PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] There may be something there that wasn't there before

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: [P] There may be something there that wasn't there before   Ma Loka 23, 2017 1:59 pm

Artemis on järjestänyt Veronicalle (Silkki) yllätystreffit.

Perjantai 27. lokakuuta 2017 - alkuilta

Artemis oli pukenut kotona puvun päälleen ja ottanut taksin. Sillä hän ajoi Veronican luo, astellen naisen oven taakse. Tämä oli yllätys, joten hän toivoi naisen olevan kotona ja vapaa illaksi. Vaikka hän muisteli tuon olevan, luulo ei ollut tiedon väärti. Irlantilaismies soitti ovikelloa, vetäen syvään henkeä.
Tulisi nyt jo avaamaan.

Veronica oli tullut töistä kotiin, tuijottanut hetken typeränä tyhjää jääkaappiaan ja päättänyt ruoanlaiton sijaan käydä suihkussa. Hän ehtisi tilata ruokaa myöhemminkin. Tai leikkiä, että kaapeista löytyisi vielä jotakin, mitä voisi kutsua päivälliseksi. Hän kietoi pyyhkeen hiuksiinsa, kiskoi päälleen liian suuren ja virttyneen neuleen, ja palasi keittiöön tuijottamaan vaihtoehtojaan. Laskettiinko se päivälliseksi, jos hän keitti pakastevihanneksia ja pastaa? Kai jääkaapista tilkka ruokakermaa vielä löytyisi ja hieman juustoraastetta. Ovikellon soitto katkaisi ajatukset. Mitäköhän nyt? Oliko joku erehtynyt osoitteesta tilausruoan kanssa? Hän ottaisi vastaan minkä tahansa tilauksen tässä kohtaa.
”Hei”, Veronica tervehti tuijottaen miestä hämmentyneenä, kun oli saanut oven auki. ”En kai ole unohtanut jotakin?” Artemis ei näyttänyt siltä, että oli tullut sanomaan hei työpäivänsä päätteeksi. Mies näytti hyvältä, kun hän astui sivummalle ja viittoi miestä peremmälle asuntoon.

Artemis juoksutti sormet mustien hiustensa läpi. Hän ei vieläkään ollut tehnyt mitään niille, vaikka nainen jaksoi nalkuttaa väristä joka kerta, kun vain näki miesystävänsä jossakin.
"Hei." Pitkänhuiskea mies astui painamaan suukon naisen huulille, kun ovi oli heidän ja mahdollisesti käytävässä liikkuvien, uteliaiden naapurien välissä.
"Et. Mutta miten olisi jos lähtisit ulos kanssani tänään?"

Veronica kietoi kätensä tottuneesti miehen niskan ympärille vetäen tuon lähemmäs vielä toistakin suukkoa varten. Hän kohotti kulmaansa huvittuneena.
”Kai tajuat, että minulla kestää hetken?” Hän kysyi kuivaa huvittuneisuutta äänessään. Miehet. Hän ei olisi valmis kolmessa minuutissa. ”Mutta tietenkin lähden.”

"Tiedän." Artemis kohotti kättään, jossa oli pullo hyvää kuohuvaa.
"Enkä ajatellut tylsistyä odottaessani. Pue pitkä iltapuku ja korot joissa voit liikkua." Oli siinäkin ohjeistus.

Veronica naurahti epäuskoisena. Mies ei voinut olla tosissaan!
”Minne oikein meinasit viedä minut?” Hän kysyi vaikka irrottikin otteensa miehestä, jotta saattoi alkaa toimia. Ensimmäisenä lieni parasta tarkistaa vaihtoehdot iltapukujen joukosta, niin hän ehtisi pohtia jokaisen hyviä ja huonoja puolia samalla kun laittoi hiuksiaan.
”Ja mikä tämä tämmöinen yllätys oli? Olisit voinut varoittaa etukäteen”, hän torui naurua äänessään.

Artemis meni hakemaan keittiöstä kahta lasia, avaten pullon keittiössä. Hän kurkisti oviaukosta naisen puoleen, virnistäen laiskasti.
"En kerro. Ja eihän se olisi ollut yllätys, jos olisin varoittanut."

”Sehän siinä oli tarkoituksena”, nainen mutisi suunnistaessaan makuuhuoneeseen penkomaan massiivista vaatehuonettaan. Tai lähinnä pohtimaan tangolla riippuvien iltapukujen väliltä.
”Miten päiväsi on sujunut?” Hän huikkasi jäädessään arpomaan kolmen mekon välille. Hiton mies! Hän siirsi kaikki kolme iltapukua makuuhuoneen puolelle riippumaan, ja kulki olohuoneen läpi kylpyhuoneeseen voidakseen tehdä jotakin pyyhkeeseen käärityille kosteille hiuksilleen.
”Taidan heittäytyä todella hitaaksi ihan vain jotta opit, ettet yritä tätä uudestaan”, nainen uhkasi laittaessaan hiuksiaan kymmenien hiustuotteiden avulla. Nyt ei ollut aikaa monimutkaisiin kampauksiin, joten yksinkertainen hiukset kiinni ja ylös keräävä kampaus sai riittää.

Jos jotakin, Artemis osasi lepytellä Veronicaa. Hän seurasi naista kylpyhuoneeseen, laskien lasin lavuaarin vieressä olevalle tasolle.
"Olet utelias, joten et tekisi niin." Samalla hän painoi pehmeän suukon naisen olkapäälle.

Veronica siristi silmiään seuratessaan miehen liikkeitä peilin kautta.
”Niin olen”, hänen oli kuitenkin myönnettävä suureksi harmikseen. Mies oli oikeassa. Hän ei voisi viivytellä, kun ei kerran tiennyt, mitä Artemis oli suunnitellut. Miehet!

Mies painoi uuden suukon Veronican niskaan, hymähtäen.
"Tunnen sinut." Pehmeän kuiskauksen saattelemana Artemis poistui häiritsemästä.

Hus nyt”, nainen naurahti kättään heilauttaen. Hän ei olisi ikinä valmis, jos mies jatkaisi hänen häiriköintiään. Onneksi Artemis taisi tajuta sen itsekin, kun poistui kylpyhuoneesta. Veronica hörppäsi kuohuvaa lasista, viimeisteli kampauksensa reilulla suihkauksella hiuslakkaa ja kaivoi laatikosta meikkejä esille. Reippaudestaan huolimatta hän tiesi jättäneensä miehen odottamaan turhankin pitkäksi aikaa, kun viimeisteli huultensa rajauksen ja tarkisti, ettei huulipunaa löytynyt hampaista.
”Olen pian valmis”, hän lupasi kiiruhtaessaan olohuoneen läpi takaisin makuuhuoneelle. Tai sitten ei, sillä kolmesta mekosta valitseminen osoittautui jälleen yhtä hankalaksi kuin aiemminkin. Hän hylkäsi laivastonsinisen vaihtoehdon, mutta se jätti edelleen kaksi jälkeensä. Hän nappasi iltapuvut käsiinsä ja harppoi olohuoneen puolelle.
”Punainen vai musta?” Hän kysyi roikottaen mekkoja molemmilla puolillaan.

Artemiksella ei ollut kiire. Hän katseli tabletiltaan sähköposteja ja muuta mielenkiintoista. Mies vilkaisi naista kun tuo saapui mekkojen kanssa.
"Punainen." Hän ei miettinyt sitä turhan kauan.
"Emme ole menossa hautajaisiin."

Veronica naurahti. Selvä.
”Punainen siis”, hän myöntyi nyökäten, kiepahti ympäri ja palasi makuuhuoneeseen laittamaan mustan mekon pois ja kiskomaan punaisen ylleen. Hän ei muistanut, milloin viimeksi punaiselle iltapuvulle oli ollut käyttöä. Hän kaivoi korkokengät kaapista, sujautti jalkansa niihin ja soi viimeisen vilkaisun täysimittaisen peilin heijastukselle. Miksei hän ollut käyttänyt tätä iltapukua useamminkin? Korkeaa halterneckiä piristi maltillinen avaimenreikä ja paljaaksi jäävä selkä. Veronica hymyili tyytyväisenä. Istuva, muotoja halaava iltapuku oli elegantti olematta huomaamaton. Täydellistä. Hän sujautti mieheltä aikanaan lahjaksi saamansa rannekorun ranteeseensa, helmikorvakorut korviinsa ja vaihtoi keskisormessaan olevan sormuksen hieman näyttävämpään. Hän nappasi pienen kirjekuorilaukun kantoonsa sujauttaen sinne pankkikortin ja kännykän, ennenkö siirtyi olohuoneen puolelle. Hän pysähtyi oviaukkoon hymy vahvapiirteisillä kasvoillaan.
”Kelpaako?” Hän virnisti.

Irlantilainen katsoi naista päästä varpaisiin, hymyillen vinosti.
"Näytät juuri täydelliseltä." Piti sitä hieman imarrella. Kokeilla koska saisi siitä laukusta takaraivolleen.

”Voi harmi”, nainen huokaisi. ”Minä kun niin kovin pyrin epätäydellisyyteen.” Hän asteli lantio keinuen lähemmäs miestä silkkinen kangas lattiaa viistäen ja kietoi hitaasti kätensä Artemiksen niskan ympärille.
”Joko olet valmis kertomaan, minne viet minut?” Hän supatti nojautuen lähemmäs, mutta ei koskaan riittävän lähelle suudellakseen miestä. Siinähän saisi sotkettua huulipunansa!

Artemis vastusti halua suudella naista. Hän ei halunnut sotkea itseään huulipunaan.
"En." Hän nousi seisomaan, vilkaisten ulos.
"Varaamani taksi tulee kyllä kohta."

”Julmaa”, nainen huokaisi, tönäisi miestä kevyesti ja peruutti askeleen tai pari kauemmas. ”Kiusanhenki.” Kyllä hänelle olisi jo pitänyt kertoa, mitä mies oli suunnitellut! Veronica pyörähti kylpyhuoneen kautta keräämässä pieneen laukkuunsa välttämättömimmät meikit ja varmistamassa kampauksensa pitävyyden, ennenkö supsautti hajuvettä kaulaansa ja kävi mielessään läpi kaiken, mitä voisi tarvita illan mittaan. Puhelin, pankkikortti ja avaimet riittivät jo yllättävän pitkälle.
”Kerro siis toki päivästäsi, kun odottelemme taksia”, ja hän etsisi sopivan takin ylleen, ettei jäätyisi matkalla.

"Kävin kahdessa valmennuksessa, ratsastin nuoret hevoseni läpi ja vedin kaksi valmennusta." Artemis ei kertonut sen enempää naiselle. Tuota tuskin kiinnostaisi Duckyn kavalettiharjoitukset.
"Kerro sinä omastasi. Epäilen sen olleen mielenkiintoisempi."

”Tehokas, työntäytteinen päivä siis”, nainen tiivisti nyökkäyksen kera. Voisipa hän väittää ymmärtävänsä enemmän hevosista ja niiden treenaamisesta, mutta edes vuosi nuorten ratsastajien sponsorina ei ollut opettanut hänelle niin paljoa.
”Tuskinpa. Samaa vanhaa aamusta iltaan, lukuunottamatta sitä, että jouduin pelastamaan Hallowayn kesken palaverin, kun hän hukkasi tiedostonsa. Sain sentään kiitokseksi lounaan, mutta olisin silti paljon mieluummin viettänyt aamupalaverin kahvikupin taakse kätkeytyneenä”, Veronica pyöräytti silmiään. Miksi hän joutui työskentelemään idioottien keskellä? Eikä tiedostonsa vahingossa poistanut Halloway edes ollut pahimmasta päästä, mikä oli varsin surullinen totuus.
”Onneksi nyt on viikonloppu.”

Artemis hymyili naisen kertomukselle. Hän tiesi millaista oli olla idioottien ympäröimä.
"Ainakin tuo meillä on yhteistä. Paitsi että minä en saa viikonloppuja vapaaksi idiooteistani." Artemis sujautti varmalla liikkellä sormensa Veronican sormien lomaan, aikomatta kuulla minkäänlaisia vastaväitteitä.
"Olet oikeasti hyvin kaunis." Pehmeä suukko poskelle, ennen kuin irlantilainen avasi oven.

”Voi sinua parkaa”, nainen huokaisi. Hän hirttäisi jonkun (itsensä) jos joutuisi sietämään idiootteja ympärillään jokaikinen päivä. Ja ilta ja yö ja aamu. Vähemmästäkin tulisi hulluksi ja kadottaisi tahtonsa elää. Onneksi tämä ilta olisi idiooteista vapaa. Takki niskaan ja menoksi, siis.
”Kiitos. Et sinäkään näytä hullummalta”, Veronica vastasi hymy huulillaan. Hän sipaisi peukalollaan miehen kättä alistuen siihen, että kulkisi käsi kädessä Artemiksen kanssa. Huonomminkin olisi voinut olla, ehdottomasti. Hän istahti taksin takapenkille halukkaana kuulemaan, minne mies kuljettajan ohjaisi. Järjestetty yllätys sai jännityksen väreilemään vatsanpohjassa. Hän harvoin joutui tilanteeseen, jossa ei tiennyt, mitä odottaa seuraavaksi.

Koska Artemis halusi lunastaa maineensa kusipäänä ja ylimielisimpänä mulkkuna jonka kukaam voisi tavata, hän ei maininnut osoitetta. Kuten sanottu, kyyti oli tilattu ennakkoon, joten kuskilla oli jo osoite.
Lopulta auto pysähtyi romanttisen, hyvin kehutun ravintolan eteen. Artemiksen sisintä kouraisi. Hän selviäisi tästä. Hän nousi autosta ensin, avaten naiselle oven.
"Olemme perillä. Voit lakata miettimästä."

Veronican oli annettava se miehelle, että tuo todella tiesi, miten pitää asioita salassa ja järjestää yllätyksiä. Edes aina ennen toiminut mahdollisuus kuunnella ohimennen kuljettajalle annettu osoite ei ollut toiminut, joten auton liukuessa pysähdyksiin, Veronica kurkisti uteliaana ulos ikkunasta. Hän räpäytti silmiään hämmentyneenä. Mies oli järjestänyt näin suuren operaation vain saadakseen hänet ravintolaan yllätyksenä?
”Selvä”, nainen naurahti pienesti, tarttui Artemiksen käteen ja nousi autosta. ”Olet melkoisen taitava järjestämään yllätyksiä. Oletko varma, ettet tee tätä jatkuvasti?” Hän ei voinut olla vitsailematta pujottaessaan kätensä miehen käden lomaan. Käytettäköön vaikka katukiveyksen epätasaisuutta tekosyynä sille, että käsikynkässä kulkeminen oli hyvä idea.

Artemis naurahti naisen sanoille hieman kolkosti. Koska hän oli juuri sellainen mies, joka järjesti tällaisia alvariinsa.
"Mistä arvasit? Ei, en tosiaan järjestä." Sisällä hän kertoi tarjoilijalle nimensä varausta varten. Kun he lopulta pääsivät pöytään, mies puraisi huultaan. Hän vihasi syömistä ja Veronican edessä se oli välillä poikkeuksellisen hankalaa. Tiedä sitten mistä se johtui.
"Mitä sinulle muuten kuuluu?"

Veronica riisui takkinsa antaen tarjoilijan viedä sen naulakkoon, ja istui alas pöydän ääreen. Hän vilkaisi ympärilleen ravintolassa, joka oli selkeästi tasokkaampi kuin tavanomainen paikka kävelykadun varressa. Olikohan mies joutunut tekemään pöytävarauksen viikkoja tai kenties jopa kuukausia etukäteen? Artemiksen kysymys sai naisen huomion palaamaan takaisin mieheen.
”Hyvää, tietenkin. Töissä ei ole kovinkaan kiireistä, joten olen ehtinyt käydä tanssitunneilla kenties liikaakin”, nainen naurahti pienesti. Hän ei koskaan voisi kyllästyä tanssimiseen, mutta hän ei myöskään ollut niin hyvässä kunnossa, että jaksaisi tanssia tuntikausia päivittäin. Nyt tunteja olisi riittänyt vuorokauteen enemmän kuin hänellä oli jaksamista. Yllättävä käänne sekin.
”Kiitos tästä, Artemis. Tämä oli todella ihana päätös työviikolle”, nainen kiitti vilpittömästi. Kenties hän oli joutunut laittautumaan hätäisemmin kuin mihin oli yleensä tottunut, mutta se ei haitannut - ei, kun hän tunsi olonsa varsin mukavaksi miehen seurassa.

”Se on mukavaa että ehdit rentoutua." Artemis katsoi naista hymyillen. Hän ei halunnut myöntää miten iloinen oli siitä etteivät he olleet eronneet. Oli ollut aliarviointi sanoa Caitlinille olevansa rakastunut idiootti. Hän oli umpirakastunut. Järjetöntä.
"Älä vielä kiitä." Mies kiitti tarjoilijaa tuon tuodessa heille ruokalistat, kääntäen sitten katseensa Veronican puoleen.

”Sitä se kieltämättä on”, Veronica myönsi. Hän ei ollut tottunut vapaisiin iltoihin ja siihen, että työpäivä saattoi olla ohitse jo puoliltapäivin. Hän oli paahtanut töitä vuorokauden ympäri vuosia, joten muutos tuntui vielä reilun vuoden jälkeenkin yllättävältä.
”Oletko suunnitellut jotain muutakin?” Hän kyseenalaisti kulma koholla. Tietenkin hän kiitti, olihan tämä jo enemmän kuin mitä hän oli osannut odottaa. Nainen silmäili pikaisesti ruokalistan läpi päättäen tilauksensa ja hymyili Artemikselle.
”Mutta jos aiot ottaa tämän tavaksesi, saat jatkossa antaa ainakin tunnin tai parin varoituksen, niin saan laittauduttua kaikessa rauhassa.”

Artemis avasi ruokalistan, katsoen sitä kuin ei olisi kuullutkaan naisen sanoja.
"Saattaa olla, saattaa olla että en." Jotakin kevyttä, jotakin mahdollisimman helppoa syötävää hänelle. Minkä hän saisi syötyä nirhimättä tyhmästi ruokaansa.
"Mitä hauskaa siinä enää olisi?"

”Olen kuullut tuon ennenkin”, nainen naurahti. Se tuntui olevan Artemiksen suosikkitapa olla myöntämättä tai kieltämättä mitään.
”Et joutuisi odottamaan minua, kun laitan itseäni kuntoon, sitä hauskaa siinä olisi”, Veronica hymähti ja kurkotti pöydän yli tarttuakseen Artemiksen käteen.

"Sekin voi olla. Minun pitää keksiä uusi puolustautuminen." Artemis naurahti pehmeästi. Mies kohotti toista kulmaansa (nekin hän oli joutunut värjäämään), katsoen naista kulmiensa alta.
"Nautin odottamisestasi. Juokset paljon ympäri asuntoasi, vain pyyhkeessä. Mistä en pitäisi?"

”Onnea yritykseen”, Veronica virnisti. Artemis keksisi varmasti hyvän tavan vältellä kysymyksiä jatkossakin, sillä mies ei ollut yksinkertainen tai typerä.
”Olisi pitänyt arvata, että sinulla oli taka-ajatuksia”, nainen naurahti napauttaen sormillaan miehen kättä. ”Voin toki ottaa tavakseni juosta ympäri asuntoani puolipukeissa useamminkin, jos se on sinusta niin hauskaa.”

Artemis virnisti puolittain.
"En tiedä onko se niinkään hauskaa, sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta jotakin mitä katselen mielelläni." Se oli ehkä parempi ilmaisu.

Veronica naurahti päätään pudistaen.
”Katsele siis sielusi kyllyydestä”, hän hymähti. Ehkä hän selviäisi uudestakin yllätyksestä - ja varmistaisi, että juoksisi puolipukeissa tästä lähtien aina, jos joutuisi jättämään Artemiksen odottamaan.
”Mitä viikonloppusuunnitelmia sinulla on? Muuta kuin idioottien kaitsemista?”

Olisi ollut sulaa hulluutta jättää sellainen tilaisuus käyttämättä.
"Ei oikeastaan. Huomenna käyn vain ratsastamassa illasta. Varasin mahdollisimman paljon aikaa sinulle." Ja sunnuntaina koirille, mutta Veronica ei haluaisi tulla rinnastetuksi miehen hurmanneeseen koirakaksikkoon.

”Oh, olenpa minä onnekas nainen tänä viikonloppuna”, Veronica virnisti. Hän ei tosiaankaan valittaisi siitä, ettei Artemis ollut täyttänyt viikonloppuaan ohjelmalla. Hän viittoi tarjoilijan paikalle sanellakseen oman tilauksensa sekä pyynnön valkoviinistä. Olivathan he taksilla liikkeellä, joten lasillinen viiniä ei haittaisi ketään.
”Hyvä siis, ettei minunkaan viikonloppuuni ole mahdutettu muuta ohjelmaa.”

Artemis tilasi lasillisen punaviiniä ja uskalsi kokeilla jopa lammasta. Pakko hänen olisi alkaa syömään muuta kuin välipaloja Veronicankin nähden.
"Olet ollut selvännäkijä." Koetellakseen naisen rajoja (hellästi, ei sormusta ostavalla tavalla) hän otti varovasti kiinni naisen kädestä, sivellen peukalollaan tuon kämmenselkää.

”Toiveikas, ennemminkin”, nainen vastasi naurahtaen. Hän oli toivonut, että ehtisi nähdä Artemista, joten viikonlopulle oli ollut turha sopia mitään. Hän puri punattua huultaan estääkseen itseään hymyilemästä typerästi miehen eleelle.
”Miten koirasi voivat?” Hän kysäisi koettaen pitää katseensa irti miehen kädestä.

Artemis sentään osasi vielä katsoa naisen kasvoja.
"Hyvin. Sergei alkaa kai sietää Raisaa hieman enemmän. Ne melkein leikkivät yhdessä eilen. Oletan. Tai sitten Sergeillä oli joku kohtaus." Mies naurahti pehmeästi.
"Miten sinun sponsoroitavasi voivat?"

Voi Sergei”, hän naurahti pienesti, ”mutta kukapa ei lämpenisi Raisalle.” Hänkin oli joutunut myöntämään tappionsa herttaisen vinttikoiranpennun edessä, vaikka ääneen hän ei sitä sanoisikaan. Raisa oli suloinen otus, eikä Sergeissäkään ollut valittamista.
”Käyttävät rahojani lähinnä”, Veronica virnisti. Ei se häntä haitannut, hyvä vain kun rahoista oli jotakin iloa jollekulle.

"Se ei ole mitään uutta. Onko se totta että sinä maksat Julianin siskontytön hevosen lääkärikulut?" Artemis ei tiennyt mitään varmaksi, oli vain kuullut puheita.

”Jos tarkoitat Amanda van der Veenin hevosta niin kyllä, se on totta”, Veronica nyökkäsi. Kai olisi pitänyt osata yhdistää kouluvalmentaja Amandaan jo aiemmin, mutta hän ei ollut koskaan pysähtynyt pohtimaan sukulaisuuksia.

"Tarkoitan. Arvostan sitä. Kuulin etteivät tytön vanhemmat maksaisi." Vaikka noilla oli rahaa. Olkoonkin että se hevonen ei ollut hänen mielestään hyvä, mutta se oli parantunut hurjasti. Se todisti tytön osaavan ratsastaa.
"Mistä tietää vaikka van der Veen olisi sinulle vielä joskus tuottava sponsoroitava. Hän on taitava ratsastaja. Et koskaan kerro sitä hänelle." Natasha oli saanut irlantilaiselta jo tunnustuksen, kun hän oli laskenut nuoren naisen Vichyn selkään.

”Kuulin saman”, Veronica myönsi. Amanda itse oli sanonut niin, mutta hän ei tiennyt, oliko taustalla kyvyttömyys vai haluttomuus maksaa, eikä se varsinaisesti hänelle kuulunutkaan. Hän saattoi tehdä tämän Amandan vuoksi, joten hän teki sen.
”Salaisuutesi on turvassa kanssani”, nainen lupasi painaen toisen kätensä sydämelleen. Toista hän ei ollut halukas liikuttamaan yhtään mihinkään Artemiksen käden luota.

Artemis puristi kevyesti naisen kättä. Ehkä se riittäisi työasioista.
"Ai niin. Pahoittelen jo etukäteen, mutta ensi vuonna joudut kulkemaan kanssani useammat sukujuhlat läpi." Kahdet ristiäiset, parin kuukauden erolla. Uh.

”Millaisista sukujuhlista tässä on kyse?” Nainen kysyi silmät huvittuneesti siristyen. Häitä, valmistujaisia, kissanristiäisiä? Kyllä hän tulisi mihin tahansa Artemiksen mukana, kun mies kerran tahtoi häntä kierrättää sukulaistensa seassa. Hän ei voinut valitettavasti sanoa samaa.

"Ristiäisistä. Ja yksistä häistä." Hänen sisaruksensa olivat todella pistäneet tuulemaan. Jestas.
"Ymmärrän jos et halua tulla Aidenin häihin mukaan."

”Luulisin selviäväni niistä”, nainen vakuutti pienen hymyn kera. Se ei kuulostanut liian pahalta. Hän tosin kohotti kulmaansa huvittuneena miehen sanoille.
”Mitä niin pelottavaa Aidenissa on, etten tahtoisi tulla hänen häihinsä?”

Artemis ei sanonut mitään. He olivat juuri eroneet viikoksi sormuksen takia, joten hän olisi ymmärtänyt jos Veronica ei olisi halunnut häihin.
"Ja hänen kihlattunsa on skotlantilaista aatelistoa. Voit kuvitella millaiset häät."

”Oh”, Veronica henkäisi, mietti hetken ja hymyili leveästi. ”Hyvä syy siis käydä etsimässä uutta juhlamekkoa.” Niin hienoihin häihin ei kelpaisi kuin paras, joten retki Lontooseen olisi edessä. Tai kenties Pariisiin! Oi, ehdottomasti Pariisiin.
”Tulen kyllä mukaasi minne ikinä kutsutkaan minut”, nainen vakuutti. Tiettyjen rajojen sisällä, toki.

"Kiitos." Artemis ei välttämättä kestäisi niitä häitä yksin.
"Ja ristiäisiä on tiedossa vasta keväällä. Kahdet. Olen liian vanha tällaisiin yllätyksiin sisaruksiltani."

”Et sinä nyt niin vanha ole”, Veronica naurahti. ”Sitä se teettää, kun on vanhin.” Tai no, toista vanhempi ja toisen kaksonen. Pikkuvikoja.

"En ole vanhin, luojan kiitos." Mies hymyili. Aina oli hyvä vedota siihen että Deidre oli syntynyt ensin. Ikäerohan oli suorastaan huimaava! Ruokien saapuessa hänen oli maltettava irrottaa Veronican kädestä.

”Melkein vanhin”, Veronica ei voinut olla piikittelemättä. Hyvähän hänen oli puhua, kun hän oli kasvanut ainoana lapsena. Nainen kiitti tarjoilijaa, kun sai lohifileen eteensä ja lasin valkoviiniä käteensä.
”Oletko varma, että siskosi arvostaa muistutusta siitä, että hän on vanhin?” Nainen virnisti. Tai tietoa siitä, että Artemis puhui naisen asioista hänelle. Hänen oli vaikea kuvitella olevansa sisarusten hyvällä puolella syyskuisen viikon jälkeen.

"Ei arvosta, mutta minä en arvosta monia asioita joita hän sanoo, joten olemme tasoissa." Aterimiin tarttuminen sai miehen nielaisemaan. No niin, kyllä se siitä.
"Hän muun muassa saattoi muistuttaa minua siitä että sinä et ole hyvää seuraa. Ja minä muistutin häntä siitä, että vihasin hänen aviomiestän yli kymmenen vuotta. Vaikka he eivät olleetkaan siitä yhdessä kuin muutaman."

”En voi väittää olevani yllättynyt siitä”, nainen tunnusti. Hänellä ei ollut sisaruksia, mutta hänellä oli Gabrielle. Jos Gabriellen aviomies olisi kohdellut tuota kuten hän oli kohdellut Artemista, hän olisi käskenyt Gabriellea pakkaamaan kamansa eikä koskaan katsomaan taakseen.
”Pitkävihaisuus ei selkeästi ole hankalaa sinulle. Hyvä tietää”, Veronica vitsaili. Ei hän aikonut ehdoin tahdoin suututtaa miestä, kiitoksia vain. Hän oli jo kerran ajanut Artemiksen pois luotaan.

Artemis hymyili naiselle pehmeästi, koettaen lohduttaa pehmeästi. Voi ei.
"Ei ollenkaan. Muistin vihata Juliania noin kolmetoista vuotta kunnes pyysin anteeksi ennen heidän häitään. Sekin tosin oli turha, koska Dee vain jätti kertomatta asioita."

”Voi ei”, Veronica naurahti. ”Hienoa, että pyysit kuitenkin anteeksi.” Nainen maistoi annostaan tyytyväisenä. Lohi ei ollut kuivaa, mutta ei moista virhettä tällaiselta ravintolalta voinut odottaakaan. Hän voisi hyvinkin tulla takaisin.
”Muistuta, etten koskaan suututa sinua. Kolmetoista vuotta on pitkä aika”, hän virnisti.

"Oli hieman pakko." Etenkin kun hän tiesi joutuvansa katselemaan Juliania ties miten pitkään ja nyt tuosta tulisi siskonpojan tai -tyttären isä. Jestas.
"Toivon että muistat ilman muistuttamista."

”Minäkin”, nainen myönsi. Hän ei tosiaankaan tahtonut joutua tilanteeseen, jossa Artemis vihaisi häntä. Siihen oli riittänyt se yksi katse tallikäytävällä. Hän ei halunnut kokea moista enää koskaan, kiitoksia vain.
”Taidan edelleen olla anteeksipyynnön velkaa… siitä kaikesta”, hän heilautti kättään pienesti ennenkö poimi veitsen takaisin käteen. Olihan hän pyytänyt anteeksi aiemminkin, mutta se ei tuntunut riittävältä. Ei, kun otti huomioon kaiken mitä hän oli sanonut ja tehnyt.

Artemis vilkaisi lautastaan ja puri huultaan.
"Olisit vain sanonut heti. Ei ole muuta anteeksi pyydettävää." Molemmat olisivat säästyneet paljolta, vaikka vieläkään hän ei tiennyt syytä.
"Olisimme säästyneet molemmat paljolta."

”Tuohon on paha väittää vastaan”, nainen tunnusti. He olisivat säästyneet niin paljolta, kun hän olisi vain reagoinut kuten kuka tahansa järkevä ihminen, eikä antanut tunteilleen valtaa heti kättelyssä. Keskustellut asiasta huutamisen ja kiukuttelun sijaan. Hän tahtoi uskoa, että oli oppinut virheestään, mutta aika sen vasta näyttäisi.
”Seuraavalla kerralla kun teen jotain yhtä älytöntä, sinulla on lupa ravistella minut takaisin järkiini.”

"Seuraavaksi kun teen jotain mitä olet selväsanaisesti kieltänyt, saat suuttua." Olisi hänkin voinut kiusata naista vähemmän.

”Saat myös pyytää selitystä”, hän huomautti pehmeästi, laski haarukan kädestään ja kurkotti pöydän yli tarttuakseen Artemiksen käteen. ”Ei sinun tarvitse elää minun oikkujeni mukaan vain koska sanon niin.”

Mieli teki sanoa jotakin naisen oikkujen mukaan elämisestä. Niinhän he tekivät juuri nyt!
"Minä pyydän. Ja sinä, rakas, joudut selittämään."

”Ajattelin, että se saattaisi olla jossakin kohtaa edessä”, Veronica vastasi hymynhäive huulilla vieraillen. Eikä hän olisi muuta tahtonutkaan. Miehet, jotka antoivat periksi muutaman sanan jälkeen ja tekivät kaiken, mitä heiltä pyysi, olivat tavattoman tylsää seuraa.

"En pyydä sitä tänään." Artemis lupasi. Hän ei vaatisi selitystä tänään, sillä oli se mitä tahannsa, se luultavasti pilaisi illan. Kun he olivat syöneet, tarjoilija tuli hakemaan lautaset ja kysymään jälkiruoista. Artemis vilkaisi Veronicaa.
"Haluatko sinä?"

”Kiitos”, nainen kiitti vilpittömästi ja puristi kevyesti miehen kättä, ennenkö jatkoi annoksensa syömistä. He ehtisivät istua alas joskus toiste, oman kodin hiljaisuudessa, ja keskustella kaikessa rauhassa asioista. Mutta ei juuri nyt. Artemis ei odottanut häneltä mitään tässä hetkessä. Veronica hymyili laskiessaan aterimet kädestään ja pudisti pienesti päätään miehelle.
”En pian mahdu enää ovesta ulos”, hän valitti leikillään, tyytyväinen hymy huulillaan. Hyvä ruoka, parempi mieli, eikö vain? Ja kun siihen päälle laski mitä parhainta seuraa, oli täydellinen perjantai-ilta taattu.

Mies vilkaisi naista, sanomatta mitään.
"Tietenkin mahdut, kulta." Milloin hänestä oli tullut näin pehmo? Hyvä jos Artemis tunnisti itseään. Toisaalta, hän nautti tästä roolista, oli se mikä tahansa. Hän pyysi tarjoilijaa tilaamaan taksin heille ja maksoi samalla laskun.
"Nyt voin kertoa sinulle, koska jään kiinni joka tapauksessa. Menemme nyt tanssimaan, kuten kerran oli tarkoitus." Mutta joku oli pudonnut hevosen selästä ja tanssilattian sijaan löytyi sairaalasta sinä iltana.

”Olet herttainen”, nainen hymähti kurkottaen taputtamaan miehen poskea pöydän ylitse. Hän nousi jalkeille tarjoilijan tuodessa hänen takkinsa, puki sen ylleen ja kääntyi miehen puoleen silmät syttyen.
”Tanssimaan?” Hän kysyi yllättyneenä, astui lähemmäs ja veti miehen maltilliseen suudelmaan. Olivathan he sentään julkisella paikalla, joten mikään sen suurempi ele tuskin kävi päinsä. ”Tämä on ehdottomasti kuukauteni kohokohta”, Veronica julisti painaen vielä pikaisen suukon miehen huulille. Hän sujautti kätensä Artemiksen käsikynkkään valmiina suunnistamaan ulkoilmaan, sillä läheiseltä taksitolpalta lähetetyllä autolla ei kuitenkaan montaa minuuttia kestäisi.
”Sinä se osaat kyllä suunnitella illan ulkona.”

Irlantilainen kietoi kätensä Veronican selän taakse. Suudelma oli todellinen yllätys, mutta ehkä tällaisessa laadukkaassa, panostetun romanttisessa ravintolassa se ei varmaan olisi anteeksiantamatonta.
"Tanssimaan. Ja sinun kuukaudessasi ei ole kyllä siinä tapauksessa ollut kehumista." Artemis kulki Veronican rinnalla ulos, auttaen naisen herrasmiesmäisesti taksiin.
"Mietin vain asioita joista pidät."

”Minun kuukauteni on ollut oikein kelvollinen, kiitoksia vain”, nainen puhahti huvittuneena. Hän ei voinut mitään liikuttuneelle innolle, jonka miehen järjestämä yllätysilta oli saanut aikaan. Hän ei ollut osannut odottaa mitään tällaista. Käydä nyt syömässä hyvin ja sen jälkeen lähteä tanssimaan. Artemis oli ylittänyt paitsi itsensä, myös monet muut maailman miehet.
”Ja olen siitä tavattoman kiitollinen”, Veronica vakuutti painaen taksin suojissa kevyen suukon miehen poskelle. Hänen täytyisi muistaa korjata huulipunaansa kaiken syömisen ja suutelemisen jäljiltä, jos hän mielisi näyttää loppuillankin hyvältä.
”Mikä sai sinut ajattelemaan iltaa ulkona?”

Artemis mietti hetken. Hän voisi valehdella ja kuvitella tietävänsä mitä nainen halusi kuulla, tai olla rehellinen ja toivoa Veronican kestävän sen. Hän silitti naisen poskea hellästi.
"Mikä? En juurikaan osaa sanoa ääneen rakastavani sinua. Se ei ole minulle helppoa ja tule luonnostaan. Joten halusin näyttää sen. Sanomisen sijaan. Ja halusin viettää aikaa kanssasi kaksin."

Siinä heitä oli selkeästi kaksi. Hän nyt ei lähtökohtaisesti osannut sanoa yhtään mitään ääneen, vaan kuvitteli tekojen tai niiden puutteen puhuvan puolestaan. Hän oli tosin koettanut harjoitella, kiinnittää huomiota siihen, mitä sanoi ja miten sen sanoi, ja yrittää muistaa silloin tällöin ilmaista sanallisestikin, että hän arvosti jotakin, mitä mies oli tehnyt. Kuten sitä, miten Artemis oli suunnitellut illan hänen mielenkiinnonkohteidensa ympärille.
”Onnistuit siinä täysin”, nainen vakuutti puristaen kevyesti miehen reittä. ”Kiitos.” Hän muistelisi iltaa lämmöllä pitkään, se oli selvää. Mies oli viemässä häntä tanssimaan! Se jo itsessään olisi riittänyt ostamaan hänet puolelleen. Taksin pysähtyessä nainen nousi kyydistä ja suunnisti kohti ovia, joilla ei notkunut teini-ikäisiä tupakka huulessa, vaan ovista kulki tasainen virta aikuisia, tyylikkäästi pukeutuneita miehiä ja naisia. Eipä sillä, että hän olisi odottanutkaan miehen vievän häntä johonkin takapajulaan.
”Työkaverini ovat kateellisia, kun saavat kuulla maanantaina, miten mahtava viikonloppu minulla oli”, Veronica virnisti toispuoleisesti.

Artemis hymyili pehmeästi naiselle. Oikeassa osoitteessa hän nousi autosta, astellen Veronican vierelle, tarjoten kättään.
"Meni kauan löytää kelvollinen tanssipaikka, jossa ei ole drinkkejä, lasinsiruja ja oksennusta lattialla." Artemis naurahti. Hän ei käynyt klubeilla. Ikinä,
"Todellako? Eivätkö he ole nuoria arvostamaan tällaista?"

”Arvostan panostasi”, nainen vakuutti, kiepahti painamaan suukon miehen huulille ja astui väkijoukon mukana sisään ovista mies käsipuolessaan.
”Harjoittelijat ovat, ehdottomasti, mutta vanhempaan väkeen tämä uppoaa täysin. Tuskin siitä on viikkoakaan, kun Cornwall voivotteli, ettei ole päässyt aviomiehensä kanssa ulos kuukausiin”, Veronica virnisti. Hän sieti harjoittelijoita vain koska hänen oli pakko, mutta löytyi työpaikalta muutama mukavakin työntekijä.

"Oh? En tiennyt että siellä on ihmisiä joita siedät." Artemis naurahti. Hän jätti takkinsa narikkaan ja auttoi Veronicaa riisumaan omansa.
"Jotta en olisi liian täydellinen, saanko myöntää että taka-ajatuksenani oli että voisin tulla yöksi luoksesi?"

”Saat minut kuulostamaan kamalalta”, nainen protestoi naurua äänessään. Tietenkin hänellä oli edes pari henkilöä toimistolla, joita hän sieti lounasseuranaan. Juuri ja juuri. Silloin kun hänellä oli hyvä päivä. Takki oli helppo jättää miehen auttamana narikkaan ja siirtyä lähemmäs tanssilattiaa.
”Olet idiootti jos kuvittelet hetkenkään vertaa, että päästäisin sinut yöksi yhtään minnekään muualle”, Veronica korjasi vino virne huulillaan. Hän kietoi kätensä miehen niskan ympärille rauhallisemman jazz-henkisen kappaleen tarjoaman tekosyyn turvin ja antoi kehonsa sulaa liikkumaan musiikin tahtiin.
”Mutta älä huoli, en koskaan erehtyisi pitämään sinua liian täydellisenä”, hänen oli pakko virnistää.

"En. olet vain vaativa seurasi suhteen ja se on pelkkää laatutietoisuutta." Artemis korjasi naisen sanoja. Tuon sanat saivat hänet hymyilemään. Se oli mukava kuulla että hän saisi jakaa sängyn naisen kanssa.
"Sinä se tiedät miten puhua miehelle." Rauhallinen musiikki rauhoitti mieltä ihanasti. Pitäisi käydä tanssimassa useammin.
"Et ole koko illan aikana valittanut hiuksistani. Alatko jo pitää niistä?"

”Joskus tuntuu, että kielesi on vieläkin liukkaampi kuin minun”, nainen virnisti. ”Ja minä sentään elätän itseni pyörittelemällä sanoja.” Hän painautui lähemmäs miestä nauttien tanssilattialle pääsemisestä Artemiksen käsivarsilla. Tanssituntien energisyyteen verrattuna tunnelmallisesti valaistun tanssilattian rauhallisuus tuntui suorastaan seesteiseltä, mutta miehen läheisyys teki tästä hetkestä paremman kuin tuhat tanssituntia yhteensä.
”Se on yksi erikoistaidoistani”, nainen virnisti. Tai sitten ei ollut. ”Et ole niin onnekas”, hän tyrmäsi hetkessä ujuttaen sormensa miehen hiusten sekaan. ”En edelleenkään pidä niistä, mutta ajattelin antaa sinulle tämän illan hengähdystaukoa. Vastapalveluksena siitä, että toit minut tanssimaan.”

"Minä en laske rauhoittuessani tuhanteen vaan kehittelen loukkauksia ja pyörittelen sanoja. Aikani kuluksi." Artemis hymähti. Oli tehokkaampaa miettiä miten arvostelisi ratsastajat maanrakoon, kuin laskea päässään Mississippejä.
"Ai? Milloin ajattelit luovuttaa?"

”En koskaan”, Veronica vastasi luottavaisena. Hän ei ollut luovuttamassa. Hän ei koskaan luovuttanut. Ei varsinkaan nyt, kun hän tiesi olevansa oikeassa. Musta hiusväri ei sopinut Artemikselle, piste. Jokainen, joka hoki mielipideasioista kiistelyn olevan mahdotonta oli myös väärässä.
”Pääsisit helpommalla kun palaisit vain luonnolliseen väriisi.”

Artemis oli miettivinään. Hän ei voinut kiusallaankaan myöntää, ettei itsekään pitänyt kolkosta ilmeestään.
"Niinkö? Väitätkö todella että näytän paremmalta tukiessani kaikkia luokkaavia sereotypioita irlantilaisista?" Miehen kalpea käsi valui naisen alaselälle. Miksei hän ollut tavannut Veronicaa aiemmin?

”Ehdottomasti näytät”, nainen vastasi pontevan nyökkäyksen kera. Hän silitteli sormillaan miehen niskaa hajamielisesti samalla kun katse tuntui liimautuneen Artemiksen kasvoihin. Maailma olisi voinut pysähtyä heidän ympärillään, eikä hän olisi edes huomannut.
”Etkä sinä nyt ainakaan kaikkia stereotypioita tue. En muista sinun huitoneen ketään nyrkeillä hetkeen”, hän pohti huvittuneena ja kiitollisena korkojen tarjoamasta tasoituksesta pituuseroon, painoi suukon miehen suupieleen. ”Tai kontanneen baarista kotiin, kun ilta venähti liian pitkäksi.”

”Sain turpaan, juodessani. Lasketaanko se?" Mies hymyili pehmeästi. Hän olisi voinut katsoa Veronican kasvoja tunteja.
"Jonka ansiosta nenäni luultavasti on nyt suorempi."

”Ei, eikö irlantilainen stereotypia olisi se, että sinä heilut nyrkkeinesi viskilasi kädessä?” Nainen naurahti. Hän siristi silmiään katsoessaan miehen nenää. Oliko se suorempi? Hän ei osannut sanoa.
”Kenties”, hän myöntyi haudaten hetkeksi kasvonsa miehen kaulansyrjään. Pehmeä, tasainen musiikki taustalla sai hetken tuntumaan varastetulta. Ei hänen elämäänsä mahtunut tällaisia hetkiä. Tällaisia ihmisiä. Tällaiset illat ulkona olivat niitä varten, jotka osasivat elää parisuhteessa.
Mutta hän ei olisi luopunut siitä mistään hinnasta.

"Jos lyöjä oli viskipäissään oleva toinen irlantilainen?" Artemis osasi jo hymähtää sille, vaikka ei vieläkään ollut muissa kuin ammatillisissa väleissä Brianin kanssa. Kevyesti hän veti naista lähemmäs ja painoi suukon naisen hiuksiin. He olivat samaa mieltä siinä, ettei kummankaan elämään mahtunut tällaisia hetkiä. Ehkä he siksi tulivat toimeen.

”Hyvä on. Olet kävelevä stereotypia”, nainen myöntyi nauraen. Hän sulki silmänsä hengittäen hetken syvään miehen tuttua tuoksua. Miten hän olikaan kuvitellut kuukautta aiemmin, että hänen olisi parempi olla ilman Artemista? Siinä ei ollut mitään järkeä. Tässä oli hyvä, juuri näin. Miehen kanssa tanssiessa saattoi unohtaa muun maailman ja arkipäiväiset murheet, ja keskittyä nauttimaan läheisyydestä tavalla, joka lämmitti sydäntä. Nainen ei kiinnittänyt suurtakaan huomiota vaihtuviin kappaleisiin, mitä nyt mukaili vain musiikin rytmiä tanssin muodossa, mutta mikään mahti maailmassa ei olisi saanut häntä astahtamaan kauemmas Artemiksesta ja luopumaan tästä. Miestä vasten oli hyvä olla. Turvallinen olla.
”Kiitos, rakas”, hän kuiskasi miehen korvaan painaen hetkeksi poskensa vasten miehen poskea. ”En tiennytkään, kuinka paljon tarvitsin tätä.”

Tämän takia mies oli pyytänyt naista jäämään. Jokin Veronicassa rauhoitti ja pehmitti häntä. Hän ei enää vihannutkaan kaikkea ja kaikkia, vaan osasi nauttia elämästään. Rakkaaksi kutsuminen sai ihanan lämmön valumaan aina ikuisesti kylmiin sormenpäihin asti.
"Ihanaa että pidät tästä."

Veronica hymyili pehmeästi. Hän oli varsin kiitollinen siitä, että vaikka he olivat ihmisten ilmoilla, ei tuttuihin törmäämisestä olisi pelkoa. Ei ainakaan samaan tapaan kuin häissä tai muissa vastaavissa sukujuhlissa. Kukaan ei pääsisi todistamaan heidän omaa pientä hetkeään tanssilattialla. Tämä ilta olisi vain heidän.
"Parhaat treffit vuosiin", nainen vakuutti lämpöä äänessään. Hän ei olisi muuttanut mitään, vaikka olisi voinut. Paitsi kenties sen, ettei olisi niin kyvytön sanomaan suoraan, miten paljon Artemis merkitsi hänelle.

Veronica oli sanonut tarpeeksi. Tämä ilta kantaisi miehen läpi usesmmasta kiukuttelusta ja riidanpoikasesta.
"Parhaat treffini koskaan." Hiljainen kuiskaus oli rehellinen.

"Olet siis ylittänyt kaikkien odotukset kirkkaasti suunnitellessasi tätä iltaa", Veronica vastasi kallistaen päätään riittämiin, jotta saattoi katsella miehen kasvoja. Toinen käsi siirtyi niskalta Artemiksen poskelle, ja nainen hymyili pehmeästi.
"Kiitos", hän lisäsi ja painautui lähemmäs painaakseen suudelman miehen huulille. Kenties ele kertoi riittämiin kiitosten vilpittömyydestä.
"En voisi olla onnellisempi juuri nyt."

"Halusin ylittää vain sinun." Artemis muistutti pehmeästi. Muilla ei ollut nyt väliä. Kukaan muu ei ollut tässä hetkessä heidän kanssaan, rikkomassa tai viemässä sitä pois. Sitä mies arvosti hetkessä eniten. Pehmeä suudelma kruunasi kaiken.

Veronica harvoin ymmärsi ihmisiä, jotka väittivät hehkuvansa onnea, mutta tässä hetkessä hän olisi melkein voinut erehtyä väittämään samaa. Melkein. Mutta sen sijaan nainen puri huultaan, sulki silmänsä ja painoi otsansa vasten miehen hartiaa antaessaan musiikin keinuttaa heitä. Ei hänen tarvinnut keksiä sanoja, kun hän saattoi vain olla ja nauttia.
"Kenties lasillinen virvoketta?" Hän ehdotti seottuaan jo laskuissa, kuinka moneen otteeseen kappale oli vaihtunut. Talon oma bändi soitti hyvää musiikkia vaihdellen temmoltaan reippaamman ja rauhallisemman välissä. Livemusiikissa oli aina oma erityinen tunnelmansa, jota tämä kenties pohjimmiltaan jazziin erikoistunut porukka välitti tanssilattialle saakka.

Oli turhaa laskea kappaleita. Heillä oli ilta aikaa, kukaan muu ei toivottavasti kaivannut heitä mihinkään.
"Haetaan vain." Artemis ei halunnut päästää naisen kädestä, joten lähti tuon kädestä kiinni pitäen tanssilattialta kohti baaritiskiä.

Veronica yllättyi eleestä, mutta päätti olla kommentoimatta sitä mitenkään - eihän häntä haitannut lainkaan, että mies piti kädestä kiinni. Päinvastoin. Näin oli oikein hyvä. Tiskillä hän tilasi lasin talon suosittelemaa valkoviiniä luottaen siihen, ettei tämän tasoinen paikka suosittelisi mitään etikkalitkuja, ja kun molemmat olivat saaneet juomansa, suunnisti hän tanssilattiaa reunustavien pienten pöytien sekaan. Löytäessään tyhjän pyöreän pöydän seinän vierustalta, istahti nainen alas nahkaiselle penkille ja liukui sivummalle, jotta Artemis voisi istua hänen viereensä.
"En voi edes muistaa, koska viimeksi olisin ollut tanssimassa näin", nainen tunnusti siemaisten viiniään. "Jätitkö koirasi hoitoon jollekulle?" Ihmiseksi, joka ei mukamas voinut sietää miehen koiria, hän kyseli nelijalkaisten perään yllättävän paljon.

Viski ei tänään ollut ratkaisu, sillä Artemis halusi pysyä jaloillaan. Hän päätti siis myös lasilliseen valkoviiniä.
"Minä en ole ollut ikinä." Siksi kai hän oli halunnut tehdä näin. Erityiselle naiselle jotakin erityistä.

Veronica hymyili pienesti.
"Ja silti onnistuit löytämään näin täydellisen paikan. Olet uskomaton", hän hymähti pehmeästi ja ujutti sormensa miehen sormien lomaan. Toinen käsi piteli rennosti viinilasista kiinni, kun hän antoi katseensa kiertää ympäristössä. Nopeasti katse tosin palasi aina takaisin rinnalla istuvaan Artemikseen. Miehessä vain oli jotakin, mikä veti häntä puoleensa vastustamattomasti. Kenties se oli huomaavaisuus, jota mies oli tänään osoittanut koko suunnittelunsa kautta. Kenties se oli jotain aivan muuta.
"Tiedätkö, siitä on melkein vuosi kun tapasimme", nainen pohti ääneen. Mitä kaikkea se vuosi olikaan tuonut tullessaan!

"Suunnittelua, huolellista suunnittelua." Artemis myönsi. Hän oli joutunut etsimään kauan löytääkseen riittävän hyvän paikan.
"Niin on. Luuletko että tämä oli ihan sattumaa?" Mies nosti Veronican käden huulilleen, painaen pikaisen suukon naisen kämmenselkään.

Se hänen oli helppo uskoa. Edes hän ei ollut tiennyt tästä tanssiklubista, yökerhosta, jazzhuoneesta, miksi ikinä tätä tahtoikaan kutsua. Hän oli sentään kuvitellut tietävänsä, minne mennä Newcastlen yössä. Selkeästi hän oli ollut väärässä.
”Ei sitä tiedä”, nainen naurahti. ”En olettanut sinun välittävän päivämääristä niin paljoa.” Hänellä oli taipumusta muistaa turhiakin yksityiskohtia, mutta oli epäreilua olettaa, että muutkin muistaisivat niitä. Hän hymyili miehelle tuntien lämmön leviävän pitkin kättään siitä pisteestä, jota miehen huulet olivat koskettaneet. Hän oli mennyttä. Aivan täysin ja totaalisen mennyttä. Helvetti.

Artemis oli ollut mennyttä jo ajat sitten. Nyt sen vain saattoi näyttää naiselle, ilmeisesti vailla pelkoa kirjekuorilaukun iskeytymisestä muutenkin elämän pahoinpitelemään takaraivoon.
"En välitä kaikista päivämääristä." Tietyt päivät olivat muistamisen arvoisia, toiset eivät. Hän laski käden alas, hymyillen naiselle pehmeästi.
"Toiset ovat muistamisen arvoisia."

Veronica ei voinut estää hymyä leviämästä kasvoilleen miehen sanojen myötä. Ei kai sen olisi pitänyt yllättää, että mies piti joitakin päivämääriä, kuten heidän tapaamistaan, merkittävänä, mutta lämmitti sen kuuleminen silti sisimpää.
”Hyvä siis, että pidämme samoja päiviä muistamisen arvoisena”, hän totesi silittäen peukalollaan miehen kämmenselkää.

"Se on hyvin positiivista." Artemis painoi suukon Veronican ohimolle, ottaen kulauksen viiniä. Kevyt olotila ja hyvä mieli saivat miltein leijumaan. Oli ollut paras päätös hetkeen tehdä näin.

Sitä se tosiaankin oli. Veronica ujuttautui hieman lähemmäs miestä ja nojasi päänsä vasten Artemiksen hartiaa.
”Voisipa tämä ilta kestää ikuisesti”, nainen huokaisi onnellisena. Ehkä heidän täytyisi vain pitää huolta, että he poistuisivat jatkossakin yhdessä asunnoiltaan illanviettoon.

"Silloin siitä tulisi normaalia, eikä se olisi enää erityistä." Artemis huomautti pehmeästi, vieden käden silittämään naisen selkää. Oli hänkin yksi piristäjä..

”Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että tästä tulisi uusi normaali”, nainen virnisti puolittain ja laski kätensä miehen reidelle. Tämä tosiaankin kelpaisi uudeksi normaaliksi hänelle - eihän tässä ollut mitään valittamista! Voittihan tämä ehdottomasti töihin hautautumisen viikonloppuisinkin.

"Sinä olet mahdoton." Artemis vastasi hymyillen pehmeästi.
"Ja jos tällaisesta tulee normaali, et saa siitä enää samaa onnentunnetta ja euforiaa, jonka toivon sinun saavan tästä nyt."

”Ajattelet liian pitkälle eteenpäin”, Veronica valitti hymy huulillaan. Mies oli oikeassa, tietenkin, mutta ei tuollaista tahtonut ajatella nyt. Juuri nyt hän vain tahtoi, että elämä olisi tällaista aamusta iltaan, viikosta toiseen.
”Kuljen pää pilvissä ja se on ehdottomasti sinun syytäsi.”

"Olen mielelläni syy siihen." Se ei haittaisi ollenkaan. Mieluummin syy siihen kuin naisen suruun, milloin tahansa. Hän voisi olla se miesystävä joka hemmottelisi naisystävänsä pilalle ja järjesti yllätyksiä (joista sai ensipalkaksi valitusta valmisteluajan vähyydestä). Se ei haittaisi häntä.

”Oles nyt”, Veronica nauraa kehräsi ja taputti miehen jalkaa. Milloin Artemiksesta oli tullut niin herttainen? Vai oliko hän vain sulkenut korvansa moiselta aiemmin ja leikkinyt, ettei kuullut mitään? Ja vielä tärkeämpää, milloin hänestä oli tullut nainen, joka suli hymyyn moisten sanojen myötä?
”Kuinka kauan voit viipyä aamulla, ennenkö koirasi tarvitsevat sinua?”

"En ole." Artemis ei koskaan aikoisi käyttäytyä, jos vaihtoehtona oli olla käyttäytymättä. Hän viihtyi kurittomana, joka ei kuunnellut aina muiden asettamia rajoja.
"Niin kauan kuin haluan. Aiden ystävällisesti otti koirat Hexhamiin."

”Täydellistä”, nainen vastasi. Ei siis kiireistä aamua, kun koirat eivät vaatisi miehen huomiota. Olkoonkin että se tarkoitti, ettei hänkään voisi vahingossa pudottaa aamupalapöydästä ruokaa herttaiselle Raisalle.
”Olen kenties kiitoksen velkaa Aidenillekin, kun hän mahdollisti tämän illan”, Veronica hymähti ja käänsi päätään voidakseen painaa suukon miehen poskelle. ”Mutta lähinnä sinulle”, hän lisäsi kehräten.

"Ehkä hieman. Hän kyllä pyysi koiria." Ehkä omakotitaloon muuttaminen oli laukaissut miehessä koirakuumeen tai jotakin. Aiden tuntui lainaavan hänen koiriaan enemmän kuin mielellään.
"Oletkos kehräämättä..."

”Siinä tapauksessa jätän kukat ostamatta”, nainen vitsaili. Hän kiittäisi Aidenia kun seuraavan kerran näkisi miestä. Epäilemättä Artemis oli jo kiittänyt pikkuveljeään silloin, kun oli jättänyt koirat hoitoon.
”Tai muuten?” Veronica haastoi kulmaansa kohottaen ja kääntyi paremmin miehen puoleen. Pitkä helma esti heittämästä jalkaa miehen syliin, mutta se ei estänyt juoksuttamasta nilkkaa miehen säärtä pitkin.

Mies värähti puvun alla, mulkaisten toista pehmeästi.
"Ei hienoa naista sovi uhkailla tällaisessa paikassa." Artemis vastasi vienon virneen kera, painaen suukon naisen kaulansyrjään.

”Hyvä vastaus”, Veronica virnisti, taputti miehen reittä ja siirsi oman jalkansa sivuun. ”Olen ylpeä sinusta.” Kieli poskella heitetyn kommentin taakse tosin kätkeytyi ripaus totuuttakin. Hän oli ylpeä miehestä, joka oli yllättänyt hänet näin iloisesti illalla ulkona.

"Oletko? Sinä oletkin ainoa." Mies harvoin oli ylpeydenaihe, edes kiusoitellun sellaisen.
"Tosin, jos seuralainen ei ole hieno nainen..." Oli hänen vuoronsa heittää huonoa vitsiä.

”Tuskinpa”, nainen virnisti. Hänen oli vaikea kuvitella, etteikö maailmaan mahtuisi muitakin, jotka olivat ylpeitä Artemiksesta. Miehen punapäinen, Lontooseen muuttanut ja varsin pelottavaksi paljastunut rouva King ainakin kuului siihen joukkoon.
”Varo vain, saat vielä sormillesi”, Veronica uhkasi virne huulillaan. Hän siemaisi valkoviiniään, ennenkö laski lasin pöydälle. ”Tai kenties se olikin toiveesi?”

Artemis piiloutui, huonosti, viinilasinsa taakse. Huulille kaartuu jopa hieman poikamainen, vinkeä hymy, jonka merkitys irlantilaisen kasvoilla jäisi mysteeriksi.
"Sinä et tiedä mistä pidän."

”Oh?” Nainen haastoi kulmaansa kohottaen. Tämä ei kenties ollut oikea ympäristö tälle, mutta flirttailuksi kääntyvä keskustelu toi ehdottomasti oman sähköisen lisänsä euforiaan, jota ilta oli tuonut tullessaan.
”Kenties voin käyttää suuren osan yöstä tilanteen korjaamiseen.”

Tämä ei oikeastaan ollut sopiva ympäristö, mutta kuka heitä olisi kuunnellut?
"Ei sinun ole tarpeen korjata mitään."

Ei yhtään kukaan, tai niin nainen ainakin toivoi. Hän siristi silmiään miehen vastaukselle. Se kuulosti haasteelta. Hän ei pitänyt siitä kun ei tiennyt jotakin, joten tietenkin tilanne vaati korjaamista.
”Sait sen kuulostamaan haasteelta ja tiedät, miten suhtaudun niihin”, nainen virnisti.

"Ehkä tiedänkin ja olen laskelmoinut asian?" Artemis virnisti. Se saattoi olla

”En olisi lainkaan yllättynyt”, nainen vastasi naurahduksen kera. Hän kurkotti nappaamaan viinilasin käteensä ja joi pohjalle jääneen valkoviinin, ennenkö vilkaisi tanssilattiaa suorastaan kaipauksella. Kun he nyt kerran olivat jo ulkona ja parhaimpiinsa tälläytyneinä, olisihan se sääli jättää tilaisuus käyttämättä.
”Takaisin tanssimaan?” Hän ehdotti viattoman hymyn kera. Antaisihan tanssiminenkin mahdollisuuden pysyä Artemiksen lähellä. Kietoa kädet miehen niskaan ja haudata kasvot vasten kaulansyrjää. Kuka ikinä olikaan keksinyt tanssimisen, oli tehnyt suuren palveluksen koko ihmiskunnalle.

"Mennään vain." Tanssiminen oli jotakin mitä hän ei harrastanut mielellään kuin valittujen kanssa. Ja Veronica oli hänen ensimmäinen vaihtoehtonsa, aina. Hän nousi ylös, tarjoten naiselle kätensä.

Veronica tarttui ojennettuun käteen ja suunnisti tanssilattialle tyytyväisenä. Hän kietoi kätensä miehen niskan ympärille painautuen lähelle miehen rintaan hitaamman kappaleen tarjoaman tekosyyn turvin. Miksi tanssia mitään reipastahtista, kun saattoi yhtä hyvin painautua miestä vasten? Kyllähän se nyt voitti nopeamman jammailun koska tahansa.

Artemis kietoi kädet naisen ympärille. Tanssiminen oli ihanaa ja tarjoai aikuisillekin vaihtoehdon olla lähekkäin.

Veronica antoi musiikin viedä mennessään. Hän vaihtoi tottuneesti eri tanssityylien välillä puhtaasti siitä riippuen, mitä talon oma bändi soitti, ja huomasi aina olevansa tyytyväinen, kun musiikin tempo rauhoittui ja tarjosi mahdollisuuden painautua lähelle. Tanssilattialla ei ollut tungosta, mistä nainen oli kiitollinen, sillä se tarkoitti, ettei hän joutunut varomaan ketään tai tullut tönityksi. Jälleen lisäpisteitä tämän paikan eduksi.
”Jos pyytäisin, että veisit minut kotiin, kuinka paljon protestoisit?” Nainen kysäisi rauhallisen kappaleen päätyttyä.

Artemis vilkaisi naista, virnistäen kevyesti.
"En ollenkaan." Hän voisi kyllä jo vetäytyä kahdenkeskiseen aikaan.

”Täydellistä. Kotiin siis”, Veronica hymyili, kietoi kätensä miehen selän ympärille ja luovi tiensä tanssilattian halki kohti ulko-ovea. Hän irrotti otteensa Artemiksesta vain siksi hetkeksi, että saattoi pukea takin päälleen. Sen jälkeen oli hyvä kietoa käsi jälleen miehen ympärille, painautua vasten lämmintä kylkeä ja astua katuvalojen loisteeseen.

Artemis huokaisi astuessaan ulkoilmaan. Samalla mies veti esiin sähkötupakkansa. Höyry tuoksui vienosti vaniljalta ja kahvilta, miehen puhaltaessa sitä suustaan.

Veronica piteli toisella kädellään iltapukunsa helmaa, ettei se raahautuisi pitkin katua. Hän vapautti kätensä Artemiksen ympäriltä viittoen miestä antamaan sähkötupakan hänelle. Hän voisi yhtä hyvin tässä kohtaa hankkia jo oman, kun veteli henkosia miehen tupakasta vähän väliä.
”Luojan kiitos ettet polta tavallista tupakkaa”, nainen hymähti. ”Muuten en ikinä tekisi tätä”, hän lisäsi, kääntyi ympäri ja laski irti mekkonsa helmasta voidakseen nostaa molemmat kätensä miehen poskille, nousta varpailleen ja suudella Artemista.

Artemis kiltisti antoi höyryttimensä naiselle. Häntä ei haitannut että tuo halusi lainata konetta silloin tällöin.
"Tiedätkö, siitä ei ole kauan kun vielä poltin." Artemis mutisi, erkaannuttuaan hieman siitä suudelmasta.

Veronica veti vielä henkoset ennenkö ojensi sähkötupakan miehelle takaisin. Posket tuntuivat punottavan suudelman jäljiltä, kun nainen hymyili miehelle. Hän silitteli peukaloillaan miehen poskea, kurkotti suukottamaan Artemista vielä kerran, ja astahti sen jälkeen kauemmas.
”Hienoa, että tulit järkiisi.”

"En varsinaisesti, mutta se oli olosuhteiden pakosta." Eli entinen miesystävä, joka ei halunnut tupakoivaa miestä lapsensa lähelle.

”Siinä tapauksessa olen kiitollinen olosuhteille”, nainen hymähti. ”Se haju ja maku ei ole jotakin, mitä kaipaan elämääni.” Hän keräsi helman jälleen otteeseensa, kun taksi pysähtyi heidän kohdalleen. Nainen kiipesi kyytiin ja antoi osoitteensa kuljettajalle, ennenkö käänsi huomionsa takaisin Artemikseen. Vaati melkoista ponnistusta olla kiipeämättä miehen syliin tässä ja nyt.

"Olosuhde ei välttämättä kaipaa kiitosta." Tai muistutusta miehestä joka oli vain karannut Saksaan. Taksissa hän laski kätensä Veronican iltapuvun peittämälle reidelle.
"Olet niin mielettömän kaunis."

Oh, olosuhde olikin joku toinen henkilö. Tästähän tulisi vielä mielenkiintoista. Tosin juuri nyt hän ei koettaisi kaivella tarinaa irti miehestä. Joskus toiste.
”Voisin uskoa tuon, jos olisin laittautunut tunteja”, nainen virnisti, siirtyi lähemmäs ja laski kätensä miehen käden päälle.

"Olet silti. Luonnostaan kaunis ei tarvitse tunteja maskin tekemiseen." Vain luonnollisten piirteiden ehostus riittäisi.

”Minä en tietäisi siitä mitään”, nainen virnisti. Hän kurkotti suutelemaan miestä luottaen siihen, että taksikuski joutuisi keskittymään enemmän tiehen edessään kuin takapenkin tapahtumien vilkuilemiseen.

"Kuules nyt." Artemis jätti uhkauksensa kesken, keskittyen ennemmin suutelemaan Veronicaa antaumuksella. Laiha käsi nousi naisen niskaan, sivellen sitä hellästi.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: [P] There may be something there that wasn't there before   Ma Loka 23, 2017 2:01 pm

Nainen oli varsin tyytyväinen siihen, että mies keksi huulilleen parempaa käyttöä kuin tyhjät uhkaukset. Hän oli kuullut niitä jo aivan riittämiin. Hän antoi kätensä kiertyä miehen niskan ympärille lähinnä varmistamaan, ettei Artemis ollut katoamassa mihinkään. Eipä sillä, että sitä olisi tarvinnut pelätä - Artemis harvoin juoksi hänen alotteitaan karkuun. Nainen katkaisi suudelman suorastaan pettyneenä, kun taksi hidasti ja lopulta pysähtyi hänen kerrostaloasuntonsa eteen. Veronica vilkaisi vain ohimennen mittaria, kun lykkäsi setelin taksikuskin kouraan ja poistui taksista jäämättä odottelemaan vaihtorahoja. Hän kaivoi avaimet kirjekuorilaukustaan, tarttui miehen käteen ja veti tuon perässään ulko-ovesta sisään ja portaat ylös oikean oven taakse. Hän saattoi vain kuvitella naapurin mummon paheksunnan, kun hän seuraavan kerran törmäisi käytävällä vanhukseen, mutta se ei estänyt suutelemasta miestä kunnolla käytävän puolellakin. Oma mokansa, jos joku naapureista oli tähän aikaan liikkeellä tai seurasi rappukäytävän elämää ovisilmän läpi.
”Olen halunnut riisua tuon puvun yltäsi siitä lähtien, kun laskin sinut sisään”, nainen tunnusti käheästi kuiskaten, tasasi hetken hengitystään ja sulloi avaimen lukkoon saadakseen kotiovensa auki.

Se olisi naapurien häpeä, jos tuijottaisivat. Hehän olivat melkein suorastaan kunniallinen, vakituinen pariskunta, joka vain meni treffeille. Krhm. Mieli teki painaa nainen jo käytävällä rehellisesti seinää vasten, mutta siitä hän kykeni pidättäytymään. Toistaiseksi. Sisällä hän työnsi oven kiinni heidän perässään ja Veronican seinän sekä itsensä väliin.
"Halusin tehdä tämän jo rapussa."

'Hänen silmissään he olivat ehdottomasti vakituinen pariskunta, jonka kohdalla tällainen käytös oli aivan hyväksyttävää. Tai ainakaan sen ei tulisi herättää niin paljoa paheksuntaa, kuin mitä ihmisiltä välillä riitti muiden onnelle.
”Onneksi et tehnyt”, nainen mutisi kiskoen miehen vieläkin lähemmäs. Hän ei olisi kävellyt rappukäytävästä enää minnekään puhumattakaan oven aukaisemiseen kykenemisestä, jos mies olisi toiminut näin jo oven toisella puolella. Veronica antoi käsiensä juosta miehen selkää pitkin hukuttautuessaan nälkäisiin suudelmiin. Hän oli käyttäytynyt koko illan kuten hillityn, arvokkaan aikuisen naisen kuului. Enää hänen ei tarvinnut.

Enää ei onneksi tarvinnut käyttäytyä hillitysti. Onneksi. Artemis antoi käsiensä laskeutua Veronican lantiolle, vetäen naista lähemmäs.
"En haluaisi rikkoa kaunista pukuasi."

”Näin yksinkertaisten iltapukujen hyvä puoli on, että niiden riisuminen käy leikiten”, nainen vastasi virnistäen. Hän ravisteli takin harteiltaan ja ohjasi miehen toisen käden lantiolta hieman ylemmäs kylkeä pitkin, kunnes hän tunsi sormissaan pienen vetoketjun.
”Kuin veisi tikkarin lapselta”, hän toisti rohkaisten miestä vetämään vetoketjun auki samalla kun hän aukaisi toisella kädellään pienen lukon niskassaan. Ei tarvinnut kuin laskea irti kankaasta, ja istuva, selän paljaaksi jättävä iltapuku valui kuin vesi lattialle. Hän astui huolettomasti lattialle levinneen mekon yli lähemmäs miestä.
”Sinä sen sijaan olet aivan liian pukeissa”, Veronica moitti. Oli kerrassaan epäreilua, että miehellä oli päällään niin monta kerrosta. Hänen ei tarvinnut kuin luopua mekostaan, ja hän oli jo korkokenkiä ja alushousuja lukuunottamatta alasti. Onneksi häntä ei suuremmin haitannut korjata tilannetta aukomalla miehen paidan nappeja näppärin sormin.

Artemis pärskähti naisen vertaukselle käheästi. Vetoketju aukesi sulavasti, aivan kuin sekään ei olisi halunnut heittäytyä hankalaksi.
"Hmm. Miehisyyden huonoja puolia." Artemis painoi huulensa vasten Veronican kaulaa, antaen tuon keskittyä nappeihin. Takki oli jo pudonnut päästä, luojan kiitos.

”Huonoja puolia todellakin”, nainen mutisi koettaen keskittyä nappeihin, vaikka miehen puuhat häiritsivätkin häntä. Oli vaikea keskittyä, kun Artemis teki parhaansa vaatiakseen hänen huomiotaan aivan muihin asioihin. Turhautunut murahdus karkasi huulilta, kun yksi napeista heittäytyi hankalaksi.
”Voisitko vain jatkossa pukeutua t-paitoihin?” Veronica valitti, mutta valitus tukahtui nopeasti, kun hän sai viimeisen napin auki ja sukelsi jälleen suutelemaan miestä samalla kun työnsi paitaa pois miehen harteilta.

"Et koskaan kunnioittaisi minua sellaisena." Artemis ei tosiaankaan pukeutuisi t-paitaan. Paidan pudottua lattialle hän antoi laihojen sormien kokeilla naisen pehmeää ihoa. Sille ei ollut sanoja, miten nainen sai hänet syttymään.

”Totta”, naisen oli taivuttava sen edessä. Niin paljon helpompaa kuin t-paidan riisuminen olisikin, hän ei tosiaankaan tahtoisi kiskoa moista miehen yltä samalla polttavalla himolla kuin millä oli pyrkinyt aukaisemaan kauluspaidan pienet napit.
”Ala tulla”, hän totesi nykäisten miestä liikkeelle. Hän lähti peruuttamaan asuntonsa halki tottuneesti samalla kun taiteili auki miehen housujen vetoketjua ja pientä hakasta. Nainen potkaisi korkokengät jalastaan jonnekin matkan varrelle todettuaan, ettei niillä hiipiminen takaperin ollut hänen juttunsa. Makuuhuoneen ovi tuli suorastaan potkaistua auki, mutta ei ovi siitä pahastuisi. Naapurit kenties pyörittelisivät silmiään kaikelle kolinalle, mutta olkoot. Hänellä oli parempaakin tekemistä.

"Naapurisi vihaavat sinua kohta." Artemis kuiskasi käheästi, napaten naista ranteista. Hampaat kokeilivat kaulan ihoa tavallista rajummin.

”Se ei ole minun ongelmani”, nainen virnisti, mutta sanat tuntuivat takertuvan kurkkuun miehen tähden. Jonakin toisena iltana hän olisi kenties protestoinut moista, valittanut mustelmista ja käskenyt miestä käyttäytymään, mutta tänään ei ollut sellainen ilta. Tänään hän veti terävästi henkeä silmät suuriksi rävähtäneinä ja upotti kyntensä miehen selkään.

Kumpikaan heistä ei selvästi ollut käyttäytymässä. Sellaista sattui kun vietti romanttisen illan ulkona tyrmääväksi laittautuneen naisen kanssa.
"Nh... Veronica." Miehen ääni oli olevineen painokas ja toruva, samalla kun hän kaatoi selkäänsä raapineen naisen tuon sänkyyn.

Veronica kietoi jalkansa miehen selän ympärille ja veti Artemiksen syvään suudelmaan. Hän ujutti sormensa mustien hiusten sekaan juoksuttaen kynsiään miehen päänahalla kevyesti.
”Artemis”, hän vastasi hengästyneenä suudelmien lomassa. Koko keho tuntui olevan tulessa. Artemis oli tosiaankin sekoittanut hänen päänsä yllätystreffeillä. Tästä tulisi pitkä yö, jos hänellä olisi lainkaan sananvaltaa, eikä kaulalle hitaasti kehittyvä yksinäinen mustelma jäisi ainoaksi.

Mies näykkäisi naisen solisluuta tuon viisastellessa.
"Viisastelet ihmiselle jonka alla olet. Aika uhkarohkeaa." Se olikin pisin lause, jonka hän saisi tänä yönä suustaan. Hän siirtyi alemmas, antaen sormiensa kevyesti kutittaa naisen kylkiä. Potkun uhalla.

”Se ei ole uhkarohkeaa, jos tiedän tarkalleen mitä teen”, Veronica vastasi. Hän kiemurteli miehen kutittamana ja harkitsi hetken potkaisua, mutta päätyi sen sijaan juoksuttamaan kynsiään pitkin miehen selkää. Hänen kärsivällisyytensä oli ollut koetuksella jo illallisesta lähtien.

"Sinä." Mies sihahti kevyesti, riisuen kaksikon viimeisetkin vaatekappaleet. Nyt riitti

Veronica nauraa kehräsi voitonriemuisena. Hän, todellakin. Voitonriemuinen nauru tosin katkesi terävään henkäykseen, eikä hän hetkeen saanut kiinni aiemmasta ajatuksestaan. Oliko hän ollut sanomassa jotain? Ehkä sillä ei ollut väliä. Sanoille ei ollut tarvetta tässä hetkessä, eikä edes selkeille ajatuksille.
Veronica kieltäytyi katsomasta yöpöydällä lojuvaa digitaalista kelloa. Hän ei tahtonut tietää, kuinka paljon kello oli. Se oli täysin toissijaista, kun hän saattoi sen sijaan käpertyä Artemiksen kainaloon raukea tyytyväisyys ja euforia suonissa sykkien. Hän piirteli sormellaan kuvioita miehen paljaalle rinnalle ja tuki itsensä kyynärpäällä hieman korkeammalle, jotta saattoi katsoa miehen kasvoja.
”Olen äärimmäisen onnellinen, että olet siinä”, nainen huokaisi lämpimästi. Kai lepertely annettiin tässä kohtaa aamuyötä jo anteeksi?

Artemis teki sen virheen, että vilkaisi kelloa naisen takaa. Oho.
"Minä myös." Artemis kohottautui suukottamaan naisen poskea laiskasti.
"Niin onnellinen."

Veronica hymyili miehelle ja kumartui alemmas voidakseen painaa päänsä Artemiksen rinnalle. Tieto siitä, ettei heillä ollut kiirettä mihinkään oli varsin vapauttava. He ehtisivät nukkua pitkälle seuraavaan päivään sitten, kun uni maittaisi. Juuri nyt hän tunsi olevansa aivan liian täynnä elämää nukahtaakseen.
”En tahtoisi ketään muuta vierelleni tällaisina hetkinä”, Veronica supatti sormi edelleen laiskoja kuvioita miehen ylävatsalle piirrellen. ”Teet minusta tavattoman onnellisen ja paremman naisen.”

Nykyään Artemiksella oli jopa vatsa, eikä kuoppaa siinä mihin nainen piirteli kuvioita sormellaan.
"En edes aloita miten paljon parempi mies olen nyt kuin vuosi sitten. En tiedä missä olisin ilman sinua." Kuollut.

”Minä tiedän missä minä olisin”, nainen vastasi pieni hymy huulille hiipien. Hän painoi suukon miehen iholle. ”Hukkunut töihin. Unohtanut täysin, että elämään mahtuu muutakin kuin lakipykälät ja loputon paperisota.”

Artemis naurahti pehmeästi, vetäen Veronican tiukemmin kainaloonsa.
"Olet niin rakas. Niin mielettömän rakas."

Nainen käpertyi erittäin mielellään miehen kainaloon nauttien läheisyydestä, josta oli jossakin kohtaa tullut niin vaivatonta. Ajatella, että he olivat lähteneet liikkeelle siitä, ettei hän ollut koskaan jäänyt yöksi. Nyt hän ei olisi suostunut poistumaan miehen kainalosta yhtään mihinkään ennen aamua. Tai kenties keskipäivää.
”Niin sinäkin”, nainen vakuutti sulkien hetkeksi silmänsä tyytyväisenä oloonsa. Hän pohti hetken kaikessa hiljaisuudessa, sormi miehen iholla pysähtyen, ennenkö palasi takaisin kuvioiden piirtelyn pariin. ”Olen pahoillani, että heitin sinua sormusrasialla. En olisi saanut tehdä niin, enkä varsinkaan ilman selitystä.” Mies oli odottanut kärsivällisesti jo kuukauden päivät selitystä teolle, joka tuskin oli kenenkään normaalin ihmisen reaktio sormuksen löytämiseen. Ehkä hänen oli aika kertoa totuus. Tämän parempaa tilaisuutta tuskin tarjoutuisi, ja näin, miehen kainalossa makoillessaan, hänen ei edes tarvitsisi katsoa Artemista silmiin. Silti tuntui vaikealta löytää sanat, joilla aloittaa selitys.

Artemiksen hengitys pysähtyi hetkeksi. Hän kyllä kaipasi selitystä.
"Olet sinä. Kanssasi tottuu kaikkeen."

Veronica veti syvään henkeä vihaten värinää, jonka tunsi keuhkoissaan. Jumalauta, hän oli aikuinen nainen. Hän ei itkisi näin typerän asian tähden. Hän sai olla rakastamansa miehen kainalossa. Kaikki oli hyvin.
”Olen pahoillani, en tiedä miten selittää kaiken niin, että se käy järkeen”, hän pahoitteli kulmat kurtistuen. Kävikö se edes järkeen, vaikka miten selittelisi? Todennäköisesti ei.
”Minun ja isäni välit ovat aina olleet… olemattomat. Hänen työnsä politiikan keskiössä on tarkoittanut, että kulisseista on pidettävä huolta hinnalla millä hyvänsä, mutta tosiasiassa emme tule toimeen. Lainkaan. Äitini kuoli synnytyksen jälkeisiin komplikaatioihin ja isäni, noh, sanottakoon se niin, ettei hän koskaan tahtonut lasta. Eikä varsinkaan sen jälkeen, kun se maksoi hänen vaimonsa hengen”, nainen nielaisi. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, eikö vain?
”Kerron tämän, koska… koska kaikesta huolimatta avioliitto on minulle yksi niistä asioista, joihin perinteet kuuluvat vahvasti. Mutta minun isäni ei koskaan kävelisi rinnallani ja saattaisi minua alttarille, tai antaisi siunaustaan häitä varten maistraatissa”, hän veti syvään henkeä. ”Joten ajatus avioliitosta on jotain, mikä ei istu hyvin minun kanssani. Olen pahoillani että ylireagoin. Olisin vain voinut selittää, mutta yllätit minut enkä aina toimi kovinkaan järkevästi yllätettynä.”

Artemis kuunteli naista hiljaa, keskeyttämättä. Hän silitti naisen olkavartta ja painoi suukon tuon hiuksiin.
"Jos olisin tiennyt, en olisi tehnyt sitä."

”Tiedän”, nainen myönsi vetäen syvään henkeä. Hän oli tiennyt sen, mutta silti päätynyt toimimaan, kuten oli tehnyt. Mikä logiikan riemuvoitto. ”Minun olisi pitänyt kertoa jo kauan sitten, mutta en mielelläni puhu isästäni. Olen kantanut hänen salaisuuttaan koko elämäni, enkä aina tiedä, miten laskea siitä irti.”

"Ei se haittaa. Kaikilla on asioita joista ei halua puhua." Artemiksella oli niitä monia. Hetken hän oli hiljaa, vilkaisten naista silmäkulmastaan.
"Eli voin kosia kun isäsi on kuollut?"

Niin tosiaankin oli. Jokaisella oli salaisuutensa. Toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Hän oli varsin helpottunut siitä, että oli onnistunut kertomaan edes osittain Artemikselle, mistä kaikessa oli kyse. Mies oli sen ansainnut siedettyään hänen oikkujaan niin pitkään.
”Kyllä”, hän naurahti. ”Olettaen tietenkin, ettei sinulla ole mitään tekemistä hänen kuolemansa kanssa”, nainen lisäsi hymy suupieliä nykien.

Artemis virnisti kevyesti, suukottaen naisen olkaa pehmeästi.
"Ehkä on, ehkä ei." Mies ei voinut vastustaa leikkisää vastausta, keventääkseen tunnelmaa.
"Onko sinulla jotain mitä olisit halunnnut joskus kysyä?"

”No, kunhan et jää kiinni”, nainen naurahti. Ei hän hyvällä katselisi murhaa siinäkään tapauksessa, mutta mitäpä sitä ei pienen leikinlaskun tähden antaisi olla. ”Kysyn yleensä mitä mieleen juolahtaa”, Veronica tunnusti.

"Olenko muka aina vastannut kysymyksiisi?" Veronica olisi ainoa ihminen, joka olisi aina saanut vastauksen kaikkeen.

”Tuskin”, nainen naurahti. ”Mutta ei minulla ole nyt mielessä mitään, mitä tahtoisin erityisemmin kysyä.”

Artemis suukotti naisen päätä pehmeästi.
"Oletan ettet koskaan halua lapsia?" Ainakin jos oma äiti oli kuollut

”En keksi mitään, mitä pelkäisin enemmän”, nainen tunnusti hiljaa häpeänpuna poskille kohoten. Kuinka typerä täytyi olla, että pelkäsi moista? ”Pidän lapsista, mutta ajatuskin raskaudesta saa minut halvaantumaan kauhusta.”

"Kai tiedät, että siitä ei tarvitse punastua?" Artemis tunsi posken lämmön itseään vasten.

Nainen hymähti.
”Tiedän”, hän totesi, suukotti miehen ihoa ja hymyili. ”En voi sille mitään.”

"Piti vain kysyä, jotta voin jatkossa jotakin muuta asiasta kyseleville kuin että meidän yhdistelmämme olisi hirveä."

Veronica nauroi lämpimästi miehen sanoille.
”Joten aiot sen sijaan kertoa kaikille, miten minä pelkään raskautta?” Hän kyseenalaisti huvittuneena. Hieno suunnitelma Artemis, todella hieno.

"Ei, vaan ettemme halua lapsia." Artemis vastasi vinosti hymyillen.

Veronica siristi silmiään ja kohotti päätään miehen rinnalta voidakseen katsella Artemista.
”Etkö sinä tahdo lapsia?” Vai oliko tämäkin yksi niistä asioista, joissa mies oli valmis joustamaan hänen oikkujensa tähden?

Mies kurtisti kulmiaan kevyesti.
"En ole koskaan ajatellut asiaa, kuin joskus kolme vuotta sitten." Siihen oli hankala vastata, etenkin nyt.

”Ja mihin tulokseen päädyit, kun aloit ajatella asiaa?” Hän kysyi kääntyen paremmin kyljelleen, jotta saattoi katsella miehen kasvoja tarkemmin. ”Äläkä yritäkään vastata jotain, mitä kuvittelisit minun tahtovan kuulla.”

Artemis mietti yllättävän pitkään.
"Haluaisin, mutta en haluaisi kenenkään lapsen kärsivän minusta isänä."

”Kärsivän sinusta?” Veronica kohotti kulmaansa. ”En joutuisi edes miettimään kahdesti keksiäkseni isän, joka saisi sinut näyttämään täydelliseltä häneen verrattuna.”

"Veronica, vertaa minua kelvolliseen vanhempaan." Mies naurahti pehmeästi.
"En olisikovin hyvä isä."

”Ei sitä voi tietää ennenkö olet isä”, nainen kohautti harteitaan. ”Äitini uskoi, että isäni olisi maailman täydellisin isä. Hän oli väärässä.”

"Hän on poikkeus. Ja mitä väliä sillä on, millainen isä olisin?" Artemis huomautti pehmeästi. Veronica pelkäsi jo ajatusta.

”On sillä väliä”, nainen vastasi painaen päänsä takaisin miehen rinnalle. ”Se vaikuttaa siihen, miten sinä ajattelet itsestäsi.”

"No ei se kovin paljon. Hassu." Artemis silitti toista hellästi.
"Moni muu asia vaikuttaa enemmän."

”En tahdo sinun kuvittelevan jotain, mikä ei pidä paikkaansa”, Veronica selitti kohauttaen toista olkaansa siinä makoillessaan.

"Sinä tahdot minun muuttavan paljon ajatusmallejani, rakas." Artemis veti peittoa hieman paremmin heidän päälleen.

”Vain niitä, mitkä ovat huonoja”, nainen korjasi käpertyen paremmin Artemiksen kainaloon. Miehen kehosta hohkaava lämpö oli tervetullutta, aivan kuten peittokin. Hän ujutti kylmät varpaansa miehen jalkojen lomaan vinon virnistyksen kera.

Artemiksen huulilta pääsi vähintään miehistä egoa romuttava vinkaisu kun kylmät varpaat sotkeutuivat hänen jalkoihinsa.
"Veronica! Nyt, helvetti sinua."

Nainen ei koskaan kikattanut, mutta nauru joka purkautui huulilta oli vaarallisen lähellä kikatusta. Miehen reaktio oli hellyyttävä.
”Rakastat minua silti”, Veronica virnisti.

"Niin. Se tekee minusta masokistin." Artemis puhisi.

”Onneksi saat paljon hyvääkin vaivanpalkaksi”, nainen virnisti, käänsi päätään ja painoi suukon miehen leualle. ”Raisa pitäisi varpaani lämpimänä.” Ihan kuin hän koskaan antaisi koiran makoilla varpaidensa päällä valittamatta siitä ainakin näön vuoksi.

"Ihan kuin Raisa saisi olla siinä ilman motkotusta." Artemis huomautti pehmeästi.

Veronica vilkaisi miestä silmäkulmastaan.
”Pakotatko minut oikeasti sanomaan sen ääneen?” Hän kyseenalaisti kulmaansa kohottaen.

”Minkä?" Artemis kysyi hymyillen.
"Jos haluaisin sinun sanovan jotain, kutittaisin sen ulos sinusta."

”Et kehtaisi”, nainen uhkasi silmät siristyen. Mies joutuisi järjestämään useamman ihanan yllätyksen anteeksipyyntönä, jos kutittaisi hänestä ulos yhtään mitään.

"Enkö? Sinä epäilet etten minä kehtaisi?" Oli harvoja asioita, joihin Artemiksella ei riittänyt pokka.

”Et saisi sitä ikinä anteeksi”, nainen uhkasi kohottaen päätään. ”Enkä minä taipuisi moisen kidutuksen edessä. Puhuisin pelkkää hölynpölyä.”

"Joten, kerrotko ilman kutitusta?" Artemis hiveli naisen kylkeä.

Veronica koetti mulkaista miestä pahasti, mutta epäonnistui pahasti, sillä Artemiksen kasvojen näkeminen sai hymyn leviämään huulille.
”Koirasi eivät ole ihan kamalia”, hän mutisi hiljaa, vilkaisi miestä ja pyöräytti silmiään. ”Hyvä on, koirasi ovat aivan ihania.”

Hetken hiljaisuus oli miltein käsin kosketeltavaa.
"Kuvittelin etten voisi rakastaa sinua enempää. Olin väärässä."

Veronica odotti reaktiota. Vastausta. Jotakin. Hän ei kuitenkaan odottanut moista tunnustusta.
”Ei se nyt niin iso juttu ole”, hän vähätteli kääntäen päätään, jotta saattoi katsella sivusilmällä miehen kasvoja.

"On se minulle." Koirat olivat miehelle rakkaita, hieman kuin omia lapsia.
"Koirat ovat minulle tärkeitä ja se että pidät niistä, on ihanaa."

Veronica suukotti miehen suupieltä.
”Hyvä on”, hän myöntyi. Jos se oli miehelle iso juttu niin olkoot. ”Ne ovat omalla tavallaan hyvin hurmaavia.”

"Se siis selittää miksi kerrasta toiseen otit ne hoitoon, vaikka murmutit asiasta." Artemis naurahti, huokaisten hieman.
"Eli voin ottaa kolmannen kun Sergeistä tulee vanha ja liian laiska viihdyttämään Raisaa?"

”Niin”, nainen hymähti, ”ajattelin sen olevan ilmiselvää.” Koska kukapa ei ymmärtäisi hänen valittavan vain silkasta valittamisen ilosta? Hän tarvitsisi tehokurssin sosiaalisista taidoista ja ihmisten kanssa toimimisesta.
”Kunhan se on yhtä herttainen kuin Sergei ja Raisa, en protestoi, ainakaan kovin paljoa”, nainen vannoi suukottaen miehen leukaa.

"Kai sinä tiedät että korvaan kohta lapsettomuuden koirilla ja hevosilla?" Mies kiusoitteli naista hellästi. Miten häntä ei vieläkään väsyttänyt? No, onneksi ei ollut kiire mihinkään.

Veronica puri alahuultaan. Korvaisi lapsen puutteen eläimillä? Se kuulosti siltä, että mies todella tahtoi omaa lasta.
”Anna mennä vain”, hän kannusti laskien päänsä miehen rinnalle. ”Niin kauan kuin hevoset eivät asu olohuoneessamme.” Heidän olohuoneessaan. Ei miehen olohuoneessa.

Artemis oli huomannut olevansa hieman kateellinen perheellisille tutuilleen, mutta antoi asian olla.
"... Meidän olohuoneessamme?" Siihen olisi ehkä hyvä takertua.

Hitto.
”Niin”, hän mutisi pohtiessaan, miten selittäisi tilanteen parhain päin. Hän oli aivan liian väsynyt, onnellinen tai jotakin, kun lipsautteli tällaisia. ”Olisihan se nyt helpompaa, jos ei jossakin kohtaa enää tarvitsisi ajaa edestakaisin ja pohtia, kummalta asunnolta jokin tavara nyt löytyykään.” Mikä hieno selitys. Voisiko hän vain sanoa suoraan, että olisi mukavaa tulla töistä kotiin, jonka jakaa miehen kanssa? Tuskinpa.

Se olisi ollut aivan liian helppoa. Tosin, tämä säästi Artemiksen sen kysymiseltä.
"Lupaan että jos jaamme asunnon, en tuo sinne kuin koiria."

”Arvostaisin sitä”, nainen hymähti kiertäen kätensä halauksentapaiseen miehen yli. Kai tämäkin oli tapa pohtia yhteen muuttoa. Ehdottomasti sulavampaa ja kypsempää kuin heittää miestä vara-avaimella, mikä olisi varmaankin ollut enemmän hänen tyyliään.

"Niin paljon kuin hevosistani välitänkin, Amadeus olohuoneessa olisi liikaa." Pienen norsun kokoinem puoliverinen tosiaan olisi liikaa.

”Todellakin”, nainen naurahti pelkälle mielikuvalle. Ehei. Amadeus oli valtava talliympäristössäkin, jossa hevosten oli tarkoitus näyttää sopivan kokoisilta.
”Enkä välttämättä kaipaisi pienen norsun kokoista koiraakaan, jos totta puhutaan. Jos tahdon tulla kiskotuksi pitkin katuja, pyydän saada taluttaa hevosta.”

"Hyvä on. Pitäydyn inhimillisen kokoisissa koirissa." Artemis lupasi hymyillen. Hetkeksi hän jäi miettimään, mutta ei sanonut miettimäänsä ääneen. Kyllä Veronica sanoisi ei kun oikeasti haluaisi ettei talouteen tulisi uusia nelijalkaisia jäseniä.

”Kiitos”, nainen vastasi hymyillen, käpertyi paremmin miehen kainaloon ja ynähti tyytyväisenä, kun totesi varpaidensakin lämmenneen. ”Kenties voin huomenna tulla yöksi sinun ja koirien luokse.”

"Tietenkin voit. Tiedät miten ilolla Raisa nukkuu jaloissasi." Whippet rakasti nukkua Veronican peiton alla, naisen polvitaipeessa. Edes Artemis ei hennonnut kieltää sitä koiralta.

”En ole edes kovinkaan pahoillani, että opetan koirillesi huonoja tapoja”, nainen totesi hiukkaakaan asiaa katumatta. Aina, kun koirat olivat hänen luonaan hoidossa, hän laski molemmat makuuhuoneeseensa ja suorastaan rohkaisi Raisaa mönkimään peiton alle. Kaikista mieluiten hän nukkui Artemiksen vieressä, mutta silloin kun se ei ollut mahdollista, koirien oli kelvattava.

"En minä voi sitä kieltää. Raisa suorastaan odottaa että saa mönkiä peittosi alle." Artemis naurahti.
"... Olitko tosissasi siitä yhdessä asumisesta?"

”Raisa onkin hurmaava”, nainen hymähti. Sergei oli sitä myös, mutta eri tavalla kuin whippet, joka luikerteli peittojen alle nukkumaan heti, jos tilaisuus vain tarjoutui.
”Olin”, Veronica myönsi hetken hiljaisuuden jälkeen. Ei kai sitä auttanut kieltääkään. ”En nyt heti tässä hetkessä, mutta joskus. Kun olisi sopiva hetki.” Sitä odottaessahan saisi hyvin vuodet vierimään.

"Mmm. Tiedätkö, se olisi koirille helpompaa." Luoja paratkoon, heistä tulisi hänen takiaam vielä sellainen hullu pariskunta, joka oikeasti korvasi ihmislapset koirilla.
"Kun niiden ei tarvitsisi vaihtaa paikkaa tullakseem hoitoon jos olen matkoilla."

”Niin. Tietenkin. Koirille helpompaa”, hän myötäili. Miksei hän ollut keksinyt sitä selitystä alun alkaenkin? Se olisi ollut täydellinen selitys sille, että hän kaipasi yhteistä osoitetta.
”Kenties voisimme vilkuilla hieman, millaisia asuntoja täällä on tarjolla”, hän ehdotti hiljaa. Hän olisi tarjonnut omaa asuntoaan muutoin, mutta tiesi, että pidemmän päälle siinä ei riittäisi neliöt. He ajaisivat toisensa seinille, jos viettäisivät kuukauden päivät seinien sisällä ilman taukoa toisistaan.

”Ehkä voisimme. Ja myönnän, että nauttisin siitä myös itse. Tai... Kuvittelisin." Artemis ei ollut ikinä aikuisiällään jakanut osoitetta toisen ihmisen kanssa.

”Voi luoja olet idiootti”, nainen puhahti naurua äänessään. ”Tietenkin minäkin nauttisin siitä.” Koiria oli vain hyvä käyttää tekosyynä.
”Kunhan löydämme sopivan asunnon, en näe mitään syytä, miksi ei.”

Artemis upposi pohdintoihinsa.
"En ole asunut kenenkään kanssa kuuteentoista vuoteen." Nyt se oli sanottu.

”Siitä on kieltämättä vierähtänyt muutama vuosi”, Veronica naurahti. Hän ei aikonut laskea taaksepäin. Se ei päättyisi mihinkään mukavaan ajatukseen, joten parempi jättää moinen pohtimatta.
”Kenties siis aika koittaa, mitä se tuo tullessaan?”

Yhdessä asuminen toisi esiin kaikki huonot puolet. Joka ainoan pienen asian, mitä hän oli voinut vielä piilotella.
Voi helvetti.
"Kenties."

ehän juuri teki yhdessä asumisesta niin hienoa! Ai eikö?
”Pitäisi varmaan koettaa nukkua”, nainen pohti pitäen visusti huolta, ettei vilkaissutkaan kellon suuntaan. Hän ei tahtonut tietää, kuinka lyhyen ajan päästä aurinko lähtisi nousemaan. He olivat jo venyttäneet universumin aika-avaruusjatkumon rajoja yön mukanaan tuomilla keskustelunaiheilla. Ei sopisi koetella onneaan liikaa, tai he saisivat vielä koko todellisuuden luuhistumaan oman painonsa alla.

"Ehkä." Mies painoi vielä suukon naisen hiuksia vasten. Kaikkea sitä sattui yön pimeinä tunteina.

”Hyvää yötä”, nainen kuiskasi hymy huulillaan, sulki silmänsä ja jäi kuuntelemaan miehen sydämen sykettä toivoen sen tuudittavan hänet uneen. Onnellisuus tuntui kuplivan sisällä valtoimenaan. Ilta ja yö tuntuivat unelta, josta hän ei tahtonut koskaan herätä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] There may be something there that wasn't there before   Su Loka 29, 2017 8:26 pm

Keskiviikko 01. marraskuuta

Se oli oikeasti ollut vahinko. Hän ei ollut tarkoituksella katsonut lehdestä myytävänä olevia asuntoja (Artemishan ei asuisi vuokralla jos ei olisi pakko) ja päätynyt katsomaan yhtä taloa netistä lisätietojen takia. Sitten olikin hyvä sopia lounas Veronican kanssa, joka oli koko aamun muistanut valittaa työpäivänsä tylsyydestä. Hän voisi auttaa siinä naista.
"Mikä tuo ilme on?" Naisen ilme oli hyvin viihdyttävä, kun taksi ajoi ulos kaupungista. Ei, Artemis ei vieläkään ollut saanut korttiaan takaisin (hän tarvitsisi psykologisen arvion siitä ettei toistaisi tekoaan ja sellainen ei irronnut helpolla) ja Alania ei todellakaan otettaisi tähän kuskiksi.

Veronica vilkaisi miestä, mutta palautti huomionsa nopeasti takaisin vaihtuvaan kaupunkimaisemaan taksin ikkunoiden ulkopuolella. Hänen oli vaikea peitellä yllätystään, kun taksi oli ajanut kaikkien vakituisten lounaspaikkojen ohi ja jatkanut ulos kaupungista.
”Olen lounastauolla, en vapaalla. Jätin puolet tavaroistani työpaikalle. Miten kauas oikein tahdot lounaalle?” Nainen siristi silmiään valittaessaan vain näön vuoksi. Artemis oli jo osoittanut, että osasi järjestää yllätyksiä. Hän ei tosin ollut odottanut, että mies koettaisi onneaan näin nopeasti edellisen kerran jäljiltä.

"En kauas ja ehdit pitkän lounastaukosi rajoissa kyllä takaisin." Artemis vastasi hymyillen. Ja hän ei ollut tunnettu fiksuudestaan. Jokin siinä paritalossa vain veti puoleensa. Kai sitä voisi käydä katsomassa. Taksi pysähtyi lopulta idyllisen kadun varteen, vaalean paritalon eteen.
"Noin, olemme perillä."

”Olet uskomaton”, nainen mutisi. Tätäkö hänen elämänsä olisi tästä eteenpäin? Oli selkeästi ollut virhe kiittää miestä niin loputtomasti edellisestä yllätyksestä. Nyt Artemis pyrkisi yllättämään hänet joka välissä.
”Perillä missä?” Veronica kysyi antaessaan katseensa kiertää kadulla, joka näytti olevan täynnä paritaloja ja omakotitaloja. Hän ei nähnyt ravintolaa missään, joten lieni järkevää olettaa, etteivät he olleet tulleet tänne syömään.
”Jos raahasit minut tapaamaan jotakuta sukulaistasi kesken työpäivän, en puhu sinulle kuukauteen.”

Artemis yllätti nyt kyllä itsensäkin. Hän nousi ylös, katsellen hymyillen ympärilleen. Täällä oli mukavan rauhallista.
"En. Satuin vain näkemään tämän lehdessä." Talon portin edessä oleva myytävänä-kyltti puhukoot puolestaan.

”Lehdessä?” Hän kysyi kulmaansa kohottaen. Nainen soi uuden vilkaisun ympärilleen, bongasi kyltin ja pysähtyi kesken askeleen.
”Halusit tulla katsomaan myytävänä olevaa taloa?!” Ei luoja.

"Se puhui minulle. Vai mitä ihmiset yleensä sanovat, kun eivät saa rauhaa joltakin ajatukselta? Jotain sellaista kuitenkin.
"Voimme myös mennä sinne lounaalle."

”Voi luoja sinun kanssasi”, nainen puhahti, pudisti päätään ja sujautti kätensä miehen käsipuoleen. ”Käydään nyt sitten katsomassa, mikä tässä talossa puhui sinulle.”

Mies naurahti ja asteli talon ovelle. Se oli auki, välittäjä tuli pariskuntaa vastaan. Kuka ihme piti avointa näyttöä arkipäivänä? Noh, kai se toimi, kun hekin olivat täällä. Vakuutettuaan välittäjän siitä että he halusivat katsella rauhassa, Artemis astui peremmälle.
"Ei rumimpia näkemiäni."

Veronica piti suunsa supussa välittäjän edessä ja antoi miehen hoitaa puhumisen. Artemis oli järjestänyt tämän, joten kai miehelle täytyi antaa mahdollisuus hallita tilannetta. Hän olisi lähettänyt välittäjän matkoihinsa huomattavan paljon tiukemmin sanoin kuin mitä Artemis teki. Jälleen yksi todiste siitä, että mies oli parempi ihminen kuin hän.
”Ei missään nimessä”, nainen myötäili antaessaan katseensa kiertää aulassa. Hän astui olohuoneen puolelle ihaillen valoisaa, tilavaa huonetta. Se oli riittävän suuri olematta niin valtava, että olonsa tunsi mitättömäksi sen keskellä.
”Ymmärrän, miksi se herätti kiinnostuksesi.”

Artemis hymyili pehmeästi, katsellen ympärilleen. Asunto oli mukavan vaalea. Harmaa sai hänet hieman nyrpistämään nenäänsä, mutta onneksi kalusteilla muuttaisi paljon. Ja tarvittaessa vähän maalilla.
"Näetkö? En vain voinut ohittaa tätä, etenkin kun sinä vannoit pitkän lounaan nimeen."

”Pitkä lounas ei ollut koodi asuntonäytölle”, nainen naurahti, tönäisi Artemiksen hartiaa ja asteli keittiön puolelle. Asunnon valoisuus vain korostui valkoisista keittiökaapeista ja ruokasalin valtavista lasi-ikkunoista ja ovista, joista oli käynti takapihan puolelle.
”Pohja ei ole hullumpi, ja pidän siitä, miten valoisa tämä asunto on.”

Artemis katseli ympärilleen, nyökäten. Neliöt oli käytetty järkevästi ja asunto vaikutti suuremmalta valoisuuden vuoksi.
"Ei ollenkaan. Tämä on hyvin tilavan oloinen."

”Kyllä”, nainen myötäili. Hän kurkisti takapihalle. Se vaatisi hieman töitä, mutta siitä saisi ihan mukavan pienen viherläntin koirille. Veronica suunnisti portaita yläkertaan purren huultaan, ettei kommentoisi jotakin nenäkästä haasteesta, jonka portaat tuottaisivat treffien päätteeksi.
”Oh”, hän henkäisi, ”makuuhuone on kieltämättä upea.”

Artemis seurasi naista ylös.
"Nautin portaista yllättäen paljon enemmän kuin uskoin." Hän ei voinut vastuttaa kieli keskellä suuta mietittyä, puoliksi mautonta kommenttia kun Veronica nousi portaat hänen edellään ylös.
"Se on. Ja oma kylpyhuone isolle makuuhuoneelle."

”Käyttäydy”, nainen murahti, ennenkö purskahti nauruun. ”Työnnän sinut vielä pää edellä alas.” Ei työntäisi. Siitä tulisi aivan liikaa sotkua.
”Näppärää”, hän totesi kurkistaen vielä yläkerran muihinkin huoneisiin. Hänen oli myönnettävä, että mies oli löytänyt varsin kelvollisen asunnon.

"Minähän käyttäydyn." Artemis naurahti. Se selvästi lastenhuoneena toiminut huone sai nielaisemaan.
"Tästä saisi koirille hyvän huoneen." Muutama peti ja leluja sinne, siitä saisi hyvän oman rauhoittunissopen koirille.

”Niinpä niin”, nainen hymähti. Tokihan mies käyttäytyi. Aina ja ikuisesti. Artemis oli käytöstapojen malliesimerkki.
”Kuinka monta koiraa meinasit oikein hankkia, jos ne tarvitsevat oman huoneenkin?” Veronica ei voinut olla virnistämättä.

"Sergei pitää omasta rauhasta." Artemis huomautti hymyillen.

”Kukapa ei”, nainen hymähti huvittuneena. Hyvä on, huone koirille. Hän voisi elää sen kanssa.
”Uskallanko edes kysyä, missä hintaluokassa tämä talo liikkui?” Se oli ihan miellyttävä asunto, se hänen oli myönnettävä, mutta naurettavan ylilyöty hinta saisi hänet kävelemään ulos ovesta asiaa sen enempää harkitsematta.

"Uskallat." Artemis hymähti. Talo oli jollakin tuella rakennettu, kai ja siksi naurettavan halpa tällaiseksi. Ja olihan se toki syrjässäkin.
"Kaksisataatuhatta taisi olla suurinpiirtein oikea hinta. En muista."

Veronica vilkaisi ympärilleen talossa, jota mies oli tahtonut tulla katsomaan. Se ei ollut paha hinta tämän tasoisesta paritalon puolikkaasta, ei sitten lainkaan.
"Ja siitä saa vielä tingittyä, kun osaa neuvotella", nainen virnisti puolittain. "Ei hullumpaa. Olet melko taitava etsimään asuntoja, se myönnettäköön."

"Lakimies..." Artemis tuhahti pehmeästi.
"Ja en etsinyt. Se vain ilmiintyi eteeni." Mies korjasi pehmeästi. Heidän oli pitänyt katsella yhteistä paikkaa joskus. Ei heti. Miten sekin oli mennyt pieleen?
"Muistan kyllä että sanoit ettei meidän heti tarvitse. Ja ei tarvitsekaan."

"Niin?" Veronica virnisti. Hänen ammatissaan ei ollut mitään vikaa, kiitoksia vain.
"Tietenkin. Ihan vain sattumalta. Jumalan johdatuksesta", nainen tyrskähti. Ei hän laittanut pahakseen, että Artemis oli ilmaissut kiinnostusta taloa kohtaan ja alkanut selvittää mahdollisuutta näyttöönkin.
"Tämä on mukava asunto. Kenties voimme löytää myöhemmin jonkin toisen, joka on yhtä mukava. Kenties emme", hän kohautti pienesti harteitaan. "Ehkä voimme harkita asiaa loppuviikon ja pohtia ensi viikolla, haluaisimmeko tehdä tästä tarjouksen vai odottaa vielä."

Artemis oli vahvasti sitä mieltä, ettei yhtä siedettävää tulisi heti vastaan (hän oli vertailuksi katsonut muita ja ne olivat olleet rumia sisältä). Eikä varsinaisesti remontointi jälleen kuulunut miehen mielenkiinnon kohteisiin. Remontin keskellä oli kamala asia ja sitä oli vielä kamalampi valvoa.
"Ehkä mietimme asiaa?" Irlantilainen vilkaisi kelloa, virnistäen.
"Ja ehdin silti viedä sinut lounaalle vielä."

”Mietitään”, nainen nyökkäsi. Tätä pitäisi ehdottomasti pohtia hieman enemmän, eikä sännätä hätiköiden ostamaan asuntoa. Olkoonkin, ettei ongelmana ollut pelko talouden kaatamisesta.
”Työkaverini kiittävät. Olen kuulemma tavallistakin hirveämpi, jos en ole saanut ruokaa”, Veronica virnisti. Hän ei myöntäisi moista väitettä todeksi, ei tietenkään.

Artemis naurahti pehmeästi. Hän otti välittäjän käyntikortin ja kiitti, vaikka tuo ei ollut tehnyt mitään heidän eteensä.
"Olet ehkä nornaalia pisteliäämpi."

”Pah”, nainen puhahti, tönäisi miehen hartiaa ja vilkaisi tuota silmäkulmastaan. ”Suunnitelmaa siitä, minne menemme lounaalle?”

"Siihen sushipaikkaan jota emme ole vielä kokeilleet." Artemis totesi hymyillen. Hän ei tiennyt mitä mieltä itse olisi ollut tästä.

”Hmm, arvostan ajatuksenjuoksuasi tänään”, nainen hymyili tyytyväisenä. Olkoonkin, että asunnon etsiminen oli tullut täysin puun takaa, eihän tästä ollut ollut varsinaisesti mitään puhetta (olihan).
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] There may be something there that wasn't there before   Su Loka 29, 2017 8:27 pm

Kun he pääsivät takaisin keskustaan, Artemis avasi taksin oven Veronicalle. Hän ei tiennyt olisiko sen asunnon ostaminen sulaa hulluutta vai normaaleinta mitä hän oli koskaan tehnyt.

Sulaa hulluutta, ehdottomasti. Mutta sitähän heidän parisuhteensa tuntui olevan jatkuvasti. Mikään ei ollut normaalia, jos he olivat osallisena siihen.
”Sinähän olet nyt ottanut tavaksesi yllättää minut”, nainen hymähti huvittuneena astuessaan sushiravintolaan sisään. ”Tulisiko tässä huolestua?”

"Lupaan palata tylsiin tapoihini ja asumaan illat tallilla." Artemis asteli kassalle, maksaen heidän lounasajan buffetruokailun suoraan siihen.
"Enkä vähiten kiitos sinun. Oliko sinun pakko luvata kaksi yksityisvalmennusta viikossa tähän hallikaudelle? Arvaa kuka ne vetää?"

”En valittanut”, Veronica huomautti. Kunhan oli kommentoinut yllätysten jatkumoa. Hänellä ei ollut mitään valittamista aiheesta.
”Hups?” Hän tarjosi pahoitteluksi vähääkään asiaa katumatta. Paitsi kenties siinä kohtaa, jos se veisi miehen kaiken ajan.

"Hups?" Artemis pyöräytti silmiään, ottaen lautasenn käteensä. Mitä hän voisi syödä? Ei mitään uppopaistettua. Miten se edes liittyi sushiin? Jestas.
"Et voi sanoa noin, hoidettuasi minulle kolme tuntia lisätöitä viikoittain. Asetan sinulle pian budjetin."

Veronica keräsi lautaselleen ruokaa ja vilkaisi miestä.
”Budjetin?” Hän kohotti kulmaansa. ”Sen haluan nähdä. Miten kuvittelit sen edes toimivan?” Hänellä oli oma erikoinen tapansa laskea kustannuksia kaikkien niiden ratsukoiden kohdalta, joita hän sponsoroi.

"Luoja nainen, tarvitset edunvalvojan." Artemis pudisteli päätään. Jo se että tuo maksoi Huzzlen kuntouttamisen kertoi aika paljon. Se ei ollut ilmaista, vaikka ei kalleimmastakaan päästä.
"Ja budjetin."

”Enkä tarvitse”, Veronica naurahti, heilautti kättään ja suunnisti pöytään voidakseen istahtaa alas lounaansa kanssa.
”Minulla on budjetti. Se ei ole vielä kertaakaan ylittynyt ratsukoiden toimesta.”

"Sinun toimestasi senkin edestä..." Artemis jupisi, kulkiessaan naisen perässä pöytään. Hän istui alas, kastaen sushin soijakastikkeeseen. Mieli teki sanoa siitä, että tämä ei olisi niin iso ongelma, jos he voisivat tulla yhteiseen kotiin illan päätteeksi, mutta ehkä rajoja oli kokeiltu vuoden tarpeisiin viimepäivinä.

”Hyst nyt”, hän virnisti. Ei hän nyt niin mahdoton ollut. Mitä nyt kenties lupasi välillä turhankin heppoisin perustein rahaa ratsukoille, mutta nuorten kunniaksi oli sanottava, etteivät nuo käyttäneet sitä hyväkseen. Ainakaan liian paljoa.
”Olisit vain tyytyväinen, että sinulle riittää töitä. Minä en voi tänäänkään sanoa samaa.”

"Kai tiedät, että yleensä minun työni ovat pois yhteisistä illoistamme?" Mies heitti hymyillen. Olkoon se sopivan pehmeä versio hänen viestistään.
"Etenkin kun ajattelin kilpailla hieman aktiivisemmin..." Jälkimmäisen huomautuksen mies mumisi hiljaa kätensä takana.

Veronica siristi silmiään. Sitä hän ei ollut ajatellut kovinkaan tarkasti, myönnettäköön.
”Sovi valmennukset aamupäiville.” Ongelma ratkaistu, eikö vain? Nerokasta. Miehen kilpailusuunnitelmat saivat jäädä sörkkimättä tässä hetkessä, sillä hän epäili, ettei siitä syntyvä keskustelu olisi lainkaan niin hyväntuulinen kuin tämänhetkinen virnuilu.

"Missä välissa ratsastan omat hevoseni, rakas?" Artemis kysyi pehmeästi. Ei hän kahdella hevosella vielä kovin usein poissa olisi, etenkin kun Amadeus ei ollut huippuluokkaa ja Quintessence oli vasta nuori.

”Vielä aikaisemmin aamulla?” Nainen naurahti. ”Hyvä on, ymmärrän pointtisi.”

"Sitä minäkin. Joten kiltti, älä anna Kashnikoville enempää valmennusrahaa." Venäläisnuori oli kyllä ainoa joka haluamalla halusi valmentautua hänen silmiensä alla.

”Selvä”, nainen naurahti. ”En anna. Ainakaan paljoa.” Ihan vähän vain, eikö totta? Kovan kehoituksen myötä käyttää rahoja myös muiden valmennuksissa.

"Tai ohjaat kouluvalmennuksiin." Artemis hymyili laiskasti. Sekin olisi ratkaisu.
"Olen pitkästä aikaa palkattu ratsastaja, minun pitää täyttää omatkin tavoitteeni."

”Selvä, selvä”, nainen naurahti, ”asia ymmärretty. Saat aikaa omillekin hevosillesi. Rapsuta Amadeusta minunkin puolestani.” Jättimäinen puoliverinen oli herttainen. Hän tuppasi aina pudottamaan hevosnamin tai pari suuren hevosen ruokakulhoon kulkiessaan Amadeuksen ohi.

"Minä rapsutan." Artemis oli tyytyväinen siitä että edes yksi hänen hevosistaankin oli voittanut naisen puolelleen. Hän jäi hetkeksi hiljaisuuteen, miettimään sitä asuntoa.

Veronica söi palan sushia, vilkaisi miestä ja pyöräytti silmiään.
”Sano mitä mietit. Sinulla on taas kasvoillasi se ilme, joka kertoo, että aivosi raksuttavat tuhatta ja sataa.”

Vihreiden silmien katse nousi pöydän pinnasta naisystävän kasvoihin, irlantilaisen naurahtaessa tuon sanoille. Ai, sen näki niin helposti?
"Noinko helposti sen huomaa?"

”Olen saanut seurata ilmeitäsi lähietäisyydeltä melko pitkään joten kyllä, näin helposti sen huomaa”, nainen virnisti. Hän siemaisi vesilasistaan ja kallisti päätään katsellessaan miestä. ”Joten, kerrotko suosiolla mitä pääkoppasi sisällä tapahtuu, vai joudunko kaivamaan sen ulos sinusta lusikalla?”

Artemis naurahti uudelleen. Niin, Veronica oli katsellut hänen ilmeitään vuoden. Nainen oli pysynyt siinä. Ehkä hän voisi kokeilla?
"Sitä asuntoa."

Veronica hymähti huvittuneena. Olisihan se pitänyt arvata. Tietenkin miehen ajatukset askartelivat asunnon parissa.
”Mitä siitä?” Vaikka hän saattoikin jo arvata, minne keskustelu oli menossa. Kerrankin nainen päätti säästää miehen tunteita ja aukaista oman sanaisen arkkunsa ensin. ”Tahdot ostaa sen, etkö vain?"

Artemis ei tiennyt. Osa hänestä halusi ostaa sen, tehdä kerrankin jotakin mitä normaalit pariskunnat tekivät. Osa taas halusi säilyttää synkät salaisuutensa, ruokailuohjeet, terapiakäynnit, ravintoterapeutit, lääkityksen määrän... Kaiken sen mitä olisi hankala salata avopuolisoltaan.
"Tavallaan."

”Tavallaan?” Hän toisti kysyvästi. Miten joku tahtoi ostaa asunnon tavallaan? Joko talossa oli jotakin, mikä houkutteli ostamaan sen, tai ei ollut. Vai ehkä kyse oli ajasta. Ehkä tämä oli tapahtumassa liian nopeasti miehelle.
”Mitä tarkoitat?” Hän ei lähtisi arvailemaan, vaan Artemis saisi selittää ihan itse, miten tahtoi ostaa talon tavallaan.

Veronica oli selittänyt hänelle omat syynsä, joten hän ei voisi venkoilla tästä kertomatta syytä.
"Pelkään kuollakseni. Aivan naurettavalla tavalla pelkään sitä hetkeä kun näet kaiken."

Veronican teki mieli kommentoida, ettei makuuhuone ollut niin pimeä, etteikö hän olisi jo nähnyt kaiken, mutta nainen puri kieltään. Artemis ei puhunut siitä, etteikö hän olisi nähnyt miestä alasti, vaan jostakin aivan muusta. Olisi epäreilua kääntää keskustelu vitsiksi.
”Mitä pelkäät, että saan selville?”

"Kaiken. Sen mitä et nyt näe." Artemis laski puikot sormistaan. Jestas. Veronicakin oli tarjonnut kunnon selityksen.
"Kuten sanoin, en ole asunut kenenkään kanssa sen jälkeen kun lähdin sisäoppilaitoksesta opiskelemaan ja kilpailemaan. Koko aikuisikäni olen asunut yksin. En tarkoita ettenkö haluaisi asua kanssasi. Haluan tulla yhteiseen kotiin illan päätteeksi, käymättä ensin toisella asunnolla hakemassa kaiken tarvittavan. Mutta se tarkoittaa samalla, että joudun avaamaan sinulle kaiken, jopa sen mistä en ole ylpeä."

Veronica kuunteli hiljaa, pää vienosti kallellaan. Mies pelkäsi, että hän saisi selville jotakin, mistä tuo ei ollut ylpeä. Liittyisi kerhoon. Kenellä muka ei tässä iässä olisi jo luurankoja kokonaisen kellarin täydeltä?
”Et ole ainoa. Minäkään en ole ylpeä kaikesta, mitä yhdessä asuminen varmasti tuo esille. Mutta ei kai kaikkea voi ikuisuuksia pitää salassa kuitenkaan?” Jossakin kohtaa he muuttaisivat yhteen, elleivät todellakin keksisi omia sääntöjään parisuhteelle.

"En voikaan." Artemis myönsi sen. Joskus hänen pitäisi kertoa. Se olisi edessä joka tapauksessa.
"Se vain pelottaa, ei muuta. En ole ikinä päästänyt ketään niin lähelle."

Veronica hymyili pehmeästi ja kurkotti sipaisemaan miehen poskea sormillaan.
”En minäkään, en pitkiin aikoihin.” Hän oli sulkeutunut maailmalta ja ihmiskunnalta avioeronsa jälkeen lähestulkoon täysin, eikä ollut ollut kovin avoin lähimmäinen ennen sitäkään.

"Joten, jos lupaat olla säikähtämättä todellisuutta, haluaisin ostaa sen talon. Pidin siitä. Ja tiedän ettemme tule löytämään molempia miellyttävää vaihtoehtoa sille ihan heti." Ilman että he olisivat hintaluokissa, jotka alkaisivat ahdistaa.

”En säiky ihan pienestä”, nainen hymähti huvittuneena, ”ja lupaan tehdä parhaani, etten isommastakaan. Se talo oli kieltämättä oikein miellyttävä. Miksipä ei.” Mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua? He eivät sietäisi yhdessä asumista ja päätyisivät myymään talon. Ei kovinkaan kamala skenaario pahimmaksi vaihtoehdoksi.

Se ei olisi tosiaan pahin skenaario. Ehkä he olivat toteuttaneet sen jo.
"Olemmeko ihan hulluja?"

”Olemme. Onhan se nyt sulaa hulluutta toimia kuten parisuhteissa kai yleensä toimitaan”, nainen naurahti. Heille ainakin. He eivät tehneet mitään vallitsevien normien mukaisesti.

”Kunhan varmistin." Artemis vastasi hymyillen.
"Sinä varmaan teet tarjouksen?" Nainen olisi parempi siinä. Ja jos tuo jättäisi sen tekemättä, heillä olisi puhuttavaa siitä, ettei nainen kertonut toiveistaan rehellisesti.

”Teen”, nainen vahvisti nyökkäyksen kera. ”Katsotaan, mitä he sanovat.” Hän aikoi tarjota alakanttiin ja lähteä neuvottelemaan siitä käsin. Ihan vain ettei elämä olisi liian helppoa.

"Ilmoita sitten." Pikainen vilkaisu taloon ja lounas - he olivat sopineet ostavansa asunnon. Ei helvetti. Se sai ilon kuplimaan miehen sisällä, jo ajatuksena.
"Koirat ovat varmasti onnellisia jos saavat jälleen pihan."

”Ilmoitan”, Veronica totesi. Tietenkin hän pitäisi miehen kartalla siitä, mitä talon kanssa tapahtuisi. Hän oli tottunut saamaan haluamansa, mutta tässä kyse oli nyt lähinnä hinnasta, jonka joutuisi maksamaan.
”Varmasti. Voin vain kuvitella Raisan sinkoilemassa pallon perässä pitkin pihaa”, hän hymyili huvittuneena. Vinttikoiran vauhti oli suorastaan pelottavaa silloin, kun koira päätti yllättäen ponkaista jonnekin.

"Mmm. Sergei rakastaa nurmikolla piehtarointia." Artemis muisti koiran pettymyksen, kun ovi ei vienytkään enää takapihalle. Nyt hän voisi ehkä antaa sen snautserille uudelleen.

”Yritätkö varoittaa, että Sergei on pian puoliksi vihreä?” Hän kohotti kulmaansa huvittuneena. Ehkä ruohosta ei tarttuisi väriä aivan niin helposti. Ainakin sopi toivoa, tai elämästä tulisi jännittävää.

"Jos nurmikko on vastaleikattu." Artemis myönsi. Silloin snautseri saattaisi ollakin vihreä.

”Voi ei”, Veronica naurahti. ”Sergeitä ei siis parane laskea ulos nurmikonleikkuun jälkeen. Vaikka olisihan vihreä snautserikin aika näyttävä. Ei varmasti tulisi toista samanlaista vastaan lenkillä.”

"Ei oikein. Tein sen kerran. Siksi ostin kesällä uuden sohvan." Artemis myönsi ensimmäistä kertaa, että oli ostanut uuden sohvan koiransa värjättyä vanhan.

Veronica naurahti epäuskoisena. Mies oli tehnyt mitä?
”Ihmettelinkin, mikä vanhassa sohvassa häiritsi sinua niin, että piti vaihtaa uuteen”, hän hymähti.

"Uusi ruohonvihreä värimaailma. Tassukuvioin." Artemis myönsi hymyillen. Sille oli syynsä, miksi uusi sohva ei ollut enää valkoinen.

”Sehän olisi suurinta huutoa modernin nykytaiteen maailmassa”, Veronica virnisti vinosti. Ei siis valkoista kangassohvaa uuteen asuntoon, ellei sohvanpäälliset olisi irroitettavaa ja pestävää laatua. Kenties nahkasohva. Se kestäisi käyttöä ja eläimiä, eikä sotkuisi helpolla. Apua, suunnitteliko hän oikeasti jo huonekaluja uuteen asuntoon?

"Varmasti, mutta minun asunnossani ei ole sellaista." Artemis otti sushin puikkojen väliin, työntäen suuhunsa. Se oli hullua ja läheiset kritisoisivat, mutta hän ei aikonut välittää.

”Hienoa, en voi sietää modernia taidetta”, Veronica vastasi naurua äänessään. Hän ajoi klassista urheiluautoa, joka oli vanhempi kuin kuljettajansa. Yllättikö se, ettei hän nähnyt nykytaiteen kauneutta?

"Tiesin aina että siihen on syitä, miksi rakastan juuri sinua." Artemis naurahti, vilkaisten ympärilleen.
"Moderni taide on hirveää."

”Hyvä että makuni taiteen suhteen on syy rakkaudellesi”, nainen virnisti vinosti. Koska ehdottomastihan juuri se oli saanut miehen rakastumaan häneen. Tietenkin.
”Se on. Sitä ei voi ymmärtää, eikä siitä voi nauttia.”

"Yksi niistä. Käytin monikkoa." Artemis korjasi naisen vinoilut.
"Ei voikaan. Se on hirveää. Sotkua."

”Yksi niistä, selvä”, nainen huomioi korjauksen naurua äänessään. ”Merkittäväkin syy, eikö vain?” Hänen täytyisi lopettaa miehen kiusaaminen jossakin kohtaa, mutta ei aivan vielä. Ei tänään, kun hän oli näin hyvällä tuulella siitä huolimatta, miten tuskainen aamupäivä oli ollut töissä.
”Siitä saa vain päänsäryn. Taiteen on tarkoitus saada ajattelemaan, herättää tunteita. Ei aiheuttaa päänsärkyä ja akuuttia tarvetta raapia silmät puhki.”

"Ei." Artemis vastasi hyvin yksioikoisesti.
"Sekin on totta. Ja merkittävin syy miksi rakastan sinua, on ihanan nerokas mielesi, joka keksii letkautuksia, joiden jälkeen saan katsella onnnistumisen riemusta seuraavaa hymyäsi. Se on parasta sinussa."

Veronica tuijotti miestä kulmat koholla. Kesti sekunnin tai kaksi prosessoida miehen sanat, ja sen jälkeen hän joutui puristamaan kätensä nyrkkiin ja estämään itseään kurkottamasta Artemiksen puoleen sinä sekuntina. Hän ei voinut vetää miestä romanttiseen suudelmaan keskellä ravintolaa.
”Pieni varoitus ei olisi pahitteeksi”, nainen mutisi voimatta mitään säteilevälle hymylle, joka levisi huulille miehen sanojen voimasta. ”Et voi sanoa jotakin tuollaista keskellä ravintolaa ilman, että varoitat etukäteen!”

Artemis katsoi naista pehmeä hymy kasvoillaan. Tuon yllättyneisyys oli miltein yhtä suloista.
"Varoitus?" Mies ei voinut olla nauramatta.
"Enkö? Juurihan minä sanoin."

”Et”, nainen toisti päätään pudistaen. Ei todellakaan. Artemis ei voisi ottaa tätä tavakseen, tai hän tulisi hulluksi. Miten hän selviäisi loppupäivän töissä hymyilemättä kuin umpirakastunut idiootti? Ei mitenkään.
”Jos lounastaukoni ei olisi jo loppumaisillaan, veisin sinut kotiin tältä seisomalta. Tai lähimpään hotelliin”, nainen mutisi uloshengityksen mukana. Helvetin mies, kun sai hänen päänsä näin sekaisin muutamalla herttaisella, koskettavalla sanalla.

"Harmi. Tosin, minä olen tänään vapaalla ja kotona koko päivän." Mies lisäsi salaperäisesti hymyillen.
"Ja taidat muistaa vielä asuntoni sijainnin?"

”Et nyt auta yhtään”, Veronica murahti, pyöräytti silmiään, vilkaisi kelloaan ja huokaisi raskaasti. Miksi, miksi, hänen täytyi olla töissä? Iltapäivästä tulisi pelkkää tuskaa, jos se jatkuisi yhtä hiljaisena kuin aamupäivä.
”Helvetti”, nainen puhahti, sulki hetkeksi silmänsä ja kaivoi työpuhelimensa esiin. ”Tämä on viimeinen kerta, kun jätän työni sinun vuoksesi.” Niin varmaan. Oli ollut aika elämässä, kun mikään ei ollut saanut häntä pois työpaikalta. Nyt hän oli valmis hylkäämään työt Artemiksen tähden koska tahansa. Pikainen viesti työpaikalle riitti kertomaan muille, ettei hän ollut palaamassa lounastauoltaan.
”En saa koskaan kuulla loppua tästä”, nainen huokaisi katumatta lainkaan, kun nousi jalkeille pöydän äärestä. ”Ajat minut ihan rappiolle.”

Irlantilainen kohotti kulmiaan.
"Rakas." Miten hän muotoilisi sen naiselle?
"Tavarasi ovat toimistolla." Oli vaikeaa pidätellä naurua.

”Ne voivat odottaa huomiseen siellä”, nainen puuskahti. Hän ei tosiaankaan kestäisi työkavereiden katseita, jos joutuisi kulkemaan toimiston halki keräämään tavaransa, jotka oli jättänyt sinne ennen lounastauolle lähtemistä. Se olisi pahimmanlaatuinen walk of shame, jos häneltä kysyttiin.

"Selvä. Menemmekö, neiti?" Jos hän joskus saisi kutsua Veronicaa rouvaksi. Edes kerran kuolinvuoteellaan.
"Vai haluatko vielä läksyttää minua julkisesti?"

”Mennään”, nainen totesi, sulloi puhelimen takkinsa taskuun ja sujautti kätensä miehen käsipuoleen.
”Vihaan sitä, millainen vaikutus sinulla on minuun.” Niinpä niin. Hän rakasti sitä.

Artemis lähti naisen kanssa ravintolasta, pidätellen hymyä. Niin, varmasti vihasi.
"Tiedän. Mutta ilmaiset vihasi hyvin... Vihaamaasi käytökseen rohkaisevalla tavalla."

”Ole hiljaa”, nainen komensi, vaikka hymy hiipikin kasvoille. Nuorempana hän olisi kääntynyt, kiskonut miehen suudelmaan ja viisveisannut siitä, mitä ohikulkijat ajattelivat. Nyt se ei kuitenkaan ollut mahdollisuus. Kuinka epäreilua, että teinit saivat moisen anteeksi silmääkään räpäyttämättä.

"En taida olla." Artemis hymähti, vilkaisten vierellään kulkevaa naista.
"Toinen asia jota rakastan sinussa, on ylväs ja itsevarma tapasi kantaa itsesi. Mikään ei ole seksikkäämpää."

”Et tosiaan taida olla”, Veronica huokaisi, kietoi kätensä miehen selän ympärille ja painautui vasten Artemiksen kylkeä sovittaen askeltensa pituuden miehen harppauksiin.
”Mitä ikinä olenkaan tehnyt oikein ansaitakseni tämän kaiken tänään, kiitos”, nainen naurahti painaen suukon miehen poskelle. ”Olet rakas.”

Artemis ei omasta mielestään harpponut (mikään ei näyttänyt hirveämmältä), mutta sitä tuskin saattoi välttää kun pituutta oli karvan verran alle kaksi metriä.
"Olet olemassa ja tässä sopassa kanssani."

”Hyvä soppa siis kiehumassa”, nainen naurahti ja nojasi päänsä vasten miehen olkavartta. Hän veti olkalaukun hihnaa paremmin hartialleen ja pysähtyi äkillisesti kesken askeleen. Nainen penkoi hetken hiljaisena laukkuaan, veti syvään henkeä ja puristi nenänvarttaan.
”Avaimeni ovat töissä.” Mahtavaa. Kerrassaan mahtavaa.

Artemis pysähtyi naisen viereen. Hänestä näki miten mies pidätteli naurua
"... Pitäisikö ne hakea?"

”Älä naura minulle”, nainen puhahti silmät suljettuna ja puristi nenänvarttaan kerätessään ajatuksiaan. Kumpi olisi vähemmän häpeällistä, hakea avaimet nyt muiden tavaroiden kera, vai tulla huomenna töihin samoissa vaatteissa ja vaihtaa työpaikalla paitaa?
”Pitäisi”, hän lopulta päätti, huokaisi ja mulkaisi miestä. ”Tämä on kaikki sinun syytäsi. Varastit keskittymiseni.”

"Ei ole." Artemis kehräsi vastauksen pehmeästi, keinuen kannoillaan.
"En koskaan tekisi sellaista."

”Niin varmaan”, Veronica puhahti, nappasi miehen kädestä kiinni ja kääntyi risteyksestä vasemmalle. Tämä oli tosiaankin miehen syytä, jos häneltä kysyttiin. Hänen suunnitelmanaan oli ollut mennä takaisin töihin, ennenkö Artemis oli varmistanut, etteivät ajatukset pysyneet kasassa mitenkään.
”Saan kuulla tästä ainakin kuukauden.”

"Sinä voisit myös mennä töihin ja tulla luokseni vasta sen jälkeen." Artemis ehdotti pehmeästi.

”En saisi töissä mitään aikaan, eikä mikään ole turhauttavampaa”, nainen puhahti mulkaisten miestä silmäkulmastaan. ”Minun täytyy voida keskittyä töissäni. Olet tänään varmistanut, ettei se ole enää mahdollista.”

"Minäkö?" Artemis puhahti pehmeästi.
"Minä en varmaan saa tulla työpaikallesi?"

”Sinä juuri. Yllätit minut asuntokaupoilla.” Ja kaikella muulla, mitä mies oli tehnyt ja sanonut. Hän ei tosiaankaan malttaisi keskittyä töihinsä, vaan olisi Hallowayn sanoin kireä kuin viulunkieli ja rähisisi kaikesta kaikille.
”Senkus, jos tahdot. Et ole mikään salaisuus toimistolla”, nainen naurahti hiljaa. Artemis oli ollut sitä aluksi, mutta jossakin kohtaa hänen oli ollut pakko taipua työkavereiden utelun alla.

Artemis naurahti pehmeästi.
"Olen mieluummin sisällä kuin odotan täällä. Luiseva miehesi jäätyy. Ja mitä? En ole salaisuus?" Hän olisi olettanut olevansa.

”Et ole salaisuus”, nainen vahvisti hymyn kera. Hän tosin toivoi, että kaikki olisivat niin uppoutuneita töihinsä, etteivät edes huomaisi Artemista. Se tosin taisi olla turha toivo, kun otti huomioon hänen työkavereidensa uteliaisuuden.
”Se ei silti tarkoita, että saat lähettää kukkapuskia työpaikalleni”, Veronica vitsaili.

Ja kun otti huomioon sen, että toimistoon kävele Veronican kanssa miltein kaksimetrinen irlantilaismies. Hän ei jaksanut nähdä enää Veronican kanssa vaivaa muodollisen englannin puhumisen kanssa, joten irlantilaisuus kuului. Nyt kun hiukset eivät kirkuneet stereotypisen oransseina.
"Minä niin olin tekemässä se. Lähetän kimpun aina kun työllistät minua lisää."
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] There may be something there that wasn't there before   Su Loka 29, 2017 8:27 pm

”Auts”, nainen naurahti. ”Taidankin vetää kaiken valmennustukeni hetkessä.” Eipä sillä, hän piti kukista työhuoneessaan. Ei tosin työkavereiden kiusanteon uhalla. Kun toimiston ovi lähestyi, nainen vilkaisi miestä.
”Pahoittelen jo valmiiksi työkavereideni puolesta”, hän totesi, aukaisi lasioven ja laski miehen edellä sisäänsä. Aula näytti juuri siltä, kuten nykyaikaiselta toimistolta sopi odottaa - mustavalkoista, hillittyä värimaailmaa, moderneja linjauksia ja paljon luonnonvaloa. Veronica heilautti kättään puhelimessa olevalle assistentille suunnistaen tiskin ohi käytävälle, jonka molemmin puolin oli lasiseinin erotettuja toimistoja.
”Elämme akvaariossa”, nainen totesi suunnistaessaan tottuneesti kohti omaa toimistoaan. Toiset suosivat sälekaihtimia työhuoneissaan - hän oli yksi heistä. Akvaario ei ollut asia, jota hän kaipasi toimistoltaan. Hän aukaisi ovensa laskien miehen sisään huoneeseen. Musta työpöytä oli hukkunut papereihin, arkistokaapin päällä oleva kukkakimppu näytti jo päivän tai kaksi vanhalta, ja kirjahyllyssä oli kaksi käytettyä kahvikuppia. Vai kolme? Liian monta joka tapauksessa, kun otti huomioon etteivät kahvikupit olleet nykypäivänäkään vielä sisustuselementtejä.
”Istu vain alas sillä aikaa kun kerään tavarani”, Veronica totesi viitaten kädellään tuolin suuntaan.

"Tiedät etten lähettäisi mitään järkyttävän yliampuvaa." Artemis lähettäisi kerran vuodessa orkidean tai jotain. Se olisi hänen tapaistaan. Jos hän olisi siis lähettänyt kukkia.
"Sen huomaan. En kestäisi tällaisessa hetkeäkään." Artemis puhisi nyrtyneenä. Kuka oli keksinyt akvaariomaiset toimistokopit? Sadisti. Hän istui alas, purren huultaan.
"Tapat minut työpöytäsi kanssa."

”Hyvä”, nainen totesi. ”Saan niitä jo ihan riittävästi Hallowayltä. Tai no, teknisesti ottaen hänen asiakkailtaan, mutta Halloway ei tahdo pitää kukkia omassa toimistossaan, joten ne ilmestyvät salaperäisesti muiden huoneisiin.” Hän nyökkäsi kohti massiivista, valkoista kukkakimppua, joka päätyisi roskiin viikon päätteeksi. Miksi ihmiset lähettivät moisia asianajajilleen?
”Lähdin lounaalle. Pöytä jäi sen näköiseksi”, Veronica virnisti. Työpäivän päätteeksi hän siivosi kaikki paperit paikoilleen, mutta keskellä päivää hän harvoin jaksoi moista tehdä. Hän poimi työsalkkunsa esiin, kaivoi läppärin papereiden seasta ja sujautti salkun taskuun.
”Sitä paitsi, muut sotkevat pöytääni aina lisää. Tässäkin on ainakin neljä nippua papereita, joita en ole koskaan ennen nähnyt”, nainen valitti vilkuillen papereita lajitellessaan niitä tehokkaasti kolmeen eri kasaan.
”Ajattelinkin kuulleeni valitusvirtesi sulosoinnut seinän läpi”, ovelta kuului, kun tummahiuksinen mies kurkisti huoneeseen sädehtivä hymy huulillaan. Halloway olisi sopinut hyvin mainoskamppanjan kasvoksi, jos asianajajien imagoa täytyisi lähteä korjaamaan. ”Oh, toimistojuorut olivatkin oikeassa. Et ole yksin. Patrick Halloway”, mies astahti kutsumatta huoneeseen ja tarjosi kättään Artemikselle.
”Syy päänsärkyyni suurimman osan ajasta”, Veronica täydensi esittelyä sujauttaen yhden pöydällä lojuneista kansioista arkistokaappiin.

"No mutta et joudu tuhlaaman omia rahojasi kukkiin." Artemis koetti keksiä asiasta positiivisia puolia. Mies huomasi nousevansa automaattisesti ylös kun kuuli vieraan äänen ovelta. Vihreät silmät mulkaisivat naisystävää pahasti. Hänkö muka?
"Artemis Cavanaugh." Hän kätteli miestä vakava ilme kasvoillaan. Vieraille hymyili ei ollut Artemiksen tavaramerkkejä.
"Ja oletan että tarkoitit päänsäryllä kollegaasi etkä minua?"

Se oli ehdottomasti hyvä puoli, se Veronican oli myönnettävä. Kukat myös toivat niin persoonattomaan toimistoon edes hieman elämää, joten ei se ollut aivan kamalaa. Ehkä.
”Tietenkin hän tarkoitti minua”, Halloway naurahti Veronican nyökätessä. ”Hän ei voi sietää sitä, että joutuu pyytämään minulta apua.”
”Suo anteeksi?” Veronica suoristautui kääntyen työkaverinsa puoleen silmät vaarallisesti välähtäen, vaikka pieni hymy pysyikin huulilla.
”Hyvä on, minä pyydän häneltä apua. Jatkuvasti”, Halloway korjasi kohottaen käsiään.
”Parempi”, Veronica totesi, hymyili Artemikselle ja jatkoi tavaroiden pakkaamista. ”Muistatko kun peruin illallisen pari viikkoa sitten, kun töissä venähti? Hallowayn syytä.”
”Whoah”, mies henkäisi kädet edelleen koholla. Ei häntä tarvitsisi aivan bussin alle heittää, kiitoksia vain. ”Vannon ettei se ollut tarkoitukseni. Veronica ei kertonut, että hänellä oli suunnitelmia illaksi.” Naisen mulkaisusta päätellen sekään ei ollut aivan totta.

Artemis hymähti naisen teräville huomautuksille.
"Ehkä se oli karman kosto." Mies vilkaisi merkitsevällä katseella naisystäväänsä.Tuo työllisti häntä, joten Halloway työllisti tuota. Reilu peli hänestä.

”Karman?” Veronica kohotti kulmiaan Artemikselle. ”Se oli hinta siitä, että työskentelen idioottien kanssa.”
”Tuo satutti syvältä”, Halloway protestoi.
”Olet jo iso poika, pärjäät kyllä.”
”Huomaan, että olet kovin ikävällä tuulella. Kenties jätän teidät rauhaan. Goodwin vain käski muistuttamaan, että huomenna on palaveri kahdeltatoista”, Halloway totesi.
”Ensimmäinen järkevä ideasi hetkeen”, nainen kommentoi.
”Oli mukava tavata”, Halloway huikkasi vielä olkansa yli Artemikselle, ennenkö astui ulos ovesta. Veronica pyöräytti silmiään.
”Näetkö nyt, mitä joudun kestämään kaikki päivät?” Olipa siinäkin kestämistä, että työkaveri oli taipuvainen piikittelyyn siinä missä hänkin.

"Normaali hän on." Artemis mutisi hiljaa, heilauttaen kättään miehelle, lysähtäen sitten takaisin tuoliin.
"Hän vain pärjää kanssasi." Irlantilaismies muistutti pehmeästi.

”Hän oli paljon mukavampi, kun hän varoi sanojaan lähelläni”, nainen mutisi, ennenkö hymyili Artemikselle. Hän taputti miehen hartiaa kulkiessaan tuolin ohitse kansio toisessa kädessään.
”Onnittelut, selvisit toimiston uteliaimman työntekijän kohtaamisesta.”

"Muutko eivät uskalla udella?" Artemis virnisti hieman. Häntä ei ainakaan voinut syyttää helposti lähestyttävän näköiseksi mustien hiuksiensa kanssa ja Veronicasta tietettiin miten hankala tuo osasi olla.

”Eivät tosiaankaan”, Veronica totesi, ”ainakaan toimistossani. Taukotilassa tilanne on toki aivan toinen. Siellä kaikki ovat vapaata riistaa.” Halloway tunki hänen toimistoonsa mitä epämääräisemmillä tekosyillä pitkin työpäivää, kun kaipasi taukoa omista töistään. Hän oli rikkonut useamman kuulakärkikynän heittämällä ne päin ovenraosta kurkkivaa miestä.
”Epäilemättä Halloway kertoo jo sinusta jokaiselle, joka vain pysähtyy kuuntelemaan, ja tässä rakennuksessa pysähtyjiä on monta.”

”No, en minä siitä kärsi." Artemis hymyili liiankin lauhkeana. Hän tiesi sen ärsyttävän naista hieman, joten päätti olla hikeentymättä tästä.

”Minä senkin edestä”, nainen hymähti, nappasi viimeisen kasan papereita kantoonsa ja pudotti ne koruttomasti työpöydän vetolaatikkoon.
”Eiköhän siinä ole kaikki. Paitsi avaimeni”, Veronica tajusi yllättäen katsoen työpöytäänsä, joka oli tyhjentynyt papereista. Hän oli ollut varma, että avaimet olivat jääneet työpöydälle, mutta nyt niitä ei näkynyt missään. Nainen kävi läpi tavanomaisimmat paikat, johon jätti avaimensa. Ei mitään.
”Jumalauta Halloway!” Hän huusi nähdessään sälekaihtimien välistä miehen kulkevan toimiston oven ohi. Jos miehen syyllisyydestä oli pienintäkään epäilystä, se katosi kun Halloway kiihdytti vauhtiaan kahvikuppi kädessään.
”Mahtavaa. Olen töissä lastentarhassa.” Kuka oikeasti varasti avaimet työkaverinsa pöydältä?

Artemis nousi seisomaan ja odotti että veronica ottaisi avaimensa. Paitsi ilmeisesti nainen ei ottaisi niitä.
"Hmmh.. Ehkä sinun pitää sitten hakea ne?"

”En voi uskoa tätä”, nainen puhahti, pyöräytti silmiään ja nappasi salkkunsa kantoon. Ennen kuin hän astui ulos huoneesta, hän kuitenkin kääntyi miehen puoleen hymy huulille hiipien. Veronica astahti lähemmäs, kietoi toisen kätensä miehen niskan ympärille ja kurkotti suutelemaan Artemista. Ainakaan he eivät olleet enää keskellä ravintolaa.

Artemis hymähti, laskien kätensä naisen lantiolle. Tällainen läheisyys oli heille outoa, muttaa ehkä vuoden kädenvääntö ties mistä aiheista oli oikeuttanut tällaisen vastarakastuneen käytöksen.
"Tuosta sinä kärsit pidempään kuin kuukauden." Hän kuiskasi naisen korvaan, hipaisten tuon salkkua kannattelevaa kättä.

”Saa nähdä”, nainen vastasi värähtäen ja sukelsi toiseen suudelmaan sivellen peukalollaan miehen niskaa. Jos salkussa ei olisi ollut läppäriä, olisi hän pudottanut salkun sillä hetkellä voidakseen kietoa toisenkin kätensä Artemiksen ympärille.
”Lähdetään kotiin”, hän totesi hymy huulille palaten. Työpaikka saattoi tuoda hänestä esiin terävämpiä särmiä, mutta Artemis pehmitti ne hetkessä. Veronica tarttui vapaalla kädellään miehen käteen, astahti ulos toimistosta ja suunnisti kohti Hallowayn toimistoa saadakseen avaimensa takaisin. Mies ei tosin ollut toimistossaan, joten hetken harkittuaan Veronica laski irti Artemiksen kädestä, pujahti huoneeseen ja nappasi Hallowayn nitojan kantoonsa. Kaksi osasivat pelata tätä peliä.
”Hän lienee hakemassa lisää kahvia”, nainen totesi, nappasi Artemiksen kädestä kiinni ja suunnisti taukotilaan, jossa useampi työntekijöistä norkoili. Avoimessa tilassa oli suuri pöytä, pari sohvaa ja keittiönurkkaus erittäin modernin kahvikoneen kera, josta Halloway parhaillaan täytti kahvikuppiaan. Jollakin arabialaisella espressolla epäilemättä.
”Saisinko avaimeni?” Nainen pyysi heilutellen nitojaa kädessään. Halloway ei ollut ainoa, joka kääntyi katsomaan naista ja Artemista.
”Veit nitojani? Kiristystä!” Halloway valitti, mutta kukaan muu taukotilasta ei tuntunut ottavan miehen puolta.
”Avaimet. Nyt.” Halloway kaivoi taskujaan varsin tyytymättömän näköisenä. ”Kaikki, tämä on Artemis”, nainen esitteli muille sillä aikaa kun odotti avaintensa palauttamista.

Artemis seurasi naista enemmän kuin hämmentyneenä.
"oikeasti? Minä luulin että työskentelen lastentarhassa. Me emme sentään varastele toistemme raippoja tai hanskoja." Hän tuhahti, lähtiessään naisen perässä kohti noiden taukohuonetta. Sellaiseksi Artemis sitä luuli. Hän oli ollut toimistoissa viimeksi opiskeluaikojen harjoitteluissa. Mies hymyili vaisusti naisen esitellessä hänet epämääräisesti kaikille. Mukavaa.

"Olisin mieluummin jossakin aivan muualla. Tämä on nopein keino saada tahtoni läpi", nainen kohautti harteitaan. Halloway rakasti pelejä, mutta tänään hänellä ei ollut aikaa miehen viihdyttämiselle. Hän tahtoi kotiin Artemiksen seuraan. Halloway heitti avaimet Veronicalle, joka nappasi ne ilmasta kiinni ja laski panttivangiksi otetun nitojan tasolle.
"Onnea", Halloway toivotti Artemikselle merkitsevällä äänensävyllä. Asianajajan mielestä sitä tarvittiin, kun kyseessä oli Veronica.
"Nähdään huomenna", nainen toivotti, kiepahti ympäri ja sujautti kätensä miehen käsipuoleen voidakseen poistua reippaasti työpaikaltaan, ennenkö hämmentyneenä hiljentyneet työkaverit löytäisivät kielensä.
"Seuraavan kerran kun mielesi tekee valittaa töistäsi, muista tämä", nainen virnisti Artemikselle astuessaan ulkoilmaan. "Autoni on nurkan takana parkissa."

"Minä en tarvitse onnea. Kyse on taidosta." Artemis virnisti miehelle vinosti. Hän osasi käsitellä naista tai ainakin halusi kuvitella niin. Hän lähti Veronican kanssa, naurahtaen tuon sanoille.
"Kuule, aion valitttaa silti."

Hallowayn nauru saatteli heidät aina ulos saakka. Luoja että joku saattoi olla kovaääninen.
"Hyvä on", nainen myöntyi huvittuneena. "Kunhan vain kuuntelet vuorostasi minun valitustani Hallowaystä ja kumppaneista."

"Minä kuuntelen. Ja ei kai kollegasi nauranut huomautukselleni taidosta? Sen piti olla loukkaus."

"Halloway nauraa kaikelle. Erityisesti loukkauksille", nainen hymähti. Hän kaivoi auton avaimet laukustaan ja aukaisi kaksipaikkaisen urheiluauton ovet. Hänen pitäisi seuraavan isomman huollon yhteydessä tiedustella mahdollisuutta lukkojen vaihtamiseen sellaisiksi, jotka sai auki nappia painamalla.
"Tiedäthän sinä, kuinka jokaisella työpaikalla on se yksi limainen paskiainen, joka kuvittelee olevansa huvittava ja kaikkien lakoavan hänen jalkojensa juureen? Halloway on meidän paskiaisemme", nainen tiivisti. Hän ei pitänyt Hallowaystä, ei sitten millään, mutta reilun vuoden aikana mies oli onnistunut lunastamaan edes hieman kunnioitusta. Sen verran, ettei hän heittänyt miestä nitojalla vaan kuulakärkikynillä.

"Idiootti." Artemis vastasi enempiä ajattelematta. Jos ihminen nauroi kun joku loukkasi tuota, tuo oli idiootti. Nerokkaat, kuten Veronica, vastasivat siihen samalla mitalla.
"Tiedän. En vain keksi työpaikaltani sellaista. Ehkä se siis kertoo siitä, miten paljon vietän aikaa kollegojeni kanssa."

”Hienoa, voimme olla siitä samaa mieltä”, nainen totesi istuessaan ratin taakse. Hän heitti olkalaukkunsa sekä työsalkun penkin taakse ja vilkaisi miestä.
”Kenties sinä olet siis työpaikkasi paskiainen”, Veronica ei voinut olla kiusaamatta. Hän käynnisti autonsa peruuttaen parkkiruudusta näppärästi. Hän oli ajanut tätä autoa koko elämänsä, joten yllättäen vanha urheiluauto tuntui lähinnä omalta jatkeelta, eikä hän joutunut turhia vilkuilemaan arvioidessaan, missä auton takakulma meni.

Artemis vilkaisi Veronicaa.
"Niin olenkin, en vain ole juuri tuo kuvaamasi paskiainen. Olen se raivostuttava, nalkuttava perfektionisti, joka kuvittelee tietävänsä kaikesta aina kaiken. Eikä anna muiden unohtaa sitä. Mutta en kuvittele olevani hauska tai kenenkään edes sietävän minua."

”Missä ne huonot ominaisuudet olivat?” Nainen virnisti vinosti. ”Minusta tuo kuulosti loistavalta. Jokainen työpaikka tarvitsisi sinut joukkoonsa.”

"Kysy normaaleilta ihmisiltä." Artemis vastasi laiska hymy huulillaan. Hän oli niin tyytyväinen päivästään. Osa hänestä halusi ilmoittaa asiasta viestitse Caitlinille, mutta hän ei vielä uskaltanut. Ehkä sitten kun kaikki oli varmaa.

Harmi ettei Artemis voisi olla niin aasi, että vaan soittaa uudesta kämpästä videopuhelun Caitlinille.

”Yritätkö sanoa, etten minä ole normaali? Varovasti nyt mies, ettet saa näpeillesi”, Veronica virnisti luoviessaan tottuneesti rauhallisen liikenteen lomasta kohti miehen asuntoa.

"Sinä olet samanlainen kuin minä." Artemis hymähti. Siitä se johtui, että nainen arvosti häntä sellaisena kuin hän oli.

”Hmm”, nainen hymisi. Ehkä hän voisi hyväksyä sen vastauksen eikä kiusata miestä enempää. Niin hauskaa kuin Artemiksen kiusaaminen olikin.
”Voimmeko käydä koirien kanssa kävelyllä?” Veronica kysyi päätään kallistaen. Hänen täytyisi tosin vaihtaa vaatteet ennen sitä, mutta onneksi hänellä oli vaatteita laukussa auton takakontissa - ja lisää Artemiksen asunnolla.

Mies vilkaisi Veronicaa, hymyillen.
"Tietty." Joka tapauksessahan koirien kanssa pitäisi mennä lenkille, mutta kaksin se olisi mukavampaa ja he voisivat kävellä hieman pidemmän lenkin.
"Saan ehkä puettua Raisan sillä aikaa kun sinä vaihdat vaatteet." Artemis nyt ei vaihtaisi kuin huonomman villakangastakin päällensä ja toiset housut. Ja kengät.

”Todennäköisesti joudutte odottamaan”, nainen naurahti. Työvaatteista kuoriutumisessa kesti aina hetken jos toisenkin, valitettavasti. Kuka oli keksinyt, että hameiden kanssa kuului käyttää sukkahousuja, jotka olivat niin ohuet, että hajosivat pelkästä ikävästä katseesta?

"Huomaa etten ole vaatinut sinua pukemaan sitä." Vielä vauvaikäinen whippet vaati jo Englannin säässä melkoisen varustuksen ulos, ettei sisälle tarvinnut raahautua heti vain sen takia että nuorempaa koiraa paleli.

”En luottaisi kykyihini pukea se oikein”, Veronica naurahti. Hyvä vain, ettei hänen tarvinnut tehdä sitä. Raisakin oli varmasti tyytyväisempi, kun sai nuttunsa oikein päin päälle.

"Osaisit varmasti. Ajattele se lapsen pukemisena. Eikö naisilla ole joku vaisto siihen?" Artemis naurahti. Hän ei tosiaan olisi luottanut itseensä ihmislapsen pukemisen kanssa. Hanska jalkaan ja sitä rataa.

”Lapset käyttävät samanlaisia vaatteita kuin aikuisetkin”, nainen huomautti, ”koirien ja hevosten vaatteet ovat aivan erilaisia. Niitä ei pysty päättelemään puhtaalla maalaisjärjellä. Mistä sitä olisi tarkoitus tietää, mistä kolosta on tarkoitus tunkea eläimen pää ja mistä jalka, kun vaatekappale ei näytä vaatteelta?”

"Eivät tasan käytä." Artemis naurahti. ihmislasten vaatteet olivat niin järjettömän pieniä!
"Hevosten ja koirien loimet näyttävät miltein samalta.

”Käyttävätpäs, ne ovat vain pienemmän kokoisia! Miniatyyriversioita aikuisten vaatteista”, nainen väitti naurua äänessään.
”Ei se auta kun ei ymmärrä, miten päin se loimi kuuluisi pukea päälle.” Ei siinä ollut apua siitä, että osasi sanoa sen näyttävän samalta kuin jonkin toisen eläimen takki! Eläinten pukeminen oli haastavaa. Lasten kohdalla suurin haaste oli vain pienen ihmisenalun oma käytös ja taipumus kuoriutua vaatteistaan sitä mukaa, kun niitä sai lapselle päälle.

"Sovitaan niin. ja miten et ymmärrä? Kaula-aukko sään puolelle ja jalkaremmit taakse. Kiinnitykset kiinni. Helppoa." Artemis totesi hymyillen pehmeästi. Siinä se, kaikki ratkaistu!

”Hah hah, todella hauskaa”, nainen puhahti. ”Se on kasa kangasta, jossa on miljoona remmiä ja lukkoa ja tarraa. Ei niistä kukaan ota selvää.”

"Ei siinä ole kuin neljä remmiä, kaksi mahan alla ja kaksi takajalkoihin, Ryntäillä on usein kaksi lukkoa. Koiran haalarissa yleensä yksi vetoketju. Älä ole noin dramaattinen." Artemis naurahti.

”Dramaattinen? Minäkö? En koskaan”, nainen naurahti päätään pudistaen. Hän hidasti lähestyessään miehen asuntoa ja parkkeerasi autonsa. Hän keräsi penkin taakse hylkäämänsä laukut ja nousi kyydistä.
”Sinä se olet dramaattinen.”

Artemis nousi autosta, vilkaisten naista.
"Minä? Miten niin minä olen dramaattinen?" Nyt nainen olisi kyllä selityksen velkaa. Mies avasi kerrostalon alaoven ja kiipesi oikeaan kerrokseen. Hän ei harrastanut hissiä. Oven avattuaan hän kuuli Raisan onnellisen sähläyksen keittiöstä, jonne jätti koirat portin taakse ollessaan poissa.

"Kaikki te kilparatsastajat olette", nainen perusteli harteitaan kohauttaen ja heilautti laukun olalleen.
"Ammatin haittapuolia." Koska hänhän tiesi kilparatsastajista aivan valtavasti.
"Sinua on selkeästi kaivattu", nainen hymähti hylätessään nilkkurinsa eteiseen.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] There may be something there that wasn't there before   Su Loka 29, 2017 8:28 pm

"Jaaha." Mies ei voinut olla nauramatta. Hän käveli portille ja komensi molempia koiria istumaan, ennen kuin avasi portin. Raisa laukkasi villisti Veronican luo, hyörien naisen ympärillä. Sergei taas jolkotti olohuoneeseen.

Veronica laski kantamansa laukun sekä salkun maahan ja kumartui rapsuttamaan hyörivää koiravauvaa. Jos Raisaa nyt vauvana saattoi enää pitää.
”Sergeillä on tutunoloinen asenne elämään”, nainen virnisti katsoessaan koiran perään. Sergeitä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa tulla kerjäämään huomiota ja rakkautta whippetin tapaan.

"Mitä sinä vihjailet siellä?" Artemis huikkasi keittiöstä, siivoten koirien luut ja lelut pois lattialta. Tai lähinnä Raisan lelut. Ei Sergei niillä leikkinyt.

”Kunhan vain totesin että Sergei muistuttaa omistajaansa”, nainen virnisti. Sen tiedon suojissa, ettei mies ollut näkemässä häntä, hän kumartui suukottamaan innokkaan Raisan päätä eikä tönäissyt koiraa pois, vaikka kumartuminen saikin whippetin lipomaan hänen leukaansa pienellä kielellään.
”Sergei on oikein rakastettava”, hän lisäsi suoristautuen ja suunnistaen keittiön suuntaan.

"Kuules nyt, sinä senkin teräväkielinen nainen." Artemis uhkaili nauraen keittiöstä. Kun se oli siisti, hän otti itselleen lasin vettä.
"Haittaako jos juon nopeasti pirtelön?" Ei sitä voinut pirtelöksi sanoa, mutta Artemis yritti (kai) herkullisen juoman nimeä käyttämällä saada shakerilla valmistetuista ravintojuomistaan juotavan kuuloisia.
"Voit vaihtaa sillä aikaa vaatteet." Artemis kumartui ottamaan kaapista vaniljan makuisen juoman jauhepussin ja tiskikaapista shakerin. Ensimmäinen kerta kun hän teki tämän Veronican läsnäollessa. Kai hänen pitäisi alkaa harjoitella.

”Mitä? Sanoin että Sergei on oikein rakastettava”, nainen kehräsi viattomasti. Artemis oli paljon helpommin rakastettava kuin koiransa, kumpikaan niistä.
”Senkus”, Veronica kohautti harteitaan ja nojaili hetken keittiön tasoon miestä katsellen. Niin. Ne vaatteet. ”Mennään Raisa katsomaan, mitä löydetään päälle”, nainen houkutteli koirista nuorempaa mukaansa, palasi nappaamaan kassinsa kantoon ja suunnisti Artemiksen makuuhuoneeseen levittämään tavaransa. Sen vähän, mitä niitä nyt miehen siistissä asunnossa saattoi levittää. Ai kamala, täytyisikö hänen oppia pitämään paikat tahrattoman siisteinä miehen kanssa asuessa? Onnea yritykseen!
”Kulta?” Hän huikkasi riisuessaan kiireettä töissä suosimaansa asukokonaisuutta. ”Kai tajuat, etten ole edes puoliksi niin siisti ihminen kuin sinä?”

Raisaa ei tarvinnut houkutella Veronican mukaan. Whippet tassutteli mielellään naisen perään, häntä onnesta miltein kylkiä piiskaten. Artemis hymähti Veronicalle, astellen oviaukkoon nojailemaan. Jokaisella kulauksella hän irvisti sille juomalle.
"Hyi helvetti tämä on paskaa." Se oli hyvin kaunistelematon mielipide.
"Minä lupaan siivota nalkuttamatta oman siivousstandardini mukaan."

”Oletko harkinnut lisääväsi muita ainesosia, jotta se maistuisi paremmalta?” Veronica kohotti kulmaansa. Hän ei voinut väittää olevansa huippulahjakas keittiössä, mutta edes hän ei tehnyt toistamiseen samaa virhettä kuin aiemmin. Jos juoma maistui kamalalta, oli aika koettaa lisätä siihen jotakin muuta, millä muuttaa makua.
”Hienoa. Ja minä pysyn poissa tieltäsi”, nainen ehdotti virnistäen. Ei, hän siivoaisi normaalien ihmisten tavalla. Artemiksen tehtäväksi jäisi siivota silloin, kun se ei riittäisi.

"Ei tätä esanssista hevonpaskaa saa juomakelpoiseksi, paitsi pidättämällä hengitystä." Artemis tuhahti nyrtyneenä. Hän ei voinut sietää näitä. Enää kymmenen kiloa. Sitten hän pääsisi näistä eroon. Jestas.
"No niin. Nyt meillä on sopimus siivoamisesta. Muuta mistä haluat sopia, rakas?"

”Voi ei”, Veronica naurahti. ”Raukkaparka. Tule tänne niin suutelen sen paremmaksi”, hän virnisti. Jotenkin nainen epäili ettei se auttaisi varsinaisesti.
”En ole miettinyt niin pitkälle eteenpäin”, hän pudisti päätään. Sopimus siivoamisesta oli jo varsin suuri harppaus eteenpäin. He olivat oikeasti tekemässä tätä. Apua.

Auttoi tai ei, Artemis mieluusti suuteli naista hellästi. Ja luultavasti tartutti ällöttävän esanssisen vaniljanmaun tuon huulille.
"En ole koskaan tullut kysyneeksi, mutta osaatko laittaa ruokaa?"

”Hyi hitto”, hän pärskähti irvistäen, kun maistoi vaniljan huulillaan. ”Tuota ei kyllä enää mikään pelasta.” Se ei kuitenkaan estänyt suutelemasta miestä uudestaan. Hän kietoi kätensä miehen alaselän ympärille painautuen tyytyväisenä vasten Artemiksen rintakehää.
”Riippuu mitä tarkoitat. En polta vettä pohjaan, mutta en todellakaan ole seuraava Jamie Oliver.”

"Sanopa muuta. Kymmenen kiloa vielä ja viskaan nämä ydinjätehävitykseen, jonne ne kuuluvat." Mies kietoi käden naisen selälle. Näinköhän he ikinä pääsisivät kävelylle? Pakko päästä tai Raisa pissaisi pian matolle.
"Se riittää. Ettet ole ihan toivoton. "

”Pääset niistä eroon”, nainen totesi nyökäten. Ehdottomasti pääsisi. Ei kukaan voisi juoda näin kamalia litkuja loppuelämäänsä.
”Opin mielelläni lisää, jos olet innokas pyörimään keittiössä”, Veronica naurahti. Hän oli aina harkinnut kokkauskurssia, mutta ei ollut koskaan jaksanut vaivautua paikalle saakka.

Ehkä tämä saisi hänet miettimään ensi kerralla itsensä riuduttamista kahdesti.
Ehkä.
"Niinkö? Ja sanotaan niin että panostan ennemmin muiden ruokaan kuin omaani. Omani on rasittavan suunniteltu muiden toimesta."

"Pitäisikö tässä lukea rivien välistä, että voin odottaa monipuolisia, herkullisia aterioita?" Nainen virnisti vinosti. Hän voisi laittaa ruokaa ihan hyvin itselleen, mutta tietenkään hän ei menisi protestoimaan, jos Artemis innostuisi kokkaamaan hänelle. Nainen silitti toisella kädellään miehen selkää tietäen, että hänen täytyisi vetäytyä halauksesta pian, jos hän mielisi vaihtaa vaatteet loppuun saakka ja päästä ulos koirien kanssa. Se ei kuitenkaan saanut astahtamaan kauemmas, vielä.
"Mehän saamme kohta kaiken sovittua ennenkö olemme edes tehneet tarjousta talosta", Veronica kiusoitteli. Tuskinpa. Heillä kahdella riittäisi sopimista vuosiksi.

"Neuroottisen terveellisiä sellaisia. En ole oikein herkkukokki." Artemis hymähti vaisusti. Ehkä hän voisi yrittää opetella toisenlaiseksi nyt. Kukaan ei ollut kuollut vaikka hän oli nykyään normaalipainoinen, joten se auttoi.
"Tuskinpa vain."

"Hyvää vaihtelua siis elämäntapoihini", Veronica naurahti. Hän ei tosiaankaan syönyt terveellisesti, ellei ulkona syömistä sellaiseksi laskettu. Hän laittoi kotona sitä mitä mieli teki, kaloreista viis. Onneksi hän harrasti aktiivista tanssia.

"Sinä et kaipaa neuroottista muistuttelua elintapojesi terveellisyydestä huolehtimista mieheltäsi. Ruoan muodossa. Jos koskaan alan huomautella, lyö minua." Hän ei tosiaan haluaisi ajaa naista pois omalla sairaudellaan. Saatika vetää Veronicaa siihen mukaan. Ehkä nainen oli viisaampi kuin hän ja osaisi välttää syömishäiriön ansan.

”Minä lyön”, nainen lupasi naurua äänessään. Hän pysäyttäisi moiset puheet hetkessä. Ensinäkin jo siksi, ettei sellainen olisi tervettä Artemikselle, ja toisekseen siksi, ettei hän jaksaisi kuunnella. Lainkaan.

"Kiitos. Muista lyödä riittävän lujaa." Artemis huokaisi raskaasti. Hän ei tosiaan haluaisi aloittaa sitä osaa elämästään uudelleen. Ei kiitos.

”Minä muistan”, Veronica lupasi, nousi varpailleen ja suukotti miehen huulia. ”Nyt, lopeta häiritsemiseni niin saan puettua ja voimme lähteä koirien kanssa kävelylle.”

"Ai minä häiritsen?" Artemin naurahti pehmeästi. Hän lähti kuitenkin takaisin keittiöön, juoden matkalla sen saatanan keksimän juoman loppuun. Sen jälkeen mies huuhteli sen shakerin saman tien, siirtäen takaisin kuivauskaappiin.
"Raisa! Tule tule. Mitä kulta? Kiusasithan Sergeitä?" Mies kyykistyi eteisessä pukemaan whippetiä joka näytti halkeavan onnesta milloin tahansa.
"Hei, muru. Ei pussailla. Ihmiset pussailee keskenään, ei me. Joohan? Niinpä niin, äiti tietysti antanut sinun pussailla..." Ja äidillä hän viittasi naisystäväänsä.

”Sinä häiritset”, Veronica vahvisti nyökäten. Miehestä oli paljon häiriötä. Hänen oli vaikea keskittyä yhtään mihinkään, kun Artemis oli lähettyvillä. Luojan kiitos hän ei ollut koettanut jatkaa työpäiväänsä tämän jälkeen. Hän ei olisi onnistunut missään paitsi kahvin unohtamisessa jäähtymään pöydälle. Hän vaihtoi nopeasti farkkuihin ja neuleeseen siirtyen eteiseen hiuksiaan sormilla pöyhien.
”Sanoinhan, että opetan koirasi huonoille tavoille”, nainen virnisti päättäen olla irvailematta miehelle lempinimestä, jota tuo hänestä käytti koiralleen. Ei Raisa sitä kuitenkaan ymmärtänyt, eikä Artemis käyttäisi moista kenenkään muun kuullen.
”Eihän Raisasta näy kaikkien vaatteiden alta enää kuin hännänpää!”

Artemis ei tosiaan käyttäisi naisesta sellaista nimitystä kenenkään muun kuullen. Ja koska nytkään kohdeyleisö ei ymmärtänyt hänen höpinäänsä, sillä ei tosiaan ollut väliä.
"Minä huomaan. Onneksi vai Raisan. Ja näkyyhän. Ei sillä ole kuin kevyt haalari." Köh. Artemis nousi ja naksautti hihnan kiinni whippetin haalarin päälle vedettyihin valjaisiin. Hän ei käyttänyt kaulapantoja koirillaan.
"Sergei!" Venäläisperäinen nimi kuulosti miltein armeijakäskyltä, irlantilaisen äyskähtäessään vanhemmalle koiralleen. Snautseri oli yrittänyt hiipiä makuuhuoneeseen, mutta tuli nimensä kuultuaan eteiseen myrtsinä.
"Sinä myös, herraseni, tulet ulos. Älä yhtään katso minua partaasi pitkin. Kun käytät vessaa, saat jäädä sisälle."

”Se hukkuu haalariinsa”, nainen puhahti huvittuneena. Hän kumartui sujauttamaan nilkkurit jalkaansa ja puki takin päälleen, sillä syksyinen viima ei ollut jotakin, mitä hän kaipasi puhaltamaan neuleensa läpi.
”Sergei vain suhtautuu terveellä epäilyksellä Englannin säähän”, Veronica virnisti seuratessaan snautserin saapumista. Koiralla oli asennetta, se hänen oli myönnettävä. Sergei sopi täydellisesti Artemikselle.
”Saat herkkuja kun pääset takaisin sisälle”, nainen lupasi suupielestään koiralle suunnistaessaan ovelle. Raisa ja Sergei olivat melkoisia vastakohtia toisilleen, mutta sitähän elämään kaivattiin. Hieman ristiriitoja ja epätasapainoa tuomaan mielenkiintoa päiviin.

Artemis tyytyi tuhahtamaan naisen sanoille Sergein suhtautumisesta Englannin säähän. Oli siinäkin hänellä apuri, kerrassaan hyödytön.
"Niin kai. Istu. Raisa, istu." Kun whippetkin malttoi asettaa luisevan ahterinsa maahan, mies avasi ove, astuen ulos ennen koiria. Koirat tulivat vasta ihmisten jälkeen. Oven sulkeutuessa Raisa miltein hyppi riemusta. Ulos!
"Ihan kuin jonkun pitäisi päästä juoksemaan vapaana tai se kiipeää pian seinille." Mies naurahti pehmeästi.

Veronica pudisteli päätään seuratessaan Artemiksen rutiinia koirien kanssa. Kai hänenkin täytyisi oppia tekemään näin? Tähän asti, aina kun koirat olivat olleet hänellä hoidossa, hän oli vain laskenut eläimet pihalle vaatimatta niiltä muuta kuin sitä, että häntäkin odotettiin eikä remmejä revitty.
”Voin pitää koiria sillä aikaa kun juokset villinä ja vapaana”, Veronica kiusasi silmät tuikkien. Koska ehdottomastihan Artemis oli se, joka oli kiipeämässä seinille, eikä nuorempi koira, joka pomppi paikallaan.

Artemis naurahti, pudistellen naisen nokkeluudelle päätän. Mustalla nahkahanskalla verhottu käsi tarttui naisen käteen, irlantilaisen pitäessä koirien mustat nahkahihnat toisessa kädessään. Hän voisi tottua tällaiseen aivan liiankin helposti.
"Oletpas sinä tänään nokkelalla tuulella rakas."

Veronica hymyili puristaen miehen kättä kevyesti vastineeksi. Käsi kädessä oli hyvä kävellä. Eikö se ollut niitä asioita, joita ihmiset tekivät parisuhteissaan? Olikohan parisuhteista kirjoitettu jonkinlaista ohjekirjaa? Relationships for Dummies, ehdottomasti täytyisi olla sellainen tai tässä oli menetetty upea markkinarako.
”Minulla on ollut tuntikaupalla aikaa hioa vastauksia töissä”, nainen virnisti. Ei siellä ollut ollut muutakaan tekemistä aamupäivällä kuin ratkoa ristikoita ja naljailla työkavereiden kanssa.

Sellainen kirja varmasti oli olemassa, mutta riittäisikö se pelastamaan heitä? Tuskin. Rahat tulisi heitettyä täysin hukkaan heidän kohdallaan.
"Minä huomaan sen. Hölmö." Artemis veti kevyesti koiria lähemmäs itseään, lenkkeilijän ohittaessa heidät.
"Sergei, jätä." Snautseri tuijotti ohi juosseen ihmisen perään selvästi varautuneena, miettien oliko kyseinen ihminen uhka omien ihmisten turvallisuudelle.
"Jätä. Nyt."

”En tunnusta olevani moista”, nainen virnisti. Hän ei ollut hölmö, hän oli oma itsensä. Nerokas, teräväkielinen oma itsensä, vai miten Artemis olikaan häntä lounaalla kuvaillut.
”Voi Sergei. Sen elämän täytyy olla kovin stressaavaa noin pienelle koiralle, kun täytyy jatkuvasti suojella jokaiselta ohikulkijalta.”

Artemis vilkaisi snautseria, joka oli vihdoin totellut käskyä.
"Hyvä poika." Mies kehui koiraa pehmeällä äänellä, vilkaisten naisystäväänsä.
"Se on. Onneksi Sergei edistyy hyvin."

”Sergei on hieno poika”, nainen nyökkäsi. ”Kyllä se vielä oppii ottamaan elämän rennommin.” Mies onnistuisi varmasti karsimaan epämieluisaa käytöstä tehokkaasti, vaikka hän tekisi mitä haitatakseen koiran edistymistä. Eihän Raisakaan riehunut miten sattuu, vaikka hän antoi whippetille turhan paljon vapauksia.

"Olisin jo antanut sen päästä levollisemmille maille jos se ei olisi edistynyt hyvin." Stressaava elämä ei ollut koiran elämää, eikä Artemis olisi halunnut Sergeille sellaista. Seuraava ohikulkija unohtui yhdellä käskyllä, eikä koira jäänyt edes tuijottamaan häntä pystyssä.
"Mitä ruokaa haluat tehdä tänään?"

”Minä?” Nainen kohotti kulmaansa. ”Jos jätät ruoanlaiton minun vastuulleni, minä delegoin sen eteenpäin”, hän virnisti vinosti. Sitähän varten oli kaikenlaisia yrityksiä, jotka kuljettivat annokset melkeinpä mistä tahansa ravintolasta kotiin saakka.
”Tai syön salaattia. Sen tekeminen ei vaadi liikaa keskittymistä.”

Artemis nauroi Veronican sanoille.
"Hyvä on. Siis, teenkö minä meille kalaa vai tilaammeko ruokaa?"

”Kala kuulostaa herkulliselta”, Veronica myöntyi hymyn kera. Ei hän tosiaankaan kieltäisi miestä laittamasta ruokaa hänelle. Hän voisi vain nojailla keittiön tasoon ja katsella, kuinka Artemis työskentelisi. Kuka hullu siitä nyt kieltäytyisi?
”Oletko huomenna koko päivän tallilla?”

"Hyvä. Sitä on merkitty minulle päivälliseksi." Mies huokaisi syvään. Hän ärsytti jo elää melko tarkan listan kanssa ja joutua selittelemään sitä, miksi tuli usein rikkoneeksi sitä kun söi ulkona.
"Miltein. Miksi?"

”Hyvä päivällinen, varmasti”, nainen koetti parantaa miehen mielialaa ja rutisti Artemiksen kättä. Hän ei voinut edes kuvitella, miten rasittavaa tarkan ruokaohjelman kanssa elämisen täytyi olla, mutta jos se oli parhaaksi miehelle, hän pitäisi huolen, että Artemis seuraisi sitä mahdollisimman pitkälle.
”Kunhan vain pohdin, miltä huominen näyttää”, Veronica kohautti pienesti harteitaan. Hän olisi töissä kenties hieman tavallista pidempään korjatakseen tämän päivän lusmuiluaan - eipä sillä, että se ketään haittaisi, ettei hän ollut paikalla. ”Kenties voin tulla luoksesi illalla, kun olet kotiutunut tallilta?"

Artemis nyrpisti kevyesti nenäänsä. Hän pysähtyi Sergein unohtuessa haistelemaan.
"Tietenkin." Artemis veti Veronicaa lähemmäs, painaen suukon tuon päälaelle.
"Minulla ei ole mitään seuraasi vastaan."

”Täydellistä”, Veronica vastasi nojautuen miestä vasten. Hän hymyili pehmeästi tuntiessaan miehen suukon päälaellaan. Hän oli olettanut, että moiseen totutteleminen vaatisi paljon töitä ja aikaa, mutta hän oli ollut väärässä. Artemiksen läheisyydestä oli helppo nauttia, eivätkä pienet hellyydenosoitukset saaneet aikaan akuuttia tarvetta irvistää ja astua kauemmas - päinvastoin.
”Sinä tuot minusta esiin puolia, joita en tiennyt olevan olemassakaan”, nainen hymähti.

"Ai minä tuon esiin sinusta outoja puolia?" Artemis hymähti pehmeästi. Hän puristi naisen kättä ja painoi vielä yhden suukon tuon otsalle, ennen kuin lähti jatkamaan matkaa.
"Voisin sanoa sinulle samoin."

”En käyttäisi sanaa outo”, Veronica korjasi pehmeän hymyn kera. Ei outoja, vaan… yllättäviä. Hän ei tiennyt osaavansa nauttia läheisyydestä ja hellyydestä näin, mutta Artemiksen kohdalla kaikki oli toisin. Hän ei voinut koskaan olla liian lähellä miestä. Tai ehkä hän voisi, siinä kohtaa kun he jakaisivat yhteisen asunnon. Toivottavasti ei.
”Hyvä asia vain, toivon”, nainen totesi. Olisi ikävää, jos hän toi miehessä esiin outoja puolia, joista tuo ei pitänyt itsessään.

"Outo voi olla positiivista." Artemis huokaisi pehmeästi. Miten hän voisi edes kertoa, miten rakasti Veronicaa? Siihen ei ollut sanoja. Ei vain ollut. Nainen oli parasta hänen elämässään.
"Ja se on hyvä asia. Ehdottoman hyvä asia. Sanoi kuka tahansa mitä tahansa."

”Meidän ei tarvitse kuunnella ketään muuta”, nainen myötäili nyökäten. Hän vilkaisi heidän yhteenliitettyjä käsiään hymyillen. Ei tosiaankaan tarvitsisi kuunnella kenenkään muun mielipidettä. He viihtyivät keskenään, olivat onnellisiakin. Mitä väliä sillä oli, miltä heidän parisuhteensa näytti ulospäin?
”Paitsi kenties koiria. Raisa näyttää siltä, että se säntää kohta horisonttiin, jos ei pääse pian verryttelemään jalkojaan”, Veronica naurahti.

Artemis huokaisi pehmeästi. Hän vilkaisi ympärilleen, astuen puiston nurmelle. Hän päästi Raisaa aina puiston syrjäisemmässä nurkassa irti. Siellä ei liikkunut ketään ja koira ei häiritsisi ketään.
"Koiria pitää kuunnella. No niin, saat mennä." Whippet sinkaisi juoksemaan onnesta ympyrää. Hullu koira.

”Sinne meni”, nainen naurahti katsoessaan whippetin perään. Se tosiaankin pinkoi onnessaan tikkujaloillaan niin lujaa, että heikompaa hirvitti. Miten noin ohuet jalat riittivät kantamaan koiraa, puhumattakaan sen lennättämisestä noin hurjaa vauhtia?
”Sergei on itsetietoinen, arvokas herra, joka ei säntäile ympyrää kuin päätön kana. Etkö olekin, poika?” Veronica jutteli snautserille. Hän oli tehnyt sitä pitkään - mutta vain silloin, kun oli ollut yksin koirien kanssa. Mutta nyt, sen valossa miten hän oli tunnustanut Artemiksellekin pitävänsä eläimistä, ei siitä voinut olla mitään haittaa, että hän jutteli koirille miehen kuullenkin.

Se sai Artemiksen hymyilemään hieman. Oli ihanaa että Veronica piti hänen koiristaan. ne eivät olleet kauan hänen elämässään, mutta sitäkin tärkeämpi osa sitä. Kuten Veronicakin.
"Se on. Sergei ei koskaan tekisi sellaista."

”Sergeillä on tyyliä”, Veronica naurahti ja astahti lähemmäs miestä kietoen kätensä Artemiksen selän ympärille. Miehen kainalossa oli aina parempi.
”Et kai suunnitellut hankkivasi lisää koiria heti, kun muutamme?” Nainen kohotti kulmaansa huvittuneena. ”Ei kävisi päinsä, että heti on pentu pissailemassa sisälle uusille matoille.”

Artemis otti Veronican mielellään kainaloonsa, vislaten Raisaa lähemmäs kun koira oli ajautumassa liian kauas.
"En. Veronica, yritän päästä kouluratsastuksen huipulle ennen oikeaa eläkeikääni. En ehdi nyt ottamaan pentua pissailemaan nurkkiin. Ehkä muutaman vuoden päästä." Hän kiusoitteli.

”Muutaman vuoden päästä sinulla on seuraava hullu tavoite”, nainen pudisti päätään. Ehkä hän ei valittaisi, tarkoittaisihan se, ettei talo täyttyisi koirista. Mies tosin ei varmaan itsekään ehtisi olla paljoa kotona siinä kohtaa, mutta ainakin Artemiksella olisi suunta elämälleen.

"Se on pysyä huipulla, rakas. Elän kilpailuille." Mies huomautti pehmeästi. Hän ei osannut olla ilman tarvetta jatkuvalle kehitykselle.

”Ehdit vielä kyllästyä siihenkin, ja päädyt kasvattamaan seuraavia huippuratsuja tai pelastamaan orpoja kissanpentuja Thaimaasta”, Veronica hymähti huvittuneena.

"En kyllästy." Artemis totesi määrätietoisesti. Kilparatsastus oli jotakin, mitä hän kaipasi enemmän kuin mitään. Kun hän ei ollut kilpaillut, elämä oli ollut vaikeaa.
"Hyväksy se että kilparatsastus on sinun ja koirien jälkeen elämäni tärkein asia."

”Jos niin väität”, Veronica virnisti. Hänen oli vaikea kuvitella, etteikö Artemis kaipaisi pian uutta haastetta. Vai tarjoaisiko kilparatsastus niin paljon vaihtelevia haasteita, että Artemis ei kyllästyisi?
”Hyväksyn sen. Ei minua haittaa jäädä toiseksi koirille ja kilparatsastukselle”, hän naurahti.

Se tarjoaisi. Aina oli jotakin uutta hiottavaksi, parannettavaksi ja sijoituksia saavutettaviksi.
"Siis hetkinen. Sanoinko että sinä olet toisena niille?"

”Luin sen rivien välistä”, nainen virnisti ja käänsi päätään voidakseen painaa suukon miehen poskelle. Ei häntä haitannut. Koirat olivat hurmaavia eivätkä koskaan väittäneet vastaan. Hänestä ei voinut sanoa samaa.

"Sanoin sinut ensin." Artemis huomautti pehmeästi. Veronica oli suurin ilo juuri nyt hänen elämässään, kaikki muu oli ihanaa plussaa.

”Hyvä on”, nainen naurahti rutistaen miehen kylkeä tyytyväisenä. ”Olet herttainen.”

"Älä yritä laittaa sanoja suuhuni. Emme ole oikeussalissa ja minä en ole niin tyhmä." Artemis naurahti. Hän huikkasi Raisan takaisin ja laittoi koiran hihnaan.
"Noniin, eiköhän siinä ollut iloa ja riemua sinulle. Riehut huomenna kuitenkin tallilla."

"Kukaan ei väittänyt sinun olevan tyhmä, rakas", Veronica nauroi suukottaen miehen poskea. Artemis ei tosiaankaan ollut tyhmä. Mies oli suorastaan nerokas!
"Ja illan kotona", nainen lisäsi. Raisaa tuskin saisi hetkessä väsytettyä, vaikka koiran veisi kuinka pitkälle juoksulenkille tahansa.

"Silti olin kuulevinani aliarviointia." Artemis naurahti, lähtien kiertämään loppulenkkiä.
"Sen se tekee. Ajaen meidät hulluksi."

”Puhu vain omasta puolestasi”, Veronica naurahti, ”minua Raisan vilkkaus ei haittaa lainkaan. Siinähän tönii tavaroita pois paikoiltaan ja levittää lelunsa ympäri asuntoa viipottaessaan menemään."

"Olisihan se pitänyt arvata, että te naiset liittoudutte ja teette minusta pahiksen." Artemis mutisi kävellessään. Koska siitä kaikki selvästi johtui.

”Tietenkin liittoudumme. Naisten täytyy pitää yhtä tässä miesten maailmassa”, Veronica kiusasi tönäisten Artemiksen hartiaa leikillisesti. Kummasti muut miehen elämässä olevat naiset eivät olleet ensimmäisinä jonossa liittoutumassa hänen kanssaan.

"Kiitän luojaani siitä että ette tule toimeen Effien kanssa." Noiden kahden salaliitto olisi ollut liikaa. Artemis johdatte heidät pois puistosta, kävelytielle ja käveli sitä pitkin kohti kotia.

”En sanoisi, että emme tule toimeen”, Veronica korjasi hymyn kera. ”Emme vain ole koskaan istuneet alas käymään keskustelua kaikessa rauhassa.”

"Älkää kiltit istukokaan." Jos Caitlin osasi vaatia häneltä, neiti Euphemia Hepburn osasi olla piikki hänen lihassaan niin halutessaan.
"Maailma ei ole valmis siihen."

”Oh, kuulostaa siltä, että meidän on ehdottomasti käytävä kahvilla Effien kanssa”, Veronica virnisti vinosti. Jos maailma ei ollut valmis siihen, se oli täydellinen syy tehdä juuri niin.

"Ei Effiellä ole aikaa sellaiseen." Mitä nyt miehen epätoivoisen elämän korjaamiseen silloim tällöin, kun hän soitti epämääräisen, itseinhoisen puhelun.
"Vaikka Effiellä on kyllä usein Kamirin hurmaava Borzoi hoidossa."

”Ihmiset tuppaavat löytämään minulle aikaa, vaikka olisivat kuinka kiireisiä. Luulisi sinun jo oppineen sen”, nainen kiusasi vino hymy huulillaan. Toki se auttoi, että hän oli taipuvainen järjestämään reilusti aikaa Artemikselle.

"Sinä olet mahdoton." Artemis avasi alaoven, päästäen Veronican edelleen ja sitten vasta tuli koirien kanssa.

”Kiitos rakas, otan tuon kehuna”, nainen virnisti olkansa yli kiiveten edeltä portaat oikean oven taakse. Parempihan moinen kommentti oli kuitata kehuna kuin todeta, että hän oli mahdoton - niin sanan hyvässä kuin huonossakin merkityksessä.

"Hyvä. On ihanaa että otat loukkauksenikin kehuina." Artemis nauroi naisen takaa, avaten oman asuntonsa oven. Sisällä hän päästi ensin Sergein irti ja riisui sitten Raisan. Puhelin. Hän vilkaisi näyttöä. Kolme vastaamatonta, miten hän ei ollut kuullut?
"Viihdytä itseäsi, Deirdrellä on asiaa." Mies asteli työhuoneeseensa, vetäen oven kiinni. Pelkästään siskon tervehdyksen sävy riitti kertomaan ettei kaikki ollut hyvin.

”Pakko ottaa, tai en saa kehuja lainkaan”, nainen veisteli takaisin. Ha ha, niin varmaan. Artemis kehui häntä välillä liikaakin, tai ainakin enemmän kuin mihin hän oli tottunut.
”Selvä”, hän totesi suunnistaen juomaan lasillisen vettä, ennenkö istahti olohuoneen matolle leikittäen Raisaa värikkäällä pehmolelulla, jota whippet toi takaisin hänelle aina, kun hän heitti sen kauemmas. Heittojen lomassa oli hyvä aina rapsuttaa hetki koiravauvaa.
”Olet melkoinen hurmuri, etkö olekin? Kultainen pieni hauvavauva, niin olet.”
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] There may be something there that wasn't there before   Su Loka 29, 2017 8:28 pm

Raisa leikki naisen kanssa onnellisena aina siihen asti, kun työhuoneesta kuului iirinkielinen, epätoivoinen karjahdus. Sellaista ääntä Artemiksesta ei ollut koskaan lähtenyt eikä sellaisen ryminän saattelemana. Raisa vilahti hyvin äkkiä piiloon makuuhuoneeseen, Sergein valpastuessa. Oliko sen ihmisellä jokin hätä?
Ryminän syy oli kaadettu, umpipuinen työpöytä, joka oli tehnyt mehevät kolhut laminaattilattiaan. Artemis ei ollut tiennyt edes olevansa niinkin voimakas, että saattoi heittää epätoivoisen raivon vallassa koko pöydän ympäri lattialle. Se siitä kannettavasti, tulostimesta ja ties mistä muusta.

Karjaisu sai Veronican säpsähtämään. Hän ei ollut koskaan kuullut moista huutoa iiriksi, mutta englanninkielinen vastine oli tuttu. Ryminä sai naisen nousemaan lattialta vauhdilla ja suunnistamaan työhuoneeseen puolijuoksua, joskin hän pysähtyi oviaukkoon tuijottamaan silmät suurina tuhoa, jonka mies oli saanut aikaan. Sanoja ei tuntunut löytyvän, kun hän tuijotti vuoroin kaadettua työpöytää ja Artemista suu auki. Oli vaikea kuvitella montaa asiaa, joka saisi miehen reagoimaan näin, ja harva niistä uutisista tulisi Deirdren kautta.
”Artemis?” Hän kutsui varovaisesti ovensuusta.

Englannissa tuskin oli niin mielikuvituksekasta vastinetta, joka olisi tehnyt oikeutta alkuperäiselle. Pitkä mies seisoi tuijottaen ainakin kolmeen osaan hajonnutta tietokonettaan tyhjästi. Naisen ääni tavoitti aivot kymmenen minuuttia myöhässä.
"Äiti." Se saattoi tarkoittaa monta asiaa. Nainen oli jälleen sairaalassa, esimerkiksi.

Veronica asteli tuhon yli miehen luokse ja kosketti varovaisesti Artemiksen olkavartta. Hänen isänsä oli tuhonnut astioita. Artemis selkeästi paiskoi huonekaluja. Huonoa tuuria, että työpöydällä oli niin paljon tavaraa.
”Mitä äidistäsi?” Hän kysyi hiljaa, pehmeällä äänensävyllä. Miehen äiti oli ollut sairas, kun hän oli käynyt keväällä tapaamassa tuota miehen mukana. Oliko kunto romahtanut vai millaisia uutisia kaksoissisko oli veljelleen toimittanut?

Artemis sentään teki sen yksin ja vain äärimmäisissä tilanteissa. Tällaista tilannetta ei toivottavasti tulisi enää vuosiin. MIehen kädet tärisivät, ilmeestä oli hankala päätellä oliko se surua vai raivoa.
"Kuoli." Irlantilainen ei selvästi aikonut kommunikoida kuin yhden sanan lauseilla.

Yhden sanan lauseet olivat aivan sallittuja tässä tilanteessa. Nainen astahti lähemmäs ja kietoi kätensä miehen ympärille halaukseen, sillä mikään, mitä hän sanoisi, ei auttaisi Artemista. Ei, kun hän ei tiennyt lainkaan, mitä sanoa. Kenties ele välitti viestin tehokkaammin kuin mihin hänen kielensä olisi pystynyt. Hän oli tässä. Mies ei ollut yksin.

Artemis painoi käden silmilleen. Siitä ei ollut kauan kun hän oli käynyt irlannissa, mutta silti tuntui että olisi pitänyt tehdä enemmän. Aivan kuin hänen vierailunsa olisivat maagisesti pitäneet naisen hengissä.
"Haetko vessasta dosetin?" Ehkä nyt olisi sallittua ottaa yksi rauhoittava? Niissähän luki 'tarvittaessa'.

”Tietenkin”, Veronica lupasi, puristi hellästi miehen olkavartta ja kääntyi hakeakseen kylpyhuoneesta miehelle tuon lääkkeet. Ja lasin vettä. Ihan vain siltä varalta, että mies kaipasi jotakin kurkun kostukkeeksi.
”Tässä”, hän ojensi kantamansa tavarat Artemikselle surua silmissään. Miesparka. Voisipa hän tehdä enemmän.

Lääkkeen ottaminen meni liian rutiinilla, ilman vettä. Hän oli liian kauan elämästään syönyt pillereitä. Artemis pyyhkäisi silmäkulmaansa, vetäen värisevästi henkeä.
"Onko nälkä?" Olisi pakko tehdä jotain. Muuten hän jäisi tuleen makaamaan ja reagoisi samoin kuin isänsä kuolemaan. Eikä se ollut ollut kaunista.

”Oletko varma, ettet tahtoisi mieluummin suunnistaa lentokentälle? Tänään lähtisi vielä lentoja”, nainen kysyi pehmeästi. Eihän sitä tiennyt, jos mies tahtoi paikan päälle valvomaan kaikkia järjestelyjä. Olikohan Irlannissa enää perheenjäseniä, jotka hoitaisivat käytännönjärjestelyt?
”Tai mennä käymään Deirdren tai Aidenin luona.”

Oli siellä sukulaisia.
"En. Ja en." Deirdre ja Aiden ansaitsivat sen saman mitä hän halusi. Mahdollisuuden kaivautua omaan poteroonsa, tehdä arkipäiväisiä asioita.
"Haluan olla kotona."

”Jos olet varma”, nainen myöntyi. Kenties mies tiesi itse, mikä tuolle oli parasta. Hän ei ainakaan tiennyt. Hän ei ollut koskaan menettänyt ketään sukulaistaan.
”Mitä tahdot tehdä?”

"Jos vain teen ruokaa? Ja... Ollaan normaalisti." Artemis veti syvään henkeä, vilkaisten jalkoihinsa.
"... En normaalisti jaksa siirtää tuota pöytää yksin."

”Tee ruokaa”, nainen nyökkäsi. Hän ei ollut nälkäinen, mutta jos Artemis tahtoi tehdä ruokaa pitääkseen itsensä kiireisenä, hän söisi edes vähän.
”Siivotaan myöhemmin. Saamme sen varmasti yhdessä takaisin pystyyn”, Veronica totesi. Toivottavasti ainakin.

Siinä menisi aikaakin, etenkin nyt kun mies ei käynyt aivan täysillä. Artemis asteli muun asunnon puolelle, nostaen luokseen tulleen Raisan syliinsä. Pentu näytti niin anteeksipyytävältä.
"Ei se sinun syysi ole. Tyhmä isi, säikähditkö? Voi kultapieni. Haetaan herkkutikku." Pelkkä herkkutikun mainitseminen sai whippetin venkoilemaan sylistä ja sinkaisemaan keittiöön.

Veronica seurasi miehen perässä keittiön puolelle hymyillen herttaiselle koiralle, joka oli heti saapunut hankkimaan miehen anteeksiantoa.
”Sergei näytti harkitsevan hyökkäystä ovelle kaiken ryminän keskellä”, nainen totesi asettuen nojailemaan keittiön tasoa vasten.

Artemis ojensi myös paikalle tulleelle Sergeille herkun, kääntyen sitten jääkaappinsa puoleen. Se kala. Ja vaikka couscousia, salaattia ja höyrytettyä parsakaalia. Se olisi ihan hyvä päivällinen.
"En ihmettele. Ihmettelen ettei se hyökännyt oveen."

”Ehkä se antoi minun hyökätä ensin ja oli tulossa taustavoimiksi”, nainen ehdotti pakottaen pienen hymyn huulilleen. Mies oli tahtonut, että he jatkaisivat normaalisti, mitä ikinä se sitten heidän kohdallaan tarkoittikaan.

Vaisu naurahdus pääsi miehen huulilta. Hän ei vielä edes uskonut sen olevan totta. Ehkä nukuttuaan yön yli. Nyt tieto vain leijui hänen päässään, laskeutumatta tajuntaan oikeasti. Nyt oli vain he kolme. Kaksi muuta olivat jo naimisissa ja menossa naimisiin sekä perustamassa perheen. Olkoon, ettei hänen elämänsä näyttänyt niin toivottomalta kuin hän oli pelännyt, mutta silti se kirpaisi. Artemis laski voipaketin käsistään, kääntyen vetämään Veronican ylös ja tiukkaan halaukseen. Jos tuon hajuveden tuoksu ja lämpö rauhoittaisivat.

Veronica kietoi omat kätensä miehen ympärille pitäen tiukasti kiinni. Hän halaisi Artemista niin kauan, kunnes mies tahtoisi vetäytyä halauksesta. Hän ei voinut edes kuvitella tuskaa, jota miehen oli tunnettava tässä kohtaa. Hän tunsi olonsa niin hyödyttömäksi, kun ei osannut sanoa mitään. Hän ei ollut tuntenut äitiään, hänen vanhempansa olivat molemmat olleet ainoita lapsia ja isovanhemmat olivat menehtyneet ennen hänen syntymäänsä. Hänellä ei ollut sukulaisia, joiden perään surra.
”Olen niin pahoillani”, hän kuiskasi hiljaa ja silitti miehen selkää.

Artemis silitti naisen selkää, rauhoitellen itseään.
"Kyllä se tästä. Tiesin että tämä oli tulossa." Silti hän oli aina halunnut toivoa, ettei se tulisi. Ja vaikka hän kuvitteli valmistautuneensa, se tuntui silti pahalta.

Hän ei ollut varma, auttoiko tieto siitä, mitä oli edessä varsinaisesti käsittelemään tilannetta. Tulihan puhelu silti yllätyksenä. Kukaan ei tiennyt tarkkaa hetkeä etukäteen.
”Voimme käpertyä päivällisen jälkeen sohvalle koirien kanssa”, nainen ehdotti silittäen miehen poskea. Toinen käsi piteli edelleen tiukasti kiinni Artemiksen selästä.

"Paras idea koko päivänä." Mies suoristautui, kaivaen puhelimensa esiin. Hän veti syvään henkeä, valiten Effien numeron valikosta. Samalla mies täytti tottuneesti kattilan vedellä ja ripsautti sinne suolaa, puhelin korvan ja hartiansa välissä.
"Iltaa, anteeksi kun häiritsen. Euphemia, kotiin sieltä toimistolta. Ja oli minulla asiaa, työhön liittyvää. Minä en valmenna loppuviikon aikana. Henkilökohtaisista syistä. Palaan maanantaina töihin. Ei, olen kunnossa, en ole tehnyt mitään. Lupaan. Hei." Mies sulki puhelun, laskien puhelimen pöydälle. Hän veti laatikosta mustan puoliessun, kietaisten sen lantiollensa.

Veronica hymyili ja kääntyi kurkistamaan jääkaappiin. Hän nappasi yhden kirsikkatomaatin rasiasta ja palasi katsomaan puhelimessa olevaa miestä. Kerrankin Artemis teki edes yhden fiksun valinnan, kun ilmoitti ottavansa lomaa loppuviikoksi. Se oli ainoa oikea ratkaisu. Kenenkään ei kuuluisi mennä töihin tällaisten uutisten jälkeen. Ei koskaan.
”Näytät suloiselta essussasi”, Veronica virnisti nakaten loput pienestä tomaatista suuhunsa. Hänen olisi selkeästi pitänyt olla useammin paikalla, kun mies laittoi ruokaa.

Artemis päätti kerrankin olla fiksu. Ei kukaan olettaisi hänen valmentavan äitinsä kuoltua. Ehkä pidempäänkin aikaan, mutta viikonloppu saisi riittää.
"Niinkö? Olen mieluummin suloinen kuin pesetän housuja alvariinsa." Suorat housut kun eivät oikein arvostaneet konepesua.

”Suloisuus on hyvä”, Veronica vakuutti hipaisten kädellään miehen olkavartta. Olipa hän alkanut yllättäen tarjota pieniä, arkipäiväisiä hellyydenosoituksia. Milloin se muutos oli tapahtunut?
”En varmasti tule koskaan valittamaan siitä, että näytät suloiselta.”

"Mistä sitä tietää? Olen kuullut että naiset muuttavat mieltään viiden minuutin välein." Artemiksen naurahdus oli vaisu, mutta sitäkim aidompi.

”Eivät näistä asioista”, Veronica vakuutti naurua äänessään. Mielialat saattoivat heitellä, mutta söpöys ei ollut katoava asia.
”Enkä minä ole niin tuuliviiri. Pitäisihän sinun se tietää.” Niin varmaan. Hänhän ei koskaan reagoinut ensin ja miettinyt vasta jälkeenpäin.

"Etkö muka?" Mies kysyi painavalla äänensävyllä. Eikö Veronica ollut yhtään tuuliviiri? Ainakin elämä pysyi mielenkiintoisena.

”Varovasti nyt”, nainen siristi silmiään. Tänään voisi tosin olla se yksi päivä vuodesta, kun hän antaisi vapauksia Artemikselle ja venyttäisi rajoja katkeamispisteeseen saakka valittamatta.
”Ethän sinä nyt tahtoisi minua loukata, ethän?”

Artemis oli selin naiseen, hymyillen tuon näkemättä hyvin vaisusti.
"En." Hän oli loukannut ihan tarpeeksi.

”Niin ajattelinkin”, Veronica naurahti hiljaa, ”hyvä poika. Katso nyt Sergei, isäntäsikin on hyvä poika.” Snautseri ei näyttänyt kovinkaan vakuuttuneelta. Hän voittaisi koiran vielä puolelleen, jossakin kohtaa. Jotenkin. Raisa rakasti kaikkia. Sergei oli hankalampi voittaa puolelleen.

Sergei tyytyi lähinnä katsomaan naista kuin tuo olisi ollut vajaaälyinen.
Artemis laski paistinpannun hellalle, laittaen perään voinokareen. Hrh. Voita. Rasvaa.
"Sergei, laitetaanko naiset ensi yöksi sohvalle?"

”Ei Sergei tahdo juosta kahden huoneen väliä vahtimassa”, Veronica huomautti purren huultaan, ettei vallan virnistäisi. ”Sitä paitsi te molemmat pidätte siitä, että saatte hieman naisellista kauneutta elämäänne.”

"Niin. Sinä olet niin epäilyttävä että sen on vahdittava." Ei oikeasti. Sergei sieti Veronicaa yllättävän hyvin.
"Niinpä niin." Ei hän voinut myöntää Veronican olevan oikeassa.

”Noh noh. Sergei on niin herrasmies, että kokee tietenkin velvollisuudekseen pitää minutkin turvassa”, nainen korjasi naurua äänessään.

"Ai niinkö se olikin..." Hän ei voinut olla kiusaamatta. Kiusoittelu piti ajatukset poissa perheasioista. Luojan kiitos.

”Niin tietenkin”, Veronica vakuutti. ”Koirasi on herrasmies. Välillä enemmän herrasmies kuin sinä”, nainen kiusasi.

"Kukaan ei koskaan markkinoinut minua herrasmiehenä." Artemis muistutti naista. Ei tosiaan ollut ensimmäinen sana jolla häntä kuvailtiin.

”Totta. Olisi pitänyt lukea pieni printti ennenkö suostuin tähän”, Veronica naurahti ja nojasi vasten keittiötasoa seuratessaan katseellaan Artemiksen liikkumista keittiössä.

"Ai vain pieni printti paljastaisi minut?" Mies leikkasi kalasta itselleen siivun ja naiselle myös. Loput voisi tehdä huomenna uunissa.
"Surkea ihmistuntemus sinulla."

”En koskaan väittänyt olevani hyvä ihmistuntija”, nainen puolustautui. Se ei tosin ollut totta. Töitä tehdessä oli oppinut tuntemaan ihmisiä enemmän kuin hän olisi tahtonutkaan. Lähinnä tosin ihmisten huonoimpia puolia. Kuinka aurinkoista.

"Olet asianajaja." Artemis huomautti aukosta naisen puolustuksessa. Se ei tosiaan pitänyt paikkaansa, millään tasolla.
"Silti olen kyllä saanut kuulla ettet pidä vieläkään Morlandista." Hän oli saattanut kuulla tallilla jotakin.

”Miksi minun tarvitsisi pitää Morlandista? Väitätkö sinäkin, että olen väärässä?” Nainen kysyi kulmaansa kohottaen. Hänen ei omasta mielestään tarvinnut pitää Morlandista lainkaan. Hän sieti miestä, mutta siihen se jäi. Ei häneltä voinut enempää olettaa. Mies ei ollut riittävän hyvä Gabriellelle.

Artemis vilkaisi naista olkansa yli.
"Hän on ihan mukava mies." Sitä ei tosin koskaan voisi miehelle itselleen kertoa. Oli viihdyttävää kun valmentajakollega kulki hieman varpaillaan.

”En ole koskaan väittänyt muuta”, Veronica puolustautui pieni hymynhäive huulillaan. Ei Morlandissa varmasti muuta vikaa ollut kuin se, ettei miehestä ollut Gabriellen aviomieheksi.
”Mistä lähtien sinä olet pitänyt työkavereistasi?”

"Ei kai sitä heille voi sanoa?" Artemis ei tosiaan sanoisi sitä kenellekään.
"Mutta Morland on ihan siedettävä. Ettet vain höykyttäisi häntä turhaan?"

”Ei selvästi”, nainen hymähti. Hänelle Artemis oli aina puhunut nätisti, mutta kai se oli etuoikeus. Jotakin, joka oli varattu vain miehen läheisimmille.
”En koskaan höykytä ketään turhaan. Tai edes höykytä ketään”, Veronica virnisti.

Se tuntui olevan vain naisen etuoikeus. Edes perheenjäsenille hän puhunut yhtä mukavasti. Ja Caitlinille. Siinä ne joille hän oli mukava.
"Etkö?"

”En”, nainen vahvisti. Hän ei tosiaankaan höykyttänyt ketään, ehei, ei ikinä. ”Kerron vain silloin tällöin epämukavia totuuksia, joita ihmiset eivät tahdo kuulla.”

"Oletko antanut hänelle edes mahdollisuutta?" Artemis kysäisi.

”Annoin vuosia sitten. Ei ollut sen arvoista”, Veronica kohautti harteitaan. Hän kumartui hieman voidakseen taputtaa ohikulkevan Raisan selkää. Hieno koira.
”Hän ei tarvitse enempää mahdollisuuksia. Miksi edes puhumme Morlandista?”

"Ehkä minä tunnen syyllisyyttä siitä että hän kävi katsomassa minua sairaalassa kahdesti ja sinä pidät häntä huonona ihmisenä?"

Veronica kohotti kulmaansa. Miten hänen toimintansa vaikutti siihen, mitä Artemis ajatteli?
”En pidä häntä varsinaisesti huonona ihmisenä. Onhan hän kummipoikani isä”, hän joutui vastustamaan halua pyöräyttää silmiään. Miksi juuri Morland?
”En vain pidä hänestä. Jos voin välttää hänen kanssaan olemista, teen niin. Ei sinun tarvitse siitä tuntea syyllisyyttä.”

"Hyvä on, ehkä minulta on tekopyhää saarnata tästä." Hän oli kantanut siskonsa miehelle kaunaa melkein toista vuosikymmentä.
"Mutta ystäväsi ehkä arvostaisi."

”Ehkä?” Veronica kohotti kulmaansa haasteena. Mistä mies oli repinyt moisen sanan lauseensa keskelle? Artemikselta oli tosiaankin tekopyhää saarnata moisesta.
”Ystäväni arvostaisi monia muitakin asioita, mutta en ole suunnitellut niidenkään toteuttamista.”

"Ehkä pikkiriikkisen." Artemis myönsi lopulta. Ei kovin paljoa. Samoin kun Veronica ei koskaan höykyttänyt ketään.
"Esimerkiksi?"

”Parempi”, Veronica kiusasi. Artemis sentään myönsi, että ehkä oli terminä varsin kaukaa haettu.
”Esimerkiksi sitä, etten hukuttaisi Matthewta lahjoihin”, nainen virnisti.

"No mutta se on aivan toissijainen toive." Artemis salaa nautti niistä leluosastolla ja lastenvateliikkeissä pyörimisistä. Vaikka muisti aina huokailla.

”Sitä minäkin”, Veronica hymähti. Ei siitä ollut mitään harmia kenellekään, että hän käytti omia säästöjään Matthewn lahjoihin.
”Kohta sinäkin pääset ostamaan vauvatavaroita sisaruksillesi”, hän lisäsi hymyillen miehelle.

"Näetkö minut ostamassa niitä? Tai ymmärtämässä niistä mitään? Ehei, annan pankkikorttini sinulle." Se oli hyvä suunnitelma!

”Päädyn vielä ostamaan paljon muutakin kuin lahjoja sisaruksillesi”, nainen uhkasi hymyn kera. Ei hän käyttäisi miehen rahoja itseensä. Sitä varten hänellä oli oma pankkikorttinsa.

"Mitä muka?" Artemis haluaisi nähdä sen kun Veronica tekisi niin.
"Ostoksistasi riippuen en välttämättä valita."

”En tiedä”, Veronica tunnusti nauraen. ”Vai niin? Saattaisit olla eri mieltä siinä kohtaa, kun näkisit pankkitilisi.”

"Jos saisit sen siihen pisteeseen, ansaitsisit mitalin." Se vaatisi jo taitoa.

”Mieti sanojasi tarkkaan”, nainen varoitti. ”Tuon voisi jo ottaa haasteena.”

"Älä ota." Artemis pudisteli päätään, laskien lohimedaljongit kuumalle pannulle. Hän pilkkoi salaattia samalla, kokeillen haarulla kattilassa olevaa parsakaalia.
"En sanonut että arvostaisin sitä. Olen välillä aika pihi."

”Hyvä siis, etten tarvitse rahojasi shoppailuretkille”, nainen naurahti. Ihan kuin hän koskaan osaisi elää muiden rahoilla. Hänellä oli omat rahansa, joita käyttää silloin, kun into uudistaa vaatekaapin sisältöä iski.
”Minun pitäisi selkeästi laittaa sinut laittamaan ruokaa useammin. Näytät hyvältä keittiössä”, Veronica kiusasi.

"En yleensä laita ruokaa kun olen yksin." Hän jätti sen avustajansa tehtäväksi. Reilua.

”Siinä tapauksessa en jätä sinua yksin”, Veronica naurahti. Ongelma ratkaistu! Miehen olisi laitettava ruokaa, kun hän olisi paikalla. Voi kun hän oli reilu Artemikselle.

"Teen kyllä jotain ihan muuta jos aloitat tuon." Ei puhettakaan että hän aikoisi käyttäytyä.

Veronica naurahti epäuskoisesti. Oikeasti?
”Kuten?” Hän kiusasi päätään kallistaen. ”Heität minut ulos? Laitat Sergein vahtimaan jokaista liikettäni?”

"Vaikka sitten niin." Nyt ei ollut intoa demonstroida hänen todellista uhkaustaan. Mies käänsi kalat pannulla, rouhaisten myllystä suolan ja sitruunapippurin sekoitusta paistetulle puolelle.

”Julmaa. Ehkä annan sinun siis olla yksin ja kokkaamatta silloin tällöin”, nainen taipui astellen keittiön toiselle puolen kurkistaakseen miehen ohitse pannulle.
”Näyttää hyvältä”, hän kehaisi kietoen kätensä miehen vyötärön ympärille. Veronica painoi suukon miehen hartialle halaten hetken Artemista takaapäin.

Jos elämä olisi edes yhden päivän kuukaudesta tällaista kun he asuisivat yhdessä, olisi se kaiken arvoista. Vaikka nyt naisen läheisyys ei saanut aikaiseksi samaa riemua kuin normaalisti.
"Hyvä. Hävettäisi jos inhoaisit sitä."

”En koskaan inhoa ruokaa, jonka joku toinen kokkaa minulle”, nainen vakuutti painaen toisen suukon miehen hartialle, ennenkö vapautti Artemiksen halauksestaan. Perfektionisti ei varmasti arvostaisi, jos hän häiriköisi miestä niin, että tuo päätyisi polttamaan ruoan. Tai edes kiehauttamaan vedet yli kattilasta.
”Mitä tahdot tehdä viikonloppuna?” Veronica kysäisi palattuaan omalle puolelleen keittiötä.

Mies jäi miettimääm hetkeksi. Mitä hän haluaisi tehdä?
"Jos Caitlin on Lontoossa, voisimmeko mennä käymään?" Se tuntui hyvältä idealta. Ennen kuin Artemis tajusi estää itseään, hän huomasi kasanneensa Veronican annoksen valmiiksi.
"Anteeksi. Unohdin että muut saavat ottaa itse ruokansa "

Veronica räpäytti silmiään. Mies halusi lähteä katsomaan ystäväänsä hänen kanssaan? Hän oli olettanut enemmän ilmoitusta siitä, että Artemis lähtisi itsekseen katsomaan punapäistä irlantilaisnaista.
”Toki”, hän kuitenkin myöntyi. Miksi ei? Jos Artemis tahtoisi hänen olevan mukana, hän tekisi niin.
”Ei se mitään. Tämähän on kuin ravintolassa”, nainen vakuutti astellen takaisin miehen luokse. Hän painoi suukon poskelle ottaessaan lautasensa vastaan. ”Tosin ravintolassa en saa sitä iloa, että voisin seurata kokkia työssään.”

Artemis ottaisi mielellän naisen mukaansa. Ehkä senkin takia ettei Veronica kehittäisi kammoa naiseen.
"Olet ihana." Ei sitä muutoinkaan voinut muotoilla.

”Kiitos samoin”, nainen vastasi siirtyen ruokapöydän suuntaan. Mieshän oli kokannut hänelle. Vähemmästäkin sopi todeta Artemiksen olevan ihana.

Artemis otti itselleen vettä, vilkaisten Veronicaa olkansa yli.
"Haluatko viiniä? Täällä olisi sen valkoviinisi puolikas vielä."

”Oh, käyhän se”, hän vastasi. Hän ei ollut edes muistanut moista. Ei kai olisi pitänyt yllättyä, että Artemis muisti.
”Olet kyllä kultainen. Ja selkeästi taitava keittiössä.”

Artemis otti pullon ja avasi siihen laitetun varakorkin. Hän asettui istumaan vasta kun oli laskenut viinilasin Veronican lautasen viereen.
"Kiitos. Olen aina pitänyt ruuan tekemistä." Tekemisestä nimenomaan.

”Tiedätkö, luulen että saamme yhdessäelon onnistumaan oikein hyvin. Sinä nautit ruoanlaitosta, minä syömisestä. Tiimityötä parhaimmillaan”, hän virnisti. ”Ajattelin tehdä tarjouksen talosta huomenna lounastauolla.”

Artemis tyytyi hymyilemään pehmeästi naisen sanoille.
"Sehän toimii hyvin. Osaan minä leipoakin." Se oli hyvin salattu taito.

”Minun täytyy varata enemmän tanssitunteja”, Veronica huokaisi päätään pudistaen. Hänen täytyisi tosiaankin alkaa tanssia henkensä edestä, jos mies kokkaisi ja leipoisi heidän yhteisessä asunnossaan usein.
”Okei, tämä on todella, todella herkullista”, nainen totesi maistaessaan kalaa. ”En edes tiennyt, että kalasta saa kotona tehtyä näin hyvää. Minä onnistun aina kuivattamaan sen.”

"En tee sitä usein." Juuri koskaan, joten Veronican ei tarvitsisi pelätä.
"Kiitos. Kuiva kala on kamalaa."

”Minä en koskaan valmista kalaa sinulle”, Veronica totesi naurua äänessään. ”Se saa jäädä sinun vastuullesi tästä ikuisuuteen.”

"En oleta sitä sinulta." Mies vastasi hymyillen hieman leveämmin.
"Hoidan sen mielelläni."

”Hyvä. Minä voin vastapalveluksena käydä koirien kanssa lenkillä sateessa, kun sinua ei huvita”, Veronica lupasi hymy huulillaan.

"Otan tuon lupauksena." Artemis vihasi sadevaatteisiin pukeutumista niin paljon. Kuraisista koirista puhumattakaan.

”Ja minä muistutan sinua kalasta ja leipomisesta”, nainen virnisti. Reilu vaihtokauppa, eikö vain? Jos he onnistuisivat kompromisseissa yhtä hyvin myöhemminkin, he selviäisivät kyllä.

Ehkä heidän yhteiselonsa ei olisi fiasko. Vain ehkä.
"Muistan."

”Tiedän. Ei se silti estä muistuttamasta”, Veronica virnisti. Hän söi lautasensa tyhjäksi, vaikka tunsikin olonsa varsin täydeksi.
”Kiitos päivällisestä, Artemis. Se oli todella herkullista.”

"Ole hyvä." Artemis nousi pöydästä, latoen ruokailuvälineet koneeseen. Pannut ja kattilat hän pesi aina käsin.

”Oletko varma, ettet tahtoisi minun tekevän tuota?” Nainen kysyi. Hän tunsi olonsa lievästi syylliseksi, kun ei ollut tehnyt mitään päivällisen eteen, kunhan vain seissyt ja soittanut suutaan. Mutta mieshän oli sanonut, että tahtoi tekemistä.

"Tein jo." Artemis totesi tyynesti. Asioita jotka hän vain oli tottunut tekemään.

”Olet mahdoton”, nainen hymähti, seurasi miestä ja painoi suukon Artemiksen suupieleen. ”Kiitos.”
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: [P] There may be something there that wasn't there before   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] There may be something there that wasn't there before
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Newcastle-
Siirry: