PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [Y] A dream is a wish your heart makes

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1214
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: [Y] A dream is a wish your heart makes   Ti Marras 07, 2017 6:42 pm

Yksinpelejä Sabrielin elämästä Lontoossa.

Perjantai 10. marraskuuta 2017 - Lontoo

"Hei, miten täällä voidaan?"
Ystävällisesti hymyilevä lääkäri astui käytävältä huoneeseen, kädessään potilaskansio ja muistivihkonsa. Korkokengät lattiaa vasten kopisten Sabriel asteli pienen potilaan sängyn luo, hymyillen sängyssä makaavalle tytölle rohkaisevasti. Hän vilkaisi tarjotinta, jolla oli epäilemättä ollut kymmenvuotiaan tyttölapsen lounas. Sabriel nosti tarjotintelineen tottuneesti pois, seuraillen sivusilmällä vieressä piippaavia laitteita. Mykkä tyttö ei vastaillut kuin päätään pudistelemalla tai nyökkäämällä, mutta se ei ollut ennenkään Sabrielia estänyt puhumasta potilailleen. Nyt hän tiesi sentään Murtlen olevan oikeasti mykkä, eikä vain ujo tyttö. Hymy riitti vastaukseksi Sabrielille tuon voinnista.
"Kaikki on hyvin? Juttelin vanhempiesi kanssa ja tulin kertomaan, että pääset kotiin parin päivän päästä. Kyllä, kaksi yötä ja sitten pääset aamulla kotiin. Oletko innoissasi?"
Sabrielia ei haitannut tulla itse kertomaan tällaista. Murtle oli ollut naisen potilaana pitkään. Ensin hän oli seurannut tytön hoitoa harjoittelijana ja nyt erikoistuvana lääkärinä. Pelkkä tytön hymy innostunut hymy ja nyökkyttely riitti naiselle vastaukseksi, saaden hymyn syttymään lääkärin kasvoilla vieläkin aurinkoisemmaksi. Tämän takia hän jaksoi tätä työtä silloinkin, kun joutui miettimään työhuoneessaan, miten kertoisi vanhemmille noiden lapsen verikokeista paljastuneista huonoista uutisista.
"Käyn juttelemassa vielä vanhempiesi kanssa. He olivat menossa syömään ja varmasti palaavat kohta tänne. Äidilläsi oli mukana värityskirjoja, olit kuulemma pyytänyt. Lupathan värittää minulle jonkun kuvan?"
Päivän viimeinen työ oli ollut kertoa hyvät uutiset, joten hän saattoi ottaa ylimääräisen hetken Murtlen kanssa keskustellen. Vaikka keskustelu oli kovin yksipuolista, hän viihtyi silti vartin verran sairaalavuoteen reunalla istuen, ennen kuin lähti kohti työhuonettaan. Potilaskansio laatikostoon ja syvä hengenveto. Hän ehtisi täältä nopeasti myöhäiselle lounaalle, ennen kuin pitäisi kiitää tallille. Siellä oli tänään terapiaratsastusryhmä, jonka avustajaksi hän oli lupautunut. Joku olisi varmasti kyseenalaistanut naisen halun auttaa vielä vapaa-ajallaankin, kun otti huomioon hänen työnsä raadollisuuden.
Silti vain yksi vilkaisu työhuoneen seinällä olevaan isoon ilmoitustauluun riitti muistuttamaan miksi hän teki tätä työtä. Taululla oli siististi nastoilla kiinni lapsien tekemiä piirroksia. Jokaisessa oli nimi ja ikä, muistuttaen naista siitä miten paljon hänen työnsä auttoi. Se oli henkisesti raskasta, kuormitti naista (ja lihotti terapeutin lompakkoa joskus todella paljon), mutta silti hän ei olisi vaihtanut päivääkään pois.

Koputus ovella sai katseen kohoamaan.
"Sisään vain. Ah, Ewan. Kerro nopeasti, olen lähdössä."
Isoveli harvoin tuli hänen työhuoneelleen, sillä mies oli itse aivan toisella puolella suurta sairaalaa, jonka johtokunnassa heidän isänsä istui ties monettako vuotta.
"Muistathan ensi perjantaina sen varainkeruun?"
"Muistan, en ole unohtanut sitä."
"Onko sinulla seuralaista? Nehän ovat tanssiaiset."
Se sai siskon huokaisemaan syvään. Hän tiesi mihin tämä oli menossa. Isoveli oli vanhempien käskyläisenä tulossa ehdottamaan hänelle jotakuta lääketieteellisen maailman ihmemiestä, jolla oli rahaa, loistava asema ja ehkä vielä aatelinen arvonimi kaiken kaupaksi.
"Ei, ei ole. Tulen yksin. Oliko muuta?"
Tätä elämä oli ollut siitä asti kun hän oli eronnut entisestä aviomiehestään. Milloinhan tämä loppuisi? Ehkä sitten kun vanhemmat olisivat liian vanhoja muistamaan oman nimensä tai ehkä Ewan jatkaisi sitä sitten jo vanhasta tottumuksesta.
"Olisi eräs tuttavani joka va—"
"Varmasti olisi. Ewan-rakas, olet kultainen isoveli kun huolehdit, mutta kaipaan edelleen aikaa itselleni. Ja löysin viimeksikin miehen aivan itse, en kaipaa apua. Kiitos kuitenkin, olet kultainen kysyessäsi."
Moni muu olisi voinut sanoa rumemmin, mutta Sabriel ei ollut sellainen. Hän hymyili pehmeästi, pakaten vaaleanruskeaan kangassalkkuun kansioita joita katsoisi illalla, avaimet ja vielä puhelin. Hän riisui valkoisen takin hennon vaaleanpunaisen paidan ja samansävyisen kynähameen päältä, ripustaen sen naulakkoon työpöytänsä takana.
"Sabriel, oletko varma? Ihmiset puhuvat, kun tulet aina paikalle yksin."
"Ewan, minua ei haittaa. Antaa heidän puhua. Lupaan, että kun minulla on joku jonka haluan ottaa seuralaisekseni, otan hänet mukaan."
"Hmmh. Oma on asiasi. Kuudelta, muista."
"Minä muistan. Eikös sinulla olisi osaston kokous näihin aikoihin?"
Sabriel vilkaisi hentoon ranteeseen vedettyä rannekelloa ja sitten veljeään. Tuon ryhti suoristautui hieman ja isoveli katosi samantien oviaukosta.
"Hyvää viikonloppua!"
Pehmeä ääni huikkasi veljen perään. Tämä viikonloppu oli suorastaan poikkeuksellinen: hän saisi varata tämän vain itselleen ja Backfirelle. Kaksi päivää viikonlopusta, jotka hän saisi käyttää rapsutellen ihanaa täysiveristään ja käpertyä posket maastoretken jäljiltä punoittaen sohvan nurkkaan villapaitaan kääriytyneenä. Siihen ajatukseen uponneena Sabriel veti ylleen luonnonvalkoisen villakangastakkinsa, ottaen kulkulätkän sormiinsa.
Täydellistä.

Kauniin valkoinen Rolls Royce kiilteli puhtauttaan sairaalan parkkipaikalla, vastaten valoja vilkauttamalla avaimen signaaliin kun Sabriel avasi ovet. Hän istui alas, asetti bluetooth-kuulokkeen korvalleen ja käynnisti auton.
”Hei äiti. Niin, kävi Ewan toimistossani tänään. Ei, en halua seuralaista sinne. Pärjään kyllä ilman, ehkä löydän tanssipartnerin sieltä. Olen menossa tallille. En voi, lupasin että avustan tänään terapiaratsastuksen kanssa.”
Pysähtyessään liikennevaloihin hän huokaisi syvään, kopsauttaen hellästi otsansa uudenkarhean ökyautonsa rattiin.
”Voin tulla sunnuntaina teelle. Aamupäivällä, menen tallille iltapäivästä. Ei, sovin maastoretkestä jo etukäteen, en voi perua sitä. Backfiren pitää päästä ulkoilemaan, on ollut kiireitä ja se on saanut paljon vapaita. Kyllä, on minulla tarpeeksi vapaa-aikaa ja en jää sunnuntaina lounaalle. Selvä. Minä muistan sen värikoodin, kyllä. On, minulla on mekko. Toinen puhelu, Gabrielle soittaa. Niin, Morland. Kyllä, Alice ja John Morlandin poika. Hei hei, soitan sinulle huomenna siitä sunnuntaista.”
Todellisuudessa puhelun lomassa ei kuulunut koputuksen merkkiääntä, mutta kukapa ei joskus olisi huijannut vanhempiaan? Mitä nuo eivät tienneet, ei satuttanut noita.

Myöhäisen lounaan kautta kotiin vaihtamaan vaatteet ja tallille. Tuttu tuoksu kietoutui naisen hiuksiin sen kaksituntisen aikana kun hän auttoi autistista poikaa hoitamaan hevosen, talutti tuota ratsastuksen ajan. Pienen pojan into ja rentous eläimen lähellä sai sydämen lepattamaan. Saateltuaan onnesta hehkuvan pienen ihmisen vanhempiensa huomaan, hän kääntyi kannoillaan ja asteli oman kaviokkaansa karsinalle. Hän avasi liukuoven varovasti, saaden tervetulotoivotukseksi pehmeän hörähdyksen.
”Hei poika. Ei vielä ole porkkanoiden aika, senkin hölmö. Ensinn mennään töihin. Niin, maneesiin vain.”
Kullankeltainen karva tuntui silkkisenä käden alla, kun Sabriel juoksutti kättään englantilaisen täysiverisen kaulaa pitkin, antaen sen hamuta auko jätettyjä hiuksa ylähuulellaan. Elämä oli mukavaa ja hänellä oli kaikki, mitä saattoi haluta. Siltä ainakin nyt tuntui.
Takaisin alkuun Siirry alas
 
[Y] A dream is a wish your heart makes
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Muu maailma-
Siirry: