Your new love nest, I presume?

"Sen olen huomannut", Veronica naurahti painaen päänsä vasten miehen rintaa. Ei Artemista voinut siitä syyttää. Naiset osasivat olla tavattoman monimutkaista sakkia.
"Jos niin väität", hän hymähti piirrellen sormillaan kuvioita miehen rintakehälle. Hän ei olisi pitänyt sitä suurenakaan voittona, että mies joutui elämään hänen kanssaan, mutta hyvä, että Artemis oli toista mieltä. Se teki yhdessäelosta heti paljon kivuttomampaa.

Artemikselle Veronica oli lottovoitto ja suurimpia saavutuksia hänen elämässään. Hän huokaisi hiljaa ja vilkaisi kelloa.
"En ylläty että huomasit. Ja väitän minä."
Hän puraisi huultaan, kumartuen naisen korvan viereen.
"Olet elämäni tärkeimpiä asioita. Ja rakkaimpia. Älä aliarvioi sitä."

"En aliarvioi", nainen lupasi pehmeästi ja kääntyi miehen kainalossa sen verran, että saattoi vaivatta katsella Artemiksen kasvoja. "Sinä myös. Olet kotini", hän vastasi nousten tasapainoilemaan varpailleen. Hiton mies kun oli niin pitkä, mutta ainakin näin hän ylsi kietomaan toisen kätensä miehen niskan ympärille ja vetämään Artemiksen pehmeään, hellään suudelmaan.

Artemis hymyili pehmeästi, antaen itsensä hukkua naisen silmiin hetkeksi. Sen kuuleminen sai (sydämettömän) miehen sydämen lepattamaan lämpimästi ja hymyn kasvoilla syvenemään. Mies kumartui mielellään suutelemaan Veronicaa pehmeästi. Hän hipaisi sen päätyttyä ruskeita hiuksia korvan taakse, hellä hymy huulillaan.
"Jos vain tietäisit."
Artemis ei edes tajunnut vaihtaneensa kielen iiriksi. Mies ryhdistäytyi ja heitti sen purkin roskiin ja pisti lusikan tiskikoneeseen.
"Nukkumaan?

Veronica päätti antaa sen lipsahtaa, tämän kerran, ja antoi pehmeän hymyn pysyä huulillaan siitä huolimatta, että aikoi läksyttää miestä.
"Tiedän, että tässä talossa on tänään enemmän irlantilaisia kuin englantilaisia, mutta se ei ole antanut minulle taianomaista kykyä ymmärtää tuota mongerrusta, jota te kutsutte kieleksenne", nainen huomautti huvittunut hymy huulillaan. Nyt hän voisi nauraa sille, ettei ymmärtänyt sanaakaan miehen puheesta. Toista kertaa ei, sillä silloin se saisi olon tuntumaan vain tyhmältä, eikä hän pitänyt moisesta tunteesta.

Mies naurahti pehmeästi.
"Anteeksi. Jos vain tietäisit ja osaisin pukea sen sanoiksi."
Hän käänsi kiltisti puheensa naiselle. Hän otti toista kädestä kiinni, lähtien kohti yläkertaa. Hän pyysi koirat mukaansa, Raisan laukatessa olohuoneesta lelu suussa. Kun mies lopulta pääsi kaatumaan sänkyyn, hän veti Veronican kainaloonsa.
"Hyvää yötä, rakas."

"Kiitos", Veronica kiitti lämpimästi. Vieraille kielille oli aikansa ja paikkansa, mutta se ei ollut keittiössä näin tunnelmallisen hetken päätteeksi. Hän suunnisti miehen mukana yläkertaan, kävi pesemässä kasvonsa ja hampaansa ja kaivoi asiallisemman yöpuvun esille ihan vain siltä varalta, että sattuisi törmäämään miehen ystävään aamulla ennen kuin olisi pukeissa.
"Hyvää yötä kulta", hän vastasi käpertyen tyytyväisenä pitkän miehen kainaloon. Oli helppo painaa suukko kalpealle poskelle, laskea pää miehen rintakehälle ja kuunnella sydämen tasaista sykettä korvan alla, kun sulki silmänsä koira varpaiden seassa peiton alla lämmikkeenä.