PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 I've got a tiger by the tail

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 172
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: I've got a tiger by the tail   Ke Loka 18, 2017 4:40 pm

Pikaviestinpelejä Kirken Knox Norwoodin, Lilyan Marigold Meadowsin ja Hatsiubatin Wesley Daltonin välillä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 172
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: I've got a tiger by the tail   Ke Loka 18, 2017 4:45 pm

Sunnuntai 8. lokakuuta 2017, hyvin myöhäinen ilta, Norwood Farm


Norwood Farm oli hiljainen, lukuun ottamatta ikkunanraoista vinkuvaa, vihlovan kylmänkosteaa syystuulta ja pimeydelle laulavaa, kumeaa leopardin karjuntaa. Ming taisi harjoitella aarioitaan. Ikkunan takana vallitsevassa, läpitunkemattomassa, lohduttomassa pimeydessä saalistajat vaelsivat etsimässä ulkoaitauksiinsa kätkettyä iltaruokaa.
Huomiota vaille jääneen päärakennuksen asukkaat olivat jo unessa.
Yksin valvova Knox norkoili ikkunansa ääressä, vaikkei nähnytkään muhkuraisesta lasista muuta kuin oman kuvajaisensa. Hän kieltäytyi päättäväisesti pukemasta villapaitaa lihaksikasta rintakehää imartelevan, mustan t-paidan päälle, vaikka arpien raidoittamia käsivarsia paleli. Hän oli palannut tunti sitten Uudesta-Seelannista, ja vaikkei Eteläsaari hurmannut lämpötiloillaan tähän aikaan vuodesta, Englannin sää tuntui aina harvinaisen kurjalta kotiinpaluun jälkeen. Iltaruokinnalla vaatteista päätellen jokeen liukastunut Saskia oli kai käyttänyt kuuman veden suihkusta, joten mies tyytyi hieraisemaan käsivarsiaan ja vaeltamaan takaisin alakertaan sisäinen kello aikaeroista onnettoman sekaisin.
Marigoldin pitäisi olla matkalla. Ajatus täytti hänet lämmöllä. Hän oli toivonut pääsevänsä tuoretta yhtiökumppaniaan vastaan Lontooseen - tai edes Newcastleen - mutta kai hänen pitäisi olla onnellinen jo siitä, että oli ehtinyt kotiin ennen naisen saapumista.

"Hei, neiti, nyt oltaisiin perillä."
Marigold hätkähti horroksesta, johon hän oli vaipunut sillä hetkellä, kun auton perävalot olivat kääntyneet tallia kohti. Toinen valvottu vuorokausi pyörähtäisi pian käyntiin, ja se oli vaatinut veronsa siitä huolimatta, että vielä hetki sitten hänen sydämensä oli tempoillut puhtaasta riemusta ja nainen oli ollut varma, ettei kykenisi enää milloinkaan ummistamaan silmiään.
Auton ikkunan takana pimeys oli yhtä läpitunkematon kuin kotona, mutta silti se tuntui erilaiselta, vieraalta.
Ei, tämä oli nyt koti.
Auton moottori hiljeni ja kuski tähysi pimeään, kevyttä sadetta vihmomaan yöhön.
"On kai tämä varmasti oikea osoite?"
Pakko sen oli olla, Marigold ajatteli ja tempaisi auton oven auki, hypähtäen ulos. Raajat, jotka väsymys oli vielä hetki sitten saanut tuntumaan lyijystä valetuilta, olivat nyt yhtäkkiä höyhenen kevyet. Hänen takkinsa oli joko aivan liian ohut, tai sitten hän oli valvomisesta umpijäässä, mutta edes se ei synkentänyt naisen mieltä, kun hän kääntyi katsomaan mustana kohoavaa päärakennusta.
Kotia.

Pihaan ajavan auton ääni ja automaattisesti aukeavan portin hälytys talossa houkuttelivat Knoxin ulko-ovelle. Mies alistui vetämään ylleen hyvinistuvan, lyhyen nahkatakin, ennen kuin astui lokakuun kylmänkosteaan yöhön ja ravasi alas päärakennuksen kiviset, kapeat portaat. Ulko-oven ylle syttyi pehmeä, keltainen ulkovalo, joka paljasti hiljalleen lohkeilevan maalin ja heitti miehen varjon pitkänä märälle pihalle.
Ja siinä Marigold oli.
”Hei vain, kitten”, mies tervehti ääni pitkien lentojen ilmastoinnista tavallista käheämpänä ja harppoi vakain askelin lähemmäs levittäen käsivartensa halausta varten.

Avautuvan oven ääni sai Marigoldin laskemaan katseensa, joka oli yrittänyt tavoittaa jykevän kivitalon harjaa. Ulkovalo leikkasi pimeyttä, jonka auton sammuneet valot olivat jättäneet, ja pehmeänäkin se oli riittävän kirkas saamaan hänet räpyttelemään silmiään.
Sydän teki innokkaan hypähdyksen, kuin varsa, joka ensimmäistä kertaa pääsi ulkotarhaan.
Marigoldin kasvot, joiden tavallista kalpeamman sävyn keskeltä pisamat erottuivat paremmin, sulivat leveään hymyyn.
Hän pyrähti kiinni askeleet heidän välillään ja paiskautui miestä vasten, kietoen kätensä tämän hartioiden ylitse.
"Knox!"

Knox rutisti kätensä naisen selän ympärille, hautasi nenänsä hetkeksi vielä etäisesti lämmöltä tuoksuviin hiuksiin ja kieputti sitten vanhaa ystäväänsä muutama kierroksen ympäri ilmassa, ennen kuin laski Marigoldin jalat takaisin kosteaan maahan.
Miehen kellertävissä silmissä hehkui adrenaliini, kun hän jätti kätensä naisen vyötärölle ja katsoi pisamaisia kasvoja.
”Aika hurjan hienoa, että olet vihdoin täällä”, Knox sanoi ja vilkaisi mietteliäästi traileria kohti, haluamatta viettää enempää aikaa hyisessä tihkusateessa kuin oli pakko.

Ilo purkautui kuplivana nauruna. Voi Luoja, hänellä oli ollut niin ikävä!
Marigold huomasi hengittävänsä hieman nopeammin, kun Knox laski hänet takaisin maahan. Hän kohotti kätensä painaakseen ne hetkeksi miehen poskille, juoksuttaen peukaloitaan tämän poskipäitä pitkin.
"Yhtenä kappaleena", hän hymähti onnellisesti ja kurottautui painamaan nopean suukon tämän poskelle.
"Tiedän, en vieläkään voi uskoa sitä. Minulla on ollut ikävä, muru."
Hän seurasi Knoxin katsetta kohti traileria.
"Oh, minulla on vain pari laatikkoa. En usko, että saamme apua, kuskini ei taida haluta nousta ulos sateeseen. Hänellä on varmasti muutenkin jo kiire kotiin, joten lainaatko hetkeksi vahvoja käsivarsiasi?"
Nainen kääntyi takaisin Knoxin puoleen ja juoksutti sormiaan tämän hihalla.

Mies kumartui alas poskisuudelmaa varten ja hymyili naiselle kapeat silmät lämpimästi siristyen ja naururypyille viuhkottuen. Marigold oli tervetullut tuulahdus Texasin loputonta lämpöä tässä kurjassa, auringon hylkäämässä maassa.
”Sinua varten - mitä tahansa”, Knox vakuutti käheästi nauraen ja kiersi käsivartensa hetkeksi naisen vyötärölle heidän lähestyessään autoa. Mies pinosi kaksi laatikkoa syliinsä ja lähti sitten tarpomaan takaisin päärakennusta kohti.
”Miten matkasi meni?”

Marigold painautui miehen kylkeä vasten ennen kuin kumartui poimimaan itselleen pari laatikkoa, jotka tasapainotteli syliinsä ennen kuin seurasi Knoxia kohti portaikkoa ja sisälle johtavaa ovea.
"Se oli pitkä. Mutta me selvisimme, Baby pääsi uuteen kotiinsa ja jäi rouskuttamaan iltaruokaa. Babygirlillä on raskas matka takanaan, God bless her heart."
Nainen kipusi portaat ylös yllättävän ketterästi siihen nähden, että joutui kurkistelemaan reittiä laatikkopinon takaa.
"Mutta rakas, sinäkin palasit vasta tänään? Kuinka oma matkasi sujui?"

Knox laski laatikot avoimen alakerran seinustalle ja pyyhkäisi käsiään sateen täplittämiin, beigeihin chinoihin, ennen kuin poimi toisen Marigoldin sylissä olevista laatikoista tuomiensa päälle helpottaakseen naisen työtä ja palasi takaisin ulos hakemaan seuraavaa kuormaa.
”Oikein hyvinhän se - mukava nähdä maailmaa”, mies vastasi pinotessaan laatikoita syliinsä ja vilkaisi naista poikamainen pilke silmäkulmassaan.
”Näytät hyvältä, Goldie.”

Marigold vilkaisi Knoxia silmät siristyen.
"Tiedän, handsome, ja ihan vain sinua varten", hän kehräsi ja keinautti viekoittelevasti lanteitaan. Huulille kohoava virnistys pilasi dramaattisen vaikutelman, ja Marigold kumartui noukkimaan itselleen kannettavaa. Enää yksi reissu tämän jälkeen, ja hänen tavaransa olisivat siinä. Hyvä vain, kuski kuulosti kääntäneen radion kovemmalle, yöradio pauhasi nyt mielenosoituksellisen kovaa kuin muistuttaen, että kunnon ihmiset olivat tähän aikaan jo nukkumassa.
"Olet kultainen, muru. Olen uskoakseni nukkunut viimeksi pari päivää sitten, joten en ole uskaltanut vilkaista peiliin sen jälkeen, kun nousin lentokoneeseen."

Lanteiden keinautus sai Knoxin nauramaan vapautuneesti ja tuntemaan kaipauksen vihlaisun sisällään.
”Arvostan sitä, kitten”, mies vakuutti ja hipaisi naisen vyötäröä, kun palasi hakemaan viimeiset laatikot syliinsä.
”Sinun pitää siis päästä ehdottomasti pian nukkumaan - pahoittelen, että talo on varsin kylmä ja vetoisa.”
Mies vilkaisi surullisen pientä, avaran alakerran laidalle kasaantuvaa laatikkopinoa. Se näytti entistä pienemmältä isossa, vähäisesti sisustetussa tilassa.
”Onko tässä kaikki, mitä toit mukanasi?” hän varmisti hämmentyneenä.

Mmm, nukkumaan. Marigold oli ohittanut väsymyksessään jo monta tuntia sitten sen pisteen, jossa olisi voinut painaa päänsä mihin tahansa ja simahtaa saman tien.
"Siinä on tärkein", hän vakuutti laskiessaan viimeisen laatikon muiden seuraksi. Kuski oli kaasuttanut paikalta sellaisella vauhdilla, että tämä tuntui pelänneen heidän ehkä keksivän vielä lisää yöllistä kuljetettavaa, jos pihalla viipyisi liian pitkään.
Mies oli vaikuttanut sangen hämmentyneeltä siinä vaiheessa, kun Marigold oli avannut kuskinpuoleisen etuoven ilmoittaen, että tavarat oli nyt purettu, ja suikannut kiitosten lomassa suukon tämän poskelle.
"Turha tavaraa on meren yli raahata, voin ostaa loput sitten täältä."
Hän suoristi selkänsä ja kääntyi katsomaan Knoxia, kietaisten käsivartensa kevyesti miehen niskan taakse.
"No niin, lover boy, missä minä nukun tässä kylmässä ja vetoisassa talossa tänä yönä..?"

Mies nosti Marigoldin hajareisin syliinsä ja kiersi kätensä tottuneesti penkiksi tämän reisien alle. Luoja, miten hän oli ikävöinyt naista - eikä vain sen takia, että Marigold herätti läheisyydellään kaipaavan sykkeen hänen sisällään. Hän oli ystävystynyt naisen kanssa vaivattomasti vuosia sitten aloittaessaan opinnot Texasissa, ja ystävyys oli muodostunut aivan yhtä vahvaksi kuin Taten ja Greyn kanssa. Marigold oli yksi harvoja ihmisiä maailmassa, jotka eivät vain ymmärtäneet mitä hän teki, vaan rakastivat sitä itsekin.
”No, kun kerran kysyt noin…”, Knox sanoi ja kumartui vaivihkaa eteenpäin hipaisemaan huulillaan naisen korvanlehteä.
”Sinun on luultavasti lämpimintä minun vieressäni. Kun suihkustakin on kerran kuuma vesi loppu.”

Marigold kietaisi jalkansa Knoxin vyötärölle ja upotti sormensa tämän paksujen hiusten joukkoon.
Viikot, jotka olivat erottaneet heidät toisistaan, tuntuivat yhtäkkiä pois pyyhkäistyiltä. Aivan kuin he olisivat olleet jälleen yliopistolla, jossa toiseen saattoi törmätä koska tahansa.
Koti oli siellä missä sydänkin.
Kevyt kosketus korvalla sai kylmät väreet juoksemaan pitkin naisen selkää. Ja Knox tiesi sen, mokoma rontti, tiesi tarkasti kuinka herkät hänen korvansa olivat.
Se sai sydämen hakkaamaan nopeampaa.
"Vai kuuma vesi on loppu?" hän kehräsi ja juoksutti sormeaan miehen niskalla.
"Parempi sitten lämmittää kunnolla, onko selvä, muru..?"

”Toiveesi on lakini, ma’am”, Knox vastasi matalasti nauraen, nosti Marigoldin paremmin syliinsä ja lähti kiipeämään puisia portaita hämärään yläkertaan, jossa pieniä, sokkeloisia makuuhuoneita oli sijoitettu kapean käytävän molemmin puolin.
He voisivat kantaa naisen tavarat uuteen makuuhuoneeseen myöhemminkin, vai mitä? Knox oli häätänyt Saskian pienempään huoneeseen, jotta Marigold - yhtiökumppanina - saisi toisen talon kulmassa olevan, joka saisi enemmän valoa kahden eri seinillä olevan ikkunan tähden.
Nyt hän kuitenkin suuntasi omaansa - olihan isoa, vinokattoista, minimaalisesti sisustettua huonetta dominoiva parisänky valmiiksi pedattu. Mies tuuppasi huoneensa oven auki jalallaan ja hamusi nälkäisenä naisen kaulansyrjää.
”Luoja olen ikävöinyt sinua, kitten.”

Pimeä, äänetön käytävä oli näyttänyt lähes aavemaiselta, aivan kuin mikä tahansa sen varrella olevista ovista olisi saattanut avautua ja paljastaa takaansa hirvittävän salaisuuden. Niin kuin niissä sarjoissa, joita isä yritti heille aina näyttää, toivoen tartuttavansa tyttäriinsä edes pienen palan brittiläisyyttä.
Mistä sen tiesi, ehkä vanhan talon salaperäinen voima saisi laatikot siirtymään itsestään yläkerran huoneeseen?
Marigold hyrisi hiljaisesta naurusta ja taivutti päätään.
"Rakas, sinä itse olit se, joka hylkäsi minut. Ensin lähteäksesi Kaliforniaan..."
Hänen sormensa tukistivat Knoxin tummia hiuksia ensin kerran, sitten toisen, kun hän jatkoi:
"... ja sitten kokonaisen meren taakse."
Ei hän todella ollut ollut vihainen, Knox oli tavoitellut unelmiaan.

Knox kallisti päätään tukistuksen mukana ja nauroi vasten naisen ihoa.
Hän potkaisi oven kiinni takanaan ja pudotti naisen amerikkalaisen kookkaalle sängylle.
”Korjataan siis pian menetetty aika nyt, kun olet täällä”, mies ehdotti poikamaisesti hymyillen ja kumartui riisumaan naiselta kenkiä tavoitellen kiireetöntä maneeria, vaikka tunsikin verensä kiehuvan ja kohisevan päässä.
Marigold todella oli täällä - ja hän ei olisi voinut toivoa mukavampaa jälleennäkemistä.

Marigold muisti vain hämärästi kaiken sen, mitä Knox oli hänelle talosta kertonut. Että siellä asui kolme muutakin, joista yksi oli hänelle tuttu jo entuudestaan, jo niiltä vuosilta kun...
Vanhoissa kivitaloissa oli paksut seinät, eikö?
"Ihan vain jotta tiedät, lover boy, minulla on ollut hirvittävä ikävä, ja tämä huone on kovin, kovin kylmä", hän nauroi, ja kumartui suutelemaan miehen huulia kun tämä oli saanut hänen kenkänsä riisuttua. Hän kietoi sormensa nahkatakin kauluksen ympärille ja veti Knoxin kanssaan vuoteelle.
Unta riittäisi vielä myöhemminkin.

Muutamaa tuntia myöhemmin miehen paljas iho hohkasi lämpöä, kun hän oli vetänyt Marigoldin kainaloonsa paksun untuvatäkin alle pimeässä huoneessa. Vinoon kattoon isketystä lankesi upottavalle, vaalealle villamatolla kaistalle sinistä hämärää.
Hänen onnellisen raukeassa mielessään askarteli useampi asia, jonka hän toivoi voivansa sanoa naiselle, mutta epäröi.
Knox painoi suukon naisen nyt sekaisiin, vaaleisiin hiuksiin ja silitti naisen käsivartta.
”Lähden aikaisin aamulla Lontooseen - jää sinä nukkumaan univelkaa pois ja totuttele rauhassa uuteen kotiisi.”

Untuvapeiton alla oli lämmintä. Oli helppo unohtaa, että ulkopuolella odotti Britannian harmaa, sateinen ilmasto.
"Mmh, milloin tulet takaisin?" hän kysyi, ääni hieman käheänä ja kohotti ylävartaloaan nähdäkseen Knoxin kasvot huoneen hämärässä. Hän pyyhkäisi sormillaan tummia otsahiuksia ja painoi kevyen suukon lämpimälle otsalle ennen kuin käpertyi takaisin miehen kainaloon.
"Ehkä minun olisi sittenkin pitänyt antaa sinun nukkua. Muruparka..."
Hänen äänestään kuulsi hymy.

Knox kiersi käsivartensa tiukemmin naisen ympärille ja hautasi nenänsä vaaleisiin hiuksiin.
”Älä huoli, kitten - olen edelleen Uuden-Seelannin ajassa”, mies vakuutti hiljaa nauraen ja siveli naisen kehon kaaria peiton alla hajamielisin sormin.
”Mutta sinun kannattaa yrittää nukkua. Hoitajat nousevat aamuvarhaisella ruokkimaan eläimiä eivätkä tunne hiljaisuuden käsitettä.”

"Minun sisäinen kelloni tikittää yhä Texasin mukaan, joten meidän välillämme on kahdeksantoista tuntia, muru", Marigold hymähti ja hipaisi huulillaan Knoxin kaulaa.
"Sinä et siis ole huomenna suojelemassa minua, kun tapaan heidät ensimmäistä kertaa."
Tai ainakin kaksi heistä. Kyllähän Pearl olisi varmasti tähän mennessä leppynyt, eikö niin? He voisivat aloittaa alusta, tällä kertaa paremmalta pohjalta.
Marigold käpertyi paremmin Knoxin kylkeä vasten ja huokaisi.
"Mmh, enhän purrut liian kovaa..?"

”Pahoittelut siitä”, mies hymyili puolittain, vaikka tunsikin syyllisyyden piston. Pearl osasi olla piikikäs sille päälle sattuessaan eikä ollut koskaan suhtautunut Marigoldiin erityisen lämpimästi - varsinkaan uutiseen siitä, että nainen palaisi heidän elämäänsä ja ostaisi vielä osan Animal Kingdomista itselleen. Se oli haave, jota Pearl itse ei ollut päässyt vielä toteuttamaan.
”Et koskaan, Goldie”, hän vastasi nauraen ja veti naisen hetkeksi spontaaniin suudelmaan. Se sai hänet pyöräyttämään leikkausarpien kirjomaa hartiaansa, joka ei arvostanut Englannin syyssäätä.
”Et ole menettänyt kosketustasi.”

Marigold nauroi ja pudisti päätään niin, että nenänpää hipaisi Knoxin hartiaa.
"Minä olen jo iso tyttö, pärjään kyllä. Älä suotta murehdi, rakas. Olen varma, että tulemme toimeen loistavasti."
Jonkun toisen sanomana sanat olisivat kenties käyneet sarkasmista, mutta Marigold oli tosissaan. Muukalainen oli vain ystävä, jota ei vielä ollut ehtinyt tavata.
"He pitävät eläimistä, minä pidän eläimistä. Meillä on jo paljon yhteistä."
Suudelma keskeytti hetkeksi hänen ajatuksensa ja sai hänet hyrisemään tyytyväisenä. Sormet hakeutuivat hipaisemaan tiikerin ruhjomaa hartiaa.
"Särkeekö kovin? Voin hieroa sinua, kun palaat takaisin Lontoosta."

”Olet puhdasta kultaa”, Knox vetosi hymyillen ja halasi naista hetken tiukemmin. Marigold oli tuonut tullessaan muistot Texasista, heidän yhteisestä ajastaan ja ystävyydestä, lämmöstä ja loputtomasta kesästä. Se oli erityisen kaivattua Englannin märässä syksyssä.
”Haluan viedä sinut juhlimaan yhtiökumppanuutta, kunhan palaan Lontoosta”, hän sanoi sukien hellästi vaaleita hiuksia, jotka oli kai vetänyt takkuun aikaisemmin - muistikuvat olivat aavistuksen sumeita edellisistä tunneista, jättivät vain tavattoman raukean ja onnellisen tunteen hänen kehoonsa.
”Ja lähde mukaani nyt syksyllä, kun lähden hakemaan leopardia isältä - käydään tuulettumassa Texasissa. Mitä olet mieltä?”

Knoxin sanat saivat Marigoldin kehräämään naurusta ja pudistamaan päätään.
"Sinä tuot minusta parhaat puolet esiin, muru, siitä se vain johtuu."
Hän antoi kätensä jäädä lepäämään miehen hartiaa vasten, ikään kuin olisi pelkällä kosketuksella voinut karkottaa kivun, jonka vanha vamma aiheutti.
"Kuulostaa hyvältä. Sekä se juhliminen että matka Texasiin. Vastahan minä sieltä lähdin, mutta on eri asia mennä yhdessä..."
Hän huokaisi hiljaa ja antoi raskaiksi käyneiden luomiensa painua kiinni.
"Olen niin uskomattoman ylpeä sinusta, tiikerisilmä."

Mies veti naisen paremmin syliinsä ja kiersi käsivartensa tämän ympärille karkoittaakseen ikkunanraosta huoneeseen vinkuvan, kylmänkostean tuulen.
”Ja minä olen niin uskomattoman onnellinen, että lähdit kumppanikseni, Goldie”, Knox vastasi pehmeästi ja painoi vielä viimeisen suukon vaaleisiin hiuksiin, ennen kuin sulki omatkin silmänsä. Ehkä hänen kannoillaan viikkoja hiipinyt jetlag löisi hänet pian tajuttoman autuaaseen uneen.
"Olen iloinen, että pyysit."
Ennen Marigold ei olisi malttanut nukahtaa silloin, kun Knox oli hänen kanssaan. Yliopiston jälkeen heillä oli kummallakin ollut omat, kiireiset elämänsä, joiden vuoksi yhteiset hetket olivat harvassa. Niistä oli ollut pakko ottaa kaikki irti, ennen kuin ero koittaisi jälleen.
Nyt ei haitannut, vaikka jotain jäisi sanomatta. Koska aina tulisi seuraava päivä.
Marigold oli unessa ennen kuin ehti edes huomauttaa, ettei varmaan pysyisi hereillä enää pitkään. Vaikka talo olikin vieras, täynnä vieraita ääniä, hän nukkui sikeästi, näkien unia, joita ei enää myöhemmin muistaisi. Aamulla - hän oletti sen olevan aamu, vaikka huoneessa oli aivan yhtä pimeää kuin aiemmin - hän havahtui hetkellisesti Knoxin noustessa, sipaisemaan miehen selkää sormenpäillään. Vuoteessa viipyvä lämpö ja tyynyliinoihin tarttunut tuttu tuoksu vaivuttivat naisen kuitenkin nopeasti takaisin uneen, ja kun hän seuraavan kerran havahtui, huone oli jo hieman valoisampi.
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1651
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: I've got a tiger by the tail   La Marras 11, 2017 5:40 pm

Keskiviikko 15. marraskuuta 2017, aamu – Ahdastako?

Wesley oli ennen pitänyt itseään aamuihmisenä, mutta nyt aamuruokintojen jälkeen olo tuntui lähinnä raadolta. Kello ei ollut vielä paljon, mutta silti hän halusi valua ränsistyneen talon keittiön lattialle siltä tuolilta jolla istui. Edes kahvi ei piristänyt, teen kanssa mies oli luovuttanut yhden kupillisen jälkeen. Hän ainakin oletti vain Saskian olevan hereillä hänen lisäkseen ja nainenkin oli jäänyt jatkamaan töitä. Hän selasi väsynein silmin tietokoneelta ties mitä uutispaloja, juoden kahvia toisella kädellä. Nietzsche oli pesiytynyt omistajansa hupparin valtavaan etutaskuun nukkumaan ja Pavlov tonki kuivattuja heinäsirkkoja aktivointikupista elämää suuremmalla raivolla keittiön nurkassa. Pitäisi katsella niitä asuntoja, mutta ehkä hän ottaisi sen puheeksi vasta kun Knox palaisi ja katselisi sitten.
"Pavlov, ei." Hiljainen kielto pääsi ilmoille kun haisunäätä viskeli kuppia närkästyneenä, saamatta sitä silti kaadetuksi.

Marigold tunsi olonsa hölmöksi. Hän oli nukkunut käytännössä eilisen ohi, ja silti unta oli riittänyt aamusta aivan liian pitkään. Pakon sanelema kylmä suihku (oliko lämmintä vettä edes tullut pariin päivään?) oli virkistänyt sen verran, että hän oli vaihtanut pyjaman päivävaatteisiin, kammannut hiuksensa poninhännälle ja kietoutunut vahingossa omimaansa mustaan villatakkiin.
Haavalaastari hiukan oikean silmäkulman yläpuolella muistutti vielä kohdasta, jonka hän oli iskenyt rattia vasten edellisenä päivänä. Päätä oli tainnut särkeä nyt muutamassa päivässä enemmän kuin monena aiempana viikkona yhteensä.
Nälkä hänet lopulta ajoi keittiöön. Parin päivän paaston jälkeen keho vaati loukkaantuneena ruokaa.
Keittiössä odotti myös Wesley.
"Huomenta, Wes", nainen tervehti hymyillen ja käänsi katseensa nurkkaan, jossa haisunäätä näytti potevan maailmantuskaa.
"Nousiko Pav väärällä jalalla?"

Pehmeä töminä puisista portaista avaran, pohjaratkaisultaan avatun alakerran laidalla kertoi myös Knoxin nousseen. Mies ei varsinaisesti lukeutunut aamuihmisiin, mutta joutui silloin tällöin poikkeamaan sieluneläimekseen katsomiensa kissapetojen päivärytmistä hoitaakseen työasioita ihmislajin kanssa.
Mustat farkut jalkaansa vetänyt mies kiskoi valkoista, hyvinistuvaa t-paitaa päänsä yli. Lyhyt, mustanruskea tukka oli jäänyt takaraivolta unesta pystyyn, ja Knox suki sitä hajamielisin sormin haukotellessaan. Portaiden alla olevan, vinokattoisen kylpyhuoneen ovi paukahti auki ja löi miestä rintaan. Oli puhdasta tuuria, ettei se iskenyt useaan kertaan murtuneeseen, köymyyn nenään uutta mutkaa.
Vienosti hajuvedeltä tuoksuva, vivahteikkaan kermanvaaleat hiuksensa loiville laineille kihartanut Pearl loi Knoxiin myrkyllisen katseen, toisen keittiön asukkaisiin ja ravasi yläkertaan kevein, kiivain askelin.
”Huomenta”, Knox tervehti keittiöön jääneitä asuinkumppaneitaan leppoisalla, vinolla hymyllä ja sulki kylpyhuoneen oven, ennen kuin siirtyi kiireettä, kylmiksi käyvin, paljain jaloin hakemaan mustaa kahvia.

Wesley ymisi Marigoldille tervehdykseksi. Viikonlopun jälkeen mies oli ollut tavallistakin kiusaantuneempi ja vaisumpi, mikä heijastui talon muihin asukkaisiin myös.
"Hieman. Aktivointikuppi." Wesley irvisti jo hieman kylmenneelle kahville, vilkaisten keittiöön tullutta Knoxia miltein säikähtäneenä. Askelista päätellen Pearlilla oli vaihteeksi huono aamu.
"Huomenta."

Marigold naurahti.
"Voi muru, sitä varten sitä sanotaan aktivointikupiksi, ettei ruuan saaminen olisi liian helppoa", hän huomautti lempeästi mustavalkoiselle otukselle, joka tuntui julistaneen sodan moisia typeryyksiä kohtaan.
Myös Marigold hätkähti, kun kylpyhuoneen ovi pamahti auki neniämurtavalla voimalla. Hän ei tavallisesti pelännyt Pearlia, mutta tänään naisen käytös tuntui jotenkin erityisen lohduttomalta.
Siitä huolimatta hän soi Knoxille lämpimän, hampaita väläyttävän hymyn.
"Huomenta, muru. Saitko nukutuksi?"
Hän siirtyi täyttämään vedenkeitintä teetä varten ja hipaisi samalla ajatuksissaan miehen tummia, pörröön jääneitä hiuksia.
"Pavlov-raukalla on tänään huono aamu, God bless his heart..."

”Totta kai, kitten. Entä sinä? Millainen vointisi on?”
Knox laski kätensä tottuneesti Marigoldin alaselälle ja hipaisi huulillaan naisen ohimoa hyvien huomenten toivotuksena, kun täytti kahvikuppinsa. Luojan kiitos Marigoldista - ja siitä, ettei nainen ollut satuttanut itseään pahemmin - sillä työntekijöiden kanssa asuminen ei käynyt huvista.
Pearl tunsi verenhimoa milloin siitä, että hän oli tuonut jonkun yöksi kotiin ja milloin siitä, joku oli jättänyt tiskiharjan altaaseen, Saskia itkeskeli onnettomana koti-ikävää tai saatuaan huudot huolimattomuudesta ja Wesley vaikutti vaivaantuneelta jostakin - mutta Knox koki turvallisimmaksi antaa asuinkumppaneilleen yksityisyyttä eikä kysellyt turhia.
Puhuisivat jos haluaisivat. Se oli vaihtoehto, johon Saskia tarttui hieman turhan hanakasti.
”Saskia lähtee tänään Lunan ja kahden pöllön kanssa Lontooseen kuvauksiin. Wes hoitaa illan ja huomisen, vai mitä?” hän kysyi katsahtaen miestä olkansa yli.

Wesley harkisti hetken kupin heittämistä seinään. Mies tuijotti ruskeilla, ystävällisillä silmillä tiukasti tietokoneensa näytössä. Jos hän ei katsonut, hän ei nähnyt kaksikon lääppimistä. Olisiko Marigold voinut säästää häntä edes sen verran, että ei olisi tehnyt noin? Ystävällisen miehen leukapielet kiristyivät ennätyksellisen tiukalle kiusaantuneisuudesta.
"Tietenkin." Wesley nosti kahvikuppiaan ja hymyili kevyen vaivaantuneesti. Ainahan Wesley hoitaisi. Oli kyse mistä tahansa. Töistä, porukan säälittävän nynnyn osasta... Wesley hoitaisi.

"Kuolen nälkään, joten elämä alkaa voittaa. Ja Sunbeamkin tulee kuntoon, saan sen takaisin kun palaamme takaisin Yhdysvalloista!"
Marigold oli jo hyvin kiintynyt autoonsa, ja enemmän kuin omaa, itsestään korjautuvaa pääkoppaansa hän oli surrut autoraukkaa, jonka konepelti oli kääntynyt ikävälle mutkalle muuriin osuessaan.
Hän kehräsi naurusta ja nojautui lähemmäs Knoxia, mutta muisti samassa Wesleyn ja tämän sanat petipuuhista. Nainen nytkähti kauemmas, sillä verukkeella, että vedenkeitin oli taas napsahtanut itsekseen pois päältä, niin kuin sillä oli viime aikoina ollut tapana.
"Oh, upeaa! Milloin he tulevat takaisin?" hän kysyi, viitaten sekä Saskiaan että eläimiin.

”Jos kaikki sujuu niin kuin pitää, parin päivän sisällä”, Knox vastasi ja nojasi selkänsä keittiötasoon siemaisten hajamielisenä kahvia seuraten Marigoldia katseellaan.
”Minä lennän sinne huomenna kuvauksia varten - ehkä haluat mukaan? Voimme ottaa varaslähdön Teksasin matkaa varten”, mies ehdotti Marigoldille hymyillen, suoristautui notkeasti keittiötasolta ja taputti tuttavallisesti Wesleyn olkaa.
”Tehän pidätte Pearlin kanssa puljun pystyssä, vai mitä?”

Marigold käännähti katsomaan Knoxia.
"Oi rakas, se olisi ihanaa!" hän vastasi innostuneena. Hän oli viettänyt täällä kuukauden, muttei ollut vielä kertaakaan ehtinyt Lontooseen. Hän tunsi tosin syyllisyyttä, ettei se todellakaan ollut ainoa syy, joka sai hänet ilahtumaan ajatuksesta - matka Lontooseen tarjoaisi varaslähdön pois kireästä tunnelmasta, joka hänen ja Wesleyn välillä oli viime päivät vallinnut.
Ehkä se tekisi miehellekin hyvää.
"Onhan se varmasti okei, muru? Wes", hän jatkoi, kääntyen Wesleyn puoleen.
"Vaikka en tiedä, olisiko minusta sen enempää hyötyä täällä..."

”Hyvä mies”, Knox naurahti läimäisten Wesleytä kevyesti selkään. Hän nojasi kätensä keittiön saarekkeen ja siemaisi uudelleen kahvia. Se maistui varsin kitkerältä ja muistutti miestä siitä, että hän oli yrittänyt jättää kahvin ja keskittyä vaikka tuorepuristettuun appeliisinimehuun, jos se saisi Englannin tuntumaan vähän aurinkoisemmalta.
”Voimme vihdoin juhlistaa yhtiökumppanuuttasi tyylillä. Lontoo tarjoaa hieman juhlavampia mahdollisuuksia kuin Newcastle”, mies hymyili huvittuneena ja hieraisi unen rippeitä matkustelusta päivittyneiltä kasvoiltaan.

Wesley vilkaisi naista ja ruskeissa silmissä viivähti hetken ajan hyvin viileä katse. Hän ei koskaan katsonut ihmisiä niin.
"On. Pärjään kyllä. Ah! Knox, en tiedä tajuatko paljonko sinulla on voimaa." Nuo kaksi voisivat juhlia Lontoossa ja hän voisi olla täällä lappaamassa paskaa. Se joka ei kutsunut tätä kutsumusammatiksi, oli idiootti.
"Nietzsche, älä mene sinne." Jostakin syystä fretti oli rakastunut hänen työnantajaansa ja oli pyrkimässä heti miehen syliin, kun oli vihdoin havahtunut taskusta aamu-uniltaan.

Wesleyn katse sai Marigoldin vatsan sukeltamaan kipeästi, ja hän pakeni kylmää katsetta kaatamaan vettä mukiinsa, jossa odotti jo valmiina teepussi. Vielä muutama päivä sitten hän olisi hauduttanut automaattisesti pannullisen, josta olisi riittänyt pidemmäksikin aikaa.
Hän tunsi hennon punan kohoavan poskilleen, kun Knox mainitsi Newcastlen, eikä sitä tapahtunut erityisen usein.
"Se olisi hienoa, mu...ru."
Hän takelteli hieman sanoissaan, mutta paikkasi sitä väläyttämällä miehelle yhden säteilevistä hymyistään.
"Todella upeaa!"

Knox nauroi leppoisasti ja ojensi kätensä tervehtimään tuttavallista frettiä, joka asui hänen kattonsa alla muun eläintarhan ohella. Kellertävissä silmissä häivähti hämmennystä, kun Marigold tuntui olevan vaivaantunut, ja Wesleyn ja naisen välit jännittyneet. Oliko kaksikon välillä tapahtunut jotain?
Ehkä hän ei halunnut tietää. Marigold oli vapaa sielu, kuten hänkin, mutta ehkä oman porukan kesken tapahtuvat seikkailut kävisivät oudoiksi.
”Oletko jo löytänyt potentiaalisia hevosehdokkaita?” mies kysyi Marigoldilta tervehtiessään yhtä tilan pienimmistä asukkaista.

Tässä ei onneksi ollut mitään kovin outoa. Wesley mietti hetken. Ehkä olisi reilua varoittaa Knoxia etukäteen.
"Kun palaat Amerikasta, haluaisin puhua yhdestä asiasta." Noin. Nyt se oli sanottu. Nyt hän voisi miettiä noiden palaamiseen asti, miten ihmeessä hän selittäisi sen että haluaisi muuttaa omaan asuntoon, oltuaan ensin iloinen mahdollisuudesta asua työpaikan lähellä?

Marigoldin mieliala koheni heti, kun Knox kysyi hevosista.
"Voi muru, minun täytyy näyttää sinulle vielä tänään! Yksi todella lupaavalta vaikuttava lipizza. Se näyttää upealta, ja kuvauksen perusteella myös tausta ja luonne voisivat toimia. Totta kai vasta paikan päällä todella näkee, kuinka hevonen toimii, mutta silti."
Hän hymyili miehelle innostuneesti ja kääntyi sitten onkimaan teepussia mukistaan. Hän ei halunnut teensä muuttuvan kitkeräksi, vaikka sokeri pelastikin paljon.
Hän oli juuri saanut teepussin kalastettua lusikan päähän, kun Wesley ilmoitti haluavansa puhua Knoxin kanssa matkan jälkeen.
Teepussi molskahti takaisin ja roiskutti teetä ympäriinsä.
"Dad gum it!"

”Kuulostaapas tarkasti aikataulutetulta”, Knox kommentoi kohottaen huvittuneena kulmiaan.
”Onko nykyhetkessä jotain vikaa?” hän kysyi ja käänsi katseensa hämmentyneenä teenäytöstä pitävään Marigoldiin. Hän sai vielä vahvemman tunteen siitä, että kaksikon välillä oli tapahtunut jotain, mikä ei jättänyt osapuolille onnesta pörröisiä tunteita.
”Lipizza? Sehän kuulostaa hyvältä, kitten. Katsotaan sitä vaikka lounaalla, vai mitä? Työstän aamupäivän kissoja.”

"No se joutaa odottamaan sinne asti." Wesley vilkaisi naista, sanomatta sen enempää mitään. Hän ei puuttuisi hevoskeskusteluun, sillä rehellisyyden nimissä englantilaismies ei tiennyt niistä paljoakaan.
"Ming oli illalla vähän kärttyinen." Jos kissapeto nyt koskaan varsinaisesti oli ilosta hyppivä kasa riemua, mutta jokin eläimessä oli ollut oudosti. Tai sitten vain tähdet olivat olleet väärässä asennossa.
"En tosin ottanut selvää johtuiko se vain siitä etten ollut sinä." Vaikka eipä kai sillä ollut väliä kuka hän oli, kun ei ollut koskaan suoraan tekemisissä eläimen kanssa. Ellei se ollut tukevasti nukutettu.

Marigold tuijotti onnettomana mukiaan ja harkitsi hetken koko teen kaatamista viemäriin, mutta ehkä se olisi ollut liioiteltua. Sen sijaan hän kurkotti rätin käteensä ja alkoi siivota aiheuttamaansa sotkua.
"Mmm, tehdään niin, muru. Etsin meille vain jotakin lämmitettävää kaapista, joten ei haittaa, vaikka sinulla menisikin kissojen kanssa vähän pidempään."
Ainakin talossa oli joku, joka arvosti valmiiksi katettua pöytää.
Hän oli melkein valmis kääntymään ja pyytämään Wesleytä harkitsemaan vielä. Vakuuttamaan, että muutosta oli turha puhua. Miehen huomautus Mingistä sai hänet kuitenkin kurtistamaan kulmiaan.
"Ei kai mikään ole vialla?"

Knoxkin kurtisti kulmiaan ja vilkaisi oven suuntaan selvästi harkitsen kissan luo harppomista sillä sekunnilla.
”Mitä tarkoitat kärttyisellä?” hän tarkensi nojaten kätensä tukevammin keittiötasoon ja katsoi Wesleytä ankaralla keskittyneisyydellä, kuten aina hänen eläintensä hyvinvoinnin ollessa kyseessä. Ming oli pahamaineinen diiva ja ainoa eläimistä, jonka kanssa pelkkä tavanomainen varovaisuus ei ollut aina tarpeeksi, mutta varmasti vakituiset hoitajat huomaisivat, jos jokin oli vialla.
Mies nykäisi telineestä palan talouspaperia ja ryhtyi vaistomaisesti auttamaan Marigoldia läikkyneen teen pyyhkimisessä.

Wesley jäi miettimään hetkeksi. Se oli ollut jotakin, mitä hän ei osannut osoittaa sormella ja nimetä.
"En tiedä. Se ei vaikuttanut sairaalta ja liikkui hyvin, joten en tullut illalla häiritsemään. Seuraa sitä vähän ennen lähtöäsi. En osaa nimetä mikä siinä kiinnitti huomioni, vai oliko se vain tavallista pahempi diiva." Jos se oli kyseisen eläimen kohdalla mahdollista. Wesley pisti merkille pienetkin muutokset eläimissä, mutta ei suhtautunut niihin hysteerisesti, ei ennen kuin oli tarvetta.

Marigold hipaisi kiitollisena Knoxin kättä sormenpäillään, kun tämä ryhtyi auttamaan läikkyneen teen kanssa. Mies oli ollut niin uskomattoman kultainen viimeiset kaksi päivää, ensin tullut sairaalalle ja sen jälkeen passannut eilisen töidensä lomassa.
"Pitäisikö meidän varmuuden vuoksi lykätä Lontooseen lähtemistä?" nainen kysyi ja vilkaisi Knoxista Wesleyyn. Kun kyse oli eläimen hyvinvoinnista, sellaiset pienet seikat kuin ihmissuhdedraama saivat jäädä syrjään.
"Kuinka tärkeää läsnäolo kuvauksissa on?"

”Tarkastan sen, niin sillähän se selviää”, Knox vastasi tyynesti ja nakkasi kostuneen talouspaperin keittiön poikki avoimeksi jääneeseen roskakoriin kuin koripallon. Pitäisi muistaa lukita se, ennen kuin Minerva otettaisiin seuraavan kerran sisälle.
Nyt olisi kammottavan huono hetki Mingille sairastua - jos he lähtisivät ja kissan tila menisi vakavaksi, lähistöllä ei asuisi kovin montaa kissapetoihin erikoistunutta eläinlääkäriä.
Onneksi jopa toivoton Saskia saisi kissan nukutettua.
”Tulkaapas sitten”, mies viittasi Wesleylle ja Marigoldille ja lähti ovelle työntämään kenkiä paljaisiin jalkoihinsa.

"Ei teidän ole mitään syytä olla menemättä jos Ming on kunnossa." Wesley vastasi nopeasti. Hetkinen? Mitä hän tekisi mukana? Siellähän oli Saskia. Hän nousi kuitenkin, kyseenalaistamatta ääneen. Mies hölkkäsi lukitsemaan näätäeläimensä omaan huoneeseensa, palaten alas puoleen pohkeeseen yltävät turvakengät jalassaan.
"En haluaisi nipottaa, mutta minua paleltaa se että menet ilman sukkia."

Marigold hylkäsi epäonnisen teensä keittiön lavuaariin. Olkoonkin, että tilan karvaiset asukkaat olivat periaatteessa lukittuina omiin tiloihinsa, hän ei halunnut ottaa sitä riskiä, että joku niistä onnistuisi tekemään houdinit ja siinä samalla tiputtamaan mukin lattialle tai valelemaan itsensä kuumalla vedellä.
Hän seurasi Knoxia ovelle ja kiskoi takin niskaansa, suupielten nykiessä paljaille varpaille.
"Wes on oikeassa, muru. Tämä ei ole Texas."
Hänkin oli jo hiljalleen luopumassa siitä ilosta, että sai tuntea maan paljaita jalkojaan vasten, ja verhonnut ne sen sijaan vähintään kahdella sukkakerroksella.

Knox murahti polkaistessaan toisen, nauhoista valmiiksi löysäksi sidotun conversetennarin jalkaansa - hitot sukista - ja nykäisi mustan, hyvinistuvan nahkatakin naulasta, ennen kuin astui pystypäin kylmänkosteaan marraskuun aamuun. Mies ylitti kosteasta syksystä pehmenneen hiekkapihan pitkin harppauksin, joka sai toisen kengän karanneet nauhat lepattamaan perässä, ja veti auki eläimille kaikin modernein mukavuuksin kunnostetun, miellyttävän lämpiävän eläinsuojan oven auki. Kissapetojen sisähäkit olivat tyhjiä eläinten ollessa ulkona, ja Saskia oli pessyt muotoillut, monitasoiset tilat, kiinnittänyt tuoreita virikkeitä kunkin iloksi ja korvannut häkkien lämpöä ja kodikkuutta tuovat tekstiilit puhdistetuilla.
”Miten Ming vaikutti kärttyisältä?” hän toisti avatessaan mustan leopardin häkin oven ja sulki sen seuralaistensa perässä, ennen kuin astui kissan ulkoaitaukseen avoimesta ovesta. Kaste tarttui farkkujen lahkeisiin, ja valtaosa massiivisesta, näkymättömiin ja osin metsään jatkuvasta aitauksesta jäi viipyvän sumun peittoon.

Wesley oli ollut aiemmin eläintarhassa töissä, mutta pienpedot olivat enemmän hänen alaansa. Eikä mies ollut varsinaisesti heinäkuun jälkeen ehtinyt vielä tutustumaan Knoxin kissoihin miehen kanssa kovin paljon, joten hän huomasi vetävänsä syvään henkeä kun astui miehen perässä häkkiin.
"Se ei ollut yhtä.. Yhtä..." Mies haki oikeaa sanaa. Hän ei oikein tiennyt miten olisi kuvaillut sitä käytöstä.
"En keksi sanaa. Levoton?"

Marigoldia oli hymyilyttänyt, kun Knox oli ensimmäisen kerran esitellyt eläinten tiloja. Se oli ollut niin miehen tapaista, että hän oli ollut pakahtua siihen paikkaan hellyydestä - ihmiset kiskoivat kolme sukkakerrosta jalkoihinsa ja heräsivät yöllä rankkasateessa asettamaan ämpäreitä sinne, mistä katto kulloinkin antoi myöten, mutta eläinten olot olivat viimeisen päälle.
Voi Luoja, tämän takia Knox oli niin vastustamattoman ihana ystävä.
Nyt naisen kasvoilla ei kuitenkaan näkynyt hymyä. Ei auttanut kuin toivoa, että kaikki olisi hyvin. Olisi kammottavan huonoa tuuria, jos Ming olisi sairastunut tai loukannut itsensä juuri nyt.
Tunnelma ulkoaitauksessa oli lähes unenomainen. Joku olisi voinut sanoa sitä uhkaavaksikin.
"Oliko se eilen aamusta vielä oma itsensä?" Marigold puuttui puheeseen, vilkaisten Wesleytä.

Knoxin huomio harhaili keskustelusta vierasta esinettä metrin levyisestä, virtaavasta purosta noukkivaan, liukkaalla pientareella kyykkivään hahmoon heidän edessään. Saskia oli ottanut kiinni nuoresta pajusta ja tavoitteli sormenpäillään kivien väliin jumittunutta, kirkkaankeltaista ämpäriä, joka oli ilmeisti ottanut osumaa vahvoista leuoista, shokkeeraavan pinkki hiuskuontalo villapipon alle kätkettynä ja kulmat tiukassa, keskittyneessä kurtussa.
Eikä toivoton idiootti - kaikista hänen sanomisistaan huolimatta - huomannut takaansa lähestyvää varjoa. Ming lipui märän maan yli äänettömin, petollisen kiireettömin askelin, kellanvihreät silmät Saskian pyöreähköön hahmoon lukkiutuneina.
Knox karjaisi niin, että Saskia oli pudota vatsalleen veteen, ja ylitti puuttuvat metrit juoksuaskelin. Hän hyppäsi joen yli, liukasteli märällä nurmella tasapohjaisissa tennareissaan ja kavahdutti kissapedon linjastaan hyökkäämällä puolustukseen ojennetuin käsivarsin saalistajan ja saaliin väliin.
Saskia nousi tärisevin polvin jaloilleen ja kompuroi joen yli kumisaappaissaan, kalpein rystysin puristettu ämpäri käsissään, liittyen Wesleyn ja Marigoldin seuran turvaan. Nuoren naisen hyväntahtoiset kasvot olivat valahtaneet kalmankalpeiksi.
Knox tuijotti mustaa kissaa kaksikon kiertäessä toisiaan kiireettömässä ringissä. Hän laskeutui hitaasti kyykkyyn ja antoi oikukkaan leopardin haistella käsiään, vastaten sitten sen tervehtivään, kotikissaa muistuttavaan puskuun omalla päällään, hieraisten omaa kulmaansa vasten Mingin jaloa, mustaa päätä. Mies silitti kissan kiiltävää, paksua turkkia, jolla viipyi muutama kastepisara ja tutki samalla kärttyisäksi syytettyä eläintä.
Saskia perääntyi sydän pamppaillen takaisin eläinsuojaa kohti nähdessään Knoxin uhkaavan, raivoisan katseen.
”Minkä arvelet mahdollisesti aiheuttaneen oudon käytöksen?” mies kysyi Wesleyltä, haluten kannustaa hoitajaa kehittämään asiantuntemustaan, ja tarkasti matalasti murisevan leopardin ikenet.

Wesley oli hetken melko varma että Saskiasta tulisi pian Mingin ruokaa tai uusi lelu. Hän oli kolmen kuukauden aikana kuullut tämän keskustelun naisen varomattomasta käytöksestä useamman kerran (ja muisti sen aina itse). Oliko Saskialla kenties toiveita kuolemansa suhteen? Mies silitti heidän luokseen tulleen naisen selkää ennen kuin tuo katosi suojaan.
Ruskeat silmät seurasivat eläimen liikkeitä, hakien merkkejä samoista signaaleista kuin eilen.
"Stressi. Se ei vaikuttanut sairaalta ja liikkuu edelleen hyvin, eikä näytä olevan kipeä mistään. Nyt se on rennompi, jos niin voi sanoa." Ming oli vaaninut toista hoitajaa minuutti sitten. Sellainen ei ollut rennoimmillaan.
"Tai jokin sen häkissä ei ollut hyvin, mikä mahdollisesti aiheutti stressin. Kumpikaan meistä ei ole huomannut mitään." Wesley vilkaisi pikaisesti kohti suojaa, jonne Saskia oli karannut Knoxin katsetta karkuun.

Marigoldin katse etsiytyi ensin hitaasti nurmikon poikki kulkevaan Mingiin ja singahti sitten salamana kissan katseen suuntaan.
Saskia.
Nainen tunsi sydämensä jättävän välistä lyönnin ja lihastensa jännittyvän, mutta Knox oli silti nopeampi. Karjahdus sai hänetkin hätkähtämään, vaikka alitajunnan tiedostamaton osa oli jo osannutkin odottaa sitä. Miehen suunnatessa kohti kissapetoa Marigold ojensi käsivartensa kohti pelästynyttä naista ja veti tämän hetkeksi kainaloonsa, katse tiukasti mieheen ja leopardiin kiinnittyneenä.
"Ei mitään hätää, muru, kaikki on hyvin. Keitetään sinulle kaakaota talolla", hän kehräsi Saskialle, silittäen tämän käsivartta. Älä koskaan käännä selkääsi oli ensimmäinen ohje, jonka Marigold muisti iskostaneen mieleensä. Hän oli saanut siitä kipeän, yhä pahoinvointia herättävän muistutuksen jouduttuaan kiiruhtamaan sairaalaan, odottamaan epätoivoisesti tietoa siitä, selviäisikö hänen ystävänsä edes hengissä.
Asiasta olisi keskusteltava myöhemmin. Nyt Saskia oli vielä liian järkyttynyt, tyttöparka.
"Tapahtuiko eilen mitään muuta poikkeavaa, joka olisi voinut heijastua Mingin käytökseen?"

Knox tutki Mingin solakan, mustan kehon varmoin, tottunein käsin. Leopardi haisteli miehen takin hihaa viikset värähdellen ja häntä keinahdellen, mutta kallisti päätään miehen silittäessä sen leukaperiä ja hieroi päätään käsittelijänsä olkapäähän.
”Ainakaan siinä ei ole mitään ulkoista vikaa”, mies sanoi ja tarkasti vielä eläimen nenän ja silmät, mitä Ming protestoi painamalla korvansa luimuun ja irvistämällä.
”Tarkkaillaan sitä tänään. Jos jokin menisi vikaan matkamme aikana, meidän on otettava päivystysyhteys pätevään eläintarhaan”, Knox huokasi suoristautuen ja työnsi jalkaansa vaivihkaa tavoittelevan leopardin lujasti kauemmas, ennen kuin perääntyi selkäänsä kääntämättä takaisin Wesleytä ja Marigoldia kohti.
Kissoille ei koskaan käännetty selkäänsä - miten ensimmäinen sääntö petojen kanssa työskentelystä saattoi olla niin vaikeaa sisäistää? Hänen olisi pidettävä Saskialle jälleen puhuttelu.

"Mikä on lähin pätevä?" Wesley halusi tietää. Hän muistaisi sen, Saskia tuskin. Berliinistä hän saisi apua milloin tahansa, mutta se oli Saksassa asti. Wesley piti katseensa Mingissä, jossain eläimen tassujen tienoilla.
"Lupaan pitää sitä erityisesti silmällä."

"Se liikkuukin kauniisti", Marigold vahvisti ja tunsi hetken epävarmuuden pistoksen. Hänen pitäisi tosiaan lakata hokemasta itsestäänselvyyksiä, ennen kuin Knoxkin alkaisi inhota häntä sen vuoksi. Mutta eläimet, niin kuin ihmisetkin, heijastivat paitsi fyysistä pahaa oloaan, myös henkistä ahdistustaan kehoonsa ja sen liikkeisiin.
Ajatuksissaan hän hipaisi Wesleyn hartiaa iloisena siitä, että mies oli niin hyvä ja vastuullinen työntekijä. Kyllä tämä pärjäisi, vaikka he olisivatkin jonkin aikaa meren toisella puolella.
Saskian puolesta hän oli huolissaan.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1651
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: I've got a tiger by the tail   La Marras 11, 2017 5:41 pm

”Tunnen Chester Zoon eläinlääkärin. Pätevä kaveri”, Knox vastasi pyyhkäisten käsiä mustien farkkujensa reisiin ja kävelytti Wesleyn ja Marigoldin sitten takaisin eläinsuojalle katsellen koko ajan valppaasti taakseen. Mutta Ming oli kadonnut takaisin sumuun. Luultavasti leopardi kiipeäisi yhteen puistaan, josta voisi tarkkailla valtakuntaansa.
”Sinne on täältä muutama tunti, mutta se ei ole ongelma, kun pidätte eläimiä silmällä.”
Mies sulki ulkotarhaan vievän oven heidän perässään, mutta jätti auki muovikaistalein suojatun, kissanmentävän luukun, joka päästäisi Mingin sisätilaansa oman tahtonsa mukaan. Hän lukitsi häkin oven huolellisesti ja tarkasti tottuneella katseella, että kaikki oli kunnossa, ennen kuin lähti takaisin taloa kohti.
Onneton Saskia istui päätalon kivisillä portailla hartiat lysyssä, ja Knoxin ilme synkkeni.
”Jatketaan kohta”, hän sanoi Wesleylle ja Marigoldille viitaten kaksikkoa palaamaan sisälle sillä välin, kun hän keskustelisi jälleen kerran hoitajansa kanssa.

"Selvä. Onhan yhteystiedot ylhäällä?" Piti varmistaa. Hän ei välttämättä saisi Knoxia heti kiinni ja Saskian muistiin hän ei halunnut luottaa. Wesley ei halunnut olla se joka soittaisi Knoxille ja kertoisi huonoja uutisia, koska nainen ei muistaisi puhelinnumeroa.
"Mm, jep." Wesley livahti nopeasti sisälle ja veti kengät jaloistaan. Knox oli sanonut että jatketaan kohta, eli oletettavasti tuolla oli vielä asiaa. Hän sulki roskiksen, tietäen omien näätiensä tonkivan sitä Minervan ohella.

Marigoldin sydän särkyi hieman, kun hän näki Saskian surullisen hahmon. Naisen täytyi tuntea olonsa kammottavaksi. Virhe oli ollut typerä, eikä sellaisiin ollut varaa silloin, kun toimittiin isojen, voimakkaiden ja vaistojensa varassa elävien eläinten kanssa.
Hän kyyristyi hetkeksi naisen eteen ja sipaisi tämän pipon alta pilkistäviä hiuksia, yrittäen hakea katsekontaktia.
"Kaikki on hyvin, muru. Laitan sen kaakaon keittymään", hän kuiskasi pehmeästi ennen kuin suoristautui ja vilkaisi Knoxia, sipaisten vaivihkaa miehen käsivartta. Hän ymmärsi kyllä, miksi hermot olivat kireällä, mutta Saskia oli selvästi pahoillaan.
Vasta sitten hän seurasi Wesleytä sisälle.
"Olisi voinut käydä pahasti."

Wesley käveli takaisin tietokoneensa ääreen. Hän harkitsi yläkertaan katoamista, mutta ei jaksanut olla varpaillaan milloin mies itse palaisi sisälle.
"Mmmm. En edes tiennyt että hän oli häkeissä."

Marigold meni etsimään maitoa jääkaapista. Nyt tarvittiin kaakaota, oikeasta suklaasta tehtyä, ei pelkästä kaakaojauheesta.
"Hän yrittää niin kovasti", nainen huomautti ja käänsi katsettaan hetkeksi ikkunaa kohti, kun erotti Knoxin äänen. Voi Saskia-parka...
"Mutta tuollaiset virheet eivät ole sellaisia, jotka voisi vain kuitata kädenheilautuksella."

"Eivät olekaan. Saskiann itsensä takia." Neuroottisen huolellinen Wesley saattoi olla, mutta hän ei unohtanut sellaisia asioita. Mutta hän ei koskaan tekisi tuollaista virhettä. Mies ei vieläkään käyttäytynyt normaalisti naisen läsnäollessa.

Marigold sen sijaan tuntui unohtaneen, että heidän välillään olisi pitänyt vallita kiusallinen hiljaisuus.
"Niinpä. Eikä Knox tahallaan ole ilkeä, hän on vain huolissaan. Eikä mikään ihme, minuakin kylmää yhä, kun muistelen onnettomuutta..."
Hän vilkaisi Wesleytä olkansa yli.
"Otatko kaakaota?"

"En." Lyhyt, ytimekäs vastaus. Ilman hymyä, edes katsetta naisen suuntaan. Wesley ei ollut aikeissa antaa kaiken vain... Normalisoitua. Jos hän yrittäisi olla hetken vihainen, se menisi ohi.

Marigold katsoi Wesleytä hetken, mutta kääntyi sitten hellan puoleen ja alkoi kuumentaa maitoa huolellisesti kattilassa. Knoxin ääni kantautui edelleen ulkoa, ehkä pitäisi lisätä ekstrasuklaata ihan vain lohdutukseksi.
"Sinä siis tosiaan aiot muuttaa?" hän kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.

Wesley sulki korvansa Knoxin ääneltä. Hän ei halunnut tietää miltä mies kuulosti vihaiselta. Olkoon se mysteeri sihen asti, kun hän tekisi jotakin pahaa.
"Aion. En aio muuttaa mieltäni."

Marigold sekoitti maitoa huolellisesti pohjaa myöten sen alkaessa höyrytä kevyesti. Pian neste olisi riittävän kuumaa, jotta suklaan saisi lisättyä sekaan kauniisti.
"Minusta tuntuu vain epäreilulta, että sinä joudut muuttamaan."

"Ei se ole epäreilua. Sinä olet Knoxin jokin ja minä olen työntekijä." Joten, hän muuttaisi. Noilla kahdella oli henkilökohtaisia asioita myös, hänellä ei kenenkään kanssa talossa. Ei sellaisia, jotka olisivat oikeuttaneet jäämään tänne.
"Joten, etsin asuntoa kun olette poissa ja toivottavasti muutan pian paluunne jälkeen."

He olivat käyneet tämän tismalleen saman keskustelun aikaisemminkin.
Marigold huokaisi ja hiljeni taas hetkeksi kuuntelemaan ulkoa kuuluvaa ääntä, ennen kuin alkoi käydä kaappia läpi etsien sinne jemmaamaansa suklaata. Siinä toivossa, että se olisi laputettuna selvinnyt yhteisasumisen riemuista. Vaikka ei häntä haitannut jakaa ruokiaan.
"Sano vain, jos tarvitset sitten apua."

"En tarvitse." Hän ei kaivannut apua keneltäkään, ei nyt. Wesley hoitaisi tämän aivan itse. Hän vilkaisi ulko-oven suuntaan. Eiköhän Saskia olisi jo tarpeeksi surkeana? Onneksi tuo lähtisi Lontooseen.

Marigold nielaisi.
"Selvä."
Hän löysi kuin löysikin suklaalevyn (josta joku oli käynyt nappaamassa pari riviä lapusta huolimatta, Knox todennäköisesti) ja alkoi hienontaa sitä maidon joukkoon sulamaan. Matka Yhdysvaltoihin ei olisi voinut tulla parempaan aikaan, ellei Ming nyt sairastuisi.
"Minun tulee ikävä näätiä."

"Ne käyvät täällä kanssani." Etenkin jos Wesley yöpyisi täällä välillä. Mies huokaisi ja sulki koneensa läpän. Tulisiko Knox kohta? Hän halusi paeta tämän hullujenhuoneen menoa hetkeksi.

Se sentään sai Marigoldin hymyilemään.
"Oi, täytyy pitää sitten herkkuja niiden varalta kaapissa."
Keittiössä tulisi olemaan oudon hiljaista, kun Pavlov ei enää paiskoisi kuppiaan ympäri keittiön lattiaa, pyhää vihaa tuntien.
Suklaa sekoittui kauniisti maidon joukkoon ja Marigold käänsi levyn pois päältä. Hän antoi kattilan kuitenkin vielä levätä puolittain lämmössä.
"Millaista asuntoa ajattelit etsiä?"

Ovi aukesi ja itkuinen Saskia ripusti kostean takkinsa naulaan.
”— edes teelusikallinen maalaisjärkeä!? Etkö tajua, että voit kuolla tuollaisen virheen takia?” Knox huusi kellertävät silmät palaen ja viittoili kiihkeästi kädellään.
”En voi pitää sinua töissä, jos en voi luottaa siihen, että osaat huolehtia omasta turvallisuudestasi - saati kenenkään muun. Yksi mahdollisuus lisää, mutta sen jälkeen vaihdat työpaikkaa, onko selvä?”
Saskia nyökkäsi katse lattiassa ja pyyhki märkiä poskia kämmenselkiinsä, ennen kuin pakeni yläkertaan. Knox hieraisi väsyneitä kasvojaan turhautuneena ja raastoi sormet läpi hiuksistaan.

Wesley yritti olla kuin ei kuulisi sitä. Hän tiesi ettei mies tarkoittanut pahaa, mutta se kuulosti rajulta.
Ei hänkään haluaisi eläintään syylliseksi jonkun kuolemaan, ihmisen virheen takia. Virheen, joka olisi vältettävissä.
"... Olit sanomassa?"

Marigold huokaisi, otti esiin kissanpennun kuvalla varustetun vaaleanpunaisen mukin (jota kukaan ei tuntunut tunnustavan omakseen) ja kaatoi siihen varovasti juomaa, joka tuoksui vahvasti suklaalta. Hän palautti kattilan takaisin liedelle ja tiputti lusikaan mukiin, ennen kuin kääntyi ympäri ja asteli Knoxin luo.
"Muru, ota kaakaota, se on vielä lämmintä," hän kehräsi hipaisten kiukusta jännittynyttä hartiaa ja tummia hiuksia.
"Käyn viemässä tämän Saskialle, tulen pian takaisin", hän lisäsi, kissanpentukuppia kohottaen.

Knox painoi hetkeksi kädet kasvoilleen hengittäen syvään, mutta rentoutui asteen Marigoldin kosketuksesta. Häntä suututti joutua itkettämään hyväntahtoista Saskiaa yhä uudelleen ja uudelleen, mutta miksi - jumalauta - nainen ei ottanut opikseen? Pitäisikö kissan raadella nainen invalidiksi?
”Goldie, olet aarre”, mies huokasi pakottaen huulilleen hymyn, poimi kaapista mukin ja kaatoi sen pohjalle aitoa, herkullista kaakaota.
”Tuttujen eläinlääkärien yhteystiedot ovat ilmoitustaululla”, hän lisäsi Wesleyllle muistaen miehen aikaisemman kysymyksen. Kaikki olennainen tieto tilan eläinasukkaista oli koottuna eläinsuojan seinälle.

"Mm. Aivan, siellä." Luojalle kiitos, ettei niitä tarvittu usein. Wesley vilkaisi miestä, puraisten kevyesti huulensa sisäpintaa.
"Onko jotain erityistä mitä pitää muistaa? Ruokia on kaikille, mitään erityistä ei ole tulossa?"

”Ei, Saskia tulee Lunan ja pöllöjen kanssa takaisin perjantaina, jos kaikki menee hyvin”, Knox vastasi nojaten selkänsä keittiötasoon ja sulki silmänsä sulan suklaan hyväillessä makuaistia.
”Ja laitan tarkempia ohjeita uuden tilan valmistelusta, ennen kuin tulemme Zephyrin kanssa”, mies lisäsi viitaten yrityksen päätilalla Texasissa asuvaan leopardiurokseen, josta tulisi Animal Kingdom UK:n uusin asukas.
”Otan Minervan sisään”, hän varoitti vielä olkansa yli lähtiessään alakerran keittiön ovelle, jonka vieressä siperialaisen kesyketun ulkotarha oli, mikäli Wesleyn pienemmät lemmikit olivat mahdollisella tulilinjalla. Sudet olivat käyneet jo liian suuriksi sisävierailuille omaa suojaansa lukuun ottamatta, joten oikeus oli rajoittunut jälleen vain punaturkkiseen kettuun.
Joka ottikin siitä kaiken ilon irti sinkoamalla alakerran poikki niin, että vanha persialaismatto kiertyi rullalle ja jalkalamppu sohvan vieressä uhkasi kaatua nurin.

Englantilaismies nyökkäsi, vilkaisten ylös. Hänen eläimensä taisivat olla edelleen lukkojen takana ja oikeassa paikassa.
"Ota va... Luoja. Joskus tuo kettu rikkoo vielä itsensä." Yleensä Minervan pörrösalamainen olemus ja vauhti hymyilyttivät Wesleytä, mutta ei nyt.

Knox kohautti olkiaan ja seurasi hymyillen, kuinka pähkivä kettu sinkosi sohvan yli kuin painovoimaa tuntematta, kiepahti hänen jaloissaan pörheä häntä peräsimenä ja siirtyi sitten tutkimaan mikä kaikki oli muuttunut edellisen vierailun jälkeen.
”Jokin huonosti?” mies kysyi siemaisten kaakaonsa loput, sillä Wesley vaikutti happamalta.

Minerva oli hullu. Ihanan hullu. Wesley suorastaan ihaili pientä karvapalloa. Sitä tulisi ikävä.
"On, mutta ei mitään mille sinä voisit mitään." No se oli totta. Ainakin osittain.

”Vai niin”, mies vastasi mutkattomaan tapaansa, huuhtaisi mukin ja nosti sen takaisin kaappiin, ennen kuin kumartui lattiatasolle leikittämään seurankipeää eläintä, joka kävi vaarallisen lähellä lemmikkiä, vaikka Knox vannoi, ettei hänellä ollut lemmikkejä. Jos hän ei voinut asialle mitään, olisi turha jatkaa asiasta utelua.
Minerva vingahteli ketun kimeydellä kiehnätessään isäntänsä käsiä vasten ja läimiessä miehen kasvoja puuhkahännällään.
”Kaakaota on vielä kattilassa.”

Wesley pudisteli kevyesti päätään. Sanoi mies mitä tahansa, Minerva oli lemmikki. Hän ei hyväksyisi muuta selitystä.
"Jätän sen Marigoldille." Pitäisi naisen itsensäkin saada, kerran oli sen keittänytkin.
"Minerva, halkeat vielä joskus onnesta."

"Jätät minulle mitä?" Marigold tiedusteli palatessaan keittiöön ilman mukia - mikä oletettavasti oli hyvä merkki, sillä se tarkoitti, ettei häntä ollut käännytetty suoraan oven takaa pois. Hänen katseensa osui Knoxiin ja kettuun, ja hymy kohosi naisen huulille.
"Oi että, pääsitkö sinä taas sisälle leikkimään?" hän hyrisi ketulle, laskeutuen kyykkyyn tervehtiäkseen väkkärän lailla pyörivää olentoa.

"Kaakaota." Wesley vilkaisi kelloa ja asteli jääkaapille. Pavlov voisi saada päiväruuaksi vihanneksia. Se vihasi niitä, mutta saisi kuitenkin.
"Käyn ruokkimassa Pavlovin." Hän palasisi vielä tuomaan sen pakastevihannespussin alas, mutta ei ihan heti. Nietzsche oli keksinyt viihdyttää itseään.

Minerva heittäytyi vasten Marigoldin polvia ja ähersi itseään sitten ympäri naisen jalkoja tulenpunainen turkki syksystä pörhistyneenä. Knox hymyili naiselle, mutta jäi katsomaan tämän kasvoja hento epäilys mieltään nakertaen.
”Onhan kaikki hyvin?” hän kysyi Wesleyn kadottua lyhytsanaisesti ja kurottui hipaisemaan peukalonsyrjällään naisen pisamaista poskea.

"No voi sugar, mikä vieterieläin sinä olet", Marigold nauroi ketulle, joka sinkoili hänen ympärillään pulisten samalla kettumaiseen tapaansa. Se oli kuin tuulahdus lämmintä, syksyistä päivää.
Hän siirsi katseensa ketusta Knoxiin ja hymyili.
"On, on, ei huolta. Sinulla on muuten kaakaota tuossa..."
Hän kumartui lähemmäs ja painoi suukon miehen suupielelle.
"Wesleyllä taitaa vain olla vähän murhetta."

Knox laski kätensä hetkeksi Marigoldin niskalle naisen nojautuessa lähemmäs ja varasti viattoman, kevyen suukon naisen huulilta. Minerva kellahti selälleen heidän väliinsä, kiemurrellen rapsutuksia odottaessaan mustat jalat viuhtoen. Mies laski kätensä sen vatsalle.
”Kiitos kaakaosta”, hän sanoi muistaessaan ja kurtisti sitten uudelleen kulmiaan.
”Kitten, tiedäthän, että jos jokin on huonosti, voit puhua minulle?”

Marigold ei voinut olla hymisemättä ketun huomiontavoittelulle ja laski itsekin kätensä rapsuttamaan vatsan pehmeää karvaa.
"Ole hyvä. Tarvitsit sitä", hän vastasi, ja piti hymyn kasvoillaan.
"Tiedän. Mutta kaikki on hyvin."
Tällä kertaa hän ei voisi. Koska asia ei koskenut yksin häntä.
"Millainen olo sinulla itselläsi on, muru? Se, mitä aitauksessa tapahtui tänään..."

Miehen kellertävät silmät kovenivat.
”Se ei tapahtunut ensimmäistä kertaa. Se tyttö on turvallisuusriski”, hän huokasi turhautuneena ja hieraisi kasvojaan.
”En totta puhuakseni tiedä enää, mitä tehdä. En voi olla vastuussa siitä, että löydän hänet joku päivä kuolleena yhdestä aitauksista.”

"Tiedän", Marigold myönsi surullisesti. Hän ei ollut ollut täällä kovinkaan pitkään, eikä tämä silti ollut ensimmäinen kerta, kun Saskia oli joutunut puhutteluun. Ja kun kyse ei ollut mistään pienestä, se, että käänsi selkänsä villieläimelle, ei ollut lainkaan samaa luokkaa kuin vaikka papereiden tulostaminen vahingossa kaksipuolisen sijaan yksipuolisina.
Marigold ojensi kätensä ja laski sen lohduttavasti miehen poskelle.
"Ehkä hänelläkin on murheita?"

Knox nojasi päänsä hetkeksi vasten naisen kättä ja huokasi sitten rapsuttaen hajamielisesti ketun pörheää turkkia, kunnes se kyllästyi ja lähti tutkimaan huoneen muuttuneita tuoksuja.
”Sillä ei ole mitään väliä. Jos hänellä ei ole rahtuakaan itsesuojeluvaistoa tai maalaisjärkeä - tai jos hänellä on pulun muisti, mitä minun on tarkoitus tehdä?” mies kysyi tuskastuneena.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1651
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: I've got a tiger by the tail   La Marras 11, 2017 5:41 pm

"Huoneeni voi demonstroida hänelle mitä käy jos Ming saa hänet hampaisiinsa." Kuului portaista. Wesley tuli alakertaan, pumpulia kahdessa eri muovikassissa. Hän ei vilkaissutkaan kahta muuta päin, kun meni viemään vihannespussin takaisin jääkaappiin.
"Jos tuntuu ettei hän muuten ymmärrä. Voin ripotella pumpulille tekoverta."

"Ehkä hänen ajatuksensa ovat muualla?" Marigold yritti ehdottaa. Ehkä pitäisi yrittää puhua Saskian kanssa vielä uudelleen, kunhan nainen olisi saanut hetken rauhoittua. Minervan keksiessä itselleen uuden, kiinnostavamman aktiviteetin Marigold suoristautui ja kääntyi sopivasti saapuneen Wesleyn puoleen.
"Voi ei! Nietzschekö taas?"

”Olet tervetullut yrittämään”, Knox sanoi sukaisten lyhyttä, tummaa tukkaansa ja suoristautui lattialta. Hänen keinonsa olivat lopussa. Hän ei halunnut joutua pelkäämään työntekijöidensä puolesta. Saskia oli ihana, tunnollinen ja ahkera olento, eikä mies voinut ottaa vastuuta onnettomuudesta, joka tapahtuisi ennemmin tai myöhemmin. Eikä hänellä ollut varaa pitää työntekijää, joka ei voisi toimia suoraan petojen kanssa.
”Jos hän työskentelee kissojen ja susien kanssa, hänen ajatustensa pitää olla sataprosenttisesti työssä”, mies vastasi ja kumartui solmimaan conversen avonaiseksi jääneet nauhat.
”Lähden työstämään kissoja.”

Wesley irvisti hieman. Hänen ajatuksensa eivät olleet. Ne olivat aivan muualla. Hitto. Olisiko vain pitänyt sanoa suoraan, eikä jättää asiaa odottamaan noiden paluuseen asti. Koska hän työskenteli eläinten kanssa. Se näkyi miehen ilmeetä että hän mietti, mutta ei sanonut sitä ääneen.

Marigold katseli Knoxia hieman huolissaan, muttei pukenut huoltaan sanoiksi. Hän uskoi silti ymmärtävänsä. Saskia oli niin uskomattoman herttainen, mutta hänen työskentelytavassaan oli yksinkertaisesti huolimattomuuden leima, mitä turvallisuuteen tuli.
Hän hipaisi Knoxin hartiaa kevyesti, kuin olisi sillä tavalla yrittänyt purkaa jännitystä.
"Laitan lounaan valmiiksi", nainen lupasi, ja katsahti sitten huolestuneesti Wesleytä. Hän oli jo kerran joutunut pulaan puuttumalla toisten asioihin, mutta...
"Wes, voiko se sinun asiasi varmasti odottaa siihen, että palaamme?"

Wesley keinui kevyesti kantapäiltään päkiöille sekä takaisin. Nyt kun Marigold kysyi, oli aika hankala peruuttaa sitä.
"Koetan saada asunnon sen jälkeen kun palaatte Englantiin." Se vain tuli ulos.
"Lupaan ettei se vaikuta töihini ja olen silti tavoitettavissa samoin kuin olisin täällä ja voisin tarvittaessa yöpyä täällä milloin tahansa."

Asialla tuntui olevan jotain tekemistä Marigoldin kanssa, mutta Knox ei ollut varma halusiko tietää. Hän katseli kaksikkoa hetken ovelta, suoristaen nahkatakkinsa matalia, pystyjä kauluksia ja antoi katseensa kietää naisesta Wesleyyn.
”Ahaa, selvä”, hän sanoi aavistuksen hämillään - eihän hän pakottanut työntekijöitään asumaan täällä. Luoja tiesi hänkin toivoi usein voivansa muuttaa muualle, sillä talo ei ollut viehättävä eikä yhteiselo helppoa.
”Mikäs siinä. En valitettavasti voi tarjota palkankorotusta, mutta olet tervetullut muuttamaan takaisin, jos siltä tuntuu”, Knox lisäsi suoden Wesleylle sympaattisen hymyn, ”ja lainaa vapaasti rekkaa muuttoavuksi.”

Tämä ei kuulunut hänelle. Ei millään lailla.
Marigold kääntyi kattilan puoleen aikeenaan tarkastaa, olisiko kaakao vielä lämmintä. Ja mahdollisesti lämmittää se uudelleen. Hän oli edelleen kuolemassa nälkään niin että melkein heikotti.
"Helpompihan sinun olisi täällä asua. Et joudu lähtemään ajamaan aamuvarhaisella."
Sanat pakenivat ennen kuin hän ehti estää itseään. Kieltä kymmenelle hammasriville.
"Sitä paitsi minä muutin tänne sinua myöhemmin."

"Tiedän ja en pyytäisikään." Koska vaihtoehtona oli myös asua täällä, mutta asuinkumppanit ajaisivat hänet kohta hulluksi. Mies jäätyi täysin Marigoldin sanoessa muuttaneensa tänne hänen jälkeensä. Englantilainen irvisti hieman. Hän aina pelkäsi salaa saavansa selkäsaunan Knoxilta jos tuo saisi tietää (luoja tiesi miksi, ei Knox ollut väkivaltainen) ja nyt nainen sitten läväytti tuon? Kiitos.
".... Mmmnh."

Knoxin kulmat painuivat, ja hänen katseensa kiersi jälleen kaksikon väliä. Hän tunsi pienen, kipeän vihlaisun jossain rintansa tietämillä.
Myöhässä. Niin pahasti myöhässä.
”Kuulostaa siltä, että teillä on vähän puhuttavaa”, hän totesi, perääntyi askeleen ovea kohti ja harppoi sitten ulos. Kissojen kanssa työskentelystä ei tulisi mitään tässä mielentilassa, joten hän voisi käydä vaikka kaupassa. Tai ajamassa. Tai jossakin.

Marigold käännähti ympäri vasta kuullessaan Knoxin loittonevat askeleet.
"Knox-!"
Mutta mies oli jo ehtinyt harppoa ovelle, eikä Marigold tiennyt, olisiko hänen pitänyt seurata vai ei. Hän katsahti Wesleytä, melkein kuin olisi yrittänyt hakea tältä apua.
"Anteeksi, Wes, en olisi... en olisi saanut..."

"Ei meillä o..." Knoxin mentyä mies kääntyi Marigoldin puoleen.
"Oikeasti? Oliko pakko?" Jos hän ei erehtynyt, oli nyt myös kolmannella osapuolella paha mieli. Hitto soikoon!
"Kumpi selittää hänelle ettei se ole sitä mitä hän luuli sen nyt olevan, koska selkeästi sitä on salailtu häneltä? Helvetin helvetti, Marigold!" Wesley ei ollut kovin avuliaalla tuulella juuri nyt.

Marigold räpäytti silmiään ja nyhersi sormillaan villatakin helmaa. Knoxin villatakin. Hän hätkähti Wesleyn tiukkaa äänensävyä ja katsoi miestä onnettomana.
"... Luulee mitä?"

"Siis minä tajuan mutta sinä et? Totta hitossa tämä näyttää siltä että me... Teimme sen mitä olisit humalassa halunnut tehdä." Sulavaa kertoa asiasta näin.

Marigold räpäytti silmiään uudestaan, entistä hämmentyneempänä. Hänen vähäisetkin muistikuvansa olivat haalistuneet epämääräisiksi kuviksi.
"Mitä minä olisin... Wes, makasinko minä sinun kanssasi?" hän kysyi hämmentyneenä.

"Et! Mutta halusit pysähtyä taukopaikalle ja pysäytin, luulin että sinua oksettaa. Ja melkein työnsit kätesi housuihini." Wesley antoi sen kaiken tulla nyt. Se oli ollut... Melko loukkaavaa, kun sen yhdisti sitä seuranneeseen päivään.
"Ja koska tätä on salailtu, se vaikuttaa siltä että olisimme.... Niin. luojan kiitos Knox ei ole mustasukkainen tai aggressiivinen."

Wesleyn sanat saivat Marigoldin painamaan käden järkyttyneenä suulleen.
"Voi ei, muru, minä olen ihan kamalan, kamalan pahoillani!", hän henkäisi, kyyneleet puskivat silmiin.
"Teen typeriä asioita, kun juon liikaa..."
Ei, se ei ehkä kuulostanut siltä, miltä piti.

"Olisi ihanaa jos lakkaisit mainostamasta sitä miten typerää oli pitää sinusta. Arvostaisin. Todella." Wesley puhisi. Hän halusi tukistaa itseään tuskastuneena.
"Minä selvitän tämän Knoxin kanssa. Puhuisit vielä ohi suusi."

"Ma-mainostamasta? Muru, en minä sitä tarkoittanut!" hän henkäisi ja pudisti päätään.
"En vain olisi saanut tehdä mitään sellaista, se oli..."
Wesleyn syytös teki kipeää, vaikka se olikin totta. Hän todella sanoi aina väärät asiat, jotka vain pahensivat tilannetta.
Olohuoneesta kuului kovaääninen rysähdys. Minerva.

"Sinä vain saat kaiken kuulostamaan siltä kuin olisin jok-" Wesleyn lause jäi kesken ja hän lähti olohuoneeseen. Nyt jos se helvetin kettukin loukkaantui, hän menisi moottoritielle makaamaan.

Marigold seurasi Wesleytä pelästyneenä olohuoneeseen.
Kaikeksi onneksi Minerva oli ehjä. Samaa ei voinut sanoa jalkalampusta, joka oli pudonnut pöydältä ja iskeytynyt vasten lattiaa.
"Voi Minerva-rakas, tule tänne", Marigold maanitteli ja ojensi kätensä kohti kumipallon lailla sinkoilevaa kettua.

"Luoja tuo kettukin tapattaa itsensä vielä joskus..." Wesley mutisi, ravaten takaisin keittiöön. Hän alkoi lakaista palasia rikkalapioon, vastustaen halua itkeä ääneen.

Taivaan kiitos Minerva tuli kiehnäämään jalkoihin ennen kuin - toivottavasti - ehti satuttaa itseään ja Marigold nappasi eläimen nopeasti syliinsä.
"No niin muru, eiköhän tämä ollut tässä", hän leperteli ja istahti alas sohvalle kettu sylissään, tarkistaakseen, ettei se ollut vahingossakaan satuttanut itseään lasinsiruihin. Tai mihinkään muuhunkaan.
"Tiedän, tiedän, sinua kiukuttaa. Mutta isi tulee kyllä ihan pian takaisin kotiin..."
Knox ei olisi ehkä arvostanut isin titteliä yhtään sen enempää kuin omistajankaan, mutta mies ei ollut nyt kuulemassa.
Mikä oli hänen syytään.
"Wes?"

Wesley vilkaisi naista. Vaikka hän oli vihainen, silti silmät olivat enemmän nuhdellun kultaisen noutajan, kuin leiskuivat kiukusta.
"No?"

Marigold oli juuri tarkistamassa ynisevän ketun varpaita.
"Puhutko sinä hänen kanssaan? Knoxin?" hän varmisti ja juoksutti sormiaan syksyn kunniaksi pörhistyneen turkin lomassa. Minerva ei vaikuttanut kipeältä, mutta hän ei ottaisi riskejä.
"Minä en... en halua puhua ohi suuni."
Hän nieli määrätietoisesti kyyneleensä.

Wesley nielaisi.
"Puhun. Mutta en sinun takiasi, ymmärrätkö? Puhun hänelle, koska hän on mukava ihminen, hyvä pomo ja ei ansaitse tällaista." Jestas että elämä osasi olla vaikeaa.

Marigold katsahti miestä hämmentyneenä.
"Mutta enhän minä..."
Ei hän ollut tarkoittanut sitä niin. Vai oliko? Ei hän enää edes tiennyt.
Ainakin Minerva oli kunnossa. Kettu tiukasti sylissään Marigold nousi seisomaan.
"Kiitos, Wes. Käyn... käyn viemässä Minervan takaisin tarhaan."
Hän otti muutaman askeleen, mutta pysähtyi ja vilkaisi vielä punahiuksista miestä.
"Enkä minä tarkoittanut, että sinun kanssasi makaaminen olisi tyhmä idea. Vaan se, että... Niin."

Wesley nielaisi. Hän ei halunnut kuulla enempää.
"Älä. Kiltti, älä. En oikeasti ole nyt sillä tuulella että puhuisin asiasta enempää."

"Oh... Anteeksi. Minä... tästä... menen."
Marigold käänsi katseensa pois ja kiiruhti keittiön oven kautta ulos. Minerva-parka, se oli joutunut keskelle draamaa aivan pyytämättään.
Toivottavasti Knox ja Wesley saisivat asiansa selvitettyä.

Tämä ei oikeastaan ollut edes sinänsä Wesleyn asia. Hän ei kuitenkaan halunnut väärinkäsityksiä tähän ja Marigold oli luonut tämän ensimmäisenkin.

Knox palasi vetoisaan päärakennukseen myöhemmin iltapäivällä, käytyään kiertotien kautta hakemassa Hexhamista pattereita, wokkivihanneksia ja desinfiointiainetta ja työskenneltyään tunnollisesti kissojensa kanssa. Mies jätti takkinsa avoimen alakerran ovenpielessä olevaan naulakkoon, läväytti kantamuksensa keittiön tasolle ja siirtyi sitten huuhtomaan auki raapaistua käsivarttaan keittiön tiskialtaan ääreen.

Wesley kuuli tutut askeleet alhaalla ja nielaisi. Nyt tai ei koskaan. Hän lähti alas, skunkki sylissään. Pavlov saisi toimia kilpenä - ei kukaan riehuisi kun huoneessa oli haisunäätä. Talo ei ollut se ihanin, mutta kukaan ei kaivannut tänne Pavlovin puolustautumistuoksuja.
"Hei. Knox, siitä aiemm... Sattuiko pahasti?"

Mies vilkaisi olkansa yli ja hymyili rennosti Wesleylle.
”Näh, kynsi vain meni ohi käsisuojasta”, Knox vastasi olkiaan kohauttaen, ravisti kättään ja lorautti siihen sitten miehisen annoksen puhdistusainetta, joka sai hänet irvistämään polttavasta kivusta. Mutta käsivarsia kirjovien arpien perusteella se oli osa hänen arkipäiväänsä.
”Oletko edelleen muuttamassa pois?”

Wesley irvisti pelkästä myötätunnosta kun katsoi sitä desinfiointiaineen määrää. Hyi. Hoitajans olemisessa oli sittenkin puolensa.
"Olen. Ei ole reilua että tilanne on näin sekaisin ja se on minun syytäni. Halusin vain sanoa, että mitään.." Wesley tunsi kuinka sanat takertuivat kurkkuun. Hän oli kyllä yksi. Hyvin kirjakielisestä ja ylhäisestä puhetavasta pääsi, mutta estoista ei.
"Mitään sellaista ei tapahtunut."

Knox kohotti katseensa hajamielisenä kädestään, johon lätkäisi siteen suojaamaan haavan lialta.
”Mitä? En nyt ymmärrä mistä puhut”, hän huokasi pudistaen päätään, nakkasi wokkivihannekset pakkaseen ja patterit keittiön saarekkeen laatikkoon.
”Ei mikään ole sekaisin.”

Miksi hänen kämppistensä piti olla niin... Mikseivät nuo voineet ymmärtää hienovaraisia vihjeitä?
"Onhan. Yritin vain sanoa ettei minun ja Marigoldin välillä ole tapahtunut mitään mikä vaarantaisi kummankaan kristillisyyden. Tai minun." Marigold oli tainnut vaarantaa omansa aikaa sitten.

Knox nosti kätensä kuin pysäyttääkseen Wesleyn.
”Hei, ei ole minun asiani”, hän ilmoitti pudistaen päätään. Hän ei halunnut tietää, mitä Marigoldin ja Wesleyn välillä oli tai ei ollut tapahtunut.
”Ei tosin kuulosta siltä, että mikään olisi sekaisin.”

Wesley huitaisi käden pois, hämmentyen itsekin sen jälkeen sitä pientä sisun ripettä, jonka itsestään löysi. Vau.
"Eikö tosiaan? Et ole ennen lähtenyt tilanteista tuolla tavalla." Syvällä kokemuksen rintaäänellä Knoxin sielunelämästä - heinäkuusta asti.
"Hän sai tietää että pidin hänestä. Siinä kaikki. Ja varsinaisesti teidän... Jonkin katsominen ei juuri nyt tunnu mukavalta. Siksi muutan. Ja hyvä on, minä olen sekaisin."

Knox ei edes teeskennellyt ymmärtävänsä, mistä Wesley puhui. Mies piti Marigoldista? Se nyt ei olisi yllättävää - olihan nainen häikäisevä.
”Ahaa…”, hän sanoi hitaasti ja pyyhkäisi käsiään keittiöpyyhkeeseen.
”No, jo se tuntuu parhaalta ratkaisulta, niin toivottavasti löydät kivan paikan.”

Se ei ollut mitään uutta, ettei häntä käsitetty. Kai. Saskiallakin tuntui olevan välillä ongelmia ymmärtää häntä.
"... En tiedä parhaasta, mutta näetkö vaihtoehtoja?" Ei hän oikein viitsisi itseäänkään kiusata, vaikka tiesi kyllä kaiken menevän ohi. Oli ennenkin mennyt.

”En tajua, mitä selität, Wes”, Knox huokasi ja hieraisi kasvojaan.
”Mutta kuulostat siltä, että teet jostakin todella monimutkaista ja vaikeaa, enkä ole varma onko se tarpeen.” Ehkä Wesley tarvitsi elämäänsä enemmän sisältöä.

Ehkä olisi pitänyt antaa Marigoldin hoitaa tämä. Nainen olisi osannut puhua miehelle. Nyt hän tunsi itsensä kaiken lisäksi vielä idiootiksi pomonsa edessä ja se ei ollut tunne josta Wesley piti. Olkoonkin ettei se aiheutunut millään tapaa ammatillisista asioista. Hän vain tyytyi kohauttamaan olkiaan, tavoitellen tietokoneensa keittiön pöydältä syliinsä. Olisi pitänyt olla hiljaa.
"Jos niin sanot."

Mies huokasi uudelleen päätään pudistellen.
”Kuule, teet niin kuin parhaalta tuntuu, ja se on niin yksinkertaista”, hän sanoi suoden Wesleylle puolittaisen hymyn. Hän ei tiennyt, mitä miehen ja Marigoldin välillä oli tapahtunut - samaan aikaan ei mitään, tunteita ja vimma muuttaa pois talosta? - mutta ei halunnut sekaantua asiaan.
Se ei ollut hänen asiansa. Marigold oli hänen yhtiökumppaninsa, ja Wesley hänen työntekijänsä, ja siinä se. Se oli niin yksinkertaista. Kaikki muu kannatti unohtaa.
”Iltoja”, hän toivotti lähtien portaisiin.

Hänen alkuperäinen tapansa elää alkoi kuulostaa hyvältä. Ensimmäiset viikot Wesley oli kulkenut hyvin hiljaisena, tehnyt työt ja ollut muutoin huoneessaan. Ehkä oli aika palata siihen. Se estäisi tällaisten tilanteiden synnyn.
Wesley sulki vessan oven matkalla yläkertaan. Joko Pearl oli myrkyttänyt sinne jonkun tai havitteli murhanyritystä, sillä hajuveden katku oli huumaava. Hengitystä pidätellen hän kulki omaan huoneeseensa. Huomaisikohan kukaan jos hajuvedet katoaisivat? Ihan vahingossa vain.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1651
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: I've got a tiger by the tail   La Marras 11, 2017 5:42 pm

Tiistai 21. marraskuuta 2017 - Norwood Farm – Miehekkäät madotukset

Wesley istui työvaatteissa keittiössä ja joi aamun viidettä teekupillista. Sen siitä sai kun muisti väärin ja näki Saskian ruokkimassa eläimiä. Ei kun takaisin sisälle. Hän ei auttaisi, ihan jo siksi että muisti Knoxin erään raivarin huolimattomuuden tiimoilta. Saskia saisi todistaa pärjäävänsä.
Ei sopivia asuntoja. Ei kertakaikkiaan ainuttakaan sopivaa Hexhamissa, mikä sai miehen laskemaan läppärin kannen miltein luovuttaneena.

Pehmeä töminä avoimen alakerran laidalla olevissa portaissa ennakoi Knoxin tuloa ja tapansa mukaisesti mustiin farkkuihin – ja sään pakottamana vaaleaan villapaitaan pukeutunut mies loikkasi useamman alimman rapun yli kissamaisen ketterällä hypyllä, hiljaa vihellellen ja lyhyttä, tummaa tukkaansa ojennukseen sukien.
”Kas, juuri oikea mies hommaan”, hän tervehti aurinkoisesti virnistäen nähdessään Wesleyn, suunnisti miehen ohi lääkekaapille ja löi pöytään kassin matolääkettä.

Wesley havahtui Knoxin tulosta. Hän ei enää luikkinut aina piiloon, vaikka nyt miehen hyväntuulisuus pelotti.
Tuolla oli ketunhäntä kainalossa ja se kettu ei ollut Minerva.
"Klaaninko meinasit madottaa?"

”Jep”, Knox vastasi ja vilkaisi irvistäen marraskuun märkää, harmaanvihreää säätä. Miten hän ikävöikään punaista, kultaa ja edes ruskean rikkaita sävyjä.
”Ensin sudet, sitten kissat. Zephyrillä on vihdoin vihreä valo tulla maahan, joten lähdemme huomenna Goldien kanssa Teksasiin. Parempi saada kaikki mahdollinen alta pois.”

Wesley vilkaisi ulos. Miksi hän oli valinnut ulkotyön? Aivan, koska hän rakasti eläimiä ja eläimet yleensä asuivat ulkona.
"Kissat?" Hän olisi kuvitellut Saskian olevan Knoxin valitsema apuri siihen, nainen oli työskennellyt täällä kuitenkin kauemmin. Ah, lomaa hankalasta ilmapiiristä. Nuo olisivat Teksasissa.
"Ah, se selittää äkillisen innnostuksesi leikkiä lääkkeillä."

”Ne ovat oikeita kullanmuruja, varsinkin Ming”, Knox vakuutti vinosti hymyillen, maaninen välkähdys kellertävissä silmissään ja lähti ovelle viittoen Wesleytä seuraamaan. Mies polkaisi kuraiset kumisaappaat jalkaansa ja kiskoi tumman öljykangastakin päälleen.
”Mutta aloitetaan susista.”

"Pelkäsin että sanoisit noin." Mies naurahti hiljaa, kaataen teen jämät viemäriin. Hän lähti turvakengät jalassaan Knoxin perään, huokaisten syvään.
"Kevyt aloitus." Murrosikäiset sudet eivät kuulostaneet helpoimmalta projektilta.

”Eikö? Täydellinen alku päivään”, Knox kannusti vienosti ironisella optimismilla tarpoessaan sateesta pehmeän pihan poikki kohti tontin etelälaitaa, jossa susien massiivinen ulkotarha oli. Sen laidalle oli rakennettu oma sisätila, jonne sudet pääsivät pakenemaan huonoa säätä ja jossa niitä saattoi käsitellä sairastapauksissa.
”Sinä voit toimia assistenttina. Minä pitelen, ja sinä madotat, jos hukka heittäytyy hankalaksi.”

Wesley huomasi sen ironisen hiukkasen miehen sanoissa, eikä voinut sanoa pitävänsä siitä. Eläimet olivat ihania, mutta hän niin mielellään pysyttelisi kolhujen paremmalla puolella. Sille oli syynsä miksi Knox koulutti ja hän ei.
"Reilu peli, suostun tähän jakoon." Ihan kuin sillä sinänsä olisi merkitystä suostuiko hän vai ei.

Knox virnisti kesyttömästi olkansa yli.
”Voit sinä toki pidelläkin, jos siltä tuntuu”, hän nauroi, avasi melkein nelimetriseen metalliverkkoaitaan upotetun oven Wesleylle ja astui itse sisään tämän perässä, lukiten oven huolellisesti jäljessään.
”Minne Saskia ruokki ne tänään? Joelle vai metsän länsilaitaan?”

"Oletpas sinä tänään hauskalla tuulella." Kyllä Wesley varmasti saisi suden pideltyä, mutta molemmat tiesivät, että hänen ketteryytensä sopi enemmän mahdollisten hampaiden väistämiseen kuin eläimen paikalla pitämiseen. Mies jäi miettimään hetkeksi, selvästi hämillään kysymyksestä. Hän ei ollut katsonut kovin tarkkaan, mutta kumpikaan vaihtoehto ei tuntunut tutulta.
"Nyt on pakko sanoa, että kumpikaan vaihtoehto ei kuulosta tutulta. Länsilaitaan, ehkä?" Voi hitto. Pisamakasvoinen mies raapi niskaansa. Helvetin Saskia, hän oli ihan varmasti nähnyt naisen jossakin eri paikassa.

”Minähän olen aina hauska”, Knox protestoi huvittuneena ja vilkaisi huoahtaen ympärilleen. Hukkia ei näkynyt. Märkä ruoho kumpuili heidän ympärillään, lehtensä syksyn myötä menettävät pensaikot ja nuoret puut tuulessa keinuen. Vanha metsä peitti suurinta osaa tarhasta, ja Knox harppoi rennoin askelin korkeiden puiden varjoon.
”Kyllä ne jostain löytyvät. Onko sinulla kaikki ok?”

"Hillittömän." Wesley heitti takaisin kuivalla huvittuneisuudella. Hän seurasi miestä rennoin askelin, katselleen ympärilleen jos vaikka onnistuisi paikantamaan sudet.
"Varmasti." Ruskeat, aina lempeyttä hehkuvat silmät vilkaisivat miestä nopeasti. Knox ei kysyisi, jos ei haluaisi tietää, sen hän oli oppinut. Tuo saattoi pyöritellä silmiään ja kohotella kulmiaan, mutta toisin kuin Marigold, tuo kysyi kun koki sen tarpeelliseksi. Marigold kysyi aina.
"On, ihan hyvin."

”Hyvä niin”, Knox sanoi ja pysähtyi hetkeksi kuunnellen. Ympäröivä maisema oli hiljainen, mutta lapsuudesta tai kenties jo geeneissä rakennettu vaisto ohjasi miestä kohti matalassa notkossa virtaavaa, tummavetistä jokea, jonka matalan virran poikki saattoi kahlata kumisaappaissa.
Ja sieltä hänen sutensa saapuivat, äänettömin askelin puiden varjoista. Siro, mustaturkkinen naaras, Naira, johti kuusihenkistä laumaa. Lähestyvä talvi oli pörhistänyt neljän, vivahteikkaan harmaan kanadalaisen harmaasuden turkin, kun Taima, Odina, Wayra ja lauman kolmas uros, Kwahu, seurasivat mustaa Nairaa. Kookas, melkein lumivalkoinen Nanuk seurasi kohtaamista ensin varautuneemmin sivussa, kun sudet kieppuivat Knoxin ympärillä miehen kumartuessa, suukottelivat kasvoja kosteilla kuonoillaan ja hypähtelivät toistensa yli.
”Asettukaapas nyt, pojat ja tytöt”, mies nauraa hyrisi rapsutellen susien turkkeja ja nousi sitten jaloilleen, vaatien laumaansa väistämään edestään.
”Laitapas sitten lääkkeet valmiiksi.”

Wesley katseli eläimiä silmäkulmastaan niiden saapuessa. Ne olivat hillittömän ihania, eikä Wesley voinut sanoa olevansa ollenkaan pahoillaan siitä, että saattoi joskus unohtua katselemaan susia kun kulki ohi ja joku oli näkösällä. Hän otti mielellään ilon irti niistä harvoista hetkistä, usein iltaisin, kun kaikki oli jo hiljennyt. Mies veti kassista kuusi yksittäispakattua pipettiä, vilkaisten energisiä susia hymyillen.
"En sitten välittäisi madottaa sinua, joten pitäisitkö ne hulivilit oikeasti paikallaan?" Tarkoitus oli saada liuos susien niskan pohjavillaan, ei suinkaan Knoxin käsille.

Knox kyykistyi ja pyysi Nairan seisomaan viereensä. Hän laski kätensä nyt jo normaalia koiraa suuremman suden selälle ja toisen sen rinnalle, upottaen sormensa paksuun, mustaan turkkiin.
”Anna palaa, Wes”, mies kannusti hymyillen.

Miehistä lyhyempi avasi pipetin sillä aikaa, pärskähtäen toisen sanoille. Niinpä niin. Hän astui lähemmäs sutta, teki näppärin sormin jakauksen sen turkkiin ja päästi sisällön sen iholle.
"Noin, ensimmäinen. Enkä saanut sitä edes silmääsi."

Naira jännittyi, keltaiset, pistävät silmät välkähtäen ja käänteli korviaan, mutta ei yrittänyt paeta johtajansa otteesta.
”Olen vaikuttunut”, Knox virnisti kesyttömästi, rapsutti suden kaulansyrjää ja vapautti sen. Jo nyt massiivisen iso Kwahu oli vuorossa seuraavana. Se ei olisi tahtonut seistä paikallaan, vaan hyöri Knoxin ympärille miehen kasvoja suukotellen ja keho kiemurrellen. Knox kiersi kätensä sen rungon ympärille.
”Nopeasti nyt.”

Sen huomasi että Wesley oli tehnyt tätä aiemminkin. Kwahun karvaan hänei edes yrittänyt saada jakausta, vaan työnsi muovipipetin aivan ihoon kiinni, astuen sukkelasti kauemmas.
"Huomaa että joku piti näitä pentuina sisällä." Wesley virnisti puolittain toisella suunpielellään.

Knox rapsutti kookkaan uroksen turkkia kaksin käsin, ennen kuin lähetti sen matkoihinsa ja pyysi käsiinsä seuraavan harmaan.
”Oletko varma, että haluaisit kokea, millaista tätä olisi tehdä, jos ne eivät olisi tottuneita käsittelyyn?”

"Olen." Wesley ei todellakaan ollut riemulla kokeilemassa.
"Ehkä olen vain kateellinen etten ollut täällä kun sudenpennut söivät varpaat?" Mies tarjosi virnistäen selitykseksi.

Knox nauroi käheällä hyväntuulisuudella ja tyynnytti Wesleytä epäluuloisesti mulkaisevaa susinarttua pehmein sanoin.
”Odota hetki”, hän pyysi ja istutti Taiman eteensä silittäen sen solakkaa, lihaksikasta kehoa rauhoittavin liikkein. Mies nyökkäsi Wesleyn lähemmäs, kun lihakset hänen käsiensä alla rentoutuivat ja susi nuuski miehen takin hihaa keskittyneenä.
”Se on ehdottomasti jotain, mistä olla kateellinen. Ne olivat aika valloittavia lapsia.”

Wesley avasi seuraavaa pipettiä paketista rauhassa, Knoxin tyynnyttäessä kolmatta sutta. Hän lähestyi sitä varovaisesti, pipetti hampaissaan, kun teki jälleen sormillaan jakauksen turkkiin tottunein sormin.
"Uskon sen. Eivät ne ole kyllä hullumpia nytkään." Hän astui kauemmas yhtä rauhallisesti kuin oli eläintä lähestynytkin, työntäen jälleen yhden tyhjän pakkauksen taskuunsa.
"En malta odottaa että ne ovat aikuisia." Aikuiset sudet olisivat vaikuttavan näköisiä.

”En kieltämättä minäkään”, Knox vastasi kaapaten seuraavan innokkaan hyörijän syliinsä.
”Haluan nähdä ne joku päivä valkokankaalla”, mies huokasi hymyillen ja silitti peukalonsyrjällään susinartun kaunista päätä, kun se yritti päästä koskettamaan kuonollaan hänen kasvojaan.

"Näet varmasti." Wesley toisti neljättä kertaa sen saman liikkeen, irvistäen suoristautuessaan.
"Noh, nyt minussa ei ainakaan ole heisimatoja." Mies virnisti vaisusti. Ei se myrkyllistä voinut olla, kun se iholle laitettiin. Miksi oli pitänyt opetella pitämään kaikkea suussa kun kädet oli varattu?
"Ja sitten voit olla äärettömän ylpeä niistä."

”Hyvä, että osaat madottaa itsesikin”, Knox nauroi ja vapautti suden, joka pysähtyi rapsuttamaan kylkeään vispaavalla takajalalla kuin tavoitellen jotain märkää niskassaan.
”Sitten olisi vielä Nanuk”, mies huokasi ja viittasi kohti valkoista, isoa urosta, joka silmäili heitä skeptisesti.

"Et tiedäkään miten usein." Wesley hymähti silmiään pyöräyttäen. Hän vilkaisi valkoista urosta, joka ei voinut näyttää enempää siltä, ettei kaivannut heidän läsnäoloaan.
"Nanuk näyttää siltä ettei suorastaan malta odottaa."

”Voit kertoa sille, miten mukava kokemus madotus on”, Knox ehdotti vinosti hymyillen ja suoristautui pyyhkäisten käsiä housuihinsa.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1651
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: I've got a tiger by the tail   La Marras 11, 2017 5:42 pm

"Kyllä, ehdottomasti. Minähän olen tässä se kouluttaja." Wesley heitti takaisin. Että tämä oli toisaalta vapauttavaa. Knox ei tuntunut kantavan hänelle kaunaa, joten ehkä kaikki oli hyvin. Ehkä. Wesley veti viimeisen pipetin esiin, vilkaisten pidempää miestä sen avatessaan.
"Maestro on hyvä vain."

Mies virnisti vinosti ja vakavoitui sitten lähestyessään valkoista sutta, joka väisti häntä, kuten laumalaisen kuului johtajaa. Knox kyykistyi ja odotti ojentaen kätensä hienovaraisesti eteensä.
”Vieläkö olit muuttamassa muualle?” hän kysyi antaen sudelle aikaa lähestyä.

Wesley pysytteli taaempana, antaen miehelle aikaa suden kanssa. Hän ei halunnut häiritä, ettei saisi tilannetta räjähtämään käsiin epävarmemman tai no villimmän, eläimen kanssa.
"En tiedä." Ainakin hän vastasi rehellisesti. Eihän se ollut vain hänen syytään, Marigold itse oli käyttäytynyt humalassa kuin idiootti. Se lohdutti vähän.

”Et tiedä?” Knox kohotti tummia kulmiaan ja antoi suden nuuskia käsiään kiireettä, ennen kuin kohotti kätensä rapsuttamaan sen tuuheaa, valkeaa turkkia pehmein liikkein.
”Missä vaiheessa minä saan tietää, oletko menossa vai jäämässä?”

Wesley keinahti kevyesti kannoillaan, purren samalla kieltään.
"Heti kun tiedän itse. Tiedän, se ei ole kummoinen lupaus." Omassa asunnossa olisi puolensa, vaikka kierolla tavalla Wesley oli kotiutunut farmin menoon heinäkuun jälkeen. Ja muutto olisi hänen lemmikeilleen stressaavaa. Ehkä pitäisi ajatella jäämistä tarkemmin.
"En kyllä tiedä kestävätkö siilit taas muuton stressiä. Capone otti takapakkia jo heinäkuussa niin paljon."

Knox kohotti merkitsevästi toista kulmaansa ja käänsi katseensa sitten suteen, jonka ujutti vähitellen otteeseensa.
”Minun pitäisi tietää, koska sinun lähtösi vaikuttaa merkittävästi siihen, mitä järjestelyjä minä teen täällä, miten suunnittelen matkat, hankinko sijaisia ja sitä rataa.”

Wesley puri uudelleen kieltään. Se olisi lisää työtä Knoxille, joka tuntui jo nyt välillä työskentelevän unissaan.
"Jos se ei haittaa että olen täällä?" Mies nojautu eteenpäin, valmistautuen siihen kun saisi luvan hoitaa lääkkeen viimeisenkin suden niskaan. Vaikka hän olisi mieluusti hoitanut sudet kolmesti. Kissat olivat vaikuttavia, mutta luoja että hän arasteli niitä. Tarhalla niitä oltiin käsitelty vain rauhoitettuina.

”Mitä? Jos ei haittaa, että jäät?” Knox kysyi nyt kulmiaan kurtistaen ja silitti suden kylkiä ja selkää vahvoin liikkein viitaten Wesleyn lähemmäs.
”Mikä sinua vaivaa nykyään?”

Wesley kuroi välimatkan umpeen, suorittaen madotuksen mahdollisimman nopeasti. Hän ei halunnut Nanukin välittävän itsestään, vaan keskittyvän Knoxiin. Vahingossa nielaistu litku riittäisi, hän ei jaksaisi lähteä hakemaan jäykkäkouristusrokotteelleen tehostetta tänään sudenpureman takia.
"Miten niin?"

”Wesley”, Knox huomautti tietämättä ollako huvittunut vai ärtynyt ja vapautti jännittyvän suden, ennen kuin se kokisi tarvetta reagoida toimenpiteeseen. Mies suoristautui käsiään pyyhkien ja rapsutti hajamielisesti jalkojensa ympärillä pyöriviä petoja.

Lyhyempi mies työnsi viimeisen pipetin taskuunsa, pyyhkien käsiä softshell-takkiin jota hän käytti töissä. Hän mietti hetken miten selittäisi sen lyhyesti, ilman turhaa avautumista.
"Minulla oli pieni ihastus Marigoldiin. Ja tiedän että teillä on jotain, enkä kokenut oloani mukavaksi kun hän möläytti asian sillä lailla aiemmin sinun kuultesi. Ajattelin että ehkä minun olisi parempi muuttaa muualle, jos tilanne pysyy kiusallisena. Koska se on tasoittunut, en tiedä onko muuttamisessa järkeä, koska se toisi lisätöitä kaikille. Riittääkö?"

Mies laski katseensa ja nauroi hyväntuulisesti. Hän läimäisi Wesleytä toverillisesti olkaansa, rapsutti muutamaa, paksua turkkia ja lähti harppomaan takaisin portin suuntaan.
”Olisi melkein outoa, jos sinulla ei olisi ihastusta Goldieen. Hän on aivan järkyttävän upea nainen, eikö?” Knox virnisti.

"Nnnh. Olen joskus maininnut voimastasi läimäistä." Mies naurahti. Wesley kohotti kulmiaan kevyesti. Joskus tuntui siltä että Knoxin oli pakko olla jollakin tavalla hullu.
"Varmasti on." Mies myötäili. Olihan tuo, tosin kiitos tilanteen eskaloitumisen aiemmin, englantilainen oli saanut silmänsä auki. Luoja tiesi että hän voisi yrittää joskus mieltyä itselleen sopivaan naiseen. Sitä amerikkalaisnainen ei ollut, vaikka olisikin ollut vapaa.

”Älä nyt mistään muutosta hössötä jonkin niin pienen kuin ihastuksen takia”, Knox naurahti ylittäessään kumpuilevan, kostean heinikon ja avasi aitaan upotetun oven Wesleylle astuen itse perässä.
”Kissat sitten seuraavaksi. Kenestä haluat aloittaa?”

No, ehkä hän sitten jäisi. Ihan vain siiliensä takia!
"Selvä. Ja saanko kysyä, miksi et pyytänyt Saskian apua tähän?" Mies livahti ovesta sulavasti ensin, jääden miettimään.
"Ja Ming pois jaloista ensin?"

”Harjoitus ei tee sinullekaan pahaa”, Knox väläytti maanisen hymyn olkansa yli, kellertävät silmät välkähtäen ja tarpoi talon ympäri kohti hiekkaisen pihan toisella puolella olevaa, moderniksi kunnostettua eläinsuojaa, jossa kissojen sisähäkit olivat. Saskia olisi toivottavasti ollut reipas ja ehtinyt jo siivota.
”Tarvitset varmuuta petojen kanssa toimimiseen.”

Harjoitus? No, oli se totta että hän arkaili isoja kissoja. Toisaalta, pieni neuroottisuus piti hänet Knoxin sillä puolella, joka ei huutanut hänelle selän kääntämisestä kissapedolle. Saatika sitten sellaisen karkuun päästämisestä.
"Myönnän, syyllinen."

Knox nykäisi entisen navetan oven auki ja hengähti tyytyväisenä nähdessään tilat huolellisesti siivottuna.
”Kappas, hänen korkeutensa vaistosi tulosi”, mies virnisti nyökäten kohti mustaa leopardia, joka loikoili sisätilansa korkeimmalla, pehmustetulla betonitasolla, pitkä häntä kiireettömästi nytkähdellen ja tuijotti heitä kellanvihreät silmät rävähtämättöminä.

Wesley vilkaisi leopardia ja ravisteli itseään kevyesti. Ei tämä ollut kummoista. Knox pitäisi huolen siitä että iso kissa olisi kiireinen. Ei muuta. Ming ei vain nukkuisi kun se tehtiin.
"Joku voisi väittää sinun nauttivan piikittelystä." Wesley virnisti laiskasti.

”Pois se minusta”, Knox virnisti, otti naksuttimen hyllyltä ja pussin pieneksi pilkottuja lihanpaloja jääkaapista.
”Odota hetki”, hän sanoi toiselle miehelle ja astui kissan häkkiin. Se silmäili häntä laiskasti, ennen kuin naksuttimen ajamana hyppäsi viehkeästi lattiatasoon ja puski massiivisella päällään kouluttajan reittä. Knox ohjasi sen käsimerkein istumaan, ponnistamaan takajaloilleen, ojentamaan vuorotellen etukäpälänsä ja lopulta makaamaan. Hän istahti pedon eteen kätkien makupalan toiseen nyrkkiin puristetuista käsistä ja antoi Mingin lätkäistä käpälällä kättä, jossa haistoi herkun olevan.
”Olkaa hyvä”, mies viittasi Wesleylle.

Wesley odotti mielellään. Hän kaivoi sopivan lääkeannoksen pussista odotellessaan, livahtaen Mingin häkkiin. Ainakin hän osasi jättää hermostuneisuuden oven taakse, sillä siitä ei näkynyt enää jälkeäkään. Hän voisi oven toisella puolella panikoida sielunsa kyllyydestä. Muutama varovainen, harkittu ja rauhallinen askel kohti Knoxia ja tuon rakastamaa diivaa, samalla kun hän odotti lisäohjetta. Mingiä tuskin saisi vain lähestyä.

”Kosketa sen selkää ensin ja kun tunnet sen olevan levollinen, anna lääke”, Knox sanoi ja jätti lisäämättä ’muuten saat käpälästä’.
”Ai miten hänen majesteettinsa on hieno tänään”, mies kehräsi leikittäen leopardia toisella arvoituksella. Ming haisteli kouluttajan nyrkkiin puristettuja käsiä terävästi puhahdellen ja viikset värähdellen, ennen kuin läimäisi vasenta käpälällään.

Wesley pyöräytti silmiään. Jep, tuo mies oli seinähullu. Tosin, ehkä tuosta ei olisi ollut tekemään työtään.
Miehistä lyhyempi laski varovasti kätensä mustan karvan sekaan, silittäen pienellä liikkeellä mustaa karvaa. Hän tunsi jännityksen farmin diivassa, aikomatta antaa sen jatkua omiin lihaksiinsa.
Se oli vain iso kissa. Knox leikitti sitä, mikä olisi muka pahinta mitä voisi sattua?
Jos ei ajateltaisikaan sitä. Wesley avasi vapaalla kädellä ja hampailla huonosti suunnitellun lääkepaketin, kyykistyen rentoutuneen eläimen viereen. Käsi hakeutui tekemään jakausta niskaan, kun jokainen solu oli valmis juoksemaan karkuun pienimmästäkin muutoksesta.
"Noin. Voin olla kanssasi samaa mieltä." Liuoksien ihana puoli oli helppo antaminen. Eläin ei edes huomannut.

Mingin häntä nytkähti. Knox tarjosi sille kolmannen herkkupalan.
”Hienoa. Nyt sinun on aika mennä ulos”, kouluttaja sanoi, kun musta kissapeto katsahti sivusilmällä toista miestä kuin uuden lelun huomaten.
Knox vaati kissan huomiota itseensä, naksautti ja tarjosi sille herkun, ennen kuin nousi jaloilleen ja astui ulos häkistä, jonka verkon taakse Ming jäi tuijottamaan kesyttömin, älykkäin silmin.
”Kappas, sinähän olet yhtenä kappaleena.”

Wesley oli huomannut sen katseen myös, poistuen mielellään hitaasti ja harkitusti. Peruuttaen. Aina kasvot kohti petoa. Hän vilkaisi aidan toisella puolella olevaa petoa ja sitten sen ihmistä.
"Olen. Ihme ja kumma." Wesley tyhjensi taskunsa vieressä olevaan roskikseen, ettei pudottelisi taskusta pakkausten roskia eläinten tiloihin.
"Ja tarkoitus pysyä sellaisena."

”Yliarvostettua”, Knox vastasi väläyttäen avustajalleen maanisen hymyn ja viittasi sitten kohti hurjan kokoineksi kasvaneen siperiantiikerin häkkiä. Se oli tyhjä, joten Thalia oli nauttimassa kylmänkosteasta marraskuun aamusta.
”Ei kai sinua hirvitä?” hän virnisti tarpoessaan kostean heinikon poikki kohti vanhaa metsää, jonka kätköissä Thalia todennäköisesti vaeltaisi.

"Jotkut ovat sillälailla vähän tylsiä." Wesley huomautti. Kaikki eivät saaneet kaivettua itsestään ihmistä, joka osasi käsitellä vaarallisia kissapetoja.
"Ei enää. Thalia on huomattavasti Mingiä suorasukaisempi, yleensä. Ja voitko syyttää? Harvemmin olen ennen päässyt käsittelemään kissoja niiden ollessa hereillä."

”Tervetullutta vaihtelua, siis!” miehistä mielipuolisempi nauroi ja pysähtyi, kun tiikerin majesteettisen suuri, tulenpunainen hahmo lähestyi heitä äänettömin, sulokkain askelin.
”No hei kaunokainen”, Knox tervehti silmät pehmeten, koukisti polviaan ja levitti käsivartensa. Siperiantiikeri ponnisti laukkaan, kullanoranssit silmät hehkuen ja loikkasi miestä päin, kiertäen massiiviset tassunsa tämän hartioiden ympärille ja puskien päällään kouluttajansa kasvoja. Knox sai juuri ja juuri pidettyä tasapainonsa eläimen painon alla ja kiersi käsivartensa nauraen sen ympärille, kunnes molemmat kaatuivat maahan leikkimielistä painia varten, jossa mies kätki kaulansa ja niskansa tottuneesti.
Knox kieräytti häntä käpälillään kahmivan tiikerin kyljelleen ja viittoi Wesleytä lääkitsemään sen.

"Kumpi?" Se että mies halusi pysyä kasassa vai se että hän sai vaihtelun vuoksi käsitellä eläimiä niiden ollessa hereillä. Muitakin kuin apinoita ja herttaisia kasvissyöjiä. Krhm. Hän pudisteli päätään tiikerin kanssa painivalle miehelle.
"Ei helvetti, sinä olet hullu." Se tuli suoraan englantilaismiehen sydämestä. Sentään Thalia oli näin leppoisa, sillä se mahdollisti helposti liuoksen tuikkaamisen tiikerin karvan sekaan, jonnekin.
"Noin. Se oli siinä. Hullu."

Knox vajosi istumaan märkään heinikkoon, silittäen Thalian kylkiä ja vatsaa sen lätkiessä häntä käpälillään ja kääriessä niitä hänen ympärilleen.
”Elämä olisi kovin yksitoikkoista järkevänä, etkö luule?” mies kysyi silitellen tiikerin kauniita, raidoitettuja kasvoja ja katseli sen kesyttömiä, lumoavia silmiä rakastaen.
”Vai mitä, Thalia? Millaista elämä olisi ilman sinua?”

Wesley katseli muutaman askeleen päästä miestä ja sen tiikeriä. Olivathan nuo suloisia, Thalia oli mielettömän kaunis eläin. Hän ei koskaan väittänyt mitään muuta.
"Tylsää, ainakin sinusta." Ei hänkään olisi voinut kuvitella elämää ilman lemmikkejään. Tosin, hänen lemmikkiensä suurin aikaansaama tulo oli tyynyn räjäyttäminen pitkin hänen huonettaan. Thalia voisi suolestaa ihmisen. Siinä oli sävyero.
"Kaikista ei ole samaan."

Tiikeri kierähti jaloilleen, ja Knox hypähti kyykkyyn pitääkseen tasapainonsa, kun massiivinen kissa puski ja töni häntä päällään. Knox kääräisi käsivartensa sen niskan ympärille ja rapsutti paksua, lämmintä turkkia.
”Puhutko itsestäsi vai ihmisistä ylipäätään?” hän kysyi ja kallisti päätään, kun tiikeri löi sitä tassullaan.

"Sekä että." Wesley toimi hyvin eläinten kanssa, mutta ei sekuntiakaan luottanut itseensä niin paljon, että olisi kuvitellut voivansa opettaa mitään Pavlovia isompaa. Vaikka, noh, fretit eivät loistaneet koulutettavuudellaan. Siihen oli mennyt tunteja, että hän oli saanut Nietzschen pelaamaan koripalloa.

Melkein haikeasti Knox nousi jaloilleen, pyyhkäisi tiikerin päätä sormillaan ja lähetti sen sitten kauemmas tiukalla, yksisanaisella käskyllä. Se oli ensimmäisiä, jota kissoille opetettiin.
”Vielä yksi jäljellä. Minervasta ehkä selviydyt yksinkin”, Knox virnisti harppoessaan takaisin sisälle ja sitten lumileopardin metsäiseen, korkein aidoin varustettuun ulkotarhaan.

"Ehkä juuri ja juuri." Wesley hymähti. Jos hän ikinä saisi ketun kiinni, sen ollessa sellainen karvapallo energiaa. Mies raapi kevyesti niskaansa, jääden kiltisti ulkopuolelle odottamaan.

Luna hypähti sisätilaansa Knoxin edellä, pitkä, paksu häntä heilahtaen ja venytteli pyöreitä, paksukarvaisia tassujaan ojentaen. Knox sipaisi sen harmahtavaa, dramaattisesti kuvioitua turkkia ja ohjasi lumileopardin hypähtämään alimmalle sisätilan tasolle, jolle se asettui makaamaan, ihmisiä silmäillen.
”Olkaa hyvä”, mies viittasi assistenttiaan tarttumaan toimeen, kun perääntyi itse häkin seinustalle kädet kevyesti puuskassa.

Wesley vilkaisi Knoxia kulmat koholla. Anteeksi?
"Tosissasi?" Hienoa, Knox tosiaan halusi hänet tänään päivystykseen. Wesley nielaisi tyhjää. Mies otti muutaman, hyvin harkitun askeleen kohti lumileopardia.
"Sinä tosiaan haluat minut osiin." Hän mutisi hiljaa, ojentaen kättään aavistuksen kohti kuvioitua kissapetoa.

Knox nauroi hyväntuulisesti.
”Rohkeasti vain. Luna on lajinsa lähettiläs ja tottunut käsittelyyn. Ei se sinua syö”, kouluttaja kannusti.

Lempeät, ruskeat silmät pyörähtivät kuopassaan kun Wesley otti vielä muutaman askeleen. Hitaasti hän laski kätensä Lunan turkin sekaan.
"Sanoo hän joka on ollut näiden kanssa tekemisissä ikänsä." Wesley ei ollut. Hän keskittyi Lunan eleiden tarkkailuun, kun otti lääkkeen käteensä ja annosteli sen niskaan. Valmiina väistämään, jos Knoxin suojatti päättäisi juuri tänään ettei olisi lempeä.

Mutta Luna oli lempeä. Se makasi paikallaan, hännänpää keinahdellen ja nuoli keskittyneesti pörheän karvan peittämiä etutassujaan.
”No niin! Oliko se niin kamalaa?” Knox virnisti vinosti.
”Silitä sitä vähän.”

"Ei." Wesley hymähti. Hän uskalsi silittää Lunaa hieman rohkeammin, hymyillen pehmeästi.
"Onko likaiset tassut? Niin. On kamalaa."

”Varo vain, kohta olet yhtä niiden lumoissa kuin minäkin”, Knox hymyili, lämmin tuikahdus kellertävissä silmissään ja astui ulos häkistä.
”Nyt on kaikki madotettu. Hyvin tehty!” hän kehui ja taputti Wesleytä miehekkäästi olalle.

"No sitä saat kyllä odottaa." Wesley piti eläimiä kiehtovina, karvoihin tai niiden puutteeseen katsomatta, mutta silti hän katsoi tiettyjä mieluusti kunnioittaen etäältä.
"Heti, kun sinä opetat Nietzschelle tempun, voimme keskustella asiasta." Hän ähkäisi taputuksen iskeytyessä miehekkäänä olalle. Hän vielä kutistuisi täällä, kiitos pomonsa miestaputusten.
"Ja molemmat ehjinä. Pelkkää voittoa."

”Haaste otettu vastaan”, Knox vastasi maanisesti virnistäen, sulki eläinsuojan oven perässään ja harppoi märän pihan yli päärakennukselle.
”Nyt kelpaa suihku.”

"Minä jatkan tästä muihin töihin. Pidä hauskaa kylmän veden kanssa. Pearl." Wesley katsoi Knoxia hetken tosissaan.
"Ethän ollut tosissasi sen haasteen kanssa?" Hän roikkui jo oven kahvassa, valmiina menemään takaisin töihin.

”Totta kai olin.” Milloin hän ei ollut tosissaan, kun oli eläimistä kysymys? Knox ravisti takin harteiltaan naulaan ja kiskaisi villapaidan ja t-paidan päänsä yli yhdellä liikkeellä päästyään heidän vetoisan kotinsa seinien suojaan. Onneksi hän pääsisi pian kokemaan jälleen Teksasin lämmön, sillä marraskuu Englannissa ei varsinaisesti hyväillyt arpien kirjomaa ihoa.
”Toivottavasti sinä et ole tosissasi kylmästä vedestä.”

"Onneksi se fretti on luupää." Wesley avasi oven.
"Olin aivan tosissani, se oli varoitus!" Hän huikkasi olkansa yli, ennen kuin katosi takaisin ulos.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1651
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: I've got a tiger by the tail   Ke Tammi 03, 2018 5:32 pm

Knox ja Marigold matkustavat Texasiin hakemaan uutta perheenjäsentä kotiin.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1651
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: I've got a tiger by the tail   Ke Tammi 03, 2018 5:38 pm

Lauantai 9.12.2017, ilta (tai jotain sinnepäin), Hexham, Norwood Farm

Animal Kingdomin logolla varustettu rekka pysähtyi farmin pihaan ja sai liiketunnistimella toimivat valot syttymään. Niiden luomien valokeilojen ympärillä oli jo säkkipimeää, tavalla, joka oli aivan erilainen kuin kotona.
Tämä oli nyt koti.
Marigold avasi matkustajanpuoleisen oven ja loikkasi alas, hytisten kylmästä vaaleanvihreästä parkatakistaan huolimatta.
Eivät he olleet olleet poissa edes niin pitkään, ja silti juuri ja juuri plussan puolelle yltävä lämpötila tuntui kiduttavan kylmältä. Sitä vastaan ei auttanut edes paratiisisaarelta mukaan poimittu aurinko, joka viipyi tummana rusketuksena iholla. Tai ehkä kyse oli vain loputtomalta tuntuvien lentojen, Zephyrin puolesta jännittämisen ja lentokoneesta napatun flunssanpoikasen aiheuttamasta vilusta.
Mutta nyt Zephyr oli melkein kotona. Enää viimeinen siirto rekasta kissojen tiloihin, ja poika pääsisi tutustumaan uuteen asuntoonsa.

Matkustus sai miehen kehon käymään ylikierroksilla. Kyse saattoi olla myös viidestä tölkistä energiajuomaa, jotka Knox oli juonut matkalla pysyäkseen hereillä ajaessaan Lontoosta Newcastleen lennettyään ensin Houstonista Heathrow’lle. Englannin sää oli kuin märkä, kylmä rätti vasten naamaa, ja auringosta ruskettunut mies irvisti pudottautuessaan rekasta.
”Haen trukin”, Knox sanoi ääni käheänä, kiersi käsivartensa hetkeksi Marigoldin hartioille ja painoi kevyen, mutkattoman suukon naisen ohimolle, ennen kuin harppoi navetasta eläinsuojaksi muuttuneen rakennuksen luo avaamaan puolen seinän kokoisia pariovia. Rauhoitetun leopardin matkakontti mahtuisi trukin haarukassa vaivatta sisään.
Terhakka, sitruunankeltainen trukki piippasi madellessaan Animal Kingdomin logolla varustetun, tummansinisen rekan perää kohti hakemaan Norwood Farmin uusinta asukasta. Matkakontti nousi ilmaan ja laskeutui sitten kissakäytävälle. Knox sammutti moottorin, avasi Zephyrin sisähäkin seinän ja kyykistyi kurkistamaan konttiin.
”Siirretäänpäs tämä kaveri perille saakka”, hän kutsui Marigoldia kantamaan rauhoitetun kissan kanssaan viimeiset metrit.

Wesley oli keittiössä kun havahtui rekan ääneen pihassa.
"Hei, Minerva, nyt tänne siitä." Mies sai ottaa muutamia loikkia ketun perässä, ennen kuin sai paimennettua sen ulkotarhaan ja napattua haisunäädän sisälle. Noin. Nyt järjestys oli kuten Knox halusi. Hän oletti että kaksikko pärjäsi, kun kerran varoittavaa viestiä saapumisesta ja käskyä olla valmiudessa ei ollut tullut. Hän veti kaulahuivin kaulaansa (kuka oli käskenyt näkemään Andya eilen illalla kun tuo pääsi kotiin?) ja veti ulkotakkia päällensä. Hän astui ovesta ulos, tuntien miten jo parantunut, tikattu haava vihlaisi hihan alla. Olisiko siitä pakko kertoa? Olisi. Wesley asteli kissarakennukselle, mutta ei sinne sisälle. Hän odottaisi maailmanmatkaajia ulkona. Ei kaivattu ylimääräistä ihmistä kolistelemaan sisälle jos siirtäminen oli vielä kesken.

Knoxin huristaessa turkilla - jos sitä nyt oikeastaan huristamiseksi saattoi sanoa, suonissa virtaavasta energiajuomasta huolimatta - Marigold kävi hakemassa varaston puolelta valmiiksi oranssin rankalaudan, jonka avulla Zephyr olisi helppo siirtää häkkiinsä toipumaan matkasta.
Eihän se rankalauta virallisesti ollut, mutta sellaiselta se kädensijoiksi tarkoitettuine soikeine reikineen näytti.
Se olisi veltolle kissalle huomattavasti mukavampi tapa matkustaa, vaikka tämä kaveri ei painanutkaan ihmismiestä enempää.
Ehkä se johtui vain väsymyksen ja alkavan flunssan yhdistelmästä, mutta silti Marigoldia hymyilytti, kun hän asetteli kissan tassut ja hännän lempeästi laudan päälle, ennen kuin tarttui reippaasti kädensijoihin ja auttoi Knoxia siirtämään autuaana unten mailla olevan Zephyrin petiin toipumaan matkasta.

Knox kiersi käsivartensa rauhoitettuna nukkuvan kissapedon rinnan ympärille ja nosti sen ähkäisten nukkumaan kestävästä, pestävästä materiaalista olevalle pedille häkkiin, jonka väliseinä oli peitetty näkösuojalla, jotta uusi tulokas saisi totutella paikkaan rauhassa.
Mies silitti hellästi sen niskan pehmeää turkkia, ennen kuin tarkasti kissan pulssin, hengityksen, verenpaineen ja ikenet. Häkissä oli vettä, ovi ulos oli turvallisesti lukittuna. Hän veti seinän paikalleen, lukitsi sen ja loi viimeisen silmäyksen leopardin kultaiseen, dramaattisen täplikkääseen turkkiin, ennen kuin siirtyi jokseenkin energisin, tarmokkain askelin takaisin trukin rattiin siirtämään matkakontin paikalleen varastoon, minne myös trukki peiteltiin yöunille.
”Pitäisikö sinut viedä sänkyyn, kitten?” hän kysyi kääräisten käsivartensa Marigoldin hartioille, kun astui masentavan märkään, kylmään ja pimeään yöhön.

Kaksikon tullessa vihdoin rakennuksesta ulos, Wesley hymyili noille hieman vinosti.
"Olette masentavan ruskeita." Hän totesi ääneen. Tosin, jos Wesley ruskettuisi, hänen pisamansa räjähtivät käsiin. Ehkä parempi että hän pysyi harmaassa Englannissa.

Marigold loi viimeisen, haikean katseen Zephyriin, joka jäi nukkumaan pedilleen - melkein kuin äiti, joka ei olisi vielä raaskinut jättää vihdoinkin suloisesti nukkuvaa lastaan - mutta asteli lopulta ulos nihkeänkylmään iltaan Knoxin kädet harteidensa ympärillä.
Muutama askel, ja he olisivat päätyneet kävelemään Wesleyn yli.
"Wes!" Marigold vingahti, tavallistakin nasaalimpi sävy äänessään tukkoisen nenän vuoksi, puikahti Knoxin käsivarren alta ja paiskautui punahiuksista eläintenhoitajaa päin, kietoakseen kätensä tämän ympärille lennokkaaseen halaukseen.

’Masentavan ruskea’ kuulosti hyvin englantilaiselta ilmaisulta.
Marigold syöksyi Wesleytä päin, ja Knox nykäisi mustaa, hyvinistuvaa nahkatakkia päälleen. Se ei tainnut olla riittävä asuste joulukuun säähän Northumberlandissa, mutta hänen verensä sykki energiaa ja adrenaliinia eikä mies tuntenut kylmää.
”Heippa”, hänkin tervehti ja läimäisi Wesleyn olkaa miehekkäällä taputuksella.

Marigoldin enemmän kuin lennokas halaus - taklaus - sai hänet ottamaan pari haparoivaa askelta taaksepäin. Hän oli unohtanut amerikkalaisen pursuavan energian näin lyhyessä ajassa.
"Hei Marigold." Hän värähti naisen rutistaessa edelleen kosketusarkaa käsivartta halatessaan.
"M-mhoi!" Sanat takertuivat kurkkuun sen miehekkään taputuksen voimasta. Joskus vielä Knox läimäisisi hänestä keuhkot ulos.
"Minä sanoin että selviätte hengissä." Englantilainen vilkaisi Marigoldia, hipaisten olkavarttaan. Ai.

"Selvisimme! Kone ei pudonnut! Ja Zeppy on täällä, nukkuu uudessa kodissaan!"
Marigold purisi onnellisena ja nuhaisena, rutisti Wesleytä koko kolmen viikon edestä ja moiskautti vielä kummallekin pisamaiselle poskelle suukon, ennen kuin viimein suostui irrottamaan ja ottamaan askeleen taaksepäin.
Vaikka Knox olikin heistä se, joka oli juonut energiajuomat, Marigold kävi selvemmin ylikierroksilla. Ehkä se johtui siitä, että Knoxin normaalikin olotila oli varsin virittynyt, tai ehkä mies vain oli häntä tottuneempi aikaeron kanssa pelleilyyn.

”Hullukaan viihdy ulkona tässä säässä”, Knox irvisti, kiipesi nostamaan heidän laukkunsa rekasta ja lompsi sitten pitkin, reippain askelin märän pihan yli päärakennukselle, jonka muisto hieman laimensi hänen hyvää tuultaan. Mies pudotti laukun avoimen alakerran seinustalle, venytteli jäykkiä hartioitaan ja riisui nahkatakin seinällä riippuvaan naulakkoon.
”Terveisiä isältä”, hän sanoi keittiössä teetä laittaneelle Pearlille, kun sulki pienen arizonalaisen yksikätiseen halaukseen ja kurkisti sitten jääkaappiin.

Wesley seurasi noita sisälle, hieroen kevyesti käsivarttaan. Hän sukaisi käden hiustensa läpi.
"Ai, tulit kotiin jo." Aiemmin johonkin lähtenyt Pearl oli siis jossakin vaiheessa hiipinyt kotiin. Harmi sinänsä. Hyvästi rauha, kun pariskunta, siis parivaljakko, oli tullut kotiin ja Pearl oli täällä myös.
"Knox, annatko sen lääkepaketin ovesta?" Wesley riisui samalla takkiaan, ottaen paketista yhden sisällöltään pehmeän kapselin ja heitti suuhunsa ilman vettä. Miksi ihmeessä pillereistä piti tehdä ihme kapseleita, joita piti vielä säilyttää jääkaapissa? Vaikka nämä eivät tainneet olla ihan tavallisia. Ihan kuin kissapedon raapaisu ei olisi Hexhamissa joka päivä sattuva tapaturma ja henkilökunta halusi maksimoida jotakin.

Marigold luopui vastentahtoisesti takistaan ja seurasi sitten Knoxia keittiöön.
"Luoja, kuolen nälkään... Hei, Pearl!"
Ei olisi pitänyt olla yllättynyt siitä, että arizonalaisnainen väisti hänen halausyrityksensä kiukkuisen katseen kera, mutta siitä huolimatta Marigold räpäytti yllättyneesti silmiään ennen kuin tassutti kurkistelemaan Knoxin olan yli jääkaapille.
Wesleyn pyyntö sai hänet kuitenkin käännähtämään ympäri.
"Oletko kipeä, muru?" hän kysyi huolta tukkoisessa äänessään.

Knox kääntyi ympäri syksyn omena hampaissaan, ja nakkasi lääkepaketin keittiösaarekkeen yli Wesleylle tarkasti sihdatulla heitolla. Hän väisti jääkaapin ovelta päästäen Marigoldin hakemaan syötävää ja nojasi selkänsä tiskialtaan reunaan.
”Mitä tänne kuuluu?” hän kysyi haukaten omenaa ja soi Pearlille maanisen hymyn pehmentääkseen naisen ruskeiden silmien närkästynyttä kipinää.

Wesley vilkaisi Marigoldia, pudistellen päätään.
"En ole. Sinä kyllä taidat olla. Hunajateetä?" Hän ehdotti varovasti. Pearl ei - yllättäen - ollut tehnyt teetä kuin itselleen, mutta hän voisi keittää ja ottaa samalla itselleenkin.
"Tuota..." Wesley raapi kevyesti päätään. Kaulahuivi oli saanut jäädä kaulaan. Andy puri pirullisen kovaa, eikä hän silti huomannut sitä ennen kuin oli myöhäistä.
"Hyvää, kaikki sujui hyvin. Pientä haaveria lukuunottamatta." Vuoden vähättely. Metri enemmän matkaa ovelle ja hän olisi useammassa osassa.

Marigoldin huomio oli kiinnittynyt Wesleyn, ja hän työnsi jääkaapin oven kiinni jo nälkänsä unohtaneena.
"Haaveri?" nainen kysyi, kurtistaen kulmiaan.
"Mitä täällä on tapahtunut?"
He eivät olleet saaneet viestiä siitä, että jokin olisi mennyt pieleen.
"Onko eläimillä kaikki hyvin?"

Knoxin hymy katosi, kun kellertävien silmien katse kääntyi Wesleyyn. Haaveri? Liikaa energiajuomaa nauttineen miehen jalka naputti lattiaa vasten.
”Mitä tapahtui?” hän kysyi ja nakkasi omenan biokoriin tiskialtaan alle.

"On, eläimillä on kaikki hyvin." Wesley vakuutti, astellen täyttämään vedenkeittimen vedellä. Hän naksautti sen päälle, kääntyen muiden puoleen.
"Siksi en alkanut ilmoittaa siitä. Minun piti käydä vähän tikattavana. Ming tapahtui. Unohdin tarkistaa että kaikki oli varmasti lukossa kun menin pesemään sisätiloja." Wesley, joka ei koskaan unohtanut töitä tehdessään mitään.

Marigold huokaisi helpotuksesta, mutta se helpotus oli hyvin lyhytaikainen.
"Voi muru, ethän sinä koskaan unohda mitään", hän huomautti järkyttyneenä ja siirtyi lähemmäs punahiuksista miestä, hipaisten tämän selkää.
"Kuinka pahasti kävi?"

”No voi helvetti”, Knox huokasi ja hieraisi kasvojaan.
”Uskaltaako teitä jättää keskenään? Mitä hittoa sen kanssa tapahtui?”

Wesley väisti kauemmas Marigoldista. Hän ei tarvinnut silityksiä. Oma moka. Olisi pitänyt tarkistaa.
"Ei pahasti, muutama tikki, rokotuksen uusiminen ja antibioottikuuri. Vannon tosin että nämä ovat hevosille eikä ihmisille." Hän nakutti kevyesti työtason pintaa sormillaan.
"Minä jätin tarkistamatta. Luotin Saskia sanoi kaiken olevan lukossa."

Marigoldin hartiat painuivat hieman kyyryyn, mutta hän otti askeleen kauemmas, kun Wesley väisti.
Vatsalta tuntui putoavan pohja, kun Wesley mainitsi Saskian. Saskia-raukan, joka kovasta yrittämisestään huolimatta teki virheen toisensa jälkeen. Virheen, joka pahimmillaan saattoi maksaa jollekulle raajan tai hengen.
Ei olisi pitänyt olla poissa niin pitkään.

Saskian mainitseminen sai Knoxin hautaamaan kädet kasvoihinsa. Viimeinen mahdollisuus, hän oli sanonut edellisen idioottimaisen virheen kohdalla.
”Hienoa”, hän ähkäisi.
”Tämä saa jo riittää. Missä Saskia on?”

"Minä en itse tarkistanut." Wesley oli ollut vihainen Saskialle, kiroillutkin jopa, mutta silti tuntui epäreilulta kannella näin.
"Kai huoneessaan?"

Marigold käännähti Knoxin puoleen kulmat huolestuneesti kurtistuen.
"Muru, ehkä sinun ei kannattaisi mennä puhumaan asiasta nyt heti", hän ehdotti, siirtyen miehen vierelle ja koskettaen tämän käsivartta.
"Nukkuisit ensin yön yli, meillä on pitkä matka takana."

”Helkkarissa nuku”, Knox vastasi, pyyhkäisi lyhyttä, mustanruskeaa tukkaansa ja lähti portaisiin harppoen niitä kissamaisella pehmeydellä ylös kaksi, välillä kolme kerrallaan. Nyt riitti. Hän oli katsonut hoitajan epäpätevyyttä sormiensa läpi aivan liian monta kertaa.

Wesley otti kaksi teemukia käsiinsä ja nielaisi.
"... Tämän takia en ilmoittanut. Tiesin että Knox hermostuu. Se oli minun syyni. Olisi pitänyt katsoa."

Marigold katsoi onnettomana ovelle ja mietti hetken, olisiko kiiruhtanut Knoxin perään.
Mutta ei ollut paljoa, mitä hän olisi voinut tehdä, vaikka se tuntuikin särkevän sydämen. Saskia aiheutti virheillään vaaraa sekä itselleen että muille.
Hän käänsi katseensa hitaasti Wesleyyn.
"Knox on äärettömän tarkka turvallisuuden kanssa. Olethan sinä oikeasti kunnossa, Wes?"

Wesley liikahti levottomana.
"... Minä olisin voinut tarkistaa." Mutta hänen piti myös voida luottaa siihen mitä toinen hoitaja sanoi. Aina.
"Olen. Se oli vain muutama tikki kädessä. Ei muuta. Sain oven väliin."

Marigold silmäili Wesleytä hetken, ennen kuin tassutteli miehen luo ja kietoi kätensä tämän ympärille halaukseen, tällä kertaa huomattavasti varovaisemmin.
Hiuksissa tuoksui varmaan edelleen meren suola.
"Olen iloinen, ettei mitään pahempaa käynyt."

Wesley koki taas Marigoldin kosketuksen hankalaksi. Lähinnä koska hän pelkäsi tuon... Aistivan jotenkin Andyn ja kysymykset eivät loppuisi koskaan.
"Olen kunnossam pari arpea vain. Kaksitoista tikkiä, kuusi per haava. Voin hyvin."

Marigold ei päästänyt Wesleytä niin helpolla. Mies tuntui taantuneen heidän lomansa aikana, mitä läheisyyteen tuli, mutta kyllä tämä taas oppisi.
Oli melkein pahempaa, ettei yläkerrasta kuulunut huutoa.
Hän kohotti katseensa ja nykäisi Wesleyn huivia kysyvästi.
"Onko sinullekin tulossa flunssa?"

Wesley taputti toisella kädellä Marigoldin selkää. Voi hitto tätä amerikkalaista. Hänkin odotti huutoa, töminää, itkua. Sitä ei tullut. Anteeksi Saskia. Hän vetäytyi kauemmas ja nykäisi huiviaan paremmin.
"Vähän hassu olo, ehkä. Siksi ajattelin tehdä teetä molemmille." Hän lupasi, kääntyen laittamaan hunajaa teekuppeihin, kaataen veden posliinipannuun.

Marigoldin kulmat painuivat huolestuneina.
"Voi ei! Oletko varma, ettei se ole mitään vakavampaa? Eihän haavaa särje tai kuumota?"
Vaikka kissat elivätkin täällä eristetyissä oloissa, niin koskaan ei voinut olla täysin varma, mitä niiden kynnet ja hampaat kantaisivat mukanaan.
Ja huolestunut kun oli, Marigold työnsi sormensa Wesleyn huivin alle, kokeilemaan tämän niskan lämpötilaa.

"Eiei. Se putsattiin oikein huolella ja sain vahvat antibiootit. He tuntuivat pelaava todella varman päälle kun kerroin oikean syyllisen." Wesley naurahti hieman hermostuneena.
"Marigold!" Wesley livahti kauemmas, olkapäät miltein korvissa.
"Mitä sinä teet?"

Marigold katsoi Wesleytä kulmat huolestuneesti kurtussa.
"Kokeilin, onko sinulla kuumetta", hän selitti, oma ääni tukkoisena ja käheänä,
"Oletko mitannut?"

"Älä minusta huoli, sinulla tässä on selkeä flunssa." Wesley mutisi, nakuttaen sormillaan työtason pintaa. Voisiko Knox tulla harhauttamaan Marigoldin johonkin muuhun?
"Kaikki on hyvin."

Marigold tuhautti tukkoista nenäänsä.
"Lentokoneen ilmastointi vain meni henkeen", hän totesi, silmäillen Wesleytä edelleen huolestuneesti.
"Tuntui vähän lämpimältä. Sinun niskasi."
Toki se saattoi johtua ihan vain huivista.

"Eli sait flunssan." Wesley huomautti. Sitä suuremmalla syyllä nainen voisi pysyä vähän kauempana. Hän ei halunnut sitä.
"Höpiset. Ota teetä, syö jotain ja mene nukkumaan."

"Menee aamuun mennessä ohi", Marigold vakuutti kättään vähättelevästi heilauttaen.
"Vai... Ei, kyllä nyt on ilta."
Vaikka aivot olivatkin visusti sitä mieltä, että nyt oli korkeintaan iltapäivä. Elivät vielä väärää aikaa. Tai taas.
Naisen kulmat kurtistuivat hieman.
"Mitä sinulla on kaulassa?"

"On, nyt on myöhäinen ilta." Wesley vahvisti. Hän kaatoi mukeihin teetä, tuntien kuumotuksen juoksevan poskia pitkin.
"Mitä sinulla on silmissäsi? Hourit. Ota nyt siitä teetä." Hän kääntyi ojentamaan toista mukia Marigoldille.

"Ei kun ihan totta Wes", Marigold totesi huolestuneena ja astui lähemmäs, mutta mukin sijaan tarttui taas kaulahuiviin.
"Jos se on ihottumaa, pitää mennä lääkäriin!"
Ei hän ollut nähnyt kunnolla, vain nopean vilauksen jostakin.

"Ei ole!" Wesley painoi käsiä kaulaansa vasten. Ei se ollut mitään. Kaikki oli hyvin.
"Minä voin ihan hyvin. Kaikki on kunnossa. Älä huolehdi."

Pehmeä askelten töminä kantautui puisista rappusista, kun Knox palasi alakertaan tummat varjot silmiensä alla, mutta levotonta energiaa olemuksessaan.
”Saskia lähtee kuukauden päästä. Meidän pitää löytää korvaaja siinä ajassa”, mies sanoi sukaisten hiuksiaan ja nojasi kyynärpäänsä keittiön saarekkeeseen.

Marigold oli huomauttamassa, ettei ongelma paranisi sillä, että sitä piilottelisi, ja että mitä kaulassa ikinä olikin, sitä kannattaisi näyttää lääkärille, mutta Knoxin saapuminen vei hänen huomionsa.
"Voi ei..." nainen henkäisi hiljaa ja tassutti lattian poikki miehen luo.
"Oletko kunnossa, muru?" hän kysyi, sipaisten mustanruskeita hiuksia.

Wesley huokaisi helpotuksesta sisäänpäin ja kiristi huivia tiukemmalle. Hän otti teemukin käteensä, piiloutuen sen taakse. Tuntui pahalta.
"... Voin kysellä jos joku tietää jonkun Saksasta tai Tanskasta."

Knox painoi otsansa hetkeksi Marigoldin hartialle, kun Saskian lohduton itku vainosi häntä, mutta ryhdistäytyi sitten – olihan paikalla myös Pearl ja Wesley. Mies kiersi käsivartensa kevyesti liikekumppaninsa hartioiden ympärille.
”Se olisi hyvä. Ja Pearl, kysy sinä verkostoistasi. Tarvitsemme jonkun, jolla on kokemusta petojen kanssa työskentelystä tai edes kottikärryllinen maalaisjärkeä. Sekä intoa matkustaa kuvauksissa.”

Marigold nojautui Knoxia vasten, kun ei tilanteessa muutakaan voinut.
Saskia oli herttainen tyttö, mutta liika oli liikaa. Aivan varmasti tälle löytyisi uusi työ, ja toivottavasti lähempää kotoa, niin ettei Saskia-raukan tarvitsisi enää itkeä koti-ikäväänsä.
"Kyllä Saskian tilalle varmasti löytyy joku."
Hän olisi halunnut kysyä vielä Saskian voinnista, mutta Knox tunsi olonsa varmasti tarpeeksi kurjaksi ilmankin.

Wesley puraisi huultaan. Hän mietti jo kenelle soittaisi. Ehkä joku Berliinissä tietäisi jokun, joka kaipaisi työtä tai haluaisi vaihtaa hieman alaa.
"Varmasti. Ja anteeksi, en halunnut ilmoittaa kun et sinä olisi voinut mitään tehdä ja Mingille ei sattunut mitään." Saskian huudotkin olivat hyvin voineet odottaa tähän asti.

Pearl huuhtaisi teekuppinsa dramaattisin, tuohtunein elkein, loi Knoxiin ja Marigoldiin katseen silmäkulmastaan ja lähti sitten yläkertaan terävin askelin, vaaleat, huolellisesti laitetut laineet selällä keinahdellen.
”Luulen, että sinun pitäisi opetella käsittelemään Mingiä”, Knox sanoi Wesleylle ja piirsi sormillaan hajamielisenä Marigoldin olkavarteen.

Wesley tunsi miten käsivartta vihlaisi.
"Ehkä." Onneksi oli edes nopeat refleksit. Hän veti puhelimen taskustaan, selaten hetken. Hän hieraisi kasvojaan. Pari viestiä ja hänellä oli kolme vaihtoehtoa.
"Jos lohduttaa, minulla olisi sinulle tältä istumalta tarjota kolme vaihtoehtoa hoitajaksi. Kahta en tunne, yhden kanssa tein töitä."

Marigold oli, kenties onneksi, riittävän keskittynyt vallitsevaan tilanteeseen, eikä kiinnittänyt huomiota Pearlin katseeseen.
Hän voisi jatkaa ystävyyden hieromista taas huomenna. Tai tänään, riippuen siitä, mikä kellonaika tällä hetkellä oli meneillään. Hän ei todellakaan enää tiennyt.
Ehkä tarpeeksi monen matkan jälkeen keho hiljalleen tottuisi kellon siirtymiseen.
"Berliinistäkö?"

”Katsotaan haastatteluiden sopimista huomenna”, Knox sanoi ja vilkaisi NASA-teknologiaa muistuttavaa, tuhoutumattomaksi markkinoitua rannekelloaan. Hän tuskin nukahtaisi vielä useampaan tuntiin, kiitos veressä jylläävän energiajuoman, mutta tämä ei olisi tehokas aika tai mielentila ryhtyä sopimaan työhaastatteluita.
”Emmeköhän me jonkun sopivan löydä, jos paikka herättäisi kiinnostusta näin nopeasti.”

Wesley hymähti pehmeästi. Mmm. Silti oli syyllinen olo. Hän otti kulauksen teetä.
"Elfrida on osaava. Hän vain..." Englantilaismies jäi miettimään miten sen sanoisi.
"Hän on... Hänessä on tekemistä."

Marigold käänsi päätään ja hipaisi Knoxin poskea huulillaan.
Kyllä kaikki varmasti järjestyisi. Tämähän oli hieno tilaisuus päästä työskentelemään alan kasvavaan yritykseen, tekemään töitä oikeasti eläinten kanssa sen sijaan, että olisi aloittanut pohjalta ja putsannut aitauksia monta vuotta.
Tehtiinhän täällä tietenkin sitäkin, mutta eri mittakaavassa, kuin isommilla firmoilla.
"Mitä tarkoitat 'tekemisellä'?" nainen tiedusteli, kääntäen katseensa Wesleyyn.

Knox hillitsi halunsa vastata Marigoldin vienoon eleeseen. He eivät olleet enää Texasissa - tai St. Lucialla – eivätkä yksin. Sen sijaan hän vain laski olkapäillä levänneen käden naisen vyötärölle. Hänkin kuitenkin käänsi katseensa Wesleyyn.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1651
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: I've got a tiger by the tail   Ke Tammi 03, 2018 5:39 pm

Wesley katseli jonnekin lattian tienoilta. Ei pienet suukot haitanneet häntä, mutta mikä tahansa siitä pidemmälle vaivaannutti englantilaista ja paljon.
"No... Hän ei ole missään tapauksessa kamala ihminen." Wesley koetti muotoilla tutuksi, ehkä vanhan ystävän, persoonallisuutta.
"Elfridassa on vain todella paljon energiaa ja persoonaa. Ja ääntä."

Marigold siirsi toisen kätensä silittelemään vyötärölleen laskeutunutta, raidallista käsivartta.
"Muru, tuo kuulostaa käytännössä minulta", hän nauraa kehräsi.
"Mutta oletan, että hän on hyvä työssään? Sehän tässä on tärkeää."
Ja tietenkin, kun asui saman katon alla, oli hyvä tulla toimeen myös keskenään. Hän ajatteli Pearlia hieman onnettomana, mutta karisti tunteen mielestään.

Knox katsahti yläkerran suuntaan ja tunsi vihlaisun Saskian puolesta. Nuori nainen yritti niin kovasti. Niin kovasti. Eikä ollut lainkaan hassumpaa seuraa. Mutta ei hän voinut pyörittää bisnestään työntekijöillä, jotka eivät pärjänneet.
”Voin jututtaa häntä huomenna.”

Wesley naurahti Marigoldin sanoille ja pudisteli päätään.
"Olet tyttömäinen versio Fridasta." Ja vähän siveämpi mutta nuo kaksi eivät tarvinneet kannustusta. Todellakaan.
"Hän on pätevä. Enemmän kuin pätevä." Frida oli loistava työntekijä, kollega ja eläinten kanssa mahtava.
"Pyydä yhteystiedot jos haluat. Minä menen sänkyyn, teistä en tiedä. Huomenna varmaan aamulla joku ohjeistus Zephyristä?"

"Meidänkin pitäisi", Marigold totesi Knoxia vilkaisten.
"Paitsi että tämä sankari kittasi vähän liian monta tölkkiä energiajuomaa."
Hän nappasi leikkisästi kiinni miehen leuasta. Kasvot sulivat hymyyn, kun Wesley mainitsi Zephyrin.
"Zeppy on aivan ihana, tulet varmasti rakastumaan siihen!"

”Ensimmäiseksi aamul-päivällä”, Knox vastasi irrottamatta katsettaan Marigoldista, joka oli siepannut hänen leukansa. Mies laski toisenkin kätensä naisen vyötärölle ja veti tämän lähemmäs itseään. St. Lucian valkoista hiekkaa tuntui edelleen löytyvän kaikkialta, joten oliko ihme, jos lomatunnelma säilyi korkealla?
”Sinä voit silti pitää minulle seuraa”, hän kuiskasi liikekumppanilleen, kellertävät silmät hymyyn siristyen, ennen kuin kaappasi tämän hajareisin syliinsä ja lähti yläkertaan.
”Öitä, Wes!”

Wesley huokaisi syvään kun kaksikko katosi yläkertaan. Nuo eivät kyllä kaivanneet yhtään kannustusta käyttäytyäkseen huonosti. Hän meni nukkumaan, heräten aamulla huomattavasti aikaisemmin kuin kaksi yöllä kotiin palannutta sankaria. Vapaa aamupäivä olisi tarjonnut mahdollisuuden livetä käymään Andyn luona ja mies toteuttikin ajatuksensa. Hän viipyi Hexhamissa pari tuntia, palaten takaisin posket punaisena. Vegan kanssa lenkkeily oli vapauttavaa ja Andykin tuntui piristyneen lenkkiseurasta, vaikka sairaala kutsuikin taas illalla. Hän naksautti vedenkeittimen päälle ja nykäisi poolokaulusta ylemmäs.
"Nietzsche, et viitsisi olla tunkematta nyt sinne kaulukseen?"

"Huomenta!" kuului pirteä, joskin hieman tavallista käheämpi tervehdys Wesleyn selän takaa.
Marigold oli tassutellut alakertaan, vaaleat hiukset kietaistuna pikaiselle poninhännälle ja paljaat, ruskettuneet jalat Knoxilta lainatun villapaidan alta vilkkuen.
Mitä sitten, jos iho nousi kananlihalle. Piti taas opetella pukeutumaan järkevästi, vähintään kolmeen vaatekerrokseen.
"Oletko valmis tapaamaan Zeppyn?" hän jatkoi, astellen halaamaan Wesleytä varoittamatta.
Knox ei ollut saanut unta energiajuoman virratessa suonissaan, joten hänenkin unensa oli jäänyt varsin vähäiseksi.

Wesley säpsähti Marigoldin pirteää ääntä, kääntyen naisen puoleen hymyillen.
"Huomenta. Olen, oletko sinä valmis menemään takaisin sänkyyn potemaan flunssaasi?" Wesley ehdotti Marigoldille.
"Ai niin. Tuossa pöydällä on kaikki autostani löytyneet meikkisi. Pitäisitkö vetoketjun kiinni laukustasi?" Oli kamalaa kun Andy löysi aina jonkun huulipunan tai puuterin matkustajan penkin alta.

Marigold puhahti.
"Ei tämä ole mikään flunssa", hän huomautti toista kättään vähättelevästi heilauttaen ja käänsi sitten katseensa kohti pöytää, johon hänen omaisuuttaan oli kertynyt.
"Aww, Wes, olet ihana! Olenkin ihmetellyt, mihin niitä on aina kadonnut."

Wesley istui läppärinsä eteen keittiön pöydän ääreen, juoden kulauksen teestä.
"Löysin ne kun siivosin."

Marigold seurasi Wesleytä pöydän ääreen ja valahti istumaan omalle puolelleen pöytää. Tai sille puolelle, jonka hän oli päätynyt jossain vaiheessa omimaan itselleen.
"Kiitos, olet aarre", hän totesi ja alkoi siirtää omaisuuttaan lähemmäs.
"Onko ollut mukava aamu? Vai mitä kello on nyt?"

Wesley lähetti Fridalle viestin, varmistaen että nainen olisi iltapäivän kuulolla, kunhan Knox joskus kömpisi ylös. Ja kiltti, käyttäydy. Naisen naurava hymiö vastaukseksi ei rauhoittanut mieltä ollenkaan.
"Päivä. Ja on ollut, oikein mukava."

"Oh."
Niinkö paljon kello jo oli? Marigold nousi seisomaan ja pyyhkäisi hiuksia pois kasvoiltaan.
"Paras käydä katsomassa, että Zeppyllä on kaikki hyvin. Tuletko mukaan?"

Wesley huokaisi hiljaa.
"Tietenkin." Hän nousi ylös, alkaen vetää takkia päällensä.
"Nietzsche, et sinä tul--- Sinne meni." Hän katsoi yläkertaan säntäävää frettiä.
"Se löytyy ihan varmasti Knoxin tyynyltä kun huoneeni ovi on kiinni."

"Awww, no onpahan Knoxille seuraa", Marigold totesi hyväntuuliseen tapaansa, ujutti paljaat jalkansa kumisaappaisiin ja kiskaisi karvakauluksella varustetun parkatakin niskaansa. Ruskettuneet sääret jäivät paljaiksi, kun hän lähti harppomaan ulko-ovelle ja siitä pihalle, tajuten kylmyyden vasta, kun se sai ihon nousemaan kananlihalle.

"Sinä saat vielä keuhkokuumeen noin." Wesley huomautti, lähtien Marigoldin kanssa ulos. Hän avasi kissojen tilan oven, pyöräyttäen niskojaan kun päästi Marigoldin ensin sisälle.
"No niin, tervehditääs poikaa ja mennään sisälle. Ennen kuin sinä jäädyt."

Marigold puhisi.
"Wes, ei minua olet tehty lasista", hän huomautti, vaikka kylmyys tunkikin kumisaappaiden sisään. Pitäisi ehkä ostaa kunnolliset talvikengät, sellaiset, joiden vuori eristäisi kylmyyttä.
Harmi kuitenkin unohtui siinä vaiheessa, kun he pääsivät sisälle kissojen tiloihin.
Zephyr kiehnäsi lattiaa vasten, peti, jolle he olivat sen edellisenä iltana laskeneet, oli myntätty ja patjaa paiskottu menemään.
"No hei, muru, kestikö liian kauan? Onko ollut tylsää?" Marigold kujersi, kun suuret, kellanvihreät silmät kääntyivät katsomaan heitä kohti. Zephyr kiepautti itsensä ympäri ja nousi jaloilleen, tuli puskemaan päätään ristikkoa vasten, kun Marigold kyykistyi painamaan kämmenensä sitä vasten.
Rento mies.

Ainakin kissa oli selvästi tyytyväinen ja kunnossa. Se riitti Wesleylle. Hän pysytteli matkan päässä ristikosta, enemmän kuin mielellään. Törmääminen Mingin kanssa ei ollut auttanut häntä rentoutumaan.
"Et ole ehkä lasista, mutta olet ihminen ja täällä on kylmä." Hän naurahti ja katseli Zephyriä. Kissa oli todellakin tyytyväinen oloonsa.
"Marigold, nyt mennään. Ehdit ihastelemaan Zephyriä myös kunnolla pukeissa ja ilman pukkaavaa flunssaa. Ja Frida menee tekemään illan kun on jotain kujetusjärjestelyitä, joten pitää mennä katsomaan koska Knox pääsee ylös."

"Mmm, mene vain, muru", Marigold totesi, kun Zephyr puski itseään uudelleen ristikkoa vasten. Silmät näyttivät kirkkailta, ja liikkeet ainakin päällisin puolin katsottuna pehmeiltä.
Hän nousi seisomaan ja asteli sisähäkin ovelle, naksauttaen lukon auki. Siirryttyään pieneen eteistilaan hän varmisti, että ulompi ovi oli varmasti kunnolla kiinni, ennen kuin alkoi avata sisemmän oven lukkoa.
Zephyr tuli katselemaan toimitusta uteliaana. Sen silmät olivat luonnostaan suuret, ilme koko ajan hieman hämmästynyt.

"... Marigold, tosissaan." Wesley vetosi hieman. Hän ei kokenut oloaan mukavaksi mennä aitaukseen kun ei ollut tavannut eläintä ilman Knoxia - eikä Mingin tapauksessa silloinkaan kokenut oloaan mukavaksi. Mutta eläintarhassa ei jostain syystä kissapetoja oltu käsitelty niiden ollessa hereillä. Hetken hän vielä odotti, miettien voisiko jättää Marigoldin sinne yksin. Ehkä? Ei kai tuo olisi sinne mennyt jos ei saisi olla siellä. Marigold oli höpsö joskus, mutta ei itsemurhanhakuinen. Hän lähti takaisin sisälle, pudistellen päätään. Jestas näitä kahta jetlagista kärsivää tapausta. Wesley veti takkia pois päältään, miltein törmäten Pearliin kun nainen tömisteli ulos.
Jaha.

Knox ei seurannut kaukana Pearlin perässä. Mies ei tiennyt, kumpi oli ollut mieluisampa tapa herätä – peiton alle tuttavuutta tekemään ryöminyt fretti vai Pearl.
”Tämäkö on sitä paljonpuhuttua kypsyyttäsi?” mies huusi kiskoen mustaa, hyvinistuvaa t-paitaa päänsä yli, paljaat jalat vaaleista farkuista pilkottaen ja törmäsi Wesleyn olkapäähän.
”Sori”, hän vetosi, ennen kuin katosi paukahtavasta ovesta naisen perään kengät kädessään.
”Jos on niin kova vimma puhua asioista, miksi helvetissä lähdet karkuun joka kerta, kun olen valmis puhumaan?!
Mies heilautti pihalla kenkiä piteleviä käsiään, kun apulaiskouluttajan pieni, vaaleanvihreä auto kaasutti pihasta sora lentäen. Sitten Knox hypähteli kiroillen kengät jalkaansa, hieraisi tiikerinraitaisia käsivarsiaan ja hölkkäsi märän pihan yli kissasuojaan tarkastamaan uusimman tulokkaan voinnin.

Autuaan tietämättömänä draamasta, jota talon puolella ja pihalla käytiin, Marigold keskittyi farmin uusimpaan tulokkaaseen.
Kissa oikoi itseään tyytyväisenä sisähäkin lattiaa vasten, ojenteli tassujaan pitkälle päänsä taakse ja kehräsi kumeasti, kun Marigold laski kättään sen kyljelle, juoksuttaen sormiaan pehmeässä, pilkkujen peittämässä turkissa.
Hengitys kulki kauniisti, syke oli tasainen, eikä kehossa tuntunut merkkejä jännityksestä tai siitä, että se olisi kolhinut itseään yöllä.
"Sinulla taisi olla vain tylsää, vai mitä, muru?" Marigold kehräsi ja hieroi ison kissan kylkeä.
"Piti paiskoa patjaa, kun ei ollut kurpitsoitakaan. Pian sinä pääset ulos."

Hiljaa Knox astui sisään lämmitettyyn kissasuojaan, joka oli Zephyriä lukuun ottamatta tyhjä. Muut kissat olivat ulkona kai metsästämässä sinne piilotettuja nameja tai viimeistelemässä aamuruokiaan. Tänään leopardien aamupala sidottiin puihin, josta kiipeilyn ammattilaisten oli se metsästettävä.
”Pitäisikö olla mustasukkainen?” hän kysyi vinosti hymyillen, kun pysähtyi katselemaan Marigoldia hellimässä uusinta tulokasta.

Marigold hymyili, muttei kääntänyt katsettaan Zephyristä, joka oli taas alkanut viedä takatassujaan suuhunsa, tuoden mieleen ison kissanpennun. Mitä se ei tietenkään ollut, ei saanut antaa itsensä hämääntyä.
"No, sinullakin oli näätä sängyssä", hän huomautti hymisten.
"Joten keksin itselleni muuta tekemistä ja tulin katsomaan, kuinka kullanmuru voi. Zeppy ei vaikuta stressanneen ympäristönvaihdoksesta turhan paljoa, ainakaan vielä."
Kissa kehräsi kumeasti ja oikoi tassujaan.
"Näitkö Wesleyn? Hänellä taisi olla asiaa siitä uudesta hoitajaehdokkaasta."

”Ei tarkoituksella”, Knox vastasi ja nojasi olkansa häkin seinän pylvääseen. Hän ei kutsunut pieniä, karvaisia otuksia sänkyynsä. Mies suoristautui, astui häkkiin ja kumartui rennosti kellivän Zephyrin viereen tarkastamaan kissan terveydentilan asiantuntevin käsin.
”Ohimennen, kun tulin ulos”, hän sanoi ja upotti sormensa kissan täplikkääseen turkkiin, ennen kuin suoristautui.
”Tuletko sisälle?”

"Uh-huh", Marigold myöntyi, mutta kumartui vielä puhisemaan ja urisemaan hetkeksi Zephyrin kanssa annan kuin suoristautui.
Varpaita paleli kumisaappaiden sisällä. Wesley oli ollut oikeassa, mutta oli se sen arvoista, kun katseli leopardia leikkimässä omilla tassuillaan.
Hölmö poika.
"Saitko nukuttua?" Marigold kysyi ja hipaisi Knoxin selkää, samalla kun värähti kylmyydestä Englannin kalmankostean ilman pyyhkäistessä säärien paljaalle iholle, kun he astelivat pihan poikki talolle.

”Mitä sinä arvelet?” mies kysyi ja painoi suudelman naisen korvalle vetäessään tämän kainaloonsa. Hän tuuppasi talon narahtavan, puisen ulko-oven auki ja potkaisi sen jalalla kiinni perässään, sulkien hyisen, vihamielisen ilmanlaadun avoimen, lämminsävyisen alakerran ulkopuolelle.
”Pitäisiköhän täällä sisustaa”, hän pohti kulmat kurtistuen, kun katseli suuren tilan keskellä melkein yksinäisenä istuvaa, punaista sohvaa, sen vieressä olevaa jalkalamppua, rispaantunutta persialaismattoa ja ketunjyrsimää sohvapöytää. Talon naiset olivat kitisseet asiasta siitä saakka, kun he olivat muuttaneet. Ehkä alakerta oli koruton. Puinen portaikko ison tilan toisessa päässä, vinokattoinen kylpyhuone sen alla; kaksi ovin erotettua varastohuonetta peräseinällä ja lämminpuinen, edelliselle vuosikymmenelle jämähtänyt keittiö ovesta oikealla.

Marigold nauroi kehräävää, nyt hieman käheämpää nauruaan ja painautui innokkaasti Knoxin kylkeä vasten päästäkseen jakamaan tämän kehon lämmön. Hän potkaisi kumisaappaat jalastaan, mutta kieltäytyi luopumasta takistaan, jossa Zephyrin läsnäolo viipyi vielä yksittäisinä karvoina.
Hänkin antoi katseensa kiertää alakerran avointa tilaa.
"Nytkö sinulle on iskenyt pesänrakennusvietti?"
Hän pukkasi Knoxin kylkeä pehmeästi.
"Toinen sohva voisi olla kiva. Jos ei aina halua istua sylikkäin."

Wesley tuli olohuoneeseen Pavlovin perässä. Skunkki hölkkäsi (!) karkuun kun oli kuullut vitamiinipurkin aukeavan.
"Se olisi kyllä. Sylikkäin istuminen ei ole minun juttuni." Englantilaismies heitti pienen hymyn kera, kopaten juovaskunkin syliinsä ja istui lattialle, työntäin pillerin sen suuhun.
"Ota nyt se, saakelin päärynä."

Knox kohotti kulmaansa.
”Myönnä pois, kaipaisit kuitenkin mahdollisuutta istahtaa syliini edes kerran”, hän huomautti Wesleylle ja rutisti Marigoldia, ennen kuin vapautti naisen käsivartensa alta, polkaisi kengät jalastaan ja siirtyi keittiön puolelle keittämään vahvaa, mustaa kahvia, jolla voisi herätä kunnolla. Energiajuoma ei tuntunut toimivalta ratkaisulta edellisen yön jälkeen.

Wesley nyrpisti nenäänsä. Hän suhtautui hieman huonosti noin vapaamieliseen huumoriin. Lähinnä koska ei tiennyt milloin se oli vitsi ja milloin häntä pidettiin pilkkana.
"En edes. Ja koeta herätä ennen iltaa!" Wesley huikkasi keittiön suuntaan.
"Frida soittaa kun ehtii. Heilläkin on joku siirto, niin hänellä on kiire illalla."

"Olisit sinä minunkin sylissäni saanut istua", Marigold tuhisi hyväntuulisesti ja liittyi Knoxin seuraan keittiöön keittämään itselleen teetä. Vilu oli hiipinyt luihin ja ytimiin, mutta se ei luonnollisestikaan tarkoittanut, että olisi kannattanut käydä hakemassa yläkerrasta lisää vaatetta päälle.
Hän oli jo ehtinyt tottua siihen, ettei kerrospukeutumista kaivattu.
"Onko Pav laihtunut?" nainen tiedusteli odottaessaan veden kiehumista. Mitenköhän Saskia mahtoi voida? Pitäisi ehkä käydä tarkistamassa.

”No sehän oli tehokasta”, Knox vastasi. Saskian irtisanomisesta oli tuskin puolta vuorokautta aikaa. Mutta ehkä hänen pitäisi vain olla kiitollinen, jos seuraaja löytyisi ilman, että hänen tarvitsisi käydä varsinaista rekrytointiprosessia läpi.
”Kai sinä edes haluat istua syliini, jos Wesley ei halua?” mies kysyi Marigoldilta vajotessaan upottavalle, punaiselle sohvalle kahvikuppi kädessään.

"Se... Se on Frida." Wesley totesi. Moni muu olisi voinut odottaa, mutta räjähtävällä olemuksella varustettu saksalaisnainen ei. Hän tiesi tuon etsineen jälleen (teko)syytä muuttaa elämäänsä, jo hetken aikaa.
"Ja se ei ole mitään henkilökohtaista, Knox."

"Tietenkin haluan, muru", Marigold vakuutti hymyillen.
"Ja saat sinäkin istua minun syliini ihan yhtä lailla, olen vahva tyttö."
Teemuki mukanaan hän tassutteli kylmyyttä hohkaavan lattian poikki ja kyykistyi Wesleyn ja Pavlovin eteen.
"Mitä muru? Rakas, sinähän olet ihan riutunut..." hän leperteli skunkille.

Knox soi Wesleylle dramaattisen haikean huokauksen, nosti toisen jalkaterän polvensa päälle ja nosti kahvikupin huulilleen. Hän tukahdutti haukotuksen, johon kahvi ei vielä ehtinyt purra ja yritti houkutella itseään ylös ja töihin.
”Ei tietenkään ole. Kyllä minä ymmärrän, jos et uskalla.”

Wesley pyöräytti silmiään. Miksi kaikki oli muiden mielestä uskaltamisesta kiinni? Hän vilkaisi Pavlovia.
"Ei se mihinkään riudu, se alkaa vasta päästä kohti normaalipainoa." Hän huomautti pehmeästi.
"Ja miten uskaltaminen liittyy siihen?"

"Äidin rakas pulleropäärynä", Marigold leperteli näädälle ja ojensi kättään rauhallisesti lähemmäs nähdäkseen, millä mielellä otus oli ennen kuin edes yritti rapsuttaa sitä. Hän oli melko varma, että he olivat tehneet haisunäädän kanssa sinunkaupat, mutta kovia kokeneiden eläinten kanssa ei koskaan voinut olla liian huomaavainen.
"Knoxin sylissä on oikein mukavaa."

Knox huokasi, tyhjensi kahvikuppinsa ja nousi ylös läimäisten Wesleyn olkaa.
”Se on vitsi, Wes. Huumorintajua, ymmärrätkös?” hän kysyi ja siirtyi keittiöön huuhtaisemaan kupin. Sitten mies veti naulassa roikkuvan, luonnonvalkean villapaidan päänsä yli ja säänpieksemän öljykangastakin sen päälle.
”Lähden töihin. Olkaa kiltisti.”

Wesley ähkäisi sille läimäisylle. Joku kerta vielä hän lentäisi naamalleen.
"Hei! Minulla on huumorintaju, se vain ei... Välttämättä ole hauskaa kaikista." Mies mutisi hiljaa. Keittiöön auki jätetty läppäri piippasi tietyllä tavalla.
"Minusta tuntuue että saat lykätä töitäsi hetken." Wesley harppoi koneen eteen, huomaten olevansa oikeassa.
"Wesley!" Saksalaisnaisen aksentti oli melko raskas. Punertavatukkainen mies naurahti, haroen hiuksiaan.
"Hei Frida. Sinä et sitten malttanut odottaa, niinkö?"
"En tietenkään! Miksi odottaa kun voi olla vähän kärsimätön?" Videopuhelun toisessa päässä tatuoitu nainen haroi vaaleita hiuksiaan, istuen asuntolan huoneessa olkaimeton toppi yllään.
"Miten Archie voi? Entä pennut?"
"Loistavasti! Pennut tosin ovat jo hirveitä riiviöitä. Olen aika varma että Kira olisi valmis antamaan ne pienet perkeleet heti pois hakevalle ilmaiseksi. Pikkuleijonilla ei ole enää mitään kunnioitusta äitiinsä."

"Ainahan me", Marigold vakuutti ja kömpi ylös lattialta. Hän ei ehtinyt kovinkaan pitkälle, kun tietokone jo piippasi, ilmeisesti se Wesleyn ystävä ei aikaillut turhia. Mitähän kello edes oli Saksassa tähän aikaan?
Saskian kanssa puhuminen saisi siis odottaa hetken, samoin kun tallille lähtö.

Knox loi Wesleyyn ärtyneen katseen. Hän oli luullut määrittävänsä aikataulunsa ja sen, keitä halusi haastatella. Mies ei vaivautunut riisumaan takkiaan siirtyessään tietokoneen luo katsomaan erikoisen näköistä ’Fridaa’, kun vanhat ystävät tai kollegat olivat vaihtaneet kuulumisia.
”Knox Norwood”, mies esitteli itsensä loihtien olemukseensa levollista hyväntuulisuutta, ”ja liikekumppanini, Marigold Meadows. Sinäkö haluat Animal Kingdomille töihin?”

Wesley harkitsi lyövänsä läppärin kiinni, kadoten paikalta nopeasti olemuksessaan miltein katuvaa anteeksipyyntöä. Nainen kiinnitti huomiota molempien tummiin silmänalusiin, eikä Wesleyn luimistelu mennyt ohi. Se oli tullut tutuksi tuon kanssa asuessa.
"Hei. Enhän soittanut huonoon aikaan? Voin soittaa myöhemminkin. Saatoin innoissani painostaa piruparkaa vähän liikaa." Hän vilkaisi ovea, jonka takaa kuului railakasta naurua. Piruparalla hän viittasi englantilaismieheen joka ei osannut sanoa ei.
"Haluaisin kyllä."

Marigold taputti vaivihkaa Knoxin käsivartta. Tuskin Wesley oli pahalla tarkoittanut, miesparka oli vain niin hirvittävän kiltti, että oli tuskin osannut sanoa ei innokkaalle ystävälle.
Olkoon, että hänkin olisi ehkä mieluusti valinnut sellaisen hetken, jolloin alavartalon suojana olisi ollut jotakin muutakin kuin alushousut ja villapaidan pitkä helma.
Tai sitten ei. Tällaistahan elämä farmilla oli. Eikä mitään kriittistä sitä paitsi pilkistänyt, villapaita ja pöydän vastaan tuleva reuna sensuroivat olennaisen.
"Hei", hän tervehti saksalaisnaista pirteästi.
"Voimmehan me tässä hyvin muutaman sanan vaihtaa, eikö?"
Hän vilkaisi Knoxiin.

”Totta kai voimme”, Knox vastasi ja hillitsi halunsa kiertää käsivartensa Marigoldin hartioiden ympärille. Kun Frida kerran oli nyt langoilla ja Wesleyn mukaan pätevä, tämä oli kai yhtä hyvä hetki haastattelulle kuin mikä tahansa muukin.
”Miksi haluat meille töihin?” hän kysyi Fridalta.

Olisi pitänyt ehkä valmistautua. No, jos tämä menisi pieleen, hän voisi jatkaa täällä! Eli mitään ei olisi menetettävissä.
"Kaipaan uusia haasteita ja haluan kehittää osaamistani. Enkä koe eläintarhaa sellaisena paikkana, jossa saisin tehdä töitä eläinten kanssa kuten haluaisin."

Ainakin Frida vaikutti värikkäältä persoonalta, mikäli tämän ulkonäöstä saattoi mitään päätellä. Eihän se aina tietenkään mitään kertonut.
"Millä tavalla toivoisit sitten voivasi työskennellä?" hän tarttui naisen kommenttiin.

Frida pyöräytti yhtä korvakoruistaan.
"Eettisesti ja eläinten ehdolla. Lisätä tietoisuutta eri tavalla kuin nyt." Sitä oli hankala selittää. Hän oli kyllä muuttanut asioita täälläkin ollessaan, mutta Berliini kuristi häntä nykyään.
"Ja lisätä myös omaani."

Se ei ollut paha vastaus, Knox pohti pyyhkäisten lyhyttä, mustanruskeaa tukkaansa.
”Kertoiko Wesley sinulle, mitä työ pitää sisällään?” hän kysyi vilkaisten eläintenhoitajaa silmäkulmastaan.

Wesley katosi nopeasti ovenpielestä näkymättömiin vilkaisun myötä.
"Ei yksityiskohtaisesti. Mutta sanoi työn sisältävän rutiinihommia, joita minulla on kieltämättä ikävä." Siivoaminen oli terapiaa. Vastaavana hoitajana harvoin ehti toteuttamaan suunnittelemiaan asioita.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1651
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: I've got a tiger by the tail   Ke Tammi 03, 2018 5:39 pm

”Meillä siihen sisältyy rutiinihommien lisäksi kuvausmatkat, sillä eläimemme osallistuvat esimerkiksi elokuvien kuvauksiin, välillä Lontoossa, välillä missä tahansa päin maailmaa. Se tarkoittaa pitkiä kuljetuksia ja paljon matkustusta”, Knox sanoi ja nojasi käsivartensa Marigoldin hartialle, kun nainen seisoi niin kätevästi vieressä.
”Millaiset valmiudet sinulla on siihen?”

Frida näytti miltein syttyvän. Matkoja? Ei tylsää aloillaan istumista samassa paikassa? Voi Wesley, jätitkin tämän kertomatta!
"Oivalsin kyllä että että eläimet matkustavat, mutta se jäi mainitsematta hoitajatkin. Ja minä matkustan oikein mielelläni, minulla ei ole mitään mikä sitoisi yhteen paikkaan." Kuulostipa se ääneen sanottuna surulliselta. Nah, mitä väliä!

Marigold oli seurannut keskustelua hiljaisena, selvästi naisen sanoja mielessään pureskellen.
"Entä onko Wesley kertonut sinulle asumisjärjestelyistä?" hän puuttui puheeseen, kun keskustelu oli kiepahtanut matkustamisen kautta.
"Silloin, kun eläimet eivät matkusta, olisi tietysti kätevintä, jos hoitajat pystyisivät asumaan täällä farmilla."
Silloin säästäisi paitsi matkoissa, olisi myös helppo sännätä ylös vaikka keskellä yötä, jos oli tarvis. Norwood Farmilla eläinten hyvinvointi oli kaikkein tärkeintä.
"Siinä tapauksessa joutuisit asumaan saman katon alla vähintään kolmen muun kanssa."

Frida nauroi Marigoldin kysymykselle. Hän nousi ja veti toppia hieman ylemmäs. Liike paljasti naisen kauttaaltaan tatuoidut käsivarret. Mielenkiintoinen persoona.
"Asun juuri nytkin hoitajien asuntolassa, joten ei varsinaisesti mitään uutta. Viihdyn muiden ihmisten kanssa." Hän vakuutti vino hymy kasvoillaan, haroen platinanvaaleita hiuksiaan.

Heidän pienessä kommuunissaan ihmisten kanssa viihtyminen oli eduksi. Ehkä hänen pitäisi sijoittaa toiseen kylpyhuoneeseen.
”Onko sinulla kortti ja taito ajaa rekkaa?” Knox kysyi.
”Ja kuinka hyvä olet toimimaan paineen alla?”

"On. Ei ole ollut kauan, mutta jos kanssamatkustajalla on seikkailumieltä..." Frida virnisti hieman mielipuolisesti, nauraen.
"No ei. Olen turvallinen ja asiallinen kuski. Ja haluaisin sanoa että hyvä toimimaan paineen alla."

Marigoldin valtasi hetkeksi tunne, että he olivat haastattelemassa tässä Knoxin naispuolista versiota. Ajatus yritti väkisin nostaa kasvoille hampaat paljastavan hymyn, mutta hänen onnistui pitää ilmeensä edes jotenkuten kurissa.
Paljaisiin jalkoihin veti ja nainen kipristeli varpaitaan.
"Hyvä niin. Pärjäätkö myös epäsäännöllisen työrytmin kanssa?"

"Minä elän hälytysvalmiudessa täällä. Olen siis kissojen vastaava hoitaja tällä hetkellä." Nainen tarjosi selitykseksi hymyillen leveästi.
"Olen se joka haetaan kun kaikki menee perseelleen. Olisi ihan mukava antaa se mantteli muille."

”Mitä sitten teet, kun kaikki menee perseelleen?” Knox kysyi.
”Sanotaan, että yksi kissoistamme pääsisi vapaaksi eikä kävele takaisin häkkiinsä, vaan haaveilee maailmanvalloituksesta.”

Frida naurahti termille maailmanvalloitus. Voi ei.
"Sitten etsitään ja yritetään minimoida eläimen stressi ja vahingot, samoin ihmisten. Ei siinä itku paljon auta."

Ajatus Zephyristä valloittamassa maailmaa oli huvittava. Mutta mystisestä, ovelasta Mingistä se olisikin ollut helppo uskoa.
"Oletko koskaan käsitellyt kissoja avoimessa tilassa?" Marigold jatkoi.
"Häkin ulkopuolella."
Kuten kuvaustilanteissa, joissa oli kaiken lisäksi hirvittävä määrä stressitekijöitä ympärillä.

"Joudun myöntämään että harvemmin. Häkissä kyllä, olen usein se joka tarkistaa jotakin. Edellisessä työpaikassani kyllä, mutta siitä on hetki aikaa." Tosin, eikö kissapetojen käsittely ollut kuin pyörällä ajo? Ai ei vai?
"Meillä kun ei... Kissoja kovasti siirrellä turhan tähden. Tai käsitellä." Nainen huomautti hieman hiljempaa. Kuin vähän pettyneenä.

Knox hieraisi leukaansa ja nosti käsivartensa pois Marigoldin olkapäältä.
”Miten kuvailisit itseäsi työntekijänä?” mies kysyi pohtien, millainen lisäys Frida olisi heidän tiimiinsä. Pearl riitti toivottoman vaikeana ihmisenä – ei kannattanut asua exänsä kanssa, niinhän se meni – ja Wesley riitti neuroottiseksi otukseksi.

Miten hän kuvailisi itseään?
"Innokas, tunnollinen, luotettava, joustava. Huumorintajuinen, järkevän rajoissa rohkea. En ole itsetuhoinen." Hän virnisti hieman psykopaattisesti. Hänellä ei tosiaan ollut kuolemantoiveita.

Se olisi ainakin vaihtelua Saskia-raukkaan, jolta tuntui puuttuvan joko itsesuojeluvaisto tai terve maalaisjärki joka piti huolta siitä, ettei selkää tullut kovinkaan mielellään käännettyä tiikerille.
Ehkä Saskia oli vain etsinyt alitajuisesti syytä päästä palaamaan kotiin, vaikka nainen olikin aina vaikuttanut murheen murtamalta virheen tehtyään.
Pitäisi käydä puhumassa tämän kanssa sitten, kun puhelu loppuisi.

”Miten suhtaudut 20-tuntisiin työpäiviin kuvausmatkoilla?” Knox kysyi laskien kätensä Marigoldin selälle, kameralta näkymättömissä.
”Tai siihen, että tämä maa on kertakaikkisen kurja ja siunattu maailman huonoimmalla säällä, mutta siitä huolimatta eläimiä on lähdettävä ruokkimaan aikaisen aamun pimeydessä ja tiloja siivottava?”

Frida naurahti kevyesti.
"Mahdollisuutena? Ja ehkä sellaisella sopivalla, innostuneella kauhulla." Eivät pitkät päivät outoja olleet.
"Sää on hidaste, ei este."

Knoxin vilpitön inho Englannin säätä kohtaan jaksoi naurattaa, vaikka Marigoldin oli myönnettävä, ettei hän erityisesti nauttinut kylmänkosteasta vedosta, joka nytkin vipelsi pitkin lattioita.
Pitäisiköhän varoittaa siitäkin? Että eläinten tilat olivat kyllä huipputasoa, mutta aivan samaa ei voinut sanoa ihmisten majoitustiloista?
"En tiedä, millainen sää teillä siellä päässä on, mutta Knox ei edes liioittele. Englannin sään kanssa täytyy todella tehdä töitä, että oppii rakastamaan sitä."

”Hyvä on. Lähetä minulle CV:si ja suosittelijoiden yhteystiedot, niin palaan pian asiaan”, Knox sanoi ja esti itseään hivuttamasta kättään alemmas Marigoldin selällä, vaikka houkutus oli suuri.
”Wesley? Haluatko ystäväsi takaisin?” mies huhuili.

"Minä rakastan mitä haluan rakastaa." Frida nauroi. Hänelle kaikki tuntui olevan asennekysymys.
"Minä lähetän! Kiitos! Ja haluan minä Wesleyn, tosin ilman Pavlovia ei ole asiaa siihen!" Nainen nauroi. Englantilaismies tuli olemus luimistellen keittiöön, käskystä juovaskunkki sylissään.

Niin Marigoldkin oli kuvitellut rakastavansa, mutta Englannin sää oli osoittautunut kovin voimalliseksi vastustajaksi.
"Oli mukava jutella", hän huikkasi Fridalle, ennen kuin siirtyi syrjään tehdäkseen tilaa Wesleylle ja Pavloville. Oli vaikea olla pysähtymättä lepertelemään omalle lempikarvapäärynälleen, mutta hän ei halunnut viedä turhaan aikaa Wesleyltä, varmasti mies halusi vaihtaa kuulumisia ystävänsä kanssa.
Sen sijaan hän vilkaisi Knoxia, hymy kasvoillaan viipyen.

Knox painoi suukon Marigoldin ohimolle, ennen kuin lähti takaisin ovelle vetämään miehekkäitä, lyhytvartisia kumisaappaita jalkoihinsa. Tällä kertaa jopa miehekkään harmaiden villasukkien kanssa.
”Nyt lähden töihin”, hän huikkasi, tempaisi naulasta vielä villapipon päähänsä ja katosi sitten ulos ovesta. Kissat ja sudet kaipasivat työtä.

Wesley huikkasi Knoxille jonkinlaisen tervehdyksen. Hän jutteli Fridalle hetken, kunnes sulki koneen kannen. Olisi outoa ja mahtavaa saada nainen jälleen kollegaksi.

Niin uteliaisuutta tyydyttävää kuin olisikin ollut jäädä sohvannurkkaan kuuntelemaan Wesleyn (ja Pavlovin) puhelua Saksaan, varpaista hiljalleen katoava tunto sai Marigoldin kipittämään varsin päättäväisesti yläkertaan hakemaan itselleen lisää vaatetta. Hän voisi ottaa toiveikkaan suihkun ( jos edes haaleaa vettä olisi jäljellä ) ja sitten pitäisi kiiruhtaa tallille, Baby-parka oli varmasti tullut jo siihen tulokseen, että hän oli paennut Englannin säätä takaisin ulkomaille.
Sen jälkeen voisi kuulustella Wesleytä hieman lisää.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1651
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: I've got a tiger by the tail   Ke Tammi 03, 2018 5:39 pm

Torstai 21. joulukuuta 2017 - iltapäivä, Norwood Farm

Tiukasti kaulahuiviin suojautunut Wesley oli ollut kuolla lentäkentällä tatuoidun naisen tiukkaan rutistukseen. Poikamaiset vaatteet ylleen vetänyt Frida lysähti penkkiin kun he lopulta saivat viimeisenkin matkatavaran ruumasta (pieni kontti, jossa oli naisen rakas perintöpyörä) ja sen työnnetyksi rekan sisäpuolelle. Yllättäen Fridan pyörä ei jälleen toiminut ja odotteli jotain harvinaista, miltein maailmankartalta kadonnutta osaa jostakin.
Farmin pihassa Wesley hyppäsi autosta ulos, kiristäen posket punaisina huiviaan. Frida tuntui ulvovan hysteerisenä naurusta. Liikaa kahvia, hän oli herännyt aikaisin aamulla hyvästelemään Berliinin ja sen kissat. Ikävä jäisi, mutta nyt oli aika kehittää uusia tuulia elämään.
"Voi hyvä luoja, Weas--- Wesley! Anteeksi, anteeksi, Bärchen, anteeksi." Vaaleahiuksinen nainen taipui naurusta niin, että joutui noukkimaan mustan huopakangashattunsa maasta. Wesley mulkaisi tuota pahasti.
"Mikä perkeleen pikku karhu?"
"Minä luulin ettet oikein osaa saksaa!"
"Sinä käytät tuota paljon." Wesley avasi samalla rekan ovea.
"Voit olla myös Mausi, jos oikein haluat." Frida tarjosi virnistäen, työntäen pyörän ulos kun ramppi oli alhaalla. Hei hei saksalaiset Autobahnit. Tulisi ikävä.
"Miten olisi vain Wesley?"
"Nah! Elämä on liian lyhyt tylsiin nimiin, mein Maus!"
"... Elfrida." Wesley mutisi varoittavasti, saaden ajohanskan takaraivoonsa.

Marigold oli jo ehtinyt alkaa käydä kärsimättömäksi.
Hän oli kuluttanut aamunsa tallilla, varmistanut pari sponsorointiin ja hevosiin liittyvää tapaamista vuoden alkuun (ilmeisesti muutkin tekivät mielellään töitä aivan loppumetreille saakka), pakannut matkalaukkunsa toistamiseen ja kiepahtanut katon kautta varmistamassa, että paikkaukset olivat varmasti pitäneet. Viihdytettyään Zephyriä suurella pahvilaatikolla hän oli lopulta alkanut leipoa.
Ensimmäinen pellillinen keksejä oli jo tapauksessa jo melkein kadonnut.
Siinä vaiheessa, kun rekka viimein ajoi pihaan, hän oli juuri saanut keittiön siivottua.
Riemastuneena Marigold riisui vaaleanvihreän esiliinan ja hylkäsi sen tuolin selkänojalle. Hän sujautti kumisaappaat jalkoihinsa ja vetäisi vihreän parkatakin päälleen ennen kuin suuntasi pihalle, jalat melkein puolireittä myöten jälleen paljaina.
"Wes!" amerikkalaisnainen hihkaisi riemuissaan ja kietaisi kätensä takaapäin miehen ympärille, kun tämä nyt sattui olemaan sopivasti ensimmäisenä tulilinjalla.

Wesley ähkäisi joutuessaan amerikkalaisnaisen halaukseen. Ei hyvä helvetti. Onneksi hän saisi hetken lomaa Marigoldista (rumasti sanottu), sillä tuo ja Frida tulisivat yhdessä ajamaan hänet vielä hulluksi.
"Marigold!" Hän älähti, räpiköiden naisen halauksesta kauemmas. Jestas! Tumman aniliininpunaiseen jakkutakkiin ja nahkahousuihin pukeutunut poikatyttö pisti moottoripyörän seisomaan jalallaan ja asteli rekan taakse.
"Heti halailemassa muita naisia ja minä vasta saavuin! Wesley Herbert Dalton, hävytön mies!" Punaruskeahiuksinen mies mulkaisi nauravaa blondia murhaavalla katseella. Saksalainen väläytti leveän hymyn Marigoldille ja ojensi kättä kohti naiste, tatuointien vilahtaessa jakkutakin hihojen alta.
"Frida Königsman."

"Oli ikävä!" Marigold vetosi, mutta päästi kuitenkin Wesleyn luikahtamaan otteestaan. Lähinnä sen ansiosta, että hänen maailmaasyleilevälle rakkaudelleen oli myös toinen kohde, joka sitä paitsi oli jäänyt siitä kokonaan paitsi tähänastisessa elämässään.
Säteilevä hymy kasvoillaan Marigold kääntyi Fridan, heidän hullun kommuuninsa uusimman jäsenen, puoleen, ja koska hän oli Marigold, kättelemisen sijaan kietoi käsivartensa naisen ympärille rutistavaan halaukseen, kaikella amerikkalaisella innollaan.
"Frida! Ihana, että olet vihdoin täällä!"

Wesley ähkäisi ja suoristi takkiaan. Vaaleahiuksinen nainen nauroi painuessaan amerikkalaisnaisen halaukseen.
"Noh! Vielä pidät hyvänä ideana, odotahan vain kun asetun taloksi..." Vihreänruskeissa silmissä kipaisi kovin hullu tuikahdus. Saksalainen vastasi halaukseen miltein yhtä tiukasti.
"Mihinhän voisin työntää Harveyn suojaan? Se on kovin herkkä kulkupeli."
"Harvey on Fridan moottoripyörä." Wesley täsmensi.

”Hei”, Knox tervehti ilmestyen moderniksi kunnostetusta eläinsuojasta nykien mustaa, lyhyttä nahkatakkia paremmin hyvinistuvan, valkoisen t-paidan päälle.
”Kiva, kun pääsit tulemaan hyvissä ajoin. Lähdemme vuodenvaihteeksi ulkomaille, joten kätevämpi esitellä paikat nyt.”

"Oh?" Marigold äännähti yllättyneenä, silmien syttyessä tuikkimaan vieläkin innokkaammin. Jos se nyt ylipäänsä oli mahdollista, hänen silmänsä säkenöivät valmiiksi jo melkoisesti. Moottoripyörät, mikä tahansa pyörillä kulkeva oikeastaan, sai hänet aina innostumaan.
"Olen varma, että sen voi laittaa talliin Knoxin... Sieltähän hän tuleekin."
Ja ihan vain, koska oli sillä tuulella, Marigold pujahti halaamaan myös nahkatakkiin pukeutuneen miehen.

"Knoxin kanssa? Ai siellä te hänet asutatte? Harvey pitää Knoxin varmasti lämpimänä." Frida nauroi ja Wesley peitti kasvonsa käsillään. Ei hyvä luoja. Tämä oli huonoin idea jonka hän oli koskaan saanut.
"Oli helppoa tulla kun tilalleni tuleva työntekijä on tehnyt kanssani hommia jo kauan. Sinä olet siis Knox-parka, joka asutetaan tallissa?"

Knox, jolta vitsin alkuosa oli jäänyt kuulematta, kohotti hämmentyneenä toista, tummaa kulmaansa, kun kiersi käsivartensa Marigoldin hartioiden ympärille ja painoi aivan liian kevyesti joulukuuhun pukeutuneen naisen kylkeensä. Onneksi he lähtisivät ylihuomenna Tansanian lämpöön.
”Wesley voi varmasti auttaa sinua kantamaan tavarasi sisälle. Huoneesi vapautuu tammikuun alussa, mutta voit lainata siihen saakka apulaiskouluttajamme huonetta. Hän on Arizonassa joulun yli.”

Marigold nauroi kehräten.
"Ei sentään! Tallissa asuu vain Knoxin pyörä, mururakas saa vielä toistaiseksi olla sisäruokinnassa."
Ja todennäköisesti Knox olisi joka tapauksessa muuttanut mieluummin kissojen luo kuin autotalliin.
Marigold taputti miehen rintakehää.
"Fridallakin on moottoripyörä."

"Oh, sinullahan on siis asiat vielä mallikkaasti." Frida nauroi Knoxille välittämättä miehen hämmennyksestä.
"Minä voin kantaa ne yksin, ei hänellä ole kuin kaksi matkalaukkua. Voit näyttää tilat samantien." Wesley ehdotti nätisti. Hän saisi hetken rauhaa kun Knox esittelisi paikkoja.
"Danke! Otan vain sen..." Frida nousi kaivamaan ohjaamosta mustan softshelltakin, jonka rintamuksessa luki E. Königsman ja veti sen huopahatun tilalle lippiksen, jonne sukaisi kurittomat platinanvaalean reuhkansa piiloon. Parempi.

”Missä sinun housusi ovat?” Knox kysyi ja katsahti Marigoldin paljaita jalkoja.
”Ei sillä, että valittaisin näkymästä. Mutta ikävää, jos palellut.”
Uusi työntekijä varustautui uusin vaattein, ja Knox viittasi naista seuraamaan ensin susien asuttamaa eteläpuolta kohti.
”Meillähän on täällä tällä hetkellä kuusi harmaasutta, neljä kissapetoa, kesykettu – joka ei ole lemmikki, vaikka Wesley väittäisi mitä – sekä pöllöjä, korppeja ja muita lintuja, joita apulaiskouluttajamme Pearl kouluttaa.”

Marigold puhahti.
"Tuli kuuma, kun leivoin. Ja on minulla housut", hän vakuutti päätään pudistaen. Olkoon, että joulukuun ilma kipristeli paljasta ihoa, joka pitkän takin helman ja pitkävartisten villasukkien väliin.
Hän vilkaisi Wesleytä, joka lähti kantamaan matkalaukkuja kohti päätaloa, mutta lähti kuitenkin lopulta Knoxin ja Fridan mukaan. Ei hän nyt niin lyhyessä ajassa ehtisi jäätyä.

Frida asteli kuluneet nahkamaiharit naristen Knoxin vanavedessä.
"Weaselilla on tapa mieltyä pienpetoihin." Hän nauroi, katsellen ympärilleen.
"ja hän on nyt siis Arizonassa?" Piti varmistaa.

Knox vilkaisi Marigoldin jalkoja ja kohotti naiselle merkitsevästi kulmiaan, lämmin välkähdys kellertävissä silmissään.
”Pearl on Arizonassa joulun yli. Hän työskenteli kanssani Yhdysvalloissa”, mies sanoi ja viittasi kohti jonkin matkan päässä päätalon pihasta kulkevaa, korkeaa metalliaitaa.
”Sudet asuvat täällä”, hän esitteli, ”voimme käydä tapaamassa niitä myöhemmin.”
”Ja Minerva viettää aikaansa välillä ulkotarhassa ja välillä sisällä”, mies sanoi, kun he kiersivät talon ympäri ja näkivät sen länsisivulla olevan häkin. Ja välillä kettu matkusti mukana autossa kauppaan ja postiin. Sai pieniä herkkuja.
Mutta se ei ollut lemmikki.
”Katsotaanpas sitten kissoja.”

Marigold väläytti Knoxille hurmaavan hymyn ja kohautti harteitaan.
Hän oli vain ollut niin riemuissaan kuullessaan rekan saapuvan, ettei ollut muistanut, että täällä ei noin vain rynnätty ulos. Oli hän sentään kiskonut takin niskaansa, mikä sekin oli meinannut unohtua heidän heti Texasista palattuaan.
Ja unohtuisi varmasti myös tulevan matkan jälkeen.
"Minerva on oikea kullannuppu", amerikkalaisnainen puuttui puheeseen. Mitä nyt kaatoi tavaroita ryntäillessään, mutta silti.

"Varmasti. Herbie-- Wesley näytti siitä joskus videon." Hän hymyili ja vilkaisi susien oloja miltein onnesta pakahtuen.
Eläimillä oli tilaa!
"Sait jakamattoman huomioni sanassa kissa."

Knox esitteli uudelle työntekijälle modernin eläinsuojan tilat ja kissojen nimetyt sisähäkit.
”Suunnittelen toisen tiikerin tuomista tänne”, hän sanoi ja seisahtui sitten Mingin häkin eteen. Musta häntä keinahteli virikkeellisen sisätilan ylimmän tason suojasta. Muut olivat ulkona nauttimasta kylmästä päivästä. Zephyr tuntui menneen aivan pähkinöiksi uudesta ilmastosta.
”Mingissä on diivan vikaa. Se on 2008 syntynyt ja varsin aktiivinen esiintymään valkokankaalla, mutta vaatii varmaa käsittelyä. Sen viereisessä tarhassa elää Luna, vuotta nuorempi lumileopardi, jonka kaksi pentua muuttivat hiljattain kannan elvytysohjelmaan. Sitten on Thalia, 2013 syntynyt siperiantiikeri, jonka olen kouluttanut itse pennusta saakka, ja uusin tulokkaamme Zephyr, 2011 leopardiuros, jonka Marigold aikoo lelliä aivan pilalle”, Knox esitteli ja katsahti naista hellä tuikahdus silmissään, ennen kuin kiersi käsivartensa takaisin naisen hartioille.

Marigold mutristi hieman suutaan.
"Ei pidä paikkaansa", hän vakuutti ja katsahti Fridaa kuin vakuuttaakseen, että Knox liioitteli asiaa.
"Mutta ei ole helppoa olla uusi ja porukan ainoa uros... No sieltähän sinä tuletkin, muru."
Uskottava esitys tasapuolisesta linjasta kaatui siihen, että Zephyr koohelsi vauhdissa sisähäkkiinsä, tuijotti heitä hetken ja tuli sitten puskemaan päätään verkkoaitaa vasten.
"Kullanmuru", Marigold kehräsi, kun Zephyr suoritti bravuurinsa ja kierähti selälleen, vieden takatassuja suuhunsa.

Frida näytti siltä kuin tämä olisi ollut paras joululahja koskaan. Uusi työpaikka.
"Wesley sanoi kyllä että paikka on hieno, mutta en ajatellut silti tällaista. Iso muutos kun olen ollut pitkään tarhalla. Upeat tilat." Nainen antoi katseensa kiertää miltein haltioissaan.
"Ei kissaa voi lelliä pilalle." Zephyr sai hänet hymyilemään.
"Ainakaan tuollaista murua."

Knox ei kenties ollut itsekään viaton siinä, miten kohteli rakasta Thaliaansa, mutta se ei estänyt miestä kohottamasta huvittunutta, skeptistä kulmaa ja hieraisemasta Marigoldin käsivartta. Mies loi uuden, merkitsevän katseen paljaisiin jalkoihin, jotka tosin onneksi saivat armoa lämmitetyissä kissatiloissa.
”Wesley sanoi, että olet tottunut työskentelemään isojen kissojen kanssa. Mitä se tarkoittaa?”

Marigold vastasi Knoxin epäluuloiseen ilmeeseen herttaisella hymyllä ja kohauttamalla kevyesti toista olkapäätään. Minkäs sille mahtoi, että Zephyr oli muru. Vaikka kyllä hän rakasti kaikkia kissoja, jokaista Norwood Farmin eläinasukasta, itse asiassa. Hänellä oli paljon rakkautta jaettavaksi.
"Siinäs kuulit", hän hyrähti Knoxille kun Fridakin myönsi Zephyrin olevan muru. Joka tosin näytti taas paiskoneen tylsyyksissään petinsä pehmikkeitä.

Frida kääntyi kissojen puolesta vasta kun Knox esitti kysymyksen ja hymyili leveästi. Saksalaisnaisen poskille painui hymykuopat ja huolellisesti mustalla rajatut vihreät silmät siristyivät.
"Olen ollut Berliinissä isojen kissojen vastaava kaksi vuotta, ennen kuin siirryin tänne. Käytännössä se tarkoittaa sitä että olen ollut yksi ainoista joka saa esimerkiksi käsitellä niitä kun ne ovat hereillä, olen suunnitellut mahdolliset matkat, avustanut eläinlääkäriä. En aristele niiden läheisyyttä ja haluaisin sanoa että vaikka en ole kouluttaja, pärjään kyllä pedon kanssa. Villikissoista on kokemusta lähinnä nukutettuna kun olin tutkimusavustajana ja asensimme siruja." Jos siis puhuttiin oikeista kissapedoista, eikä niistä joita hän oli vienyt makuuhuoneeseen. Frida virnisti päässään kaikuneelle vitsille hieman maanisesti.

Knox irrotti otteensa Marigoldista ja astui Zephyrin häkkiin korjaamaan kestävät, helposti pestävät pehmusteet takaisin tilavan, virikkeellistetyn sisätilan pedeille. Leopardi hamusi tassuillaan kouluttajan jalkaa, ja Knox kyykistyi rapsuttamaan sen kaulansyrjien pehmeää turkkia tutkien kissan kauniita kasvoja.
”Sinulla toimii siis maalaisjärki niiden kanssa. Selkää ei käännetä missään tilanteessa, ei juosta, hermostuta tai huudeta, jos kissa ottaa kiinni, ei panikoiduta ja riuhdota pois, ei luoteta niiden olevan kesyjä ja vaarattomia”, Knox luetteli ja möyhi rajummasta rakkaudesta innostuvan leopardin rintaa väistäen sen lempeästi päätään lätkiviä tassuja.

Marigold ei voinut olla taas ajattelematta Saskia-raukkaa, jota tosiaan ei ollut valitettavasti siunattu henkiinjäämisen kannalta olennaisella älä käännä selkääsi isolle kissalle -vaistolla. Kuten oli vähän liian monta kertaa nähty.
Mutta ehkä se johtui vain valtavasta koti-ikävästä, ja kun Saskia pääsisi muuttamaan lähemmäs perhettään, myös töihin keskittyminen onnistuisi paremmin? Ja ehkä joidenkin vähän vähemmän vaarallisten eläinten kanssa. Sellaisten, joiden kanssa tehty virhe ei maksaisi joko terveyttä tai henkeä.

"Sinun kissasi ovat sentään koulutettuja." Frida naurahti.
"Mutta kyllä, minulla on maalaisjärki päässä enkä luota näihin lähtökohtaisesti missään tilanteessa."

”Mukava kuulla”, Knox nauraa hyrähti ja väänsi painia yrittävän kissapedon tassut pois päänsä ympäriltä suoristautuen. Zephyr kiersi tassunsa hänen jalkansa ympärille, mutta mies irrotti sen kissan otteesta tyynesti ja astui ulos häkistä.
”Onko sinulle herännyt kysymyksiä?”

Zephyr nousi tassuilleen ja puisteli itseään. Leopardi katseli heitä hetken hämmästyttävän pyöreillä, kullanvihreillä silmillään, ennen kuin tuli puskemaan kylkeään häkin seinää vasten. Marigold laskeutui kissan pään tasolle kyykkyyn ja vaihtoi sen kanssa onnellisia puhinoita, ennen kuin Zephyr otti lentävän lähdön takaisin ulkoaitaukseen nauttimaan kylmänkirpeästä ilmasta.

Frida hymähti leopardille ja seurasi sitä uteliaisuudesta palavin silmin. Kysymyksiä?
"Ei juuri nyt. Haluatko että seurailen vaikka auttelemassa Wesleytä tai jotain kun olette poissa? Ja tutustua kissoihin sitten kun palaatte?"

”Se on varmasti parasta”, Knox sanoi ja pyyhkäisi lyhyttä, mustanruskeaa tukkaansa. Vino hymy hiipi miehen huulille ja siristi kellertävät silmät. Hän hillitsi halunsa kiertää käsivartensa takaisin Marigoldin hartioille.
”Wesleyllä on hyvin tervettä kunnioitusta kissojamme kohtaan. Mutta voimme katsoa vaikka huomenna vähän kissoihin tutustumista.”

Marigold suoristautui ja nykäisi pitkää villapaitaa paremmin jalkojensa suojaksi. Kissojen lämmitetyissä tiloissa kylmyyttä tuskin huomasi, mutta se puraisisi kyllä kiinni heti, kun uskaltautuisi takaisin pihalle.
Oma vika, enää ei oltu Texasin lämmössä.
Hän vilkaisi Fridaa ja toivoi todella, että tämä olisi edes vähän varovaisempi kuin Saskia-parka. Ja että kaksikko pärjäisi heidän ollessaan poissa.
"Mukavahan niihin olisi päästä tutustumaan hiukan mahdollisimman pian."

Frida naurahti.
"Varmasti on. Wesley-parka tuli meille valmistuttuaan ja vastaata pelotteli hänet miltein hengiltä mitä tapahtuu jos hän kuvittelee petojen olevan kesyjä." Frida muisti sen kalpeuden englantilaismiehen kasvoilla.
"Oi? Se käy oikein hyvin."

”Katsotaan sitä siis vaikka huomenissa”, Knox sanoi ja peitti haukotuksen.
”Ennen kuin lähdemme Goldien kanssa Tansaniaan. Mennään nyt sisään, niin sinäkin pääset asettumaan.” Mies soi Marigoldille hymyn silmäkulmastaan.
”Ja Goldie saa housut.”

Marigold mutristi huuliaan.
"Ei sitten mikään ihme, että hän suhtautuu niihin edelleen varsin huolestuneesti, muruparka."
Hyvähän se oli petoja kunnioittaa, mutta silti, suoranainen pelko oli eri asia.
Hän katsahti Knoxiin ja pyöräytti silmiään.
"On housut. Vähän lyhyet vain."

"Kyllä hän on kai vähän petrannut. Wesley on vain vähän Wesley. Ja huominen on hyvä." Frida oli jutellut miehen kanssa monet kuljetuskerrat milloin minkäkin ajoneuvon takana ja tiesi melko paljon englantilaismiehen sielunelämästä.
"Miksi käyttää housuja, jos näyttää hyvältä ilmankin." Frida naurahti ja kohensi lippiksen asentoa päässään.

Knox sai Marigoldille tietävän hymyn ja kohotti toista tummaa kulmaansa.
”Hienot housut ovat”, hän vakuutti ja katsahti Fridaa huvittuneena.
”Todellista viisautta – sääli, että täällä on niin kylmää ja märkää.”

"On on!" Marigold vakuutti ja nauraa kehräsi Fridan huomautukselle.
"Siinäs kuulit, muru. Hyvä on näin."
Vaikka jopa sisällä päätalossa tulisi kyllä viileä.
"Oletko syönyt, Frida? Voin laittaa ruokaa."

"Lennolla. Jos sitä voi syömiseksi kutsua." Frida nyrpisti kevyesti nenäänsä.
"Joten jos osaat tehdä jotain harmaata muhjua parempaa, olen ikuisesti kiitollinen ja lupaan tiskata jäljet." Frida virnisti. Saksalaisuus kuului puheesta kevyesti. Englanti oli hieman ruosteessa, sillä suurin osa entisistä työkavereista kuitenkin oli saksalaisia myös.

”Marigold on häikäisevä kokki”, Knox vakuutti.
”Menkää te vain edeltä sisälle. Käyn katsomassa lintuja.” Pearlin ollessa poissa tilan siivekkäiden asukkaiden harjoittaminen putosi hänelle.

Marigoldin silmät alkoivat loistaa.
Joku söisi hänen laittamaansa ruokaa. Joku muu kuin Knox, mutta Knox olikin itsestäänselvyys, Knoxia ei laskettu.
Amerikkalaisnainen sujautti mutkattomasti kätensä Fridan käsivarren alle.
"Tule, näytän, missä väliaikainen huoneesi on. Knox, älä viivy liian kauan, sinunkin pitää syödä."
Hän väläytti miehelle onnellisen hymyn ennen kuin lähti johdattamaan Fridaa takaisin talolle.

Frida nauroi naisen napatessa hänet käsikynkkään.
"Anteeksi, en tiennyt että naisesi syttyy näin siitä että joku syö hänen ruokiaan. Vieläkö muuten Herbie syö yhtä surkeasti?" Ei hän edes ajatellut mitä sanoi. Hänestä nuo nyt vain käyttäytyivät kuten pariskunta. Hän lähti naisen mukana talolle, naureskellen.

"Totta kai minä ilahdun siitä, että joku tahtoo syödä ruokiani", Marigold huomautti Fridalle ja mutristi hieman suutaan.
"Wesley on edelleen kovin nirso, mururakas. Toisin kuin Pavlov, joka taas söisi varmasti mitä tahansa vain sen eteen laittaisi..."
Hän avasi oven, jonka saranat narahtivat surkeasti (pitäisi öljytä ne) ja irrotti otteensa Fridan kädestä riisuakseen takkinsa naulaan.

"Wesley on aina ollut." Frida myönsi.
"Tosin se kuulemma johtuu hänen perheestään, raukkaa kai pakotettu lapsena syömään tai jotain." Joten Frida ymmärsi että mies söi nykyään vain mitä halusi.
"Pavlov! Lempipalloperseen- Mein Lieb, sinähän olet timminä!" Frida nauroi ottaessaan lattialta skunkin syliinsä. He olivat hyvä kavereita Pavlovin kanssa.

Marigoldin kulmat painuivat myötätuntoisesti.
"Kamalaa!"
Hän riisui saappaansa naulakon alle ja ehti käännähtää, kun mustavalkoinen otus kiiruhti ( Pavlovin mittapuulla ) heidän luokseen.
"Pav on ollut dieetillä, murupieni."

"Oijoi, mein Lieb. Julma mies se sinun isäntäsi. Mutta elätpä pidempään, senkin pontus." Frida laski eläimen alas ja riisui ulkovaatteet. Pitkien hihojen alta paljastui täyteen tatuoidut kädet.

"Pav-rukka alkoi Wesleyn sanojen mukaan muistuttaa pullukkaa päärynää, joten sen takia vuoksi se on nyt joutunut vahtimaan linjojaan. Nykyään se jopa hölkkää silloin tällöin, urheilullinen kulta."
Marigold kumartui vuorostaan rapsuttamaan haisunäätää, mutta jäi katselemaan kiinnostuneena Fridan käsiä kiertäviä tatuointeja.
"Oh, upeita!"

Frida vilkaisi käsiään ja hymyili.
"Oh, kiitos. Niitä on kyllä lisääkin, mutta kädet tulee ensimmäisenä esiin." Nainen naurahti.

Marigold jätti Pavlovin kömpimään keittiöön, varmaankin siinä toivossa, että lattialle olisi jollakin maagisella tavalla ilmestynyt syötävää, ja nousi itse seisomaan.
"Missä muualla?" hän kysyi innostuneena, sillä samalla amerikkalaisella päättäväisyydellä, joka ei ymmärtänyt käsitettä "henkilökohtainen tila".

Marigoldin onneksi Fridakaan ei käsittänyt henkilökohtaisen tilan käsitettä ja piti sitä Wesleyn kaltaisten ihmisten omituisuutena. Nainen siirsi hieman vasenta korvaansa, paljastaen uskon, toivon ja rakkauden symbolit sen takaa.
"Ja nilkassa on lumpeenkukka. Ja unisieppari underboob."

"Oh, haluan joskus nähdä", Marigold totesi vilpittömän kiinnostuneena. Tatuoinnit olivat upeita, varsinkin niihin liittyvät tarinat.
"Haluatko nähdä huoneesi? Tai no, Pearlin huonehan se on, mutta huoneesi ennen kuin Sas... Ennen kuin toinen huone vapautuu."
Tuntui yhä pahalta Saskian puolesta.

"Nah, näytät vain oven että osaan kaatua sänkyyn kun väsyttää." Frida naurahti ja veti nahkahousujensa tiukkaa lahjetta ylöspäin. kaunis ja siro lumpeenkukka koristi saksalaisnaisen nilkkaa.
"Epäilen ettemme ole ihan vielä tissitatuontituttuja. Vai miten helposti säikähdät?" Vaaleahiuksinen nainen virnisti villisti. Ei sitten mitään häpeää.

"Kaunis", Marigold myönsi ja katsahti Pavlovia, joka lyllersi ( ei enää niin pahasti ) pois keittiön pöydän alta ja kohti olohuonetilan sohvaa.
Nainen käänsi katseensa takaisin Fridaan ja naurahti päätään pudistellen.
"Muru, ei ole ensimmäinen kerta. En minä paljasta ihoa säiky."

Frida pudisteli päätään, nauraen käheästi vatsansa pohjasta. Nainen nosti paitansa ja urheiluliivien alareunaa, paljastaen mandalasta vaikutteita ottaneen unisiepparin joka kulki rintojen alla, valuen niiden välistä alaspäin.
"Sellainen."

"Oi, kaunis!" Marigold hengähti ihastuneena. Pavlov puhisteli ohi hämmästyttävän urheilullisessa mielentilassa, suunnaten takaisin keittiönpöydän alle. Suoranainen optimisti.
"Sattuiko sen ottaminen?"

"Nooo ei sitä kissanpennutkaan nuolleet paikalleen." Frida nauroi kun laski paitansa.

Marigold suoristautui ja nykäisi villapaidan helmaa paremmin jalkojensa peitoksi. Ehkä pidemmät housut olisivat tosiaan hyvä ajatus, kun veto kävi melkein riittävän voimakkaana puhaltamaan sukat jalasta. Ehkä se kuljetti myös Pavlovia niin sutjakkaasti, hän epäili ja kumartui poimimaan näädän syliinsä.
"Mennäänkö katsomaan se huone? Tai ovi, miten vain."

Frida ei voinut olla rapsuttamatta Pavlovia vielä kerran.
"Käydään vain." Hän kulki Marigoldin perässä ylös, hymyillen kun Wesley oli kiltisti tuonut laukut huoneeseen asti.
"Aaawww, maailma ei ole vielä tuhonnut Wesleyn sisällä asuvaa herrasmiestä."

"Hän on ihana", Marigold myönsi, rapsutellen Pavlovia hyvittääkseen sen, ettei ruokaa ja herkkupaloja ollut tippunut. Skunkkiparka.
"Kovin ujo ja varautunut vain."

Frida naurahti ja kaivoi yhdestä laukusta itselleen niittikoristeiden neulepaidan. Hän veti sen päänsä yli ja haroi sähköistyneitä hiuksiaan.
"Ai? Tai siis, onhan hän vähän sievistelijä, mutta kovin hauskaa seuraa ja loistava huumorintaju."

"Hän on oikea kullanmuru."
Ja niin uskomattoman kiltti, että välillä Marigoldia vihlaisi vieläkin, vaikka Wesleyllä olikin jo tyttöystävä, jonka kanssa kaikki tuntui olevan hyvin.
"Voin esitellä loput talosta ja alan sitten laittaa ruokaa. Ellet tahdo levätä matkan jäljiltä?"

"Niin on. Ei, minulla on vähän liikaa energiaa. Join kahvia lentokentällä, olin vähän ajoissa." Frida virnisti leveästi.
"Ja edelleen, et voisi puhua kauniimmin. Ruoka kuulostaa hyvältä."

Marigold oli melko varma, että Pavlov olisi ollut samaa mieltä. Jos sille olisi tarjoiltu, punkeroparka.
"Voi muru, kuulostat vähän Knoxilta. Vaikkakin hän tekee samaa energiajuomilla."
Marigold lähti edeltä alakertaan ja esitteli samalla loput talosta Fridalle. Mikä huone kuului kellekin, ja missä talon ainoa kylpyhuone sijaitsi.

"Energiajuomat ovat kamalia." Frida mutristi huultaan. Hän kaivoi kierroksen aikana sähkötupakan taskustaan ja päästi asuntoon henkosten mukana banaanin ja mansikan tuoksuista vesihöyryä.

"Sitä minäkin aina Knoxille sanon, mutta hän on eri mieltä", Marigold hymisi.
Keittiössä hän päästi Pavlovin taas vapaaksi, ja opportunistinen karvapäärynä taapersi (ei lyllertänyt!) taas toiveikkaana pöydän alle.
Marigold alkoi tutkia kaappeja jotakin helppoa ja nopeaa ruokaa mielessään.
"Onko sinulla allergioita, muru? Tai jotain, mistä et pidä?"

Frida nauroi Pavloville hellästi. Ihana otus!
"Ei ole. Syön mitä vain ja vielä puolet lisää. Mutta käyn kahvilla ja nikotiinilla."

Marigold hyrisi samanaikaisesti tyytyväisyydestä ja kurtisti kulmiaan huolestuneesti.
Noh, hän pitäisi huolen, että Frida muistaisi syödä. Wesleyn kanssa oli ollut pakko luovuttaa, joskin kaakaota hän keitti miehelle sitäkin innokkaammin.
Uunijuurekset olivat hyvä ja helppo ratkaisu. Ja saisipahan samalla tyhjennettyä jääkaapista aineksia, jotka todennäköisesti jäisivät koskemattomiksi heidän ollessaan poissa.

Frida kyllä muisti syödä, mutta tuli ruumiita jos nainen ei saanut nikotiinia ja kofeiinia koneeseen.
"Voin auttaa jos haluat."

"Voi rakas, kiitos."
Marigold oli alkanut jo kuoria ensimmäistä porkkanaa.
"Jos viitsisit tulla pilkkomaan, siitä olisi iso apu."

Frida hylkäsi höyryttimensä pöydälle ja siirtyi saarekkeen tason viereen Marigoldin avuksi.
"Onko täällä jotain mitä pitäisi tietää? Siis ihmisistä ja heidän väleistään. Etten möläytä sopimattomia."

"Oh."
Marigold keskittyi hetken kuorimaan erityisen käyrää porkkanaa. Juoruaminen oli rumaa, mutta toisaalta Fridalla oli oikeus myös tietää asioista siinä missä kaikilla muillakin.
"Et ole vielä tavannut Pearlia. Hän on todella suloinen tyttö, älä anna temperamentin säikäyttää. Heillä on välillä vähän kireät välit Knoxin kanssa, muruparat."

Frida halusi tietää. Saattoi olla että hän oli joskus sörkkäissyt jotakinn mitä ei olisi pitänyt.
"Älä pelkää, osaan kyllä puolustautua." Vaaleahiuksinen, lävistetty ja tatuoitu nainen virnisti hieman sekopäisesti.
"Ai? Kiitos kun varoitit. Entä Wesley? Miten hän pärjää?"
"Minä pärjään hienosti, kiitos vain Frida!" Englantilaismies tuli keittiöön ja otti limsann jääkaapista.

Marigold vilkaisi Wesleytä ja hymyili. Sitä hampaat paljastavaa hymyä, jota paljasjalkaisen brittiraukan oli helppo pitää melkein maanisena.
"Muru, hei, ruoka on suunnilleen tunnin päästä, tahdotko?" hän kysyi toiveikkaasti. Wesley voisi vaikka napsia pelkät turvalliset perunat ensimmäisenä.

Wesley vilkaisi naisten yli.
"... Mitä siinä on?" Mies kysyi hiljaa. Frida ähkäisi ja heristi nauraen puukkoa Wesleylle.
"Siis vieläkinkö sinä olet tuollainen? Perunaa, porkkanaa.... Lanttuako tuo on? Ja punajuurta. Ei mitään mihin kuolisit, iso mies."
"Sinä tiedät ett--"
"Minä tiedän että sinä syöt käytännössä vain vehnää, jauhelihaa ja mauttomia ruokia. Kiltti. On loukkaavaa olla syömättä jos tarjotaan."

"Voi, ei se haittaa, ihan ymmärrettävää, että Wesley haluaa tehdä itse omat ruokansa", Marigold vakuutti edelleen sinnikkäästi hymyillen.
Vaikka sattuihan se. Ihan vähän. Ja meni ohi nopeasti.
"Voiain maustaa sinulle perunoita ihan vain suolalla. Mutta ei ole mikään pakko, älä huoli."

Wesley vilkaisi Marigoldia.
"... Voi siihen porkkanaakin laittaa." Mies myöntyi.
"Jos se ei ole liika."

Marigold päästi sen onnellisen vinkauksen, johon talossa asuvien oli parempi tottua ennemmin tai myöhemmin, elleivät halunneet joutua jatkuvasti säpsähtelemään.
Ihan vain siitä ilosta, että Wesley suostui syömään hänen laittamaansa ruokaa.
"Minä laitan."

"Se olisi kiva." Wesley myönsi hymyillen ja istui alas. Frida kaivoi hetken, että löysi pienemmän uunivuoan, johon saattoi silputa nirsolle pojalle tuon oman annnoksen.

Marigold maustoi isomman annoksen huomattavasti reippaammin kuin pienen uunipellillisen, johon lupauksensa mukaisesti lisäsi ainoastaan öljyä ja suolaa.
Kun ruoka oli uunissa, hän napsautti odotellessaan vedenkeittimen päälle, tässä olisi hyvin aikaa juoda kupillinen teetä.
"Miten sinun päiväsi on sujunut, Wes?"

Wesley vilkaisi Marigoldia hymyillen.
"Hyvin. En minä paljoa enempää ole ehtinyt kuin hakea Elf--- Fridan." Naisen pistävä tuijotus sai miehen korjaamaan.
"Hyyvä poika."
"Ja matka meni hyvin?"
Marigold kurkotti kaivamaan itselleen mukin kaapista.
"Tahtooko joku muu teetä?"
Pavlov möngersi esiin pöydän alta, tuohtuneesti tuhistellen. Tai ehkä se vain kuulosti siltä.
"Voi murukulta, milloin sillä on ruoka-aika?"

"Meni!" Kuului kahdesta suusta samaan aikaan. Wesley vilkaisi Pavlovia.
"Illalla vasta seuraavaksi. Ja Marigold, housut?"

"Eikö pienelle voisi antaa edes pakastevihanneksia? Pav on ollut hyvin urheilullinen, ravannut keittiön ja olohuoneen pöytien välillä."
Tai ehkä pikemminkin pikakävellyt. Mutta oli sekin jo paljon.
Wesleyn vieno kehotus sai Marigoldin kehräämään naurusta.
"Kylläpä teillä on nyt kova huoli niistä."

"Ei se niitä syö, mutta anna vain." Wesley naurahti. Kasviksia voisi antaa.
"Niin on."

"Mutta saapahan edes kolistella kuppiaan, parkapieni."
Marigold oli noudattanut kiltisti määräystä olla syöttämättä Pavloville herkkuja, vaikka se hänen sydäntään särkikin. Hän etsi aktivointikupin kaapista ja etsi pakkasesta pussin vihanneksia, kaataen pienen määrän mikronkestävään astiaan.
"Se urheilikin tänään niin ahkerasti."

"No se." Wesley nauroi ja vilkaisi Fridaa.
"Frida, miten voit?" Miehen katse oli vähän merkitsevä.
"Hyvin. Hyvin, oikeasti, Wesley, olen yli siitä."

Pavlov selvästikin kuuli, että kuppi kolisi lupaavasti.
Kultaparka kun tajuaisi, ettei luvassa tosiaan olisi muuta kuin pakastevihanneksia. Sitä kiukkupaiskontaa.
Marigold työnsi vihannekset mikroon ja vilkaisi Fridaa kulmat huolestuneesti painuen.
"Onko jotain sattunut, muru?"

Frida vilkaisi Wesleytä, mutta hymyili sitten Marigoldille.
"Sydänsuruja, ei muuta. Wesley tuli Tanskasta Saksaan viikonlopuksi lohduttamaan silloin ja huolehtii edelleen. Siitä on kauan."
"Hieman alle vuosi, Frida."

Marigoldin lämpimänvihreissä silmissä välkähti huoli.
Ja koska hän oli sellainen kuin oli, hän hylkäsi vihannekset mikroon ja vaelsi lattian poikki Fridan luo, kietoakseen käsivartensa naisen ympärille tiukkaan halaukseen.
"Voi muru, olen hirveän pahoillani."

Frida ei hätkähtänyt halausta, kuten huoneessa oleva englantilaismies olisi väistänyt. Hän taputti Marigoldin selkää.
"Ei se mitään. Siitä on jo kauan. Ja saanpahan nauttia englantilaisista naisista!" Frida virnisti hieman hullusti, silmät tuikahtaen.
".. Luoja sinun kanssasi. Sinäkö alat raahata tänne naisia seuraavaksi?"
"Voin tuoda joskus miehenkin jos siltä tuntuu."

"Täällä on oikein ihania naisia ja miehiä", Marigold vakuutti ja rutisti Fridaa vielä tiukasti ennen kuin irrotti otteensa tämän ympäriltä. Hän pyyhkäisi silmiään ja palasi takaisin mikron luo, väistäen Pavlovia, joka jo toiveikkaana partioi sen edessä lattialla.
"Vai mitä, Wes?"

Wesley vilkaisi Marigoldia puhahtaen.
"Mmmmhhm. Yksi ainakin." Mies mutisi hiljaa. Frida nauroi ja istui alas kun ruoka oli uunissa.
"Weesleyyy..." Frida vetosi tuohon suloinen hymy lävistetyillä huulillaan.
"Ei."

Marigold otti vihannekset mikrosta, sekoitti niitä haarukalla ja puhalsi kevyesti jäähdytelläkseen ne skunkille sopiviksi. Mitä Pavlov ei arvostanut lainkaan.
Jaksoi kai vielä toivoa, otusparka.
"Ei Wesley suostu kertomaan juuri mitään."

Frida ähkäisi tuskastuneena ja sadatteli saksaksi. Wesley kohotti katseensa naiseen.
"En puhu saksaa mutta tiedäthän että asuntolan jälkeen osaan kirosanat?"
"Tiedän. Haluaisin vain tietää millainen nainen ansaitsi suloisimman miehen jonka tunnen."

Marigold siirtyi kaatamaan jäähtyneen vihannessekoituksen aktivointikuppiin. Hävitty taistelu, mutta hän kieltäytyi silti luovuttamasta.
Vaikka Pavlovin terävä naama venähti heti, kun se pääsi haistelemaan kupin sisältöä kunnolla. Ei, murupieni, ei mitään muuta sinulle.
"Minäkin tahtoisin kovasti tietää."

Ja sitten se kuppi kolisi. Kunnolla. Wesley naurahti näädälle myötätuntoisesti.
"Ja minä kerron kun haluan. Olen seurustellut vasta hetken, joten haluan odottaa."
"Olet julma, julma mies."

Marigold katsahti Pavlovia myötätuntoisesti.
"Kullannuppu, kun ei siihen kuppiin ilmesty herkkuja, vaikka kuinka paiskoisit. Niin, minä tiedän", hän lepersi näädälle ja vilkaisi sitten Wesleytä.
"Se tuntuu hyvin pitkältä ajalta, Wes. Sinä ansaitset vain parasta."

"Ja minulla on parasta, kiitos vain huolenpidosta." Mies vastasi hymyillen ja lähti yläkertaan Pavlov kainalossaan. Riitti se kupin paiskominen.
"Voi Wesley." Frida naurahti ja kokeili juureksia uunissa. Kohta. Kohta hän saisi ruokaa.
"Ihanaa, ruokaa ja sitten sänkyyn. Haluan maata alustalla joka ei liiku.

"Hän on ihana. Olen niin hirveän onnellinen, että hänellä on Andy."
Marigold kyykistyi siivoamaan Pavlovin jäljet ja alkoi sitten kattaa pöytää.
"Kuulostaa täydelliseltä suunnitelmalta. Jos haluat, niin suihkukin on käytössäsi, mutta tähän aikaan lämmin vesi on vähän kortilla. Oikeastaan mihin aikaan tahansa, jos tarkkoja ollaan."

Frida naurahti. Kylmä suihku piristäisi.
"Ehkä minä pärjään vielä ilman." Kun ruoka oli valmista, hän kasasi ison annoksen itselleen.

Marigold jaksoi edelleen iloita siitä, että joku söi hänen ruokiaan. Hän vilkaisi ulos keittiön ikkunasta ja nykäisi poninhäntäänsä paremmin ojennukseen.
"Käyn pyytämässä Wesleyn syömään. Ja Knoxin, ellei hän pian ilmesty paikalle."
Hän suuntasi askeleensa yläkertaan ja Wesleyn ovelle.
"Wes? Ruoka on valmista."

Wesley havahtui.
"Hä? Joo. Tullaan." Mies ilmestyi huoneesta posket punaisina. Saatanan Andy.
Saatana.

Marigold huomasi poskien punaisuuden.
"Voi muru, onko kaikki hyvin?" hän huolestui ja painoi kämmentään miehen otsaa vasten, yrittäen koettaa kuumetta.

Wesley läppäisi Marigoldin käden pois.
"On, on." Hän kolisteli alas syömään. Frida repesi pian nauruun alakerrassa

Marigold räpäytti silmiään hämillään ja seurasi Wesleytä alakertaan.
"Wes? Mikä on?"
Hän ei vain osannut antaa olla.

Frida nauroi hysteerisesti.
"Yksityisasia!" Wesley parahti hiuksiaan haroen. Perkeleen Andy ja säädyttömät tekstiviestit.

Marigold oli vilpittömästi huolissaan ja yritti tavoittaa Wesleyn katseen.
"Eihän mitään pahaa ole sattunut?" hän kysyi, katsahtaen samalla nauruun tikahtuvaa Fridaa.

Frida vajosi jo lattialle nauramaan.
"Ei hänellä mitään hätää ole!" Wesleyn kasvoja alkoi kuumottaa.
"T-taisit vain mennä huonolla hetkellä koputtelemaan oveen..."

Marigold räpäytti silmiään.
Ja vei sitten käden säikähtäneenä suulleen.
"Voi murukulta, olitko sinä..? Anna anteeksi..."

Wesley lappasi suunsa täyteen juureksia, kasvot punaisina. Frida nauroi kovempaa ja pyyhki silmiään.
"Ai luoja, vatsaan sattuu... ai luoja... Mein Gott!"

Marigold oli tosiaan hirvittävän, hirvittävän pahoillaan.
"Kultapieni, olen kamalan pahoillani. Mutta ei siinä ole yhtään mitään hävettävää, ihan normaalia."

Wesleyn poskia kuumotti enemmän. Tuolille noussut Frida alkoi olla aika varma että olisi voinut laskea hehkuvilta kasvoilta ne pisamat. Syötyään hän kiitti Marigoldia ruoasta halauksella.
"Kiitos, olet pelastava enkeli. Nyt minä menen lepäämään."
"Ja minä myös." Wesley katosi yläkertaan nopeammin kuin Knox sanoi tiikeri.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1651
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: I've got a tiger by the tail   Ke Tammi 03, 2018 5:43 pm

Tiistai 09. tammikuuta 2018 - Norwood Farm, Hexham – Tequila!

Wesley ei oikein tiennyt miten kysyisi asiaa, mutta oli päättänyt nyt edes yrittää. Oloasuun vaihtanut mies hiipi alakertaan, piilotellen jälleen kaulaansa muhkean kaulahuivin takana. Kuten nykyään hyvin, hyvin usein, kiitos tyttöystävänsä, joka ei tuntunut hallitsevan leukojaan. Ei sillä että Wesley olisi valittanut. Mies etsiytyi keittiöön, nojaten varovasti olkapäällään oviaukkoon. Sylissä oli mustavalkoinen skunkki, jota eläintenhoitaja rapsutteli hellin sormin.
Pavlovilla oli maha sekaisin ja sitä oli pitänyt nesteyttää ruiskulla. Se tarvitsi vähän rakkautta nyt.
"... Knox, hei... Tuota... Mahtuisiko talon lähelle pihan perälle yksi ulkoaitaus?"

Harvinaisen ruskettunut, juuri Tansaniasta palannut Knox laski energiajuoman keittiötasolle ja tuuppasi jalallaan pörheäturkkisen kesyketun kuonon pois roskiskaapin ovenraosta.
”Yksi ulkoaitaus lisää?” hän kohotti kulmaansa huvittuneena.
”Montako lemmikkiä sinä olet haalimassa?”

Olikohan se energiajuoma hyvä idea? Wesley vannoi että Teksasin jälkeen Knox oli pärissyt viikon.
"Nyt kuulostan sinulta, mutta ne eivät olisi lemmikkejä. Yhdistys, joka pyysi kuntouttamaan Pavlovin, otti huostaan kaksi pesukarhua. Ei heillä ole osaamista niiden kanssa, saatika tiloja. Ne ovat luonnosta pyydystettyjä ja lemmikiksi myytyjä."

Knoxin tumma, ilmeikäs kulma pysyi merkitsevällä, huvittuneella koholla, ennen kuin mies nosti kätensä antautumisen merkiksi.
”Jos huolehdit niistä itse, mikäpä siinä”, hän sanoi ja tuuppi Minervan kylkeä varpaillaan, kunnes kettu heittäytyi selälleen ja pyysi pörheää, vaaleaa vatsaansa rapsutettavan.

"Tietenkin." Ei hän niitä ollut Knoxin riesoiksi heittämässä. Hän kävi viemässä Pavlovin ylös. Hän ei ottaisi riskiä että heikoksi vetänyt haisunäätä ottaisi ketun uhkana ja tuhnauttaisi. Mies palasi alas ja otti limsatölkin jääkaapista.
"Maksan toki aitatarvikkeet itse myös."

”Hyvä, hyvä”, Knox nyökkäili siemaisten energiajuomaansa ja möyhi selällään rekottavan ketun – joka ei ollut lemmikki – vatsaa varpaillaan.
”Pitäisikö minun olla tietoinen muistakin uusista asukkaista?”

"Luoja, ei. Toivon että nämäkään eivät jää pysyvästi minulle, vaan pääsevät asumaan johonkin parempaan ympäristöön kun se on mahdollista. Tai... Voi olla että huoneessani on frettivauva." Jos eläimet saisi kuntoon, se voisi ehkä vapauttaa sopivaan ympäristöön vielä. Ehkä.

"Luoja, ei. Toivon että nämäkään eivät jää pysyvästi minulle, vaan pääsevät asumaan johonkin parempaan ympäristöön kun se on mahdollista. Tai... Voi olla että huoneessani on frettivauva. Kuvittelin että Marigold olisi hehkuttanut senn sinulle jo." Jos eläimet saisi kuntoon, se voisi ehkä vapauttaa sopivaan ympäristöön vielä. Ehkä.

Knox kohotti vain kulmaansa huvittuneen asteen, muttei sanonut mitään, tyhjensi vain tölkin ja kyykistyi Minervan vierelle rapsuttamaan sen talven räjäyttämään, punaista turkkia. Hoikat, mustat käpälät lätkivät miestä pyytäen.
”Taivas tämän maan sää on masentava. Sisälläkin palelee.”

Wesley naurahti pehmeästi ja vilkaisi mauttoman riemunkirjaviin villasukkiin verhottuja jalkojaan, joiden sisälle harmaiden collarien lahkeet oli tungettu.
"Et vain pukeudu tarpeeksi lämpimästi."

”Ei, siitä ei ole kyse. Tämä sää vain selittää, miksi englantilaiset ovat niin onnetonta kansaa”, Knox vastasi leveitä, lihaksikkaita hartioitaan pyöräyttäen ja hieraisi arpien kirjomia käsivarsiaan suoristautuen. Minerva lätki miehen jalkoja tassuillaan.
”Onko meillä vielä brandyä tai viskiä tai jotakin?”

"Kiitos." Wesley naurahti ja veti kaulahuivia paremmin kaulaansa.
"Jos sinä et ole sitä juonut, sanoisin että on."

”Sinä et taidakaan juoda mitään limpparia vahvempaa?” mies kysyi ja kurkisteli vanhan keittiön puisiin kaappeihin, kunnes löysi pullon kullanpunertavaa tequilaa.
”Ha! Täydellistä. Onko meillä limejä?”

"Olutta. Joskus." Wesley puolustautui hiljaa. Hän kohotti kulmiaan pullolle. Knox aikoisi olla naamat.
"En minä tiedä. Katso kaapista. Voi olla. Frida juo aika paljon sitä olutta mihin sujautetaan lime pulloon."

Knox laski pullon ja suolasirottimen keittiösaarekkeelle ja kaivoi jääkaapista muutaman vihreän limen. Sitten mies kaiveli kaapeista muutaman pienen lasin.
”Sinähän otat toki muutaman shotin kaverina?” mies kysyi avaten pullon ja kaataen kahteen lasiin.

Muutaman? Wesley naurahti hermostuneena ja pudisteli päätään.
"Tuota... Ehkä en. En... Juo viinaa." Ja sitä tuo maaliliuottimelta näyttävä neste varmasti oli.

Knox heilautti kättään ja nojasi kyynärvartensa keittiötasoon.
”Auta nyt kaveria mäessä”, mies vastasi ja tuuppasi lasia lähemmäs, kun leikkasi jokseenkin hazardilla puukonkäsittelyllä limet kappaleiksi.
”Kotiinpaluu käy masentamaan muuten.”

Wesley oli varma että saisi soittaa päivystykseen kun Knox leikkasi sitrushedelmät lohkoiksi. Mies oli hullu. Mutta senhän kaikki tiesivätkin.
"... Yksi." Mies sanoi hiljaa. Ei hän kyllä tiennyt miten näitä piti juoda.

Knox näytti mallia lipaisemalla ihonsa kosteaksi, ripottamalla kämmensyrjälleen suolaa, nuolaisemalla sen pois, kippaamalla shotin suuhunsa ja haukkaamalla sitten limesiivua.
Mies ravisti päätään puhaltaen ulos ja viittoili Wesleytä tekemään samoin.

Wesley irvisti vain katsomisesta. Hän suoritti saman rituaalin irvistyksien kera, pudistellen limesiivua imeskellessään koko kehoaan ja pyörähti kerran akselinsa ympäri.
"Tämä todistaa sen. Sinä oelt virallisesti hullu. Sinut pitäisi saada holhouksen alaiseksi. Hyvä luoja!" Wesley yritti pudistella kaulahuivilleen ripsahtanutta suolaa pois.

”Älä nyt!” Knox protestoi heilauttaen kättään.
”Ainakin lämpiää.”

"Hyi helvetti!" Wesley pudisteli päätään ja heilautti käsiään syvän inhon vallassa.
"Joo, kunnes kuolee kun vatsalaukkuun paloi reikä!"

”No ei kai se nyt samalta maistu kuin limppari”, Knox puhahti ja hieraisi viileitä, ruskettuneita käsiään yhteen.
”Mutta anna sille mahdollisuus. Kyllä se maistuu, kun vähän mieli kevenee. Sinun pitäisi kokeilla. Rentoutua vähän.”

"Voisitko olla käyttämättä sanaa limppari? En ole viisi." Wesley mutisi. Limpparista puhuttiin viisi vuotiaille pikkulapsille. Rentoutua?
"... Minähän olen täydellisen rento."

Knox kohotti merkitsevästi kulmaansa. Limppariahan Wesley oli aikaisemminkin ottanut jääkaapista.
”Siltä näytätkin.”

"Miten niin en?" Kukaan ei ollut koskaan suoraan sanonut että hän oli takakireä ja kuin viulunkieli suurimman osan ajasta. Vaikka ihan hauska ihminen olikin.

”Loosey-goosey, Wes. Loosey-goosey”, Knox vastasi pyöräyttäen käsivarsiaan rennolla notkeudella.
”Hengitä.”

"Ei kun oikeasti!" Wesley ähkäisi.
"Kukaan ei ole koskaan sanonut että pitäisi rentoutua."

”Koskaan?” Knox kohotti skeptisesti kulmaansa.
”Pitäisi. Rentoudu. Hengitä. Ota toinen shotti. Ei siihen kuole.”

"Koskaan." Wesley vastasi takaisin.
"Minä... Olen rento." Hän näpersi tummanvihreän villapaitansa hihaa.
"Minä en olisi niin varma." Mies mutisi vilkaistessaan sitä maalinliuotinta.

”Jep. Rento kuin rautakanki”, Knox vastasi ja siristi kellertäviä silmiään.
”Oletko sinä ollut koskaan humalassa?”

Englantilaismies pudisteli päätään.
"En juo kuin ehkä kaksi olutta kerran puolessa vuodessa."

Kellertävät silmät välkähtivät, ja Knox nojautui paremmin keittiösaareketta vasten.
”Ikinä? Ehkä olisi korkea aika menettää se neitsyys”, mies sanoi tarttuen pulloon ja kaataen Wesleyn lasiin uuden shotin. Reilun sellaisen.
”Olet kai sinä muuten sen toisen neitsyyden sentään menettänyt?”

Wesley lehahti kirkkaanpunaiseksi kun kuuli Knoxin kysymyksen. Mies alkoi yskiä. Mikä vimma näillä kahdella oli kysellä häneltä tällaisia?! Se sai tosin Wesleyn ottamaan shen shotin. Ei hän kestäisi tätä ilmankaan. Pisamat hehkuivat kirkuvan punaisilla kasvoilla kuin hehkuva hiillos.
"O-olen! Miten se edes..."

Knox kohautti rennosti olkiaan.
”Ei sinusta tiedä”, hän sanoi ja kaatoi itselleenkin uuden shotin, vaikka se jäikin odottelemaan lasiin.
”Olet villi kortti.”

Hyvä on. Ehkä se oli ne kaksi shottia, jotka saivat pään jo nyt tuntumaan vähän kevyeltä, mutta Knox oli ansainnut näpäytyksen.
"Minulla on tyttöystävä, kiitos vain."

”Kappas”, Knox nauroi hyväntuulisesti ja ripotteli suolaa kädelleen.
”Tyttöystävä? Hmm.”

Wesley kurtisti kulmiaan.
"... Mitä?" Siis epäilikö Knoxkin että hän olisi homo? Kuten Marigold? Olkoonkin, että hän oli kokeillut kyllä sitäkin, mutta se ei nyt liittynyt tähänn.

”Hieno homma!” Knox vakuutti, läimäisi Wesleyn olkavartta ja kippasi shotin suuhunsa purren sitten limeä, kellertävät silmät siristyen.
”Olet yllätyksiä täynnä.”

Mies ähkäisi ja horjahti läimäyksen voimasta kevyesti. Joskus vielä olka tippuisi sijoiltaan. Aivan varmasti.
"Miten niin? En pysy perässäsi nyt. Montako energiajuomaa joit ja täriset taas viikon?"

”Muutaman”, mies kohautti olkiaan ja pureskeli limelohkoa mietteliäänä.
”Ei mitenkään. Olisin vain olettanut toisin. Mutta tyttöystävä, siistiä!”

"... Muutaman?" Wesley ei ollut varma haluaisiko hän tietää.
"Sinäkin!?" Mikä ihme hänessä oikein oli? Ei hän nyt niin... Niin homo ollut. Kai?

”Minäkin mitä?” Knox kysyi ja kippasi Wesleyn lasiin lisää.
”Et siis ole kiinnostunut miehistä, minun mokani – rauha maassa.”

"Niin. Sinäkin. Marigold ajatteli samoin." Mikä hyvä luoja hänessä sai ihmiset ajattelemaan että hän piti (vain) miehistä?
"Vaikka ette te nyt ihan väärässä ole mutta nyt minulla on tyttöystävä." Se vain tuli ulos. Ja itseään oli rangaista sillä kolmannella shotilla.
"Enkä ota enempää." Mies mutisi limesiivun takaa. Poskia poltti.

Knox nojasi leuan käteensä ja poimi limesiivun muuten vain hampaidensa väliin.
”Ihan väärässä ole? Kas”, mies kohotti kulmiaan.
”Onko sinulla sitten ollut poikaystäviäkin?”

Wesley ei ottanut sitä limeä pois suustaan. Voisiko hän kadota sen taakse?
"... Ei nyt poikaystäviä..." Wesley mutisi hiljaa. Hän voisi imeskellä sitä loppupäivän, eikö? Hän tosin luopui vihreästä suukapulastaan kun huomasi kaipaavansa tuolia alleen. Wesley veti tuon lähemmäs ja istui alas. Hrh. Kuuma.

”Ei nyt poikaystäviä?” Knox toisti ja suli sitten tietävään hymyyn.
”Sinähän olet yllätyksiä täynnä.”

Wesley kohautti kevyesti olkiaan ja nosti jalkansa tuolin reunalle, halaten polviaan. Hän naurahti, rentoutuneena.
"No ei. Vain sellaisia parin kerran kokeiluja." Pari. Silloin tällöin. Krhm. Luoja täällä oli kuuma. Wesley kietoi kaulahuivin kaulastaan sen enempiä ajattelematta. Viikonlopun jäljiltä hän oli... Noh, mustelmilla. Andy halusi muuta ajateltavaa kuin veljensä.

”Parin kerran kokeiluja?” Knox toisti uudelleen kulmaansa kohottaen ja puri limeä mietteliäänä.

Wesley nyrpisti pisamaista nenäänsä kevyesti.
"Niin. Ei mitään vakavaa."

”Vain seksiä sitten?” mies totesi nyökäten ja nosti lasiaan yllättyneenä.
”Sinä se olet aikamoinen yllättäjä.” Hän oli arvellut vastauksen kysymykseen neitsyydestä olevan kielteinen.

"Niin. Vain... Seksiä." Luoja että mies inhosi sen sanan sanomista, vaikka se ei saanut häntä samanlaisen inhon valtaan kuin esimerkiksi Marigoldin ollessa läsnä. Wesley raapi kevyesti niskaansa.
"Eikö aina sanota että hiljaiset on pahimpia tai jotain?"

”En tietäisi. Ei ollut hirveästi kokeiltua”, Knox hymyili puolittain ja kohautti leveitä hartioitaan, joita hyvinistuva, musta t-paita halasi. Tequila lämmitti sen verran, ettei ikkunanraoista vetävä Englannin sää enää purrut käsivarsia.
”Kuka olisi arvannut?”

"Puhut varmaan miehistä." Wesley tiesi aivan liikaa Knoxin seksuaalisuudesta - kiitos Marigold! - joten hän oletti ettei Knox ollut koskaan ollut miehen kanssa.
"No arvasittehan te tavallaan."

”Hiljaisista”, Knox nauroi hyväntuulisesti ja läimäisi Wesleyn olkaa.
”Mutta en minä ole kyllä miehiäkään kokeillut. Pitäisikö?”

Wesley ähkäisi läimäisyn takia. Jestas!
"En tiedä. Ei se eroa muusta mitenkään ihmeellisesti." Wesley nousi seisomaan ja otti vesilasillisen itselleen. Kaula oli todella syöty. Ja iho paidan alla. Vähän reidetkin.

”Luulisi eroavan”, Knox kohotti kulmiaan ja kaatoi lisää tequilaa omaan lasiinsa.
”Kumpaa sinä suosit?”

"Se on vain... Hmmh, seksiä." Ei Wesley nähnyt siinä suurta eroa. Kaksi alastonta aikuista ihmistä sängyssä, ehkä jossain muualla. Riippui ihmisistä.
"Olen seurustellut vain naisten kanssa." Kolmen. Jos oltiin tarkkoja. Andy oli kolmas.

”Riippuu varmaan siitä, kummassa päässä on”, Knox nauroi ripotellen suolaa kämmenselälleen.
”En minä seurustelusta puhunutkaan.”

"No... Ei nyt oikeastaan." Niin. Hän oli kokeillut molemmat tavat.
"Tiedän. Mutta en osaisi olla suhteessa miehen kanssa."

”Ei oikeastaan?” Knox kohotti kulmiaan, shotin unohtaen.
”Mikset osaisi olla suhteessa miehen kanssa?”

"No ei se paljon eroa." Wesley huomautti. Asiat menivät vähän ehkä eri kaavan kautta mutta tavoite oli sama.
"En tiedä. Naiset ovat kauniimpia? En oikeasti tiedä. Niin se vain on ollut."

Knox kohotti toista kulmaansa korkeammalle. Miten se ei voisi erota?
”Välillä mietin, että ehkä miehet ovat onnekkaita yhdessä – voivat istahtaa jälkikäteen sohvalle oluelle katsomaan krikettiä tai rugbya eivätkä turhaan pahoita mieltään äänensävyistä”, mies pohti ja nuolaisi mietteliäänä kättään, ”mutta ei minusta taitaisi olla sellaiseen, vaikka varmaan kaikkea pitäisi kokeilla kerran.”

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1651
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: I've got a tiger by the tail   Ke Tammi 03, 2018 5:43 pm

"Eivät ole. Usko pois. Eivät ole." Se tuli suoraan sydämest, naurun kera. Homomiehet osasivat kerätä draamaa kuten naiset. Ehkä jopa enemmän.
"Miksi kaikkea pitäisi kokeilla? Ei se nyt niin ihmeellistä ole. Vain seksiä."

Knox nauroi lämpimästi takaisin ja kaatoi shotin suuhunsa, purren sitten hajamielisenä limeä, kun miellyttävä lämpö levisi raajoihin.
”Se nyt riippuu siitä, kummassa päässä on”, mies huomautti, ”sinäkö sitten pidät molemmista?”

Wesley haroi punertavanruskeita kiharoitaa, saaden ne jäämään vain enemmän pörrölle, vaikka oli yrittänyt hillitä niitä. Nekään eivät tuntuneet asettuvan Andromedan käsittelystä päiviin. Nainen tuntui tukistavan se pystyyn.
"No on se silti. Ja molemmissa on puolensa." Ilkikurinen virne kävi yleensä kovin kilttikasvoisen miehen kasvoilla. Virne oli ilme, joka näytti hieman hassulta hänen kasvoillaan, jotka kaikki olivat tottuneet näkemään niin lempeinä.
"Toisessa saa järisyttävän orgasmin pienellä vaivalla."

Knoxilla oli vahva tunne, että Wesleyssä oli jotain erilaista, mutta hän ei ollut varma mitä. Ehkä hänen pitäisi hillitä shotit hetkeksi. Mies valui nojaamaan leuan käteensä.
”Liekö uskallan kysyä kummassa?”

Jep. Wesleyn verenkierrossa oli kolme shottia miltein 40 prosenttista alkoholia. Nautittuna pienen ajan sisään. Huomenna sattuisi päähän. Toinen punertava kulma kohosi kevyesti eikä se ilkikurinen virne ottanut enää kadotakseen. Hän otti pari kulausta vettä.
"Pyydä Marigoldia auttamaan selvittämisessä."

”Emmeköhän me ole Goldien kanssa jo kokeilleet melkein kaikkea maan päällä”, Knox vastasi raukeasti hymyillen ja hieraisi kyömyn, aavistuksen vinoon murtuneen nenänsä pieltä.
”Mutta en kyllä silti osaisi vastata.”

"Niin no. Kyllähän siihen apuvälineitä löytyy. Ei siihen miestä tarvitse." Wesley huomautti lauhkeana kuin lammas.
"Ei se nyt eroa tee onko sisällä muovia vai oikea."

Knox kohotti toista kulmaansa silmät asteen tavallista sumeampina.
”Siitäkö sinä sitten pidät?”

"Joskus." Wesley nauroi ja nyrpisti kevyesti pisamaista nenäänsä, istuen sillä pienellä kerällä keittiön tuolilla.
"Luoja täällä on kuuma."

”Kappas”, Knox vastasi nyökkäillen, tietämättä ollako häkeltynyt vai vaikuttunut siitä, että mies, jota hän oli olettanut neitsyeksi vielä tunti sitten, saattoi olla mieltymyksissään jopa villimpi kuin hän.
”En voi väittää, että olisin kokeillut.”

Wesley kohautti kevyesti olkiaan.
"En minäkään naisen kanssa, joten en nyt voi suoraan sanoa, mutta kuvittelisin ettei se eroa..." Wesley löyhytteli villapaitansa kaulusta. Kuuma.

”Ettei eroa?” tummat kulmat painuivat hämmentyneen asteen.
”Harvemmin kai sitä naisten kanssa tulee mitään omaan takapuoleen työnnettyä.”

"Minä tarkoitin nyt sitä mikä työnnetään." Wesley pärskähti. Jostain syystä miestä nauratti. Kolme shottia minuuteissa. Ehkä vaikka siksi.

”No se”, Knox nyökkäsi ja hieraisi kasvojaan, kun raukeus levisi jäseniin.
”Mutta eipä sitä ole naisten kanssa tullut pohdittua sen tarkemmin.”

"Ei kai kukaan sellaista pohdi mitä ei tarvitse." Lopulta oli pakko vetä villapaita pois ja olla vain vaaleanharmaassa t-paidassa. Nyt hänelläkin oli arpia käsivarressaan. Rakkaudella Mingiltä ja sillä lailla.

”Eipä kai”, mies nyökkäsi ja poimi yhden limesiivun suuhunsa.
”Mikä sai sinut keksimään, että tykkäät siitä?”

Wesley mietti hetken ja kohautti olkiaan.
"En ajatellut sitä sen enempää. Minä vain tapasin miehen pubissa. Näimme joskus uudelleen ja lähdimme yhdessä. Naimme pari kertaa. Siinä se."

Knox kohautti olkiaan ja nyökkäsi. Mikäs siinä. Mies maistoi jäänyttä suolaa kädeltään.
”Mutta kai siinä jonkinlainen harkinta käy mielessä? Ennen kuin päätyy keksimään, että voisi olla hyvä ajatus työntää jotain takapuoleen?”

"Miksi? Se oli minulle ihan yhtä luonnollista kuin harrastaa seksiä naisen kanssa." Ei Wesley ollut ajatellut sitä asiaa kriisien kautta. Ei.

”Hmh”, Knox vastasi vaikuttuneena, olkiaan rennosti kohauttaen. Se oli aika päheää.
”Mikäs siinä sitten.”

Wesley valui varmaan ensimmäistä kertaa ikinä kenenkään nähden istumaan huonoon ryhtiin. Wesley istui aina selkä suorana. Mies heilutteli suoristamiaan jalkojaan, katsellen varpaitaan. Ei enää ikinä vahvaa alkoholia Wesleylle.
"En ole tainnut koskaan saada sinua hiljaiseksi."

”Niin, et varmaan”, Knox nauroi hyväntuulisesti, ääni käheänä.
”Yllätit minut.”

"No, kerran elämässä." Wesley naurahti. Hän nyppäsi Pavlovin karvan t-paidastaan, ihan kuin se olisi auttanut.

”Totta”, mies myönsi ja tuuppasi pulloa kokeillen lähemmäs Wesleytä. Jos Wes olisi vaikka inpsiroitunut ja haluaisi oma-aloitteisesti vielä yhden shotin.

Wesley räpäytti silmiään. Mitä pahaa voisi tapahtua? Kaikki oli edelleen hyvin! Hän kaatoi itselleen shotin ja kaivoi puhelimensa esille. Pikainen tekstiviesti Andylle. Mies naureskeli itsekseen ja nousi (yllättävän sulavasti) tuolilta, sirotti suolaa kädelleen ja otti sen shotin. Lämmin. Kuuma. Miksi helvetissä hän halusi liikkua? Paikoillaan olo alkoi tuntua tuskalta. Andy vastasi ja vastaus sai Wesleyn nauramaan. Kovaa. Yleensä mies vain ynähteli tai naurahteli vaivaantuneesti.

Knox seurasi uteliaisuudella, nojaten päätään keittiösaarekkeeseen tuettuun käteen, hymy suupieliä nykien. Ehkä hänen pitäisi ehdottaa Wesleylle humalaa useammin. Miehestähän kuoriutui melkein hauska näin.

Wesley vilkaisi Knoxia puhelimensa yli, naurahti ja kirjoitti viestin loppuun. Voi kun hän olisi tiennyt että hänen tyttöystävänsä tiesi paljon enemmän hänen pomostaan, kuin Wesley kokisi koskaan mukavaksi tietää.
"... Nyt olet pelottavan hiljainen. Mitä sinä suunnittelet? maailmanvalloitusta vai kenties uutta sähköremonttia joka pamauttaa lampun alas katosta? Toivottavasti tällä kertaa sinun eikä Pearlin päähän, niin hilpeää kuinn se hippaleikkinne keskellä yötä olikin elokuussa."

”Ajattelin vain, että sinun pitäisi humaltua useammin”, Knox sanoi olkiaan kohauttaen.
”Sinullahan on huumorintajuakin.”

Wesley kohotti toista kulmaansa.
"En minä ole humalassa." Kaksi askelta liukkaalla lattialla ja hän horjahti kevyesti. Hups.
".. En ole. Ja hei, minä olen hauska! Kysy Elfridalta. Hänestä olen hulvaton."

”Voit aina juoda lisää”, Knox vastasi vinosti hymyillen ja sukaisi lyhyttä, tummaa tukkaansa.
”Ja Wes, sinä olet hulvaton. Et vain ehkä tavalla, jota kuvittelet.”

Loppumatkan jääkaapille Wesley hiihti villasukissaan, ottaen jääkaapista jauhelihaburritonsa jämät. Yksi haukkaisu ja sieltä valahti täytteitä t-paidalle. Paska. No jaa. Oli täällä kuuma. Wesley kävi heittämässä paidan pyykkikoriin ja tuli takaisin keittiöön, kiskoen sen neuleen päällen. Mustelmia kuin spitaalisella.
"Oh? Miten sitten? O--- Minerva, ei! Senkin, kun Pavlov ei ole syömässä pudotettua ruokaa, sinä olet." Wesley kumartui nostamaan kettua pudottamansa burriton kimpusta ja pyllähti lattialle. Jarrusukat olisivat olleet tarpeen. Ratkaisuna hän jäi rapsuttelemaan kettua. Näin oli tarkoituskin.

Knox katseli Wesleyn kulkua huvittunein silmin, rennosti käteensä nojaten. Kuin vauvakirahvi opettelisi kävelemään.
”Olet oikeassa. Olet ihan vesiselvä.”

"Niin. Tämä oli tarkoitukseni." Wesley virnisti hieman. Hän rapsutteli ketun turkkia, naureskellen itsekseen.
"... En taida olla. En uskalla nousta." Hän myönsi nauraen.

”Voi olla ihan hyvä ajatus”, Knox naurahti, ”olisi pitänyt ikuistaa Wesleyn ensimmäinen humala. Yllättävät tunnustukset ja kaikki.”

"Jotkut asiat on hyvä jättää salaisuuksiksi." Mies nojasi selkänsä seinään.
"Miten sinä muuten teet sen? Olet niin itsevarma?"

”Olenko?” Knox kohotti kulmiaan ja vilkaisi itseään.
”En kai näe syytä stressata turhia. Mutta Wes, millaiset asiat on hyvä jättää salaisuuksiksi?”

"Tarkoitin ensimmäistä humalaa." Wesley naurahti pehmeästi. Mies haroi kevyesti hiuksiaan.
"Olet."

”Hm, siistiä”, Knox nyökkäili hyväntuulisesti, ”kiitos.” Sitten mies kohotti huvittuneena kulmaansa ja tarjosi tequilapulloa keittiösaarekkeen yli.
”Oletko varma, ettei sydämelläsi ole muita salaisuuksia?”

Wesley kurottautui ottamaan pullon, nousten samalla varovasti seisomaan. Hän vilkaisi Knoxia ja nielaisi.
"Marigold sanoi sinulle jotain?"

Knox kohotti kulmiaan.
”Ei, en voi sanoa, että puhuisimme sinusta”, hän hymyili huvittuneena.
”Mutta kerroit niin yllättäviä asioita aikaisemmin, että ajattelin sinun mahdollisesti hautovan enemmänkin sellaisia.”

"Marigold puhuu niin paljon, että et tietäisi, vaikka hän olisikin puhunut, sillä noin puolet jäi kuulematta." Wesley nauroi hyväntahtoisesti. Vielä yksi shotti. Ei se tappaisi. Hän oli päässyt ylöskin!
"Ei ole yllättävää että pidän itseäni nössönä."

”Ei, eipä kai”, Knox naurahti rennosti ja ojensi Wesleylle suolasirotinta.

"Olisi joskus kiva tuntea olevansa mies eikä hiiri." Suolaa. viina, lime. Edelleen se sai kyllä kasvot vääntymään mitä karmeimpaan ilmeeseen. Hyi.

”Ei kai kukaan pakota?” Knox kohotti kulmiaan ja hieraisi kasvojaan.

Wesley nielaisi. Se inhottava tunne alkoi nakertaa taas. Hetkeksi hän oli päässyt siitä ja ollut vapautuneempi. Nyt mieleen hiipi se Andyn puhelu.
"... Miten olla hyvä naisen kanssa sängyssä? Olen kuullut teidät kaksi kun haen yöpalaa, älä sano ettet tiedä."

Knox nauroi yllättyneellä, hyväntahtoisella vapautuneisuudella.
”Olemme kai melko estottomia”, hän myönsi katumatta, nojaten leppoisasti keittiösaarekkeeseen, alkoholin lämpö veressä viipyen.
”Miten olla hyvä?” mies toisti kulmiaan kohottaen.

Wesley kohautti olkiaan.
"... Minulle on saatettu sanoa että puhun ja kai huolehdin liikaa." Se nakersi edelleen vaikka sovinto oli tehty kuukausi sitten.

Knox nauroi epäuskoisella hyväntuulisuudella ja painoi sitten kään suulleen yrittäen hillitä itseään. Huono reaktio.
”Wes-parka”, mies vetosi myötätuntoisesti ja siirtyi lähemmäs taputtamaan hennomman miehen olkaa.
”Juu, naiset saattavat arvostaa vähän toisenlaista puhetta.”

"Hän oli vihainen, tavallaan, kun sanoi sen mutta..." Wesley huokaisi syvään. Se taputus oli jo melkein inhimillinen.
"Se vain... tulee! En voi sille mitään."

Knox yritti olla nauramatta. Wes-parka!
”Tiedätkö, sitä varten on suunniteltu ihan apuvälineitä?” hän kysyi viitaten tietyissä makuuhuonepiireissä esiintyviin suukapuloihin.

Wesley räpäytti silmiään, saamatta ajatuksesta kiinni. Apuvälineitä?
"... Mihin? Puhumiseen?" Ja se neitsyysoletus alkoi olla ihan aiheellinen jälleen.

Knox pudisteli päätään ja puri huultaan ollakseen nauramatta. Voi taivas.
”Ei, Wes, kun hiljaa olemiseen. Tiedäthän. Suukapuloita. Jos se helpottaisi”, hän sanoi silmät tuikahtaen.

Wesley ei punastunut, muttä lätkäisi Knoxia olkavarteen. Nauraen.
"No ei! Se... Ei." Tosin hän huomasi harkitsevansa sellaista Andylle. Ei purisi häntä.

Knox väläytti leveän, maanisen virneen vastauksena takaisin.
”Kuule, kyllä sinä huomaat kyselemättä ja huolehtimatta, onko kaikki hyvin”, hän vastasi ja poimi jääkaapista uuden energiajuoman.
”Tarkoitushan on vain, että molemmilla on hauskaa.”

"Onkohan tuo oikeasti hyvä idea?" Paljonko Knox joi energiajuomia? Herranjumala.
"Hän voisi olla kertomattakin, koska haluaisi miellyttää minua tai jotain. Ja sitä paitsi, välillä en saisi tehdä edes sellaisia asioita joista hän pitää koska... En edes tiedä syytä."

Knox kohautti olkiaan ja hörppäsi tölkistä.
”Hei Wes, se ei ole monimutkaista. Älä ajattele liikaa. Tee mikä tuntuu hyvältä.”

"... Silloinkin kun saa polven otsaan?" Se oli oikeasti tapahtunut. Sitä kuhmua oli saanut selitellä Marigoldille.

Knox naurahti.
”Taidan tarvita vähän kontekstia.”

Wesley hieraisi niskaansa. Normaalisti hän olisi miettinyt ja takellellut sen sanomista vartin, Knoxin kuullen. Marigoldille hän ei olisi puhunut asiasta ensinkään.
"Hän pitää suuseksistä mutta usein ei anna tehdä niin."

Knox taputti rauhoittavasti Wesleyn olkaa.
”Kuule, se ei ole epätavallista. Olen tavannut paljon naisia, jotka ujostelevat. Kyllä se siitä”, mies vastasi.
”Ainakin, kun saa käymään tarpeeksi kuumana, ei kukaan muista enää ujostella.”

Kuumana? Mitä? Andy tuntui olevan sitä aina!
"Tuntuu että hän on sitä aina. Siksi näytän väsyneeltä viikonloppuisin." Wesley usein vietti yön Andylla.
"Hän ei nuku hyvin."

Mies nauroi ja sukaisi lyhyitä hiuksiaan.
”No mutta sitten yksinkertainen ratkaisu on tehdä sitä, mitä hän haluaa sinun tekevän. Eikä ottaa stressiä siitä, mitä ei.”

Wesley huokaisi.
"Naiset." Mies mutisi hiljaa ja ihan ajatuksissaan heitti yhde shotin naamaansa. Hyi. Se oli edelleen pahaa ja maistui maalinliuottimelta. Yök.
"Miksi naisten pitää olla vaikeita?" Koska Wesley itse oli selvänä kovin helppo, mutkaton eikä ollenkaan neuroottinen.

Knox kohotti tummaa kulmaansa ja siemaisi energiajuomaansa.
”Liekö hän on tässä skenaariossa se vaikeampi osapuoli”, mies hymyili puolittain.

"Hei!" Wesley ähkäisi sen limelohkon takaa.
"Olen oikeasti ihan helppo ihminen! Ei ole helppoa hei tulla kasvatetuksi rautakanki perseessä ja suussa ja sitten elääkin yhtäkkiä kolmen hullun ja yhden psykopaatin kanssa."

”Rautakanki suussa?” Knox toisti vienosti, huvittunut pilke kellertävissä silmissään.
”Niin, onhan se raskasta. Mutta ei se tarkoita, että seksistä täytyy tehdä hankalaa.”

"Sielläkin. Ei se ole vain seksi!" Vaan ylipäätään kaikki.
"Minua ei vain varsinaisesti valmisteltu siihen että kämppikseni ei osaa käyttää housuja, puhuvat rivoja ja yrittävät kysellä seuraelämästäni. Etenkin Marigold. Jestas. Voisin perustaa automaatin kaikilla kondomeilla jotka hän on työntänyt käteeni."

”Hei, hän vain välittää”, Knox sanoi kulmat asteen painuen.

"Minä tiedän." Wesley puhahti. Horjahtaen mies istui alas, humpsahtaen tuolin ohi. Wesley antoi itsensä kaatua lattialle makaamaan ja painoi kädet kasvoilleen. Nauraen. Hups.

Knox kohotti kulmaansa. Vauvakirahvi oli saattanut saada tarpeeksi juotavaa.
”Ei elämänkään tarvitse olla monimutkaista.”

Saattanut oli vuoden aliarviointi. Se nauru ei tahtonut loppua ja alkoi muuttua hysteeriseksi.
"Ai eikö? E-eihän se olekaan, etenkin jos makaa l-lattialla ja MINNIE EI, EI!" Kettu oli kiinnostunut villasukista ja varpaista niiden sisällä. Nauratti vain lisää.

Tummat kulmat kohosivat asteen lisää, ja Knox nojasi rennosti keittiösaarekkeeseen, tekemättä elettäkään auttaakseen kesyketun kanssa.

Wesley nousi istumaan ja hellin sormin selvitti sormensa ketun hampaista. Siinäkin humalassa se onnistui.
"E-et mussupussu voi syödä niitä, tarvitsen niitä vielää.." Ei enää ikinä alkoholia Wesleylle. Ei.

”Ehkä sinun pitäisi rentoutua useammin”, Knox ehdotti huvittuneena ja hypähti kevyesti istumaan keittiösaarekkeen laidalle.
”Rautakanget varisevat.”

Ne ystävälliset silmät vilkaisivat Knoxia. Nauru ja alkoholi saivat kasvot pysymään jatkuvasti punaisina.
"Nooooooh. En minä niiiiiin paha ole?" Mitä nyt mahdoton sievistelijä.
"Vaikka välillä tuntuu että ärsytän sinua."

”Hyvin harva asia ärsyttää minua”, Knox vastasi ja tyhjensi energiajuomansa.
”Et sinä ole paha. Mutta oma elämäsi on helpompaa, jos et tee siitä vaikeaa.”

Wesley naurahti ja rutisti varpaidensa kimppuun himoitsevan ketun hellästi rintaansa vasten, käyden takaisin makuulle.
"Minerva, asetu, hei... Knoxie, onko tuo lamppu aina pyörinyt?"

”Ei. Ihan hyvä ajatus, että makoilet siinä”, mies naurahti ja nakkasi tyhjän tölkin tiskialtaaseen.

"Eikö?" Wesley naurahti ja otti Minervaa kuonosta kun kettu siirsi kyltymättömän intonsa ja rakkautensa korvantauksien putsaamiseen.
"Kattopaneeleissa on hauskoja kuvioita. Tuo näyttää tassulta. Ja tuo yksisarviselta!"

”Vai niin”, Knox hymisi huvittuneena ja hieraisi kasvojaan. Uni oli jäänyt vähäiseksi matkalla ja tuppasi kai jäämään muutenkin.
”Sanos Wes, onko tequila uusi, kiva kaveri?”

Wesley naurahti.
"Se maistuu myrkyltä ja siltä miltä maaliliuotin haisee." Hauska olo siitä kyllä tuli. Wesley oli nousta istumaan, mutta kaatui takaisin.
"... Kaikki pyörii."

Knox kohotti kulmaansa.
”Pitäisiköhän sinut viedä sänkyyn?”

Wesley nauroi. Melkein jo kikatti. Ovi kävi kun kaupungilta tuleva Frida astui ulko-ovesta sisään.
"Ketä keittiössä tapetaan!?" Kuului naisen nauru eteisestä.
"Elfrida!" Wesley vapautti Minervan sylistään.
"Tule tänne, rakas pieni saksalaiseni!" Nyt Wesley pääsi sentään istumaan.

”Ehkä sinut pitäisi rahdata sänkyyn, ennen kuin sammut siihen”, Knox huokasi ja hypähti ketterästi jaloilleen.

Vaaleahiuksinen saksalainen tuli keittiöön.
"Mitä ihmettä täällä tapahtuu?" Nainen kysyi nauraen. Wesley haroi hiuksiaan ja yritti nousta seisomaan.
"Frida, mussukka! Juttelin Knoxien kanssa."
"Jep. Juttelit."

”Mielenkiintoisista asioista”, Knox sanoi vinosti hymyillen ja tarttui Wesleyn käsiin. Sitten mies kyykistyi alas, kippasi Wesleyn hartioilleen ja ponnisti seisomaan hennompi mies olkapäillään kuin jauhosäkki.
”Wesley on vähän humalassa.”

Frida kohotti kulmiaan ja nauroi.
"Ai vähän? Jestas!" Naista nauratti ihan liikaa. Wesleytä myös.
"Knoooxieeee, kävelen itsekin..." Mies mutisi.

”Et näytä siltä”, Knox vastasi, taputti Wesleyn käsivartta ja lähti sitten avoimen alakerran laidalle olevia, puisia portaita.
”Varo päätäsi.”

Frida seurasi kaksikkoa varmuuden vuoksi yläkertaan, nauraen kun Wesley kertoi portaissa miten rakasti saksalaista ystäväänsä.
"Mitä ihmettä sinä juotit hänelle, miten paljon ja miten? Kerro salaisuutesi, kuningas. Olen yrittänyt tätä vuosia."

”Tequilaa”, Knox vastasi ja kääntyi sivuttain kapeassa käännöskohdassa, jotta ei kolhinut Wesleytä kaiteisiin, kun nousi yläkertaan ja tuuppasi jalallaan miehen huoneen oven auki.
”Muutaman shotin”, hän lisäsi ja rahtasi Wesleyn sisään, kipaten miehen sängylle ja meinaten tuiskahtaa itse mukana.

Frida pudisteli päätään ja heitti peiton Wesleyn päälle kun Knox sai tuon sängylle.
"Muutaman... Kertoiko hän ettei ikinä juo kahta kaljaa enempää ja nekin yhden illan aikana?"
"Siilit..." Wesley yritti nousta ylös ja Frida työnsi tuon takaisin sänkyyn.
"Kuule muru, minä ruokin siilit ja tuon sinulle vettä ja ämpärin... Paikka siinä. Knox, sinä myös. Olit kaatua Herbien mukana sänkyyn."

”Herbie on melko kookas mies”, Knox protestoi ja venytteli arpien kirjomia, lihaksikkaita käsivarsia.
”Kaatuisit sinäkin.”

"Ei nyt niin iso." Frida naurahti. Wesley oli tainnut jo nukahtaa. Voi luoja.
"Ja hän tappaa sinut jos sannot häntä Herbieksi." Nainen naurahti, mätkäisten miestä hellästi olkavarteen.

Knox vastasi maanisella, kellertävät silmät siristävällä hymyllä.
”En säiky kovin herkästi”, hän sanoi ja suoristi hartioita halaavaa, mustaa t-paitaa, ”ammatin vaatimuksia.”

"Oh? Et tiedäkään miten pelottava hän osaa olla suuttuessaan." Frida astui ovelle, esti Nietzscheä säntäämästä ovesta ulos ja sulki sen.
"Ja se ei muuten ollut vitsi. Näin kerran."

Knox nauroi ja jätti Wesleyn huoneen Fridan mukana.
”Olen kai tyyppiä, joka uskoo kun näkee”, hän vastasi ja kohautti olkiaan.
”Mutta toki minun käsitykseni pelottavasta on kuulemma vääristynyt.”

"No se. Ota huomioon että minullakin oli vuoteni siruttelemassa villikissoja. Enkä nyt puhu naisista baarissa." Frida virnisti leveästi.

Knox hymyili ja lähti laskeutumaan alakertaan. Häntä oli syytetty täydestä itsesuojeluvaiston puutteesta, mutta eihän hän sitä ollut. Rakasti vain raisujen kissapetojen kanssa telmimistä ja painimista. Hankkiutui vaikeuksiin ihan vahingossa samoillessaan Serengetillä. Mutta kuka ei?
”Tequilaa on vielä jäljellä, jos tekee mieli.”

"Ehkä minä menen nukkumaan ajoissa. Jollakulla meistä on aamunakki huomenna." Frida naurahti ja katosi omaan huoneeseensa, jonka oli saanut Saskialta perintönä tuon lähdettyä.

Wesley-paran aamusta voi lukea täältä.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1651
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: I've got a tiger by the tail   Ke Tammi 03, 2018 5:44 pm

Keskiviikko 10. tammikuuta 2018, alkuilta, Hexham

Pelissä mukana myös Lilyan Muriel Nightingale.

Oli outoa, että koti saattoi tuntua niin tyhjältä, vaikka se olikin täynnä koiria.
Tavallisesti viimeiset joulukoristeet olisivat vielä saaneet viipyä takanreunuksella ja lipastolla - katolilaiseen tapaan joulukuun 13. päivään saakka - mutta tänä vuonna joulu oli siivottu nopeasti pois.
Yhtä nopeasti kuin keittiö, jonka lattian kimppuun Murielin sormet syyhysivät edelleen. Ei tullut puhtaaksi, ei sitten millään.
Olo oli levoton.
Vaellettuaan päämäärättömästi neljän kerroksen väliä lauma kannoillaan ja valahdettuaan istumaan kuluneelle sohvalle hän jäi hetkeksi tuijottamaan kattoon.
Ennen kuin kaivoi esiin puhelimensa ja valikoi sieltä Knoxin numeron.

”Kerro, valtiattareni”, Knoxin matala, käheä ääni hyrähti vastauksena. Puhelin sihahti, kun iso kissa puhahti sitä vasten puskiessaan kouluttajan päätä kumeasti muksahtaen. Knox rapsutti Thaliaa hajamielisin käsin ja yritti estää isoa siperiantiikeriä käymästä painiin, painaen puhelimen olkapäänsä ja korvansa väliin tarvitessaan molempia käsiä tiikerin kanssa toimimiseen.

Muriel nauroi pehmeästi.
"Oliko tuo kissa, vai oletko vain innoissasi kuullessasi ääneni?" hän kysyi, puhahduksen ja muksahduksen kantautuessa linjan läpi.
Halley oli hypähtänyt hänen vierelleen sohvalle ja yritti nyt änkeä itseään syliin. Iso koira.
"Mitä teet tänään? Sanotaan tunnin päästä."

Knox nauroi hyväntuulisesti.
"Kissa, mutta se ei yhtään vähennä intoani", hän sanoi.
"Tunnin päästä? Painin varmaan kissojen tai susien kanssa kauniissa englantilaissäässä. Miksi?"

"Ihastuttavassa. Voivatko kaikki hyvin? Onko se uusin sopeutunut?"
Muriel upotti sormensa Halleyn niskaturkkiin ja sai koiran vetämään korvia tyytyväisenä taaksepäin.
"Tai sitten voisin tulla sinne, ja voisit painia minun kanssani."

"Erittäin hyvin. Petturit pitävät säästä enemmän kuin minä. Eikö kissojen pitänyt inhota märkää? Ja Zephyr on sopeutunut hyvin. Muuan nimeltä mainitsematon liikekumppani vain hemmottelee sen piloille", mies vastasi leppoisasti. Kissan pää muksahti uudelleen, ja Knox ähkäisi nauraessaan Murielin heitolle.
"Tervetuloa. Jos voimme painia sisätiloissa, olet ehdottomasti mieluisin kaveri."

"Sinä olet vain luupäinen ja kieltäydyt sopeutumasta", Muriel huomautti hymähtäen ja rapsutti jalkoihinsa kellahtaneen Rigelin vatsaa jalallaan.
"Tuo on varsin imartelevaa, kun se tulee sinun suustasi. Hullu mies. Ja avotaivas päiden yllä saa minun puolestani odottaa lämpimämpiä kelejä, ihan niin villi en ole."
Hän tökkäsi Rigeliä hellästi varpaillaan.
"Tunnin päästä."

”Hei, minä olen harvinaisen mukautuva ja yhteistyökykyinen mies – Englanti tässä hankala on”, Knox nauroi takaisin ja tuuppasi riehakkaaksi käyvän Thalian napakasti kauemmas astuen ulos sen häkistä.
”Tunnin päästä”, mies lupasi ymmärtämättä, että Muriel saattoi olla tosissaan painista.

Tarkalleen tunnin kuluttua Muriel ajoi läpi automatisoiduista porteista ja pysäköi Range Roverinsa päärakennuksen pihaan. Hän juoksutti sormet läpi hiuksistaan ennen kuin loikkasi ulos autosta.
Pikkumustat ja muut hepenet olivat saaneet jäädä Lontooseen - jota hän oli mieluummin ajattelematta liian tarkkaan - ja vaihtuneet tavallisiin vaatteisiin, parkatakkiin ja farkkuihin.
Niin epätoivoinen nainen hän ei sentään ollut.

Talvi oli räjäyttänyt ketun turkin paksuksi ja pöyheäksi, niin että Murielia talon avautuvasta ovesta vastaan syöksyvä kesykettu muistutti enemmän pehmolelua kuin oikeaa eläintä. Hoikat mustat jalat kiipesivät tutun naisen jalkoja vasten, ja Knox pyöräytti sille silmiään, kun seurasi pitkin harppauksin, paljaat jalat kumisaappaisiin työnnettynä ja arpien kirjomat, lihaksikkaat käsivarret paljaana.
Minerva tuntui unohtavan, ettei ollut lemmikki.
”Tervetuloa valtakuntaan”, Knox tervehti ja kiersi käsivartensa puolittaiseen, lämpimään halaukseen, kun poimi Minervan toisella kainaloonsa.
”Tule sisään.”

Muriel kumartui tervehtimään innokkaasti vingahtelevaa ei-lemmikkikettua.
"No mitä puuhka? Jestas, ei täällä nyt noin kylmä ole, ihan liikaa karvaa. Ja sinulla taas ihan liian vähän vaatetta, Knox. Ei sillä, että valittaisin."
Hän suoristautui ja kietaisi kätensä hetkeksi miehen ympärille halaukseen.
"Kaikki, mitä valo koskettaa on hieman surkea määritelmä täällä Englannissa. Ruskeakin olet, pakenitko jouluksi jonnekin aurinkoisempaan?"
Hän seurasi miestä sisään farmin vetoisaan päärakennukseen.

Knox nauroi hyväntuulisesti ja laski Minervan jaloilleen päärakennuksen minimalistiseen, avoimeen alakertaan, kun polkaisi kumisaappaat jalastaan ja hieraisi käsivarsiaan.
”Kyllä vain. Kaksi viikkoa Serengetillä ja pikainen pyörähdys Madagascarilla äidin luona”, mies nyökkäsi ja tarjoutui auttamaan takin naisen päällä.
”Mitä sinulle kuuluu?”

Muriel loi paheksuvan katseen Knoxin paljaisiin jalkoihin.
"Pitääkö neuloa villasukat?" hän hymähti ja nykäisi samalla neuleen poolokaulusta suorempaan.
"Ilmankos sitten. Kai sillä sitten taas hetken jaksaa, nyt kun ollaan kai periaatteessa menossa taas kesää kohti."
Ei sillä, että se olisi tehnyt niin hirvittävän suurta eroa sateen määrään.
"Työ, lauma ja Laurie pitävät kiireisenä. Veli muutti Newcastleen ennen joulua, ja jonkunhan häntä on pidettävä silmällä."

”En pahastuisi”, Knox väläytti puolittaisen virneen ja yritti olla ajattelematta sitä, että Englannissa kesä näkyisi tasan erona lämpötilassa ja vihreän määrässä. No, onneksi työ vei hänet jatkuvasti ulos maasta.
Minerva kiehnäsi sohvaa. Punaiseen kankaaseen oli jäänyt vaaleamman karvan vana siinä, missä kettu kirmasi sitä ympäri.
”Onko laumasi jo melkein yhtä iso kuin minun?”

"Hyvä. En halua, että saat jonkin kuolemantaudin."
Vaikka Knox tuntuikin olevan varsin sitkeää tekoa. Mutta nythän hänellä olisi aikaa täyttää tyhjiä iltojaan neulomalla koiralauman keskellä.
Ei kai olisi varaa arvostella Hildaa kovinkaan pitkään.
"Noh, on se yhdellä jäsenellä kasvanut. Supernova on kerrassaan hurmaava pieni whippet."
Muriel jäi katselemaan ketun menoa hetkeksi kulmat kurtistuneina.
"... Jokin ruuvi jäänyt matkalle... Tahdotko edetä pitkän kaavan mukaan, vai voimmeko vain todeta tuntevamme toisemme jo riittävän hyvin ja painua suoraan yläkertaan?"

Knox oli aikeissa kommentoida jotain keveää ja vitsikästä lemmikkeihin, kun miehen ajatukset tuntuivat jättävän askeleen välistä. Yläkertaan?
Knox räpäytti kellertäviä silmiään ja pyyhkäisi sormet läpi lyhyestä, mustanruskeasta tukastaan tutkien Murielia häkeltyneenä.
”Sinä vierailet häpeilemättömän usein päiväunissani”, hän nyökkäsi astuen lähemmäs ja laski kätensä naisen olkavarrelle.
”Onhan kaikki hyvin?”

Kesykettu tuntui keräävän itselleen hepulin jostakin täysin näkymättömästä syystä ja ampaisi sohvan ympäri häntä villisti viuhtoen.
"Minä olenkin varsin häpeilemätön nainen."
Muriel vei kätensä suorimaan mustanruskeita hiuksia, jotka olivat jääneet pyyhkäisystä pörrölleen. Turhaa työtä, ehkäpä.
"Tietenkin. Kaipaan vain juuri nyt mutkatonta läheisyyttä."

Mutkatonta läheisyyttä.
Se kuulosti hänen erityisalaltaan. Ja Knox tiesi paremmin kuin hyvin tunteen, jossa ei halunnut keskustella syvällisiä kivusta, joka sai kaipaamaan mutkatonta läheisyyttä.
Muriel kosketti hänen hiuksiaan, ja Knox vei kätensä pohjattomasti ihailemansa naisen poskelle tutkien tummia silmiä.
Entä Marigold?
Hän odottaisi naista edelleen. Hän olisi samanlainen itsestäänselvyys kuin ennenkin, odottaisi kärsivällisesti, milloin Goldie kaipasi häntä lähelleen. Lupaus odottaa ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö hän voisi auttaa ystävää mäessä. Olihan Goldie itse tehnyt selväksi, etteivät he olleet sidottuja uskollisuuteen.
”Mennään yläkertaan”, Knox vastasi puolittain hymyillen ja laski kätensä Murielin selälle ohjaten naisen portaisiin edellään. Hän ei olisi pahastunut sohvaa tai vaikka keittiön tasoa, mutta porukkaa lappasi täällä sisään ja ulos. Se voisi vaikeuttaa tunnelman luomista.

Sohva näytti sitä paitsi olevan tällä hetkellä Minervan valtakuntaa.
Ei sillä, että ketunkarvoista olisi ollut mitään haittaa. Sinne ne olisivat sopineet sekaan, koiran- ja tiikerinkarvojen joukkoon.
"Neljän ihmisen ja ties miten monen eläimen kommuuniksi tämä on kovin hiljainen", Muriel huomautti astellessaan tyhjää käytävää pitkin kohti Knoxin huonetta.

”Valitsit harvinaisen hyvän hetken”, Knox vastasi ja sulki ovensa heidän perässään. Vinokattoinen päätyhuone oli makuuhuoneista suurimpia – olihan tämä hänen firmansa – mutta sisustettu vain tuhdilla parisängyllä, yöpöydällä, upottavalla matolla ja jalkalampulla. Mitä muuta sitä mies tarvitsisi?
Knox ei vaivautunut sytyttämään valoja, vaikka hämärä oli käynyt melkein mustaksi. Mutkatonta läheisyyttä.
Hän astui Murielin taakse ja laski kätensä kevyesti naisen selälle, pyyhkien kiireettömin sormin punaisia hiuksia toisen olan yli, jotta saattoi nojautua koskettamaan niskaa huulillaan.

Askeettisen miehinen sisustus, joka hämärässä erottui pikemminkin tummina ääriviivoina ja muotoina kuin selkeinä yksityiskohtina, sai Murielin kohottamaan toista kulmaansa.
Vaikka mitäpä sitä muutakaan olisi tarvinnut, kun päivät taisivat kulua eläinten parissa.
Huulet niskalla saivat väristyksen kulkemaan pitkin Murielin selkää. Hän kiepahti ympäri ja kietoi kätensä Knoxin hartioiden yli, painaen huulensa miehen huulille houkutellakseen tämän suudelmaan.

Suudelma sai miehen sydämen hyökkäämään nopeammalle vaihteelle ja veren kuumenemaan. Tämä ei eronnut paljoa hänen päiväunistaan, joissa vastustamattoman itsevarma ja määrätietoinen, häikäisevä, tummasilmäinen nainen todella vieraili häpeilemättömän usein.
Knox laski kätensä Murielin vyötärölle ja vastasi suudelmaan, hengittäen naisen huulia vasten ja jatkoi toisella, sitten kolmannella suudelmalla, ennen kuin näykkäsi naisen alahuulta ja painoi tämän lähemmäs rintaansa.

Muriel antoi käsiensä vaeltaa Knoxin niskalla ja hartioilla ja kietoutua lopulta tämän hyvinistuvan paidan selkään.
"Kärsimätön tiikeri", hän mutisi miehen huulia vasten.
"Eivätkö ne yleensä saalista vaanimalla..?"
Sormien ote paidan niskasta tiukkeni.
"Paita pois."

”Sinä tekisit kenestä tahansa kärsimättömän”, Knox kuiskasi käheästi, hymyä äänessään ja nauroi matalasti, kun veti hyvinistuvan, mustan t-paidan pois päältään ja nakkasi sen pimeyteen. Hän punoi sormensa Murielin punaisiin hiuksiin ja painoi toisen suudelman naisen huulille pimeydessä, joka sai näön varjoon jäävät aistit käymään ylikierroksilla – hengittämään naisen tuoksua, maistamaan tämän huulet, sähköistymään kosketuksesta lämpimällä ihollaan.
”Jopa tiikeristä.”

Muriel nauroi pehmeästi kehräten.
"Imartelija", hän moitti ja taivutti päätään näykkäistäkseen miehen kaulaa, samalla kun antoi sormiensa vaeltaa paljastuneella iholla.
Olkoon, olivat keltaiset tiikerinsilmät vierailleet joskus hänenkin ajatuksissaan. Olihan Knox hurmaava, hullu, petojen kanssa painiva mies.
Muriel tarttui Knoxin käsiin ja ohjasi ne paitansa helmalle.
"Sinun vuorosi, tiikeri."

”Vain hyvin röyhkeä mies, joka on nähnyt hyvin röyhkeitä unia sinusta”, Knox vastasi ja hengitti syvään hampaiden kosketuksesta, palava veri ihoa kuumentaen.
Hän työnsi lämpimät kädet Murielin paidan alle, sivellen vyötärön kaarta ja selän ihoa sormillaan, ennen kuin tarttui paitaan ja veti sen naisen pään yli, astuen lähemmäs, tarttuen lujemmin naisen vyötäröön ja painoi huulensa vuorostaan naisen kaulalle, hamuten sitä nälkäisin, vienosti näykkivin suudelmin.

Pään yli vedetty paita sai hiukset villiintymään, ja Muriel puisteli päätään saadakseen tulisen punaoranssit suortuvat taas asettumaan aloilleen.
"Hyvin röyhkeitä..?" hän toisti hymisten ja ynähti hampaiden näykkiessä ihoaan.
"Kerro toki, millaisia ovat röyhkeän miehen röyhkeät unet..."

Knox nauroi matalasti, käheä ääni pimeydessä hyristen ja laski kätensä naisen lantiolle. Varoituksetta hän kumartui ja kaappasi Murielin hajareisin syliinsä, painaen suudelman naisen solisluulle, lihaksikkaat käsivarret reisien taakse kiertyen.
”Mieluummin näyttäisin sinulle”, hän vastasi ja painoi Murielin kuuman rintakehänsä ja viileän kiviseinän väliin.

Matala, käheä nauru tuntui melkein fyysiseltä kosketukselta huoneen pimeydessä.
Muriel hengähti terävästi ja kietoi pitkiä sääriään Knoxin ympärille.
"Mmh, kaikin mokomin..."
Kylmä kiviseinä selkää vasten sai naisen värisemään, tai ehkä siihen oli jokin aivan muu syy,
Hän painoi päätään alemmas hamutakseen miehen kaulaa.
"Onko täällä paksutkin seinät..?"

Farkut herättivät Knoxissa malttamattomuutta. Samoin huulten kosketus hänen kaulallaan.
”Älä pelkää, täällä on totuttu eläimellisiin ääniin”, hän vastasi ja hamusi naisen korvaa, hengittäen vasten ihoa ja näykäten korvanlehteä hampaillaan.
Mies painoi naisen paremmin seinää vasten ja painoi sitten päänsä suutelemaan naisen kaulansyrjää ja kokeilemaan hartiaa hellästi hampaillaan. Hän kannatteli Murielia seinää vasten, kun nosti toisen käden etsimään tottuneesti rintaliivien hakasen ja poisti ne heidän välistään, nostaen naista ylemmäs, jotta saattoi painaa huulensa vasten pehmeää ihoa.

"Hyvä niin. Olen kuullut väitettävän, etten ole koskaan hiljaa...h."
Muriel taivutti kaulaansa ja ynähti tyytyväisenä hampaiden koskettaessa ihoaan. Millainen tiikeri se olisi ollut, joka ei olisi edes vähän näykkinyt?
Hänen sormensa upposivat mustanruskeisiin hiuksiin, melkein tukistaen.
"Taitava tiikeri..."

Knox hengitti terävämmin naisen ihoa vasten, matala, nälkäinen murina jostain rintakehästä kummuten. Hän veti heidät pois seinän suojasta, haparoimatta askelissaan, sillä tiesi täsmälleen, minne oli menossa.
Mies heitti Murielin sylistään, ja tarttui tämän jalkoihin, kun nainen oli tuskin uponnut pehmeään sänkyyn, nykäisten tämän lähemmäs sängyn laitaa. Malttamattomat kädet sivelivät farkkujen peittämiä reisiä, kun Knox kumartui eteenpäin ja painoi huulensa vasten naisen vatsaa. Sormet siirtyivät avaamaan farkkuja.
Taitava tiikeri halusi Murielin olevan kaikkea paitsi hiljaa.

Mistä sen tiesi, ehkä Knoxin suonissa tosiaan virtasi tiikereiden verta.
Huone keinahti ja yhtäkkiä hän huomasi katselevansa huoneen pimeydessä melkein mustaksi muuttunutta kattoa.
Sydän hakkasi levotonta pulssia korviin, ei, pikemminkin koko kehoon.
Vanha talo eli ja hengitti ympärillä, lattiat natisivat, jokin rapisi kattoa vasten.
Kärsimätön huokaus pakeni naisen huulten lomasta ja hän kohotti hetkeksi toisen kätensä kasvoilleen melkein kiukustuneena itseensä.

Farkut ja kaikki niiden alla lähti naisen jalasta, kun Knox nykäisi samalla tehokkuudella kuin pöytäliinan kattausta häiritsemättä poistava taikuri.
Veri paloi hänen suonissaan, ja syke hakkasi korvissa, malttamattomana ja kutkuttavana, kun Knox nosti toista jalkaa ja suuteli sen nilkkaa ja säärtä, ennen kuin nojautui painamaan uuden suudelman Murielin vatsalle. Toinen eläimellisten äänien tuottamiseen erikoistunut käsi nousi ylös, ylös sisäreiden pehmeää ihoa, edeltämään hitain suudelmin alaspäin valuvaa miestä.

Täytyi vain ihailla sellaista sulavuutta, kun oli ehtinyt elämässään törmätä tilanteisiin, joissa kaikki oli pitänyt hetkeksi keskeyttää vetoketjun jäätyä jumiin tai housunlahkeen takerruttua nilkan ympärille.
Vapaa käsi hakeutui mustanruskeiden hiusten joukkoon ja haroi niistä otetta, toinen ojentautui kasvoilta pään taakse ja takertui päiväpeitteeseen, pitelemään paikoillaan kun selkä halusi köyristyä.
Ensimmäiset merkit siitä, että seinien paksuuden oli parempi olla riittävä tai sitten asuintovereiden huumorintajuisia, pakenivat huulten lomasta.
"Varsinainen... tiikeri..."
Ovelta kuuluva koputus sai Murielin hätkähtämään ja kääntämään kuumeisen katseensa sitä kohti. Melkein samalla hetkellä ovi avautui ja amerikkalaisnainen - he olivat törmänneet silloin, kun hän oli tullut jututtamaan Wesleytä - astui puoliksi sisään huoneeseen.
"Knox-"

Täysin Murieliin ja naisen nautintoon pimeydessä keskittynyt Knox räpäytti käytävän yllättävästä valosta häikäistyneenä silmiään, ja halasi naisen vaistomaisesti itseään vasten kuin tämän säädyllisyyttä suojellen. Hiukset olivat pörhössä Murielin käsien jäljiltä, kun pää pisti esiin reisien välistä.
”Jutellaanko vähän myöhemmin?” hän nauroi ja kosketti rauhoittavasti Murielin reittä.
”Sulje ovi perässäsi.”

Vaalea nainen räpäytti silmiään ja heilautti sitten toista kättään.
"Anteeksi, anteeksi, minä menen!"
Hän perääntyi takaisin käytävään ja huoneeseen laskeutuva pimeä tuntui entistä tummemmalta, kun silmät olivat saaneet hetken valoa.
Muriel oli hiljaa puolikkaan sydämenlyönnin ajan ja purskahti sitten nauruun, haudaten kuumottavat kasvot käsiään vasten.
"Ai hemmetti, kuin olisi taas yliopistossa. Minulla oli kämppis, joka oli harvinaisen mustasukkainen pyykkivuoroistaan, ja poikaystävä, joka oli varsin viehtynyt pesukoneeseen..."
Hän käänsi katseensa Knoxiin, tummat silmät siristyen. Käsi hakeutui taas miehen hiuksiin, kynnet juoksivat päänahkaa pitkin.
"Housut pois ja tänne sieltä, tiikeri, muistot saavat ajattelemaan levottomia..."

Knox nauroi tarinalle käheästi hyristen ja painoi huulensa vasten Murielin reittä.
Heidän talossaan oli vaikeaa saada todellista rauhaa, kun ihmisiä kulki sisään ja ulos – osa yhtä kärsimättöminä kutsua sisään odottaen kuin äskeinen vieras, äänestä päätellen Marigold.
Pyykkikone olikin vielä ristimättä.
Kutsu sai hänen sykkeensä ottamaan malttamattoman hypyn ja veren kiehumaan melkein kipeänä. Knox riisui omat housunsa melkein samanlaisella taikurimaisella tehokkuudella ja veti naisen pian lähemmäs, nostaen jalat kevyesti ympärilleen.
Taivas. Muriel oli niin paljon vangitsevampi kuin hänen mielikuvituksensa oli osannut maalata.
Onneksi seinä sängyn takana oli tukevaa tekoa.

Mutkatonta läheisyyttä.
Ehkä oli ollut väärin varastaa Knox niin pitkäksi aikaa itselleen, mutta suoraan sanottuna Muriel ei osannut katua, vaikkei ollutkaan päästänyt miestä heti nousemaan vuoteesta.
Ja senkin jälkeen ominut vielä hetkeksi. Kamala nainen.
Jos tuo nyt olisi edes halunnut paeta.
Kun maailma oli viimein lakannut keinumasta ja hengityskin kulki melkein rauhalliseen tahtiin, Muriel kohottautui toisen kyynärpäänsä varaan ja sipaisi kädellään miehen tummia hiuksia.
"Ei tainnut silti seinien paksuus aivan riittää."

Mutkatonta läheisyyttä.
Knox ei kiirehtinyt pois. Hän olisi Murielin lähellä niin kauan kuin nainen sitä toivoi, kuumaksi muuttunut pimeys peittona heidän päällään.
Hän makasi vatsallaan naisen vierellä, silitti hellin sormin tämän vatsaa, hengitti olkapään ihoa vasten.
”Väliäkö sillä”, Knox naurahti käheästi ja kosketti Murielin poskea.
”Tiesin, että ristin sinut valtiattareksi hyvästä syystä.”

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1651
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: I've got a tiger by the tail   Ke Tammi 03, 2018 5:44 pm

Muriel nauroi, nauru tavallista käheämmin kehräten.
"Onko sinulla lempinimi kaikille?" hän hymisi ja kumartui painamaan suukon Knoxin niskalle.
Mutkatonta, sellaista läheisyyttä, jonka jälkeen saattoi hyvin nauraa. Tai vaikka kesken kaiken.
Hän antoi sormensa juosta pitkin miehen selkärankaa.
"Teit minuun vaikutuksen, tiikeri. Juuri sitä, mitä tarvitsin."

Knox hymyili ja sulki silmänsä huulten kosketuksesta niskallaan.
”Vain hyvin, hyvin, hyvin erityislaatuisille ihmisille”, hän vastasi käheästi ja kohottautui kyynärpäänsä varaan painamaan suudelman Murielin huulille.
”Ja sinä todella olet sellainen.”

Se kirvoitti Murielin huulilta toisen käheän kehräyksen.
"Kaikki tuo, ja kaunopuheinenkin vielä. Ei ihme, että saat naisten jalat heikoiksi."
Hänen ilmeensä pehmeni hieman, hetkeksi saattoi vielä valahtaa takaisin myllättyä peitettä vasten ja pyyhkäistä hiuksia pois kasvoilta.
Yö oli ehkä nuori, mutta hän itse ei.

Naisen kehräys olisi voinut saada hänen verensä kiehumaan uudelleen.
Knox nauroi Murielin sanoille ja laskeutui takaisin tämän vierelle, lämpimänä ja turvallisena läheisyytenä sitä kaipaavalle. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä, mitä oli tapahtunut – mikä oli saanut naisen syöksymään hänen luokseen – missä naisen mies oli – mutta se söisi pohjan pois raukealta unohdukselta.
Niinpä Knox vain silitti Murielin kättä pehmein sormin.
”Uneni eivät ole tehneet sinulle lainkaan oikeutta.”

Muriel antoi itselleen luvan sulkea silmänsä hetkeksi.
Koiratkin kaipasivat vielä viimeistä pihapyörähdystään ennen yöunia. Pian.
Kun olisi hetken antanut itsensä nauttia silittelystä ja toisesta kehosta hohkaavasta lämmöstä.
"No, nythän sinulla on niihin uutta materiaalia", nainen huomautti, avasi silmänsä ja katsahti Knoxia.
"Ellei niitä täytä jo joku muu?"

Knox nauraa hyrähti matalalla käheydellä ja kosketti naisen punaisia hiuksia. Oven alta kapeana kaistaleena näkyvä valo antoi hänen erottaa naisen ääriviivat, se loi iholle melkein hennon hehkun osuessaan.
”Sinä vierailet edelleen säännöllisesti”, hän tunnusti.
”Minkäs minä itselleni voin. Olen voimaton kaltaisesi naisen edessä.”

Lisää hyrisevää naurua. Tuntui hyvältä nauraa sillä tavalla.
"Et sinä kovinkaan voimattomalta vielä vähän aikaa sitten vaikuttanut", hän huomautti pehmeästi ja ojensi kätensä hipaisemaan miehen poskea.
Olisi ollut mukava nukahtaa siihen, kotona odottavan tyhjän sängyn sijaan. Mutta se olisi ollut jo liikaa. Ja koirat odottivat.
Muriel köyristi selkäänsä venytellen ja kohottautui sitten istumaan.
"Mm, minun lienee aika lähteä kotiin."

Knoxkin kohottautui istumaan ja hipaisi Murielin selkää.
”Olet tervetullut jäämäänkin”, hän muistutti. Hän ei ajaisi naista luotaan yön selkään – he voisivat jatkaa mutkatonta läheisyyttä mutkattomalla ystävyydellä.
Mutta Murielin lauma taisi odottaa valtiatartaan.
Mies liukui sängyltä ja ojensi naiselle lattialta hapuilemiaan vaatteita samalla, kun hyppeli housut takaisin jalkaansa.

Muriel hymyili, vaikkei sitä pimeydessä voinutkaan nähdä.
"Minä tiedän, Knox. Kiitos. Mutta Supernova ei ole vielä tottunut olemaan kotona yksin kovinkaan pitkiä aikoja."
Hän ei halunnut sytyttää lamppua, vaan pukeutui oven alta tunkeutuvan kiilan valossa. Pyyhkäisi sormet läpi villiintyneistä hiuksistaan.
Suoristettuaan paidankauluksensa Muriel kääntyi vielä Knoxin puoleen ja ojensi käsiään miestä kohti.
"Tule vielä tänne."

Kun valtiatar kutsui, tiikeri totteli. Ylitti upottavan maton paljain varpain, mustanruskeat hiukset röyhkeästi pystyssä ja kiersi käsivartensa naisen ympärille. Knox sulki Murielin halaukseen ja painoi yhden, lämpimän suudelman naisen huulille.
”Jotain mielessäsi?” hän kysyi juoksuttaen sormensa läpi punaisten hiuksien.

Muriel kietoi kätensä Knoxin vyötärölle ja nojautui hetkeksi vasten miehen olkapäätä.
"Ei. Oli vain sellainen olo, että halaus voisi tehdä hyvää."
Koirat odottivat. Eikä yö jatkuisi ikuisesti, vaikka hän kieltäytyisikin lähtemästä.
Muriel vetäytyi kauemmas, laski kätensä miehen poskelle ja painoi suukon toiselle.
"Kiitos. Saatatko alakertaan?"

Knox halasi Murielin paljasta, leveää rintakehäänsä vasten ja silitti hetken punaisia hiuksia.
”Totta kai saatan”, hän vakuutti hipaisten naisen poskea.
”Pitäväthän koirasi sinulle seuraa? Jos eivät, voit aina tulla takaisin. Mikään ei nosta energiatasoja niin kuin halailu siperiantiikerin tai harmaasusilauman kanssa, tiesitkös.”
Knox odotti, että Muriel oli valmis ja poimi t-paidan lattialta käteensä, kun lähti johdattamaan naista alakertaan. Paljaat varpaat palelivat lattiaa vasten, mutta väliäkö sillä.

Muriel nauroi käheästi.
"Mmm, täytyy myöntää, että minulla on ollut aika energinen olo niiden kertojen jälkeen, kun olen päässyt kokeilemaan."
Ja olihan se kieltämättä ollut upeaa, vaikkei nyt sitä varsinaista painia, jonka puolesta Knox puhui.
Pimeässä ei voinut nähdä hymyä, joka hänen kasvoilleen kohosi.
"Pitävät ne, oikein innokkaasti. Mutta kiitos, pidän vaihtoehdon mielessä."
Paljaita varpaita katsellessaan hän muistutti itselleen, että kävisi ostamassa lankaa villasukkiin. Jotain kirkasta väriä. Vaihtelua miehen muuhun pukeutumiseen.
Alakerta ei ollutkaan täysin pimeänä, keittiönpöydän ääressä näytti istuvan se vaalea amerikkalaisnainen. Marigold, olihan Wesley esitellyt heidät. Pörröiseen aamutakkiin kietoutunut nainen väläytti heille hämmentävän vaisun hymyn ennen kuin palautti katseensa läppäriinsä, jonka ruutu tosin näytti olevan pimeänä.
Muriel kurtisti kulmiaan, muttei sanonut mitään, vaan alkoi kiskoa takkia päälleen.

”Turvallista kotimatkaa”, Knox toivotti ja auttoi takin naisen ylle, kiertäen sitten kätensä ystävälliseen, tiukkaan halaukseen ja painoi suukon naisen punaisten hiuksien joukkoon.
”Tiedätkö, puhelusi oli miellyttävin yllätys pitkään aikaan – valtiatar”, mies sanoi kesytön hymy huulilla vieraillen ja hipaisi Murielin kämmenselkää huulillaan, ennen kuin päästi naisen ulos jumiutuvasta ja natisevasta pääovesta.
Knox katseli avoimelta ovelta, että Muriel pääsi autoonsa ja ulos pihasta, ennen kuin taklasi ulos pyrkivän Minervan ja sulki oven, potkaisen kosteudesta turvonneen lukon kiinni.
Ihastuttava, raukea lämpö viipyi jäsenissä ja karkoitti jopa viheliäisen Englannin sään hänen kimpustaan. Mies koppasi ketun kainaloonsa ja rapsutti sen pörheää turkkia, kun ylitti avoimen alakerran ja seisahtui pöydän vierelle.
”Hei, olitko jotain vailla?”

Marigold vilkaisi Knoxia ja siirsi katseensa takaisin näyttöruutuun. Hän kurtisti kevyesti kulmiaan kuin olisi vasta nyt ymmärtänyt sen olevan pimeänä, ja sysäsi sormellaan hiirtä niin, että valmiustilaan siirtynyt kone havahtuisi hereille.
Sinisessä mukissa koneen vierellä oli koskematon, jo jäähtynyt kupillinen kaakaota.
"Oh, muru, anteeksi. Olisi pitänyt odottaa, että saa luvan tulla sisään", hän totesi hiljaa ja tökkäsi hiirtä uudelleen, kun näyttö pysyi pimeänä. Akku oli tainnut loppua.
"Olen pahoillani."

”Hei, älä huoli”, Knox nauroi hyväntuulisesti ja nojautui puolittain istumaan pöydän laidalle naisen viereen.
”Se on vain elämää. Eikä mitään, mitä et olisi nähnyt ennen – tai mitä meitä ei olisi saatu kiinni tekemästä.”
Miehen kulmat painuivat asteen. Marigold vaikutti… Ei omalta itseltään.
”Onko kaikki hyvin, kitten?”

Tavallisesti Marigold olisi nauranut kehräten.
Nyt hän onnistui kuitenkin vain taikomaan kasvoilleen hyvin heikon hymyn yrityksen, ennen kuin sekin haihtui pois. Ja sellaisesta ihmisestä, joka tavallisesti hymyili niin että hampaat välkkyivät, sen huomasi kyllä helposti.
"On, on. Olin tulossa puhumaan Wesleystä, hän voi aika huonosti tänään."
Hän tökkäsi konettaan kolmannen kerran ennen kuin luovutti ja nojautui takaisin tuolinsa selkänojaa vasten.
"Hänen nimensä on Muriel, eikö?"

”Niinkö?” Knox kohotti kulmiaan ja naurahti sitten niskaansa hieraisten.
”Aivan. Krapulako vaivasi?”
Minerva mätki miehen takapuolta puuhkahännällään ja nakersi kouluttajansa sormia pähkien. Knox rapsutti sitä tunnollisemmin.
”Muriel, kyllä. Aivan huikea ihminen. Työskentelee eläinlääkärinä lähistöllä.”

"Kammottava. Ja ilmeisesti häntä hävetti kovin keskustelu, jota te olitte käyneet."
Marigold ojensi kätensä ja painoi tietokoneensa kannen kiinni, laturi oli yläkerrassa, ei koneesta olisi iloa enää tänään.
Ei hän edes muistanut, mitä oli ollut katsomassa.
Marigold katsahti Knoxin kainalossa pöhisevää kettua.
"Minä tapasinkin hänet silloin kerran, kun hän tuli juttelemaan Wesin kanssa."
Hän nielaisi.
"Oletteko te menneet kauankin sänkyyn yhdessä?"

”Keskustelu?” Knox toisti kulmat hämmentyneenä kurtistuen, kun muisteli iltaa. Energiajuoma oli saanut hänet pahemmille kierroksille kuin tequila. Hän oli kantanut Wesleyn sänkyyn. Wesleyn, joka oli kävellyt kuin vauvakirahvi, kaatuillut takamukselleen ja kertonut… Oh.
”Aivan, se keskustelu”, mies nauroi hyväntuulisesti ja laski Minervan sylistään.
”Mitä?” hän kysyi kulmat alemmas painuen. Kauankin..?
”Oh, ei. Hän vain tuli käymään tänään.”
Marigold ei vaikuttanut itseltään.
”Kitten, hei, onko jokin huonosti?”

Marigold laski kätensä rapsuttamaan ketun päätä terävien korvien välistä, kun se nosti laihat jalkansa nojaamaan hänen reittään vasten.
Hän vilkaisi Knoxia, mutta käänsi sitten katseensa pois, tuijottamaan pöydän pintaa nyt, kun näyttö sen edestä oli suljettu.
Tunne, joka oli vallannut naisen sillä hetkellä, kun hän oli paukannut huoneeseen väärällä hetkellä, kuristi vatsaa kylmänä ja melkein kipeänä. Sai sydämen hakkaamaan nopeampaan tahtiin.
"On vähän huono olo", hän myönsi hiljaa.
"Minä... en pitänyt siitä, että olit jonkun toisen kanssa."

Mitä?
Knox räpäytti hämmentyneenä, kulmat painuen. Jostain syystä naisen sanat tuntuivat tavattoman tärkeiltä, mutta hän ei osannut määritellä miksi. Mitä Goldie sanoi?
Hetkeen mies ei ollut varma, mitä tehdä.
”Hei”, hän vetosi ja kyykistyi naisen tuolin viereen, laskien kätensä Marigoldin reidelle ja houkutellen naista katsomaan itseään.
”Minä…” Mitä?
”En tiennyt, että tuntisit niin. Sanoit aikaisemmin…” Knox sanoi ja nosti toisen kätensä naisen leualle.

Marigold veti hartioita lähemmäs korviinsa.
Siinähän se olikin. Hän itse oli ilmaissut, ettei halunnut minkään muuttuvan. Että asiat voisivat olla samanlaisia niin kuin kotona, kun heillä oli ollut omat elämänsä, jotka välillä kohtasivat.
Hän käänsi katseensa viereensä kyykistyneeseen Knoxiin ja räpytteli silmiään pitääkseen kyyneleet loitolla.
"En minä ole sinulle vihainen, muru", hän kiirehti vakuuttamaan, ja todella tarkoitti sanojaan.
"Itsehän minä sanoin, etten ole valmis, ja että haluan antaa asioiden olla niin kuin..."
Kyyneleet alkoivat valua poskille, vaikka niitä kuinka yritti estää.
"Mutta se vain tuntui todella pahalta."

Kyyneleet saivat Knoxin sydämen hakkaamaan hätääntyneenä.
Mies suoristautui, nosti Marigoldin ilmaan ja istuutui naisen tuolille, sulkien tämän tiukasti syliinsä.
”Hei, hei, hei”, hän vetosi neuvottomana, silittäen vaaleita hiuksia ja suukottaen ohimoa.
”Kaikki on ihan hyvin. En koskaan haluaisi tuottaa sinulle pahaa mieltä.”
Mies halasi Marigoldin tiukemmin rintaansa vasten, keinuttaen tätä pehmeästi.
”Ja jos-”, hän aloitti, mutta keskeytti itsensä. Satutettu ääni hänen sisällään käski puolustamaan itseään. Ei vain myöntymään ja mukailemaan itsestäänselvyyden roolia.
”Jos haluat, että olen vain sinun kanssasi, sitten… Sitten haluan samaa sinulta. Sitten haluan sinun sanovan kyllä. Ottavan minut tosissasi.”

Marigold hautasi kasvonsa Knoxin hartiaa vasten ja yritti tukahduttaa itkunsa, josta ei olisi mitään hyötyä. Jokin kolahti kauempana, ilmeisesti innostunut kettu oli paukauttanut häntänsä vasten kaapinovea.
Knoxin sanat saivat hänet kohottamaan katseensa.
Tosissaan.
"Minä otan sinut tosissani!" hän parahti särkyneellä äänellä.
"Minä vain... Knoxie, minä tein ihan kamalan väärin, kun pyysin sinua odottamaan. Sinä olet minun rakkain ystäväni, minun... En halua menettää sinua. En halua, että koet olosi kahlituksi kanssani ja että katkeroidut ja alat vihata minua..."

Knox silitti vaaleita hiuksia, juoksutti paksuja, Texasin lämmön mieleen tuovia suortuvia sormiensa lomasta ja nojasi huulensa vasten Marigoldin päälakea.
Goldien itku särki hänen sydäntään.
”Kahlituksi?” Knox räpäytti hölmistyneenä ja halasi naista tiukemmin.
”Niinkö sinä tuntisit minun kanssani? Että kahlitsen sinut? Katkeroituisit ja alkaisit vihata minua?”

"En!" Marigold vingahti melkein pelästyneesti.
"Ei, en tietenkään tuntisi! Muru, minähän rakastan sinua."
Hän katsoi miehen kasvoja onnettomana. Tuttuja, rakkaita piirteitä, jotka hän saattoi nähdä elävästi vaikka olisi sulkenut silmänsä. Keltaisia tiikerinsilmiä, joiden yksi katse riitti saamaan hänen polvensa heikoiksi tai verensä kiehahtamaan.
"Haluan, että olet onnellinen."

Keltaiset tiikerinsilmät siristyivät hymyyn lämpiminä, naururyppyjä silmäkulmissaan.
"Minä rakastan sinua", Knox vastasi.
"Ja haluan, että olet onnellinen."

Marigold nielaisi ja kohotti toisen kätensä silittämään Knoxin poskea.
"Minä olin kamala, muru", hän kuiskasi hiljaa ja kietoi käsivartensa miehen hartioiden yli halaukseen.
"En olisi saanut pyytää sellaista, en halunnut, että kuvittelet, etten ole tosissani... Muru, minä olen ihan kamalan pahoillani."
Hän nielaisi, yrittäen estää ääntään tärisemästä.
"Kyllä."

Hän oli aikeissa vastata, lohduttaa, ettei Goldie ollut tehnyt mitään väärää - että hän odottaisi vuosia lisää, koska maailmassa ei ollut toista, jota hän olisi voinut rakastaa samalla tavalla.
Mutta yksi sana sai hänen sydämensä ensin jättämään lyönnin välistä, ja sitten lyömään villiintyneenä.
Kyllä.
Eikä sillä ollut väliä, mihin nainen vastasi kyllä - sen he ehtisivät selvittää myöhemminkin. Knoxin olisi kai Pearlin sijasta pitänyt kertoa Marigoldille, että oli löytänyt ystävästään ihmisen, jonka kanssa halusi jakaa koko elämänsä.
Knox ponnahti jaloilleen, hautasi kasvonsa naisen hiuksiin ja kieputti heitä villisti ympäri, kunnes sekoitti omankin päänsä ja putosi istumaan sohvalle Goldie sylissään.
Sitten hän painoi euforisen suudelman naisen huulille.

Yhtäkkiä Marigold tajusi tulleensa tempaistuksi villiin pyöritykseen, ja taisi olla ainoastaan onnen kauppaa, että Minerva oli sillä hetkellä kiinnostuneempi höykyttämään naulakon alta löytämäänsä hansikasta kuin pyörimään heidän jaloissaan.
Itkuisista silmistä huolimatta kehräävä nauru kumpusi Marigoldin huulilta, kun hän takertui tiukemmin Knoxiin huoneen kieppuessa heidän ympärillään. Se kieppui vielä sittenkin, kun he olivat jo vajonneet sohvalle ja mies painoi huulensa hänen omilleen.
Puhdas ilo, joka Knoxista kumpusi, sai hänenkin sydämensä hakkaamaan kovempaa. Vai oliko se sittenkin hänen oma ilonsa?
Marigold siirsi kätensä Knoxin poskille ja vastasi tämän suudelmaan, aluksi puhtaan riemukkaasti ja sitten myös nälissään.
Kyllä. Hän oli viimein uskaltanut sanoa sen ääneen.

Marigold sanoi kyllä - vihdoin! Ja suuteli häntä takaisin, todella suuteli häntä takaisin.
Oh.
Tämä oli... Epätavallisin päivä hetkeen.
Knox kiersi kätensä naisen vyötärölle ja painoi tämän paremmin syliinsä hamutessaan nälkäisiä huulia.
Kyllä!

Hän oli antanut Knoxin odottaa liian kauan.
Omien hölmöjen pelkojensa vuoksi. Antanut miehen kuvitella, ettei hän ollut tosissaan.
Ei kai Knoxia voinut siitä syyttää.
Hän liu'utti sormensa poskilta miehen hiuksiin ja taivutti tämän päätä kevyesti taaksepäin sadakseen suudelmaan lisää syvyyttä.
Ehkä Knox oli jo saanut tarpeekseen. Ehkä olisi vain pitänyt päästää mies nukkumaan.
Mutta hän itse oli levoton.

Knox olisi nauranut, jos olisi tiennyt naisen kuvittelevan, että hän voisi saada tästä tarpeekseen.
Mies antoi päänsä vapaasti Marigoldin käsiin ja vastasi suudelmaan veri kiehahtaen. Kädet nousivat ylös naisen selkää ja punoutuivat vaaleisiin hiuksiin, painaen tämän lähemmäs.
Sitten hän vuorostaan kallisti Goldien päätä, painaen huulensa naisen kaulalle, hengittäen nälkäisenä sitä vasten.

Pörröinen aamutakki - varsinainen asuvalinta - oli jo valahtanut puolittain alas hartioilta, paljastaen altaan valkoisen t-paidan, joka oli alun perin Knoxin vaatekaapista, mutta jonka Marigold oli jossain vaiheessa ominut yöpaidakseen.
EI hän ollut aivan varma, milloin.
Hiljaisuus antoi toivoa, että Minerva oli rauhoittunut käpertymään johonkin mukavaan koloon nukkumaan. Tai juonimaan seuraavaa hysteeristä hepuliaan.
Marigold antoi käsiensä vaeltaa Knoxin paidan helman alle ja liikahti levottomasti huulten painuessa kaulalleen.
Ei kai kukaan nyt yöllä alakertaan hiippailisi? Hän tunsi olevansa liian levoton liikkumaan sohvalta minnekään, ja toi sen ilmi painautumalla miestä vasten.

Ei, Knox todella ei voisi saada Marigoldista tarpeekseen.
Päivä oli ehkä erikoinen – mutta pelkkä ’kyllä’ sai sykkeen kohoamaan eikä Marigoldin olisi tarvinnut painautua häntä vasten saadakseen miehen malttamattomaksi ja nälästä melkein sekopäiseksi.
Knox kosketti naisen kaulaa hampaillaan, sysäsi aamutakin kokonaan pois hartioilta ja kiskoi häneltä periytyneen paidan Goldien pään yli – se, että nainen käytti hänen vaatteitaan, kiehutti hänen vertaan kutkuttavasti.
No, kaikki Goldiessa kiehutti hänen vertaan.
Mies painoi huulensa Marigoldin solisluuta vasten, kiersi kätensä nälkäisinä vyötärön kaarelle ja kutsui naista lähemmäs.

Vaaleat hiukset villiintyivät paidan sähköisestä kosketuksesta, ja Marigold nauroi kehräten pudistellessaan päätään saadakseen suortuvat pois kasvoiltaan.
Hän oli ollut menossa nukkumaan - väittänyt itselleen niin - joten riisuttavaa ei ollut paljon, jalatkin olivat jo valmiiksi paljaina.
Hän loi Knoxiin silmät siristävän hymyn ja kietoi sormensa tämän paidan helmaan, nykäistäkseen sen miehen pään yli. Ja kävi sitten samalla kärsimättömyydellä kiinni housuihin, yötä ei ollut enää niin kauaa jäljellä.
"Knoxie..." hän pyysi käheästi.

”Goldie?” Knox kysyi, ääni tavallista käheämpänä ja antoi kuumeisen katseensa vaeltaa naisen iholla. Vyötäröä pitelevä ote tiukentui, kun Goldie sai koko huoneen keinahtamaan tarttuessaan hänen housuihinsa.
Herran tähden – sillä ei ollut väliä, montako kertaa he olivat olleet yhdessä – silti hän tunsi jälleen haluavansa Marigoldia niin, että koko kehoon sattui. Syke hakkasi korvissa.

Käheä ääni sai silmät siristymään lisää.
Luoja hän rakasti sitä.
Marigold kiemursi itsensä vapaaksi Knoxin käsien otteesta ja kumartui näykkäisemään miehen huulia ennen kuin perääntyi jaloilleen. Jos Knox olikin taikurimaisen näppärä riisumaan housut melkein yhdellä liikkeellä, niin ei hänkään jäänyt paljoa huonommaksi.
Samalla sai keinautettua itsensäkin vapaaksi viimeisistä rajoittavista vaatekappaleista ja painautua sitten takaisin miehen syliin syke villiintyneesti tempoen.
"Haluan olla vain sinun", hän kuiskasi, upottaen sormensa mustanruskeiden hiusten joukkoon.

Itsehillintä odottaa, kun Marigold riisui viimeiset vaatekappaleet, meinasi pettää. Knox liikahti levottomasti, kellertävät silmät kuumeisina hehkuen, kun ojensi käteensä ottamaan naisen vastaan.
”Minä olen vain sinun”, mies huokasi käheästi ja painoi huulensa vasten naisen kaulaa, kun veti tämän lähelleen. Iho hohkasi kuumaa, silmissä pimeni hetkeksi nautinnosta.
Voi taivas, Goldie.
”Ja hyvä jumala, miten haluan sinua”, Knox kuiskasi, näykkäsi naisen korvaa ja kiepautti tämän sitten alleen upottavalle, punaiselle sohvalle, joka oli saattanut olla heidän leikkikenttänään joskus aikaisemminkin.

Marigold kehräsi melkein hengästyneestä naurusta.
"Tässähän minä olen", hän kuiskasi ja nauraa kehräsi hieman lisää tullessaan kiepautetuksi selälleen.
Nauru tosin katkesi pehmeään voihkaukseen.
Sohvatyynyihin painuneet kuopat olivat entuudestaan tutut selkää vasten, samoin niiden kulunut pinta.
Oi luoja.
"Minäkin sinua", hän kuiskasi käheästi ja kietoi jalkojaan miehen ympärille. Sormet upposivat tuttuihin, mustanruskeisiin hiuksiin, jotka olivat jo ennestään uhmakkaasti pörhöllään.
Ei se edes haitannut.

Animal Kingdomiin kuuluivat eläimelliset äänet. Se tuntui vain sopivalta.
Knox vajosi selälleen sohvalle, hengitys raskaana ja antoi Marigoldin vajota leveälle, lämpöä hohkaavalle rintakehälleen. Hän nykäisi heidän alleen jääneen kylpytakin naisen suojaksi, ennen kuin Englannin pahansuopa sää ujeltaisi puremaan pehmeää ihoa ikkunanraoista. Sormet setvivät vaaleita hiuksia hellästi, ja toinen käsi kiertyi suojellen naisen ympärille. Syke jyskytti edelleen kiivaana - Goldiella oli lahja villitä se pienimmälläkin kosketuksella.
Seuraavalla kerralla he voisivat ristiä pesukoneen.

Marigold yritti tasata hengitystään ja kipristi jalkojaan paremmin aamutakin suojiin, painaen varpaitaan vasten Knoxin lämmintä ihoa, kun lattioita pitkin kiitävä veto yritti päästä takertumaan niihin. Hassua, aiemmin sitä ei ollut lainkaan huomannut, vaikka jalkaparat olivat olleet huomattavasti vetoherkemmässä asennossa.
Hyvä olo purkautui pehmeänä naurunkehräyksenä, kun Marigold hautasi kasvonsa hetkeksi Knoxin hartiaa vasten.
"Vannon, että se oli Minerva, joka kiljahti sillä tavalla", hän nauroi, kietoen käsivarsiaan miehen ympärille.
Niin rakas.
"Anteeksi, että jouduit odottamaan."

"Älä nyt, antaisit minun ottaa kunnian moisesta ääninäytteestä", Knox vetosi käheästi takaisin, silittäen sylissään olevan naisen selkää.
"Olisin odottanut paljon kauemminkin", mies tunnusti.
"Maailmassa ei ole toista sinua."

Marigold nauroi vasten Knoxin kaulaa. Miehen tuoksu sai hänet melkein kehräämään ääneen, se oli sama, kuin kotona Texasissa. Tuttu, ja silti samaan aikaan vieras. Melkein villi. Niin kuin kissapedot, joiden kanssa tämä paini päivät.
"Olkoon. Saat kaiken kunnian, muru."
Hän siirsi päätään, niin että saattoi kuulla sydämenlyönnit paremmin.
"Ei olisi pitänyt joutua odottamaan. Kun kuitenkin tiesin, mitä halusin vastata."

Knox hyrähti takaisin ja painoi Marigoldin lujemmin rintaansa vasten. Mikään ei kuumentanut hänen vertaan niin kuin sen kuuleminen, että Goldie nautti olostaan. Jestas.
”Tarkoitan sitä, kitten.”
Mies hautasi nenänsä vaaleisiin hiuksiin, jotka lämmittivät häntä jopa täällä, maailman murheellisessa kolkassa.
”Sinä olet odottamisen arvoinen.”

Marigold hyrisi tyytyväisenä, vaikka huono omatunto pistikin.
Hän oli antanut Knoxin odottaa. Vain koska pelkäsi, mitä tapahtuisi. Että jokin menisi pieleen, ja hän muuttuisi Pearlin kaltaiseksi.
Hän kiehnäsi kasvojaan vasten miehen paljasta rintakehää.
"Olen hyvin iloinen, että odotit, muru."
Minerva taisi rapistella portaissa.
"Pitäisikö mennä yläkertaan..?"
Ehtisi nukkua hetken ennen kuin pitäisi lähteä tallille.

Hetken mies harkitsi vastaavansa kieltävästi, koska olo oli niin toivottoman, nautiskelevan raukea – mutta ehkä herätys ei olisi mukavin vilkkaan alakerran sohvalta. Varsinkaan, jos halusi nukkua kiireettä myöhempään.
”Mennään”, Knox vastasi, painoi suukon Marigoldin hiuksiin ja koppasi naisen sitten syliinsä kylpytakin sisään turvallisesti käärittynä.
Hän ei vaivautunut keräämään heidän vaatteitaan alakerran punaiselta sohvalta ja lattialta. Ketäpä ne satuttaisivat.
Sen sijaan mies vain kantoi Marigoldin ylös vaaleapuisia, natisevia portaita ja hetken harkittuaan suunnisti Marigoldin huoneeseen ja hänen sänkyään hieman siistimpään yösijaan. Vaikka ne olivat antaneet hänelle vihdoin kaivatun vastauksen, naisen kyyneleet kummittelisivat häntä – Knox ei halunnut olla syy, miksi Marigold itkisi.
Ei ainakaan kyyneliä, jotka olivat seurausta jostain muusta kuin puhtaasta onnesta tai tajunnan räjäyttävästä nautinnosta.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1651
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: I've got a tiger by the tail   Ke Tammi 17, 2018 6:01 pm

Torstai 25. tammikuuta 2018, aamupäivä, Hexham, Norwood Farm

Aamun lumisade oli ollut kolmas Zephyrin elämässä.
Ensimmäinen luminen aamu oli saanut ison kissan sekaisin, se oli rynninyt pitkin ulkoaitaustaan ja läiskinyt ohutta lumikerrosta tassuillaan, ja tuijotellut ovensuusta ulos vielä pitkään sen jälkeenkin, kun lumi oli muuttunut kosteuden muistoksi heinikossa.
Nyt sulamassa oleva lumi ei tuntunut olevan enää aivan yhtä suuri ihme.
Terävä naksahdus kertoi kissalle, että se oli suorittanut halutun tehtävän painaessaan kuononsa kämmentä vasten. Zephyr puhisi tyytyväisenä ja selvästi itsestään ylpeänä ja heittäytyi sitten selälleen, kiehnäten selkäänsä maahan ja vieden takatassujaan suuhunsa.
"Ei taida jaksaa keskittyä enää", Marigold huomautti hellästi, Zephyrin jännittäessä itseään pitkäksi märällä nurmikolla.

”Jaksaisitko sinä?” Knox kysyi käheästi naurahtaen ja värähti paksusta, hiilenharmaasta villapaidasta huolimatta. Ehkä hänen pitäisi uskoa, että Englanti todella oli viheliäinen paikka ja vaihtaa kulunut öljykangastakki toppatakkiin. Johonkin, mitä Mount Everestin kiipeilijöille kaupattiin.
Hän inhosi kylmää.
Mies kyykistyi taputtamaan kissan täplikästä, lämmintä lapaa ja keräsi sitten tehtävässä käytetyt välineet syliinsä.
”Tiedätkö, on melkein sääli nähdä sinulla housut.”

Marigold tuntui sopeutuneen kylmyyteen huomattavasti Knoxia paremmin, vaikka oli viettänyt Englannissa vähemmän aikaa.
Takkikin roikkui rennosti avoimena, vaikkei kaulassa ollut edes huivia suojaamassa kosteanviileältä ilmalta - se olisi ollut Zephyrille aivan liian houkutteleva, kutsu käydä leikkiin.
"Olen pahoillani, muru, mutta Wes tuntui kovin ahdistuneelta minun oletetusta housuttomuudestani", hän nauroi kyykistyessään hieromaan Zephyrin vaaleaa vatsaa.
"Hieno poika, hienosti jaksoit... Onneksi voit aina korjata tilanteen kun pääsemme sisälle, hm?"

”Erittäin mielelläni, kitten”, Knox vastasi hymyillen kellertävät silmät siristyen ja kumartui painamaan suukon naisen vaaleisiin hiuksiin.
Omassa ulkoaitauksessaan Ming huuteli kiukkuisesti märälle säälle, äänestä päätellen mielenosoituksellisesti sisätilansa ovensuussa seisten. Diiva. Luna ja Thalia olivat sopeutuneet säähän erinomaisesti, viihtyivät ulkona melkein kellon ympäri.
”Ettei sinulla suinkaan olisi suosikkia kissojen joukossa?”

Marigold nauroi ja siirsi Zephyrin tassuja kauemmas, kun ne tulivat liian lähelle kasvoja.
"Suosikkia? Ehei, minä olen hyvin puolueeton."
Kuten saattoi huomata siitä, että Zephyr - tai Zeppie, kuten hän sitä rakastavasti kutsui - oli nytkin hierottavana.
"Ehkä minulla on heikko kohta kaunissilmäisiin miehiin."
Zephyr ähersi itsensä jaloilleen ja muksautti puristen päänsä hänen hartiaansa vasten. Sellainen kaunissilmäinen mies.

”Niin näkyy. Olet inspiraatio meille kaikille”, Knox sanoi ja kohotti merkkilevyjä, aktivointipalloja ja muita opetusvälineitä paremmin syliinsä, kun ne uhkasivat lipsua. Mutta hän kieltäytyi uskomasta, että tarvitsisi kahta matkaa niiden viemiseksi sisälle.
”Ehkä sinulla on”, hän lisäsi hymyillen.
”Minulla taitaa olla heikko kohta sinuun. Tulehan, kitten, lähdetään jakamaan huomiota myös niille muille lapsille."

Zephyrillä tosiaan oli kauniit, hölmönpyöreät silmät, vaikkei niitä sopinutkaan tuijotella liian suoraan.
"Minä rakastan kaikkia lapsiamme", Marigold vakuutti suoristautuessaan.
Leopardiuros ei tuntunut saaneen vielä tarpeekseen, vaan puhisi itsekseen ja puski päätään hänen vatsaansa vasten.
"Olen pahoillani, Zeps, muutkin kuin sinä ansaitsevat huomiota", hän muistutti, työntäessään leopardia päättäväisesti kauemmas.

"Sen siitä saa, kun pistää leopardin rakastumaan itseensä", Knox nauroi ja viittasi Marigoldia mukaansa. Hän liikkui viistosti häkin ovea kohti, jotta näki koko ajan taakseen. Kissoille ei sopinut kääntää selkäänsä.
Ja silti vahinkoja sattui.
Leopardi halusi leikkiä edelleen. Knox näki kuin hidastettuna, kuinka se ravasi heidän peräänsä, mutta hän oli varomaton. Hän oli antanut itsensä ajautua askeleen liian kauas Marigoldista. Eikä hän ehtinyt astua väliin.
Zephyr tavoitteli kookkailla käpälillään naisen jalkoja ja loikkasi sitten hepulista hurmaantuneena tätä päin, kiertäen etukäpälät Marigoldin ympärille ja taklaten tämän alleen märkään, heinikkoiseen maahan.
Knoxin sydän jätti kipeän, hätääntyneen lyönnin välistä. Hän oli pudottanut kantamuksensa yrittäessään ehtiä pysäyttämään kissaa, mutta liian myöhään.
"Älä liiku", hän käski naista kylmällä rauhallisuudella, vaikka maailma keinui. Tilanne oli aktivoinut kuolettavan saalistajan vaiston. Silmänräpäys voisi riistää Marigoldin häneltä.
"Nosta käsivarsi kaulallesi", Knox jatkoi lähestyen jännittynyttä, kynnet esiin työntänyttä petoa.

Marigold tunsi tehneensä virheen toisensa jälkeen aina siitä lähtien, kun oli muuttanut Englantiin.
Nyt hän oli kuitenkin melko varma siitä, että oli toiminut niin kuin piti. Ollut kääntämättä selkäänsä, pitänyt Zephyrin kaiken aikaa näkökentässään ja yrittänyt vetäytyä, kun tämä alkoi käydä ylikierroksilla.
Hän oli jo kutsumassa Knoxia, kun horisontti keinahti nurin.
Takaraivo taisi osua johonkin, tai ehkä heinikkoinen maa oli riittävän kova, kun päälle iskeytyi yhtäkkiä useampi kymmenen kiloa kissaa.
Leopardit tukehduttivat isomman saaliinsa iskemällä hampaansa niiden kurkkuun. Ne olivat riittävän vahvoja raahatakseen yli satakiloisen ruhon puuhun.
Käsivarsi kaulalle? Jos olisi ollut edes huivi, korkeakauluksinen paita, mitä tahansa, jos-
Kynnet pureutuivat kipeinä ihon läpi kun Zephyr, hölmö rakas Zephyr piti häntä aloillaan.
Käsi kaulan suojaksi, kaikki olisi hyvin.
Leopardin lämmin hengitys tuntui kasvoilla.
Ei äkkinäisiä liikkeitä, rauhassa, rauhassa.
Ensimmäinen puraisu oli vain kokeileva näykkäys, ei sellainen, jota saalistava leopardi olisi todella käyttänyt. Enemmän leikkiä kuin todellinen.
Se oli valitettavasti tarpeeksi saamaan Marigoldin parahtamaan.
Virhe.
Seuraavalla puraisulla hampaat todella upposivat.

Sydän kipeästi hakaten, mutta liikkeet rauhallisina ja harkittuina Knox kiersi käsivartensa takaapäin leopardin kaulan ympärille, astuen hajareisin Zephyrin selän yli.
Peto murisi, Marigoldin käsivarsi suussaan, saalistaan puolustaen. Ei ole sinun, Knox ajatteli ja rutisti tiukemman otteen leopardin kaulasta, hallitakseen sen päätä.
Ennen kuin se purisi Marigoldin kaulaa.
"Zephyr, irti", mies käski painokkaasti ja kun vastaus oli lisää murinaa, työnsi toisen kätensä vääntämään leukoja auki, välittämättä sormia viiltävistä hampaista.
Peto jännittyi ja alkoi taistella kuristusotetta vastaan. Knox ei menettäisi Marigoldia.

Zephyrillä oli lempipuu, johon se aivan erityisen mielellään kiipesi.
Päätyisiköhän hänkin killumaan oksantyveen?
Ajatus oli niin absurdi, että olisi tehnyt mieli melkein nauraa. Tai ehkä se johtui vain shokista.
Zephyr, murupieni, ei se ole kurkku, jota pitelet.
Sattui melkein enemmän, kun hampaat lopulta irrottivat otteensa, ja Marigold saattoi vain toivoa, että repeytyvä ääni oli hänen ulkotakkinsa hiha, ei mikään muu.
Ylös, hän kehotti itseään, samaan aikaan kun painovoima tuntui vetävän häntä kohti kylmyyttä hohkaavaa maata.

Marigold oli irti, ja Knox raahasi murisevaa leopardia otteessaan kauemmas. Mies pyörähti ja sysäsi sen pois itsestään, pois Marigoldin luota.
Polvi taklasi vaistoilla käyvän pedon uuden hyökkäyksen.
"Zephyr pois!" Knox käski sitä ja ajoi leopardin pakosalle karjahtamalla rajusti ja lyömällä kätensä yhteen, kun harppasi kissaa kohti.
Sitten hän perääntyi vauhdilla Marigoldin luo, kevyesti onnahdellen ja tarttui naiseen, nostaen tämän syliinsä, kun peruutti ulos häkistä.

Ylös!
Ja kaiken järjen vastaisesti hän tunsi tosiaan nousevansa, mutta ei omille jaloilleen.
Zephyr oli tainnut paeta kauemmas, mutta katseen keskittäminen tuntui hankalalta, kun kuvottava mustuus tanssahteli näkökentän rajalla, kilpaillen kirkkaanpunaisten kipinöiden kanssa.
Sattui. Kun tarkemmin ajatteli, sattui ihan pirusti.
"... Knox..?"

Adrenaliini kuohui Knoxin suonissa. Sydän kävi ylikierroksilla, ja maailma tuntui keinuvan, kun hän rutisti Marigoldin rintaansa vasten ja potkaisi häkin oven kiinni. Turvallisesti heidän ja leopardin välissä.
Hän ojensi toisenkin käsivartensa takaisin Marigoldin alle onnahdellessaan hienoisesti harppoessaan kohti kuraista Land Roveria, joka seisoi märällä pihalla. Miehen liikkeet olivat varmoja ja hallittuja, kasvot ilmeettömiä, eikä ulkoapäin olisi voinut nähdä, millainen oksettava paniikki hänen sisällään nousi.
Marigold olisi juuri voinut kuolla hänen silmiensä edessä. Hän oli varomaton, ja Marigold olisi voinut kuolla.
”Kaikki hyvin, kitten”, mies sanoi käheästi, nykäisi auton oven auki ja laski naisen etupenkille, ”kaikki hyvin. Menemme sairaalaan.” Hän naksautti naisen turvavyön kiinni.
Knox hyppelehti auton nokan ympäri ja peruutti sen rapa roiskuen ympäri, ujuttautui portista ulos peilit sen laitoihin kirskahtaen, malttamatta odottaa sen avautuvan täysin, ennen kuin kaasutti kohti Hexhamia kylmä moottori vinkuen.

Kaikki hyvin. Sairaalaan.
Marigold takertui niihin kahteen sanaan samaan aikaan kun hänen mielensä yritti epätoivoisesti pysytellä erossa siitä, mitä juuri äsken oli tapahtunut.
Hänestä olisi saattanut tulla Zephyrin saalis. Ei olisi vaadittu muuta kuin yksi napakka puraisu, ja se olisi ollut siinä.
Eläin ei mahtanut vaistoilleen mitään.
Marigold liikahti levottomasti kun tajusi käden valuttavan verta penkille ja vinkaisi kivusta, joka säteili kylkeen saakka. Päässä tuntuva jyskytys oli pientä siihen verrattuna.
Hän yritti painaa käsivarren vartaloaan vasten, olisi käpertynyt sen ympärille, jos olisi voinut.
"... sattuu..."

”Tiedän, kitten”, Knox vastasi tuijottaen kapeaa tietä edessään, kun auton nopeus kiihtyi törkeisiin lukemiin.
”Hengitä vain syvään, sisään ja ulos”, hän sanoi voimatta katsoa Marigoldia, sillä ajatus sai hänet pahoinvoivaksi.
Hän oli varomaton, ja Marigold olisi voinut kuolla.
Oli petollisen helppoa unohtaa, miten vaarallista hänen työnsä oli.
”Olemme kohta sairaalalla”, hän lupasi, kun kurvasi sivuluisussa risteyksestä, ylitti A69-maantien liittymän ja naputti sitten sormillaan hienoisesti rattia joutuessaan hidastamaan, kun saapui kaupunkiin. Ei enää pitkä matka. Verta norui hiljalleen rattia pitkin.

Marigold ei ollut aivan varma, itkikö vai nauroiko. Ehkä molempia.
"Kuulostat siltä, kuin synnyttäisin", hän huomautti, yhteen puristettujen hampaiden lomasta.
Hän olisi voinut päätyä roikkumaan puuhun.
Tällä kertaa äännähdys oli aivan varmasti nyyhkäisy.
Korvissa vihelsi tasainen, korkea nuotti. Käsi valutti verta nyt kynsien raatelemalle takille.
"Voi olla, että pyörryn. Anteeksi."

”Kaikki hyvin. Olemme kohta sairaalalla”, Knox vastasi irrottamatta katsettaan tiestä ja hillitsi juuri ja juuri halunsa painaa torvea autoille edessä, kun kääntyi Priestpopplelta kohti sairaalaa. Hän haki hätäisesti parkkipaikan, tempaisi avaimet taskuunsa ja hyppelehti auton nokan yli avaamaan Marigoldin turvavyön ja nostamaan naisen syliinsä.
Hän harppoi päättäväisesti kohti sairaalan pääovia, kevyesti ontuen, ja sai muutaman sairaanhoitajan silmät suurenemaan dramaattisella, verisellä sisääntulollaan. Mies onnahteli sairaanhoitajan käsi olkavarrellaan kohti oikeaa suuntaa, kunnes saattoi laskea Marigoldin sylistään päivystyksen sairaalasängylle. Sama sairaanhoitaja veti verhon suojaksi sängyn eteen ja kiiruhti juosten hakemaan apua.

Marigold ei pyörtynyt, vaikka päässä humisikin ja Knoxin askelten tahti tuntui kuvottavalta.
Hänen katseensa poimi veriset tahrat sairaalan lattiasta, olivatko ne hänestä vai Knoxista, sitä oli vaikea sanoa tarkasti.
Siivoojaparka säälitti silti.
Hän tajusi vain etäisesti tulleensa lasketuksi vuoteelle. Katon saumat pyörteilivät ja kieppuivat, kun katseen kohotti niihin.
"Kamalan kylmä", hän huomautti Knoxille, kasvot kalpeina pisamien alla.

Knox pujottautui ulos öljykangastakistaan, jonka hihoissa oli leopardin kynsistä jääneitä repeämiä, ja laski sen Marigoldin päälle sängylle.
Hän katsahti käsiään ja valitsi sen, jota leopardin hampaat eivät olleet nyrhineet auki, silittäen naisen vaaleita hiuksia.
”Kaikki hyvin. Kävi pieni vahinko, mutta kaikki on hyvin nyt”, hän vakuutti ja nosti katseensa, kun valkotakkinen lääkäri ja kaksi sairaanhoitajaa palasivat heidän luokseen. Toinen hoitajista ojensi takin takaisin Knoxille, kun lääkäri ryhtyi tutkimaan Marigoldia, ja hoitaja yritti istuttaa miestä tuolille voidakseen tutkia paremmin verestä märän lahkeen alla olevaa jalkaa.
”Mitä tapahtui?” lääkäri kysyi.
”Leopardi puri häntä”, Knox vastasi ja aiheutti hetken tyrmistyneen, skeptisen hiljaisuuden hoitohenkilökunnan keskuudessa.

"Mmh", Marigold äännähti myöntävästi, täristen tutun öljykangastakin alla.
Kauaa se ei kuitenkaan ehtinyt olla paikoillaan, kun lääkäri ja hoitajat pelmahtivat paikalle.
"Epäilty villieläimen purema", lääkäri tulkitsi rauhallisesti ja yritti siirtää takkia syrjään nähdäkseen vammat paremmin.
Marigold parkaisi kivusta ja yritti vetää itseään kippuraan.
Vaaleahiuksinen hoitaja jatkoi sinnikkäästi Knoxin vammojen tarkastelua.
"Muistatko, mikä päivä tänään on, kultaseni?" nainen kysyi rauhallisesti, selvästikin jakaen muun hoitotiimin epäilyksen siitä, että miesparka oli vähintäänkin shokissa.

”Torstai 25. tammikuuta”, Knox vastasi kärsimättömästi eikä värähtänyt, vaikka puhdistusaine leopardin kynsistä ja hampaista jääneissä haavoissa kirveli.
”Pyöritän Animal Kingdom -nimistä yritystä, ja meillä on neljä isoa kissapetoa”, hän sanoi kulmat kurttuun painuen. Hoitaja leikkeli housujen lahkeen auki. Zephyrin taklaus oli saanut kissan repäisemään jalan auki kynsillään.
”Leopardin kanssa kävi vahinko, ja se puri häntä”, mies nyökkäsi kohti Marigoldia.

Se tuntui vakuuttavan hoitohenkilökunnan ainakin toistaiseksi siitä, että Knox ei ollut shokissaan erehtynyt luulemaan kotikoiraa leopardiksi.
"Runsaasti vuotava avomurtuma, glenohumeraalinivel oletettavasti sijoiltaan, viiltohaavat-"
Lääkärin luettelo jäi kesken, kun jokin toisen hoitajan näppärästi kiinnittämistä monitoreista alkoi piipittää hätäisesti.
"Leikkaussali valmiiksi, kolme yksikköä verta", lääkäri käskytti samalla kun alkoi nostaa sängyn laitoja ylös kuljetusta varten.
Vaaleahiuksinen hoitaja jatkoi rauhallisesti omaa työtään.
"Ei mitään hätää, kultaseni. Tähän tarvitaan todennäköisesti muutama tikki, ja rokotukset pitää hoitaa kuntoon."

Knox loi hoitajaan verenhimoisen katseen, ennen kuin käänsi huomionsa takaisin Marigoldiin.
Hän oli ollut varomaton, ja Marigold olisi voinut kuolla.
Voisi kuolla.
Mutta hän oli avuton. Joutui istumaan tässä, kun rikki viillettyä ihoa puhdistettiin, neulottiin ja parsittiin takaisin kasaan ja toivomaan, että Marigold tulisi olemaan kunnossa.
”Rokotukset ovat kunnossa”, mies vastasi poissaolevasti, suu kuivana, ”sekä meillä että kissoilla.”

Hoitaja sai pian seuraa toisesta lääkäristä, ja tämän keskittyessä käden ja jalan vammaan hän keskittyi keräämään tietoja Knoxilta.
"Onko joku, jolle voisit soittaa?" nimikyltin Lucyksi paljastama hoitaja kyseli rauhallisesti.
"Millainen olo sinulla muuten on? Huimaako, oksettaako?"

Knox kurtisti kulmiaan ärtyneellä kärsimättömyydellä.
”Minä olen ihan kunnossa”, hän sanoi. Toki jalan nahka paikoin repsotti ja arvista tiikerinraitaisissa käsivarsissa oli verta noruvia viiltoja, mutta se oli pientä.
”Tuleehan Marigold olemaan kunnossa? Te saatte hänet kuntoon?”

"Totta kai olet", hoitaja vakuutti pehmeästi, sillä samalla äänensävyllä, jolla puhuttiin potilaille silloin, kun nämä haluttiin pitää rauhallisina.
"Kunhan haavat on saatu puhdistettua ja ommeltua, etsitään sinulle sänky, jossa voit levätä vähän aikaa."
Ja jossa miestä voitaisiin pitää tarkkailussa komplikaatioiden varalta. Antibioottihoitoakin tarvittaisiin, kuten aina eläinten aiheuttamien haavojen kanssa.
"Meillä on täällä todella taitavat lääkärit."

Voi hyvänen aika. Knox huokasi malttamattomana ja naputti sormillaan tuolin laitaa, jalkaterä nykien.
”Varmasti on”, hän vastasi ja tuijotti kelloa.
”Mutta saattehan hänen kätensä jälleen toimintakykyiseksi? Hänelle ei jää tästä pysyvää vammaa? Hän ei kuole teidän leikkauspöydällenne, koska lääkärinne ovat taitavia, vai mitä?”

"Hoitohenkilökunta tekee parhaansa, mutta en valitettavasti tässä vaiheessa vielä osaa sanoa tarkalleen ystäväsi vammojen vakavuudesta", hoitaja vastasi mahdollisimman diplomaattisesti.
Tavalla, joka varmasti opetettiin lääkäreille ja sairaanhoitajille varmasti jo opiskeluaikana. Mahdollisimman rauhoittelevasti mutta ilman, että omaiset voisivat jälkikäteen haastaa ketään oikeuteen siitä, että heille oli annettu valheellista tietoa tai valheellisia lupauksia.
"Miltä jalka ja käsi tuntuvat? Onko kipuja?"

”Olen selvinnyt pahemmastakin”, Knox vastasi naputtaen jalkaterällään malttamatonta rytmiä lattiaa vasten. Miten hän oli saattanut olla niin varomaton? Hänen olisi pitänyt olla valppaampi. Pitää huolta Marigoldista.
Mies hieraisi kalpeita kasvojaan puhdistetulla, paikatulla ja paketoidulla kädellä ja tuijotti melkein maanisena kelloa. Kauanko Goldie olisi leikkauksessa? Mitä jos naiselle kävisi jotain pahaa?
Ei, ajattele positiivisesti.
”Kauanko näissä leikkauksissa yleensä menee?”

"Se riippuu paljon vamman vakavuudesta."
Ja siitä, tuliko leikkauksessa mahdollisia komplikaatioita, mutta sitä hoitaja ei sanonut ääneen.
Hän pyysi Knoxia odottamaan ja poistui hetkeksi, palaten sitten pyörätuolin kanssa.
"Tulehan niin autan sinut tähän, sitten saat kipulääkettä ja levätä rauhassa jonkin aikaa. Haluatko, että ilmoitamme jollekulle, että olet sairaalassa?"

Knox vilkaisi ärtyneenä pyörätuolia. Kyllä hän nyt kävelemään pystyi, vaikka jalka vähän aristikin.
”Ei, ei tarvitse. Minun täytyy vain tietää, miten Marigold voi. Jos minun pitää soittaa hänen perheelleen”, mies sanoi hieroen kalpeita kasvojaan. Hän nousi jaloilleen vailla aikomusta istua pyörätuoliin ja tarjoutui seuraamaan hoitajaa jalan.
Voi hyvä luoja, anna Marigoldin selvitä.
”Selviän ilman lääkkeitäkin.”

Hoitaja nimeltä Lucy ei voinut olla kurtistamatta paheksuvasti kulmiaan, kun Knox nousi seisomaan.
"Jalkaa pitäisi lepuuttaa, etteivät tikit heti repeä", hän huomautti, yrittäen pitää äänensä mahdollisimman rauhallisena, vaikka katsoikin itsepäistä siihen malliin, että oli valmis kutsumaan lääkintävahtimestarin hetkellä millä hyvänsä.
Hän lähti kuitenkin johdattamaan tätä vapaan sängyn luo. Tarkkailtavaksi.
"Keskity vain lepäämään, lääkäri tulee keskustelemaan kanssasi pian. Ja sinulle ilmoitetaan kyllä heti, kun ystäväsi tilasta tiedetään paremmin."

Lepuuttaa ja lepuuttaa. Knox hyppelehti tottuneesti hoitajan perässä, jalkaa kevyesti ontuen, ja istahti osoitetulle sängylle.
”Hyvä. Kiitos”, mies lisäsi melkein unohtaen ja naputteli sängyn laitaa levottomana. Toki haavoja kirveli ja jalasta levisi kuvottava syke muuallekin kehoon, mutta hänen alallaan oli tottunut haavoihin ja naarmuihin ja puremiin.
Voi taivas, anna Marigoldin tulla kuntoon.
Hän ei voisi olla syy, miksi naiselle sattuisi jotain kamalaa.
Miksi hän oli ollut niin varomaton?

Kello ehti vierähtää hyvän aikaa eteenpäin.
Silloin tällöin Knoxin luona käytiin kyselemässä, millainen oli vointi, tarvitsiko mies kipulääkkeitä, oliko varma, ettei kellekään tarvinnut ilmoittaa.
Päivä oli ehtinyt vierähtää jo iltapäivään, kun Knoxille tultiin ilmoittamaan, että Marigold oli siirretty heräämöön - vointi oli hyvä, tarkemmin ei vielä osattu kertoa, tahtoisitko teetä - ja vielä tovi ehti vierähtää, ennen kuin hoitaja nimeltä Lucy palasi miehen luo, vuoronsa lopuksi.
"Ystäväsi on nyt siirretty osastolle."

Ei mennyt kauaa, että Knox oli hyppelehtinyt itsensä - tulistuneena kompromissina yhden kainalosauvan kanssa - osastolle ja vetänyt itselleen tuolin Marigoldin sängyn vierelle.
”Joten, mikä hänen tilanteensa on?” Knox kysyi hermostuneena ja laski vähemmän paketoidun kätensä Marigoldin kädelle. Sille, jota leopardi ei ollut purrut.
Pahoinvointi kouraisi hänen vatsaansa. Marigold oli tässä hänen takiaan.

Hoitaja nimeltä Lucy siirsi vihjailevasti tuolin lähemmäs sänkyä, joka oli eristyshuoneen ainoa.
Marigold nukkui näennäisen rauhallisesti, koneet piipittivät tasaisesti ja kaikki vaikutti olevan hyvin. Lukuun ottamatta kammottavanvihreän sairaalakaavun alta erottuvia haavalappuja, pureskeltua kättä ympäröivää metallikehikkoa ja tippapulloista kiemurtavia letkuja.
"Lääkäri osaisi kertoa tarkemmin", hoitaja totesi, mutta armahti ahdistuneelta näyttävää miestä.
"Murtuma oli kuulemma siisti, joten sen ei pitäisi tuottaa pitkäaikaisia ongelmia. Kunhan infektio saadaan pidettyä kurissa, ystäväsi pitäisi toipua hyvin."
Marigold liikahti ja räpytteli silmänsä auki.

Luojalle kiitos.
"Kiitos", Knox sanoi myös hoitajalle nimeltä Lucy, mutta hänen huomionsa oli täysin Marigoldissa.
"Hei, kitten", hän tervehti ja nousi ylös ylettyäkseen paremmin silittämään naisen vaaleita hiuksia pois kasvoilta.
"Olen niin kovin pahoillani." Knoxin ääni särkyi yllättäen miehen itsensäkin.

Hoitaja nimeltä Lucy poistui hakemaan jotakin, jättäen heidät hetkeksi kahden.
Marigoldin katseesta huomasi, ettei hän ollut vielä aivan tässä maailmassa, lämmin vihreä oli lääkkeistä samea.
Siitä huolimatta huulilla häivähti pieni hymy, kun hän tavoitti Knoxin katseen.
"... hei."
Ääni oli käheä ja kurkku tuntui kuivalta hengitysputken jäljiltä.
Vaaleat kulmat painuivat alemmas ja metallihäkkiin suljettu käsi liikahti.
"... sattuiko..?"

Knox puristi Marigoldin terveen käden omiensa väliin.
"Sinulle sattui vahinko Zephyrin kanssa", hän sanoi rykäisten, yrittäen pitää käheän äänensä hallinnassa.
"Kaikki on hyvin nyt", mies vakuutti ja vajosi takaisin istumaan.
"Olen niin kamalan pahoillani, kitten", Knox toisti ja painoi otsansa naisen kättä vasten.
Sitten hän itki.

Marigold tunsi sydämensä särkyvän, kun Knox purskahti itkuun.
Hänen vangittu kätensä liikahti uudelleen, mutta se oli hyödytön.
Terve käsi siirtyi miehen tummille hiuksille ja silitti niitä hellästi.
Muistikuvat onnettomuudesta olivat vielä hataria, yksittäisiä kuvia ja tuntemuksia.
Hän antoi Knoxin vain itkeä, kaikessa rauhassa, ennen kuin vakuutti, käheällä äänellään:
"Kaikki hyvin."

Knox antoi päänsä levätä sängyn laidalla vielä hyvän tovin sen jälkeen, kun pelon nostattamat kyyneleet tyrehtyivät.
Hän olisi voinut menettää Marigoldin. Hän olisi voinut olla syy, miksi nainen olisi kuollut silmänräpäyksessä.
Miten hän oli saattanut viedä Marigoldin sellaiseen vaaraan?
Mies laski toisen kätensä naisen peitellylle reidelle ja käänsi päätään niin, että näki tämän kasvot.
"Sattuuko pahasti?" hän niiskaisi, muistamatta, milloin olisi viimeksi itkenyt.

Marigold hipaisi Knoxin kosteaa poskea ja yritti sitten taivuttaa vartaloaan kurkottaakseen yöpöydällä olevasta telineestä nenäliinan, jolla olisi voinut pyyhkiä kasvot kunnolla.
Liike jäi onnettomaksi kurkotukseksi, ja käsi laskeutui takaisin vaaleansiniselle peitteelle.
"Ei satu", hän vakuutti ja hymyili taas hieman.
Kai keho oli pumpattu niin täyteen lääkkeitä, että käsivarressa sykki ainoastaan hyvin hento kipu.
"Sattuuko sinuun..?"
Knoxin käsi oli paketissa.

"Olen kokenut pahempaakin", Knox vastasi. Tikkejä oli kädessä, käsivarressa ja mittavasti jalassa, mutta mitä väliä niillä oli?
"Sinuun ei olisi koskaan pitänyt sattua", hän vetosi onnettomana ja silitti naisen reittä.

Marigold kurtisti kulmiaan.
"Knoxie, minä tiesin kyllä, että jotain voi sattua."
Hölmöhän hän olisi ollut, ellei olisi tiedostanut riskiä. Isot kissat eivät olleet lemmikkejä, osasivat ne käyttäytyä kuinka herttaisesti tahansa.
"Kaikki on hyvin."

Knox ei ollut sitä mieltä. Hänen olisi pitänyt suojella Marigoldia. Hän oli vastuussa. Jos hän olisi vain ollut askeleen lähempänä, ehtinyt ottamaan vastaan Zephyrin hypyn Goldien sijaan.
"Haluatko, että soitan perheellesi?"

Marigoldin kulmat kurtistuivat ja hän katsahti ympärilleen, kuin yrittäen määrittää, millaisessa tilanteessa oli. Katse harhaili valkoisesta katosta tippapussiin ja siitä edelleen käden metallihäkkiin.
"Äidille", hän vastasi lopulta, kääntäen katseensa takaisin Knoxiin.
"Ei isille. Hän hermostuisi."

Äidille, ei isille. Selvä. Se oli hyvä suunnitelma. Nyt Knox tunsi ansainneensa haulikosta.
Texasissa olisi aamupäivä, mies totesi laskien aikaeroa mielessään, ennen kuin tavoitteli taskujaan huomatakseen, ettei niitä ollut. Housut oli leikattu jalasta, ja jäljellä oli värikkäät bokserit sekä musta t-paita.
Knox katsahti epätietoisena ympärilleen ja huomasi naisen omaisuuden yöpöydällä minigrip-pussiin pakattuna. Lainattuaan Goldien sormea puhelimen avaamiseen hän taputti naisen reittä, valitsi äidin numeron ja nosti puhelimen korvalleen.

Marigold yritti kääntyä kyljelleen voidakseen kurkottaa koskettamaan Knoxin kasvoja, mutta liike jäi hieman onnettomaksi johtosotkun keskellä.
Ei sitten.
Hän huokaisi ja sulki silmänsä, hetkeksi vain.
Jäivät ne värikkäät bokseritkin huomaamatta. Olisivat riemastuneet, kaikesta huolimatta.
Meni hetki, ennen kuin Azalea vastasi.
"No hei, kultapieni."

Nyt tuskin oli aika hilpeälle huumorille. Knox rykäisi ja silitti Marigoldin reittä rauhoittavasti.
”Hei Azalea, Knox tässä”, mies tervehti käheästi ja tunsi kamalan, kylmän muljahduksen vatsassaan siitä huolimatta, että Marigold toivottavasti tulisi kuntoon.
”Soitan, koska Marigold on ollut, ehm, pienessä onnettomuudessa. Kaikki on hyvin. Olemme sairaalassa, hänen kätensä on leikattu ja kaikki on nyt kunnossa.”
Knox epäröi hetken, syyllisyys kipeästi potkien.
”Ajattelin vain, että teidän olisi hyvä tietää.”

Linjan toisessa päässä oli hetken hiljaista.
"Mitä tapahtui?" Azalea kysyi, ja hänen sanojaan säesti kolahdus, kuin ovi olisi painunut kiinni.
"Onko sinulla kaikki hyvin?"
Marigold raotti silmiään ja katseli miestä melkein huolestuneena.

Tietenkään hänellä ei ollut kaikki hyvin! Marigold olisi voinut kuolla, ja kaikki hänen takiaan.
Idiootti, Knox sätti itseään.
”Kaikki on hyvin”, hän kuitenkin vakuutti ja nousi ylös paketoitua jalkaansa kannatellen, jotta saattoi silitellä Goldien vaaleita hiuksia.
”Leopardi innostui liikaa”, mies myönsi, ”ja puri Marigoldia käteen. Hän toipuu kyllä, eikä mitään tällaista tule tapahtumaan uudelleen.”

Taas hetken hiljaisuus linjan toisessa päässä.
"Sellaista voi sattua, kun työskentelee eläinten kanssa", Azalea totesi, yllättävän rauhallisesti. Tämän vuoksi Marigold oli halunnut Knoxin soittavan juuri äidilleen, isä olisi jo alkanut itkeä ja järjestää matkaa Hexhamiin siltä istumalta.
"Miten paha purema on? Haluaako Goldie, että tulen sinne?"
Marigold oli jäänyt katselemaan Knoxin jalkaa huolestuneena.

”Hänen kätensä leikattiin. Siinä oli avomurtuma”, Knox sanoi. Suurin osa lääketieteellisestä höpölöpöstä oli mennyt ohi miehen murehtiessa Marigoldista.
”On olemassa riski infektiosta, mutta minä huolehdin hänestä”, hän vastasi ja kumartui painamaan suudelman naisen otsalle.
”Goldie, haluaisitko äitisi tulevan tänne?” hän kysyi.

"Ah, tuttu juttu, hevonen runnoi joskus ylitseni", Azalea totesi, ehkä Knoxia lohduttaakseen.
"Goldie on vahva tyttö, tullut äitiinsä."
Marigold kurtisti hieman kulmiaan ja katsoi Knoxia selvästi utuisemmilla silmillä.
Hän pudisti kevyesti päätään.
"Ei tarvitse. Siellä on töitä. Pärjään."

Goldie oli vahva tyttö.
”Sinä olet lääkepöllyissä”, Knox huomautti naiselle ja sipaisi tämän poskea karhealla peukalonsyrjällä.
”Hän sanoo, ettei tarvitse”, mies sanoi tutkien Marigoldin lääkkeistä sumeita silmiä, ”mutta luulen, että hän pitäisi siitä, jos ehtisitte tulla joskus käymään täällä.”
Knox katsoi naisen pisamaisia kasvoja onnettomana. Miten hän oli saattanut olla niin idiootti?
”Minä voin maksaa lennot.”

Marigold hihitti juuri niin tokkuraisena, kuin kipulääkettä suoraan suoneen saava saattoi.
Mutta ainakin hän oli hyvällä mielellä, toisin kuin Knox-parka.
Hän tavoitteli miehen kättä terveellä kädellään, jossa siinäkin oli kyllä sormessa kiinni jokin monitori.
"Höpö höpö, ei sinun tarvitse mitään maksaa", Azalea puhahti linjan toisessa päässä.
"Mutta tulen kyllä. Pidäthän minut ajan tasalla, mikäli tyttökulta on vielä yhtä pihalla? Minä taisin samassa tilanteessa nähdä kilpahevosia katossa, joten en oikein luota hänen sanaansa juuri nyt."

"Totta kai pidän", Knox lupasi ja puristi Marigoldin kättä hellästi.
Tämä oli varmaan yhtä hyvä hetki kuin mikä tahansa muukin keskustella asioista naisen äidin kanssa, eikä Marigold taitaisi muistaa tätä myöhemmin.
"Rakastan tytärtäsi hyvin paljon, ja teen parhaani pitääkseni hänestä huolta. Toivottavasti koko loppuelämäni."

"Knoxie..." Marigold vetosi ja hihitti hieman lisää, yrittäen nyt tavoitella puhelinta monitoroidulla, mutta sentään raudasta vapaalla kädellään.
Oli olemassa hyvin suuri todennäköisyys, ettei hän tosiaan muistaisi paljoakaan tästä myöhemmin.
"Niin minä vähän epäilinkin", Azalea totesi hymähtäen.
"Oletko kertonut sen myös hänelle? Niin, ettei hän ole ollut lääkepöllyssä."

"Puolittain", Knox vastasi hymyillen ja leikkien puhelinta tavoittelevan käden kanssa. Hänellä oli vielä juttu kesken. Mies kohotti tummaa kulmaansa Marigoldille.
"Mutta kerron, kun uskon hänen olevan valmis sanomaan kyllä."

Marigold kehräsi naurusta ja jäi katselemaan Knoxia sameilla silmillään.
"Knoxie..." hän vetosi uudestaan, vaikka antoikin kätensä laskeutua takaisin peitteelle.
"Olet sitkeä tapaus, Knox", Azalea huomautti.
"Kun hevosta aletaan totuttaa ihmiseen, ensimmäinen askel on saada se lopettamaan pakeneminen. Seuraavaksi odotetaan, että se alkaa hakeutua itse luokse. Sanoisin, että olet prosessissa jo varsin pitkällä."
Marigold siristi silmiään kissamaisesti ja hymyili, kuin jollekin hyvin miellyttävälle ajatukselle.
"Täytynee alkaa hiljalleen pehmitellä hänen isäänsä. Hugh osaa olla kovin... englantilainen."

"Se on tuttu prosessi", Knox hymyili silmät siristyneenä ja sipaisi Marigoldin pisamaista poskea. Hän oli kolmannen polven eläinkouluttaja.
Kylmä vihlaisi hänen sydäntään. Marigold olisi voinut kuolla. Hänen takiaan.
"En ole koskaan tavannut ketään tyttäresi veroista. Hän on odottamisen arvoinen."

"Tuo on oikein hyvä argumentti sitten, kun on aika kertoa asiasta Hughille". Azalea vakuutti hyväntuulisesti nauraen.
"Sinä olet hyvä poika, Knox. Älä ota onnettomuutta liian raskaasti."
Marigold kurkotti kättään, ei enää viedäkseen puhelimen, vaan vetääkseen Knoxin lähemmäs.

"Haluaisitko puhua tyttärellesi?" Knox kysyi hymyillen, kun tuli hinatuksi lähemmäs. Kellertävissä silmissä häivähti haikeus, sillä hän ei ollut valmis antamaan itselleen anteeksi vielä.
"Oletko jotain vailla, kitten?"

"Soitan hänelle myöhemmin, olen varma, että hän on hyvissä käsissä siellä. Ja todennäköisesti melko pihalla", Azalea vakuutti, edelleen naurua äänessään.
"Muistathan pitää huolta myös itsestäsi?"
Marigoldin silmät tuikkivat, lääkkeistä huolimatta.
"Sinua..."

Knox nauroi käheällä epäuskolla.
"Tiedäthän, että äitisi on puhelimessa?" mies kysyi silmät tuikahtaen ja hipaisi peukalollaan Marigoldin alahuulta.
"Kiitos, Azalea. Pidän sinut ajan tasalla tilanteesta", hän sanoi ja päätti puhelun, ennen kuin Goldie päätyisi katumaan sanomisiaan.
"Kuule, kitten, taidat olla sidottuna sairaalasänkyyn."

"Sano hänelle hei", Marigold vastasi, hymy silmiään siristäen.
Hän hymisi itsekseen ja siirsi vapaan kätensä piirtelemään kuvioita Knoxin t-paidan peittämälle rintakehälle.
"Niin minä olen. Ei siinä ole mitään pahaa, olla sidottuna sänkyyn."
Ääni oli edelleen hieman käheä.
"Mutta sinullakin on jalka paketissa... Knox, sattuuko sinuun?"

"Ai niinkö?" Knox kysyi silmät tuikahtaen ja silitteli naisen hiuksia.
"Kun voit paremmin, voin luvata sitoa sinut sänkyyn niin usein kuin haluat."
Mies katsahti alas ja huitaisi kättään vähätellen.
"Olen kokenut pahempaakin. Ne ovat vain tikkejä."

Marigold nauroi kehräten.
"Siihen voi mennä hetki, luulen. Mutta minä odotan."
Hänen kulmansa painuivat alemmas, käsi siirtyi piirtelemään Knoxin leuan kaarta.
"Niiden tikkien alla on haava, ja haavoihin sattuu... Muru, tiedäthän, että rakastan sinua aivan valtavasti?"

Knox hymyili ja juoksutti sormiaan naisen hiuksissa. Hän istui varovasti sängyn laidalle violeteissa, oranssipilkkuisissa boksereissaan.
"Aina välillä", hän lupasi nauraen, vaikka rakkaudentunnustus lämmitti kuin humala.
Ajatus juolahti hänen mieleensä. Goldie ei ujostellut, mutta lääkepölly voisi poistaa viimeisetkin estot.
"Kuule, kitten", hän kuiskasi, "mistä muusta sinä pitäisit kuin sitomisesta?"

Pilkullisen bokserit saivat Marigoldin hihittämän ja painamaan sormensa yhdelle pilkulle.
Ja kysymys sai hänet kehräämään vähän lisää.
"Knoxie, kyllähän sinä tiedät, mistä minä pidän..."
Hän siirsi kätensä silittelemään miehen niskaa.
"Se sheriffin puku on vielä käyttämättä Halloweenilta..."

"Niin taitaa olla", Knox vastasi hymyillen ja taputti naisen reittä.
"Ehkä se odottaa, kunnes voit paremmin." Kunnes nainen olisi kotona ja kaikki olisi hyvin jälleen. Knox nojautui lähemmäs ja painoi suudelman Goldien otsalle.

"Niin. Nyt en jaksaisi paljoakaan", Marigold myönsi melkein haikeana. Hänen sormensa siirtyivät hipelöimään Knoxin niskahiuksia.
"Sinulla on niin uskomattoman kauniit silmät... Olen rakastanut niitä siitä lähtien, kun näin ne ensimmäisen kerran, tiikerinsilmä... Knox, minä haluan tehdä kanssasi tiikerinsilmäisen vauvan."

”Mitä?” Knox nauroi epäuskoisena, vaikka tunsikin toiveikkaan, lämpimän aallon sisällään. Marigold oli aivan sekaisin – mutta ehkä ajatus pohjautui silti totuuteen. Ehkä seuraava ’kyllä’ ei olisi turhan kaukana.
”Sitäkö sinä haluat?” hän hymyili ja silitti sormenselillään naisen pisamaista poskea.
”Luulen, kitten, että olet aika vahvasti lääkitty tällä hetkellä.”

Marigold kikatti.
"Tietenkin minä haluan, hassu! En minä nyt muuten sanoisi..."
Olkoon, ehkä suoneen tiputetuilla lääkkeillä oli jotakin tekemistä asian kanssa. Mutta ei se totuutta mihinkään muuttanut, vaikka saikin puhumaan asiasta avoimemmin.
"Ei nyt heti. Mutta joskus. Pienen tytön tai pojan."

Knox suli syvempään, hellempään hymyyn ja tunsi toivottoman rutistuksen sydämessään. Hän todella, todella rakasti Marigoldia. Siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Ja runnellun käden näkeminen vihloi kipeästi, koska Goldien ei olisi koskaan pitänyt satuttaa itseään.
”Kuule, hassu”, hän vastasi ja kumartui painamaan kevyen suudelman naisen huulille.
”Minäkin haluan perheen kanssasi. Haluan koko elämän kanssasi. Haluan olla vanha ja harmaa ja onnellinen kanssasi.”

Marigold kikatti ja juoksutti sormensa Knoxin otsan poikki.
"Minäkin haluan olla vanha ja harmaa ja onnellinen sinun kanssasi", hän vakuutti hellästi.
"Onnellinen ja ryppyinen. Sinä olet varmasti komea vielä ryppyisenäkin. Oma tiikerinsilmäni..."
Ajatus teki hänet uskomattoman onnelliseksi jopa siinä, sairaalasängyssä ja koneiden piipittäessä ympärillä.
"Tahdon kyllä keinutuolin."

”Sinä saat keinutuolin”, Knox vakuutti nauraen ja painoi uuden, kevyen suudelman Marigoldin huulille. Nainen ei ehkä muistaisi sanaakaan tästä, mutta hän oli silti onnellinen. Tunne ja tahto oli ehkä silti olemassa jossain Marigoldin sydämessä ja lämmitti häntä melkein sietämättömästi.
Se oli ’kyllä’ ainakin pienen hetken.
”Mutta asutaan jossain muualla kuin Englannissa, vai mitä? Jossain, missä on lämmintä, aurinkoista ja onnellista.”

Marigold hyrisi onnellisena.
"Haluaisin keinutuolin kyllä jo nyt. Tiedätkö, olen aina miettinyt, voisiko siinä..."
Hänen ajatuksensa katkesi, mutta hymy pysyi silti kasvoilla.
"Ihan missä vain haluat, muru. Minä seurasin sinua jo tänne, kylmään ja harmaaseen, seuraisin sinua ihan minne tahansa... Mutta on täällä Pavlov."

”Niinkö? Ehkä minun pitää hankkia sinulle keinutuoli”, Knox lupasi naurahtaen. Se olisi ehdottomasti kysymys, johon pitäisi löytää vastaus. He olivat ratkaisseet hankalampiakin pohdintoja.
Mies pyöräytti silmiään kevyesti haisunäädän mainitsemiselle, tuntematta suurta sukulaissieluutta talon vallanneiden lemmikkieläinten kanssa.
”Ehkä selviät sydänsurustasi.”

"Onhan alakerrassa tilaa", Marigold myönsi ja hieraisi kasvojaan.
Silmiä alkoi painaa uhkaavasti.
Knoxin silmienpyöräytys sai hänet hihittämään.
"Pavlov on ihana... Mutta kyllä minä selviäisin. Selviäisin mistä tahansa sinun kanssasi."
Hän hymyili herttaisesti, hieman hölmösti lääkkeiden vuoksi.
"... Sinulla ei ole kyllä housuja."

Knox hymyili ja sipaisi naisen hiuksia.
”Minäkin selviäisin mistä tahansa sinun kanssasi – jopa Englannista”, hän sanoi ja nousi sitten sängyn laidalta, vilkaisten huvittuneena alas.
”Niin, ja ymmärrän nyt viehätyksen. Ehkä minunkin pitää alkaa kulkea useammin ilman housuja”, hän vastasi ja poimi yksinäisen kainalosauvansa tuolin laidalta.
”Kuule, sinun tekisi hyvää nukkua vähän. Tulen pian uudelleen katsomaan sinua.”

"Eikö olekin vapauttavaa? Ei minua haittaisi ollenkaan, sinulla on oikein komeat jalat..."
Joista toinen oli haavoilla. Voi muruparkaa.
Silmät painuivat jo itsepintaisesti kiinni, ja Marigold haki parempaa asentoa, käsi metalliin kahlittuna.
"Muru, et saa riehua jalkasi kanssa. Ja pyydätkö Wesleyltä anteeksi, minun piti..."
Kulmat kurtistuivat kevyesti, kun hän haki sanoja usvaisesta mielestään.
"... en muista mitä."

”Älä huoli, kitten”, Knox sanoi, hipaisi vielä naisen peittoon käärittyä jalkaa ja linkkasi sitten itsensä ulos kainalosauvansa kanssa. Marigold ansaitsi unta, ja hänellä oli paljon töitä tehtävänään tolaltaan olevan leopardin kanssa. Takki, villapaita ja leikellyt housut saivat jäädä sairaalaan roskakoriin, ja minigrip-pussiin pakattu puhelin ja autonavaimet matkassaan mies linkkasi itsensä sairaalan parkkipaikan poikki kuraiselle Land Roverille.
Autokin pitäisi pestä verestä.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1651
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: I've got a tiger by the tail   Su Helmi 11, 2018 8:44 am

Perjantai 9. helmikuuta 2018, iltapäivä, Hexham, Norwood Farm

Marigold havahtui hereille siinä vaiheessa, kun auto - jonka joku raukka oli varmaankin joutunut pesemään verestä - pysähtyi farmin pihaan.
Luulisi, että reilun parin viikon lepo olisi riittänyt, mutta siitä huolimatta hän oli tainnut nukahtaa samalla hetkellä, kun auto oli lähtenyt sairaalan pihasta liikkeelle.
Lääkkeet kai sen tekivät. Saivat hänet joko hihittämään tai torkkumaan. Käteen iskenyt tulehdus oli saatu häädettyä, mutta jos kuume nousisi takaisin, olisi vuorossa uusi reissu sairaalalle.
Amerikkalaisnainen hieraisi kasvojaan terveellä kädellään - sillä, jota ei ollut köytetty kiinni kantositeeseen, jotta hän malttaisi antaa sen levätä eikä huitoisi ympäriinsä.
"... Se meni nopeasti."

”Niin sitä käy, kun saa tarpeeksi hyviä lääkkeitä”, Knox naurahti ja laskeutui autosta, kiertäen sen ympäri kevyesti onnahdellen. Kainalosauvaa oli turha raahata mukana automatkoilla. Hän avasi matkustajan oven ja ojensi kätensä auttaakseen Marigoldin ulos ja saattaakseen naisen sisälle turvallisesti käsivartensa alla.
Syyllisyys runnellusta kädestä vihloi häntä.
”Miten voit?” hän kysyi auttaessaan naisen ylös päärakennuksen portaita ja sisään kosteudesta turpoavasta ovesta, jota piti potkia silloin tällöin ruotuun.

Wesley oli juuri ulkona ja jättänyt Andyn huoneeseensa, Frida oli sisällä pitämässä ruokataukoa. Oven käydessä saksalainen kipitti vauhdilla vastaan ja hillitsi halunsa rutistaa Marigoldia kunnolla.
"Hei! Voi sinua, näytät siltä että olet vetänyt aineita. Noin hyvät lääkkeet? Knox, missä se sinun sauvasi on, hmm? Ole mies ja käytä sitä sauvaa ettet riko itseäsi pahemmin."

Marigold hymyili, silmät edelleen luonnottoman kirkkaina.
"Minä voin hyvin, muru, ei hätää. Mutta sinun ei kyllä pitäisi rasittaa jalkaasi, olet varmasti tehnyt niin, kun en ole ollut vahtimassa..."
Hänen hymynsä leveni, kun Frida tuli heitä vastaan.
"Hei! Minä olen, tavallaan. Mutta en enää juttele olemattomille, joten..."
Mutta siitä huolimatta sauvasta puhuminen sai hänet piilottamaan hetkeksi kasvonsa ja hihittämään.
"Voi muru, toivottavasti se ei ole hukassa, se olisi... onnettomuus..."

Knox heilautti torjuvasti kättään Fridan huolelle ripustaessaan takkinsa ovenpielessä olevaan naulaan ja antoi katseensa vaeltaa ympäri avointa alakertaa, kunnes saattoi osoittaa voitonriemuisesti keskellä olohuonetta seisovan, punaisen sohvan takana näkyvää kainalosauvaa.
”Siellähän se, hyvässä tallessa”, hän vastasi ja katsahti Marigoldia silmäkulmastaan. Suupieli nyki, kun hän läpsäisi naisen takapuolta.
”Kuulepa sinä…”

Frida tiedosti miltä se oli kuulostanut muidenkin korvissa.
"Ja sinä mies, heti läimimässä viatonta naista. Voi Marigold-parka." Saksalainen pyöräytti mukamas dramaattisena silmiään.
"Wesley on katsomassa Curieta ja Teslaa, Andy on hänen huoneessaan. Jos kaipaat Herbietä." Jep, Wesleyn tyttöystävä oli käymässä. Taas.
"Ja kuules, sauvamies. Mieti mitä vaikka Gandalf olisi ollut ilman keppiään. Mies harmaissa ryysyissä! Joten alappas käyttää tuota maagista keppiäsi tai minun pitää liimata se käteesi."

Marigold veti syvään henkeä.
"Kyllä Knox saa läimiä", hän totesi hellästi, samalla kun kumartui nykimään kenkiä pois jaloistaan.
"Awww, Andy on täällä? Ja ainahan minä kaipaan Wesleytä..."
Hän suoristautui ja pyyhkäisi hiuksia pois kasvoiltaan, hymyillen vain hieman maanisemmin kuin tavallisesti.
Kannatti tulla leopardin puremaksi. Hyvät lääkkeet.
Pitäisi käydä tervehtimässä Zephyriä.
Se suunnitelma tosin vaikutti huonolta ajatukselta, kun hallitsematon hihitys sai hänet piilottamaan kasvonsa uudelleen kätensä taakse.
"Ei saa liimata maagista keppiä minnekään..."

”Käytän, käytän”, Knox lupasi Fridalle huvittuneena hymyillen ja katsahti Marigoldia uudelleen epäuskoisena. Hänenkin oli vaikeaa pitää vakavaa naamaa, ja mies veti Marigoldin kainaloonsa kumartuen hamuamaan naisen korvaa.
”Heittäydytpäs sinä vallan levottomaksi ollessasi pöllyissä.”

Frida läpsäytti kädet yhteen ja nahkahousuihin pukeutunut nainen näytti siltä, että oli saanut joululahjan etuajassa sekä mahdollisuuden valloittaa maailmaa.
"Loistavaa. Kuinka kauan hän on noin pöllyissä ja nauraa typerille vitseille estoitta?" Frida kysyi leveästi virnistäen.
"Ja siinä paha missä mainitaan!" Wesley sattui kompuroimaan ovesta juuri sisään ja haroi hiuksiaan. Takaraivo oli täynnä lehtiä.
Ei enää ikinä vetoleluja pesukarhuille.
"Ai, te tulitte. Hei."

Hihitys muuttui kehrääväksi nauruksi.
"Kyllähän sinun pitäisi tietää", hän huomautti Knoxille ja hipaisi miehen selkää terveellä kädellään.
"Ja Frida, minähän olen estottomuuden peri... Wes!"
Marigoldin kasvoille kohosi haltioitunut hymy, kun hän pujahti Knoxin käsivarren alta ja kietoi toisen käsivartensa pisamaisen miehen niskan taakse vetääkseen tämän tiukkaan halaukseen.
"Mururakas, hei..."

Wesley ähkäisi Marigoldin halatessa häntä yhdellä kädellä,
"Wesley." Mies korjasi pehmeästi, edelleen. Ei mururakas.
"Olet yhtä pilvessä kuin leija." Mies huomautti pienesti hymyillen Marigoldille, riisuen samalla takkiaan.
"Andy!" Hän huikkasi portaisiin.
"Haluatko tulla tervehtimään Marigoldia?"

Onneksi halaus oli vain yksikätinen, kaksikätinen halaus olisi todennäköisesti puristanut ilmat ulos miesparan keuhkoista.
"Ihan vähän", Marigold myönsi onnellisesti hymyillen. Onneksi hänen amerikkalaisposkensa olivat tottuneet ilmeeseen, muussa tapauksessa olisi voinut iskeä kramppi.
Painettuaan vielä suukon Wesleyn poskelle hän palasi takaisin Knoxin luo ja pujahti tämän kainaloon.
"Muru, sinun pitäisi istua alas, lepuuttaa jalkaa. Kun olet ilman... sauvaasi."
Tällä kertaa hän vain tirskahti. Hillitysti.
Portaista kuului askeleita ja Andy laskeutui alakertaan, Pavlovia sylissään rapsutellen.

Knox kiersi kätensä uudelleen Marigoldin ympärille.
”Kylläpäs sinä nyt huolehdit minun sauvastani”, hän vastasi naiselle ja pyyhkäisi vaaleita hiuksia pois kasvoilta. Hänen jalkansa parantuisi kyllä, kunhan tikatut haavat pidettiin puhtaina ja hän soi tunnollisesti antibioottikuurinsa – vaikka mies arveli olevansa jo immuuni kaikelle kissapedoissa pesivälle tultuaan raavituksi ja purruksi läpi elämänsä.
Hän kohotti katseensa portaita laskeutuvaan naiseen ja suli lämpimään, kellertävät silmät siristävään hymyyn.
”Hei Andy.”

Luojalle kiitos että Wesley ei osannut kiinnittää siihen huomiota. Mies ei kaivannut tietoa työnantajastaan ja tyttöystävästään.
"Pavlov." Wesley sanoi mukamas toruvasti.
"Aina jonkun naisen sylissä."
"Niin näätä kuin isäntänsä." Frida virnisti.
"... Noh!" Wesley älähti, yrittäen olla ottamatta kierroksia. Hän oli luvannut psykologilleen yrittää.

Marigold hymyili ja painoi suukon Knoxin poskelle.
"Muru, minä huolehdin aina sinun sauvastasi", hän vakuutti hellästi, kaikella hieman hilpeällä rakkaudellaan.
Andromeda pysähtyi vähän matkan päähän, kissakuvioisessa villapaidassaan.
"... Hei Knox. Marigold", nainen tervehti ujosti ja painoi katseensa lattiaan.
Marigold oli täynnä säteilevää onnea.
"Hei muru!" hän tervehti, ja katsahti ympärilleen.
"Laittaisinko kaakaota?"

”Ehkä on parempi, jos sinä vain istut alas”, Knox totesi huvittuneena ja ohjasi Marigoldin olohuoneen yhteydessä olevan keittiön saarekkeen ääressä olevalle jakkaralle, josta vahvassa pöllyssä oleva nainen ei toivottavasti kaatuisi alas.
”Minä voin laittaa kaakaot. Maistuuko teille?” hän kysyi nostaessaan kattilan liedelle Marigoldin ohjeiden mukaan.
”Pidätkö vielä kanelista, Andy?”

Frida istui Marigoldin viereen. Jos Knox tekisi kaakaot, hän voisi vahtia ettei tuon amerikkalainen kultakimpale putoaisi tuolilta ja murtaisi toistakin kättään siinä samalla.
"Aina!" Frida totesi nauraen. Wesley kurtisti kevyesti kulmiaan, mutta ei sanonut mitään.
"Jos Andy haluaa niin voin ottaa." Mies mutisi hiljaa. Inhottava tunne.

"Minun jaloissani ei ole mitään vikaa, muru", Marigold vakuutti, mutta istui silti kiltisti jakkaralle.
Vaikka Knox olisikin ollut heistä se, jolle istuminen olisi tehnyt hyvää.
Andromeda katsahti ympärilleen - ei kesykettua vapaana - ja laski Pavlovin lattialle ennen kuin tassutteli Wesleyn luo.
Hän nielaisi.
"Voin ottaa, kiitos. Pidän."

”Ei, mutta kädessäsi on ja olemme tässä vielä yöllä, jos laitat kaikille juotavaa yhdellä kädellä”, Knox nauroi ja nosteli kaapista mukeja laidastaan vienosti järsitylle keittiötasolle, kun sulatti suklaata kaakaota varten, tarkastaen välillä Marigoldilta reseptiä.
”Ottaako joku muukin kanelia?” hän tarkasti kaataessaan höyryävää, suklaista kaakaota mukeihin.

Frida ilmoittautui vapaaehtoiseksi kaneliin, Wesley pudisteli päätään. Musta tunne pesiytyi miehen ajatuksiin. Hän ei halunnut kysyä tunsivatko nuo kaksi entuudestaan.
"Olisiko Pearl halunnut?" Frida edes yritti vielä. Pearl ei vielä ollut päässyt naisen pahalle puolelle.

"Minä olen hyvin taitava jopa yksikätisenä", Marigold vakuutti ja nojasi toisen kyynärpäänsä saareketta vasten.
Sille oli syynsä, miksi toinen käsi oli tuettu visusti kantositeeseen. Ei kuulemma tehnyt hyvää rasittaa sitä liikaa.
Olo oli vain jo sen verran hyvä, että pelkkä tekemättömyys turhautti.
"Muru, laita ihmeessä minullekin", hän pyysi ja katsahti sitten Fridaa.
"Ehkä hän haluaisi..?"
Andromeda katseli Wesleytä alta kulmiensa. Jokin tuntui olevan pielessä.

Knox ripotteli miehekkäästi kanelia kaakaomukeihin ja jakoi niitä sitten keittiösaarekkeen ympärille kerääntyneelle kommuunille.
”Olisinko halunnut mitä?” Pearl kysyi pehmeällä, arizonalaisella nuotilla astuessaan sisään yönmusta korppi käsivarrellaan tasapainotellen. Pieni nainen näytti petollisen herttaiselta ja vaarattomalta: tuuheat, vaaleat hiukset laskeutuivat olkapäiden yli suurina, pehmeinä korkkiruuvikiharoina, poskilla viipyi kevyt puna ja ruskeat peuransilmät olivat viattomat.
”Kaakaota”, Knox vastasi.
”Ei kiitos. Kas, Goldie, olet kotiutunut. Miten suloista”, Pearl sanoi pehmeästi ja hipaisi Marigoldin olkaa.
”Meitä ei ole taidettu esitellä”, hän lisäsi Andylle.

Wesley halusi vetää Andyn kainaloonsa kun kuuli Pearlin äänen selkänsä takana. Hän ei tullut naisen kanssa toimeen enää, ei sen jälkeen kun tuo oli jättänyt Pavlovin oven väliin ja syyttänyt sitten näätää puolustusrefleksin käytöstä.
Pieraisisit sinäkin jos joku mäjäyttäisi sinut oven väliin.
Ehkä se olisi kuitenkin lapsellista ylisuojelua. Frida otti kulauksen kaakaota, kurtistaen kulmaa Wesleyn olemukselle. Mies ei ollut normaali ja se oli ollut selvillä jo ennen kuin Pearl tuli lintunsa kanssa sisälle.
"Pearl, Andy. Pearl vastaa linnuista. Andy on tyttöystäväni." Hän ei nyt jaksaisi tapella naisen kanssa.

Marigold ei ollut vieläkään suostunut hyväksymään sitä tosiasiaa, ettei Pearl pitänyt hänestä.
"Pearl, hei!" hän tervehti hyväntuulisesti, ja olisi todennäköisesti yrittänyt halausta, ellei pää olisi tuntunut hieman liian höttöiseltä, niin ettei hän voinut täysin luottaa siihen, ettei olisi tuiskahtanut nenälleen.
Andromeda nielaisi ja katsahti Pearliin, mutta painoi katseensa nopeasti takaisin mukiinsa.
Jossa oli kanelia.
"Hei."

Pearl silitti korpin mustia sulkia. Melkein uhkaavan kookas lintu kallisteli päätään ja tarkasteli heitä älykkäin, mustin silmin. Naisen suuret, tummat peuransilmät kääntyivät Wesleyyn ja sitten kirjavaan tyttöystävään.
Silmät siristyivät asteen.
”Vilpittömät anteeksipyyntöni – en ollut tunnistaa sinua. Andy, niinhän?” nainen kehräsi.
”Olet siis vaihtanut Knoxista Wesleyyn?”

Kuului kolahdus ja särkymisen ääni kun Pearl avasi suunsa. Frida laski oman mukinsa pöydälle ja sinkaisi pelastamaan Pavlovia, joka taapersi kohti suklaista juomaa.
Ei tänään, näätäseni. Saksalainen otti pari askelta taaksepäin ja piteli turhautuneesti tuhisevaa haisunäätää sylissä.
Wesley tuijotti vaaleahiuksista naista pitkään hiljaa, käsi edelleen samassa asennossa kuin hän oli mukia pidellyt. Muki vain oli palasina lattialla. Englantilaismies tärisi kevyesti.
"Mitä?"

Marigold räpäytti silmiään ja oli aikeissa tehdä saman kuin Fridakin, mutta saksalaisnainen ehti häntä ennen koppaamaan näädän syliinsä.
Ottaen tukea keittiötasosta terveellä kädellään hän kääntyi katsomaan Pearlia epäuskoisena.
"Pearl, tuo oli häijyä?"
Andromeda tunsi punan kohoavan hitaasti kaulalta kasvoille. Pulssi kiihtyi ja käski häntä pakenemaan paikalta. Nyt. Heti.
Hän ei tehnyt niin, vaan kääntyi katsomaan Wesleytä.
"Wes..!"

”Häijyä?” Pearl kysyi pehmeästi ja katsahti Marigoldia pitkien ripsiensä alta.
”Olin vain utelias”, hän vakuutti suoden seurueelle lämpimän hymyn, joka paljasti hymykuopat poskista ja laski korpin kädeltään pöydälle, missä se rääkäisi ja sovitti siivet paremmin kylkiään vasten.
”Viimeksi kun tapasimme Andyn kanssa, hän taisi vierailla Knoxin sängyssä.”
”Pearl”, Knox murahti kulmat painuen ja laski mukinsa keittiötasolle.

Nyt Pearl oli Fridankin huonolla puolella. Nainen ei sulattaisi tuollaista. Ei tuollaista kerrottu. Oltiin kiltisti hiljaa.
"Fotze." Frida sihahti hampaidensa välistä. Wesley sai vihdoinkin katseensa irti tyhjyydestä ja vilkaisi Knoxia, sitten Andromedaa. Hän oli halunnut uskoa että nuo tunsivat muuten vain ja että se mustasukkainen pistos olisi ollut turha.
"Ei jumalauta." Mies kähähti voimattomasti. Pearl olisi yhtä hyvin voinut sylkeä hänen päälleen julkisesti. Nöyryytys poltti.

Marigold räpäytti silmiään.
Ei, Pearl oli tehnyt sen aivan tahallaan, niin uskomattomalta kuin se tuntuikin. Nainen ei ollut typerys.
"Pearl!" hänkin vetosi uudelleen, kääntäen sitten katseensa huolestuneena Wesleyyn.
"Muru..."
Andromeda oli jähmettynyt paikalleen kuin pieni siili, tuijottaen vain ahdistuneena Wesleytä.
Hän olisi halunnut vedota, että siitä oli aikaa yli vuosi. He eivät olleet edes tunteneet toisiaan silloin.

Wesley otti pari askelta taaksepäin. Ruskeat silmät näyttivät kivuliaan ystävällisiltä ja lempeiltä jopa nyt, vaikka niiden takana leimusi. Pearl oli pudottanut pommin jota hän ei tosiaan olisi halunnut, selvästi tahallaan. Andy ja Knox eivät olleet kumpikaan koskaan sanoneet edes tuntevansa. Olo ei ehkä olisi niin petetty, jos hän olisi tiennyt jotakin etukäteen. Hän oli kuvitellut etteivät nuo kaksi tunteneet.
"Helvetin noita. Ja oliko teillä hauskaakin? Hitto että sinulla on Knox varmaan ollut hauskaa kuunnella minua humalassa, kun sinä tiedät kyllä mistä Andromeda pitää." Miehen kasvot vääntyivät hieman. Hän ei saatana itkisi Pearlin nähden, sitähän tuo akka halusi.
"Ei jumalauta. Ja sinäkään et sanonut mitään. Olisit edes sanonut tuntevasi hänet tai jotain. Ei, kaikki ovat nauraneet minulle selkäni takana ja sinä lehmä vielä otit asiaksesi kertoa sen minulle!"

Pearl katseli Wesleytä viattomasti, huolellisesti muotoilluissa kulmissa huolestunut painauma ja silitteli rauhoittavasti siipiään levittelevän korpin niskaa.
”Luulin, että tiesit, kullanmuru”, hän sanoi herttaisesti.
”Wesley, etkö luule, että ylireagoit vähän? Kukaan ei naura sinulle”, Knox huomautti kulmat kurtussa ja loi turhautuneen katseen Pearliin.

Marigoldin ajatukset olivat liian sumeita, jotta hän olisi saanut täydellisesti kiinni siitä, mikä oli saanut huoneen tunnelman muuttumaan hetkessä.
Sirpaleet pitäisi siivota lattialta, ennen kuin joku satuttaisi itsensä.
Mutta se ei ollut olennaista juuri nyt.
Hän yritti siirtyä lähemmäs Wesleytä.
"Wes-kiltti, kaikki on varmasti hyvin."
Andromeda ei osannut sanoa mitään, sydän tuntui kivunneen sinne, missä äänen olisi pitänyt asua. Samaan aikaan kasvoja poltti, kyyneleet eivät olleet kaukana.
"A-anteeksi..."

Wesley kohotti kevyesti kulmiaan.
"Ylireagoin? Mieti sitä että Marigold olisi mennyt sänkyyn pomosi ja sellaisen ihmisen kanssa, jota haluat sanoa ystäväksesi, eikä kukaan välitä edes sanoa että hei, tunnemme toisemme! En olisi kaivannut mitään vitun yksityiskohtia, mutta helvetti, olisi ollut kiva tietää että tunnette, niin olisin ehkä voinut päätellä! Ei olisi niin saatanan kusetettu olo!" Ystävällinen katse, jonka takana lieskat iskivät tulta kunnolla, kääntyi paljastuksen tehneen blondin puoleen.
"Ja minä en tajua mitä pahaa minä sinulle olen tehnyt! Et voi jumalauta vihoitella siitä että suutuin kun jätit lemmikkini oven väliin? Vai onko tämä vain sinun tapasi kostaa Knoxille? Voi harmi, ei tainnut onnistua, hän kun on sellainen vitun macho tosimies joka ei häpeä naisia vaikka niitä olisi joka yö kaksi eri! Sinä mitään hyvää hyvyyttäsi sanonut, vaan jonakin osana jotain sairasta saatanan suunnitelmaa! Helvetin sosiopaattinen lehmä, vieläkö tuntuu noin pahalta että tulit jätetyksi? Oletko ikinä katsonut peiliin, että mistähän mahtaa vittu johtua!?"

”No niin”, Knox sanoi, katsahti pöydällä ihmisiä tuijottavaa korppia ja tarttui sitten Pearlin käsivarteen.
”Me kaksi lähdemme vähän puhumaan”, hän totesi, kun melkein kantoi protestoivan naisen mukanaan ovelle, tempaisi takit naulasta ja tuuppasi Pearlin edellään ulos.
Vihanpito alkoi mennä liian pitkälle, ja Knoxilla oli ikävä tunne, että se juonsi juurensa heidän historiastaan.
Korppi rääkäisi pöydällä siipiään levitellen.

Aikuinen, kypsä ihminen olisi antanut Wesleylle aikaa rauhoittua ja yrittänyt sitten puhua asioista.
Andromeda oli tehnyt kaikkensa ollakseen aikuinen.
Nyt hänen yrityksensä meni kuitenkin pahemman kerran pieleen. Wesley oli vihainen.
Nainen teki täyskäännöksen, kiskoi kengät jalkaansa ja nappasi takin mukaansa, paeten ulko-ovesta osaamatta välittää siitä, oliko Knoxilla ja Pearlilla keskustelu kesken heti sen takana vai kauempana.
Marigold katsahti ahdistuneena ympärilleen ja harppasi sitten Wesleyn vierelle, yrittäen tarttua miehen käsivarteen.
"Wes, oletko kunnossa?"

Wesley huitaisi kevyesti kädellään. Normaalisti hän olisi lähtenyt Andyn perään, mutta nyt miehen aivot askartelivat edelleen tapahtumien parissa kuumeisesti.
"En ole!" Mies rähähti Marigoldille. Frida pinkoi viemään Pavlovin ylös ja seurasi Andya ulos. Miten kauas Knox ja Pearl olivat menneet, kun noita ei kuulunut tänne asti?
"Andy! Odota, Andy!" Onneksi hän juoksi nopeasti.

Marigoldin kulmat painuivat huolestuneesti alas.
"Wes, mentäisiinkö istumaan?"
Knoxin sauva seisoi edelleen sotilaallisena punaisen sohvan takana.
Andromeda oli lähtenyt harppomaan kohti porttia. Kuullessaan Fridan äänen hän olisi halunnut pinkaista juoksuun, muttei tehnyt niin, jos ei myöskään pysähtynyt.

Wesley pudisteli päätään. Mies oli kiukusta jäykkä. Kirkas puna poltti poskia ja häntä hävetti. Miten hän oli ollut niin typerä? Tietenkin Andy saisi millaisen miehen tahansa. Ihan millaisen tahansa. Hä oli korkeintaan turvallinen vaihtoehto.
"Andy!" Frida huudahti vielä ennen kuin yritti kiilata naisen eteen. Saksalaisella oli helvetin kova kunto.
"Hei, mennään sisälle. Jooko?"

"Murukiltti", Marigold vetosi ja otti kiinni Wesleyn kädestä saattaakseen tämän sohvalle vaikka väkisin.
"Puhutaan."
Ulkona Andromeda pysähtyi kuin seinään, kun saksalaisnainen kiilasi hänen eteensä.
Toisin kuin Fridalla, hänellä oli surkea, surkea kunto.
"Lähden kotiin."

Wesley vain pudisteli päätään, kävellen kuitenkin Marigoldin perässä sohvalle. Olo oli hirveä. Se niistä psykologille annetuista lupauksista sitten.
"Et nyt mene minnekään. Andy, mennään sisälle. Jooko? Ei Wesley ollut sinulle vihainen." Saksalainen lupasi.

Marigold istahti Wesleyn viereen ja silitti miehen kättä lohduttavasti.
"Olen varma, ettei kukaan tehnyt mitään ilkeyttään", hän totesi hiljaa.
Paitsi ehkä Pearl. Ehdottomasti Pearl.
Andromeda kietoi käsivarsia ympärilleen ja yritti kiertää Fridan ohitse.
"Kotiin."

Wesley veti itsensä pieneksi sohvannurkkaan. Mitä Marigold tästä tietäisi? Kaunis nainen. Mitä tuo siis alemmuuskompleksista tietäisi?
"Ei huvita puhua."
Frida pudisteli Andylle päätään.
"Ole kiltti, Andy. Olen tuntenut Wesleyn vuosia. Jos nyt menet, hänen sydämensä murtuu. Kiltti? Jos ette saa sovittua, vien sinut itse kotiin."

Marigold katseli Wesleytä onnettomana.
"Sitten vain istutaan."
Andromeda käänsi katseensa pois ja hieraisi käsivarttaan. Hän oli itsekäs ihminen, joka satutti kaikkia ympärillään. Nyt myös Wesleytä.
Hartiat painuivat alas kun hän kääntyi ympäri ja suunnisti takaisin talolle.

Wesley hieroi ohimoaan ja tuijotti eteensä. Hän oli idiootti. Niin idiootti. Mies puri kieltään ja säikähti kun ovi kävi. Sieltä tosin tuli vain Frida, joka lepuutti käsivarttaan Andyn olkapäillä. Saksalaisnainen vilkaisi merkitsevästi Wesleytä.
"Herbie."
"Wesley!" Mies ärähti Fridalle ja nousi seisomaan.
"Mitä?"
"Juttelisitte." Mies veti syvään henkeä.
"Wesley. Sinun pitää jutella tyttöystäväsi ja Knoxinkin kanssa. Pearlin kanssa ei tarvitse, mutta et sinä heille ole vihainen."
"Minä ole vihainen..." Mies mutisi nyrtyneenä, lähtemättä mihinkään olohuoneesta.

Marigold käänsi katseensa kohti sisälle saapunutta kaksikkoa.
Luojalle kiitos, Frida oli saanut Andyn palaamaan takaisin. Hän olisi voinut suudella saksalaisnaista siitä hyvästä.
"Frida on oikeassa", hän vakuutti, ja tökkäsi Wesleyn jalkaa omallaan.
Sohvaan nojaava kainalosauva sai hänet melkein hihittämään uudelleen.
Andromeda katseli varpaitaan.
"... Anteeksi", hän kuiskasi tuskin kuuluvasti.

Wesley puri huultaan. Hän otti pari askelta Marigoldin pukattua häntä, siirtyen keittiöön. Frida meni Marigoldin seuraksi. Pariskunta saisi jutella rauhassa, mutta hän olisi valmis pysäyttämään sen kumpi ensimmäisenä yrittäisikään paeta tilannetta. Wesley katseli villasukkiaan.
"Mmm. Sinä ja Knox?" Ei miellyttävä ajatus.

Myös Andromeda tuijotteli varpaitaan, hartiat melkein korviin saakka vedettynä.
"... Niin", hän myönsi, ja nyki jo ennestään rispaantuneita neulepaidan hihojaan.
"Wes, minä olen pahoillani."

Mies haroi kevyesti hiuksiaan.
"Joku varoitus olisi ollut kiva." Nyt tuntui siltä että häneltä oli yritetty salata jotakin tarkoituksella, eikä se tuntunut mukavalta.
"Vain kerran?" Luoja, anna sen olla vain yhden kerran juttu. Edes.

Yksinäinen langanpätkä irtosi toisesta hihasta, ja Andromeda keskitti huomionsa sen nyppimiseen.
"Anteeksi."
Ei hän ollut ajatellut asiaa. Knox oli ollut ystävä, siinä kaikki.
"... Muutaman."

Wesley hieraisi niskaansa ja nyrpisti nenäänsä. Hienoa.
"Se... Se... Oli ennen meitä." Mies mutisi. Andy olisi vain voinut saada paremman, komeamman, miehekkäämmän. Vahvemman. Miehen joka näytti tuolle tiikerin. Ei pesukarhuja. Se oli nyt todistettu.
"Vain... joku varoitus."

"Se oli. En... en edes tuntenut sinua vielä."
Se oli ollut kaukaisessa menneisyydessä, kun hän ei ollut ollut vielä aivan yhtä säikky, mitä sosiaalisiin tilanteisiin tuli. Kun hän oli vielä voinut istua iltaa ystävien kanssa ilman valtavaa paniikkia.
"Minä... Anteeksi."
Andromeda sai langanpätkän irrotettua.

Wesley nielaisi. Siitä oli aikaa. Edes. Sentään. Hän tunsi silti itsensä idiootiksi, nyt useammalla tapaa.
"En... En minä sinulle ole... vihainen." Ei hän voisi olla. Tuntui vain että matto olisi viety jalkojen alta.

Andromeda tunsi kyynelten polttelevan luomien takana.
Sydän tempoi rintakehässä kiivaammin, ja hän hieraisi toista solisluutaan. Ei paniikkia.
"En minä halunnut, että sinulle tulisi paha mieli."

Mies nielaisi kevyesti. Ei hän voisi olla Andylle vihainen. Vain vähän surkeana ja jotenkin huijattu oli.
"... Et voinut tietää."

Andromeda alkoi irrottaa toista langanpätkää.
Wesley oli vaikuttanut hirvittävän ahdistuneelta silloin aikaisemmin.
"Olen minä silti pahoillani."
Nyt kyyneleet valuivat jo poskille.

Wesley oli edelleen ahdistunut, mutta nyt hän työnsi sitä mielestään. Mies astui lähemmäs ja avasi käsiään vähän.
"... Tule tänne?" Ei hän voinut katsoa Andyn itkemistä.

Andromeda nielaisi ja tassutti lähemmäs.
Hän oli kamalan, kamalan pahoillaan.
"Anteeksi..."

Wesley silitti Andyn selkää, nieleskellen.
"Ei se mitään." Frida pyöräytti silmiään kun kuuli sen. Wesleyn pitäisi lakata sanomasta noin.

Kylläpäs.
Hän oli satuttanut Wesleytä, ei tarkoituksella, mutta silti.
Mutta Andromeda pelkäsi todella alkavansa itkeä, joten hän vain halasi takaisin.

Wesley huojui kevyesti puolelta toiselle, silittäen naisen selkää hellästi. Ei mitään hätää. Hän vain ylireagoi, kuten Knox oli sanonut. Ainahan hän ylireagoi. Saadessaan rukkaset tai kun paljastui että tyttöystävä oli maannut hänen pomonsa kanssa.
Apua.

Andromeda hautasi kasvonsa hetkeksi Wesleyn rintakehää vasten.
Kova kolahdus sai hänet hätkähtämään rajusti ja kääntämään katseensa kohti yksinäisenä huoneen keskustan valloittanutta sohvaa.
Marigold oli noussut seisomaan ja kaatanut sen kuuluisan sauvan.
"Anteeksi, murut, anteeksi!"

Knox astui sisään Pearl perässään. Miehen leveät hartiat olivat kireät, ja Pearlin kasvot kalpeat. Peuransilmät kytivät tummina, kun hän haki keittiötasolla muropakkausta unohdettuna tonkivan korpin ja katosi sitten sen kanssa ovi paukahtaen. Knox pyyhkäisi sormet läpi lyhyistä, mustanruskeista hiuksistaan ja vilkaisi Marigoldista muihin.

Wesley vilkaisi Marigoldia ja oli astumassa hätiin, mutta ei tuo kai ollutkaan kaatumassa. Frida kääntyi nostamaan sitä maagista sauvaa sohvan takaa. Knoxin tullessa sisälle Wesley päästi irti Andysta, tietämättä oikein mitä olisi tehnyt.

Marigold pysyi oikein hyvin jaloillaan.
Auton rattiin häntä ei olisi ehkä kannattanut päästää.
Tunnelma tuntui niin paksulta, että sitä olisi varmasti voinut leikata veitsellä.
Tai kynsillä.
"Pitää hakea rikkalapio ja siivota tuo pois", hän totesi nyökäten kohti kaakaomukin jäämiä ennen kuin suuntasi varsin päättäväisesti hakemaan siivousvälineitä.

”Minun piti viedä sinut sänkyyn lepäämään”, Knox huomautti ja lähti Marigoldin perään.
”En tiedä, millaisia työkaluja sinun sopii käyttää tuollaisissa pöllyissä, kitten”, mies hymyili huvittuneena.
”Anna minä siivoan.”

Wesley tuntui olevan jännittynyt, samaan aikaan sekä valmis puolustautumaan että hyökkäämään sanallisesti. Mies säpsähti transsista hereille.
"Minä siivoan." Hän totesi ykskantaan. Frida mulkaisi Wesleytä ja Knoxia pahasti. Miehet, voisitteko setviä välinne?

Marigold puhahti tassutellessaan siivouskomerolle.
"Ei se ole mikään vesuri, muru", hän nauroi Knoxille ja katsahti sitten Wesleytä, joka myös oli tarjoutunut siivousavuksi. Lämpimänvihreissä silmissä häivähti huoli.
"Niin kauan, kun työkalut eivät vastaa takaisin, kun puhun niille, kaikki on hyvin."
Andromeda vilkaisi Wesleytä, mutta painoi sitten katseensa takaisin lattiaan.

”Hyvä mies”, Knox naurahti ja ojensi siivousvälineet Wesleylle, kiertäen sitten käsivartensa kevyesti Marigoldin vyötärölle.
”Luulen, että minun kuuluisi viedä sinut lepäämään, kitten.”
Hän halusi naisen toipuvan ilman komplikaatioita. Marigoldin ei olisi pitänyt loukkaantua alunperinkään. Niin hilpeitä kuin lääkepöllyt olivatkin.

Wesley harppoi ottamaan rikkalapion käsiinsä. Frida vilkaisi Knoxia terävästi.
"Kuule, jos minä vien?" Wesley oli outo. Mies ei ollut oma itsensä.

Marigold puhahti.
"Ei kenenkään tarvitse viedä minua yhtään mihinkään, selviän kyllä oikein hyvin", hän vakuutti, päätään pudistaen.
"Juttu nyt vain on niin, että tässä huoneessa on valtava elefantti, ja kaikki tuntuvat teeskentelevän, etteivät näe sitä."
Elefantilla ei tosin ollut, tällä kertaa, mitään tekemistä vahvojen lääkkeiden kanssa, vaan sen, ettei Wesley ollut selvästikään oma itsensä.

Knox olisi kovin mielellään vienyt Marigoldin – ihan siitäkin ilosta, että lääkepöllyissä naisesta irtosi mitä mielenkiintoisimpia tunnustuksia.
Hänen pitäisi ostaa heille keinutuoli. Sellainen, joka ei kaatunut herkästi.
”Elefantti?” hän toisti huvittuneena.
Jos Wesleytä painoi jokin, mutta mies ei kyennyt puhumaan asiasta, Knox ei kokenut velvollisuudekseen kaivaa asiaa ulos. Kai aikuiset ihmiset osasivat kertoa, jos jokin oli vikana?

Aikuiset ihmiset ehkä, mutta estoinen Wesley oli asia erikseen. Mies ei oikein edes tiennyt mitä olisi sanonut. Hän vain ylireagoi. Ihan hullua. Niin. Mitä siitä nyt pahastumaan että kukaan ei viitsinyt antaa edes pienen pientä varoitusta etukäteen. Frida pysähtyi ja vilkaisi Marigoldia, jota oli ollut auttamassa ylös.
"Voi hyvä luoja." Nainen puuskahti, Wesleyn pyyhkiessä rätillä kaakaota lattiasta samalla.
"Elefantti, tosiaan. Ehkä minä jätän Marigoldin tänne alas teidän kanssa ja menen takaisin töihin. Lääkkeistä huolimatta hän on selkeästi ainoa jolla leikkaa päässä edes vähäsen."

Marigold kurtisti hieman kulmiaan Knoxille.
"Sanonta, muru", hän vetosi, ja heilautti toista kättään. Ottaen huomioon, että vielä jokin aika sitten hän oli jutellut hyväntuulisesti olemattomille, se oli kenties hyvä lisäys.
Hän kääntyi Wesleyn puoleen, huolestunut ilme kasvoillaan.
"Wes, jokin vaivaa sinua."
Andromeda vilkaisi huolestuneena ensin Wesleytä ja sitten ovea. Olisikohan hänen paras lähteä? Ehkä Frida voisi heittää hänet kotiin, niin kuin oli luvannut.

Knox silmäili Marigoldia huolestuneena. Lääkepöllyistä hilpeä nainen saattoi väittää olevansa kunnossa, mutta käden melkein murskanneesta leopardin puremasta oli vasta pari viikkoa aikaa ja käsi oli ehtinyt tulehtua jo kerran.
”Ehkä Wes pärjää, iso mies”, hän protestoi ja laski kätensä Marigoldin selälle.
”Mutta sinun todella pitäisi levätä, kitten. Et päässyt sairaalasta kotiin vain käydäksesi heti rehkimään puolikuntoisena.”

Wesley ei sanonut mitään, vaan yritti olla mahdollisimman huomaamaton. Hän ei sitten vain osannut olla keräämättä draamaa ympärilleen täällä. Ei, se ei vain tuntunut onnistuvan häneltä tänäänkään. Mies nousi siivottuaan sirpaleet ja otti rätin sormiinsa.
"Tietty." Aina hän pärjäisi. Ylireagointia. Ei se muitakaan miehiä haittaisi, ei siis häntäkään. Naurettavaa.
"Niin, lepäisit. Muuten joudut takaisin sairaalaan."

Marigold puhisi itsekseen ja hieraisi silmäänsä terveellä kädellään.
"Minä olen ihan kunnossa, en ole kahteen viikkoon muuta tehnytkään kuin levännyt", hän nurisi, mutta huokaisi sitten alistuneesti.
Ehkä hän oli hieman väsynyt. Voisi ottaa lyhyet torkut.
"Olkoon. Jos se tekee teidät onnellisiksi."
Andromeda kohotti katseensa ja hymyili Knoxille ja Marigoldille ujosti ennen kuin käänsi katseensa Wesleyyn.
"Wes, voitko viedä minut kotiin?" hän pyysi hiljaa.
"Sitten kun ehdit."

Knox kiersi selällä levänneen käden Marigoldin vyötärölle ja ohjasi naisen kohti yläkertaan vieviä portaita.
"Nähdään taas, Andy", hän sanoi lämpimästi hymyillen.
"Tule joskus kuvaamaan kissoja ja susia."

Ennen kuin Wesley ehti estää itseään, nyrkki osui lavuaarin pohjaan hänen huuhdellessa kaakaosta märkää rättiä. Jumalauta!
"T-tietty." Varmasti se johtui hänen käytöksestään että Andy halusi lähteä. Vai voisiko olla jotain kipeämpää taustalla? Englantilaismies yritti tuupata sen ajatuksistaan.
Knox voisi näyttää vähän kissoja. Mieli teki rikkoa jotakin.

Marigold nojasi Knoxiin hieman uupuneemmin kuin olisi halunnut.
Muruparan jalkakin oli kipeä, ja sauva seikkaili missä sattui.
Pieni tirskahdus pakeni väsyneen naisen huulilta, ennen kuin hän katsahti Andya.
"Andy, tule taas käymään, jooko? Kun jaksan olla hereillä vähän pidempään."
Andromeda nyökkäsi ja ujo hymy kävi uudelleen suupielissä. Hän hymyili taas enemmän, melkein niin kuin ennen.
"Minä tulen. Tule pian kuntoon."
Jysähdys sai hänet hätkähtämään hieman ja kääntämään katseensa Wesleyyn.

Knox pitäisi Marigoldin pystyssä. Ehkä hänen pitäisi kantaa nainen ylös portaita, ihan varmuuden vuoksi. Syyllisyys nakersi sinnikkäänä hänen mielessään. Hän sai olla varomaton itsensä kanssa, mutta miten hän saattoi ottaa pienintäkään riskiä Goldien kanssa?
Mies oli ujuttamassa käsivarttaan naisen polvitaipeisiin, kun jysähdys sai hänetkin kääntämään katseensa Wesleeyn. Voi herran tähden, mies oli passiivis-aggressiivinen kuin teinityttö.
”Mitä hittoa sinä riehut?”

Englantilaismies säikähti itsekin itseään. Ei ollut hänen tapaistaan tai hän ei edes ymmärtänyt mitä ihmettä teki. Oliko se ihme? Ei.
"Anteeksi. Vie Marigold nukkumaan." Hän veti syvään henkeä. Se siitä kivasta illasta Andyn kanssa sitten. Hän huuhteli kätensä ja puraisi huultaan. Ei kai hän enää voisi pyytää tuota jäämäänkään? Ei kun käyttäytyi itse näin huonosti.

Marigoldkin hätkähti jysähdystä niin, että otti yllättyneen sivuaskeleen säilyttääkseen tasapainonsa.
Vaaleat kulmat painuivat alemmas ja huulet mutristuivat hieman.
"Knoxie, mennään yläkertaan", hän vetosi, hipaisten miehen käsivartta. Ehkä olisi parempi antaa asian olla nyt.
Andromeda kosketti puolestaan Wesleyn kättä, huolissaan.

Knox tuijotti Wesleytä hetken kulmat kurtussa – uskalsiko Andyä edes jättää kaksin miehen kanssa, kun Wesley näytti menettäneen järkensä? Mutta hän käänsi katseensa Marigoldiin, nyökkäsi ja nosti naisen syliinsä paketoitua kättä varoen.
”Mennään”, hän lupasi, painoi suukon Goldien poskelle ja kiipesi ylös portaita.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1651
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: I've got a tiger by the tail   Su Helmi 11, 2018 8:44 am

Lauantai 10. helmikuuta 2018, iltapäivä, Hexham, Norwood Farm

Marigold oli jaksanut olla pirteänä aamupäivän. Hän oli häärännyt yksikätisenä keittiössä ja harkinnut, että kävisi tervehtimässä kissoja.
Katsomassa, että Zephyrillä oli kaikki hyvin. Vaikka tietenkin sillä oli.
Lounasaikaan mennessä vauhti oli alkanut hiipua.
Hieman sen jälkeen hän oli luovuttanut ja kömpinyt yläkertaan, kääriytynyt yliopistoaikaiseen viininpunaiseen huppariin, jonka selkämyksen logo oli hieman kulunut, ja mönkinyt peiton alle.
Kuume ei ollut noussut, mutta olo oli silti väsynyt. Ehkä hän tosiaan oli vielä toipilas, jonka ei kannattanut kivuta tarkistamaan katon kuntoa, vaikka kuinka olisi tehnyt mieli.
Käsivarren särky teki olon epämukavaksi.

Knox istahti sängyn laidalle vienosti märältä sudelta tuoksahtaen ja kuoriutui tummanharmaasta villapaidasta nakaten sen huolettomasti lattialle.
”Miten voit, kitten?” mies kysyi silittäen karhealla kädellä naisen kultaisia hiuksia ja tutkaili vihreitä silmiä huolissaan.

"Väsyttää vähän", Marigold myönsi alistuneesti.
"Kuvittelin, että olisin jo kunnossa. Nukuin niin hirvittävän paljon sairaalassa."
Hän ei ollut tottunut olemaan aloillaan, ei yleensä edes sairastanut. Flunssat karisivat hartioilta kuin vesi sorsan höyhenistä, korkeintaan päivä tai pari tuhinaa ja siinä se.
Jopa lentokoneesta napattu flunssa oli talttunut nopsaan.
"Sinä hohkaat kylmää", Marigold jatkoi ja raotti peitonkulmaa kipsaamattomalla kädellään.
"Tule tänne, muru."

”Olemme Englannissa”, Knox huomautti vastauksena – täällä oli kylmää, märkää ja usein harvinaisen harmaata. Hän kiemurteli ulos kosteista, mutaisista farkuista ja jätti ne lattialle, ennen kuin kiipesi sänkyyn Marigoldin viereen.
”Sinä tarvitset lepoa. Malttaisit pysyä vielä jokusen päivän ihan vain sängyssä, ja ehkä vointisikin vähitellen kohenee”, hän ehdotti. Hän toivoi niin. Marigoldin ajatteleminen sai aina julman syyllisyyden vihlaisemaan hänen mielessään.

Marigold mutristi suutaan.
"Se on vain niin hirvittävän pitkästyttävää."
Mutta ehkä se oli hyvä merkki. Hän alkoi olla sen verran hyvässä kunnossa, että jaksoi pitkästyä.
Nainen käpersi itsensä Knoxin kylkeen, nojasi kipeän kätensä miehen rintakehälle, ujutti varpaansa lämmittämään tämän jalkoja ja painoi päänsä hartialle.
"Menikö susien kanssa hyvin?"

Knox kiersi kätensä suojaksi Marigoldin ympärille ja painoi suukon vaaleisiin hiuksiin.
”Kyllä, niiden kanssa on oikein mukava työskennellä. Hyvä laumamentaliteetti”, hän vastasi setvien naisen hiuksia ja halasi Goldien lähemmäs.
”Mitä sinä olet puuhannut?”

Marigoldin silmät siristyivät kissamaisen tyytyväisesti, kun Knox painoi suukon hiusten joukkoon.
"Siivosin keittiötä", nainen myönsi ja siveli varpaillaan miehen säärtä.
"Minerva auttoi."
Eli juoksi kiljuen ympäri keittiötä, kunnes hän palautti ketun ulkotarhaan.
"Moppi on kadonnut jonnekin."

”Mitä lepäämiselle tapahtui?” Knox kysyi kohottaen tummaa kulmaansa ja hipaisi Marigoldin leukaa.
”Sinä olit kamalassa onnettomuudessa – johon sinun ei olisi koskaan pitänyt joutua – se vaatii toipumisaikaa.” Millainen vastuuton, vastuuton ihminen antoi niin tapahtui? Rakastamansa naisen tulla leopardin puremaksi.

"Minä vain etsin moppia, en käyttänyt sitä", Marigold vetosi nauraa kehräten.
Kaikesta huolimatta oli paljon mukavampi olla kotona.
Sairaalassa oli ollut välillä yksinäistä.
Vaaleat kulmat painuivat hieman alemmas.
"Muru, ethän vain syytä itseäsi?"

”Totta kai minä syytän itseäni”, Knox vastasi ja halasi Marigoldia tiukemmin, kättä varoen. Hevoset eivät, toivottavasti, repisi Marigoldia riekaleiksi. Purisi luita rikki.
”Mutta minulla on sinulle hyviäkin uutisia.”

Marigold tökkäsi Knoxia kevyesti jalallaan.
Se, että Zephyrin vaistot olivat heränneet, ei ollut ollut millään tavalla miehen syy.
Niin saattoi sattua, jopa silloin, kun kukaan ei tehnyt varsinaista virhettä.
Lämpimänvihreisiin silmiin syttyi utelias kiilto.
"Mitä?"

”Meille tulee kaksi kissaa lisää”, hän vastasi hamuten Marigoldin korvaa vaaleiden hiusten joukosta huulillaan. Sitten Knox kaivoi NASA-teknologialta näyttävään suojakuoreen pakatun puhelimen lattialta ja palasi naisen viereen, selaten viesteistään esiin videon. Sillä joukko pikkuisia, täplikkäiltä kissanpennuilta näyttäviä gepardipentuja mönki emonsa kyljellä.
”Kaksi näistä muuttaa meille.”

Marigold räpäytti yllättyneenä silmiään.
Lisää kissoja?
Hän seurasi uteliaana, kuinka video lähti pyörimään, eikä voinut estää pientä, käheää vingahdusta, jonka pienet, täplikkäät olennot saivat aikaan.
"Voi ei, muru... Milloin ne ovat syntyneet?"

”Noin kaksi kuukautta sitten”, Knox vastasi ja katsahti äitigepardin kärsivällisiä, eksoottisia kasvoja. Hän oli haaveillut gepardeista omassa bisneksessään, ja nyt sekin haave toteutuisi.
”Ajattelin valita kaksi naarasta. Sinä saat nimetä ne.”

Pienet karvaiset pallerot.
Voi hyvä luoja, hän kuolisi siinä vaiheessa, kun ne olisivat täällä.
"Voi muru, sinähän olet haaveillut gepardeista pitkään", Marigold hengähti ja hipaisi huulillaan miehen poskea.
Siinähän hänelle olisi tekemistä, selailla nimisivustoja silloin, kun ei jaksanut pysyä pystyssä.
"Milloin ne ovat valmiita muuttamaan tänne?"

”Lähden hakemaan niitä kuun lopussa tai ehkä ensi kuussa”, Knox vastasi silitellen Marigoldin kylkeä.
”Täytyy katsoa, milloin on sopiva hetki. Paljon kuvauksia nyt helmikuussa.” Kissat kävivät esittelemässä karismaansa hienoilla studioilla Lontoossa. Ming lunasti rooleja myös elokuvatuotannoissa ja mainoskampanjoissa.

Marigoldin silmät siristyivät onnellisesti, vaikka niissä häivähtikin huoli.
"Muru, ehkä sinunkin pitäisi levätä", hän huomautti, hipaisten miehen poskea huulillaan.
"Ettet rasita jalkaasi liikaa."
Sauvakin seikkaili taas ties missä.
Ja aiheutti Marigoldissa hiljaisen tirskahduksen.

Knox kohotti tirskahdukselle kulmaansa ja halasi Marigoldin lähemmäs.
”Tämähän on lepoa parhaimillaan”, hän vastasi hamuten naisen kaulaa huulillaan.
”Ja minun jalkani on kunnossa. Siinä oli vain tikkejä.”

"Ajattelin vain sinun sauvaasi", Marigold vetosi.
Kaulaa hamuavat huulet saivat hänet värähtämään.
"Vain. Särkeekö sitä kovasti? Muruparka..."
Hän sujautti kätensä peiton alle, sipaisten reittä hellästi.

Knox kohotti kulmaansa uudelleen. Liekö oli puhe kainalosauvasta, joka oli kieltämättä unohtunut jälleen… Jonnekin.
”Minä olen ihan kunnossa”, hän vakuutti.
”Sinä olet se, jonka käsivarsi on leikattu.”

Marigold kehräsi kohonneelle kulmalle ja puski päätään Knoxin hartiaa vasten.
"Leikattu ja paikattu", hän vakuutti, silitellen miehen jalkaa.
Joka sekin oli jouduttu parsimaan kokoon. Muruparka.
"Missä sauva?"

"En tiedä. Huitelee jossakin", Knox vastasi suukottaen Marigoldin ohimoa.
"En tarvitse sitä."

Marigold mutristi huuliaan.
"Minä voisin tarvita", hän kuiskasi, hipaisten Knoxin korvaa huulillaan.
Mutta Knoxin jalka oli kipeä, ja hänkin oli väsynyt lääkkeistä.
"Otatko gepardinpennut ensin sisälle taloon?"

Knox nauroi ja läpsäisi Marigoldin takapuolta peiton alla.
"Otan. Kasvatan ne huolella. Isä rakentaa hyvän pohjan ensin."

Marigold kehräsi ja kiehnäsi itsensä parempaan asentoon.
Toinen merkki siitä, että hän voi jo paremmin. Läheisyydenkaipuu alkoi iskeä.
"Siitä tulee ihanaa", hän hyrisi ihastuneena.
"Gepardilapsia."

"Gepardilapsia", Knox vakuutti silittäen naisen lantion kaarta.
"Rakenna-utan niille pitkän tarhan, laitan sen kiertämään tontin laitaa. Saavat hyvin tilaa juosta."

Marigold nauroi hiljaa ja kiehnäsi päätään uudelleen Knoxin hartiaa vasten.
"Sinä rakentaisit varmasti oikein hienon tarhan", hän vakuutti.
"Mutta siinä olisi kovasti, kovasti työtä."
Gepardivauvoja talossa. Ajatus oli aivan sietämättömän ihastuttava.
"Meillä on nyt uusi sponsorikin."
Hän ei ollut tainnut koskaan mainita asiasta, onnettomuus oli pysäyttänyt kaiken hetkeksi.

Knox silitteli Marigoldin olkavartta hajamielisellä myöntävyydellä mumisten. Kai jäänyt tavaksi naisen lääkehöyryjen alla.
"...Mitä? Uusi sponsori?"

Marigold oli antanut silmiensä painua kiinni ja hakenut paremman asennon päiväunia varten.
"Mmmh, sponsori."
Hän raotti silmiään ja hymyili hieman unisesti.
"Puhuin siitä sinulle ennen kuin... Tiedätkö sen näyttelijän, Tiarnan Fox-Moore? Way of the Wolf, jossa käytettiin meidän hevosiamme... En ole sopinut vielä mitään, halusin keskustella kanssasi ensin."

”Eihän meillä ole mitään sponsoreita vastaan”, Knox nauroi ja suukotti naisen poskea.
”Hyvää työtä, kitten.” Hän veti Marigoldin paremmin kainaloonsa. Ajatus kahdesta gepardilapsesta sai hänetkin melkein hykertämään onnesta. Hän saisi vihdoin gepardeja!
”Lepää vain.”

"Ei ole, ei. Mutta silti."
Marigold sulki silmänsä uudelleen ja puhahti tyytyväisenä.
"Ja halusin muutenkin olla täysissä voimissani, kun asiasta keskustellaan. Hän on ollut mukana eläinsuojelutyössä muutenkin, oikein hyvä imago."
Ei hän haluaisi Animal Kingdom UK:n sponsoriksi ketään, joka samaan aikaan talloi eläinten oikeuksia, ja maksoi sitten itsensä taas omatuntonsa puhtaaksi.
"... Täytyy alkaa katsoa niitä nimiä..."

”Mmh, hyvä ajatus”, Knox sanoi painaen omatkin silmänsä kiinni. Ehkä oli sallittua ottaa päiväunet. Varsinkin, kun tunnollisesti piti sairastavalle tyttöystävälle seuraa ja toimi lämmittäjänä. Vaikka teknisesti Marigold saattoikin lämmittää häntä, mutta olihan hän ollut reiluuden nimissä työskentelemässä susien kanssa märässä säässä koko päivän.
”Ei sillä vielä kiirettä. Ne voivat olla ’One’ ja ’Two’ siihen saakka…”

Marigold oli erittäin hyvä lämpöpatteri Englannin kalseaa ilmaa vastaan. Jopa ilman kuumetta.
Hän hautasi nenänsä vasten Knoxin kaulaa ja puhahti.
"Muru, ei se nyt käy", hän protestoi.
"Tai muuten meillä olisi täällä vielä parin vuoden päästäkin gepardit One ja Two... Ei nyt lapsiaan voi sillä lailla nimetä!"

”Joten keksi nimet”, Knox vastasi myhäillen huvittuneena ja hengitti syvään Marigoldin tuoksua. Hän työnsi lämmenneet kätensä luontevasti naisen paidan alle ja antoi niiden sivellä paljasta ihoa, sen kummempaa merkitystä kantamatta – Goldie vain veti häntä vastustamattomasti puoleensa.

"Minä keksin", Marigold vakuutti.
Hänellä olisi hyvää aikaa etsiä täydellisiä nimiä gepardikaunottarille.
Uni veti vastustamattomasti puoleensa nyt kun sille antoi luvan.
"... älä livistä mihinkään heti kun olen nukahtanut..."

”En ole menossa minnekään”, Knox vakuutti asettuen lähemmäs naista, kädet paljailla, lämpimillä kyljillä ja hautasi kasvonsa Marigoldin vaaleisiin hiuksiin.
”Otetaan päiväunet yhdessä.” Hän ehtisi jatkaa töitä myöhemminkin.

Marigold kietoi toisen säärensä Knoxin jalkojen ympärille.
Hyvät unenlahjat olivat siunaus, hän olisi tarpeen tullen nukkunut vaikka jyrisevä porakone korvansa juuressa.
"Nuku hyvin", nainen mutisi hiljaa, enemmän unessa kuin hereillä.

Knox nukkui hyvin. Vietävän hyvin. Niin hyvin, että häneltä vei hetken ymmärtää missä oli - englantilaisessa sängyssään Marigold sylissään. Hän sipaisi vaaleita hiuksia ja tunnusteli varmuuden vuoksi otsaa kuumeen varalta.

Marigold ynähti ja havahtui kosketukseen.
"... Huomenta, muru", hän mutisi hieman tokkuraisesti hymyillen ja sipaisi miehen nenänpäätä.
Otsa tuntui koskettaessa lämpimältä, poskilla viipyi puna.
"Vai nyt taitaa olla päivä?"

"Huomenta, kitten", Knox vastasi ja vilkaisi ulos ikkunasta.
"Olisiko jo ilta. Millainen olo sinulla on? Tuntuuko kuumeiselta?"

"Oh."
Marigold hieraisi silmiään ja kääntyi selälleen, painaen päänsä tyynylle.
"Viluinen", hän myönsi, mutta se saattoi johtua siitäkin, että he olivat vasta heränneet pitkäksi venähtäneiltä päiväunilta.

Knox kurottui naisen yli hakemaan valkeapuisen, rustiikkisen yöpöytänsä laatikosta kuumemittaria. Hapuiltuaan hetken mutterien, patterien, kolikkojen ja ehkäisyvälineiden joukkoa, hän löysi hakemansa.
"Avaa suu", hän kehotti työntäen kotelosta poistettua mittaria naisen kielen alle.

Marigold tirskahti unisesti.
"Kaikkea sinulla onkin siellä..." hän mutisi, ennen kuin avasi kiltisti suunsa kuumemittaria varten.
"Olen pahoillani, muru, olisiko sinulla ollut paljon töitä jäljellä?"
Puhe kuulosti hieman epäselvältä kuumemittarin takia.

"Olen pomo - saan päättää oman työaikani", Knox vastasi painaen Marigoldin nenänpäätä sormellaan.
"Sitä paitsi, kissojen kanssa on hauskempi toimia öisin."

Marigold kehräsi hyväntuulisesta naurusta.
Pian hänkin pääsisi takaisin töihin. Ei vain makoilisi aloillaan, tehtävää oli paljon.
Jos ei vain olisi niin väsynyt koko ajan.
"Moni asia on hauskempi öisin."

"Mmm, moni asia on", Knox myönsi työntäen kätensä naisen paidan helman alle, lepäämään vatsaa vasten.
"Mitä mittari näyttää?"

Marigold kipristeli varpaitaan peiton alla.
Väristykset juoksivat pitkin ihoa, ja kerrankin niillä ei ollut mitään tekemistä käden alle pujahtaneen käden kanssa.
Hän otti mittarin suustaan ja tihrusti sen näyttöä silmiään siristäen.
"Kolmekymmentäkahdeksan ja kahdeksan."

Knox kurtisti kulmiaan. Hän ei pitänyt siitä, että Marigoldilla oli kuumetta - ei kun se saattoi liittyä käteen, tulehdukseen, johonkin kammottavaan virukseen.
"Pitäisiköhän meidän käydä sairaalalla?"

Marigold mutristi suutaan.
Juurihan hän oli päässyt kotiin ja omaan sänkyyn - tai Knoxin sänkyyn, jos nyt ihan tarkkoja oltiin.
Mutta ei hänkään ollut hölmö.
"Ehkä pitäisi. Tuskin mikään on vialla, mutta varmuuden vuoksi. Voin minä itsekin ajaa, sinun ei tarvitsisi ravata edestakasin."

"Oletko hullu?" Knox kysyi ja nousi sängystä paljaita käsivarsiaan hytisten hieraisten.
"Totta kai minä vien sinut", hän sanoi kiskoen kaapistaan kuivat housut jalkaansa ja villapaidan päänsä yli. Hän toi toisen villapaidan Marigoldille.

"Olen minä vähän", Marigold vastasi mönkiessään istumaan sängyn reunale.
Vilunväristykset kielivät siitä, että kuume ei suinkaan ollut vielä asettunut lukemiinsa. Ehkä olisi hyvä ajatus käydä varmistamassa, että kaikki oli hyvin.
Että hän oli vain napannut jostakin flunssan.
Hän kiskoi villapaidan päänsä yli ja nousi seisomaan, otsaansa hieraisten.

Knox katsahti merkitsevästi Marigoldin jalkoja ja ratkaisi ongelman poimimalla yhden sängyllään asuvista, paksuista villahuovista. Hän käärsi sen naisen ympärille ja sieppasi sitten huovan sisään rullatun paketin syliinsä, lähtien alakertaan.
”Millainen olo sinulla on?”

Marigold tunsi olonsa koteloituneeksi toukaksi.
"Ihan hyvä", hän vakuutti ja kipristeli varpaitaan huovan suojissa.
"Palelee vähän, mutta muuten ihan hyvä."

Knox laski toukan jaloilleen ovenpieleen, pidellen huopaa edelleen tämän ympärillä. Mies kääräisi miehekkäästi kaulaliinan Marigoldin kaulan ympärille, lätkäisi naisen päähän oman, paksun villapiponsa ja autonavaimien lisäksi poimi naiselle parin talvikenkiä, ennen kuin kaappasi Goldien takaisin syliinsä ja lähti autoa kohti.
”Ei mene kauaa, niin olemme sairaalalla”, hän lupasi paketoidessaan naisen autoon.

Pipo sai Marigoldin hihittämään väsyneesti.
Se oli oikein suloinen pipo, vaikka reuna kutittikin vähän otsaa.
"Ei minulla ole mitään hätää", hän vakuutti ja ujutti terveen kätensä esiin kotelostaan napsauttaakseen turvavyön kiinni.
"Ehkä täytyy ottaa muutama verikoe, mutta kaikki on varmasti hyvin."

”Toivottavasti”, Knox vastasi ajaessaan pihasta ja ottaessaan suunnan kohti Hexhamin sairaalaa – hieman rauhallisemmin kuin edellisellä kerralla. Hän vilkuili välillä naista sivusilmällä, hermostus vatsaa nakertaen. Ei kai mikään olisi pahasti vialla?
Idiootti, joka ei huolehtinut naisen turvallisuudesta.
Auto kurvasi risteyksestä suuremmalle maantielle.

Marigold ei ollut turhan huolissaan. Ei tehnyt erityisen kipeää eikä käden iho ollut vaikuttanut punoittavalta - sikäli kun kipsin alla olevista haavoista saattoi edes sanoa - joten kyse oli tuskin mistään vakavasta.
"Minun täytyy pian alkaa tehdä ylityötunteja, jotta saan sairaspoissaolot korvattua", hän huomautti, katsellessaan ulos auton ikkunasta.

Ajamiseen ja syyllisessä murheessa vellomiseen keskittynyt mies nyökkäili ja kurtisti sitten kulmiaan.
”Mitä?” hän kysyi hämmentyneenä ja naurahti sitten, kurottuen tuuppaamaan Marigoldin päätä.
”Ehkä voin katsoa tätä läpi sormien tällä kertaa. Kun olet siinä minun takiani, joka tapauksessa.”

Marigold puhahti.
"Knoxie, ei ollut sinun syysi", hän huomautti, ties monettako kertaa.
"Se oli ikävä, ikävä onnettomuus, mutta sellaisia sattuu."
Yhtä hyvin hevonen olisi voinut vahingossa talloa hänet jalkoihinsa. Se ei vain kuulostanut yhtä dramaattiselta.

Knox ei lakkaisi tuntemasta syyllisyyttä, ennen kuin olisi varmaa, että Marigold olisi kunnossa. Ehkei silloinkaan. Muisto Zephyristä hyökkäämässä piinasi hänen uniaan. Niissä hän ei vain ehtinyt väliin senkään vertaa, mitä oli ehtinyt.
Auto kaarsi Hexhamin tutuksi käyneen sairaalan parkkipaikalle, ja Knox hyppäsi autosta kiertäen sen toiselle puolelle, kutsuen Marigoldia syliinsä.

Marigold naksautti turvavyön auki ja kääri vilttikoteloa paremmin ympärilleen ennen kuin käänsi katseensa Knoxiin.
"Muru, sinun pitäisi varoa jalkaasi..." hän vetosi, kömpiessään esiin autosta.
Sauvakin huiteli taas ties missä.

”Minun jalkani on ihan kunnossa”, Knox protestoi ja koppasi kuumeisen huopatoukan käsivarsilleen lähtien kohti ensiapua. Toivottavasti Marigold pääsisi lääkärin puheille mahdollisimman pian. Hän vilkaisi tupsulliseen villapipoon kätkettyä päätä huolissaan.
”Onko kovin kurja olo?” hän kysyi istuessaan Goldie sylissään alas odotushuoneeseen ilmoitettuaan heidät.

Huopatoukka hytisi kotelossaan.
"Minä voin ihan hyvin, muru", hän vakuutti, nojaten päätään Knoxin hartiaan niin, että tupsu keinahti hieman vinoon.
Ehkä jokin olisi kammottavalla tavalla vialla.
Ei, ei olisi. Ei sopinut ajatella sellaista.
Ei mennyt kauaa, kun hoitaja tuli jo kutsumaan häntä nimeltä, ilmeisesti ennakkotiedoissa näkyvä vanha leopardinpurema oli jouduttanut asioita.

Knox nousi ylös huopatuokka sylissään ja kantoi tämän tutkimushuoneeseen hoitajan perässä, laskien Marigoldin istumaan tutkimuspöydän laidalle. Hän suoristi vinoon keikahtanutta hattua naisen päässä ja kuori huopaa sen verran, että loukkaantunut käsi saataisiin tutkittua varmuuden vuoksi. Mies jäi norkoilemaan huoneen seinustalle kädet levottomasti taskuihin työnnettyinä, kantapäiltä varpaille keinahdellen.
”Miten hän voi?”

Knoxin ei olisi pitänyt joutua huolehtimaan hänestä jälleen tällä tavalla.
Käden olisi pitänyt olla kunnossa, ja hänen olisi pitänyt palata jo töihin.
Kuume oli noussut muutamalla asteella siitä, kun he olivat mitanneet sen kotona.
"Kädessä ei näy välittömiä tulehduksen merkkejä", lääkäri kertoi samaan aikaan Marigoldille itselleen että vastaukseksi Knoxin kysymykseen.
"Otetaan kuitenkin varmuuden vuoksi verikokeet, ja saat jäädä yöksi tarkkailuun."
Marigold mutristi suutaan ja katsahti Knoxiin anteeksipyytävänä.

Knox soi Marigoldille rauhoittavan hymyn.
Ei tullut kyseeseen, että hän olisi jättänyt naisen ja lähtenyt kotiin. Hän voisi joko istua naisen sängyn vierellä yön tai sitten torkkua odotushuoneessa, jos sairaala haluaisi heittäytyä hankalaksi – mutta jos Marigold oli täällä, hänkin oli.
Hän astui lähemmäs ja laski kätensä Goldien hartialle.

Knox oli itsepäinen, itsepäinen mies.
Marigold tiesi jo ilmeestä, ettei tällä ollut aikomustakaan lähteä minnekään.
"Muru, sinä voisit hyvin mennä kotiin", hän vetosi silti, samalla kun ojensi kiltisti käsivarttaan, jotta lääkärin paikan ottanut hoitaja saisi otettua tarvittavat verikokeet.
"Täällä minulla on kaikki hyvin."

”Voisin, mutten mene”, Knox vastasi tyynesti. Siksihän heillä oli työntekijöitä, että mikään ei pakottanut olemaan kotona.
”Millainen olo sinulla on?” mies kysyi tutkien naisen kuumeisia kasvoja.

"Etpä tietenkään", Marigold huokaisi ja hipaisi Knoxin poskea vapaalla kädellään.
"Minä voin ihan hyvin, vähän tokkurainen vain."
Mutta siitäkin oli mahdoton sanoa, oliko kyse enemmän kuumeesta vai lääkkeistä.
Kun verikokeet oli otettu, Marigold siirtyi kiltisti pyörätuoliin, jolla hänet kiikutettaisiin osastolle, siitäkin huolimatta, että hän olisi voinut vallan hyvin kävellä omilla jaloillaan.

Knox seurasi pyörätuolin saattuessa tunnollisesti, villahuopa sylissään. Hän voisi kääriä sen uudelleen Marigoldin ympärille, kun nainen pääsisi sänkyyn. Englantilaiset eivät tuntuneet ymmärtävän palelemista. Talotkin vetivät kuin seinät olisivat täynnä reikiä.
"Kaikki hyvin?" hän kysyi auttaessaan Marigoldia sänkyyn.

Marigold vaihtoi tunnollisesti tutuksi käyneeseen muodottomaan, pilkulliseen sairaalakaapuun, kun ystävällinen hoitaja oli kiskonut verhon hänen sänkynsä ympärille.
"Ei yhtään minun värini", hän puhahti nykäistessään kalpeaa helmaa kömmittyään Knoxin avustamana sänkyyn.
Nyt ei voisi kuin odottaa, että verikokeiden tulokset tulisivat.
"Kaikki hyvin, muru", Marigold vakuutti ja teki tilaa viereensä siirtymällä sängyn toiselle laidalle.
"Tule tänne..?"

”Mikä tahansa on sinun värisi, kitten”, Knox vastasi ja Marigoldin asetuttua sänkyyn, mies levitti villahuovan sairaalapeiton päälle pitääkseen kuumeisen naisen lämpimänä. Sairaalasänkyyn kiipeäminen tuskin oli sopivaa – mutta ehkä olisi vain jaloa tarjota lämpöä kuumeesta viluisalle naisraasulle.
Niinpä Knox kapusi kyljelleen Marigoldin viereen ja veti naisen kainaloonsa.
”Sattuuko kovasti?”

Villahuopa oli kotoisa, paljon kotoisampi kuin sairaalan ohut peite.
"Ei pahasti. Kaikki on hyvin, muru", Marigold vakuutti käpertyessään Knoxia vasten hieman liian kapeassa sängyssä.
Jalassa oli sentään ollut villasukat, nekin olivat alkaneet muuttua Englantiin muuttamisen jälkeen kotoisiksi.
Marigold huokaisi ja sulki silmänsä.
"Eiköhän tämä ole aamuun mennessä poissa ja pääsen kotiin."

Knox toivoi niin, muttei voinut poistaa huolestunutta epäilystä nakertamasta mielestään. Mitä jos..?
"Eiköhän", hän kuitenkin sanoi ja suukotti Marigoldin kuumaa päätä.
"Lepää nyt."

Marigold ei suunnitellut viettävänsä toista kaksiviikkoista tekemättä ei mitään.
Hän olisi halunnut inttää vastaan, todeta, että he olivat juuri nukkuneet useamman tunnin päiväunet, mutta luomet tuntuivat vilunväreistä huolimatta raskailta.
Ehkä voisi nukkua hetken, ennen kuin lääkärit päättäisivät paukata sisään kertomaan tuloksista tai vaatimaan lisäkokeita.
"... sinäkin..." hän mutisi ennen kuin vajosi uneen, tarkentamatta, mitä oikeastaan oli ajanut sillä takaa.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 172
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: I've got a tiger by the tail   Su Helmi 11, 2018 10:33 am

Tiistai 13. helmikuuta 2018, myöhäinen iltapäivä, Hexham General Hospital


Marigold ei ollut päässyt lähtemään kotiin niin kuin oli toivonut.
Tulehdus oli palannut jylläämään, joten sitä oli alettu häätää vahvemmilla, suoraan suoneen tiputettavilla antibiooteilla.
Silti aalloittain nouseva kuume veti olon heikoksi, niin etteivät voimat riittäneet kuin sängyssä makoiluun ja tabletin selailuun silloin, kun olo oli hieman parempi.
Hän oli käynyt läpi melkoisen määrän nimisivustoja etsiessään nimiä gepardeille Yksi ja Kaksi.
Tabletti oli unohtunut peiton päälle, kun Marigold oli jälleen torkahtanut, mutta oven avautuminen sai hänet havahtumaan hereille. Hän oletti Knoxin palaavan jostakin, mutta yllättyi nähdessään äitinsä tutut, ruskettuneet kasvot.
"Äiti..?"

Knox seurasi sisään Azalean perässä, jonka oli käynyt hakemassa Newcastlen lentokentältä. Hän oli kutsunut naisen käymään, siitä huolimatta, että Marigold tuntui usein protestoivan ranchin töiden kiireitä. Varmasti äitikin halusi nähdä tyttärensä.
Mies jäi ovelle siistissä, harmaassa villapaidassa, kädet epätietoisena taskuihin työnnettyinä, antaakseen äidin ja tyttären tervehtiä rauhassa toisiaan.

Marigold räpäytti pari kertaa silmiään ja kurtisti kulmiaan yrittäessään päättää, näkikö taas unta, jonka todellisuus hajoaisi hetkenä minä hyvänsä.
Äidin punaruudullinen paita oli uusi.
"Hei, kultapieni", Azalea tervehti ja kumartui painamaan suukon tyttärensä kuumeesta lämpimälle otsalle.
Marigold oli edelleen hämillään.
"Kuinka sinä täällä..?"
"Knox kävi hakemassa lentokentältä, taisit nukkua sen aikaa."
Marigold käänsi kysyvän, hieman samean katseensa mieheen.

Knox nojasi selkänsä huoneen ovenpieleen ja tarkkaili Marigoldia tutuksi käynyt, huolesta levoton hehku kellertävissä silmissään. Ei kai Marigoldin tilassa ollut mikään mennyt merkittävästi huonommaksi?
Hän käänsi katseensa takaisin Azaleaan.
”Haluaisitko teetä tai kahvia sairaalan kahviosta? Voin käydä hakemassa”, hän tarjoutui empien, josko äiti ja tytär haluaisivat olla hetken kaksin.

Azalea veti tuolin lähemmäs sänkyä ja istahti alas, nykäisten villaista huopaa, joka ei varmastikaan ollut sairaalan peruja, suorempaan.
"Kiitos, Knox, voin ottaa kahvia. Osta samalla jotain itsellesi, oletko syönyt tänään?"
Hän hymyili hieman pyyhkäistessään tyttärensä hiuksia.
"Sinä et taida ottaa mitään. Olet ihan tokkurassa."
Marigold pudisti päätään.
"Tarvitsetko rahaa?" Azalea kysyi Knoxia kohti käännähtäen.

Knox kurtisti kulmiaan. Tarvitsiko hän rahaa? Mies pudisti päätään pyyhkäisten lyhyitä, tummia hiuksiaan.
”Ei, ei – minä tarjoan”, hän vakuutti ja kohotti rauhoittavasti kättään myös kyselyille syömisestään. Hän selvisi hyvin sairaalaruoallakin ja oli elänyt vuosia lentokoneiden, huoltoasemien ja pikaruokaloidenkin antimilla juostessaan tien päällä.
Knox perääntyi huoneesta ja lähti hakemaan kahviosta kahta kahvia ja yhtä mehua Marigoldia varten, varmuuden vuoksi.
Azalea kääntyi takaisin tytärtään kohti, alkaen setviä tämän pitkiä, vaaleita hiuksia sormin, kun harjaa ei näyttänyt olevan lähistöllä.
"Pitäisi malttaa ottaa rauhallisesti", hän muistutti hellästi.
Niin kuin olisi itse osannut sen yhtään paremmin.
Marigold pyyhkäisi silmiään vapaalla kädellään, sillä, joka ei ollut kiinni tippaletkussa.
"Äiti, me olemme nykyään yhdessä Knoxin kanssa", hän kertoi, unisesti.
Azalea hymähti.
"Niin vähän ajattelinkin."
"Ja hankimme tiikerinsilmäisen vauvan. Ja keinutuolin."
Kuume oli selvästikin taas nousemaan päin, tai sitten lääkkeet olivat vain hyvät.

Knox palasi kaksi kahvia käsissään ja lasinen, viileä mehupullo kainalossaan. Hän laski sen sängyn vieressä olevalle tasolle ja ojensi sitten toisen, herkullisen sairaalakahvin Azalealle, ennen kuin vetäytyi huoneen seinustalle Marigoldia huolestuneena silmäillen.
Hän siemaisi kahviaan ja kurtisti kulmiaan hajamielisenä sen maulle.
”Tulehdus palasi, mutta toivottavasti se talttuu pian.”
Knox ei ollut varma, mitä tekisi, jos ei.

Marigold oli ehtinyt torkahtaa uudelleen, ja Azalea oli käyttänyt ajan hyväkseen ja letittää tyttärensä hiukset kahdeksi letiksi. Mukavampi niin, eivät menisi takkuun.
"Kiitos, kultaseni", hän totesi ottaessaan pahvisen mukin vastaan. Pieni, varovainen hörppäys paljasti, että se oli aivan yhtä onnetonta tälläkin puolella valtamerta.
"Aivan varmasti, meitä ei ihan hevin nujerreta."
Hän kääntyi tuolissaan niin, että näki Knoxin.
"Mitä sinulle itsellesi kuuluu? Olette kuulemma puhuneet tiikerinsilmäisistä vauvoista..."
Azalea piilotti hymynsä kahvikupin taakse.

Knox yskäisi kahvikuppiinsa. Marigold siis jutteli asioista äidilleen. Jessus.
…Mitäköhän muuta nainen oli sanonut?
”Hän on ollut vahvan lääkityksen alla viime aikoina”, hän sanoi niskaansa hieraisten. Ehkä oli sopimatonta keskustella perheenlisäyksestä, kun Marigold ei tainnut olla tietoinen siitä selvinpäin.
”Minä olen kunnossa.” Knox painoi katseensa lattiaan, tuupaten sitä kenkänsä kärjellä. Kurkkua kuristi.
”Olen pahoillani siitä, mitä Goldielle tapahtui.”

Azalea nauroi pehmeästi.
"Älä huoli, en kiusaa sinua asiasta enempää. Hän on tosiaan hieman toisaalla, kultaparka."
Azalea pyyhkäisi unissaan tuhisevan tyttärensä kättä.
Naisen vaaleat kulmat kurtistuivat hieman.
"Knox, se ei varmastikaan ollut sinun syytäsi."

Se oli hänen syytään. Se oli hänen syytään, ja Marigold olisi voinut kuolla – hävitä tästä maailmasta silmänräpäyksessä, koska hän sortui taas typerään virheeseen ja otti turvallisuuden itsestäänselvyytenä.
Tukala, kuristava tunne kuristi kurkkua, ja Knox tuijotti hetken lattiaa.
”On hyvä, että tulit”, hän rykäisi.
”Olen varma, että hän on kaivannut sinua.”

Azalean kulmat painuivat hieman alemmas, ja hän kurkotti nykäisemään toisen tuolin lähemmäs sänkyä.
"Tulisit sinäkin istumaan, suotta siellä syrjässä seisoskelet", hän ehdotti, ottaen hörpyn pahanmakuisesti kahvistaan.
Marigold mutisi jotain unissaan ja etsi itselleen paremman asennon sairaalasängyssä.
Azalea piti katseensa Knoxissa.
"Miksi syytät itseäsi?"

Knox tarttui tuoliin ja istahti alas, nojaten kyynärvarret reisiin. Pahanmakuinen ahdistus tuntui vellovan vatsassa.
”Se on minun syytäni”, hän sanoi leukaperät jännittyen.
”Hän ei olisi ollut lähelläkään kissapetoja ilman minua – ja hänen ei olisi koskaan pitänyt olla tilanteessa, jossa vahinko voi sattua. Minun olisi pitänyt pitää huolta hänestä.”
Knox hankasi käsillä kasvojaan, kun kiukuttava, ahdistava kosteus vaani silmissä.
Ja Marigold voisi kuolla. Puremasta voisi seurata komplikaatio, jota ei saataisi hallittua.

Azalea huokaisi ja pukkasi kevyesti miehen kylkeä.
"Isojen eläinten kanssa työskennellessä on aina olemassa se riski, että sattuu onnettomuus."
Saattoihan kotikissakin raapaista ikävästi, mutta reippaasti painavampi leopardi nyt vain sai aikaan pahempaa jälkeä.
"Oletteko te ehtineet keskustella tapahtuneesta?"

Knox hieraisi kasvojaan ja pyyhkäisi hiuksiaan.
”Hän sanoo, ettei se ole syytäni – tietenkin”, mies sanoi melkein turhautuneena.
”Goldie on pohjattoman hyväntahtoinen.”
Hän loi vainotun katseen kuumeiseen naiseen.
”Mutta ilman minua hän ei olisi tässä.”

Azalea vei kätensä silittämään tyttärensä otsaa.
"Ilman sinua hän saattaisi maata texasilaisessa sairaalassa koomassa, koska putosi hevosen selästä, tai koska liukastui portaissa, tai koska joku ajoi hänen ylitseen traktorilla", hän totesi melkein raadollisesti.
"Goldie tiesi mihin ryhtyi, kuten sanoin sinulle, kun puhuimme puhelimessa."

”Niin”, Knox sanoi. He eivät tulisi olemaan tästä samaa mieltä. Hän syyttäisi itseään, kunnes kaikki olisi hyvin, ja ehkä vähän sen jälkeenkin. Jos hän ei olisi ollut varomaton, jos hän olisi huolehtinut Marigoldista – Zephyr olisi hypännyt hänen kimppuunsa. Ei Marigoldin.
”Mitä teidän ranchillenne kuuluu?"

Azalea vilkaisi Knoxia silmäkulmastaan, muttei jatkanut aiheesta sen pidemmälle.
"Hyväähän sinne. Pari hevosta lähti pidempiin kuvauksiin, pari uutta kuntoutettavaa saapui. Hugh on oma herttainen itsensä. Jouduin hieman kaunistelemaan totuutta, ettei hän olisi hypännyt väkisin mukaan koneeseen."
Azalea nykäisi villahuopaa taas parempaan asentoon.
"Miten farmilla? Onko tullut uusia asukkaita?"

"Ei Zephyrin jälkeen", Knox sanoi ja pohti, olisiko isän pitänyt saada tulla katsomaan tytärtään.
"Mutta haen pian kaksi gepardia", hän sanoi sukaisten hiuksiaan.
"Marigold on hyvin innoissaan niistä."

"Minun pitäisi etsiä niille nimet", kuului uninen kommentti vuoteesta.
Marigold oli havahtunut hereille, tai ainakin niin hereille, kuin tämänhetkisessä tilassaan ylipäätään havahtui.
Kuumeesta punoittavista poskista huolimatta hän hymyili.
Azalea vastasi hymyyn ja pyyhkäisi tyttärensä vaaleita hiuksia.
"Ehkä voisin tulla vierailemaan farmilla, sitten kun tämä yksikin kotiutuu?"
"Totta kai", Knox vastasi.
"Olet kyllä enemmän kuin tervetullut sinne nytkin. Voit majoittua Goldien huoneessa." Hän ei tiennyt kauanko nainen olisi sairaalassa, mutta äidin kuului saada levätä ja peseytyä ja syödä oikeaa ruokaa.

"Noinkohan todella haluatte tällaista vanhaa akkaa pyörimään nurkkiin?" Azalea hymähti ja siirsi Marigoldin käden hellästi syrjään, kun tämä jäi hieromaan silmäänsä.
"Mutta olisin kyllä kiitollinen yöpaikasta täksi yöksi, en ehtinyt katsoa hotellia valmiiksi lähtiessäni."
Marigold ynähti.
"Minä voin hyvin nukkua Knoxin vieressä", hän tarjoutui avuliaasti, selvästi täysin tiedostamatta sitä, että oli taas sairaalassa.

"Ehdottomasti haluamme", Knox vakuutti.
"Hotelli ei tule kuuloonkaan. Vaikka puitteemme eivät aivan viittä tähteä olekaan."
Ehkä ranch-elämään tottunut nainen selviäisi.
"Sinä nukut täällä ja paranet, kitten."

Marigold mutristi hieman suutaan.
"Tulee ikävä", hän protestoi ja yritti taas hieroa silmäänsä.
Azalea naurahti ja siirsi käden taas kärsivällisesti pois.
"Minä nukun missä tahansa", nainen vakuutti hyväntuulisesti.
"Ja teen hiton hyvää aamiaista, vaikka itse sanonkin."

"Goldie on siis perinyt sen sinulta", Knox vastasi.
"Ja kitten, minä tulen tänne yöksi kanssasi. Ei tarvitse ikävöidä."
Knox vietti jokaisen yön sairaalalla. Nukkui tuolissa sairaalasängyn vieressä.
"Millainen olo sinulla on?"

"Kulkee suvussa", Azalea vakuutti.
Nukkua piti silloin kun pystyi, missä sitten ikinä sattuikaan olemaan.
Marigold kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Ei se ole sama asia, ei voi..." hän vetosi ja kipristeli sormiaan.
"Minulla on ihan hyvä olo."
Azalea tutki Knoxia katseellaan.
"Sinunkin pitäisi levätä, Knox, tiedäthän sen?"

"Ei voi mitä, kitten?" Knox kysyi ja tarttui kipristeleviin sormiin.
Hän katsahti Azaleaa sivusilmällä.
"Minä lepään", hän vakuutti. Ja hän lepäisi enemmän, kun Goldie olisi kunnossa.

"Tehdä mitään", Marigold huokaisi.
"Ei se ole sairaalassa sopivaa..."
Azalea naurahti ja pyyhki hiuksia pois tyttärensä otsalta ennen kuin katsoi taas Knoxiin.
"Sairaalassa torkkuminen ei käy levosta. Milloin viimeksi olet ollut yön kotona?"

Knox suupieli nyki. Mistäköhän lie Marigold puhui? Hän hieraisi leukaansa ja katsahti Azaleaa epätietoisena.
"Öh, en ole varma. Varmaan ennen kuin toin Goldien sairaalaan", hän sanoi pyyhkäisten tummia hiuksiaan.
"Ja minulla on varsin ainutlaatuiset unenlahjat. Mutta vien sinut farmille, kun niin haluat ja palaan sitten yöksi Goldien luo."
Kurtistaessaan kulmiaan Azalea näytti hyvin paljon tyttäreltään - tai ehkä pikemminkin Marigold oli perinyt ilmeen äidiltään.
"Silti. Sairastut vielä itsekin tuolla menolla", hän huomautti, suorien taas villaista peitettä, joka varmastikin oli peräisin farmilta.
Kahvinloppu sai jäädä jäähtymään kuppiinsa.
"Voisit hyvin nukkua tämän yön omassa sängyssä, minä voisin vahtia tätä yhtä."
Marigold oli jälleen lipunut uneen.

"Olen pahoillani, mutta tämä ei ole neuvoteltavissa", Knox vastasi päättäväisesti ja sulki Marigoldin käden omiensa väliin, painaen sormille suudelman.
"Minä tulen viettämään yöt sairaalassa niin kauan kuin hän on täällä." Eikä mikään pyörtäisi hänen päätöstään. Jos naisen tila pahenisi yhtäkkiä, hän olisi täällä. Jos Goldie heräisi keskellä yötä painajaisiin, hän olisi täällä lohduttamassa eikä nainen olisi yksin. Jos Goldie haluaisi jäätelöä keskellä yötä, hän kävisi hakemassa.

"Itsepäinen mies", Azalea puhahti ja läppäsi kevyesti Knoxin takaraivoa.
"Ei ihme, että Goldie on menettänyt sydämensä sinulle."
Marigold olisi varmasti hyvin liikuttunut ja kiitollinen sitten joskus, kun saisi ajatuksensa kulkemaan taas normaalissa rytmissä.
Siihen asti Knoxin pitäisi tyytyä hieman tokkuraisiin kohteliaisuuksiin ja hymyihin.
Azalea siirsi tuolia kauemmas ja nousi seisomaan.
"Käyn katsomassa, jos löytäisin lääkärin, jota kuulustella hieman."

Knox hymyili läpsäykselle ja katsahti hellästi Marigoldin uneen rauhoittuneita kasvoja, ennen kuin käänsi katseensa Azaleaan.
"Hyvä on. Jään tänne", hän sanoi, vaikka nainen varmaan arvasikin sen jo. Hän ei halunnut Englannin kylmiä, pimeitä öitä hänen sänkyynsä paenneen naisen joutuvan heräämään yksin sairaalassa.

"Niin vähän arvelinkin", Azalea vastasi, ja taputti Knoxin hartiaa.
Hän voisi aina etsiä tästä herttaisesta pikkukylästä kaupan ja ostaa miehelle jotakin muutakin evästä kuin sairaalan kanttiinista saatavat nuhjaantuneet voileivät.
Mikäli ruoka oli täällä samaa tasoa kuin valtameren toisella puolella.
"Mikäli joudun kuulustelemaan hieman kovemmin ottein, olet alibini", Azalea huikkasi vielä ennen kuin astui käytävään vaaniakseen ensimmäistä kiireistä teeskentelevää henkilökunnan jäsentä.
Marigold olisi siihen saakka hyvissä käsissä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1651
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: I've got a tiger by the tail   Ma Helmi 19, 2018 8:25 pm

Keskiviikko 14. helmikuuta 2018, aamuyö, Hexham General Hospital

Tulehdusarvot olivat pysyneet korkeina siitä huolimatta, että Marigold sai antibioottia suoraan suoneen.
Vielä edellisenä iltana hän oli kuitenkin ollut pirteä, jaksanut pelata hetken korttia ja selata nimivaihtoehtoja gebardivauvoille.
Gebardit Yksi ja Kaksi eivät yksinkertaisesti tulisi kuuloonkaan, ei eläimille, joista Knox oli haaveillut niin pitkään.
Vielä nukkumaan mennessään hän oli ollut varsin hyvävointinen, noussut käymään pikaisesti pesulla.
Keskiyö oli ehtinyt jäädä jo taakse ja suden hetki lähestyi, kun hän kuitenkin havahtui levottomista painajaisista hirvittävän huonoon oloon.
Keho tärisi horkassa kuumeen kivutessa taas ylemmäs.
Marigold ynähti onnettomana.

Sängyn viereen parkkeeratussa tuolissa nukkuva Knox havahtui Marigoldin levottomuuteen. Mies laski nopeasti sängyn laidalle kohotetut jalat alas ja levitti omankin huopansa naisen päälle.
"Kitten?" hän kutsui hermostuneena ja naputti sairaanhoitajan kutsunappia.

Marigold yritti hakea mukavampaa asentoa sängyssä.
"Muru, kiltti, pyydä niitä menemään pois", hän aneli, kuumeinen katse jonnekin miehen taakse suunnattuna.
Hän huitaisi toista kättään kuin yrittäen ajaa jonkin näkymättömän pois kimpustaan.
Käytävältä kuului askeleita, kun yön päivystävä hoitaja kiiruhti huoneeseen.

Knox vilkaisi hämmentyneenä taakseen. Ketä?
"Goldie, oletko sinä kunnossa?" hän kysyi huolissaan ja kosketti kuumeisen naisen otsaa. Hän väisti helpottuneena askeleen sivummalle, kun hoitaja kiiruhti sisään.
"Onko hän kunnossa? Hän puhuu sekavia."

Marigold oli alkanut itkeä hiljaa ja olisi huitonut kädellään, ellei hoitaja olisi tarttunut siihen päättäväisesti samalla kun asetteli kuumemittaria korvaan.
Pieneen näyttöön ilmestyvä numero sai naisen kurtistamaan kulmiaan.
"Kutsun lääkärin", hän lupasi ja alkoi nostaa sängyn laitoja ylös estääkseen levotonta potilasta kierähtämästä alas.
"Voit odottaa käytävässä."

"Odotan tässä", Knox vastasi napakasti ja katsoi Marigoldia kulmat huolestuneessa kurtussa. Nainen oli sairas. Selvästi sairas.
Missä kohtaa yötä Goldie oli lipsahtanut hänen käsistään? Olisiko hänen pitänyt huomata jonkin olevan vialla aikaisemmin?
"Mitä tapahtuu?"

Hoitajan seuraan liittyi pian vakavailmeinen lääkäri, joka kumartui vuoteen ääreen.
"Ei mitään hätää, ystäväsi tulee varmasti kuntoon", hoitaja vakuutti, hymyillen rauhoittavaa hymyä, jonka jokainen sairaalassa vähänkään enemmän aikaa viettänyt tiesi syyksi hermostua.
"Valmistellaan leikkaussali", lääkäri esitti oman kommenttinsa, jättäen Knoxin täysin huomiotta samalla kun naksautti sängyn pyöriä pitelevät jarrut auki.

Knox koki kummallista halua lyödä hoitajaa rauhoittavan hymyn nähdessään. Ei, hän ei halunnut "ystäväsi tulee varmasti kuntoon" -puhetta. Hän halusi Marigoldin tulevan kuntoon.
Leikkaussali?!
"Hei", hän älähti hätääntyneenä, "mikä hänellä on? Miksi hänet pitää viedä leikkaussaliin?"

Lisää henkilökuntaa vyöryi sisään huoneeseen, ja ensimmäisenä tullut hoitaja lähti ohjaamaan Knoxia päättäväisesti syrjemmälle.
"Käden tulehdus on uusinut, joten se on avattava uudelleen", hän selitti.
"Ystäväsi on testattava verenmyrkytyksen varalta, mutta ei ole mitään hätää, hän on asiantuntevissa käsissä."

Leikkaussali. Käsi avattava. Verenmyrkytys.
Ei mitään hätää?
Knox tarttui päähänsä ja pyyhkäisi lyhyitä, tummia hiuksiaan, kun vajosi istumaan odotushuoneen puuduttavalle tuolille. Hän nojasi kyynärpäät reisiinsä ja antoi pään vajota käsiinsä. Pelottavat sanat kiersivät kehää hänen päässään.
Marigold voisi kuolla, eikö voisikin?
Hyvä jumala.

Asiantuntevissa käsissä.
Se taisi olla yksi historian turhimmista sanapareista, tarkoitettu rauhoittamaan silloin, kun ei osattu antaa vielä kunnon ennustetta.
Jossain vaiheessa kiireiset askeleet kantautuivat käytävää pitkin, mutta tällä kertaa ne eivät kuuluneet sairaanhoitajalle tai lääkärille.
"Knox", Azalea kutsui miestä.

Knox kohotti päänsä kasvot kalpeina, tummat varjot silmiensä alla. Hän hieraisi kasvojaan, antaen käsien jäädä viipymään nenän ja suun päälle, ennen kuin laski ne syliinsä.
Silmät tuijottivat tyhjyyteen.
"Kuulitko Goldiesta?"

"Minulle soitettiin."
Vaaleat hiukset laskeutuivat villeinä selkään ja parkatakin alta näyttivät pilkistävän ruudulliset pyjamanhousut, joiden lahkeet oli työnnetty tukevien talvikenkien varsien sisään.
Azalea lysähti istumaan viereiselle tuolille ja kietaisi toisen käsivartensa Knoxin harteille.
"Oletko sinä kunnossa?"

Knox tuijotti tyhjästi odotushuoneen rumia penkkejä. Valittiinko ne tarkoituksella mahdollisimman rumiksi, jotta kukaan ei vahingossakaan haluaisi viipyä kauempaa kuin oli pakko?
"He veivät hänet leikkaussaliin", hän sanoi ontosti.

"Niin minulle kerrottiin."
Käsi oli tulehtunut, ja se piti avata uudelleen. Verenmyrkytystä epäiltiin.
"Sanottiin myös, ettei ole mitään hätää, että Goldie on asiantuntevissa käsissä. Kuka helvetti sellaista oikeasti uskoo?"
Azalea pudisti turhautuneena päätään. Hän oli joutunut todella kuulustelemaan, ennen kuin oli saanut hoitajasta mitään todellista irti.
Tila saattoi olla kriittinen.

"En tiedä", Knox vastasi ja tunsi olonsa epätodelliseksi. Kuin ei olisi oikeasti läsnä. Ehkä tämä oli kaikki vain unta, kamalaa painajaista.
Kylmä, terävä ote rutisti hänen sydäntään.
Marigold voisi kuolla.
Ja se oli kaikki hänen syytään.
Mies antoi pään painua takaisin käsiinsä. Jokin tuntui painavan häntä kohti lattiaa. Pahoinvointi velloi vatsassa.

Azalea siirsi kätensä silittämään Knoxin selkää.
Tietenkin hänen tyttönsä selviäisi, ei olisi muuta mahdollisuutta.
Odottaminen oli aina kaikkein pahinta, istua vain paikoillaan.
"Tahdotko jotakin juotavaa?"

Knox pudisti päätään. Hän epäili kykyään pitää mitään alhaalla.
Hänen syytään. Marigold oli tässä hänen takiaan. Voisi kuolla hänen takiaan.
Mies tarttui tiukemmin hiuksiinsa.
"Haluaisitko sinä jotain?"

Azalea silitti Knoxin selkää hitain, pyörivin liikkein.
Oli helpompi keskittyä lohduttamaan kuin murehtimaan.
"En usko, että saan mitään alas juuri nyt", hän myönsi, antaen katseensa siirtyä seinällä raksuttavaan kelloon.
"Tässä menee varmasti hetki."

Niin, tässä varmasti menisi hetki tai useampikin. Knox antoi pään levätä raskaana käsien varassa ja tuijotti harmaata laatoitusta jalkojensa alla.
Syke tuntui oksettavan kovalta. Kylmä solmu kiertyi vatsaan.
"Ehkä..." hän aloitti, muttei tiennyt miten jatkaa. Ehkä mitä? Mitä oli sanottavissa?

Azalea katsahti Knoxia.
"Ehkä mitä, sugar?" hän kysyi ajatuksissaan.
Missä kohtaa olisi sopivaa käydä kovistelemassa lääkäreitä?

"En tiedä", Knox vastasi hangaten väsyneitä, kalpeaksi käyneitä kasvojaan. Vain painajaista, josta hän heräisi aamulla Englannin kurjaan sadesäähän ja lähtisi telmimään kissojen kanssa märkään heinikkoon.
"Kaiken täytyy kääntyä parhain päin."

"Kaikki kääntyy parhain päin."
Tietenkin kääntyisi, kun muuta mahdollisuutta ei ollut.
Azalea jatkoi Knoxin selän silittelyä.
Goldie oli vahva tyttö.
Yö alkoi lähestyä hiljalleen aamua, vaikka auringonnousuun olikin vielä aikaa, kun tuttu lääkäri asteli odotushuoneeseen ja suuntasi heitä kohti.

Hartiat lysyssä, pää raskaana käsien varassa lattiaa tuijottanut mies oli kadottanut ajantajunsa. Odotushuoneen kello naksutti rasittavan kovalla volyymilla, mutta ääni jäi jonnekin hänen ajatustensa ulkopuolelle.
Knox havahtui vasta, kun tajusi kenkäparin pysähtyvän heidän eteensä ja suoristautui tuolissaan, pyyhkäisten kasvojaan.

Azalea yritti lukea vastausta lääkärin kasvoilta vastausta siitä, kuinka operaatio oli sujunut.
Lääkärit olivat pirullisia luettavia, toisinaan hän epäili heidän kaikkien olevan vähintään sosiopaattisia. Kuka muu olisi kestänyt ihmisten kärsimystä menettämättä järkeään?
Ehkä murhe väritti hänen tuomiotaan.
"Leikkaus sujui hyvin ja saimme tulehduspesäkkeen paikallistettua", ruskeat hiuksensa niskaan nutturalle kiinnittänyt lääkäri selitti, kun Azalea oli kärsimättömästi ilmaissut, ettei tosiaankaan halunnut tulla ohjatuksi rauhallisempaan tilaan, vaan halusi tietää tyttärensä voinnin nyt heti.
"Siirsimme hänet tehovalvontaan ja aloitimme uuden antibiootin, joka toimii paremmin tähän bakteerikantaan."
"Mutta tuleeko hän kuntoon?" Azalea ärähti, vilkaisten Knoxia sivusilmällä.
"Hyvin suurella todennäköisyydellä tulokset ovat hyviä."
Helvetin todennäköisyydet.

Hyvin suurella todennäköisyydellä. Asiantuntevissa käsissä. Leikkaussali. Verenmyrkytys.
Marigold oli elossa. Siinä kaikki.
Sen täytyi riittää tällä hetkellä.
Knox antoi päänsä vajota raskaana takaisin käsiin, kun odotuksen musertava paino puski hänen hartioitaan. Harmaa laatoitus jalkojen alla kävi piinaavan tutuksi.
Marigold oli sentään elossa.

Azalea vaihtoi muutaman sanan lääkärin kanssa ennen kuin kääntyi päänsä käsiin nojanneen Knoxin puoleen.
"Knox, käyn katsomassa häntä", hän totesi pehmeästi ja kosketti miehen hartiaa.
"Odotatko tässä?"
Miesparka näytti pohjattoman uupuneelta. Eikä mikään ihme, sairaalahuoneen tuolissa nukkuminen ei voinut korvata kunnon yöunia.

Knox kohotti päätään kuin havahtuen transsista. Hän empi hetken. Hän haluaisi nähdä Marigoldin, mutta ehkä todennäköisesti tajuttoman naisen näkeminen vain pahentaisi hänen painajaisiaan.
Ja äidillä oli etuajo-oikeus.
"Voin odottaa tässä. Tulen perässä kohta", hän sanoi hieraisten kasvojaan ja soi naiselle vaisun hymyn.

Azalean vaaleat kulmat painuivat hieman alemmas ja hetken näytti siltä, että hän olisi halunnut väittää vastaan. Tai lähettää Knoxin suoraan kotiin lepäämään.
Mutta tämä oli aikamies, joka oletusarvoisesti osasi huolehtia itsestään.
"Ihan rauhassa", hän totesi, ennen kuin seurasi lääkäriä mennäkseen katsomaan, mitä hyvin suuri todennäköisyys käytännössä tarkoitti.

Harmaa lattia kävi tutummaksi, kun Knox tuijotti sitä mitäännäkemättömin silmin hyvän tovin lisää. Kylmä, kouristava pahoinvointi viipyi hänen vatsassaan eikä ajantajunsa menettänyt mies ollut varma, kauanko oli tujottanut lattiaa, ennen kuin nykäisi itsensä liikkeelle.
Ole mies.
Hän koputti huoneen ovenpieleen ennen kuin kurkisti sisään.

Tehovalvonta tarkoitti sitä, että piipittäviä ja hurisevia laitteita oli enemmän.
Monitorit hohtivat kylmää valoa himmeää seinävalaisinta lukuun ottamatta hämärään huoneeseen.
Tällä kertaa Marigoldin kasvoille oli asetettu happimaski.
Azalea oli siirtänyt tuolin sängyn vierelle. Hän kohotti katseensa kuullessaan koputuksen.
"Knox, tule vain sisään."

Näky varmaan kummittelisi häntä aina. Ehkä hän ansaitsi sen, toistuvat painajaiset, jotka muistuttaisivat häntä yhden askeleen virheestä loppuelämän. Yksi askel – yksi askel ja hän olisi estänyt Zephyriä koskettamasta Marigoldia.
Knox kasasi itsensä hengittäen syvään, poimi käytävältä toisen, muovisen tuolin ja kantoi sen sängyn toiselle puolelle, istuen alas. Hän nojasi kyynärpäät reisiinsä ja suun käsiinsä, Marigoldia keskittyneesti tuijottaen. Tällä kertaa häneltä ei menisi tilan huonontuminen vaivihkaa ohi.

Azalea katseli Knoxia silmäkulmastaan.
"Goldie oli jo hetken hereillä, mutta totta kai nukutuksen jälkeen uni maittaa", hän totesi, taputtaen Knoxin polvea kevyesti.
"Kyllä hän kuntoon tulee."
Marigold oli vaikuttanut hyväntuuliselta, vaikkakin tokkuraiselta.
"Kuule, tahdotko jotakin juotavaa? Milloin olet viimeksi syönyt?"

Knox pudisti päätään irrottamatta katsettaan Marigoldista.
"Olen ihan kunnossa", hän sanoi karheat, arpien kirjomat kädet ristittyinä, suutaan niitä vasten nojaten.
"Hae sinä vain itsellesi. Minä pidän Goldielle seuraa sillä välin."

Azalean kulmat painuivat jälleen alemmas, mutta hän nousi seisomaan ja siirsi tuolin syrjemmälle siltä varalta, että henkilökunta haluaisi päästä sängyn viereen.
"En viivy kauaa", hän lupasi suunnatessaan ulos huoneesta.
Ehkä Knox haluaisi hetken yksityisyyttä.

Yksityisyys tuntui yhdentekevältä. Knox tunsi olonsa tyhjäksi. Kyyneliä ei ollut enää jäljellä. Kouristava, kylmä pelko ja musertava syyllisyys olivat turruttaneet hänet odotuksen myötä, tuijottamaan tyhjyyteen poissaolevin, vainotuin silmin.
Yksi askel. Yksi askel ja Marigold ei olisi tässä.
Typerys.
Knox antoi päänsä vajota raskaana sängyn laitaa vasten.

Peitteellä lepäävä käsi liikahti ja Marigold avasi silmänsä.
Hän katseli hetken vierasta kattoa yläpuolellaan, yritti hahmottaa, oliko jostain syystä päätynyt nukkumaan joistakin lukuisista asuntolan vierashuoneista.
Ei, nyt ei oltu Texasissa.
Mutta katto ei kuulunut myöskään farmille. Ei hänen huoneeseensa, eikä Knoxin.
Hän räpäytti silmiään ja käänsi päätään.
Knoxie.
"..."

Knox vaistosi liikkeen ja kohotti päänsä, hieraisten kasvojaan saadakseen niille houkuteltua voimaa hymyillä.
"Hei kitten", hän sanoi ääni painuksissa ja taputti naisen reittä peiton läpi.
"Kaikki hyvin. Kättäsi hoidettiin vähän lisää. Nuku vain."
Marigold oli varmasti väsynyt ja kipeä, ehkä kuumeesta sekopäinen. Tarvitsi lepoa kipeästi.

Knox näytti hirvittävän väsyneeltä.
Marigold kurtisti kevyesti kulmiaan, miehen olisi ehdottomasti päästävä nukkumaan.
Hän olisi ilmaissut mielipiteensä ääneen, ellei puhuminen olisi tuntunut niin hirvittävän työläältä.
Jokin painoi nenää vasten.
Nainen kohotti kätensä pyyhkäistäkseen maskin kasvoiltaan.

"Äpäp", Knox kielsi ja tarttui nousevaan käteen, lukiten sen patjaa vasten.
"Olet sairaalassa ja tarvitset lepoa ja hoitoa."
Hän hymyili väsyneesti.
"Voimme leikkiä säännöillä sitten, kun voit hyvin ja olet taas kotona."

Marigold kurtisti kulmiaan.
Tilanteessa oli jotakin hyvin tuttua. Paitsi silloin he olivat olleet lähempänä kotia.
Kun Knoxia oli purtu.
Ja hän oli ollut se, joka oli istunut sängyn vierellä, vahtinut, etteivät johdot ja letkut sotkeutuneet toisiinsa.
Knoxin olisi pitänyt nukkua.
Säälittävän hiljaiset sanat saivat maskin huurtumaan. Jalka nykäisi peiton alla, hän halusi tökätä sillä miestä patistaakseen tämän lepäämään.

Knox tarttui liikkuvaan nilkkaan ja painoi sen sänkyä vasten.
"Älä käy riehumaan, kitten", mies vetosi ja puristi naisen kättä toisella kädellään.
"Tarvitset nyt lepoa – etkä halua, että kutsun hoitajan – hän vaikutti perinpohjaisen julmalta, sydämettömältä olennolta. Käyttäisi varmaan valtavia neuloja ja nauttisi siitä."

Se sai Marigoldin kulmat kurtistumaan.
Ei, hän ei halunnut tulla tökityksi neuloilla, ei edes niillä pienemmillä.
Sitä paitsi väsytti, luomet yrittivät painua kiinni aivan väkisin."
"... sinäkin."
Jalka nytkähti vielä toistamiseen voimattomana. Lepäämään siitä, hölmö mies.

Knox taputti nytkähtävää jalkaa ja nojasi taakse tuolissaan.
"Kaikki hyvin", hän vakuutti. Ainakin Marigold vaikutti omalta itseltään eikä ollut pudottanut järkeään tai kadottanut puhekykyään.
Tai mitä ikinä sivuvaikutukset saattoivat olla. Käsikin oli tallella.
"Nuku vain, Goldie." Hän istuisi tässä ja vahtisi naisen unta.

Marigold siristi silmiään.
Tämä ei jäisi tähän. Hän pakottaisi Knoxin nukkumaan, vaikka sitten joutuisi makaamaan miehen päällä pitääkseen tämän aloillaan.
Oli hän tehnyt niin ennenkin.
Mutta sitä ennen hän nukkuisi. Pienen hetken. Keräisi voimia, niin ettei sängystä nouseminen olisi tuntunut aivan yhtä mahdottomalta suoritukselta.
Marigold oli sikeässä unessa siinä vaiheessa kun Azalea palasi, ojentaen viileää mehupulloa Knoxia kohti.

Knox katseli Marigoldin unta lupauksensa mukaisesti, nojaten tuolinsa muoviseen selkänojaan. Missäköhän heidän huopansa olivat? Ehkä joku sairaanhoitajista oli pihistänyt ne lämmikkeeksi yövuoroonsa.
"Kiitos", hän sanoi ääni painuksissa ottaen tarjotun juoman vastaan ja siemaisi sitä.
"Hän oli äsken hereillä."

Azalea nykäisi tuolinsa takaisin sängyn viereen.
"Lääkärin mukaan hän on hyvässä kunnossa tilanteeseen nähden. Mitä se ikinä heidän jargonillaan sitten tarkoittaakaan."
Lääkäreiltä tuntui olevan mahdoton saada suoraa vastausta. He olivat kyllä olleet kovin innokkaita vakuuttamaan, ettei minkäänlaista hoitovirhettä ollut tapahtunut, sen jälkeen kun olivat tunnistaneet hänen vahvan amerikkalaisen puheenpartensa.
"Saatoin muuten siivota keittiönne kaapit. Ja korjasin kylpyhuoneen oven, se repsotti."

Knox katsahti Azaleaa kulmaansa kohottaen. No se selitti. Marigold todella oli äitinsä tytär.
"Kiitos", hän totesi arvellen sen sopivaksi vastaukseksi ja vilkaisi Goldieta.
"Minä olen täällä joka tapauksessa, joten voit kyllä mennä nukkumaan farmille, jos haluat", hän ehdotti.

"Taisin myös säikäyttää jonkun kämppäkavereistasi", Azalea jatkoi, kurtistaen kevyesti kulmiaan.
"En tosin tehnyt muuta kuin keitin kahvia, mutta mene ja tiedä."
Hän oikoi ajatuksissaan sairaalan vaaleansinistä peitettä.
"En varmastikaan saa vieläkään muutettua mieltäsi sen nukkumisen suhteen. Voisin käydä etsimässä ne huovat, jotka teillä oli mukana, ja tulla sitten aamusta päästämään sinut hetkeksi lepäämään."

Knoxilla oli aavistus kenet.
"Eiköhän hän selviä", mies arveli leppoisasti ja hieraisi väsyneitä kasvojaan. Hän katsahti uudelleen happinaamarin alla nukkuvaa naista.
Yksi helvetin askel.
"Kiitos, mutta minä saan levättyä ihan riittävästi täälläkin. Niin kauan kuin Goldie on sairaalassa, minäkin olen."

Voisikohan joku järjestää huoneeseen kenttävuoteen?
"Harkitsin hetken, että olisin voinut väittää olevani rakastajattaresi, mutta ehkei englantilainen huumorintaju olisi riittänyt."
Azalea istui aloillaan vielä hetken, mutta kun Goldie näytti nukkuvan rauhallisesti, hän nousi seisomaan.
"Etsin sinulle viltin."

Knox katsahti Azaleaa ja nauroi sitten käheällä vapautuneisuudella.
"Se olisi mitä suurin kunnia", hän vakuutti, "mutta voi olla, että englantilainen huumori on tämän hurmaavan sään sammuttamaa."
Ainakin jos muuan kämppäkaverista saattoi jotain päätellä. Ehkä kyseisen kämppäkaverin pitäisi oppia rentoutumaan useammin. Tequilapullo taisi olla vajaa.
"Minä selviän kyllä tässä, älä huoli."

"Sitä minäkin epäilin", Azalea hymähti ja taputti Knoxin hartiaa ennen kuin poistui huoneesta.
Hän palasi jonkin ajan kuluttua, mukanaan siististi viikatut huovat.
"Nämä olivat päätyneet pyykkiin", hän hymähti, levitti toisen huovan Marigoldin päälle ja ojensi toista Knoxia kohti.
"Haisevat hiton pahalta, mutta ainakin ne ovat puhtaita."
Hän alkoi tyhjentää taskuistaan suklaa- ja myslipatukoita yöpöydälle.

Knox taitteli toisen Marigoldin jaloille. Hän voisi vetää sen päälleen, jos päätyisi palelemaan tai asettumaan aloilleen tarpeeksi pitkäksi aikaa malttaakseen kääriytyä siihen.
"Mukava huomata, ettei hän näänny nälkään", hän sanoi katsellessaan ruokavarastoa.

Azalea vilkaisi Knoxia silmäkulmastaan.
"Äidin luontainen vaisto ruokkia lastaan", hän huomautti, tasapainotellessaan viimeisen suklaapatukan kasaan ennen kuin ojensi kätensä pörröttääkseen miehen hiuksia. Olkoon, että tämä oli aikuinen, mutta juuri tällä hetkellä kovin nuori hänen silmissään.
"Mutta ovat nämä sinullekin. Kun kerran aiot istua siinä."

"Kiitos, enköhän minä selviä", Knox vastasi ja soi naiselle hymyn, kun tummat, lyhyet hiukset saivat pörrötystä osakseen.
Painajainen ei jatkuisi ikuisesti. Marigold toipuisi ja palaisi kotiin. Ja kaikki olisi hyvin.

"Parempi olisi, Goldie ei ole lainkaan tyytyväinen, jos et pidä itsestäsi huolta."
Azalea vilkaisi pöydälle kokoamaansa ruokavarastoa ja kurtisti kevyesti kulmiaan. Ei kovinkaan ravitsevaa, mutta sillä piti nyt mennä, kahvion muhjuiset voileivät menisivät vain huonoiksi, jos seisoisivat huoneenlämmössä liian pitkään.
"Tahdotko, että tuon jotakin farmilta?"

"Luultavasti ei", Knox myönsi ja katsahti nukkuvan naisen kasvoja.
"Hän huolehtii koko farmin asukkaista." Mitenköhän he olivat selviytyneet ennen Goldien tuloa? Farmi oli ollut taistelutanner hänen ja Pearlin välillä, yritys vältellä näkemästä kämppiksiä turhan paljoa.
"Ei tarvitse, kiitos. Minä selviän täällä. Katson hänen peräänsä. Soitan, jos hänen tilassaan tapahtuu muutoksia."

"Sellainen minun tyttöni on", Azalea totesi ylpeästi hymyillen.
Oli kai helppo kasvaa huolehtivaiseksi, kun ympärillä pyöri jatkuvasti suuri määrä ihmisiä, jotka olivat kiireisiä töissään.
Hieno tytöstä oli kasvanut, vaikka Azalea tunsikin joskus huolta siitä, ettei ollut ehtinyt huomioida lapsiaan niin paljon kuin nämä olisivat ansainneet.
"Hyvä sitten. Tulen vapauttamaan sinut aamulla vahtivuorosta, heittäydyt sitten vaikka lattialle hetkeksi pitkäksesi. Nähdään aamulla, Goldie."
Nainen kumartui suukottamaan tyttärensä otsaa ja sukaisi Knoxin hiukset takaisin ojennukseen ennen kuin suuntasi ulos huoneesta.

"Sellainen", Knox myönsi ja hieraisi kasvojaan levottomana.
"Nuku hyvin, Azalea", hän toivotti Marigoldin äidille ajatukset hajamielisinä harhaillen, ennen kuin keskittyi jälleen tehtäväänsä ja valmistautui yön läpi jatkuvaan vahtivuoroonsa Goldien sängyn vierellä.
Hän olisi tässä, tapahtui mitä hyvänsä.

Yö sujui edellistä rauhallisemmin.
Marigold havahtui pari kertaa hereille, mutta oli liian tokkurainen tehdäkseen muuta kuin katsellakseen hetken samein silmin kohti kattoa ennen kuin vaipui takaisin uneen.
Kun hän sitten aamulla avasi silmänsä, olo oli jo parempi, ajatus ei kulkenut aivan yhtä takkuisena. Hengitys kulki hyvin, lisähappea ei tällä hetkellä enää tarvittu.
Hän räpäytti pari kertaa silmiään ja antoi sitten katseensa kiertää huoneessa, joka ei ollut hänen omansa. Ei hieman vetoinen makuuhuone farmilla.

Uskollinen vahti oli nukahtanut. Knox oli raahannut tuolin lähemmäs sängyn reunaa, mutta keikahtanut silti uhkarohkeasti eteenpäin. Pää lepäsi sängyn laidalla, takapuoli viipyi tuolissa ja keho tasapainotteli välissä uhmaten fysiikan lakeja. Väsymys ja koneiden monotoninen piipitys olivat saaneet miehen keskittymisen lopulta harhautumaan, ja Knox oli vajonnut sekaviin, levottomiin uniin.

Marigold räpäytti silmiään.
Voi muruparka...
Hän epäröi hetken, katsellen miestä, joka nukkui painovoimaa uhmaten pää sänkyä vasten nojaten.
Jos jokin huoneessa liikahtaisi, putoaisiko Knox lattialle? Satuttaisi itsensä?
Lopulta hän otti riskin ja ojensi kätensä pyyhkäistäkseen miehen hiuksia.

Knox hätkähti hereille.
Liike siirsi tuolin kauemmas, ja mies muksahti polvilleen sängyn reunan alapuolelle kolauttaen sitten päänsä sängyn pohjaan, kun yritti ylös.
”Huomenta”, hän tervehti hangaten päätään, suoristautui ja veti tuolin takaisin pyllynsä alle.
”Kuinka voit?” hän kysyi kysyi ja painoi kätensä otsalle testatakseen kuumetta.

Marigold räpäytti silmiään ja yritti kohottautua pystympään asentoon nähdäkseen, kuinka Knoxin oli käynyt - tai rehellisesti sanottuna, tarkistaakseen ensin, minne mies oli kadonnut.
Ajatuksen kulkivat yhä hieman hitaina.
"Muru, sattuiko?" hän huolehti, ja joutui selvittämään kuivalta tuntuvaa kurkkuaan. Ääni kulki hieman käheänä, mutta otsa ei hohkannut enää yhtä kuumana.
"Ihan hyvin. Vähän väsyttää. Minä... olen sairaalassa?"

Knox hieroi edelleen hajamielisesti takaraivoaan ja silitti Marigoldin poskea, ennen kuin nojasi taakse tuolissaan.
”Ei hätää, kitten. Olet vain vielä hieman sekava hyperunesta”, Knox vastasi rauhoittaen ja silitti naisen hiuksia.
”Olemme matkalla Marsiin, muistatko?”

"Oh."
Marigold räpäytti silmiään ja hieraisi varovasti kasvojaan kädellään, jonka liikettä seurasi kanyyliin kiinnitetty tippaletku ja johto, joka uhkasi sotkeutua peitonkulmaan.
Kulmat kurtistuivat hetkeksi, kun nainen mietti.
"Et hankkinut minulle ikkunapaikkaa", hän totesi pettyneenä, kääntäen katseensa Knoxiin.
"Ja olet itse juhlinut koko matkan. Tummat silmänaluset."

”Pahoittelut”, Knox sanoi, suoristautui ja painoi suukon Marigoldin otsalle. Sentään nainen oli tajuissaan.
”Viime hetken lähtö. Kuinka sinä voit? Onko kovin paha olo?”

"Se oli hyvin ajattelematonta, muru. Tiedät, että rakastan juhlia, kun maapallo pienenee ikkunan takana."
Marigold antoi kätensä valahtaa takaisin peitteelle ja sulki silmänsä.
Olisi voinut helposti nukahtaa uudelleen vielä hetkeksi.
"Tekee mieli jäätelöä."

”Jäätelöä?” Knox toisti silitellen vaaleita hiuksia ja hymyili, kellertävät silmät siristyen.
”Mitä makua saisi olla?” hän tiedusteli ja vilkaisi huoneen seinällä sulassa sovussa muiden koneiden kanssa tikittävää kelloa varmistaakseen, että nyt oli aamu ja hän löytäisi paikan, josta tuoda naiselle jäätelöä.

"Jäätelöä", Marigold myönsi melkein pahoittelevana.
Ruokahalu tuntui olevan palaamassa. Iltaan mennessä hän söisi varmasti kuin pieni hevonen, jos jaksaisi pysytellä hereillä siihen saakka.
"Kirsikkaa?"
Hän kurtisti kulmiaan epävarmana.
"Tai kinuskia. Maapähkinävoita... Suklaakin käy."

"Selvä", Knox vastasi, painoi suukon Marigoldin otsalle. Puoli tuntia myöhemmin hän palasi mukanaan kulho, jossa oli kinuski- ja suklaajäätelöä, lämpäre maapähkinävoita sekä aimo pallo B&J Cherry Garciaa.
"Ole hyvä", Knox sanoi istahtaen alas ja tarjoutui pitelemään kulhoa, kun nainen söi.

Marigold oli jaksanut pysytellä hereillä, mutta osittain sen ansiosta, että lääkäri oli käynyt aamukierrollaan hänen luonaan.
Ilahtunut, melkein hämillinen hymy kohosi hänen huulilleen, kun Knox palasi jäätelön kanssa.
"Voi muru, mistä asti jouduit hakemaan..."
Hän kohottautui parempaan asentoon tyynyjään vasten ja otti lusikan hieman kömpelösti vasempaan käteensä.
Olisi pitänyt harjoittaa sitä enemmän.
"Oletko nukkunut yhtään?"

"Osaan olla hurmaava halutessani", Knox muistutti. Häpeilemätön flirtti tuotti usein mieluisia tuloksia.
"Mitä jos minä käytän myös lusikkaa ja sinä nautit vain jäätelöstä?"

Marigold kurtisti kulmiaan.
Knox ei ollut vastannut. Mutta tummat silmänaluset taisivat kertoa totuuden tämän puolesta.
Hän vilkaisi kättään ja ojensi sitten muovisen lusikan miehelle, kehräten pehmeästä naurusta.
"Vie välillä lusikallinen omaankin suuhusi."

Mies sipaisi vaaleita hiuksia, ennen kuin poimi lusikan ja tarjosi tunnollisesti lusikallisia erimakuisia jäätelöitä Marigoldin suuhun.
"Kuinka pahasti käteen sattuu, kitten?"

Marigoldin lämpimänvihreät silmät siristyivät onnellisesti. Katse ei ollut enää aivan yhtä utuinen kuin aiemmin, jos ei nyt vielä täysin tässä maailmassakaan.
"Ei hätää, muru, ei tee enää kipeää", hän vakuutti.
"Ja lääkärin mukaan tulehdusarvot olivat lähteneet laskuun."
Hän oli melko varma siitä, ettei tapaaminen ollut ollut unta.

"Mukava kuulla", Knox vastasi, vaikkei ollutkaan vakuuttunut, ettei se ollut houretta. Ehkä hänen ei pitäisi vitsailla – luoja tiesi, kuinka pahasti hän vielä sekottaisi kuumeisen naisen. Mies ojensi lusikallisen kirsikkajäätelöä Marigoldin suuhun.
"Muistathan, että äitisi on täällä?"

Marigold ei ollut varma, oliko jäätelö maistunut koskaan niin hyvältä. Karhea kipu, joka oli vaaninut kurkussa, tuntui helpottavan jokaisen lusikallisen myötä.
Knox oli niin uskomattoman kultainen.
Vaaleat kulmat painuivat hieman alemmas.
"Luulin, että näin unta."
Ja kuten aina, kun paha mainittiin, paha ilmaantui. Ovelta kuului nopea koputus, ja Azalea kurkisti sisään huoneeseen.

Knox vilkaisi koputuksen suuntaan, kauhaisi ison lusikallisen kinuskijäätelöä ja maapähkinävoita ja tarjosi sitä Marigoldille. Ihan siltä varalta, että äiti paheksuisi jäätelöä.
"Huomenta", hän tervehti.
"Goldie voi jo vähän paremmin. Saitko sinä nukuttua?"

Marigold nauroi kehräten, kun onnistui tökkäämään ensin nenänsä lusikkaan.
Ehkä lääkkeet vaikuttivat edelleen, mutta ainakin hän jaksoi olla taas hyvällä tuulella.
"Minä huomaan", Azalea hymähti ja seisahtui sängyn vierelle, kumartuen suukottamaan tyttärensä otsaa.
"Ruokakin näyttää maistuvan. Toin sinulle kahvia, Knox."

"Kiitos", Knox vastasi ottaen juoman vastaan ja siemaisi sitä kiitollisena. Kofeiini teki terää.
Hän hillitsi halunsa kumartua suutelemaan jäätelön pois Marigoldin nenänpäästä ja käytti sen sijaan hihaansa, pyyhkäisten naisen kasvoja hellästi.
"Maistuuko vielä, kitten?"

"Mmh", Marigold myönsi.
Hän oli niitä tyttöjä, jotka söivät jäätelöpurkin tyhjäksi onnellisesti itsekseen.
Azalea kohensi peitettä, vilkaisi yöpöydälle koottua suklaa- ja myslipatukoiden varastoa ja sitten Knoxia.
"Muistaakseni vannotin, että olisi sinun vuorosi nukkua kun palaan."

Knox kohotti kahvikuppiaan.
"Kofeiinilla jaksaa hyvin päivän", hän vakuutti ja otti uuden, pitkän kulauksen. Sitten hän ojensi Marigoldille suuren lusikallisen jäätelöä.
"Saiko farmilla nukuttua vai käyttäytyivätkö kämppäkaverit huonosti?"

Azalea loi Knoxiin skeptisen katseen ja nykäisi tuolin lähemmäs sänkyä, istahtaen alas.
"Nukuin kuin tukki. Kovin oli hiljaista, ellei eläinten aarioita yölle lasketa mukaan. Ja aamulla oveni takana odotti pullea haisunäätä, se oli varsin jännittävää."
Hän valikoi yhden myslipatukan ja asetti sen miehen reidelle.
"Se oli Pavlov", Marigold totesi hymyillen.

Knox katsahti mustaan farkkuun verhotulle reidelle tasapainotettua myslipatukkaa huvittuneena ja tarjosi Marigoldille uutta lusikallista jäätelöä, nyt rikkaan suklaista maapähkinävoin kera.
"Onko unissasi tullut vastaan sopivia nimiä gepardeillemme?"

Marigold siristi mietteliäästi silmiään.
"Luulisin niin. En vain ole varma, muistanko", hän myönsi onnettomana, ja vaikeni nielaistakseen lusikallisen hyvin suklaista jäätelöä.
Hän alkoi käydä taas uneliaaksi, vaikka oli tainnut vasta herätä.
"Se oli joku kuningatar..."

"Olen edelleen sitä mieltä, että Yksi ja Kaksi ovat ihan käyvät nimet", Knox vastasi naurahtaen ja sipaisi Marigoldin hiuksia. Hän laski tehokkaasti tyhjentyneen kulhon sängyn vieressä olevalle tasolle, kun nainen kävi uneliaaksi ja hän peitti itsekin haukotuksen käteensä.

Marigold kurtisti kulmiaan.
"Muru, ei. Ei sellaisia nimiä voi antaa lapsille", hän mutisi unisesti, ja antoi lopulta periksi voimalle, joka painoi silmäluomia vastustamattomasti kiinni.
Ehkä nimet palaisivat unessa, ennen kuin gepardit olisi tuomittu kulkemaan nimillä Yksi ja Kaksi.
Azalea tökkäsi vihjailevasti myslipatukkaa.
"Ruokaa äänen suuntaan ja sitten unet. Haluaisitko käväistä farmilla? Minä kyllä vahdin Goldieta."

Knox työnsi myslipatukan housujensa takataskuun, mihin se saattoi unohtua hyväksi hetkeksi.
"Hyvä on, hyvä on. Voin lähteä käymään kotona suihkussa ja vaihtamassa vaatteita. Palaan viimeistään iltapäivällä", hän sanoi vilkaisten NASA-teknologiaa jäljittelevää kelloaan. Ehkä pitäisi tarkastaa eläintenkin tila.

"Yritä nukkuakin hetki, me pärjäämme täällä kyllä."
Azalea taputti sikeässä unessa olevan tyttärensä kämmenselkää.
"Soitan, mikäli jotakin paikalle ryntäämisen arvoista tapahtuu."
Lääkäri, jonka hän oli säikäyttänyt puolikuoliaaksi, oli ainakin vakuuttanut, että kaiken pitäisi olla hyvin.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1651
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: I've got a tiger by the tail   Ma Helmi 26, 2018 5:50 pm

Lauantai 24. helmikuuta 2018 - alkuilta, Norwood Farm, Hexham

Ilta olisi Fridan ongelma, luojalle kiitos siitä. Samoin huomisaamu. Wesley oli aivan varma että hän hajoaisi tuhanteen palaseen, jos yrittäisi olla tyyni eläinten lähellä enää sekuntiakaan. Vanhemmat olivat nyppineet miestä pian kuukauden päivät Sledmere Hallista käsin.
Hän oli valmis tappamaan vanhempansa jotta saisi sekunnnin rauhaa. Ruokaa lämmittävä mies onnistui polttamaan kätensä, sihahti ja työnsi kättä kylmän veden alle.
"Vittu saatana! Jumalauta!" Ei ollut Wesleyn päivä.
Ei tosiaan.

Knox pysähtyi ovelle katsomaan keittiössä riehuvaa Wesleytä. Edelliset päivät – vai viikot? – sairaalassa viettänyt mies oli menettänyt rusketuksensa samalla kuin ajantajunsa. Sairaalasängyn vieressä vietetyt yöt olivat heittäneet kellertävien tiikerinsilmien alle tummat, purppuraiset varjot.
Väsymys painoi leveitä, lihaksikkaita hartioita alas. Mutta sentään Marigoldin tila oli nyt vakaa. Azalea soittaisi, jos jotakin tapahtuisi.
”Kaikki hyvin?” hän kysyi tuupaten ulko-oven kiinni, polkaisten kengät naulakon vierelle ja siirtyen avoimen tilan poikki keittiön puolelle.

Edelleen Knoxia noin kymmenen astetta kalpeampi englantilaismies kääntyi katsomaan pomoaan, käsi edelleen hanan alla.
"Poltin käden. Muuten ihan saatanan loist--" puhelin soi ja kun Wesley ei muuta keksinyt, mies työnsi sen jääkaappiin. Akku loppuisi kylmässä nopeammin

Knox kohotti tummaa kulmaansa, laski puhelimen, avaimet ja lompakon keittiösaarekkeelle ja istahti jakkaralle, jonka jalkoja Minerva oli nakerrellut aikansa kuluksi.
”Jep. Sitä täälläkin”, hän sanoi ja antoi pään vajota käsiinsä.

Wesley veti kiharaisia hiuksia vapaalla kädellä kasvoiltaan ja katsoi miestä huolissaan.
"Miten hän...?" Wesley kysyi varovasti.
"Olisiko nukkuminen mitään?"

"Vakaa", Knox vastasi ja hankasi väsyneitä kasvojaan. Lääkäreistä ottanut kukaan selkoa.
"Äitinsä kanssa nyt." Mies antoi katseen kiertää avointa alakertaa.
"En halua nukkua. Mutta lasillinen kelpaisi. Tai koko pullo."

Wesley nyökkäsi. Se riitti ja tuskin hän enempää saisikaan. Wesley mietti heten.
"... Pakko sanoa että minullekin." Puhelin värisi jääkaapissa.
"Mutta ei sitä maaliliuotinta."

"Mitä Fridalla on?" Knox kysyi pyyhkäisten hiuksiaan ja katsahti merkitsevästi soivaa jääkaappia.

Wesley vilkaisi jääkaappia ja sitten Knoxia.
"Älä kysy." Mies totesi hiljaa.
"Ehkä kylmä kuluttaa akun nopeammin." Jos hän sammuttaisi puhelimen, helvetti olisi vain lahjakkaammin irti.
"Fridalla on luultavasti oluen lisäksi - olueen et uskalla koskea - kymmeniä pulloja joiden pohjalla on viisi senttiä juomaa, mutta hän ostaa uuden, koska ei tee sillä lirulla mitään kuin tule vihaiseksi." He olivat asuneet Fridan kanssa liian kauan samassa asuntolassa.

"Voimme siis tehdä hänelle palveluksen", Knox totesi.
"Laitapa pulloa pöytään, Wes."

Wesley puuskahti ja kumartui kaapille, jonka Frida oli ominut massiiviselle alkoholivarastoilleen.
"Miten sen naisen maksa kestää vielä..." Wesley mutisi, suoristautuen pullon kanssa jonka sisältö näytti enemmänkin virtsanäytteeltä.
"Siedätkö hunajaa? Kuka haluaa hunajavodkalikööriä..."

Knox siristi silmiään epäillen.
"Mitä muuta siellä on?"

"Kirsikkalikööriä, ehkä? Ja... Seljankukka jotakin. Espressovodkaa, absinttia... Miten se nainen ei ole jo kuollut maksakirroosiin!?" Wesley nosteli pulloja kaapista.

"Absintti voisi toimia", Knox pohti hieraisten leukaansa. Pitäisi ajaa sänki pois.

Wesley vilkaisi pulloa.
"... Knox. Tässä on 70% prosenttia alkoholia." Wesley laski pääkallon muotoisen pullon pöydälle ja mulkaisi mustaa nestettä.
"Miten se voisi olla hyvä idea?"

"En tiedä. Sitä ei tarvitse juoda paljoa?" Knox ehdotti, joskin tutki pulloa empien.
"Onko se juotavaa eikä viemärinavaajaa?"

Wesley avasi korkin, joka popsahti kumeasti auki ja haistoi. Hän oli aika varma että nenäkarvat kärventyivät.
"Plah! Helvetistäkö minä tiedän..."

"Haluatko kokeilla ensin?" Knox kysyi hymyä suupielessään.

"Toki, tietenkin hyvä herra. Olenhan minä aina halunnut kohdata runollisen mustan kuoleman." Wesleyn puheessa viipyi sarkastisena ylhäistön nuotti. Mies otti vesilasin viereen ja kaatoi pieneen shottilasiin absinttiä. Yskäpuuska sen jälkeen sai kasvot hehkumaan punaa. Silti mukavampaa kuin Andyn vieminen kotiin näytille.

Knox seurasi uteliaisuudella. Wesleyhän oikeasti otti shotin absinttiä ja selvisi hengissä. Mies nousi ottamaan lasin itselleenkin, täytti sen ja kippasi suuhunsa. Olipas siinä... Potkua.
"Haluatko toisen?" hän kysyi yskäisten.

Wesley oli vaipunut kaiken epätoivon toiselle puolen kuukauden aikana.
"... Kaada vain niin se on sitten loppu." Siitä riittäisi molemmille toinen.

Knox kallisti pulloa molempien lasien ylle ja nosti sitten omaansa surullista maljaa varten.
"Humalalle."

Wesley nosti lasia ja heitti sen nieluunsa. Yskäpuuska ja vesituoppi tyhjäksi. Sitten meni hermo puhelimen värinään. Mies avasi jääkaapin oven ja vastasi.
"Iltaa, Wesley Dalton puhelimessa." Miehen ääni tihkui peittelemätöntä sarkasmia, puheen soljuessa aivan erilaisella tavalla.
"Minulla on ollut kiireitä. Niin, töitä, kyllä. Ei, en minä suinkaan välttele sinua, Ethel-rakas. Ei, en koskaan välttelisi vanhempiani." Keskustelu jatkuu hetken yhtä naurettavan kohteliaana ja mies työnsi puhelimen jääkaappiin. Ja nappasi sen kirsikkaliköörin.

Knox seurasi toinen kulma koholla, alkoholi vatsaa poltellen ja nyökkäsi sitten päättäen mennä virran mukana. Humala taitaisi tehdä Wesleyllekin hyvää. Hän ojensi lasinsa lähemmäs.

Wesley kaatoi sitä likööriä vesilasina käyttämään lasiinsa. Hän otti kulauksen ja näytti yllättyneeltä. Hyvää.
"Sisko soitti."

Knox ei täysin jakanut Wesleyn mielipidettä alkoholin mausta. Kellertävät silmät siristyivät, mutta mies tyhjensi lasinsa miehekkäästi.
"Looginen syy pitää puhelinta jääkaapissa."

"Eikö?" Wesley jäi siemailemaan siitä. Se oli oikeasti hyvää. Riittävän makeaa.
"Pitäisit sinäkin jos sinulle soitettaisiin tähän tahtiin kuukauden. Tulisi suosittu olo jos puhelut eivät tulisi Lontoosta ja Leedsistä."

"Ne voisivat loppua, jos niihin vastaisi, sanoisi, ettei halua puhua tai pitäisi puhelimen kiinni", Knox vastasi katsellen tyhjentynyttä lasiaan.
"Mutta kai se jääkaappikin toimii."

"Eip." Wesley totesi tyynesti.
"Ne eivät lopu ennen kuin käyn Andyn kanssa Sledmere Hallissa."

"Ehkä sinun pitäisi käydä Se... Missä se olikaan", Knox sanoi kohauttaen olkiaan. Absintti poltti edelleen vatsaa.

"Leedsissä. Sledmere hall. Haluatko syyn miksi ei?" Wesley otti puhelimen jääkaapista ja avasi googlesta kuvia vaikuttavasta kartanosta.
"Montako syytä haluat? Ei."

"Sitten olet kai tuomittu pitämään puhelinta jääkaapissa", Knox vastasi häivähdys hymyä suupielessään.

"Menen kun ehtii." Nyt oli hyvä vedota töihin, ei ehtinyt.
"Se on ihan kamalaa. Ihan oikeasti. Herra Wesley, iltapäivätee on pikkusalongissa." Mies matki pelottavan hyvin perheen hovimestaria pikkurilli pystyssä.
"Herbie, haisunäätä pois sohvalta."

Knox kohotti kulmaansa.
"Kuulostaa kamalalta kohtalolta", hän sanoi ja vilkaisi kaappia kohti, vaikka tunsikin alkoholin veressään.
"Mitä muuta Fridalla on?"

"Voi kuule. Vasta lämmittelen. Ihme kun ei pidä laulaa God Save the Queenia ennen nukkumaanmenoa." Wesley veti kirsikkaista juomaa kauemmas. Hän voisi juoda sen.
"Vo... Vodqila?"

"Vodqila?" Knox kurtisti kulmiaan, heilautti kättään ja nousi ylös hapuilemaan kaappien päällystää.
"Ha", hän totesi löytäessään tequilapullon, josta oli viimeksi jakanut myös Wesleylle. Harmi, että limet taisivat olla loppu.

"Vodqila. Tämä on..." Wesley siristi silmiään. Kyllä hän vielä osasi lukea.
"Tequilan ja vodkan sekoitus. Anteeksi, kuka tätä haluaa juoda?"

"Tiedä siitä", Knox vastasi istahtaen takaisin nakerretulle jakkaralleen ja hulauttaen tequilaa lasiinsa.
"Haluaako Andy mennä Se... Sle... Mikä se nyt olikaan?"

Wesley kohotti kulmiaan. Se ei ollut noin vaikea nimi. Wesley veti omaa shottilasiaan kauemmas. Ei, tuohon hän ei koskisi. Hän pysyisi kirsikkakakulta maistuvassa liköörissä. Kun sitä vielä oli surullinen liru.
"Sledmere Hall. Ja en ole vielä kys--" Wesleytä alkoi naurattaa. Aivann hallitsemattomasti.

Knox siemaisi tequilaa ja kohotti kummastuneena kulmaansa.
"Hyvä, että on hauskaa."

"M-minun piti huomenna mennä shoppailemaan johonkin S-sylvian ja Andyn kanssa..." Ei, hän ei olisi menossa. Absintti toi hysteerisen naurun ja vauvakirahvin esiin paljon nopeammin kuin tequila aiemmin.

"Katso kun olen menossa." Wesley naurahti, vakavoituen samaa kyytiä.
"Knox." Mies totesi tyynesti.
"Hän tulee kuntoon."

"Toivottavasti", Knox vastasi ontosti ja tyhjensi lasinsa, rystyset jännittyen sen ympärillä.
"Yksi askel. Yksi vitun askel, ja hänelle ei olisi tapahtunut mitään."

Wesley nielaisi. Hän ei tiennyt pelkäisikö miehen riehaantuvan vai ei.
"Ja yksi taaksepäin." Ja silloin olisi tapahtunut ties mitä.
"Marigold tulee kuntoon. Vahva nainen."

"Niin", Knox vastasi vailla luottoa sanoihinsa. Kuume oli ollut sinnikäs, tulehdukset hyökkäsivät uudelleen. Marigold kiidätettiin leikkaussaliin, ja hänet pyyhkäistiin sivuun odottamaan uutisia.
"Hän voi kuolla, koska minä olin askeleen verran huolimaton."

Wesley veti syvään henkeä. Sopiko Knoxia halata? Hän ei osannut taputtaa miehekkään lohduttavasti.
"Ei kuole. Etkä sinä ole huolimaton eläinten kanssa." Sen hän tiesi sanoa.

"Wes, Zephyr hyökkäsi. Se puri hänen kättään, koska minä käskin häntä nostamaan käsivarren kaulalleen juuri ajoissa", Knox ähkäisi ja painoi pään käsiinsä.

Wesley nielaisi. Hän kiersi pöydän ja laski varovasti käden Knoxin selälle. Melkein yhtä varovasti kuin hän koski kissoja.
"Teit kaikkesi. Aina on riski eläinten kanssa. Knox, ei auta että lyöt itseäsi. Se ei paranna Marigoldia, eikä se auta sinuakaan."

"Minun olisi pitänyt huolehtia hänestä", Knox mutisi käsiensä takaa.
"Voin olla huolimaton yksin. En olisi koskaan saanut viedä häntä sellaiseen vaaraan."

Wesley hieroi kevyesti miehe selkää. Mitä tässä nyt piti tehdä? Naisia saattoi halata, sitä ei kyseenalaistettu. Ehkä ei kannattaisi kokeilla.
"Sitten et vie enää."

Knox tyhjensi lasinsa ja antoi pään jäädä lepäämään käsien varaan. Katumus ei koskaan ollut ollut hänen vahvoja puoliaan, mutta nyt hän ei tuntunut voivan muuta tehdäkään. Yksi askel, sinä saamarinmoinen idiootti.
"Vitut."

Wesley kohotti kulmiaan. Vitut? Selvä.
"Keskity olemaan hänen tukenaann. Itsesyytös ei pelasta ketään eikä muuta mitään."

"Hyvä ajatus", Knox vastasi kohottaen päänsä ja hieraisten kasvojaan.
"Koska olenkin vain pelannut korttia sairaalan odotushuoneessa tähän mennessä."

"Knox!" Wesley ärähti kevyesti.
"Minä en tiedä mitä sanoa. Tiedän ettet pelaa korttia, minä tiedän että olet kuolla huolesta, mutta tuo ei kuitenkaan auta ketään. Marigold tulee kuntoon." Mies ei suostuisi uskomaan muuta.

Knox nosti tequilapullon huulilleen jaksamatta leikkiä lasin kanssa enempää. Tietenkin Marigold tulisi kuntoon, ja painajainen loppuisi joku päivä.
"Joten, shoppailemaan Andyn ja jonkun kanssa?"

"Sylvia." Wesley pudisteli päätään.
"... Ystävä - ? - lapsuudesta. Vanhempani yrittivät kihlauttaa minua häelle kun käytin vielä polvimittaisia housuja ja olin kokoluokkaa vaahtosammutin. Tai pikemminkin siitä asti, siihen asti kun Sylvia meni naimisiin."

Knox kohotti kulmiaan.
"No johan. Sehän kuulostaa dramaattiselta. Ja nyt viet hänet shoppailemaan Andyn kanssa?"

Wesley nojautui pöytätasoa vasten ja otti kulauksen sitä kirsikkajuomaa. Se oli oikeasti niin hyvää.
"Sylvia auttaa ostamaan Andylle vanhempieni edessä käytettäväksi sopivia vaatteita. Heillä on jo tarpeeksi aseita Andya vastaan, ei tarvita vielä mahdollisuutta arvostella vaatteita."

"Ei kai Andyssä vikaa ole? Mukava tyttö", Knox totesi hämmentyneenä.

Wesley pudisteli päätään.
"Meidän vai yläluokkaisten, vanhanaikaisten ja takakireiden porvarien näkökulmasta?"

"Te englantilaiset olette hulluja...", Knox totesi ja hörppäsi tequilapullosta, alkoholi vatsaa poltellen.
"Kauanko te olette olleet yhdessä Andyn kanssa?"

"Kerro jotain mitä en tiedä." Wesley laski tyhjän lasin pöydälle ja kaatoi loput siitä tummanpunaisesta nesteestä lasiinsa.
"Kolmisen kuukautta."

"Kappas, onneksi olkoon?" Knox vastasi ja läimäisi Wesleyn olkaa.
"Minulla ei ollut aavistustakaan, ennen kuin esittelit hänet."

Wesley ähkäisi ja oli onnellinen ettei pidellyt lasia sillä hetkellä.
"Se oli syvästi tarkoituksenikin."

"Niinkö? Miksi?" Knox kysyi kummissaan. Tietenkin Wesley oli reagoinut voimakkaasti tietoon siitä, että hän tunsi Andyn ennestään. Miksi, hänellä ei ollut aavistustakaan.

Wesley kohautti olkiaan.
"En tiedä?" Mies kokeili varovasti, ottaen pitkän kulauksen. Hän tuoksuisi huomenna kirsikalta ja vanhalta viinalta.
"Olisiko kukaan edes uskonut." Mies naurahti ääni alkoholista käheänä.
"Minulla oli hyvä yritys pitää asia piilossa. Ei meillä kotona huudeltu sellaisesta."

"Ei kai sinulla ole tapana valehdella?" Knox kysyi kohottaen kulmaansa.
"Miksi ei uskottaisi?"

"Knox, uskotko todella että minä osaisin valehdella vaikka yrittäisin?" Mies ei voinut olla nauramatta. Se ei tosiaan onnistunut, mitenkään päin. Wesley oli surkea.
"Noh, en minä tiedä. Jaaa ehkä halusin pitää teidät hullut asuitoverit kimpustani ja kiusaamasta." Mies virnisti.

"Kuka sinun kimpussasi on kiusaamassa?" Knox kysyi jälleen kummastuneena. Pitiköhän hän itsensä erossa kommuuninsa ihmissuhteista turhankin tehokkaasti.

"Noh! Ei pahalla tavalla. Mutta sinä tiedät minut, en kestä leikkimielistäkään kiusoittelua selvänä muuttumatta tomaatiksi." Wesley lohdutti naureskellen. Alkoholi rentoutti.

"Ei mutta kuka sinua sitten kiusoittelee?" Knox kysyi.

"Marigold, Frida." Wesley totesi tyynesti.

"Julma kohtalo, selvästi", Knox vastasi ja nosti pullon huulilleen.

"Eikö?" Mies pyöräytti tummanpunaista nestettä lasissa.
"Enkä halunnut säikäyttää Andya. Täällä kun on vähän äänekästä."

Knox esti itseään huomauttamasta, että olihan Andy vieraillut farmilla monta kertaa ennenkin. Niin, se tuntui olevan Wesleylle herkkä paikka.
"Hauska juttu, että olet löytänyt jonkun", hän sanoi.

Ei kannattanut. Ei tosiaan kannattanut vetää siitä narusta.
"Mmmm. Jonkun, jonka vanhempani repivät kappaleiksi." Wesley tyhjensi lasin pitkällä kulauksella ja tavoitteli käsiinsä sen vodkapohjaisen hunajaliköörin.

"Miksi antaisit heidän tehdä niin?" Knox kysyi hämmentyneenä.

"He eivät kysy." Wesley vain yrittäisi pitää Andyn ehjänä.

"Minä vain käskisin vanhempiani kohtelemaan rakastamaani ihmistä kauniisti, ja jos he eivät suostu, lähdemme ulos syömään", Knox kohautti olkiaan.

"Hei, en ole ymmärtänytkään kokeilla tuota..." Wesley mutisi hiljaa.
"Ei sillä että olisin ikinä vienyt ketään sinne. Enkä haluaisi nytkään. Mutta jos käymme kerran, saann olla rauhassa. Koska sitten olen se kelvoton poika joka otti vielä kelvottoman naisenkin." Wesley otti pitkän kulauksen sitä likööriä.
"hyi."

"Antaisitko perheesi kutsua Andyä kelvottomaksi?" Knox kysyi.

"En." Wesley nielaisi ja otti uuden kulauksen. Miksi hitossa hän joi sitä edelleen?
"Eivät he onneksi sitä Andylle sanoisi. Minulle, jälkikäteen. Taas yksi asia mistä saisin kuulla kunniani. 'Herbie, olet jo aikuinen mies, sinun ei pitäisi leikkiä enää. Asettuisit aloillesi, ottaisit vakavasti otettavan työn, lakkaisit sen pupuje paijaamisen ja tekisit kuten odotetaan.' Ja vitut." Wesley puuskahti.

"Miksi sinä kuuntelet tuollaista?" Knox ihmetteli ymmärtämättä.

"Kun keksit miten se loppuu, tervetuloa kertomaan." Wesley naurahti vaisusti ja täydensi lasia vodqilalla. Hän vihaisi itseään huomenna.
"Se on Knoxie sitä yläluokkaisuuden ja etuoikeutetun elämän iloa!" Mies hihkaisi sarkastiseen sävyyn.

"Mikset vain sano 'haista paska'?" Knox kysyi.

"Se ei... Puhelin jääkaapissa on tapani sanoa haista paska. Ainoa tapa jolla se on hyväksyttyä. Ei se toimi kuten normaali elämä.

"Ei ihme, jos he eivät tajua. Eiväthän he sinua määrittele tai omista. Mikset vain sano, mitä haluat?" Knox kurtisti kulmiaan.

"Kyllä he tajuavat. he eivät vain välitä." Wesley totesi tyyesti.
"Minä olen sanonut ja he tietävät sen. Olen se poika jota ei ole olemassa. Sylviakin kuvitteli minun asuvan edelleen Saksassa. Ei minusta puhuta perhetutuille, olen häpeäksi."

"Joten miksi välität?" Knox kysyi ja viittasi tequilapulloa pitelevällä kädellään. Juoma loiskui pullon pohjalla.
"Mikset vain huuda maailmalle 'haista paska' ja ole onnellinen?"

Wesley ähkäisi. Mies mietti, selvästi.
"Se... Se..." Miksei?
"Se ei meillä mene niin. En vain..." Häntä ei tosiaan oltu kasvatettu niskuroimaan vanhemmillensa. Ikinä.

"Mikä estää?" Knox kysyi kulmat painuen ja otti pitkän kulauksen tequilaa.
"Huuda vain maailmalle haista paska. Kunnon tunteella. Haista paska!"

Wesley nielaisi. Maailmalle hän voisikin huutaa. Vanhemmilleen? Ei ikinä.
"... Koettelin jo rajoja kun lopetin opinnot Cambridgessa."

Knox kohautti olkiaan.
"Määritä itse omat rajasi."

Wesley pyörähti ärtyneenä ympäri.
"Jumalauta! Minä vihaan sitä paskaa ihan yhtä paljon, vittu että minua vituttaa ja ne saatanan pikkutärket paskat voisi vaikka painua helvettiin!" Silti hän varmaan löytäisi itsensä vanhempien luota.
"... Minua ei vain kasvatettu niin että voisin sanoa heille noin."

"Hitot, aikuinen mies. Kasvata itse itsesi", Knox julisti ottaen uuden kulauksen polttelevaa tequilaa.
"Et tarvitse vanhempiasi enää."

Wesley veti syvään henkeä. Ei tarvinnut ei.
"Jos sinä menet puolestani? Ei kukaan otta pikku-Herbietä tosissaan."

"Pitäisit puolesi", Knox sanoi ja tuijotti hajamielisesti tyhjyyteen, pulloa käsissään pyöritellen.

Wesley kurtisti kulmiaan.
"... Pitäisikö sinun mennä nukkumaan?"

"Näh", Knox vastasi ja vilkaisi juomaansa. Pullokin oli kesken.
"Ajattelin mennä sairaalalle... Mutta ehkä se on nyt huono ajatus."

Wesley vilkaisi pulloa ja sitten Knoxia.
"... Ehkä." Mies nousi seisomaan, humpsahtaen lattialle. Hei vauvakirahvi.
"...Oho." Englantilainen vain naurahti pehmeästi, jääden tyynesti istumaan lattialle.
"Et voisi edes ajaa enää."

"Ehkä lain mukaan", Knox puhahti ja katsoi lattialle vajonnutta Wesleytä.
"Tarvitset enemmän juotavaa."

"Olemme kusessa jos sinä menetät ajokorttisi. Oh?" Mies kallisti päätään.
"Tarvitsen?"

"Juoda pitää joko aikuisesti tai sitten ylilyöden", Knox sanoi kohottaen loiskahtavaa tequilapulloa.

".. Istun lattialla." Wesley tuhahti ja vilkaisi pöydälle.
"Anna se... Se... Hunajajuttu."

Knox tutki pulloja hetken, ennen kuin ojensi Wesleylle lattialle sen, jonka etiketissä puhuttiin hunajasta.
"Ehkä meidän pitäisi pitää limejä jääkaapissa. Hätätapausten varalta."

Wesley värähti inhosta.
"Tai sinun vaihtaa myrkkyä."

"Hei", Knox protestoi.
"Tequila on hyvä valinta. Sinäkin tunnuit olevan sitä mieltä viimeksi. Rentouduit ainakin vaivatta."

Wesley vilkaisi pulloa ja nyrpisti nenäänsä.
"Oksentaisin nyt. Ja minähän olen rento!" Mies naurahti.

"Yhtä rento kuin pyykkiteline", Knox vastasi.
"Silloin teit suorastaan vaikutuksen. Mitä ne nyt olivat, tajunnanräjäyttäviä orgasmeja ja sitä rataa, eh?"

"Et sinä horise sellaisia kuin tequilan rohkaisemana", Knox korjasi ja napautti murtuneen nenänsä vinoa, kyömyä vartta.

Wesleytä nauratti vain lisää ja hän otti huikan.
"Ei kai sitä nyt aina voi synkkiä salaisuuksiaan paljastaa." Hän huomautti naurusta hytkyen.

”Onko sinulla niitä paljonkin?” Knox kysyi kohottaen kulmaansa.

Wesley kohotti toista kulmaanaa huvittuneena ja virnisti. Knox ei ollut tainnut koskaan nähdä Wesleyn virnistävän. Se ei oikein sopinut ystävällisille kasvoille.
"Ehkä, ehkä ei."

"Juopas vielä vähän", Knox kannusti viittoillen pulloa kohti, "ja ehkä päädyt tarinoimaan ties mitä."

Mies oli ottamassa hörppyä juuri kun kannusti juomaan.
"Noh! En koskaan." Mies nauroi, vilkaisten alakertaan pomppivaa frettiä.
"Hei, Nietzsche, mitä sinulla on siinä..." Ja sen nimen hän sanoi humalassa oikein.

"Niinköhän lie", Knox vastasi ja makusteli oloaan hetken, ennen kuin siemaisi pullostaan.

Fretti kipitti Knoxin housuja pitkin. Se tiesi että Wesley ottaisi pois sen kilisevän, pitsisen aarteen.
"Knoxie, otatko sen pois?"

Knox poimi fretin tottuneesti kainaloonsa ja ryösti sen aarteen. Mies kohotti kulmaansa.
"En tiennytkään, että sinussa on tällainenkin puoli."

Wesley havahtui katsomaan.
Andromedan suloinen, vaaleanpunaisen ja valkoisen värimaailman yhdistävä kaulapanta.
"Ei se ole minun." Teknisesti.

"Niinkö?" Knox kysyi ja nosti pantaa, mallaten sitä ilmassa Wesleyn kaulaan.
"Näyttäisi sinulta."

Wesley ei voinut olla nauramatta ja nappasi sen sormiinsa.
"Hyvä on!" Mies pudisteli päätään.
"Mutta en käytä sitä "

"Sääli. Näyttäisit hyvältä", Knox totesi.
"Andykö on innostunut kissoista ihan uudella tasolla?"

Wesley yskäisi hiljaa.
"No. Hänkin."

Knox kohotti kulmiaan korkeammalle ja vihelsi.
"No jopas. Sinähän se villi olet. Paljon niitä tajunnanräjäyttäviä orgasmeja, onko?"

"Ehkä." Wesley virnisti laiskasti ja otti huikan. Eivät he sellaista, sentään, mutta Knox ei ollut tarkentanut kenen.

"Onkohan sinua turvallista päästää kissojen luo valvomatta?" Knox pohti kohottaen kulmaansa.

"Sinä tiedät että suhtaudun niihin kissoihin mitä suurimmalla varauksella." Wesley hymyili viattomana.

"Eihän sitä tiedä, jos mielihalut yllättävät", Knox huomautti, kun siemaisi pullosta.

Wesley pärskähti.
"Andyn jälkeen? Een usko."

"No, se on totta", Knox sanoi ja hieraisi nenänpieltään. Ehkä pitäisi vaihtaa veteen ja mennä nukkumaan.

Vaikka olihan tuo taas rauhoittunut hieman kun lääkitys oli vaihdettu.
"Sitä minäkin." Wesley tyhjensi pullon.
"Pitäisi nousta varmaan ylös.."

"Näh", Knox heilautti kättään laajassa kaaressa.
"Ei minua haittaa, vaikka nukkuisit lattialla."

"No hyvä ettei sinua haittaa!" Wesley nauroi ja nousi vähän haparoiden ylös.
"Minua haittaa."

"Hyvää vaihtelua", Knox protestoi.
"Tässä alkaa olla ikävä paljaalla maalla nukkumista. Siinä on tunnelmaa."

"Vähän kylmä ja kova." Wesley naurahti.
"Noh, tunnelmansa kullakin. Voisi se ehkä kerran pari mennä." Sen jälkeen ei. Mies vilkaisi kelloa ja nappasi fretin sormiinsa. Ei toivoakaan olla selvä huomenna aamupäivästä.
"Mennään Nietzsche nukkumaan, joooo. Laitetaan Andylle hyvänyönviesti." Vain yksi.
Niin varmaan joo. Hän oli humalassa. Mies otti puhelimensa jääkaapista naureskellen.

"Nytkö sinä jo luovutat?" Knox kysyi nojaten kyynärpäänsä keittiösaarekkeeseen.

"Luovutan?" Wesley peitti suunsa kun hikkasi.

"Menet nukkumaan. Ilta- yö on vielä nuori", Knox vastasi vilkaisten kelloaan.

Wesley istui tuolille, horjahtaen.
"Taisi loppua sellaiset mitä juon. Eli jos sinulla ei ole viskipulloa piilossa.."

"Oletko varma, ettei Fridalla ole?" Knox vilkaisi kaapin suuntaan. Hänen alkoholinsa rajoittui tequilapulloon, joka näytti loppuvan pian. Sääli.

Wesley huokaisi ja kumartui kaapille. Kaneliviskiä. Kai se kelpaisi. Hän istui alas ja kaatoi sitä lasiin.

"Sinähän juot jo melkein kuin ammattilainen", Knox vastasi ja katsahti vesihanaa kohti, mutta ei jaksanut nousta jakkaralta täyttämään vesilasia. Olkoon. Huominen olisi luultavasti kurja päivä joka tapauksessa, täynnä ankaraa itsesyytöstä ja katumusta. Krapula menisi samalla vaivalla.

"Ja kuolen huomenna." Wesley pudisteli päätään.
"Harmi, missaan leninkiostokset." Wesleyn ääni tihkui sarkasmia.

"Jos olisit mukana, ehkä voisit vihjata viehättävistä alusvaatteista", Knox kohautti olkiaan. "Tai kaulapannoista tai jostain, mistä te kaksi nyt saattekaan kiksinne."

Wesley hieroi kasvojaan nauraessaan.
"Ei aidon ladyn läsnäollessa."

"Te englantilaiset olette kummallisia", Knox sanoi hieraisten kasvojaan ja katsahti pohtien tequilapullon pohjia. Ehkä tauko ei olisi pahasta.

Wesley kirjoitti samalla tekstiviestiä Andylle. Hävytön, humalainen mieli iski jälleen.
"En vitsaile, Sylvia ei kestäisi sitä."

"Ei kai sinun hänelle tarvitse alusvaateostoksia ehdottaa", Knox vastasi.

"Hän varasi jonkun... Jonkun yksityisen ostosjutun niin emme pääse karkuun. Ja, minä en taida olla läsnäkään." Wesley vilkaisi viskiä lasissaan ja otti kulauksen.

"Se voi kieltämättä olla viisasta", Knox myönsi ja antoi pään vajota käden varaan.

Wesley pyöritti lasia sormissaan. Hän ei oikein tiennyt mistä tai miten voisi puhua. Ongelma Knoxin kanssa aina.

Tequilan polte alkoi muuttua uneliaisuudeksi, ja Knox räpytteli hitaammin, vajoten pöytää kohti. Pitkät, osittain torkutut yöt sairaalalla vaativat veroaan. Miehen pää vajosi keittiösaarekkeen tasoa vasten.

Wesley ähkäisi kevyesti. Voi apua.
"Frida!" Knox sammui. Nauratti liikaa. Saksalaisnainen kipitti alas ja räpäytti silmiään.
"Wesley! Sinä joit Knoxin pöydän alle!" Nainen nauroi huvittuneena.
"Mites me saadaan tämä sänkyyn?" Nainen nosti päätä hiuksista ja taputti poskea.
"Knox hei. Knox."

Kellertävät tiikerinsilmät avautuivat hitaasti, Knox hieraisi kasvojaan ja murahti onnettomana.
"Mitä?" mies kysyi ponnistellen itsensä takaisin istumaan, pää käsivarren varassa.
"Sanoitteko jotain?"

Fridaa hymyilytti liikaa.
"Kuules isopoika." Nainen naurahti pehmeästi.
"Mennääs sänkyyn. Kaikki omiinsa."

Knox räpytteli hetken hitaasti, katsahti tequilapullon loppua, mutta päätti jättää sen. Yksi helkkarin askel.
Mies laskeutui jakkaralta jaloilleen ja lähti portaisiin pehmein askelin.
"Hyvä ajatus, ehdottomasti hyvä ajatus", hän mumisi hangaten kasvojaan.

Frida vilkaisi Wesleytä.
"Konttaapa sinä portaat ylös niin minä vahdin tämän. Ja tietty on hyvä ajatus, bärchen, minä saan vain hyviä ajatuksia."

"Jos 'tämä' on minä, tämä selviää kyllä sänkyyn", Knox julisti haukotellen, kun kiipesi portaat yläkertaan, kulki pitkän käytävän poikki ja talon päädyssä olevaan, suurehkoon, mutta miehekkään minimalistisesti sisustettuun huoneeseensa. Hän ei muistanut edellistä kertaa, kun oli nukkunut omassa sängyssään, kun kaatui sille poikittain, välittämättä riisua vaatteitaan tai kenkiään.

"Juurikin sinä. Hyvä että olet itsenäinen, bärchen." Frida naureskeli. Kun knoxin askeleet hiljenivät, hän huolehti Wesleyn nukkumaan ja siivosi pullot. Voi pojat.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1651
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: I've got a tiger by the tail   La Maalis 24, 2018 10:47 am

Perjantai 9. maaliskuuta 2018, iltapäivä, Hexham General Hospital / Norwood Farm

Päivä lisää, ja hän olisi viettänyt täällä kuukauden.
Marigold istui sairaalasängyn reunalla, vihdoin omiin vaatteisiinsa pukeutuneena. Limenvihreä huppari ei istui hieman ilmavampana kuin ennen sairastumista, mutta se korjaantuisi varmasti pian, kun pääsisi kotiin ja laittamaan itse omat ruokansa.
Kotiin.
Äitikin oli viimein päässyt lentämään takaisin Texasiin aamupäivästä lähteneellä lennolla. Isäparan oli täytynyt olla helisemässä, tämä oli useampaan kertaan uhannut lentää itsekin valtameren yli. Siitä olisi tullut vain turhaa hössötystä.
Hän vilkaisi seinällä raksuttavaa kelloa ja alkoi nykiä takkia päälleen.

Knox seisahtui huoneen ovensuuhun mustassa, hyvänistuvassa nahkatakissa. Hän oli toivonut maaliskuun tarkoittavan moottoripyöräkelien saapumista, mutta selvästikään niin ei ollut. Mikään ihme, kun englantilaiset olivat niin kireitä ja pahantuulisia.
Marigold oli parempi ajaa kotiin autolla joka tapauksessa.
”Oletko valmis?” hän kysyi hieraisten tummaa silmänalustaan ja astui peremmälle.

Marigold käänsi katseensa ovelle ja hymyili säteilevästi.
"Olen."
Valmis monellakin tavalla Kotiuttamispaperit oli allekirjoitettu, ja aikakin oli alkanut käydä pitkäksi. Mutta sehän oli vain sen merkki, että hän alkoi voida paremmin, eikö ollutkin? Idästä petona vyörynyt lumipyrykin oli mennyt häneltä lähes kokonaan ohi, lukuun ottamatta uutisia ja kurkistelua huoneen ikkunasta.
Marigold laski jalkansa lattialle ja nousi seisomaan. Melkein kuukauden vuodelevon jälkeen tuntui melkein omituiselta olla pystyssä.
"Joko siellä on lämmin?" hän kysyi melkein toiveikkaana samalla kun vilkaisi sänkyä ja kumartui poimimaan urheilumallista kassiaan lattialta.

Knox pärskähti hyväntuulisesti.
"Ei, mutta onpahan hyvä syy pysyä sisätiloissa?" hän ehdotti ja nosti Marigoldin kassin kantaakseen.
"Pitäisikö sinulla olla pyörätuoli?" mies kysyi ja vilkaisi epätietoisena ympärilleen. Tuupertuisiko nainen matkalla autolle?

Marigold huokaisi. Eipä tietenkään. Mutta ei kai sää voisi ikuisesti pysyä harmaana?
"Se taitaa kuulua palveluun, hoitaja parkkeerasi sellaisen käytävään."
Se tuntui liioittelulta, mutta hän ei aikonut ottaa nyt sitä riskiä, että pyörtyisi ja iskisi päänsä lattiaan. Jalat tuntuivat huterilta pitkän makoilun jäljiltä.
Käytävässä hän istahti kiltisti tuoliin.
"Ei siis vielä pyöräkeli?"

"Ei vielä", Knox vastasi haikeasti ja heilautti laukun hihnan päänsä yli, lähtien työntämään pyörätuolia kohti parkkipaikkaa reippain harppauksin.
"Mutta ehkä voimme lähteä käymään taas Tansaniassa kevään mittaan. Se paikkaisi hieman tämän viehättävän maailmankolkan sieluun aiheuttamia haavoja, eikö?"

Marigold kipristeli varpaitaan nyöritettyjen talvikenkien sisässä. Ne olivat uudet, niin kuin takkikin. Äiti oli käynyt ostamassa.
"Se olisi ihanaa, muru. Voisi kerätä aurinkoa varastoon."
Pihalle johtavat lasiovet liukuivat auki ja Marigold räpytteli silmiään, vaikka aurinko kajasti pilvien takaa.
"Ihana päästä kotiin."

"Ihana saada sinut kotiin", Knox sanoi ja hölkkäsi parkkipaikan poikki maalaisteiden kuraamalle Land Roverille, jonka etupenkille nosti potilaan.
"Käyn viemässä tämän takaisin", hän huikkasi ja hölkkäsi pyörätuolin takaisin sairaalalle, ennen kuin juoksi takaisin, kylmässä säässä väristen ja hieroi käsiään kiivetessään ratin taakse. Hän käänsi lämmityksen täydelle teholle peruuttaessaan ruudusta ja lähtiessään kohti kotia.

Knoxin vauhti hymisytti Marigoldia.
"Muruparka, voin vihdoin lämmittää sinua tänään", hän totesi, kurottuen painamaan suukon miehen poskelle käsijarrun yli ennen kuin napsautti turvavyönsä kiinni.
"Ja pitää leipoa kakku."

"Sinä voit levätä kotisängyssä ja toipua rauhassa", Knox ehdotti takaisin ja yritti ajaa asiallisesti, sillä olisi vain julmaa kohtalon ivaa päätyä takaisin sairaalaan. Hänellä oli vain kovin vähän kärsivällisyyttä nopeusrajoituksille.
"Millainen vointi sinulla on?"

"Muru, minä makoilin jo kuukauden", Marigold huomautti ja kääntyi penkillään niin, että saattoi ojentaa vasemman kätensä sipaisemaan Knoxin ohimoa.
"Täytyy lähteä liikkeelle, lääkärin määräys."
Se ei ehkä tarkoittanut farmin päärakennuksen siivoamista lattiasta kattoon tai kyseisen katon paikkaamista, mutta tuskin siihenkään pitkään menisi.
"Minä voin oikein hyvin. Sinä sen sijaan tarvitsisit jotakin rentouttavaa tekemistä."

"Minähän olen rentouden perikuva", Knox protestoi ja pyyhkäisi lyhyttä, mustanruskeaa tukkaansa, kun saattoi vihdoin hidastaa kääntyessään tutulle kotitielle ja odottaessaan, että portit aukenisivat Land Roverin nokan edessä. Kurainen auto seisahtui farmin pihaan, ja Knox poimi laukun takapenkiltä olalleen, ennen kuin kiersi matkustajan puolelle ja tarjoutui ottamaan Marigoldin syliinsä kantaakseen naisen sisään.
Hän laski Goldien jaloilleen nykäistessään kosteudesta turvonneen ulko-oven auki. Avoimen alakerran kattoparruista oli ripustettu värikäs banneri "tervetuloa kotiin" ja sohvanpieleen oli sidottu muhkea kimppu ilmapalloja. Jääkaapissa odotti ostettu suklaakakku, kolme pakkausta jäätelöä ja runsaasti tuoremehua.

Marigold kurtisti kulmiaan ja hipaisi toista tummaa silmänalustaa hellästi peukalollaan. Knox-parka oli pitänyt hänelle urhoollisesti seuraa sairaalalla, mies olisi ansainnut kunnon loman. Ehkä sitten, kun olisi aika hakea gepardit kotiin?
Marigold astui sisään, katse osui ensimmäisenä ilmapalloihin ja kohosi siitä banneriin. Hän räpäytti silmiään.
"Voi muru..."

Knox painoi suukon vaaleisiin hiuksiin ja potki jäykän oven kiinni heidän takanaan. Mies riisui takkinsa naulaan ja auttoi takin pois Marigoldin ympäriltä.
"Joku haluaisi tavata sinut", hän totesi ja johdatti naisen avoimen alakerran poikki peräseinällä olevan varastohuoneen suljetulle ovelle.
"Yksi ja Kaksi", mies sanoi työntäen oven auki. Kaksi kolmekuista, täplikästä gepardipentua nukkuivat syvässä koiranpedissä toisiinsa kiertyneinä.

Jo toinen kotiinpaluu.
Toivottavasti tällä kertaa hän myös saisi pysyä kotona, ilman että jokin tulehdus päättäisi iskeä taas varoittamatta. Lääkäreiden mukaan se oli onneksi lähes olematon mahdollisuus, haavatkin olivat parantuneet hyvin, joskin hieman rujosti. Mutta sellainen oli pientä, käsi tulisi muutoin kuntoon.
Marigold räpäytti uudelleen silmiään.
"Tavata minut?"
Hän seurasi Knoxia varastohuoneelle ja jähmettyi hämmentyneenä aloilleen.
"Yksi ja Kaksi...? Mutta milloin ne..?"
Marigold kohotti käden hipaisemaan otsaansa, tottuneena siihen, että kuume sai hänet näkemään hyvin eläviä unia.

"Yksi isäni apulaiskouluttajista toi ne viikko sitten", Knox vastasi ja sulki oven hiljaa takanaan, istahtaen lipaston reunalle katselemaan gepardien pennununta.
Mutta ne havahtuivat heidän läsnäoloonsa ja raottivat vuorotellen silmiään, raukeasti haukotellen, pieni, vaaleanpunainen kieli suusta pistäen.
"Halusin, että sinulla olisi jotain ihanaa, jonka luoksi tulla kotiin."

"Voi muru..."
Marigold ei tiennyt, olisiko ollut innoissaan siitä, että gepardit olivat saapuneet, vai pahoillaan siitä, ettei Knox ollut hänen vuokseen päässyt pakenemaan Englannin koleaa säätä kotoisaan Texasiin. Miesparka, tämän olisi ehdottomasti päästävä Tansaniaan niin pian kuin mahdollista.
Hän kumartui hipaisemaan miehen poskea huulillaan.
"Olihan minulla täällä jo sinut."
Hän valui hitaasti kyykkyyn, katsellen pörröisiä gepardinpentuja, joiden pilkulliset kehot näyttivät sulautuvan täydellisesti toisiinsa.
"Muruparat, ei vielä edes nimiä..."

"Yksi ja Kaksi ovat aivan hyvät nimet", Knox lupasi ja istahti koiranpedin viereen jalat rennosti koukussa. Yksi venytteli uudelleen haukotellen ja sitten kiipesi honteloille jaloilleen ja könysi miehen syliin, jäystämään sormia pienillä hampaillaan, vaikka mies lopettikin sen huvin lyhyeen. Gepardi kehräsi kuin äänekäs kissa, kun Knox silitti sen täplikästä selkää vahvoin vedoin.
"Ainakin ne ovat omaperäiset."

Marigold tirskahti pehmeästi.
"Kumpi niistä on tämä on?"
Gepardiraukat, niille olisi ehdottomasti löydettävä nimet ennen kuin nämä jämähtäisivät. Hän oli vain ollut liian väsynyt, rivit olivat juosseet silmissä aina kun hän oli yrittänyt avata tabletin selaillakseen nimisivustoja. Yli kuukausi oli mennyt täysin hukkaan, jopa Fridan ja Knoxin syntymäpäivät olivat hujahtaneet ohi.
Paljon kirittävää.
Hän sipaisi Knoxin niskaa kevyesti ja käänsi sitten katseensa syliin kiehnänneeseen pentuun.
"Hei, kaunotar..."

"Ei aavistustakaan", Knox vastasi ja rapsutti pennun leukaa ja suupieliä, mikä sai sen sulkemaan silmänsä ja kallistamaan päänsä, pitkä häntä heilahdellen ja tassut viuhahdellen. Toinenkin kiipesi jaloilleen, horjahtaen unesta tokkuraisena. Knox nosti senkin syliinsä, mihin gepardi vastasi varsin kimeällä protestilla.
Mies tarkasti tottuneesti pentujen terveydentilan ja laski ne sitten painimaan lattialle.
"Ne ovat kotiutuneet hyvin."

Yksi tai Kaksi loikkasi vauhdilla sisarensa selkään ja sai sen määkäisemään raivostuneena, valmiina ottamaan haasteen vastaan. Kaksi tai Yksi näytti pääsevän niskan päälle, mutta Yksi tai Kaksi pelasi ovelasti ja luikahti pakoon. Lattialle unohtunut leijonapehmolelu sai kyytiä, kun gepardit painivat lattian poikki.
"Kauanko ne asuvatkaan talossa?" Marigold kysyi, malttamatta irrottaa katsettaan pilkullisista pennuista.
Hänellä oli epäilys että he olivat puhuneet asiasta aiemmin, mutta muistikuvat olivat utuisia.
Yksi tai Kaksi äkkäsi hänen olemassaolonsa ja lähti tassuttamaan kohti.

"Niin kauan, kun ovat pieniä ja ulkona on kylmää ja kamalaa", Knox vastasi huvittuneena ja otti mukavamman asennon laatoitetulla lattialla. Luoja, kun hänellä olisi rahaa, hän asentaisi lattialämmityksen koko taloon.
"Haluan, että ne leimautuvat minuun kunnolla. Siihen menee aikaa." Gepardien pitäisi oppia luottamaan häneen yhtenä omistaan, hakemaan hänestä turvaa ja seuraa, jotta he voisivat työskennellä hyvin yhdessä.

"Muru, minusta tuntuu, että ulkona on aina kylmää ja kamalaa", Marigold huomautti ja katseli, kuinka Yksi tai Kaksi haisteli hänen hupparinsa hihaa ja läppäsi sitä sitten tassullaan. Kaksi tai Yksi havahtui siihen, ettei sisko enää ollutkaan sen kimpussa, ja kömpi itsekin heidän luokseen, päästäen kimeän, naukaisua muistuttavan äänen.
"Ei haittaa ollenkaan pitää tällaisia muruja sisällä", hän myönsi hymähtäen ja vei kätensä rapsuttamaan Yksi tai Kahden pörröistä selkää.
"Ovatko ne ehtineet tuhota mitään?"

”Täällä tietenkin. Pistää miettimään, olisiko pitänyt asettua vaikka Espanjaan tai Etelä-Ranskaan”, Knox vastasi. Tai Tansaniaan, Uuteen-Seelantiin, Australiaan, Brasiliaan, Thaimaaseen…
”Eipä niillä täällä ole paljoa tuhottavaa. Makuuhuoneessani järsivät vähän sängynjalkoja ja ehkä pistelivät poskeensa yhden villapaidan, mutta se on odotettavissa."

"Ming taitaa toisinaan olla samaa mieltä", Marigold myönsi ja seurasi hymyillen, kuinka Yksi tai Kaksi mönki hänen syliinsä ja alkoi huitoa pienillä etutassuillaan tavoitellen kaikkea liikkuvaa.
"Sellainen nyt on pientä", hän hymähti ja irrotti pienet kynnet hupparistaan, nykäisten hihan pikaisesti takaisin käsivartensa peitoksi. Arpineen, leikkausarpineen ja surkastuneine lihaksineen se ei ollut erityisen kaunista nähtävää, eikä todellakaan mitään sellaista, mitä hän olisi toivonut Knoxin näkevän. Varsinkin kun mies syytti itseään jo aivan tarpeeksi.
"Oletko ehtinyt viettää lainkaan tarpeeksi aikaa niiden kanssa?"

”Kyllä. Eihän tämä kaikista ihanteellinen ympäristö ole lämpimässä eläville kissoille”, Knox sanoi katsellen pieniä gepardeja tutkien. Niistä tulisi hienoja. Hän vain toivoi, että ne oppisivat viihtymään uudessa kodissaan.
”Mutta toisaalta meillä on Animal Kingdomin ensimmäiset harmaasudet.”
Mies huomasi reiän sukassaan ja nyppäsi sitä tummat kulmat kurtussa.
”Olen minä ihan riittävästi. Ja täällä ei lopu hoitajat kesken. Wesleykään ei pelkää näitä."

Marigold nauroi kehräten ja rapsutti selälleen kellahtaneen Yhden tai Kahden pennunpulleaa vatsaa.
"Näiden kanssa on helppo aloittaa totuttelu isoihin kissoihin."
Kaksi tai Yksi määkäisi kimeästi ja puski siskoaan vasten, ja aiemmin aloitettu paini jatkui kuin mikään ei olisi sitä alun perin keskeyttänytkään. Pehmolelu sai taas kyytiä, silmiä sillä ei taitanut olla alunperinkään.
"Minulla on paljon kiinniotettavaa. En enää edes tiedä, mitä projekteja meillä on tiedossa..."
Hänen kulmansa kurtistuivat harmistuneina. Yli kuukausi hukkaan heitettyä aikaa.

”Kaikki hyvin”, Knox vakuutti rauhoittaen ja hieraisi Marigoldin selkää. Heillä menisi ihan hyvin, vaikka kirjanpito olisikin kuukauden unohduksissa. Aikaisemmin syksyllä myydyt projektit kattoivat talven ja alkukevään hyvin.
”Neuvottelen Swarowskin ja Cartierin kanssa mainoskampanjasta Lunan tai Zephyrin kanssa. Se on aika hyvä diili, jos menee läpi.”

Marigold ei ollut samaa mieltä. Hän ei enää havahtunut uniin, joissa Zephyrin hampaat sulkeutuivat hänen kurkkunsa ympärille, ainakaan aivan yhtä usein kuin alussa. Sen sijaan kaikki tekemättömät työt laskeutuivat toisinaan raskaaksi peitteeksi rintakehälle, niin etteivät edes voimakkaat lääkkeet auttaneet unta takaisin.
Baby ja pojatkin olivat joutuneet olemaan täysin vailla hänen huomiotaan aivan liian pitkään. Ehkä hän voisi ajaa tallille jo huomenna.
"Voi muru, se olisi uskomattoman upeaa. Milloin lopputulos selviää?"
Kipeä möykky oli laskeutunut rintakehään.
"Mitä muuta minun lempipojalleni kuuluu?"
Zephyr-parka, onneksi eläimet eivät kantaneet muistoja samalla tavalla kuin ihmiset.

"Parin viikon sisällä", Knox vastasi häivähdys ylpeyttä hymyssään. Hänen kissansa olivat kauniita ja onnellisia ja ansaitsivat näyttäytyä maailmalle.
"Ja ylihuomenna menemme Lunan kanssa esittäytymään Newcastlen yliopistolle. Zephyr voi oikein hyvin, ollut aktiivisessa koulutuksessa viime kuun."

"Ehkä voimme juhlistaa mainossopimusta samalla kun juhlistamme kaikkia unohtuneita syntymäpäivä."
Olisi hienoa päästä pitämään kunnon juhlat, vaikka sellaisia ei taidettu täällä Englannin puolella harrastaakaan - tai ehkä se oli vain ominaisuus, joka oli sattunut osumaan tämän katon alle.
Hänen pitäisi ehdottomasti käydä tervehtimässä Zephyriä.
Yksi ja Kaksi alkoivat selvästikin väsähtää, nujuamisesta katosi terävin energia, eikä mennyt pitkään, kun ne jo kömpivät takaisin petiinsä, käpertyäkseen yhdeksi kissaksi.
"Pitäisikö meidän jättää ne nukkumaan rauhassa?"

"Jätetään vaan", Knox sanoi ja kiipesi jaloilleen, ojentaen kätensä Marigoldille.
"Frida juhli kyllä itseään varsin intohimoisesti, luulen, ja minä juhlin mielelläni sinua." Hän kiersi kätensä naisen ympärille ja talutti tämän takaisin tupakeittiön puolelle.
"Ja nyt vien sinut sänkyyn ja tuon sinulle sitten tuhdin palan kakkua ja kulhon jäätelöä. Miltä se kuulostaisi?"

"Mutta minä en ollut mukana juhlimassa", Marigold totesi kömpiessään Knoxin avustuksella seisomaan.
Hän loi haikean katseen Yhteen ja Kahteen, mutta pienokaiset tarvitsivat unensa, ilman että joku istui katselemassa. Varsinkin, kun oli vaikea estää itseään silittelemästä pörröisiä, täplikkäitä turkkeja.
"Muru, minä olen makoillut monta viikkoa", hän protestoi, ja käänsi päätään niin että saattoi hipaista huulillaan Knoxin poskea.
"Mutta rehellisesti sanottuna se kuulostaa oikein hyvältä. Jos haluaisit jäädä sinne sänkyyn seurakseni?"

"Kunhan tuon sinulle herkkusi", Knox lupasi. Hän voisi jäädä ainakin hetkeksi. Eläimet olivat jääneet vähemmälle huomiolle edellisen kuukauden, kun hänen huomionsa oli ollut Marigoldissa, ja nyt oli korkea aika ottaa kiinni niiden koulutusta. Ei sillä, että nelijalkaiset olisivat pahastuneet virikkeellistä lomaa ja hemmottelua.
"Olet ollut hyvin sairas. Sinun pitää palata arkeen asteittain."

Ehkä kehoon levinnyt tulehdus ei ollut kovinkaan pieni juttu, varsinkin, kun muistikuvat menneeltä kuukaudelta olivat käytännössä olemattomat.
Mutta silti tuntui turhauttavalta ajatella pelkkää lepoa. Ehkä hän voisi ottaa edes läppärinsä vihdoin esiin, vaikkei vielä jaksaisikaan suunnata suoraa päätä koko päiväksi tallille.
"Mutta nyt voin jo oikein hyvin, muru", Marigold vakuutti ja katsahti miestä huulet mutristuen.
"Joten sinunkaan ei tarvitse enää huolehtia. Voit elää omaa elämääsi."

"Sinä olet aika merkittävä osa minun elämääni", Knox vastasi ja koppasi Marigoldin syliinsä, kantaen naisen ylös portaita. Hän harppoi tottunein askelin kapean käytävän, joka kulki yläkerran poikki ja tuuppasi polvellaan oven auki hyvin minimalistisella käytännöllisyydellä sisustettuun makuuhuoneeseensa ja laski Marigoldin petaamattomalle sängylle.
"Nyt haen sinulle herkkuja", hän sanoi ja painoi suukon hiuksiin, ennen kuin katosi alakertaan hakemaan kakkua ja jäätelöä.

Marigold nauroi kehräten.
"En minä sitä tarkoittanut, muru", hän huomautti ja silitti miehen niskaa kevyesti sormenpäillään.
Hän piti hymyn kasvoillaan niin pitkään, että ovi oli sulkeutunut Knoxin perässä, ja antoi sen sitten hiipua hetkeksi. Kuinka pahasti hänen onnettomuutensa oli vaikuttanut mieheen tai farmin rutiineihin? Olivatko muut joutuneet paiskimaan töitä uupumukseen saakka?
Hölmö, hölmö tyttö.
Hän kiemursi ulos housuistaan (hän oli toipilas ja toipilaat saivat olla ilman housuja) ja puikahti hieman karhean viltin alle.

Knox palasi hetkeä myöhemmin toisessa kädessä tuhti lautasellinen suklaakakkua ja toisessa kulhollinen jäätelöä. Mies tuuppasi oven kiinni takanaan takapuolellaan ja ojensi tuomisensa Marigoldille, ennen kuin heittäytyi selälleen naisen viereen koko sänkyä keinuttaen.
Hän peitti haukotuksen käteensä ja nyki tyynyä päänsä alle. Hän ei ollutkaan viettänyt montaa yötä sängyssään edellisten viikkojen aikana.
"Syö mahasi täyteen, kitten."

"Muru, tämä on melkoinen annos", Marigold huomautti nauraen ottaessaan vastaan suklaakakkunsa ja jäätelönsä. Tuntui uskomattoman hyvältä olla taas kotona, voida käpertyä omaan sänkyyn - tai Knoxin sänkyyn, mutta se oli käytännössä sama asia.
Mies näytti niin hirvittävän väsyneeltä.
"Ehkä sinä voisit käyttää ajan hyödyksi ja ottaa pienet päiväunet?" hän ehdotti tarttuessaan lusikkaan.

"Ja jättää sinut yksin, kun vihdoin saan sinut kotiin?" Knox vetosi ja kääntyi kyljelleen, laskien kätensä Marigoldin reidelle ja silittäen sitä hellästi.
"Ei sinun ole pakko syödä kaikkea – mutta arvelen, että sinulla on melkein kuukauden vajaus herkuista." Eikä sairaala tarjonnut erikoista herkuttelua silloinkaan, kun potilas oli tarpeeksi tajuissaan nauttiakseen ruoasta.

"Minä katselen oikein mielelläni, kun sinä nukut, muru", Marigold hyrisi ja kumartui niin, että saattoi painaa suukon Knoxin ohimolle.
Miesraukka. Niin paljon huolta.
"Ja onhan minulla herkut. Joista tosiaan on ehtinyt kertyä melko paha vajaus."
Ehkä se osittain selitti kasvojen kaventumista. Mutta hän ei ollut tyttö, joka luopuisi suklaakakuista vain mahtuakseen ahtaaseen, ahtaaseen muottiin. Ihan vain todistaakseen sen maailmalle hän vei lusikallisen jäätelöä suuhunsa.
"Silmät kiinni vain."

Knox peitti haukotuksen käteensä. Ehkä pienenpienet päiväunet eivät olisi pahitteeksi, nyt kun Marigold oli turvallisesti kotona. Turvallisesti sängyssäkin vielä. Mies veti tyynyä paremmin päänsä alle.
"Jos minä ihan hetkeksi", Knox totesi hieraisten kellertävää tiikerinsilmää, jätti kätensä Marigoldin reidelle ja antoi silmiensä painua kiinni. Ja seuraavassa hengenvedossa hän oli jo sikeässä unessa, leveä, lihaksikas rintakehä tasaisesti hengityksen tahdissa kohoillen.
Ihan pieneksi hetkeksi.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1651
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: I've got a tiger by the tail   Ma Toukokuu 07, 2018 3:46 pm

Tiistai 24. huhtikuuta, iltapäivä, Skotlanti, Cairngorms National Park

Kun halusi elokuvaansa oikeita eläimiä, oli valmistauduttava siihen, että asiat voisivat mennä pieleen, ja että aikataulun olisi joustettava sen mukaan, missä mielentilassa nelijalkaiset näyttelijät sattuivat olemaan - ainakin, jos halusi tehdä yhteistyötä Animal Kingdomin kanssa.
Tällä kertaa kuvauksia eivät kuitenkaan olleet viivyttäneet eläimet, vaan luonnonpuiston päälle itsepäisesti itsensä parkkeerannut sadepilvi, jonka sääennusteiden mukaan ei olisi pitänyt olla juuri siinä. Valitettavasti edes ohjaajan haukahtelevat käskyt ja hampaiden kiristely eivät saaneet pilveä jatkamaan matkaansa, joten tiimillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin lykätä kohtauksen kuvaamista päivällä.
Myös tänään pilvet roikkuivat raskaina kumpuilevan maiseman yllä, mutta pitäisivät toivottavasti sateen itsellään riittävän pitkään, jotta tarvittavat kohtaukset saataisiin viimein purkkiin ennen kuin ohjaaja menettäisi lopullisesti hermonsa.
Kameroita aseteltiin oikeille kohdilleen, kun Marigold kumartui pyyhkäisemään kädellään vihertävää nurmikkoa varmistaakseen, että se oli todella kuivunut sateen jäljiltä eikä muodostaisi liukasta alustaa hevosten kavioille. Hän oli joutua kiireisen kuvausassistentin jyräämäksi suoristautuessaan, mutta onnistui juuri ottamaan askeleen taaksepäin tämän kulkuväylältä. Suoristaen vihreän, vedenpitävän takkinsa huppua hän käännähti ympäri ja lähti etsimään Knoxia varmistaakseen kaiken olevan kunnossa myös lauman osalta.

Kuvauspaikan kireä ilmapiiri ei voinut koskettaa Knoxia, joka oli parkkeerannut itsensä syrjään hälinästä, Skotlannin tuulenpieksemälle kukkulan rinteelle. Mies istui rentona kosteassa maassa, jalat koukussa ja nippu remmejä käsissään.
Nanuk istui syrjemmällä, valkea turkki pörhössä, katsellen ylhäisenä toiseen suuntaan. Knoxia suurempi, massava, harmaaturkkinen Kwahu kiemurteli varvikossa selällään, nautinnollisesti uristen, ja sen sisarukset loikoivat kouluttajansa ympärillä. Mustaturkkinen Naira, jonka keltaiset silmät olivat varsin hypnoottiset, istui Knoxin vieressä, silmät niskaturkin silityksestä siristyen.
"Hei kitten", mies tervehti, kellertävät silmät siristyen varsin samalla tavalla kuin mustalla sudella.
"Kaikki hyvin?"

"Hei itsellesi", Marigold tervehti, vihreät silmät hymystä siristyen.
Hän ojensi kättään jaloilleen kiepahtaneelle Kwahulle ja rapsutti karheaa turkkia korvan takana, kun se tunki päätään lähelle. Suden silmät siristyivät tyytyväisyydestä.
"Toivottavasti kierit vain silkasta mielihyvästä, muru, pian täytyy olla edustuskunnossa", hän hymisi sudelle.
"Ohjaaja-parka on menettämässä hermonsa, mutta muuten kaikki alkaa olla valmista. Kuinka täällä?"

"Hyvinhän täällä", Knox vastasi ja viittasi demonstroiden rauhallisiin susiin ympärillään. Ne olivat levollisia ja tyytyväisiä, ja mies oli ylpeä eläimistään. Jokaisella oli mikrosiru ja GPS-paikannin, jotta jos jotain tapahtuisi, ne löytyisivät heti.
"Millä mielin hevoset ovat?" hän kysyi ja houkutteli Marigoldia lähemmäs.
"Ja sinä? Jännittääkö?"

Marigold nauroi kehräten ja kyykistyi Knoxin vierelle - jolloin Kwahu sai loistavan tilaisuuden yrittää työntää kuononsa hänen korvaansa.
"Levollisella. Ne ovat kylmähermoisia kavereita", hän vakuutti kun kurkotti hipaisemaan miehen poskea huulillaan. Kysymys sai hänet kehräämään hieman lisää naurusta.
"Perhoset lentävät vatsassa, mutta hyvällä tavalla. Upeaa päästä taas mukaan kuvauksiin. Entä sinä, muru?"

"Hyvä, ehkä saamme koko homman yhdellä kierroksella pakettiin", Knox sanoi ja nojasi rennosti taakse käsivarsiensa varaan. Kellertävät silmät tuikahtivat lämmöstä ja Knox silitti Marigoldin selkää.
"Kaikki hyvin. Perinteinen työpäivä – mutta mahtavaa olla liikkeellä susien kanssa. Luomme Animal Kingdomin historiaa", hän totesi ja katsahti ympärilleen levittäytynyttä laumaa.

"Ehkä. Tai sitten ei."
Eläimistä ei koskaan tiennyt. Vaikka tässä produktiossa mukana olevat hevoset olivatkin kylmäpäisiä kavereita, jotka eivät turhaan säpsyilleet - ne eivät olleet lotkauttaneet korvaansakaan, kun yksi katoksista oli lähtenyt lentoon - mutta koskaan ei voinut luottaa täysin siihen, ettei mitään yllättävää tapahtuisi.
Marigold upotti sormensa hetkeksi Knoxin tummien hiusten joukkoon, rapsuttaen päänahkaa kuin tämä olisi ollut yksi susista.
"Toivon vain, ettei ala sataa. En vieläkään hahmota paikallista säätilaa lainkaan."

Knox hyrisi naurusta ja nojasi päänsä silitystä vasten.
"Kukaan ei hahmota. Se on yhtä alakuloinen ja harmaa kuin kansansakin", mies vastasi ja katsahti jaloilleen nousevaa sutta, joka siirtyi muutaman askeleen kauemmas nuuskimaan matalaa pensaikkoa.
"He näyttävät saavan itsensä asemiin. Ehkä meidänkin pitäisi valmistautua."

"Mutta kesä lähestyy", Marigold totesi toiveikkaana ja vilkaisi taivaalle, joka roikotti pilviään edelleen aivan yhtä harmaana kuin aikaisemminkin. Ja ainakin etelämpänä oli nähty jo helteisen lämpimiä päivä, joten ehkä suotuisampi sää pääsisi jossain vaiheessa valumaan myös Hexhamin tienoille?
Aina saattoi toivoa.
Hän vilkaisi uudelleen kohti kuvauspaikan hyörinää ja suoristautui rauhallisesti, pyyhkäisten sormensa läpi Knoxin tummista hiuksista.
"Koko lauma on oikeassa mielentilassa osallistumaan?"

"Totta kai", Knox vastasi ja suoristautui jaloilleen, mikä sai kuusi massiiviseksi kasvanutta harmaasuttakin kohottautumaan jaloilleen. Kaikista suurin Kwahu venytteli raukeasti ja suurikorvainen, pörheäturkkinen Wayra ravisteli päätään.
"Ovatko hevoset valmiina?" mies kysyi lähtiessään löysiin remmeihin kytkettyjen petojen kanssa lähemmäs kuvauspaikkaa.

"Mm-hmm, valmiina ja varusteltuina", Marigold vastasi hyvillään ja kiepautti vaaleat hiuksensa uudelleen poninhännäksi niskaan, viileän tuulenvireen yrittäessä työntää vapaiksi pujahtaneita suortuvia silmille.
Komeat kylmäveriset oli puettu fantasiahenkeen sopiviin varusteisiin. Kaikeksi onneksi kyse oli tällä kertaa matkustuskohtauksesta, joten hevoset eivät joutuisi kantamaan selässään täydessä haarniskassa istuvia näyttelijöitä - vaikka vahvaselkäiset pojat olisivat selvinneet kyllä siitäkin.
Pitkänhuiskea ja hoikkuudessaan melkein animaatiohahmoa muistuttava Daniel, elokuvan apulaisohjaaja, kolmas, jos tarkkoja oltiin, harppoi puoliväliin heitä vastaan ja pyyhkäisi ruskeita, villin kiharaisia hiuksia pois otsaltaan - ilmeisesti nummien kosteus oli villinnyt niitä vain entisestään.
"Onhan kaikki valmiina?" mies varmisti, seisahtuessaan muutaman askeleen päähän heistä susia epävarmasti vilkuilleen.

"Kyllä vain", Knox vastasi rennolla hyväntuulisuudella, vaikka hänen kärsivällisyytensä oli sietokykynsä äärirajoilla.
"Pistetäänkö hulinaksi?" hän kysyi ja nyökkäsi kohti kevääseen hiljalleen heräävää, kesytön ylämaiden laaksoa, joka jäi jylhien rinteiden väliin. Pehmeiden mättäiden lomassa pulppusi tummavetinen puro, josta Naira lipaisi muutaman suullisen vettä.
"Kun kuvaus alkaa, ohjaan sudet hevosten mukana laakson läpi", mies jatkoi ja veti pitkähiuksisen peruukin päähänsä, suoristaen rooliasunsa takkia.

Sana 'hulinaksi' sai Danielin kulmat painumaan huolestuneesti alemmas, ei ollut helppoa olla kolmas apulaisohjaaja, jonka tehtävänä oli käytännössä varmistaa, että varsinainen ohjaaja pysyi tyytyväisenä.
Pitkä peruukki sai Marigoldin kehräämään naurusta.
"Muru, minä rakastan sinua sellaisena kuin olet, mutta ole kiltti, äläkä kasvata pitkiä hiuksia", hän vetosi ja kurkotti painamaan suukon miehen poskelle.
"Nähdään pian."
Hän erkaantui Danielin ja Knoxin seurasta ja suuntasi kohti telttojen ryhmää, jonka takana hevoset odottelivat.

Knox puhahti ja sukaisi sormiaan läpi kesyttömistä, mustista hiuksista, ennen kuin vapautti kuusi harmaasutta remmeistään ja nakkasi ne läheiseen peräkärryyn. Wyara ja Odina loivat toisiinsa haastavan katseen ja Nanuk oli harhailla kauemmas, mutta naksuttimen naksahduksesta kaikkien korvat höristyivät ja ne palasivat kouluttajansa ympärille. Käsimerkki sai sudet istuutumaan puolirinkiin hänen ympärilleen.
Knox katsahti telttoja ja viittasi yhtä kuvausassistenteista hakemaan hänen hevosensa.

Olisi voinut kuvitella, että susien läheisyys olisi saanut hevoset hermostumaan, mutta jykeväkylkiset kylmäveriset seisoivat ratsastajiensa vierellä täydellisen viilipyttyinä. Yksi tummanruunikko painoi turpaansa alas, hamuten laiskasti vihertävää nurmea.
Vihreä takki oli vaihtunut turkiskoristeltuun huppuviittaan, kun Marigold talutti liinaharjaisen hevosensa joukon jatkoksi. Liinaharjaisen Brynjan sieraimet värähtivät, kun susien haju tavoitti ne, mutta pientä pään nytkäytystä lukuun ottamatta se ei hätkähtänytkään.
Hän etsi peruukkipäisen Knoxin katseellaan ja väläytti tälle hymyn samalla kun kameraryhmä asettui paikoilleen.

Knox otti vastaan tummanruunikon ratsunsa ohjat ja ponnisti kevyesti sen satulaan. Talvikarvan lähtö oli paljastanut suklaanruskeilta kyljiltä kuparisia papurikkotäpliä, ja musta harja ryöppysi lihaksikkaan kaulan yli, kun ruuna viskeli päätään terävästi korskuen Kwahun nuuskaistessa sen jalkaa.
Kamera alkoi käydä.
Knox haki paremman asennon satulassa, kokosi ohjat toiseen käteen ja naksautti susien huomien itseensä. Hän kannusti ruunan liikkeelle ja viittasi sitten käsieleellä lauman seuraamaan. Sudet levittäytyivät lähimaastoon, ravasivat hevosten vierellä ympäristöään tarkkaillen.

Ei riittänyt, että hevoset kestivät susien läsnäoloa, vaan niiden oli myös siedettävä vierellä seuraavaa kameraa.
Onneksi ruotsalaisjoukko oli tottunut olemaan kuvattavana.
Marigold kannusti Brynjan liikkeelle, ja muut stunt-ratsastajat levittäytyivät heidän ympärilleen ennalta sovittuun muodostelmaan. Oli lupaava merkki, että he ylipäätään pääsivät liikkeelle ilman, että terävä 'poikki'-käsky keskeytti kohtauksen heti alkuunsa.
Hän piti huppunsa suojista silmällä susia ja hevosia, valmiina keskeyttämään, mikäli tilanne uhkaisi riistäytyä käsistä.

Kostea maa tarjosi lukemattomia vihreän, kullan, ruskean ja purppuran sävyjä. Tumma vesi pulppusi hevosten vierellä, ryöppysi iloisina vaahtopäivänä liukkaiden kivien yli, ja kylmäveristen ratsujen kaviot upposivat maahan.
Kamera kulki ympäristöä vaalien rakennetulla raiteella laakson reunalla ja tallensi ryhmän matkaa alas laaksoa pitkin. Nanuk ravasi joukkion edellä, valkea turkki maisemaa vasten hohtaen, älykkäät, oranssinkeltaiset silmät välkähdellen.
Knox seurasi takaviistossa johtoratsukosta ja antoi susilleen ohjeita kameran sokeassa pisteessä. Hevoset siirtyivät raviin, kun maa kävi tukevammaksi.

Jylhän maiseman keskellä oli helppo kuvitella, että heidän olisi todella päästävä suojaan ennen kuin vaarallinen pimeys laskeutuisi kukkuloiden ylle.
Marigold kohotti toisen kätensä huppunsa reunalle, kasvoja vasten osuvan viiman yrittäessä repiä sitä alas, ja kohotti hetkeksi katseensa kohti taivasta.
Elokuvassa sille lisättäisiin suurikokoinen korppi, ja kuva leikattaisiin oikean näyttelijättären kasvoihin. Huolestuttava enne, joka aiheuttaisi levottomuutta ratsastajien joukossa.
Hän kosketti vaivihkaa Brynjan kaulaa ja sai hevosen pärskähtämään-

Laakso levisi nummeksi heidän edessään. Tuulenpieksemä heinikko, varvikko ja talvesta ylös puskeva pensaikko kirjoivat kumpuilevaa maisemaa dramaattisenharmaan taivaan alla.
Kameran kuvakulma vaihtui raiteilta maasturiin, joka lähti rullaamaan eteenpäin heidän lähestyessään. Johtoratsukko siirtyi ensimmäisenä laukkaan, ja pian muut seurasivat mukana. Knox kannusti komeaa tummanruunikkoa eteen. Sudet siirtyivät laukkaan hevosten mukana. Lensivät eteenpäin sulokkain, melkein äänettömin loikin, suuret tassut maata takoen.

Yhden teorian mukaan hevoset eivät pelänneet itse petoja, vaan reagoivat nimenomaan niiden saalistuskäyttäytymiseen. He olivat selviytyneet raviin siirtymisestä ilman ongelmia, mutta laukan nostaminen sai Marigoldin vatsan nipistämään jännityksestä, mutta sekä hevoset että sudet selvisivät siitä reagoimatta toisiinsa.
Brynja pärskähti ja heitti innostuneena päätään, ja olisi mielellään lähtenyt kisaamaan johtoratsukon kanssa paikasta joukon ensimmäisenä. Hiuksenhienot avut saivat kuitenkin jykevän kylmäverisen pysyttelemään kiltisti omalla paikallaan.
Juuri tällä hetkellä sateista saarivaltiota oli helppo rakastaa vähän enemmän.

Editointi lisäisi kohtaukseen katsojan lumoavan musiikin ja korostaisi laukkaavien kavioiden rytmiä. Naksuttimen naksahdukset jäisivät katsojilta kuulematta.
Knox istui vakaasti lihaksikkaan, jykevän tummanruunikon satulassa sen laukatessa tasaisessa tempossa eteenpäin, terävästi korskuen, ja ohjasi susia tarkoin merkein, keskeyttäen välittömästi eläimen epätoivotun mielentilan. Mies piteli ohjia yhdessä kädessä ja käytti naksutinta ja käsimerkkejä toisella, kameralta piilossa.
Taima ja Wayra olivat innostuneet kilpasille toistensa kanssa, ja Kwahu näytti olevan onnessaan lentäessään eteenpäin kevyesti läähättäen. Knox piti Nairan kaukana kamera-autosta, joka sai mustan suden hermostumaan.

Tummavetinen joki kiemursi heistä kauemmas, mutta johtoratsukko suuntasi kohti kauempana erottuvaa loivaa kukkulaa, jonka huipulle heidän joukkonsa pysähtyisi tähystämään edessäpäin siintävää savua - tai pysähtyisi elokuvassa, sillä nyt kukkulan laelta erottuisivat ainoastaan kansallispuiston maisemat. Lopullisessa versiossa siirryttäisiin lähikuvaan, jossa päähenkilöt vaihtaisivat mielipiteitä siitä, kuinka matkaa tulisi jatkaa.
Heidän ei kuitenkaan tarvitsisi huolehtia siitä juuri nyt.
Brynja heitti päätään uudelleen silkasta laukkaamisen riemusta, eikä edes vierellä kiitävä Kwahu saanut sitä hätkähtämään.
Marigold siirsi ohjat toiseen käteensä ja tarttui toisella hupun reunaan - eihän ollut sopivaa, että Näkijättären kasvot paljastuisivat kesken matkan. Elokuvan maailmassa uteliaita silmiä olisi kaikkialla.

Puistossa kulkevaa, ruohottunutta huoltotietä pitkin kulkeva auto kulki heidän edellään, ja kuvausryhmä välitti heille ohjeita. Hevoset saivat kävellä hetken, ennen kuin valmistauduttiin ottamaan uusi otos, vauhdikas nousu kukkulan laelle.
Knox pudottautui hetkeksi kävelemään ratsunsa vierelle, kutsui sudet luokseen, palkitsi ne kuuliaisuudesta ja varmisti niiden huomion olevan itsessään ja kaiken olevan hyvin. Kun ryhmä valmistautui jatkamaan, hän keinautti itsensä ruunan leveään selkään ja kannusti hevosen uudelleen laukkaan. Hän jättäytyi taka-alalle kamerasta voidakseen ohjata susia paremmin, kun hevoset lähtivät korskuen ylös jyrkemmin nousevan kukkulan rinteellä kiemurtavaa polkua.

Marigold taputti Brynjaa ylpeänä jykevälle kaulalle. Ei ollut mikään itsestäänselvyys, että hevoset pystyivät toimimaan susien kanssa säikkymättä. Hänkin laskeutui hetkeksi alas satulasta varmistaakseen, että myös muut hevoset olivat yhtä rauhallisia ja varmasti kykeneviä osallistumaan seuraavaan ottoon.
Hän väläytti huppunsa suojista virnistyksen Knoxille ennen kuin heilautti itsensä takaisin hevosensa selkään.
Oikeaa kättä oli alkanut vihloa, mutta itsepäisesti hän jätti sen huomiotta kannustaessaan Brynjan laukkaan joukon keskellä.

Kaviot löivät lujina rinnettä vasten ja lihaksikkaat hevoset ponnistivat ylös. Kamera tallensi kiiltävän karvan alla värähtävät lihakset, tummat, älykkäät silmät ja puhaltavat, suuret sieraimet.
Kukkulan laella ratsukot pysähtyivät ja kun heitä sen laella odottanut kamera lakkasi kuvaamasta, Knox pudottautui satulasta, heitti ohjat viereiselle ratsastajalle ja keräsi sudet ympärilleen kauemmas hevosista. Hän pyysi eläimiä asettumaan makuulle kosteaan heinikkoon ja tutki jokaisen etsien merkkejä, että jokin oli vialla.
Mutta kaikki oli hyvin. Nairan hermostus suli pois, Nanuk haki kontaktia ja Kwahulla ei ollut huolenhäivää. Massiivinen harmaasusi kellahti kyljelleen ja hieroi korvaansa maahan nautiskellen uristen.
Knox rapsutti sen kaulaa ja kohotti katseensa hakien Marigoldia.

Brynja heitti päätään ja kuopaisi kaviollaan nurmitupasta - se oli malttamaton jatkamaan, nythän oli päästy vasta alkuun. Marigold työnsi hupun niskaansa ja luovutti liinaharjaisen tamman ohjat avustajalle tarkistaakseen muiden hevosten voinnin, varmistuakseen siitä, ettei susien läsnäolo ollut saanut niitä tolaltaan. Jopa tavallisesti muita hermostuneempi Ansgar seisoi tyynenä, yrittäen hamuta ratsastajansa taskusta herkkupalaa.
Marigold taputti ruunan muhkeaa lapaa ja suuntasi sitten sivummalle.
Lämpimänvihreät silmät siristyivät kohdatessaan Knoxin katseen.
"Upeaa, muru!" hän totesi tyytyväisenä lähemmäs päästyään, hieroen kipeytynyttä käsivarttaan.

"Se oli kieltämättä erinomaisen onnistunut otto", Knox virnisti maanisesti takaisin ja laski kätensä jaloilleen pyrkivän Wayran lavoille, rapsuttaen sen tuuheaa, kuparin paikoin kirjomaa, harmaata turkkia ja pörheitä, suuria korvia.
"Hukkaset yllättivät minutkin positiivisesti. Fiksut susilapset", mies kehui ja katsahti petoja ympärillään.
"Ja hevosetkin olivat loistavia. Yksikään ei seonnut sukkiinsa."

Marigold yritti olla nauramatta Kwahulle, joka edelleen kyljellään maaten taivutti päätään takakenoon pitääkseen hänen lähestymistään silmällä. Susi toi hänelle mieleen Zephyrin, siinä oli samanlaista, lähes koomista karismaa.
Hän seisahtui Knoxin vierelle ja upotti hetkeksi sormensa tämän tummien hiusten joukkoon.
"Ei tietenkään seonnut. Nämä murut ovat kylmäverisiä ja kylmäpäisiä, niiden vieressä voisi käynnistää traktorin ilman, että korvakaan loksahtaisi."
Tai juoksuttaa susilaumaa, kuten nyt oli nähty.

”Vien sudet vähän kauemmas rauhoittumaan, kun he kuvaavat kukkulalla”, Knox sanoi suoristautuen ja antoi eläimillekin luvan nousta jaloilleen. Hän kiinnitti assistentilta saadut remmit susien kaulaan ja lähti vaeltamaan alemmas rinnettä, antaen uteliaiden kuonojen nuuskia heinikkoa ja varpuja. Naira johti joukkoa ja Nanuk vaelsi yksin sivummalla.
”Nähdään kohta!”

"Mm, menen varmistamaan, että seuraavakin kohtaus sujuu hevosten kanssa hyvin", Marigold vastasi ja siirtyi kauemmas. Hän unohtui hetkeksi katselemaan nyt remmitettyjen susien keskellä vaeltavan Knoxin selkää, mutta käännähti sitten ympäri ja suuntasi askeleensa takaisin kukkulaa kohti.
Jos sade pysyisi poissa, he saisivat toivottavasti kuvattua vielä seuraavan kohtauksen putoamisstuntin ennen kuin päivä olisi tältä erää pulkassa.

Knox katsahti olkansa yli, kellertävät silmät lämpöä tuikahtaen ja vaelsi alas rinnettä pujotellen pensaikkojen lomassa kulkevaa, peurojen polkemaa polkua. Ihmiset, kuvauskalusto, hevoset ja juoksun tuoma energia olivat tehneet susista levottomia, ja Knox näki niiden elekielessä jännityksen. Muutamat katselivat toisiaan terävästi, ja mies halusi rentouttaa ja rauhoittaa ne hiljaisuudessa, ennen kuin jännitys purkautuisi toimintaan.
Hän käveli kauemmas kostealla nummella, varoen polkemasta kasvillisuutta jalkoihinsa ja antoi susien juoda tummavetisestä, pienestä purosta, joka pulppusi sammalten lomassa.
Hän tunsi pakahduttavaa ylpeyttä susiaan kohtaan, jotka olivat selviytyneet ensimmäisestä suuresta, vaikeasta otosta niin mallikelpoisesti.

Ohjaaja ei selvästikään tuntenut samanlaista ylpeää onnistumisen iloa onnistuneista kohtauksista, tai ainakaan tämä ei näyttänyt sitä ulospäin kovinkaan avoimesti. Mutta ehkä se oli ymmärrettävää, kun otti huomioon, että tämä oli vasta murto-osa siitä materiaalista, joka olisi saatava kasaan ennen kuin elokuvaa päästäisiin todella kasaamaan kokoon.
Kukkulan laella Marigold nykäisi hupun takaisin päähänsä ja nousi takaisin Brynjan satulaan. Tässä kohtauksessa sudet eivät olisi mukana, kiusaus takaa-ajoon olisi ollut aivan liian suuri, jotta se olisi ollut enää reilua eläimille.
Liinaharjainen tamma kuopaisi kärsimättömänä maata, kun Daniel harppoi sen vierelle, muistuttamaan vielä kerran siitä, mistä heidän reittinsä tarkalleen ottaen kulkisi.

Knox katsahti välillä olkansa yli kohti kukkulaa. Hän oli haaveillut tekevänsä vaativammat stuntit hevosten kanssa tai ainakin osallistuvansa villimpiin kohtauksiin, mutta hän ei luottanut susilaumaa kenenkään muun haltuun. Kamera-autoa seurannut karavaani kuljetti mukanaan myös autoa, jossa susien häkit olivat. Knox ei kuitenkaan halunnut päättää susien kokemusta niin.
Niinpä hän loi vielä haikean katseen kohti kuvauksia ja jatkoi verkkaista kulkuaan syrjemmälle, missä eläimet voisivat rauhoittua. Ehkä hän ehtisi silti nähdä edes vilauksen kuvauksista hevosten kanssa, kun veisi eläimet odottamaan autoon.

"Käy!"
Tuttu huudahdus ei saanut Brynjaan hätkähtämään, vaikka korvat kääntyivätkin hetkeksi äänen suuntaan. Marigold hipaisi tamman kylkiä ja sai sen heittämään päätään ja kohoamaan kevyesti takajalkojen varaan, ennen kuin hiuksenhieno istunnan muutos sai sen ampaisemaan eteenpäin. Hän saattoi kuulla takaansa huudahdukset ja kavioiden töminän, kun loppujoukko lähti liikkeelle. Hevoset oli verrytelty ja pidetty lämpiminä tauon aikana, eikä niille tuottanut ongelmaa nostaa reipasta laukkaa.
Marigold tunsi, kuinka tuuli yritti tempoa huppua alas päästä, kun hän kumartui jykevän kaulan ylle kuin olisi menettänyt ratsunsa hallinnan. Kamera-auto seurasi vierellä, kuinka jälkituotannossa lisättävän korpin vauhkoonnuttama tamma kiisi eteenpäin.
Uusi, huomamaaton kosketus sai sen liukumaan pysähdyksiin. Marigold rentoutti lihaksensa, kun se nousi takajaloilleen ja tipautti hänet selästään.

Kohtaus näyttäisi upealta valkokankaalla. Marigoldin kouluttamat hevoset olisivat uskomattoman kauniita elokuvassa, vaikka harva ymmärtäisi, miten paljon työtä kohtausten taustalla oli. Miten uskomaton saavutus oli kouluttaa hevoset ja sudet liikkumaan yhdessä.
Knox istui matalalla kukkulalla kamera-auton näkymättömissä ja seurasi tarkoin silmin hupullista hahmoa ja Brynjaa. Marigold ei satuttaisi itseään, mutta silti huoli vihlaisi hänen rintaansa, kun nainen putosi. Ehkä se ei koskaan jättäisi häntä, sillä näky Zephyristä puremassa naista kummittelisi häntä aina.

Marigold makasi hetken aloillaan varmistaakseen, että kamerat saivat riittävästi aikaa kuvata, ennen kuin ojensi toista kättään merkiksi siitä, että oli kunnossa. Hän ei noussut heti pystyyn, vaan varmisti, että kaikki todella oli kuten piti, että kehossa ei tuntunut kipua, ja että liikkuvat osat liikkuivat ja liikkumattomat pysyivät liikkumattomina. Sitten hänen oli jo aika tehdä tilaa taas oikealle näyttelijälle, siirtyä kameran taakse varmistamaan, että Brynja käyttäytyisi toivotulla tavalla, kumartuisi tönimään naista huolissaan turvallaan.
Hän katsahti ympärilleen ja huomatessaan Knoxin hahmon kauempana heilautti tälle hymyillen kättään.

Knox vastasi kädenheilautukseen, ponnisti jaloilleen pyyhkäisten mennyttä aikaa henkiviä housujaan ruohonkorsista ja laskeutui rinnettä kuvausryhmän taakse. Valvovan eläinlääkärin läsnäolo varmistaisi, että eläinten hyvinvoinnista ja oloista huolehdittaisiin jokaisessa kohtauksessa ja niiden välillä.
"Hyvää työtä, kitten", hän sanoi ja painoi suudelman Marigoldin niskalle, kun kamera oli lakannut kuvaamasta.
"Hevosilla kaikki hyvin?"

Marigoldin silmät siristyivät hymyyn, ja hän vastasi painamalla nopean suukon Knoxin poskelle.
"Minun tyttöni ja poikani ovat upeita", hän myönsi ylpeänä. Ei ollut lainkaan itsestäänselvyys, että hevoset ja sudet työskentelivät samassa kohtauksessa. Pienikin epävarmuuden ilmaus, ja kohtaus olisi jouduttu kuvaamaan kahteen kertaan.
"Hevosilla kaikki hyvin", hän vakuutti ja sipaisi miehen niskaa hellästi sormenpäillään.
"Entä sudet?"

"Lepäävät autossa tyytyväisinä", Knox vastasi ja kiersi käsivartensa naisen vyötärölle.
"Kun kohtaukset ovat niiden osalta taputeltu, lähetän ne takaisin kotiin." Kuvauspaikalla olo, matkustus, vieraat ihmiset ja hälinä stressasivat eläimiä, eikä Knox halunnut vaatia niiltä enempää kuin oli tarpeellista. Merkittävin kohtaus oli nyt kuvattu, ja mies toivoi, että ohjaaja oli siihen tyytyväinen.
"Aiotteko kuvata vielä mitä tänään?"

"Hienot sudet", Marigold kehräsi ja puski päätään kevyesti Knoxin hartiaa vasten.
Ne olivat jaksaneet kuvauksia hämmentävän hyvin, siitäkin huolimatta, että ne oli pennusta saakka totutettu erilaisiin tilanteisiin.
"Otamme vielä yhden stuntin Brynjan ja Snorrin kanssa, ja sen jälkeen alkaa olla tältä päivältä valmista", hän vastasi hymyillen.
"Ellei ohjaaja sitten yhtäkkiä päätä, että kaikki on otettava uusiksi."

"Toivotaan parasta", Knox naurahti ja katsahti hevosia.
"Hevosetkin ansaitsevat pian leponsa ja ehkä muutaman porkkanankin", mies pohti silittäen Marigoldin kylkeä. Kaikki elokuvan eläimet olivat tähtiä ja ansaitsisivat hieman hemmottelua.
"Ja niin ansaitset sinäkin."

Marigold nauroi pehmeästi ja painoi suukon Knoxin poskelle.
"Ansaitsenko minäkin muutaman porkkanan?" hän kysyi lämpimänvihreät silmät tuikkien.
Daniel-raukan huidonta sai hänet havahtumaan.
"Näyttää siltä, että on minun vuoroni. Luojan kiitos päivä on kohta ohi, olen kuolemassa nälkään..."
Hän painoi uuden suukon Knoxin poskelle.
"Nähdään pian, muru."

"Jotain sinne päin", Knox vastasi matalalla pehmeydellä ja hamusi Marigoldin korvaa, rutistaen naisen hetkeksi halaukseensa, ennen kuin vapautti tämän takaisin töihinsä ja jäi itse toimittamaan valvovan eläinlääkärin virkaa.
Marigoldin saapuminen Animal Kingdomiin oli varmasti paras asia, mitä hänelle oli tapahtunut – yrityksen jatkaminen yksin vieraalla maaperällä oli ollut yksinäistä, ja nyt se tuntui jännittävältä seikkailulta, jonka jatkoa hän ei malttanut odottaa.

Marigold väläytti Knoxille säteilevän hymyn ennen kuin nykäisi hupun takaisin päähänsä ja palasi hevosten luo. Hän keinautti itsensä Brynjan selkään ja hänen vastanäyttelijänsä teki samoin, niin että hän saattoi nojautua tätä vasten tajutonta näytellen. Luojalle kiitos kuvattava pätkä ei olisi pitkä, tilanne oli epämiellyttävä sekä heille että kärsivälliselle Brynja-paralle. Tamma olisi todellakin porkkanansa ansainnut.
Massiiviset kaviot iskeytyivät maata vasten ja Marigold teki parhaansa pysytelläkseen mahdollisimman rentona, vaikka keho olisikin halunnut myötäillä hevosen voimakasta askelta. Hän oli äärimmäisen kiitollinen poikki-huudosta ja siitä, että saattoi suoristautua päästääkseen ratsastuskumppaninsa alas satulasta. Hän yritti seurata tätä alas, mutta päivän aikana kipeytynyt käsi antoi viimein periksi ja petti alta, jättäen hänet romahtamaan maahan kipeästi.

Marigoldin laskeutuminen ei ollut lainkaan niin sulokas kuin tavallisesti, ja Knox kurtisti huolestuneena tummia kulmiaan. Kamera oli lakannut kuvaamasta, ja mies hölkkäsi kostean heinikon poikki lähemmäs, varoen hermostuttamasta hevosia.
"Oletko kunnossa?" hän kysyi kumartuen Goldien luo ja laski kätensä naisen olalle.

Marigold hämmästyi itsekin nähdessään yhtäkkiä Brynjan huolestuneen turvan alhaaltapäin.
Knoxin ilmestyminen sai hänet räpäyttämään silmiään ja naurahtamaan epäuskoisesti.
"Hups", hän kehräsi ja yritti nousta pystyyn, mutta kättä vihlaisi taas kun hän yritti hakea siitä tukea. Vasen käsi, se toimi paljon paremmin tarkoitukseen.
"Tuosta suorituksesta en ansaitse porkkanaa. Ei sattunut."

Knoxin kulmat pysyivät kurtussa, kun mies tarttui Marigoldin vyötäröön ja auttoi naisen ylös.
"Mitä tapahtui?" hän kysyi. Yllättävät putoamiset ja kompastumiset eivät tuntuneet kuuluvan naisen tyyliin. Mies taputti Brynjan kaulaa ja antoi kätensä viipyä Goldien selällä.

Marigold pudisti nauraen päätään ja pyyhkäisi maasta tarttunutta roskaa vaatteiltaan. Pitäisi käydä vaihtamassa ne takaisin omiin, kunhan ehtisi.
"Kunhan kompuroin, ei hätää, muru", hän vetosi ja hipaisi Knoxin poskea huulillaan ennen kuin kääntyi Brynjan puoleen. Hän taputti tamman kaulaa rauhoittelevasti, ei ollut mitään syytä huolestua.

Knox loi Marigoldiin vielä viimeisen, huolestuneen katseen, ennen kuin suoristautui paremmin itsekin ja katsahti hevosta.
"Varovasti, kitten", hän sanoi ja pyyhkäisi hajamielisesti rooliasuaan.
"Ehkä käyn jututtamassa ohjaajaa ja katson, voinko lähettää sudet jo kotimatkalle tältä erää. En halua stressata niitä enempää kuin täytyy tältä erää. Ne suoriutuivat niin hienosti. Haluan niille jäävän hyvät muistot tästä", mies totesi, katsahti vielä Marigoldia ja lähti sitten etsimään ohjaajaa.

Marigold vastasi huolestuneeseen katseeseen hymyllä.
"Muru, minä olen aina varovainen", hän vakuutti ja hipaisi miehen käsivartta ennen kuin käännähti Brynjan puoleen, päästäen Knoxin etsimään ohjaajaa.
Hetken ilmeeseen yritti hiipiä harmistus, mutta nainen ei antanut sille valtaa, vaan palautti hymyn takaisin samalla kun lähti taluttamaan Brynjaa kohti trailereita.

Knoxin kellertävät tiikerinsilmät siristyivät miehen vastatessa hymyyn ja hän vilkuili vielä olkansa yli, ennen kuin Marigold ja Brynja katosivat hänen näkökentästään. Onnistunut otto ja fantastisen suorituksen tehneet eläimet saivat mielialan melkein euforiseksi, ja Knox saattoi lähettää sudet kohti kotia.
Hän jäisi vielä valvomaan, että loputkin kuvauspaikalla taltioitavista eläinkohtauksista sujuisivat hyvin ja eläinten hyvinvointi tulisi huomioitua. Ehkä hän saisi Marigoldin houkuteltua jäämään seurakseen ja jakamaan trailerinsa.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: I've got a tiger by the tail   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
I've got a tiger by the tail
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Pikaviestinpelit-
Siirry: