PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] I've got a tiger by the tail

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Lilya
Kilparatsastaja
Kilparatsastaja
avatar

Viestien lukumäärä : 68
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: [P] I've got a tiger by the tail   Ke Loka 18, 2017 4:40 pm

Pikaviestinpelejä Kirken Knox Norwoodin, Lilyan Marigold Meadowsin ja Hatsiubatin Wesley Daltonin välillä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Kilparatsastaja
Kilparatsastaja
avatar

Viestien lukumäärä : 68
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [P] I've got a tiger by the tail   Ke Loka 18, 2017 4:45 pm

Sunnuntai 8. lokakuuta 2017, hyvin myöhäinen ilta, Norwood Farm


Norwood Farm oli hiljainen, lukuun ottamatta ikkunanraoista vinkuvaa, vihlovan kylmänkosteaa syystuulta ja pimeydelle laulavaa, kumeaa leopardin karjuntaa. Ming taisi harjoitella aarioitaan. Ikkunan takana vallitsevassa, läpitunkemattomassa, lohduttomassa pimeydessä saalistajat vaelsivat etsimässä ulkoaitauksiinsa kätkettyä iltaruokaa.
Huomiota vaille jääneen päärakennuksen asukkaat olivat jo unessa.
Yksin valvova Knox norkoili ikkunansa ääressä, vaikkei nähnytkään muhkuraisesta lasista muuta kuin oman kuvajaisensa. Hän kieltäytyi päättäväisesti pukemasta villapaitaa lihaksikasta rintakehää imartelevan, mustan t-paidan päälle, vaikka arpien raidoittamia käsivarsia paleli. Hän oli palannut tunti sitten Uudesta-Seelannista, ja vaikkei Eteläsaari hurmannut lämpötiloillaan tähän aikaan vuodesta, Englannin sää tuntui aina harvinaisen kurjalta kotiinpaluun jälkeen. Iltaruokinnalla vaatteista päätellen jokeen liukastunut Saskia oli kai käyttänyt kuuman veden suihkusta, joten mies tyytyi hieraisemaan käsivarsiaan ja vaeltamaan takaisin alakertaan sisäinen kello aikaeroista onnettoman sekaisin.
Marigoldin pitäisi olla matkalla. Ajatus täytti hänet lämmöllä. Hän oli toivonut pääsevänsä tuoretta yhtiökumppaniaan vastaan Lontooseen - tai edes Newcastleen - mutta kai hänen pitäisi olla onnellinen jo siitä, että oli ehtinyt kotiin ennen naisen saapumista.

"Hei, neiti, nyt oltaisiin perillä."
Marigold hätkähti horroksesta, johon hän oli vaipunut sillä hetkellä, kun auton perävalot olivat kääntyneet tallia kohti. Toinen valvottu vuorokausi pyörähtäisi pian käyntiin, ja se oli vaatinut veronsa siitä huolimatta, että vielä hetki sitten hänen sydämensä oli tempoillut puhtaasta riemusta ja nainen oli ollut varma, ettei kykenisi enää milloinkaan ummistamaan silmiään.
Auton ikkunan takana pimeys oli yhtä läpitunkematon kuin kotona, mutta silti se tuntui erilaiselta, vieraalta.
Ei, tämä oli nyt koti.
Auton moottori hiljeni ja kuski tähysi pimeään, kevyttä sadetta vihmomaan yöhön.
"On kai tämä varmasti oikea osoite?"
Pakko sen oli olla, Marigold ajatteli ja tempaisi auton oven auki, hypähtäen ulos. Raajat, jotka väsymys oli vielä hetki sitten saanut tuntumaan lyijystä valetuilta, olivat nyt yhtäkkiä höyhenen kevyet. Hänen takkinsa oli joko aivan liian ohut, tai sitten hän oli valvomisesta umpijäässä, mutta edes se ei synkentänyt naisen mieltä, kun hän kääntyi katsomaan mustana kohoavaa päärakennusta.
Kotia.

Pihaan ajavan auton ääni ja automaattisesti aukeavan portin hälytys talossa houkuttelivat Knoxin ulko-ovelle. Mies alistui vetämään ylleen hyvinistuvan, lyhyen nahkatakin, ennen kuin astui lokakuun kylmänkosteaan yöhön ja ravasi alas päärakennuksen kiviset, kapeat portaat. Ulko-oven ylle syttyi pehmeä, keltainen ulkovalo, joka paljasti hiljalleen lohkeilevan maalin ja heitti miehen varjon pitkänä märälle pihalle.
Ja siinä Marigold oli.
”Hei vain, kitten”, mies tervehti ääni pitkien lentojen ilmastoinnista tavallista käheämpänä ja harppoi vakain askelin lähemmäs levittäen käsivartensa halausta varten.

Avautuvan oven ääni sai Marigoldin laskemaan katseensa, joka oli yrittänyt tavoittaa jykevän kivitalon harjaa. Ulkovalo leikkasi pimeyttä, jonka auton sammuneet valot olivat jättäneet, ja pehmeänäkin se oli riittävän kirkas saamaan hänet räpyttelemään silmiään.
Sydän teki innokkaan hypähdyksen, kuin varsa, joka ensimmäistä kertaa pääsi ulkotarhaan.
Marigoldin kasvot, joiden tavallista kalpeamman sävyn keskeltä pisamat erottuivat paremmin, sulivat leveään hymyyn.
Hän pyrähti kiinni askeleet heidän välillään ja paiskautui miestä vasten, kietoen kätensä tämän hartioiden ylitse.
"Knox!"

Knox rutisti kätensä naisen selän ympärille, hautasi nenänsä hetkeksi vielä etäisesti lämmöltä tuoksuviin hiuksiin ja kieputti sitten vanhaa ystäväänsä muutama kierroksen ympäri ilmassa, ennen kuin laski Marigoldin jalat takaisin kosteaan maahan.
Miehen kellertävissä silmissä hehkui adrenaliini, kun hän jätti kätensä naisen vyötärölle ja katsoi pisamaisia kasvoja.
”Aika hurjan hienoa, että olet vihdoin täällä”, Knox sanoi ja vilkaisi mietteliäästi traileria kohti, haluamatta viettää enempää aikaa hyisessä tihkusateessa kuin oli pakko.

Ilo purkautui kuplivana nauruna. Voi Luoja, hänellä oli ollut niin ikävä!
Marigold huomasi hengittävänsä hieman nopeammin, kun Knox laski hänet takaisin maahan. Hän kohotti kätensä painaakseen ne hetkeksi miehen poskille, juoksuttaen peukaloitaan tämän poskipäitä pitkin.
"Yhtenä kappaleena", hän hymähti onnellisesti ja kurottautui painamaan nopean suukon tämän poskelle.
"Tiedän, en vieläkään voi uskoa sitä. Minulla on ollut ikävä, muru."
Hän seurasi Knoxin katsetta kohti traileria.
"Oh, minulla on vain pari laatikkoa. En usko, että saamme apua, kuskini ei taida haluta nousta ulos sateeseen. Hänellä on varmasti muutenkin jo kiire kotiin, joten lainaatko hetkeksi vahvoja käsivarsiasi?"
Nainen kääntyi takaisin Knoxin puoleen ja juoksutti sormiaan tämän hihalla.

Mies kumartui alas poskisuudelmaa varten ja hymyili naiselle kapeat silmät lämpimästi siristyen ja naururypyille viuhkottuen. Marigold oli tervetullut tuulahdus Texasin loputonta lämpöä tässä kurjassa, auringon hylkäämässä maassa.
”Sinua varten - mitä tahansa”, Knox vakuutti käheästi nauraen ja kiersi käsivartensa hetkeksi naisen vyötärölle heidän lähestyessään autoa. Mies pinosi kaksi laatikkoa syliinsä ja lähti sitten tarpomaan takaisin päärakennusta kohti.
”Miten matkasi meni?”

Marigold painautui miehen kylkeä vasten ennen kuin kumartui poimimaan itselleen pari laatikkoa, jotka tasapainotteli syliinsä ennen kuin seurasi Knoxia kohti portaikkoa ja sisälle johtavaa ovea.
"Se oli pitkä. Mutta me selvisimme, Baby pääsi uuteen kotiinsa ja jäi rouskuttamaan iltaruokaa. Babygirlillä on raskas matka takanaan, God bless her heart."
Nainen kipusi portaat ylös yllättävän ketterästi siihen nähden, että joutui kurkistelemaan reittiä laatikkopinon takaa.
"Mutta rakas, sinäkin palasit vasta tänään? Kuinka oma matkasi sujui?"

Knox laski laatikot avoimen alakerran seinustalle ja pyyhkäisi käsiään sateen täplittämiin, beigeihin chinoihin, ennen kuin poimi toisen Marigoldin sylissä olevista laatikoista tuomiensa päälle helpottaakseen naisen työtä ja palasi takaisin ulos hakemaan seuraavaa kuormaa.
”Oikein hyvinhän se - mukava nähdä maailmaa”, mies vastasi pinotessaan laatikoita syliinsä ja vilkaisi naista poikamainen pilke silmäkulmassaan.
”Näytät hyvältä, Goldie.”

Marigold vilkaisi Knoxia silmät siristyen.
"Tiedän, handsome, ja ihan vain sinua varten", hän kehräsi ja keinautti viekoittelevasti lanteitaan. Huulille kohoava virnistys pilasi dramaattisen vaikutelman, ja Marigold kumartui noukkimaan itselleen kannettavaa. Enää yksi reissu tämän jälkeen, ja hänen tavaransa olisivat siinä. Hyvä vain, kuski kuulosti kääntäneen radion kovemmalle, yöradio pauhasi nyt mielenosoituksellisen kovaa kuin muistuttaen, että kunnon ihmiset olivat tähän aikaan jo nukkumassa.
"Olet kultainen, muru. Olen uskoakseni nukkunut viimeksi pari päivää sitten, joten en ole uskaltanut vilkaista peiliin sen jälkeen, kun nousin lentokoneeseen."

Lanteiden keinautus sai Knoxin nauramaan vapautuneesti ja tuntemaan kaipauksen vihlaisun sisällään.
”Arvostan sitä, kitten”, mies vakuutti ja hipaisi naisen vyötäröä, kun palasi hakemaan viimeiset laatikot syliinsä.
”Sinun pitää siis päästä ehdottomasti pian nukkumaan - pahoittelen, että talo on varsin kylmä ja vetoisa.”
Mies vilkaisi surullisen pientä, avaran alakerran laidalle kasaantuvaa laatikkopinoa. Se näytti entistä pienemmältä isossa, vähäisesti sisustetussa tilassa.
”Onko tässä kaikki, mitä toit mukanasi?” hän varmisti hämmentyneenä.

Mmm, nukkumaan. Marigold oli ohittanut väsymyksessään jo monta tuntia sitten sen pisteen, jossa olisi voinut painaa päänsä mihin tahansa ja simahtaa saman tien.
"Siinä on tärkein", hän vakuutti laskiessaan viimeisen laatikon muiden seuraksi. Kuski oli kaasuttanut paikalta sellaisella vauhdilla, että tämä tuntui pelänneen heidän ehkä keksivän vielä lisää yöllistä kuljetettavaa, jos pihalla viipyisi liian pitkään.
Mies oli vaikuttanut sangen hämmentyneeltä siinä vaiheessa, kun Marigold oli avannut kuskinpuoleisen etuoven ilmoittaen, että tavarat oli nyt purettu, ja suikannut kiitosten lomassa suukon tämän poskelle.
"Turha tavaraa on meren yli raahata, voin ostaa loput sitten täältä."
Hän suoristi selkänsä ja kääntyi katsomaan Knoxia, kietaisten käsivartensa kevyesti miehen niskan taakse.
"No niin, lover boy, missä minä nukun tässä kylmässä ja vetoisassa talossa tänä yönä..?"

Mies nosti Marigoldin hajareisin syliinsä ja kiersi kätensä tottuneesti penkiksi tämän reisien alle. Luoja, miten hän oli ikävöinyt naista - eikä vain sen takia, että Marigold herätti läheisyydellään kaipaavan sykkeen hänen sisällään. Hän oli ystävystynyt naisen kanssa vaivattomasti vuosia sitten aloittaessaan opinnot Texasissa, ja ystävyys oli muodostunut aivan yhtä vahvaksi kuin Taten ja Greyn kanssa. Marigold oli yksi harvoja ihmisiä maailmassa, jotka eivät vain ymmärtäneet mitä hän teki, vaan rakastivat sitä itsekin.
”No, kun kerran kysyt noin…”, Knox sanoi ja kumartui vaivihkaa eteenpäin hipaisemaan huulillaan naisen korvanlehteä.
”Sinun on luultavasti lämpimintä minun vieressäni. Kun suihkustakin on kerran kuuma vesi loppu.”

Marigold kietaisi jalkansa Knoxin vyötärölle ja upotti sormensa tämän paksujen hiusten joukkoon.
Viikot, jotka olivat erottaneet heidät toisistaan, tuntuivat yhtäkkiä pois pyyhkäistyiltä. Aivan kuin he olisivat olleet jälleen yliopistolla, jossa toiseen saattoi törmätä koska tahansa.
Koti oli siellä missä sydänkin.
Kevyt kosketus korvalla sai kylmät väreet juoksemaan pitkin naisen selkää. Ja Knox tiesi sen, mokoma rontti, tiesi tarkasti kuinka herkät hänen korvansa olivat.
Se sai sydämen hakkaamaan nopeampaa.
"Vai kuuma vesi on loppu?" hän kehräsi ja juoksutti sormeaan miehen niskalla.
"Parempi sitten lämmittää kunnolla, onko selvä, muru..?"

”Toiveesi on lakini, ma’am”, Knox vastasi matalasti nauraen, nosti Marigoldin paremmin syliinsä ja lähti kiipeämään puisia portaita hämärään yläkertaan, jossa pieniä, sokkeloisia makuuhuoneita oli sijoitettu kapean käytävän molemmin puolin.
He voisivat kantaa naisen tavarat uuteen makuuhuoneeseen myöhemminkin, vai mitä? Knox oli häätänyt Saskian pienempään huoneeseen, jotta Marigold - yhtiökumppanina - saisi toisen talon kulmassa olevan, joka saisi enemmän valoa kahden eri seinillä olevan ikkunan tähden.
Nyt hän kuitenkin suuntasi omaansa - olihan isoa, vinokattoista, minimaalisesti sisustettua huonetta dominoiva parisänky valmiiksi pedattu. Mies tuuppasi huoneensa oven auki jalallaan ja hamusi nälkäisenä naisen kaulansyrjää.
”Luoja olen ikävöinyt sinua, kitten.”

Pimeä, äänetön käytävä oli näyttänyt lähes aavemaiselta, aivan kuin mikä tahansa sen varrella olevista ovista olisi saattanut avautua ja paljastaa takaansa hirvittävän salaisuuden. Niin kuin niissä sarjoissa, joita isä yritti heille aina näyttää, toivoen tartuttavansa tyttäriinsä edes pienen palan brittiläisyyttä.
Mistä sen tiesi, ehkä vanhan talon salaperäinen voima saisi laatikot siirtymään itsestään yläkerran huoneeseen?
Marigold hyrisi hiljaisesta naurusta ja taivutti päätään.
"Rakas, sinä itse olit se, joka hylkäsi minut. Ensin lähteäksesi Kaliforniaan..."
Hänen sormensa tukistivat Knoxin tummia hiuksia ensin kerran, sitten toisen, kun hän jatkoi:
"... ja sitten kokonaisen meren taakse."
Ei hän todella ollut ollut vihainen, Knox oli tavoitellut unelmiaan.

Knox kallisti päätään tukistuksen mukana ja nauroi vasten naisen ihoa.
Hän potkaisi oven kiinni takanaan ja pudotti naisen amerikkalaisen kookkaalle sängylle.
”Korjataan siis pian menetetty aika nyt, kun olet täällä”, mies ehdotti poikamaisesti hymyillen ja kumartui riisumaan naiselta kenkiä tavoitellen kiireetöntä maneeria, vaikka tunsikin verensä kiehuvan ja kohisevan päässä.
Marigold todella oli täällä - ja hän ei olisi voinut toivoa mukavampaa jälleennäkemistä.

Marigold muisti vain hämärästi kaiken sen, mitä Knox oli hänelle talosta kertonut. Että siellä asui kolme muutakin, joista yksi oli hänelle tuttu jo entuudestaan, jo niiltä vuosilta kun...
Vanhoissa kivitaloissa oli paksut seinät, eikö?
"Ihan vain jotta tiedät, lover boy, minulla on ollut hirvittävä ikävä, ja tämä huone on kovin, kovin kylmä", hän nauroi, ja kumartui suutelemaan miehen huulia kun tämä oli saanut hänen kenkänsä riisuttua. Hän kietoi sormensa nahkatakin kauluksen ympärille ja veti Knoxin kanssaan vuoteelle.
Unta riittäisi vielä myöhemminkin.

Muutamaa tuntia myöhemmin miehen paljas iho hohkasi lämpöä, kun hän oli vetänyt Marigoldin kainaloonsa paksun untuvatäkin alle pimeässä huoneessa. Vinoon kattoon isketystä lankesi upottavalle, vaalealle villamatolla kaistalle sinistä hämärää.
Hänen onnellisen raukeassa mielessään askarteli useampi asia, jonka hän toivoi voivansa sanoa naiselle, mutta epäröi.
Knox painoi suukon naisen nyt sekaisiin, vaaleisiin hiuksiin ja silitti naisen käsivartta.
”Lähden aikaisin aamulla Lontooseen - jää sinä nukkumaan univelkaa pois ja totuttele rauhassa uuteen kotiisi.”

Untuvapeiton alla oli lämmintä. Oli helppo unohtaa, että ulkopuolella odotti Britannian harmaa, sateinen ilmasto.
"Mmh, milloin tulet takaisin?" hän kysyi, ääni hieman käheänä ja kohotti ylävartaloaan nähdäkseen Knoxin kasvot huoneen hämärässä. Hän pyyhkäisi sormillaan tummia otsahiuksia ja painoi kevyen suukon lämpimälle otsalle ennen kuin käpertyi takaisin miehen kainaloon.
"Ehkä minun olisi sittenkin pitänyt antaa sinun nukkua. Muruparka..."
Hänen äänestään kuulsi hymy.

Knox kiersi käsivartensa tiukemmin naisen ympärille ja hautasi nenänsä vaaleisiin hiuksiin.
”Älä huoli, kitten - olen edelleen Uuden-Seelannin ajassa”, mies vakuutti hiljaa nauraen ja siveli naisen kehon kaaria peiton alla hajamielisin sormin.
”Mutta sinun kannattaa yrittää nukkua. Hoitajat nousevat aamuvarhaisella ruokkimaan eläimiä eivätkä tunne hiljaisuuden käsitettä.”

"Minun sisäinen kelloni tikittää yhä Texasin mukaan, joten meidän välillämme on kahdeksantoista tuntia, muru", Marigold hymähti ja hipaisi huulillaan Knoxin kaulaa.
"Sinä et siis ole huomenna suojelemassa minua, kun tapaan heidät ensimmäistä kertaa."
Tai ainakin kaksi heistä. Kyllähän Pearl olisi varmasti tähän mennessä leppynyt, eikö niin? He voisivat aloittaa alusta, tällä kertaa paremmalta pohjalta.
Marigold käpertyi paremmin Knoxin kylkeä vasten ja huokaisi.
"Mmh, enhän purrut liian kovaa..?"

”Pahoittelut siitä”, mies hymyili puolittain, vaikka tunsikin syyllisyyden piston. Pearl osasi olla piikikäs sille päälle sattuessaan eikä ollut koskaan suhtautunut Marigoldiin erityisen lämpimästi - varsinkaan uutiseen siitä, että nainen palaisi heidän elämäänsä ja ostaisi vielä osan Animal Kingdomista itselleen. Se oli haave, jota Pearl itse ei ollut päässyt vielä toteuttamaan.
”Et koskaan, Goldie”, hän vastasi nauraen ja veti naisen hetkeksi spontaaniin suudelmaan. Se sai hänet pyöräyttämään leikkausarpien kirjomaa hartiaansa, joka ei arvostanut Englannin syyssäätä.
”Et ole menettänyt kosketustasi.”

Marigold nauroi ja pudisti päätään niin, että nenänpää hipaisi Knoxin hartiaa.
"Minä olen jo iso tyttö, pärjään kyllä. Älä suotta murehdi, rakas. Olen varma, että tulemme toimeen loistavasti."
Jonkun toisen sanomana sanat olisivat kenties käyneet sarkasmista, mutta Marigold oli tosissaan. Muukalainen oli vain ystävä, jota ei vielä ollut ehtinyt tavata.
"He pitävät eläimistä, minä pidän eläimistä. Meillä on jo paljon yhteistä."
Suudelma keskeytti hetkeksi hänen ajatuksensa ja sai hänet hyrisemään tyytyväisenä. Sormet hakeutuivat hipaisemaan tiikerin ruhjomaa hartiaa.
"Särkeekö kovin? Voin hieroa sinua, kun palaat takaisin Lontoosta."

”Olet puhdasta kultaa”, Knox vetosi hymyillen ja halasi naista hetken tiukemmin. Marigold oli tuonut tullessaan muistot Texasista, heidän yhteisestä ajastaan ja ystävyydestä, lämmöstä ja loputtomasta kesästä. Se oli erityisen kaivattua Englannin märässä syksyssä.
”Haluan viedä sinut juhlimaan yhtiökumppanuutta, kunhan palaan Lontoosta”, hän sanoi sukien hellästi vaaleita hiuksia, jotka oli kai vetänyt takkuun aikaisemmin - muistikuvat olivat aavistuksen sumeita edellisistä tunneista, jättivät vain tavattoman raukean ja onnellisen tunteen hänen kehoonsa.
”Ja lähde mukaani nyt syksyllä, kun lähden hakemaan leopardia isältä - käydään tuulettumassa Texasissa. Mitä olet mieltä?”

Knoxin sanat saivat Marigoldin kehräämään naurusta ja pudistamaan päätään.
"Sinä tuot minusta parhaat puolet esiin, muru, siitä se vain johtuu."
Hän antoi kätensä jäädä lepäämään miehen hartiaa vasten, ikään kuin olisi pelkällä kosketuksella voinut karkottaa kivun, jonka vanha vamma aiheutti.
"Kuulostaa hyvältä. Sekä se juhliminen että matka Texasiin. Vastahan minä sieltä lähdin, mutta on eri asia mennä yhdessä..."
Hän huokaisi hiljaa ja antoi raskaiksi käyneiden luomiensa painua kiinni.
"Olen niin uskomattoman ylpeä sinusta, tiikerisilmä."

Mies veti naisen paremmin syliinsä ja kiersi käsivartensa tämän ympärille karkoittaakseen ikkunanraosta huoneeseen vinkuvan, kylmänkostean tuulen.
”Ja minä olen niin uskomattoman onnellinen, että lähdit kumppanikseni, Goldie”, Knox vastasi pehmeästi ja painoi vielä viimeisen suukon vaaleisiin hiuksiin, ennen kuin sulki omatkin silmänsä. Ehkä hänen kannoillaan viikkoja hiipinyt jetlag löisi hänet pian tajuttoman autuaaseen uneen.
"Olen iloinen, että pyysit."
Ennen Marigold ei olisi malttanut nukahtaa silloin, kun Knox oli hänen kanssaan. Yliopiston jälkeen heillä oli kummallakin ollut omat, kiireiset elämänsä, joiden vuoksi yhteiset hetket olivat harvassa. Niistä oli ollut pakko ottaa kaikki irti, ennen kuin ero koittaisi jälleen.
Nyt ei haitannut, vaikka jotain jäisi sanomatta. Koska aina tulisi seuraava päivä.
Marigold oli unessa ennen kuin ehti edes huomauttaa, ettei varmaan pysyisi hereillä enää pitkään. Vaikka talo olikin vieras, täynnä vieraita ääniä, hän nukkui sikeästi, näkien unia, joita ei enää myöhemmin muistaisi. Aamulla - hän oletti sen olevan aamu, vaikka huoneessa oli aivan yhtä pimeää kuin aiemmin - hän havahtui hetkellisesti Knoxin noustessa, sipaisemaan miehen selkää sormenpäillään. Vuoteessa viipyvä lämpö ja tyynyliinoihin tarttunut tuttu tuoksu vaivuttivat naisen kuitenkin nopeasti takaisin uneen, ja kun hän seuraavan kerran havahtui, huone oli jo hieman valoisampi.

_________________
"Oh come on. Be brilliant."





Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] I've got a tiger by the tail   La Marras 11, 2017 5:40 pm

Keskiviikko 15. marraskuuta 2017, aamu – Ahdastako?

Wesley oli ennen pitänyt itseään aamuihmisenä, mutta nyt aamuruokintojen jälkeen olo tuntui lähinnä raadolta. Kello ei ollut vielä paljon, mutta silti hän halusi valua ränsistyneen talon keittiön lattialle siltä tuolilta jolla istui. Edes kahvi ei piristänyt, teen kanssa mies oli luovuttanut yhden kupillisen jälkeen. Hän ainakin oletti vain Saskian olevan hereillä hänen lisäkseen ja nainenkin oli jäänyt jatkamaan töitä. Hän selasi väsynein silmin tietokoneelta ties mitä uutispaloja, juoden kahvia toisella kädellä. Nietzsche oli pesiytynyt omistajansa hupparin valtavaan etutaskuun nukkumaan ja Pavlov tonki kuivattuja heinäsirkkoja aktivointikupista elämää suuremmalla raivolla keittiön nurkassa. Pitäisi katsella niitä asuntoja, mutta ehkä hän ottaisi sen puheeksi vasta kun Knox palaisi ja katselisi sitten.
"Pavlov, ei." Hiljainen kielto pääsi ilmoille kun haisunäätä viskeli kuppia närkästyneenä, saamatta sitä silti kaadetuksi.

Marigold tunsi olonsa hölmöksi. Hän oli nukkunut käytännössä eilisen ohi, ja silti unta oli riittänyt aamusta aivan liian pitkään. Pakon sanelema kylmä suihku (oliko lämmintä vettä edes tullut pariin päivään?) oli virkistänyt sen verran, että hän oli vaihtanut pyjaman päivävaatteisiin, kammannut hiuksensa poninhännälle ja kietoutunut vahingossa omimaansa mustaan villatakkiin.
Haavalaastari hiukan oikean silmäkulman yläpuolella muistutti vielä kohdasta, jonka hän oli iskenyt rattia vasten edellisenä päivänä. Päätä oli tainnut särkeä nyt muutamassa päivässä enemmän kuin monena aiempana viikkona yhteensä.
Nälkä hänet lopulta ajoi keittiöön. Parin päivän paaston jälkeen keho vaati loukkaantuneena ruokaa.
Keittiössä odotti myös Wesley.
"Huomenta, Wes", nainen tervehti hymyillen ja käänsi katseensa nurkkaan, jossa haisunäätä näytti potevan maailmantuskaa.
"Nousiko Pav väärällä jalalla?"

Pehmeä töminä puisista portaista avaran, pohjaratkaisultaan avatun alakerran laidalla kertoi myös Knoxin nousseen. Mies ei varsinaisesti lukeutunut aamuihmisiin, mutta joutui silloin tällöin poikkeamaan sieluneläimekseen katsomiensa kissapetojen päivärytmistä hoitaakseen työasioita ihmislajin kanssa.
Mustat farkut jalkaansa vetänyt mies kiskoi valkoista, hyvinistuvaa t-paitaa päänsä yli. Lyhyt, mustanruskea tukka oli jäänyt takaraivolta unesta pystyyn, ja Knox suki sitä hajamielisin sormin haukotellessaan. Portaiden alla olevan, vinokattoisen kylpyhuoneen ovi paukahti auki ja löi miestä rintaan. Oli puhdasta tuuria, ettei se iskenyt useaan kertaan murtuneeseen, köymyyn nenään uutta mutkaa.
Vienosti hajuvedeltä tuoksuva, vivahteikkaan kermanvaaleat hiuksensa loiville laineille kihartanut Pearl loi Knoxiin myrkyllisen katseen, toisen keittiön asukkaisiin ja ravasi yläkertaan kevein, kiivain askelin.
”Huomenta”, Knox tervehti keittiöön jääneitä asuinkumppaneitaan leppoisalla, vinolla hymyllä ja sulki kylpyhuoneen oven, ennen kuin siirtyi kiireettä, kylmiksi käyvin, paljain jaloin hakemaan mustaa kahvia.

Wesley ymisi Marigoldille tervehdykseksi. Viikonlopun jälkeen mies oli ollut tavallistakin kiusaantuneempi ja vaisumpi, mikä heijastui talon muihin asukkaisiin myös.
"Hieman. Aktivointikuppi." Wesley irvisti jo hieman kylmenneelle kahville, vilkaisten keittiöön tullutta Knoxia miltein säikähtäneenä. Askelista päätellen Pearlilla oli vaihteeksi huono aamu.
"Huomenta."

Marigold naurahti.
"Voi muru, sitä varten sitä sanotaan aktivointikupiksi, ettei ruuan saaminen olisi liian helppoa", hän huomautti lempeästi mustavalkoiselle otukselle, joka tuntui julistaneen sodan moisia typeryyksiä kohtaan.
Myös Marigold hätkähti, kun kylpyhuoneen ovi pamahti auki neniämurtavalla voimalla. Hän ei tavallisesti pelännyt Pearlia, mutta tänään naisen käytös tuntui jotenkin erityisen lohduttomalta.
Siitä huolimatta hän soi Knoxille lämpimän, hampaita väläyttävän hymyn.
"Huomenta, muru. Saitko nukutuksi?"
Hän siirtyi täyttämään vedenkeitintä teetä varten ja hipaisi samalla ajatuksissaan miehen tummia, pörröön jääneitä hiuksia.
"Pavlov-raukalla on tänään huono aamu, God bless his heart..."

”Totta kai, kitten. Entä sinä? Millainen vointisi on?”
Knox laski kätensä tottuneesti Marigoldin alaselälle ja hipaisi huulillaan naisen ohimoa hyvien huomenten toivotuksena, kun täytti kahvikuppinsa. Luojan kiitos Marigoldista - ja siitä, ettei nainen ollut satuttanut itseään pahemmin - sillä työntekijöiden kanssa asuminen ei käynyt huvista.
Pearl tunsi verenhimoa milloin siitä, että hän oli tuonut jonkun yöksi kotiin ja milloin siitä, joku oli jättänyt tiskiharjan altaaseen, Saskia itkeskeli onnettomana koti-ikävää tai saatuaan huudot huolimattomuudesta ja Wesley vaikutti vaivaantuneelta jostakin - mutta Knox koki turvallisimmaksi antaa asuinkumppaneilleen yksityisyyttä eikä kysellyt turhia.
Puhuisivat jos haluaisivat. Se oli vaihtoehto, johon Saskia tarttui hieman turhan hanakasti.
”Saskia lähtee tänään Lunan ja kahden pöllön kanssa Lontooseen kuvauksiin. Wes hoitaa illan ja huomisen, vai mitä?” hän kysyi katsahtaen miestä olkansa yli.

Wesley harkisti hetken kupin heittämistä seinään. Mies tuijotti ruskeilla, ystävällisillä silmillä tiukasti tietokoneensa näytössä. Jos hän ei katsonut, hän ei nähnyt kaksikon lääppimistä. Olisiko Marigold voinut säästää häntä edes sen verran, että ei olisi tehnyt noin? Ystävällisen miehen leukapielet kiristyivät ennätyksellisen tiukalle kiusaantuneisuudesta.
"Tietenkin." Wesley nosti kahvikuppiaan ja hymyili kevyen vaivaantuneesti. Ainahan Wesley hoitaisi. Oli kyse mistä tahansa. Töistä, porukan säälittävän nynnyn osasta... Wesley hoitaisi.

"Kuolen nälkään, joten elämä alkaa voittaa. Ja Sunbeamkin tulee kuntoon, saan sen takaisin kun palaamme takaisin Yhdysvalloista!"
Marigold oli jo hyvin kiintynyt autoonsa, ja enemmän kuin omaa, itsestään korjautuvaa pääkoppaansa hän oli surrut autoraukkaa, jonka konepelti oli kääntynyt ikävälle mutkalle muuriin osuessaan.
Hän kehräsi naurusta ja nojautui lähemmäs Knoxia, mutta muisti samassa Wesleyn ja tämän sanat petipuuhista. Nainen nytkähti kauemmas, sillä verukkeella, että vedenkeitin oli taas napsahtanut itsekseen pois päältä, niin kuin sillä oli viime aikoina ollut tapana.
"Oh, upeaa! Milloin he tulevat takaisin?" hän kysyi, viitaten sekä Saskiaan että eläimiin.

”Jos kaikki sujuu niin kuin pitää, parin päivän sisällä”, Knox vastasi ja nojasi selkänsä keittiötasoon siemaisten hajamielisenä kahvia seuraten Marigoldia katseellaan.
”Minä lennän sinne huomenna kuvauksia varten - ehkä haluat mukaan? Voimme ottaa varaslähdön Teksasin matkaa varten”, mies ehdotti Marigoldille hymyillen, suoristautui notkeasti keittiötasolta ja taputti tuttavallisesti Wesleyn olkaa.
”Tehän pidätte Pearlin kanssa puljun pystyssä, vai mitä?”

Marigold käännähti katsomaan Knoxia.
"Oi rakas, se olisi ihanaa!" hän vastasi innostuneena. Hän oli viettänyt täällä kuukauden, muttei ollut vielä kertaakaan ehtinyt Lontooseen. Hän tunsi tosin syyllisyyttä, ettei se todellakaan ollut ainoa syy, joka sai hänet ilahtumaan ajatuksesta - matka Lontooseen tarjoaisi varaslähdön pois kireästä tunnelmasta, joka hänen ja Wesleyn välillä oli viime päivät vallinnut.
Ehkä se tekisi miehellekin hyvää.
"Onhan se varmasti okei, muru? Wes", hän jatkoi, kääntyen Wesleyn puoleen.
"Vaikka en tiedä, olisiko minusta sen enempää hyötyä täällä..."

”Hyvä mies”, Knox naurahti läimäisten Wesleytä kevyesti selkään. Hän nojasi kätensä keittiön saarekkeen ja siemaisi uudelleen kahvia. Se maistui varsin kitkerältä ja muistutti miestä siitä, että hän oli yrittänyt jättää kahvin ja keskittyä vaikka tuorepuristettuun appeliisinimehuun, jos se saisi Englannin tuntumaan vähän aurinkoisemmalta.
”Voimme vihdoin juhlistaa yhtiökumppanuuttasi tyylillä. Lontoo tarjoaa hieman juhlavampia mahdollisuuksia kuin Newcastle”, mies hymyili huvittuneena ja hieraisi unen rippeitä matkustelusta päivittyneiltä kasvoiltaan.

Wesley vilkaisi naista ja ruskeissa silmissä viivähti hetken ajan hyvin viileä katse. Hän ei koskaan katsonut ihmisiä niin.
"On. Pärjään kyllä. Ah! Knox, en tiedä tajuatko paljonko sinulla on voimaa." Nuo kaksi voisivat juhlia Lontoossa ja hän voisi olla täällä lappaamassa paskaa. Se joka ei kutsunut tätä kutsumusammatiksi, oli idiootti.
"Nietzsche, älä mene sinne." Jostakin syystä fretti oli rakastunut hänen työnantajaansa ja oli pyrkimässä heti miehen syliin, kun oli vihdoin havahtunut taskusta aamu-uniltaan.

Wesleyn katse sai Marigoldin vatsan sukeltamaan kipeästi, ja hän pakeni kylmää katsetta kaatamaan vettä mukiinsa, jossa odotti jo valmiina teepussi. Vielä muutama päivä sitten hän olisi hauduttanut automaattisesti pannullisen, josta olisi riittänyt pidemmäksikin aikaa.
Hän tunsi hennon punan kohoavan poskilleen, kun Knox mainitsi Newcastlen, eikä sitä tapahtunut erityisen usein.
"Se olisi hienoa, mu...ru."
Hän takelteli hieman sanoissaan, mutta paikkasi sitä väläyttämällä miehelle yhden säteilevistä hymyistään.
"Todella upeaa!"

Knox nauroi leppoisasti ja ojensi kätensä tervehtimään tuttavallista frettiä, joka asui hänen kattonsa alla muun eläintarhan ohella. Kellertävissä silmissä häivähti hämmennystä, kun Marigold tuntui olevan vaivaantunut, ja Wesleyn ja naisen välit jännittyneet. Oliko kaksikon välillä tapahtunut jotain?
Ehkä hän ei halunnut tietää. Marigold oli vapaa sielu, kuten hänkin, mutta ehkä oman porukan kesken tapahtuvat seikkailut kävisivät oudoiksi.
”Oletko jo löytänyt potentiaalisia hevosehdokkaita?” mies kysyi Marigoldilta tervehtiessään yhtä tilan pienimmistä asukkaista.

Tässä ei onneksi ollut mitään kovin outoa. Wesley mietti hetken. Ehkä olisi reilua varoittaa Knoxia etukäteen.
"Kun palaat Amerikasta, haluaisin puhua yhdestä asiasta." Noin. Nyt se oli sanottu. Nyt hän voisi miettiä noiden palaamiseen asti, miten ihmeessä hän selittäisi sen että haluaisi muuttaa omaan asuntoon, oltuaan ensin iloinen mahdollisuudesta asua työpaikan lähellä?

Marigoldin mieliala koheni heti, kun Knox kysyi hevosista.
"Voi muru, minun täytyy näyttää sinulle vielä tänään! Yksi todella lupaavalta vaikuttava lipizza. Se näyttää upealta, ja kuvauksen perusteella myös tausta ja luonne voisivat toimia. Totta kai vasta paikan päällä todella näkee, kuinka hevonen toimii, mutta silti."
Hän hymyili miehelle innostuneesti ja kääntyi sitten onkimaan teepussia mukistaan. Hän ei halunnut teensä muuttuvan kitkeräksi, vaikka sokeri pelastikin paljon.
Hän oli juuri saanut teepussin kalastettua lusikan päähän, kun Wesley ilmoitti haluavansa puhua Knoxin kanssa matkan jälkeen.
Teepussi molskahti takaisin ja roiskutti teetä ympäriinsä.
"Dad gum it!"

”Kuulostaapas tarkasti aikataulutetulta”, Knox kommentoi kohottaen huvittuneena kulmiaan.
”Onko nykyhetkessä jotain vikaa?” hän kysyi ja käänsi katseensa hämmentyneenä teenäytöstä pitävään Marigoldiin. Hän sai vielä vahvemman tunteen siitä, että kaksikon välillä oli tapahtunut jotain, mikä ei jättänyt osapuolille onnesta pörröisiä tunteita.
”Lipizza? Sehän kuulostaa hyvältä, kitten. Katsotaan sitä vaikka lounaalla, vai mitä? Työstän aamupäivän kissoja.”

"No se joutaa odottamaan sinne asti." Wesley vilkaisi naista, sanomatta sen enempää mitään. Hän ei puuttuisi hevoskeskusteluun, sillä rehellisyyden nimissä englantilaismies ei tiennyt niistä paljoakaan.
"Ming oli illalla vähän kärttyinen." Jos kissapeto nyt koskaan varsinaisesti oli ilosta hyppivä kasa riemua, mutta jokin eläimessä oli ollut oudosti. Tai sitten vain tähdet olivat olleet väärässä asennossa.
"En tosin ottanut selvää johtuiko se vain siitä etten ollut sinä." Vaikka eipä kai sillä ollut väliä kuka hän oli, kun ei ollut koskaan suoraan tekemisissä eläimen kanssa. Ellei se ollut tukevasti nukutettu.

Marigold tuijotti onnettomana mukiaan ja harkitsi hetken koko teen kaatamista viemäriin, mutta ehkä se olisi ollut liioiteltua. Sen sijaan hän kurkotti rätin käteensä ja alkoi siivota aiheuttamaansa sotkua.
"Mmm, tehdään niin, muru. Etsin meille vain jotakin lämmitettävää kaapista, joten ei haittaa, vaikka sinulla menisikin kissojen kanssa vähän pidempään."
Ainakin talossa oli joku, joka arvosti valmiiksi katettua pöytää.
Hän oli melkein valmis kääntymään ja pyytämään Wesleytä harkitsemaan vielä. Vakuuttamaan, että muutosta oli turha puhua. Miehen huomautus Mingistä sai hänet kuitenkin kurtistamaan kulmiaan.
"Ei kai mikään ole vialla?"

Knoxkin kurtisti kulmiaan ja vilkaisi oven suuntaan selvästi harkitsen kissan luo harppomista sillä sekunnilla.
”Mitä tarkoitat kärttyisellä?” hän tarkensi nojaten kätensä tukevammin keittiötasoon ja katsoi Wesleytä ankaralla keskittyneisyydellä, kuten aina hänen eläintensä hyvinvoinnin ollessa kyseessä. Ming oli pahamaineinen diiva ja ainoa eläimistä, jonka kanssa pelkkä tavanomainen varovaisuus ei ollut aina tarpeeksi, mutta varmasti vakituiset hoitajat huomaisivat, jos jokin oli vialla.
Mies nykäisi telineestä palan talouspaperia ja ryhtyi vaistomaisesti auttamaan Marigoldia läikkyneen teen pyyhkimisessä.

Wesley jäi miettimään hetkeksi. Se oli ollut jotakin, mitä hän ei osannut osoittaa sormella ja nimetä.
"En tiedä. Se ei vaikuttanut sairaalta ja liikkui hyvin, joten en tullut illalla häiritsemään. Seuraa sitä vähän ennen lähtöäsi. En osaa nimetä mikä siinä kiinnitti huomioni, vai oliko se vain tavallista pahempi diiva." Jos se oli kyseisen eläimen kohdalla mahdollista. Wesley pisti merkille pienetkin muutokset eläimissä, mutta ei suhtautunut niihin hysteerisesti, ei ennen kuin oli tarvetta.

Marigold hipaisi kiitollisena Knoxin kättä sormenpäillään, kun tämä ryhtyi auttamaan läikkyneen teen kanssa. Mies oli ollut niin uskomattoman kultainen viimeiset kaksi päivää, ensin tullut sairaalalle ja sen jälkeen passannut eilisen töidensä lomassa.
"Pitäisikö meidän varmuuden vuoksi lykätä Lontooseen lähtemistä?" nainen kysyi ja vilkaisi Knoxista Wesleyyn. Kun kyse oli eläimen hyvinvoinnista, sellaiset pienet seikat kuin ihmissuhdedraama saivat jäädä syrjään.
"Kuinka tärkeää läsnäolo kuvauksissa on?"

”Tarkastan sen, niin sillähän se selviää”, Knox vastasi tyynesti ja nakkasi kostuneen talouspaperin keittiön poikki avoimeksi jääneeseen roskakoriin kuin koripallon. Pitäisi muistaa lukita se, ennen kuin Minerva otettaisiin seuraavan kerran sisälle.
Nyt olisi kammottavan huono hetki Mingille sairastua - jos he lähtisivät ja kissan tila menisi vakavaksi, lähistöllä ei asuisi kovin montaa kissapetoihin erikoistunutta eläinlääkäriä.
Onneksi jopa toivoton Saskia saisi kissan nukutettua.
”Tulkaapas sitten”, mies viittasi Wesleylle ja Marigoldille ja lähti ovelle työntämään kenkiä paljaisiin jalkoihinsa.

"Ei teidän ole mitään syytä olla menemättä jos Ming on kunnossa." Wesley vastasi nopeasti. Hetkinen? Mitä hän tekisi mukana? Siellähän oli Saskia. Hän nousi kuitenkin, kyseenalaistamatta ääneen. Mies hölkkäsi lukitsemaan näätäeläimensä omaan huoneeseensa, palaten alas puoleen pohkeeseen yltävät turvakengät jalassaan.
"En haluaisi nipottaa, mutta minua paleltaa se että menet ilman sukkia."

Marigold hylkäsi epäonnisen teensä keittiön lavuaariin. Olkoonkin, että tilan karvaiset asukkaat olivat periaatteessa lukittuina omiin tiloihinsa, hän ei halunnut ottaa sitä riskiä, että joku niistä onnistuisi tekemään houdinit ja siinä samalla tiputtamaan mukin lattialle tai valelemaan itsensä kuumalla vedellä.
Hän seurasi Knoxia ovelle ja kiskoi takin niskaansa, suupielten nykiessä paljaille varpaille.
"Wes on oikeassa, muru. Tämä ei ole Texas."
Hänkin oli jo hiljalleen luopumassa siitä ilosta, että sai tuntea maan paljaita jalkojaan vasten, ja verhonnut ne sen sijaan vähintään kahdella sukkakerroksella.

Knox murahti polkaistessaan toisen, nauhoista valmiiksi löysäksi sidotun conversetennarin jalkaansa - hitot sukista - ja nykäisi mustan, hyvinistuvan nahkatakin naulasta, ennen kuin astui pystypäin kylmänkosteaan marraskuun aamuun. Mies ylitti kosteasta syksystä pehmenneen hiekkapihan pitkin harppauksin, joka sai toisen kengän karanneet nauhat lepattamaan perässä, ja veti auki eläimille kaikin modernein mukavuuksin kunnostetun, miellyttävän lämpiävän eläinsuojan oven auki. Kissapetojen sisähäkit olivat tyhjiä eläinten ollessa ulkona, ja Saskia oli pessyt muotoillut, monitasoiset tilat, kiinnittänyt tuoreita virikkeitä kunkin iloksi ja korvannut häkkien lämpöä ja kodikkuutta tuovat tekstiilit puhdistetuilla.
”Miten Ming vaikutti kärttyisältä?” hän toisti avatessaan mustan leopardin häkin oven ja sulki sen seuralaistensa perässä, ennen kuin astui kissan ulkoaitaukseen avoimesta ovesta. Kaste tarttui farkkujen lahkeisiin, ja valtaosa massiivisesta, näkymättömiin ja osin metsään jatkuvasta aitauksesta jäi viipyvän sumun peittoon.

Wesley oli ollut aiemmin eläintarhassa töissä, mutta pienpedot olivat enemmän hänen alaansa. Eikä mies ollut varsinaisesti heinäkuun jälkeen ehtinyt vielä tutustumaan Knoxin kissoihin miehen kanssa kovin paljon, joten hän huomasi vetävänsä syvään henkeä kun astui miehen perässä häkkiin.
"Se ei ollut yhtä.. Yhtä..." Mies haki oikeaa sanaa. Hän ei oikein tiennyt miten olisi kuvaillut sitä käytöstä.
"En keksi sanaa. Levoton?"

Marigoldia oli hymyilyttänyt, kun Knox oli ensimmäisen kerran esitellyt eläinten tiloja. Se oli ollut niin miehen tapaista, että hän oli ollut pakahtua siihen paikkaan hellyydestä - ihmiset kiskoivat kolme sukkakerrosta jalkoihinsa ja heräsivät yöllä rankkasateessa asettamaan ämpäreitä sinne, mistä katto kulloinkin antoi myöten, mutta eläinten olot olivat viimeisen päälle.
Voi Luoja, tämän takia Knox oli niin vastustamattoman ihana ystävä.
Nyt naisen kasvoilla ei kuitenkaan näkynyt hymyä. Ei auttanut kuin toivoa, että kaikki olisi hyvin. Olisi kammottavan huonoa tuuria, jos Ming olisi sairastunut tai loukannut itsensä juuri nyt.
Tunnelma ulkoaitauksessa oli lähes unenomainen. Joku olisi voinut sanoa sitä uhkaavaksikin.
"Oliko se eilen aamusta vielä oma itsensä?" Marigold puuttui puheeseen, vilkaisten Wesleytä.

Knoxin huomio harhaili keskustelusta vierasta esinettä metrin levyisestä, virtaavasta purosta noukkivaan, liukkaalla pientareella kyykkivään hahmoon heidän edessään. Saskia oli ottanut kiinni nuoresta pajusta ja tavoitteli sormenpäillään kivien väliin jumittunutta, kirkkaankeltaista ämpäriä, joka oli ilmeisti ottanut osumaa vahvoista leuoista, shokkeeraavan pinkki hiuskuontalo villapipon alle kätkettynä ja kulmat tiukassa, keskittyneessä kurtussa.
Eikä toivoton idiootti - kaikista hänen sanomisistaan huolimatta - huomannut takaansa lähestyvää varjoa. Ming lipui märän maan yli äänettömin, petollisen kiireettömin askelin, kellanvihreät silmät Saskian pyöreähköön hahmoon lukkiutuneina.
Knox karjaisi niin, että Saskia oli pudota vatsalleen veteen, ja ylitti puuttuvat metrit juoksuaskelin. Hän hyppäsi joen yli, liukasteli märällä nurmella tasapohjaisissa tennareissaan ja kavahdutti kissapedon linjastaan hyökkäämällä puolustukseen ojennetuin käsivarsin saalistajan ja saaliin väliin.
Saskia nousi tärisevin polvin jaloilleen ja kompuroi joen yli kumisaappaissaan, kalpein rystysin puristettu ämpäri käsissään, liittyen Wesleyn ja Marigoldin seuran turvaan. Nuoren naisen hyväntahtoiset kasvot olivat valahtaneet kalmankalpeiksi.
Knox tuijotti mustaa kissaa kaksikon kiertäessä toisiaan kiireettömässä ringissä. Hän laskeutui hitaasti kyykkyyn ja antoi oikukkaan leopardin haistella käsiään, vastaten sitten sen tervehtivään, kotikissaa muistuttavaan puskuun omalla päällään, hieraisten omaa kulmaansa vasten Mingin jaloa, mustaa päätä. Mies silitti kissan kiiltävää, paksua turkkia, jolla viipyi muutama kastepisara ja tutki samalla kärttyisäksi syytettyä eläintä.
Saskia perääntyi sydän pamppaillen takaisin eläinsuojaa kohti nähdessään Knoxin uhkaavan, raivoisan katseen.
”Minkä arvelet mahdollisesti aiheuttaneen oudon käytöksen?” mies kysyi Wesleyltä, haluten kannustaa hoitajaa kehittämään asiantuntemustaan, ja tarkasti matalasti murisevan leopardin ikenet.

Wesley oli hetken melko varma että Saskiasta tulisi pian Mingin ruokaa tai uusi lelu. Hän oli kolmen kuukauden aikana kuullut tämän keskustelun naisen varomattomasta käytöksestä useamman kerran (ja muisti sen aina itse). Oliko Saskialla kenties toiveita kuolemansa suhteen? Mies silitti heidän luokseen tulleen naisen selkää ennen kuin tuo katosi suojaan.
Ruskeat silmät seurasivat eläimen liikkeitä, hakien merkkejä samoista signaaleista kuin eilen.
"Stressi. Se ei vaikuttanut sairaalta ja liikkuu edelleen hyvin, eikä näytä olevan kipeä mistään. Nyt se on rennompi, jos niin voi sanoa." Ming oli vaaninut toista hoitajaa minuutti sitten. Sellainen ei ollut rennoimmillaan.
"Tai jokin sen häkissä ei ollut hyvin, mikä mahdollisesti aiheutti stressin. Kumpikaan meistä ei ole huomannut mitään." Wesley vilkaisi pikaisesti kohti suojaa, jonne Saskia oli karannut Knoxin katsetta karkuun.

Marigoldin katse etsiytyi ensin hitaasti nurmikon poikki kulkevaan Mingiin ja singahti sitten salamana kissan katseen suuntaan.
Saskia.
Nainen tunsi sydämensä jättävän välistä lyönnin ja lihastensa jännittyvän, mutta Knox oli silti nopeampi. Karjahdus sai hänetkin hätkähtämään, vaikka alitajunnan tiedostamaton osa oli jo osannutkin odottaa sitä. Miehen suunnatessa kohti kissapetoa Marigold ojensi käsivartensa kohti pelästynyttä naista ja veti tämän hetkeksi kainaloonsa, katse tiukasti mieheen ja leopardiin kiinnittyneenä.
"Ei mitään hätää, muru, kaikki on hyvin. Keitetään sinulle kaakaota talolla", hän kehräsi Saskialle, silittäen tämän käsivartta. Älä koskaan käännä selkääsi oli ensimmäinen ohje, jonka Marigold muisti iskostaneen mieleensä. Hän oli saanut siitä kipeän, yhä pahoinvointia herättävän muistutuksen jouduttuaan kiiruhtamaan sairaalaan, odottamaan epätoivoisesti tietoa siitä, selviäisikö hänen ystävänsä edes hengissä.
Asiasta olisi keskusteltava myöhemmin. Nyt Saskia oli vielä liian järkyttynyt, tyttöparka.
"Tapahtuiko eilen mitään muuta poikkeavaa, joka olisi voinut heijastua Mingin käytökseen?"

Knox tutki Mingin solakan, mustan kehon varmoin, tottunein käsin. Leopardi haisteli miehen takin hihaa viikset värähdellen ja häntä keinahdellen, mutta kallisti päätään miehen silittäessä sen leukaperiä ja hieroi päätään käsittelijänsä olkapäähän.
”Ainakaan siinä ei ole mitään ulkoista vikaa”, mies sanoi ja tarkasti vielä eläimen nenän ja silmät, mitä Ming protestoi painamalla korvansa luimuun ja irvistämällä.
”Tarkkaillaan sitä tänään. Jos jokin menisi vikaan matkamme aikana, meidän on otettava päivystysyhteys pätevään eläintarhaan”, Knox huokasi suoristautuen ja työnsi jalkaansa vaivihkaa tavoittelevan leopardin lujasti kauemmas, ennen kuin perääntyi selkäänsä kääntämättä takaisin Wesleytä ja Marigoldia kohti.
Kissoille ei koskaan käännetty selkäänsä - miten ensimmäinen sääntö petojen kanssa työskentelystä saattoi olla niin vaikeaa sisäistää? Hänen olisi pidettävä Saskialle jälleen puhuttelu.

"Mikä on lähin pätevä?" Wesley halusi tietää. Hän muistaisi sen, Saskia tuskin. Berliinistä hän saisi apua milloin tahansa, mutta se oli Saksassa asti. Wesley piti katseensa Mingissä, jossain eläimen tassujen tienoilla.
"Lupaan pitää sitä erityisesti silmällä."

"Se liikkuukin kauniisti", Marigold vahvisti ja tunsi hetken epävarmuuden pistoksen. Hänen pitäisi tosiaan lakata hokemasta itsestäänselvyyksiä, ennen kuin Knoxkin alkaisi inhota häntä sen vuoksi. Mutta eläimet, niin kuin ihmisetkin, heijastivat paitsi fyysistä pahaa oloaan, myös henkistä ahdistustaan kehoonsa ja sen liikkeisiin.
Ajatuksissaan hän hipaisi Wesleyn hartiaa iloisena siitä, että mies oli niin hyvä ja vastuullinen työntekijä. Kyllä tämä pärjäisi, vaikka he olisivatkin jonkin aikaa meren toisella puolella.
Saskian puolesta hän oli huolissaan.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] I've got a tiger by the tail   La Marras 11, 2017 5:41 pm

”Tunnen Chester Zoon eläinlääkärin. Pätevä kaveri”, Knox vastasi pyyhkäisten käsiä mustien farkkujensa reisiin ja kävelytti Wesleyn ja Marigoldin sitten takaisin eläinsuojalle katsellen koko ajan valppaasti taakseen. Mutta Ming oli kadonnut takaisin sumuun. Luultavasti leopardi kiipeäisi yhteen puistaan, josta voisi tarkkailla valtakuntaansa.
”Sinne on täältä muutama tunti, mutta se ei ole ongelma, kun pidätte eläimiä silmällä.”
Mies sulki ulkotarhaan vievän oven heidän perässään, mutta jätti auki muovikaistalein suojatun, kissanmentävän luukun, joka päästäisi Mingin sisätilaansa oman tahtonsa mukaan. Hän lukitsi häkin oven huolellisesti ja tarkasti tottuneella katseella, että kaikki oli kunnossa, ennen kuin lähti takaisin taloa kohti.
Onneton Saskia istui päätalon kivisillä portailla hartiat lysyssä, ja Knoxin ilme synkkeni.
”Jatketaan kohta”, hän sanoi Wesleylle ja Marigoldille viitaten kaksikkoa palaamaan sisälle sillä välin, kun hän keskustelisi jälleen kerran hoitajansa kanssa.

"Selvä. Onhan yhteystiedot ylhäällä?" Piti varmistaa. Hän ei välttämättä saisi Knoxia heti kiinni ja Saskian muistiin hän ei halunnut luottaa. Wesley ei halunnut olla se joka soittaisi Knoxille ja kertoisi huonoja uutisia, koska nainen ei muistaisi puhelinnumeroa.
"Mm, jep." Wesley livahti nopeasti sisälle ja veti kengät jaloistaan. Knox oli sanonut että jatketaan kohta, eli oletettavasti tuolla oli vielä asiaa. Hän sulki roskiksen, tietäen omien näätiensä tonkivan sitä Minervan ohella.

Marigoldin sydän särkyi hieman, kun hän näki Saskian surullisen hahmon. Naisen täytyi tuntea olonsa kammottavaksi. Virhe oli ollut typerä, eikä sellaisiin ollut varaa silloin, kun toimittiin isojen, voimakkaiden ja vaistojensa varassa elävien eläinten kanssa.
Hän kyyristyi hetkeksi naisen eteen ja sipaisi tämän pipon alta pilkistäviä hiuksia, yrittäen hakea katsekontaktia.
"Kaikki on hyvin, muru. Laitan sen kaakaon keittymään", hän kuiskasi pehmeästi ennen kuin suoristautui ja vilkaisi Knoxia, sipaisten vaivihkaa miehen käsivartta. Hän ymmärsi kyllä, miksi hermot olivat kireällä, mutta Saskia oli selvästi pahoillaan.
Vasta sitten hän seurasi Wesleytä sisälle.
"Olisi voinut käydä pahasti."

Wesley käveli takaisin tietokoneensa ääreen. Hän harkitsi yläkertaan katoamista, mutta ei jaksanut olla varpaillaan milloin mies itse palaisi sisälle.
"Mmmm. En edes tiennyt että hän oli häkeissä."

Marigold meni etsimään maitoa jääkaapista. Nyt tarvittiin kaakaota, oikeasta suklaasta tehtyä, ei pelkästä kaakaojauheesta.
"Hän yrittää niin kovasti", nainen huomautti ja käänsi katsettaan hetkeksi ikkunaa kohti, kun erotti Knoxin äänen. Voi Saskia-parka...
"Mutta tuollaiset virheet eivät ole sellaisia, jotka voisi vain kuitata kädenheilautuksella."

"Eivät olekaan. Saskiann itsensä takia." Neuroottisen huolellinen Wesley saattoi olla, mutta hän ei unohtanut sellaisia asioita. Mutta hän ei koskaan tekisi tuollaista virhettä. Mies ei vieläkään käyttäytynyt normaalisti naisen läsnäollessa.

Marigold sen sijaan tuntui unohtaneen, että heidän välillään olisi pitänyt vallita kiusallinen hiljaisuus.
"Niinpä. Eikä Knox tahallaan ole ilkeä, hän on vain huolissaan. Eikä mikään ihme, minuakin kylmää yhä, kun muistelen onnettomuutta..."
Hän vilkaisi Wesleytä olkansa yli.
"Otatko kaakaota?"

"En." Lyhyt, ytimekäs vastaus. Ilman hymyä, edes katsetta naisen suuntaan. Wesley ei ollut aikeissa antaa kaiken vain... Normalisoitua. Jos hän yrittäisi olla hetken vihainen, se menisi ohi.

Marigold katsoi Wesleytä hetken, mutta kääntyi sitten hellan puoleen ja alkoi kuumentaa maitoa huolellisesti kattilassa. Knoxin ääni kantautui edelleen ulkoa, ehkä pitäisi lisätä ekstrasuklaata ihan vain lohdutukseksi.
"Sinä siis tosiaan aiot muuttaa?" hän kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.

Wesley sulki korvansa Knoxin ääneltä. Hän ei halunnut tietää miltä mies kuulosti vihaiselta. Olkoon se mysteeri sihen asti, kun hän tekisi jotakin pahaa.
"Aion. En aio muuttaa mieltäni."

Marigold sekoitti maitoa huolellisesti pohjaa myöten sen alkaessa höyrytä kevyesti. Pian neste olisi riittävän kuumaa, jotta suklaan saisi lisättyä sekaan kauniisti.
"Minusta tuntuu vain epäreilulta, että sinä joudut muuttamaan."

"Ei se ole epäreilua. Sinä olet Knoxin jokin ja minä olen työntekijä." Joten, hän muuttaisi. Noilla kahdella oli henkilökohtaisia asioita myös, hänellä ei kenenkään kanssa talossa. Ei sellaisia, jotka olisivat oikeuttaneet jäämään tänne.
"Joten, etsin asuntoa kun olette poissa ja toivottavasti muutan pian paluunne jälkeen."

He olivat käyneet tämän tismalleen saman keskustelun aikaisemminkin.
Marigold huokaisi ja hiljeni taas hetkeksi kuuntelemaan ulkoa kuuluvaa ääntä, ennen kuin alkoi käydä kaappia läpi etsien sinne jemmaamaansa suklaata. Siinä toivossa, että se olisi laputettuna selvinnyt yhteisasumisen riemuista. Vaikka ei häntä haitannut jakaa ruokiaan.
"Sano vain, jos tarvitset sitten apua."

"En tarvitse." Hän ei kaivannut apua keneltäkään, ei nyt. Wesley hoitaisi tämän aivan itse. Hän vilkaisi ulko-oven suuntaan. Eiköhän Saskia olisi jo tarpeeksi surkeana? Onneksi tuo lähtisi Lontooseen.

Marigold nielaisi.
"Selvä."
Hän löysi kuin löysikin suklaalevyn (josta joku oli käynyt nappaamassa pari riviä lapusta huolimatta, Knox todennäköisesti) ja alkoi hienontaa sitä maidon joukkoon sulamaan. Matka Yhdysvaltoihin ei olisi voinut tulla parempaan aikaan, ellei Ming nyt sairastuisi.
"Minun tulee ikävä näätiä."

"Ne käyvät täällä kanssani." Etenkin jos Wesley yöpyisi täällä välillä. Mies huokaisi ja sulki koneensa läpän. Tulisiko Knox kohta? Hän halusi paeta tämän hullujenhuoneen menoa hetkeksi.

Se sentään sai Marigoldin hymyilemään.
"Oi, täytyy pitää sitten herkkuja niiden varalta kaapissa."
Keittiössä tulisi olemaan oudon hiljaista, kun Pavlov ei enää paiskoisi kuppiaan ympäri keittiön lattiaa, pyhää vihaa tuntien.
Suklaa sekoittui kauniisti maidon joukkoon ja Marigold käänsi levyn pois päältä. Hän antoi kattilan kuitenkin vielä levätä puolittain lämmössä.
"Millaista asuntoa ajattelit etsiä?"

Ovi aukesi ja itkuinen Saskia ripusti kostean takkinsa naulaan.
”— edes teelusikallinen maalaisjärkeä!? Etkö tajua, että voit kuolla tuollaisen virheen takia?” Knox huusi kellertävät silmät palaen ja viittoili kiihkeästi kädellään.
”En voi pitää sinua töissä, jos en voi luottaa siihen, että osaat huolehtia omasta turvallisuudestasi - saati kenenkään muun. Yksi mahdollisuus lisää, mutta sen jälkeen vaihdat työpaikkaa, onko selvä?”
Saskia nyökkäsi katse lattiassa ja pyyhki märkiä poskia kämmenselkiinsä, ennen kuin pakeni yläkertaan. Knox hieraisi väsyneitä kasvojaan turhautuneena ja raastoi sormet läpi hiuksistaan.

Wesley yritti olla kuin ei kuulisi sitä. Hän tiesi ettei mies tarkoittanut pahaa, mutta se kuulosti rajulta.
Ei hänkään haluaisi eläintään syylliseksi jonkun kuolemaan, ihmisen virheen takia. Virheen, joka olisi vältettävissä.
"... Olit sanomassa?"

Marigold huokaisi, otti esiin kissanpennun kuvalla varustetun vaaleanpunaisen mukin (jota kukaan ei tuntunut tunnustavan omakseen) ja kaatoi siihen varovasti juomaa, joka tuoksui vahvasti suklaalta. Hän palautti kattilan takaisin liedelle ja tiputti lusikaan mukiin, ennen kuin kääntyi ympäri ja asteli Knoxin luo.
"Muru, ota kaakaota, se on vielä lämmintä," hän kehräsi hipaisten kiukusta jännittynyttä hartiaa ja tummia hiuksia.
"Käyn viemässä tämän Saskialle, tulen pian takaisin", hän lisäsi, kissanpentukuppia kohottaen.

Knox painoi hetkeksi kädet kasvoilleen hengittäen syvään, mutta rentoutui asteen Marigoldin kosketuksesta. Häntä suututti joutua itkettämään hyväntahtoista Saskiaa yhä uudelleen ja uudelleen, mutta miksi - jumalauta - nainen ei ottanut opikseen? Pitäisikö kissan raadella nainen invalidiksi?
”Goldie, olet aarre”, mies huokasi pakottaen huulilleen hymyn, poimi kaapista mukin ja kaatoi sen pohjalle aitoa, herkullista kaakaota.
”Tuttujen eläinlääkärien yhteystiedot ovat ilmoitustaululla”, hän lisäsi Wesleyllle muistaen miehen aikaisemman kysymyksen. Kaikki olennainen tieto tilan eläinasukkaista oli koottuna eläinsuojan seinälle.

"Mm. Aivan, siellä." Luojalle kiitos, ettei niitä tarvittu usein. Wesley vilkaisi miestä, puraisten kevyesti huulensa sisäpintaa.
"Onko jotain erityistä mitä pitää muistaa? Ruokia on kaikille, mitään erityistä ei ole tulossa?"

”Ei, Saskia tulee Lunan ja pöllöjen kanssa takaisin perjantaina, jos kaikki menee hyvin”, Knox vastasi nojaten selkänsä keittiötasoon ja sulki silmänsä sulan suklaan hyväillessä makuaistia.
”Ja laitan tarkempia ohjeita uuden tilan valmistelusta, ennen kuin tulemme Zephyrin kanssa”, mies lisäsi viitaten yrityksen päätilalla Texasissa asuvaan leopardiurokseen, josta tulisi Animal Kingdom UK:n uusin asukas.
”Otan Minervan sisään”, hän varoitti vielä olkansa yli lähtiessään alakerran keittiön ovelle, jonka vieressä siperialaisen kesyketun ulkotarha oli, mikäli Wesleyn pienemmät lemmikit olivat mahdollisella tulilinjalla. Sudet olivat käyneet jo liian suuriksi sisävierailuille omaa suojaansa lukuun ottamatta, joten oikeus oli rajoittunut jälleen vain punaturkkiseen kettuun.
Joka ottikin siitä kaiken ilon irti sinkoamalla alakerran poikki niin, että vanha persialaismatto kiertyi rullalle ja jalkalamppu sohvan vieressä uhkasi kaatua nurin.

Englantilaismies nyökkäsi, vilkaisten ylös. Hänen eläimensä taisivat olla edelleen lukkojen takana ja oikeassa paikassa.
"Ota va... Luoja. Joskus tuo kettu rikkoo vielä itsensä." Yleensä Minervan pörrösalamainen olemus ja vauhti hymyilyttivät Wesleytä, mutta ei nyt.

Knox kohautti olkiaan ja seurasi hymyillen, kuinka pähkivä kettu sinkosi sohvan yli kuin painovoimaa tuntematta, kiepahti hänen jaloissaan pörheä häntä peräsimenä ja siirtyi sitten tutkimaan mikä kaikki oli muuttunut edellisen vierailun jälkeen.
”Jokin huonosti?” mies kysyi siemaisten kaakaonsa loput, sillä Wesley vaikutti happamalta.

Minerva oli hullu. Ihanan hullu. Wesley suorastaan ihaili pientä karvapalloa. Sitä tulisi ikävä.
"On, mutta ei mitään mille sinä voisit mitään." No se oli totta. Ainakin osittain.

”Vai niin”, mies vastasi mutkattomaan tapaansa, huuhtaisi mukin ja nosti sen takaisin kaappiin, ennen kuin kumartui lattiatasolle leikittämään seurankipeää eläintä, joka kävi vaarallisen lähellä lemmikkiä, vaikka Knox vannoi, ettei hänellä ollut lemmikkejä. Jos hän ei voinut asialle mitään, olisi turha jatkaa asiasta utelua.
Minerva vingahteli ketun kimeydellä kiehnätessään isäntänsä käsiä vasten ja läimiessä miehen kasvoja puuhkahännällään.
”Kaakaota on vielä kattilassa.”

Wesley pudisteli kevyesti päätään. Sanoi mies mitä tahansa, Minerva oli lemmikki. Hän ei hyväksyisi muuta selitystä.
"Jätän sen Marigoldille." Pitäisi naisen itsensäkin saada, kerran oli sen keittänytkin.
"Minerva, halkeat vielä joskus onnesta."

"Jätät minulle mitä?" Marigold tiedusteli palatessaan keittiöön ilman mukia - mikä oletettavasti oli hyvä merkki, sillä se tarkoitti, ettei häntä ollut käännytetty suoraan oven takaa pois. Hänen katseensa osui Knoxiin ja kettuun, ja hymy kohosi naisen huulille.
"Oi että, pääsitkö sinä taas sisälle leikkimään?" hän hyrisi ketulle, laskeutuen kyykkyyn tervehtiäkseen väkkärän lailla pyörivää olentoa.

"Kaakaota." Wesley vilkaisi kelloa ja asteli jääkaapille. Pavlov voisi saada päiväruuaksi vihanneksia. Se vihasi niitä, mutta saisi kuitenkin.
"Käyn ruokkimassa Pavlovin." Hän palasisi vielä tuomaan sen pakastevihannespussin alas, mutta ei ihan heti. Nietzsche oli keksinyt viihdyttää itseään.

Minerva heittäytyi vasten Marigoldin polvia ja ähersi itseään sitten ympäri naisen jalkoja tulenpunainen turkki syksystä pörhistyneenä. Knox hymyili naiselle, mutta jäi katsomaan tämän kasvoja hento epäilys mieltään nakertaen.
”Onhan kaikki hyvin?” hän kysyi Wesleyn kadottua lyhytsanaisesti ja kurottui hipaisemaan peukalonsyrjällään naisen pisamaista poskea.

"No voi sugar, mikä vieterieläin sinä olet", Marigold nauroi ketulle, joka sinkoili hänen ympärillään pulisten samalla kettumaiseen tapaansa. Se oli kuin tuulahdus lämmintä, syksyistä päivää.
Hän siirsi katseensa ketusta Knoxiin ja hymyili.
"On, on, ei huolta. Sinulla on muuten kaakaota tuossa..."
Hän kumartui lähemmäs ja painoi suukon miehen suupielelle.
"Wesleyllä taitaa vain olla vähän murhetta."

Knox laski kätensä hetkeksi Marigoldin niskalle naisen nojautuessa lähemmäs ja varasti viattoman, kevyen suukon naisen huulilta. Minerva kellahti selälleen heidän väliinsä, kiemurrellen rapsutuksia odottaessaan mustat jalat viuhtoen. Mies laski kätensä sen vatsalle.
”Kiitos kaakaosta”, hän sanoi muistaessaan ja kurtisti sitten uudelleen kulmiaan.
”Kitten, tiedäthän, että jos jokin on huonosti, voit puhua minulle?”

Marigold ei voinut olla hymisemättä ketun huomiontavoittelulle ja laski itsekin kätensä rapsuttamaan vatsan pehmeää karvaa.
"Ole hyvä. Tarvitsit sitä", hän vastasi, ja piti hymyn kasvoillaan.
"Tiedän. Mutta kaikki on hyvin."
Tällä kertaa hän ei voisi. Koska asia ei koskenut yksin häntä.
"Millainen olo sinulla itselläsi on, muru? Se, mitä aitauksessa tapahtui tänään..."

Miehen kellertävät silmät kovenivat.
”Se ei tapahtunut ensimmäistä kertaa. Se tyttö on turvallisuusriski”, hän huokasi turhautuneena ja hieraisi kasvojaan.
”En totta puhuakseni tiedä enää, mitä tehdä. En voi olla vastuussa siitä, että löydän hänet joku päivä kuolleena yhdestä aitauksista.”

"Tiedän", Marigold myönsi surullisesti. Hän ei ollut ollut täällä kovinkaan pitkään, eikä tämä silti ollut ensimmäinen kerta, kun Saskia oli joutunut puhutteluun. Ja kun kyse ei ollut mistään pienestä, se, että käänsi selkänsä villieläimelle, ei ollut lainkaan samaa luokkaa kuin vaikka papereiden tulostaminen vahingossa kaksipuolisen sijaan yksipuolisina.
Marigold ojensi kätensä ja laski sen lohduttavasti miehen poskelle.
"Ehkä hänelläkin on murheita?"

Knox nojasi päänsä hetkeksi vasten naisen kättä ja huokasi sitten rapsuttaen hajamielisesti ketun pörheää turkkia, kunnes se kyllästyi ja lähti tutkimaan huoneen muuttuneita tuoksuja.
”Sillä ei ole mitään väliä. Jos hänellä ei ole rahtuakaan itsesuojeluvaistoa tai maalaisjärkeä - tai jos hänellä on pulun muisti, mitä minun on tarkoitus tehdä?” mies kysyi tuskastuneena.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] I've got a tiger by the tail   La Marras 11, 2017 5:41 pm

"Huoneeni voi demonstroida hänelle mitä käy jos Ming saa hänet hampaisiinsa." Kuului portaista. Wesley tuli alakertaan, pumpulia kahdessa eri muovikassissa. Hän ei vilkaissutkaan kahta muuta päin, kun meni viemään vihannespussin takaisin jääkaappiin.
"Jos tuntuu ettei hän muuten ymmärrä. Voin ripotella pumpulille tekoverta."

"Ehkä hänen ajatuksensa ovat muualla?" Marigold yritti ehdottaa. Ehkä pitäisi yrittää puhua Saskian kanssa vielä uudelleen, kunhan nainen olisi saanut hetken rauhoittua. Minervan keksiessä itselleen uuden, kiinnostavamman aktiviteetin Marigold suoristautui ja kääntyi sopivasti saapuneen Wesleyn puoleen.
"Voi ei! Nietzschekö taas?"

”Olet tervetullut yrittämään”, Knox sanoi sukaisten lyhyttä, tummaa tukkaansa ja suoristautui lattialta. Hänen keinonsa olivat lopussa. Hän ei halunnut joutua pelkäämään työntekijöidensä puolesta. Saskia oli ihana, tunnollinen ja ahkera olento, eikä mies voinut ottaa vastuuta onnettomuudesta, joka tapahtuisi ennemmin tai myöhemmin. Eikä hänellä ollut varaa pitää työntekijää, joka ei voisi toimia suoraan petojen kanssa.
”Jos hän työskentelee kissojen ja susien kanssa, hänen ajatustensa pitää olla sataprosenttisesti työssä”, mies vastasi ja kumartui solmimaan conversen avonaiseksi jääneet nauhat.
”Lähden työstämään kissoja.”

Wesley irvisti hieman. Hänen ajatuksensa eivät olleet. Ne olivat aivan muualla. Hitto. Olisiko vain pitänyt sanoa suoraan, eikä jättää asiaa odottamaan noiden paluuseen asti. Koska hän työskenteli eläinten kanssa. Se näkyi miehen ilmeetä että hän mietti, mutta ei sanonut sitä ääneen.

Marigold katseli Knoxia hieman huolissaan, muttei pukenut huoltaan sanoiksi. Hän uskoi silti ymmärtävänsä. Saskia oli niin uskomattoman herttainen, mutta hänen työskentelytavassaan oli yksinkertaisesti huolimattomuuden leima, mitä turvallisuuteen tuli.
Hän hipaisi Knoxin hartiaa kevyesti, kuin olisi sillä tavalla yrittänyt purkaa jännitystä.
"Laitan lounaan valmiiksi", nainen lupasi, ja katsahti sitten huolestuneesti Wesleytä. Hän oli jo kerran joutunut pulaan puuttumalla toisten asioihin, mutta...
"Wes, voiko se sinun asiasi varmasti odottaa siihen, että palaamme?"

Wesley keinui kevyesti kantapäiltään päkiöille sekä takaisin. Nyt kun Marigold kysyi, oli aika hankala peruuttaa sitä.
"Koetan saada asunnon sen jälkeen kun palaatte Englantiin." Se vain tuli ulos.
"Lupaan ettei se vaikuta töihini ja olen silti tavoitettavissa samoin kuin olisin täällä ja voisin tarvittaessa yöpyä täällä milloin tahansa."

Asialla tuntui olevan jotain tekemistä Marigoldin kanssa, mutta Knox ei ollut varma halusiko tietää. Hän katseli kaksikkoa hetken ovelta, suoristaen nahkatakkinsa matalia, pystyjä kauluksia ja antoi katseensa kietää naisesta Wesleyyn.
”Ahaa, selvä”, hän sanoi aavistuksen hämillään - eihän hän pakottanut työntekijöitään asumaan täällä. Luoja tiesi hänkin toivoi usein voivansa muuttaa muualle, sillä talo ei ollut viehättävä eikä yhteiselo helppoa.
”Mikäs siinä. En valitettavasti voi tarjota palkankorotusta, mutta olet tervetullut muuttamaan takaisin, jos siltä tuntuu”, Knox lisäsi suoden Wesleylle sympaattisen hymyn, ”ja lainaa vapaasti rekkaa muuttoavuksi.”

Tämä ei kuulunut hänelle. Ei millään lailla.
Marigold kääntyi kattilan puoleen aikeenaan tarkastaa, olisiko kaakao vielä lämmintä. Ja mahdollisesti lämmittää se uudelleen. Hän oli edelleen kuolemassa nälkään niin että melkein heikotti.
"Helpompihan sinun olisi täällä asua. Et joudu lähtemään ajamaan aamuvarhaisella."
Sanat pakenivat ennen kuin hän ehti estää itseään. Kieltä kymmenelle hammasriville.
"Sitä paitsi minä muutin tänne sinua myöhemmin."

"Tiedän ja en pyytäisikään." Koska vaihtoehtona oli myös asua täällä, mutta asuinkumppanit ajaisivat hänet kohta hulluksi. Mies jäätyi täysin Marigoldin sanoessa muuttaneensa tänne hänen jälkeensä. Englantilainen irvisti hieman. Hän aina pelkäsi salaa saavansa selkäsaunan Knoxilta jos tuo saisi tietää (luoja tiesi miksi, ei Knox ollut väkivaltainen) ja nyt nainen sitten läväytti tuon? Kiitos.
".... Mmmnh."

Knoxin kulmat painuivat, ja hänen katseensa kiersi jälleen kaksikon väliä. Hän tunsi pienen, kipeän vihlaisun jossain rintansa tietämillä.
Myöhässä. Niin pahasti myöhässä.
”Kuulostaa siltä, että teillä on vähän puhuttavaa”, hän totesi, perääntyi askeleen ovea kohti ja harppoi sitten ulos. Kissojen kanssa työskentelystä ei tulisi mitään tässä mielentilassa, joten hän voisi käydä vaikka kaupassa. Tai ajamassa. Tai jossakin.

Marigold käännähti ympäri vasta kuullessaan Knoxin loittonevat askeleet.
"Knox-!"
Mutta mies oli jo ehtinyt harppoa ovelle, eikä Marigold tiennyt, olisiko hänen pitänyt seurata vai ei. Hän katsahti Wesleytä, melkein kuin olisi yrittänyt hakea tältä apua.
"Anteeksi, Wes, en olisi... en olisi saanut..."

"Ei meillä o..." Knoxin mentyä mies kääntyi Marigoldin puoleen.
"Oikeasti? Oliko pakko?" Jos hän ei erehtynyt, oli nyt myös kolmannella osapuolella paha mieli. Hitto soikoon!
"Kumpi selittää hänelle ettei se ole sitä mitä hän luuli sen nyt olevan, koska selkeästi sitä on salailtu häneltä? Helvetin helvetti, Marigold!" Wesley ei ollut kovin avuliaalla tuulella juuri nyt.

Marigold räpäytti silmiään ja nyhersi sormillaan villatakin helmaa. Knoxin villatakin. Hän hätkähti Wesleyn tiukkaa äänensävyä ja katsoi miestä onnettomana.
"... Luulee mitä?"

"Siis minä tajuan mutta sinä et? Totta hitossa tämä näyttää siltä että me... Teimme sen mitä olisit humalassa halunnut tehdä." Sulavaa kertoa asiasta näin.

Marigold räpäytti silmiään uudestaan, entistä hämmentyneempänä. Hänen vähäisetkin muistikuvansa olivat haalistuneet epämääräisiksi kuviksi.
"Mitä minä olisin... Wes, makasinko minä sinun kanssasi?" hän kysyi hämmentyneenä.

"Et! Mutta halusit pysähtyä taukopaikalle ja pysäytin, luulin että sinua oksettaa. Ja melkein työnsit kätesi housuihini." Wesley antoi sen kaiken tulla nyt. Se oli ollut... Melko loukkaavaa, kun sen yhdisti sitä seuranneeseen päivään.
"Ja koska tätä on salailtu, se vaikuttaa siltä että olisimme.... Niin. luojan kiitos Knox ei ole mustasukkainen tai aggressiivinen."

Wesleyn sanat saivat Marigoldin painamaan käden järkyttyneenä suulleen.
"Voi ei, muru, minä olen ihan kamalan, kamalan pahoillani!", hän henkäisi, kyyneleet puskivat silmiin.
"Teen typeriä asioita, kun juon liikaa..."
Ei, se ei ehkä kuulostanut siltä, miltä piti.

"Olisi ihanaa jos lakkaisit mainostamasta sitä miten typerää oli pitää sinusta. Arvostaisin. Todella." Wesley puhisi. Hän halusi tukistaa itseään tuskastuneena.
"Minä selvitän tämän Knoxin kanssa. Puhuisit vielä ohi suusi."

"Ma-mainostamasta? Muru, en minä sitä tarkoittanut!" hän henkäisi ja pudisti päätään.
"En vain olisi saanut tehdä mitään sellaista, se oli..."
Wesleyn syytös teki kipeää, vaikka se olikin totta. Hän todella sanoi aina väärät asiat, jotka vain pahensivat tilannetta.
Olohuoneesta kuului kovaääninen rysähdys. Minerva.

"Sinä vain saat kaiken kuulostamaan siltä kuin olisin jok-" Wesleyn lause jäi kesken ja hän lähti olohuoneeseen. Nyt jos se helvetin kettukin loukkaantui, hän menisi moottoritielle makaamaan.

Marigold seurasi Wesleytä pelästyneenä olohuoneeseen.
Kaikeksi onneksi Minerva oli ehjä. Samaa ei voinut sanoa jalkalampusta, joka oli pudonnut pöydältä ja iskeytynyt vasten lattiaa.
"Voi Minerva-rakas, tule tänne", Marigold maanitteli ja ojensi kätensä kohti kumipallon lailla sinkoilevaa kettua.

"Luoja tuo kettukin tapattaa itsensä vielä joskus..." Wesley mutisi, ravaten takaisin keittiöön. Hän alkoi lakaista palasia rikkalapioon, vastustaen halua itkeä ääneen.

Taivaan kiitos Minerva tuli kiehnäämään jalkoihin ennen kuin - toivottavasti - ehti satuttaa itseään ja Marigold nappasi eläimen nopeasti syliinsä.
"No niin muru, eiköhän tämä ollut tässä", hän leperteli ja istahti alas sohvalle kettu sylissään, tarkistaakseen, ettei se ollut vahingossakaan satuttanut itseään lasinsiruihin. Tai mihinkään muuhunkaan.
"Tiedän, tiedän, sinua kiukuttaa. Mutta isi tulee kyllä ihan pian takaisin kotiin..."
Knox ei olisi ehkä arvostanut isin titteliä yhtään sen enempää kuin omistajankaan, mutta mies ei ollut nyt kuulemassa.
Mikä oli hänen syytään.
"Wes?"

Wesley vilkaisi naista. Vaikka hän oli vihainen, silti silmät olivat enemmän nuhdellun kultaisen noutajan, kuin leiskuivat kiukusta.
"No?"

Marigold oli juuri tarkistamassa ynisevän ketun varpaita.
"Puhutko sinä hänen kanssaan? Knoxin?" hän varmisti ja juoksutti sormiaan syksyn kunniaksi pörhistyneen turkin lomassa. Minerva ei vaikuttanut kipeältä, mutta hän ei ottaisi riskejä.
"Minä en... en halua puhua ohi suuni."
Hän nieli määrätietoisesti kyyneleensä.

Wesley nielaisi.
"Puhun. Mutta en sinun takiasi, ymmärrätkö? Puhun hänelle, koska hän on mukava ihminen, hyvä pomo ja ei ansaitse tällaista." Jestas että elämä osasi olla vaikeaa.

Marigold katsahti miestä hämmentyneenä.
"Mutta enhän minä..."
Ei hän ollut tarkoittanut sitä niin. Vai oliko? Ei hän enää edes tiennyt.
Ainakin Minerva oli kunnossa. Kettu tiukasti sylissään Marigold nousi seisomaan.
"Kiitos, Wes. Käyn... käyn viemässä Minervan takaisin tarhaan."
Hän otti muutaman askeleen, mutta pysähtyi ja vilkaisi vielä punahiuksista miestä.
"Enkä minä tarkoittanut, että sinun kanssasi makaaminen olisi tyhmä idea. Vaan se, että... Niin."

Wesley nielaisi. Hän ei halunnut kuulla enempää.
"Älä. Kiltti, älä. En oikeasti ole nyt sillä tuulella että puhuisin asiasta enempää."

"Oh... Anteeksi. Minä... tästä... menen."
Marigold käänsi katseensa pois ja kiiruhti keittiön oven kautta ulos. Minerva-parka, se oli joutunut keskelle draamaa aivan pyytämättään.
Toivottavasti Knox ja Wesley saisivat asiansa selvitettyä.

Tämä ei oikeastaan ollut edes sinänsä Wesleyn asia. Hän ei kuitenkaan halunnut väärinkäsityksiä tähän ja Marigold oli luonut tämän ensimmäisenkin.

Knox palasi vetoisaan päärakennukseen myöhemmin iltapäivällä, käytyään kiertotien kautta hakemassa Hexhamista pattereita, wokkivihanneksia ja desinfiointiainetta ja työskenneltyään tunnollisesti kissojensa kanssa. Mies jätti takkinsa avoimen alakerran ovenpielessä olevaan naulakkoon, läväytti kantamuksensa keittiön tasolle ja siirtyi sitten huuhtomaan auki raapaistua käsivarttaan keittiön tiskialtaan ääreen.

Wesley kuuli tutut askeleet alhaalla ja nielaisi. Nyt tai ei koskaan. Hän lähti alas, skunkki sylissään. Pavlov saisi toimia kilpenä - ei kukaan riehuisi kun huoneessa oli haisunäätä. Talo ei ollut se ihanin, mutta kukaan ei kaivannut tänne Pavlovin puolustautumistuoksuja.
"Hei. Knox, siitä aiemm... Sattuiko pahasti?"

Mies vilkaisi olkansa yli ja hymyili rennosti Wesleylle.
”Näh, kynsi vain meni ohi käsisuojasta”, Knox vastasi olkiaan kohauttaen, ravisti kättään ja lorautti siihen sitten miehisen annoksen puhdistusainetta, joka sai hänet irvistämään polttavasta kivusta. Mutta käsivarsia kirjovien arpien perusteella se oli osa hänen arkipäiväänsä.
”Oletko edelleen muuttamassa pois?”

Wesley irvisti pelkästä myötätunnosta kun katsoi sitä desinfiointiaineen määrää. Hyi. Hoitajans olemisessa oli sittenkin puolensa.
"Olen. Ei ole reilua että tilanne on näin sekaisin ja se on minun syytäni. Halusin vain sanoa, että mitään.." Wesley tunsi kuinka sanat takertuivat kurkkuun. Hän oli kyllä yksi. Hyvin kirjakielisestä ja ylhäisestä puhetavasta pääsi, mutta estoista ei.
"Mitään sellaista ei tapahtunut."

Knox kohotti katseensa hajamielisenä kädestään, johon lätkäisi siteen suojaamaan haavan lialta.
”Mitä? En nyt ymmärrä mistä puhut”, hän huokasi pudistaen päätään, nakkasi wokkivihannekset pakkaseen ja patterit keittiön saarekkeen laatikkoon.
”Ei mikään ole sekaisin.”

Miksi hänen kämppistensä piti olla niin... Mikseivät nuo voineet ymmärtää hienovaraisia vihjeitä?
"Onhan. Yritin vain sanoa ettei minun ja Marigoldin välillä ole tapahtunut mitään mikä vaarantaisi kummankaan kristillisyyden. Tai minun." Marigold oli tainnut vaarantaa omansa aikaa sitten.

Knox nosti kätensä kuin pysäyttääkseen Wesleyn.
”Hei, ei ole minun asiani”, hän ilmoitti pudistaen päätään. Hän ei halunnut tietää, mitä Marigoldin ja Wesleyn välillä oli tai ei ollut tapahtunut.
”Ei tosin kuulosta siltä, että mikään olisi sekaisin.”

Wesley huitaisi käden pois, hämmentyen itsekin sen jälkeen sitä pientä sisun ripettä, jonka itsestään löysi. Vau.
"Eikö tosiaan? Et ole ennen lähtenyt tilanteista tuolla tavalla." Syvällä kokemuksen rintaäänellä Knoxin sielunelämästä - heinäkuusta asti.
"Hän sai tietää että pidin hänestä. Siinä kaikki. Ja varsinaisesti teidän... Jonkin katsominen ei juuri nyt tunnu mukavalta. Siksi muutan. Ja hyvä on, minä olen sekaisin."

Knox ei edes teeskennellyt ymmärtävänsä, mistä Wesley puhui. Mies piti Marigoldista? Se nyt ei olisi yllättävää - olihan nainen häikäisevä.
”Ahaa…”, hän sanoi hitaasti ja pyyhkäisi käsiään keittiöpyyhkeeseen.
”No, jo se tuntuu parhaalta ratkaisulta, niin toivottavasti löydät kivan paikan.”

Se ei ollut mitään uutta, ettei häntä käsitetty. Kai. Saskiallakin tuntui olevan välillä ongelmia ymmärtää häntä.
"... En tiedä parhaasta, mutta näetkö vaihtoehtoja?" Ei hän oikein viitsisi itseäänkään kiusata, vaikka tiesi kyllä kaiken menevän ohi. Oli ennenkin mennyt.

”En tajua, mitä selität, Wes”, Knox huokasi ja hieraisi kasvojaan.
”Mutta kuulostat siltä, että teet jostakin todella monimutkaista ja vaikeaa, enkä ole varma onko se tarpeen.” Ehkä Wesley tarvitsi elämäänsä enemmän sisältöä.

Ehkä olisi pitänyt antaa Marigoldin hoitaa tämä. Nainen olisi osannut puhua miehelle. Nyt hän tunsi itsensä kaiken lisäksi vielä idiootiksi pomonsa edessä ja se ei ollut tunne josta Wesley piti. Olkoonkin ettei se aiheutunut millään tapaa ammatillisista asioista. Hän vain tyytyi kohauttamaan olkiaan, tavoitellen tietokoneensa keittiön pöydältä syliinsä. Olisi pitänyt olla hiljaa.
"Jos niin sanot."

Mies huokasi uudelleen päätään pudistellen.
”Kuule, teet niin kuin parhaalta tuntuu, ja se on niin yksinkertaista”, hän sanoi suoden Wesleylle puolittaisen hymyn. Hän ei tiennyt, mitä miehen ja Marigoldin välillä oli tapahtunut - samaan aikaan ei mitään, tunteita ja vimma muuttaa pois talosta? - mutta ei halunnut sekaantua asiaan.
Se ei ollut hänen asiansa. Marigold oli hänen yhtiökumppaninsa, ja Wesley hänen työntekijänsä, ja siinä se. Se oli niin yksinkertaista. Kaikki muu kannatti unohtaa.
”Iltoja”, hän toivotti lähtien portaisiin.

Hänen alkuperäinen tapansa elää alkoi kuulostaa hyvältä. Ensimmäiset viikot Wesley oli kulkenut hyvin hiljaisena, tehnyt työt ja ollut muutoin huoneessaan. Ehkä oli aika palata siihen. Se estäisi tällaisten tilanteiden synnyn.
Wesley sulki vessan oven matkalla yläkertaan. Joko Pearl oli myrkyttänyt sinne jonkun tai havitteli murhanyritystä, sillä hajuveden katku oli huumaava. Hengitystä pidätellen hän kulki omaan huoneeseensa. Huomaisikohan kukaan jos hajuvedet katoaisivat? Ihan vahingossa vain.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] I've got a tiger by the tail   La Marras 11, 2017 5:42 pm

Tiistai 21. marraskuuta 2017 - Norwood Farm – Miehekkäät madotukset

Wesley istui työvaatteissa keittiössä ja joi aamun viidettä teekupillista. Sen siitä sai kun muisti väärin ja näki Saskian ruokkimassa eläimiä. Ei kun takaisin sisälle. Hän ei auttaisi, ihan jo siksi että muisti Knoxin erään raivarin huolimattomuuden tiimoilta. Saskia saisi todistaa pärjäävänsä.
Ei sopivia asuntoja. Ei kertakaikkiaan ainuttakaan sopivaa Hexhamissa, mikä sai miehen laskemaan läppärin kannen miltein luovuttaneena.

Pehmeä töminä avoimen alakerran laidalla olevissa portaissa ennakoi Knoxin tuloa ja tapansa mukaisesti mustiin farkkuihin – ja sään pakottamana vaaleaan villapaitaan pukeutunut mies loikkasi useamman alimman rapun yli kissamaisen ketterällä hypyllä, hiljaa vihellellen ja lyhyttä, tummaa tukkaansa ojennukseen sukien.
”Kas, juuri oikea mies hommaan”, hän tervehti aurinkoisesti virnistäen nähdessään Wesleyn, suunnisti miehen ohi lääkekaapille ja löi pöytään kassin matolääkettä.

Wesley havahtui Knoxin tulosta. Hän ei enää luikkinut aina piiloon, vaikka nyt miehen hyväntuulisuus pelotti.
Tuolla oli ketunhäntä kainalossa ja se kettu ei ollut Minerva.
"Klaaninko meinasit madottaa?"

”Jep”, Knox vastasi ja vilkaisi irvistäen marraskuun märkää, harmaanvihreää säätä. Miten hän ikävöikään punaista, kultaa ja edes ruskean rikkaita sävyjä.
”Ensin sudet, sitten kissat. Zephyrillä on vihdoin vihreä valo tulla maahan, joten lähdemme huomenna Goldien kanssa Teksasiin. Parempi saada kaikki mahdollinen alta pois.”

Wesley vilkaisi ulos. Miksi hän oli valinnut ulkotyön? Aivan, koska hän rakasti eläimiä ja eläimet yleensä asuivat ulkona.
"Kissat?" Hän olisi kuvitellut Saskian olevan Knoxin valitsema apuri siihen, nainen oli työskennellyt täällä kuitenkin kauemmin. Ah, lomaa hankalasta ilmapiiristä. Nuo olisivat Teksasissa.
"Ah, se selittää äkillisen innnostuksesi leikkiä lääkkeillä."

”Ne ovat oikeita kullanmuruja, varsinkin Ming”, Knox vakuutti vinosti hymyillen, maaninen välkähdys kellertävissä silmissään ja lähti ovelle viittoen Wesleytä seuraamaan. Mies polkaisi kuraiset kumisaappaat jalkaansa ja kiskoi tumman öljykangastakin päälleen.
”Mutta aloitetaan susista.”

"Pelkäsin että sanoisit noin." Mies naurahti hiljaa, kaataen teen jämät viemäriin. Hän lähti turvakengät jalassaan Knoxin perään, huokaisten syvään.
"Kevyt aloitus." Murrosikäiset sudet eivät kuulostaneet helpoimmalta projektilta.

”Eikö? Täydellinen alku päivään”, Knox kannusti vienosti ironisella optimismilla tarpoessaan sateesta pehmeän pihan poikki kohti tontin etelälaitaa, jossa susien massiivinen ulkotarha oli. Sen laidalle oli rakennettu oma sisätila, jonne sudet pääsivät pakenemaan huonoa säätä ja jossa niitä saattoi käsitellä sairastapauksissa.
”Sinä voit toimia assistenttina. Minä pitelen, ja sinä madotat, jos hukka heittäytyy hankalaksi.”

Wesley huomasi sen ironisen hiukkasen miehen sanoissa, eikä voinut sanoa pitävänsä siitä. Eläimet olivat ihania, mutta hän niin mielellään pysyttelisi kolhujen paremmalla puolella. Sille oli syynsä miksi Knox koulutti ja hän ei.
"Reilu peli, suostun tähän jakoon." Ihan kuin sillä sinänsä olisi merkitystä suostuiko hän vai ei.

Knox virnisti kesyttömästi olkansa yli.
”Voit sinä toki pidelläkin, jos siltä tuntuu”, hän nauroi, avasi melkein nelimetriseen metalliverkkoaitaan upotetun oven Wesleylle ja astui itse sisään tämän perässä, lukiten oven huolellisesti jäljessään.
”Minne Saskia ruokki ne tänään? Joelle vai metsän länsilaitaan?”

"Oletpas sinä tänään hauskalla tuulella." Kyllä Wesley varmasti saisi suden pideltyä, mutta molemmat tiesivät, että hänen ketteryytensä sopi enemmän mahdollisten hampaiden väistämiseen kuin eläimen paikalla pitämiseen. Mies jäi miettimään hetkeksi, selvästi hämillään kysymyksestä. Hän ei ollut katsonut kovin tarkkaan, mutta kumpikaan vaihtoehto ei tuntunut tutulta.
"Nyt on pakko sanoa, että kumpikaan vaihtoehto ei kuulosta tutulta. Länsilaitaan, ehkä?" Voi hitto. Pisamakasvoinen mies raapi niskaansa. Helvetin Saskia, hän oli ihan varmasti nähnyt naisen jossakin eri paikassa.

”Minähän olen aina hauska”, Knox protestoi huvittuneena ja vilkaisi huoahtaen ympärilleen. Hukkia ei näkynyt. Märkä ruoho kumpuili heidän ympärillään, lehtensä syksyn myötä menettävät pensaikot ja nuoret puut tuulessa keinuen. Vanha metsä peitti suurinta osaa tarhasta, ja Knox harppoi rennoin askelin korkeiden puiden varjoon.
”Kyllä ne jostain löytyvät. Onko sinulla kaikki ok?”

"Hillittömän." Wesley heitti takaisin kuivalla huvittuneisuudella. Hän seurasi miestä rennoin askelin, katselleen ympärilleen jos vaikka onnistuisi paikantamaan sudet.
"Varmasti." Ruskeat, aina lempeyttä hehkuvat silmät vilkaisivat miestä nopeasti. Knox ei kysyisi, jos ei haluaisi tietää, sen hän oli oppinut. Tuo saattoi pyöritellä silmiään ja kohotella kulmiaan, mutta toisin kuin Marigold, tuo kysyi kun koki sen tarpeelliseksi. Marigold kysyi aina.
"On, ihan hyvin."

”Hyvä niin”, Knox sanoi ja pysähtyi hetkeksi kuunnellen. Ympäröivä maisema oli hiljainen, mutta lapsuudesta tai kenties jo geeneissä rakennettu vaisto ohjasi miestä kohti matalassa notkossa virtaavaa, tummavetistä jokea, jonka matalan virran poikki saattoi kahlata kumisaappaissa.
Ja sieltä hänen sutensa saapuivat, äänettömin askelin puiden varjoista. Siro, mustaturkkinen naaras, Naira, johti kuusihenkistä laumaa. Lähestyvä talvi oli pörhistänyt neljän, vivahteikkaan harmaan kanadalaisen harmaasuden turkin, kun Taima, Odina, Wayra ja lauman kolmas uros, Kwahu, seurasivat mustaa Nairaa. Kookas, melkein lumivalkoinen Nanuk seurasi kohtaamista ensin varautuneemmin sivussa, kun sudet kieppuivat Knoxin ympärillä miehen kumartuessa, suukottelivat kasvoja kosteilla kuonoillaan ja hypähtelivät toistensa yli.
”Asettukaapas nyt, pojat ja tytöt”, mies nauraa hyrisi rapsutellen susien turkkeja ja nousi sitten jaloilleen, vaatien laumaansa väistämään edestään.
”Laitapas sitten lääkkeet valmiiksi.”

Wesley katseli eläimiä silmäkulmastaan niiden saapuessa. Ne olivat hillittömän ihania, eikä Wesley voinut sanoa olevansa ollenkaan pahoillaan siitä, että saattoi joskus unohtua katselemaan susia kun kulki ohi ja joku oli näkösällä. Hän otti mielellään ilon irti niistä harvoista hetkistä, usein iltaisin, kun kaikki oli jo hiljennyt. Mies veti kassista kuusi yksittäispakattua pipettiä, vilkaisten energisiä susia hymyillen.
"En sitten välittäisi madottaa sinua, joten pitäisitkö ne hulivilit oikeasti paikallaan?" Tarkoitus oli saada liuos susien niskan pohjavillaan, ei suinkaan Knoxin käsille.

Knox kyykistyi ja pyysi Nairan seisomaan viereensä. Hän laski kätensä nyt jo normaalia koiraa suuremman suden selälle ja toisen sen rinnalle, upottaen sormensa paksuun, mustaan turkkiin.
”Anna palaa, Wes”, mies kannusti hymyillen.

Miehistä lyhyempi avasi pipetin sillä aikaa, pärskähtäen toisen sanoille. Niinpä niin. Hän astui lähemmäs sutta, teki näppärin sormin jakauksen sen turkkiin ja päästi sisällön sen iholle.
"Noin, ensimmäinen. Enkä saanut sitä edes silmääsi."

Naira jännittyi, keltaiset, pistävät silmät välkähtäen ja käänteli korviaan, mutta ei yrittänyt paeta johtajansa otteesta.
”Olen vaikuttunut”, Knox virnisti kesyttömästi, rapsutti suden kaulansyrjää ja vapautti sen. Jo nyt massiivisen iso Kwahu oli vuorossa seuraavana. Se ei olisi tahtonut seistä paikallaan, vaan hyöri Knoxin ympärille miehen kasvoja suukotellen ja keho kiemurrellen. Knox kiersi kätensä sen rungon ympärille.
”Nopeasti nyt.”

Sen huomasi että Wesley oli tehnyt tätä aiemminkin. Kwahun karvaan hänei edes yrittänyt saada jakausta, vaan työnsi muovipipetin aivan ihoon kiinni, astuen sukkelasti kauemmas.
"Huomaa että joku piti näitä pentuina sisällä." Wesley virnisti puolittain toisella suunpielellään.

Knox rapsutti kookkaan uroksen turkkia kaksin käsin, ennen kuin lähetti sen matkoihinsa ja pyysi käsiinsä seuraavan harmaan.
”Oletko varma, että haluaisit kokea, millaista tätä olisi tehdä, jos ne eivät olisi tottuneita käsittelyyn?”

"Olen." Wesley ei todellakaan ollut riemulla kokeilemassa.
"Ehkä olen vain kateellinen etten ollut täällä kun sudenpennut söivät varpaat?" Mies tarjosi virnistäen selitykseksi.

Knox nauroi käheällä hyväntuulisuudella ja tyynnytti Wesleytä epäluuloisesti mulkaisevaa susinarttua pehmein sanoin.
”Odota hetki”, hän pyysi ja istutti Taiman eteensä silittäen sen solakkaa, lihaksikasta kehoa rauhoittavin liikkein. Mies nyökkäsi Wesleyn lähemmäs, kun lihakset hänen käsiensä alla rentoutuivat ja susi nuuski miehen takin hihaa keskittyneenä.
”Se on ehdottomasti jotain, mistä olla kateellinen. Ne olivat aika valloittavia lapsia.”

Wesley avasi seuraavaa pipettiä paketista rauhassa, Knoxin tyynnyttäessä kolmatta sutta. Hän lähestyi sitä varovaisesti, pipetti hampaissaan, kun teki jälleen sormillaan jakauksen turkkiin tottunein sormin.
"Uskon sen. Eivät ne ole kyllä hullumpia nytkään." Hän astui kauemmas yhtä rauhallisesti kuin oli eläintä lähestynytkin, työntäen jälleen yhden tyhjän pakkauksen taskuunsa.
"En malta odottaa että ne ovat aikuisia." Aikuiset sudet olisivat vaikuttavan näköisiä.

”En kieltämättä minäkään”, Knox vastasi kaapaten seuraavan innokkaan hyörijän syliinsä.
”Haluan nähdä ne joku päivä valkokankaalla”, mies huokasi hymyillen ja silitti peukalonsyrjällään susinartun kaunista päätä, kun se yritti päästä koskettamaan kuonollaan hänen kasvojaan.

"Näet varmasti." Wesley toisti neljättä kertaa sen saman liikkeen, irvistäen suoristautuessaan.
"Noh, nyt minussa ei ainakaan ole heisimatoja." Mies virnisti vaisusti. Ei se myrkyllistä voinut olla, kun se iholle laitettiin. Miksi oli pitänyt opetella pitämään kaikkea suussa kun kädet oli varattu?
"Ja sitten voit olla äärettömän ylpeä niistä."

”Hyvä, että osaat madottaa itsesikin”, Knox nauroi ja vapautti suden, joka pysähtyi rapsuttamaan kylkeään vispaavalla takajalalla kuin tavoitellen jotain märkää niskassaan.
”Sitten olisi vielä Nanuk”, mies huokasi ja viittasi kohti valkoista, isoa urosta, joka silmäili heitä skeptisesti.

"Et tiedäkään miten usein." Wesley hymähti silmiään pyöräyttäen. Hän vilkaisi valkoista urosta, joka ei voinut näyttää enempää siltä, ettei kaivannut heidän läsnäoloaan.
"Nanuk näyttää siltä ettei suorastaan malta odottaa."

”Voit kertoa sille, miten mukava kokemus madotus on”, Knox ehdotti vinosti hymyillen ja suoristautui pyyhkäisten käsiä housuihinsa.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] I've got a tiger by the tail   La Marras 11, 2017 5:42 pm

"Kyllä, ehdottomasti. Minähän olen tässä se kouluttaja." Wesley heitti takaisin. Että tämä oli toisaalta vapauttavaa. Knox ei tuntunut kantavan hänelle kaunaa, joten ehkä kaikki oli hyvin. Ehkä. Wesley veti viimeisen pipetin esiin, vilkaisten pidempää miestä sen avatessaan.
"Maestro on hyvä vain."

Mies virnisti vinosti ja vakavoitui sitten lähestyessään valkoista sutta, joka väisti häntä, kuten laumalaisen kuului johtajaa. Knox kyykistyi ja odotti ojentaen kätensä hienovaraisesti eteensä.
”Vieläkö olit muuttamassa muualle?” hän kysyi antaen sudelle aikaa lähestyä.

Wesley pysytteli taaempana, antaen miehelle aikaa suden kanssa. Hän ei halunnut häiritä, ettei saisi tilannetta räjähtämään käsiin epävarmemman tai no villimmän, eläimen kanssa.
"En tiedä." Ainakin hän vastasi rehellisesti. Eihän se ollut vain hänen syytään, Marigold itse oli käyttäytynyt humalassa kuin idiootti. Se lohdutti vähän.

”Et tiedä?” Knox kohotti tummia kulmiaan ja antoi suden nuuskia käsiään kiireettä, ennen kuin kohotti kätensä rapsuttamaan sen tuuheaa, valkeaa turkkia pehmein liikkein.
”Missä vaiheessa minä saan tietää, oletko menossa vai jäämässä?”

Wesley keinahti kevyesti kannoillaan, purren samalla kieltään.
"Heti kun tiedän itse. Tiedän, se ei ole kummoinen lupaus." Omassa asunnossa olisi puolensa, vaikka kierolla tavalla Wesley oli kotiutunut farmin menoon heinäkuun jälkeen. Ja muutto olisi hänen lemmikeilleen stressaavaa. Ehkä pitäisi ajatella jäämistä tarkemmin.
"En kyllä tiedä kestävätkö siilit taas muuton stressiä. Capone otti takapakkia jo heinäkuussa niin paljon."

Knox kohotti merkitsevästi toista kulmaansa ja käänsi katseensa sitten suteen, jonka ujutti vähitellen otteeseensa.
”Minun pitäisi tietää, koska sinun lähtösi vaikuttaa merkittävästi siihen, mitä järjestelyjä minä teen täällä, miten suunnittelen matkat, hankinko sijaisia ja sitä rataa.”

Wesley puri uudelleen kieltään. Se olisi lisää työtä Knoxille, joka tuntui jo nyt välillä työskentelevän unissaan.
"Jos se ei haittaa että olen täällä?" Mies nojautu eteenpäin, valmistautuen siihen kun saisi luvan hoitaa lääkkeen viimeisenkin suden niskaan. Vaikka hän olisi mieluusti hoitanut sudet kolmesti. Kissat olivat vaikuttavia, mutta luoja että hän arasteli niitä. Tarhalla niitä oltiin käsitelty vain rauhoitettuina.

”Mitä? Jos ei haittaa, että jäät?” Knox kysyi nyt kulmiaan kurtistaen ja silitti suden kylkiä ja selkää vahvoin liikkein viitaten Wesleyn lähemmäs.
”Mikä sinua vaivaa nykyään?”

Wesley kuroi välimatkan umpeen, suorittaen madotuksen mahdollisimman nopeasti. Hän ei halunnut Nanukin välittävän itsestään, vaan keskittyvän Knoxiin. Vahingossa nielaistu litku riittäisi, hän ei jaksaisi lähteä hakemaan jäykkäkouristusrokotteelleen tehostetta tänään sudenpureman takia.
"Miten niin?"

”Wesley”, Knox huomautti tietämättä ollako huvittunut vai ärtynyt ja vapautti jännittyvän suden, ennen kuin se kokisi tarvetta reagoida toimenpiteeseen. Mies suoristautui käsiään pyyhkien ja rapsutti hajamielisesti jalkojensa ympärillä pyöriviä petoja.

Lyhyempi mies työnsi viimeisen pipetin taskuunsa, pyyhkien käsiä softshell-takkiin jota hän käytti töissä. Hän mietti hetken miten selittäisi sen lyhyesti, ilman turhaa avautumista.
"Minulla oli pieni ihastus Marigoldiin. Ja tiedän että teillä on jotain, enkä kokenut oloani mukavaksi kun hän möläytti asian sillä lailla aiemmin sinun kuultesi. Ajattelin että ehkä minun olisi parempi muuttaa muualle, jos tilanne pysyy kiusallisena. Koska se on tasoittunut, en tiedä onko muuttamisessa järkeä, koska se toisi lisätöitä kaikille. Riittääkö?"

Mies laski katseensa ja nauroi hyväntuulisesti. Hän läimäisi Wesleytä toverillisesti olkaansa, rapsutti muutamaa, paksua turkkia ja lähti harppomaan takaisin portin suuntaan.
”Olisi melkein outoa, jos sinulla ei olisi ihastusta Goldieen. Hän on aivan järkyttävän upea nainen, eikö?” Knox virnisti.

"Nnnh. Olen joskus maininnut voimastasi läimäistä." Mies naurahti. Wesley kohotti kulmiaan kevyesti. Joskus tuntui siltä että Knoxin oli pakko olla jollakin tavalla hullu.
"Varmasti on." Mies myötäili. Olihan tuo, tosin kiitos tilanteen eskaloitumisen aiemmin, englantilainen oli saanut silmänsä auki. Luoja tiesi että hän voisi yrittää joskus mieltyä itselleen sopivaan naiseen. Sitä amerikkalaisnainen ei ollut, vaikka olisikin ollut vapaa.

”Älä nyt mistään muutosta hössötä jonkin niin pienen kuin ihastuksen takia”, Knox naurahti ylittäessään kumpuilevan, kostean heinikon ja avasi aitaan upotetun oven Wesleylle astuen itse perässä.
”Kissat sitten seuraavaksi. Kenestä haluat aloittaa?”

No, ehkä hän sitten jäisi. Ihan vain siiliensä takia!
"Selvä. Ja saanko kysyä, miksi et pyytänyt Saskian apua tähän?" Mies livahti ovesta sulavasti ensin, jääden miettimään.
"Ja Ming pois jaloista ensin?"

”Harjoitus ei tee sinullekaan pahaa”, Knox väläytti maanisen hymyn olkansa yli, kellertävät silmät välkähtäen ja tarpoi talon ympäri kohti hiekkaisen pihan toisella puolella olevaa, moderniksi kunnostettua eläinsuojaa, jossa kissojen sisähäkit olivat. Saskia olisi toivottavasti ollut reipas ja ehtinyt jo siivota.
”Tarvitset varmuuta petojen kanssa toimimiseen.”

Harjoitus? No, oli se totta että hän arkaili isoja kissoja. Toisaalta, pieni neuroottisuus piti hänet Knoxin sillä puolella, joka ei huutanut hänelle selän kääntämisestä kissapedolle. Saatika sitten sellaisen karkuun päästämisestä.
"Myönnän, syyllinen."

Knox nykäisi entisen navetan oven auki ja hengähti tyytyväisenä nähdessään tilat huolellisesti siivottuna.
”Kappas, hänen korkeutensa vaistosi tulosi”, mies virnisti nyökäten kohti mustaa leopardia, joka loikoili sisätilansa korkeimmalla, pehmustetulla betonitasolla, pitkä häntä kiireettömästi nytkähdellen ja tuijotti heitä kellanvihreät silmät rävähtämättöminä.

Wesley vilkaisi leopardia ja ravisteli itseään kevyesti. Ei tämä ollut kummoista. Knox pitäisi huolen siitä että iso kissa olisi kiireinen. Ei muuta. Ming ei vain nukkuisi kun se tehtiin.
"Joku voisi väittää sinun nauttivan piikittelystä." Wesley virnisti laiskasti.

”Pois se minusta”, Knox virnisti, otti naksuttimen hyllyltä ja pussin pieneksi pilkottuja lihanpaloja jääkaapista.
”Odota hetki”, hän sanoi toiselle miehelle ja astui kissan häkkiin. Se silmäili häntä laiskasti, ennen kuin naksuttimen ajamana hyppäsi viehkeästi lattiatasoon ja puski massiivisella päällään kouluttajan reittä. Knox ohjasi sen käsimerkein istumaan, ponnistamaan takajaloilleen, ojentamaan vuorotellen etukäpälänsä ja lopulta makaamaan. Hän istahti pedon eteen kätkien makupalan toiseen nyrkkiin puristetuista käsistä ja antoi Mingin lätkäistä käpälällä kättä, jossa haistoi herkun olevan.
”Olkaa hyvä”, mies viittasi Wesleylle.

Wesley odotti mielellään. Hän kaivoi sopivan lääkeannoksen pussista odotellessaan, livahtaen Mingin häkkiin. Ainakin hän osasi jättää hermostuneisuuden oven taakse, sillä siitä ei näkynyt enää jälkeäkään. Hän voisi oven toisella puolella panikoida sielunsa kyllyydestä. Muutama varovainen, harkittu ja rauhallinen askel kohti Knoxia ja tuon rakastamaa diivaa, samalla kun hän odotti lisäohjetta. Mingiä tuskin saisi vain lähestyä.

”Kosketa sen selkää ensin ja kun tunnet sen olevan levollinen, anna lääke”, Knox sanoi ja jätti lisäämättä ’muuten saat käpälästä’.
”Ai miten hänen majesteettinsa on hieno tänään”, mies kehräsi leikittäen leopardia toisella arvoituksella. Ming haisteli kouluttajan nyrkkiin puristettuja käsiä terävästi puhahdellen ja viikset värähdellen, ennen kuin läimäisi vasenta käpälällään.

Wesley pyöräytti silmiään. Jep, tuo mies oli seinähullu. Tosin, ehkä tuosta ei olisi ollut tekemään työtään.
Miehistä lyhyempi laski varovasti kätensä mustan karvan sekaan, silittäen pienellä liikkeellä mustaa karvaa. Hän tunsi jännityksen farmin diivassa, aikomatta antaa sen jatkua omiin lihaksiinsa.
Se oli vain iso kissa. Knox leikitti sitä, mikä olisi muka pahinta mitä voisi sattua?
Jos ei ajateltaisikaan sitä. Wesley avasi vapaalla kädellä ja hampailla huonosti suunnitellun lääkepaketin, kyykistyen rentoutuneen eläimen viereen. Käsi hakeutui tekemään jakausta niskaan, kun jokainen solu oli valmis juoksemaan karkuun pienimmästäkin muutoksesta.
"Noin. Voin olla kanssasi samaa mieltä." Liuoksien ihana puoli oli helppo antaminen. Eläin ei edes huomannut.

Mingin häntä nytkähti. Knox tarjosi sille kolmannen herkkupalan.
”Hienoa. Nyt sinun on aika mennä ulos”, kouluttaja sanoi, kun musta kissapeto katsahti sivusilmällä toista miestä kuin uuden lelun huomaten.
Knox vaati kissan huomiota itseensä, naksautti ja tarjosi sille herkun, ennen kuin nousi jaloilleen ja astui ulos häkistä, jonka verkon taakse Ming jäi tuijottamaan kesyttömin, älykkäin silmin.
”Kappas, sinähän olet yhtenä kappaleena.”

Wesley oli huomannut sen katseen myös, poistuen mielellään hitaasti ja harkitusti. Peruuttaen. Aina kasvot kohti petoa. Hän vilkaisi aidan toisella puolella olevaa petoa ja sitten sen ihmistä.
"Olen. Ihme ja kumma." Wesley tyhjensi taskunsa vieressä olevaan roskikseen, ettei pudottelisi taskusta pakkausten roskia eläinten tiloihin.
"Ja tarkoitus pysyä sellaisena."

”Yliarvostettua”, Knox vastasi väläyttäen avustajalleen maanisen hymyn ja viittasi sitten kohti hurjan kokoineksi kasvaneen siperiantiikerin häkkiä. Se oli tyhjä, joten Thalia oli nauttimassa kylmänkosteasta marraskuun aamusta.
”Ei kai sinua hirvitä?” hän virnisti tarpoessaan kostean heinikon poikki kohti vanhaa metsää, jonka kätköissä Thalia todennäköisesti vaeltaisi.

"Jotkut ovat sillälailla vähän tylsiä." Wesley huomautti. Kaikki eivät saaneet kaivettua itsestään ihmistä, joka osasi käsitellä vaarallisia kissapetoja.
"Ei enää. Thalia on huomattavasti Mingiä suorasukaisempi, yleensä. Ja voitko syyttää? Harvemmin olen ennen päässyt käsittelemään kissoja niiden ollessa hereillä."

”Tervetullutta vaihtelua, siis!” miehistä mielipuolisempi nauroi ja pysähtyi, kun tiikerin majesteettisen suuri, tulenpunainen hahmo lähestyi heitä äänettömin, sulokkain askelin.
”No hei kaunokainen”, Knox tervehti silmät pehmeten, koukisti polviaan ja levitti käsivartensa. Siperiantiikeri ponnisti laukkaan, kullanoranssit silmät hehkuen ja loikkasi miestä päin, kiertäen massiiviset tassunsa tämän hartioiden ympärille ja puskien päällään kouluttajansa kasvoja. Knox sai juuri ja juuri pidettyä tasapainonsa eläimen painon alla ja kiersi käsivartensa nauraen sen ympärille, kunnes molemmat kaatuivat maahan leikkimielistä painia varten, jossa mies kätki kaulansa ja niskansa tottuneesti.
Knox kieräytti häntä käpälillään kahmivan tiikerin kyljelleen ja viittoi Wesleytä lääkitsemään sen.

"Kumpi?" Se että mies halusi pysyä kasassa vai se että hän sai vaihtelun vuoksi käsitellä eläimiä niiden ollessa hereillä. Muitakin kuin apinoita ja herttaisia kasvissyöjiä. Krhm. Hän pudisteli päätään tiikerin kanssa painivalle miehelle.
"Ei helvetti, sinä olet hullu." Se tuli suoraan englantilaismiehen sydämestä. Sentään Thalia oli näin leppoisa, sillä se mahdollisti helposti liuoksen tuikkaamisen tiikerin karvan sekaan, jonnekin.
"Noin. Se oli siinä. Hullu."

Knox vajosi istumaan märkään heinikkoon, silittäen Thalian kylkiä ja vatsaa sen lätkiessä häntä käpälillään ja kääriessä niitä hänen ympärilleen.
”Elämä olisi kovin yksitoikkoista järkevänä, etkö luule?” mies kysyi silitellen tiikerin kauniita, raidoitettuja kasvoja ja katseli sen kesyttömiä, lumoavia silmiä rakastaen.
”Vai mitä, Thalia? Millaista elämä olisi ilman sinua?”

Wesley katseli muutaman askeleen päästä miestä ja sen tiikeriä. Olivathan nuo suloisia, Thalia oli mielettömän kaunis eläin. Hän ei koskaan väittänyt mitään muuta.
"Tylsää, ainakin sinusta." Ei hänkään olisi voinut kuvitella elämää ilman lemmikkejään. Tosin, hänen lemmikkiensä suurin aikaansaama tulo oli tyynyn räjäyttäminen pitkin hänen huonettaan. Thalia voisi suolestaa ihmisen. Siinä oli sävyero.
"Kaikista ei ole samaan."

Tiikeri kierähti jaloilleen, ja Knox hypähti kyykkyyn pitääkseen tasapainonsa, kun massiivinen kissa puski ja töni häntä päällään. Knox kääräisi käsivartensa sen niskan ympärille ja rapsutti paksua, lämmintä turkkia.
”Puhutko itsestäsi vai ihmisistä ylipäätään?” hän kysyi ja kallisti päätään, kun tiikeri löi sitä tassullaan.

"Sekä että." Wesley toimi hyvin eläinten kanssa, mutta ei sekuntiakaan luottanut itseensä niin paljon, että olisi kuvitellut voivansa opettaa mitään Pavlovia isompaa. Vaikka, noh, fretit eivät loistaneet koulutettavuudellaan. Siihen oli mennyt tunteja, että hän oli saanut Nietzschen pelaamaan koripalloa.

Melkein haikeasti Knox nousi jaloilleen, pyyhkäisi tiikerin päätä sormillaan ja lähetti sen sitten kauemmas tiukalla, yksisanaisella käskyllä. Se oli ensimmäisiä, jota kissoille opetettiin.
”Vielä yksi jäljellä. Minervasta ehkä selviydyt yksinkin”, Knox virnisti harppoessaan takaisin sisälle ja sitten lumileopardin metsäiseen, korkein aidoin varustettuun ulkotarhaan.

"Ehkä juuri ja juuri." Wesley hymähti. Jos hän ikinä saisi ketun kiinni, sen ollessa sellainen karvapallo energiaa. Mies raapi kevyesti niskaansa, jääden kiltisti ulkopuolelle odottamaan.

Luna hypähti sisätilaansa Knoxin edellä, pitkä, paksu häntä heilahtaen ja venytteli pyöreitä, paksukarvaisia tassujaan ojentaen. Knox sipaisi sen harmahtavaa, dramaattisesti kuvioitua turkkia ja ohjasi lumileopardin hypähtämään alimmalle sisätilan tasolle, jolle se asettui makaamaan, ihmisiä silmäillen.
”Olkaa hyvä”, mies viittasi assistenttiaan tarttumaan toimeen, kun perääntyi itse häkin seinustalle kädet kevyesti puuskassa.

Wesley vilkaisi Knoxia kulmat koholla. Anteeksi?
"Tosissasi?" Hienoa, Knox tosiaan halusi hänet tänään päivystykseen. Wesley nielaisi tyhjää. Mies otti muutaman, hyvin harkitun askeleen kohti lumileopardia.
"Sinä tosiaan haluat minut osiin." Hän mutisi hiljaa, ojentaen kättään aavistuksen kohti kuvioitua kissapetoa.

Knox nauroi hyväntuulisesti.
”Rohkeasti vain. Luna on lajinsa lähettiläs ja tottunut käsittelyyn. Ei se sinua syö”, kouluttaja kannusti.

Lempeät, ruskeat silmät pyörähtivät kuopassaan kun Wesley otti vielä muutaman askeleen. Hitaasti hän laski kätensä Lunan turkin sekaan.
"Sanoo hän joka on ollut näiden kanssa tekemisissä ikänsä." Wesley ei ollut. Hän keskittyi Lunan eleiden tarkkailuun, kun otti lääkkeen käteensä ja annosteli sen niskaan. Valmiina väistämään, jos Knoxin suojatti päättäisi juuri tänään ettei olisi lempeä.

Mutta Luna oli lempeä. Se makasi paikallaan, hännänpää keinahdellen ja nuoli keskittyneesti pörheän karvan peittämiä etutassujaan.
”No niin! Oliko se niin kamalaa?” Knox virnisti vinosti.
”Silitä sitä vähän.”

"Ei." Wesley hymähti. Hän uskalsi silittää Lunaa hieman rohkeammin, hymyillen pehmeästi.
"Onko likaiset tassut? Niin. On kamalaa."

”Varo vain, kohta olet yhtä niiden lumoissa kuin minäkin”, Knox hymyili, lämmin tuikahdus kellertävissä silmissään ja astui ulos häkistä.
”Nyt on kaikki madotettu. Hyvin tehty!” hän kehui ja taputti Wesleytä miehekkäästi olalle.

"No sitä saat kyllä odottaa." Wesley piti eläimiä kiehtovina, karvoihin tai niiden puutteeseen katsomatta, mutta silti hän katsoi tiettyjä mieluusti kunnioittaen etäältä.
"Heti, kun sinä opetat Nietzschelle tempun, voimme keskustella asiasta." Hän ähkäisi taputuksen iskeytyessä miehekkäänä olalle. Hän vielä kutistuisi täällä, kiitos pomonsa miestaputusten.
"Ja molemmat ehjinä. Pelkkää voittoa."

”Haaste otettu vastaan”, Knox vastasi maanisesti virnistäen, sulki eläinsuojan oven perässään ja harppoi märän pihan yli päärakennukselle.
”Nyt kelpaa suihku.”

"Minä jatkan tästä muihin töihin. Pidä hauskaa kylmän veden kanssa. Pearl." Wesley katsoi Knoxia hetken tosissaan.
"Ethän ollut tosissasi sen haasteen kanssa?" Hän roikkui jo oven kahvassa, valmiina menemään takaisin töihin.

”Totta kai olin.” Milloin hän ei ollut tosissaan, kun oli eläimistä kysymys? Knox ravisti takin harteiltaan naulaan ja kiskaisi villapaidan ja t-paidan päänsä yli yhdellä liikkeellä päästyään heidän vetoisan kotinsa seinien suojaan. Onneksi hän pääsisi pian kokemaan jälleen Teksasin lämmön, sillä marraskuu Englannissa ei varsinaisesti hyväillyt arpien kirjomaa ihoa.
”Toivottavasti sinä et ole tosissasi kylmästä vedestä.”

"Onneksi se fretti on luupää." Wesley avasi oven.
"Olin aivan tosissani, se oli varoitus!" Hän huikkasi olkansa yli, ennen kuin katosi takaisin ulos.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: [P] I've got a tiger by the tail   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] I've got a tiger by the tail
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Pikaviestinpelit-
Siirry: