harvoin.
"Ne ovat kamalia. Yhtä suurta huijausta. Ostin kerran vahingossa vegaanista jäätelöä. Se oli surullista." Vanessa hymyili hieman, vinosti. Kasvirasvoista ja kookoksesta valmistettu sotku ei ollut kovin hyvää.

Lesley irvisti, kun Vanessa mainitsi vegaanijäätelön.
"Juu ei, ei kuulu minunkaan suosikkeihini." Eikä tästä voinut syyttää edes teksasilaisten rasvaista, sokerista ja tukevaa ruokakulttuuria. Samaa vegaanitököttiä sielläkin sai pakasteesta.
"Kaikkea kyllä tulee vähintäänkin maistettua, jos tarjotaan." Mies lisäsi hymähtäen.
"Odotan innolla sitä päivää, että joku alkaa tyrkyttää minulle härän kiveksiä tai fermentoitua haita." Jahka rahaa olisi taas kasassa hieman enemmän, hän lähtisi varmasti tutustumaan molempiin. Sitten joskus kun.
"Mikä muuten on erikoisin ruoka, jota olet maistanut?"
Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] Just Friends. Right?
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Hexham-
Siirry: